Pallontallaajat.net
Valikko

Ruskamatka Ruotsin Lapin Arjeplogiin

18.-20.9.2020

Suomen hallitus päätti torstaina 10. syyskuuta, että raja muun muassa Ruotsiin avautuu lauantaina 19. syyskuuta. Enää ei tarvitsisi jäädä omaehtoiseen karanteeniin! Ajattelin avautumisen olevan koronavuoden harvoja valopilkkuja, sillä emmehän voi eristäytyä kuukausi- tai vuositolkulla. Elämän on jatkuttava. Samalla kuitenkin ajattelin, ettei raja hallituksen tuntien pysy pitkään avoimena. Varasinkin heti kahden yön majoituksen Arjeplogista, pienestä taajamasta Ruotsin Lapissa. Kai matkakohteen valinnassa oli hieman myös mielenosoituksen makua: suomalaisten käsketään pysyä ja matkailla Suomessa, mutta samaan aikaan Suomen Lappiin hamutaan matkailijoita ulkomailta.

Niinpä sitten perjantaina 18. syyskuuta lähdimme ajelemaan kohti Torniota, jossa Ruotsin puolelta tulevia autoja pysäyteltiin viimeistä päivää. Itse sain vain ajaa Haaparantaan, sillä Ruotsi on pitänyt rajansa avoinna koko pandemian ajan. Kaikkiaan Oulusta Arjeplogiin on vajaan 500 kilometrin ja 5,5 tunnin matka, mikä on ehkä hieman liian pitkä matka viikonloppureissulle, mutta toisaalta ajaminen on mukavaa ja Ruotsin puolella Luulajan ja Arjeplogin välillä oli kovin minimaalisesti liikennettä. Sen kun vain ajeli ja katseli karummaksi muuttuvia maisemia. Arjeplog ei ole kovin paljon Oulua pohjoisemmassa, ei edes Napapiirin pohjoispuolella, mutta luonto on mielestäni jo kuin Enontekiöllä.

Arjeplogin toinen pääkatu Storgatan lauantaiaamuna.

Drottninggatan on toinen pääkaduista. Mustassa rakennuksessa toimii Leon’s Steakhouse ja sen takana Pizzeria Verona.

Arjeplog on pinta-alaltaan Ruotsin neljänneksi suurin kunta, mutta asukkaita on vastaavasti vaatimattomat 2 800. Mitään järkevää syytä valita juuri Arjeplog kaikista Norrbottenin paikkakunnista, ei ollut. Yhtä hyvin valinta olisi voinut osua myös Kiirunaan, Jokimukkaan tai vaikkapa Arvidsjauriin. Kaikkiallahan Norrbottenissa luonto on kaunista ja sellaiselta se vaikutti täälläkin, kun saavuimme auringon laskiessa hieman ennen seitsemää Arjeplogin kuntakeskukseen. Olin varannut kahden yön majoituksen Hornavan Hotellista viiden minuutin kävelymatkan päästä keskustasta. Hornavan Hotell on saanut nimensä Arjeplogia hallitsevasta Hornavan-järvestä, joka on noin 70 kilometriä pitkä ja sattumoisin myös Ruotsin syvin järvi: 221 metriä! Hornavanin ohella kunnan alueella on lukuisia erikokoisia järviä, niissä reilut 4 700 erikokoista saarta. Arjeplog onkin yllättäen myös saaristo, vaikka sijaitsee kaukana meristä!

Hornavan Hotellin huoneista on hulppea näkymä Hornavan-järvelle ja sitä ympäröiville vuorille, jotka puolestaan kylpevät tähän aikaan vuodesta ruskan väreissä. Suoraan vastarannalla kohoaa Galtispuoda-niminen vuori, jolle menisimme seuraavana päivänä. Ensin kuitenkin oli lähdettävä etsimään ruokapaikkaa, sillä Hornavan Hotellin ravintola ei ole tähän aikaan vuodesta avoinna lainkaan. Arjeplogin kaikki kolme ravintolaa seisovat vierekkäin Drottninggatanilla. Ensimmäisenä on pikaruokaravintola Frasses, toisena Leon’s Steakhouse ja kolmantena Pizzeria Verona. Veronan turkkilainen omistaja oli hieman hämmentynyt saadessaan englantia puhuvia asiakkaita, mutta ruokaa saatiin pöytään. Vaan totesimmepa, että seuraavana päivänä kokeilisimme sitten naapuriravintolaa. Suomalaisena kiinnitän nykyisin huomiota käsidesin saatavuuteen. Veronassa sellaista ei ollut, eikä ollut kyllä ruokakaupan eteisessäkään (seuraavana aamuna Coopissakin oli jo käsidesiä). Mutta maassa maan tavalla!

Arjeplogin kirkko seisoo torin laidalla Hornavanin rannalla.

Storgatanilla on tietenkin myös kalastusvälineputiikki, sillä Arjeplog on suosittu kalastuskohde.

Ruskaa matkalla Akkeliksen huipulle.

Lauantaiaamun valjetessa oli Suomikin sitten poistanut rajatarkastukset. Me menimme hotellin alakertaan katsastamaan aamupalaa, joka oli kuin olikin buffet-muodossa. Linjaston alussa oli käsidesin lisäksi kolmenlaisia kertakäyttöhanskoja. Buffetissa oli selvästi panostettu siihen, että saatavilla oli mahdollisimman paljon pakattua ruokaa, kuten jugurttipurkkeja, pillimehua, kelmutettua kinkkua ja yksittäispakattua juustoa. Roskan määrä on melkoinen.

Aamupalan jälkeen lähdimme tutkimaan Arjeplogin keskustaa, joka on mahdollista ottaa haltuun vaikka kymmenessä minuutissa niin halutessaan. Taajamassa on kaksi pääkatua: Drottninggtan ja Storgatan. Drottninggatan on osaksi jopa yksisuuntainen, aivan kuin oltaisiin jossain suuressakin metropolissa. Kadun varrella ovat edellämainittujen ruokapaikkojen ohella Coop, kioski, hotelli ja Ica. Storgatanilla on kunnantalo, poliisiasema, linja-autoasema, kalastusvälinekauppa, kodinkonekauppa ja Systembolaget. Kävimme myös Arjeplogin kirkossa, joka on yllättäen päivittäin avoinna kello 8-16. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1768 ja 1890-luvulla se sai kellotornin. Tähän mennessä olimme nyt kolunneet keskustaa vajaat puoli tuntia. Kello kymmeneltä Arjeplogin ehkä tunnetuin nähtävyys, Silvermuseet, avautui. Hopeamuseo sijaitsee Arjeplogin torin laidalla, kirkon vieressä. Museo esittelee laajalti, miten Arjeplogissa on aikoinaan eletty. Tärkein anti on kuitenkin laaja saamelaisten hopeakorujen näyttely, sillä Arjeplogin alueella tehtiin hopealöydöksiä jo 1600-luvulla.

Maisemaa Akkeliksen huipulta kohti kaakkoa ja Arjeplogin keskustaajamaa.

Hornavan Akkeliksen laelta nähtynä.

Hornavanin saaristoa.

Silvermuseetin jälkeen ajelimme noin 10 kilometriä kohti luodetta ja Norjaa. Ja sitten 8 kilometriä kohti pohjoista ja Hornavan-järveä. Buktin “kylässä” on pieni pysäköintialue ja kyltti, joka paljastaa meidän saapuneen Akkelin-vuoren juurelle. Akkeliksen huippu kohoaa 784 metriä merenpinnasta ja sijaitsee Hornavanin ja pienemmän Aisjaure-järven välissä. Huipulle johtaa 3,5 kilometriä pitkä hyvin merkitty polku, jonka alkuvaiheessa nousu on paikoin aika jyrkkääkin. Loppua kohden helpottaa ja hieman ennen huippua puusto katoaa kokonaan. Huipulla oli mustikkasato parhaimmillaan, mutta sinnepä se taitaa mädäntyä. Kukaan ei jaksa kantaa täysiä mustikkasankoja alas vuorelta. Mustikoiden ohella ehkä parasta Akkeliksen puuttomalla huipulla ovat huikeat näkymät joka suuntaan. Täältä näkyy Hornavan ja Uddjaure monine järvineen sekä useita pienempiä järviä, kuten Fluka ja Aisjaure. Huipulta näkyy myös Arjeplogin keskusta ja sen takana oleva Galtispuoda.

Kakel-järvi Galtispuodan rinteeltä nähtynä.

Galtispuodan maisemia toiseen suuntaan.

Laskeuduimme alas Akkelikselta ja päätimme ajella seuraavaksi Galtispuodalle. Tämä vuori on 800-metrinen ja ylös huipulle pitäisi olla 2,5 kilometriä pitkä helppo patikkapolku. Sellaista emme ikinä löytäneet, joten päätimme vain ajella ylös vuoren huipulle. Toisin kuin Akkeliksen huipulle, Galtispuodan laelle johtaa päällystetty tie. Huipulla on linkkimasto ja hiihtohissin pääteasema, sillä Galtispuodalla on 1970-luvulta lähtien lasketeltu. Laskettelukeskus kulkee nimellä Galtis.

Loppuilta kului kuljeskellessa Arjeplogin katuja edestakaisin. Ja Leon’s Steakhouse on sitten Pizzeria Veronaa parempi ruokapaikka, vaikkei steakhousen ruokalistalla ollutkaan kuin kaksi pihviä!

Sunnuntaipäivän aikana ajelimme hiljakseen Haaparannan kautta takaisin Ouluun. Kuten jo menomatkalla, myös paluumatkalla vastaan ajeli melko paljon keskieurooppalaisia: belgialaisia, hollantilaisia, italialaisia, saksalaisia ja jopa brittejä. Suomi ei päästä turisteja maahan, mutta Ruotsiin ovat kaikki tervetulleita. Ruotsin Lappi taitaa korjata tämän talven potin Suomen Lapin nenän edestä. Ruotsin Lapissa on huskyt, iglut, porot ja liian paljon lunta. Vain Joulupukki puuttuu.

Apolitáran majakka ja uinuva Potamós

30.6.2020

Ensimmäinen yö Antikytheran saarella, meren äärellä, sujui rauhallisesti. Ainoastaan aamuyöstä puhaltanut viileä tuuli herätti hetkeksi, sillä nukuimme ikkunat auki. Aamuyhdeksältä viileydestä ei ollut enää tietoakaan, itse asiassa ilma tuntui kuumemmalta kuin kahtena edellisenä aamuna. Kreikan saaristoon oli saapunut helleaalto, siis kreikkalainen helleaalto. Muutenhan Kreikassa on suomalaisille aina helle, mutta nyt lämmöt nousivat jopa täkäläisittäin korkealle: yli 30:een asteeseen. Kattoterassilla oli aamun lämmössä hyvä nauttia aamupala ja katsella villivuohien vaeltelua huvilamme edessä. Olimme yhtä suuri nähtävyys vuohille kuin ne meille. Osa jopa lähestyi, kun niille hieman huuteli kutsuhuutoja.

Antikytheralla asustaa moninkerroin enemmän villivuohia kuin ihmisiä.

Pyhän Mýronin kirkko Galanianán kylässä on Antikytheran merkittävin uskonnollinen nähtävyys.

Näkymä Galanianásta kohti pohjoista. Keskellä kuvassa pikkuinen Porín kallioluoto ja takana Kytheran etelärannikkoa.

Antikytheralla on sen pienestä koosta johtuen pieni määrä nähtävyyksiä, mutta kolmen päivän aikana ehtisi koluta ne kaikki. Ainoastaan saaren eteläkärjessä seisova Apolitáran majakka on vaikeammin saavutettavissa, joten otimme sen päivän tavoitteeksi. Oikeastihan Kreikan helteissä kaikenlainen patikointi pitäisi jättää aamuun tai iltaan, kun on hieman viileämpää. Me kuitenkin lähdimme aamupäivällä matkaan.

Antikytheran päätiet on päällystetty, mutta eivät ne enää parhaassa kunnossa ole. Toisaalta emme nähneet aamun aikana yhtään toista autoa liikkeellä! Tiet yhdistävät saaren kolme kylää toisiinsa: Potamóksesta Charchalianáan ja Potamóksesta Galanianáan. Me ajelimme muutamassa minuutissa Charchalianássa sijaitsevalta majapaikaltamme Antikytheran pienimpään kylään: 15 asukkaan Galanianáan. Jo tällä matkalla näimme, miten monimuotoinen Antikythera on: täällä on rotkoja, vuoria, hylättyjä kivirakennuksia, mehiläistarha ja vaikkapa seismologinen asema. Pysäytimme auton ensimmäiseksi äärimmäisen hiljaisen Galanianán “keskusaukiolle”, sillä tässä kylässä on saaren merkittävin uskonnollinen kohde: Pyhän Mýronin kirkko ja luostari.  Jokaisella Kreikan saarella on oma suojeluspyhimyksensä ja Pyhä Mýron on Antikytheran sellainen. Häntä juhlitaan vuosittain 17. elokuuta ja juhlaan kuuluu villivuohien metsästystä ja syömistä. Muun muassa. Kirkko ei tietenkään ollut auki, mutta pihapiiriin ja pienelle hautausmaalle oli vapaa pääsy. Kirkko on rakennettu Antikytheran keskiosien halki kulkevan rotkon reunalle, vastapäätä saaren korkeinta vuorta, Plagáraa. Täällä vuorten välissä, keskellä Antikytheraa, ei tietäisi olevansa pienellä saarella keskellä ei-mitään.

Galanianássa ja sieltä etelään on kymmenittäin, ellei jopa sadoittain, vanhoja talojen raunioita.

Tämä tie johtaa Galanianásta saaren eteläkärkeen. Taka-alalla Kreetan rannikkoa.

Raunio matkalla etelään.

Ajoimme muutaman sata metriä ja eteen tuli portti, jossa luki kreikaksi, että muistathan sulkea perässäsi. Varmaankin niiden villivuohien takia, joita hyppelehti heti portin takana. Jätimme auton portin taakse, mutta oikeasti portin olisi voinut avata ja jatkaa matkaa autolla. Mutta Googlen mukaan Apolitáran majakalle olisi vain parin kilometrin kävely. Ja nyt ei ainakaan tarvitsisi pelätä, että vuokra-automme renkaat tyhjenisivät tällä soratieksi muuttuneella osuudella. Tien molemmin puolin oli satojen metrien matkalla kivisten asumusten raunioita, jotka villivuohet olivat nyttemmin kelpuuttaneet kodeikseen. Lähempänä Galanianáa kysymyksessä olivat bysanttilaisen asutuksen rauniot, mutta kauempana etelässä olivat ehkä tuoreempaa tekoa. Antikytheralla kun on asustanut 1900-luvun puoliväliin saakka jopa tuhat asukasta. Ja nyt vain 50–60.

Patikoidessamme kaikessa rauhassa helteessä kohti etelää, odotimme majakan ilmestyvän näköpiiriin milloin tahansa. Kuitenkin näköpiirissä pysyivät sitkeästi vain oikealla puolella noussut Dómata-vuori ja vasemmalla puolestaan Välimeri. Antikytheran länsirannikko on loivempaa tekoa, mutta ei täälläkään hiekkarantoja ole. Ne ovat Kreetalla, joka näkyi nyt varsin hyvin edessämme. Parin kilometrin jälkeen tie loppui ja alkoi polku halki matalan pensaikon. Edelleenkään majakkaa ei vain näkynyt. Alas majakalle johtaa mutkainen polku, jota on paikoin vaikea seurata, sillä täällä ei ole suuria massoja tallaamassa. Polku ei ole siis kovin selkeä, mutta selkeyttä on pyritty parantamaan maalaamalla valkoisia täpliä kiviin sinne tänne. Lukuisia kertoja kävelimme harhaan, kun täpliä ei vain näkynyt. Lopulta, ehkä 500 metriä ennen määränpäätä, majakka ilmestyi vihdoin näköpiiriin. Laskeutuminen alas rinnettä huonoa polkua pitkin yli 30 asteen helteessä kesti hyvän tovin, mutta saavutimme majakan kuitenkin!

Apolitáran majakka saaren eteläisimmästä kohdasta nähtynä. Majakalle johtava polku laskeutuu takana kohoavan vuoren rinnettä alas. Ei korkeimmalta kohdalta, vaan hieman oikealta.

Potamóksen satamassa on muutamia paikallisten kalastuspaatteja.

Vuonna 1926 rakennettu Apolitáran majakka siis seisoo Antikytheran eteläisimmässä kolkassa, mutta ei taida olla enää toiminnassa. Majakan ympäristö on täynnä erilaista rojua metallisesta sängynrungosta lasinpaloihin. Rikki oli majakan valolaitekin ja sekin taitaa olla lasia… Majakan ovi on lukossa munalukolla, mutta pienelle sisäpihalle pääsee, kunhan keplottelee munalukon (auki olevan) irti portista. Apolitáran majakka tarjoaa nykyään varjoa alueen vuohipopulaatiolle, mutta ne tekivät nyt oma-aloitteisesti tilaa, kun teimme hetkeksi leirin paikan ainoaan varjopaikkaan. Päivän kuumin aika saapui ja varjo alkoi häipyä, joten mekin päätimme lähteä kapuamaan takaisin kohti sitä soratietä, jonka päässä automme olisi.

Kaiken kaikkiaan majakkavierailuun meni kolmisen tuntia. Auton lämpömittari ilmoitti lämpötilaksi vaatimattomat +41°C. Siltä se kyllä tuntuikin. Ajelimme takaisin huvilallemme Charchalianáan, kävimme suihkussa ja päätimme lähteä tutustumaan saaren pääkylään Potamókseen. Siellä asustaa reilut 30 asukasta ja siellä on kauppa. Ja pari ravintolaa. Ajattelimme kaupan olevan avoinna ja ehkä edes jommankumman ravintoloista. Ajoimme auton kylän pienelle laiturille, sille samalle, jolle saarelle tulevat autolautat peruuttavat. Ei se siinä kenenkään tiellä olisi, sillä ei tänne alvariinsa lauttoja tule.

Potamóksen kylä. Melkein kokonaan kuvassa.

Antikytheralla on tietenkin myös oma poliisiasemansa.

Tässä toimii saaren ainoa kauppa, joka oli nyt suljettu.

Potamós on äkkiä katseltu. Varmasti viisikin minuuttia on riittävästi, jos on oikein kiire. Kylän halki virtaa käsittämättömän pieni puro, jossa solisee olematon noro. Tämä noro on luultavasti antanut nimensä kylälle, jonka nimi suomeksi tarkoittaa jokea. Puron toisella puolella on kirkko, kauppa-ravintola ja asuintaloja. Ja poliisiasema! Toisella puolella on loput taloista, ravintola ja puhelinkioski. Iltaisin kylällä saattaa olla elämää, mutta nyt näimme kokonaiset kolme ihmistä jalkeilla ja kadulla. Sekin on jo tietenkin suuri osuus Potamóksen väestöstä. Kumpikaan ravintoloista ei ollut avoinna, eikä ollut kyllä kauppakaan. Kaupan edustalla roikkui pyykkinarulla muovipusseja kuivamassa. Varmasti illalla tapahtuvaa asiakasryntäystä odotellessa. Kauppa toimii myös asiamiespostina, joten teoriassa täältäkin on mahdollista lähettää postikortti. Vartin kiertelyn jälkeen totesimme pääkaupungin nähdyksi ja palasimme takaisin majapaikkaamme Charchalianán kylän laitamille.

Potamóksen pääkadun varrella on muun muassa puhelinkioski. Takana saaren toinen ravintola.

Illan suussa kävin vielä kävellen tutustumassa kotikyläämme, jonka palveluihin kuuluvat bussipysäkki (saarella ei ole julkista liikennettä), kirkko ja helikopterikenttä. Hätätilanteessa saarelta on siis pääsy pois helikopterilla.

Matka Antikytheran saarelle

29.6.2020

Rakkauden jumalatar Afroditen kotisaaren, Kytheran, ja kaikkien tunteman Kreetan välissä aalloista kohoaa pikkuinen ja karu Antikytheran saari. Saari on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee vastapäätä (anti-) paljon suurempaa isosiskoa Kytheraa. Antikytheran pienuudesta huolimatta saari on kohtuullisen tunnettu maailmalla ja vähintäänkin Kytheraa tunnetumpi: Antikytheran pohjoispuolisista vesistä löytyi sattumalta vuonna 1900 laivanhylky, noin vuonna 65 eKr. uponnut. Hylystä puolestaan löytyi erilaisten antiikin kreikkalaisten patsaiden ohella mekaaninen laskukone, Antikytheran kone. Mielestäni antiikinaikaiset laskukoneet ja laskukoneet ylipäätäänkin voisi kaikki upottaa mereen, joten se saaren tunnettuudesta.

Joka tapauksessa olimme nyt maanantaiaamuna ajaneet Kytheran satamaan, joka sijaitsee Diakóftin kylässä saaren itärannikolla tarkoituksenamme matkustaa tuonne laskukoneestaan tunnetulle pikkusaarelle. Satamassa ei ollut ketään vielä hieman ennen kymmentä, ei edes satamapoliisia tai lipunmyyjää. Toki lippu meillä jo olikin, sillä sellaisen voi lunastaa helposti netistä Kithira Travelin nettisivuilta. Paperisen lipun haimme edellispäivänä heidän toimistostaan Chórasta ja siellä kerrottiin, että noin puolta tuntia ennen laivan lähtöä olisi hyvä olla satamassa. Oikeasti riittää, kunhan on minuuttia ennen lähtöaikaa paikalla. Mitään lähtöselvityksiä ei todellakaan ole. Menopaluu kahdelle hengelle ja autolle maksoi 97,64 euroa, josta auto aiheutti suurimmat kulut. Aikuisen lippu maksoi ainoastaan 7,30 euroa suuntaansa!

Peloponnesokselta saapuva Porfyrousa-lautta peruuttaa Diakóftin satamaan. Vasemmanpuoleinen mies oli meidän lisäksemme ainoa Antikytheralle matkalla ollut henkilö. Hän matkusti rakennustarvikkeiden kanssa ilman autoa.

Kesällä 2020 Kreikan lauttaliikenteessä vaadittiin kasvomaskin käyttöä.

Porí sijaitsee Kytheran ja Antikytheran välissä.

Antikytheralla asuu ainoastaan noin 50–60 asukasta, mutta tästä huolimatta saarelle liikennöi ainakin kaksi autolauttaa pohjoisen suunnasta ja yksi Kreetan Kíssamoksesta. Me hyppäsimme suunnilleen ajallaan Triton Ferriesin operoimaan Porfyrousa-lauttaan, joka oli tulossa Peloponnesoksen Neápolista ja jatkaisi Kytheran jälkeen Antikytheralle. Lauttaan ajo oli kaoottinen tapahtuma, sillä mantereelta tulevien matkalaisten vielä ajaessa ulos, alkoi jo vastavirtaankin pyrkiä autoja. Meidän kuitenkin kehotettiin vielä odottaa ja lopulta vastavirtaan uineet autotkin tulivat ulos autokannelta. Ne olivat ainoastaan vieneet rahtia Antikytheralle vietäväksi. Meidän vuokra-automme olikin lopulta ainoa Antikytheralle suuntaava auto. Matkustajia laivassa oli kolme, eli meidän lisäksemme antikytheralainen herra. Kreikan laivaliikenteessä on koronaviruksen vuoksi maskipakko, mitä noudattivat kahvilan työntekijät ja autokannen purkamista ja lastausta vahtinut työntekijä. Muilla työntekijöillä maskia ei ollut, eikä ollut kyllä sillä antikytheralaisella miehelläkään, joka kulutti aikansa tupakkaa poltellen. Minä käytin maskia, vaikkei se helteessä mitään herkkua olekaan. Maskipakon ohella varustamo halusi laivaan ajaessamme valmiiksi täyttämämme terveyskyselyn, jossa kysyttiin koronavirusoireiden ja yhteystietojen lisäksi muun muassa isän nimi.

Laivamatka Välimerellä on miellyttävämpi tapa viettää kesälomaa kuin matka Helsingistä Tallinnaan, sillä täällä ainakin sen voi istua kannella maisemia katsellen, eikä tule kylmä! Hieman ennen Antikytheran saavuttamista alus lipui Porí-nimisen kalliosaaren ohi ja pian sen jälkeen saavuimme Antikytheran pohjoisrannikolle. Kahden ja puolen tunnin matkanteon päätteeksi Porfyrousa lipui Antikytheran pikkuisen “pääkaupungin”, Potamóksen edustalle, töräytti sumutorvea, kääntyi ja peruutti laituriin. Potamóksen pikkuruinen laituri oli täynnä, paikalla oli varmasti puolet saaren asukkaista! Kuten Kytheran päässä, myös täällä ihmisten oli pakko ajaa sisään laivaan ennen kuin itse ajoin ulos!

Antikytheran pohjoisrannikko on ilmestynyt näköpiiriin.

Antikytheran suurin keskus on Potamóksen kylä, joka näkyy kokonaisuudessaan kuvassa.

Antikytheran sanotaan olevan kuin Kreikka 1960-luvulla, jolloin maan saaria alettiin muokata massaturismin tarpeisiin. Antikythera jäi sivuun tästä kehityksestä, eikä tänne edelleenkään suuntaudu juurikaan turismia massaturismista puhumattakaan. Kuitenkin majoituskapasiteetti on yllättävän hyvä noin 60 asukkaan saarelle: täällä on paikallisyhteisön ylläpitämä vaatimaton majatalo ja kaksi Airbnb-majoitusta. Olin toukokuun lopulla varannut Villa Kamarela -nimisen Airbnb-majoituksen Charchalianán kylästä, viiden minuutin ajomatkan päästä Potamóksesta. Villa Kamarelan omistaa ja siellä asustaa Argyro-niminen vanhempi rouva. Hän tuli noutamaan meidät Potamóksen satamasta, toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja kaiken lisäksi kätteli. Hän olikin ensimmäinen ihminen kuukausiin, joka kätteli. Mutta toisaalta, eipä Kreikan saarilla koronavirusta ollut kesäkuussa, eikä ole edelleenkään!

Airbnb-majoituksemme Antikytheran saarella.

Villa Kamarelan alakerrassa on ruokailutilat, vessa ja keittiö.

Alakerrassa on myös olohuone.

Argyro ajoi edellä ja me seurasimme häntä perille Charchalianáan, kylään, jossa on noin 10–15 asukasta! Itse Villa Kamarela seisoo Antikytheran länsirannikolla, jyrkänteen laidalla. Kunpa ei tulisi kovaa maanjäristystä, sillä tämä talo olisi ensimmäisenä alhaalla Välimeressä! Paikka on paratiisi, sillä lähin naapuri on kirkko ja lähin ihmisasutus on muutaman sadan metrin päässä. Täällä olisi äärimmäisen rauhallista, vaikka tällä saarella taitaa olla kyllä rauhallista aivan kaikkiallakin.

Argyro esitteli kaksikerroksisen talon läpikotaisin: olohuone, hyvinvarusteltu keittiö, kylpyhuone ja pesukone ovat alakerrassa. Nukkumatilat ja toinen vessa löytyvät yläkerrasta. Yläkerrasta pääsee myös kattoterassille, josta avautuvaa merinäköalaa ei ole missään! Siellä kelpaisi myöhemmin siemailla Kytheralta tuomaamme paikallista viiniä ja katsella auringonlaskua. Ja villivuohia, joita tuntui parveilevan kaikkialla. Argyro kehottikin pitämään puutarhan portit kiinni, sillä vuohet tulisivat muuten syömään hänen istutuksensa! Argyro kertoi viettävänsä kesät Antikytheralla ja talvet Ateenassa. Naisen isä oli ollut antikytheralainen ja äiti ilmeisesti Kreetalta. Airbnb-vieraiden ilmestyessä paikalle, Argyro siirtyy asustamaan talon takapihalla olevaan varastorakennukseen. Joku voisi pitää tätä epämiellyttävänä, sillä maksetaanhan tässä kuitenkin koko huvilasta. Järjestely on kuitenkin kaikkea muuta kuin epämiellyttävää, sillä nainen on mitä ystävällisin emäntä, jonka onnistui esimerkiksi tuputtaa meille oliiviöljyä (sillä kukaanhan ei voi elää ilman) ja sitruunoita. Lisäksi nainen oli paikalla lähinnä vain öisin ja muuten vietti aikaansa ystäviensä luona eri puolilla Antikytheraa.

Kamarélan ranta.

Antikytheran vedet ovat kirkkaat.

Ensimmäisenä valmistimme ruokaa, sillä saaren kaksi ravintolaa ja yksi pieni kauppa ovat avoinna vain joskus illalla. Jos silloinkaan. Antikytheralle onkin ehdottomasti tultava omissa eväissä. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, ettemme tulisi käyttämään rahaa kolmeen päivään… Syömisen jälkeen lähdimme lähirannallemme, joka oli ihan edessämme, ehkä 50–100 metrin päässä. Mutta koska Antikytheran länsirannikko on jyrkkä, on Kamarélan rannalle laskeuduttava serpentiinitietä ja lopulta serpentiinipolkua. Kamaréla on helposti Antikytheran kaunein paikka: lahdenpoukama, joka on täynnä erikokoista kivenlohkaretta, jotka ovat muinoin syöksyneet alas poukamaan ehkä maanjäristyksen seurauksena. Selvää taitaa olla, että hiekkakivinen jyrkänne sortuu tulevaisuudessa uudelleenkin ja täyttää poukaman. Mitään hiekkarantaa täällä ei ole, eikä uimaankaan pääse kovin helposti vedenalaisten kivien takia, mutta pääsee kuitenkin. Ranta oli tyhjä muista uimareista ja auringonpalvojista, mikä toisaalta taitaa olla itsestäänselvää näin pikkuruisella saarella. Jos muita ihmisiä ei ollut, oli ranta täynnä mereltä ajautunutta törkyä: kiinalaisin tekstein varustettuja pulloja, uretaanimöykkyjä, siimaa ja korkkaamaton egyptiläinen cocistölkki. Avasimme, tölkki sihahti ja juoma tuoksui aivan pätevältä, vaikka olikin matkannut merellä ties kuinka kauan ja päätynyt Antikytheran rantakivikkoon ties koska. Parasta ennen ei selvinnyt, koska Egyptissä nähtävästi käytetään vain omia arabinumeroita.

Charchalianán kylänraitti Villa Kamarelan pihamaalta nähtynä.

Tsikalariássa valmistettua viiniä.

Nousimme parin tunnin jälkeen takaisin ylös huvilallemme. Tänään ei lähdettäisi enää mihinkään, vaan ilta kului kattoterassilla merelle katsellessa. Ja toisaalta näkyihän terassilta myös saaren korkein vuori, Plagára, 378 metriä merenpinnasta. Juomana oli siis Kytheran saaren pienessä Tsikalarián kylässä valmistettu viini, joka oli pullotettu kätevästi 1,5 litran muovipulloon! Hiljaista täällä oli illallakin. Vain villivuohien kaulassa kilkatellut kello “rikkoi” rauhaa silloin tällöin.

Eteläisen Kytheran kierros

28.6.2020

Kythera on pienehkö saari, jonka päästä päähän ajaa reilussa puolessa tunnissa. Periaatteessa saaren siis voisi koluta jopa päivässä, mutta me olimme varanneet saarelle neljä yötä. Päätimme aluksi tutkia saaren eteläosan ja ensimmäisenä kohteena oli luonnollisesti pääkaupunki Chóra, joka myös Kythera-nimellä tunnetaan. Pääkaupunki ei ole saaren suurin keskus, mutta suurimmasta päästä tämäkin on, vaikka väkeä on alle 300.  Chórassa on suuri pysäköintialue, jolle auton ehdottomasti kannattaa jättää. Kaupungin äärimmäisen kapeille kaduille ei kannata lähteä autolla, vaikka se teoriassa mahdollista onkin. Ensitöiksemme Chórassa kävimme noutamassa etukäteen varaamamme lauttaliput Antikytheran saarelle. Kithira Travel -niminen matkatoimisto on Antikytheralle liikennöivän Porfyrousa-lautan lipunmyyjä saarella.

Kytheran saaren ja kunnan keskus on Chóran kylä.

Chóran kapeilla kaduilla saa ajaa myös autolla.

Rakkauden jumalatar Afrodite syntyi Avgón saarella, joka näkyy hyvin Chóran linnoituksesta.

Chóran valkoisilla kaduilla oli näin aamupäivällä hiljaista, mutta yksi ravintola ja pari kahvilaa oli avoinna. Samoin kaikki matkamuistomyymälät olivat avoinna. Jos Kytheralta haluaa matkamuistoja, on Chóra paras paikka niitä ostaa. Täällä nämä putiikit eivät myöskään vietä siestaa. Kävelimme halki kaupungin Chóran linnoitukselle, joka on 1500-luvun alussa tänne vuoren laelle rakennettu. Itse kaupunki on kehittynyt linnan ääreen. Venetsialaisvallan aikana rakennettuun linnaan saa vain kävellä, sillä mitään pääsymaksuja ei ole. Eikä täällä kyllä ole liiaksi asti vierailijoitakaan. Muutama kreikkalaiskävijä linnan muurien sisällä kuitenkin maisemia ihasteli. Chóran linnasta on upea näkymä niin itse kaupunkiin kuin esimerkiksi alas Kapsálin kylään ja jopa Antikytheran saarelle saakka. Myös Kreetan rannikko näkyi näin kirkkaana päivänä kaukaisuudessa. Mielenkiintoisempi näky on kuitenkin toisessa suunnassa, lähellä rannikkoa kohoava Avgón (suom. “muna”) munanmuotoinen ja korkea saari. Se on kreikkalaisen mytologian mukaan rakkauden jumalatar Afroditen syntymäpaikka. Kythera mainostaakin itseään Afroditen kotisaarena.

Chóran linna hallitsee Kytheran eteläosaa. Vasemmalla taka-alalla häämöttää Antikytheran saaren pohjoisrannikko.

Näkymä alas Kapsálin kylään Chóran linnasta.

Aioimme käydä kahvilassa, mutta Chóran kadut hohkasivat kuumuutta näin puoliltapäivin ja laskeuduimmekin serpentiinitietä alas Kapsálin kylään. Kapsáli on Kytheran merkittävin turistipyydys, mutta täältä puuttuvat suuret (ja pienetkin) hotellikompleksit. Majapaikat ovat pieniä, samoin ravintolat, jotka ovat keskittyneet rantakadun varteen. Kapsálin rantakahviloissa oli väkeä, mutta ei täällä muita kieliä kuin kreikkaa kuullut. Nautimme kataifi- ja baklava-leivokset ja jatkoimme matkaa. Olimme matkalla Kapsáliin huomanneet syvässä rotkossa sijaitsevan rannan, jolle oli päästävä. Sinne ei vain näyttänyt johtavan tietä, eikä oikein mitään polkuakaan. Rannalla oli kuitenkin yksi auringonottaja eli jotenkin sinne pääsisi. Onnistuimme löytämään alas johtavan polun ja lopulta pääsimme pulahtamaan aaltoihin tällä vaikeasti saavutettavalla pikkukivirannalla. Pian saapumisemme jälkeen väkeä alkoi lappaamaan rannalle siinä määrin, että se ensimmäinen auringonpalvoja sai tarpeekseen ja lähti. Oli tietenkin päivän kuumin hetki ja mekin tunnin jälkeen pakkasimme romumme ja poistuimme.

Tämä ranta sijaitsee Chóran ja Kapsálin puolessavälissä ja on hieman vaikeasti saavutettavissa.

Ajoimme Kálamoksen kylän kautta takaisin hotellille ja pikaisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme kohti Mylopótamoksen kylää. Siellä pitäisi olla vesiputous, mikä kuulostaa oudolta tälle karulle saarelle. Mylopótamos sijaitsee Kytheran saaren länsiosassa, muttei ihan rannikolla. Kylän keskus on selvästi Platanos-ravintola, jonka terassi oli tupaten täynnä. Viereissä pöydässä istui saksankielistä matkaopasta lukeva nainen. Kytheralla onkin kuin onkin muitakin ulkomaalaisia! Ruoka oli maukasta ja edullista, jonka jälkeen saattoi lähteä kohti vesiputousta. Sinne on hyvä opastus, eikä kylältä paikan päälle kävele kuin kymmenisen minuuttia. Vesiputous on hämyisässä metsikössä, jossa oli mukavan viileää. Putouksen juurelle olisi ollut mukava pulahtaa, mutta päätimme jatkaa kuitenkin merelle.

Mylopótamoksen kylää hallitsee kirkontorni. Tornin takana on perinteistä kytheralaista ruokaa tarjoileva Platanos-ravintola.

Kytheralaisessa salaatissa on kovia leivänpalasia, eikä esimerkiksi ollenkaan kurkkua.

Matkalla Limniónas-nimiselle rannalle, ajoimme halki Káto Chóran kylän. Kylä on venetsialaiskaudella perustettu ja siellä on rauniolinna. Káto Chóran jälkeen maisemat ovat huikeat, sillä täällä (päällystetty) tie laskeutuu mutkitellen ja välillä ihan serpentiininä monen kilometrin matkalla alaspäin. Kasvillisuus pyrkii syömään tietä parhaansa mukaan, eikä siinä oikeastaan ole tilaa kahden auton kohdata. Onneksi Kytheralla on nyt hiljaista, eikä ainuttakaan toista autoa vastaan tullut. Limniónaksessa vastassa oli tyyni poukama, muutama valkoiseksi kalkittu kalastajamökki ja kaksi ihmistä. Heitä ehkä harmitti, kun tulimme rikkomaan rauhan tänne Kytheran syrjäiseen kolkkaan. Niinpä hekin pian poistuivat ja jäimme rannalle aivan kahdestaan. Täälläkään ei olisi vaikeuksia pitää turvavälejä. Rannalla ei ole muita palveluita kuin vessa.

Saaren länsirannikkoa matkalla Limniónaksen rannalle.

Limniónaksen rannan “venevajoja”.

Tie Limniónakseen.

Kiemurrellessamme ylös rannalta takaisin kohti sivistystä, arvoimme mihin saaren “supermarketeista” menisimme. Matkalla majoitukseemme Katoúnin kylässä, olisi kolme-neljä isompaa kauppaa. Päädyimme Livádin supermarkettiin, jonka valikoima oli kyllä varsin onneton. Ostimme muun muassa kaksi viimeistä makkarapakettia, juustoa, leipää, makaronia, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, paikallista muovipulloon pakattua punaviiniä ja vettä. Myyjä oli kovin innoissaan hyvistä asiakkaista ja antoi vielä kaupanpäällisiksi läjän persikoita. Nyt meillä olisi riittävästi ruokaa selvitäksemme kolme päivää pikkuruisella Antikytheran saarella Kytheran ja Kreetan saarten välissä.

Lento Kytheralle ja Avlémonaksen kaunis rantakylä

27.6.2020

Jo etukäteen tiedossa oli, mihin Kreikassa matkustaisin, jos ja kun sinne taas suuntaisin. Vastaus oli Kythera ja Antikythera, kaksi saarta Peloponnesoksen ja Kreetan välissä. Mitään järkevää syytä minulla ei ole, nämä saaret nyt vain ovat olleet takaraivossa jo hyvän aikaa ja nyt koronavirus antoi minulle loistavan syyn matkustaa jälleen Kreikkaan! Saarille pääseminen vaatii hieman enemmän vaivaa, kuin esimerkiksi Kreetan ja Rodoksen saavuttaminen Suomesta. Kytheralle kun ei ole lomalentoja mistään (ei edes Saksasta) ja ainoat keinot päästä saarelle ovat reilun puolen tunnin lento Ateenasta tai laivamatka mantereelta. Antikytheran taas voi saavuttaa vain laivalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Sky Express on toinen kahdesta lentoyhtiöstä, jotka saarelle operoivat, ja sen lennolle meillä oli liput. Etukäteen olin lukenut, että maskin lisäksi myös kertakäyttöisten käsineiden käyttäminen lennolla olisi pakollista. Senpä vuoksi olin hankkinut kertakäyttökäsineitä, mutta lopulta edes lentoemäntä ei hanskoja käyttänyt. Olen muutenkin ihmetellyt hanskojen käyttöä, sillä kädet käyvät kasvoilla ja ties missä hanskoista huolimatta. Viruksen saa siis kyllä hanskoistakin ja sen voi levittää hanskoilla itsestä muualle! Joka tapauksessa lentomme Kytheralle lähti ajallaan ja potkurikoneessa oli ainoastaan 11 matkustajaa, joiden joukossa me ja kielestä päätellen tanskalainen vanhempi pariskunta.

Sky Expressin lennolla GQ 440 Kytheralle.

Vuokra-automme Citroen Cactus ei ole kaunein ranskalaisauto.

Káto Livádin kylä Theofilos Apartmentsin terassiltamme nähtynä. Täällä kaikki kasvattavat oliiveja ja viinirypäleitä.

Laskeuduimme Aléxandros Aristotélous Onásiksen lentoasemalle 40 minuutin lennon päätteeksi ja saimme etukäteen Drakakis-autovuokraamolta varaamamme vuokra-auton alle nopeasti. Epätoivoisesta tilanteesta saarella kertoi se, että varattaessa saimme koodilla “covid-19” 25 prosentin alennuksen, vaikka periaatteessa pitäisi olla kuumin lomasesonki ja hinnat taivaissa. Alennuskoodin nimi kertoo kaiken oleellisen paikallisen turismialan tilasta: asiakkaita ei koronaviruksen vuoksi ole (vaikkei Kytheralla olekaan todettu ainuttakaan tautitapausta koko pandemian aikana)! Vuokraamon tiskillä palvellut ystävällinen nainen kertoikin saarella olevan nyt hyvin hiljaista, kun ulkomaalaisten on vaikeaa saapua saarelle. Vuokraamokopin seinässä olleet Sydneyn ja Melbournen ajoissa raksuttaneet kellot paljastivat saaren olevan erityisesti Australiassa asuvan “diasporan” suosiossa. Täältä on aikoinaan lähdetty joukolla toiselle puolelle maailmaa parempaa elämää etsimään, mutta nyt Australiasta on turhan hankalaa lähteä kotisaarelle vierailemaan. Melko olemattoman ulkomaalaismäärän sijaan saarella olisi kylläkin joitain kreikkalaisia turisteja, jotka tulevat tänne esimerkiksi viikonlopuiksi mantereelta. Muuten turistien tarvitsemat palvelut, kuten ravintolat ja hotellit ovat avoinna aivan normaalisti. Eikä täällä turisteja kuulemma pelätä, vaan kaikki otetaan avosylin vastaan, kunhan vain osaa käyttäytyä koronaviruksen vaatimalla tavalla!

Kytheralle suositellaan mahdollisimman pientä vuokra-autoa ahtaan tiestön takia ja minäkin olin varannut pienen Nissan Micran seitsemäksi päiväksi hintaan 270 euroa sisältäen omavastuun pienennyksen. Drakakis kuitenkin ystävällisesti antoi meille samaan hintaan suuremman autoluokan Citroen Cactuksen. Autoja pitää kuulemma herätellä talviuniltaan ja niinpä Cactuskin oli nyt kaivettu hangesta meidän allemme viikoksi. Ranskalaiset pyrkivät tekemään autoistaan mahdollisimman erikoisia ja hankalia ajaa, mutta kyllä Cactuksella viikon ajelisi. Omaksi en moista harkitsisi. Tiestö vain sattui paljastumaan mutkaiseksi ja ahtaaksi, kuten olin lukenutkin. Cactus tuntui aivan liian suurelta autolta Kytheran teille, kun jopa saaren pohjois-eteläsuuntaiselle “valtaväylällä” oli paikoin ahdasta kahden auton kohdata. Onneksi etäisyydet ovat pienet ja päällyste pääosin ihan hyvässä kunnossa. Ajamisesta tekee nautittavaa myös hyvin vähäinen liikenne, sillä asukkaita on vain nelisentuhatta, eikä heistä yksikään liiku päivän kuumimpaan aikaan. Kaahaaminen on täällä täysin mahdotonta, sillä kylien kohdalla voi ajaa enintään 30–40 km/h ja ulkopuolella teoriassa jopa 90 km/h. Käytännössä kylien ulkopuolella on mahdollista ajaa enintään kuuttakymppiä!

Avlémonas on kuvankaunis kreikkalaiskylä.

Mpotzio-ravintolan terassilta avautuu näkymä Avlémonaksen luonnonsatamaan.

Puolen tunnin kuluttua saavutimme Theofilos Apartments -nimisen taloryppään Katounin kylän liepeiltä, läheltä Livádia, erästä saaren suurimmista asutuskeskuksista. Maksoimme kahdesta yöstä yhteensä 45 euroa. Summalla saimme oman keittiön, vessan, terassin, television, ilmastoinnin ja tietenkin myös sängyn. Henkilökunta ei osannut englantia, mutta sehän ei ole ongelma! Pikaisen pysähdyksen jälkeen lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Päätimme ajella Avlémonaksen kylään Kytheran kaakkoisnurkalle. Kylään johtava tie on juuri sopiva yhdelle autolle, mutta onneksi parinkymmenen minuutin aikana ainuttakaan autoa ei tullut vastaan. Tie mutkitteli halki pienten kylien ja välillä matkaan sattui serpentiiniä.

Avlémonas on idyllinen kreikkalaiskylä, joka tunnetaan kauniista luonnonsatamastaan. Ei siihen poukamaan risteilyalus peruuttaisi, mutta pienet soutuveneet kylläkin. Poukamassa polski muutamia lapsia. Muuten elämä oli keskittynyt kylän muutamaan rantaravintolaan. Valitsimme ylivoimaisesti parhaalla paikalla olevan Mpotzion, jonka terassilla oli mukavasti ruokailijoita. Sieltä on näkymä tuohon Avlémonaksen kuvankauniiseen luonnonsatamaan, eikä kapverdeläisen musiikin soittaminenkaan pahaa tehnyt! Kythera ei selvästikään ole kovin suosittu matkakohde, sillä ravintolassa ei ollut lainkaan englanninkielistä ruokalistaa. Tarjoilijatar kuitenkin osasi englantia ja saimme mahamme täyteen erinomaista kreikkalaista ruokaa 32 eurolla. En muista mitä kahden hengen ruokailu Kreetalla tai Rodoksella maksaa, mutta Kytheralla se on kreikkalaisen salaatin ja paikallisen viinin kera kokemuksemme mukaan 27–35 euroa.

Kylän satama.

Avlémonaksessa on pieni linnoitus 1500-luvulta.

Avlémonas.

Avlémonaksen kiertää kymmenessä minuutissa. Tässä muutaman kymmenen asukkaan kylässä on ravintoloiden lisäksi 1500-luvun pikkuinen linnoitus, kalasatama ja kauppa. Kauppareissun päätteeksi ajoimme Kytheran pisimmälle rannalle läheiseen Palaiópolin kylään. Rannalla oli kaksi muuta ihmistä, joten turvavälien pitäminen oli melko vaivatonta. Täällä koronavirus ja sitä myöten kuolema ei todennäköisesti väijyisi. Hieman ennen auringonlaskua ajelimme takaisin hotellille. Seuraavana aamuna saisi nukkua pitkään, sillä aamuisen Ateenan nähtävyyksien kiertelyn vuoksi edellinen yö oli jäänyt kovin vajaaksi.

Ateenan katselmus neljässä tunnissa ilman maskia

26.-27.6.2020

Ulkomaanmatkailusta on viimeisten kuukausien aikana kehittynyt käsittämättömän vaikea harrastus, eikä suomalaisille avoinna olleita maita ole ollut liiaksi asti. Saatikka sellaisia, jotka olisi voinut saavuttaa helposti. Ilman koronaviruspandemiaa olisin matkustanut kesälomallani ehkä Algeriaan tai edes jonnekin eksoottiseen kohteeseen Euroopan ulkopuolella. Loma Suomessa ei jaksanut inspiroida, sillä kotimaata ehtii kyllä nähdä ihan riittämiin vuoden kuluessa. Ulkomaille oli päästävä ja siihen lääkettä ensimmäisten joukossa tarjosi Kreikka. Maa kertoi toukokuun lopulla avaavansa rajat suomalaisille 15. kesäkuuta lähtien. Seuraavana päivänä tästä ilmoituksesta meillä oli lennot Ateenan kautta Kytheran saarelle kolmen viikon päähän. Edellisestä Kreikan-matkasta olisikin jo kymmenen vuotta! Suomi ei tietenkään vielä matkalle lähdettäessä Kreikan-matkailua suositellut, mutta kun katsoo Kreikan kesäkuun tartuntalukuja, ei Suomen antama suositus ole järkevä. Kreikka tietänee oman tilanteensa paremmin.

Akropoliilla on kesäkuussa 2020 tyhjää. Kuvan ainoa ihminen on Akropoliilla työskentelevä opas.

Parthenonin temppeli hallitsee Ateenan Akropolis-kukkulaa.

Viikon kuluttua lentojen varaamisesta Lufthansa perui paluulennon ja tarjosi vain rahojen palautusta. Lufthansa on hieman vanhanaikainen lentoyhtiö ja palvelee asiakkaita vain puhelimitse. 1,5 tunnin jonotuksen jälkeen meillä oli uudet paluulennot. Samaan Star Allianceen kuuluva Lufthansa suostui mukisematta reitittämään meidät SAS:n lennoille Ateenasta Tukholman kautta Helsinkiin. SAS ja Ruotsin lehdistö olivat näyttävästi mainostaneet uusia kesäkohteita, minkä vuoksi olimme turvallisin mielin. Ateenaan lennettäisiin jopa kaksi päivittäistä vuoroa. SAS on kuitenkin niin surkeassa taloudellisessa tilanteessa, että myy lentoja, joita sillä ei ole aikomustakaan lentää. Niinpä jälleen viikon kuluttua paluu peruttiin. Tai oikeastaan se muuttui sellaiseksi, että jatkolento Tukholmasta Helsinkiin lähtisi tuntikausia aiemmin, kuin lentomme Ateenasta Tukholmaan. SAS kehotti ottamaan yhteyttä Lufthansaan ja Lufthansa SAS:iin. SAS:n suomenkielinen asiakaspalvelu Tallinnassa reititti meidät pyynnöstämme ja täysin mukisematta Ateenasta Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. (Viimeinen vastoinkäyminen tuli Kreikassa paluumatkan lähtöselvitystä tehtäessä, kun yllättäen kahden hengen varaus olikin muuttunut yhden hengen varaukseksi. Nyt soitin SAS:n asiakaspalveluun Tanskaan, jossa Tallinnan asiakaspalvelijan karmiva moka korjattiin ja toinenkin meistä pääsisi takaisin kotiin.)

Tällä hetkellä lentomatkailu vaikuttaakin olevan hieman turhan paljon arpapeliä. Mielestäni Kreikan olisi kannattanut valjastaa Aegean Airlinesin laivastonsa lentämään eurooppalaisiin pääkaupunkeihin ja tuomaan halukkaita turisteja maahan. Kuitenkin Lufthansan menolento Frankfurtin kautta säilyi koko kolmen viikon ajan muuttumattomana ja pääsimme matkaan. Niin lento Frankfurtiin, kuin lento Ateenaankin olivat täysiä. Kyllä matkustushalukkuutta löytyy, kunhan vain joku lentäisi. Onneksi sentään Lufthansa lentää ja vieläpä edelleen tarjoilee lennoillaan ilmaisia juomia ja ruokia!

Näkymä Akropoliilta kohti merta. Oikeassa alakulmassa Herodes Atticuksen odeion.

Monastirákin aukion laidalla on 1700-luvulla rakennettu Tzistarákiksen moskeija.

Hieman ennen laskeutumista lentoemännät jakoivat jokaiselle lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa matkan alkupiste, lennon numero ja missä aikoisi majoittua. Alun perin lomake olisi pitänyt esittää passintarkastuksen yhteydessä, mutta nyt olimme kuulemma onnekkaita, kun Ateenan päässä kaikki lomakkeet haluttiin yhtenä läjänä. Lisäksi kukaan ei lopulta halunnut nähdä passeja, sen kuin vain kävelimme Kreikkaan. Syynä saattoi olla se, että lento laskeutui yhden jälkeen yöllä.

Kreikassa julkisessa liikenteessä on käytettävä maskia eli vielä lentokenttäbussissa jouduimme kärvistelemään, mutta heti ulos päästyämme maskit roskiin ja normaali elämä voi alkaa. Ateenassa maskin käyttö kaduilla on yhtä yleistä kuin Suomessakin eli maskeja ei juuri näe. Se on ymmärrettävää, koska tapauksia tuli koko maassa vain kourallinen päivittäin. Majoituimme lyhyeksi yöksi Syntagma-aukion liepeille Omeros-hotelliin. Jo kello seitsemältä aamulla olimme ulkona ja kävelemässä kohti Akropolista. Meillä oli muutama tunti aikaa ennen kuin lento Kytheran saarelle lähtisi.

Modernin Ateenan ydin on Syntagma-aukio.

Ateena on suosittu turistikohde, mutta näin lauantaiaamuna kadut olivat tyhjiä. Ennen Akropolista turisteja näkyi tasan kaksi. Puhuivat englantia keskenään. Olen käynyt Akropoliilla kymmenen vuotta sitten, jolloin pääsymaksu sattui olemaan ilmainen jonkin juhlapyhän vuoksi. Nyt pääsymaksu oli 20 euroa. Kymmenen vuotta sitten Akropolis oli täynnä vierailijoita, nyt paikalla ei ollut juuri ketään. Paikkaan sai tutustua ilman väkijoukkoja ja siten myös koronavirusta. Akropoliilta laskeuduimme roomalaisen ja kreikkalaisen agoran kautta Monastirákin aukiolle. Aikamme kolusimme myös vanhanakaupunkina pidettyä Plákan kaupunginosaa ja nautimme aamupalan paikallisessa kahvilassa. Kreikassa tarjoilijoiden on pidettävä kasvomaskia ja Ateenassa se näyttääkin toteutuvan. Kytheran saarella säännön noudattaminen on hyvin kirjavaa, kuten myöhemmin havaitsimme.

Puolen päivän maissa matkustimme takaisin Ateenan lentoasemalle ja hyppäsimme Sky Expressin lennolle kohti Kytheraa.

Vuoden pisin päivä Longyearbyenissä

21.-22.6.2020

Longyearbyen on Huippuvuorten suurin asutuskeskus reilulla 2 000 asukkaallaan. Samalla kaupunki on helposti maailman pohjoisin yli tuhannen asukkaan asutus. Oikeastaan ainoastaan Huippuvuorten Ny-Ålesund muutamalla kymmenellä asukkaallaan on vielä pohjoisempi siviiliasutus. Toisin kuin suomalaisissa Longyearbyenin kokoluokan kunnissa, täällä asukkaat ovat pakkautuneet pienelle alueelle Longyearinlaaksoon Adventfjordenin rantaan. Kuhinaa on siis enemmän kuin näin pieneltä paikalta voisi odottaa. Ja ainakin taatusti enemmän ravintoloita, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä kuin suomalaisessa 2 000 asukkaan kunnassa!

Olin ollut Longyearbyenissä sunnuntaihin tultaessa jo kaksi yötä, mutta oikeastaan nähnyt vain pienen osan ydinkeskustaa. Kaikki kaupatkin olivat olleet kiinni saapuessani Huippuvuorille toissailtana. Tänä päivänä ainoa supermarket Svalbardbutikken olisi avoinna jopa kolme tuntia: klo 15-18! Ennen sitä lähtisin opastetulle kiertoajelulle Longyearbyeniin ja sen lähiympäristöön. Oikeastaan se lähiympäristö tässä eniten kiinnosti, sillä itse kaupungin koluaisin helposti kyllä itseksenikin. Kaupungin ulkopuolella tarvitsisin aseistetun oppaan ja helpoin tapa päästä ulos kaupungista on varata Svalbard Buss og Taxin järjestämä kiertoajelu. Se maksaa naurettavat 365 kruunua (34,95 euroa) ja kestää noin kaksi tuntia. Kiertoajelu toteutuu kahdesti päivässä ilman mitään minimiosallistujamääriä, joten tiesin lähteväni retkelle varatessani sen edellisiltana.

Turistit varastavat jääkarhuista varoittavan liikennemerkin usein. Taustalla Adventdaleniin johtava tie ja Longyearbyenin juomavesiallas.

Huippuvuorten ainoa norjalainen hiilikaivos Gruve 7 oli sumun peitossa. Sinne johtaa sorapäällysteinen serpentiinitie.

Pikkubussi kaarsi hotellini pihaan jo hyvissä ajoin ennen kello kymmentä. Oppaana ja kuskina toimiva saksalaismies oli ollut kovasti yllättynyt aamulla varauksia tarkastaessaan, kun kiertoajelulle olikin yhtäkkiä ollut asiakas. Matkailuala on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa, eikä kaupungissa ole juuri ketään. Minäkin olisin nyt ainoa osallistuja tällä kiertoajelulla! VIP-kierroksen aluksi suuntasimme kohti koillista ja Adventdalenin laaksoa. Kaupunki loppuu äkkiä ja eteen tulee jääkarhuista varoittava liikennemerkki. Merkin jälkeen vaaditaan ase jääkarhujen varalta. Kuski vitsailikin, että jos jääkarhu syö sinut merkin ohitettuasi, lähtee perheellesi lasku jääkarhun ruokkimisesta! Meillä ei nyt ollut asetta mukana, mutta iso auto riittää mainiosti suojautumiseen. Saapumisiltana olin havainnut autojen virtalukoissa avaimia ja nyt opas kertoi, että Huippuvuorilla ihmiset pääosin jättävät avaimet autoon, sillä jääkarhun osuessa kohdalle voi hypätä mihin tahansa autoon ja ajaa pois. Samoin asuntojen ovet ovat auki juuri samasta syystä. Kuitenkin tämä on nyt muuttumassa, kiitos oikeutta väärin käyttävien kiinalaisten.

Liikennemerkin luona on jäähyhmäinen vesiallas, josta Longyearbyen ottaa vetensä. Samoilla tienoilla on myös Longyearbyenin vanha lentoasema, mistä muistuttaa entinen terminaali. Nykyisin se on asumiskäytössä. Muutenkin Adventdalenin laaksossa, vuorten rinteillä on paljon taloja. Niissä asutaan tai ne ovat mökkeinä. Paljon täällä on myös koiratarhoja, sillä onhan huskyvaljakko kätevä kulkuväline talvisin ja turistit ne vasta tällaisesta toiminnasta tykkäävätkin. Lumettomana aikana koirat vetävät pyörin varustettua kärryä, jonka kyydissä voi istua. Nyt turisteja ei ole, mutta koiria pitää silti juoksuttaa ja valjakkoja näkyi matkan varrella useita. Kävimme erään koiratarhan pihassa pyörähtämässä ja katsomassa korkealla hirressä roikkuvaa hylkeenraatoa, jonka tarkoituksena on kuulemma kiinnittää jääkarhun huomio ja jättää koirat rauhaan. Koirat ovat täällä ulkona kesät talvet. Lähemmäs koiria ei ollut nyt järkevää mennä, sillä tarhan omistaja valmisteli valjakkoa juoksutusta varten ja koirat saattaisivat innostuksesta hyppiä pahaa-aavistamattoman turistin nurin. Pelottavia nämä koirat muutenkin ovat, että parempi näin.

Näkymä Gruve 7:ltä alas Adventdaleniin ja kohti Longyearbyeniä.

Huippuvuorten siemenholviin ei ole asiaa turistilla.

Muutamien kilometrien jälkeen soratie muuttuu serpentiiniksi ja alkaa nousta ylemmäksi. Näkymät alas laaksoon ovat upeita, mutta tien päästä EISCAT-tutkalta ei nyt näkynyt yhtään mitään. Huippu oli sankan sumun peitossa. Samoin hieman alempana sijaitseva Gruve 7, Huippuvuorten ainoa toiminnassa oleva norjalaiskaivos oli hyvin sumuun kääriytynyt. Gruve 7:ssä työskentelee noin 40-50 kaivosmiestä ja osa hiilestä kuljetetaan käytettäväksi Longyearbyenin voimalaitoksessa. Suurin osa kuitenkin laivataan Eurooppaan. Pysähdyimme ottamaan kuvia, minkä jälkeen huristelimme takaisin Longyearbyeniin ja sen ohitse. Seuraava pysähdyspaikkamme olisi Huippuvuorten siemenholvi eli “tuomiopäivän holvi”. Siellä on nykyisin noin miljoona siemennäytettä ympäri maailmaa säilöttynä -18°C asteeseen. Holviin ei tietenkään pääse sisään, mutta tulipa tuokin nyt nähtyä omin silmin. Holvin pihamaalta on hyvät näkymät alas Longyearbyenin lentoasemalle. Lähellä sijaitsee kuulemma myös hiilikaivosmuseona toimiva Gruve 3. Jäi käymättä, vaikka täällä pitäisikin olla kiinnostunut hiilikaivosmenneisyydestä.

Nyt kun kaupungin lähiseutu oli koluttu, palasimme Longyearbyeniin. Opas kertoili elämästä kaupungissa, jossa asuu yli 50 kansallisuutta. Suurin osa on tietenkin norjalaisia ja Norja toivookin kaupungin pysyvän nimenomaan norjalaisena. Siitä huolimatta Huippuvuorille saa muuttaa kuka tahansa, jopa ugandalainen, joka pystyy täällä itsensä elättämään. Sosiaaliturvaa ei ole ja jos rahat loppuvat, joutuu lähtemään pois. Samoin, jos mokaat pahasti vaikkapa aloittamalla baaritappelun, sinut karkotetaan saarilta. Tietenkin poislähtö on kova kohtalo, jos olet esimerkiksi ugandalainen lapsi, asunut vuosikaudet Huippuvuorilla ja osaat sujuvasti norjaa, etkä lainkaan omaa heimokieltäsi. Nyt koronavirus on kuitenkin hieman muuttanut asetelmaa ja Norja on myöntynyt maksamaan jotain avustuksia ihmisille, joiden elanto on esimerkiksi turistien katoamisen takia kadonnut.

Longyearbyenin pääkävelykadulla ei ole ruuhkaa sunnuntai-iltapäivänä.

Nybyen on Longyearbyenin kauimmaisin kolkka.

Matkailu vaikuttaakin olevan merkittävä elinkeino kaupungissa, mutta ylilyöntejäkin on tapahtunut. Esimerkiksi viime kesänä Longyearbyenin satamaan lipui päivän ajaksi loistoristeilijä, josta laskeutui kaupunkia tutkimaan yli 6 000 turistia. Siis 6 000 turistia 2 000 asukkaan pikkukaupunkiin! Asukkailla onkin toisinaan hieman vaikeuksia mahtua omaan kaupunkiinsa, kun turisteja tulee risteilyaluksilla ja jopa kuudella lennolla päivässä. Moskovaa, Pariisia ja vaikkapa Amsterdamia myöten. Nyt Longyearbyenillä onkin aikaa miettiä halutaanko paikkakunnalla massaturismia vai olisiko jokin kestävämpi ratkaisu parempi. Ainakin herkälle arktiselle luonnolle pienempi turistivirta olisi parempi, sillä täällä kasvillisuudella kestää ikuisuus kasvaa ja ruohon päällä kävely on kielletty sakon uhalla. Tämän opin, kun eräs paikallinen mies oikaisi ruohikon poikki lenkillään ja sai oppaani kiroamaan miehen alimpaan helvettiin.

Ajelimme Longyearbyenin kirkon ohitse Longyearinlaakson pohjukassa sijaitsevaan Nybyeniin, jossa hiilikaivostyöläiset ovat aikoinaan asuneet. Nyt siellä on hotelli ja opiskelija-asuntoloita. Huippuvuorten yliopiston opiskelijat on sijoitettu tänne kauas kaikesta, sillä täällä he voivat riekkua ilman, että aiheuttavat häiriötä muille asukkaille. Tietenkin myös jääkarhuilla on enemmän valinnanvaraa, sillä täällä ei tarvitse tyytyä norjalaiseen. Tarjolla on myös ruotsalaisia ja muita eksoottisia kansallisuuksia. Nybyenistä ajelimme kaupunkiin ja sitä ristiinrastiin. Kiertelisin enemmän sitten itsekseni kävellen. Kuski vei minut takaisin hotellille ja hän pääsi jatkamaan sunnuntain viettoa thaimaalaisen vaimonsa kanssa. Kiertoajelun päätteeksi olimme nähneet kaupungin läpikotaisin ja ajaneet suurimman osan Huippuvuorten tieverkostosta, joka käsittää järjettömät 40 kilometriä.

Longyearbyeniläiset asustavat värikkäissä taloissa.

Täällä melkeimpä kaikilla on oma moottorikelkka, joka jää niille sijoilleen, kun kausi päättyy. Taustalla paikallisten asuintaloja.

Longyearbyen iltakymmenen aikoihin läheltä kirkkoa nähtynä. Etualalla hotellini Mary-Ann’s Polarrigg, joka on rakennettu vanhoihin hiilikaivostyöläisten parakkeihin.

Minä lähdin seuraavaksi Huippuvuorten museoon, joka sijaitsee samassa rakennuksessa yliopiston kanssa. Huippuvuorilla on tapana ottaa kengät melkein kaikkialla pois. Perinne periytyy ajalta, jolloin hiilikaivosmiehet ottivat kenkänsä pois sisään tullessaan, etteivät tuoneet hiiltä tupaan. Niin myös museoon mennessä kengät tuli ottaa pois. Suomalaisena ymmärtäisin tämän, jos kengät otettaisiin pois vain kotiin mennessä. Muuten tämä on valtavan epäkäytännöllistä ja hieman typerääkin. Itse museossa ei sen sijaan ole mitään typerää, ei edes se, että lipunoston yhteydessä pitää kirjoittaa nimilistaan kotiosoite, puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Koronaviruksen takia tietenkin. Nyt olin kuitenkin museon ainoa kävijä. Museo esittelee kattavasti Huippuvuorten historiaa sen löytämisestä nykypäivään saakka. Myös kattava esittely eläimistöstä täytettyä jääkarhua myöten on erinomainen. Jääkarhu on suurikokoinen ja ammuttu vuonna 2005 itsepuolustuksena.

Harhailin koko iltapäivän Longyearbyeniä ristiinrastiin. Kaupunki on niin pieni, että väistämättä tulin kävelleeksi samoja katuja uudestaan ja uudestaan. Kello 15 Svalbardbutikken sitten avautui ja koko kaupunki tuntui olevan yhtäkkiä liikkeellä. Parkkipaikka oli täynnä ja kaupassa pientä tungosta. Ostin muutaman postikortin ja jotain välipalaa. Ruoka on ei-niin-yllättäen täällä aivan liian kallista ja mielestäni ravintolassa syöminen tulee halvemmaksi. Siispä illalla menin syömään rullakebabin Isbjørnbutikkeniin, joka on kuin täkäläinen R-kioski.

Lisää Longyearbyenin asuinalueita.

Kaupungin uimarannalla on pikkuinen sauna, joka oli lukossa. Menin silti uimaan.

Myös Huippuvuorten matkailuinfo oli samoihin aikoihin Svalbardbutikkenin kanssa auki. Toisin kuin ruokakaupassa, turisti-infossa asioidessa on otettava kengät pois ja kirjoitettava omat yhteystiedot koronaviruksen vuoksi sivupöydällä olleeseen listaan. Se tuntui hieman hassulta, sillä sulkemisaikaan oli puoli tuntia ja olin päivän toinen asiakas. Edellinen listaan nimen kirjoittanut oli ollut paikallinen. Ostin pari magneettia ja postimerkkejä, minkä jälkeen päätin lähteä uimaan.

Ajattelin, että onhan näin pohjoisessa uimassa meressä käytävä, vaikkei sitä kukaan todistaisikaan. Olin aiemmin päivällä bongannut Longyearbyenin viralliselta uimarannalta pienen saunan, joka oli kuitenkin lukossa. Turisti-infon nainen kertoi saunan olevan kaupungin sataman omistuksessa ja kertoi samalla, että uimiseen kannattaisi käyttää jotain muuta rantaa lähempänä lentoasemaa. Keskustassa oleva ranta olisi kuulemma niin likainen! Tietenkin jäätiköiltä tuleva Longyearjoki laskee juuri rannalle ja vesi on harmaata, mutta eihän näin pohjoisessa oleva vesi nyt likaista ole. Onnekseni Mary-Ann’s Polarrigg -hotellini on lähinnä rantaa sijaitseva majapaikka tässä kaupungissa. Siispä kävelin rantaan, pulahdin veteen ja palasin hotellille. Vesi oli juuri niin lämmintä kuin Suomessa jäiden lähdön jälkeen huhtikuussa. Eli niin kylmää, että tunto lähtee jaloista välittömästi, minkä vuoksi veteen meno on helpompaa.

Hyvä, että Longyearbyeniin saapuminen ilmoitetaan oikein kyltillä. Varsinkin, kun kaupungista ei pääse tietä pitkin Huippuvuorten muihin asutuskeskuksiin.

Huippuvuorten kirkko.

Vielä yksi kuva Adventdaleniin.

Sunnuntaina 21.6. oli vuoden pisin päivä, mutta se ei Longyearbyenissä näy mitenkään. Onhan täällä ikuinen kuukausia kestävä yötön yö. Illan suussa aurinkokin oli tullut kunnolla esiin (ja yöllä pilvet väistyivät kokonaan). Kävelin ympäri kaupunkia iltakymmeneen saakka ja jos olisin ollut eteläeurooppalainen, olisin varmasti ihastellut yöllistä aurinkoa läpi yön. Minä menin kuitenkin nukkumaan.

Seuraavana päivänä minulla oli vielä muutama tunti aikaa kierrellä kaupungilla. Nyt maanantain koittaessa miltei kaikki putiikit olivat avoinna. Kaupungin kaksikerroksisessa ostoskeskuksessa, Lompen Senteretissä, osa kaupoista oli suljettu, eikä minullakaan enää ollut tarvetta matkamuistoille. Magneetit oli jo ostettu. Läheisessä Skinnbodenissa oli myynnissä aito jääkarhuntalja kalloineen, mitä lähdettiin minulle epätoivoisesti myymään, kun erehdyin kysymään, että ihanko oikeasti myytte jääkarhua täällä. Taljan hinta oli 12 000 euroa, mikä sisältäisi postituksen kotiini. Kuulemma Eurooppaan jääkarhun voisi ongelmitta lähettää.

Maailman pohjoisimmalla huoltoasemalla myydään verotuksen takia superhalpaa bensaa ja dieseliä.

Maanantaiaamupäivällä Longyearbyenin kävelykadulla oli jo hieman elämääkin ja jopa Lompen Senteret oli avoinna.

Viimetöikseni kävin nauttimassa lounaan Longyearbyenin kirjaston yhteydessä toimivassa Rabalder Cafessa. Iso annos lasagnea salaatin, leivän ja veden kera maksoi ainoastaan 115 kruunua (n. 10,9 euroa). Maailman pohjoisimmassa kahvilassa Fruenessa jälkiruoaksi nautittu itsetehty jäätee ja korvapuusti maksoi 74 kruunua (n. 7 euroa). Nämä paikalliset ravintolahinnat ovat ihan naurettavan alhaisia. Mahtavatko hinnat nousta, kun turistit palaavat…

Kello viideltä lentokenttäbussi nouti minut hotellilta ja kuljetti kymmenen minuutin päähän lentoasemalle. Norwegianin lento Tromssaan oli päivän ainoa lento ja 1,5 tunnin kuluttua olin jo takaisin mantereella. Enää olisi automatka takaisin Ouluun, mutta ei ainakaan tulisi pimeä. Pohjois-Lapin yötön yö tosin eroaa valtavasti Huippuvuorten vastineesta: Lapissa aurinko sentään laskee, mutta pysyy kuitenkin horisontin yläpuolella. Huippuvuorilla on ikuinen keskipäivä.

Maailman pohjoisin vuonoristeily Pyramidenin kaivoskaupunkiin

20.6.2020

Huippuvuoret on paljon muutakin kuin sen suurin kaupunki Longyearbyen. Oikeastaan saarilla tulisi painella luontoon ja yöpyä teltassa yö tai pari. Tai vähintään vaeltaa jonkin läheisen vuoren huipulle, mitä alun perin suunnittelinkin. Mutta luontoon meneminen täällä vaatii patikointia ja vieläpä mahdollisesti surkeassa säässä (jota Suomessa on ihan riittämiin). Aseistettu opaskin olisi otettava matkaan jääkarhujen vuoksi.  Ajattelin, etten kuitenkaan näkisi sen jonkin läheisen vuoren huipulta mitään, koska olisi sumua ja räntääkin varmaan sataisi. Lisäksi olin yksinäni matkassa, eikä kahden hengen minimivaatimus retkille ehkä täyttyisi. Patikoinnit olisi parempi jättää tropiikkiin ja aavikoille ja nyt vain rentoutua. Ostin siis itselleni 11 tunnin vuonoristeilyn Pyramidenin hylättyyn kaivoskaupunkiin ja Nordenskiöldinjäätikölle.

Normaalina kesänä vuonoristeilyjä järjestää useampikin firma, mutta nyt löysin vain yhden, Henningsen Transport & Guidingin järjestämän risteilyn Pyramideniin. Ostin matkan, vaikka en täysin uskonut retken toteutuvan. Hinta oli 1 750 Norjan kruunua (n. 166 euroa) ja summan toki saisi takaisin peruutustilanteessa. Vähimmäismatkustajamäärä oli kahdeksan ja ostaessani retken matkustajia oli viisi henkeä! Parin päivän kuluttua Henningsen lähetti sähköpostin, jossa he kertoivat saaneensa risteilylle isomman ryhmän ja nyt matkustajia olisi riittävästi. Pääsisimme vuonolle seilaamaan!

Risteilypäiväksi luvattiin huonoa säätä, mutta aurinko kuitenkin paistoi seilattaessa ulos Longyearbyenistä.

Aluksemme M/S Billefjord Pyramidenin satamalaiturissa.

Lauantaiaamuna puin ylleni useamman kerroksen vaatetta, kun samaan aikaan Suomessa nautittiin äärimmäisen harvinaisesta juhannushelteestä. Kyllä Longyearbyenissäkin aurinko tietenkin paistoi, mutta ei se jaksanut nostaa lämpötilaa kuin jonnekin viiden plusasteen tienoille. Henningsenin bussi kaarsi aikataulussa kello 8.30 noutamaan minua ja samassa hotellissa majoittuvaa tromssalaispariskuntaa. Longyearbyenin satama sijaitsee vain kahden minuutin ajomatkan päässä Mary Ann’s Polarrigg -hotellista, mutta siinä ajassa norjalainen oppaamme ehti selvittää risteilyn kulun på norsk. Kuulemma kyydissä oli paljon norjalaisia eläkeläisiä, jotka eivät englantia osaisi. Se retkemme pelastanut ryhmä olikin nimenomaan iäkkäämmistä norjalaisista muodostunut ryhmä. Minä saisin oman evästyksen sitten laivalla på engelska, sillä olin laivan ainoa ei-norjalainen. Tai ainakin ainoa, joka ei asunut Norjassa tai Huippuvuorilla.

Ilman koronavirusta laivalla olisi saanut istua missä tahansa, mutta nyt kaikilla oli oma pöytä, jossa nautittaisiin myöhemmin risteilyn hintaan kuulunut lounas. Käsidesiä oli tarjolla käsittämättömän monessa paikassa. Opas keräsi kaiken lisäksi kaikkien matkustajien tiedot kotiosoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita myöten. Jäljitys onnistuisi paremmin, kun minulla tai jollain norjalaisella sitten todettaisiin covid-19!

Skansbuktaa reunustavilta vuorilta on 1900-luvun alussa louhittu kipsiä.

Skansbukta.

Kallion väritys on kipsistä johtuen vaaleampi Skansbuktan alueella.

Kaikki mahdolliset säätiedotukset lupailivat Huippuvuorille pilvistä ja sateista säätä koko päiväksi. Heti lähdön (ja risteilyfirman tarjoaman pahoinvointipillerin) jälkeen nautin kuitenkin Billefjord-aluksen aurinkokannella Huippuvuorten auringosta. Olisi kai pitänyt olla aurinkorasvaakin mukana, sillä illalla naama hieman punotti. Pahoinvointitabletti tuli todella tarpeeseen, sillä pian lähdön jälkeen laiva keinui aalloissa sen verran pahoin, että ehdin jo katua matkalle lähtöä. Billefjord on kuulemma jäänmurtaja, mikä ei ainakaan helpota keinutusta. Laivan thaimaalainen miehistö luovi paatin nopeasti kahden vuonon, Adventfjordenin ja suuremman Isfjordenin, ristiaallokosta ja meno helpotti huomattavasti. Taas kelpasi istuskella aurinkokannella jääkarhuja kiikaroimassa. Paitsi ettei niitä jääkarhuja kyllä näkynyt.

Billefjord seilasi ensimmäiseksi Isfjordenin pohjoisrannalle, missä seisoo Huippuvuorten vanhin rakennus Svenskhuset. Ruotsalainen talo tunnetaan erityisesti talven 1872–73 kuluessa tapahtuneesta tragediasta. Tuona talvena 17 hylkeenmetsästäjää kuoli ja pitkään kuolinsyyksi epäiltiin keripukkia. Nyttemmin kuolinsyyksi on varmistunut säilykepurkeista saatu lyijymyrkytys. Eipä Svenskhuset juuri laivalle kyllä näkynyt, sillä rannoilla oli sumua. Kiikareilla onnistuin talon löytämään. Ehkä. Ei siitä kuvamateriaalia ole. Googlatkaa.

Tästä on louhittu kipsiä aikoinaan. Rannalla on vielä mökki jäljellä.

Miehistö grillaa possua laivan kannella Skansbuktassa.

Svenskhuset jäi taakse, kun pian livuimme Skansbukta-nimiseen lahteen, paikkaan missä Isfjorden loppuu ja laivallemme nimen antanut Billefjord alkaa. Skansbuktaa reunustavat jylhät, suoraan merestä kohoavat vuoret. Vuoret ovat hieman vaaleampia kuin aiemmin näkemämme rannat; täällä on kipsiä! Kipsiä on jopa louhittu 1900-luvun alkupuolella, mutta vastenmieliset sääolot tekivät bisneksestä liian vaivalloista. Lahti jäätyi liian varhain ja suli liian myöhään. Sijaintikin oli erittäin syrjäinen. Siispä louhinta todettiin liian kalliiksi.

Skansbuktaa ihaillessamme laivan miehistö grillasi kannella lohta ja possua. Skansbuktan jälkeen koittikin sitten ruokailu ja ruoka olisi voitu tarjoilla millä tahansa suomalaisella kesämökillä, sen verran tuttua ja turvallista se oli. Risteilyn hintaan kuuluvan lounaan kanssa sai ilmaiseksi vettä, mutta kaikki muu oluesta virvoitusjuomiin maksoi muutaman kympin: limsatölkki oli 30 kruunua (n. 2,8 euroa) ja olut 40 kruunua (n. 3,8 euroa). Vohvelin sai 25 kruunulla, mutta huippuvuortenthaimaalaiset eivät selvästi oikein tajua koko konseptia: vohveleiden päälle lätkäistiin äärimmäisen pieni määrä kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Tai ehkä norjalaiset sitten nauttivat suunnattomasti vohveleista ilman täytteitä.

Pyramidenin kuvankaunis venäläiskaupunki kutsuu vierailemaan.

Pyramidenissä kaivettiin hiiltä vuosikymmenet, mistä muistuttaa esimerkiksi vuoren rinteellä edelleen oleva kaivosinfrastruktuuri.

Puolen päivän aikoihin vuonoristeilyn pääkohde Pyramiden ilmestyi näköpiiriin. Kun Longyearbyen muistuttaa kovasti Norjaa, on Pyramiden sitten aikamatka Neuvostoliittoon. Pyramiden on alun perin ruotsalaisten 1900-luvun alussa perustama hiilikaivoskaupunki, mutta ruotsalaiset päätyivät luopumaan paikasta ja myivät paikan Neuvostoliittoon. Sikäläinen valtion kaivosyhtiö Trust Arktikugol alkoi kehittää Pyramidenistä kaivoskaupunkia jo ennen toista maailmansotaa, mutta pääosin kaivostoiminta alkoi vasta sodan jälkeen. Pyramideniin ilmestyi muun muassa kulttuuritalo, koulu, kirjasto ja toki myös Leninin patsas, maailman pohjoisin sellainen. Pyramiden kukoisti erityisesti 1980-luvulla ja elinolot olivat hyvät. Miesten asuintaloa kutsuttiin Lontooksi ja naisten Pariisiksi. Perheiden majoitusta taas kutsuttiin hullujen huoneeksi, sillä talossa oli pysyttävä sisällä jääkarhuvaaran vuoksi. Lasten ei annettu leikkiä ulkona. Sitten Neuvostoliitto romahti ja lopulta viimeinen niitti kaivoskaupungin sulkemiselle oli venäläisen lentokoneen maahansyöksy lähellä Longyearbyeniä vuonna 1996. Siinä kuoli useita pyramideniläisiä. Lopulta vuonna 1998 Pyramiden muuttui aavekaupungiksi, eikä se milloinkaan ehtinyt tuottaa edes voittoa.

Pyramiden on edelleen venäläisten hallussa. Satamalaiturilla laivalasti jaettiin kolmeen ryhmään. Norjalaiset ikäihmiset saivat bussikuljetuksen “keskustaan” saakka. Itse päädyin venäläisen Daniilin ryhmään ja hänen ryhmänsä kulkisi kaupungissa kävellen. Mies oli ollut viisi vuotta Pyramidenissä ja oli yksi “kaupungin” 30 asukkaasta. Talvella väkiluku laskee 15:een. Suuri väkiluku perustuu kuulemma siihen, että kaupungissa asuu paljon Pyramideniä kunnostavia rakennusmiehiä. Näin kaupungilla myös kolme venäjää puhuvaa lasta kirmailemassa ilman mitään aseistusta. Nyt tietenkin jääkarhulla oli helpompiakin saaliita, kun suuri norjalaisjoukkio ja minä olimme paikalla. Edellisen kerran jääkarhu oli tallustellut pääkadun poikki kuluvan viikon tiistaina. Daniililla oli olalla kivääri, mikä on pakollista ulkona liikkuessa. Pyramiden on sen verran avoin alue, että jääkarhu voi saapua paikalle mistä tahansa. Myös koronavirus voi saapua milloin tahansa, minkä vuoksi meidän tuli säilyttää vähintään metrin turvaväli kanssaretkeläisiin.

Tästä alkaa Pyramiden!

Pyramidenin luontoa.

Ränsistynyttä Pyramideniä sataman liepeillä.

Ensimmäinen pysähdyskohteemme oli viiden minuutin kävelymatkan päässä satamasta: toimimaton puhelinkioski! Oikeasti puhelin ei ole koskaan toiminutkaan, mutta on paikalla sen merkkinä, että tässä on ainoa paikka koko kaupungissa saada yhteys Norjan puhelinverkkoon. Muuten täällä pelataan satelliittipuhelimilla. Toisena pysähdyspaikkana oli jykevä Pyramiden-kyltti neuvostoajoilta! Pian ohitimme Pyramidenin edelleen käytössä olevan helikopterikentän. Pyramideniin pääsee Longyearbyenistä helikopterin ja laivan lisäksi talvella moottorikelkalla muutamassa tunnissa Nordenskiöldinjäätikön kautta. Billefjord-vuonokin jäätyy Pyramidenin korkeudella talvisin.

Kuljimme halki ränsistyneiden tai jopa tuhoutuneiden rakennusten halki kohti keskustaa Daniilin kertoillessa ympäröivistä rakennuksista. Pyramidenin laitamilla on ollut jopa navetta ja sikala. Osa rakennuksista on ulkoapäin ihan hyvässä kunnossa, mutta sisällä todellisuus on toinen. Vain pari-kolme taloa on käyttökelpoisia. Yksi niistä on kulttuuritalo, jossa meidän ryhmämme oli nähtävyys: venäläiset työntekijät ottivat kuvia, sillä olimme tämän sesongin ensimmäisten vierailijoiden joukossa. Itse kulttuuritalossa pääsimme kiertämään jumppasalissa ja elokuvateatterissa (jossa järjestetään edelleen myös konsertteja). Pyramidenin kirjasto oli vielä suljettu koronaviruksen vuoksi. Kulttuuritalon edessä seisoi sitten se Pyramidenin ehkä tunnetuin monumentti: maailman pohjoisin Lenin! Lenin katselee alas pääkatua, jonka varrella on koristeellisia taloja ja lopulta myös kaivoskaupungin kanttiini. Kanttiinin keittiö oli aikanaan kuulemma erittäin hyvin varusteltu, eikä ruoka ei maksanut työläisille mitään. Kaikki oli kuulemma niin hyvin!

Maailman pohjoisin Leninin patsas vahtii Pyramidenin pääkatua kulttuuritalon edustalla.

Pyramidenin pääkatu.

Pyramidenin kulttuuritalossa on toki myös jumppasali.

Seuraavaksi Daniil marssitti meidät Pyramidenin ravintolaan ja matkamuistomyymälään. Matkamuistomyymälässä ei saanut koskea mihinkään, koska olihan koronavirus läsnä kaikkialla. Onnistuin viimein lähettämään pari postikorttia Suomeen, mutta sitten Daniil olikin jo lähtenyt kohti laivaa. Satamasta keskustaan kävellessä mies oli pitänyt tarkkaan laskua, että kaikki olivat mukana. Nyt ei ollut enää niin väliä, oltiinhan toki periaatteessa Venäjällä. En ollut ainoa ryhmästäni, joka oli jäänyt vaille opasta. Oli vain pakko lyöttäytyä toiseen ryhmään, eikä lopulta kukaan edes varmistanut kaikkien lähtevän. Outoa Pyramidenissä on myös se, että kaupungissa on myös toiminnassa oleva hotelli. Poistua sieltä ei tokikaan saa, sillä jääkarhut vaanivat potentiaalisesti aivan kaikkialla. Laivalle tuli neljän hengen norjalaisseurue, joka oli majoittunut hotellissa.

Tämä taisi olla miespuolisten kaivostyöläisten asuntola.

Linnut ovat valloittaneet perheiden asuntolan.

Pyramidenistä Billefjord seilasi kohti Adolfsbuktaa ja sen päässä olevaa Nordenskiöldinjäätikköä. Kumpikin on saanut nimensä suomalaisen tutkimusmatkailijan ja geologin Adolf Erik Nordenskiöldin mukaan. Opas kertoili, että täällä olisi mahdollista nähdä runsaasti arktista faunaa linnuista ja valaista hylkeisiin ja ehkä jopa mursuihin. Mursut vain tällä hetkellä hieman karttavat aluetta ja majailevat pääosin muualla. Lunnin lisäksi pian näimme neljän-viiden maitovalaan uivan melko lähellä laivaa aivan kuin delfiinit! Kuulemma tällainen käytös ei ole kovin yleistä tuolle lajille. Muuten laji on elinvoimainen ja yleinen laji Huippuvuorilla.

Nordenskiöldinjäätikkö on pohjoisin paikka, missä olen käynyt. Aluksemme M/S Billefjord seilaa Färsaarten lipun alla eli kyseessä ei ole mikään Huippuvuorten oma lippu!

Nordenskiöldinjäätikkö ja siitä irtoavia jäälauttoja.

Nordenskiöldinjäätikön jäädessä taakse, vetäytyi suurin osa ihmisistä sisätiloihin loppumatkaksi. Mielestäni tällainen on kuitenkin rahan haaskausta, mitä mieltä oli myös tromssalaismies, jonka kanssa kiikaroimme tuloksetta jääkarhuja aurinkokannelta loppumatkan ajan. Takaisin Longyearbyenissä olimme noin seitsemän aikoihin illalla.

Huippuvuorten jylhiä rantoja matkalla Nordenskiöldinjäätiköltä takaisin kohti Longyearbyeniä.

Lahtivalaanpihvi ja maailman pohjoisin olut.

Hotellillani Mary-Ann’s Polarriggissä on ehkä Huippuvuorten kaunein ravintola, Vinterhagen. Listalla on muun muassa poroa, hyljettä ja valasta! Jo aiemmin Lofooteilla olisin halunnut maistaa valasta, mutta hinnat olivat järjettömät. Täällä Huippuvuorilla ravintolahinnat ainakin näin koronan jälkeen ovat Suomea edullisemmat, joten hinta ei ollut enää este. Tilasin lahtivalaanpihvin ja Svalbard Bryggerin valmistaman maailman pohjoisimman oluen. En voi verrata valasta mihinkään syömääni lihaan: valas maistuu valaalta. Pihvi oli oikein hyvä, mutta taitaa mennä kerran elämässä -kokemukseksi. Jälkiruoaksi tilasin vielä suuren jäätelöannoksen lakoilla ja puolukoilla. Kokonaisuus kustansi ainoastaan 356 kruunua eli 34 euroa. Kiitos koronaviruksen, nyt Huippuvuorille voivat matkustaa myös köyhät suomalaiset!

Liki turistiton Huippuvuoret koronaviruksen jälkimainingeissa

19.6.2020

En suunnitellut matkustavani tänä kesänä Huippuvuorille, enkä edes Norjaan. Ei tullut mieleenkään. Olen jopa karttanut Huippuvuorille menoa aiemmin, sillä olen kuvitellut sen äärimmäisen kalliiksi turistipyydykseksi. Sitten tuli torstai 11. kesäkuuta, jolloin Suomi kertoi avaavansa rajan Norjaan maanantaista 15. kesäkuuta lähtien. Silloin ajatus Huippuvuorista pulpahti mieleen. Nyt tai ei koskaan! Norja teki oman avaamispäätöksen Suomea kohtaan seuraavana päivänä. Sitä seuraavana päivänä etsin itselleni lennot Tromssasta Huippuvuorille. Ja varasin ne. Normaalitilanteessa huippusesonkina eli kesällä Huippuvuorten Longyearbyeniin on jopa kuusi lentoa päivässä, mutta nyt lentoja on vain kuusi viikossa. Norwegian ja SAS lentävät vuoropäivin Oslosta Tromssan kautta ja vain lauantaisin ei ainakaan näin kesäkuussa 2020 ole lentoja. Oulussa asuvana lentäminen Helsingin ja Oslon kautta olisi ollut vain ajan ja rahan haaskausta, sillä diesel on halpaa ja ajaahan Tromssaan ainoastaan yhdeksän tuntia!

Norwegianin siivin Huippuvuorille juhannukseksi 2020.

Norwegianin suorat menopaluulennot vajaata viikkoa etukäteen varattuna maksoivat 266 euroa. Hotellivalikoimaakin oli vielä tuohon aikaan runsaasti: jokaisessa avoinna olevassa hotellissa oli runsaasti huoneita jäljellä. Longyearbyenin keskustasta parin kilometrin päässä sijaitsevassa Nybyenissä Gjestehuset 102:ssa kolmen yön majoitus yhden hengen huoneessa olisi maksanut vaivaiset 150 euroa. Päätin kuitenkin majoittua Longyearbyenin keskustan sykkeeseen (jollaista ei tällä hetkellä ole) Mary Ann’s Polarriggiin. Siellä yhden hengen huone kolmelta yöltä sisältäen aamupalan kustansi 192,86 euroa. En ole seurannut Longyearbyenin hotellihintoja, mutta ei kai edes Suomessa tuohon hintaan kolmea yötä hotellissa yövy.

Majoituksen saatavuus ja hinnat olivat hyviä merkkejä siitä, että nyt voisin saada koko Huippuvuoret itselleni ja voisin ihastella 19. huhtikuuta alkanutta ja 25. elokuuta päättyvää yötöntä yötä ilman kiinalaisia, amerikkalaisia, eteläeurooppalaisia ja kaikkia muita. Se oli itseasiassa jopa kovin todennäköistä, sillä saarille pääsivät 15. kesäkuuta lähtien matkustamaan norjalaisten lisäksi ainoastaan islantilaiset, tanskalaiset ja me suomalaiset. Ruotsista ainoastaan Gotlannin saarelta saa matkustaa Norjaan ja siten myös Huippuvuorille (en käsitä miten se käytännössä onnistuu).

Jäätikkö, jonka nimen vielä selvitän.

Laskeudumme Adventdalenin laaksoon. Maisemat ovat kovin karuja.

Lähdin siis juhannusaattona aamuyöllä neljän jälkeen ajelemaan kohti Tromssaa. Eksoottista oli nähdä Ylitornion, Pellon, Muonion ja Karesuvannon rajanylityspaikat miehitettyinä ja valmiina estämään ruotsalaisten maahantulo! Kilpisjärvellä tankkasin itseni ja autoni, minkä jälkeen oli vielä Norjan poliisin rajatarkastus. Norja kyttää rajalla kuulemma virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia, jotka pääsevät Suomeen, mutta eivät Norjaan. Vartin jonottelun jälkeen poliisi tuli katsomaan omat paperini ja kysyi, mitä aioin Norjassa tehdä. Huippuvuoria poliisimies piti hyvänä ajatuksena ja toivotti hyvää matkaa.

Kilpisjärveltä onkin enää kahden tunnin ajo Tromssaan. Tromssan lentoasema on yhtä suuri kuin Oulunkin kenttä, mutta lentoja on moninkertaisesti enemmän ja ympäri Norjaa. Huippuvuorten lennolle on eksoottisesti passintarkastus, vaikka periaatteessa lennetäänkin Norjan sisäinen lento. Syy on siinä, että Huippuvuoret ei kuulu lainkaan Schengeniin. Käytännössä tämä toimii siten, että jos lähdet matkaan Oslon lentoasemalta, on sinun noustava koneesta Tromssassa välilaskun aikana. Mukaan on otettava kaikki käsimatkatavarat, noudettava mahdollinen ruumalaukku hihnalta ja vietävä se Tromssassa lähtöselvitystiskille. Lopuksi mennään tietenkin turvatarkastukseen ja passintarkastukseen, minkä jälkeen pääsee suoraan portille. Takaisin tullessa tietenkin sama toisin päin. Ensin passintarkastus, ruumalaukku hihnalta, tulli, lähtöselvitystiski, turvatarkastus ja sitten kohti Oslon-lentoa. Hyvin kätevää siis.

Norwegian asetti 17. kesäkuuta eli kaksi päivää ennen lähtöäni maskipakon lennoilleen, minkä vuoksi ennen koneeseen nousua oli laitettava maski. Minulla oli mukana omia maskeja, mutta myös Tromssan lentoasemalla (ja Longyearbyenissäkin) myydään maskeja. Terminaalissa ei kukaan käyttänyt maskia, enkä minäkään ollut ennen lentoa ikinä maskia käyttänyt. Eikä tainnut olla kovin moni muukaan, sillä norjankielisiä voimasanoja kuuli vielä koneessakin. Aluksi minäkin luulin tukehtuvani, mutta kyllä se lopulta helpotti. Kone, Boeing 737-800, ei ollut edes puolillaan. Parin päivän kuluttua kuulin, että matkustajia oli ollut vain noin 40. Norwegian ei tarjoile koneissaan tällä hetkellä yhtään mitään, mutta eipä 1,5 tunnin mittaisen lennon aikana mitään kaipaakaan.

Longyearbyenin lentoasemalta on 1689 kilometriä Vaasaan.

Muualla maailmassa on koronaviruspandemia, Huippuvuorilla rabiesepidemia!

Huippuvuoret tulivat hetki ennen laskeutumista näkyviin pilviverhon takaa. Jo hieman ennen meressä oli näkynyt jäälauttoja, jotka olivat kai irronneet jostain jäätiköstä. Longyearbyeniin laskeudutaan nähtävästi idän suunnasta Adventdalenin laaksoa pitkin ohi Longyearbyenin kaupungin. Itse lentoaseman kiitotie oli hyvin pomppuinen, mikä johtuu ikiroudasta. Muuten lentoasemalta ulos selviytyy hyvin nopeasti, sillä täällä ei ole mitään passintarkastuksia. Huippuvuoret esitteli säänsä puolesta parastaan, sillä aurinko paisteli liki pilvettömältä taivaalta ja lämpötilakin oli jopa +9°. En aivan tällaista odottanut, sillä olinhan pakannut mukaan talvitakin ja -kengät. Sekä tietenkin pitkät kalsarit (joita toki yleensä tarvitsee juhannuksena muutenkin).

Jokaiselta lennolta on bussikuljetus (Flybuss) Longyearbyeniin. Bussi kiertää jokaisen hotellin ja maksaa vain 75 Norjan kruunua (n. 7,15 euroa). Matkan saa maksettua kortilla, eikä Huippuvuorille muutenkaan ole syytä nostaa kruunuja vaivoikseen. Linja-auton kyytiin tuli noin 20 henkeä eli noin puolet lentokoneessa olleista oli ollut paikallisia, jotka hyppäsivät auton rattiin lentoasemalta. Tai heitä tultiin noutamaan. Ennakko-odotukseni turistien minimaalisesta määrästä sai vahvistuksen. Humoristinen bussikuski ilmoitti norjaksi heti kärkeen matkan Longyearbyeniin kestävän 2,5 tuntia, mikä sai bussin hörähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua kuitenkin jo saavutimme kaupungin ja ensimmäisenä pysäkkinä oli hotellini Mary Ann’s Polarrigg. Samalla bussilla hotellille tuli Oslossa asuva vietnamilainen tyttö, joka oli ainoa ei-norjalainen turisti, johon törmäsin kolmen päivän aikana Huippuvuorilla.

Täytetty jääkarhu tervehtii Mary Ann’s Polarriggin käytävällä. Muuten Huippuvuorilla en kyseiseen elikkoon törmännytkään.

Huippuvuorten omat ohjeistukset koronaviruksen varalle.

Mary Ann’s Polarrigg on entisiin hiilikaivostyöläisten parakkeihin perustettu hotelli. Hotellin pihalla seisoo Suomessa valmistettu vanha Sisu, jolla on kuljetettu työläisiä kaivoksiin. Hotelli on sisustettu hiilikaivoksilta hankituilla esineillä ja kaikella siihen liittyvällä. Kyseessä on varmasti eräs Longyearbyenin persoonallisimmista majapaikoista, vaikka sijaitseekin teollisuushallien keskellä pöllyävän soratien varrella. Hotellissa on ravintolan lisäksi asiakkaita varten keittiö omia kokkailuja varten (käyttökiellossa koronaviruksen takia). Samoin sauna löytyy, mikä oli kieltämättä yksi syy varata juuri tämä hotelli. Saunasta tosin kuulemma voi saada koronaviruksen, minkä vuoksi Huippuvuorten viranomaiset ovat kieltäneet myös ne. Covid-19 esittäytyi hotellilla käsidesipullojen valtavan määrän ohella myös siinä, että kaikkien hotelliin kirjautuvien tuli myös laittaa nimensä, kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa listaan, josko vaikka koronaa yhtäkkiä saarilta löytyisikin. Sitten saisi helposti selville, ketkä ovat olleet kontaktissa sairastuneen kanssa. Toistaiseksi Huippuvuoret on Norjan ainoa alue, jossa ei ole ollut ainuttakaan koronavirustapausta.

Longyearjoki erottaa Mary Ann’s Polarrigg -hotellin Longyearbyenin keskustasta.

Longyearbyenin ulkopuolella on pakko kantaa mukana asetta jääkarhujen varalta, mutta aseen kanssa ei ole asiaa esimerkiksi pankkiin tai ruokakauppaan.

Longyearbyenin kävelykadulla on tasan yhtä monta kulkijaa kuin suomalaisen 2 600 asukkaan paikkakunnan pääkadulla perjantai-iltana kahdeksan aikoihin. Eli nolla.

Majoittumisen jälkeen jouduin nielemään pettymyksen siitä, ettei juhannussaunaan nyt pääsisikään. Lähdin siis katselemaan Longyearbyenin keskustaa, jonne kävelee noin viisi minuuttia. Täälläkin on kävelykatu, jonka varrella on kaikki oleellinen, kuten sairaala, kirjasto, posti, pankki, baarit, ravintolat, ruokakauppa ja muutama erikoisliike. On täällä myös pikkuinen ostoskeskuskin, Lompen Senteret. Kaikki oli kuitenkin kiinni baareja ja ravintoloita lukuun ottamatta. Muutenkin Longyearbyen tuntui olevan aina lähinnä suljettu, sillä ei täällä asiakkaita nyt ole, eikä 2 600 asukkaan paikallisväestökään pysty kaikkea bisnestä pitämään pystyssä. Paitsi näemmä baareja, jotka tuntuivat olevan täynnä. Myös yhden baarin terassi oli täynnä, sillä olihan paikallisittain lämmin kesäpäivä ja aurinko paistoi.

Päädyin syömään illalliseksi kävelykadulla olevasta taco-vaunusta kalatacon hintaan 13 euroa. Huippuvuorilla syö ravintoloissa Suomea edullisemmin, mihin syynä taitaa olla verotus. Illallisen jälkeen siirryin nukkumaan, sillä olin matkustanut tälle päivälle ihan riittämiin. Olin nyt lähempänä pohjoisnapaa, kuin kotia. Pohjoisnavalle matkaa on ainoastaan noin 1 300 kilometriä.

Seuraavana aamuna lähtisin 11 tunnin vuonoristeilylle Pyramidenin venäläiseen kaivoskaupunkiin. Lisää myös Longyearbyenistä myöhemmin.

Päivä Ammanin vilskeessä

3.-4.1.2019

Kylmä on Ammanissakin aamuisin näin talviaikaan. Tai ainakin viileä. Viileää oli myös Sun Rise Hotelin yhteistilassa, jossa aamupala tarjoiltiin. Ikkunat olivat auki vilkasliikenteiselle kadulle, mutta vahvemmin sisällä tunsi olevansa luonnossa: yhteistiloissa on kymmenittäin pikkulintuja pikkuisissa häkeissään. Kaikki sirkuttivat yhteen ääneen, mikä jo hieman otti korviinkin! Lintuharrastus taisi olla hotellia ylläpitävän Jaberin perheen rakas harrastus, mutta linnut eivät välttämättä nauttineet olostaan päällekkäin kaapin syvennyksessä ja jatkuvassa tupakansavussa.

Söimme huoneen hintaan kuuluneen aamupalan ja lähdimme ulos. Kevyttoppatakki oli oikein pätevä vaatetus tälle päivälle, minkä lisäksi päässä olisi saanut olla pipo ja käsissä hanskat. Tuuli oli sen verran tuima ja viileä. Kesällä Ammanissa varmasti paistuu elävältä, mutta nyt lämpöä toivoi olevan edes hieman. Aurinko kyllä paistoi. Lähdimme suunnistamaan kohti Ammanin keskustaa ja sen muutamia turistinähtävyyksiä. Ei niitä täällä liiaksi asti sentään ole, vaikka puhutaankin eräästä maailman vanhimmasta jatkuvasti asutetusta kaupungista. Pääosin kaupunki tosin on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä vielä 1900-luvun alussa väkeä oli mitättömät parisen tuhatta. Nyt populaatio on kasvanut neljään miljoonaan. Siinäkin vielä yksi syy, miksei Ammaniin kannata tulla omalla autolla!

Naapurimaahan Saudi-Arabiaan suuntaaviin linja-autoihin lippuja myyvän toimiston julkisivua Abdalin bussiasemalla.

Amman on rakennettu kukkuloille.

Aluksi ohitimme lukuisat Abdalin bussiaseman lipunmyyntiputiikit. Täältä voisi hypätä Saudi-Arabiaan matkaavaan linja-autoon, joita odotteli kadun varressa pitkä rivi. Ja matkalaisiakin tuntui riittävän. Samoin Syyriaan olisi päässyt, sillä rajat ovat auki ja sisällissota sen verran hyvällä mallilla, että maahan voi taas matkustaa. Turistitkin jo palailevat, mutta itse taidan vielä hieman odottaa.

Amman on rakennettu kukkuloille, kuten niin moni kaupunki maailmassa. Tässä kaupungissa pääsee halutessaan ramppaamaan ylös ja alas. Mekin nyt nousimme ylös sadan metrin verran. Portailla vastaan tulleet ihmiset olivat aidosti yllättyneitä nähtyään turisteja heidän kotinurkillaan. Heidän hymynsä levisi entisestäänkin, kun tervehdin heitä arabiaksi. Vaikka Jordaniassa käykin turisteja, eivät he monestikaan eksy pääkaupunkiin saakka. Oleilevat Akaban rannoilla ja käyvät korkeintaan Petrassa päiväseltään. Sen vuoksi Ammanissa matkailija saa monesti erittäin lämpimän vastaanoton. Jopa autokorjaamojen ovilta huudellaan “welcome”, tervetuloa! Vastaavaa ystävällisyyttä ilman mitään taka-ajatuksia olen kohdannut vain Mauritaniassa vuonna 2014.

Umaijadien palatsi Ammanin sitadellin huipulla.

Herkuleen temppelin rauniot sitadellin laella.

Saavuimme pian Ammanin sitadellin juurelle, jonne sisäänpääsyä piti hieman pohtia. Lopulta aikamme linnoituksen muureja kierrettyämme osuimme portille johtavalle tielle. Sitadellin alueelle pääsi Jordan Passillamme ilmaiseksi. Muut maksavat sisäänpääsystä kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Oppaat tarjoavat täällä muuta maata hanakammin palveluksiaan, mutta luopuivat kuitenkin lopulta yrityksistään. Lähdimme kiertämään tätä Ammanin korkeimmalle kohdalle, Jebel al Qala’alle, muodostunutta linnoitusta, jota kiertää 1,7 kilometrin pituinen kivimuuri. Alun perin kukkula on ollut asuttu jo pronssikaudella, minkä jälkeen kaiken maailman kansat assyrialaisista, babylonialaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähtien ovat touhuilleet alueella. Kreikkalaiset ja roomalaiset muuten käyttivät Ammanista nimitystä Philadelphia!

Ensimmäisenä kävelimme umaijadien rakentamalle palatsille, joka on yksi sitadellin kohokohdista. Mielestäni suurempi kohokohta on kuitenkin roomalaiskaudelta peräisin olevan Herkuleen temppelin rauniot, jossa edelleen seisoo muutama pylväs kohti Jordanian taivasta. Herkuleen temppelin luota avautuu myös mainio näkymä alas Ammanin ydinkeskustaan, jota hallitsee samalta aikakaudelta peräisin oleva roomalainen amfiteatteri. Sitadellin alueella toimii lisäksi Jordanian arkeologinen museo, jonne ei tarvitse ostaa erillistä lippua. Museo on pieni, mutta esittelee kattavasti maan arkeologista perintöä paikallisista sarkofageista, Zeuksen päistä ja Azraqista löydetyistä puhvelin hampaista lähtien.

Näkymä Ammanin roomalaiselle teatterille ja ydinkeskustaan sitadellilta.

Vaaleanruskea on Ammanin väri.

Seuraavana lähdimme laskeutumaan alas sitadellilta. Taksit tarjosivat hyvin aktiivisesti kyytejään, mutta päätimme matkustaa jalan. Roomalaiselle teatterille ei tosin niin vain laskeuduttukaan, sillä sen saavuttaakseen tuli kiertää puolet tuosta linnoituskukkulasta. Näin jälkeenpäin selvitin, että lyhyempikin reitti kyllä löytyy! Matkalla osuimme vahvasti miehitetylle portille, jonka takana avautui metsäinen kukkula. Kukkulalla sijaitsee Raghadanin palatsi, jota Jordanian kuningas käyttää edustustehtävissään, kuten valtiovieraiden vastaanottamisessa. Meillä ei tietenkään ollut sinne mitään asiaa. Enkä usko, että portille parahiksi hajonneen taksinkaan kuskia kovin ilolla tervehdittiin. Sotilaat olivat paikalla asiaa selvittämässä.

Roomalainen teatteri niin ikään kuuluu Jordanian turistinähtävyyksiin, joihin Jordan Passilla pääsee ilmaiseksi. Muuten sisäänpääsystä joutuu pulittamaan tännekin sen pari dinaaria. Samalla lipulla pääsee sitten myös samassa yhteydessä oleviin kansanperinnettä esitteleviin museoihin. Ketään ei tosin kiinnostanut nähdä fyysistä Jordan Passia, vaan suullinen ilmoitus riitti. Tervetuloa, sisään vaan! Eli, jos matkustaa ilman Jordan Passia, kannattaa vain vastata myöntävästi, kun lipunmyyjä kysäisee, että “Jordan Pass?

Roomalainen teatteri.

Paikalliset pojat tahtoivat tulla kuvatuiksi roomalaisella teatterilla.

Roomalainen teatteri näytti ylhäältä sitadellilta varsin pieneltä, mutta nyt esiintymislavalta ylöspäin katsellessa paikka näyttikin suurelta. Portaat ylös olivat erittäin jyrkät. Jo roomalaisten on täytynyt vahingossa tipahdella alas katsomosta sinne noustessaan! Teatterin ylimmällä rivillä tapasin eteläafrikkalaisen, Johannesburgista kotoisin olleen nuoren miehen, joka oli yksinään reissussa koluamassa Jordaniaa. Hän oli kuullut Suomesta, osasi sen sijoittaa kartalle ja vieläpä kertoi haaveilevansa vierailusta maassamme. Mielenkiintoisempi kohtaaminen oli paikallisten hyperaktiivisten poikien kanssa, jotka kamerani nähtyään tahtoivat tulla kuvatuksi. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta saimme sovittua, että lähettäisin kuvat Facebookin kautta heille Suomeen palattuani. Nytpä minullakin on Facebook-kavereita, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Ne nimittäin on kirjoitettu arabiaksi.

Roomalaisen teatterin jälkeen jatkoimme Hashemikadun vilskeeseen. Nyt alkoi olla jo basaarimeininkiä havaittavissa. Autot tööttäilivät ruuhkaisella kadulla, jalkakäytävä oli tupaten täynnä ja kauppiaat houkuttelivat putiikkeihinsa. Ammanin kauppiaat ovat lauhkeita ja mukavia, täällä ei revitä hihasta pakko-ostoksille. Valikoimia saa halutessaan katsella täysin rauhassa. Liekö syynä se, että asiakaskunta on pääosin paikallisia, eikä turisteja pahemmin näe. Ensimmäisenä suunnistimme hedelmä- ja vihannessouqiin, meluiselle ja ahtaalle tori-alueelle, josta saa kaikki tällä seudulla kasvavat syötävät kasvit. Tuoreet, kuivatut, jauhetut, paahdetut, suolatut. Ostimme paikallisia granaattiomenoita ja banaaneja, vaikka eksoottisia mausteita ja pähkinöitäkin olisi varmasti saanut hyvään hintaan. Koko souqissa emme nähneet muita turisteja. Siis ainakaan länsimaalaisia turisteja! Hedelmien ja vihannesten jälkeen seuraa sekatavarasouq, jossa myydään sitten kaikki syötäväksi kelpaamaton tavara. Kankaista rakennusmateriaaleihin, jalkapalloihin ja elektroniikkaan.

Vihannes- ja hedelmäsouqin tarjontaa. Turisteilta otetaan täällä rahat pois.

Jälkiruokatarjontaa samaisessa souqissa.

Näin olimme päätyneet Al Husseinin moskeijan eteen. Ylitimme kadun, sillä tahdoimme vierailla vastapäätä moskeijaa sijaitsevassa, paljon hehkutetussa Al Afghani -nimisessä matkamuistopuodissa. Lonely Planet kertoo sen olevan perustettu jo 1870-luvulla. Itsessään putiikki oli hieman pettymys, eikä sieltä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa. Putiikki on selvästi suunnattu muslimiasiakkaille. Toisin oli sitten kulman takana, josta ostimme 0,45 dinaarilla (n. 0,56 euroa) kaksi falafelrullaa. Menimme syömään niitä roomalaisen teatterin liepeille, sillä muuten kaduilla oli liikaa väkeä. Roomalaisen teatterin luo ovat kerääntyneet myös Ammanin rahakauppiaat (eivät rahanvaihtajat!): täältä keräilijä saa kaikkia eksoottisia seteleitä ja kolikoita. Libyan dinaareista, Pohjois-Korean woneista ja Etelä-Sudanin punnista lähtien. Itse ostin pilkkahintaan Saudi-Arabian rahasarjan, kuten myös Irakin kolikot Saddam Husseinin kaudelta. Käytetyt CIA:n tekemät pelikortit vuodelta 2003 lähtivät niin ikään matkaani. Niissä kuvattuna oli Saddam Husseinin lisäksi koko herran lähipiiri. On mahtanut olla mukava tapa opiskella tämän rosvosakin naamoja korttipelin tiimellyksessä! Jordaniassa Saddamia tosin pidetään suurena arabijohtajana, sillä herran naamaa näkee niin autojen takapeileissä kuin myös kauppojen seinillä julisteiden muodossa.

Ammanissa, kuten muissakin kehitysmaiden pääkaupungeissa, on omat alueensa tietyille tuotteille. Tietyllä alueella täälläkin myydään vain hedelmiä ja vihanneksia, toisaalla taas vaikkapa vain naisten vaatteita. Itseäni kiinnosti “kultasouq”, alue, jolla myydään vain kullasta valmistettuja tuotteita. Eli lähinnä helyjä. Tammikuun alussa 2019 tuo alue vain oli pelkkä suuri työmaa, koska alueen kadut oli revitty auki, mutta kultasepänliikkeisiin kyllä halutessaan pääsi puikkelehtimaan. Kannattaa tosin varmaan matkustaa Dubaihin, jos kultaa tahtoo nähdä.

Kuningas Faisalin katu on yksi Ammanin pääkaduista.

Joulukuusen voi koristaa paprikoilla. Näin Duke’s Diwanin parvekkeella.

Duke’s Diwan on Ammanin kulttuuriväen kokoontumispaikkoja.

Mielenkiintoisempi vierailukohde, Duke’s Diwan, on eräs Ammanin vanhimmista rakennuksista. Se on vuonna 1924 valmistunut entinen pääpostitoimisto. Talo toimi postina 1940-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen se oli 50 vuoden ajan hotellina. Vuonna 2001 herra nimeltä Mamdouh Bisharat sitten kiinnostui talosta, koska oli huolestunut, ettei Ammanilla kohta enää ole mitään luonnetta tai autenttisuutta. Keskusta-alue kun on täynnä betonihirvityksiä. Bisharat otti rakennuksen vastuulleen ja nyt siitä on muotoutunut tärkeä kokoontumispaikka Ammanin kulttuuriväelle. Paikassa järjestetään kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, eikä paikkaan ole mitään sisäänpääsymaksua. Minttuteetä tarjoillaan kylläkin korkeaan dinaarin (n. 1,2 euroa) hintaan per lasi. Mutta toisaalta jollainhan paikkaa on ylläpidettävä, vaikka ei se siltä välttämättä näyttänytkään. Lievästi ränsistynyt rakennus on jännittävä vierailukohde ehdottomasti.

Illan suussa, auringon alkaessa painua mailleen, suunnistimme vielä Rainbow-kadulle (kyllä, kadunnimikyltissä lukee “Al-Rainbow”!). Se on pitkä, mutta hyvin rauhallinen katu, jota reunustaa lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Ne voisivat aivan hyvin sijaita missä tahansa Etelä-Euroopassa, mikä kertoo ehkä tarpeeksi paikkojen hintatasosta. Kadulle ovatkin kerääntyneet paremman väen näyttäytymispaikat, kuten myös merkkiliikkeet ja muut paikat, joita ei tavallinen ammanilainen tarvitse. Täällä on jopa alkoholiliike, mitä ei varsinkaan tavallinen ammanilainen tarvitse. En nimittäin nähnyt missään muualla Jordaniassa (lentoasemaa lukuun ottamatta) alkoholia myynnissä!

Seitsemän aikoihin illastimme edellisiltana tutuksi tulleessa Jusefin kadunvarsiravintolassa. Ruoka kahdelle hengelle hummuksineen, leipineen ja juomineen kustansi kuusi dinaaria (n. 7,4 euroa). Egyptiläinen koptikristitty Jusef kertoili elämästään Jordaniassa. Hän on naimisissa jordanialaisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi kappaletta. Kotopuolessa Kairossa tulee käytyä enää hyvin harvoin, eikä siihen ole oikein mitään syytäkään. Jordaniassa elämä on kuulemma parempaa. Kävi myös ilmi, että Jusef on aikoinaan ollut Ruotsin Jordanian-suurlähetystössä kokkina. Lihapullat olivat käyneet tutuiksi!

Al-Rainbow-katu on niin ikään kaupungin tärkeimpiä katuja, jonne asiaa taitaa olla vain varakkaalla kansanosalla.

Viimeisenä päivänä yritimme Jordanian kansallismuseoon (oikealla), mutta se oli suljettu.

Perjantai 4. tammikuuta oli torstain tavoin aurinkoinen, mutta nyt ulkona jopa tarkeni. Kuten yleensäkin reissuilla, lähtöpäiväksi sää aina lämpenee t-paitalukemiin. Onneksi meillä oli vielä tuntikaupalla aikaa pyöriä Ammania tutkien. Huono puoli tässä päivässä vain oli se, että perjantait ovat muslimien pyhäpäiviä. Muun muassa Jordanian kansallismuseo oli tänä päivänä suljettuna. Myös avoinna olevien ruokapaikkojen löytäminen keskustasta oli todella vaikeaa. Ehkä keskipäivän rukoushetken jälkeen tilanne on parempi. En tiedä. Eräs paikka aivan museon nurkalla sattui kuitenkin olemaan avoinna ja sieltä jopa huudeltiin tervetulotoivotuksia. Henkilökunta oli totutun uteliasta: he kysyivät työpaikkaani, lentolipun hintaa ja jopa parturini sijaintia. En ollut sentään käynyt Jordaniassa parturissa. Henkilökunnan uteliain, Mohammed, oli kotoisin Jaffasta (osa Tel Avivia) Israelista ja kertoi tulleensa tänne Ammaniin saadakseen olla vapaa.

Otimme iltapäivällä kolmen aikoihin taksin Tabarbourin bussiasemalle Ammanin keskustan pohjoispuolelle. Sieltä Sariyah Express -niminen linja-autofirma liikennöi jatkuvalla syötöllä (puolen tunnin välein) Ammanin kansainväliselle lentoasemalle. Lipun hinta oli 3,3 dinaaria (n. 4,1 euroa) ja matka kesti noin 40 minuuttia. Tällä kertaa liikenne ei ollut puuroutunutta. Ryanairin lentomme Varsova-Modlinin kentälle lähti aivan aikataulussa ja perillä Puolassa vastassa oli sankka räntäsade!