Clintonin patsas, Hillary-vaatekauppa ja muut Pristinan houkutukset

6.11.2018

Pristinalla ei riitä annettavaa päiväkausiksi, sen verran pieni on Euroopan nuorimman valtion pääkaupunki. Ympäristöstä löytyy muutama mielenkiintoinen tutustumiskohde, jos tekeminen loppuu. Serbienemmistöisessä Gračanican kylässä sijaitsee 1300-luvun ortodoksiluostari, joka on Unescon maailmanperintöluettelossa. Se ei ryhmäämme kiinnostanut, mutta niin ikään lähellä Pristinaa sijaitseva karhutarha kyllä kiinnosti. Se on 16 hehtaarin alue, jossa asustelee entisiä lemmikkikarhuja kuin myös “ravintolakarhuja”. Kosovossa kun marraskuuhun 2010 saakka oli sallittua pitää karhua pienessä häkissä ravintolan ulkopuolella. Ikään kuin houkuttelemassa asiakkaita. Hotellimme isäntä soitti taksifirmaan ja kyseli hintoja tuonne tarhalle, reilun 20 kilometrin päähän. Hinta oli yllättävän korkea, 20 euroa suuntaansa. Hylkäsimme ajatuksen karhuista ja päädyimme viettämään koko päivän Pristinan houkutuksiin ja vedätyksiin tutustuen.

Pristinan vanhassakaupungissa sijaitseva Lidhja e Prizrenit -katu Hotel Priman ylimmän kerroksen parvekkeelta.

Lisää Pristinan vanhaakaupunkia, jossa joskus on ollut vanhojakin rakennuksia.

Aamupalan päätteeksi lähdimme vaeltamaan kohti Bill Clintonin patsasta. Pristinassa kaikki näkemisenarvoinen on hyvinkin kävelyetäisyydellä, mutta matkanteko yhdeksän hengen ryhmällä on hieman hitaampaa kuin yksinään. Löysimme laukkukauppoja, kenkäkauppoja ja levykauppoja. Aivan kuin Tallinnassa ennen vanhaan, myös täällä myytävät cd- ja dvd-levyt ovat kaikki piraatteja. Valikoima oli täysin kotimaista (ja albanialaista), eikä joukosta osannut valita yhtään mitään.

Hieman ennen Newborn-monumenttia, paikallinen työmies halusi kysäistä, mistä päin maailmaa tulimme. Tällaista uteliaisuutta ja ystävällisyyttä ei muualla Euroopassa todellakaan pääse kokemaan. Mies olisi vieläpä tahtonut ottaa kuvan meistä, mutta sen taisimme tajuta vasta jälkeenpäin.

Newborn-monumentti juhlistaa vuonna 2018 Kosovon kymmenvuotista itsenäistä taivalta.

Monumentti toisesta suunnasta. Taustalla hyvin tyypillisiä Pristinan keskusta-alueen kerrostaloja.

Kosovolaiset rakastavat Amerikkaa.

Newborn-monumentti seisoo kaupungin urheilupalatsin edessä ja on yksi paikkakunnan tunnetuimmista nähtävyyksistä. Se paljastettiin Kosovon itsenäistyttyä helmikuussa 2008 ja saa uuden ulkoasun aina itsenäisyyspäiväksi. Nykyinen asu on siis helmikuulta 2018, jolloin maa täytti kymmenen vuotta. Monumenttia ei tahtonut saada edestäpäin kuvattua, sillä eteen oli sijoitettu jonkinlaisen kilpailun voittoauto ja olipa edessä myös paikallista kaapelitelevisioliittymää kaupitteleva koju. Onneksi Jugoslavian aikana rakennetulle urheilupalatsille johtavilta portailta sai kuvan myös koko monumentista. Joskin takaapäin.

Bill Clinton on saanut Kosovon pääkaupunkiin oman patsaansa.

Hillary-vaatekauppa. Aivan siinä Bill Clintonin patsaan vieressä.

Kävelimme kilometrin matkan Pristinan kalleimmalle alueelle Pejtoniin. Ainakin toissapäiväisen taksikuskimme mukaan se on kallista ja paremman väen aluetta. Ja olihan siellä toki kalliinnäköinen hotelli ja vähän parempia autoja. Myös Suomen suurlähetystö sijaitsee jossain Pejtonin uumenissa. Kävelimme toisenkin kilometrin ja pääsimme lopulta kuuluisalle Bill Clintonin patsaalle. Näköispatsas seisoo tämän Yhdysvaltain entisen presidentin mukaan nimetyn bulevardin varressa, joka on myös Pristinan sisääntuloväylä lentoaseman ja vaikkapa Prizrenin suunnasta tultaessa. Clinton ansaitsi patsaansa tänne Balkanin sydämeen 1990-luvun lopun sodassa antamastaan avusta Kosovolle. Patsas paljastettiin vuonna 2009 ja herra Clinton oli tietenkin paikalla seremoniassa. Patsaan vieressä on hauskana lisänä naistenvaatekauppa, joka kantaa nimeä Hillary!

Nyt oli arkipäivä, joten ajattelimme pistäytyä Kosovon kansalliskirjastossa. Toissapäivänä se oli ollut jo suljettu, kun yritimme sisään. Jos jo ulkoa tämä “maailman rumin kirjasto” on mielestäni kaunis, on myös sisus näkemisenarvoinen. Kirjastossa tuntui notkuvan lähinnä opiskelijoita, sillä kirjastorakennuksen vieressä on Pristinan yliopiston tiloja. Vessat ja wifikin täältä löytyivät.

Äiti Teresan katolilainen katedraali kohoaa keskellä Pristinan keskustaa. Kävimme kokemassa sisätilat jo toissapäivänä.

Vielä yksi kuva Kosovon kansalliskirjastosta.

Kansalliskirjaston pääaula.

Iltapäivällä, lounaan jälkeen, johdatin joukot Pristinan basaarialuetta kohti. Kellään ei ollut parempaakaan ajatusta, mitä kaupungissa voisi enää nähdä ja kokea. Lähdimme talsimaan Haxhi Zekan katua kohti pohjoista. Ohitimme jo toissapäivänä näkemämme Carshi-moskeijan eli kaupungin vanhimman rakennuksen, Kosovon museon ja Jashar Pashan moskeijan. Kadun vartta koristaa parissakin paikassa liki romahtaneita rakennuksia. Ollaanhan vanhassakaupungissa tai ainakin tässä kaupunginosassa on vanhoja rakennuksia. Pristinan suurmoskeija on vaikuttava näky. Se on rakennettu 1400-luvulla. Osmanien kättenjälkiä siis. Moskeijaan olisi ollut mukava päästä vierailemaan, mutta emme lähteneet yrittämään.

Osmanien rakentama Suurmoskeija on 1400-luvulta.

Pristinan basaari, Tregu i vjetër, alkaa tästä.

Suurmoskeijan nurkan takaa alkaa Pristinan suuri basaarialue Tregu i vjetër, jossa vastaanotto oli jälleen sydämellinen. Kukaan ei tyrkyttänyt mitään, vaan katsella sai rauhassa. Kukaan ei myöskään pahoittanut mieltään, vaikkei kauppoja olisi syntynytkään. Basaari on jakautunut hedelmiä ja vihanneksia myyvään osaan sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä kaupustelevaan osaan. Vessanpönttöjä, kahvikuppeja, vaatteita, jalkapalloja ja niin edelleen.

Illallispaikaksi valikoimme viimeisen illan kunniaksi Pristinan suosituimman ravintolan, ainakin Tripadvisorin perusteella. Kuulemma. Ravintola Liburnian sisustus on upea, ruokalista täynnä kosovolaisia erikoisuuksia ja itse ruokakin oli erinomaista. Palvelu pelasi, eivätkä hinnatkaan ole kovin paljon korkeampia “tavallisiin” ravintoloihin verrattuna. Mielenkiintoisesti Liburnia vain sijaitsee mutkaisen sivukadun, Meto Bajraktarin, varrella, eikä mitään opasteita ole.

Seuraavana aamuna siirryimme Pristinan lentoasemalle ja halpalensimme kymmenellä eurolla Wizzairin siivin Budapestiin.

Päiväretki Kosovon toiselle laidalle Prizreniin

4.11.2018

Kosovo on niin pikkuinen maa, että sen voi halutessaan koluta nopeastikin. Joka paikkaan voi tehdä ihan vain päiväretkenkin, eivätkä naapurimaatkaan kaukana ole. Pristinasta on esimerkiksi Makedonian Skopjeen vain 90 kilometrin ajo. Suunnilleen sama matka on Kosovon lounaisnurkassa olevaan Prizrenin kaupunkiin. Sinne me päätimme lähteä sunnuntaiaamuna.

Matkaan lähdimme omalla pikkubussilla, jonka Pristinan hotellimme Hotel Prima oli hoitanut. Pienemmän auton olisi saanut 120 eurolla, mutta päädyimme isompaan 15-paikkaiseen autoon. Olisi ainakin tilaa. Tämä isompi pikkubussi kuljettajineen kustansi 150 euroa. Tulisimme takaisin Pristinaan kun siltä tuntuisi.

Kirkasvetinen Bistrica virtailee halki Prizrenin vanhankaupungin. Kuvassa osmanien 1500-luvulla rakentama vanha kivisilta.

Prizrenin vanhaakaupunkia Bistricajoen varrella. Keskiaikainen linnoitus näkyy mäen laella.

Tie Pristinasta Kosovon toiseksi suurimpaan kaupunkiin Prizreniin on koko matkan uutta moottoritietä. Aikaa tähän väliin sai kulutettua reilun tunnin ja oltiin sentään siirrytty maan toiselle laidalle! Prizrenistä olisi sitten enää viiden minuutin matka Albanian rajalle, mutta se jäi väliin ajanpuutteen vuoksi. Kuljettajamme jätti meidät Prizrenin viehättävään vanhaankaupunkiin johtavan sillan luo ja kertoi tulevansa takaisin neljältä iltapäivällä. Ja jos emme olisi silloin paikalla, ajelisi hän paikalle uudelleen tunnin kuluttua.

Prizrenin vanhakaupunki on kasvanut molemmille puolille kirkasvetistä Bistricajokea, joka tuo vettä kaupungin takana kohoavilta Šarvuorilta. Joen voi ylittää vanhassakaupungissa useasta kohdasta, mutta kuuluisin silta on osmanien 1500-luvulla rakentama kivisilta olemattomine kaiteineen. Sillan ohella Prizrenin merkittävimpiin nähtävyyksiin lukeutuu Sinan Pashan moskeija, parhaalla paikalla aivan joen tuntumassa. Moskeija on niin ikään osmanien rakentama ja se valmistui vuonna 1615. Toisin kuin moskeijoihin yleensä, tähän moskeijaan myös me vääräuskoiset pääsimme tutustumaan, eikä naisten tarvinnut edes peittää päätään. Kosovolaiset ovat selvästi eurooppalaisia muslimeja, eikä täällä muutenkaan hunnutettuja naisia katukuvassa juuri näe. Kengät toki otimme pois ja olisi lainahuivinkin moskeijasta kyllä lopulta saanut. Sisäänpääsymaksua moskeijaan ei ole.

Sinan Pashan moskeija on vanhankaupungin merkittävimpiä rakennuksia.

Moskeijaa sisältäpäin.

Ravintolat ja kahvilat reunustavat vanhankaupungin mukulakivikujia. Keskellä näkyvän Qarshian kahvi oli kaukana karseasta.

Sinan Pashan moskeijan ympäristössä on useita matkamuistokojuja, joista ryhmämme osti Kosovo-matkamuistoiksi lippalakkeja (kolme euroa), magneetteja (yksi euro), “aidon” kellon ja ties mitä. Jos Pristinassa matkamuistotarjonta on kovin suppeaa, on Prizren selvästi Kosovon turistipääkaupunki! Näin talvella (+25°C) ei tosin turisteja ollut, ei ainakaan länsimaalaisia.

Prizrenin huomattavin ja näkyvin nähtävyys on varmasti koko kaupunkia hallitseva 1000-luvulla rakennettu linnoitus, Kalaja, korkealla kaupungin yllä. Ylös linnoitukselle ei ole autolla mitään asiaa, joten oli käveltävä. Reitti on nykyisin hyvin viitoitettu ja oli ylös matkalla runsaasti muitakin vierailijoita. Puolivälissä reittiä on Pyhän Vapahtajan ortodoksikirkko, jonne on kahden euron sisäänpääsymaksu. Kirkko on rakennettu alun perin 1300-luvulla ja on valitettavasti nykyisin isoksi osaksi raunioina. Taustalla ovat vuoden 2004 tapahtumat, jolloin albaanit ja serbit ottivat verisesti yhteen Prizrenissäkin. Samassa albaanit tuhosivat kirkkoa. Kirkko on aidattu ja paikalla päivysti kovin kärsineen oloinen serbimies, jonka kyllä sai hymyilemään parilla serbian sanalla. Prizrenin serbiväestö on tätä nykyä hyvin pieni, eikä täällä taatusti helppoa ole asustaa ortodoksina serbinä.

Prizrenissä asustaa Kosovon suurin turkkilaisyhteisö, minkä vuoksi paikkakunnalla on Turkin konsulaatti ja tiennimikyltit kolmella kielellä: albaniaksi, serbiaksi ja alimpana turkiksi.

Näkymä alas Prizreniin osittain tuhotun Pyhän Vapahtajan ortodoksikirkon edustalta. Sinan Pashan moskeija kuvassa keskellä.

Periltä Prizrenin linnoitukselta on vielä upeammat näkymät alas kaupunkiin.

Maisemat alas kaupunkiin olivat upeat jo Pyhän Vapahtajan kirkolta, mutta vielä upeammat ne ovat ylhäältä linnoituksen muurilta. Linnoitus on alun perin saanut alkunsa Bysantin valtakunnan aikana tuhat vuotta sitten, minkä jälkeen se toimi keskiaikaisen Serbian valtakunnan pääpaikkana. Sittemmin linnoitus oli osmanien vallan alla 400 vuoden ajan, kunnes palasi serbien käsiin 1900-luvun alussa. Nyt linna on tietenkin itsenäisen Kosovon tasavallan omaisuutta, eikä sinne ole edes sisäänpääsymaksua!

Linnoituksen muurilla maisemaa pällistellessämme paikalliseen pikkuruiseen bosniakkivähemmistöön kuuluva mies ja tämän poika tulivat juttelemaan ja toivottamaan tervetulleeksi Prizreniin. Miehet olivat linnoituksella perheensä kanssa. Itse asiassa myös perheen kotitalo oli näkyvissä linnoitukselta, samoin kuin entinen kotikylä Novo Selo (alb. Novosellë). Se seisoo viereisen vuoren huipulla ja on juurikin pääosin bosniakkien asuttama. Lunta siellä on talvella metrin verran. Uudet tuttavuudet kertoilivat sota-ajasta, jolloin kotitalon lähelle oli osunut lyhyen ajan sisään kaksi yhdysvaltalaista Tomahawk-risteilyohjusta. Kohteena oli ollut läheinen kasarmi, joka muuten on edelleenkin sotilaskäytössä. Muttei sentään enää serbien käytössä.

Prizren linnoituksen muurilta nähtynä.

Näkymä toiseen suuntaan linnoitukselta. Tästä alkavat Šarvuoret. Bosniakkien asuttama Novo Selon kylä sijaitsee vasemmanpuoleisen vuoren huipulla.

Prizrenin linnoituksen jälkeen laskeuduimme alas kaupungin vilskeeseen. Koko kaupunki tuntui heränneen ja pakkautuneen vanhankaupungin keskusaukiolle Shatërvanille. Aukio on pieni, mutta sitä reunustaa pari matkamuistokauppaa, muutama muukin putiikki sekä kahviloita ja ravintoloita. Kosovossa on havaittavissa selkeät ajat, milloin ihmiset siirtyvät kahvittelemaan tai ruokailemaan. Nyt oli sellainen. Hetken kuluttua ravintoloissa oli jälleen tilaa.

Shatërvani on Prizrenin ydin.

Toinen näkymä Shatërvanilta.

Kävimme vielä ennen ruokailua kirkkokierroksella. Aivan Shatërvani-aukion tuntumassa sijaitsee Pyhän Yrjön ortodoksikirkko, joka sekin laitettiin osaksi maan tasalle takavuosien kähinöissä. Vaara sellaisen uusiutumiseen on edelleen olemassa, ja vaikka portti pihamaalle olikin auki, varoitettiin portissa kaikenlaisen vandalismin ja tihutöiden johtavan huomattaviin rangaistuksiin. Kirkon pihalla oli toki myös aseet erikseen kieltävä plakaatti ja tätä vielä tehosti oma vartija. Sisään kirkkoon ei kuitenkaan päästetä, se olisi varmasti turhan riskialtista. Kaikkien varotoimien taustalla on islaminuskoisten albaanien ja ortodoksiuskoisten serbien vihanpito. Pyhän Yrjön kirkkoa vastapäätä on pikkuruinen 1300-luvun Pyhän Nikolaoksen kirkko. Sitäkin vandalisoitiin vuonna 2004, mutta nyt kirkko on taas alkuperäisessä asussaan. Läheiset kuppilat ovat toki levittäneet terassinsa aivan kirkonkin eteen. Toivottavasti kirkot säilyvät seuraavatkin vuosisadat sijoillaan, vaikka serbit nyttemmin ovatkin liki olematon vähemmistö Prizrenissä.

Prizrenissä on lisäksi vanha katolilainen kirkko, mutta sekään ei ollut avoinna. Kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöluetteloon lisätty Bogorodica Ljeviška -ortodoksikirkko, mutta sitä emme enää myöhemmin illan pimentyessä löytäneet. Tämä kirkko on tietenkin suljettu ja niin ikään tarkoin vartioitu.

Pyhän Nikolaoksen ortodoksikirkko on 1300-luvulta ja sekin haluttiin vuoden 2004 rähinöissä panna maan tasalle.

Prizrenin vanhankaupungin kaduilta.

Prizrenin ravintolahinnat olivat ehkä hieman pääkaupunkia Pristinaa edullisempia, mutta nyt puhutaan korkeintaan vain euron tai kahden erosta. Halpaa tässä maassa on kaikkialla.

Ruokailun päätteeksi kävelimme kaupunkia halkovan Bistricajoen vartta kohti pohjoista, paikkaan, joka tunnetaan nimellä Marash. Siellä on pari moskeijaa, osittain joen ylle rakennettu ravintola, 500-vuotias plataani ja näkymä ylös Prizrenin linnoitukselle. Kun täältä sitten siirryimme joen toiselle puolelle, oli kadun varressa lihakauppoja jännittävine näyteikkunoineen; ikkunalla roikkui kolme kelmuun vedettyä kokonaista lammasta. Samahan se tietenkin on espanjalaisten ilmakuivattujen kinkkujen kanssa.

Prizrenin liigan talo on nykyisin museona.

Kosovossa, ja ehkä Albaniassakin, kaupunki tunnetaan historiallisesta Prizrenin liigastaan. Liigan historiaa käsittelevä museokokonaisuus osui tiellemme ja toki pistäydyimme sisään. Sinne on euron sisäänpääsymaksu, mutta valitettavasti mitään liigan taustasta kertovaa opastetaulua on turha etsiä. Tänne tulevien kai oletetaan tietävän entuudestaan, mistä tässä hommassa oli kyse. Minä selvitin asian vasta jälkikäteen internetistä: Prizrenin liiga perustettiin vuonna 1878, kun noin 300 albaaniedustajaa kerääntyi paikkakunnalle puimaan albaanien tilannetta Osmanien valtakunnassa, johon Prizrenkin tuolloin kuului. Autonomiaa haikailleet albaanit saivat aikaan liikehdintää, eikä alueen poliittinen tilanne liigan perustamisesta ainakaan vakautunut. Osmanit hajottivatkin Prizrenin liigan vuonna 1881, koska pitivät sitä uhkana. Lähde: [1]

Liigan tarinaa valottava museo poltettiin sodan aikana vuonna 1999, mutta on sittemmin rakennettu takaisin entiseen asuunsa.

Takaisin Pristinaan lähdimme kello kuudelta iltapäivällä. Kuljettaja saapui ajallaan noutopaikkaan ja hetkessä olimme jälleen pääkaupungissa Pristinassa.

Marraskuinen kesäpäivä rosoisessa Pristinassa

3.11.2018

Norwegian on kesästä 2017 lähtien halpalentänyt Helsingistä Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Näin marraskuussa 2018 lentoja on yksi viikossa, lauantaiaamuisin. Lento oli liki täynnä, mutta ei kyydissä suomalaisia juuri ollut; reitti taitaakin lähinnä palvella Suomessa asustelevaa noin 10 000 hengen kosovolaisyhteisöä. Mukana lennolla oli nyt kuitenkin myös meidän yhdeksän hengen suomalaisporukka. Ja vaikka suomalaisia ei lennolla juuri ollutkaan, niin kaikki kyllä tuntuivat osaavan suomea.

Kun Kosovoon lentelee Helsingistä päin, olisi kaikkein lyhin ja yksinkertaisin reitti tietenkin Serbian yli. Vaikka entinen emämaa Serbia pitääkin Kosovoa edelleen vain yhtenä maakuntanaan, ei se silti anna Pristinaan suuntaavien koneiden lentää ilmatilansa kautta. Niinpä mekin sitten koukkasimme Pristinaan alakautta: Romanian, Bulgarian ja Makedonian kautta. Tämä lisää hieman lentoaikaa, joka oli nyt reipas kolme tuntia.

Pristinan upouusi lentoasema on nimetty Adem Jasharin mukaan. Hän oli Kosovon sodan vapaustaistelija, jonka serbit tappoivat vuonna 1998. Lentoja laskeutui kentälle näin lauantaiaamuna yhtä aikaa useita, muun muassa Saksasta ja Sveitsistä, joissa niin ikään majailee sodan peruina suuri määrä kosovolaisia. Ruuhkasta huolimatta passintarkastuksesta selviytyi melko nopeasti. Passintarkastaja ei antanut minulle lainkaan leimaa, mutta muiden suomalaisten passit kyllä leimattiin. Niinpä annoin passini takaisin koppiin ja leima lopulta irtosi myös omaa passiani koristamaan. Näin olin jälleen Länsi-Balkanilla.

Maailman toiseksi nuorimman valtion pääkaupungin vanhassakaupungissa mikään ei ole vanhaa. Tässä näkymä hotellimme edustalta Lidhja e Prizrenit -kadulta.

Omat kokemukseni entisen Jugoslavian alueesta rajoittuvat Kroatian Zagrebiin, joka oli kovin tylsä ja kliininen paikka, sekä Bosnia-Hertsegovinan laajempaan kiertelyyn pari vuotta sitten. Bosnia on huikean mielenkiintoinen, mutta ei siellä mikään oikein toimi. Kosovo pääsi irti Serbian ikeestä vasta kymmenen vuotta sitten, minkä vuoksi nyt oli jännittävää nähdä, miten albaanit ovat saaneet nuoren valtionsa toimimaan.

Taksissa istuessa mieleeni tuli aluksi niin Ukraina kuin Georgiakin, sillä täälläkin näemmä moottoritien varressa vaeltaa ja laiduntaa lehmiä ilman minkäänlaista aitaa! Muuten Kosovo kyllä vaikutti kovin erilaiselta kuin muut näkemäni maat: jos jo lentokoneessa olleet puhuivat suomea, puhui taksikuski nyt sujuvaa englantia. Eiväthän taksikuskit missään päin maailmaa puhu englantia, ellei olla englanninkielisessä maassa! Kielitaito selittyi sillä, että taksikuskimme omisti kuulemma Kanadan passin asuttuaan aikoinaan eri puolilla Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kuski höpötteli muutenkin koko matkan lentoasemalta Pristinan keskustaan. Sain tietää, että Detroitin liikenne on karmeampaa kuin Kosovossa, Kosovossa kaikki tupakoivat, kaikilla on saksalainen auto, maan rekisterikilvillä ei pääse kuin Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan (pitää olla tunnuksettomat kilvet, että voi ajaa kaikkialle), Kosovon rikkain mies rakennuttaa sitä ja tätä, Turkki rakennutti Pristinan uuden lentoaseman ja saa nyt pyörittää sitä ilmaiseksi kymmenen vuoden ajan, koko presidentti Bushin perhe on saanut omat nimikkokatunsa Pristinaan, Kosovon rauhanneuvottelija Martti Ahtisaari on hieman kiistelty hahmo viivyteltyään itsenäistymisen kanssa ja että Pristinan vanhassakaupungissa mikään ei oikeastaan ole vanhaa.

Pristinan vanhin rakennus, 1400-luvulla rakennettu Carshi-moskeija. Minareetti on selvinnyt pystyssä jo 600 vuotta.

Skanderbegin ratsastajapatsas Äiti Teresan bulevardin varrella. Taustalla Kosovon verohallinto.

Parissakymmenessä minuutissa olimmekin nyt saapuneet vanhaankaupunkiin. Etukäteen tilattu kyyti kustansi 15 euroa. Ja vaikka nyt oltiinkin maassa, joka ei kuulu Euroopan unioniin, eikä edes yksikään naapurimaista ole EU-maa, käytetään täällä silti euroja.

Majoituimme Hotel Primaan, josta on lyhyt kävelymatka kaikkiin Pristinan nähtävyyksiin, joista puolet olimme tosin jo nähneet matkalla hotellille! Prima on pikkuinen perheyritys, jossa taitaa olla kymmenen huonetta. Isäntä Driton ja muu henkilökunta on tavattoman ystävällistä. Ja niin on kyllä koko Kosovon kansakin. Se oli käynyt viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Driton kutsui meidät tervetuliaiskahville ollessamme lähdössä ruokapaikkaa etsimään. Missä muualla hotelli tarjoaa kahvit, teet ja paikallisen suolaisen rahkapullan hyvää hyvyyttään!

Lämpötila oli kohonnut hellelukemiin jo ennen puoltapäivää.

Juhlamekkokauppoja löytyy Äiti Teresan bulevardin pohjoispään tienoilta.

Pristina on noin 200 000 asukkaan kaupunki, jonka pääkatu kantaa nimeä Äiti Teresan bulevardi. Se on leveä kävelykatu, joka alkaa Kosovon parlamenttitalolta, jonka edustalla on maan entisen johtajan Ibrahim Rugovan patsas. Lähistöllä on myös albaanien kansallissankarin, 1400-luvulla vaikuttaneen Skanderbegin ratsastajapatsas. Kävellessämme pitkin bulevardia lämpömittarit näyttivät parhaimmillaan +26°C. Kuulemma täälläkin on ollut tavanomaista lämpimämpi kesä, eikä nyt marraskuussa enää kuuluisi olla näin lämmintä. Äiti Teresan bulevardin varsilla olikin nyt marraskuisena kesäpäivänä kovasti väkeä. Terassit pursusivat väkeä ja terassille mekin siirryimme.

Ravintolahinnat ovat naurettavan alhaiset jopa pääkaupungin pääkadulla. Kolmella eurolla saa jo pizzan ja muuten annokset pyörivät 2–5 euron hinnoissa. Oluen saa eurolla tai 1,5 eurolla. Euroopassa yhtä halpaa on vain Ukrainassa, sillä Valko-Venäjällä en ole käynyt.

Äiti Teresan bulevardi alkaa tästä etelän suunnasta tultaessa.

Äiti Teresan mukaan nimetty ja italialaisella rahalla rakennettu katolilainen katedraali ja sen 65-metrinen kellotorni. Kosovon korkein rakennus marraskuussa 2018.

Äiti Teresan bulevardi päättyy Jugoslavian aikana rakennetun Grand Hotelin paikkeilla. Hotelli oli aikoinaan Kosovon hienoin, mutta jämähtänyt kuulemma historian alkuhämäriin. Uudistustyöt ovat kuitenkin jo käynnissä. Kuten todettua, Busheilla on täällä omat katunsa. Äiti Teresan bulevardi jatkuukin etelään jatkettaessa Xhorxh Bushin katuna, George W. Bushin mukaan nimettynä.

Katedraalin lasimaalauksessa Äiti Teresa ja entinen paavi Johannes Paavali II. Katolilaisen kirkon pyhimyksiä kumpikin.

Yksityiskohta kirkonpenkistä.

Kävelimme Bushin kadun päässä olevaan upouuteen, vasta syksyllä 2017 käyttöön vihittyyn katolilaiseen Äiti Teresan katedraaliin. Maassa on pieni katolilainen vähemmistö, vaikka kosovolaiset pääosin ovatkin muslimeja. Olihan Kalkutan slummeissa elämänsä köyhiä auttanut Äiti Teresakin katolilainen ja albaani. Katedraalin kellotorni on vielä toistaiseksi Kosovon korkein rakennus, mutta korkeampi rakennus on kyllä rakenteilla. Kellotorniin pääsee ihastelemaan Pristinaa yläilmoista, mutta netistä löytyvien tietojen perusteella torni on auki vähän miten sattuu. Eikä paikalla nytkään ollut mitään opasteita, hinnastoja tai edes aukioloaikoja. Hissin vieressä päivystää mies, joka taitaa olla jonkinlainen vahtimestari. Hän kerää yhden euron pääsymaksun, jonka maksettuaan hissi nostaa turistin tornin huipulle. Kellotornista näin sitten loput Pristinan nähtävyyksistä eli kaupungin kauniin kirjastorakennuksen ja sen vieressä olevan hylätyn ortodoksikirkon. Kaupungin itäpuolella kohoavat vuoretkin näkyivät tornista hyvin.

Näkymä Äiti Tereran katedraalin kellotornista kohti pohjoista.

Kosovon kansalliskirjasto ja kesken jäänyt ortodoksikirkko samaisesta kellotornista nähtynä. Taustalla vuoristoa.

Tämän ortodoksikirkon rakennustyöt jäivät 1990-luvun lopulla kesken Kosovon sodan vuoksi.

Kellotornivierailun jälkeen siirryimme sitten Kosovon kansalliskirjastoa pällistelemään. Kirjasto on rakennettu Jugoslavian aikana 1980-luvulla, ja sitä usein kuvaillaan “maailman rumimmaksi kirjastoksi”, “maailman rumimmaksi rakennukseksi” tai vähintäänkin “Kosovon rumimmaksi rakennukseksi”. Mielestäni kirjasto on kaikkea muuta kuin ruma ja se kuitenkin sopii tänne Pristinaan loistavasti, koska ei kaupunki muutenkaan ole mikään kaupunkien jalokivi. Arkkitehtuurin takia tänne ei kannata matkustaa, mutta muuten kaupunki oli vakuuttanut. Täällä on tunnelmaa! Kirjastorakennuksen vieressä on kesken jäänyt ortodoksikirkko. Sitä ei koskaan rakennettu loppuun asti 1990-luvun lopun sodan vuoksi. Tuskin kirkko koskaan valmistuukaan, edustaahan ortodoksiusko albaanien suurinta vihollista, Serbiaa.

Uskonto taisi vaikuttaa myös illallispaikkoihin, jopa pääkadun varrella. Oluen saaminen kun tuntui olevan tiukassa, jos tahtoi myös ruokailla!

Ethiopian Airlines ja Addis Abeban kiinalainen lentoasema

8.-9.3.2018

Olin viimeistä aamua Yaoundéssa ja Afrikassa ylipäätäänkin. En lopullisesti, mutta tällä erää kyllä. Heräilin rauhassa ja niin heräili lähitienookin. Aamupalaksi söin säilykkeen, jollainen minulla vielä oli hätävarana. Siitäkään tuskin saisin ripulia matkaseurakseni. Tietenkin Tropical Hotelin ravintolakin tarjoilee pikkurahalla erilaisia aamupalayhdistelmiä, mutta siihen ei ollut nyt tarvetta.

Rosvousyrityksen toissailtana torjunut ja eilen minulle kaupunkia esitellyt Pascal saapui sovitusti kello kymmeneltä hotellille. Oli kieltämättä outoa, että hän oli tismalleen aikataulussa. Afrikkalaisilla kun ajankäsitys on yleensä täysin erilainen. Otimme taksin kadulta määränpäänämme Yaoundé-Nsimalenin lentoasema. Edellispäivänä Pascal oli kertonut matkan sinne kustantavan “vain jotain satasia”, mitä en lähtenyt epäilemään, hänhän tässä paikallinen on. Lonely Planet kyllä kertoi hinnaksi 4 000 frangia (noin kuusi euroa), sillä keskustasta lentoasemalle matkaa kertyy noin 25 kilometriä. Nyt kuski heitti tuon 4 000 frangin hinnan ilmoille, mitä Pascal piti ryöstönä. Hän ehdotti autosta poistumista, mutta minä suostuttelin jäämään kertomalla hinnan olevan ihan normaali. Samaa mieltä oli kuljettajamme.

Nsimalenin lentoaseman sijainti kaukana Yaoundén keskustasta ja kaupungin järjettömät ruuhkat olivat saaneet minut lähtemään matkaan jo kymmeneltä, vaikka lentoni lähtöaika olisi vasta kello 14.20. Kuljettaja tiesi kaupungin kuin omat taskunsa ja monen mutkan kautta pääsimme kiertämään aina kaikki pahimmat tukokset. Kieltämättä hieman huolestuin paikoin ja olin jo valmis kertomaan maksavani kuskille sovittua enemmän, jos tämä pääsisi tunnissa perille. Siihen ei ollut tarvetta, vaan liikenne helpottui vähitellen keskustan jäädessä taakse ja lopulta pääsimme 55 minuutissa lentoasemalle. Maksoin perillä 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) setelillä, mistä kuskilla ei ollut antaa vaihtorahaa. Hän miltei liikuttui, kun sai pitää loput juomarahana.

Yaoundé-Nsimalenin lentoaseman kansainvälisellä puolella on tungosta, kun Kenya Airwaysin ja Ethiopian Airlinesin lennot ovat valmiina lähtöön.

Yaoundé-Nsimalenin kansainvälinen lentoasema on Kamerunin toiseksi merkittävin ja toiseksi vilkkain lentoasema. Siitäkin huolimatta, että se palvelee pääkaupunkia. Valtion taloudellinen keskus Douala pitää hallussaan vilkkainta kenttää. Hiljaista kentällä kieltämättä olikin, kun marssin sisään terminaaliin Pascalin hyvästeltyäni. Periaatteessa sisään pääsee vain passia tai lentolippua näyttämällä, mutta näköjään valkoinen ihokin ajoi saman asian.

Aivan ensimmäisenä minut ohjattiin phytosanitaire-tarkastukseen. Sen suoritti englantiakin osannut rouva, jonka konttori oli nurin käännetty pieni puulaatikko terminaalin lattialla. Phytosanitaire kääntyy “kasvinterveydeksi” ja nyt minulle esitettiin kysymys: oliko laukussani puisia maskeja, afrikkalaisia naamioita siis. Niitähän länsimaalaiset turistit Afrikasta hankkivat. Tarkastaja oli selvästi pettynyt, kun vastasin kysymykseen kieltävästi, eikä rinkan penkominenkaan tuottanut tulosta. Seuraava kysymys kuuluikin: “miksei sinulla ole maskeja, eikö ole rahaa vai?” Kerroin hankkineeni Kamerunista vain muistoja ja käyttäneeni rahat elämiseen. Tätä tarkastajattaren oli hieman vaikea käsittää ja hän kehottikin ensi kerralla ostamaan maskin. Se olisi hyvä muisto.

Lentoaseman lähtöselvitys on hyvin järjestetty, eikä nyt lähdössä ollut kuin kaksi konetta: oma Ethiopian Airlinesin lentoni Addis Abebaan ja Kenya Airwaysin lento Nairobiin. Addis Abeban -lennon lähtöselvitys avautuu Yaoundéssa kolme tuntia ennen lähtöä eli juuri parahiksi phytosanitairen läpäistyäni. Olin ensimmäinen lähtöselvitettävä ja sain koneeseen täysin eri paikan kuin mitä olin etukäteen valinnut Ethiopian Airlinesin sivuilta. Yaoundésta lähteville lennoille ei voi lähtöselvittäytyä omin päin netissä, vaan on ehdottomasti tulostettava paperinen tuloste varauksesta ja mentävä tiskille asioimaan. Sain lipun Lontooseen saakka, samoin laukkuni selvitettiin sinne saakka.

“Ckeck-in” ei onnistunut netissä Yaoundésta lähtevälle lennolle.

Yaoundén lentoasemalle on lukuisia tiskejä, joissa täytyy asioida. Lisää löytyy lähtöselvityksen jälkeen terminaalin yläkerrasta, jossa ensimmäisenä sain maastapoistumislomakkeen täytettäväksi. Se kannattaa täyttää hetimiten, vaikkei sitä aivan samantien tarvitakaan. Seuraava tiski tarkasti rokotuskortin, minkä jälkeen pääsin tullin tiskille. He halusivat tietää, oliko minulla euroja käteisenä ja kuinka paljon. Olihan minulla satasen verran, mutta kielsin asian. Keski-Afrikan frangeista ei oltu kiinnostuneita. Matka jatkui turvatarkastukseen, josta yritin viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Monilla Afrikan sisäisillä lennoilla se onnistuu hyvin, mutta ei nähtävästi Kamerunin ja Etiopian välillä.

Viimeinen muodollisuus oli passintarkastus, joka löi leiman ja keräsi maastapoistumislomakkeen. Ei mitään ongelmia. Sitten olin vapaa tutkimaan Yaoundén pientä lentoasemaa, jossa oli edelleen hyvin hiljaista. Tax free -myymälä oli suljettu. Oli kai ollut jo pitkään. Kahvila-ravintola sen sijaan oli avoinna. Vessoja on runsaasti, mutta vessapaperi tältä lentoasemalta kyllä puuttui. Upeaa sen sijaan oli se, että Yaoundé-Nsimalenissa on wifi, joka toimii kuin Helsinki-Vantaalla. Ellei paremminkin!

Yaoundé-Nsimalenin duty free shop.

Lento ET 925 valmiina lähtöön.

Lentoasemalla on pari-kolme odotustilaa lähteviä matkustajia varten, mutta lentojen vähäisestä määrästä johtuen vain yksi on käytössä kerrallaan. Ensin lähti Kenya Airwaysin lento, joten Etiopiaan-menijöiden tuli odotella vuoroaan. Kun se koitti, tarkastettiin aluksi passi ja lentolippu. Sitten pengottiin käsimatkatavarat ja lopuksi vielä etsittiin metallinpaljastimella puukot ja pommit pois matkustavaisten hallusta. Minun tuli poistaa kamerasta akku ja pitää se erillään koko lennon ajan. Pian sitten jo katselin odotustilassa, kun Kenya Airwaysin lento nousi taivaalle ja kohti Itä-Afrikan Nairobia. Lentoyhtiön slogan on näemmä “The Pride of Africa”. Ethiopian Airlinesin tunnuslause kuuluu “The New Spirit of Africa”!

Lentojen odotustilalla on kokoa.

Ethiopian Airlinesin kone saapuu Librevillestä.

Ethiopian Airlinesin Boeing 787 Dreamliner -laajarunkokone Gabonin Librevillestä Yaoundén kautta Addis Abebaan saapui aivan ajallaan noukkimaan minut ja muut matkalaiset kyytiinsä. Koneen boardaus tapahtui kuin Euroopassa, ilman mitään järkyttävää rynnimistä ja kaaosta. Yaoundén kentällä homma on hyvin hanskassa, mikä on kovin monella afrikkalaislentoasemalla kaukainen haave vain. Koneessa sitten selvisi, että olin itseasiassa saanut economy-luokan parhaan paikan itselleni. Pääsin istumaan ensimmäiselle riville, jossa jalkoja saattoi pitää vaikka suorana. Toki ensin jouduin ajamaan pois paikallani istuneen, jo Librevillestä mukaan nousseen miehen. Hän oli kasvoista päätellen kotoisin Afrikan sarvesta, ehkäpä juuri Etiopiasta. Lennon aikana päättelin, että Yaoundén lentoaseman lähtöselvitys oli antanut istumapaikat saapumisjärjestyksessä. Minä ja kaksi muuta Yaoundésta tullutta eurooppalaista olimme tulleet ensimmäisinä lähtöselvitykseen ja nyt istuimme parhailla paikoilla economy-luokan etuosassa.

Lento ET 925 lähti aivan aikataulussa ja lentoajaksi lupailtiin neljää tuntia. Lentoreitti kulkisi halki keskisen Afrikan taivaan, Keski-Afrikan tasavallan ja Etelä-Sudanin ilmatilojen kautta. Erittäin positiivista lennolla oli se, että koko miehistö kapteenia ja perämiestä myöten oli etiopialaisia. Minua ilahdutti suuresti myös amharan kielen käyttö koneessa: kaikki kuulutettiin aluksi aina Etiopian valtakielellä ja vasta sitten englanniksi. Ranskankielisessä Afrikassa kun oltiin, jotain kuuluteltiin silloin tällöin myös ranskaksi. Lentoemot tuskin ranskaa osasivat, mutta erittäin ystävällisiä he kyllä olivat.

Lennolla tarjottu lounas.

Etiopialaisen juoksijalegenda Haile Gebrselassien menestyksen salaisuus.

Lennon alkupuolella tarjoiltiin ruoka, josta oli kaksi vaihtoehtoa: liha ja kana. Itse valitsin herkullista kanaa, joka tarjoiltiin riisin kanssa. Tarjottimella oli myös salaatti, sämpylä ja jälkiruoaksi karpalomyslipatukka ja suolakeksejä. Jos Ethiopian Airlines muuten vaikuttaa panostavan etiopialaisuuteen, olivat tarjottimella olleet ranskalainen voi, brittiläinen suolakeksi ja saksalainen myslipatukka mahdollisimman kaukana siitä. Ehkäpä Ethiopian Airlines kuvittelee eurooppalaiset tuotteet jotenkin paremmiksi, vaikka Etiopiasta taatusti löytyisi korvaavat vastaavat tuotteet. Ruokajuomat kuuluivat hintaan ja ne sentään olivat etiopialaisia olutta myöten.

Etelä-Sudanin ilmatilassa lentäessämme ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja perillä Addis Abebassa oli jo säkkipimeää. Laskeuduimme aikataulussa kello 20.35 paikallista aikaa. Jatkolentoni Lontooseen lähtisi vasta kello 1.20 seuraavan päivän puolella.

Tervetuloa Etiopiaan!

Addis Abeban lentoaseman kansainvälistä puolta.

Addis Abeba-Bolen lentoasemalla oli täysin erilainen tunnelma kuin kuolleella Yaoundé-Nsimalenilla. Nyt väkeä oli tuvan täydeltä, sillä lentoja oli lähdössä ympäri Afrikkaa ja maailmaa. Istumapaikkoja oli jäljellä ainoastaan lattialla. Kuulin runsaasti amerikanenglantia ja bongasin ryhmän Fjällräven-reppuisia norskeja. He olivat odottamassa Ethiopian Airlinesin lentoa Tukholman kautta Osloon. Juutalaismatkustajat tunnisti kipasta, he olivat kai lähdössä kotiinsa Tel Aviviin. Tai sitten Amerikkaan. Valkoisen ihonvärin suuresta määrästä huomasi, että Etiopia on matkailumaa. Tänne kai tullaan, kun Thaimaa ja Kenian safaritkin on jo nähty.

Hyvää kiinalaista uuttavuotta 2018 kaikille kiinalaisille. Erikoistarjouksena tupakka ja viinakset!

Kaikkein kierointa tässä kaikessa oli kuitenkin se, että Addis Abeban lentoasemalla ei aina tiennyt olevansa Afrikassa: kiinalaisuus oli räikeästi esillä kaikkialla! Lähtevien lentojen näytössä määränpää kerrottiin ensin kiinaksi ja kiinalaiset kohteet oli lisäksi väritetty vihreällä värillä, että matkustajat Mr. Zedong ja Mr. Jinping varmasti huomaavat oman lentonsa. Nyt lyhyen ajan sisällä oli lähdössä lento Hongkongiin, Guangzhouhun, Shanghaihin, Chengduun ja Pekingiin! Muuten kiinalaiset, ja vain kiinalaiset, matkustajat huomioitiin kentällä omalla kiinalaista temppeliä muistuttavalla palvelupisteellään, jossa palvelua sai omalla kielellä. Toki tax free -kaupat toivottivat hyvää kiinalaista uuttavuotta (joka oli jo 16. helmikuuta) ovillaan ja nuoleskeltiinpa kiinalaisia myös omalla nuudeliravintolalla ja kuumavesiautomaatilla. Jos Etiopia rehvastelee maailmalla sillä, ettei se koskaan ole ollut kenenkään siirtomaa, niin tämän ylpeydenaiheen voi viimeistään nyt vetää alas vessanpöntöstä. Etiopia on myynyt itsensä Kiinalle, ainakin Addis Abeban kansainvälisen lentoaseman perusteella.

Illan lähtevät lennot Addis Abebasta. Lennot Kiinaan eroteltu joukosta vihreällä värillä.

Kiinalaisten ikioma nuudeliravintola.

Olin jättänyt kaikki matkamuistot ja tuliaiset ostamatta, koska Gabonissa ja Kamerunissa ei ollut oikein mitään järkevää ostettavaa. Paitsi pähkinöitä. Siispä tuliaisostokset on kätevä suorittaa välilaskulentoasemalla, maassa, jossa en ole koskaan edes käynyt. Tuliaistarjonta Addis Abeban lentoasemalla onkin loistava, jos vain kiinalaisten sekaan mahtuu tarjontaa tarkastelemaan! Ja eihän siitä aina oikein mitään tullut, vaan eräskin kiinalaisnainen kiljahti kauhistuneena, kun tulin samalle hyllylle tuotteita tarkastelemaan. Taisi hän pahoitella lopulta, kun mulkaisin paheksuvasti. Matkamuistoksi saa tosiaan kaikkea suurista etiopialaisristeistä perinteisiin etiopialaisvaatteisiin. Etiopia tunnetaan maailmalla kahvistaan ja ehkä myös teestään, joita ostin kotiinviemisiksi. Kentällä voi onneksi maksaa myös ulkomaalaisella luottokortilla, jos mukana ei satu olemaan Yhdysvaltain dollareita tai maan omaa rahaa, birrejä. Kiinalaiset tuntuivat ostavan mukaansa kalliita luksustuotteita, kuten kelloja. Toki myös tupakkaa lähti matkaan enemmän kuin riittävästi, mutta sehän ei ole yllätys: kaikki kiinalaiset kun polttelevat.

Lentoasema on kiinalaisten lisäksi huomioinut myös muslimit, joilla on oma rukoilutila jalkojenpesumahdollisuutta myöten. Juutalaisillakin on oma pieni synagogansa hiljentymistä varten. Sekä islamilla että juutalaisuudella on pitkät perinteet Etiopiassa. Kiinalaisuudella perinteet ovat toistaiseksi vielä kovin ohkaiset. Addis Abeba-Bolen lentoasema mainosti suureellisesti myös ilmaista ja nopeaa wifiä. En aluksi päässyt liittymään siihen, mutta kunhan maltoin odotella muutaman minuutin, heikko yhteys muodostui aina pariksi minuutiksi. Ei sillä nettiä selattu, mutta ei sille nyt ollut kyllä edes tarvetta. Etiopian hallitus haluaa pitää kansansa kurissa, minkä vuoksi se sulkee sosiaalisen median aina silloin tällöin. Tällä kertaa Facebook toimi, mutta pääsy Whatsappiin oli estetty.

Ethiopian Airlines kuuluu Star Allianceen.

Vasemmalla synagoga, edessä lentoaseman kauppakatu.

Lentoasemalla on periaatteessa ihan hyvä ruokatarjonta, mutta hintataso on kuin lentoasemilla yleensäkin. Pizzanpalasta ravintolassa pyydettiin kahdeksan dollaria. En ostanut, vaan marssin pieneen kauppaan, jossa myytiin itsetehtyjä sandwichejä ja donitseja. Leipä maksoi kolme dollaria ja donitsi dollarin. Ja koko komeuden sai maksettua Visa-kortilla! Kiinalaisen nuudeliravintolan hintatasoa en tarkistanut, mutta ehkä siellä olisi pitänyt osata mandariinikiinaa ja maksaa Kiinan rahalla.

Lopulta sain siirtyä turvatarkastukseen ja kohti lähtöporttia. Turvatarkastuksessa oli runsaasti kotomaassaan vierailemassa olleita somaleita matkalla nyt takaisin Britanniaan. Samalla lennolla oltaisiin! Turvatarkastuksen päätteeksi jäin istuskelemaan penkille, mistä passini käytiin keräämässä ilman mitään perusteluita talteen. Kun sitä ei alkanut kuulua takaisin, kävin noukkimassa sen takaisin läheiseltä pöydältä. Ennen kuin joku muu haluaa Suomen passin itselleen! Passi oli kuulemma kerätty talteen huumetestin varalta. Nyt hätääntynyt viranomainen sitten otti minut suoraan tarkastukseen, kun kerran olin niin kovin oma-aloitteinen. Kengistä ja repusta ei löytynyt viitteitä huumejäämistä, mutta on näillä täällä ainakin samanlainen laite kuin Australian rajalla -ohjelmassa! Myös kamera piti todistaa kameraksi käynnistämällä se. Menin takaisin penkille istumaan ja näin, että huumetestiin pääsivät suunnilleen kaikki yksinmatkustavat.

Ethiopian Airlinesin lento ET 700 valmiina lähtemään kohti Lontoota.

Lennon Lontooseen piti lähteä kello 1.20 paikallista aikaa, mutta pian tuli kuulutus, että lento viivästyy tunnilla. Se piti paikkansa. Viivästys oli lopulta vain tunnin. Ethiopian Airlinesin lento ET 700 lähti noin kello 2.20 yöllä ja se operoitiin Airbusin laajarunkokoneella. Kone ei tullut edes puolilleen, vaan kaikilla matkustajilla oli vähintään oma penkkirivi kokonaan itsellään! Nyt lentoajaksi Lontooseen kerrottiin noin yhdeksän tuntia, mutta se ei haittaisi, sillä aika kyllä kuluisi lentoyhtiön oman viihdejärjestelmän parissa. Tarjolla oli pitkä lista länsimaalaisia elokuvia, mutta ajattelin katsoa maaseudulla tapahtuvan nuoren tytön traagista pakkoavioliittoa (ilmeisesti) käsittelevän etiopialaisen elokuvan myöhäistä illallista odotellessa. Taso oli niin käsittämättömän harrastelijamainen, että jätin elokuvan kesken. Amharaksi puhutussa elokuvassa piti olla englanninkielinen tekstitys ja näin olikin, mutta vain siellä täällä. Muutamien minuuttien välein. Onneksi etiopialainen musiikkitarjonta sentään oli laadukas. Minusta tuli etiopialaisen musiikin suuri ystävä.

Lennolla tarjottu aamupala sisälsi ranskalaisia, munakokkelia, makkaran, muffinssin, sämpylän ja hedelmäsalaatin!

Italian Alppeja.

Sudanin ilmatilassa tapahtuneen ruokailun päätteeksi saattoi oikaista pitkälleen omalle penkkiriville ja vetää peiton korviinsa. Heräsin pian, kun ystävällinen lentoemo tuli suoristamaan peittoni. Ethiopian Airlinesillä peittelykin kuuluu hintaan. Aamupala tarjoiltiin jossain lumihuippuisten Alppien yllä. Taivas oli pilvetön ja näkyvyyttä alas Italian ja Sveitsin alppikyliin saakka! Lopulta laskeuduimme Heathrow’n kentälle yhdeksän tuntia Addis Abebasta lähdön päätteeksi. Afrikan parhaaksi lentoyhtiöksi valittu Ethiopian Airlines nousi helposti myös omalla listallani parhaaksi. Eikä vain Afrikan yhtiöiden keskuudessa. Ethiopian Airlinesillä on muuten suurena suunnitelmanaan olla tulevaisuudessa maailman suurin lentoyhtiö!

Seitsemän kukkulan Yaoundé on Kamerunin vilkas pääkaupunki

7.3.2018

Edellisiltainen epäonnistunut rosvousyritys ei jäänyt pyörimään mieleeni, vaan nukuin kuin tukki. Läheisen moskeijan rukouskutsu kyllä aikanaan herätti hetkeksi, mutta sain uudelleen unenpäästä kiinni. Yaoundén majapaikkani Tropical Hotel onkin täydellinen turvapaikka, sillä ikkunoissa on kalterit, ovessa turvalukko, hotellin ovella päivystää vartija ja olihan huoneenikin tietenkin kolmannessa kerroksessa. Täältä ei omaisuus katoaisi! Epäluulo kuitenkin ehti kasvaa uusiin mittasuhteisiin eilisten tapahtumien takia, minkä takia kieltämättä murehdin huonesiivoojan visiittiä huoneessani. Siivoojatar kyllä vaikutti ystävälliseltä ja läpeensä rehelliseltä, kun hänet käytävällä näin. Onneksi Afrikassakin pääosa ihmisistä on kuitenkin ihan kunnon porukkaa.

Aamuinen näkymä hotellihuoneeni ikkunasta. Poika istuskeli samassa paikassa vielä illallakin, mutta paita oli vaihtunut.

Hotellihuoneen ikkunasta näkyi myös moskeija.

Edellisenä päivänä Kye-Ossista Kamerunin ja Gabonin rajalta tänne pääkaupunkiin kanssani matkannut Pascal tuli kuin tulikin sovitusti minua tapaamaan. Vastaanoton ystävällinen rouva soitteli huoneeni puhelimeen ja kertoi miehen saapuneen paikalle. Pascal oli itsekin yrittänyt soitella, mutta ei ollut ymmärtänyt lisätä plussaa numeron alkuun. Minulla kun ei ollut paikallista liittymää, vain gabonilainen ja suomalainen. Gabonin liittymä muuten toimi myös Kamerunissa ja jopa sikäläinen mobiilidata toimi hetkisen aivan reilusti Kamerunin sisällä. Nyt täällä Kamerunissa myös suomalainen Telian liittymä siis heräsi toimimaan.

Pascal oli hyvällä tuulella. Paiskasimme kättä ja kysäisin päivän ohjelmaa. Olisiko töitä tai koulua vai lähtisimmekö pistäytymään keskustaan! Pascalilla ei ollut suunnitelmia, joten tuota pikaa istuimme kimppataksissa kohti keskustaa. Täälläkin julkinen liikenne hoituu pääosin ympäriinsä suhaavilla keltaisilla takseilla, jotka poimivat kyytiin samalle suunnalle matkalla olevia. Auton ensimmäinen matkustaja päättää suunnan. Tropical Hotelista olisi voinut helposti kävelläkin keskustaan, sitä mukaahan olin paikan alun perin valikoinut. Maksoin matkasta keskustaan sata frangia (noin 0,15 euroa).

Liikennettä Tropical Hotelin edustalla.

Patonkikauppias Yaoundén keskustassa.

Keskustan vilskettä. Oikealla kuva tulevasta Paul Biyan stadionista, joka valmistunee kesällä 2018.

Jo taksimatkan aikana aloin pitää Yaoundésta. Kovasti. Seitsemälle kukkulalle rakennettu 2,5 miljoonan asukkaan Kamerunin pääkaupunki on kaunis, moderni ja siisti. Monesti afrikkalaiset pääkaupungit ovat paikkoja, joihin ei ihmisen kannattaisi astua pikkuvarpaallaankaan. Sellainen oli ollut Gabonin Librevillekin. Ei minun saamani vastaanotto Yaoundéhenkaan ollut kaikkein paras, mutta nyt päivänvalossa kaupunki suorastaan houkutteli seikkailemaan! Täällä voisi vaikka asua, vaikka lämpötila oli aika järjenvastainen näin aamupäivästä.

Jäimme taksista grand marchén kohdalla. Sieltä päätin kuitenkin pysytellä poissa, siellä olisi taskuvarkaita kuulemma takuuvarmasti. Nyt olin jättänyt puhelimet hotellille, eikä reppuni sisältöönkään pääsisi käsiksi. Afrikkaa varten aikoinaan hankkimani repun vetoketju kun on ainoastaan selkäpuolella! Katujen varsilla olleet kauppiaat valistivat laittamaan reppuni mahan puolelle, samaa kehotti myös Pascal. Vakuutin repun sisällön olevan paremmassa turvassa, jos pitäisin sen selässäni. Ostimme appelsiinit mieheen kadulta, vaikka myös maan presidentin Paul Biyan muotokuvia oli kaupan kymmenien metrien matkalla. Biya on toiminut presidenttinä vuodesta 1982 ja ennen sitä pääministerinä vuodesta 1975. Toisin sanoen valtakausi on kestänyt hyvänlaisesti.

Sivuutimme presidentti Biyan muotokuvat ja päädyimme John F. Kennedyn patsaalle, kaupungin parhaalle paikalle. Miksi Yhdysvaltain entinen presidentti on katsottu täällä oman patsaan arvoiseksi! En lähtenyt ottamaan kuvaa patsaasta, koska joutomiehet olivat valloittaneet sen jalustan. Muutenkaan Pascal ei katsonut järkeväksi kuvien ottamista, koska siten joku näkisi, että minulla on kamera ja haluaisi sen itselleen. Siispä otin kuvia vain, kun selusta oli tarkoin suojattu.

Yaoundén Hilton-hotelli.

Vasemmalla oleva korkea rakennus on Kamerunin korkeakoulutuksesta vastaava ministeriö. Kuvassa myös Yaoundén keltaisia kaupunkitakseja ja paikallisliikenteen vihreä-valkoinen linja-auto.

Boulevard du 20 mai on eräs Yaoundén pääkaduista. Se on leveä bulevardi, jonka varrella sijaitsee pankkeja ja Hilton-hotelli. Librevillen tapaan Yaoundéssakin on hienoa afrikkalaisvaikutteista arkkitehtuuria, eikä ihan vähää: muun muassa kaikki ministeriöt ja tuo Hilton edustavat sitä. En tiedä miltä ajanjaksolta rakennukset ovat peräisin, mutta veikkaisin niiden olevan kuitenkin itsenäisyyden aikakaudelta. Toinen hämmästymisen aihe Yaoundéssa on julkinen liikenne: kaupungissa on taksien lisäksi myös linja-autoja, eikä mitään ruosteisia katiskoja monen muun Afrikan pääkaupungin tavoin! Boulevard du 20 main varressa oli katoksia bussia odottavilla ja pysäkeillä jopa aikataulut kertova näyttö. Olisi kai ollut jo liikaa pyydetty, jos näytöt olisivat olleet toiminnassa oikeasti. Afrikka kuitenkin kehittyy kovaa vauhtia!

Kävelimme bulevardin vartta pitkin liikenneympyrään, minkä jälkeen bulevardi jatkuu nimellä Avenue Konrad Adenauer. Jos Kennedy on saanut patsaan, on luonnollisesti Saksan entinen liittokansleri Adenauer saanut tänne oman katunsa. Liikenneympyrän luo on kasautunut liuta Kamerunin tasavallan ministeriöitä, kuten kaivos-, teollisuus- ja teknologisen kehittymisen ministeriö, posti- ja telekommunikaatioministeriö, metsä- ja eläinasioiden ministeriö, korkeakoulutuksen ministeriö ja peruskoulutuksen ministeriö. Ainakin työllistävä vaikutus tällaisella pilkkomisella on, mutta on Kamerunissa tietenkin yli 20 miljoonaa asukastakin. Satuin bongaamaan hallintokorttelista myös pääministeri Philémon Yangin toimiston, joka oli vahvasti vartioitu. Hänen toimistoaan en kuvannut, mutta ministeriöiden kuvaamista ei yllätyksekseni katsottu pahalla. Kamerun vaikuttaa tässäkin suhteessa varsin normaalilta maalta.

Keski-Afrikan maiden keskuspankin toimitiloja. Tämä ei ole kymmenentuhannen frangin setelissä kuvattu pääkonttori.

Kamerunin posti- ja telekommunikaatioministeriö.

Oikealla pankki, vasemmalla posti.

Kaupungin keskusta vaikutti eläväiseltä ja hyvinvoivalta. Kaduilla oli kaupustelijoita. Kuka myi patonkeja, kuka hedelmiä, kuka puusta veistettyjä matkamuistoja. Toden totta, Yaoundéssakin ilmeisesti käy turisteja! Ei kai täällä muuten myytäisi eebenpuisia tarjottimia, sarvikuonoja ja norsuja! En tosin nähnyt kuin tämän yhden ainoan myyjän. Aikamme käveltyämme halki keskustan katujen, tulimme kadulle nimeltä Rue de Narvik. Kennedyn patsaan tavoin myös pohjoisnorjalaisen kaupungin mukaan nimensä saanut katu vaikuttaa hieman oudolta tänne keskiseen Afrikkaan, mutta lienee siirtomaa-ajan peruja.

Pian kävelimme jo Avenue de I’Independancea, Itsenäisyydenkatua, pitkin kohti itsenäisyyden muistomerkkiä, valkoista obeliskia, joka seisoo keskellä Place de l’Indépendancea. Aukion laidalla on jälleen upeaa arkkitehtuuria edustava Afriland First Bankin konttori, jonka julkisivu on koristettu afrikkalaisella kuvataiteella. Pankin naapurissa on Saksan suurlähetystö, jonka edessä parveili joukko kamerunilaisia. Varmaankin viisumijahdissa. Place de l’Indépendancen pohjoislaidalla seisoo puolestaan Yaoundén kaupungintalo.

Punakärkinen, muuten valkoinen obeliski muistuttaa itsenäisyydestä.

Place de l’Indépendancen laidalla kohoavan Afriland First Bankin julkisivu on koristeelllinen.

Avenue Charles de Gaulle sen sijaan löytyy jokaisesta vähänkin Ranskalta haiskahtavasta paikasta, niin myös Yaoundésta. Täällä katu on kuin mikäkin Wall Street täynnä pankkeja! Minulla oli edelleen tuhti nippu frangeja, jotka olin nostanut Gabonin Lambarénéstä. En siis käyttänyt suomalaista Visa-korttia missään kadun lukuisista automaateista. Enkä muuallakaan Kamerunissa. Kadun loppupäässä Pascal päätti ostaa ananassiivut mieheen. Yaoundén kaduilla päivystää ja kiertelee kottikärryineen niin appelsiini- kuin ananaskauppiaitakin. Jos appelsiinit eivät ole täkäläisiä (ne ovat kuulemma Nigeriasta), on ananas ehdottoman paikallista ja täydellisen makeaa. Suomessa myytävät costaricalaiset ananakset eivät ole mitään kamerunilaisiin vastineisiinsa verrattuna!

Kävelimme seuraavaksi Nlongkakin kaupunginosaan, josta nappasimme kimppataksin. Pascal tahtoi viedä minut katsomaan kaupungin jalkapallostadionia, Kamerunin ensimmäisen presidentin Ahmadou Ahidjon mukaan nimettyä maan jalkapallomaajoukkueen kotipesää. Itse en ole jalkapallosta kiinnostunut, en sitten yhtään, mutta Kamerun kuitenkin sattuu olemaan hyvä pallonpotkinnassa, jopa niin hyvä, että maa on hallitseva Afrikan-mestari. Pascal kertoi, että Yaoundéhen on rakenteilla uusi stadion. Tällä kertaa se nimetään nykyisen presidentin, Paul Biyan, mukaan ja siellä tullaan pelaamaan Kamerunin isännöimien vuoden 2019 Afrikan-mestaruuskilpailujen otteluita. Vanhan stadionin julkisivu on aavistuksen kulahtanut, mutta käyvät siitä vielä hyvin ilmi maan kansallisvärit: julkisivu on maalattu Kamerunin lipun väreihin, vihreään, punaiseen ja keltaiseen. Kiertelimme stadionia ulkoapäin, kunnes lähdimme kävellen kohti Bastoksen kaupunginosaa.

Ahmadou Ahidjon stadion on vielä vähän aikaa Kamerunin jalkapallomaajoukkueen kotikenttä.

Yaoundén liikenne on vilkasta.

Näkymä stadionin liepeiltä.

Ylitimme rautatien, ohitimme aaltopeltihökkelialueen, tapasimme käytettyjä vaatteita kaupittelevia Pascalin kavereita, löysimme jos jonkinlaista kaupiteltavaa kadunvarresta. Käytetyistä nauloista lähtien. Itse Bastos pitäisi oleman vähän parempaa seutua, sillä siellä on useita suurlähetystöjä. En nähnyt ainuttakaan, eikä alue minusta eronnut lainkaan muusta Yaoundésta. Kävelimme lopulta lounastamaan hotellilleni, sillä nyt en uskaltaisi ottaa riskiä syömällä kadulta. En kaivannut seuraavan päivän lennolleni ripulia.

Tropical Hotelissa on hyvä ravintola, eivätkä hinnatkaan päätä huimaa. Hotelli taitaakin olla ensisijaisesti afrikkalaisille suunnattu. Tilasin spagetti-bolognesen, sillä halusin ehdottomasti syödä jotain eurooppalaista. Spagetti-bolognesessa ei myöskään voi yleensä mennä pahasti vikaan. Annos on aina suunnilleen samanlainen. Pascal tilasi parsakaalilla höystettyä kanaa ja kertoi selviävänsä annoksella loppupäivän. Hän oli kovin tohkeissaan tästä ravintolaelämyksestään, se ei taida olla ihan jokapäiväistä herkkua tavalliselle kamerunilaiselle. Sovimme näkevämme vielä huomenissa ja menevämme yhdessä lentoasemalle. Pascal oli joka tapauksessa menossa sinne suuntaan töiden merkeissä.

Pascal hotellin ravintolassa.

Iltapäivällä Yaoundén ylle lankesi rankka ukkoskuuro. Olin sen sattuessa ulkosalla ja olinkin sitten ainoa, joka viitsi kävellä sateessa. Sade oli lämmintä, eikä haitannut lainkaan. Päinvastoin oli mukava tuntea sade iholla helteisen päivän päätteeksi.

Askel Päiväntasaajan Guineaan ja lopulta myös rajan yli Kameruniin

6.3.2018

Aamu on Gabonissakin paras aika metsästää jatkoyhteyksiä eteenpäin. Siispä nousin ylös mukavan pehmeästä sängystä jo kello kuudelta ja söin aamupalan. En enää lähtenyt kyselemään hotellin tarjoaman aamupalan perään, sitä tuskin tänäkään aamuna tarjoiltaisiin. Taisin edelleen olla Mvet Palacen ainoa asukas. Vastaanotossa oli sama nuorukainen kuin edellisaamunakin. Annoin avaimen takaisin ja kysäisin Google-kääntäjän avustuksella, mistä löytäisin puskataksin Kameruniin. Mies kehotti ottamaan taksin Akoakamin puskataksiasemalle, gare routièrelle.

Kuten jo Librevillessä ja Lambarénéssä, myös Oyemissa kaupungin sisäinen liikenne hoituu edestakaisin suhaavilla kimppatakseilla. Näin aamulla hieman ennen seitsemää taksit vain olivat pääosin täynnä. Kaikki oyemilaiset tuntuivat olevan matkalla kuka minnekin. Asemalle ei olisi ollut kovin pitkä matka kävellenkään, mutta onnistuin nappaamaan yhden taksin. Sen kuljettaja vasta aloitteli työpäiväänsä ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Vastaanoton mies oli kertonut matkan hinnaksi sata frangia (noin 0,15 euroa), mutta kuljettaja päätti ottaa vähän valkoisen miehen lisää. Sovimme hinnaksi 150 frangia (noin 0,22 euroa). Kuljettaja oli muslimi, eikä mikään puhelias. Olihan toki aikainen aamu.

Akoakamin puskataksiasema sijaitsee kohti Kamerunin rajaa vievän tien varressa, mutta selvästi Oyemin keskustassa kuitenkin. Paikka on pieni, eikä sieltä nyt ollut lähdössä autoja muualle kuin Bitamiin, viimeiseen merkittävään keskukseen ennen Kamerunin rajaa. Suoria yhteyksiä Kameruniin täältä ei lähde, joten ostin lipun Bitamiin hintaan 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). En joutunut maksamaan tällä kertaa suurempaa hintaa ihonvärini takia, vaan sama summa veloitettiin myös muilta jälkeeni tulleilta matkustajilta. Pääsimme lähtemään matkaan noin puolen tunnin odottelun päätteeksi. Kulkupelinämme oli 1990-luvun Toyota Corolla, jonka kojelaudalle oli liimattu kookas Neitsyt Maria. Sen täytyi jo vähän haitata ajamista, mutta toisaalta se varmaan loi turvallisuuden tunnetta kuljettajallemme. Mitään pahaa ei tapahtuisi, kun pyhimys turvaisi tiemme! Etupenkillä matkusti ensimmäisenä saapunut matkustaja, takapenkille ahtautui lisäkseni kaksi muuta matkalaista.

Kulkupelimme Oyemista Bitamiin odottaa vielä paria matkustajaa.

Oyemin ja Bitamin väliselle osuudelle saa jopa lipun.

Viereeni könysi kamerunilainen Ahmadou, maan suurimmasta kaupungista Doualasta kotoisin oleva nuori liikemies. Hän teki bisnestä kelloilla, radioilla, puhelimilla ja muulla elektroniikalla ja oli käynyt useita kertoja Oyemissakin liikeasioissa. Tämän hän todisti esittelemällä passiaan, jossa oli useita Gabonin leimoja. Passissa oli myös Arabiemiirikuntien turistiviisumi. Ahmadou oli nimittäin käynyt kerran Dubaissakin bisnestä hieromassa, mistä todisteena oli valtava määrä kuvia miehen tabletilla. Oli otettu miljoonia selfieitä lentokoneen penkissä, (parkissa olleiden) luksusautojen ratissa ja ihan vain vieressä seisten sekä tietenkin suihkulähteiden edessä. Englanti ei Ahmadoulta taipunut oikeastaan yhtään, mutta muslimimiehenä jonkinlainen yksinkertainen bisnesarabia kuitenkin kuulemma taipui. Että pärjäsi siellä Dubaissa!

Nyt mies oli matkalla Kamerunin Yaoundéssa sijaitsevaan Arabiemiirikuntien suurlähetystöön anomaan viisumia uudelle matkalle. Ja Yaoundéhenhan minäkin olin matkalla. Dubai ei yhtäkkiä vain enää oikein jaksanut kiinnostaa miestä, vaan hän tahtoi tulla Suomeen, vaikkei ollut maasta tietenkään koskaan kuullutkaan. Hän tahtoi tulla asumaan Suomeen, ei vain käymään liikeasioissa. Lievä pettymys taisi olla se, että lähin Suomen suurlähetystö on Nigerian Abujassa, eikä suinkaan Kamerunissa, ja että Suomi ei ollutkaan ranskankielinen maa. Jakeluun ei oikein tuntunut menevän se, että Suomi ei ole myöskään englanninkielinen maa. Onko Euroopassa muitakin kieliä kuin ranska ja englanti! Pettymystä lisäsi sekin, että minulla ei ollut yllättäen suhteita edes Abujan-suurlähetystöömme.

Tie Oyemista Bitamiin on oikein hyvä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kaupunkien väli on noin 75 kilometriä ja siihen sai kulutettua noin 1,5 tuntia. Kuski jätti matkustajat Bitamin puskataksiasemalle, joka oli paljon suurempi kuin Oyemin vastaava. Olin lukenut, että poistumisleima pitäisi saada passiin jo täällä Bitamissa, mutta koska Ahmadoukaan ei haikaillut leiman perään, ajattelin saavani leiman jostain matkan varrelta kohti rajaa tai sitten suoraan rajalta, kuten normaaleissa maissa. Gabonista on saatavilla kovin vähän ajantasaista matkailutietoutta, joten ajattelin myös tuon leima-asian olevan mahdollisesti vanhentunut.

Bitamista on noin 22 kilometriä rajalle Meyo-Kyeen. Lipun saaminen tuonne suuntaavaan autoon vain sattui olemaan kovin hankalaa näin sivusta seuraten. Itse en nyt osallistunut säätämiseen, sillä Ahmadoukin oli tulossa rajan yli ja menisimme samalla autolla joka tapauksessa. Seurasi käsittämätön määrä käsien heilutusta ja huutoa. Poimin huutamisen joukosta sanan “Ebebiyín”, jonka tiesin olevan kaupunki Päiväntasaajan Guinean puolella. Kerroin, että valkoisella iholla ja EU-passilla ei todellakaan mentäisi tuohon maahan. En siis missään nimessä voisi ottaa Ebebiyínin kautta kiertävää autoa. Saman vahvisti paikalla hengaillut vanhempi herrasmies, kaiketi libanonilainen, joka kertoi, ettei Päiväntasaajan Guinean johtaja Teodoro Obiang Nguema Mbasogo ikimaailmassa päästäisi minua sisään maahan. Tarvitsisin viisumin ja sen saaminen on käytännössä täysi mahdottomuus. Varsinkin rajalta.

Yhtäkkiä saimme auton kohti rajaa. Emme kiertäisi Päiväntasaajan Guinean kautta, vaan ajaisimme suoraan Meyo-Kyeen Gabonin ja Kamerunin rajalle. Hinnaksi tuli 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Istuskelin takapenkillä ja täällä Gabonin pohjoisosassa lähellä Kamerunia ja Päiväntasaajan Guineaa Gabon Telecomin mobiilidatakin alkoi suorastaan laulaa. Liittymä muuttui yhtäkkiä nopeaksi. Sopivasti olinkin lähdössä lätkimään maasta. Tie rajalle oli edelleenkin hyvässä kunnossa, mutta maasto kumpuili aika paljon. Matkan varrella oli kaksi poliisin tiesulkua, joista pääsi nopeasti läpi autosta poistumatta. Viimeisellä sululla ennen rajaa passi tosin tahdottiin nähdä.

Meyo-Kye on pikkuinen kylä kolmen maan rajalla. Täällä sijaitsevat Gabonin puolen rajamuodollisuudet ylitti rajan sitten Kameruniin tai Päiväntasaajan Guineaan. Marssin ensimmäiseen koppiin Ahmadoun kanssa. Mies tunsi rajakopin virkamiehet, olihan hän ylittänyt rajan niin monta kertaa. Kamerunilaisen Ahmadoun passin leimattomuus ei ollut ongelma. Hänet päästettiin jatkamaan, minun matkani päättyi tänne. Pitäisi palata takaisin Bitamiin hakemaan leima passiin. Siispä takaisin Bitamiin! Reilu 40 kilometriä ylimääräistä ajoa aamupäivän ratoksi! Sovimme yhden taksikuskin kanssa menopaluumatkasta hintaan 5 000 frangia (noin 7,6 euroa). Hän veisi minut suoraan Bitamin maahanmuuttotoimistolle, josta leima toivottavasti irtoaisi. Ensin auto vain oli työnnettävä käyntiin, mutta siihen tehtävään löytyi jopa Meyo-Kyen pikkukylästä tarpeeksi joutomiehiä. Auto hörähti käyntiin ja ajelimme vauhdikkaasti takaisin Bitamiin.

Bitamin maahanmuutosta vastaava toimisto pitää majaansa keskellä kaupunkia, eikä sinne todellakaan vahingossa eksy. Annoin passin virkailijalle, mutta se ei riittänyt: piti vielä hankkia kopio passin tietosivusta sekä Gabonin viisumista ja saapumisleimasta. Ei Gabonista ainakaan helpolla ulos pääse. Toimistoa vastapäätä sattuu olemaan kopiointikioski, jossa sain asian hoidettua. Sitten takaisin tiskille paperien kanssa. Nyt leima luvattiin, kunhan osasin kertoa Kamerunin puoleisen raja-aseman nimen. Äsken rajalla olin kuullut sen olevan nimeltään Kye-Ossi. Näin minut leimattiin ulos Gabonin tasavallasta, vaikka edelleen olin maassa. Vieläpä reilun 20 kilometrin päässä rajasta!

Paluumatkalle Meyo-Kyeen saimme takapenkille muitakin matkalaisia: pariskunta vauvansa kanssa oli menossa sairaalaan ilmeisesti Kamerunin puolelle Kye-Ossiin. Pariskunta oli kovin ilahtunut päätettyäni vierailla juuri Gabonissa. Kehuin Lambarénéa ja Oyemia, mutta Librevillestä en kertonut pitäneeni. Siihen takapenkkiläiset ja kuski naureskelivat hyväksyvästi. Ei se heidänkään mielikaupunkinsa ollut. Kuljettaja kehui Gabonin tiestöä, mutta haukkui samaan hengenvetoon maan presidentin Ali Bongon. Meyo-Kyeen oli kuulemma luvattu sähköt jo vuosikausia sitten ja täällä oli sähkötolpatkin valmiina. Ainoastaan sähköä ei kuulunut. Samalla mies kertoi, että presidentti Bongo on Librevilleen johtavan umpisurkean tien kunnon takana. Kuulemma pelkää vallankaappausta.

Meyo-Kyestä Päiväntasaajan Guineaan ajetaan hiekkatietä. Vasemmalla sähkötolppa ilman sähköä.

Lankkusilta yli Kyejoen Päiväntasaajan Guinean tasavaltaan.

Pudotimme muut matkustajat Meyo-Kyen tullin eteen ja sitten kuski halusi välttämättä lähteä näyttämään minulle Päiväntasaajan Guinean rajan! Raja toki kiinnosti, mutta vastustelin vähäsen, sillä eihän minulla ollut viisumia tuohon maahan. Eikä turhanpäiväinen oleskelu afrikkalaisilla raja-alueilla muutenkaan ole järkevää. Päiväntasaajan Guinea kun lisäksi sattuu olemaan vainoharhainen diktatuuri, joka heittäisi vain vankilaan tai krokotiileille, jos sinne erehtyisi. Kuljettaja rauhoitteli, että menisimme “vain kilometrin päähän Päiväntasaajan Guinean rajasta”. Meyo-Kyesta oli sinne noin kilometrin tai parin ajomatka. Nyt tie oli hiekkatietä, eikä erityisen hyvässä kunnossa. Kuljettaja jätti auton Kyejoen (espanjaksi Río Kié) ääreen. Tässä kohtaa hutera lankkusilta ylittää joen ja minä tietenkin kävin sillalla ihastelemassa hiljaa virtailevaa Kyejokea. Kuljettajan mukaan Päiväntasaajan Guinean raja siis oli sillalta kilometrin päässä ja myöhemmin selvitin, että raja-asema todella olikin kilometrin päässä. Hauskinta tässä kuitenkin oli se, että tuo Kyejoki on de facto -raja Gabonin ja Päiväntasaajan Guinean välillä. Olin siis käytännössä käynyt Päiväntasaajan Guineassa muutaman askeleen verran tuolla huteralla sillalla.

Annoin kuskille tonnin (noin 1,5 euroa) juomarahaa, olihan elämys ollut aika poikkeuksellinen. Enkä ollut tätä edes osannut itse pyytää. Ehkä joku toinen valkonaama oli joskus epätoivoissaan etsinyt tapaa vierailla suljetussa Päiväntasaajan Guineassa ja kuljettaja ajatteli sen kiinnostavan minuakin. Oikeaan osui, vaikken maata oikein käydyksi voikaan laskea! En laskenut Guinea-Bissautakaan käydyksi, vaikka kävelin sinne toukokuussa 2014 puolivahingossa. Vasta seuraavana vuonna saavuin maahan virallisesti.

Näkymä lankkusillalta kohti etelää. Vasemmalla Gabon, oikealla Päiväntasaajan Guinea. Keskellä virtaa hiljakseen Kye.

Näkymä kohti pohjoista. Vasemmalla Päiväntasaajan Guinea, oikealla Gabon.

Käytännössä tästä alkaa Päiväntasaajan Guinea.

Päiväntasaajan Guinean “nähtyäni” pääsin yrittämään rajanylitystä Gabonista Kameruniin toistamiseen. Yllätyksekseni Oyemista kanssani tullut kamerunilainen Ahmadou oli edelleen ensimmäisessä kopissa minua odottelemassa. Hän oli jutustellut viranomaisten kanssa ja nyt lähdimme sitten jatkamaan taas yhdessä. Minullakaan ei ollut enää estettä maasta poistumiselle. Ilman omaa autoa rajan ylittäminen tosin vaatii käytännössä mopotaksin vuokraamista. Kuljettaja osaa viedä oikeille luukuille ja lopulta Kamerunin puolella jatkoyhteyksien luo. Sovimme hinnaksi 500 frangia (noin 0,76 euroa).

Gabonin puoli oli selvitetty nopeasti ja sujuvasti, mutta Kyejoen ylitettyämme (sama joki erottaa myös Gabonin ja Kamerunin) olimme sitten Kamerunissa, jossa pysähdyksiä alkoi kertyä. Gabonin ja Kamerunin raja osoittautuikin kaikkein vaivalloisimmaksi rajaksi, missä olen koskaan ollut. Luukkuja ja koppeja oli enemmän kuin tarpeeksi. Ensin kyseltiin perustiedot, kuten kansallisuus, matkan syy ja ammatti. Ja se, käytetäänkö maassani euroja vai dollareita! Kerroin olevani Suomesta, jossa käytetään euroja, tulevani lomalle ja olevani ingénieur, insinööri. Tarkensin sitä vielä olevani posti- ja telekommunikaatioalalla. En minä mikään insinööri oikeasti ole, en edes lähellä, mutta insinööri on sellainen ammatti, jonka afrikkalaiset rajaviranomaiset tunnistavat. Ajattelin rajanylityksestä tulevan hankalaa, kun jo ensimmäinen virkailija pyysi euroja. Hän esitti pyynnön ihan hymyssä suin, eikä pahoittanut mieltään (tai pidättänyt minua), kun kerroin, ettei minulla ole euron euroa hänelle annettavaksi.

Seuraavassa kopissa oli tulli, jossa rinkka pengottiin perinpohjin. Aurinkolasikotelo laitettiin vähän erilleen muista tavaroista. Kai yrittivät, etten huomaisi pakata sitä mukaan ja se jäisi heille. Mitään laitonta ei löytynyt ja hoksasin ottaa aurinkolasitkin matkaan. Tällä kertaa rahaa ei pyydetty. Seuraavan pysähdyksen merkitys ei selvinnyt, sillä siinä otettiin jälleen ylös nimi, kansallisuus ja ammatti. Kerroin taas olevani insinööri Suomesta ja tulevani lomalle Yaoundéhen. Tämä virkamies nautti olutta työn lomassa, vaikka työpöydällä olikin muka Coca-Cola-tölkki.

Vastaavia pysähdyksiä oli vielä pari-kolme. Jollain pysähdyksellä myös rokotuskortti tarkistettiin, eikä maahan pääsekään ilman keltakuumerokotetta. Lopulta pääsimme Kye-Ossin rajakaupungin keskustaan, missä sijaitsee viimeinen rajamuodollisuus, sûreté, paikka josta saisi Kamerunin leiman passiin. Tämä rakennus oli jo oikea talo, mutta nyt leiman antaja ei sattunut olemaan paikalla, eikä hänen liikkeistään oikein oltu perillä. Luultavasti mies oli lounastauolla, sillä sûretén “vastaanotossa” olleet poliisit söivät niin ikään. Naispoliisi haki jostain palanpainikkeeksi olutpullon, joka oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Avoimesti hän ei olutta kehdannut työaikana nauttia, mutta kaikki kamerunilaiset varmasti ymmärtävät ruskean kääreen merkityksen pullon ympärillä. Jos kyseessä olisi Fanta, ei paperia tarvittaisi. Puolen tunnin odottelun jälkeen leimapoliisi saapui ja pääsin hänen toimistoonsa. Mies kyseli samat kysymykset kuin niin moni muukin koppi Kamerunin puolelle siirryttyäni. Kun kaikki oli jälleen kerran kirjoitettu käsin paksuun kirjaan, kostutti mies leimasimensa ja löi saapumisleiman viisumin viereen. Virkailija oli selvästi hyvällä tuulella (vaikken olutpulloa toimistossa nähnytkään) ja jäi lauleskelemaan itsekseen poistuessani herran toimistosta.

Näin olin virallisesti Kamerunissa ja Gabon oli jäänyt kokonaan taakse. Siihen maahan en ikinä palaisi. Mopotaksikuskini heitti minut vielä Kye-Ossin puskataksiasemalle, jossa annoin hänelle tonnin ylimääräistä, yhteensä 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), olihan tällaisen valkoisen saaminen rajan yli ollut aikamoinen urakka. Mies oli hyvin kiitollinen. Ostin itselleni paikan Yaoundéhen lähtevästä puskataksista, jolle tuli hintaa 3 000 frangia (noin 4,5 euroa). Hinta oli kerrottu kyltissä, joten en joutunut maksamaan mitään ylimääräistä täälläkään. Liikennöijän nimi oli Emergence du Noun Express. Auto oli jo lähes täynnä ja sain paikan tämän Toyotan Hiacen takarivistä. Rinkka köytettiin katolle.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, millaista on julkisilla matkustaminen Kamerunissa. Tiesulkuja oli todella tiheässä: ensimmäisen 30 kilometrin matkalla rajan ja Ambamin kaupungin välillä oli kaikkiaan viisi tiesulkua, joista kolme oli tullin ylläpitämää. Tullin tiesuluilla Hiace ajettiin sivuun ja kaikkien passit ja henkilökortit tarkistettiin. Suomen passi ei ollut mikään ongelma, mutta Päiväntasaajan Guinean matkustusasiakirjoilla (tai ilman niitä) matkassa ollut nainen pienen vauvansa kanssa oli pulassa ensimmäisessä tullissa. Tullimiehet raivosivat silmät päästään ja luulin jo naisen matkan loppuvan, mutta lopulta hänen sallittiin jatkaa matkaansa. Luultavasti raha vaihtoi omistajaa. Tullin ollessa kyseessä myös katolla ollutta kuormaa tarkasteltiin aina pintapuolisesti. Ihan kaikkea ei tarvinnut purkaa, eikä onneksi matkalaukkujen sisältöä esitellä. Samoin takakonttiin kurkistettiin. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Ensimmäisen tullin jälkeen seuraava tulli oli pian, vain muutaman kilometrin päässä, edellisen jälkeen. Siellä sama ruljanssi toistui, mutta nyt päiväntasaajanguinealainen äitikin jätettiin rauhaan.

Puskataksini, punainen Toyota Hiace, Kye-Ossista Yaoundéhen jollain tiesululla ennen Ambamin kaupunkia. Piikkimattoina (kuvassa keskellä) täälläpäin maailmaa käytetään lautaa, johon on naulattu nauloja pystyyn.

Muuten tiesulut olivat vuoronperään joko tullin, santarmin tai poliisin ylläpitämiä ja niitä oli noin 20–30 minuutin välein. Poliisin tiesulut olivat helppoja, sillä niissä poliisi vain katsoi kaikkien henkilöllisyystodistukset auton ikkunan läpi. Ei tarvinnut nousta pois autosta. Santarmit sen sijaan marssittivat koko seurueen tien varteen, jossa yksi santarmi sitten tarkisti yksitellen kaikkien paperit. Sitten tuli kävellä tiesulun toiselle puolelle, jonne automme ajoi tyhjänä hetkisen kuluttua. Minua kohtaan kaikki Kamerunin viranomaiset olivat asiallisia ja kohteliaita, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Ensimmäinen kohtaamani santarmi katseli passiani pitkään ja kun se ei nyt ollut Ranskan passi, heitti mies naurahtaen selvällä englannilla “good morning, how are you?“. Kamerun on tosiaankin kaksikielinen maa, mutta englantia ei oikeasti osata kuin läntisimmässä osassa maata, Nigerian vastaisella rajalla.

Kanssamatkustajat olivat aivan tavallisia kamerunilaisia. Edessäni istui erittäin kovaääninen mama, jolla oli keskustelu käynnissä joka suuntaan. Hän oli halki, poikki ja pinoon -tyylinen keskustelija, joka alkoi selvästi hieman ärsyttää joitain matkustajia matkan edetessä. Jossain vaiheessa mama siirtyi toisaalle istumaan ja näin sai hänen vieressä istunut mieskin hetken rauhan. Maman ostettua matkan varrelta olutpullon ja kiskaistuaan sen nopeaan tahtiin, rauhoittui hän huomattavasti.

Vieressäni istui nuorukainen nimeltä Pascal. Yleensä afrikkalaiset ovat sosiaalisia omasta aloitteestaan, eikä minun tarvitse tehdä oma-aloitteisesti tuttavuutta. Nyt kuitenkin olin niin hyvällä tuulella, että olin päässyt pois Gabonista ja olin täysin uudessa maassa. Tarjosin takapenkkiläisille keksejä ja siis myös Pascalille. Jollain tiesululla ostin kaksi limsapulloa, toisen itselleni ja toisen Pascalille. Loppumatkan jutustelimmekin enemmän ja vähemmän, vaikka minun ranskani oli yhtä huonoa kuin Pascalin englanti. Pascal esitteli ylpeänä kotimaataan: milloin hän osoitti ohivilistäville ananaspellolle, milloin maapähkinäpensaisiin. Upea maahan tämäkin on. Gaboniin verrattuna tiet kyllä ovat aika huonoja, mutta afrikkalaisittain kuitenkin hyviä. Pascal osasi muutamia sanoja saksaksikin, mikä on äärimmäisen harvinaista ranskankielisessä Afrikassa. Kamerunissa se selittynee sillä, että maa oli vuosina 1884–1919 Saksan siirtomaa. Tuota aikaa muistavia tuskin maassa enää on, mutta Pascal kertoi silti Saksan olleen hyvä siirtomaaisäntä kamerunilaisille. Ja saksaa voi edelleen lukea kouluissa. Ranska oli kuulemma aivan umpisurkea isäntä.

Kye-Ossista on noin 280 kilometrin matka pääkaupunkiin Yaoundéhen. Ebolowa on suurempi kaupunki noin puolivälissä matkaa ja siellä tapahtuneen tankkaustauon jälkeen matkanteko nopeutui huomattavasti, kun tullin tiesulut harventuivat huomattavasti. Santarmien ja poliisien sulut sen sijaan jatkuivat lähes yhtä tiuhaan. Eräällä santarmin sululla yksi sotilasuniformuinen nuori mies piteli toisessa kädessä olutpulloa ja toisessa rynnäkkökivääriä. Miehellä ei ollut edes yritystä piilottaa pulloaan, vaan hän siemaili siitä aivan avoimesti meidän matkustajien silmien edessä. Käytöksestä päätellen aivan päivän ensimmäinen pullo ei ollut menossa. Innolla aloin odottaa, ryypiskeleekö Yaoundén lentoasemankin henkilökunta!

Ebolowan jälkeen ohitimme Manguémén ja sen jälkeen Mbalmayon pikkukaupungin. Pascal osti jossain Mbalmayon kohdalla ikkunasta banaaneja minulle ja itselleen. Kamerunilaiset banaanit ovat erittäin makeita! Saavuimme Yaoundéhen hyvissä ajoin ennen pimeää, mutta koska kaupungissa on 2,5 miljoonaa asukasta (siis enemmän kuin koko Gabonissa), olivat myös ruuhkat sitä mukaa. Matelimme viimeiset viitisen kilometriä hyvin hitaasti, kahdessa tunnissa! Täälläkin liikenne voisi sujua hieman sujuvammin, jos autot ajaisivat rauhassa, eikä välillä haettaisi ohitusmahdollisuuksia pientareiden kautta. Pimeys laskeutui harmikseni ennen kuin saavuimme Yaoundén gare routiérelle.

Ruuhkassa istuessamme Pascal evästi minua Yaoundén vaaroista. Kaikki arvotavara pitäisi laittaa piiloon ja näin toki toimin. Etukäteen olin lukenut Yaoundén ja suurimman kaupungin Doualan olevan hieman vääriä paikkoja valkoihoisille ainakin pimeään aikaan ja etenkin näillä puskataksiasemilla. Harmikseni Hiacemme kuski pysäköi autonsa vain tämän ruuhkaisen tien varteen, jossa sitten piti yrittää pitää varansa. Gabonin puolella kanssani matkannut Ahmadou saapui samaan aikaan paikan päälle, hän oli tullut eri autolla. En ollut uskonut enää näkevämme, mutta miljoonakaupungistakin valkoisen löytää helposti. Vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme vielä huomenissa.

Sain rinkkani nopeasti auton katolta ja sitten piti selvittää hotellin sijainti. Hotellin nimi, Tropical Hotel, ei oikein kertonut kenellekään mitään. Minulla oli kuvankaappauksia puhelimessa, joten jouduin kaivamaan puhelimen esiin. Menimme Pascalin kanssa hieman sivumpaan puhelimen kanssa, mutta ei mennyt kuin pari sekuntia, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Pascal oli valppaana ja minä ilmeisesti myös. Paljon en seuraavien kymmenen sekunnin aikana tapahtunutta muista, mutta rosvolla ei ollut pakoreitti oikein selvillä ja saimmekin heti yhteistuumin taklattua rosvon erästä autoa vasten. Pascal nappasi puhelimen takaisin, mutta t-paita vähän pääsi repeytymään. Sitten etsimme turvapaikan läheisestä kaupasta, jossa oli parahiksi sähkökatko. Sähkökatko taisi olla koko kaupunginosan kattava, ainakin pimeää oli kaikkialla.

Olimme kummatkin shokissa ja hämillämme. Pascal ei ollut mikään tappelija, mutta oli nyt joutunut vuokseni tuollaiseen välikohtaukseen. Millä minä nyt pääsisin täältä hotellille, miten Pascal saisi ensiksi tavaranyssäkkänsä puskataksimme katolta ja miten hän edelleen pääsisi kotiinsa. Kaduin suuresti, kun lentoni Eurooppaan lähtisi vasta ylihuomenna. Olisin voinut muuten yrittää saada kyydin vaikka suoraan lentoasemalle ja olla siellä yön. Yaoundé ei yhtäkkiä kiinnostanut yhtään. Päätin pysyä seuraavan päivän vain hotellissa! Pienen putiikin myyjätär oli kovin pahoillaan ja antoi meidän rauhoittua kaupassa hyvän tovin. Ostin samalla seuraavan päivän aamupalan itselleni.

Burkina Fason Ouagadougoussa olin oppinut, että virkavaltaa on ihan turha häiritä rikoksen sattuessa. Eivät he mitään asialle mahtaisi kuitenkaan! Pascalilla oli erilainen lähestymistapa asiaan ja hän otti puhelun santarmille. Santarmi kaiken lisäksi saapui pian tapahtumapaikalle! Ei Kamerunin virkavalta kovin paha voi olla, vaikka tiesulkujen käsittämättömästä määrästä muuta voisi päätelläkin. Santarmit olivat hyvin asiallisia, vaikka naissantarmi vähän toruikin minua. On kuulemma tyhmää esitellä puhelinta Yaoundén kaduilla. Pahoittelin asiaa, vaikkei tämä nyt minun syytäni kyllä tainnut olla! Pääsimme lopulta santarmien kyydissä jonkin matkaa kohti keskustaa. Pascal käski antaa koppalakeille 2 000 frangia (noin kolme euroa), mutta minulla oli vain 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) seteli, joten annoin sen. Ainakin tuntuivat ottavan työnsä vakavasti, koska ottivat tietomme puhelimen mallia ja rosvon tuntomerkkejä myöten ylös. Itse muistan vain varkaalla olleen vaaleansinisen pikeepaidan ja ehkä farkut. Täysin normaalinnäköinen nuorimies siis.

Santarmit nappasivat meille yhteisen taksin, jonne Pascal hyppäsi ensimmäisenä. Yritin seurata perässä, mutta Yaoundén ankea ja pimeä ilta ei helpottanut yhtään. Juovuksissa ollut vanha laiha mies äkkäsi minut jostain ja tahtoi käydä kimppuuni. Santarmi löi oveni takaisin kiinni ja hätisteli miehen matkoihinsa. Mies hakkasi mennessään santarmien autoa nyrkeillä ja käski minun painua pois Kamerunista: “C‘est mon pays!”, “tämä on minun maani!” Pääsin taksiin ja Pascalin ilme oli nyt entistä järkyttyneempi. Suunnattoman hämmentynyt olin itsekin, mitä Yaoundéssa oli oikein meneillään! Autossa annoin Pascalille kymppitonnin (noin 15,2 euroa), olihan hän hankkinut puhelimeni takaisin ja paitakin oli revennyt siinä rytäkässä. Se oli nyt vähintä mitä saatoin tehdä. Pascal oli erittäin kiitollinen.

Tropical Hotelin huoneessa on kalterit, iso televisio, pehmeä parisänky ja toimiva tehokas ilmastointi.

Taksikuski löysi perille Tropical Hoteliin ja sattumalta Pascalin koti oli aivan parin sadan metrin päässä. Hän selvitti hotellini yövahdille tapahtuneen, mistä mies oli kovasti pahoillaan. Onneksi Tropical Hotel vaikutti turvalliselta paikalta. Sitä vakuutteli myös hyvää englantia osannut vastaanottovirkailijatar, joka niin ikään pahoitteli tapahtunutta. Eihän tämä parasta mainosta ole Kamerunille, joka kuitenkin haluaisi matkailijoita maahan. Olin varannut edellisiltana kahden yön majoituksen Tropical Hotelista hintaan 50 000 frangia (noin 76 euroa). Hinta on kallis, mutta afrikkalaiset pääkaupungit ovat valitettavan kalliita. Tässä hotellissa sijainnin piti oleman hyvä, sillä se olisi kävelyetäisyydellä kaikesta mielenkiintoisesta. Minua ei tosin kiinnostanut kävellä seuraavana päivänä yhtään minnekään, mutta sovin kuitenkin näkeväni Pascalin seuraavana päivänä. Ehkä kävisimme yhdessä keskustassa.

Painuin pikavauhtia nukkumaan. Ainakin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja ikkunassa oli kalterit!

Kamerunin viisumi

Afrikan maiden viisumit ovat valitettavan usein kovin hankalia tapauksia, jos niitä haluaa hakea jo ennen matkalle lähtöä Euroopasta. Kamerunin viisumi on ilahduttava poikkeus, sillä sen saa Tukholmasta ilman mitään täysin turhia kutsukirjeitä tai muita vastaavia dokumentteja. Lähetin passini, yhden hakemuslomakkeen, siihen liimatun valokuvan sekä kuitin maksusta kohti Ruotsin Brottbytä kirjattuna kirjeenä ja valmis viisumi odotti postissa jo kuuden arkipäivän päästä. Sain 750 kruunulla (noin 73 euroa) enintään kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttavan viisumin. Nähtävästi kruunuja ei kuitenkaan kannata maksaa suoraan konsulaatin tilille, sillä ainakin Osuuspankki veloitti kruunusiirrosta järjettömät 30 euroa. Kannattanee hakea kruunut jostain Forexista ja lähettää ne samassa kuoressa passin ja hakemuksen kanssa!

Syrjäinen, hiljainen ja tylsähkö Oyem

5.3.2018

Hotel Mvet Palacessa ei ole ainakaan haittaa äänekkäistä naapureista, sillä heitä ei tainnut olla ainuttakaan koko hotellissa. Oli hiljaista. Edes sateen äänet eivät kuuluneet huoneeseen, vaikka yöllä päiväntasaajan rankat sateet taas lankesivat Oyeminkin ylle. Nousin varhain ja menin parvekkeelle. Ilma oli sateen jäljiltä entistä kosteampi, eikä aurinko vielä edes yrittänyt pilkistää mistään pilvenraosta. Enää ei kuitenkaan satelisi.

Mvet-niminen lampi parvekkeeltani nähtynä.

Mvet Palacen päärakennus parvekkeeltani nähtynä. Päärakennuksessa sijaitsee vastaanotto sekä ravintola ja baari. Jälkimmäiset tuskin ovat toiminnassa.

Mvet Palace lienee saanut nimensä pikkuruisesta lammesta, joka niin ikään kantaa nimeä Mvet. Lammen ympärillä on trooppista kasvillisuutta ja osittain se on umpeenkasvanut. Mielessäni pohdin peilityynen lammen olevan täydellinen malariahyttysille. Mutta toisaalta mukava lammelle oli katsella omalta parvekkeelta, vaikkei tämä ihan merinäköala nyt ollutkaan. Minulle oli luvattu aamupala, jota lähdin kyselemään seuraavaksi. Vastaanoton ovi oli avoinna, mutta ketään ei näkynyt, vaikka kiersin ravintolasalin ja kurkkasin jopa keittiöön. Keittiössä tosin näytti siltä, että sitä ei ihan vähään aikaan oltu käytetty. En oikein enää uskonut aamupalaan, mutta jostain paikalle kömpinyt mies (ilmeisesti yövahti) kertoi aamupalan kyllä tulevan. Mutta ei nyt kello 7.30, vaan vasta kymmeneltä. Hetkeä myöhemmin “mukava” vastaanottovirkailijatar tuli töihin ja sitten aamupala yhtäkkiä siirtyi tarjoiltavaksi kello 11!

Päätin mennä huoneeseeni syömään ensimmäisen aamupalan, jonka jälkeen kävisin kaupungilla ja palaisin syömään toisen aamupalan. Palatessani huoneesta yövahti tuli kertomaan, ettei aamupalaa tänä aamuna saisi. Ei edes kello 11. Hän kehotti ottamaan taksin Akoakamin stadionin luo, siellä olisi useita aamupalapaikkoja. Kiitin neuvosta ja lähdin kaupungille, mutta aamupalaa en nyt lähtisi kyllä metsästämään. Olinhan jo syönyt.

Oyemin keskustassa on kaunis puisto monumentteineen.

Kolonialismiin liittyvä (luultavasti sitä vastustava) muistomerkki samaisessa puistossa.

Reilun 60 000 asukkaan Oyem on Woleu-Ntemin maakunnan pääkaupunki ja samalla Pohjois-Gabonin merkittävin keskus. Tiedossani oli jo etukäteen, ettei kaupungissa mitään nähtävää olisi, ja että paikkakunta on lähinnä kauttakulkupaikka. Täältä on lyhyt matka Kamerunin rajalle pohjoiseen ja vielä lyhyempi matka Päiväntasaajan Guinean puolelle Mongomon rajakaupunkiin, noin 40 kilometriä. Päiväntasaajan Guinean läheisyys näkyi minulle lähinnä vain siinä, että kaupasta olisi voinut ostaa sikäläistäkin pullovettä. Pitäydyin kuitenkin gabonilaisessa pullovedessä, se ainakin oli osoittautunut hyvänmakuiseksi. Ostin kauppareissulla myös pari säilykepurkkia. Ne oli rahdattu tänne Gabonin periferiaan Ranskasta ja Hollannista.

Oyem vaikutti jo edellisiltana kaupunkiin saavuttuani erittäin sekavalta paikkakunnalta, enkä onnistunut oleskeluni aikana saamaan siitä oikein selkoa. Google Mapsista ei ole täälläkään mitään apua, sillä tiet eivät oikeasti mene niin kuin Google sanoo. Oyem on tuntunut kehittyneen ilman mitään suunnitelmia kovin epätasaiseen maastoon. Täällä on kukkuloita siellä täällä. Kukkuloiden lisäksi myös kosteikot, kuten hotellini edessä oleva Mvet, antavat oman leimansa kaupungille. Viheralueita on siis vähän joka puolella. Ja samalla varmaan myös malariahyttysiä. Missään nimessä Oyem ei ole tyypillinen afrikkalaiskaupunki, sillä rakennukset ovat pääsääntöisesti ihan hyvässä kunnossa. Mitään aaltopeltihökkeleitä en löytänyt. Sen sijaan tyypillinen gabonilaiskaupunki tämä kyllä on: kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, täällä on katuvaloja, eikä roskiakaan ole pahemmin kaduilla. Viiden päivän Gabonissa oleskeluni aikana oli tullut hyvin selväksi, että kyllä presidentti Bongo kaikesta itsevaltiudestaan huolimatta silti maan kehittymiseenkin muutaman öljymiljardin aina silloin tällöin heittää.

Tavallisen kansan koteja keskustan tuntumassa.

Oyemin eteläinen sisääntulotie.

Kaupungin keskusta sijaitsee ihan Mvet Palace -hotellini takana. Keskustassa on kaupungintalo, Keski-Afrikan keskuspankin Oyemin-konttori, oikeustalo ja Total-huoltoasema. Tämä ydinkeskusta voisi olla Euroopassakin, sillä täällä ei ole yhtään mitään afrikkalaisuuteen viittaavaa. Toiseen suuntaan hotelliltani löytyvät loput tärkeät laitokset, kuten pankit, posti ja koulu. Koulupuvuissaan matkalla opinahjoonsa olleet lapset saivat jotain hämmästeltävää kävellessäni heidän ohitseen. Gabonissa kukaan ei huutele valkoisen nähtyään, mutta kaikkien päät kyllä kääntyivät ja supina kävi. Enkä toisaalta toista valkoista nähnytkään koko päivänä.

Aamuvarhaisella kaduilla ei ollut paljon väkeä, paikkakunta oli vasta heräilemässä. Aamupalakojuja oli tiheässä ja kauppa kävi. Olisi voinut ostaa munkkeja tai täytetyn patongin. Ajattelin ostaa munkkeja, mutta ensin kiertelisin hetkisen kaupungilla. Päädyin muutamien mutkien kautta takaisin sille katoliselle lähetysasemalle, jossa minulle edellisiltana oli esitetty mahdollisuus yöpyä luokkahuoneessa. Tämä lähetysasema näkyy kauas, sillä heidän kirkkonsa on rakennettu näkyvälle paikalle korkean kukkulan laelle. Otin kuvan kirkosta ja ympäröivästä kaupungista.

Oyem keskustassa olevan katolilaisen lähetysaseman luona.

Katolilainen kirkko Oyemia hallitsevan kukkulan laella.

Akoakamin kaupunginosaan laskeutuessani näin kadun varressa valtavan mainoksen, jossa toivotettiin tervetulleeksi Gabonin isännöimiin jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailuihin. Kisat olivat kyllä jo reilu vuosi sitten eli 2017! Syrjäinen Oyem isännöi tuolloin C-lohkoa, jossa pelasivat Marokko, Kongon demokraattinen tasavalta, Norsunluurannikko ja Togo, joista kaksi viimeisintä saivat kunnian korkata kaupungin uuden hienon stadionin, Stade d’Oyemin, pelaamalla avausottelussaan 0–0. Stade d’Oyemia ei pidä sekoittaa Stade d’Akoakamiin, joka sijaitsee keskellä kaupunkia. Uusi stadion pykättiin keskelle ei-mitään, 15 kilometrin päähän Oyemin keskustasta kohti Kamerunin rajaa! Myös tähän presidentti Bongolta siis liikeni miljoonia, mutta tuohan se mainetta ja kunniaa maalle kuin maalle, kun saa isännöidä maailmanluokan urheilutapahtumaa!

Akoakamissa, Kamerunia kohti johtavan tien varrella, oli kuin olikin niitä aamupalakojuja. Ja oli täällä myös paikallinen leipomo, joka olisi mennyt ihan eurooppalaisesta vastineestaan lasi-ikkunoineen. Leipomosta vähän paremman näköinen kansanosa kantoi patonkeja autoihinsa. Köyhemmät ostivat päivittäisen patonkinsa suoraan kottikärrystä, joita oli pysäköity sinne tänne. Toki patonkeja sai myös pienistä patonkikojuista, jossa iso patonki maksoi satasen (noin 0,15 euroa) ja pieni 50 frangia (noin 0,08 euroa). Itsekin ostin pienen patongin, sillä ajattelin syödä illalliseksi hollantilaisilla säilykemakkaroilla täytetyn patongin. Lounaaksi ostin kadun vastapuolelta täytetyn patongin. Täytteet sai itse valita. Väliin tungettiin ainakin sipulia, papuja ja kananmunaa. Onneksi hepatiitti- ja lavantautirokotteeni olivat kunnossa.

Akoakamin kaupunginosan halki vievä tie johtaa lopulta myös Kamerunin rajalle. Vasemmalla jalkapallon vuoden 2017 Afrikan-mestaruuskilpailuihin toivottava mainos.

Paikallinen hautausmaa on hieman villiintynyt.

Lounastin patonkiani hetkeä myöhemmin omalla parvekkeellani Mvet Palacessa. Näin puoliltapäivin aurinko alkoi näyttäytyä pilvienraoista ja minä katsoin nähneeni koko Oyemin. Siihen ei mennyt kuin kolmisen tuntia. Istuskelin pitkään parvekkeellani, vaikka auringon alkaessa paistaa suoraan parvekkeelle, istuskelusta tuli hieman epämukavaa. Välillä piti vetäytyä ilmastoituun huoneeseen. Huone oli suuri ja siellä oli siis parisänky, toimiva ilmastointi ja toimimaton televisio. Suihkusta tuli lämmintäkin vettä, mutta  kylpyhuoneen lattian kallistukset olivat vähän hakusessa: vesi valui suoraan huoneen puolelle eteiseen. Sen jälkeen olikin parempi avata ulko-ovi ja lappaa vesi ulos. Onneksi Mvet Palacessa huoneista ulos astuessa astuu suoraan ulkoilmaan. En siis pilannut mitään käytävien kokolattiamattoja. Mvet Palacessa näin myös yhden torakan, joita ei lopulta kovin usein Afrikan majataloissa pääse näkemään.

Iltapäivällä lähdin vielä ulos helteiseen Gaboniin. Taivas oli taas mennyt kokonaan pilveen. Kävelin nyt toiseen suuntaan ja löysin tyypillisen afrikkalaisen torin, jossa musiikki raikasi ja huonolaatuinen kiinalaiskrääsä vaihtoi omistajaa. Kävelin parin kilometrin matkan kohti länttä ja ajattelin voivani tehdä jonkinlaisen kierroksen ja palata siis eri kautta takaisin. Googlen kartat olivat, kuten todettua, harvinaisen käyttökelvottomia, joten lopulta palailin samaa tietä takaisin hotellilleni. Nyt koulupäivä sen sijaan alkoi olla ohitse, joten sain taas tuijottavia katseita joka suunnasta. Kukaan ei edelleenkään huudellut. Tuttu supina kuitenkin kävi.

Vihreän luonnon keskellä Oyemissakin asustellaan.

Illansuussa minua ei sitten enää kiinnostanut olla Afrikassa. Ajatus oli kytenyt mielessä jo muutamia päiviä. Hyvä päivä Lambarénéssä oli työntänyt ajatusta tuonnemmaksi, mutta täällä Oyemissa tein päätöksen palata. Ei minun täällä pakko olisi olla, tulisin joskus uudelleen. Mutta en todellakaan Gaboniin. Pimeyden laskeuduttua vetäydyin Mvet Palacen pihamaalle, missä wifi toimi paremmin. Näppäilin itseni Ethiopian Airlinesin sivuille, josta yritin ostaa lippua. Sivustoa ei ole suunniteltu kännykällä käytettäväksi ja nyt alakulmassa vilkkunut chat-ikkuna esti lipun ostamisen. Sitä ei saanut suljettua. Hassua, että juuri avun saamiseksi luotu chätti torpedoi koko ostoprosessin. Sain ladattua Ethiopian Airlinesin sovelluksen, jota kautta lipun sai helpommin. En mistään hinnasta palaisi Gabonin pääkaupunkiin Librevilleen, joten ostin paluun Kamerunin Yaoundésta. Addis Abeban kautta. Lippua ostaessani sain kuunnella kuinka vastaanoton ikävä rouva lauleskeli nyt itsekseen kovaan ääneen uskonnollisia laulujaan. Hallelujah!

Seuraavana aamuna ylittäisin rajan Kameruniin ja sitten 8. maaliskuuta lentäisin pois Afrikasta.

Gabonin hyväkuntoisia teitä pitkin Oyemiin

4.3.2018

Lambarénéssä, syvällä Gabonin sisämaassa, kuumuus sai nyt aivan uudet mittasuhteet. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heti aamuvarhaisesta lähtien kuin viimeistä päivää. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen jo seitsemän-kahdeksan aikoihin ja kosteus oli käsittämätön. Hyvin selväksi oli käynyt, että koko ajan on hiki. Siitä huolimatta nautin suuresti. Täällä kylmä suihku tuntuu luksukselta.

Joskus yhdeksän aikoihin katolilaisen lähetysaseman pihamaa alkoi heräillä, kun overland-rekan nuoriso heräili teltoistaan. Rekan vieressä alkoi aamupalan valmistus. Myös omalla autollaan matkalla olleet eteläafrikkalaiset pitkänmatkalaiset, Diane ja Ricky, kokkailivat aamupalaansa. Minä söin edelleen São Tomélta tuomiani portugalilaisia muffinsseja. Niissä oli pitkä parasta ennen -päiväys. Pakkasin rinkkani ja aloin tehdä lähtöä, mutta sitten sain tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä: saisin eteläafrikkalaisten autosta takapenkkipaikan. Se kustantaisi vain yhden portugalilaisen muffinssin! Kyllä takapenkillä huomattavasti mukavammin matkustaa kuin täyteen ahdetussa puskataksissa tai linja-autossa. En lisäksi tiennyt mistäpäin Lambarénéa edes löytäisin puskataksiaseman, gare routièren, vaikka olisihan joku paikallinen taksikuski senkin tiennyt.

Aamutuimaan omalla terassilla Lambarénén katolilaisella lähetysasemalla. Pihalla overland-rekalla Afrikkaa kiertävien nuorukaisten telttoja.

Ogoouéjoki lähetysaseman kohdalla.

Ennen lähtöä maksoin majoituksen ja sitten kymmenen aikoihin aamulla lähdimme matkaan. Matkaan kohti pohjoista. Autossa oli ilmastointi, mikä vasta luksusta onkin tässä osassa maapalloa! Ensimmäinen takaisku meinasi tulla Lambarénén kaupungista poistuttaessa, sillä ensimmäisellä tiesululla poliisi ei ollutkaan kuin gabonilaiset poliisit yleensä. Hän oli hyvin huonolla tuulella ja valitti auton vakuutuksen olevan kelpaamaton. Kummasti se oli kelvannut Kongon tasavallasta Gabonin puolelle siirryttäessä. Samaten kaikilla muilla Gabonin tiesuluilla aina tänne saakka. Ilmeisesti se, että kukaan meistä ei puhunut sanaakaan ranskaa, sai poliisin luovuttamaan. Ymmärsimme hyvin, mitä poliisi tarkoitti, mutta sai meiltä vastaukseksi vain ystävällistä hymyilyä. Eteläafrikkalaisten taktiikkana olikin puhua viranomaisille ainoastaan englantia, sillä sitä ei ranskankielisessä Afrikassa osata. Näin itsekin toimin ranskankielisessä Guineassa takavuosina. Ajattelimme kuitenkin poliisien ottavan yhteyttä seuraavaan tiesulkuun, jossa meitä kiusattaisiin taas, ellemme nyt ostaisi jotain tiettyä vakuutusta. Ricky oli kääntymässä takaisin Lambarénéen, kunnes muistutin olevan sunnuntai. Kukaan ei myisi vakuutuksia, kaikki olisivat kirkossa.

Kuitenkin seuraava tiesulku oli läpihuutojuttu: auto seis, poliisi löntystelee palmunlehvämajastaan autolle, Ricky kertoo kohteliaasti englanniksi puhuvansa vain englantia, annamme passit poliisille, hän plärää ne läpi ja toivottaa hyvää matkaa. Tätä toistui merkittävämpien kylien ja pikkukaupunkien kohdalla. Edes se, että minä matkustin viininpunaisella Suomen passilla Etelä-Afrikkaan rekisteröidyssä autossa Etelä-Afrikan kansalaisten kanssa, ei herättänyt kummastusta viranomaisissa. Etelä-Afrikan passi on nähtävästi tummanvihreä.

Eteläafrikkalaiset matkalla halki koko mantereen kohti Eurooppaa.

Dianella ja Rickyllä ei ollut mitään tarkkaa päiväohjelmaa tai -suunnitelmaa. Mutta Gabonin puolella he joka tapauksessa aikoivat vielä yöpyä ennen rajanylitystä Kamerunin puolelle. Sain nopeasti käsityksen pariskunnan reissaustyylistä, eikä siinä pahemmin pysähdelty kuvia ottamaan. Tosin eivät puskataksitkaan pysähtele. Tyylin ymmärtää hyvin, kun muistaa pariskunnan olevan afrikkalaisia, vaikkakin valkoisia. Heille tämä afrikkalainen meininki oli tuttua, minkä vuoksi saattoi hyvin painaa vain kaasua ja ohittaa kaiken suomalaisen silmään eksoottisen. Toisaalta joka maassa on kyllä omat luonteenpiirteensä. Esimerkiksi Gabonissa ei asuta savimajoissa, asutus on harvassa, tiet ovat hyväkuntoisia ja juuri missään ei loju roskia. Lisäksi havaitsin maassa olevan paljon lipputankoja, joissa liehui Gabonin vihreä-kelta-sininen lippu. Syrjäisissä kylissäkin ollaan ylpeitä gabonilaisuudesta. Tai sitten kyseessä on vain presidentti Bongon nuoleskelu tai määräys häneltä.

Yritin seurata Google Mapsista matkamme etenemistä. Halusin tietää, milloin ylittäisimme päiväntasaajan. Tällä kertaa etelästä pohjoiseen. Bifounin kylään saakka tie kulki niin kuin se oli karttoihin merkitty. Bifounista kohti pohjoista ja Kamerunin rajaa jatkaa N2-tie, mitä pitkin lähdimme kulkemaan. Kylän jälkeen Google Mapsista ei ollut enää yhtään apua. Tie kulki oikeasti ihan erilaisia reittejään pitkin metsiä, mutta tien kunto oli kuitenkin erinomainen. Google Maps lisäksi ehdotti lyhimmäksi reitiksi Lambarénéstä Kamerunin rajalle tietä, joka koukkasi Päiväntasaajan Guinean kautta. Oikeasti se olisi ollut satoja kilometrejä pidempi reitti. Ainakaan karttojen osalta Gabon ei ole vielä valmis. Karttaa katsoessa saa muuten myös sen käsityksen, että Gabon on pinta-alaltaan pieni maa. Tietä pitkin etelästä Kongon tasavallan rajalta pohjoiseen Kamerunin rajalle on matkaa reilut 800 kilometriä. Se on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Rovaniemelle.

Ohitimme Ndjolén pikkukaupungin ja ehkä puolisen tuntia sen jälkeen vilahti päiväntasaajasta kertova merkki ohitsemme. Se oli aika pahasti särkynyt, eivätkä eteläafrikkalaiset matkakumppanini olisi sitä ilman minua edes noteeranneet. Paikka sijaitsee mutkaisen tien varressa, eikä mitään turvallisia pysäköintimahdollisuuksia ollut. Emme siis kääntyneet takaisin. Juhlistimme ylitystä eteläafrikkalaisilla tikkareilla. Gabonissa päiväntasaajaa ei selvästi ole valjastettu millään tavalla matkailun käyttöön, kuten vaikka Rovaniemellä napapiirin tapauksessa. Voisihan Joulupukin kesämökki olla vaikka täällä Gabonin sademetsässä! Toisaalta ei Gabonissa ole matkailijoitakaan.

Kaiken kaikkiaan tie pohjoiseen oli ehkä hämmästyttävin ikinä, sillä matkustimme suuren osan matkasta luonnon luomissa tunneleissa. Missä muualla kuin keskisessä Afrikassa tien ylle kaartuvat puut luovat luonnonmukaisia tunneleita, joissa vieläpä voi ajaa autolla! Gabon on täydellinen roadtrip-kohde tavattoman rauhallisen liikenteensä ja kauniin luontonsa ansiosta. Täällä olisi äärettömän helppo löytää oma rauhallinen poukama jonkin valtavan joen rannalta ja pystyttää vaikka teltta siihen. Ainakaan ihminen tuskin sattuu paikalle häiritsemään. Samaten pyöräily onnistuisi loistavasti, ellei kuumuus ja kosteus haittaa. Luonto onkin varmasti tärkein syy, miksi kenenkään pitäisi matkustaa Gaboniin. Edellinen presidentti, 41 vuotta hallinnut Omar Bongo perusti kaikkiaan 13 kansallispuistoa, jotka käsittävät yli kymmenen prosenttia maan pinta-alasta. Nyt Omarin poika, presidentti Ali Bongo kulkee samoissa jalanjäljissä haluamalla perustaa valtavan meriensuojelualueen Gabonin vesille. Huono puoli näissä maan kansallispuistoissa on se, että niihin tutustuminen vaatii paksun lompakon. Reppureissaajia varten niitä ei ole tehty.

Maisemaa jossain Lalaran ja Mitzicin väliltä.

Gabonilaista sademetsää.

Noin sata kilometriä ennen Oyemin kaupunkia eteen tulee paikkakunta nimeltä Mitzic. “Mitzic” voisi olla jugoslavialainen sotarikollinen tai kyläpahanen vaikka Slovenian Alpeilla, mutta afrikkalaiselta se ei kuulosta! Joka tapauksessa Mitzic on eläväinen pikkukaupunki, jossa näytti olevan pieniä alkeellisia majatalojakin. Tänne voisi jäädä yöksi, mietin. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli yrittää Oyemiin saakka. Sinne Diane ja Rickykin päättivät jatkaa pienen tuumaus- ja kartanlukutauon jälkeen. Enkä minäkään sitten lähtenyt lätkimään tässä vaiheessa, vaan pysyin osana retkuetta.

Matkan aikana kerroin Suomesta ja sain hyvän selostuksen Etelä-Afrikan nykytilanteesta, eikä se järin hyvältä vaikuta ainakaan valkoisen näkökulmasta. Maassa pitää tietää, missä näyttää naamansa ja missä ei. Kapkaupungissakin on alueita, jotka ovat hengenvaarallisia valkoihoiselle. Kumpikin matkakumppaneistani oli menettänyt läheisiään väkivaltarikosten uhreina, eikä ihan vain yhtä tai kahta. Apartheidin jäljiltä mustien ja valkoisten välit eivät ole parhaimmat ja esimerkiksi valkoisten omaisuuden tuhoamista ei pidetä erityisen pahana, eikä välttämättä edes vääryytenä. Loistava esimerkki tästä tapahtui tammikuussa 2018, kun “Coolest monkey in the jungle” -t-paidasta hurjistuneet lähtivät riehumaan paikallisiin H&M-kauppoihin. Kai nyt on mustien eteläafrikkalaisten mielestä sitten koston aika. Toisaalta myös mustien kesken ilmenee vihamielisyyttä: esimerkiksi zulut ja xhosat eivät tule toimeen keskenään. Toisaalta kuulin, että turisti on pääsääntöisesti turvassa, ja että pienissä kylissä vastaanotto on mitä ystävällisin. Oli ihonväri mikä tahansa.

Vähän ennen Pohjois-Gabonin suurimpaan keskukseen Oyemiin saapumistamme, oli tiellä vielä yksi tiesulku. Aiemmilla suluilla poliiseilla ja muilla viranomaisilla oli ollut yhteneväinen sininen virka-asu koppalakkeineen. Nyt tällä Oyemin virkamiehellä oli yllään luotiliivi. Hän tarkasti passimme hyvässä hengessä, mutta lopulta kysyi suoraan Coca-Colaa. Kielteisen vastauksen saatuaan, kylmä käteinenkin olisi kelvannut. Autokuntamme ei “ymmärtänyt” suoraa pyyntöä, joten poliisi heilautti hymyssä suin kättään ja matkamme pääsi jatkumaan.

Katolilaiset lähetysasemat ovat oivallisia majapaikkoja tässä maanosassa, sillä niissä hinta ja laatu kohtaavat. Lisäksi paikoista on pidetty huolta, mitä valitettavan harvoin tapahtuu muissa Afrikan halvoissa majataloissa. Päätimme etsiä Oyemin katolilaisen katedraalin ja lähetysaseman, jonka pihalla muidenkin overlandereiden kerrottiin yöpyneen. Joka tapauksessa eteläafrikkalaisten ei tarvitsisi huolehtia nukkumisestaan, heillähän on auton katolle koottava teltta. Lisäksi he voisivat ajaa mihin tahansa puskaan ja olla siellä. Minulla telttaa ei ollut, mutta ajattelin kysyä lähetysasemalta huonetta. Lähetysasema sijaitsee muutaman kilometrin Oyemista koilliseen. Perillä vastassa oli kielimuuri, joka saatiin murrettua, kun paikalle tuotiin nuori valkoinen itävaltalaistyttö. Hän kertoi olevansa kotoisin Linzistä ja oleskelleensa joitain kuukausia täällä Oyemissa, ilmeisesti siis lähetystyössä. Saimme selville, että paikan pappi oli jossain 80 kilometrin päässä Jumalan asialla, olihan sunnuntai. Ja että pitäisi saada hänen suostumuksensa leiriytymiseen. Toisaalta täällä ei olisi vapaita huoneita minua varten.

Pian olimme sitten matkalla takaisin Oyemin keskustaan, missä kuului olevan joku toinen katolilainen lähetysasema. Sen yhteydessä oli kirkko ja koulu liikuntasaleineen. Tämä asema oli tuon itävaltalaistytön tukikohta ja täällä meidät vastaanotti hyvin ystävällinen musta nunna, joka tuttuun tapaan osasi hyvin englantia. Eteläafrikkalaiset voisivat hyvin yöpyä pihamaalla ja minä voisin laittaa leirin pystyyn luokkahuoneessa. Tosin pois pitäisi lähteä varhain, sillä koululaiset saapuvat jo seitsemäksi. Kiitin vieraanvaraisuudesta, mutta päätin mennä oikeaan majataloon. Halusin viipyä Oyemissa kaksi yötä ja se voisi olla hankalaa täällä koululuokan penkeillä. Varsinkin kun koululapsia tanssi pihamaalla rytmikkään afrikkalaismusiikin tahdissa vielä iltaseitsemältäkin sunnuntai-iltana! Ehkä he olivat pyhäkoululaisia! Itävaltalaistytön lisäksi paikalla oli toinenkin valkoinen tyttö, joka kertoi olevansa Ranskasta.

Mvet Palace on Oyemin paras hotelli.

Mvet Palacen baari.

Lähetysaseman nunna ja eurooppalaistytöt suosittelivat Mvet Palace -nimistä hotellia minulle ja sieltä minä hetkeä myöhemmin löysin itseni. Diane ja Ricky ystävällisesti veivät minut, enkä joutunut kävelemään rinkka selässä Oyemin hiljalleen hämärtyvässä illassa. En olisi paikalle kyllä ehkä osannutkaan, sen verran sekavalta tämä pitäjä vaikutti. Perillä luovutin loput kaksi São Tomén muffinssia ja hyvästelin kaksikon. Seuraavana päivänä he ylittivät rajan Kameruniin. Minä puolestani päätin tutkailla Oyemia. Mvet Palacesta tuli tukikohtani, eikä lainkaan huono sellainen. Hotelli on suurensuuri ja huoneita on valtavasti. Mihin Oyem ylipäänsä tarvitsee näin suurta hotellikompleksia! Mvet Palacen vastaanoton rouva oli hyvin tyypillinen afrikkalainen vastaanottovirkailija eli tyly. Minä sen sijaan olin hyvällä tuulella ja yritin kysellä kaikenlaista. Wifin salasanan onnistuin kaivamaan, samoin aamupala minulle luvattiin. Huoneen hinta oli 10 300 frangia (noin 15,7 euroa) yöltä ja tahdoin olla siis kaksi yötä. Olin ilmeisesti ainoa asukas.

Tohtori Schweitzerin jalanjäljissä Lambarénéssä

3.3.2018

En antanut Gabonille vielä periksi, sillä halusin välttämättä vierailla Lambarénén kaupungissa ja siellä sijaitsevassa Albert Schweitzerin viidakkosairaalassa. Se oli etukäteen yksi matkani kohokohdista. Niinpä sitten aamukuudelta olin jalkeilla, hotkaisin aamupalaksi portugalilaisia muffinsseja ja pian olin jo kadulla hankkimassa taksia puskataksien lähtöpaikalle. Taksi löytyi samantien ja sain apua tinkaukseen paikallisilta naisilta ihan pyytämättäni. Kyllä täällä turisteista huoltakin halutaan pitää. Taksimatka paikkaan nimeltä PK8 maksoi 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja ilman paikallista tulitukea se olisi maksanut 2 500 frangia. PK8 sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Librevillen keskustasta kaupunkia sivuavan kehätien varressa.

Gabonissakin julkinen liikenne hoituu isoksi osaksi puskatakseilla (taxi-brousse). Nimitys tulee siitä, että autot ajavat kaupunkien ja kylien välillä eli “puskassa”. Maa on kuitenkin niin kehittynyt, että myös bussiliikennettä on olemassa. Société Gabonaise de Transport eli SOGATRA liikennöi maan tärkeimpiin kaupunkeihin juurikin täältä PK8:sta, mutta matka-aika on tietenkin pidempi. Eihän linja-autolla voi ajaa miljoona kilometriä tunnissa. Linja-autolla pääsisi noin puolet halvemmalla, mutta valitsin kuitenkin puskataksin. Se oli normaali japanilaisvalmisteinen farmariauto, eikä edes mikään ikäloppu. Autossa oli tilaa seitsemälle matkustajalle. Ensimmäisenä paikalle ilmaantunut matkustaja saa apukuskin penkin. Seuraavat kolme matkustajaa saavat paikat keskeltä ja loput kolme joutuvat istumaan jalat suussa takana. Puskataksit lähtevät ilman aikataulua vasta, kun kaikki penkit on täytetty. Itse olin matkustaja numero kolme ja sain hyvän paikan keskirivistä ikkunan vierestä.

Auton täyttymistä odotellessa oli aikaa havainnoida täkäläisen julkisen liikenteen solmukohdan elämää. Ehkä vain tavallista paremmat autot paljastivat olevani Gabonissa. Muuten toiminta on kuin missä tahansa muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ruoanmyyjättäret kiertävät autojen seassa laatikot päänsä päällä kauppaamassa täytettyjä patonkeja, muffinsseja ja muita herkkuja. Aamutuimaan olisi ollut mahdollista ostaa myös vaikkapa rannekello, vyö tai leluja vauvalle.

Paikallinen tonnin seteli on 1,5 euron arvoinen.

Puolen tunnin päästä auto oli täynnä ja lähdimme matkaan. Olin odottanut rahastuksen tapahtuvan lähdön hetkellä, mutta yllättäen niin ei tapahtunut. Gabon on nyt kolmas kokemani Afrikan maa Kap Verden ja São Tomé ja Príncipen ohella, jossa maksu peritään vasta määränpäässä. Ja hintahan oli 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

Etukäteen olin lukenut öljyrikkaan Gabonin teiden olevan erinomaisen loistavassa kunnossa. Librevillessä niin olikin. Kaupungista kohti kaakkoa ja lopulta Kongon tasavallan rajalle johtava N1-tie oli kuitenkin jo muutaman kilometrin jälkeen kuin pommituksen jäljiltä. Miten tätä tietä mikään linja-auto pystyy ajamaan, jos henkilöautollakin tekee tiukkaa. Valtatiellä on erilaisia esteitä, kuten suuria kiviä, valtavia veden täyttämiä kuoppia ja ties mitä. Välillä tie kulkee varsinaisen tien ulkopuolella puskassa, koska itse tiellä on mahdotonta ajaa. Ja kyllä täälläkin rekkoja ja linja-autoja silti eteenpäin pyrkii. Eräs pikkubussi oli jossain Ntoumin paikkeilla pahassa paikassa, jossa pienikin virheliike olisi varmasti kaatanut koko bussin, olihan vasemmanpuoleisista renkaista muutaman sentin päässä suuri metrin syvyinen mutainen kuoppa. Kuljettajamme naureskeli, tööttäili kannustukseksi ja hymyssä näkyi olevan myös tuon bussin kuljettajan suu.

Ntoumin kaupungin kohdalta olisi lähtenyt tie Cocobeachille, salamyhkäisen Päiväntasaajan Guinean rajalle. Seuraava suurempi kaupunki matkalla on Kango, jonne on reilun 90 kilometrin matka pääkaupungista. Olimme madelleet tänne reilussa kahdessa tunnissa. Ei tarvitse paljon arvailla, miksi juuri pääkaupunkiin johtava tie on niin käsittämättömän surkeassa kunnossa. “Normaalissa” Afrikan maassa tien kunnon voisi panna rahapulan piikkiin, mutta Gabonilla on öljyrahoja! Syynä tien kuntoon onkin tietenkin itsevaltaisen presidentin Ali Bongon pelko. Pelko vallankaappauksesta, pelko öljymiljardien menettämisestä. Kyllä huono tie varmasti jostain provinsseista tulevia vallankaappajia hidastaakin ja antaa Bongon tukijoille aikaa valmistautua. Ja olihan Librevillen laitamilla sitten valtaisa kasarmikin. Virallinen syy Bongon pelkääminen ei tietenkään ole, mutta sain omille mietteilleni vielä myöhemmin vahvistuksen Kamerunin rajalle suunnatessani.

Vähän Kangon kaupungin jälkeen tien kunto parantui huomattavasti. Nyt tie oli yhtäkkiä paljon paremmassa kunnossa kuin Suomessa keskimäärin. Matelu loppui ja nyt kuski saattoi painaa tallan pohjaan. Vauhtia oli yli 100 km/h, mutta kerrankin Afrikassa se ei ollut järjenvastainen vauhti. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole juuri nimeksikään. Gabon väestönsäkin suhteen kummajainen afrikkalaisittain, sillä maassa on vain 1,7 miljoonaa asukasta (2017). Maa on kuitenkin vain hieman esimerkiksi Isoa-Britanniaa suurempi, jossa asuu miljardeja ihmisiä.

Jossain Kangon eteläpuolella ylitimme sitten päiväntasaajan, mutta en havainnut mitään siitä kertovaa monumenttia. Sen sijaan havaitsin ajavamme mitä upeimmassa trooppisessa sademetsässä. Kaikki on erittäin vihreää, vehreää ja vehmasta. Myös se Gabonissa on silmiinpistävää, että täällä ei asusteta savimajoissa. Talot pienissä tienvarren kylissä ovat laudasta kyhättyjä, mikä tietenkin viittaa myös maan vaurauteen. Ja toki myös siihen, että puutavaraa saa mistä tahansa. Gabon on kuin Afrikan Suomi. Bifounin kylässä tie risteää: pohjoista kohti lähtee N2-tie ja kohti etelää jatkaa N1-tie. Jatkoimme kohti etelää. Lambaréné ei olisi enää kovin kaukana. Ehkä tunti, ehkä pari.

Ogoouéjoki virtaa koko Gabonin halki ja Lambarénén kohdalla joessa on jo aika paljon vettä.

Matkalla Librevillestä Lambarénéen tiellä on useita poliisin tai santarmin tiesulkuja. Tämä on hyvä työllistämisen keino kehitysmaissa. Gabonissa tiesulutkin olivat muuta Afrikkaa edellä, sillä matka jatkui aina miltei samantien, eikä kenenkään tarvinnut maksaa lahjuksia. Itsekään en joutunut kertaakaan näyttämään passiani, vaikka virkamiehet kyllä näkivät varmasti lähes suoraan pohjattomaan lompakkooni. Oikeasti lompakon pohja näkyi, koska en ollut saanut automaatista rahaa Librevillessä. Perillä Lambarénéssä pyysinkin saada hypätä kyydistä Western Unionin kohdalla. Ei vain ollut ihan selvää, missä tuo Etoile Lambarene -niminen toimisto sijaitsisi. Kartta minulla kyllä oli ja olisin sen löytänyt ihan itsekin, mutta kuljettaja halusi viedä minut. Kuljettaja ja kanssamatkustajani patistivat minua nyt soittamaan “sille paikalliselle ystävälleni”, jolle olin siirtämässä rahaa. Se ei oikein käynyt järkeen, että olin itse nostamassa rahaa ja että ei minulla Lambarénéssä ollut ketään ystäviä.

Western Unionilla on Lambarénéssä kaksi toimipaikkaa, toinen on postitoimisto joen etelärannalla. Oli lauantai, joten posti oli suljettu. Toinen paikka on tuo Etoile Lambarene joen pohjoisrannalla. Western Union kertoi sen olevan avoinna lauantainakin kello yhteen saakka. Perille saavuttuani portissa oli kyltti, joka kertoi paikan olevan avoinna puoli kolmeen saakka iltapäivällä. Nyt kello oli vasta 12.30, joten aikaa kyllä oli. “Etoile Lambarene” paljastui paikallisen BGFI-pankin Lambarénén konttoriksi. Vartija kehotti jättämään rinkan ulkopuolelle. Tein töitä käskettyä. Sitten marssin sisään konttoriin, joka oli kuin mikä tahansa pankki. Tiskejä oli kaksi ja pääsin välittömästi toiselle niistä. Asiakkaana toisella tiskillä ollut mies tuli oma-aloitteisesti auttamaan minua, sillä en ollut koskaan käyttänyt Western Unionia. Täytin lomakkeen, esitin passin ja kohta käsissäni oli 200 000 Keski-Afrikan frangia (noin 304 euroa). Kurssi oli loistava, eikä Western Union vetänyt välistä kuin 4,90 euroa. Pankkiautomaatti olisi ottanut huomattavasti suuremman komission, joten saattaa olla, että käytän Western Unionia jatkossakin. Olin erittäin hyvällä tuulella rahat saatuani. Näköjään raha tekee ihmisen onnelliseksi. Nyt se on koettu. Toivotin hyvät viikonloput ja kiittelin vielä kovasti.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee keskellä upeaa trooppista kasvillisuutta. Taustalla toiminnassa olevan “uuden” sairaalan rakennuksia.

Schweitzerin sairaalan päärakennus on nykyisin museona. Nyt se oli suljettu lakon takia.

Lähdin seuraavaksi etsimään taksia Albert Schweitzerin sairaalalle. Siellä pitäisi olla hotellikin matkailijoita varten. Yritin pysäyttää takseja, mutta kaikki olivat täysiä. Myös täällä julkinen liikenne toimii edestakaisin ajelevilla kimppatakseilla. Sain taas pyytämättäni apua taksin nappaamiseen, vaikka olikin vähän epäselvää minne lopulta halusin. “Schweitzer” on vaikea sana jo suomalaisellekin ja vaikea se on gabonilaisellekin, eikä sanaa todellakaan äännetä saksalaisittain täällä keskellä afrikkalaista sademetsää. Se ääntyy afrikanranskaksi hyvin erilailla. Pian yksi taksi oli menossa kohti sairaalaa ja pääsin kyytiin. Hinta oli 200 frangia (0,30 euroa).

Sairaalan portilla kyydistä jäi toinenkin matkustaja, uudessa sairaalassa työskentelevä nainen. Nainen ei työskennellyt siis Albert Schweitzerin sairaalassa, joka on nykyisin museona, vaan läheisessä “nykyaikaisessa” sairaalassa. Lambarénéssä on siis sairaala ja sairaalamuseo. Minä menin sairaalamuseoon, jonka portissa roikkui lakana. Museon väki oli täälläkin lakossa, en grève. Miten mukavaa, olinkin jo huomannut gabonilaisten tykkäävän lakkoilla. Maan ulkoministeriö Librevillessäkin oli ollut lakossa jo pari kuukautta. Sairaalaan töihin menossa ollut nainen kuitenkin kertoi, että kyllä museo silti aivan normaalisti avoinna olisi. Samoin hotelli.

Sairaalamuseon rakennuksia.

Lambarénéssä on valtavasti erilaisia liskoja. Tässä yksi Schweitzerin sairaalassa.

Kävelin parinsadan metrin matkan museolle, missä paikalla asuva nainen tuli kertomaan paikan olevan suljettu. Juurikin sen lakon vuoksi. Kysyin, mistä homma kiikasti ja sain vastaukseksi sormien yhteenhieromista. Raha se tekisi tämänkin paikan ihmisistä onnellisia. Olin matkannut Suomesta saakka paikan päälle ja ajattelin murtaa lakon. Yritin lahjoa naisen avaamaan museon minulle. Hänellä ei ollut paikan avainta. Myös hotellin majatalo oli suljettu lakon vuoksi, eikä lahjonta auttanut sinnekään pääsemisessä. Kyllä Gabon esitteli jälleen parhaita puoliaan! Sain vinkin vaihtoehtoisesta majoituksesta, joen toisella puolella olisi katolilainen lähetysasema, jossa olisi “samanvärinen isä kuin minäkin”. Ja se olisi muutenkin hyvä paikka. Sinne siis, mutta ensin tahdoin tutustua museoon. Se oli mahdollista, vaikka rakennuksiin ei sisään päässytkään. Jätin rinkan nojaamaan penkkiin naisen talon viereen. Eipä siellä mitään varastettavaa olisi.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee Ogoouéjoen rannalla ja kuvan rakennuksissa tapahtuivat muun muassa leikkaukset. Myös esimerkiksi apteekki sijaitsi näissä 1900-luvun alun rakennuksissa.

Näkymä toisesta suunnasta.

Olin lukenut Albert Schweitzerista ja tämän viidakkosairaalasta ensimmäisen kerran varmaankin Rauno Pankolan kirjasta “Afrikan safari” (1961). Siinä Pankola vaimoineen kiersi Afrikan autolla vuosina 1959–1961 ja vieraili myös tapaamassa Schweitzeria, joka vielä silloin oli elossa. Saksassa vuonna 1875 syntynyt Schweitzer oli jo 1900-luvun alussa muuttanut Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan ja Gaboniin. Pankola kirjoittaa:

Tänne kurjaan Gabonin tasavaltaan musiikin-, filosofian-, teologian- ja lääketieteen tohtori Albert Schweitzer perusti sairaalansa vuonna 1913. Gabon oli silloin eräs Afrikan köyhimmistä osista ja on edelleenkin.

Pankolan mukaan Schweitzer suunnitteli ja rakensi noin 50 alkeellista rakennusta vuolaan Ogoouéjoen rantaan. Oli leikkaussali, apteekki, potilashuoneita, ruokasali. Kilometrin päässä oli lisäksi kylä spitaalisia varten. Toiminnan rahoitus tuli lahjoituksina ympäri maailman. Pankolan vieraillessa paikalla 1960-luvun alussa, potilaita oli 350–400, minkä lisäksi leprakylässä 150–200. Potilaita saapui useiden päivämatkojenkin takaa, eikä ketään lähetetty pois. Sairaala muistutti kuulemma suurta alkuasukaskylää, sillä tapana oli, että jonkun perheenjäsenen sairastuessa koko perhekunta kotieläimineen muutti sairaalaan. Pitihän potilaan ruokaa ja seuraa saada:

Mustat pitävät sairaaloista. Mikään ei ole heistä mukavampaa kuin saada puuhata kotiaskareitaan samalla lörpötellen naapureitten kanssa tai vain istua ja lörpötellä.

Sairaalan henkilökunta oli osaksi Euroopasta. Pankolan käydessä kaikki neljä lääkäriä olivat Euroopasta. Samoin osa sairaanhoitajista oli valkoisia, muun muassa sairaalan hautausmaalle haudattu Alida Silver. Osa eurooppalaisesta henkilökunnasta ei halunnut työstään palkkaa, minkä lisäksi sairaala houkutteli paikalle useita eurooppalaisia hyväntekijöitä. Kaikki saivat jäädä vaikka loppuelämäkseen. Ranskan kansalaisuuden sittemmin hankkinut Albert Schweitzer palkittiin vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnolla työstään täällä keskellä viidakkoa. Loppuaan kohden herra tohtori ei enää ottanut osaa itse hoitotyöhön, eikä seurannut kehitystä. Sairaala oli Pankolan ja sairaanhoitajien mukaan 1960-luvulla auttamattoman vanhanaikainen, eikä herra Schweitzer suostunut tekemään juuri mitään muutoksia:

Koetamme soveltaa nykyajan hygieniaa ja vaatimuksia niin pitkälle kuin voimme loukkaamatta tohtori Schweitzeria. Eikä se ole paljon. Tohtori Schweitzerin poistuttua keskuudestamme poltetaan koko sairaala ja rakennetaan uusi kaikki vaatimukset täyttävä tilalle. Uudet rakennukset tulevat olemaan alumiinia.

Schweitzer kuoli vuonna 1965. Ei vanhaa sairaalaa sentään poltettu ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelon aielistalla ja mitä mielenkiintoisin matkailukohde. Tai olisi, jos se olisi avoinna. Lakko oli kaikesta päätellen kestänyt pitkään. Kurkistin museorakennuksen ikkunasta ja näin kaiken olleen peitettynä. Kaikkialla oli paksu tomukerros. Samoin pihamaa ja polut rakennusten väleissä olivat villiintyneet ja täynnä puuroskaa. Tropiikissa luonto taitaa vallata kaiken hyvinkin nopeasti. Sairaalan pienellä hautausmaalla on muutamia kiviristejä ja kaiken keskellä lepää tämä suuri hyväntekijä, tohtori Schweitzer. Hautuumaan takana on pieni eläintarha, jossa oli kaksi pelikaania. Toinen oli ärhäkällä tuulella, enkä tiedä kuka näitä elikoita nyt ruokkii. Aitauksessa oli myös vuohi ja peura. Kävelin leveän Ogoouéjoen rantaan, missä oli yhdestä puusta veistettyjä alkuasukaskanootteja. Kuten jo 1960-luvulla.

Tohtori Albert Schweitzerin hauta viidakkosairaalan pienellä hautausmaalla.

Viidakkosairaalassa asustaa myös kaksi pelikaania.

Viidakkosairaalan majatalossa oli neljä vierashuonetta, mutta sekin oli nyt siis suljettu. Varsinainen sairaala-alue sijaitsee hieman tuon vierastalon takana. Se näytti tismalleen samalta kuin Pankolan kirjassa, sama “1900-luvun alun primitiivinen Afrikka” oli edelleen läsnä. Eräässä ovessa oli teksti “salle d’opération“, “operaatiohuone”. Yhden oven takana oli aikoinaan apteekki. Rakennukset olivat osaksi paalujen päälle rakennettu ja minä tietenkin tutkin paikat myös alapuolelta. Paaluissa oli saksan- ja ranskankielistä tekstiä jostain 1900-luvun alkupuoliskolta.

Totesin paikan nähdyksi, vaikken sisään rakennuksiin nyt päässytkään. Hain rinkkani ja annoin 500 frangin (noin 0,76 euroa) setelin palkaksi laukkuni peräänkatsomisesta. Lähdin seuraavaksi etsimään taksia, joka veisi minut katolilaiselle lähetysasemalle. Sairaalamuseon pihamaalle oli juuri ajanut maasturi, jossa näytti olevan nainen ratissa. Se on täysin poikkeuksellista Afrikassa! Lähestyttyäni enemmän, näin naisen olevan lisäksi valkoinen. Eikä hän ratissa kyllä lopulta edes ollut. Auto oli Etelä-Afrikan rekisterissä ja ratti oli väärällä puolella. Kotoaan Kapkaupungista vajaat kolme viikkoa sitten lähteneet eteläafrikkalaiset Diane ja Ricky olivat matkalla kohti Eurooppaa halki läntisen Afrikan. Kerroin viidakkosairaalan olevan lakossa ja että minulle oli suositeltu toista majapaikkaa kaupungista. Päätimme lähteä sinne, mutta ensin pääsin vetämään kierroksen viidakkosairaalassa. Minähän alueen tunsin jo! Täälläpäin Afrikkaa törmää erittäin harvoin muihin matkalaisiin, joten minulle raivattiin autosta takapenkkipaikka. Eipä tarvinnut metsästää taksia.

Lambarénén katolilaisen lähetysaseman majoitustilat ovat tässä rakennuksessa. Oma huoneeni oli aivan talon päädyssä.

Nurmikko hieman lainehti trooppisen ukkosmyrskyn jälkeen. Edessä olevassa rakennuksessa on lähetysaseman henkilökunnan majoitustilat.

Mission Sœuers Bleues de l’Immaculée Conception eli Lambarénén katolilainen lähetysasema sijaitsee noin neljän kilometrin päässä viidakkosairaalasta kohti keskustaa. Asema sijaitsee vain kivenheiton päässä Lambarénén hulinasta, niin ikään Ogoouéjoen ääressä. Ja paikalla oli kuin olikin valkoinen isä! Hän ei kylläkään osannut englantia Espanjasta kun kertoi olevan kotoisin. Paikalle tuli myös vanhempi valkoinen nainen, joka osasi jonkin verran englantia, mutta pian paikalle pyyhälsi ystävällinen musta nunna. Jostain kummasta syystä nunnat osaavat aina hyvää englantia työskentelivät he sitten Kazakstanissa tai täällä Gabonissa. Lähetysasema käsittää kolme suurta rakennusta, joista yhdessä toimii koulu, toinen on henkilökunnan asuinkäytössä ja kolmannessa on kolme tai neljä huonetta matkailijoita varten.

Sain oman valtavan huoneen 8 000 frangilla (noin 12,2 euroa). Huoneessa oli kolme sänkyä, vessa ja suihku. Ilmastoinnin virkaa ajoi katossa pyörivä propelli. Huone kuin myös koko lähetysasema oli erittäin siisti. Harmittomia liskoja täällä oli kyllä ihan valtavasti, mutta oltiinhan nyt päiväntasaajan kuuman auringon alla. Eteläafrikkalaiset eivät tarvinneet huonetta, sillä heillä oli oma auto ja sen katolle pystytettävä teltta. Heiltä veloitettiin 2 000 frangia yöltä (noin kolme euroa).

Lambarénén “pohjoista” keskustaa. Kuvassa myös Ogoouéjoella liikennöiviä jokilaivoja.

Lambarénén “eteläinen” keskusta sijaitsee joen etelärannalla. Kaikkialla on käsittämättömän siistiä.

Lähdin tutustumaan Lambarénén kaupunkiin, joka vaikutti varsin uneliaalta. Kaupungissa on noin 38 000 asukasta ja se on leveän Ogoouéjoen jakama. Joki on niin suuri, että sillä on jopa liikennettä: täältä voisi matkustaa rannikolle Port-Gentiliin jokilaivalla! Laivoja oli parkissa joen pohjoisrannalla. Pohjoisrannalla on muutenkin paljon erilaista liiketoimintaa, kuten huoltoasemia, ravintoloita ja se minun pankkini. Kävelin kuitenkin nyt yli joen etelärannalle. Täällä sijaitsee ainakin kaupungin postitoimisto, paljon pieniä putiikkeja ja löysin lopulta myös paikallisen puhelinkaupan. Halusin hankkia gabonilaisen liittymän, sillä suomalainen Telian liittymä ei toimi täälläkään. Eikä toimi São Tomé ja Príncipeltä hankkimani CST:n liittymäkään. Sen mainostettiin toimivan yli sadassa maassa, mutta lähin ja tärkein naapurimaa Gabon ei ole yksi niistä.

Discotheque Hollywood -nimellä kulkeva pieni puhelinkauppa toki myi minulle Gabon Telecomin liittymän. Se maksoi 1 500 frangia ja se piti rekisteröidä. Siihen tarvittiin passinkopio, jonka putiikin apupoika kävi ottamassa sadan frangin (noin 0,15 euroa) hintaan. Firman pomo ei ollut kotoisin Hollywoodista, vaan Kamerunin Bafoussamista.  Odotellessani tietenkin tarkistin kaupungin sijainnin Google Mapsista, mistä pomo kovin riemastui. Melkein kiljui riemusta. En tiedä näkikö hän Gabonin ja Kamerunin kartan ensimmäistä kertaa elämässään, mutta nyt miehelläkin taitaa olla karttasovellus puhelimessaan. Muuten emme oikein olleet samalla aallonpituudella, kun yritin ostaa hieman mobiilidataakin Gabonin sim-kortilleni. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puolen tunnin kuluttua sain hieman dataa. Se vain vaati sen, että putiikin apupoika kipaisi jonnekin ostamaan sitä. Discotheque Hollywoodista sai toki kännyköitä, lankapuhelimia, sim-kortteja, kaukosäätimiä ja jostain syystä myös rotanmyrkkyä, mutta ei mobiilidataa.

En tiedä, miten paljon mobiilidataa sain sillä tonnilla (noin 1,5 euroa), joten päätin käyttää säästeliäästi. Whatsapp ja Facebookin Messenger kyllä pyörivät, mutta nettisivujen avaaminen oli aika mahdotonta. Mutta eipä tänne nettisurffailemaan tultukaan. Discothequessa asioidessani taivas oli vetänyt synkäksi ja tuuli yltyi. Gabonissa se tietää lähes aina rajua ukkoskuuroa. Lähdin kohti majapaikkaa ja matkalla törmäsin ryhmään nuoria valkoihoisia. Mistä he olivat tulossa?

Discotheque Hollywoodista saat kaiken tarvittavan puhelimeesi.

Lambarénén keskusta veti synkäksi.

Perillä lähetysasemalla sain niskaani ensimmäiset sadepisarat ja näin mistä ne näkemäni valkonaamat olivat tulossa. Pihaan oli juuri ajanut brittiläisen Oasis Overlandin overland-rekka täynnä nuorukaisia matkalla Lontoosta Afrikan länsiosien kautta Kapkaupunkiin ja lopulta itärannikkoa pitkin ylös Kairoon. Koko matkaan menisi 40 viikkoa. Vaihdoin muutaman sanan rekan kuljettajan kanssa. Hän oli uusiseelantilainen, muuten matkustajat olivat Britanniasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja kuulemma joku Italiastakin. Kuulemma matkalta voi irtautua ja palata myöhemmin mukaan. Eikä todellakaan ole pakko roikkua mukana koko 40 viikon rypistystä. Joka tapauksessa näin pääsee varmasti näkemään Afrikan helposti, kun ei tarvitse huolehtia mistään.

Oasis Overlandin overland-rekka Lambarénén lähetysaseman pihassa.

Sadekuuro oli rankka. Ukkonenkin jyrähteli muutamaan otteeseen. Illansuussa päätin vielä mennä oikein ravintolaan syömään, koska olin rahoissani. Parinsadan metrin päässä lähetysasemalta sijaitsee ravintola, jossa on jopa terassi. Istahdin parhaalle paikalle katselemaan Ogoouéjokea. Aurinko oli aloittanut laskeutumisensa. Ruokalista oli taas tavattoman laaja, mutta käytännössä vain muutama ruokalaji oli saatavilla. Ravintolan edessä oli liitutaulu, jossa mainostettiin pizzaa. Sitä ei ollut. Hampurilaisiakaan ei saanut. Mainostukset eivät siis pitäneet millään tavalla paikkaansa. Tilasin siis kanaa ja ranskalaisia, sillä sitä oli saatavilla. Sitä on aina saatavilla. Kaikkialla. Annos tuli varsin nopeasti ja oli erinomainen. Edes hinta (6 000 frangia eli 9,1 euroa) ei hirvittänyt tällä kertaa, koska en “hienojen” afrikkalaisravintoloiden muovituoleja kovin usein kuluta. Overland-rekan amerikkalaiset olivat samaisessa ravintolassa oluella. Vahingossakaan ainuttakaan ranskan sanaa en kuullut, vaan he yrittämällä yrittivät saada kaiken palvelun en anglais. Ainakin kaljaa ja pähkinöitä pöytään saatiin.

Illalla saapuivat hyttyset. Myrkytin itseni ja vetäydyin terassille lukemaan loppuillaksi. Eipä tarvitsisi netissä roikkua. Yöllä sitten satoi rankasti, mutta minä nukuin sikeästi.

Kaupunki- ja pankkiautomaattikierros vauraassa Librevillessä

2.3.2018

Yö Librevillen laitamilla Hôtel Padonou Charbonagesissa sujui hyvin, paikka on yllättävän rauhallinen. Pariin otteeseen yöllä hotellin suurta metalliporttia kolistettiin, portti avattiin ja autoja ajoi pihaan. Muuten oli hiljaista. Aamun valjetessa alkoi myös ympäröivä Charbonagesin kaupunginosa herätä. Lapset mekastivat suoraan kylpyhuoneeni ikkunan alla.

Päätin lopettaa yöni yhdeksän aikoihin aamulla ja avata television. Onhan Gabonin television tarjonta tarkistettava. Edellisiltana olin katsellut hullunhauskaa hupailua nimeltä “Le Grand Mbandja”. Voi sitä tekonaurun määrää. Täkäläisessä “urheiluruudussa” kaksi gabonilaista miestä puolestaan keskusteli keskenään kenet kolmesta ruudulle ilmestyvästä olympiaurheilijasta he valitsisivat vaimokseen. Kummasti valkoiset naiset tuntuivat kelpaavan paremmin. Muun muassa Yhdysvaltain Lindsey Vonn mielellään otettaisiin Gaboniin, mutta voiko päiväntasaajalla alppihiihtää? Tänä aamuna senaatin naispuolinen puhemies Lucie Milebou Aubusson näytti olevan jossain maakunnassa vierailulla, joka alkoi tietenkin kansallishymnin, “La Concorden”, kuuntelulla. Seuraava kanava näyttikin sitten aikuisviihdettä. Kello yhdeksältä perjantaiaamuna! Toisaalta eivät afrikkalaislapset yksinään televisiota koskaan pääse katsomaan.

Hotellini ei tarjoa aamupalaa, ei edes patonkia, joten söin São Tomélta tuomiani eväitä. Portugalissa valmistetut muffinssit ainakin olivat nyt matkustaneet hyvin kauas tullakseen syödyiksi. Olin nyt siirtynyt ranskankieliseen Afrikkaan, entiseen Ranskan siirtomaahan ja samalla siis patonkivyöhykkeelle. Valitettavasti siirtomaaisät istuttivat Gaboniinkin mauttoman ja kuivakan patongin, jota en ollut kaivannut hetkeäkään sen jälkeen, kun lähdin edelliskerran ranskankielisestä Afrikasta vuonna 2015. “Kadehdittuja” patonkeja myytiin katujen varsilla, kun sitten lähdin ulos.

São Tomé ja Príncipen taivas oli ollut enimmäkseen pilvessä koko sen ajan, kun siellä oleskelin. Täällä Librevillessä aurinko paistoi nyt liki pilvettömältä taivaalta. Auringonpaiste yhdistettynä reiluun +30 asteeseen, huikeaan ilmankosteuteen ja sijaintiin päiväntasaajalla tekevät suomalaisen olosta tukalan. En minä tosin valittanut, kyllä tämä helposti Suomen säät päihittää. Vesivarantoni vain olivat aika vähissä, eikä taskuissani ollut frangiakaan paikallista valuuttaa. Oli siis käveltävä ja yritettävä etsiä pankkiautomaatti. Tai rahanvaihtaja. Charbonagesin kaupunginosasta on reilun kymmenen kilometrin matka kaupungin keskustaan. Sain pyytämättäni ohjeita keskustan saavuttamiseen, vaikka ei sinne kyllä kannattaisi kuulemma kävellen lähteä. Kaikki gabonilaiset olivat tähän mennessä vaikuttaneet ystävällisiltä, mutta jotenkin kovin vaisuilta. Rauhoittaako tämä “epäterveellinen” ilmasto tosiaan niin paljon.

Ramppi alas Boulevard Triomphalille. Taustalla Librevillen keskustaa. Taksien lisäksi myös kuvan sinivalkoisilla pakettiautoilla hoituu kaupungin julkinen liikenne.

Ville de Libreville eli Librevillen kaupunki.

Librevilleen saavuttuani edellisiltana, olin tehnyt huomion, että kaupunki on paljon São Toméa kehittyneempi. Päivänvalossa Charbonages ainakin näytti ihan yhtä köyhältä. Samoin seuraava kaupunginosa Quartier Derriere Prison. Tavallinen kansa on täälläkin eurooppalaisen näkökulmasta köyhää, mutta ei täällä missään epätoivossa kylvetä. Kuten vaikkapa Guinean Conakryssä. Tilanne on päinvastainen, sillä vauras, rauhallinen ja vähäväkinen Gabon on kuin Afrikan Länsi-Eurooppa, joka houkuttelee köyhät naapurimaiden asukkaat lihapatojensa ääreen. Täällä tosin mitään ei taida saada ilmaiseksi, ei edes niitä lihapatoja. On paiskittava töitä.

Tietenkin myös gabonilaiset paiskivat töitä. Kadunvarsi on aivan täynnä jos jonkinlaista bisnestä. On ruokakauppaa, rautakauppaa, elektroniikkakauppaa, parturia, kahvilaa, ravintolaa. Mitään suuria firmoja ei kuitenkaan täällä laitamilla ole paria suurempaa supermarkettia lukuun ottamatta. Quartier Derriere Prisonissa on myös Bas de Gue Guen moskeija ja sen läheisyydessä parveili hunnutettuja naisia. São Tomé ja Príncipellä en nähnyt muslimin muslimia, mutta Gabonissa heitä on siellä täällä. Islamuskoisia on 9,8 prosenttia (2012) väestöstä ja mielenkiintoisesti maan presidentti Ali Bongo on yksi heistä. Hänen isänsä Omar Bongo vieraili vuonna 1973 Muammar Gaddafin Libyassa ja sitten se oli menoa. Muhammad korvasi Jeesuksen, Albert-Bernard Bongosta tuli Omar Bongo ja poikakin siis sai heittää Alain Bernard -nimensä romukoppaan tullakseen Aliksi.

Taivalsin ohi Stade Gros Bouquet’n ja pian oikealla puolellani oli Omar Bongon yliopisto. Ja vasemmalla Nelson Mandelan lukio. Opiskelijoita parveili molemmin puolin vilkasta tietä. Oli välitunti ja aika ostaa jotain purtavaa. Kadunvarsi koulujen kohdalla oli täynnä ruoanmyyjiä. Vielä ennen Boulevard Triomphalille pääsyä, löysin Kamerunin suurlähetystön. Onneksi siellä ei ollut nyt tarvetta vierailla, sillä olin veistänyt Kamerunin viisumin jo etukäteen Tukholmasta.

Gabonin senaatti.

Vasemmalla Gabonin kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriö. Taustalla Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin toimisto.

Boulevard Triomphal on kuin mikä tahansa pääkaupungin sisäänmenotie, kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Euroopassa tällaisen vilkasliikenteisen tien varressa ei saisi kävellä, mutta täällä kävelevät kaikki. Myös minä laskeuduin bulevardin varteen. Tie johtaa merenrantaan, mistä keskusta kunnolla alkaa. Ennen sinne pääsyä bongasin tien varresta ainakin Guinean, Venäjän ja Kiinan suurlähetystöt, maan kansalliskokouksen (Assemblée nationale), senaatin ja kaupungintalon. Rakennuksia tuskin saa kuvata, mutta otin kuitenkin senaatista kuvan. Otin kuvan myös senaatin vieressä olevasta kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriöstä. Sen arkkitehtuuri on kaikessa ennakkoluulottomuudessaan vain jotain upeaa ja edustaa minulle erinomaisesti modernia Afrikkaa. Ja onhan sekin ennakkoluulotonta heittää turismiasiat samaan ministeriöön maan kaivosasioiden kanssa. Ministeriön takana seisoo lasilla päällystetty Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin konttori.

Keskuspankista tuskin saisin käteistä, joten suunnistin läheiselle ostoskeskukselle. Samassa kompleksissa oli kasino, hypermarché ja pankki! Ja pankin seinässä pankkiautomaatteja. En vielä pitänyt huonona merkkinä, etteivät nämä kaksi ensimmäistä automaattia antaneet minulle frangeja. Automaatteja ei oltu edes merkitty Visa-tekstein ja ajattelin niiden toimivan vain paikallisilla korteilla. Ostoskeskuksen naapurissa kohoaa Gabonin tasavallan ulkoministeriö ja sen työntekijät olivat lakossa, en grève! Lakkoilu oli jatkunut jo kaksi kuukautta ja sillä yritettiin hakea parannuksia työolosuhteisiin. Ainakin asbestia rakennuksesta kerrotaan löytyvän. Ministeriön aidassa oli eri puolilta Afrikkaa tuotuja Gabonin suurlähetystöjen työntekijöiden vaatteita, revittyjä ja rikkinäisiä sellaisia.

Librevillen keskusta sijaitsee Atlantin äärellä. Rantaa viistää Boulevard de l’indépendance -katu.

Tämä kuva voisi olla Etelä-Ranskasta, mutta on kuitenkin Librevillen keskustasta.

Boulevard Triomphal päättyy ulkoministeriön kohdalla merenrantaan. Käännyin vasemmalle eli kohti etelää ja jatkoin matkaani kohti ydinkeskustaa. Tämän Atlantin rantaa seurailevan kadun nimi on Boulevard de l’indépendance, Itsenäisyyden bulevardi. Sen varressa oli heti aluksi katolilainen Pyhän Marian katedraali, cathédrale Sainte Marie. Pian sen jälkeen näin supermarketin parkkipaikalla pankkiautomaatin, joka sekään ei suostunut antamaan minulle rahoja. En edelleenkään huolestunut, mutta kadun toisella puolella ollut Ecobankin automaatti Visa-teksteineen lopulta masensi minut. Kone ei todellakaan sylkäissyt kouraani franginivaskaa, vaan ainoastaan kuitin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä omaan pankkin. Enkö siis lainkaan saisi Gabonista rahaa suomalaisella Visalla. Sen piti olla mahdollista, minkä lisäksi olin ilmoittanut pankkiini käyttäväni korttia Gabonissa.

Jatkoin eteenpäin. São Tomé ja Príncipen demokraattisella tasavallalla on täällä suuri ja hieno suurlähetystö kaupungin parhaalla paikalla aivan meren ääressä. Kotimaa on ainakin lähes täsmälleen suoraan edessä, vain reilun parinsadan kilometrin päässä. Kuljin useiden ministeriöiden ohitse, kuin myös maan presidentinlinnan. En edes harkinnut kuvan ottamista. Löysin taas uuden pankin, BGFI:n, mutta sen automaatti oli hieman piilossa. Pankin vartija lähti ilomielin opastamaan minua oikeaan paikkaan. Hän kertoi haluavansa Coca-Cola-tölkin palkkioksi avustaan. Sen lupasin, olisin varmasti antanut vaikka kaksi, jos automaatti olisi antanut rahaa. Paikalle sattunut liikemies ja vartija kääntelivät korttiani hämmästellen. Pitäisihän täältä nyt ulkomaalaisellakin Visalla rahaa saada. MasterCardilla sen sijaan voisi heittää vaikka vesilintua. Vartija jäi harmittavasti ilman tippiään, vaikka olin kyllä hetkeä aiemmin löytänyt ensimmäiset Keski-Afrikan frangini kadulta: 10 frangin eli 0,015 euron arvoinen kolikko. Sillä ei vielä hotellia maksettaisi.

Librevillen liikekeskustassa autotkin ovat uudempia kuin Suomessa.

Avenue du Colonel Parant on jo niin keskellä Librevilleä kuin vain mahdollista. Oikealla puolella Union Gabonaise de Banque, josta en todellakaan saanut rahaa.

Sain vinkin mennä seuraavaksi yrittämään BICIG:n eli Banque Internationale pour le Commerce et l’Industrie au Gabonin automaatille. Se sijaitsee aivan keskustassa ja keskusta näyttää hyvin epäafrikkalaiselta. Kaikkialla on korkeita hienoja rakennuksia, eikä täällä ole roskiakaan. Onneksi täällä on sentään laitettu edes vähän öljyrahoja kaupungin ehostukseen. BICIG-pankin automaatteja oli kolme, mutta vain yksi oli toiminnassa. Jonottelin vartin verran ja ihmiset näyttivät tulevan ulos kopista rahanippujen kanssa. Minä en onnistunut, en edes vaikka kokeilin kaikki kolme kielivaihtoehtoa. Englanniksi ja espanjaksi yrittäessä näytöltä hävisi kaikki, mutta ranskankielinen versio kyllä antoi mennä aivan loppuun saakka. Rahaa ei vain tippunut. Pankin vartija johdatti minut pankin sisäpihalle, siellä oli neljä automaattia lisää. Mikään ei auttanut, eikä auttanut edes pankinjohtajan juttusilla käynti. Onneksi olin sentään laittanut pitkät housut jalkaan! Lopulta vedin 50 euron setelin rahavyöstä ja kerroin haluavani vaihtaa sen paikalliseen rahaan. Se kävisi ja puolen tunnin kuluttua minulla oli 32 800 Keski-Afrikan frangia. Yksi euro on siis 656 frangia. Ja kurssi on aina sama, onhan frangi sidottu euroon.

Ensimmäisenä kävin kaupassa ostamassa juotavaa, São Tomén lentoaseman vesipullot oli jo aikoja sitten juotu. Seuraavaksi jatkoin automaattijahtia, vaikken oikein enää uskonutkaan saavani rahaa tästä maasta. Union Gabonaise de Banquen automaateista tuli jälleen vesiperä. Siispä päätin hieman tutustua kaupunkiin muutenkin kuin vain pankkimaailman kautta. Keskusta on mielestäni ihan mielenkiintoinen kaikessa kehittyneisyydessään, valkoihoisia ja arabeja näkee varsin usein, minkä lisäksi täällä on tuhkatiheässä eurooppalaistyylisiä kahviloita ja ravintoloita. Ostin kolme appelsiinia kadulta ja päivittelin myyjättärille niiden kallista hintaa: tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Toisaalta eipä Gabonissa taida kasvaa appelsiineja. Menin syömään ne merenrantaan ja jäin istuskelemaan varmaan puoleksi tunniksi. Täällä pääsisi lisäksi uimaan aivan ydinkeskustassa, vaikka täällä sitä roskaa nyt olikin.

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Näkymä presidentinlinnan edustalta kohti pohjoista.

Myös tämän orjuudesta vapautumisen muistomerkin kuvaaminen on ehdottomasti kielletty.

Libreville oli lyönyt minut maahan, en olisi halunnut kierrellä kaupunkia enää yhtään. Pakotin itseni käymään vielä eräällä kaupungin tunnetuimmalla nähtävyydellä. Presidentinlinnaa vastapäätä, merenrannassa, sijaitsee paikallisen kuvanveistäjän Marcelin Minkoe Minzén luomus vuodelta 2007: se esittää kahleista vapautuvaa orjaa, joka on puoliksi nainen ja puoliksi mies. Kävelin kohti veistosta nurmikkoa pitkin, enkä kävelytietä. Nurmikolla oli muitakin, enkä arvellut sen olevan kiellettyä. Pian presidentinlinnan aitojen takaa kuitenkin vislattiin äänekkäästi ja heristettiin sormea. Ulkomaalaiset eivät siis saa kulkea nurmikolla.

Pääsin veistoksen ääreen ja lähdin lähestymään, että saisin paremman kuvan. Sama vartija aloitti vislauksen ja huutelun nyt paljon äänekkäämmin. Otin kuvan ja lähdin muina miehinä pois päin. Vislaus vain jatkui, mutta en välittänyt. En ollut missään vaiheessa suunnannut kameraa kohti presidentinlinnaa, jota ei kaikesta päätellen kannata tehdä. Nytpä tiedän, että tämän orjamuistomerkin lähelle meno ja sen kuvaaminen on kiellettyä. Ehkä patsas on vain presidentti Bongon iloksi. Muistomerkin luona näin saman ranskalaisen pariskunnan, jonka olin nähnyt jo Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa São Tomélla kuin myös edellisiltana Afrijetin lennolla tänne Librevilleen. Keskinen Afrikka totisesti on pieni paikka!

Iltapäivällä Librevillen rantabulevardi ruuhkautui.

Keskustan kadut ovat yllättävän puhtaat, mutta merenranta on ruokottomassa kunnossa.

Sain vielä mieleeni lähteä vaeltamaan rantabulevardia etelään päin. Siellä olisi yksi paikkakunnan parhaimmista hotelleista, viiden tähden Le Méridien Re-Ndama. Ehkä siellä olisi pankkiautomaatti. Matkallani tahdoin kokeilla löytämääni Orabankin automaattia, mutta se ei ollut toiminnassa. Vartijat kertoivat, että kyllä siitä Visalla pitäisi rahaa saada. MasterCard ei kävisi täälläkään. Minut johdatettiin pankin tiskille, jossa tilannetta päiviteltiin, mutta ei rahaa täältäkään saanut edes tiskiltä Visaa vastaan.

Lopulta olin Le Méridien -hotellin tilavassa aulassa, jossa oli kuin olikin automaatti. Avuliaat ovimiehet johdattivat minut ilomielin sinne kertoen, että Visa kyllä kävisi. Ja vain Visa. Minun Visani ei sylkäissyt rahaa ulos täälläkään, joten päätin luovuttaa ja lähteä takaisin hotellilleni. Otin taksin. Librevillessäkin julkinen liikenne toimii pääasiassa siten, että seisotaan kadunvarressa ja viitotaan lähestyvälle taksille. Jos taksissa on tilaa, se hiljentää tai pysähtyy, jolloin kuuluu huutaa etuikkunasta oma määränpää. Jos auto on menossa edes vähän sinnepäin, pääsee kyytiin. Onnistuin pysäyttämään typötyhjän taksin, jota ohjasti musliminuorukainen nimeltä Youssouf. Kimppataksi sitten täyttyi matkan varrella kohti Charbonagesia.

Hotellilla ei tietenkään oltu tyytyväisiä, kun en ollut onnistunut saamaan riittävästi rahaa mistään. Eurot eivät todellakaan kelpaisi maksuksi. He passittivat minut Librevillen lentoasemalle, jossa olisi rahanvaihtaja. Otin taas kimppataksin lentoasemalle hintaan tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Lentoaseman kaksi tai kolme pankkiautomaattia eivät antaneet rahaa, minkä lisäksi rahanvaihtoluukku oli suljettu. Joopa joo. Päätin kysäistä infotiskiltä apua, josko joku vaihtaisi euroja tällä asemalla. Ystävällinen nainen osasi jopa englantia ja viittoi viereisen tiskin miehen vaihtavan rahaa! Tällä luukulla maksettiin parkkimaksuja, mutta mies ilomielin ja englanniksi otti euroni ja pian olin taas varoissani. Kurssi oli hyvä ja kentän pienessä kioskissa saisin kuulemma vaihdettua jopa mukanani olleet 7 000 Länsi-Afrikan frangia Keski-Afrikan frangeiksi. Pian olin päässyt eroon Länsi-Afrikan rahasta ja minulla oli 7 000 ylimääräistä Keski-Afrikan frangia. Näiden kahden valuutan kurssin on tismalleen sama.

500 Keski-Afrikan frangia on pienin seteli ja arvoltaan noin 0,76 euroa. Äärimmäisen käyttökelpoinen seteli.

Kymppitonni on suurin seteli, arvoltaan noin 15,2 euroa. Aiheuttaa usein hankaluuksia, sillä syö koko vaihtorahakassan.

Hotellilla maksoin kahden yön majoitukseni ja vetäydyin lepäämään huoneeseen. Katselin lentoja takaisin Suomeen. Gabon oli tyrmännyt minut totaalisesti, enkä jaksa suositella Librevilleä (tai Gabonia ylipäänsäkään) yhtään kenellekään. Rahaa ei saa seinästä ja kaikki on kovin kallista! Seuraavaksi päiväksi säädin Suomessa olevien kotijoukkojen avustuksella Western Unionin kautta rahaa itselleni Gaboniin. Tulipa rahansiirtopalvelun käyttäminenkin kokeiltua.