Pallontallaajat.net
Valikko

Päivä Ammanin vilskeessä

3.-4.1.2019

Kylmä on Ammanissakin aamuisin näin talviaikaan. Tai ainakin viileä. Viileää oli myös Sun Rise Hotelin yhteistilassa, jossa aamupala tarjoiltiin. Ikkunat olivat auki vilkasliikenteiselle kadulle, mutta vahvemmin sisällä tunsi olevansa luonnossa: yhteistiloissa on kymmenittäin pikkulintuja pikkuisissa häkeissään. Kaikki sirkuttivat yhteen ääneen, mikä jo hieman otti korviinkin! Lintuharrastus taisi olla hotellia ylläpitävän Jaberin perheen rakas harrastus, mutta linnut eivät välttämättä nauttineet olostaan päällekkäin kaapin syvennyksessä ja jatkuvassa tupakansavussa.

Söimme huoneen hintaan kuuluneen aamupalan ja lähdimme ulos. Kevyttoppatakki oli oikein pätevä vaatetus tälle päivälle, minkä lisäksi päässä olisi saanut olla pipo ja käsissä hanskat. Tuuli oli sen verran tuima ja viileä. Kesällä Ammanissa varmasti paistuu elävältä, mutta nyt lämpöä toivoi olevan edes hieman. Aurinko kyllä paistoi. Lähdimme suunnistamaan kohti Ammanin keskustaa ja sen muutamia turistinähtävyyksiä. Ei niitä täällä liiaksi asti sentään ole, vaikka puhutaankin eräästä maailman vanhimmasta jatkuvasti asutetusta kaupungista. Pääosin kaupunki tosin on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä vielä 1900-luvun alussa väkeä oli mitättömät parisen tuhatta. Nyt populaatio on kasvanut neljään miljoonaan. Siinäkin vielä yksi syy, miksei Ammaniin kannata tulla omalla autolla!

Naapurimaahan Saudi-Arabiaan suuntaaviin linja-autoihin lippuja myyvän toimiston julkisivua Abdalin bussiasemalla.

Amman on rakennettu kukkuloille.

Aluksi ohitimme lukuisat Abdalin bussiaseman lipunmyyntiputiikit. Täältä voisi hypätä Saudi-Arabiaan matkaavaan linja-autoon, joita odotteli kadun varressa pitkä rivi. Ja matkalaisiakin tuntui riittävän. Samoin Syyriaan olisi päässyt, sillä rajat ovat auki ja sisällissota sen verran hyvällä mallilla, että maahan voi taas matkustaa. Turistitkin jo palailevat, mutta itse taidan vielä hieman odottaa.

Amman on rakennettu kukkuloille, kuten niin moni kaupunki maailmassa. Tässä kaupungissa pääsee halutessaan ramppaamaan ylös ja alas. Mekin nyt nousimme ylös sadan metrin verran. Portailla vastaan tulleet ihmiset olivat aidosti yllättyneitä nähtyään turisteja heidän kotinurkillaan. Heidän hymynsä levisi entisestäänkin, kun tervehdin heitä arabiaksi. Vaikka Jordaniassa käykin turisteja, eivät he monestikaan eksy pääkaupunkiin saakka. Oleilevat Akaban rannoilla ja käyvät korkeintaan Petrassa päiväseltään. Sen vuoksi Ammanissa matkailija saa monesti erittäin lämpimän vastaanoton. Jopa autokorjaamojen ovilta huudellaan “welcome”, tervetuloa! Vastaavaa ystävällisyyttä ilman mitään taka-ajatuksia olen kohdannut vain Mauritaniassa vuonna 2014.

Umaijadien palatsi Ammanin sitadellin huipulla.

Herkuleen temppelin rauniot sitadellin laella.

Saavuimme pian Ammanin sitadellin juurelle, jonne sisäänpääsyä piti hieman pohtia. Lopulta aikamme linnoituksen muureja kierrettyämme osuimme portille johtavalle tielle. Sitadellin alueelle pääsi Jordan Passillamme ilmaiseksi. Muut maksavat sisäänpääsystä kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Oppaat tarjoavat täällä muuta maata hanakammin palveluksiaan, mutta luopuivat kuitenkin lopulta yrityksistään. Lähdimme kiertämään tätä Ammanin korkeimmalle kohdalle, Jebel al Qala’alle, muodostunutta linnoitusta, jota kiertää 1,7 kilometrin pituinen kivimuuri. Alun perin kukkula on ollut asuttu jo pronssikaudella, minkä jälkeen kaiken maailman kansat assyrialaisista, babylonialaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähtien ovat touhuilleet alueella. Kreikkalaiset ja roomalaiset muuten käyttivät Ammanista nimitystä Philadelphia!

Ensimmäisenä kävelimme umaijadien rakentamalle palatsille, joka on yksi sitadellin kohokohdista. Mielestäni suurempi kohokohta on kuitenkin roomalaiskaudelta peräisin olevan Herkuleen temppelin rauniot, jossa edelleen seisoo muutama pylväs kohti Jordanian taivasta. Herkuleen temppelin luota avautuu myös mainio näkymä alas Ammanin ydinkeskustaan, jota hallitsee samalta aikakaudelta peräisin oleva roomalainen amfiteatteri. Sitadellin alueella toimii lisäksi Jordanian arkeologinen museo, jonne ei tarvitse ostaa erillistä lippua. Museo on pieni, mutta esittelee kattavasti maan arkeologista perintöä paikallisista sarkofageista, Zeuksen päistä ja Azraqista löydetyistä puhvelin hampaista lähtien.

Näkymä Ammanin roomalaiselle teatterille ja ydinkeskustaan sitadellilta.

Vaaleanruskea on Ammanin väri.

Seuraavana lähdimme laskeutumaan alas sitadellilta. Taksit tarjosivat hyvin aktiivisesti kyytejään, mutta päätimme matkustaa jalan. Roomalaiselle teatterille ei tosin niin vain laskeuduttukaan, sillä sen saavuttaakseen tuli kiertää puolet tuosta linnoituskukkulasta. Näin jälkeenpäin selvitin, että lyhyempikin reitti kyllä löytyy! Matkalla osuimme vahvasti miehitetylle portille, jonka takana avautui metsäinen kukkula. Kukkulalla sijaitsee Raghadanin palatsi, jota Jordanian kuningas käyttää edustustehtävissään, kuten valtiovieraiden vastaanottamisessa. Meillä ei tietenkään ollut sinne mitään asiaa. Enkä usko, että portille parahiksi hajonneen taksinkaan kuskia kovin ilolla tervehdittiin. Sotilaat olivat paikalla asiaa selvittämässä.

Roomalainen teatteri niin ikään kuuluu Jordanian turistinähtävyyksiin, joihin Jordan Passilla pääsee ilmaiseksi. Muuten sisäänpääsystä joutuu pulittamaan tännekin sen pari dinaaria. Samalla lipulla pääsee sitten myös samassa yhteydessä oleviin kansanperinnettä esitteleviin museoihin. Ketään ei tosin kiinnostanut nähdä fyysistä Jordan Passia, vaan suullinen ilmoitus riitti. Tervetuloa, sisään vaan! Eli, jos matkustaa ilman Jordan Passia, kannattaa vain vastata myöntävästi, kun lipunmyyjä kysäisee, että “Jordan Pass?

Roomalainen teatteri.

Paikalliset pojat tahtoivat tulla kuvatuiksi roomalaisella teatterilla.

Roomalainen teatteri näytti ylhäältä sitadellilta varsin pieneltä, mutta nyt esiintymislavalta ylöspäin katsellessa paikka näyttikin suurelta. Portaat ylös olivat erittäin jyrkät. Jo roomalaisten on täytynyt vahingossa tipahdella alas katsomosta sinne noustessaan! Teatterin ylimmällä rivillä tapasin eteläafrikkalaisen, Johannesburgista kotoisin olleen nuoren miehen, joka oli yksinään reissussa koluamassa Jordaniaa. Hän oli kuullut Suomesta, osasi sen sijoittaa kartalle ja vieläpä kertoi haaveilevansa vierailusta maassamme. Mielenkiintoisempi kohtaaminen oli paikallisten hyperaktiivisten poikien kanssa, jotka kamerani nähtyään tahtoivat tulla kuvatuksi. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta saimme sovittua, että lähettäisin kuvat Facebookin kautta heille Suomeen palattuani. Nytpä minullakin on Facebook-kavereita, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Ne nimittäin on kirjoitettu arabiaksi.

Roomalaisen teatterin jälkeen jatkoimme Hashemikadun vilskeeseen. Nyt alkoi olla jo basaarimeininkiä havaittavissa. Autot tööttäilivät ruuhkaisella kadulla, jalkakäytävä oli tupaten täynnä ja kauppiaat houkuttelivat putiikkeihinsa. Ammanin kauppiaat ovat lauhkeita ja mukavia, täällä ei revitä hihasta pakko-ostoksille. Valikoimia saa halutessaan katsella täysin rauhassa. Liekö syynä se, että asiakaskunta on pääosin paikallisia, eikä turisteja pahemmin näe. Ensimmäisenä suunnistimme hedelmä- ja vihannessouqiin, meluiselle ja ahtaalle tori-alueelle, josta saa kaikki tällä seudulla kasvavat syötävät kasvit. Tuoreet, kuivatut, jauhetut, paahdetut, suolatut. Ostimme paikallisia granaattiomenoita ja banaaneja, vaikka eksoottisia mausteita ja pähkinöitäkin olisi varmasti saanut hyvään hintaan. Koko souqissa emme nähneet muita turisteja. Siis ainakaan länsimaalaisia turisteja! Hedelmien ja vihannesten jälkeen seuraa sekatavarasouq, jossa myydään sitten kaikki syötäväksi kelpaamaton tavara. Kankaista rakennusmateriaaleihin, jalkapalloihin ja elektroniikkaan.

Vihannes- ja hedelmäsouqin tarjontaa. Turisteilta otetaan täällä rahat pois.

Jälkiruokatarjontaa samaisessa souqissa.

Näin olimme päätyneet Al Husseinin moskeijan eteen. Ylitimme kadun, sillä tahdoimme vierailla vastapäätä moskeijaa sijaitsevassa, paljon hehkutetussa Al Afghani -nimisessä matkamuistopuodissa. Lonely Planet kertoo sen olevan perustettu jo 1870-luvulla. Itsessään putiikki oli hieman pettymys, eikä sieltä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa. Putiikki on selvästi suunnattu muslimiasiakkaille. Toisin oli sitten kulman takana, josta ostimme 0,45 dinaarilla (n. 0,56 euroa) kaksi falafelrullaa. Menimme syömään niitä roomalaisen teatterin liepeille, sillä muuten kaduilla oli liikaa väkeä. Roomalaisen teatterin luo ovat kerääntyneet myös Ammanin rahakauppiaat (eivät rahanvaihtajat!): täältä keräilijä saa kaikkia eksoottisia seteleitä ja kolikoita. Libyan dinaareista, Pohjois-Korean woneista ja Etelä-Sudanin punnista lähtien. Itse ostin pilkkahintaan Saudi-Arabian rahasarjan, kuten myös Irakin kolikot Saddam Husseinin kaudelta. Käytetyt CIA:n tekemät pelikortit vuodelta 2003 lähtivät niin ikään matkaani. Niissä kuvattuna oli Saddam Husseinin lisäksi koko herran lähipiiri. On mahtanut olla mukava tapa opiskella tämän rosvosakin naamoja korttipelin tiimellyksessä! Jordaniassa Saddamia tosin pidetään suurena arabijohtajana, sillä herran naamaa näkee niin autojen takapeileissä kuin myös kauppojen seinillä julisteiden muodossa.

Ammanissa, kuten muissakin kehitysmaiden pääkaupungeissa, on omat alueensa tietyille tuotteille. Tietyllä alueella täälläkin myydään vain hedelmiä ja vihanneksia, toisaalla taas vaikkapa vain naisten vaatteita. Itseäni kiinnosti “kultasouq”, alue, jolla myydään vain kullasta valmistettuja tuotteita. Eli lähinnä helyjä. Tammikuun alussa 2019 tuo alue vain oli pelkkä suuri työmaa, koska alueen kadut oli revitty auki, mutta kultasepänliikkeisiin kyllä halutessaan pääsi puikkelehtimaan. Kannattaa tosin varmaan matkustaa Dubaihin, jos kultaa tahtoo nähdä.

Kuningas Faisalin katu on yksi Ammanin pääkaduista.

Joulukuusen voi koristaa paprikoilla. Näin Duke’s Diwanin parvekkeella.

Duke’s Diwan on Ammanin kulttuuriväen kokoontumispaikkoja.

Mielenkiintoisempi vierailukohde, Duke’s Diwan, on eräs Ammanin vanhimmista rakennuksista. Se on vuonna 1924 valmistunut entinen pääpostitoimisto. Talo toimi postina 1940-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen se oli 50 vuoden ajan hotellina. Vuonna 2001 herra nimeltä Mamdouh Bisharat sitten kiinnostui talosta, koska oli huolestunut, ettei Ammanilla kohta enää ole mitään luonnetta tai autenttisuutta. Keskusta-alue kun on täynnä betonihirvityksiä. Bisharat otti rakennuksen vastuulleen ja nyt siitä on muotoutunut tärkeä kokoontumispaikka Ammanin kulttuuriväelle. Paikassa järjestetään kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, eikä paikkaan ole mitään sisäänpääsymaksua. Minttuteetä tarjoillaan kylläkin korkeaan dinaarin (n. 1,2 euroa) hintaan per lasi. Mutta toisaalta jollainhan paikkaa on ylläpidettävä, vaikka ei se siltä välttämättä näyttänytkään. Lievästi ränsistynyt rakennus on jännittävä vierailukohde ehdottomasti.

Illan suussa, auringon alkaessa painua mailleen, suunnistimme vielä Rainbow-kadulle (kyllä, kadunnimikyltissä lukee “Al-Rainbow”!). Se on pitkä, mutta hyvin rauhallinen katu, jota reunustaa lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Ne voisivat aivan hyvin sijaita missä tahansa Etelä-Euroopassa, mikä kertoo ehkä tarpeeksi paikkojen hintatasosta. Kadulle ovatkin kerääntyneet paremman väen näyttäytymispaikat, kuten myös merkkiliikkeet ja muut paikat, joita ei tavallinen ammanilainen tarvitse. Täällä on jopa alkoholiliike, mitä ei varsinkaan tavallinen ammanilainen tarvitse. En nimittäin nähnyt missään muualla Jordaniassa (lentoasemaa lukuun ottamatta) alkoholia myynnissä!

Seitsemän aikoihin illastimme edellisiltana tutuksi tulleessa Jusefin kadunvarsiravintolassa. Ruoka kahdelle hengelle hummuksineen, leipineen ja juomineen kustansi kuusi dinaaria (n. 7,4 euroa). Egyptiläinen koptikristitty Jusef kertoili elämästään Jordaniassa. Hän on naimisissa jordanialaisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi kappaletta. Kotopuolessa Kairossa tulee käytyä enää hyvin harvoin, eikä siihen ole oikein mitään syytäkään. Jordaniassa elämä on kuulemma parempaa. Kävi myös ilmi, että Jusef on aikoinaan ollut Ruotsin Jordanian-suurlähetystössä kokkina. Lihapullat olivat käyneet tutuiksi!

Al-Rainbow-katu on niin ikään kaupungin tärkeimpiä katuja, jonne asiaa taitaa olla vain varakkaalla kansanosalla.

Viimeisenä päivänä yritimme Jordanian kansallismuseoon (oikealla), mutta se oli suljettu.

Perjantai 4. tammikuuta oli torstain tavoin aurinkoinen, mutta nyt ulkona jopa tarkeni. Kuten yleensäkin reissuilla, lähtöpäiväksi sää aina lämpenee t-paitalukemiin. Onneksi meillä oli vielä tuntikaupalla aikaa pyöriä Ammania tutkien. Huono puoli tässä päivässä vain oli se, että perjantait ovat muslimien pyhäpäiviä. Muun muassa Jordanian kansallismuseo oli tänä päivänä suljettuna. Myös avoinna olevien ruokapaikkojen löytäminen keskustasta oli todella vaikeaa. Ehkä keskipäivän rukoushetken jälkeen tilanne on parempi. En tiedä. Eräs paikka aivan museon nurkalla sattui kuitenkin olemaan avoinna ja sieltä jopa huudeltiin tervetulotoivotuksia. Henkilökunta oli totutun uteliasta: he kysyivät työpaikkaani, lentolipun hintaa ja jopa parturini sijaintia. En ollut sentään käynyt Jordaniassa parturissa. Henkilökunnan uteliain, Mohammed, oli kotoisin Jaffasta (osa Tel Avivia) Israelista ja kertoi tulleensa tänne Ammaniin saadakseen olla vapaa.

Otimme iltapäivällä kolmen aikoihin taksin Tabarbourin bussiasemalle Ammanin keskustan pohjoispuolelle. Sieltä Sariyah Express -niminen linja-autofirma liikennöi jatkuvalla syötöllä (puolen tunnin välein) Ammanin kansainväliselle lentoasemalle. Lipun hinta oli 3,3 dinaaria (n. 4,1 euroa) ja matka kesti noin 40 minuuttia. Tällä kertaa liikenne ei ollut puuroutunutta. Ryanairin lentomme Varsova-Modlinin kentälle lähti aivan aikataulussa ja perillä Puolassa vastassa oli sankka räntäsade!

Idän aavikkolinnat ja saapuminen Ammaniin

2.1.2019

Azraq Lodge on täydellinen majapaikka, ehkä korkeaa hintaa lukuun ottamatta. Edes aivan naapurissa sijaitseva Muwaffaq Saltin lentotukikohta ei häiritse juurikaan, vaikka lentojen lähdöt kyllä kuulee ja näkeekin halutessaan hyvin helposti. Jordanian kuninkaallisten ilmavoimien käyttämä tukikohta on erittäin aktiivisessa käytössä ja sieltä nousee tiuhaan hävittäjiä ja suurempiakin koneita itäisen Jordanian taivaalle. Tukikohtaa ovat käyttäneet myös ainakin Alankomaiden ja Belgian hävittäjät, jotka lähtivät täältä Isis-terroristijärjestön perään. Syyria ja Irak kun ovat ihan kulman takana. Monipuolisen aamupalan jälkeen minäkin kävelin Azraq Lodgen takapihalle ja pääsin näkemään, miten kolme hävittäjää nousi taivaalle valtavan jylyn saattelemana.

Muwaffaq Saltin lentotukikohta näkyy ja kuuluu Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraqin pohjoisen keskustan halki kulkeva pääkatu linnan muurilta nähtynä.

Kymmenen aikoihin olimme jälleen vuokra-autossamme. Tarkoituksena oli ajaa Azraqin linnalle (Qasr Azraq), joka sijaitsee Azraqin pohjoisessa osassa. Azraqin kaupunki on kahdessa osassa, parin kilometrin päässä toisistaan. Hotellimme Azraq Lodge, kosteikko ja lentotukikohta sijaitsevat eteläisessä osassa kaupunkia. Itse linnaa ei ole mitenkään viitoitettu, mutta sen kyllä hoksaa ilmankin. Se sijaitsee tien vasemmalla puolella Azraqin pohjoisen osan keskustassa. Olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, mikä sai paikan oppaan tulemaan innokkaana tarjoamaan palveluksiaan. Mies ei pahoittanut mieltään, kun kerroimme koluavamme linnan keskenämme. Linnaan on kahden dinaarin (n. 2,5 euroa) sisäänpääsymaksu ja samalla tiketillä pääsee myös Amran ja Kharanan linnoihin. Meillä oli Jordan Pass, jolla pääsimme sisään ilmaiseksi.

Azraqin linnan sisäpiha.

Azraqin linna on kyhätty mustasta basaltista.

Azraqin linnan historia juontuu roomalaisten aikoihin, jonnekin 300-luvulle, mutta nykymuotoinen linna on 1200-luvulta. Linna on rakennettu paikallisesta mustasta basalttikivestä, mitä täällä päin tuntuu riittävän. Ainakin edellispäivänä Al-Jafrista Azraqiin ajellessamme olimme huomanneet maan olevan mustan basalttikiven peitossa. Osin raunioina oleva linna tunnetaan ehkä parhaiten siitä, että talvella 1917–1918, siis Osmanien valtakuntaa käydyn arabikapinan aikana, brittiläinen sotilas T. E. Lawrence (eli “Arabian Lawrence”) piti linnaa tukikohtanaan. Olin toki kuullut herrasta aiemminkin, mutta vasta jälkikäteen, vuoden 1962 “Arabian Lawrence” -elokuvan katsomisen jälkeen, vierailu alkoi tuntua entistä mielenkiintoisemmalta. Elokuvassa ei tosin taidettu Azraqia mainita. Kiertelimme linnaa parinkymmenen minuutin ajan. Lähtiessämme linnaan saapui kymmenen hengen ranskalaisryhmä. Vaikka Azraq onkin rauhallinen ja syrjäinen, ovat turistiryhmät löytäneet tämänkin kolkan Jordaniasta. Turistiryhmät ilmeisesti kiertävät näitä “aavikkolinnoituksia”, joita täällä Ammanin itäpuolen aavikolla riittää!

Pikkuruinen Amran linna sijaitsee keskellä autiomaata.

Samainen linna lähempää.

Amran linnan freskoissa karhut soittavat kitaraa.

Azraqin linnalta jatkoimmekin matkaa seuraavaan aavikkolinnaan, mikä olisi tyystin erilainen, kuin juuri näkemämme. Amran linna (Qasr Amra) on 30 kilometrin ja parinkymmenen minuutin päässä Azraqista. Kyseinen linna ei itse asiassa ole edes linna, vaan 700-luvulla rakennettu rentoutumis- ja metsästysmaja. Täkäläinen kalifi Walid I (ja mahdollisesti myös myöhemmät kalifit) saapuivat Amraan viettämään “pleasure timea” kylpien ja metsästäen, kuten oppaamme Mubarak meille kertoi. Amran linna tunnetaan erityisesti sen sisätiloja peittävistä freskoista, joissa on kuvattuna alastomia naisia, eläimiä ja hedelmiä. Tällaista ei uskoisi näkevänsä islamilaisessa maassa, sillä islamissa ihmisten ja eläinten kuvaamista pidetään pahana. Osa freskoista on toki tuhottu graffiteilla, mutta kunnostustöitä tehtiin koko ajan.

Tämä pikkuinen linna on Unescon maailmanperintöluettelossa ja turistibusseja tuntui tulevan jatkuvana virtana. Annoimme oppaallemme Mubarakille parin dinaarin tipin, vaikkemme kierrosta halunneetkaan. Se vain tapahtui taas. Itse linnaan on vapaa sisäänpääsy Jordan Passilla, eikä sitä edes tarvinnut esittää paikalle saapuessa. Hymyileväinen Mubarak kertoi uskovansa meitä.

Amran freskoista erottuu eläinten lisäksi selkeitä ihmishahmoja.

Lisää taidokkaita freskoja.

Amran linna on mukavan pieni vierailukohde ja pieni oli myös seuraava aavikkolinnoituksemme: 700-luvulla valmistunut Kharanan linna (Qasr Kharana). Se puolestaan sijaitsee 15 kilometrin päässä Amrasta, samaisen Ammaniin johtavan valtatien varressa. Opasteet idästä eli Azraqin suunnasta ovat hieman onnettomia, mutta linnan kyllä hoksaa muutenkin. Se on miltei tiessä kiinni. Myös Kharanan linnaan pääsee Jordan Passilla ilmaiseksi. Pistäydyimme pikaisesti ja jatkoimme matkaa.

Kharanan linna.

Jordanian pääkaupunki Amman odotti, mutta ennen sitä aioimme palauttaa vuokra-Chevroletimme. Ammanissa ajamista en missään vaiheessa edes miettinyt, sillä liikenteen kerrottiin olevan kaoottista. Kaoottiseen suuntaan se kehittyi jo Ammanin kehätiellä, jota pitkin matkasimme kohti Monte Carlo -autovuokraamoa. Täälläkin liikenteen rytmiin kyllä pääsee äkkiä ja oppii ohittelemaan autoja ilman vilkkua. Suomessa takana tulevasta autosta ei pysty päättelemään, ajaako edellä menevää autoa mies vai nainen. Jordanian liikenne onkin hauskaa seurattavaa juuri tämän vuoksi: täällä naisten ajaminen on hieman holtitonta, mutta toisaalta vauhtia on reilusti alle rajoituksen. Kun tällaisen auton sitten ohittaa, näkee ratissa aina niqabiin pukeutuneen naisen. Jordaniassa naiset pääsevät sentään rattiin, mutta tämä pienen raon silmien kohdalle jättävä kasvohuntu ei vain voi olla turvallinen ajovarustus! Ainakin se tekee ajamisesta haasteen.

Juuri ennen auton palautusta tankkasimme auton täyteen Manaseer-huoltoasemalla, sillä ne tuntuvat hyväksyvän korttimaksun. Auton palautus oli sujuvaa, eikä kulkupelistämme löytynyt mitään huomautettavaa. Vahingon varalle tehty sadan dinaarin katevaraus lähti kortiltani välittömästi. Monte Carlon pojat tilasivat meille taksin ja se tuli jo 45 minuutin kuluttua. Aikaa meillä tosin oli. Kello ei ollut vielä yhtäkään iltapäivällä. Taksimatka Ammanin lentoaseman nurkilta, Monte Carlon konttorilta, Ammanin keskustaan maksoi 30 dinaaria (n. 37,5 euroa). Matkaan kului reilut 40 minuuttia ja matkalla bongasin tien varresta esimerkiksi Ikean!

Perillä Jordanian pääkaupungissa. Kuvassa vilkas Kuningas Husseinin katu.

Sun Rise Hotel sijaitsee parkkipaikan takana. Tältä alueelta lähtee tiuhaan busseja Saudi-Arabiaan ja Syyriaan.

Olimme varanneet hotellihuoneen Sun Rise Hotelista, Abdalin linja-autoaseman luota. Valitettavasti tuolta bussiasemalta lähtee busseja vain Saudi-Arabiaan ja Syyriaan, eikä esimerkiksi Jerashiin. Sun Rise on pienehkö hotelli, jota pyörittää Betlehemistä Länsirannalta kotoisin oleva palestiinalainen Hamdanin perhe. Perheen pää, Jaber Hamdan tarjoaa kuljetuspalveluita Jordanian lisäksi Libanonissa ja Syyriassa. Poika Mohammed kertoi, että täällä “itärannalla” eli Jordaniassa palestiinalaiset voivat elää vapaammin, vaikka kotikin kyllä tuntui olevan mielessä. Länsirannalla palestiinalaisten elämä ei kuulemma ole hääviä.

Ortodoksikirkko Abdalin bussiaseman liepeillä Ammanin keskustassa.

Katukuvaa Kuningas Abdullah I:n moskeijan edestä.

Majoittumisen jälkeen lähdimme lyhyelle kierrokselle hotellin nurkille. Löysimme Jordanian opetusministeriön, samoin kuin maan parlamentin. Kuningas Abdullah I:n moskeijan nurkilta käännyimme takaisin kohti hotellia. Moskeijallakin näkyi olevan oma matkamuistomyymälänsä, mutta sisään moskeijaan emme edes yrittäneet. Ortodoksikirkko moskeijaa vastapäätä sen sijaan kiinnosti, mutta sen portit olivat lukossa. Myöhemmin illalla kuulin, että täällä kirkot soittavat kellojaan! Tietenkin kristinuskolla on täällä muinaiset juuret, johon törmäsin pimeän jo laskeuduttua. Olin nimittäin etsimässä ruokaa ja päädyin astumaan sisään pieneen katuravintolaan. Ravintoloitsija Jusef toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja toivotti hyvät uudet vuodet. Minä tietenkin kysyin, että milloinkas se teidän islamilainen uusivuosi koittaa. Jusef kertoi olevansa koptikristitty Egyptistä. Tämän hän vahvisti näyttämällä ranteessaan olevaa pientä ristitatuointia! Ostin dinaarilla paikan kaikki falafelit ja tämän lisäksi parilla dinaarilla kolme shawarmaa. Amman on halpa kaupunki, olkootkin pääkaupunki. Kerrankin näin päin!

Azraqin kosteikolle halki itäisen Jordanian erämaan

1.1.2019

Jordanian matkaa suunniteltaessa Punaisenmeren rantalomakohde Akaba taisi jäädä ensimmäisenä pois listalta. Viikossa ei ehtisi kaikkialle. Wadi Rumin jätimme listalta seuraavana, vain hieman ennen reissuun lähtöä. Ajattelimme Wadi Rumin olevan hieman liian suosittu ja siten täynnä turisteja. Ja toisaalta ajattelimme näkevämme karunkauniita laaksoja ja kallioita muuallakin. Päätimme korvata Wadi Rumin suuntaamalla etelän sijasta koilliseen, Jordanian vähiten vierailtuun kolkkaan. Siellä sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Azraq, jossa on linna ja jordanialaisittain kuuluisa vesistönsuojelualue.

Vuoden ensimmäinen aamu valkeni kirkkaana. Kylmä kyllä oli jälleen, minkä vuoksi teki hyvää päästä aavikolle. Siellä olisi ainakin päiväsaikaan lämpimämpi. Azraqin majoitustarjonta vain sattuu oleman kovin suppea: tarjolla on ainoastaan kallis Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluliiton (RSCN) ylläpitämä Azraq Lodge ja toisaalta yhdessä Tripadvisorin keskustelussa mainittu vaatimaton hotelli “jossain päin Azraqia”. Alun perin ajatuksena oli etsiä tuo halpa majatalo, mutta kaksi kylmää yötä Danassa sai minut varaamaan yön Azraq Lodgesta hintaan 82 dinaaria (n. 101 euroa) sisältäen aamupalan. Tämä on helposti uusi ennätykseni majoituksen hintoja ajatellen! Azraq Lodge löytyi Booking.comista, toisin kuin se toinen.

Danan hotellin mukavat isännät hyvästelivät antamalla meille matkaan leipää. En olekaan mistään muusta hotellista saanut leipää lähtiessä. Pistäydyin Danan pikkuisessa kaupassa hakemassa vielä yhden vesipullon ennen autiomaahan siirtymistä. Kauppias toivotti lämpimästi tervetulleeksi oikein kädestä pitäen.

Danasta on 275 kilometrin ajo Azraqiin. Matkaan kuluisi kolmisen tuntia. Ensimmäinen osuus olisi 72 kilometrin siirtyminen Al-Jafrin kaupunkiin kohti kaakkoa, mistä edelleen reilun 200 kilometrin ajo perille Azraqiin. Jostain oudosta syystä Google Maps ei ehdota tätä reittiä lainkaan, jos alkupisteeksi laittaa Danan ja päätepisteeksi Azraqin. Se ehdottaa sen sijaan kiertämistä Ammanin kehätien kautta. Me halusimme nähdä autiomaata ja ainakin Lonely Planet kuvailee Al-Jafrista Azraqiin johtavaa valtatietä numero 5 sanalla “desolate”, autio.

Valtatie 5, al-Badian valtatie, on tyhjä. Kyltti hieman Al-Jafrista pohjoiseen kertoo etäisyydet Irakin ja Saudi-Arabian raja-asemille ja määränpäähämme Azraqin kaupunkiin.

Al-Badian valtatiellä jossain Al-Jafrin ja Azraqin puolivälissä ehkä.

Aluksi nousimme jälleen Danasta isolle tielle. Danan tienhaarassa oli tänä aamuna sotilaita istumassa panssaroidussa ajoneuvossaan. Me emme olleet uhkaavia, joten saimme jatkaa pysähtymättä. Hetkessä saavutimme valtatien 15, jota myös nimellä “Desert Highway” kutsutaan. Tällä tiellä piti ajaa muutaman sadan metrin matka, minkä jälkeen tehdä U-käännös ja ajaa hieman takaisin päin. Siten pääsimme kääntymään Al-Jafriin johtavalle pienemmälle tielle. Tie oli hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kameleita näkyi horisontissa, samoin lampaita siellä täällä. Vaikka olimme nyt selvästi siirtyneet autiomaahan, on täälläkin kai jotain järsittävää eläimille. Danassa läsnä olleet vuoret katosivat vähitellen taustapeilistä.

Sitten saavuimme Al-Jafriin. Ensimmäisenä vastassa oli suuri sotilastukikohta. Tiesululla ei ollut ketään, vaikka uskoinkin, että Al-Jafrissa jos jossain passimme nyt vihdoin haluttaisiin nähdä. Täällä ei käy turisteja, eikä heillä oikein ole mitään syytä edes ajaa kaupungin poikki. Kuka nyt Azraqiin yrittäisi tätä kautta. Ohitimme pölyisen Al-Jafrin, eikä kukaan pysäyttänyt. Käännyimme lopulta valtatie 5:lle, jota myös al-Badian valtatieksi nimitetään. Al-Jafrissa on viimeinen huoltoasema vähään aikaan, mutta meillä oli tankissa tavaraa riittämiin.

Näin suuret pinnanmuodot ovat harvassa al-Badian autiomaassa.

Al-Badian autiomaa on pienten mustien tuliperäisten kivien peittämää. Kasvillisuus on liki olematonta.

Jonkin matkaa Al-Jafrista kohti pohjoista ajettuamme, eteen tuli kyltti: Irakin rajalle olisi 430 kilometrin matka. Saudi-Arabiakaan ei olisi kaukana. Muuten tiellä ja sen molemmin puolin oli kovin vähän mitään muuta. Olimme nyt syvällä al-Badian autiomaassa, paikassa, jonka nimi tarkoittaa “paikkaa josta beduiinit ovat kotoisin” ja toisaalta myös “kuivaa paikkaa”. Maisema olikin kuivaa pääosin tasaista mustan vulkaanisen pikkukiven peittämää erämaata, jolla ei kasvanut mitään tai mikään. Veden täyttämät painanteet olivat hyvin harvassa ja yhtä harvassa oli kasvillisuus.

Tie sen sijaan on hyvässä kunnossa. Täällä voisi ajaa niin lujaa kuin vain autosta lähtee, eikä muusta liikenteestä ole haittaa. Laskimme, että ensimmäisten 150 kilometrin aikana vastaan tuli kymmenen autoa. Tie todellakin oli autio. Al-Jafrin ja Azraqin välillä tiessä on pari hidastetöyssyä ilman varoituskylttejä, joihin hajottaa autonsa, jos ajaa reilua satasta nopeusrajoitusten mukaan. Helposti tulee siis kymmenien kilometrien kävelymatka erämaan poikki!

Ehkä puolivälissä tietä, keskellä-ei-mitään, on huoltoasema ja poliisin tarkastuspiste. Emme tankanneet, eikä autommekaan ollut rikki (olin hoksannut hidasteet ajoissa). Kukaan ei myöskään pysäyttänyt meitä. Myös sivilisaation merkit ovat kovin vähissä, mutta puhelimessa on kyllä kenttää liki koko ajan. Apua saa siten soitettua helposti.

Jännittävintä tiellä, hieman ennen Azraqia, on se, että valtatie kulkee alle 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian rajasta. Tätä juhlistaaksemme pidimme evästauon tuossa paikassa. Maisemaltaan se oli kuin missä tahansa muualla tämän valtatien varrella, eikä näkyvyyttä tainnut olla ihan Saudi-Arabiaan saakka. Otin kuitenkin kuvankaappauksen sijainnista. Lähemmäksi tuota patavanhoillista kuningaskuntaa ei kovin helpolla pääse, saudit kun eivät vierailijoita maahansa halua. Lopulta saavutimme sen risteyksen, mistä tie haarautuu Saudi-Arabian rajalle. Siitä lähtien jo valmiiksi hyväkuntoinen tie parani entisestään. Kaistojakin tuli pian yksi lisää. Tällä varmaan halutaan näyttää rikkaalle naapurimaalle, että kyllä meilläkin on rahaa. Tai sitten tie oli jopa saudien rahoittama. Saudiarabialaisten autojen määrä kasvoi huomattavasti, mutta rauhallista oli silti edelleen. Oli vaikea kuvitella tänne niin paljon liikennettä, että kahta kaistaa oikeasti tarvittaisiin.

Vajaan 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian kuningaskunnasta al-Badian valtatie näyttää tältä. Eli samalta kuin vaikkapa 100 tai 150 kilometriä aiemmin.

Erämaa ei ole mitään ilman kameleita.

Tie on muuttunut kaksikaistaiseksi hieman ennen Azraqia. Tässä kohtaa tie haarautuu Saudi-Arabiaan. Me jatkoimme suoraan eli kohti Ammania ja toisaalta myös Syyriaa ja Irakia.

Olimme päättäneet vierailla Shaumarin luonnonsuojelualueella, joka on vähän ennen Azraqia etelästä saavuttaessa. Navigaattorista ei ollut mitään hyötyä Azraqin tuntumassa, sillä tiejärjestelyt ovat nykyisin tyystin erilaiset kuin vaikkapa Google Mapsissa. Eikä etelästä lähestyttäessä edes ollut mitään tienviittoja Shaumariin. Hieman ennen Azraqia teimme sitten U-käännöksen ja lähdimme takaisin tulosuuntaan. Pohjoisen suunnasta Shaumariin on opastekylttejä, joten löysimme paikan lopulta.

RSCN:n ylläpitämä Shaumarin luonnonsuojelualue on kooltaan vain 22 km², mutta se on tärkeä elinalue muun muassa vaarantuneille valkobeisoille ja lännenkaulustrapeille. Sen lisäksi siellä asustaa aasianvilliaaseja ja gaselleja. Emme oikein uskoneet paikan olevan avoinna, varsinkaan näin uudenvuodenpäivänä. Parkkipaikka olikin tyhjä, mutta yllättäen lipunmyyntitiskillä istui mies, joka kertoi paikan olevan avoinna. Tervetuloa vaan! Sisäänpääsymaksun mies kertoi olevan viisi dinaaria (n. 6,2 euroa) henkilöltä. Sillä pääsisi porttien sisäpuolelle piknik-alueelle kuten myös paikan opastuskeskukseen. Lipunmyynti on Jordaniassakin toisinaan aikamoinen show: täällä lipunmyyjä tahtoi nähdä passit, joista kopioitiin tiedot kirjoihin ja kansiin. Mies ei vain tahtonut löytää kansallisuutta passistani, eikä asian kerrottuani ollut kuullutkaan maasta nimeltä Finland:

– England? Holland?
– Finland.
– Missä päin tämä Finland on?
– Pohjois-Euroopassa, Ruotsin ja Venäjän välissä.
– Ah, Venäjä! Voinko kirjoittaa Venäjän kansallisuudeksi?
– No et.

Lopuksi minun piti vielä allekirjoittaa kuitti, joka toimi samalla pääsylippuna. Maksu onnistuu muuten myös luottokortilla. Kokeilimme. Näin olimme päässeet hyvin virallisesti Shaumarin luonnonsuojelualueelle. Ensimmäisenä kävelimme tietenkin massiiviseen opastuskeskukseen, minkä tiskillä istunut nuorimies taisi hieman pelätä ulkomaankielisiä vierailijoita ja pysytteli koko ajan kaukana, mutta kuitenkin näköetäisyydellä, meistä. Ettei vain joutuisi puhumaan englantia.

Valkobeisoja Shaumarin luonnonsuojelualueella.

Samoja elikoita.

Opastuskeskus kertoo kattavasti Shaumarin luonnonsuojelualueesta ja tämän seudun luonnosta ylipäänsä. Tärkein anti ovat kuitenkin aitojen sisäpuolella asustelevat Shaumarin eläinlajit. En ollut uskonut näkeväni valkobeisoja tällä matkalla, sillä Shaumarin safarikierroksetkin olisi pitänyt varata vähintään 48 tuntia ennen vierailua ja lisäksi olisi pitänyt olla kasassa vähintään kolmen hengen ryhmä. Meitä oli vain kaksi. Nyt nuo Qatar Airwaysin tunnuseläimet kuitenkin olivat yhtäkkiä suoraan edessäni, vaikkakaan eivät luonnossa. Näin myös hauskannäköisiä lännenkaulustrappeja. Noiden kurkilintujen englanninkielinen nimikin on oikein hauska: houbara bustard. Aasianvilliaaseja laidunsi viereisessä aitauksessa yhdessä paikallisen gasellilajin kanssa. Noita reem-gaselleja oli vaikea nähdä niiden pienen koon vuoksi, mutta opastuskeskuksen toisen kerroksen kahvilaan kavuttuamme näimme yhden gasellin kuopsuttelemassa maata.

Opastuskeskuksen kahvila ei ole ehkä milloinkaan ollut avoinna. Tämän vuoksi luonnonsuojelualueelle voi tulla omissa eväissä, joita on mukava sitten grillailla tätä aktiviteettia varten rakennetuilla grilleillä eukalyptuspuiden katveessa. Saapuessamme Shaumari oli ollut täysin tyhjä, mutta nyt opastuskeskuksen puistossa oli kuhinaa. Tänne nähtävästi tullaan viettämään aikaa kavereiden ja lasten kanssa. Azraqista tänne ajaa hujauksessa.

Olimme jo portista ulkona ja lähes autolla, kun lipunmyyjä juoksi peräämme. Hänen mielestään meidän kuului maksaa lisää, sillä hän oli “epähuomiossa” perinyt meiltä liian pienen sisäänpääsymaksun. Oikea sisäänpääsymaksu olisi kuulemma kahdeksan dinaaria (n. 9,9 euroa) henkilöltä! Me kieltäydyimme maksamasta ja kerroimme, ettei hänen virheensä ollut meidän virheemme. Jordaniassa muutenkin lipunmyyjät voivat keksiä lippujen hintoja mielensä mukaan, sillä hinnastoja en nähnyt missään. Paitsi ehkä Petrassa. Shaumarista jäi lopulta hieman hapan maku. Jo viiden dinaarin sisäänpääsymaksu on mielestäni hieman liikaa Jordaniassa, mutta kahdeksan dinaaria on täyttä ryöstöä. Jos myyjä olisi kertonut tuon summan heti kättelyssä, olisimme jättäneet paikan näkemättä.

Näkymä Azraqin kaupunkiin Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraq Lodgen oleskelutila henkii sotilaallista historiaansa.

Parissakymmenessä minuutissa saavutimme Azraqin kaupungin ja sen keskustassa sijaitsevan Azraq Lodgen. Paikka on 1940-luvulla rakennettu entinen brittien sotilassairaala, jonka RSCN on nyttemmin muuttanut 16 huoneen hotelliksi. Astuimme sisään suureen oleskelutilaan, jonka sohvat on päällystetty maastokuviolla. Seinillä roikkuu vanhoja valokuvia ja onpa perällä pieni museontapainenkin. Majatalossa ei tietenkään tiedetty varauksestani yhtään mitään, sillä olin tehnyt sen samana aamuna ja nyt kello oli vasta kaksi iltapäivällä. Tilaa kuitenkin olisi. Vierailijoita taisi olla kahdessa muussa huoneessa: itävaltalaisia ja belgialaisia pöydällä lojuneiden passikopioiden perusteella. Lopulta varaukseni löytyi ja saimme huoneemme.

Huone oli valtava, ja siellä tuntee olevansa entisessä sairaalassa. Sängyt ja kylpyhuone eivät toki ole 40-luvulta, mutta tuolit taisivat olla. Tai ainakin niistä oli tehty vanhannäköisiä ja epämukavia. Oltiinhan toki brittisairaalassa! Ilmastointi toimi (tai oikeammin tarvitsimme lämmitystä, joka sekin toimi) ja oma terassi löytyi. Terassilta avautuu hyvin stereotyyppinen näkymä: pari moskeijaa, matalia betonitaloja ja hiekkaerämaata silmän kantamattomiin. Tällaista on minun Lähi-itäni!’

Azraq Lodge (ja Kuolleenmeren Mujib Chalets) on niitä hotelleja, joista ei tarvitsisi välttämättä lähteä ulos ollenkaan. Mielellään vain nauttisi upeasta miljööstä ja katselisi auringonlaskua terassilta. Tietenkin kalleimman koskaan maksamani hotellin kuuluu ollakin luokseensavetävä!

Azraq Lodgen majoitusrakennus.

Azraqin rakennuskantaa.

Azraq Lodgen ollessa RSCN:n ylläpitämä, kuuluu majoitukseen aamupalan ohella myös ilmainen sisäänpääsy (muuten pääsymaksu on kahdeksan dinaaria) läheiselle RSCN:n luonnonsuojelualueelle, Azraqin kosteikolle. Se oli yksi syy, miksi olimme tulleet Azraqiin. Vastaanottovirkailija valmisti vapaaliput tuossa tuokiossa ja pian olimme jo ulkona kävelemässä kohti tuota outoa kosteikkoa. Ei täältä Jordanian itäosista, läheltä Saudi-Arabiaa uskoisi löytävänsä moista keidasta. Eikä se hyvin voikaan, sillä vuoteen 1993 mennessä kosteikon lähteet olivat käytännössä kuivaneet ja alue näin ollen tuhoutunut. Alun perin kosteikkoalue muodostui 250 000 vuotta sitten. Paikalla viihtyivät niin norsut, virtahevot, sarvikuonot, leijonat kuin geparditkin. Muuttolinnut tapasivat pysähtyä Azraqissa muuttomatkoillaan. Samoin ihmiset hyödynsivät vesistöä, mutta koska populaatio oli maltillinen, ei ihminen ehtinyt tuhota paikkaa vuosituhansien saatossa. Vasta 1960-luvulla Jordanian pääkaupunki Amman alkoi kasvaa ja tarvitsi vettä. Nopeasti, muutamassa vuosikymmenessä Azraqin kosteikko oli pumpattu kuiviin. Nykyisin pieni osa kosteikosta on saatu pelastettua ja työ jatkuu, vaikka alueella onkin edelleen laittomia pumppauksia.

Tässä lainehti vielä vähän aikaa sitten Ein el Soda -niminen lähde, joka pumpattiin tyhjäksi parissakymmenessä vuodessa. Viimeiset pisarat imettiin vuonna 1993.

Nykyisin Azraqin kosteikot on suojeltu ja niitä pyritään entistämään.

Tällaista näkyä ei odottaisi näkevänsä keskellä kuivaa al-Badian erämaata.

Täällä pääsisi osallistumaan pidemmälle opastetulle “safarille”, mutta sekin vaatisi vähintään kolmea osanottajaa. Siellä pääsisi paremmalla tuurilla näkemään paikallisen tšetšeenivähemmistön kosteikkoalueelle tuomia vesipuhveleita. Omin päin pääsimme kiertämään 1,5 kilometrin pituisen “marsh trailin”, jolla saa käsityksen tästä luonnonsuojelualueesta. On kuivahtanutta maisemaa, joka on kuulemma joskus ollut veden peitossa. Toisaalta paljon on myös vesialuetta, jossa on äärimmäisen hyvällä tuurilla onnistunut selviämään pikkuruinen kalalaji, tiikerikillinen (Aphanius sirhani). Se on kotoperäinen täällä Azraqin kosteikkoalueella eli sitä ei tavata missään muualla maailmassa. Luonnossa sen näkeminen on hankalaa, mutta kosteikon opastuskeskuksen akvaariossa näitä äärimmäisen uhanalaisia kaloja saattoi katsella. Marsh trail oli äkkiä kierretty, emmekä nähneet kuin vesipuhveleiden pusikoihin tekemiä polkuja.

Kotoperäinen tiikerikillinen elää Azraqin luonnonsuojelualueen vesistöissä.

Azraqin katunäkymää iltapäivällä.

Luonnonsuojelualue meni kiinni neljältä iltapäivällä. Sen jälkeen lähdimme kauppaan. Ajattelimme valmistaa piknikin omaan huoneeseemme, sillä illalliseen ei nyt todellakaan olisi enää varaa huoneen maksaessa sata euroa. Illallinen maksaa kuulemma 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Kaupassa saimme kuninkaallisen vastaanoton: kahvia tarjottiin ostostenteon lomassa ja johdatettiinpa välillä takahuoneeseenkin, jossa oli tuoreempia hedelmiä ja vihanneksia. Ainakaan ne eivät olleet seisseet auringonpaisteessa kadunvarressa koko päivää. Säilykemaissipurkki, makkarasäilyke, kurkku, tomaatteja, appelsiinejä, banaaneja, saudiarabialaista mangomehua, egyptiläinen sulatejuustopaketti ja luonnonjogurttia lähti mukaamme seitsemällä dinaarilla (n. 8,7 euroa). Kauppias antoi kaupan päälle myös kertakäyttölautaset aivan pyytämättämme. Tulimme satsista liiankin täyteen ja kaiken lisäksi säästimme pienen omaisuuden.

Azraqissakin ilta viilenee näin talvella nopeasti, eikä pihalla viihdy ilman paksumpaa vaatetusta. Onneksi hotellihuoneen lämmitys toimi moitteetta. Kahden kylmän yön jälkeen Azraq Lodge tuntui taivaalliselta.

Kallioon kaiverrettu Petra

31.12.2018

Vuoden viimeinen aamu valkeni aurinkoisena. Ei aurinko sentään vielä aamukuuden jälkeen lämmittänyt, mutta lämmin suihku kyllä lämmitti kylmettyneitä jäseniä. Hotel Dana Towerissa ei siis ole lämmitystä, mutta suihkun veden saa lämpimänä halutessaan. On vain vaivauduttava napsauttamaan nappulaa suihkun seinässä ja odotettava puolisen tuntia. Ja toivottava, ettei kukaan ehdi tyhjentämään koko lämminvesivaraajaa ennen itseä. Suihku kun on yli kymmenen ihmisen keskenään jakama. Samoin vessa.

Syy varhaiseen heräämiseen oli se, että ajattelimme lähteä kohti Jordanian tärkeintä nähtävyyttä, Petraa, ennen suurinta ryysistä. Samaa tuntuivat ajattelevan muutkin hotellin asukkaat. Aamupalan jälkeen olimme autossa jo kahdeksan aikaan nousemassa ylös jyrkkää tietä, joka on ainoa väylä ulos Danan kylästä. Maisemat jo pelkästään tältä Danan “ulosmenoväylältä” ovat upeita: täältä saa käsityksen koko Danasta ja näkymät samannimiseen laaksoonkin ovat hyvät. Alhaalla Danassakin on hautausmaa, mutta suurempi löytyi myös tien yläpäästä. Emme olleet sitä edellispäivän sankassa sumussa bonganneet.

Danan laakso aamukahdeksalta vuoden 2018 viimeisenä päivänä.

Danan hautausmaa.

Danasta Petraan on 55 kilometrin matka. Puolivälissä matkaa sijaitsee Shoubakin pikkukaupunki, joka tunnetaan ristiretkeläisten rakentamasta Montrealin linnastaan. Jätimme paikan väliin, koska edellispäivänä olimme nähneet linnoituksen Karakissa. Ristiretkeläisten tekeleen niin ikään. Lisäksi ajattelimme näkevämme ihan riittävästi vanhaa rakennustaitoa Petrassa. Siispä pysähdyimme vain hedelmäostoksilla keskustassa. Samoin päätin täyttää tankin kaupungin Manaseer-huoltoasemalla, koska hoksasin sen hyväksyvän luottokortin maksuksi. Jordaniassa ei tarvitse tietenkään itse liata käsiään huoltoasemilla, vaan aseman työntekijä täyttää tankin. Jos maksaa käteisellä, on heitettävä vaihtokolikot tippinä tankkaajalle. Jos taas maksaa kortilla, kuten minä, laitetaan 0,5 dinaarin (n. 0,6 euroa) palvelumaksu automaattisesti loppusummaan. Shoubakissa tankillinen ysivitosta maksoi noin 35 euroa. Ammanissa sama litku oli halvempaa: tankin sai täyteen alle 30 eurolla.

Petra sijaitsee Wadi Musa -nimisen kaupungin syleilyssä. Kaupunki taas sijaitsee laaksossa, joten tie laskee halki kaupungin ja lopulta perillä odotti kymmenittäin turisteja kuljettavia linja-autoja ja sadoittain yksityisautoja, iso osa tietenkin turistien vuokra-autoja. Pysäköinti ei yllättäen täälläkään kustanna dinaariakaan ja toisaalta pysäköidä voi miten ja minne lystää. Heti, kun astuin ulos autosta, oli kimpussa retkien kaupittelija. Nyt jo voisi varata kameli- tai hevoskyytiä Petrassa ja toisaalta hän voisi kuljettaa Petran toiselle laidalle luostarille. Sieltä olisi kuulemma sitten kätevää kävellä takaisin päin. Emme lähteneet miehen kelkkaan, mutta eräät espanjalaiset taisivat lähteä.

Vuokra-automme Chevrolet Cruze Petran parkkipaikalla.

Tie Petraan. Vasemmanpuoleinen “kaista” on varattu hevoskyydeille. Oikeanpuoleisella kulkevat jalankulkijat.

Onneksi täälläkin otetaan turvallisuus tosissaan, sillä turisteja on aivan valtavasti. Siis paljon potentiaalisia kohteita terroristeille. Petran sisäänkäynnissä onkin ensimmäisenä turvatarkastus, minkä jälkeen pääsee hankkimaan lippua. Ja vaikka ollaankin kehitysmaassa nimeltä Jordania, on Petra silti maailman kalleimpia turistinähtävyyksiä. Ellei peräti kallein. Yhden päivän lippu maksaa vuonna 2019 nimittäin 50 dinaaria (n. 61,5 euroa). Kahden päivän lipun saa 55 dinaarilla (n. 67,7 euroa) ja kolme päivää maksaa 60 dinaaria (n. 73,9 euroa). Ne, jotka tekevät päiväretken Israelin puolelta maksavat sisäänpääsystä huokeat 90 dinaaria (n. 110,8 euroa). Meillä oli kuitenkin Jordan Pass, jolla pääsimme Petraan ilmaiseksi, eikä lipunmyyntitiskillekään tarvinnut jonotella!

Petra on valtaisa alue, minkä vuoksi sitä voisi koluta vaikka kolmen päivän ajan. Me ajattelimme näkevämme riittävästi yhden päivän aikana. Olimme sisällä joskus puoli kymmenen aikoihin, jolloin aurinko lämmitti niin paljon, että t-paita oli aivan riittävä varustus. Ero Danan aamuiseen +5 asteen lukemaan oli huomattava! Italialaiset ja ranskalaiset turistiryhmät kyllä pitäytyivät toppatakeissaan ja pipoissaan.

Petraa pääsee näkemään kävellen tai vaihtoehtoisesti voi hypätä hevosen vetämän kärryn perään, ratsastaa hevosella Indiana Jonesin tyyliin tai ottaa aasikyyti. Lyhyellä pätkällä saatavana on toki myös kameleita. Autoja tai muita moottoriajoneuvoja Petran alueella ei onneksi ole. Me päätimme kävellä, koska en vain jaksa änkätä näiden “taksiyrittäjien” kanssa sopivasta hinnasta. Kävellen ainakin voi pysähtyä ottamaan kuvia tai muuten vain pällistelemään kiveen hakattua arkkitehtuuria, jota Petra edustaa.

Kapea 1,2 kilometrin pituinen Siq-sola johtaa Petran “Aarrekammiolle”.

Kapeimmillaan Siq on vain muutaman metrin levyinen.

Petra on siis muinainen nabatealaisten perustama kaupunki, jossa on mahdollisesti asustanut aikoinaan yli 20 000 asukasta. Alun perin nabatealaiset saapuivat alueelle jo 500-luvulla ennen Kristusta ja kukoistuskauttaan paikkakunta eli erityisesti ajanlaskun alun molemmin puolin. Nabatealaisten pääkaupunkina toiminut Petra oli merkittävä kaupankäyntikeskus sen kautta kulkeneiden kamelikaravaanien ansiosta. Sittemmin kauppareitit muuttuivat, Petra koki useita tuhoisia maanjäristyksiä ja lopulta se hylättiin joskus 600-luvulla jälkeen ajanlaskun alun. Petra unohtui ja “löydettiin” uudelleen vasta 1800-luvun alussa. Nykyisin Petra on Unescon maailmanperintökohde, jossa käy massoittain turisteja päiväretkellä. Ovathan Akaban ja toisaalta myös Eilatin turistirannat lähellä! Tässä yhteydessä on myös oleellista mainita, että Indiana Jones löysi Graalin maljan Petrasta.

Petraan kuljetaan kapean ja syvän solan, Siqin, pohjaa pitkin. Siq on reilun kilometrin pituinen ja kapeimmillaan vain muutaman metrin levyinen. Aamupäivällä se oli hieman viileä, sillä aurinko ei pääse kovin helposti lämmittämään Siqin pohjaa. Hevoskärryt vilahtelevat vauhdilla ohi, eivätkä todellakaan väistä, eikä eteenpäinkään aina pääse; turistiryhmiä oli ihan valtavasti. Nyt kaikki eivät enää olleet Italiasta, vaan turistiryhmiä oli runsaasti myös Kiinasta, Ranskasta, Espanjasta ja Yhdysvalloista. Ja jopa eksoottisista maista, kuten Makedoniasta, Algeriasta, Vietnamista ja Indonesiasta!

Petran “Aarrekammio” eli kuningas Aretas III:n hautakammio.

Turistien paljoutta Aarrekammion edustalla.

Siqin lopussa avautuu kapea näkymä Petran “Aarrekammioon”, Al Khaznehiin. Se on se nähtävyys, joka on jokaisessa Jordaniaa ja Petraa käsittelevässä opuksessa ja samalla siten Petran tärkein nähtävyys. Aarrekammio on saanut nimensä siitä, että tarinoiden perusteella egyptiläinen faarao piilotti sinne aarteensa. Oikeasti Aarrekammio on nabatealaiskuningas Aretas III:n hautakammio. Sisään kammioon ei ole muilla asiaa kuin Indiana Jonesilla.

Aarrekammion pihamaalla on matkamuistomyymälä, joka hyväksyi luottokortin maksuvälineenä! Kammion edestä olisi matkamuistojen lisäksi pystynyt myös nappaamaan kamelikyydin, joita kaupiteltiin aktiivisesti. Huvikseni kysyin hintaa: 40 dinaaria (n. 49,4 euroa) hengeltä. Noin kilometrin matkasta. Ainakin minun mielenkiintoni lopahtaa tällaisten poskettomien lähtöhintojen kohdalla, enkä jaksanut heittää mitään vastatarjousta. Epätoivoinen kamelikuski kulki perässä pudottaen hintaa vähitellen ja lopulta kyydin olisi saanut seitsemällä dinaarilla (n. 8,6 euroa). Ja kyydin olisi voinut maksaa luottokortilla. Petran kamelikuskit taitavat olla ainoita maailmassa, jotka hyväksyvät korttimaksun! Kamelikuski loukkaantui, kun en enää kiinnostunut ja tuhahti, että miksi edes kysyin hintaa.

Taitoimme matkaa Aarrekammiolta “fasadikadulle”, joka niin ikään on kapea sola, mutta Siqiä levempi kuitenkin. Fasadikadun varressa, siis kallioon hakattuna, on lukuisia hautakammioita, joiden julkisivut ovat mitä upeimpia. Kammioista suurimmat ovat kuninkaiden hautoja. Osaan kammioista pääsee sisäänkin, ainakin jos vähän kiipeilee. Jos Petra olisi Euroopassa, ei täällä saisi kiipeillä miten tahtoo. Toisaalta ei kiipeilemällä näitä kallioon hakattuja monumentteja rikki saa. Kuningashaudoilta avautuu hieno näkymä esimerkiksi nabatealaisten kallioon kovertamalle teatterille, joka kovasti muistuttaa roomalaisten tekemiä vastineita.

Tähän luolaan piti laskeutua katon kautta. Taustalla oleva kallio on täynnä hautakammioita.

Petran kuninkaallisia hautoja.

Kävimme vielä katsastamassa parien temppeleiden rauniot, minkä jälkeen päätimme jättää parin kilometrin päässä sijaitsevan luostarin, Al Deirin, väliin. Meitä asiakkaiksi haalineen aasikuskin mukaan sen väliin jättäminen oli sama kuin ei olisi Petrassa käynytkään. Aasilla sinne olisi päässyt kuulemma helposti ja nopeasti. En kysynyt hintaa. Aasikuskeja Petrassa on runsaasti, jotka kaikki ovat nuoria poikia. Tein Petrassa kulkiessani omia päätelmiä, että kun lapsi (poika tai tyttö) on tarpeeksi vanha, että osaa puhua ja kävellä, lähetetään hänet kaupustelemaan “aitoja roomalaisia” kolikoita turisteille. Kun he hieman kasvavat, saavat he oman pysyvän myyntipaikan. Oli se sitten vaikka vain maahan levitetty viltti, jonka päälle on levitetty kivenmurikoita, siellä täällä kasvavia sipulikasveja ja vaikka noita “aitoja roomalaisia” rahoja. Noin 10-15 vuoden iässä pojat saavat aasin, jolla kuljettaa turisteja. Tässä vaiheessa tytöt häipyvät ansaitsemasta, sillä pitäähän kotitöitäkin jonkun tehdä ja naimisiinkin pitäisi joutaa. Kun pojista tulee aikuisia, saavat he hevosen, jota voi ohjastaa vaikka eläkeikään saakka. Onnekkaimmat pääsevät kamelin ohjaksiin. Naiset palaavat vanhemmalla iällä takaisin Petraan, mutta nyt ihan pysyvään matkamuistokojuun myyjättäreksi.

Petra sijaitsee laaksossa.

Jos jo sisäänpääsymaksu on kova, ovat myös Petran ruokapaikat ehdottomasti ylihinnoiteltuja. Kysyimme ensimmäisestä ravintolasta sandwichin hintaa: seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa). Norjan hinnoissa on myös tuorepuristetun mehun hinta. Eräästä toisesta puljusta ostimme sandwichit (kylmä rieska, jonka sisään oli vedetty pari viivaa jotain salamitahnaa) ja tuoreen granaattiomenamehun. Sandwich olisi saanut olla lämmitetty tai sisältää edes salaattia. Mutta hinta oli sentään “halpa”: vain viisi dinaaria (n. 6,2 euroa). Onneksi meillä oli omiakin eväitä, sillä Petran ruokapuoli tuntuu olevan kovin onneton.

Kaiken kaikkiaan Petra on upea elämys, jota ei pidä turistien paljoudesta huolimatta jättää väliin, jos Jordaniaan asti matkustaa. Meillä jäi paljon näkemättä, mutta hyvän yleiskatsauksen tästä kallioon kaiverretusta nabatealaiskaupungista kyllä mielestäni sain.

Matkalla takaisin Danaan. Kuva otettu Shoubakin keskustan halki vievän kadun varrelta.

Dana Towerin sisustusta. Vasemmalla ylhäällä entinen kuningas Hussein. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Matkalla ulos Petrasta ja Wadi Musasta pysähdyimme Shoubakin kaupungissa kaupassa vuoden viimeistä kertaa. Illaksi palasimme takaisin Danan kylään ja tuttuun Hotel Dana Toweriin, jossa illastimme tutusta buffetböydästä. Uuttavuotta ei kannata tulla viettämään Danaan, sillä täällä ei uudestavuodesta tiedetä yhtään mitään. Onhan paikallisilla toki oma islamilainen uusivuotensa.

Ristiretkeläisten Karak ja kylmä Danan kylä

30.12.2018

On mahtavaa heräillä uuteen aamuun katsellen sängystä Kuolleellemerelle. Mujib Chaletsin rantamökissä olisi viihtynyt parikin päivää. Toisaalta ei täällä oikein tekemistä ole, ellei sitten vain loikoilisi riippumatossa tai Kuolleenmeren suolalitkussa. Ja toisaalta, majapaikka oli hieman turhan tyyris. Kävimme aamupalalla, joka illallisesta poiketen oli todellakin ajallaan!

Kymmenen tienoissa starttasimme Kuolleenmeren rantatörmälle pysäköimäni vuokra-auton. Päätimme lähteä ensitöiksemme tarkistamaan kivenheiton päässä sijaitsevaa Wadi Mujibia. Näin talvella tämä vaikuttava veden kallioon uurtama laakso oli suljettu. Edes valokuvia ei päässyt ottamaan mitenkään järkevästi. Jatkoimme matkaa. Aioimme ajaa aluksi Karakin kaupunkiin, jonne olisi reilun 50 kilometrin ajo.

Purkkivettä Mujib Chaletsin aamupalapöydässä.

Kuolleenmeren kaakkoisrantoja.

Tähän loppuu Kuollutmeri. Taustalla kohoavat Israelin vuoret.

Muutamien kilometrien verran Kuollutmeri oli oikealla puolellamme ja kaikki ympärillämme oli tyystin kuollutta, kuten asiaan täällä päin maailmaa kuuluukin. Sitten meri (tai siis järvi) loppui ja asutus alkoi. Saavuimme Ghor al-Hadithan kylään, jota seurasi Gawr al-Mazraahin kylä tai ehkä ennemminkin pikkukaupunki. Täällä oli jo kauppoja, ravintoloita, apteekkeja, huoltoasema ja moskeija. Ja toisin kuin Kuolleenmeren välittömässä läheisyydessä, täällä nyt jopa hieman vihersi. Kai kasvattavat vihanneksia. Gawr al-Mazraahissa jätimme Kuolleenmeren valtatien taaksemme ja käännyimme Karakin valtatielle, tielle numero 50. Matkalla Kuolleenmeren tasolta Karakiin, tie nousee -400 metristä merenpinnan alapuolelta tuhanteen metriin merenpinnan yläpuolelle. Siis 1 400 metriä noin 30 kilometrin matkalla. Suurin nousu on heti alkumatkasta, kun tie mutkittelee serpentiininä pitkin karujen vuorten rinteitä. Rekoilla on vaikeaa, eikä omakaan Chevroletimme mitenkään kevyesti serpentiinillä käyttäytynyt. Liikenne oli tälläkin tiellä rauhallista.

Matkalla ylös Kuolleeltamereltä. Serpentiinitie kulkee kuvan karussa maisemassa.

Al Qala’a -katu Karakin vanhassakaupungissa.

Maisemaa Karakin linnasta tulosuuntaamme, kohti Kuolluttamerta.

Päämäärämme Karakin kaupungissa oli ristiretkien aikainen linna, joka näkyi jo kauas. Sen verran kookas ilmestys on kyseessä. Sen saavuttaminen autolla on jo pienoinen haaste, sillä Karak on rakennettu kaoottisesti kukkuloille. Ja erään kukkulan laella vanhassakaupungissa seisoo myös tuo linnoitus. Vanhankaupungin kadut ovat yleisesti ahtaita ja sokkeloisia, niin täälläkin. Jotenkin selvisimme Al Qala’a -kadulle ja saimme autonkin vinoparkkiin lähes linnoituksen portin luo. Kadunvarsipysäköinti ei Karakissa maksa mitään.

Itse linnaan sen sijaan on sisäänpääsymaksu, kaksi dinaaria (n. 2,45 euroa). Meillä oli Jordan Pass, jolla sisäänpääsymaksulle voi heittää hyvästit! Linnaan kuljetaan turvatarkastuksen kautta: reput, käsilaukut ja muu suurempi tavara läpivalaistaan ja itse joutuu kulkemaan metallinpaljastimesta. Lisäksi sisäänkäynnin luona on valtava poliisiasema, jonka edessä parveilevat poliisit ovat erityisiä turistipoliiseja. Kaikkeen tähän taitaa olla syynä vuonna 2016 Karakin linnassa tapahtunut islamistien järjestämä terrori-isku, jossa kuoli reilu kymmenen ihmistä. Mukaan lukien yksi kanadalainen turisti. Jordania on iskusta huolimatta hämmentävän turvallinen matkakohde, huolimatta epämääräisistä naapurimaistaan.

Karakin linnaa muurien sisäpuolelta.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Karak on rakennettu kukkuloille. Kuva otettu Karakin linnasta.

Vuonna 1142 valmistunut Karakin (tai Kerakin) linna oli osa eteläisestä Turkista aina Akabaan asti ulottunutta ristiretkeläisten puolustuslinjaa. Se sijaitsi Jerusalemin ja Shobakin puolivälissä ja oli näin ollen strategisesti tärkeä: esimerkiksi Karakin kautta kulkeneita karavaaneja verotettiin ja näin autettiin Jerusalemia vaurastumaan. Muslimit ottivat linnan haltuunsa 1100-luvun lopulla ja ovat pitäneet sitä hallussaan siitä lähtien. Siitä huolimatta kaupungissa on edelleen suuri kristitty vähemmistö. Kiertelimme linnan holveissa ja kammioissa ja pääosin kyllä taisimme ihailla ympäröiviin laaksoihin ja kukkuloille avautuvia maisemia. Taivas tosin oli lähes kokonaan pilvessä, jotka roikkuivat alhaalla laaksoissa. Kovin pitkälle ei siten näkynyt. Linnaan oli tutustumassa yllättävän paljon turisteja (pääosin italiaanoja), vaikka ollaankin kaukana Akaban rannoilta.

Maisemaa jossain ennen At Tafilahin pikkukaupunkia pohjoisen suunnasta tultaessa.

Näkymä samasta paikasta, mutta toiseen suuntaan.

Karakin vanhassakaupungissa ajaminen ei ole miellyttävää, sillä yksisuuntaisia katuja ei kunnioiteta hituakaan. Peruuttelemaan ja väistelemään jouduin minäkin muiden autoilijoiden ohella pariin otteeseen ennen kuin tie ulos kaupungista aukeni. Kukaan ei soittanut torvea, heristänyt nyrkkiä, eikä muutenkaan osoittanut mieltään. Joustavaa, joustavaa!

Karakista otimme suunnaksi Danan pikkukylän. Sinne olisi noin 90 kilometrin matka. Tie näytti kartalla syheröiseltä ja sellaiseksi se pian muuttuikin: mutkaa ja serpentiiniä toisensa perään. Maisemat olivat jylhät ja karut, sellaiset perusjordanialaiset. Liikennettä tällä tiellä oli vähänlaisesti, mutta seassa oli kyllä aasejakin kuskeineen. At Tafilahin kaupungin jälkeen navigaattori ohjasi pikkutielle, jota menimme muutaman kilometrin matkan. Samalla sää muuttui sumuiseksi ja lämpötila laski. Lopulta se oli enää +4 astetta, kun aamulla Kuolleeltamereltä lähtiessä se oli ollut +20! Sumu oli sakein koskaan näkemäni, mutta siltikään kaikki jordanialaiskuskit eivät katsoneet järkeväksi käyttää edes ajovaloja.

Danan kylä sijaitsee laakson reunalla. Hotellimme Dana Tower on perimmäinen rakennus keskellä kuvaa. Vihreäkattoiset rakennut kuuluvat kokonaisuuteen.

Danan laakso avautuu välittömästi kylän jälkeen.

Dana on pitkälti raunioina.

Danan kylään laskeudutaan päätieltä parin kilometrin matka alaspäin. Kylä on pikkuinen ja lähes täysin raunioina. Ainakin sellaiselta se näyttää. Aaseja ja kulkukoiria kulkee kylänraitilla. Oma majapaikkamme, Dana Tower Hotel sijaitsee ihan kylän halki johtavan tien päässä, jylhän Danan laakson äärellä. Maisemat kyllä ovat kohdillaan, mutta muuten Dana ei ole hyvä valinta talvella. Kylän missään majapaikassa kun ei ole lämmitystä! Lämmin tunnelma Dana Towerissakin kuitenkin on, mutta älkää silti vaivautuko tänne talvella. Kommentoidessamme parkkipaikalla roskia kaivellutta mustaa aasia, kertoi omistaja aasin olevan Dana Towerin omistuksessa. Ja että tämä yksilö on vieläpä “very beautiful donkey”!

Danan pääkatu (ja ainoa tie) päättyy hotelliimme kuvassa taustalla keskellä.

Oliivipuu kylän laitamilla.

Danan laakso olisi hyvä patikointikohde, mutta nyt ilta alkoi jo hämärtyä. Kiertelimme hetken verran itse kylää. Siellä on kolme tai neljä pientä hotellia, pienen pieni kauppa, moskeija, hautuumaa ja ravintola. Ravintolaan emme menneet, vaan olimme törsänneet Dana Towerin illallisbuffettiin. Täällä se maksaa seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa) ja täällä se oli jopa tismalleen aikataulussa! Ruoka on erinomaista ja sitä todellakin saa ottaa niin paljon kuin jaksaa.

Ruokaillessamme jutustelimme brittiläisen pyörämatkaajan, Tristanin kanssa. Mies oli lähtenyt polkemaan Uudesta-Seelannista aikoinaan. Matka oli kulkenut niin Papua-Uuden-Guinean, Kiinan, Kazakstanin kuin vaikkapa Suomenkin kautta. Vähän aikaa sitten mies oli lentänyt Ateenasta Ammaniin ja polki nyt Jordaniaa halki tavoitteenaan jatkaa lautalla Egyptin puolelle, josta edelleen Sudaniin ja lopulta Kapkaupunkiin. Tavoitteena taisi olla koko maailman kierto. Dana Towerissakin liki kaikki vieraat olivat italialaisia, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Hotellin yhteistilaan, kankaiseen beduiinitelttaan saapuivat jossain vaiheessa iltaa myös henkilökuntaan kuuluva Hasan ja toinen mies, jotka hoilasivat meidän iloksi muutaman paikallisen laulun. Tunnelmaa siis riittää, vaikka kylmä olikin.

Madabasta Mooseksen jalanjäljille ja lopulta Kuolleellemerelle

29.12.2018

Muslimimaissa herätys tulee usein rukouskutsun muodossa hyvin aikaisin. Niin täällä Madabassakin. Ensimmäisen kutsun jälkeen ei toki vielä kannata nousta, mutta kömmimme kuitenkin jo yhdeksän aikoihin aamupalalle. Queen Ayola Hotelin aamupalabuffet oli kovin köyhä: kuivakkaa litteää pitaleipää, hummusta, kurkkua, tomaattia ja hilloa. Keitettyjä kananmunia oli jäljellä vain yksi, eikä niitä ollut tulossa enää lisää.

Madabassa sateli vettä, kun sitten kymmenen aikoihin jalkauduimme vanhankaupungin kaduille. Veimme reput vuokra-Chevroletimme peräkonttiin ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Ajattelimme, että pari-kolme tuntia olisi riittävästi. Kuollutmeri veti vastustamattomasti luokseen jo heti aamusta! Siellä olisi lämpimämpikin. Madabassa kevyttoppatakki ei ollut lainkaan liikaa, sillä lämpötila pysytteli +10 asteen alapuolella!

Sateinen talviaamu Madaban vanhassakaupungissa.

Kuuluisa Madaban kartta Pyhän Yrjön ortodoksikirkon lattiassa. Muurein ympäröity Jerusalem kuvassa keskellä.

Madaba tunnetaan erityisesti kristitystä menneisyydestään, ja vaikka muslimien rukouskutsut raikaavatkin kaupungin yllä viidesti päivässä, on paikkakunta edelleen Jordanian suurimpia kristittyjä yhteisöjä. Tästä syystä kirkkojakin on useita. Kaupungin huomattavin nähtävyyskin liittyy kristinuskoon, ja se on ortodoksisessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu 1800-luvulla. Löysimme paikan helposti, maksoimme yhden dinaarin (n. 1,2 euroa) sisäänpääsymaksun ja pian edessämme avautui kuuluisa Madaban kartta, Luvattua maata kuvaava 500-luvun mosaiikkitaideteos. Teoksen edessä parveili suuri joukko italialaisia turisteja oppaansa kanssa ja jo tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selville, että liki kaikki Jordaniaan tulevat matkailijat tulevat nimenomaan Italiasta. Madaban kartan sisäänsä kätkevä kirkko on 1800-luvulta ja rakennettu muinoin paikalla seisseen kirkon sijalle. Mosaiikkikartta uudelleenlöydettiin juurikin nykyisen kirkon rakennustöiden yhteydessä.

Lisää mosaiikkeja löysimme sitten ihan kulman takaa. Jos hankkimallamme Jordan Passilla ei päässyt ilmaiseksi sisään Pyhän Yrjön kirkkoon, kelpasi se nyt tähän arkeologiseen kohteeseen nimeltä “Burnt Palace”. Paikka on yläluokkaisen kartanon rauniot. Tämä 500-luvun luksushuvila tuhoutui 700-luvulla maanjäristyksessä ja tulipalossa. Nyt paikkaa koristaneita upeita mosaiikkeja oli raaputeltu esiin. Mosaiikeissa kuvattuna on niin norsuja, kameleita kuin ihmisiäkin. Osaa kuvista oli pyritty tuhoamaan, sillä islamissa karsastetaan ihmisten ja eläinten kuvaamista. Nyttemmin mosaiikit varmasti ovat turvassa, sillä matkailijavirrat tuntuivat olevan näin joulukuun lopullakin valtavat.

Jordanian eläimistö oli aikoinaan hyvin rikas, kuten 500-luvun palatsin mosaiikeista käy ilmi. Nykyisin eläimistö käsittää kuulemma lähinnä kissan ja koiran.

Madaban vanhankaupungin katukuvaa.

Mosaiikkiähkyn viimeistelimme toisessa arkeologisessa kohteessa, ihan kivenheiton päässä edellisestä. Tässä paikassa on esillä Jordanian vanhin mosaiikki, 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua, sekä Neitsyt Marian kirkko 500-luvulta. Neljänneksi vierailukohteeksi valikoimme Johannes Kastajan teloituksen muistolle rakennetun katolisen kirkon. Sinne on yhden dinaarin sisäänpääsymaksu (n. 1,2 euroa). Jordan Passilla ei tässä kohteessa tee mitään. Kirkkoon kannattaa ehdottomasti pistäytyä näköalojen vuoksi, sillä kellotorniin pääsee kapuamaan. Jos torni olisi Euroopassa, ei se todellakaan olisi avoinna turisteille. Tai ainakin kaiteet olisivat korkeammat ja portaikko vähemmän sokkeloinen! Näkymät alas kaupunkiin olivat kuitenkin upeat. Taivas tosin oli pilvessä, eikä kovin pitkälle ollut näkyvyyttä. Ei edes Mount Nebolle, jonne seuraavaksi aioimme. Ensin kävimme kaupassa ja vaihdoimme rahaa. Täällä kurssi oli paljon parempi kuin lentoasemalla edellisiltana. Kaikki muu onkin sitten kovissa hinnoissa, sillä Madaba tuntuu elävän turismista ja turisteilta halutaan riistää jokainen lantti. Siispä: matkamuistot ja ruokatarvikkeet kannattaa ostaa jostain muualta, vaikkapa Ammanista. Samoin Madaban keskustan ravintolat ovat naurettavissa hinnoissa, jos pikkuruisesta kebabrullastakin joutuu pulittamaan kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Pulitimme silti.

Johannes Kastajan teloituksen muistolle rakennettu katolinen kirkko.

Näkymä Madaban vanhaankaupunkiin Johannes Kastajan teloituksen muistokirkon kellotornista.

Näkymä toiseen suuntaan.

Jatkoimme matkaa kohti Mount Neboa. Suurissa kaupungeissa ajaminen ei ole Suomessa mikään ongelma, mutta nyt oltiin Lähi-idässä, jossa ajaminen on kovin erilaista. Madabaa olinkin vähän etukäteen jännittänyt. Matkan suurin haaste tulikin heti aluksi, kun oli ylitettävä vuokra-autollamme vilkasliikenteinen tie risteyksessä, jossa ei ollut liikennevaloja. Onneksi takana tullut auto lähti hivuttautumaan liikenteen sekaan ja minä rinnalla. Yhdessä pääsimme toiselle puolelle, eikä kukaan soittanut torvea. Tämä on täysin normaalia liikennekäyttäytymistä. Pian opin lukemaan jordanialaista liikennettä, eikä suomalainen liikenne enää tuntunut kaikessa joustamattomuudessaan mitenkään järkevältä! Vain tiessä olevat pahuksen yllätyshidastetöyssyt vaativat jatkuvaa tarkkaavaisuutta!

Mount Nebo on alle kymmenen kilometrin ajomatkan päässä Madabasta. Linja-autoja paikalla oli runsaasti, samoin yksityisautoja. Jatkoimme parkkipaikkaa tien suuntaisesti, sillä Jordaniassa voi pysäköidä mihin tahansa. Takaisin tullessa muut olivat tehneet samaa oman automme eteen. Mukavan luovaa toimintaa! Pääsylippu Mount Nebolle kustantaa kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa), eikä siltä välty edes Jordan Passilla.

Mount Nebolta Jumala näytti Moosekselle Luvatun maan, joka näyttää tältä nykyisin. Kuvassa myös alas Kuolleellemerelle kiemurteleva tie.

Mount Nebon laella on kirkko.

Mount Nebokin on kristityille tärkeä pyhiinvaelluskohde, jossa Jumalan kerrotaan näyttäneen Moosekselle Luvatun maan. Paikan päällä sateli ja taisimme itse asiassa olla pilvessä. Meille Jumala siis jätti Luvatun maan näyttämättä, mutta selkeällä säällä täältä näkee Kuolleellemerelle, Länsirannalle Jerikon kaupunkiin ja kuulemma jopa Jerusalemiin saakka. Totesimme paikan nähdyksi ja lähdimme laskettelemaan kohti maailman matalinta paikkaa, Kuolluttamerta.

Tie mutkittelee serpentiininä alas Mount Nebolta. Maisema on karunkaunis, vihreää ei juuri näy. Sen sijaan varsin runsaslukuisia lammaslaumoja paimenineen laiduntelee Mount Nebon ja Kuolleenmeren välillä. Lampaathan nyt löytävät nälkäänsä aina jotain pureskeltavaa. Paimenet lienevät vaeltelevia beduiineja. Ainakin heidän asumuksensa olivat kovin alkeellisia, muovista kyhättyjä vaatimattomia majoja. Autoja beduiineillakin kuitenkin näyttää olevan, joskin aasitkin näyttivät edelleen kelpaavan kulkuneuvoksi.

Laakso Mount Nebolta kohti Kuolluttamerta laskeuduttaessa.

Jordaniassa etäisyydet ovat lyhyet, joten päätimme lykätä hieman Kuolleellemerelle menoa. Kaikki merkittävät turistivedätykset sijaitsevat maan länsiosissa, niin myös Jeesuksen kastepaikkana mainostettu paikka “Bethany Beyond the Jordan”. Paikka sijaitsee Jordanvirran ääressä, mutta siellä vierailu ei niin vain onnistukaan: on osallistuttava opastetulle kierrokselle, jonka kesto on kolmisen tuntia. Jätimme väliin, sillä todellakin se Kuollutmeri nyt kiinnosti paljon enemmän. Israelillakin on muuten ilmeisesti oma paikkansa, jossa Johannes Kastajan väitetään kastaneen Jeesuksen.

Matka jatkui. Jordaniassa autoillessa tulee varautua pysähtymään tarkastuspisteillä, joita on melko tiheään. Matkalla Mount Nebolta alas Kuolleenmeren valtatielle, oli tiellä yksi tarkastuspiste. Se vain oli sellainen, ettei paikalla ollut virkavaltaa tarkistamassa passeja, ajokortteja, mahdollisia räjähteitä ja muuta rekvisiittaa. Ajoimme vain läpi. Toinen checkpoint oli Kuolleenmeren hotelliryppään tuntumassa valtatiellä. Tällä kertaa paikalla oli poliisi, joka tarkisti joidenkin autokuntien papereita. Meidät hän viittoi vain jatkamaan, emme me niitä todennäköisimpiä terroristeja varmaan olisi! Tämän lyhyen pysäytyksen jälkeen emme enää olleet matkan aikana tekemisissä virkavallan kanssa, sillä suurin osa tarkastuspisteistä oli tyhjiä tai turistit eivät vain sattuneet kiinnostamaan poliiseja.

Kuollutmeri kohti pohjoista järveä seurailevan valtatien varrelta.

Vastarannalla Israel ja Länsiranta.

Kuolleenmeren itärantaa seuraileva valtatie on kaksikaistainen ja erinomaisessa kunnossa. Nopeusrajoitukset vaihtelevat kovasti, enkä oikein pysynyt perillä mitä nopeutta milloinkin piti ajaa. Turistit ajelivat vähän maltillisemmin, sillä pitihän maisemiakin ihailla. Paikalliset päästelivät reilua satasta vasenta kaistaa. Valtatien varrella on useita levikkeitä, joilta kävimme pariin otteeseen ihmettelemässä Kuolluttamerta ja sen valkeita rantamia. Täällä ei ole valkeahiekkaisia uimarantoja, vaan valkoisuus tulee suolasta. Koko järvi tosiaan vaikuttaa kuolleelta, eikä siinä elämää joitain bakteereja lukuun ottamatta olekaan. Edes laivoja ei järvellä näy. Tuskin pysyisivät pystyssäkään.

Olimme varanneet jo syyskuussa yhden yön majoituksen Wadi Mujibin luota, Kuolleenmeren puolivälin tienoilta. Keskeltä ei-mitään. Paikalla on Royal Society for the Conservation of Naturen eli RSCN:n ylläpitämä Mujib Chalets -lomamökkikylä. RSCN on Jordanian entisen kuninkaan Husseinin vuonna 1966 luoma järjestö, joka hallinnoi ja suojelee Jordanian luonnon resursseja. Esimerkiksi villieläimiä ja luonnonsuojelualueita, kuten täällä olevaa Mujibin luonnonsuojelualuetta. Yö Mujib Chaletsin omassa yksityisessä lomamökissä maksoi joulukuun 2018 lopulla 76 dinaaria (n. 94 euroa). Hintaan sisältyi aamupala, oma terassi riippumattoineen sekä huikea suora näkymä suoraan sängystä Kuolleellemerelle! Majapaikka on kallis, mutta näkymästä mieluusti maksaakin. Samoin lämpimästä vedestä ja toimivasta lämmityksestä, sillä vaikka lämpötila oli kivunnut +20 asteen paremmalle puolelle perille päästyämme, ovat illat täälläkin viileitä näin talvella. Näkymän lisäksi majapaikalla on oma yksityinen ranta, joka oli täysin tyhjä. Tyhjyys voi johtua siitä, että tänne ei kukaan vahingossa eksy: tänne on tultava vartavasten. Ollaanhan kaukana kaikista asutuskeskuksista ja toisaalta myös moskeijoiden aamuisista herätyshuudoista! Pulahdimme Kuolleeseenmereen kelluttelemaan ihan ylhäisessä yksityisyydessämme. Olimme 408 metriä merenpinnan alapuolella.

Oma mökkimme Kuolleenmeren rannalla. Mökit oli numeroitu korkeuden perusteella: omamme oli -403. Eli tuon verran olimme merenpinnan alapuolella.

Näkymä yksityisrannalta.

Koska oltiin kaukana asutuksesta, ei ruokapaikoistakaan ole ylitarjontaa. Ainoa illallispaikka taisi olla majapaikan oma ravintola, jonka buffetin sorruimme ostamaan. Se maksoi 14 dinaaria (n. 17,4 euroa) henkilöltä eli jälleen ihan liikaa. Ruoan kerrottiin olevan valmis kuudelta ja jo kahdeksalta se olikin valmis. Jos jo edellisiltainen autonvuokraaminen venyi reilusti, oli tämä ruokailun venyminen jo ihan odotettavissa. Pahoittelivat sentään, mokomat!

Mujib Chaletsin lomamökeissä ei ole wifiä (joka toimii vain ravintola-vastaanottorakennuksessa), eikä televisiota. Onneksi. Voi vain tuijottaa pimeälle Kuolleellemerelle ja todeta, että horisontissa kajastava valo taitaa olla Jerusalem.

Matka Jordaniaan ja sananen autonvuokrauksesta

27.-28.12.2018

Marokko, Israel ja Jordania olivat loppusuoralla valitessamme matkakohdetta uudeksivuodeksi. Kohteen piti olla lämmin ja edullinen. Israel tippui listalta lopulta hintatasonsa puolesta ja Marokossakin olin jo käynyt. Siispä päädyimme Jordaniaan, sinne kun pääsee nykyään Ryanairin halpalennättämänä eri puolilta Eurooppaa. Ei nyt Suomesta tokikaan, mutta esimerkiksi Varsova-Modlinin kentältä Puolasta. Menopaluu maksoi 125 euroa, johon päälle toki tulivat Wizzairin lennot Turusta Gdańskiin ja junalippu Modliniin. Nekään eivät ole hinnalla pilattuja.

Yövyimme yhden yön Modlinin pikkukaupungissa, lähellä tuota Varsova-Modlinin lentoasemaa. Se on moderni laitos, ei lainkaan mikään ankea halpalentoterminaali. Kenttää käyttää vain Ryanair, joka aloitti lennot Jordanian Ammaniin itse asiassa vasta marraskuussa 2018. Kohde taitaa tällä hetkellä olla Ryanairin verkoston eksoottisimmasta päästä, ainakin Suomesta katsottuna.

Jordanian lippu Karakin linnan pihalla.

Jordanian kuninkaita rivissä. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Lentoaika Varsovasta Ammaniin oli nelisen tuntia, ja laskeuduimme etuajassa illansuussa. Kuningatar Alian kansainvälinen lentoasemalla vastassa olivat joulukuuset, mikä on muslimimaahan saavuttaessa toki hieman outoa. Toisaalta Jordaniassa on pikkuruinen kristitty vähemmistö, eikä maa muutenkaan ole kovin tiukkapipoisessa maineessa. Siitä kertoo myös se, että maa toivottaa matkailijat avosylin vastaan (koska öljyvarojakaan ei ole). Sitä helpottamaan on luotu Jordan Pass, passi, jonka etukäteen netistä ostamalla välttyy maksamasta viisumia (joka on pakollinen Suomen kansalaiselle) ja pääsee lukuisiin matkailunähtävyyksiin ilmaiseksi. Eli, jos saapuu Jordaniaan Ammanin kautta ja aikoo vierailla Petrassa, säästää Jordan Passin hankkimalla kymmeniä euroja. Halvin Jordan Pass, “Jordan Wanderer” kustansi meille 70 Jordanian dinaaria (noin 87 euroa). Yksi dinaari on siis noin 1,2 euroa, kerrankin näinkin päin!

Kuljimme passintarkastusjonon läpi tunnissa, minkä jälkeen saatoimme siirtyä odottelemaan vuokra-autoamme. Kyllä, Jordaniassa todellakin kannattaa vuokrata auto, sillä julkisella liikenteellä ei pääse kaikkiin jänniin paikkoihin, kuten vaikkapa vain Kuolleellemerelle. Lisäksi liikenteen kerrottiin olevan rauhallista ja teiden hyvässä kunnossa. En ollut aiemmin vuokrannut missään autoa ja autoilukokemustakin oli vain sivistyneen liikenteen maista eli Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Jordaniasta olisi nyt hyvä aloittaa.

Olimme päätyneet jordanialaiseen Monte Carlo -autovuokraamoon, jonka hinnat olivat maltilliset ja lisäksi yritystä suitsutettiin erilaisilla keskustelupalstoilla. Sähköpostikirjeenvaihto olikin ollut selkeää ja nopeaa. Valitettavasti vain ketään ei ollut lopulta vastassa lentoaseman Starbucksin edessä, jossa meidän oli tarkoitus tavata. Soitin firmaan, josta kerrottiin edustajan saapuvan paikalle viidessätoista minuutissa. Lopulta edustaja tuli paikalle 1,5 tuntia myöhässä, mikä on tosin täysin tavallista näissä arabipiireissä. Kelloja ei tunneta. Mies oli ystävällinen, mutta kehtasi väittää ettemme olleet sovitussa paikassa kello 20.45. Olin kyllä juurikin tuohon aikaan soittanut edustajalle ja kertonut meidän odottavan paikalla.

Monte Carlon konttori sijaitsee lentoasema-alueen ulkopuolella, jonne edustaja ajoi meidät. Olimme varanneet pikkuisen Nissan Micran, mutta saimme isomman ja paremman menopelin: Chevrolet Cruzen, jonka moottorikin olisi vähän isompi (1,6 l) kuin tuon pikku-Nissanin (1,2 l). Tilaa emme tosin tarvinneet, koska meillä oli vain pelkät käsimatkatavarat, mutta tietenkin iso auto on aina iso auto. Viiden päivän vuokra olisi ollut ainoastaan 125 dinaaria (n. 155 euroa), mutta päätin pelata varman päälle ja poistaa omavastuuni. Lisäksi otimme autoon myös wifi-laitteen, ettei ihan sokkona tarvitsisi paikkoja etsiskellä. Koko paketin hinnaksi tuli nyt 215 dinaaria (n. 266 euroa). Monte Carlo teki toki myös sadan dinaarin (n. 124 euroa) katevarauksen luottokortilleni, jos vaikka kadottaisimme koko auton. Joka tapauksessa Monte Carlo oli ainakin näin etukäteen varattuna reilusti edullisempi kuin kaikki kansainväliset autonvuokrausketjut.

Vuokrakiesimme Chevrolet Cruze matkalla Madabasta Kuolleellemerelle.

Queen Ayola Hotel Madabassa seuraavana aamuna.

Illan pimeydessä lähdimme sitten suunnistamaan kohti 20 minuutin päässä sijaitsevaa Madaban kaupunkia. Liikenne tosiaankin oli hyvin maltillista, mutta syynä siihen voi olla se, että tiessä on tasaisin välein hidastetöyssyjä, joista ei välttämättä kerrota etukäteen liikennemerkillä. Pahimmillaan vauhtia voi olla 80 tai jopa 100 km/h ja sitten tiessä on ihan yllättäen hidaste. Saavutimme Madaban, löysimme hotellin ja pysäköimme Chevroletimme kadunvarteen. Autoon ei täällä päin kannattane jättää mitään, sillä Jordaniassa vuokra-autoissa on erilainen rekisterikilpi. Turistit siis huomataan. Toisaalta turistit huomaa siitäkin, että käytämme vilkkua sekä tarpeen tullen myös ajovaloja!

Hotellimme, Queen Ayola, on nähnyt parhaat päivänsä, mutta sijainti on ihan lyömätön. Ollaan aivan vanhankaupungin ytimessä. Maksoimme yöstä ja aamupalasta 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Huone oli pelkistetty, mutta onneksi lämmityslaite toimi koko yön. Yöt eivät ole ainakaan täällä Madabassa mitään lämpimiä näin talvella. Vettäkin sateli.

Clintonin patsas, Hillary-vaatekauppa ja muut Pristinan houkutukset

6.11.2018

Pristinalla ei riitä annettavaa päiväkausiksi, sen verran pieni on Euroopan nuorimman valtion pääkaupunki. Ympäristöstä löytyy muutama mielenkiintoinen tutustumiskohde, jos tekeminen loppuu. Serbienemmistöisessä Gračanican kylässä sijaitsee 1300-luvun ortodoksiluostari, joka on Unescon maailmanperintöluettelossa. Se ei ryhmäämme kiinnostanut, mutta niin ikään lähellä Pristinaa sijaitseva karhutarha kyllä kiinnosti. Se on 16 hehtaarin alue, jossa asustelee entisiä lemmikkikarhuja kuin myös “ravintolakarhuja”. Kosovossa kun marraskuuhun 2010 saakka oli sallittua pitää karhua pienessä häkissä ravintolan ulkopuolella. Ikään kuin houkuttelemassa asiakkaita. Hotellimme isäntä soitti taksifirmaan ja kyseli hintoja tuonne tarhalle, reilun 20 kilometrin päähän. Hinta oli yllättävän korkea, 20 euroa suuntaansa. Hylkäsimme ajatuksen karhuista ja päädyimme viettämään koko päivän Pristinan houkutuksiin ja vedätyksiin tutustuen.

Pristinan vanhassakaupungissa sijaitseva Lidhja e Prizrenit -katu Hotel Priman ylimmän kerroksen parvekkeelta.

Lisää Pristinan vanhaakaupunkia, jossa joskus on ollut vanhojakin rakennuksia.

Aamupalan päätteeksi lähdimme vaeltamaan kohti Bill Clintonin patsasta. Pristinassa kaikki näkemisenarvoinen on hyvinkin kävelyetäisyydellä, mutta matkanteko yhdeksän hengen ryhmällä on hieman hitaampaa kuin yksinään. Löysimme laukkukauppoja, kenkäkauppoja ja levykauppoja. Aivan kuin Tallinnassa ennen vanhaan, myös täällä myytävät cd- ja dvd-levyt ovat kaikki piraatteja. Valikoima oli täysin kotimaista (ja albanialaista), eikä joukosta osannut valita yhtään mitään.

Hieman ennen Newborn-monumenttia, paikallinen työmies halusi kysäistä, mistä päin maailmaa tulimme. Tällaista uteliaisuutta ja ystävällisyyttä ei muualla Euroopassa todellakaan pääse kokemaan. Mies olisi vieläpä tahtonut ottaa kuvan meistä, mutta sen taisimme tajuta vasta jälkeenpäin.

Newborn-monumentti juhlistaa vuonna 2018 Kosovon kymmenvuotista itsenäistä taivalta.

Monumentti toisesta suunnasta. Taustalla hyvin tyypillisiä Pristinan keskusta-alueen kerrostaloja.

Kosovolaiset rakastavat Amerikkaa.

Newborn-monumentti seisoo kaupungin urheilupalatsin edessä ja on yksi paikkakunnan tunnetuimmista nähtävyyksistä. Se paljastettiin Kosovon itsenäistyttyä helmikuussa 2008 ja saa uuden ulkoasun aina itsenäisyyspäiväksi. Nykyinen asu on siis helmikuulta 2018, jolloin maa täytti kymmenen vuotta. Monumenttia ei tahtonut saada edestäpäin kuvattua, sillä eteen oli sijoitettu jonkinlaisen kilpailun voittoauto ja olipa edessä myös paikallista kaapelitelevisioliittymää kaupitteleva koju. Onneksi Jugoslavian aikana rakennetulle urheilupalatsille johtavilta portailta sai kuvan myös koko monumentista. Joskin takaapäin.

Bill Clinton on saanut Kosovon pääkaupunkiin oman patsaansa.

Hillary-vaatekauppa. Aivan siinä Bill Clintonin patsaan vieressä.

Kävelimme kilometrin matkan Pristinan kalleimmalle alueelle Pejtoniin. Ainakin toissapäiväisen taksikuskimme mukaan se on kallista ja paremman väen aluetta. Ja olihan siellä toki kalliinnäköinen hotelli ja vähän parempia autoja. Myös Suomen suurlähetystö sijaitsee jossain Pejtonin uumenissa. Kävelimme toisenkin kilometrin ja pääsimme lopulta kuuluisalle Bill Clintonin patsaalle. Näköispatsas seisoo tämän Yhdysvaltain entisen presidentin mukaan nimetyn bulevardin varressa, joka on myös Pristinan sisääntuloväylä lentoaseman ja vaikkapa Prizrenin suunnasta tultaessa. Clinton ansaitsi patsaansa tänne Balkanin sydämeen 1990-luvun lopun sodassa antamastaan avusta Kosovolle. Patsas paljastettiin vuonna 2009 ja herra Clinton oli tietenkin paikalla seremoniassa. Patsaan vieressä on hauskana lisänä naistenvaatekauppa, joka kantaa nimeä Hillary!

Nyt oli arkipäivä, joten ajattelimme pistäytyä Kosovon kansalliskirjastossa. Toissapäivänä se oli ollut jo suljettu, kun yritimme sisään. Jos jo ulkoa tämä “maailman rumin kirjasto” on mielestäni kaunis, on myös sisus näkemisenarvoinen. Kirjastossa tuntui notkuvan lähinnä opiskelijoita, sillä kirjastorakennuksen vieressä on Pristinan yliopiston tiloja. Vessat ja wifikin täältä löytyivät.

Äiti Teresan katolilainen katedraali kohoaa keskellä Pristinan keskustaa. Kävimme kokemassa sisätilat jo toissapäivänä.

Vielä yksi kuva Kosovon kansalliskirjastosta.

Kansalliskirjaston pääaula.

Iltapäivällä, lounaan jälkeen, johdatin joukot Pristinan basaarialuetta kohti. Kellään ei ollut parempaakaan ajatusta, mitä kaupungissa voisi enää nähdä ja kokea. Lähdimme talsimaan Haxhi Zekan katua kohti pohjoista. Ohitimme jo toissapäivänä näkemämme Carshi-moskeijan eli kaupungin vanhimman rakennuksen, Kosovon museon ja Jashar Pashan moskeijan. Kadun vartta koristaa parissakin paikassa liki romahtaneita rakennuksia. Ollaanhan vanhassakaupungissa tai ainakin tässä kaupunginosassa on vanhoja rakennuksia. Pristinan suurmoskeija on vaikuttava näky. Se on rakennettu 1400-luvulla. Osmanien kättenjälkiä siis. Moskeijaan olisi ollut mukava päästä vierailemaan, mutta emme lähteneet yrittämään.

Osmanien rakentama Suurmoskeija on 1400-luvulta.

Pristinan basaari, Tregu i vjetër, alkaa tästä.

Suurmoskeijan nurkan takaa alkaa Pristinan suuri basaarialue Tregu i vjetër, jossa vastaanotto oli jälleen sydämellinen. Kukaan ei tyrkyttänyt mitään, vaan katsella sai rauhassa. Kukaan ei myöskään pahoittanut mieltään, vaikkei kauppoja olisi syntynytkään. Basaari on jakautunut hedelmiä ja vihanneksia myyvään osaan sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä kaupustelevaan osaan. Vessanpönttöjä, kahvikuppeja, vaatteita, jalkapalloja ja niin edelleen.

Illallispaikaksi valikoimme viimeisen illan kunniaksi Pristinan suosituimman ravintolan, ainakin Tripadvisorin perusteella. Kuulemma. Ravintola Liburnian sisustus on upea, ruokalista täynnä kosovolaisia erikoisuuksia ja itse ruokakin oli erinomaista. Palvelu pelasi, eivätkä hinnatkaan ole kovin paljon korkeampia “tavallisiin” ravintoloihin verrattuna. Mielenkiintoisesti Liburnia vain sijaitsee mutkaisen sivukadun, Meto Bajraktarin, varrella, eikä mitään opasteita ole.

Seuraavana aamuna siirryimme Pristinan lentoasemalle ja halpalensimme kymmenellä eurolla Wizzairin siivin Budapestiin.

Päiväretki Kosovon toiselle laidalle Prizreniin

4.11.2018

Kosovo on niin pikkuinen maa, että sen voi halutessaan koluta nopeastikin. Joka paikkaan voi tehdä ihan vain päiväretkenkin, eivätkä naapurimaatkaan kaukana ole. Pristinasta on esimerkiksi Makedonian Skopjeen vain 90 kilometrin ajo. Suunnilleen sama matka on Kosovon lounaisnurkassa olevaan Prizrenin kaupunkiin. Sinne me päätimme lähteä sunnuntaiaamuna.

Matkaan lähdimme omalla pikkubussilla, jonka Pristinan hotellimme Hotel Prima oli hoitanut. Pienemmän auton olisi saanut 120 eurolla, mutta päädyimme isompaan 15-paikkaiseen autoon. Olisi ainakin tilaa. Tämä isompi pikkubussi kuljettajineen kustansi 150 euroa. Tulisimme takaisin Pristinaan kun siltä tuntuisi.

Kirkasvetinen Bistrica virtailee halki Prizrenin vanhankaupungin. Kuvassa osmanien 1500-luvulla rakentama vanha kivisilta.

Prizrenin vanhaakaupunkia Bistricajoen varrella. Keskiaikainen linnoitus näkyy mäen laella.

Tie Pristinasta Kosovon toiseksi suurimpaan kaupunkiin Prizreniin on koko matkan uutta moottoritietä. Aikaa tähän väliin sai kulutettua reilun tunnin ja oltiin sentään siirrytty maan toiselle laidalle! Prizrenistä olisi sitten enää viiden minuutin matka Albanian rajalle, mutta se jäi väliin ajanpuutteen vuoksi. Kuljettajamme jätti meidät Prizrenin viehättävään vanhaankaupunkiin johtavan sillan luo ja kertoi tulevansa takaisin neljältä iltapäivällä. Ja jos emme olisi silloin paikalla, ajelisi hän paikalle uudelleen tunnin kuluttua.

Prizrenin vanhakaupunki on kasvanut molemmille puolille kirkasvetistä Bistricajokea, joka tuo vettä kaupungin takana kohoavilta Šarvuorilta. Joen voi ylittää vanhassakaupungissa useasta kohdasta, mutta kuuluisin silta on osmanien 1500-luvulla rakentama kivisilta olemattomine kaiteineen. Sillan ohella Prizrenin merkittävimpiin nähtävyyksiin lukeutuu Sinan Pashan moskeija, parhaalla paikalla aivan joen tuntumassa. Moskeija on niin ikään osmanien rakentama ja se valmistui vuonna 1615. Toisin kuin moskeijoihin yleensä, tähän moskeijaan myös me vääräuskoiset pääsimme tutustumaan, eikä naisten tarvinnut edes peittää päätään. Kosovolaiset ovat selvästi eurooppalaisia muslimeja, eikä täällä muutenkaan hunnutettuja naisia katukuvassa juuri näe. Kengät toki otimme pois ja olisi lainahuivinkin moskeijasta kyllä lopulta saanut. Sisäänpääsymaksua moskeijaan ei ole.

Sinan Pashan moskeija on vanhankaupungin merkittävimpiä rakennuksia.

Moskeijaa sisältäpäin.

Ravintolat ja kahvilat reunustavat vanhankaupungin mukulakivikujia. Keskellä näkyvän Qarshian kahvi oli kaukana karseasta.

Sinan Pashan moskeijan ympäristössä on useita matkamuistokojuja, joista ryhmämme osti Kosovo-matkamuistoiksi lippalakkeja (kolme euroa), magneetteja (yksi euro), “aidon” kellon ja ties mitä. Jos Pristinassa matkamuistotarjonta on kovin suppeaa, on Prizren selvästi Kosovon turistipääkaupunki! Näin talvella (+25°C) ei tosin turisteja ollut, ei ainakaan länsimaalaisia.

Prizrenin huomattavin ja näkyvin nähtävyys on varmasti koko kaupunkia hallitseva 1000-luvulla rakennettu linnoitus, Kalaja, korkealla kaupungin yllä. Ylös linnoitukselle ei ole autolla mitään asiaa, joten oli käveltävä. Reitti on nykyisin hyvin viitoitettu ja oli ylös matkalla runsaasti muitakin vierailijoita. Puolivälissä reittiä on Pyhän Vapahtajan ortodoksikirkko, jonne on kahden euron sisäänpääsymaksu. Kirkko on rakennettu alun perin 1300-luvulla ja on valitettavasti nykyisin isoksi osaksi raunioina. Taustalla ovat vuoden 2004 tapahtumat, jolloin albaanit ja serbit ottivat verisesti yhteen Prizrenissäkin. Samassa albaanit tuhosivat kirkkoa. Kirkko on aidattu ja paikalla päivysti kovin kärsineen oloinen serbimies, jonka kyllä sai hymyilemään parilla serbian sanalla. Prizrenin serbiväestö on tätä nykyä hyvin pieni, eikä täällä taatusti helppoa ole asustaa ortodoksina serbinä.

Prizrenissä asustaa Kosovon suurin turkkilaisyhteisö, minkä vuoksi paikkakunnalla on Turkin konsulaatti ja tiennimikyltit kolmella kielellä: albaniaksi, serbiaksi ja alimpana turkiksi.

Näkymä alas Prizreniin osittain tuhotun Pyhän Vapahtajan ortodoksikirkon edustalta. Sinan Pashan moskeija kuvassa keskellä.

Periltä Prizrenin linnoitukselta on vielä upeammat näkymät alas kaupunkiin.

Maisemat alas kaupunkiin olivat upeat jo Pyhän Vapahtajan kirkolta, mutta vielä upeammat ne ovat ylhäältä linnoituksen muurilta. Linnoitus on alun perin saanut alkunsa Bysantin valtakunnan aikana tuhat vuotta sitten, minkä jälkeen se toimi keskiaikaisen Serbian valtakunnan pääpaikkana. Sittemmin linnoitus oli osmanien vallan alla 400 vuoden ajan, kunnes palasi serbien käsiin 1900-luvun alussa. Nyt linna on tietenkin itsenäisen Kosovon tasavallan omaisuutta, eikä sinne ole edes sisäänpääsymaksua!

Linnoituksen muurilla maisemaa pällistellessämme paikalliseen pikkuruiseen bosniakkivähemmistöön kuuluva mies ja tämän poika tulivat juttelemaan ja toivottamaan tervetulleeksi Prizreniin. Miehet olivat linnoituksella perheensä kanssa. Itse asiassa myös perheen kotitalo oli näkyvissä linnoitukselta, samoin kuin entinen kotikylä Novo Selo (alb. Novosellë). Se seisoo viereisen vuoren huipulla ja on juurikin pääosin bosniakkien asuttama. Lunta siellä on talvella metrin verran. Uudet tuttavuudet kertoilivat sota-ajasta, jolloin kotitalon lähelle oli osunut lyhyen ajan sisään kaksi yhdysvaltalaista Tomahawk-risteilyohjusta. Kohteena oli ollut läheinen kasarmi, joka muuten on edelleenkin sotilaskäytössä. Muttei sentään enää serbien käytössä.

Prizren linnoituksen muurilta nähtynä.

Näkymä toiseen suuntaan linnoitukselta. Tästä alkavat Šarvuoret. Bosniakkien asuttama Novo Selon kylä sijaitsee vasemmanpuoleisen vuoren huipulla.

Prizrenin linnoituksen jälkeen laskeuduimme alas kaupungin vilskeeseen. Koko kaupunki tuntui heränneen ja pakkautuneen vanhankaupungin keskusaukiolle Shatërvanille. Aukio on pieni, mutta sitä reunustaa pari matkamuistokauppaa, muutama muukin putiikki sekä kahviloita ja ravintoloita. Kosovossa on havaittavissa selkeät ajat, milloin ihmiset siirtyvät kahvittelemaan tai ruokailemaan. Nyt oli sellainen. Hetken kuluttua ravintoloissa oli jälleen tilaa.

Shatërvani on Prizrenin ydin.

Toinen näkymä Shatërvanilta.

Kävimme vielä ennen ruokailua kirkkokierroksella. Aivan Shatërvani-aukion tuntumassa sijaitsee Pyhän Yrjön ortodoksikirkko, joka sekin laitettiin osaksi maan tasalle takavuosien kähinöissä. Vaara sellaisen uusiutumiseen on edelleen olemassa, ja vaikka portti pihamaalle olikin auki, varoitettiin portissa kaikenlaisen vandalismin ja tihutöiden johtavan huomattaviin rangaistuksiin. Kirkon pihalla oli toki myös aseet erikseen kieltävä plakaatti ja tätä vielä tehosti oma vartija. Sisään kirkkoon ei kuitenkaan päästetä, se olisi varmasti turhan riskialtista. Kaikkien varotoimien taustalla on islaminuskoisten albaanien ja ortodoksiuskoisten serbien vihanpito. Pyhän Yrjön kirkkoa vastapäätä on pikkuruinen 1300-luvun Pyhän Nikolaoksen kirkko. Sitäkin vandalisoitiin vuonna 2004, mutta nyt kirkko on taas alkuperäisessä asussaan. Läheiset kuppilat ovat toki levittäneet terassinsa aivan kirkonkin eteen. Toivottavasti kirkot säilyvät seuraavatkin vuosisadat sijoillaan, vaikka serbit nyttemmin ovatkin liki olematon vähemmistö Prizrenissä.

Prizrenissä on lisäksi vanha katolilainen kirkko, mutta sekään ei ollut avoinna. Kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöluetteloon lisätty Bogorodica Ljeviška -ortodoksikirkko, mutta sitä emme enää myöhemmin illan pimentyessä löytäneet. Tämä kirkko on tietenkin suljettu ja niin ikään tarkoin vartioitu.

Pyhän Nikolaoksen ortodoksikirkko on 1300-luvulta ja sekin haluttiin vuoden 2004 rähinöissä panna maan tasalle.

Prizrenin vanhankaupungin kaduilta.

Prizrenin ravintolahinnat olivat ehkä hieman pääkaupunkia Pristinaa edullisempia, mutta nyt puhutaan korkeintaan vain euron tai kahden erosta. Halpaa tässä maassa on kaikkialla.

Ruokailun päätteeksi kävelimme kaupunkia halkovan Bistricajoen vartta kohti pohjoista, paikkaan, joka tunnetaan nimellä Marash. Siellä on pari moskeijaa, osittain joen ylle rakennettu ravintola, 500-vuotias plataani ja näkymä ylös Prizrenin linnoitukselle. Kun täältä sitten siirryimme joen toiselle puolelle, oli kadun varressa lihakauppoja jännittävine näyteikkunoineen; ikkunalla roikkui kolme kelmuun vedettyä kokonaista lammasta. Samahan se tietenkin on espanjalaisten ilmakuivattujen kinkkujen kanssa.

Prizrenin liigan talo on nykyisin museona.

Kosovossa, ja ehkä Albaniassakin, kaupunki tunnetaan historiallisesta Prizrenin liigastaan. Liigan historiaa käsittelevä museokokonaisuus osui tiellemme ja toki pistäydyimme sisään. Sinne on euron sisäänpääsymaksu, mutta valitettavasti mitään liigan taustasta kertovaa opastetaulua on turha etsiä. Tänne tulevien kai oletetaan tietävän entuudestaan, mistä tässä hommassa oli kyse. Minä selvitin asian vasta jälkikäteen internetistä: Prizrenin liiga perustettiin vuonna 1878, kun noin 300 albaaniedustajaa kerääntyi paikkakunnalle puimaan albaanien tilannetta Osmanien valtakunnassa, johon Prizrenkin tuolloin kuului. Autonomiaa haikailleet albaanit saivat aikaan liikehdintää, eikä alueen poliittinen tilanne liigan perustamisesta ainakaan vakautunut. Osmanit hajottivatkin Prizrenin liigan vuonna 1881, koska pitivät sitä uhkana. Lähde: [1]

Liigan tarinaa valottava museo poltettiin sodan aikana vuonna 1999, mutta on sittemmin rakennettu takaisin entiseen asuunsa.

Takaisin Pristinaan lähdimme kello kuudelta iltapäivällä. Kuljettaja saapui ajallaan noutopaikkaan ja hetkessä olimme jälleen pääkaupungissa Pristinassa.

Marraskuinen kesäpäivä rosoisessa Pristinassa

3.11.2018

Norwegian on kesästä 2017 lähtien halpalentänyt Helsingistä Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Näin marraskuussa 2018 lentoja on yksi viikossa, lauantaiaamuisin. Lento oli liki täynnä, mutta ei kyydissä suomalaisia juuri ollut; reitti taitaakin lähinnä palvella Suomessa asustelevaa noin 10 000 hengen kosovolaisyhteisöä. Mukana lennolla oli nyt kuitenkin myös meidän yhdeksän hengen suomalaisporukka. Ja vaikka suomalaisia ei lennolla juuri ollutkaan, niin kaikki kyllä tuntuivat osaavan suomea.

Kun Kosovoon lentelee Helsingistä päin, olisi kaikkein lyhin ja yksinkertaisin reitti tietenkin Serbian yli. Vaikka entinen emämaa Serbia pitääkin Kosovoa edelleen vain yhtenä maakuntanaan, ei se silti anna Pristinaan suuntaavien koneiden lentää ilmatilansa kautta. Niinpä mekin sitten koukkasimme Pristinaan alakautta: Romanian, Bulgarian ja Makedonian kautta. Tämä lisää hieman lentoaikaa, joka oli nyt reipas kolme tuntia.

Pristinan upouusi lentoasema on nimetty Adem Jasharin mukaan. Hän oli Kosovon sodan vapaustaistelija, jonka serbit tappoivat vuonna 1998. Lentoja laskeutui kentälle näin lauantaiaamuna yhtä aikaa useita, muun muassa Saksasta ja Sveitsistä, joissa niin ikään majailee sodan peruina suuri määrä kosovolaisia. Ruuhkasta huolimatta passintarkastuksesta selviytyi melko nopeasti. Passintarkastaja ei antanut minulle lainkaan leimaa, mutta muiden suomalaisten passit kyllä leimattiin. Niinpä annoin passini takaisin koppiin ja leima lopulta irtosi myös omaa passiani koristamaan. Näin olin jälleen Länsi-Balkanilla.

Maailman toiseksi nuorimman valtion pääkaupungin vanhassakaupungissa mikään ei ole vanhaa. Tässä näkymä hotellimme edustalta Lidhja e Prizrenit -kadulta.

Omat kokemukseni entisen Jugoslavian alueesta rajoittuvat Kroatian Zagrebiin, joka oli kovin tylsä ja kliininen paikka, sekä Bosnia-Hertsegovinan laajempaan kiertelyyn pari vuotta sitten. Bosnia on huikean mielenkiintoinen, mutta ei siellä mikään oikein toimi. Kosovo pääsi irti Serbian ikeestä vasta kymmenen vuotta sitten, minkä vuoksi nyt oli jännittävää nähdä, miten albaanit ovat saaneet nuoren valtionsa toimimaan.

Taksissa istuessa mieleeni tuli aluksi niin Ukraina kuin Georgiakin, sillä täälläkin näemmä moottoritien varressa vaeltaa ja laiduntaa lehmiä ilman minkäänlaista aitaa! Muuten Kosovo kyllä vaikutti kovin erilaiselta kuin muut näkemäni maat: jos jo lentokoneessa olleet puhuivat suomea, puhui taksikuski nyt sujuvaa englantia. Eiväthän taksikuskit missään päin maailmaa puhu englantia, ellei olla englanninkielisessä maassa! Kielitaito selittyi sillä, että taksikuskimme omisti kuulemma Kanadan passin asuttuaan aikoinaan eri puolilla Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kuski höpötteli muutenkin koko matkan lentoasemalta Pristinan keskustaan. Sain tietää, että Detroitin liikenne on karmeampaa kuin Kosovossa, Kosovossa kaikki tupakoivat, kaikilla on saksalainen auto, maan rekisterikilvillä ei pääse kuin Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan (pitää olla tunnuksettomat kilvet, että voi ajaa kaikkialle), Kosovon rikkain mies rakennuttaa sitä ja tätä, Turkki rakennutti Pristinan uuden lentoaseman ja saa nyt pyörittää sitä ilmaiseksi kymmenen vuoden ajan, koko presidentti Bushin perhe on saanut omat nimikkokatunsa Pristinaan, Kosovon rauhanneuvottelija Martti Ahtisaari on hieman kiistelty hahmo viivyteltyään itsenäistymisen kanssa ja että Pristinan vanhassakaupungissa mikään ei oikeastaan ole vanhaa.

Pristinan vanhin rakennus, 1400-luvulla rakennettu Carshi-moskeija. Minareetti on selvinnyt pystyssä jo 600 vuotta.

Skanderbegin ratsastajapatsas Äiti Teresan bulevardin varrella. Taustalla Kosovon verohallinto.

Parissakymmenessä minuutissa olimmekin nyt saapuneet vanhaankaupunkiin. Etukäteen tilattu kyyti kustansi 15 euroa. Ja vaikka nyt oltiinkin maassa, joka ei kuulu Euroopan unioniin, eikä edes yksikään naapurimaista ole EU-maa, käytetään täällä silti euroja.

Majoituimme Hotel Primaan, josta on lyhyt kävelymatka kaikkiin Pristinan nähtävyyksiin, joista puolet olimme tosin jo nähneet matkalla hotellille! Prima on pikkuinen perheyritys, jossa taitaa olla kymmenen huonetta. Isäntä Driton ja muu henkilökunta on tavattoman ystävällistä. Ja niin on kyllä koko Kosovon kansakin. Se oli käynyt viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Driton kutsui meidät tervetuliaiskahville ollessamme lähdössä ruokapaikkaa etsimään. Missä muualla hotelli tarjoaa kahvit, teet ja paikallisen suolaisen rahkapullan hyvää hyvyyttään!

Lämpötila oli kohonnut hellelukemiin jo ennen puoltapäivää.

Juhlamekkokauppoja löytyy Äiti Teresan bulevardin pohjoispään tienoilta.

Pristina on noin 200 000 asukkaan kaupunki, jonka pääkatu kantaa nimeä Äiti Teresan bulevardi. Se on leveä kävelykatu, joka alkaa Kosovon parlamenttitalolta, jonka edustalla on maan entisen johtajan Ibrahim Rugovan patsas. Lähistöllä on myös albaanien kansallissankarin, 1400-luvulla vaikuttaneen Skanderbegin ratsastajapatsas. Kävellessämme pitkin bulevardia lämpömittarit näyttivät parhaimmillaan +26°C. Kuulemma täälläkin on ollut tavanomaista lämpimämpi kesä, eikä nyt marraskuussa enää kuuluisi olla näin lämmintä. Äiti Teresan bulevardin varsilla olikin nyt marraskuisena kesäpäivänä kovasti väkeä. Terassit pursusivat väkeä ja terassille mekin siirryimme.

Ravintolahinnat ovat naurettavan alhaiset jopa pääkaupungin pääkadulla. Kolmella eurolla saa jo pizzan ja muuten annokset pyörivät 2–5 euron hinnoissa. Oluen saa eurolla tai 1,5 eurolla. Euroopassa yhtä halpaa on vain Ukrainassa, sillä Valko-Venäjällä en ole käynyt.

Äiti Teresan bulevardi alkaa tästä etelän suunnasta tultaessa.

Äiti Teresan mukaan nimetty ja italialaisella rahalla rakennettu katolilainen katedraali ja sen 65-metrinen kellotorni. Kosovon korkein rakennus marraskuussa 2018.

Äiti Teresan bulevardi päättyy Jugoslavian aikana rakennetun Grand Hotelin paikkeilla. Hotelli oli aikoinaan Kosovon hienoin, mutta jämähtänyt kuulemma historian alkuhämäriin. Uudistustyöt ovat kuitenkin jo käynnissä. Kuten todettua, Busheilla on täällä omat katunsa. Äiti Teresan bulevardi jatkuukin etelään jatkettaessa Xhorxh Bushin katuna, George W. Bushin mukaan nimettynä.

Katedraalin lasimaalauksessa Äiti Teresa ja entinen paavi Johannes Paavali II. Katolilaisen kirkon pyhimyksiä kumpikin.

Yksityiskohta kirkonpenkistä.

Kävelimme Bushin kadun päässä olevaan upouuteen, vasta syksyllä 2017 käyttöön vihittyyn katolilaiseen Äiti Teresan katedraaliin. Maassa on pieni katolilainen vähemmistö, vaikka kosovolaiset pääosin ovatkin muslimeja. Olihan Kalkutan slummeissa elämänsä köyhiä auttanut Äiti Teresakin katolilainen ja albaani. Katedraalin kellotorni on vielä toistaiseksi Kosovon korkein rakennus, mutta korkeampi rakennus on kyllä rakenteilla. Kellotorniin pääsee ihastelemaan Pristinaa yläilmoista, mutta netistä löytyvien tietojen perusteella torni on auki vähän miten sattuu. Eikä paikalla nytkään ollut mitään opasteita, hinnastoja tai edes aukioloaikoja. Hissin vieressä päivystää mies, joka taitaa olla jonkinlainen vahtimestari. Hän kerää yhden euron pääsymaksun, jonka maksettuaan hissi nostaa turistin tornin huipulle. Kellotornista näin sitten loput Pristinan nähtävyyksistä eli kaupungin kauniin kirjastorakennuksen ja sen vieressä olevan hylätyn ortodoksikirkon. Kaupungin itäpuolella kohoavat vuoretkin näkyivät tornista hyvin.

Näkymä Äiti Tereran katedraalin kellotornista kohti pohjoista.

Kosovon kansalliskirjasto ja kesken jäänyt ortodoksikirkko samaisesta kellotornista nähtynä. Taustalla vuoristoa.

Tämän ortodoksikirkon rakennustyöt jäivät 1990-luvun lopulla kesken Kosovon sodan vuoksi.

Kellotornivierailun jälkeen siirryimme sitten Kosovon kansalliskirjastoa pällistelemään. Kirjasto on rakennettu Jugoslavian aikana 1980-luvulla, ja sitä usein kuvaillaan “maailman rumimmaksi kirjastoksi”, “maailman rumimmaksi rakennukseksi” tai vähintäänkin “Kosovon rumimmaksi rakennukseksi”. Mielestäni kirjasto on kaikkea muuta kuin ruma ja se kuitenkin sopii tänne Pristinaan loistavasti, koska ei kaupunki muutenkaan ole mikään kaupunkien jalokivi. Arkkitehtuurin takia tänne ei kannata matkustaa, mutta muuten kaupunki oli vakuuttanut. Täällä on tunnelmaa! Kirjastorakennuksen vieressä on kesken jäänyt ortodoksikirkko. Sitä ei koskaan rakennettu loppuun asti 1990-luvun lopun sodan vuoksi. Tuskin kirkko koskaan valmistuukaan, edustaahan ortodoksiusko albaanien suurinta vihollista, Serbiaa.

Uskonto taisi vaikuttaa myös illallispaikkoihin, jopa pääkadun varrella. Oluen saaminen kun tuntui olevan tiukassa, jos tahtoi myös ruokailla!