Pallontallaajat.net
Valikko

Lento Kytheralle ja Avlémonaksen kaunis rantakylä

27.6.2020

Jo etukäteen tiedossa oli, mihin Kreikassa matkustaisin, jos ja kun sinne taas suuntaisin. Vastaus oli Kythera ja Antikythera, kaksi saarta Peloponnesoksen ja Kreetan välissä. Mitään järkevää syytä minulla ei ole, nämä saaret nyt vain ovat olleet takaraivossa jo hyvän aikaa ja nyt koronavirus antoi minulle loistavan syyn matkustaa jälleen Kreikkaan! Saarille pääseminen vaatii hieman enemmän vaivaa, kuin esimerkiksi Kreetan ja Rodoksen saavuttaminen Suomesta. Kytheralle kun ei ole lomalentoja mistään (ei edes Saksasta) ja ainoat keinot päästä saarelle ovat reilun puolen tunnin lento Ateenasta tai laivamatka mantereelta. Antikytheran taas voi saavuttaa vain laivalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Sky Express on toinen kahdesta lentoyhtiöstä, jotka saarelle operoivat, ja sen lennolle meillä oli liput. Etukäteen olin lukenut, että maskin lisäksi myös kertakäyttöisten käsineiden käyttäminen lennolla olisi pakollista. Senpä vuoksi olin hankkinut kertakäyttökäsineitä, mutta lopulta edes lentoemäntä ei hanskoja käyttänyt. Olen muutenkin ihmetellyt hanskojen käyttöä, sillä kädet käyvät kasvoilla ja ties missä hanskoista huolimatta. Viruksen saa siis kyllä hanskoistakin ja sen voi levittää hanskoilla itsestä muualle! Joka tapauksessa lentomme Kytheralle lähti ajallaan ja potkurikoneessa oli ainoastaan 11 matkustajaa, joiden joukossa me ja kielestä päätellen tanskalainen vanhempi pariskunta.

Sky Expressin lennolla GQ 440 Kytheralle.

Vuokra-automme Citroen Cactus ei ole kaunein ranskalaisauto.

Káto Livádin kylä Theofilos Apartmentsin terassiltamme nähtynä. Täällä kaikki kasvattavat oliiveja ja viinirypäleitä.

Laskeuduimme Aléxandros Aristotélous Onásiksen lentoasemalle 40 minuutin lennon päätteeksi ja saimme etukäteen Drakakis-autovuokraamolta varaamamme vuokra-auton alle nopeasti. Epätoivoisesta tilanteesta saarella kertoi se, että varattaessa saimme koodilla “covid-19” 25 prosentin alennuksen, vaikka periaatteessa pitäisi olla kuumin lomasesonki ja hinnat taivaissa. Alennuskoodin nimi kertoo kaiken oleellisen paikallisen turismialan tilasta: asiakkaita ei koronaviruksen vuoksi ole (vaikkei Kytheralla olekaan todettu ainuttakaan tautitapausta koko pandemian aikana)! Vuokraamon tiskillä palvellut ystävällinen nainen kertoikin saarella olevan nyt hyvin hiljaista, kun ulkomaalaisten on vaikeaa saapua saarelle. Vuokraamokopin seinässä olleet Sydneyn ja Melbournen ajoissa raksuttaneet kellot paljastivat saaren olevan erityisesti Australiassa asuvan “diasporan” suosiossa. Täältä on aikoinaan lähdetty joukolla toiselle puolelle maailmaa parempaa elämää etsimään, mutta nyt Australiasta on turhan hankalaa lähteä kotisaarelle vierailemaan. Melko olemattoman ulkomaalaismäärän sijaan saarella olisi kylläkin joitain kreikkalaisia turisteja, jotka tulevat tänne esimerkiksi viikonlopuiksi mantereelta. Muuten turistien tarvitsemat palvelut, kuten ravintolat ja hotellit ovat avoinna aivan normaalisti. Eikä täällä turisteja kuulemma pelätä, vaan kaikki otetaan avosylin vastaan, kunhan vain osaa käyttäytyä koronaviruksen vaatimalla tavalla!

Kytheralle suositellaan mahdollisimman pientä vuokra-autoa ahtaan tiestön takia ja minäkin olin varannut pienen Nissan Micran seitsemäksi päiväksi hintaan 270 euroa sisältäen omavastuun pienennyksen. Drakakis kuitenkin ystävällisesti antoi meille samaan hintaan suuremman autoluokan Citroen Cactuksen. Autoja pitää kuulemma herätellä talviuniltaan ja niinpä Cactuskin oli nyt kaivettu hangesta meidän allemme viikoksi. Ranskalaiset pyrkivät tekemään autoistaan mahdollisimman erikoisia ja hankalia ajaa, mutta kyllä Cactuksella viikon ajelisi. Omaksi en moista harkitsisi. Tiestö vain sattui paljastumaan mutkaiseksi ja ahtaaksi, kuten olin lukenutkin. Cactus tuntui aivan liian suurelta autolta Kytheran teille, kun jopa saaren pohjois-eteläsuuntaiselle “valtaväylällä” oli paikoin ahdasta kahden auton kohdata. Onneksi etäisyydet ovat pienet ja päällyste pääosin ihan hyvässä kunnossa. Ajamisesta tekee nautittavaa myös hyvin vähäinen liikenne, sillä asukkaita on vain nelisentuhatta, eikä heistä yksikään liiku päivän kuumimpaan aikaan. Kaahaaminen on täällä täysin mahdotonta, sillä kylien kohdalla voi ajaa enintään 30–40 km/h ja ulkopuolella teoriassa jopa 90 km/h. Käytännössä kylien ulkopuolella on mahdollista ajaa enintään kuuttakymppiä!

Avlémonas on kuvankaunis kreikkalaiskylä.

Mpotzio-ravintolan terassilta avautuu näkymä Avlémonaksen luonnonsatamaan.

Puolen tunnin kuluttua saavutimme Theofilos Apartments -nimisen taloryppään Katounin kylän liepeiltä, läheltä Livádia, erästä saaren suurimmista asutuskeskuksista. Maksoimme kahdesta yöstä yhteensä 45 euroa. Summalla saimme oman keittiön, vessan, terassin, television, ilmastoinnin ja tietenkin myös sängyn. Henkilökunta ei osannut englantia, mutta sehän ei ole ongelma! Pikaisen pysähdyksen jälkeen lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Päätimme ajella Avlémonaksen kylään Kytheran kaakkoisnurkalle. Kylään johtava tie on juuri sopiva yhdelle autolle, mutta onneksi parinkymmenen minuutin aikana ainuttakaan autoa ei tullut vastaan. Tie mutkitteli halki pienten kylien ja välillä matkaan sattui serpentiiniä.

Avlémonas on idyllinen kreikkalaiskylä, joka tunnetaan kauniista luonnonsatamastaan. Ei siihen poukamaan risteilyalus peruuttaisi, mutta pienet soutuveneet kylläkin. Poukamassa polski muutamia lapsia. Muuten elämä oli keskittynyt kylän muutamaan rantaravintolaan. Valitsimme ylivoimaisesti parhaalla paikalla olevan Mpotzion, jonka terassilla oli mukavasti ruokailijoita. Sieltä on näkymä tuohon Avlémonaksen kuvankauniiseen luonnonsatamaan, eikä kapverdeläisen musiikin soittaminenkaan pahaa tehnyt! Kythera ei selvästikään ole kovin suosittu matkakohde, sillä ravintolassa ei ollut lainkaan englanninkielistä ruokalistaa. Tarjoilijatar kuitenkin osasi englantia ja saimme mahamme täyteen erinomaista kreikkalaista ruokaa 32 eurolla. En muista mitä kahden hengen ruokailu Kreetalla tai Rodoksella maksaa, mutta Kytheralla se on kreikkalaisen salaatin ja paikallisen viinin kera kokemuksemme mukaan 27–35 euroa.

Kylän satama.

Avlémonaksessa on pieni linnoitus 1500-luvulta.

Avlémonas.

Avlémonaksen kiertää kymmenessä minuutissa. Tässä muutaman kymmenen asukkaan kylässä on ravintoloiden lisäksi 1500-luvun pikkuinen linnoitus, kalasatama ja kauppa. Kauppareissun päätteeksi ajoimme Kytheran pisimmälle rannalle läheiseen Palaiópolin kylään. Rannalla oli kaksi muuta ihmistä, joten turvavälien pitäminen oli melko vaivatonta. Täällä koronavirus ja sitä myöten kuolema ei todennäköisesti väijyisi. Hieman ennen auringonlaskua ajelimme takaisin hotellille. Seuraavana aamuna saisi nukkua pitkään, sillä aamuisen Ateenan nähtävyyksien kiertelyn vuoksi edellinen yö oli jäänyt kovin vajaaksi.

Ateenan katselmus neljässä tunnissa ilman maskia

26.-27.6.2020

Ulkomaanmatkailusta on viimeisten kuukausien aikana kehittynyt käsittämättömän vaikea harrastus, eikä suomalaisille avoinna olleita maita ole ollut liiaksi asti. Saatikka sellaisia, jotka olisi voinut saavuttaa helposti. Ilman koronaviruspandemiaa olisin matkustanut kesälomallani ehkä Algeriaan tai edes jonnekin eksoottiseen kohteeseen Euroopan ulkopuolella. Loma Suomessa ei jaksanut inspiroida, sillä kotimaata ehtii kyllä nähdä ihan riittämiin vuoden kuluessa. Ulkomaille oli päästävä ja siihen lääkettä ensimmäisten joukossa tarjosi Kreikka. Maa kertoi toukokuun lopulla avaavansa rajat suomalaisille 15. kesäkuuta lähtien. Seuraavana päivänä tästä ilmoituksesta meillä oli lennot Ateenan kautta Kytheran saarelle kolmen viikon päähän. Edellisestä Kreikan-matkasta olisikin jo kymmenen vuotta! Suomi ei tietenkään vielä matkalle lähdettäessä Kreikan-matkailua suositellut, mutta kun katsoo Kreikan kesäkuun tartuntalukuja, ei Suomen antama suositus ole järkevä. Kreikka tietänee oman tilanteensa paremmin.

Akropoliilla on kesäkuussa 2020 tyhjää. Kuvan ainoa ihminen on Akropoliilla työskentelevä opas.

Parthenonin temppeli hallitsee Ateenan Akropolis-kukkulaa.

Viikon kuluttua lentojen varaamisesta Lufthansa perui paluulennon ja tarjosi vain rahojen palautusta. Lufthansa on hieman vanhanaikainen lentoyhtiö ja palvelee asiakkaita vain puhelimitse. 1,5 tunnin jonotuksen jälkeen meillä oli uudet paluulennot. Samaan Star Allianceen kuuluva Lufthansa suostui mukisematta reitittämään meidät SAS:n lennoille Ateenasta Tukholman kautta Helsinkiin. SAS ja Ruotsin lehdistö olivat näyttävästi mainostaneet uusia kesäkohteita, minkä vuoksi olimme turvallisin mielin. Ateenaan lennettäisiin jopa kaksi päivittäistä vuoroa. SAS on kuitenkin niin surkeassa taloudellisessa tilanteessa, että myy lentoja, joita sillä ei ole aikomustakaan lentää. Niinpä jälleen viikon kuluttua paluu peruttiin. Tai oikeastaan se muuttui sellaiseksi, että jatkolento Tukholmasta Helsinkiin lähtisi tuntikausia aiemmin, kuin lentomme Ateenasta Tukholmaan. SAS kehotti ottamaan yhteyttä Lufthansaan ja Lufthansa SAS:iin. SAS:n suomenkielinen asiakaspalvelu Tallinnassa reititti meidät pyynnöstämme ja täysin mukisematta Ateenasta Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. (Viimeinen vastoinkäyminen tuli Kreikassa paluumatkan lähtöselvitystä tehtäessä, kun yllättäen kahden hengen varaus olikin muuttunut yhden hengen varaukseksi. Nyt soitin SAS:n asiakaspalveluun Tanskaan, jossa Tallinnan asiakaspalvelijan karmiva moka korjattiin ja toinenkin meistä pääsisi takaisin kotiin.)

Tällä hetkellä lentomatkailu vaikuttaakin olevan hieman turhan paljon arpapeliä. Mielestäni Kreikan olisi kannattanut valjastaa Aegean Airlinesin laivastonsa lentämään eurooppalaisiin pääkaupunkeihin ja tuomaan halukkaita turisteja maahan. Kuitenkin Lufthansan menolento Frankfurtin kautta säilyi koko kolmen viikon ajan muuttumattomana ja pääsimme matkaan. Niin lento Frankfurtiin, kuin lento Ateenaankin olivat täysiä. Kyllä matkustushalukkuutta löytyy, kunhan vain joku lentäisi. Onneksi sentään Lufthansa lentää ja vieläpä edelleen tarjoilee lennoillaan ilmaisia juomia ja ruokia!

Näkymä Akropoliilta kohti merta. Oikeassa alakulmassa Herodes Atticuksen odeion.

Monastirákin aukion laidalla on 1700-luvulla rakennettu Tzistarákiksen moskeija.

Hieman ennen laskeutumista lentoemännät jakoivat jokaiselle lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa matkan alkupiste, lennon numero ja missä aikoisi majoittua. Alun perin lomake olisi pitänyt esittää passintarkastuksen yhteydessä, mutta nyt olimme kuulemma onnekkaita, kun Ateenan päässä kaikki lomakkeet haluttiin yhtenä läjänä. Lisäksi kukaan ei lopulta halunnut nähdä passeja, sen kuin vain kävelimme Kreikkaan. Syynä saattoi olla se, että lento laskeutui yhden jälkeen yöllä.

Kreikassa julkisessa liikenteessä on käytettävä maskia eli vielä lentokenttäbussissa jouduimme kärvistelemään, mutta heti ulos päästyämme maskit roskiin ja normaali elämä voi alkaa. Ateenassa maskin käyttö kaduilla on yhtä yleistä kuin Suomessakin eli maskeja ei juuri näe. Se on ymmärrettävää, koska tapauksia tuli koko maassa vain kourallinen päivittäin. Majoituimme lyhyeksi yöksi Syntagma-aukion liepeille Omeros-hotelliin. Jo kello seitsemältä aamulla olimme ulkona ja kävelemässä kohti Akropolista. Meillä oli muutama tunti aikaa ennen kuin lento Kytheran saarelle lähtisi.

Modernin Ateenan ydin on Syntagma-aukio.

Ateena on suosittu turistikohde, mutta näin lauantaiaamuna kadut olivat tyhjiä. Ennen Akropolista turisteja näkyi tasan kaksi. Puhuivat englantia keskenään. Olen käynyt Akropoliilla kymmenen vuotta sitten, jolloin pääsymaksu sattui olemaan ilmainen jonkin juhlapyhän vuoksi. Nyt pääsymaksu oli 20 euroa. Kymmenen vuotta sitten Akropolis oli täynnä vierailijoita, nyt paikalla ei ollut juuri ketään. Paikkaan sai tutustua ilman väkijoukkoja ja siten myös koronavirusta. Akropoliilta laskeuduimme roomalaisen ja kreikkalaisen agoran kautta Monastirákin aukiolle. Aikamme kolusimme myös vanhanakaupunkina pidettyä Plákan kaupunginosaa ja nautimme aamupalan paikallisessa kahvilassa. Kreikassa tarjoilijoiden on pidettävä kasvomaskia ja Ateenassa se näyttääkin toteutuvan. Kytheran saarella säännön noudattaminen on hyvin kirjavaa, kuten myöhemmin havaitsimme.

Puolen päivän maissa matkustimme takaisin Ateenan lentoasemalle ja hyppäsimme Sky Expressin lennolle kohti Kytheraa.

Vuoden pisin päivä Longyearbyenissä

21.-22.6.2020

Longyearbyen on Huippuvuorten suurin asutuskeskus reilulla 2 000 asukkaallaan. Samalla kaupunki on helposti maailman pohjoisin yli tuhannen asukkaan asutus. Oikeastaan ainoastaan Huippuvuorten Ny-Ålesund muutamalla kymmenellä asukkaallaan on vielä pohjoisempi siviiliasutus. Toisin kuin suomalaisissa Longyearbyenin kokoluokan kunnissa, täällä asukkaat ovat pakkautuneet pienelle alueelle Longyearinlaaksoon Adventfjordenin rantaan. Kuhinaa on siis enemmän kuin näin pieneltä paikalta voisi odottaa. Ja ainakin taatusti enemmän ravintoloita, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä kuin suomalaisessa 2 000 asukkaan kunnassa!

Olin ollut Longyearbyenissä sunnuntaihin tultaessa jo kaksi yötä, mutta oikeastaan nähnyt vain pienen osan ydinkeskustaa. Kaikki kaupatkin olivat olleet kiinni saapuessani Huippuvuorille toissailtana. Tänä päivänä ainoa supermarket Svalbardbutikken olisi avoinna jopa kolme tuntia: klo 15-18! Ennen sitä lähtisin opastetulle kiertoajelulle Longyearbyeniin ja sen lähiympäristöön. Oikeastaan se lähiympäristö tässä eniten kiinnosti, sillä itse kaupungin koluaisin helposti kyllä itseksenikin. Kaupungin ulkopuolella tarvitsisin aseistetun oppaan ja helpoin tapa päästä ulos kaupungista on varata Svalbard Buss og Taxin järjestämä kiertoajelu. Se maksaa naurettavat 365 kruunua (34,95 euroa) ja kestää noin kaksi tuntia. Kiertoajelu toteutuu kahdesti päivässä ilman mitään minimiosallistujamääriä, joten tiesin lähteväni retkelle varatessani sen edellisiltana.

Turistit varastavat jääkarhuista varoittavan liikennemerkin usein. Taustalla Adventdaleniin johtava tie ja Longyearbyenin juomavesiallas.

Huippuvuorten ainoa norjalainen hiilikaivos Gruve 7 oli sumun peitossa. Sinne johtaa sorapäällysteinen serpentiinitie.

Pikkubussi kaarsi hotellini pihaan jo hyvissä ajoin ennen kello kymmentä. Oppaana ja kuskina toimiva saksalaismies oli ollut kovasti yllättynyt aamulla varauksia tarkastaessaan, kun kiertoajelulle olikin yhtäkkiä ollut asiakas. Matkailuala on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa, eikä kaupungissa ole juuri ketään. Minäkin olisin nyt ainoa osallistuja tällä kiertoajelulla! VIP-kierroksen aluksi suuntasimme kohti koillista ja Adventdalenin laaksoa. Kaupunki loppuu äkkiä ja eteen tulee jääkarhuista varoittava liikennemerkki. Merkin jälkeen vaaditaan ase jääkarhujen varalta. Kuski vitsailikin, että jos jääkarhu syö sinut merkin ohitettuasi, lähtee perheellesi lasku jääkarhun ruokkimisesta! Meillä ei nyt ollut asetta mukana, mutta iso auto riittää mainiosti suojautumiseen. Saapumisiltana olin havainnut autojen virtalukoissa avaimia ja nyt opas kertoi, että Huippuvuorilla ihmiset pääosin jättävät avaimet autoon, sillä jääkarhun osuessa kohdalle voi hypätä mihin tahansa autoon ja ajaa pois. Samoin asuntojen ovet ovat auki juuri samasta syystä. Kuitenkin tämä on nyt muuttumassa, kiitos oikeutta väärin käyttävien kiinalaisten.

Liikennemerkin luona on jäähyhmäinen vesiallas, josta Longyearbyen ottaa vetensä. Samoilla tienoilla on myös Longyearbyenin vanha lentoasema, mistä muistuttaa entinen terminaali. Nykyisin se on asumiskäytössä. Muutenkin Adventdalenin laaksossa, vuorten rinteillä on paljon taloja. Niissä asutaan tai ne ovat mökkeinä. Paljon täällä on myös koiratarhoja, sillä onhan huskyvaljakko kätevä kulkuväline talvisin ja turistit ne vasta tällaisesta toiminnasta tykkäävätkin. Lumettomana aikana koirat vetävät pyörin varustettua kärryä, jonka kyydissä voi istua. Nyt turisteja ei ole, mutta koiria pitää silti juoksuttaa ja valjakkoja näkyi matkan varrella useita. Kävimme erään koiratarhan pihassa pyörähtämässä ja katsomassa korkealla hirressä roikkuvaa hylkeenraatoa, jonka tarkoituksena on kuulemma kiinnittää jääkarhun huomio ja jättää koirat rauhaan. Koirat ovat täällä ulkona kesät talvet. Lähemmäs koiria ei ollut nyt järkevää mennä, sillä tarhan omistaja valmisteli valjakkoa juoksutusta varten ja koirat saattaisivat innostuksesta hyppiä pahaa-aavistamattoman turistin nurin. Pelottavia nämä koirat muutenkin ovat, että parempi näin.

Näkymä Gruve 7:ltä alas Adventdaleniin ja kohti Longyearbyeniä.

Huippuvuorten siemenholviin ei ole asiaa turistilla.

Muutamien kilometrien jälkeen soratie muuttuu serpentiiniksi ja alkaa nousta ylemmäksi. Näkymät alas laaksoon ovat upeita, mutta tien päästä EISCAT-tutkalta ei nyt näkynyt yhtään mitään. Huippu oli sankan sumun peitossa. Samoin hieman alempana sijaitseva Gruve 7, Huippuvuorten ainoa toiminnassa oleva norjalaiskaivos oli hyvin sumuun kääriytynyt. Gruve 7:ssä työskentelee noin 40-50 kaivosmiestä ja osa hiilestä kuljetetaan käytettäväksi Longyearbyenin voimalaitoksessa. Suurin osa kuitenkin laivataan Eurooppaan. Pysähdyimme ottamaan kuvia, minkä jälkeen huristelimme takaisin Longyearbyeniin ja sen ohitse. Seuraava pysähdyspaikkamme olisi Huippuvuorten siemenholvi eli “tuomiopäivän holvi”. Siellä on nykyisin noin miljoona siemennäytettä ympäri maailmaa säilöttynä -18°C asteeseen. Holviin ei tietenkään pääse sisään, mutta tulipa tuokin nyt nähtyä omin silmin. Holvin pihamaalta on hyvät näkymät alas Longyearbyenin lentoasemalle. Lähellä sijaitsee kuulemma myös hiilikaivosmuseona toimiva Gruve 3. Jäi käymättä, vaikka täällä pitäisikin olla kiinnostunut hiilikaivosmenneisyydestä.

Nyt kun kaupungin lähiseutu oli koluttu, palasimme Longyearbyeniin. Opas kertoili elämästä kaupungissa, jossa asuu yli 50 kansallisuutta. Suurin osa on tietenkin norjalaisia ja Norja toivookin kaupungin pysyvän nimenomaan norjalaisena. Siitä huolimatta Huippuvuorille saa muuttaa kuka tahansa, jopa ugandalainen, joka pystyy täällä itsensä elättämään. Sosiaaliturvaa ei ole ja jos rahat loppuvat, joutuu lähtemään pois. Samoin, jos mokaat pahasti vaikkapa aloittamalla baaritappelun, sinut karkotetaan saarilta. Tietenkin poislähtö on kova kohtalo, jos olet esimerkiksi ugandalainen lapsi, asunut vuosikaudet Huippuvuorilla ja osaat sujuvasti norjaa, etkä lainkaan omaa heimokieltäsi. Nyt koronavirus on kuitenkin hieman muuttanut asetelmaa ja Norja on myöntynyt maksamaan jotain avustuksia ihmisille, joiden elanto on esimerkiksi turistien katoamisen takia kadonnut.

Longyearbyenin pääkävelykadulla ei ole ruuhkaa sunnuntai-iltapäivänä.

Nybyen on Longyearbyenin kauimmaisin kolkka.

Matkailu vaikuttaakin olevan merkittävä elinkeino kaupungissa, mutta ylilyöntejäkin on tapahtunut. Esimerkiksi viime kesänä Longyearbyenin satamaan lipui päivän ajaksi loistoristeilijä, josta laskeutui kaupunkia tutkimaan yli 6 000 turistia. Siis 6 000 turistia 2 000 asukkaan pikkukaupunkiin! Asukkailla onkin toisinaan hieman vaikeuksia mahtua omaan kaupunkiinsa, kun turisteja tulee risteilyaluksilla ja jopa kuudella lennolla päivässä. Moskovaa, Pariisia ja vaikkapa Amsterdamia myöten. Nyt Longyearbyenillä onkin aikaa miettiä halutaanko paikkakunnalla massaturismia vai olisiko jokin kestävämpi ratkaisu parempi. Ainakin herkälle arktiselle luonnolle pienempi turistivirta olisi parempi, sillä täällä kasvillisuudella kestää ikuisuus kasvaa ja ruohon päällä kävely on kielletty sakon uhalla. Tämän opin, kun eräs paikallinen mies oikaisi ruohikon poikki lenkillään ja sai oppaani kiroamaan miehen alimpaan helvettiin.

Ajelimme Longyearbyenin kirkon ohitse Longyearinlaakson pohjukassa sijaitsevaan Nybyeniin, jossa hiilikaivostyöläiset ovat aikoinaan asuneet. Nyt siellä on hotelli ja opiskelija-asuntoloita. Huippuvuorten yliopiston opiskelijat on sijoitettu tänne kauas kaikesta, sillä täällä he voivat riekkua ilman, että aiheuttavat häiriötä muille asukkaille. Tietenkin myös jääkarhuilla on enemmän valinnanvaraa, sillä täällä ei tarvitse tyytyä norjalaiseen. Tarjolla on myös ruotsalaisia ja muita eksoottisia kansallisuuksia. Nybyenistä ajelimme kaupunkiin ja sitä ristiinrastiin. Kiertelisin enemmän sitten itsekseni kävellen. Kuski vei minut takaisin hotellille ja hän pääsi jatkamaan sunnuntain viettoa thaimaalaisen vaimonsa kanssa. Kiertoajelun päätteeksi olimme nähneet kaupungin läpikotaisin ja ajaneet suurimman osan Huippuvuorten tieverkostosta, joka käsittää järjettömät 40 kilometriä.

Longyearbyeniläiset asustavat värikkäissä taloissa.

Täällä melkeimpä kaikilla on oma moottorikelkka, joka jää niille sijoilleen, kun kausi päättyy. Taustalla paikallisten asuintaloja.

Longyearbyen iltakymmenen aikoihin läheltä kirkkoa nähtynä. Etualalla hotellini Mary-Ann’s Polarrigg, joka on rakennettu vanhoihin hiilikaivostyöläisten parakkeihin.

Minä lähdin seuraavaksi Huippuvuorten museoon, joka sijaitsee samassa rakennuksessa yliopiston kanssa. Huippuvuorilla on tapana ottaa kengät melkein kaikkialla pois. Perinne periytyy ajalta, jolloin hiilikaivosmiehet ottivat kenkänsä pois sisään tullessaan, etteivät tuoneet hiiltä tupaan. Niin myös museoon mennessä kengät tuli ottaa pois. Suomalaisena ymmärtäisin tämän, jos kengät otettaisiin pois vain kotiin mennessä. Muuten tämä on valtavan epäkäytännöllistä ja hieman typerääkin. Itse museossa ei sen sijaan ole mitään typerää, ei edes se, että lipunoston yhteydessä pitää kirjoittaa nimilistaan kotiosoite, puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Koronaviruksen takia tietenkin. Nyt olin kuitenkin museon ainoa kävijä. Museo esittelee kattavasti Huippuvuorten historiaa sen löytämisestä nykypäivään saakka. Myös kattava esittely eläimistöstä täytettyä jääkarhua myöten on erinomainen. Jääkarhu on suurikokoinen ja ammuttu vuonna 2005 itsepuolustuksena.

Harhailin koko iltapäivän Longyearbyeniä ristiinrastiin. Kaupunki on niin pieni, että väistämättä tulin kävelleeksi samoja katuja uudestaan ja uudestaan. Kello 15 Svalbardbutikken sitten avautui ja koko kaupunki tuntui olevan yhtäkkiä liikkeellä. Parkkipaikka oli täynnä ja kaupassa pientä tungosta. Ostin muutaman postikortin ja jotain välipalaa. Ruoka on ei-niin-yllättäen täällä aivan liian kallista ja mielestäni ravintolassa syöminen tulee halvemmaksi. Siispä illalla menin syömään rullakebabin Isbjørnbutikkeniin, joka on kuin täkäläinen R-kioski.

Lisää Longyearbyenin asuinalueita.

Kaupungin uimarannalla on pikkuinen sauna, joka oli lukossa. Menin silti uimaan.

Myös Huippuvuorten matkailuinfo oli samoihin aikoihin Svalbardbutikkenin kanssa auki. Toisin kuin ruokakaupassa, turisti-infossa asioidessa on otettava kengät pois ja kirjoitettava omat yhteystiedot koronaviruksen vuoksi sivupöydällä olleeseen listaan. Se tuntui hieman hassulta, sillä sulkemisaikaan oli puoli tuntia ja olin päivän toinen asiakas. Edellinen listaan nimen kirjoittanut oli ollut paikallinen. Ostin pari magneettia ja postimerkkejä, minkä jälkeen päätin lähteä uimaan.

Ajattelin, että onhan näin pohjoisessa uimassa meressä käytävä, vaikkei sitä kukaan todistaisikaan. Olin aiemmin päivällä bongannut Longyearbyenin viralliselta uimarannalta pienen saunan, joka oli kuitenkin lukossa. Turisti-infon nainen kertoi saunan olevan kaupungin sataman omistuksessa ja kertoi samalla, että uimiseen kannattaisi käyttää jotain muuta rantaa lähempänä lentoasemaa. Keskustassa oleva ranta olisi kuulemma niin likainen! Tietenkin jäätiköiltä tuleva Longyearjoki laskee juuri rannalle ja vesi on harmaata, mutta eihän näin pohjoisessa oleva vesi nyt likaista ole. Onnekseni Mary-Ann’s Polarrigg -hotellini on lähinnä rantaa sijaitseva majapaikka tässä kaupungissa. Siispä kävelin rantaan, pulahdin veteen ja palasin hotellille. Vesi oli juuri niin lämmintä kuin Suomessa jäiden lähdön jälkeen huhtikuussa. Eli niin kylmää, että tunto lähtee jaloista välittömästi, minkä vuoksi veteen meno on helpompaa.

Hyvä, että Longyearbyeniin saapuminen ilmoitetaan oikein kyltillä. Varsinkin, kun kaupungista ei pääse tietä pitkin Huippuvuorten muihin asutuskeskuksiin.

Huippuvuorten kirkko.

Vielä yksi kuva Adventdaleniin.

Sunnuntaina 21.6. oli vuoden pisin päivä, mutta se ei Longyearbyenissä näy mitenkään. Onhan täällä ikuinen kuukausia kestävä yötön yö. Illan suussa aurinkokin oli tullut kunnolla esiin (ja yöllä pilvet väistyivät kokonaan). Kävelin ympäri kaupunkia iltakymmeneen saakka ja jos olisin ollut eteläeurooppalainen, olisin varmasti ihastellut yöllistä aurinkoa läpi yön. Minä menin kuitenkin nukkumaan.

Seuraavana päivänä minulla oli vielä muutama tunti aikaa kierrellä kaupungilla. Nyt maanantain koittaessa miltei kaikki putiikit olivat avoinna. Kaupungin kaksikerroksisessa ostoskeskuksessa, Lompen Senteretissä, osa kaupoista oli suljettu, eikä minullakaan enää ollut tarvetta matkamuistoille. Magneetit oli jo ostettu. Läheisessä Skinnbodenissa oli myynnissä aito jääkarhuntalja kalloineen, mitä lähdettiin minulle epätoivoisesti myymään, kun erehdyin kysymään, että ihanko oikeasti myytte jääkarhua täällä. Taljan hinta oli 12 000 euroa, mikä sisältäisi postituksen kotiini. Kuulemma Eurooppaan jääkarhun voisi ongelmitta lähettää.

Maailman pohjoisimmalla huoltoasemalla myydään verotuksen takia superhalpaa bensaa ja dieseliä.

Maanantaiaamupäivällä Longyearbyenin kävelykadulla oli jo hieman elämääkin ja jopa Lompen Senteret oli avoinna.

Viimetöikseni kävin nauttimassa lounaan Longyearbyenin kirjaston yhteydessä toimivassa Rabalder Cafessa. Iso annos lasagnea salaatin, leivän ja veden kera maksoi ainoastaan 115 kruunua (n. 10,9 euroa). Maailman pohjoisimmassa kahvilassa Fruenessa jälkiruoaksi nautittu itsetehty jäätee ja korvapuusti maksoi 74 kruunua (n. 7 euroa). Nämä paikalliset ravintolahinnat ovat ihan naurettavan alhaisia. Mahtavatko hinnat nousta, kun turistit palaavat…

Kello viideltä lentokenttäbussi nouti minut hotellilta ja kuljetti kymmenen minuutin päähän lentoasemalle. Norwegianin lento Tromssaan oli päivän ainoa lento ja 1,5 tunnin kuluttua olin jo takaisin mantereella. Enää olisi automatka takaisin Ouluun, mutta ei ainakaan tulisi pimeä. Pohjois-Lapin yötön yö tosin eroaa valtavasti Huippuvuorten vastineesta: Lapissa aurinko sentään laskee, mutta pysyy kuitenkin horisontin yläpuolella. Huippuvuorilla on ikuinen keskipäivä.

Maailman pohjoisin vuonoristeily Pyramidenin kaivoskaupunkiin

20.6.2020

Huippuvuoret on paljon muutakin kuin sen suurin kaupunki Longyearbyen. Oikeastaan saarilla tulisi painella luontoon ja yöpyä teltassa yö tai pari. Tai vähintään vaeltaa jonkin läheisen vuoren huipulle, mitä alun perin suunnittelinkin. Mutta luontoon meneminen täällä vaatii patikointia ja vieläpä mahdollisesti surkeassa säässä (jota Suomessa on ihan riittämiin). Aseistettu opaskin olisi otettava matkaan jääkarhujen vuoksi.  Ajattelin, etten kuitenkaan näkisi sen jonkin läheisen vuoren huipulta mitään, koska olisi sumua ja räntääkin varmaan sataisi. Lisäksi olin yksinäni matkassa, eikä kahden hengen minimivaatimus retkille ehkä täyttyisi. Patikoinnit olisi parempi jättää tropiikkiin ja aavikoille ja nyt vain rentoutua. Ostin siis itselleni 11 tunnin vuonoristeilyn Pyramidenin hylättyyn kaivoskaupunkiin ja Nordenskiöldinjäätikölle.

Normaalina kesänä vuonoristeilyjä järjestää useampikin firma, mutta nyt löysin vain yhden, Henningsen Transport & Guidingin järjestämän risteilyn Pyramideniin. Ostin matkan, vaikka en täysin uskonut retken toteutuvan. Hinta oli 1 750 Norjan kruunua (n. 166 euroa) ja summan toki saisi takaisin peruutustilanteessa. Vähimmäismatkustajamäärä oli kahdeksan ja ostaessani retken matkustajia oli viisi henkeä! Parin päivän kuluttua Henningsen lähetti sähköpostin, jossa he kertoivat saaneensa risteilylle isomman ryhmän ja nyt matkustajia olisi riittävästi. Pääsisimme vuonolle seilaamaan!

Risteilypäiväksi luvattiin huonoa säätä, mutta aurinko kuitenkin paistoi seilattaessa ulos Longyearbyenistä.

Aluksemme M/S Billefjord Pyramidenin satamalaiturissa.

Lauantaiaamuna puin ylleni useamman kerroksen vaatetta, kun samaan aikaan Suomessa nautittiin äärimmäisen harvinaisesta juhannushelteestä. Kyllä Longyearbyenissäkin aurinko tietenkin paistoi, mutta ei se jaksanut nostaa lämpötilaa kuin jonnekin viiden plusasteen tienoille. Henningsenin bussi kaarsi aikataulussa kello 8.30 noutamaan minua ja samassa hotellissa majoittuvaa tromssalaispariskuntaa. Longyearbyenin satama sijaitsee vain kahden minuutin ajomatkan päässä Mary Ann’s Polarrigg -hotellista, mutta siinä ajassa norjalainen oppaamme ehti selvittää risteilyn kulun på norsk. Kuulemma kyydissä oli paljon norjalaisia eläkeläisiä, jotka eivät englantia osaisi. Se retkemme pelastanut ryhmä olikin nimenomaan iäkkäämmistä norjalaisista muodostunut ryhmä. Minä saisin oman evästyksen sitten laivalla på engelska, sillä olin laivan ainoa ei-norjalainen. Tai ainakin ainoa, joka ei asunut Norjassa tai Huippuvuorilla.

Ilman koronavirusta laivalla olisi saanut istua missä tahansa, mutta nyt kaikilla oli oma pöytä, jossa nautittaisiin myöhemmin risteilyn hintaan kuulunut lounas. Käsidesiä oli tarjolla käsittämättömän monessa paikassa. Opas keräsi kaiken lisäksi kaikkien matkustajien tiedot kotiosoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita myöten. Jäljitys onnistuisi paremmin, kun minulla tai jollain norjalaisella sitten todettaisiin covid-19!

Skansbuktaa reunustavilta vuorilta on 1900-luvun alussa louhittu kipsiä.

Skansbukta.

Kallion väritys on kipsistä johtuen vaaleampi Skansbuktan alueella.

Kaikki mahdolliset säätiedotukset lupailivat Huippuvuorille pilvistä ja sateista säätä koko päiväksi. Heti lähdön (ja risteilyfirman tarjoaman pahoinvointipillerin) jälkeen nautin kuitenkin Billefjord-aluksen aurinkokannella Huippuvuorten auringosta. Olisi kai pitänyt olla aurinkorasvaakin mukana, sillä illalla naama hieman punotti. Pahoinvointitabletti tuli todella tarpeeseen, sillä pian lähdön jälkeen laiva keinui aalloissa sen verran pahoin, että ehdin jo katua matkalle lähtöä. Billefjord on kuulemma jäänmurtaja, mikä ei ainakaan helpota keinutusta. Laivan thaimaalainen miehistö luovi paatin nopeasti kahden vuonon, Adventfjordenin ja suuremman Isfjordenin, ristiaallokosta ja meno helpotti huomattavasti. Taas kelpasi istuskella aurinkokannella jääkarhuja kiikaroimassa. Paitsi ettei niitä jääkarhuja kyllä näkynyt.

Billefjord seilasi ensimmäiseksi Isfjordenin pohjoisrannalle, missä seisoo Huippuvuorten vanhin rakennus Svenskhuset. Ruotsalainen talo tunnetaan erityisesti talven 1872–73 kuluessa tapahtuneesta tragediasta. Tuona talvena 17 hylkeenmetsästäjää kuoli ja pitkään kuolinsyyksi epäiltiin keripukkia. Nyttemmin kuolinsyyksi on varmistunut säilykepurkeista saatu lyijymyrkytys. Eipä Svenskhuset juuri laivalle kyllä näkynyt, sillä rannoilla oli sumua. Kiikareilla onnistuin talon löytämään. Ehkä. Ei siitä kuvamateriaalia ole. Googlatkaa.

Tästä on louhittu kipsiä aikoinaan. Rannalla on vielä mökki jäljellä.

Miehistö grillaa possua laivan kannella Skansbuktassa.

Svenskhuset jäi taakse, kun pian livuimme Skansbukta-nimiseen lahteen, paikkaan missä Isfjorden loppuu ja laivallemme nimen antanut Billefjord alkaa. Skansbuktaa reunustavat jylhät, suoraan merestä kohoavat vuoret. Vuoret ovat hieman vaaleampia kuin aiemmin näkemämme rannat; täällä on kipsiä! Kipsiä on jopa louhittu 1900-luvun alkupuolella, mutta vastenmieliset sääolot tekivät bisneksestä liian vaivalloista. Lahti jäätyi liian varhain ja suli liian myöhään. Sijaintikin oli erittäin syrjäinen. Siispä louhinta todettiin liian kalliiksi.

Skansbuktaa ihaillessamme laivan miehistö grillasi kannella lohta ja possua. Skansbuktan jälkeen koittikin sitten ruokailu ja ruoka olisi voitu tarjoilla millä tahansa suomalaisella kesämökillä, sen verran tuttua ja turvallista se oli. Risteilyn hintaan kuuluvan lounaan kanssa sai ilmaiseksi vettä, mutta kaikki muu oluesta virvoitusjuomiin maksoi muutaman kympin: limsatölkki oli 30 kruunua (n. 2,8 euroa) ja olut 40 kruunua (n. 3,8 euroa). Vohvelin sai 25 kruunulla, mutta huippuvuortenthaimaalaiset eivät selvästi oikein tajua koko konseptia: vohveleiden päälle lätkäistiin äärimmäisen pieni määrä kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Tai ehkä norjalaiset sitten nauttivat suunnattomasti vohveleista ilman täytteitä.

Pyramidenin kuvankaunis venäläiskaupunki kutsuu vierailemaan.

Pyramidenissä kaivettiin hiiltä vuosikymmenet, mistä muistuttaa esimerkiksi vuoren rinteellä edelleen oleva kaivosinfrastruktuuri.

Puolen päivän aikoihin vuonoristeilyn pääkohde Pyramiden ilmestyi näköpiiriin. Kun Longyearbyen muistuttaa kovasti Norjaa, on Pyramiden sitten aikamatka Neuvostoliittoon. Pyramiden on alun perin ruotsalaisten 1900-luvun alussa perustama hiilikaivoskaupunki, mutta ruotsalaiset päätyivät luopumaan paikasta ja myivät paikan Neuvostoliittoon. Sikäläinen valtion kaivosyhtiö Trust Arktikugol alkoi kehittää Pyramidenistä kaivoskaupunkia jo ennen toista maailmansotaa, mutta pääosin kaivostoiminta alkoi vasta sodan jälkeen. Pyramideniin ilmestyi muun muassa kulttuuritalo, koulu, kirjasto ja toki myös Leninin patsas, maailman pohjoisin sellainen. Pyramiden kukoisti erityisesti 1980-luvulla ja elinolot olivat hyvät. Miesten asuintaloa kutsuttiin Lontooksi ja naisten Pariisiksi. Perheiden majoitusta taas kutsuttiin hullujen huoneeksi, sillä talossa oli pysyttävä sisällä jääkarhuvaaran vuoksi. Lasten ei annettu leikkiä ulkona. Sitten Neuvostoliitto romahti ja lopulta viimeinen niitti kaivoskaupungin sulkemiselle oli venäläisen lentokoneen maahansyöksy lähellä Longyearbyeniä vuonna 1996. Siinä kuoli useita pyramideniläisiä. Lopulta vuonna 1998 Pyramiden muuttui aavekaupungiksi, eikä se milloinkaan ehtinyt tuottaa edes voittoa.

Pyramiden on edelleen venäläisten hallussa. Satamalaiturilla laivalasti jaettiin kolmeen ryhmään. Norjalaiset ikäihmiset saivat bussikuljetuksen “keskustaan” saakka. Itse päädyin venäläisen Daniilin ryhmään ja hänen ryhmänsä kulkisi kaupungissa kävellen. Mies oli ollut viisi vuotta Pyramidenissä ja oli yksi “kaupungin” 30 asukkaasta. Talvella väkiluku laskee 15:een. Suuri väkiluku perustuu kuulemma siihen, että kaupungissa asuu paljon Pyramideniä kunnostavia rakennusmiehiä. Näin kaupungilla myös kolme venäjää puhuvaa lasta kirmailemassa ilman mitään aseistusta. Nyt tietenkin jääkarhulla oli helpompiakin saaliita, kun suuri norjalaisjoukkio ja minä olimme paikalla. Edellisen kerran jääkarhu oli tallustellut pääkadun poikki kuluvan viikon tiistaina. Daniililla oli olalla kivääri, mikä on pakollista ulkona liikkuessa. Pyramiden on sen verran avoin alue, että jääkarhu voi saapua paikalle mistä tahansa. Myös koronavirus voi saapua milloin tahansa, minkä vuoksi meidän tuli säilyttää vähintään metrin turvaväli kanssaretkeläisiin.

Tästä alkaa Pyramiden!

Pyramidenin luontoa.

Ränsistynyttä Pyramideniä sataman liepeillä.

Ensimmäinen pysähdyskohteemme oli viiden minuutin kävelymatkan päässä satamasta: toimimaton puhelinkioski! Oikeasti puhelin ei ole koskaan toiminutkaan, mutta on paikalla sen merkkinä, että tässä on ainoa paikka koko kaupungissa saada yhteys Norjan puhelinverkkoon. Muuten täällä pelataan satelliittipuhelimilla. Toisena pysähdyspaikkana oli jykevä Pyramiden-kyltti neuvostoajoilta! Pian ohitimme Pyramidenin edelleen käytössä olevan helikopterikentän. Pyramideniin pääsee Longyearbyenistä helikopterin ja laivan lisäksi talvella moottorikelkalla muutamassa tunnissa Nordenskiöldinjäätikön kautta. Billefjord-vuonokin jäätyy Pyramidenin korkeudella talvisin.

Kuljimme halki ränsistyneiden tai jopa tuhoutuneiden rakennusten halki kohti keskustaa Daniilin kertoillessa ympäröivistä rakennuksista. Pyramidenin laitamilla on ollut jopa navetta ja sikala. Osa rakennuksista on ulkoapäin ihan hyvässä kunnossa, mutta sisällä todellisuus on toinen. Vain pari-kolme taloa on käyttökelpoisia. Yksi niistä on kulttuuritalo, jossa meidän ryhmämme oli nähtävyys: venäläiset työntekijät ottivat kuvia, sillä olimme tämän sesongin ensimmäisten vierailijoiden joukossa. Itse kulttuuritalossa pääsimme kiertämään jumppasalissa ja elokuvateatterissa (jossa järjestetään edelleen myös konsertteja). Pyramidenin kirjasto oli vielä suljettu koronaviruksen vuoksi. Kulttuuritalon edessä seisoi sitten se Pyramidenin ehkä tunnetuin monumentti: maailman pohjoisin Lenin! Lenin katselee alas pääkatua, jonka varrella on koristeellisia taloja ja lopulta myös kaivoskaupungin kanttiini. Kanttiinin keittiö oli aikanaan kuulemma erittäin hyvin varusteltu, eikä ruoka ei maksanut työläisille mitään. Kaikki oli kuulemma niin hyvin!

Maailman pohjoisin Leninin patsas vahtii Pyramidenin pääkatua kulttuuritalon edustalla.

Pyramidenin pääkatu.

Pyramidenin kulttuuritalossa on toki myös jumppasali.

Seuraavaksi Daniil marssitti meidät Pyramidenin ravintolaan ja matkamuistomyymälään. Matkamuistomyymälässä ei saanut koskea mihinkään, koska olihan koronavirus läsnä kaikkialla. Onnistuin viimein lähettämään pari postikorttia Suomeen, mutta sitten Daniil olikin jo lähtenyt kohti laivaa. Satamasta keskustaan kävellessä mies oli pitänyt tarkkaan laskua, että kaikki olivat mukana. Nyt ei ollut enää niin väliä, oltiinhan toki periaatteessa Venäjällä. En ollut ainoa ryhmästäni, joka oli jäänyt vaille opasta. Oli vain pakko lyöttäytyä toiseen ryhmään, eikä lopulta kukaan edes varmistanut kaikkien lähtevän. Outoa Pyramidenissä on myös se, että kaupungissa on myös toiminnassa oleva hotelli. Poistua sieltä ei tokikaan saa, sillä jääkarhut vaanivat potentiaalisesti aivan kaikkialla. Laivalle tuli neljän hengen norjalaisseurue, joka oli majoittunut hotellissa.

Tämä taisi olla miespuolisten kaivostyöläisten asuntola.

Linnut ovat valloittaneet perheiden asuntolan.

Pyramidenistä Billefjord seilasi kohti Adolfsbuktaa ja sen päässä olevaa Nordenskiöldinjäätikköä. Kumpikin on saanut nimensä suomalaisen tutkimusmatkailijan ja geologin Adolf Erik Nordenskiöldin mukaan. Opas kertoili, että täällä olisi mahdollista nähdä runsaasti arktista faunaa linnuista ja valaista hylkeisiin ja ehkä jopa mursuihin. Mursut vain tällä hetkellä hieman karttavat aluetta ja majailevat pääosin muualla. Lunnin lisäksi pian näimme neljän-viiden maitovalaan uivan melko lähellä laivaa aivan kuin delfiinit! Kuulemma tällainen käytös ei ole kovin yleistä tuolle lajille. Muuten laji on elinvoimainen ja yleinen laji Huippuvuorilla.

Nordenskiöldinjäätikkö on pohjoisin paikka, missä olen käynyt. Aluksemme M/S Billefjord seilaa Färsaarten lipun alla eli kyseessä ei ole mikään Huippuvuorten oma lippu!

Nordenskiöldinjäätikkö ja siitä irtoavia jäälauttoja.

Nordenskiöldinjäätikön jäädessä taakse, vetäytyi suurin osa ihmisistä sisätiloihin loppumatkaksi. Mielestäni tällainen on kuitenkin rahan haaskausta, mitä mieltä oli myös tromssalaismies, jonka kanssa kiikaroimme tuloksetta jääkarhuja aurinkokannelta loppumatkan ajan. Takaisin Longyearbyenissä olimme noin seitsemän aikoihin illalla.

Huippuvuorten jylhiä rantoja matkalla Nordenskiöldinjäätiköltä takaisin kohti Longyearbyeniä.

Lahtivalaanpihvi ja maailman pohjoisin olut.

Hotellillani Mary-Ann’s Polarriggissä on ehkä Huippuvuorten kaunein ravintola, Vinterhagen. Listalla on muun muassa poroa, hyljettä ja valasta! Jo aiemmin Lofooteilla olisin halunnut maistaa valasta, mutta hinnat olivat järjettömät. Täällä Huippuvuorilla ravintolahinnat ainakin näin koronan jälkeen ovat Suomea edullisemmat, joten hinta ei ollut enää este. Tilasin lahtivalaanpihvin ja Svalbard Bryggerin valmistaman maailman pohjoisimman oluen. En voi verrata valasta mihinkään syömääni lihaan: valas maistuu valaalta. Pihvi oli oikein hyvä, mutta taitaa mennä kerran elämässä -kokemukseksi. Jälkiruoaksi tilasin vielä suuren jäätelöannoksen lakoilla ja puolukoilla. Kokonaisuus kustansi ainoastaan 356 kruunua eli 34 euroa. Kiitos koronaviruksen, nyt Huippuvuorille voivat matkustaa myös köyhät suomalaiset!

Liki turistiton Huippuvuoret koronaviruksen jälkimainingeissa

19.6.2020

En suunnitellut matkustavani tänä kesänä Huippuvuorille, enkä edes Norjaan. Ei tullut mieleenkään. Olen jopa karttanut Huippuvuorille menoa aiemmin, sillä olen kuvitellut sen äärimmäisen kalliiksi turistipyydykseksi. Sitten tuli torstai 11. kesäkuuta, jolloin Suomi kertoi avaavansa rajan Norjaan maanantaista 15. kesäkuuta lähtien. Silloin ajatus Huippuvuorista pulpahti mieleen. Nyt tai ei koskaan! Norja teki oman avaamispäätöksen Suomea kohtaan seuraavana päivänä. Sitä seuraavana päivänä etsin itselleni lennot Tromssasta Huippuvuorille. Ja varasin ne. Normaalitilanteessa huippusesonkina eli kesällä Huippuvuorten Longyearbyeniin on jopa kuusi lentoa päivässä, mutta nyt lentoja on vain kuusi viikossa. Norwegian ja SAS lentävät vuoropäivin Oslosta Tromssan kautta ja vain lauantaisin ei ainakaan näin kesäkuussa 2020 ole lentoja. Oulussa asuvana lentäminen Helsingin ja Oslon kautta olisi ollut vain ajan ja rahan haaskausta, sillä diesel on halpaa ja ajaahan Tromssaan ainoastaan yhdeksän tuntia!

Norwegianin siivin Huippuvuorille juhannukseksi 2020.

Norwegianin suorat menopaluulennot vajaata viikkoa etukäteen varattuna maksoivat 266 euroa. Hotellivalikoimaakin oli vielä tuohon aikaan runsaasti: jokaisessa avoinna olevassa hotellissa oli runsaasti huoneita jäljellä. Longyearbyenin keskustasta parin kilometrin päässä sijaitsevassa Nybyenissä Gjestehuset 102:ssa kolmen yön majoitus yhden hengen huoneessa olisi maksanut vaivaiset 150 euroa. Päätin kuitenkin majoittua Longyearbyenin keskustan sykkeeseen (jollaista ei tällä hetkellä ole) Mary Ann’s Polarriggiin. Siellä yhden hengen huone kolmelta yöltä sisältäen aamupalan kustansi 192,86 euroa. En ole seurannut Longyearbyenin hotellihintoja, mutta ei kai edes Suomessa tuohon hintaan kolmea yötä hotellissa yövy.

Majoituksen saatavuus ja hinnat olivat hyviä merkkejä siitä, että nyt voisin saada koko Huippuvuoret itselleni ja voisin ihastella 19. huhtikuuta alkanutta ja 25. elokuuta päättyvää yötöntä yötä ilman kiinalaisia, amerikkalaisia, eteläeurooppalaisia ja kaikkia muita. Se oli itseasiassa jopa kovin todennäköistä, sillä saarille pääsivät 15. kesäkuuta lähtien matkustamaan norjalaisten lisäksi ainoastaan islantilaiset, tanskalaiset ja me suomalaiset. Ruotsista ainoastaan Gotlannin saarelta saa matkustaa Norjaan ja siten myös Huippuvuorille (en käsitä miten se käytännössä onnistuu).

Jäätikkö, jonka nimen vielä selvitän.

Laskeudumme Adventdalenin laaksoon. Maisemat ovat kovin karuja.

Lähdin siis juhannusaattona aamuyöllä neljän jälkeen ajelemaan kohti Tromssaa. Eksoottista oli nähdä Ylitornion, Pellon, Muonion ja Karesuvannon rajanylityspaikat miehitettyinä ja valmiina estämään ruotsalaisten maahantulo! Kilpisjärvellä tankkasin itseni ja autoni, minkä jälkeen oli vielä Norjan poliisin rajatarkastus. Norja kyttää rajalla kuulemma virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia, jotka pääsevät Suomeen, mutta eivät Norjaan. Vartin jonottelun jälkeen poliisi tuli katsomaan omat paperini ja kysyi, mitä aioin Norjassa tehdä. Huippuvuoria poliisimies piti hyvänä ajatuksena ja toivotti hyvää matkaa.

Kilpisjärveltä onkin enää kahden tunnin ajo Tromssaan. Tromssan lentoasema on yhtä suuri kuin Oulunkin kenttä, mutta lentoja on moninkertaisesti enemmän ja ympäri Norjaa. Huippuvuorten lennolle on eksoottisesti passintarkastus, vaikka periaatteessa lennetäänkin Norjan sisäinen lento. Syy on siinä, että Huippuvuoret ei kuulu lainkaan Schengeniin. Käytännössä tämä toimii siten, että jos lähdet matkaan Oslon lentoasemalta, on sinun noustava koneesta Tromssassa välilaskun aikana. Mukaan on otettava kaikki käsimatkatavarat, noudettava mahdollinen ruumalaukku hihnalta ja vietävä se Tromssassa lähtöselvitystiskille. Lopuksi mennään tietenkin turvatarkastukseen ja passintarkastukseen, minkä jälkeen pääsee suoraan portille. Takaisin tullessa tietenkin sama toisin päin. Ensin passintarkastus, ruumalaukku hihnalta, tulli, lähtöselvitystiski, turvatarkastus ja sitten kohti Oslon-lentoa. Hyvin kätevää siis.

Norwegian asetti 17. kesäkuuta eli kaksi päivää ennen lähtöäni maskipakon lennoilleen, minkä vuoksi ennen koneeseen nousua oli laitettava maski. Minulla oli mukana omia maskeja, mutta myös Tromssan lentoasemalla (ja Longyearbyenissäkin) myydään maskeja. Terminaalissa ei kukaan käyttänyt maskia, enkä minäkään ollut ennen lentoa ikinä maskia käyttänyt. Eikä tainnut olla kovin moni muukaan, sillä norjankielisiä voimasanoja kuuli vielä koneessakin. Aluksi minäkin luulin tukehtuvani, mutta kyllä se lopulta helpotti. Kone, Boeing 737-800, ei ollut edes puolillaan. Parin päivän kuluttua kuulin, että matkustajia oli ollut vain noin 40. Norwegian ei tarjoile koneissaan tällä hetkellä yhtään mitään, mutta eipä 1,5 tunnin mittaisen lennon aikana mitään kaipaakaan.

Longyearbyenin lentoasemalta on 1689 kilometriä Vaasaan.

Muualla maailmassa on koronaviruspandemia, Huippuvuorilla rabiesepidemia!

Huippuvuoret tulivat hetki ennen laskeutumista näkyviin pilviverhon takaa. Jo hieman ennen meressä oli näkynyt jäälauttoja, jotka olivat kai irronneet jostain jäätiköstä. Longyearbyeniin laskeudutaan nähtävästi idän suunnasta Adventdalenin laaksoa pitkin ohi Longyearbyenin kaupungin. Itse lentoaseman kiitotie oli hyvin pomppuinen, mikä johtuu ikiroudasta. Muuten lentoasemalta ulos selviytyy hyvin nopeasti, sillä täällä ei ole mitään passintarkastuksia. Huippuvuoret esitteli säänsä puolesta parastaan, sillä aurinko paisteli liki pilvettömältä taivaalta ja lämpötilakin oli jopa +9°. En aivan tällaista odottanut, sillä olinhan pakannut mukaan talvitakin ja -kengät. Sekä tietenkin pitkät kalsarit (joita toki yleensä tarvitsee juhannuksena muutenkin).

Jokaiselta lennolta on bussikuljetus (Flybuss) Longyearbyeniin. Bussi kiertää jokaisen hotellin ja maksaa vain 75 Norjan kruunua (n. 7,15 euroa). Matkan saa maksettua kortilla, eikä Huippuvuorille muutenkaan ole syytä nostaa kruunuja vaivoikseen. Linja-auton kyytiin tuli noin 20 henkeä eli noin puolet lentokoneessa olleista oli ollut paikallisia, jotka hyppäsivät auton rattiin lentoasemalta. Tai heitä tultiin noutamaan. Ennakko-odotukseni turistien minimaalisesta määrästä sai vahvistuksen. Humoristinen bussikuski ilmoitti norjaksi heti kärkeen matkan Longyearbyeniin kestävän 2,5 tuntia, mikä sai bussin hörähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua kuitenkin jo saavutimme kaupungin ja ensimmäisenä pysäkkinä oli hotellini Mary Ann’s Polarrigg. Samalla bussilla hotellille tuli Oslossa asuva vietnamilainen tyttö, joka oli ainoa ei-norjalainen turisti, johon törmäsin kolmen päivän aikana Huippuvuorilla.

Täytetty jääkarhu tervehtii Mary Ann’s Polarriggin käytävällä. Muuten Huippuvuorilla en kyseiseen elikkoon törmännytkään.

Huippuvuorten omat ohjeistukset koronaviruksen varalle.

Mary Ann’s Polarrigg on entisiin hiilikaivostyöläisten parakkeihin perustettu hotelli. Hotellin pihalla seisoo Suomessa valmistettu vanha Sisu, jolla on kuljetettu työläisiä kaivoksiin. Hotelli on sisustettu hiilikaivoksilta hankituilla esineillä ja kaikella siihen liittyvällä. Kyseessä on varmasti eräs Longyearbyenin persoonallisimmista majapaikoista, vaikka sijaitseekin teollisuushallien keskellä pöllyävän soratien varrella. Hotellissa on ravintolan lisäksi asiakkaita varten keittiö omia kokkailuja varten (käyttökiellossa koronaviruksen takia). Samoin sauna löytyy, mikä oli kieltämättä yksi syy varata juuri tämä hotelli. Saunasta tosin kuulemma voi saada koronaviruksen, minkä vuoksi Huippuvuorten viranomaiset ovat kieltäneet myös ne. Covid-19 esittäytyi hotellilla käsidesipullojen valtavan määrän ohella myös siinä, että kaikkien hotelliin kirjautuvien tuli myös laittaa nimensä, kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa listaan, josko vaikka koronaa yhtäkkiä saarilta löytyisikin. Sitten saisi helposti selville, ketkä ovat olleet kontaktissa sairastuneen kanssa. Toistaiseksi Huippuvuoret on Norjan ainoa alue, jossa ei ole ollut ainuttakaan koronavirustapausta.

Longyearjoki erottaa Mary Ann’s Polarrigg -hotellin Longyearbyenin keskustasta.

Longyearbyenin ulkopuolella on pakko kantaa mukana asetta jääkarhujen varalta, mutta aseen kanssa ei ole asiaa esimerkiksi pankkiin tai ruokakauppaan.

Longyearbyenin kävelykadulla on tasan yhtä monta kulkijaa kuin suomalaisen 2 600 asukkaan paikkakunnan pääkadulla perjantai-iltana kahdeksan aikoihin. Eli nolla.

Majoittumisen jälkeen jouduin nielemään pettymyksen siitä, ettei juhannussaunaan nyt pääsisikään. Lähdin siis katselemaan Longyearbyenin keskustaa, jonne kävelee noin viisi minuuttia. Täälläkin on kävelykatu, jonka varrella on kaikki oleellinen, kuten sairaala, kirjasto, posti, pankki, baarit, ravintolat, ruokakauppa ja muutama erikoisliike. On täällä myös pikkuinen ostoskeskuskin, Lompen Senteret. Kaikki oli kuitenkin kiinni baareja ja ravintoloita lukuun ottamatta. Muutenkin Longyearbyen tuntui olevan aina lähinnä suljettu, sillä ei täällä asiakkaita nyt ole, eikä 2 600 asukkaan paikallisväestökään pysty kaikkea bisnestä pitämään pystyssä. Paitsi näemmä baareja, jotka tuntuivat olevan täynnä. Myös yhden baarin terassi oli täynnä, sillä olihan paikallisittain lämmin kesäpäivä ja aurinko paistoi.

Päädyin syömään illalliseksi kävelykadulla olevasta taco-vaunusta kalatacon hintaan 13 euroa. Huippuvuorilla syö ravintoloissa Suomea edullisemmin, mihin syynä taitaa olla verotus. Illallisen jälkeen siirryin nukkumaan, sillä olin matkustanut tälle päivälle ihan riittämiin. Olin nyt lähempänä pohjoisnapaa, kuin kotia. Pohjoisnavalle matkaa on ainoastaan noin 1 300 kilometriä.

Seuraavana aamuna lähtisin 11 tunnin vuonoristeilylle Pyramidenin venäläiseen kaivoskaupunkiin. Lisää myös Longyearbyenistä myöhemmin.

Päivä Ammanin vilskeessä

3.-4.1.2019

Kylmä on Ammanissakin aamuisin näin talviaikaan. Tai ainakin viileä. Viileää oli myös Sun Rise Hotelin yhteistilassa, jossa aamupala tarjoiltiin. Ikkunat olivat auki vilkasliikenteiselle kadulle, mutta vahvemmin sisällä tunsi olevansa luonnossa: yhteistiloissa on kymmenittäin pikkulintuja pikkuisissa häkeissään. Kaikki sirkuttivat yhteen ääneen, mikä jo hieman otti korviinkin! Lintuharrastus taisi olla hotellia ylläpitävän Jaberin perheen rakas harrastus, mutta linnut eivät välttämättä nauttineet olostaan päällekkäin kaapin syvennyksessä ja jatkuvassa tupakansavussa.

Söimme huoneen hintaan kuuluneen aamupalan ja lähdimme ulos. Kevyttoppatakki oli oikein pätevä vaatetus tälle päivälle, minkä lisäksi päässä olisi saanut olla pipo ja käsissä hanskat. Tuuli oli sen verran tuima ja viileä. Kesällä Ammanissa varmasti paistuu elävältä, mutta nyt lämpöä toivoi olevan edes hieman. Aurinko kyllä paistoi. Lähdimme suunnistamaan kohti Ammanin keskustaa ja sen muutamia turistinähtävyyksiä. Ei niitä täällä liiaksi asti sentään ole, vaikka puhutaankin eräästä maailman vanhimmasta jatkuvasti asutetusta kaupungista. Pääosin kaupunki tosin on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä vielä 1900-luvun alussa väkeä oli mitättömät parisen tuhatta. Nyt populaatio on kasvanut neljään miljoonaan. Siinäkin vielä yksi syy, miksei Ammaniin kannata tulla omalla autolla!

Naapurimaahan Saudi-Arabiaan suuntaaviin linja-autoihin lippuja myyvän toimiston julkisivua Abdalin bussiasemalla.

Amman on rakennettu kukkuloille.

Aluksi ohitimme lukuisat Abdalin bussiaseman lipunmyyntiputiikit. Täältä voisi hypätä Saudi-Arabiaan matkaavaan linja-autoon, joita odotteli kadun varressa pitkä rivi. Ja matkalaisiakin tuntui riittävän. Samoin Syyriaan olisi päässyt, sillä rajat ovat auki ja sisällissota sen verran hyvällä mallilla, että maahan voi taas matkustaa. Turistitkin jo palailevat, mutta itse taidan vielä hieman odottaa.

Amman on rakennettu kukkuloille, kuten niin moni kaupunki maailmassa. Tässä kaupungissa pääsee halutessaan ramppaamaan ylös ja alas. Mekin nyt nousimme ylös sadan metrin verran. Portailla vastaan tulleet ihmiset olivat aidosti yllättyneitä nähtyään turisteja heidän kotinurkillaan. Heidän hymynsä levisi entisestäänkin, kun tervehdin heitä arabiaksi. Vaikka Jordaniassa käykin turisteja, eivät he monestikaan eksy pääkaupunkiin saakka. Oleilevat Akaban rannoilla ja käyvät korkeintaan Petrassa päiväseltään. Sen vuoksi Ammanissa matkailija saa monesti erittäin lämpimän vastaanoton. Jopa autokorjaamojen ovilta huudellaan “welcome”, tervetuloa! Vastaavaa ystävällisyyttä ilman mitään taka-ajatuksia olen kohdannut vain Mauritaniassa vuonna 2014.

Umaijadien palatsi Ammanin sitadellin huipulla.

Herkuleen temppelin rauniot sitadellin laella.

Saavuimme pian Ammanin sitadellin juurelle, jonne sisäänpääsyä piti hieman pohtia. Lopulta aikamme linnoituksen muureja kierrettyämme osuimme portille johtavalle tielle. Sitadellin alueelle pääsi Jordan Passillamme ilmaiseksi. Muut maksavat sisäänpääsystä kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Oppaat tarjoavat täällä muuta maata hanakammin palveluksiaan, mutta luopuivat kuitenkin lopulta yrityksistään. Lähdimme kiertämään tätä Ammanin korkeimmalle kohdalle, Jebel al Qala’alle, muodostunutta linnoitusta, jota kiertää 1,7 kilometrin pituinen kivimuuri. Alun perin kukkula on ollut asuttu jo pronssikaudella, minkä jälkeen kaiken maailman kansat assyrialaisista, babylonialaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähtien ovat touhuilleet alueella. Kreikkalaiset ja roomalaiset muuten käyttivät Ammanista nimitystä Philadelphia!

Ensimmäisenä kävelimme umaijadien rakentamalle palatsille, joka on yksi sitadellin kohokohdista. Mielestäni suurempi kohokohta on kuitenkin roomalaiskaudelta peräisin olevan Herkuleen temppelin rauniot, jossa edelleen seisoo muutama pylväs kohti Jordanian taivasta. Herkuleen temppelin luota avautuu myös mainio näkymä alas Ammanin ydinkeskustaan, jota hallitsee samalta aikakaudelta peräisin oleva roomalainen amfiteatteri. Sitadellin alueella toimii lisäksi Jordanian arkeologinen museo, jonne ei tarvitse ostaa erillistä lippua. Museo on pieni, mutta esittelee kattavasti maan arkeologista perintöä paikallisista sarkofageista, Zeuksen päistä ja Azraqista löydetyistä puhvelin hampaista lähtien.

Näkymä Ammanin roomalaiselle teatterille ja ydinkeskustaan sitadellilta.

Vaaleanruskea on Ammanin väri.

Seuraavana lähdimme laskeutumaan alas sitadellilta. Taksit tarjosivat hyvin aktiivisesti kyytejään, mutta päätimme matkustaa jalan. Roomalaiselle teatterille ei tosin niin vain laskeuduttukaan, sillä sen saavuttaakseen tuli kiertää puolet tuosta linnoituskukkulasta. Näin jälkeenpäin selvitin, että lyhyempikin reitti kyllä löytyy! Matkalla osuimme vahvasti miehitetylle portille, jonka takana avautui metsäinen kukkula. Kukkulalla sijaitsee Raghadanin palatsi, jota Jordanian kuningas käyttää edustustehtävissään, kuten valtiovieraiden vastaanottamisessa. Meillä ei tietenkään ollut sinne mitään asiaa. Enkä usko, että portille parahiksi hajonneen taksinkaan kuskia kovin ilolla tervehdittiin. Sotilaat olivat paikalla asiaa selvittämässä.

Roomalainen teatteri niin ikään kuuluu Jordanian turistinähtävyyksiin, joihin Jordan Passilla pääsee ilmaiseksi. Muuten sisäänpääsystä joutuu pulittamaan tännekin sen pari dinaaria. Samalla lipulla pääsee sitten myös samassa yhteydessä oleviin kansanperinnettä esitteleviin museoihin. Ketään ei tosin kiinnostanut nähdä fyysistä Jordan Passia, vaan suullinen ilmoitus riitti. Tervetuloa, sisään vaan! Eli, jos matkustaa ilman Jordan Passia, kannattaa vain vastata myöntävästi, kun lipunmyyjä kysäisee, että “Jordan Pass?

Roomalainen teatteri.

Paikalliset pojat tahtoivat tulla kuvatuiksi roomalaisella teatterilla.

Roomalainen teatteri näytti ylhäältä sitadellilta varsin pieneltä, mutta nyt esiintymislavalta ylöspäin katsellessa paikka näyttikin suurelta. Portaat ylös olivat erittäin jyrkät. Jo roomalaisten on täytynyt vahingossa tipahdella alas katsomosta sinne noustessaan! Teatterin ylimmällä rivillä tapasin eteläafrikkalaisen, Johannesburgista kotoisin olleen nuoren miehen, joka oli yksinään reissussa koluamassa Jordaniaa. Hän oli kuullut Suomesta, osasi sen sijoittaa kartalle ja vieläpä kertoi haaveilevansa vierailusta maassamme. Mielenkiintoisempi kohtaaminen oli paikallisten hyperaktiivisten poikien kanssa, jotka kamerani nähtyään tahtoivat tulla kuvatuksi. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta saimme sovittua, että lähettäisin kuvat Facebookin kautta heille Suomeen palattuani. Nytpä minullakin on Facebook-kavereita, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Ne nimittäin on kirjoitettu arabiaksi.

Roomalaisen teatterin jälkeen jatkoimme Hashemikadun vilskeeseen. Nyt alkoi olla jo basaarimeininkiä havaittavissa. Autot tööttäilivät ruuhkaisella kadulla, jalkakäytävä oli tupaten täynnä ja kauppiaat houkuttelivat putiikkeihinsa. Ammanin kauppiaat ovat lauhkeita ja mukavia, täällä ei revitä hihasta pakko-ostoksille. Valikoimia saa halutessaan katsella täysin rauhassa. Liekö syynä se, että asiakaskunta on pääosin paikallisia, eikä turisteja pahemmin näe. Ensimmäisenä suunnistimme hedelmä- ja vihannessouqiin, meluiselle ja ahtaalle tori-alueelle, josta saa kaikki tällä seudulla kasvavat syötävät kasvit. Tuoreet, kuivatut, jauhetut, paahdetut, suolatut. Ostimme paikallisia granaattiomenoita ja banaaneja, vaikka eksoottisia mausteita ja pähkinöitäkin olisi varmasti saanut hyvään hintaan. Koko souqissa emme nähneet muita turisteja. Siis ainakaan länsimaalaisia turisteja! Hedelmien ja vihannesten jälkeen seuraa sekatavarasouq, jossa myydään sitten kaikki syötäväksi kelpaamaton tavara. Kankaista rakennusmateriaaleihin, jalkapalloihin ja elektroniikkaan.

Vihannes- ja hedelmäsouqin tarjontaa. Turisteilta otetaan täällä rahat pois.

Jälkiruokatarjontaa samaisessa souqissa.

Näin olimme päätyneet Al Husseinin moskeijan eteen. Ylitimme kadun, sillä tahdoimme vierailla vastapäätä moskeijaa sijaitsevassa, paljon hehkutetussa Al Afghani -nimisessä matkamuistopuodissa. Lonely Planet kertoo sen olevan perustettu jo 1870-luvulla. Itsessään putiikki oli hieman pettymys, eikä sieltä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa. Putiikki on selvästi suunnattu muslimiasiakkaille. Toisin oli sitten kulman takana, josta ostimme 0,45 dinaarilla (n. 0,56 euroa) kaksi falafelrullaa. Menimme syömään niitä roomalaisen teatterin liepeille, sillä muuten kaduilla oli liikaa väkeä. Roomalaisen teatterin luo ovat kerääntyneet myös Ammanin rahakauppiaat (eivät rahanvaihtajat!): täältä keräilijä saa kaikkia eksoottisia seteleitä ja kolikoita. Libyan dinaareista, Pohjois-Korean woneista ja Etelä-Sudanin punnista lähtien. Itse ostin pilkkahintaan Saudi-Arabian rahasarjan, kuten myös Irakin kolikot Saddam Husseinin kaudelta. Käytetyt CIA:n tekemät pelikortit vuodelta 2003 lähtivät niin ikään matkaani. Niissä kuvattuna oli Saddam Husseinin lisäksi koko herran lähipiiri. On mahtanut olla mukava tapa opiskella tämän rosvosakin naamoja korttipelin tiimellyksessä! Jordaniassa Saddamia tosin pidetään suurena arabijohtajana, sillä herran naamaa näkee niin autojen takapeileissä kuin myös kauppojen seinillä julisteiden muodossa.

Ammanissa, kuten muissakin kehitysmaiden pääkaupungeissa, on omat alueensa tietyille tuotteille. Tietyllä alueella täälläkin myydään vain hedelmiä ja vihanneksia, toisaalla taas vaikkapa vain naisten vaatteita. Itseäni kiinnosti “kultasouq”, alue, jolla myydään vain kullasta valmistettuja tuotteita. Eli lähinnä helyjä. Tammikuun alussa 2019 tuo alue vain oli pelkkä suuri työmaa, koska alueen kadut oli revitty auki, mutta kultasepänliikkeisiin kyllä halutessaan pääsi puikkelehtimaan. Kannattaa tosin varmaan matkustaa Dubaihin, jos kultaa tahtoo nähdä.

Kuningas Faisalin katu on yksi Ammanin pääkaduista.

Joulukuusen voi koristaa paprikoilla. Näin Duke’s Diwanin parvekkeella.

Duke’s Diwan on Ammanin kulttuuriväen kokoontumispaikkoja.

Mielenkiintoisempi vierailukohde, Duke’s Diwan, on eräs Ammanin vanhimmista rakennuksista. Se on vuonna 1924 valmistunut entinen pääpostitoimisto. Talo toimi postina 1940-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen se oli 50 vuoden ajan hotellina. Vuonna 2001 herra nimeltä Mamdouh Bisharat sitten kiinnostui talosta, koska oli huolestunut, ettei Ammanilla kohta enää ole mitään luonnetta tai autenttisuutta. Keskusta-alue kun on täynnä betonihirvityksiä. Bisharat otti rakennuksen vastuulleen ja nyt siitä on muotoutunut tärkeä kokoontumispaikka Ammanin kulttuuriväelle. Paikassa järjestetään kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, eikä paikkaan ole mitään sisäänpääsymaksua. Minttuteetä tarjoillaan kylläkin korkeaan dinaarin (n. 1,2 euroa) hintaan per lasi. Mutta toisaalta jollainhan paikkaa on ylläpidettävä, vaikka ei se siltä välttämättä näyttänytkään. Lievästi ränsistynyt rakennus on jännittävä vierailukohde ehdottomasti.

Illan suussa, auringon alkaessa painua mailleen, suunnistimme vielä Rainbow-kadulle (kyllä, kadunnimikyltissä lukee “Al-Rainbow”!). Se on pitkä, mutta hyvin rauhallinen katu, jota reunustaa lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Ne voisivat aivan hyvin sijaita missä tahansa Etelä-Euroopassa, mikä kertoo ehkä tarpeeksi paikkojen hintatasosta. Kadulle ovatkin kerääntyneet paremman väen näyttäytymispaikat, kuten myös merkkiliikkeet ja muut paikat, joita ei tavallinen ammanilainen tarvitse. Täällä on jopa alkoholiliike, mitä ei varsinkaan tavallinen ammanilainen tarvitse. En nimittäin nähnyt missään muualla Jordaniassa (lentoasemaa lukuun ottamatta) alkoholia myynnissä!

Seitsemän aikoihin illastimme edellisiltana tutuksi tulleessa Jusefin kadunvarsiravintolassa. Ruoka kahdelle hengelle hummuksineen, leipineen ja juomineen kustansi kuusi dinaaria (n. 7,4 euroa). Egyptiläinen koptikristitty Jusef kertoili elämästään Jordaniassa. Hän on naimisissa jordanialaisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi kappaletta. Kotopuolessa Kairossa tulee käytyä enää hyvin harvoin, eikä siihen ole oikein mitään syytäkään. Jordaniassa elämä on kuulemma parempaa. Kävi myös ilmi, että Jusef on aikoinaan ollut Ruotsin Jordanian-suurlähetystössä kokkina. Lihapullat olivat käyneet tutuiksi!

Al-Rainbow-katu on niin ikään kaupungin tärkeimpiä katuja, jonne asiaa taitaa olla vain varakkaalla kansanosalla.

Viimeisenä päivänä yritimme Jordanian kansallismuseoon (oikealla), mutta se oli suljettu.

Perjantai 4. tammikuuta oli torstain tavoin aurinkoinen, mutta nyt ulkona jopa tarkeni. Kuten yleensäkin reissuilla, lähtöpäiväksi sää aina lämpenee t-paitalukemiin. Onneksi meillä oli vielä tuntikaupalla aikaa pyöriä Ammania tutkien. Huono puoli tässä päivässä vain oli se, että perjantait ovat muslimien pyhäpäiviä. Muun muassa Jordanian kansallismuseo oli tänä päivänä suljettuna. Myös avoinna olevien ruokapaikkojen löytäminen keskustasta oli todella vaikeaa. Ehkä keskipäivän rukoushetken jälkeen tilanne on parempi. En tiedä. Eräs paikka aivan museon nurkalla sattui kuitenkin olemaan avoinna ja sieltä jopa huudeltiin tervetulotoivotuksia. Henkilökunta oli totutun uteliasta: he kysyivät työpaikkaani, lentolipun hintaa ja jopa parturini sijaintia. En ollut sentään käynyt Jordaniassa parturissa. Henkilökunnan uteliain, Mohammed, oli kotoisin Jaffasta (osa Tel Avivia) Israelista ja kertoi tulleensa tänne Ammaniin saadakseen olla vapaa.

Otimme iltapäivällä kolmen aikoihin taksin Tabarbourin bussiasemalle Ammanin keskustan pohjoispuolelle. Sieltä Sariyah Express -niminen linja-autofirma liikennöi jatkuvalla syötöllä (puolen tunnin välein) Ammanin kansainväliselle lentoasemalle. Lipun hinta oli 3,3 dinaaria (n. 4,1 euroa) ja matka kesti noin 40 minuuttia. Tällä kertaa liikenne ei ollut puuroutunutta. Ryanairin lentomme Varsova-Modlinin kentälle lähti aivan aikataulussa ja perillä Puolassa vastassa oli sankka räntäsade!

Idän aavikkolinnat ja saapuminen Ammaniin

2.1.2019

Azraq Lodge on täydellinen majapaikka, ehkä korkeaa hintaa lukuun ottamatta. Edes aivan naapurissa sijaitseva Muwaffaq Saltin lentotukikohta ei häiritse juurikaan, vaikka lentojen lähdöt kyllä kuulee ja näkeekin halutessaan hyvin helposti. Jordanian kuninkaallisten ilmavoimien käyttämä tukikohta on erittäin aktiivisessa käytössä ja sieltä nousee tiuhaan hävittäjiä ja suurempiakin koneita itäisen Jordanian taivaalle. Tukikohtaa ovat käyttäneet myös ainakin Alankomaiden ja Belgian hävittäjät, jotka lähtivät täältä Isis-terroristijärjestön perään. Syyria ja Irak kun ovat ihan kulman takana. Monipuolisen aamupalan jälkeen minäkin kävelin Azraq Lodgen takapihalle ja pääsin näkemään, miten kolme hävittäjää nousi taivaalle valtavan jylyn saattelemana.

Muwaffaq Saltin lentotukikohta näkyy ja kuuluu Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraqin pohjoisen keskustan halki kulkeva pääkatu linnan muurilta nähtynä.

Kymmenen aikoihin olimme jälleen vuokra-autossamme. Tarkoituksena oli ajaa Azraqin linnalle (Qasr Azraq), joka sijaitsee Azraqin pohjoisessa osassa. Azraqin kaupunki on kahdessa osassa, parin kilometrin päässä toisistaan. Hotellimme Azraq Lodge, kosteikko ja lentotukikohta sijaitsevat eteläisessä osassa kaupunkia. Itse linnaa ei ole mitenkään viitoitettu, mutta sen kyllä hoksaa ilmankin. Se sijaitsee tien vasemmalla puolella Azraqin pohjoisen osan keskustassa. Olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, mikä sai paikan oppaan tulemaan innokkaana tarjoamaan palveluksiaan. Mies ei pahoittanut mieltään, kun kerroimme koluavamme linnan keskenämme. Linnaan on kahden dinaarin (n. 2,5 euroa) sisäänpääsymaksu ja samalla tiketillä pääsee myös Amran ja Kharanan linnoihin. Meillä oli Jordan Pass, jolla pääsimme sisään ilmaiseksi.

Azraqin linnan sisäpiha.

Azraqin linna on kyhätty mustasta basaltista.

Azraqin linnan historia juontuu roomalaisten aikoihin, jonnekin 300-luvulle, mutta nykymuotoinen linna on 1200-luvulta. Linna on rakennettu paikallisesta mustasta basalttikivestä, mitä täällä päin tuntuu riittävän. Ainakin edellispäivänä Al-Jafrista Azraqiin ajellessamme olimme huomanneet maan olevan mustan basalttikiven peitossa. Osin raunioina oleva linna tunnetaan ehkä parhaiten siitä, että talvella 1917–1918, siis Osmanien valtakuntaa käydyn arabikapinan aikana, brittiläinen sotilas T. E. Lawrence (eli “Arabian Lawrence”) piti linnaa tukikohtanaan. Olin toki kuullut herrasta aiemminkin, mutta vasta jälkikäteen, vuoden 1962 “Arabian Lawrence” -elokuvan katsomisen jälkeen, vierailu alkoi tuntua entistä mielenkiintoisemmalta. Elokuvassa ei tosin taidettu Azraqia mainita. Kiertelimme linnaa parinkymmenen minuutin ajan. Lähtiessämme linnaan saapui kymmenen hengen ranskalaisryhmä. Vaikka Azraq onkin rauhallinen ja syrjäinen, ovat turistiryhmät löytäneet tämänkin kolkan Jordaniasta. Turistiryhmät ilmeisesti kiertävät näitä “aavikkolinnoituksia”, joita täällä Ammanin itäpuolen aavikolla riittää!

Pikkuruinen Amran linna sijaitsee keskellä autiomaata.

Samainen linna lähempää.

Amran linnan freskoissa karhut soittavat kitaraa.

Azraqin linnalta jatkoimmekin matkaa seuraavaan aavikkolinnaan, mikä olisi tyystin erilainen, kuin juuri näkemämme. Amran linna (Qasr Amra) on 30 kilometrin ja parinkymmenen minuutin päässä Azraqista. Kyseinen linna ei itse asiassa ole edes linna, vaan 700-luvulla rakennettu rentoutumis- ja metsästysmaja. Täkäläinen kalifi Walid I (ja mahdollisesti myös myöhemmät kalifit) saapuivat Amraan viettämään “pleasure timea” kylpien ja metsästäen, kuten oppaamme Mubarak meille kertoi. Amran linna tunnetaan erityisesti sen sisätiloja peittävistä freskoista, joissa on kuvattuna alastomia naisia, eläimiä ja hedelmiä. Tällaista ei uskoisi näkevänsä islamilaisessa maassa, sillä islamissa ihmisten ja eläinten kuvaamista pidetään pahana. Osa freskoista on toki tuhottu graffiteilla, mutta kunnostustöitä tehtiin koko ajan.

Tämä pikkuinen linna on Unescon maailmanperintöluettelossa ja turistibusseja tuntui tulevan jatkuvana virtana. Annoimme oppaallemme Mubarakille parin dinaarin tipin, vaikkemme kierrosta halunneetkaan. Se vain tapahtui taas. Itse linnaan on vapaa sisäänpääsy Jordan Passilla, eikä sitä edes tarvinnut esittää paikalle saapuessa. Hymyileväinen Mubarak kertoi uskovansa meitä.

Amran freskoista erottuu eläinten lisäksi selkeitä ihmishahmoja.

Lisää taidokkaita freskoja.

Amran linna on mukavan pieni vierailukohde ja pieni oli myös seuraava aavikkolinnoituksemme: 700-luvulla valmistunut Kharanan linna (Qasr Kharana). Se puolestaan sijaitsee 15 kilometrin päässä Amrasta, samaisen Ammaniin johtavan valtatien varressa. Opasteet idästä eli Azraqin suunnasta ovat hieman onnettomia, mutta linnan kyllä hoksaa muutenkin. Se on miltei tiessä kiinni. Myös Kharanan linnaan pääsee Jordan Passilla ilmaiseksi. Pistäydyimme pikaisesti ja jatkoimme matkaa.

Kharanan linna.

Jordanian pääkaupunki Amman odotti, mutta ennen sitä aioimme palauttaa vuokra-Chevroletimme. Ammanissa ajamista en missään vaiheessa edes miettinyt, sillä liikenteen kerrottiin olevan kaoottista. Kaoottiseen suuntaan se kehittyi jo Ammanin kehätiellä, jota pitkin matkasimme kohti Monte Carlo -autovuokraamoa. Täälläkin liikenteen rytmiin kyllä pääsee äkkiä ja oppii ohittelemaan autoja ilman vilkkua. Suomessa takana tulevasta autosta ei pysty päättelemään, ajaako edellä menevää autoa mies vai nainen. Jordanian liikenne onkin hauskaa seurattavaa juuri tämän vuoksi: täällä naisten ajaminen on hieman holtitonta, mutta toisaalta vauhtia on reilusti alle rajoituksen. Kun tällaisen auton sitten ohittaa, näkee ratissa aina niqabiin pukeutuneen naisen. Jordaniassa naiset pääsevät sentään rattiin, mutta tämä pienen raon silmien kohdalle jättävä kasvohuntu ei vain voi olla turvallinen ajovarustus! Ainakin se tekee ajamisesta haasteen.

Juuri ennen auton palautusta tankkasimme auton täyteen Manaseer-huoltoasemalla, sillä ne tuntuvat hyväksyvän korttimaksun. Auton palautus oli sujuvaa, eikä kulkupelistämme löytynyt mitään huomautettavaa. Vahingon varalle tehty sadan dinaarin katevaraus lähti kortiltani välittömästi. Monte Carlon pojat tilasivat meille taksin ja se tuli jo 45 minuutin kuluttua. Aikaa meillä tosin oli. Kello ei ollut vielä yhtäkään iltapäivällä. Taksimatka Ammanin lentoaseman nurkilta, Monte Carlon konttorilta, Ammanin keskustaan maksoi 30 dinaaria (n. 37,5 euroa). Matkaan kului reilut 40 minuuttia ja matkalla bongasin tien varresta esimerkiksi Ikean!

Perillä Jordanian pääkaupungissa. Kuvassa vilkas Kuningas Husseinin katu.

Sun Rise Hotel sijaitsee parkkipaikan takana. Tältä alueelta lähtee tiuhaan busseja Saudi-Arabiaan ja Syyriaan.

Olimme varanneet hotellihuoneen Sun Rise Hotelista, Abdalin linja-autoaseman luota. Valitettavasti tuolta bussiasemalta lähtee busseja vain Saudi-Arabiaan ja Syyriaan, eikä esimerkiksi Jerashiin. Sun Rise on pienehkö hotelli, jota pyörittää Betlehemistä Länsirannalta kotoisin oleva palestiinalainen Hamdanin perhe. Perheen pää, Jaber Hamdan tarjoaa kuljetuspalveluita Jordanian lisäksi Libanonissa ja Syyriassa. Poika Mohammed kertoi, että täällä “itärannalla” eli Jordaniassa palestiinalaiset voivat elää vapaammin, vaikka kotikin kyllä tuntui olevan mielessä. Länsirannalla palestiinalaisten elämä ei kuulemma ole hääviä.

Ortodoksikirkko Abdalin bussiaseman liepeillä Ammanin keskustassa.

Katukuvaa Kuningas Abdullah I:n moskeijan edestä.

Majoittumisen jälkeen lähdimme lyhyelle kierrokselle hotellin nurkille. Löysimme Jordanian opetusministeriön, samoin kuin maan parlamentin. Kuningas Abdullah I:n moskeijan nurkilta käännyimme takaisin kohti hotellia. Moskeijallakin näkyi olevan oma matkamuistomyymälänsä, mutta sisään moskeijaan emme edes yrittäneet. Ortodoksikirkko moskeijaa vastapäätä sen sijaan kiinnosti, mutta sen portit olivat lukossa. Myöhemmin illalla kuulin, että täällä kirkot soittavat kellojaan! Tietenkin kristinuskolla on täällä muinaiset juuret, johon törmäsin pimeän jo laskeuduttua. Olin nimittäin etsimässä ruokaa ja päädyin astumaan sisään pieneen katuravintolaan. Ravintoloitsija Jusef toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja toivotti hyvät uudet vuodet. Minä tietenkin kysyin, että milloinkas se teidän islamilainen uusivuosi koittaa. Jusef kertoi olevansa koptikristitty Egyptistä. Tämän hän vahvisti näyttämällä ranteessaan olevaa pientä ristitatuointia! Ostin dinaarilla paikan kaikki falafelit ja tämän lisäksi parilla dinaarilla kolme shawarmaa. Amman on halpa kaupunki, olkootkin pääkaupunki. Kerrankin näin päin!

Azraqin kosteikolle halki itäisen Jordanian erämaan

1.1.2019

Jordanian matkaa suunniteltaessa Punaisenmeren rantalomakohde Akaba taisi jäädä ensimmäisenä pois listalta. Viikossa ei ehtisi kaikkialle. Wadi Rumin jätimme listalta seuraavana, vain hieman ennen reissuun lähtöä. Ajattelimme Wadi Rumin olevan hieman liian suosittu ja siten täynnä turisteja. Ja toisaalta ajattelimme näkevämme karunkauniita laaksoja ja kallioita muuallakin. Päätimme korvata Wadi Rumin suuntaamalla etelän sijasta koilliseen, Jordanian vähiten vierailtuun kolkkaan. Siellä sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Azraq, jossa on linna ja jordanialaisittain kuuluisa vesistönsuojelualue.

Vuoden ensimmäinen aamu valkeni kirkkaana. Kylmä kyllä oli jälleen, minkä vuoksi teki hyvää päästä aavikolle. Siellä olisi ainakin päiväsaikaan lämpimämpi. Azraqin majoitustarjonta vain sattuu oleman kovin suppea: tarjolla on ainoastaan kallis Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluliiton (RSCN) ylläpitämä Azraq Lodge ja toisaalta yhdessä Tripadvisorin keskustelussa mainittu vaatimaton hotelli “jossain päin Azraqia”. Alun perin ajatuksena oli etsiä tuo halpa majatalo, mutta kaksi kylmää yötä Danassa sai minut varaamaan yön Azraq Lodgesta hintaan 82 dinaaria (n. 101 euroa) sisältäen aamupalan. Tämä on helposti uusi ennätykseni majoituksen hintoja ajatellen! Azraq Lodge löytyi Booking.comista, toisin kuin se toinen.

Danan hotellin mukavat isännät hyvästelivät antamalla meille matkaan leipää. En olekaan mistään muusta hotellista saanut leipää lähtiessä. Pistäydyin Danan pikkuisessa kaupassa hakemassa vielä yhden vesipullon ennen autiomaahan siirtymistä. Kauppias toivotti lämpimästi tervetulleeksi oikein kädestä pitäen.

Danasta on 275 kilometrin ajo Azraqiin. Matkaan kuluisi kolmisen tuntia. Ensimmäinen osuus olisi 72 kilometrin siirtyminen Al-Jafrin kaupunkiin kohti kaakkoa, mistä edelleen reilun 200 kilometrin ajo perille Azraqiin. Jostain oudosta syystä Google Maps ei ehdota tätä reittiä lainkaan, jos alkupisteeksi laittaa Danan ja päätepisteeksi Azraqin. Se ehdottaa sen sijaan kiertämistä Ammanin kehätien kautta. Me halusimme nähdä autiomaata ja ainakin Lonely Planet kuvailee Al-Jafrista Azraqiin johtavaa valtatietä numero 5 sanalla “desolate”, autio.

Valtatie 5, al-Badian valtatie, on tyhjä. Kyltti hieman Al-Jafrista pohjoiseen kertoo etäisyydet Irakin ja Saudi-Arabian raja-asemille ja määränpäähämme Azraqin kaupunkiin.

Al-Badian valtatiellä jossain Al-Jafrin ja Azraqin puolivälissä ehkä.

Aluksi nousimme jälleen Danasta isolle tielle. Danan tienhaarassa oli tänä aamuna sotilaita istumassa panssaroidussa ajoneuvossaan. Me emme olleet uhkaavia, joten saimme jatkaa pysähtymättä. Hetkessä saavutimme valtatien 15, jota myös nimellä “Desert Highway” kutsutaan. Tällä tiellä piti ajaa muutaman sadan metrin matka, minkä jälkeen tehdä U-käännös ja ajaa hieman takaisin päin. Siten pääsimme kääntymään Al-Jafriin johtavalle pienemmälle tielle. Tie oli hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kameleita näkyi horisontissa, samoin lampaita siellä täällä. Vaikka olimme nyt selvästi siirtyneet autiomaahan, on täälläkin kai jotain järsittävää eläimille. Danassa läsnä olleet vuoret katosivat vähitellen taustapeilistä.

Sitten saavuimme Al-Jafriin. Ensimmäisenä vastassa oli suuri sotilastukikohta. Tiesululla ei ollut ketään, vaikka uskoinkin, että Al-Jafrissa jos jossain passimme nyt vihdoin haluttaisiin nähdä. Täällä ei käy turisteja, eikä heillä oikein ole mitään syytä edes ajaa kaupungin poikki. Kuka nyt Azraqiin yrittäisi tätä kautta. Ohitimme pölyisen Al-Jafrin, eikä kukaan pysäyttänyt. Käännyimme lopulta valtatie 5:lle, jota myös al-Badian valtatieksi nimitetään. Al-Jafrissa on viimeinen huoltoasema vähään aikaan, mutta meillä oli tankissa tavaraa riittämiin.

Näin suuret pinnanmuodot ovat harvassa al-Badian autiomaassa.

Al-Badian autiomaa on pienten mustien tuliperäisten kivien peittämää. Kasvillisuus on liki olematonta.

Jonkin matkaa Al-Jafrista kohti pohjoista ajettuamme, eteen tuli kyltti: Irakin rajalle olisi 430 kilometrin matka. Saudi-Arabiakaan ei olisi kaukana. Muuten tiellä ja sen molemmin puolin oli kovin vähän mitään muuta. Olimme nyt syvällä al-Badian autiomaassa, paikassa, jonka nimi tarkoittaa “paikkaa josta beduiinit ovat kotoisin” ja toisaalta myös “kuivaa paikkaa”. Maisema olikin kuivaa pääosin tasaista mustan vulkaanisen pikkukiven peittämää erämaata, jolla ei kasvanut mitään tai mikään. Veden täyttämät painanteet olivat hyvin harvassa ja yhtä harvassa oli kasvillisuus.

Tie sen sijaan on hyvässä kunnossa. Täällä voisi ajaa niin lujaa kuin vain autosta lähtee, eikä muusta liikenteestä ole haittaa. Laskimme, että ensimmäisten 150 kilometrin aikana vastaan tuli kymmenen autoa. Tie todellakin oli autio. Al-Jafrin ja Azraqin välillä tiessä on pari hidastetöyssyä ilman varoituskylttejä, joihin hajottaa autonsa, jos ajaa reilua satasta nopeusrajoitusten mukaan. Helposti tulee siis kymmenien kilometrien kävelymatka erämaan poikki!

Ehkä puolivälissä tietä, keskellä-ei-mitään, on huoltoasema ja poliisin tarkastuspiste. Emme tankanneet, eikä autommekaan ollut rikki (olin hoksannut hidasteet ajoissa). Kukaan ei myöskään pysäyttänyt meitä. Myös sivilisaation merkit ovat kovin vähissä, mutta puhelimessa on kyllä kenttää liki koko ajan. Apua saa siten soitettua helposti.

Jännittävintä tiellä, hieman ennen Azraqia, on se, että valtatie kulkee alle 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian rajasta. Tätä juhlistaaksemme pidimme evästauon tuossa paikassa. Maisemaltaan se oli kuin missä tahansa muualla tämän valtatien varrella, eikä näkyvyyttä tainnut olla ihan Saudi-Arabiaan saakka. Otin kuitenkin kuvankaappauksen sijainnista. Lähemmäksi tuota patavanhoillista kuningaskuntaa ei kovin helpolla pääse, saudit kun eivät vierailijoita maahansa halua. Lopulta saavutimme sen risteyksen, mistä tie haarautuu Saudi-Arabian rajalle. Siitä lähtien jo valmiiksi hyväkuntoinen tie parani entisestään. Kaistojakin tuli pian yksi lisää. Tällä varmaan halutaan näyttää rikkaalle naapurimaalle, että kyllä meilläkin on rahaa. Tai sitten tie oli jopa saudien rahoittama. Saudiarabialaisten autojen määrä kasvoi huomattavasti, mutta rauhallista oli silti edelleen. Oli vaikea kuvitella tänne niin paljon liikennettä, että kahta kaistaa oikeasti tarvittaisiin.

Vajaan 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian kuningaskunnasta al-Badian valtatie näyttää tältä. Eli samalta kuin vaikkapa 100 tai 150 kilometriä aiemmin.

Erämaa ei ole mitään ilman kameleita.

Tie on muuttunut kaksikaistaiseksi hieman ennen Azraqia. Tässä kohtaa tie haarautuu Saudi-Arabiaan. Me jatkoimme suoraan eli kohti Ammania ja toisaalta myös Syyriaa ja Irakia.

Olimme päättäneet vierailla Shaumarin luonnonsuojelualueella, joka on vähän ennen Azraqia etelästä saavuttaessa. Navigaattorista ei ollut mitään hyötyä Azraqin tuntumassa, sillä tiejärjestelyt ovat nykyisin tyystin erilaiset kuin vaikkapa Google Mapsissa. Eikä etelästä lähestyttäessä edes ollut mitään tienviittoja Shaumariin. Hieman ennen Azraqia teimme sitten U-käännöksen ja lähdimme takaisin tulosuuntaan. Pohjoisen suunnasta Shaumariin on opastekylttejä, joten löysimme paikan lopulta.

RSCN:n ylläpitämä Shaumarin luonnonsuojelualue on kooltaan vain 22 km², mutta se on tärkeä elinalue muun muassa vaarantuneille valkobeisoille ja lännenkaulustrapeille. Sen lisäksi siellä asustaa aasianvilliaaseja ja gaselleja. Emme oikein uskoneet paikan olevan avoinna, varsinkaan näin uudenvuodenpäivänä. Parkkipaikka olikin tyhjä, mutta yllättäen lipunmyyntitiskillä istui mies, joka kertoi paikan olevan avoinna. Tervetuloa vaan! Sisäänpääsymaksun mies kertoi olevan viisi dinaaria (n. 6,2 euroa) henkilöltä. Sillä pääsisi porttien sisäpuolelle piknik-alueelle kuten myös paikan opastuskeskukseen. Lipunmyynti on Jordaniassakin toisinaan aikamoinen show: täällä lipunmyyjä tahtoi nähdä passit, joista kopioitiin tiedot kirjoihin ja kansiin. Mies ei vain tahtonut löytää kansallisuutta passistani, eikä asian kerrottuani ollut kuullutkaan maasta nimeltä Finland:

– England? Holland?
– Finland.
– Missä päin tämä Finland on?
– Pohjois-Euroopassa, Ruotsin ja Venäjän välissä.
– Ah, Venäjä! Voinko kirjoittaa Venäjän kansallisuudeksi?
– No et.

Lopuksi minun piti vielä allekirjoittaa kuitti, joka toimi samalla pääsylippuna. Maksu onnistuu muuten myös luottokortilla. Kokeilimme. Näin olimme päässeet hyvin virallisesti Shaumarin luonnonsuojelualueelle. Ensimmäisenä kävelimme tietenkin massiiviseen opastuskeskukseen, minkä tiskillä istunut nuorimies taisi hieman pelätä ulkomaankielisiä vierailijoita ja pysytteli koko ajan kaukana, mutta kuitenkin näköetäisyydellä, meistä. Ettei vain joutuisi puhumaan englantia.

Valkobeisoja Shaumarin luonnonsuojelualueella.

Samoja elikoita.

Opastuskeskus kertoo kattavasti Shaumarin luonnonsuojelualueesta ja tämän seudun luonnosta ylipäänsä. Tärkein anti ovat kuitenkin aitojen sisäpuolella asustelevat Shaumarin eläinlajit. En ollut uskonut näkeväni valkobeisoja tällä matkalla, sillä Shaumarin safarikierroksetkin olisi pitänyt varata vähintään 48 tuntia ennen vierailua ja lisäksi olisi pitänyt olla kasassa vähintään kolmen hengen ryhmä. Meitä oli vain kaksi. Nyt nuo Qatar Airwaysin tunnuseläimet kuitenkin olivat yhtäkkiä suoraan edessäni, vaikkakaan eivät luonnossa. Näin myös hauskannäköisiä lännenkaulustrappeja. Noiden kurkilintujen englanninkielinen nimikin on oikein hauska: houbara bustard. Aasianvilliaaseja laidunsi viereisessä aitauksessa yhdessä paikallisen gasellilajin kanssa. Noita reem-gaselleja oli vaikea nähdä niiden pienen koon vuoksi, mutta opastuskeskuksen toisen kerroksen kahvilaan kavuttuamme näimme yhden gasellin kuopsuttelemassa maata.

Opastuskeskuksen kahvila ei ole ehkä milloinkaan ollut avoinna. Tämän vuoksi luonnonsuojelualueelle voi tulla omissa eväissä, joita on mukava sitten grillailla tätä aktiviteettia varten rakennetuilla grilleillä eukalyptuspuiden katveessa. Saapuessamme Shaumari oli ollut täysin tyhjä, mutta nyt opastuskeskuksen puistossa oli kuhinaa. Tänne nähtävästi tullaan viettämään aikaa kavereiden ja lasten kanssa. Azraqista tänne ajaa hujauksessa.

Olimme jo portista ulkona ja lähes autolla, kun lipunmyyjä juoksi peräämme. Hänen mielestään meidän kuului maksaa lisää, sillä hän oli “epähuomiossa” perinyt meiltä liian pienen sisäänpääsymaksun. Oikea sisäänpääsymaksu olisi kuulemma kahdeksan dinaaria (n. 9,9 euroa) henkilöltä! Me kieltäydyimme maksamasta ja kerroimme, ettei hänen virheensä ollut meidän virheemme. Jordaniassa muutenkin lipunmyyjät voivat keksiä lippujen hintoja mielensä mukaan, sillä hinnastoja en nähnyt missään. Paitsi ehkä Petrassa. Shaumarista jäi lopulta hieman hapan maku. Jo viiden dinaarin sisäänpääsymaksu on mielestäni hieman liikaa Jordaniassa, mutta kahdeksan dinaaria on täyttä ryöstöä. Jos myyjä olisi kertonut tuon summan heti kättelyssä, olisimme jättäneet paikan näkemättä.

Näkymä Azraqin kaupunkiin Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraq Lodgen oleskelutila henkii sotilaallista historiaansa.

Parissakymmenessä minuutissa saavutimme Azraqin kaupungin ja sen keskustassa sijaitsevan Azraq Lodgen. Paikka on 1940-luvulla rakennettu entinen brittien sotilassairaala, jonka RSCN on nyttemmin muuttanut 16 huoneen hotelliksi. Astuimme sisään suureen oleskelutilaan, jonka sohvat on päällystetty maastokuviolla. Seinillä roikkuu vanhoja valokuvia ja onpa perällä pieni museontapainenkin. Majatalossa ei tietenkään tiedetty varauksestani yhtään mitään, sillä olin tehnyt sen samana aamuna ja nyt kello oli vasta kaksi iltapäivällä. Tilaa kuitenkin olisi. Vierailijoita taisi olla kahdessa muussa huoneessa: itävaltalaisia ja belgialaisia pöydällä lojuneiden passikopioiden perusteella. Lopulta varaukseni löytyi ja saimme huoneemme.

Huone oli valtava, ja siellä tuntee olevansa entisessä sairaalassa. Sängyt ja kylpyhuone eivät toki ole 40-luvulta, mutta tuolit taisivat olla. Tai ainakin niistä oli tehty vanhannäköisiä ja epämukavia. Oltiinhan toki brittisairaalassa! Ilmastointi toimi (tai oikeammin tarvitsimme lämmitystä, joka sekin toimi) ja oma terassi löytyi. Terassilta avautuu hyvin stereotyyppinen näkymä: pari moskeijaa, matalia betonitaloja ja hiekkaerämaata silmän kantamattomiin. Tällaista on minun Lähi-itäni!’

Azraq Lodge (ja Kuolleenmeren Mujib Chalets) on niitä hotelleja, joista ei tarvitsisi välttämättä lähteä ulos ollenkaan. Mielellään vain nauttisi upeasta miljööstä ja katselisi auringonlaskua terassilta. Tietenkin kalleimman koskaan maksamani hotellin kuuluu ollakin luokseensavetävä!

Azraq Lodgen majoitusrakennus.

Azraqin rakennuskantaa.

Azraq Lodgen ollessa RSCN:n ylläpitämä, kuuluu majoitukseen aamupalan ohella myös ilmainen sisäänpääsy (muuten pääsymaksu on kahdeksan dinaaria) läheiselle RSCN:n luonnonsuojelualueelle, Azraqin kosteikolle. Se oli yksi syy, miksi olimme tulleet Azraqiin. Vastaanottovirkailija valmisti vapaaliput tuossa tuokiossa ja pian olimme jo ulkona kävelemässä kohti tuota outoa kosteikkoa. Ei täältä Jordanian itäosista, läheltä Saudi-Arabiaa uskoisi löytävänsä moista keidasta. Eikä se hyvin voikaan, sillä vuoteen 1993 mennessä kosteikon lähteet olivat käytännössä kuivaneet ja alue näin ollen tuhoutunut. Alun perin kosteikkoalue muodostui 250 000 vuotta sitten. Paikalla viihtyivät niin norsut, virtahevot, sarvikuonot, leijonat kuin geparditkin. Muuttolinnut tapasivat pysähtyä Azraqissa muuttomatkoillaan. Samoin ihmiset hyödynsivät vesistöä, mutta koska populaatio oli maltillinen, ei ihminen ehtinyt tuhota paikkaa vuosituhansien saatossa. Vasta 1960-luvulla Jordanian pääkaupunki Amman alkoi kasvaa ja tarvitsi vettä. Nopeasti, muutamassa vuosikymmenessä Azraqin kosteikko oli pumpattu kuiviin. Nykyisin pieni osa kosteikosta on saatu pelastettua ja työ jatkuu, vaikka alueella onkin edelleen laittomia pumppauksia.

Tässä lainehti vielä vähän aikaa sitten Ein el Soda -niminen lähde, joka pumpattiin tyhjäksi parissakymmenessä vuodessa. Viimeiset pisarat imettiin vuonna 1993.

Nykyisin Azraqin kosteikot on suojeltu ja niitä pyritään entistämään.

Tällaista näkyä ei odottaisi näkevänsä keskellä kuivaa al-Badian erämaata.

Täällä pääsisi osallistumaan pidemmälle opastetulle “safarille”, mutta sekin vaatisi vähintään kolmea osanottajaa. Siellä pääsisi paremmalla tuurilla näkemään paikallisen tšetšeenivähemmistön kosteikkoalueelle tuomia vesipuhveleita. Omin päin pääsimme kiertämään 1,5 kilometrin pituisen “marsh trailin”, jolla saa käsityksen tästä luonnonsuojelualueesta. On kuivahtanutta maisemaa, joka on kuulemma joskus ollut veden peitossa. Toisaalta paljon on myös vesialuetta, jossa on äärimmäisen hyvällä tuurilla onnistunut selviämään pikkuruinen kalalaji, tiikerikillinen (Aphanius sirhani). Se on kotoperäinen täällä Azraqin kosteikkoalueella eli sitä ei tavata missään muualla maailmassa. Luonnossa sen näkeminen on hankalaa, mutta kosteikon opastuskeskuksen akvaariossa näitä äärimmäisen uhanalaisia kaloja saattoi katsella. Marsh trail oli äkkiä kierretty, emmekä nähneet kuin vesipuhveleiden pusikoihin tekemiä polkuja.

Kotoperäinen tiikerikillinen elää Azraqin luonnonsuojelualueen vesistöissä.

Azraqin katunäkymää iltapäivällä.

Luonnonsuojelualue meni kiinni neljältä iltapäivällä. Sen jälkeen lähdimme kauppaan. Ajattelimme valmistaa piknikin omaan huoneeseemme, sillä illalliseen ei nyt todellakaan olisi enää varaa huoneen maksaessa sata euroa. Illallinen maksaa kuulemma 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Kaupassa saimme kuninkaallisen vastaanoton: kahvia tarjottiin ostostenteon lomassa ja johdatettiinpa välillä takahuoneeseenkin, jossa oli tuoreempia hedelmiä ja vihanneksia. Ainakaan ne eivät olleet seisseet auringonpaisteessa kadunvarressa koko päivää. Säilykemaissipurkki, makkarasäilyke, kurkku, tomaatteja, appelsiinejä, banaaneja, saudiarabialaista mangomehua, egyptiläinen sulatejuustopaketti ja luonnonjogurttia lähti mukaamme seitsemällä dinaarilla (n. 8,7 euroa). Kauppias antoi kaupan päälle myös kertakäyttölautaset aivan pyytämättämme. Tulimme satsista liiankin täyteen ja kaiken lisäksi säästimme pienen omaisuuden.

Azraqissakin ilta viilenee näin talvella nopeasti, eikä pihalla viihdy ilman paksumpaa vaatetusta. Onneksi hotellihuoneen lämmitys toimi moitteetta. Kahden kylmän yön jälkeen Azraq Lodge tuntui taivaalliselta.

Kallioon kaiverrettu Petra

31.12.2018

Vuoden viimeinen aamu valkeni aurinkoisena. Ei aurinko sentään vielä aamukuuden jälkeen lämmittänyt, mutta lämmin suihku kyllä lämmitti kylmettyneitä jäseniä. Hotel Dana Towerissa ei siis ole lämmitystä, mutta suihkun veden saa lämpimänä halutessaan. On vain vaivauduttava napsauttamaan nappulaa suihkun seinässä ja odotettava puolisen tuntia. Ja toivottava, ettei kukaan ehdi tyhjentämään koko lämminvesivaraajaa ennen itseä. Suihku kun on yli kymmenen ihmisen keskenään jakama. Samoin vessa.

Syy varhaiseen heräämiseen oli se, että ajattelimme lähteä kohti Jordanian tärkeintä nähtävyyttä, Petraa, ennen suurinta ryysistä. Samaa tuntuivat ajattelevan muutkin hotellin asukkaat. Aamupalan jälkeen olimme autossa jo kahdeksan aikaan nousemassa ylös jyrkkää tietä, joka on ainoa väylä ulos Danan kylästä. Maisemat jo pelkästään tältä Danan “ulosmenoväylältä” ovat upeita: täältä saa käsityksen koko Danasta ja näkymät samannimiseen laaksoonkin ovat hyvät. Alhaalla Danassakin on hautausmaa, mutta suurempi löytyi myös tien yläpäästä. Emme olleet sitä edellispäivän sankassa sumussa bonganneet.

Danan laakso aamukahdeksalta vuoden 2018 viimeisenä päivänä.

Danan hautausmaa.

Danasta Petraan on 55 kilometrin matka. Puolivälissä matkaa sijaitsee Shoubakin pikkukaupunki, joka tunnetaan ristiretkeläisten rakentamasta Montrealin linnastaan. Jätimme paikan väliin, koska edellispäivänä olimme nähneet linnoituksen Karakissa. Ristiretkeläisten tekeleen niin ikään. Lisäksi ajattelimme näkevämme ihan riittävästi vanhaa rakennustaitoa Petrassa. Siispä pysähdyimme vain hedelmäostoksilla keskustassa. Samoin päätin täyttää tankin kaupungin Manaseer-huoltoasemalla, koska hoksasin sen hyväksyvän luottokortin maksuksi. Jordaniassa ei tarvitse tietenkään itse liata käsiään huoltoasemilla, vaan aseman työntekijä täyttää tankin. Jos maksaa käteisellä, on heitettävä vaihtokolikot tippinä tankkaajalle. Jos taas maksaa kortilla, kuten minä, laitetaan 0,5 dinaarin (n. 0,6 euroa) palvelumaksu automaattisesti loppusummaan. Shoubakissa tankillinen ysivitosta maksoi noin 35 euroa. Ammanissa sama litku oli halvempaa: tankin sai täyteen alle 30 eurolla.

Petra sijaitsee Wadi Musa -nimisen kaupungin syleilyssä. Kaupunki taas sijaitsee laaksossa, joten tie laskee halki kaupungin ja lopulta perillä odotti kymmenittäin turisteja kuljettavia linja-autoja ja sadoittain yksityisautoja, iso osa tietenkin turistien vuokra-autoja. Pysäköinti ei yllättäen täälläkään kustanna dinaariakaan ja toisaalta pysäköidä voi miten ja minne lystää. Heti, kun astuin ulos autosta, oli kimpussa retkien kaupittelija. Nyt jo voisi varata kameli- tai hevoskyytiä Petrassa ja toisaalta hän voisi kuljettaa Petran toiselle laidalle luostarille. Sieltä olisi kuulemma sitten kätevää kävellä takaisin päin. Emme lähteneet miehen kelkkaan, mutta eräät espanjalaiset taisivat lähteä.

Vuokra-automme Chevrolet Cruze Petran parkkipaikalla.

Tie Petraan. Vasemmanpuoleinen “kaista” on varattu hevoskyydeille. Oikeanpuoleisella kulkevat jalankulkijat.

Onneksi täälläkin otetaan turvallisuus tosissaan, sillä turisteja on aivan valtavasti. Siis paljon potentiaalisia kohteita terroristeille. Petran sisäänkäynnissä onkin ensimmäisenä turvatarkastus, minkä jälkeen pääsee hankkimaan lippua. Ja vaikka ollaankin kehitysmaassa nimeltä Jordania, on Petra silti maailman kalleimpia turistinähtävyyksiä. Ellei peräti kallein. Yhden päivän lippu maksaa vuonna 2019 nimittäin 50 dinaaria (n. 61,5 euroa). Kahden päivän lipun saa 55 dinaarilla (n. 67,7 euroa) ja kolme päivää maksaa 60 dinaaria (n. 73,9 euroa). Ne, jotka tekevät päiväretken Israelin puolelta maksavat sisäänpääsystä huokeat 90 dinaaria (n. 110,8 euroa). Meillä oli kuitenkin Jordan Pass, jolla pääsimme Petraan ilmaiseksi, eikä lipunmyyntitiskillekään tarvinnut jonotella!

Petra on valtaisa alue, minkä vuoksi sitä voisi koluta vaikka kolmen päivän ajan. Me ajattelimme näkevämme riittävästi yhden päivän aikana. Olimme sisällä joskus puoli kymmenen aikoihin, jolloin aurinko lämmitti niin paljon, että t-paita oli aivan riittävä varustus. Ero Danan aamuiseen +5 asteen lukemaan oli huomattava! Italialaiset ja ranskalaiset turistiryhmät kyllä pitäytyivät toppatakeissaan ja pipoissaan.

Petraa pääsee näkemään kävellen tai vaihtoehtoisesti voi hypätä hevosen vetämän kärryn perään, ratsastaa hevosella Indiana Jonesin tyyliin tai ottaa aasikyyti. Lyhyellä pätkällä saatavana on toki myös kameleita. Autoja tai muita moottoriajoneuvoja Petran alueella ei onneksi ole. Me päätimme kävellä, koska en vain jaksa änkätä näiden “taksiyrittäjien” kanssa sopivasta hinnasta. Kävellen ainakin voi pysähtyä ottamaan kuvia tai muuten vain pällistelemään kiveen hakattua arkkitehtuuria, jota Petra edustaa.

Kapea 1,2 kilometrin pituinen Siq-sola johtaa Petran “Aarrekammiolle”.

Kapeimmillaan Siq on vain muutaman metrin levyinen.

Petra on siis muinainen nabatealaisten perustama kaupunki, jossa on mahdollisesti asustanut aikoinaan yli 20 000 asukasta. Alun perin nabatealaiset saapuivat alueelle jo 500-luvulla ennen Kristusta ja kukoistuskauttaan paikkakunta eli erityisesti ajanlaskun alun molemmin puolin. Nabatealaisten pääkaupunkina toiminut Petra oli merkittävä kaupankäyntikeskus sen kautta kulkeneiden kamelikaravaanien ansiosta. Sittemmin kauppareitit muuttuivat, Petra koki useita tuhoisia maanjäristyksiä ja lopulta se hylättiin joskus 600-luvulla jälkeen ajanlaskun alun. Petra unohtui ja “löydettiin” uudelleen vasta 1800-luvun alussa. Nykyisin Petra on Unescon maailmanperintökohde, jossa käy massoittain turisteja päiväretkellä. Ovathan Akaban ja toisaalta myös Eilatin turistirannat lähellä! Tässä yhteydessä on myös oleellista mainita, että Indiana Jones löysi Graalin maljan Petrasta.

Petraan kuljetaan kapean ja syvän solan, Siqin, pohjaa pitkin. Siq on reilun kilometrin pituinen ja kapeimmillaan vain muutaman metrin levyinen. Aamupäivällä se oli hieman viileä, sillä aurinko ei pääse kovin helposti lämmittämään Siqin pohjaa. Hevoskärryt vilahtelevat vauhdilla ohi, eivätkä todellakaan väistä, eikä eteenpäinkään aina pääse; turistiryhmiä oli ihan valtavasti. Nyt kaikki eivät enää olleet Italiasta, vaan turistiryhmiä oli runsaasti myös Kiinasta, Ranskasta, Espanjasta ja Yhdysvalloista. Ja jopa eksoottisista maista, kuten Makedoniasta, Algeriasta, Vietnamista ja Indonesiasta!

Petran “Aarrekammio” eli kuningas Aretas III:n hautakammio.

Turistien paljoutta Aarrekammion edustalla.

Siqin lopussa avautuu kapea näkymä Petran “Aarrekammioon”, Al Khaznehiin. Se on se nähtävyys, joka on jokaisessa Jordaniaa ja Petraa käsittelevässä opuksessa ja samalla siten Petran tärkein nähtävyys. Aarrekammio on saanut nimensä siitä, että tarinoiden perusteella egyptiläinen faarao piilotti sinne aarteensa. Oikeasti Aarrekammio on nabatealaiskuningas Aretas III:n hautakammio. Sisään kammioon ei ole muilla asiaa kuin Indiana Jonesilla.

Aarrekammion pihamaalla on matkamuistomyymälä, joka hyväksyi luottokortin maksuvälineenä! Kammion edestä olisi matkamuistojen lisäksi pystynyt myös nappaamaan kamelikyydin, joita kaupiteltiin aktiivisesti. Huvikseni kysyin hintaa: 40 dinaaria (n. 49,4 euroa) hengeltä. Noin kilometrin matkasta. Ainakin minun mielenkiintoni lopahtaa tällaisten poskettomien lähtöhintojen kohdalla, enkä jaksanut heittää mitään vastatarjousta. Epätoivoinen kamelikuski kulki perässä pudottaen hintaa vähitellen ja lopulta kyydin olisi saanut seitsemällä dinaarilla (n. 8,6 euroa). Ja kyydin olisi voinut maksaa luottokortilla. Petran kamelikuskit taitavat olla ainoita maailmassa, jotka hyväksyvät korttimaksun! Kamelikuski loukkaantui, kun en enää kiinnostunut ja tuhahti, että miksi edes kysyin hintaa.

Taitoimme matkaa Aarrekammiolta “fasadikadulle”, joka niin ikään on kapea sola, mutta Siqiä levempi kuitenkin. Fasadikadun varressa, siis kallioon hakattuna, on lukuisia hautakammioita, joiden julkisivut ovat mitä upeimpia. Kammioista suurimmat ovat kuninkaiden hautoja. Osaan kammioista pääsee sisäänkin, ainakin jos vähän kiipeilee. Jos Petra olisi Euroopassa, ei täällä saisi kiipeillä miten tahtoo. Toisaalta ei kiipeilemällä näitä kallioon hakattuja monumentteja rikki saa. Kuningashaudoilta avautuu hieno näkymä esimerkiksi nabatealaisten kallioon kovertamalle teatterille, joka kovasti muistuttaa roomalaisten tekemiä vastineita.

Tähän luolaan piti laskeutua katon kautta. Taustalla oleva kallio on täynnä hautakammioita.

Petran kuninkaallisia hautoja.

Kävimme vielä katsastamassa parien temppeleiden rauniot, minkä jälkeen päätimme jättää parin kilometrin päässä sijaitsevan luostarin, Al Deirin, väliin. Meitä asiakkaiksi haalineen aasikuskin mukaan sen väliin jättäminen oli sama kuin ei olisi Petrassa käynytkään. Aasilla sinne olisi päässyt kuulemma helposti ja nopeasti. En kysynyt hintaa. Aasikuskeja Petrassa on runsaasti, jotka kaikki ovat nuoria poikia. Tein Petrassa kulkiessani omia päätelmiä, että kun lapsi (poika tai tyttö) on tarpeeksi vanha, että osaa puhua ja kävellä, lähetetään hänet kaupustelemaan “aitoja roomalaisia” kolikoita turisteille. Kun he hieman kasvavat, saavat he oman pysyvän myyntipaikan. Oli se sitten vaikka vain maahan levitetty viltti, jonka päälle on levitetty kivenmurikoita, siellä täällä kasvavia sipulikasveja ja vaikka noita “aitoja roomalaisia” rahoja. Noin 10-15 vuoden iässä pojat saavat aasin, jolla kuljettaa turisteja. Tässä vaiheessa tytöt häipyvät ansaitsemasta, sillä pitäähän kotitöitäkin jonkun tehdä ja naimisiinkin pitäisi joutaa. Kun pojista tulee aikuisia, saavat he hevosen, jota voi ohjastaa vaikka eläkeikään saakka. Onnekkaimmat pääsevät kamelin ohjaksiin. Naiset palaavat vanhemmalla iällä takaisin Petraan, mutta nyt ihan pysyvään matkamuistokojuun myyjättäreksi.

Petra sijaitsee laaksossa.

Jos jo sisäänpääsymaksu on kova, ovat myös Petran ruokapaikat ehdottomasti ylihinnoiteltuja. Kysyimme ensimmäisestä ravintolasta sandwichin hintaa: seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa). Norjan hinnoissa on myös tuorepuristetun mehun hinta. Eräästä toisesta puljusta ostimme sandwichit (kylmä rieska, jonka sisään oli vedetty pari viivaa jotain salamitahnaa) ja tuoreen granaattiomenamehun. Sandwich olisi saanut olla lämmitetty tai sisältää edes salaattia. Mutta hinta oli sentään “halpa”: vain viisi dinaaria (n. 6,2 euroa). Onneksi meillä oli omiakin eväitä, sillä Petran ruokapuoli tuntuu olevan kovin onneton.

Kaiken kaikkiaan Petra on upea elämys, jota ei pidä turistien paljoudesta huolimatta jättää väliin, jos Jordaniaan asti matkustaa. Meillä jäi paljon näkemättä, mutta hyvän yleiskatsauksen tästä kallioon kaiverretusta nabatealaiskaupungista kyllä mielestäni sain.

Matkalla takaisin Danaan. Kuva otettu Shoubakin keskustan halki vievän kadun varrelta.

Dana Towerin sisustusta. Vasemmalla ylhäällä entinen kuningas Hussein. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Matkalla ulos Petrasta ja Wadi Musasta pysähdyimme Shoubakin kaupungissa kaupassa vuoden viimeistä kertaa. Illaksi palasimme takaisin Danan kylään ja tuttuun Hotel Dana Toweriin, jossa illastimme tutusta buffetböydästä. Uuttavuotta ei kannata tulla viettämään Danaan, sillä täällä ei uudestavuodesta tiedetä yhtään mitään. Onhan paikallisilla toki oma islamilainen uusivuotensa.

Ristiretkeläisten Karak ja kylmä Danan kylä

30.12.2018

On mahtavaa heräillä uuteen aamuun katsellen sängystä Kuolleellemerelle. Mujib Chaletsin rantamökissä olisi viihtynyt parikin päivää. Toisaalta ei täällä oikein tekemistä ole, ellei sitten vain loikoilisi riippumatossa tai Kuolleenmeren suolalitkussa. Ja toisaalta, majapaikka oli hieman turhan tyyris. Kävimme aamupalalla, joka illallisesta poiketen oli todellakin ajallaan!

Kymmenen tienoissa starttasimme Kuolleenmeren rantatörmälle pysäköimäni vuokra-auton. Päätimme lähteä ensitöiksemme tarkistamaan kivenheiton päässä sijaitsevaa Wadi Mujibia. Näin talvella tämä vaikuttava veden kallioon uurtama laakso oli suljettu. Edes valokuvia ei päässyt ottamaan mitenkään järkevästi. Jatkoimme matkaa. Aioimme ajaa aluksi Karakin kaupunkiin, jonne olisi reilun 50 kilometrin ajo.

Purkkivettä Mujib Chaletsin aamupalapöydässä.

Kuolleenmeren kaakkoisrantoja.

Tähän loppuu Kuollutmeri. Taustalla kohoavat Israelin vuoret.

Muutamien kilometrien verran Kuollutmeri oli oikealla puolellamme ja kaikki ympärillämme oli tyystin kuollutta, kuten asiaan täällä päin maailmaa kuuluukin. Sitten meri (tai siis järvi) loppui ja asutus alkoi. Saavuimme Ghor al-Hadithan kylään, jota seurasi Gawr al-Mazraahin kylä tai ehkä ennemminkin pikkukaupunki. Täällä oli jo kauppoja, ravintoloita, apteekkeja, huoltoasema ja moskeija. Ja toisin kuin Kuolleenmeren välittömässä läheisyydessä, täällä nyt jopa hieman vihersi. Kai kasvattavat vihanneksia. Gawr al-Mazraahissa jätimme Kuolleenmeren valtatien taaksemme ja käännyimme Karakin valtatielle, tielle numero 50. Matkalla Kuolleenmeren tasolta Karakiin, tie nousee -400 metristä merenpinnan alapuolelta tuhanteen metriin merenpinnan yläpuolelle. Siis 1 400 metriä noin 30 kilometrin matkalla. Suurin nousu on heti alkumatkasta, kun tie mutkittelee serpentiininä pitkin karujen vuorten rinteitä. Rekoilla on vaikeaa, eikä omakaan Chevroletimme mitenkään kevyesti serpentiinillä käyttäytynyt. Liikenne oli tälläkin tiellä rauhallista.

Matkalla ylös Kuolleeltamereltä. Serpentiinitie kulkee kuvan karussa maisemassa.

Al Qala’a -katu Karakin vanhassakaupungissa.

Maisemaa Karakin linnasta tulosuuntaamme, kohti Kuolluttamerta.

Päämäärämme Karakin kaupungissa oli ristiretkien aikainen linna, joka näkyi jo kauas. Sen verran kookas ilmestys on kyseessä. Sen saavuttaminen autolla on jo pienoinen haaste, sillä Karak on rakennettu kaoottisesti kukkuloille. Ja erään kukkulan laella vanhassakaupungissa seisoo myös tuo linnoitus. Vanhankaupungin kadut ovat yleisesti ahtaita ja sokkeloisia, niin täälläkin. Jotenkin selvisimme Al Qala’a -kadulle ja saimme autonkin vinoparkkiin lähes linnoituksen portin luo. Kadunvarsipysäköinti ei Karakissa maksa mitään.

Itse linnaan sen sijaan on sisäänpääsymaksu, kaksi dinaaria (n. 2,45 euroa). Meillä oli Jordan Pass, jolla sisäänpääsymaksulle voi heittää hyvästit! Linnaan kuljetaan turvatarkastuksen kautta: reput, käsilaukut ja muu suurempi tavara läpivalaistaan ja itse joutuu kulkemaan metallinpaljastimesta. Lisäksi sisäänkäynnin luona on valtava poliisiasema, jonka edessä parveilevat poliisit ovat erityisiä turistipoliiseja. Kaikkeen tähän taitaa olla syynä vuonna 2016 Karakin linnassa tapahtunut islamistien järjestämä terrori-isku, jossa kuoli reilu kymmenen ihmistä. Mukaan lukien yksi kanadalainen turisti. Jordania on iskusta huolimatta hämmentävän turvallinen matkakohde, huolimatta epämääräisistä naapurimaistaan.

Karakin linnaa muurien sisäpuolelta.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Karak on rakennettu kukkuloille. Kuva otettu Karakin linnasta.

Vuonna 1142 valmistunut Karakin (tai Kerakin) linna oli osa eteläisestä Turkista aina Akabaan asti ulottunutta ristiretkeläisten puolustuslinjaa. Se sijaitsi Jerusalemin ja Shobakin puolivälissä ja oli näin ollen strategisesti tärkeä: esimerkiksi Karakin kautta kulkeneita karavaaneja verotettiin ja näin autettiin Jerusalemia vaurastumaan. Muslimit ottivat linnan haltuunsa 1100-luvun lopulla ja ovat pitäneet sitä hallussaan siitä lähtien. Siitä huolimatta kaupungissa on edelleen suuri kristitty vähemmistö. Kiertelimme linnan holveissa ja kammioissa ja pääosin kyllä taisimme ihailla ympäröiviin laaksoihin ja kukkuloille avautuvia maisemia. Taivas tosin oli lähes kokonaan pilvessä, jotka roikkuivat alhaalla laaksoissa. Kovin pitkälle ei siten näkynyt. Linnaan oli tutustumassa yllättävän paljon turisteja (pääosin italiaanoja), vaikka ollaankin kaukana Akaban rannoilta.

Maisemaa jossain ennen At Tafilahin pikkukaupunkia pohjoisen suunnasta tultaessa.

Näkymä samasta paikasta, mutta toiseen suuntaan.

Karakin vanhassakaupungissa ajaminen ei ole miellyttävää, sillä yksisuuntaisia katuja ei kunnioiteta hituakaan. Peruuttelemaan ja väistelemään jouduin minäkin muiden autoilijoiden ohella pariin otteeseen ennen kuin tie ulos kaupungista aukeni. Kukaan ei soittanut torvea, heristänyt nyrkkiä, eikä muutenkaan osoittanut mieltään. Joustavaa, joustavaa!

Karakista otimme suunnaksi Danan pikkukylän. Sinne olisi noin 90 kilometrin matka. Tie näytti kartalla syheröiseltä ja sellaiseksi se pian muuttuikin: mutkaa ja serpentiiniä toisensa perään. Maisemat olivat jylhät ja karut, sellaiset perusjordanialaiset. Liikennettä tällä tiellä oli vähänlaisesti, mutta seassa oli kyllä aasejakin kuskeineen. At Tafilahin kaupungin jälkeen navigaattori ohjasi pikkutielle, jota menimme muutaman kilometrin matkan. Samalla sää muuttui sumuiseksi ja lämpötila laski. Lopulta se oli enää +4 astetta, kun aamulla Kuolleeltamereltä lähtiessä se oli ollut +20! Sumu oli sakein koskaan näkemäni, mutta siltikään kaikki jordanialaiskuskit eivät katsoneet järkeväksi käyttää edes ajovaloja.

Danan kylä sijaitsee laakson reunalla. Hotellimme Dana Tower on perimmäinen rakennus keskellä kuvaa. Vihreäkattoiset rakennut kuuluvat kokonaisuuteen.

Danan laakso avautuu välittömästi kylän jälkeen.

Dana on pitkälti raunioina.

Danan kylään laskeudutaan päätieltä parin kilometrin matka alaspäin. Kylä on pikkuinen ja lähes täysin raunioina. Ainakin sellaiselta se näyttää. Aaseja ja kulkukoiria kulkee kylänraitilla. Oma majapaikkamme, Dana Tower Hotel sijaitsee ihan kylän halki johtavan tien päässä, jylhän Danan laakson äärellä. Maisemat kyllä ovat kohdillaan, mutta muuten Dana ei ole hyvä valinta talvella. Kylän missään majapaikassa kun ei ole lämmitystä! Lämmin tunnelma Dana Towerissakin kuitenkin on, mutta älkää silti vaivautuko tänne talvella. Kommentoidessamme parkkipaikalla roskia kaivellutta mustaa aasia, kertoi omistaja aasin olevan Dana Towerin omistuksessa. Ja että tämä yksilö on vieläpä “very beautiful donkey”!

Danan pääkatu (ja ainoa tie) päättyy hotelliimme kuvassa taustalla keskellä.

Oliivipuu kylän laitamilla.

Danan laakso olisi hyvä patikointikohde, mutta nyt ilta alkoi jo hämärtyä. Kiertelimme hetken verran itse kylää. Siellä on kolme tai neljä pientä hotellia, pienen pieni kauppa, moskeija, hautuumaa ja ravintola. Ravintolaan emme menneet, vaan olimme törsänneet Dana Towerin illallisbuffettiin. Täällä se maksaa seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa) ja täällä se oli jopa tismalleen aikataulussa! Ruoka on erinomaista ja sitä todellakin saa ottaa niin paljon kuin jaksaa.

Ruokaillessamme jutustelimme brittiläisen pyörämatkaajan, Tristanin kanssa. Mies oli lähtenyt polkemaan Uudesta-Seelannista aikoinaan. Matka oli kulkenut niin Papua-Uuden-Guinean, Kiinan, Kazakstanin kuin vaikkapa Suomenkin kautta. Vähän aikaa sitten mies oli lentänyt Ateenasta Ammaniin ja polki nyt Jordaniaa halki tavoitteenaan jatkaa lautalla Egyptin puolelle, josta edelleen Sudaniin ja lopulta Kapkaupunkiin. Tavoitteena taisi olla koko maailman kierto. Dana Towerissakin liki kaikki vieraat olivat italialaisia, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Hotellin yhteistilaan, kankaiseen beduiinitelttaan saapuivat jossain vaiheessa iltaa myös henkilökuntaan kuuluva Hasan ja toinen mies, jotka hoilasivat meidän iloksi muutaman paikallisen laulun. Tunnelmaa siis riittää, vaikka kylmä olikin.