Adrarin alue ja sen pääkaupunki Atar

Saharan autiomaassa, keskisessä Mauritaniassa sijaitseva Adrar on alue, jonne kaikki maassa vierailevat matkailijat suuntaavat. Atar puolestaan on reilun 20 000 asukkaan kaupunki, Adrarin alueen hallinnollinen keskus ja kaupunki, jonka kautta alueen pienempiin kaupunkeihin, kyliin ja keitaille kuljetaan. Matkailijan kannalta merkittävimmät vierailukohteet alueella ovat Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvat muinaiset karavaanikaupungit Chinguetti ja Ouadane. Lähellä Ataria sijaitsee lisäksi maailmanperintöluettelon aielistalla oleva Azougui, joka oli 1000- ja 1100-luvuilla almoravididynastian pääkaupunkina. Turisti tietenkin haluaa Saharassa ratsastaa kamelilla. Sellaisen vuokraaminen oppaineen ja eväineen onnistuu jo Atarissa. Tarvitsee vain näyttäytyä kaupungilla, niin retkien kauppaajia alkaa parveilla ympärillä.

IMG_9407 atar2

Atarin markkina-alue keskipäivän kuumuudessa. Tässä vaiheessa päivää katu on vielä hiljainen.

IMG_9409 atar3

Aukio Atarin keskustan liikenneympyrän laidalla. Näiltä main lähtee julkinen liikenne eri puolille Adraria ja Mauritaniaa.

Atarin kaupungin keskustassa on suuri liikenneympyrä, jonka ympärillä sijaitsee erilaisia palveluita, kuten ravintoloita, kauppoja ja rahanvaihtoa. Kaupungissa on myös Visan hyväksyvä pankkiautomaatti, joka kuulemma ei aina anna rahaa, mutta veloittaa silti noston tililtä. Liikenneympyrän tienoilta lähtevät puskataksit ja minibussit eri kohteisiin Adrarin alueella ja pääkaupunkiin Nouakchottiin. Liikenneympyrän pohjoispuolella sijaitsee markkina-alue, joka herää eloon illalla pahimman kuumuuden hellittäessä.

IMG_9401 atar

Ravintola Atarin keskustassa. Laajasta listasta huolimatta saatavana taisi olla vain sandwich ja hampurilainen.

Atarin sijainti vuorten (“adrar” muuten tarkoittaa suomeksi vuoria) ympäröimänä tekee kaupungista etenkin kesäaikaan varsin lämpimän paikan. Vieraillessani kaupungissa toukokuun 2014 alussa, nousi lämpötila yli 40 asteeseen varjossa. Aamulla kahdeksalta lämpöä oli varjossa jo 34 astetta. Tämän vuoksi Atarissa viettämäni aika kului pitkälti Auberge Bab Saharan riippumatossa tai muuten varjossa oleskellessa. Kesä-, heinä- ja elokuu ovat vieläkin kuumempia. Elokuussa saadaan lisäksi sateita. Talvikausi on se aika, jolloin kaupungissa ja Adrarissa kannattaa vierailla. Silloin lämpötilat ovat maltillisemmat, mutta toisaalta öisin lämpötila voi laskea pakkasen puolelle.

IMG_9630 atar5

Tyypillinen mauritanialainen sekatavarakauppa. Tilaisuus kuvaamiseen sattui, kun odottelin tässä kaupassa riisisäkin päällä puskataksia Terjitin keitaalle. Kuljettaja, kauppiaat ja koko muukin kaupungin miesväestö lähti rukouskutsun jälkeen vaeltamaan läheiseen moskeijaan rukoilemaan. Minun käskettiin vain odotella kaupassa.

Kaupungissa on myös lentokenttä, jonne ei ole tällä hetkellä Mauritanian sisäisiä lentoja. Talvikaudella 2014-2015 ranskalainen Afrikkaan erikoistunut matkanjärjestäjä Point-Afrique on aloittamassa suorat lennot Pariisista Atariin. Point-Afrique palasi Mauritaniaan neljän tai viiden vuoden tauon jälkeen viime talvena, kun Mauritanian turvallisuustilanne oli parantunut riittävästi. Siitä lisää myöhemmin.

IMG_9628 atar6

Puskataksia lastataan Atarin keskustan liikenneympyrän laidalla. Tien toisella puolella olevat liikkeet on suljettu rukoushetken ajaksi.

Tie halki kuivuneen joenuoman Atarin keskustasta kohti Azouguin kylää. Tai oli uomassa jäljellä vielä pieni vesilätäkkö, jossa lapset leikkivät. Uomassa virtaa vettä luultavasti elokuussa koittavan lyhyen sadekauden aikana. Uoman poikki kulkevaa tietä kuljetaan Bab Sahara -nimiseen majataloon.

Tie halki kuivuneen joenuoman Atarin keskustasta kohti Azouguin kylää. Tai oli uomassa jäljellä vielä pieni vesilätäkkö, jossa lapset leikkivät. Uomassa virtaa vettä luultavasti elokuussa koittavan lyhyen sadekauden aikana. Uoman poikki kulkevaa tietä kuljetaan Bab Sahara -nimiseen majataloon.

Lofootit päästä päähän ja palanen Pohjois-Ruotsia

20.-22.6.2014

Lofootit on se Pohjois-Norjan rannikolla sijaitseva saariryhmä, joka erkanee jonona Narvikin kaupungin liepeillä kohti lounasta, kauemmas Atlantille. Lofootit poikkeavat kartasta katsottaessa muista Norjan saarista siten, että ne eivät sijaitse aivan mantereen tuntumassa. Saariryhmä sijoittuu Narvikin ja Bodøn kaupunkien väliselle alueelle eli napapiirin pohjoispuolella ollaan. Asukkaita Lofooteilla on reilut 20 000. Väestö elää matkailusta ja kalastuksesta. Sitten siellä on vielä upean jylhät maisemat, joiden vuoksi saarille oli lähdettävä.

Alun perin kahden hengen retkikuntamme tarkoituksena oli ajella vain “jonnekin Pohjois-Ruotsiin”, koska Norja on kaukana ja lisäksi ryöstöhintainen. Kuitenkin viimeistään Oulun moottoritiellä matkalla kohti Ruotsin rajaa päätimme ajella saman tien Lofooteille, “koska olemme muutenkin sinne suuntaan menossa.” Matkaan tulikin lähdettyä aika takki auki, sillä tärkeimmät varusteet eli esimerkiksi ketsuppi, makkarat ja puukko unohtuivat. Muuten kylmälaukku täytettiin Suomessa. Telttaakaan emme viitsineet pystyttää kokeeksi, vaikka se kuulemma saattaisi olla rikki. Matkakohteeseen ei myöskään tutustuttu etukäteen millään tavoin. Tiedossa oli vain, että siellä saattaisi olla kallista, kylmää, tuulista ja sateista. Lisäksi ymmärsimme etsiä sen tiedon, ettei matkalla Lofooteille (eikä Lofooteillakaan) olisi tiemaksuja.

20140620_004

Jällivaaran kävelykeskusta on juhannusaattona hiljainen.

Rajan ylitimme Torniossa varhain juhannusaattoaamuna ja noin parin tunnin kuluttua koitti ensimmäinen ja pakollinen pysähdys napapiirillä Överkalixissa. Överkalixin jälkeen tiellä maleksivat matkan ensimmäiset porot. Nelisen tuntia Oulusta lähdön jälkeen saavuimme Jällivaaran kaivoskaupunkiin. Rautamalmin vuoksi tämä kaupunki on olemassa. Ne unohtuneet tarvikkeet eli puukko ja makkarat hankittiin Jällivaarasta. Onneksi kaupan hyllyssä oli vielä kaksi pakettia Atrian Hiillosta, koska ruotsalaisten omat makkarat näyttivät lähinnä nakeilta, emmekä siten katsoneet niitä soveltuviksi juhannuksen grillailuhetkiin. Kauppareissun jälkeen jalkauduimme Jällivaaran keskustan kaduille ja upea rautatieasemahan sieltä löytyi. Kaupunki oli hiljainen, mutta sentään yksi kebab-pizzeria kävelykadun varrella oli avoinna, joten makkaroihin ei tarvinnut vielä Ruotsissa kajota.

Kiirunan_kirkko

Kiirunan satavuotias puukirkko. Näyttää ihan yhtenä kokonaisuutena siirrettävältä.

Tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui noin sata kilometriä pohjoiseen, Kiirunan kaupunkiin. Jällivaaran ja Mauritanian Zouérat’n tavoin se on rautamalmin takia olemassa. Kaivosyhtiö LKAB on louhinut keskustaajaman tuntumasta vuosikymmenten ajat malmia ja kaupunki on kasvanut siihen ääreen. Nyttemmin kaupungin keskustaa kuitenkin joudutaan siirtämään, sillä malmikaivos on ulottunut sen alle ja tästä on aiheutunut romahdusvaara. Siirtäminen on katsottu taloudellisestikin järkeväksi, koska malmilla on niin merkittävä asema alueen ja koko Ruotsinkin taloudessa. Lisäksi malmia riittää louhittavaksi vielä vuosikymmeniä. Parin kolmen vuosikymmenen kuluessa iso osa asukkaista, julkisista rakennuksista ja liiketoiminnoista siirtyy noin kilometrin päähän nykysijainnista. Kiirunan kirkko ilmeisesti siirretään kokonaisena uuteen keskustaan. Asukkaat ovat ymmärtäväisiä siirron suhteen, sillä kaivosyhtiön lähdön myötä kuolisi taatusti koko kaupunki. Tai no, onhan Kiirunassa myös jotain avaruustutkimusvirityksiä ja Richard Branson on ajetellut lähettää turisteja avaruuteen juuri täältä.

Pysähdys Kiirunassa sisälsi viiden minuutin kävelyn keskustan kävelykadulla, jonka jälkeen etsimme kaupungin siirtoa vartovan kirkon. Sisällä kirkossa leijaili vahva tervantuoksu. Pikavisiitin jälkeen vuorossa oli vielä kaivosalueen kuvaamista kaupungin laitamilla. Ihan mielenkiintoinen kaupunki, vaikka näitä kaivoskaupunkeja onkin viime aikoina sattunut eteen useampikin.

Kiirunasta lähtien maisema alkoi muuttua kuvaukselliseksi ja kuvauspysähdyksiä alkoi tulla sitä tahtia, että Lofooteilla ei oltaisi koskaan. Tarkoituksenamme oli tankata auto täyteen vielä Ruotsin puolella, mutta yllättäen Ruotsin ja Norjan rajalla Riksgränsenissä ei ollutkaan bensa-asemaa. Sen sijaan siellä oli järvessä jäitä ja taivaalta sateli räntää. Lämpötila laski kolmeen asteeseen. Vaivaiskoivut eivät olleet vielä jaksaneet kasvattaa lehtiä, eivätkä kaikki laskettelijatkaan ymmärtäneet lopettaa kauttaan. Onhan se varmaan eksoottista lasketella mutkamäessä juhannuksena. Ilmeisesti viimeinen ruotsalainen bensa-asema on 40 kilometrin päässä rajalta Abiskossa.

Riksgränsen

Riksgränsenin liepeillä eli Ruotsin ja Norjan välisen rajan läheisyydessä sateli räntää. Juhannuskeli parhaimmillaan.

Me emme takaisin Abiskoon lähteneet tankkaamaan, vaan lähdimme sankassa räntäsateessa laskettelemaan Norjan mäkiä kohti Narvikia. Ysivitonen oli yllättävän edullista Narvikin Shellillä, sillä tankki tuli täyteen 110 eurolla. Kun Narvik tuli nähdyksi, lähdimme ajelemaan E10-tietä pitkin kohti Lofootteja. Tie seurailee Ofotfjorden-vuonon rantoja ja Narvik näkyy vuonon vastarannalla ties kuinka kauan kaupungista lähdön jälkeen.

IMG_1430 tjeldsund

Kilometrin pituinen Tjeldsundin silta ylittää samannimisen salmen. Silta yhdistää Hinnøyan saaren mantereeseen.

Saavuimme perille Lofooteille joskus kuuden maissa iltapäivällä. Kuvauspysähdyksiä oli tähän mennessä kertynyt jo aika lailla ja alkoi olla nälkäkin. Ajelimme Lofoottien pääkaupungin Svolværin ohi Gimsøyn saarelle Gimsøystraumenin salmen rantaan, salmen ylittävän pitkän sillan alle grillailemaan. Juhannusaattoilta ei kulunut kokonaan sillan alla, vaan ruokailun jälkeen siirsimme leirin Gimsøyltä Vestvågøyn saarelle sivutien varteen Smorten-nimiseen kyläpahaseen. Kylässä on kaksi taloa. Ei juurikaan tehnyt mieli yrittää pystyttää telttaa, kun tuuli heilutti jo paikallaan olevaa autoakin, eikä talvitakki ollut yhtään liikaa ulkona. Päädyimme nukkumaan autossa. Tuskin olisimme telttaa muutenkaan pystyttäneet, sillä farmarihondassa on ruhtinaalliset makuutilat.

Lof_ranta

Valkohiekkainen ranta Flakstadøyn saarella hieman ennen Rambergin taajamaa ei ollut houkutellut navakan tuulen, tihkusateen ja alle kymmenen lämpöasteen vuoksi juurikaan auringonpalvojia.

Smortenista on vajaa sata kilometriä E10-tien päähän Å-nimiseen kylään Moskenesøyn saarelle. Kylää pidemmälle ei Lofooteilla autolla pääse, joten sinne lähdimme herättyämme. Vestvågøyn saarella Borgin kylässä eteen tuli Lofotr-niminen viikinkimuseo. Se on ilmeisesti jonkinlainen rekonstruktio jonkun viikinkipäällikön talosta. Emme vierailleet, koska norjalaiset pääsymaksuhinnat eivät kiinnostaneet, eivätkä täten myöskään viikingit.

lof6

Moskenesøyn maisemaa.

IMG_1509_å

Norjalainen Å.

Perillä E10-tien päässä Åssa (pidempi kirjoitusasu on Å i Lofoten) ihastelimme ja haistelimme tovin puisissa kuivaustelineissä kuivumassa olevia turskia. Näitä kapakalankuivauspaikkoja on paljon matkalla Ån kylään. Kapakala on ilmeisesti samankaltainen ylpeydenaihe Lofooteille, kuin vaikkapa parmankinkku Italialle. Onhan näitä päättömiä turskia jo tuhannen vuoden ajan saarilla kuivailtu ilman mitään säilöntäaineita. Pelkkä meri-ilma riittää ja aikaa ulkona kuivumiseen menee kahdesta kolmeen kuukautta. Päät kuivataan erikseen. Åssa on oikein kapakalamuseokin, joka näytti keräävän kaikki saksalaiset ja hollantilaiset karavaanarit vierailulle. Me emme vierailleet sielläkään, koska turskakaan ei ihan niin paljoa kiinnostanut. Å on varsin viehättävä kylä, jonka talous taitaa nykyisin pyöriä enemmän matkailun kuin kalastuksen ympärillä. Tutustuin kalastajakylään itsekseni, koska retkikunnan toinen jäsen ilmoitti pesevänsä hampaansa täällä.

IMG_1522 lof3

Turskaa kuivumassa.

IMG_1530 lof5

Näkymä Åsta. Punaiset tönöt saattaisivat olla jotain kalastajien mökkejä.

IMG_1521 lof4

Lisää Åta.

Åsta lähdimme ajelemaan takaisinpäin E10-tietä, jonka tietöissä saa viettää välillä pitkiäkin aikoja paikoillaan. Ensimmäinen etappi oli saariryhmän suurin kaupunki Svolvær. Kaupungin keskusta on otettavissa haltuun helposti kävellen ja sieltä löytyy myös paljon ruokailumahdollisuuksia. Valaanpihviä olisi saanut 350 kruunulla. Paikallisesta kebab-pizzeriasta olisi saanut noin 15 euroa maksavan kebabannoksen, mutta ravintolassa ei käynyt ulkomaalainen debit-credit-kortti, emmekä halunneet nostaa Norjan rahaa riesaksi. Jopa kaupungin “keskusaukiolla” ollut thairuokaa myyvä kärry oli reilusti ylihinnoiteltu. Varmaan keskieurooppalaiset karavaanarit ja bussimatkaajat maksavat näitä hintoja, mutta eivät kaikki norjalaisetkaan. Eräskin norjalainen perhe lähti ruokalistan tutkimisen jälkeen samalla ovenavauksella meidän kanssa eräästä pikaravintolasta. Lähdimme sitten ajelemaan Svolværistä kohti mannerta.

IMG_1568 lof8

Lofoottien pääkaupungin Svolværin venesatamaa.

IMG_1563 lof9

Katunäkymä Svolværistä. Vettä sataa.

Vähän matkan päässä Svolværistä, kilometrin päässä E10-tiestä, löytyi Fiskebølin lauttasatama, jonka kioskista sai kuudella eurolla maittavan ruoka-annoksen, makkaraa ja muusia. Annos olikin bensan lisäksi ainoa ostos Norjasta! Fiskebølistä pääsee lautalla Melbuun Vesterålenin saariryhmään. Emme lähteneet sinne, vaan lähdimme ajelemaan vähitellen takaisin kohti Suomea, vaikka oli tarkoitus viettää toinenkin yö Lofooteilla.

IMG_1450 lof1

Lofootit soveltuisivat automainokseen kuin automainokseen.

Raftsundetin salmea Austvågøyan saarelta Hinnøyalle ylittäessämme, sillan alla seilasi Hurtigrutenin M/S Finnmarken -matkustaja-alus (maailman kaunein merimatka jne.). Lähdimme ajelemaan Hinnøyn rantaa pitkin kohti Digermulenin kylää. Finnmarken kävi kääntymässä läheisen Trollfjorden-vuonon suulla ja jatkoi sitten matkaansa. Varmaan kohti etelää. Ainakin se oli pohjoisesta tulossa.

Niin, Lofoottien läpi kulkeva E10-tie (ja siten koko saariryhmä) on juhannuksena täynnä saksalaisia ja hollantilaisia keski-ikäisiä ja eläkeiässä olevia pariskuntia asuntoautoineen tai -vaunuineen. Tilanne on varmaan samankaltainen muulloinkin kesäaikana. Lisäksi seassa ajelee muun muassa norjalaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia ja belgialaisia karavaanareita. Ja sitten sekaan heitetään myös Keski-Euroopasta tulevat linja-autot seniorimatkustajineen. Hyvin saariryhmälle mahtuu silti, eikä ole tarvetta pahemmin ohitellakaan, kun maisemat ovat niin huikeat.

IMG_1546 lof7

Lahdenpohjukka Flakstadøyan saarella Rambergin ja Vareidin kylien välillä.

Ylitimme Ruotsin rajan joskus yhdeksän tienoissa illalla ja lopulta jäimme yöksi Rakasjåkka-nimiseen (saameksi Rákkasjohka) paikkaan Torniojärven rantaan. Rakasjåkka on joki, joka laskee Silverfallet-nimisenä vesiputouksena Ruotsin toiseksi syvimpään ja seitsemänneksi suurimpaan järveen Torniojärveen (ruotsiksi Torneträsk). Emme käyneet uimassa, vaikka järvestä olivatkin jäät jo sulaneet.

IMG_1646 rakasjåkka

Rakasjåkka-joki laskee usean metrin matkan Silverfallet-putouksena kanjoniin ja edelleen Torniojärveen.

IMG_1650 rakasjåkka2

Rakasjåkka laskee putouksen ja lyhyen kanjonin kautta Torniojärveen.

Seuraavana päivänä suunnistimme Jällivaaraan syömään Husman Kök & Café -nimiseen ravintolaan lihapullia ja muusia, koska niin kuuluu Ruotsissa tehdä. Annokset olivat maukkaita ja ne vetivät kotimatkan aikana mahan täysin sekaisin kummallakin retkueen jäsenellä. Kotiin kuitenkin päästiin.

IMG_1652 rakasjåkka3

Kirkasvetistä Torniojärveä lännestä itään nähtynä Abiskon kansallispuiston nurkilla. Tässä kohtaa Rakasjåkka-joki laskee Silverfallet-vesiputouksen kautta järveen. Kello on hieman yli puolenyön kuvanottohetkellä.

Mauritanian kuiva vappu

30.4.-1.5.2014

Choum (lausutaan shuum) on pieni, muutaman tuhannen asukkaan kaupunki Adrarin alueella Mauritanian pohjoisosassa, aivan Länsi-Saharan rajalla. Choumin kautta on aikoinaan kulkenut yksi Saharan ylittävistä kauppareiteistä. Nykyisin kaupunki tunnetaan siitä, että sen läpi kulkee Mauritanian ainoa rautatie pohjoisen Zouérat’sta Atlantin rantaan Nouadhibouhun. Rautatiellä liikennöivät junat pysähtyvät Choumissa ja kaupunki on tärkeä risteyspaikka Nouadhiboun ja Atarin välisessä (juna + puskataksi) sekä Zouérat’n ja Atarin (ja edelleen Nouakchottin) (juna + puskataksi) välisessä liikenteessä.

Itselläni oli tarkoitus yrittää päästä Zouérat’sta alkaneen junamatkani jälkeen Choumista Atariin, mutta perillä Choumissa kävi ilmi, että matkustajia Atarista junalle tuoneet puskataksit olivat jo lähteneet takaisin Atariin. Seuraava mahdollisuus olisi päästä puskataksin kyydissä Atariin kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, jolloin Nouadhibousta Zouérat’han matkalla oleva tyhjä juna pysähtyisi Choumissa.

IMG_9356 choum

Choumin pääkatu aamuvarhaisella.

En ehtinyt vielä miettiä, miten ja missä viettäisin kuutisen tuntia kyytiä odotellessa, kun eräs riittävän hyvää englantia puhuva Ismael adoptoi minut, osti minulle Fanta-tölkin ystäviensä kaupasta ja sitten lähdimme ilmoittautumaan santarmiasemalle. Turvallisuuden vuoksi. Rinkan jätin kauppaan, koska se oli kuulemma turvallista (eikä rinkassa mitään kameran laturia arvokkaampaa ollutkaan). Santarmiasema oli aivan kulman takana ja siellä makoili mies ulos kannetussa sängyssä rynnäkkökivääri tyynynsä alla. Santarmi soitti puhelun jollekin suurelle päällikölle, joka saapui pian paikalle ja tiedot passistani kirjattiin ylös. Asemalla vierähti lähemmäs tunti, kun Ismael toimi samalla käynnillä aseman mikrotukihenkilönä. Päällikkö ei osannut laittaa musiikkia soimaan läppäriltään tai jotain vastaavaa ongelmaa heillä oli. Itse istuskelin sängyllä, söin pähkinöitä, soitin Zouérat’han uudelle ystävälleni Salehille ja seurasin kuinka miehet vuorollaan levittivät rukousmattonsa ja rukoilivat kohti Mekkaa.

Ismaelin ystävien kauppa Choumin ”pääkadun” varressa oli ehtinyt mennä jo kiinni, kun lähdimme santarmiasemalta. Rinkka jäi siis yöksi lukkojen taakse. Lähdimme kävelemään hiekkaisia ja pimeitä katuja Choumin laitamille, Ismaelin kotiin, jossa hän asui vaimonsa ja alle vuoden vanhan poikavauvan kanssa. Vaimo saapui jostain vauvansa kanssa tovin kuluttua. Samoin saapui toinen nainen, ilmeisesti vaimon sisko. Ismael levitti ulos maton, jonka päälle hän kantoi pari patjaa ja tyynyjä itselleen ja minulle. Naisille levitettiin oma matto patjoineen muutaman metrin päähän. Tapoimme aikaa katsomalla Mauritanian televisiota ja pariskunnan häävideota ulos kannetusta televisiosta. Pariskunta oli mennyt naimisiin viime vuonna. Perinteisellä mauritanialaisella musiikilla tuntuu olevan iso rooli häissä. Musiikin tahdissa vieraat käyvät vuorollaan tanssahtelemassa muusikoiden edessä ja heittelemässä seteleitä avioparille. Naiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta mielenkiintoisesti morsiamen kasvot tai oikeastaan koko pää on peitetty mustalla huivilla. Alkoholia ei hääjuhlassa tietenkään tarjoilla. Ismael vaati minua pitämään aikanaan omat hääni Choumissa. Totesin sen olevan turhan hankalaa, koska perheeni, sukulaiseni ja ystäväni asuvat Suomessa. Sen sijaan en kertonut, että alkoholittomat häät ovat Suomessa kiellettyjä. Videota katsellessa Ismael ja minä joimme lasitolkulla minttuteetä sekä söimme käsin kuskusta, jossa oli jonkun lintueläimen siipi.

Yhden jälkeen yöllä kaksi Ismaelin kaveria saapui kyläilemään ja katselemaan läppäriltä Youtubesta ongittuja Muammar Gaddafi -pilavideoita. Ismaelin vaimo ja vauva nukkuivat viereisellä matolla, eivätkä protestoineet poikien iltaa mitenkään! Jossain vaiheessa keskustelu ajautui naisiin ja siihen kuinka Mauritaniassa naisten kuuluu olla lihavia. Toinen kavereista, Salim, piikitteli Ismaelia siitä, että hänen vaimonsa on ihan liian laiha.

Ismaelin tietokoneen taustakuvana oli maan nykyinen presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz. Vallankaappauksella valtaan vuonna 2008 noussut kenraali. Mauritanian presidentit tulikin seuraavaksi opetella. Moktar Ould Daddah oli ensimmäinen presidentti ja Sidi Ould Cheikh Abdallahi hallitsi ennen nykyistä presidenttiä. Abdallahi oli myös maan ensimmäinen ja ainoa demokraattisesti valtaan noussut presidentti. Kaverukset luettelivat presidenttien jälkeen kaikki maan nykyiset ministeritkin. Ihan pyytämättä! Tietokoneelta esiteltiin toki myös kuvia urheiluautoista, moottoripyöristä, libanonilaisesta poptähdestä Nancy Ajramista sekä kauniista Bollywood-näyttelijättäristä. Länsimaisittain ihan säädyllisiä kuvia.

Choum

Choumin pääkatua aamuviiden maissa. Hyvähän tässä on yksi yö viettää.

Kello kahdelta yöllä yritin katsella pimeään horisonttiin, josko juna olisi tulossa. Ei näkynyt, mutta siitä huolimatta lähdimme kävelemään Ismaelin kanssa takaisin kaupalle, jonka edestä puskataksi lähtisi. Matkalla poikkesimme hänen työpaikalleen. Jonkinlainen valokopiontia tarjoava yritys hänellä ilmeisesti on. Perillä kaupan edessä oli levitettynä matto, jolla jo yksi Ismaelin ystävistä ja kaupanpitäjistä nukkui. Siihen vain viereen makoilemaan, katselemaan Otavaa väärinpäin ja kuuntelemaan kuinka junia siirrellään edestakaisin ja kuinka juna Nouadhibousta lopulta pysähtyy Choumissa ja jatkaa matkaansa. Puskataksia ei tänä yönä poikkeuksellisesti tullutkaan. Aamuneljältä muessin kiipesi Choumin moskeijan minareettiin, avasi mikrofonin, rykäisi pari kertaa ja aloitti uskovaisten kutsumisen rukoukseen. Muessin aloitti kutsuhuudon livenä, mutta pian tämän jälkeen laittoi jonkun rätisevän rukouskutsukasetin pyörimään.

Aamun sarastaessa huomasin, että suunnilleen jokaisen rakennuksen edessä nukuttiin. Eihän sisällä nukkumisesta tässä vaiheessa vuotta mitään tulisikaan. Pihalla sen sijaan on juuri sopivat olosuhteet nukkumiseen, eikä tarvitse edes peittoa. Mitä nyt ilma ja sitä myötä nenä on täynnä hiekkapölyä. Hyvin siinä kadunvarressa kuitenkin nukkui, varsinkin kun juuri kukaan ei liikkunut ja kaupungista oli sammutettu yöksi sähköt.

IMG_9357 choum

Kylän miesten oleskeluhuone. Tai ei siellä ainakaan naisia näyttänyt käyvän.

Aurinko nousi, kauppa aukesi ja Ismael lähti töihin. Puskataksiyhteydestä Atariin ei ollut kellään oikein mitään tietoa, joten sitä odotellessa istuskelin Ismaelin kavereiden kaupassa myytävänä olevien Maailman ruokaohjelman riisisäkkien päällä, keittelimme teetä ja juttelimme niitä näitä. Kaupan vieressä oli huone, jonka reunoilla oli patjoja, joilla miehet tapasivat makoilla ja keitellä teetä. Siellä itsekin makoilin hyvän tovin. Sitten yhtäkkiä yksi kaupanpitäjistä tuli hakemaan minut. Puskataksi Atariin oli löytynyt ja sen lavalla oli tila minullekin. Puskataksina toimi uudehko Toyota Hilux, jonka sisus oli tungettu täyteen matkustajia. Lisäksi lavalla oli tavaroiden päällä minun lisäkseni kolme muuta matkustajaa. Eihän se matkanteko lava-auton lavalla olemattomalla tiellä Saharassa oikein mukavaa ole, mutta upeat maisemat korvaavat kärsimykset eli lavalla kynsin ja hampain roikkumisen. Matkan jälkeen tiedän, miltä tuntuu ajaa autolla sata-asteisessa saunassa 120 km/h. Ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Matka Choumista Atariin kesti kolmisen tuntia, ja matkalla oli muutamia santarmin tai poliisin tarkastuspisteitä. Hintaa matkalle tuli 2000 ouguijaa eli viisi euroa.

IMG_9371 atar

Kattoterassini Auberge Bab Saharassa Atarissa. Alakerrassa on normaali hotellihuone.

Olin iltapäivällä Adrarin alueen pääkaupungissa Atarissa, jossa majoituin hollantilais-saksalaisen pariskunnan pitämään Auberge Bab Saharaan. Olisi majatalossa ollut hienoja huoneitakin, osa ihan ilmastoinnillakin varustettuja, mutta kuulemma kattoterassilla nukkuminen olisi paras ja halvin vaihtoehto. Sinne siis! Ja on Bab Saharassa myös pieni uima-allas! Asetuin taloksi, jonka jälkeen lähdin käymään Atarin keskustassa. Kameleita sielläkin vastaan käveli. Ja autonrenkailla leikkiviä lapsia. Takaisin palattuani päätin vappuaaton kunniaksi syödä kunnon illallisen alkupaloineen ja jälkiruokineen. Illallispöydässä oli myös hollantilainen pariskunta, joka oli valtavalla ”kuorma-asuntoautolla” matkalla Etelä-Afrikkaan. Ajokki ei kuulemma ole luodinkestävä, vaikka aikovat Nigeriankin ylittää sillä.

IMG_9391 atar2

Näkymä atarilaisasutukseen Auberge Bab Saharan kattoterassilta aamukuuden tienoilla.

Taivasalla nukkuminen oli taas hyvä päätös. Koko yön tarkenee t-paidalla ilman peittoa. Seuraava päivä eli vappupäivä meni vessassa juostessa ja postikortteja kirjoitellessa. En poistunut Bab Saharasta kuin vasta pimeyden jo laskeutuessa, ja silloinkin vain kadun toiselle puolelle, jossa kauppaa pitävä perhe kutsui minut teelle. Sähköpostiosoitteita tuli vaihdettua jälleen ja nenäliinapaketinkin antoivat maksutta!

20140501_010

Auberge Bab Saharan yleisiä tiloja. Riippumattokin löytyy. Jotain erikoisia ankkoja, kanoja ja kukko siellä juoksentelee jaloissa vapaina, kunnes ne syödään!

Niin, Mauritanian vappu on kuiva kahdestakin syystä. Ensinnäkin nenän limakalvot ovat kovilla Saharan kuivassa ilmanalassa ja hiekkapölyssä. Toiseksi alkoholi on kielletty maassa (ei vain vappuna, vaan läpi vuoden), mutta kuitenkin islamilaisen tasavallan valtaapitävät ummistavat silmänsä alkoholinmyynnille tietyissä paikoissa. Ainakin Nouadhibousta ja Nouakchottista olutta saa Norjan hinnoilla. Yksi paikka Nouakchottissa on Ranskan suurlähetystön naapurissa sijaitseva ranskalainen Institut français -kulttuurikeskus.

Maailman sosiaalisin junamatka

29.4.2014

Karistin Zouérat’n pölyt jaloistani yhden jälkeen iltapäivällä. Edellisenä päivänä kaupunkia esitellyt Saleh ajoi minut noin vartin matkan päähän kaupungin keskustasta pohjoiseen. Matkan varrella oli yksi santarmin tai poliisin tarkastuspiste, jossa passini tiedot kirjoitettiin ylös. Kansallisuutta eivät miehet passista löytäneet, vaikka passi kiersi santarmilta toiselle. Puutuin peliin ja osoitin Finlande-tekstiä tietosivun ylälaidassa. Matka jatkui ja pian eteen tuli junarata sekä sen varressa oleva muutamasta karahkasta ja niiden varaan ripustetusta kankaanpalasta kyhätty katos. Tämä viritelmä toimii rautatieasemana. Asemalta lähtisi juna halki Saharan Atlantin rantaan Nouadhibouhun.

Eikä mikä tahansa juna, vaan tietysti maailman pisin ja painavin juna! Junaliikennettä harjoittaa Mauritanian valtion kaivosyhtiö Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie eli SNIM. Junaa pidennetään Zouérat’sta lähdettäessä alkumatkasta parisen kertaa, myöhemmin mukaan saatetaan kytkeä esimerkiksi joitain vesisäiliövaunuja ja perillä Nouadhiboussa junalla on pituutta jopa 2,5 kilometriä. Jotkut lähteet puhuvat kolmestakin kilometristä. Juna kuljettaa pääasiassa SNIM:n louhimaa rautamalmia Zouérat’n lähialueiden kaivoksilta, mutta siis myös esimerkiksi vettä ja ajoneuvoja. Pituutta junaradalla on noin 700 kilometriä ja se kulkee mauritanialaisen Choumin kaupungin läheisyydessä noin viiden kilometrin matkan Polisario-liikkeen hallitseman Länsi-Saharan maaperällä. Aikoinaan Länsi-Sahara vältettiin tunnelilla, mutta se ei ole ollut vuosiin käytössä. Junia on kuusi päivässä. Kolme Zouérat’sta täydessä lastissa Nouadhibouhun ja kolme tyhjänä takaisin. Yhtä junaa vetää joko neljä heikompitehoista veturia (3300 hevosvoimaa) tai kaksi 4500 hevosvoiman veturia. Junassa on malmivaunujen lisäksi kaksi tai kolme matkustajavaunua, joista ainakin yksi on makuuvaunu. Sen hintatasosta en tiedä, mutta ”kakkosluokan” puupenkillä matkaaminen maksaa tonnin eli noin 1,5 euroa. Hinta on sama vaikka jäisi missä pois. Useimmat jäävät joko Choumissa eli noin puolivälissä rataa tai sitten pääteasemalla Nouadhiboussa. Toiseen suuntaan matkustettaessa suurin osa jää ilmeisesti pois Choumissa. Malmivaunuissa voi matkustaa ilmaiseksi. Lähde: [1]

Zouerat asema

Kahden veturin vetämä juna saapuu Zouérat’n “asemalle” läheiseltä kaivokselta. Mitään laiturialueita ei ole, vaan junaan hypätään suoraan hiekalta. Tässä vaiheessa juna ei ole vielä kovinkaan pitkä.

Junaa odotellessa ehdin tutustua länsisaharalaiseen, mutta Nouadhiboussa asuvaan nuoreen Hamoud-nimiseen toimittajaan, kuunnella länsisaharalaista popmusiikkia ja vaihtaa sähköpostiosoitteita. Hän oli aikeissa matkustaa matkustajavaunussa, minä taas malmikuorman päällä ilmaiseksi. Juna saapui, eikä sankka pölypilvi vaunujen kuorman yläpuolella houkutellut lainkaan, joten Hamoud tarttui kädestäni ja lähti taluttamaan minua matkustajavaunuun. Kaikki yrittivät jälleen yhtä aikaa sisään vaunuun ja hetkessä vaunu oli täynnä lattiaa myöten. Naispuoliset matkustajat sai laskea yhden käden sormilla. Omaa vaunuani kiersi puinen penkki, jonka päällä istuttiin ja maattiin. Matkatavaroita pidettiin siellä missä sattuu olemaan tilaa. Penkin alla sitä oli jonkin verran. Junavaunut ovat ilmeisesti olleet muinoin Belgian rautatiellä hollannin-, ranskan- ja saksankielisistä tupakointikieltokylteistä päätellen. Nykyisin vaunussa saa tietenkin poltella. Lipunmyynti tapahtuu junassa. Sama henkilö myy lipun ja hetken kuluttua tulee tarkistamaan sen.

IMG_9320 juna2

Saharan autiomaata Fderîkin pikkukaupungin liepeillä.

Lähdettäessä juna ei ollut vielä kovinkaan pitkä, mutta jo puolen tunnin matkanteon jälkeen junaa pidennettiin ensimmäisen kerran. Samalla odottelimme vastaantulevaa junaa. Olimme Fderîkin varuskuntakaupungin ”asemalla”. Zouérat’n tavoin Fderîk sijaitsee Mauritanian korkeimman vuoren, Kediet Ijillin, juurella. Ja myös täällä louhitaan malmia. Pysähdys kesti reilut puoli tuntia, jonka aikana vaunuja liikuteltiin edestakaisin. Tuona aikana matkustajat kävivät ulkona rukoilemassa, tupakalla ja tarpeillaan. Minä lähdin ulos kameran kanssa, koska paikalta kuulemma saisi hyviä kuvia. Maisemakuvien lisäksi useampikin matkustaja pyysi, että ottaisin kuvia heistä. Näytin otetun kuvan, eikä yksikään vaatinut rahaa. Sisällä vaunussa en ottanut kuvia.

Fderik juna

Fderîkin asemalla. Tästä junasta saimme lisää malmivaunuja.

IMG_9327 juna3

Junan pidennystä odotellessa.

Matka jatkui ja pian Fderîkin jälkeen alkoi teenkeitto. Se on melkoinen tapahtuma kerta toisensa jälkeen, kun minttuteetä kaadellaan edestakaisin lasien ja teepannun välillä. Tarkoituksena on saada juuri oikeanlainen vaahto laseihin ja samalla tee valmistuu ilmeisesti. Kun vaahto on oikea ja tee maistuu keittäjästä hyvältä, kaadetaan laseihin valmis tee ja laitetaan lasit jakoon. Tee juodaan mahdollisimman nopeasti. Kuuma ja vahva minttutee kuulemma tekee hyvää kuumalla ilmalla ja sitähän Saharassa riittää. Ylimakeita minttuteelasillisia tuli joka suunnasta koko matkan ajan, niin että loppumatkasta kieli oli palanut. Jokaista tarjottua lasillista ei pidä tai tarvitse juoda, vaan sitä tulee aina välillä tarjota vierustoverillekin. Ja vaikka lasista joisikin, niin aivan tyhjäksi ei tarvitse juoda, vaan puolet voi antaa naapurillekin. Yleensä ensimmäiset kolme lasillista on kohteliasta juoda, mutta junassa se ei aivan niin mene, kun juojia on vaunullinen.

Teeseremonioiden lisäksi eri puolilla vaunua alkoi ruoanlaitto. Alkumatkasta riitaa junan lipunmyyjän kanssa haastanut hihattomaan paitaan pukeutunut nuorukainen kaivoi jostakin maalipurkista, kaasupullosta ja ties mistä kyhätyn keittimen, jossa pian tirisi rasva ja jonne heiteltiin lihaa kypsymään. Keitin tietenkin piti tuoda keskelle vaunua niin, että rasvaa roiskui lähellä istuvien päällekin. Samalla vehkeellä kypsyi myös hetken kuluttua myös makaroni. Muut matkustajat pakottivat ymmärrettävistä syistä nuorukaisen keittimineen syrjään kokkailemaan. Huutohan siitä tuli. Niin, tämä riidanhaastaja ja lipunmyyjä ottivat pian lähdön jälkeen kontaktia toisiinsa ja riidanhaastaja oli vähällä lentää ulos junasta. Ainakin sellaisen käsityksen sain! Muut matkustajat joutuivat tyynnyttelemään poikaa, mutta samalla naureskelivat keskenään tapahtumalle. Lopuksi riita loppui kuin seinään ja kaksikko kätteli. Riita toistui vielä jonkin ajan kuluttua, mutta päättyi jälleen kättelyyn. Ruoka valmistui aikanaan ja sitä tarjottiin kaikille lähellä istuville, myös minulle. Kieltäydyin ja keskityin tyhjentämään rusinapakettia, jota toki sai kierrättää lähellä istuvien keskuudessa. Vettä kului matkan aikana valtavasti, koska junassa ei tietenkään ole ilmastointia ja ulkonakin on vähintään 40 astetta lämpöä. Myös vettä tuli tarjota naapureille. Jossain vaiheessa kaikilta alkoi loppua vesi, jolloin alkoi vesikauppa. Parillakin matkustajalla oli kylmälaukut täynnä myytäväksi tarkoitettua vettä.

IMG_9351 juna4

Jälleen junaa pidennetään keitaalla, jonka nimeä en muista. Saattaa olla Char. Vasemmalla “kakkosluokan” vaunu ja oikeanpuolimmaisella raiteella vesisäiliövaunuja, jotka kytkettiin osaksi junaamme.

Hiekkapölyä tulvi matkan aikana vaunun avoimista ikkunoista sisään ja edelleen nenään, suuhun, silmiin ja korviin. Välillä juna pysähtyi, porukka siirtyi ulos hiekalle istuskelemaan ja juttelemaan. Myös sisällä vaunussa kaikki tuntuivat juttelevan kaikkien kanssa. Minun lähistölle oli kerääntynyt pääasiassa Länsi-Saharasta kotoisin olevia ihmisiä, sahraweja. Sahrawien kotimaata Länsi-Saharaa omanaan pitävä Marokko on ajanut sahrawit ahtaalle. Vastapäätä minua istui jonkin verran englantia taitava sahrawiherra, jonka kanssa keskustelimme Länsi-Saharan tilanteesta. Hän kuului Marokon valtaa vastaan taistelevaan Polisario-kapinaliikkeeseen ja oli vastikään käynyt Etelä-Afrikassa jossain aihetta käsittelevässä konferenssissa. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on tunnustanut Länsi-Saharan eli siis Saharan demokraattisen arabitasavallan itsenäiseksi valtioksi.

Kerran minut käytiin hakemassa paikaltani junan avonaiselle ovelle katselemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Pari kertaa käskettiin avata ikkuna ja ottaa kuva. Matkustajilla tuntui olevan kova halu esitellä kotiseutuaan ja valtavan kaunista se onkin. Ja karua.

IMG_9339 juna5

Saharan autiomaata Pohjois-Mauritaniassa.

Pimeys laskeutui yhdeksän tuntia kestäneen junamatkan aikana ennen omaa asemaani, Choumia. Vaunussa ei ollut lainkaan valoja, vaan pimeyden tullessa syttyivät taskulamput. Hieman ennen Choumia SNIM:n kirkkaankeltaiseen huomiotakkiin pukeutunut mies kyseli vaunussa, ketkä ovat jäämässä kyydistä. Juna saapui pian Choumin ”asemalle” eli hiekalle keskelle säkkipimeyttä. Muutamat valot näkyivät noin kilometrin päässä sijaitsevasta Choumin pikkukaupungista. Choumissa ei jäänyt montaakaan ihmistä minun lisäkseni kyydistä, eikä junalta kaupunkiin ollut mitään kyytiä. Hamoud ja hänen ystävänsä varmistivat, ettei minun tarvitsisi kävellä Choumiin odottamaan jatkoyhteyttä Atarin kaupunkiin. He neuvottelivat minulle paikan kaivosyhtiön autoon, etupenkille. Se oli tullut noutamaan yhtä matkustajaa junalta ja kuljettaja suostui ottamaan minutkin kyytiin maksutta.

Nouadhibouhun jatkaneella junalla oli vielä 12 tunnin matka edessään. Vähintään.

Mauritanian Saharaan

28.4.2014

Aamupäivällä kirjauduin ulos Casablancan-hotellistani ja lähdin talsimaan rinkka selässä kohti lähintä raitiovaunupysäkkiä. Raitiovaunu oli kuitenkin hajonnut niille sijoilleen, joten oli otettava taksi. Taksi Place Mohammed V:n aukiolta Casa Voyageurs -rautatieasemalle maksoi 15 dirhamia eli huimat 1,3 euroa.

Juna takaisin lentoasemalle lähti ajallaan ja oli lentoasemalla kello 10.30. Luulin olleeni aivan liian aikaisin liikenteessä, sillä lentoni Mauritanian Zouérat’han lähtisi vasta kello 14.30. Aikaa lentoasemalle kannattaa nähtävästi kuitenkin varata paljon, sillä lentoaseman ovella on ensimmäinen turvatarkastus läpivalaisuineen. Paikalliseen tapaan kaikki yrittävät yhtä aikaa rynniä läpi ja aikaa kuluu tuhottomasti. Paljon aikaa kuluu myös rahanvaihtotiskin jonossa, jossa pitää esitellä passia ja allekirjoittaa papereita. Marokon valuuttaa eli dirhameita kun ei saisi viedä ulos maasta. Ainakaan teoriassa. Lähtöselvitys aukesi jo hyvissä ajoin, mutta lentoaseman henkilökunta pyrki parhaansa mukaan hämmentämään matkustajia. Milloin olin myöhässä, milloin kerrottiin lähtöselvityksen aukeavan kahden tunnin päästä, milloin minun pitikin mennä tiskille, jossa lähtöselvitettiin Lontoon-konetta. Samaan aikaan Mauritaniaan menijöitä kuitenkin jo lähtöselvitettiin.

Lentoaseman lähtevien matkustajien puolella polteltiin tupakkaa avoimesti, vaikka se olikin kyltein kielletty. Noh, lennolle pääsin ja se taisi lähteä aikataulussa. Mauritania Airlinesin lento! Puljullahan ei oikein ole edes kotisivuja ja Euroopan unionin mustalta listaltakin firma on ollut poissa vasta parisen vuotta. Lento oli kuitenkin kaikin puolin miellyttävä. Verovapaita ostoksia olisi saanut tehdä ja joulukinkulta maistuvaa ruokaakin tarjoiltiin, vaikka kyseessä olikin kanaa ja riisiä. Kuulutukset tapahtuivat pelkästään ranskaksi ja hassaniyaksi, joka on arabian kielen murre ja Mauritanian virallinen kieli. Englanniksi taisi tulla yksi kuulutus. Lentoemännillä oli huntu päässä.

IMG_9216 ouz1

Lennon aikana ylitettiin satoja kilometrejä Saharaa. On sielläkin joskus jokia virtaillut uomista päätellen.

20140428_002

Mauritania Airlinesin lento L6 103 Casablancasta Zouérat’n kautta Nouakchottiin.

Ilmaan noustuamme, samalle aiemmin kokonaan tyhjälle riville istahti nuori mauritanialaisnainen. Parikymppinen ja hyvin lihava. Mauritanialaisittain hyväosaiset naiset ovat lähes poikkeuksetta tukevassa kunnossa, sillä lihava nainen on paikallisten miesten mieleen ja ylipaino on merkki vauraudesta ja kunnianarvoisuudesta. Kauneusihanne on siis vähän erilainen kuin länsimaissa. Tyttöjä aletaan pakkosyöttää noin kahdeksanvuotiaina eli naimaiän lähestyessä. Ruokahalua kasvatetaan eläinten kasvatukseen tarkoittua hormonia sisältävillä lääkkeillä, joita ei ole tarkoitettu ihmisten käyttöön. Sydänviat ynnä muut liikalihavuudesta seuraavat vaivat tietysti sitten riivaavat maurinaisia. Ja maassa nähdään samaan aikaan nälkääkin. Mutta silti niin mielenkiintoista! Lähde: [1]

Takaisin asiaan. Kravun kääntöpiirin tuntumassa, kuitenkin eteläpuolella, sijaitsee Zouérat’n kaupunki. Tässä Tiris-Zemourin eli koko Pohjois-Mauritanian käsittävän hallinnollisen alueen pääkaupungissa asuu reilut 30 000 asukasta. Zouérat on syntynyt Mauritanian korkeimman vuoren, 915-metrisen rautapitoisen Kediet Ijillin juurelle. Ensimmäisen kerran rautamalmia löydettiin juuri Kediet Ijillin liepeiltä vuonna 1952. Miltei kokonaan eurooppalaisten omistama Société des mines de fer de Mauritanie eli Miferma aloitti malmin louhinnan Mauritanian itsenäistymisvuonna 1960. Mauritanian valtio kansallisti Miferman vuonna 1974, jonka jälkeen yrityksen toiminnot siirrettiin pari vuotta aikaisemmin perustetulle Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie -nimiselle (SNIM) kaivosyhtiölle. SNIM louhii rautamalmia nykyisin Kediet Ijillin lisäksi muualla Zouérat’n lähialueilla, jonka jälkeen malmi kuljetetaan junilla Atlantin rannikolle Nouadhiboun kaupunkiin. Siitä lisää myöhemmin. Zouérat’n voinee sanoa elävän ja hengittävän lähes täysin SNIM:n tahdissa. Toki myös armeija ja paikallishallinto työllistävät. Lähteet: [2] & [3]

Kediet Ijill

Mauritanian korkein vuori Kediet Ijill. Kompassi sekoaa vuorella rautapitoisuudesta johtuen.

Mauritania Airlinesin lento laskeutui puolentoista tunnin jälkeen Zouérat’han ja kiitoradan varressa oli odottamassa kaksi paloautoa vilkut päällä. Kova luotto on Mauritania Airlinesiin silti edelleen! Olin etukäteen yrittänyt googlailla tätä Zouérat’n Tazadit-nimistä lentoasemaa. Google Mapsin ilmakuvissa lentoasemalla ei näytä olevan minkäänlaista terminaalia, eikä mitään muutakaan rakennusta. SNIM-kaivosyhtiön kotisivuilta kuitenkin selvisi, että Zouérat’n lentoasema on saamassa terminaalirakennuksen. Terminaalirakennus oli kuin olikin rakenteilla, mutta tuskin vielä vähään aikaan käytössä. Sen sijaan terminaalirakennuksena toimi nyt pieni, noin 20 neliömetrin kokoinen, kahdella ikkunalla varustettu koppi. Matkatavarat tuotiin kopin eteen hiekalle, josta ne kerättiin ja mentiin koppiin, jossa oli pöytä, tuoli ja pöydän ääressä setä, joka löi leiman passiin viisumin viereen, eikä kysellyt mitään. Muut Zouérat’ssa kyydistä poisjääneet olivat enimmäkseen espanjalaisia ja pohjoisafrikkalaisia SNIM-kaivosyhtiön työntekijöitä. Mauritania Airlinesin lento jatkoi Zouérat’sta edelleen maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Passintarkastuksen jälkeen menin turvatarkastusalueelle, jossa laukkuni haluttiin tutkia (kuten kaikkien muidenkin). En tiedä etsivätkö alkoholia vai mitä. Alkoholin käyttäminen ja maahantuonti on nimittäin kielletty Mauritanian islamilaisessa tasavallassa. Ja siitä saa rangaistuksen. Mitään laitonta ei rinkastani löytynyt ja sain mennä ulos ”terminaalista”.

20140428_009

Zouérat’n lentoaseman kiitotie. Muuten en uskaltanut lentoasemalla kuvata.

Lämpöä ulkona oli reilusti yli 40 astetta, mutta se nyt oli etukäteen tiedossakin. Takseja ei ollut odottamassa saapuvia matkustajia, oli vain SNIM:n linja-auto saapuville kaivostyöläisille. Matkaa keskustaan ei tainnut olla kuin kilometri tai pari, mutta siinä kuumuudessa käveleminen rinkka selässä ei innostanut. Varsinkaan ilman vettä. Menin sitten juttelemaan olemattomalla ranskallani lentoaseman parkkipaikalla autoonsa nojaileviin sûretén (jotain valtion leivissä olevia turvamiehiä, sotilaspoliiseja tjsp.) miehiin. Kerroin olevani turisti ja haluavani päästä kaupungin keskustaan johonkin hotelliin. Kuulemma takseja ei ole ja että voisin yrittää päästä kaivosfirman bussiin. En ehtinyt vielä lähteä bussille, kun miehet päättivät heittää minut jollekin hotellille. Lyhyen matkan aikana ehdittiin pitää lyhyt hassaniyan oppitunti, eikä kyydistä otettu rahaa lainkaan, vaikka sitä yritinkin tarjota. Ensimmäisellä hotellilla (Hotel Mama) ei tärpännyt, sillä se oli kokonaan kaivosyhtiölle varattu. Radiopuhelimella otettiin hotellin turvamiehen kanssa yhteyttä omistajaan, joka myös ilmestyi paikalle toteamaan tilanteen. Ehdottivat, että ottaisin taksin kaivosyhtiö SNIM:n hotelliin. Sitten paikalle saapui dieselmersullaan turvamiehen kaveri Saleh. Hän tiesi noin kolme kertaa edullisemman majoitusvaihtoehdon, L’appartements Mama -nimisen hotellin, josta minullekin löytyi huone hintaan 10 000 ouguijaa (lausutaan ugiijja) eli 25 euroa. Zouérat’ssa hinta on edullinen, mutta koko Mauritanian mittakaavassa reippaasti yläkanttiin. Ennen kuin ehdin rinkkaa heittää selästäni, Saleh ja hotellinomistaja kantoivat minulle jostain seitsemän kylmää puolen litran vesipulloa. Saleh kertoi olevansa syntyperäinen zouératlainen ja ehdotti kiertoajelua hänen Mersullaan tunnin päästä. No minähän suostuin, koska Saleh vaikutti hyvältä tyypiltä. Kommunikointi sujui yllättävän helposti englannin, ranskan, hassaniyan ja espanjan sekoituksella. Oikeasti osaan noista kielistä vain englantia.

IMG_9226 ouz2

Katunäkymä hotellin portilta. Kadunvarteen pysäköidyillä Mercedes-Benzin kuorma-autoilla (nk. “patanokkamersu”) rahdattiin tavaraa Suomessa viimeksi 1960-luvulla. Nyt ne ovat kaikki Mauritanian teillä.

zouerat katunakyma

Zouérat’n rakennuskanta on matalaa ja kadut pääkatua lukuun ottamatta hiekkaa.

Ennen Salehin saapumista täytyi kello siirtää Mauritanian aikaan. Maassa ei siirrytä Marokon tavoin kesäaikaan, joten yhtäkkiä minulla oli tunti enemmän aikaa. Mauritaniassa kello on siis kolme tuntia vähemmän kuin kesäajassa olevassa Suomessa.

Lauma jalkapalloa potkivia pikkupoikia ehti ihmetellä aikansa minua hotellin edustalla. Juttelin heille sitten suomeksi, koska ranskaakaan en taitanut tässä vaiheessa vielä yhtään. Heidän jälkeen paikalle käveli läheisestä kaupasta Telmidi-niminen herra, joka talutti minut kauppaansa ja löi Coca-Cola-tölkin kouraan ilmaiseksi. Saleh saapui puolentoista tunnin kuluttua. Aluksi ajoimme Zouérat’n pääkatua kaivosyhtiö SNIM:n alueelle eli alueelle, jossa kaivosyhtiöllä on hotelli, elokuvateatteri ja paljon kerrostaloja kaivosten ulkomaalaisille työntekijöille. Tämän jälkeen Mercedeksen nokka suunnattiin kohti Kediet Ijill -vuorta, jonka juurella käytiin kääntymässä ja katsomassa terminaalia, jossa rautamalmia lastataan juniin. Vuoren juurelta oli myös hyvät näkymät Zouérat’han. Takaisin keskustaan ajoimme eläinmarkkina-alueen kautta. Myynnissä oli ainakin vuohia ja kameleita. Tämän jälkeen ajelimme edestakaisin kaupungin markkina-alueella. Sitten koitti illallisen aika ja ravintola, jonne menimme, oli jonkun sukulaisen pitämä. Televisiosta tuli espanjalaista jalkapalloa ja Real Madrid on kuulemma paras joukkue. En saanut itse maksaa ateriaani, tosin eipä minulla paikallista valuuttaa olisi ollutkaan. Sitä lähdettiin seuraavaksi vaihtamaan jonnekin keskustan mattokauppaan, jonne Salehin kaverit olivat kokoontuneet makoilemaan ja juomaan teetä. Minullekin tietysti tarjottiin ja mauritanialaiseen tapaan kaikki piti kätellä läpi. Sain 110 eurolla 44 000 ouguijaa eli yksi euro on 400 ouguijaa. Edessä oli vielä paikallisen sim-kortin hankinta, sillä suomalainen liittymä ei todellakaan toimi maassa. Operaattorivaihtoehtoja ovat Mattel, Mauritel ja Chinguitel, joista Mattel on kuulemma paras! Mattelin korttia lähdimme metsästämään, mutta ensimmäisessä kaupassa pyydettiin turhan kovaa hintaa. Salehin mukaan ylihintaa pyytävät ovat alibaboja, ja että pääkaupunki Nouakchott on täynnä alibaboja. Termi oli laajemmassakin käytössä Mauritaniassa. Järkihintainen sim-kortti löytyi sitten tienvarren tupakkakioskista ja raha vaihtoi omistajaa drive-in-tyyliin auton ikkunasta.

IMG_9267 ouz5

Zouérat’n pääkatua.

kamelimarkkinat

Miehet hieromassa kauppaa kameleista Zouérat’n laitamilla. En saanut vastausta hintatasosta, joten jäi ostamatta. Blogin otsakekuva on samasta kamelilaumasta.

Saleh toimi kiertoajelumme aikana samalla jonkinlaisena taksikuskina. Aina joku tuttu löytyi tien varresta (jopa pimeällä) ja näitä ihmisiä sitten heiteltiin koteihinsa ympäri kaupunkia. Mitään maksuja ei Saleh näyttänyt ottavan. Ilta oli jo pitkällä ja pimeyskin laskeutunut aikoja sitten, joten tuli aika viedä minut hotellilleni. Saleh pyysi 6000 ouguijaa kiertoajelustaan eli 15 euroa, annoin 7000 ouguijaa, koska olin hyvällä tuulella. Olin päättänyt jatkaa matkaani jo seuraavana päivänä junalla, joten sovimme Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut kello 11. Juna lähtisi noin kello 11.30.

zouerat katunakyma2

Putiikkia joka lähtöön kaupungin markkina-alueella (ransk. marché).

IMG_9273

Zouérat’n pääkatua auringon laskiessa.

Heräsin jo kello kuusi aamulla ja lähdin eilisen tuttavuuden, Telmidin, kaupalle ostamaan aamupalaa. Kauppa olikin jo auki ja Telmidin perhe oli viereisessä huoneessa aamupalalla tai vasta heräilemässä, joten minutkin sitten haastettiin syömään. Patonkia ja minttuteetä. Lisäksi maitojauhemaitoa. Tai jotain vastaavaa. Ei kuulemma ainakaan kamelinmaitoa. Aamupalan jälkeen olisin päässyt Telmidin kanssa rautamalmikaivokselle kuorma-auton kyytiin, sillä selvisi että hän oli SNIM:llä kuorma-autokuskina. Valitettavasti olin sopinut jo Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut ennen puoltapäivää. Kaivoksen sijaan lähdin kaupungille etsimään rättiä päähäni. Täällä kaikilla miehillä on kankaanpala kietaistuna pään, suun ja nenän ympärille. Naiset käyttävät huntuaan suojana. Siitäkin huolimatta tuntui, että hiekkaa on dyynin verran nenässä ja korvissa koko ajan. Neljän metrin pätkä mustaa kiinalaista kangasta tarttuikin matkaan jostain puljusta.

Saleh saapui kello 11 jälkeen ja soitteli pari puhelua. Juna lähtisikin parisen tuntia myöhässä ja kaupungin pohjoispuolelta, eikä siis Kediet Ijill -vuoren juurelta, kuten ilmeisesti tavallisesti. Meillä olikin sitten vielä aikaa vierailla Zouérat’n laitamilla Salehin talonrakennustyömaalla keittelemässä minttuteetä. Salehin poika ja koiranpentu olivat työmaalla vahdissa yöllisten rosvojen varalta. Suuri talo heille on valmistumassa, mutta sinne muuttavat sitten serkutkin perheineen.

Saleh pyysi mainostamaan kotikaupunkiaan Euroopassa. Haluaisi turisteja sinne ja ilmoittautui oppaaksi. Puhelinnumeron saa minulta! Jos siis Mauritania kiinnostaa ja haluaa saapua maahan mahdollisimman vaikealla tavalla, kannattaa tulla Zouérat’n kautta. Kaikkiahan maa kuitenkin kiinnostaa, toteaahan jo Madventures-kaksikkokin Mad World -teoksessaan, ettei Mauritania ole kenenkään matkalistalla ensimmäisenä. Minulla se oli.

IMG_9302 ouz7

Saleh.

Mauritanian viisumi

Mauritanian viisumin hankkiminen etukäteen Suomesta on periaatteessa helppoa, ainakin jos asuu lähellä Helsinkiä ja suurlähetystö suvaitsee vastata sähköpostikyselyihin. Nimittäin Ranskan suurlähetystö Helsingissä edustaa Mauritaniaa Suomessa ja myöntää 60 euroa maksavia viisumeita. Suurlähetystöstä pitää varata aika (onnistuu sähköpostitse englanniksi) ja sinne pitää mennä henkilökohtaisesti vastaamaan sata kertaa samaan kysymykseen (miksi olen menossa Mauritaniaan?). Lähetystö haluaa hotellivarauksen koko oleskelun ajaksi (Hotels.comin tai vastaavan varaus riittää, jonka voi sitten perua), menopaluulentolipun (itsellä oli paluulippu Senegalista, mikä ei ollut mikään ongelma), todistuksen matkavakuutuksesta (saa vakuutusyhtiöstä) sekä tietysti voimassaolevan passin. Viisumihakemuksena käytetään mielenkiintoisesti Schengen-viisumilomaketta, jonka saa tulostettua lähetystön kotisivuilta. Konsuli sitten myöntää saman tien viisumin niille päiville kuin on toivonutkin. Monikertaviisumi napsahti omalle kohdalleni pyytämättä.

Mauritanian viisumin on saanut loppuvuodesta 2013 lähtien myös maarajoilta sekä ainakin pääkaupungin Nouakchottin lentoasemalta saapuessa maahan. Maa on kuitenkin tunnettu siitä, että se muuttaa viisumikäytäntöään tiuhaan. Välillä viisumeita saa rajoilta, välillä ei. Jos on tulossa maitse Marokon läpi tai viettää pidempään Marokossa, helppo paikka hankkia viisumi on Mauritanian suurlähetystö Rabatissa. Toukokuussa 2014 viisumi EU-kansalaiselle maksoi vähemmän kuin Ranskan Helsingin-suurlähetystössä.

Koska Helsingissä käyminen maksaa liikaa ainakin Oulusta, yksi mahdollisuus on myös hankkia viisumi jostain Mauritanian Euroopassa sijaitsevasta suurlähetystöstä. Niissä viisumi maksoi helmikuussa 2014 reilut 90 euroa. Lähin lähetystö on Berliinissä. Lähestyin heitä sähköpostilla, kahteenkin eri osoitteeseen. Yritin kysyä, onnistuisiko postitse anominen. Vastausta en ole saanut. En tiedä olisiko vastaus tullut, jos olisin kysynyt ranskaksi. Roomankin lähetystöä lähestyin tuloksetta. Eli en tiedä, onnistuuko anominen postitse.

Päivä Casablancassa

26.-27.4.2014

Niin! Alun perin aikomuksenani oli lentää Marokon Casablancaan yhdellä vaihdolla Barcelonassa. Vueling-halpalentoyhtiön muutettua aikataulujaan huonompaan suuntaan, päätin lopulta vaatia rahat takaisin ja ostin lennon Kööpenhaminan ja Lontoon kautta. Lentoyhtiölle ei käynyt se, että Iberian lennonnumerolla ollut lentolippuni olisi vaihdettu toiseen Iberian lennonnumerolla olleeseen lentolippuun. Rahat palautuivat tilille reilun kuukauden kuluttua, vaikka kyseessä onkin espanjalainen yhtiö.

Kööpenhaminasta ei ole mitään kerrottavaa, mutta Lontoossa pääsin vaihtamaan lentoasemaa. SAS:n operoima menolento laskeutui Heathrow’lle, josta täytyi siirtyä Gatwickin lentoasemalle. Gatwickin lentoasema on lähinnä suuri kauppakeskus, josta silloin tällöin sattuu lähtemään lentokoneita.

Gatwickissä nousin illalla Air Arabian koneeseen, joka osoittautuikin jo ennen nousukiitoa varsin eksoottiseksi tapaukseksi. Air Arabian kotipaikka on Arabiemiraattien Sharjahissa, joka on naapuriaan Dubaita astetta vanhoillisempi emiraatti alkoholikieltoineen. Air Arabian turvaohjevideossa (vai mitä ne ovat…) todettiin, että tupakoinnin lisäksi myös alkoholinkäyttö on kielletty koneessa. Alkoholia saa kuitenkin Air Arabian kyydissä kuljettaa ilmeisesti, kun useampikin arabi nosteli verovapaita viinoja hyllylle. Loppuhuipennuksena turvavideon jälkeen tuli koneen pienistä tv-ruuduista arabiaksi luettu ja englanniksi tekstitetty matkarukous allahuakbareineen. Taustalla näkyi kuohuva koski. Veikkaisin muslimien pyhää kirjaa Koraania rukouksen alkuperäksi. Eikä tässä vaiheessa oltu vielä edes ilmassa. Lentokoneessa oli väljää ja minullakin oli kolme paikkaa käytössä. Lisäksi saatoin kääntää penkkini makuuasentoon ja nukkua univelkoja pois.

Vaikka lento oli puoli tuntia etuajassa Casablancan Mohammed V:n kansainvälisellä lentoasemalla, sai passintarkastusjonossa seisoskella sitäkin pidempään. Omalla kohdallani passintarkastus kesti vajaan minuutin, sillä olen aikaisemminkin maassa käynyt ja tietoni olivat jo koneella. Lentoasemalla oli muuten ebolan vuoksi erillinen ”terveystarkastustiski” ennen passintarkastusta. Varmaan ebola-alueilta päin tulevat lentomatkustajat kulkevat tiskin kautta. Casablancan kenttä on kuitenkin tärkeä solmukohta Afrikasta muualle pyrkivien matkustajien reitillä.

Vaihdoin 70 euroa Marokon dirhameiksi ja menin ostamaan junalippua Casablancan keskustaan. Lentoasema nimittäin sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä kaupungin keskustasta. Toki matkan taksillakin voi ajaa, jos on ylimääräistä rahaa. Junamatka maksoi 40 dirhamia eli 3,5 euroa. Lentokenttäjunia kulkee tunnin välein ja päivän ensimmäinen lähtee kuudelta aamulla. Siihen itsekin lippuni ostin. Casablancan Casa Voyageurs -rautatieasemalta otin taksin Hotel du Louvre -hotellilleni, aivan ydinkeskustaan. Taksikuski tunnisti suomalaiseksi, vaikka en suutani ollut vielä aukaissutkaan.

IMG_9031

Aurinko nousemassa kaupungin kattojen ylle.

Hotel du Louvre on halpa, viehättävä, art deco -tyylisuuntaa edustava ja ilmeisesti 1930-luvulla rakennettu kahden tähden hotelli. Siistit huoneet ja alakerran aulassa toimi wifikin. Aula oli myös suosittu rukoilupaikka.

20140427_008

Hotel du Louvren aulatilassa on hieno kaakelointi.

IMG_9041 cmn5

Place des Nations Unies. Taustalla näkyy portti Casablancan medinaan.


Parin tunnin unien ja kebabannoksen jälkeen oli hyvä lähteä kävelemään kaupungin leveille palmubulevardeille. Atlantin valtameren rannassa sijaitseva Casablanca on väkiluvultaan (noin neljä miljoonaa) Marokon suurin kaupunki ja talouselämän keskus. Kaupunki on myös merkittävä Marokon sisäisen lento- ja junaliikenteen solmukohta. Ne ovatkin useasti tärkeimmät syyt vierailla kaupungissa. Kuningaskunnan pääkaupunki Casablanca ei kuitenkaan ole, vaan sellaisena toimii hieman pohjoisempana sijaitseva Rabat. Kovin välimerelliseltä Casablanca vaikutti, vaikka löytyi sieltäkin slummintapaista aivan ydinkeskustasta. Toisaalta vastapäätä slummia löytyi uusia, kalliin ja futuristisen näköisiä rakennuksia, jotka toivat mieleen lähinnä Oslon. Kaupungissa, kuten myös koko Marokossa, asuu hyvin rikasta, mutta myös äärimmäisen köyhää porukkaa.

Aikani käveltyäni, päädyin kaupungin merkittävimmälle nähtävyydelle, nimittäin Hassan II:n moskeijalle. Se on Marokon suurin, kuulemma myös Afrikan suurin ja maailman kolmanneksi suurin. Internetistä löytyy kyllä eriäviä mielipiteitä, mutta ainakin Marokon suurin se on ja siinä on maailman korkein minareetti. 210 metristä puhui opas. Osittain meren päälle vuonna 1993 valmistunut moskeija nimittäin on toinen niistä kahdesta Marokon moskeijasta, joihin vääräuskoisetkin pääsevät. Olihan sinne sitten mentävä englanniksi opastetulle kierrokselle, joka maksoi kansainvälisellä ISIC-opiskelijakortilla 60 dirhamia eli 5,3 euroa. Ei-opiskelijat ei-marokkolaiset maksavat sisäänpääsystä sitten puolet enemmän.

IMG_9075 cmn3

Hassan II:n moskeija minareetteineen.

IMG_9095 cmn2

Kyllähän täällä kelpaa kumartaa Mekkaan päin.


Moskeijan jälkeen haahuilin ympäri kaupungin paikoin hieman rappiolla olevaa vanhaa osaa eli medinaa. Valkoinen on kaupunginosan hallitseva väri, sillä rakennukset on kalkittu valkoisiksi. Kaupungin espanjankielinen nimi “Casablanca” tarkoittaakin “valkoista taloa”. Kaupunginosan on kuvailtu kalpenevan tunnetumpien marokkolaismedinoiden rinnalla. Eikä Casablancan medina toki Unescon maailmanperintöluetteloon kuulukaan, kuten vaikka Essaouiran tai Fèsin kaupunkien medinat. Siitä huolimatta vietin monta tuntia medinassa, osin sen vuoksi toki, että sieltä oli vaikea löytää ulos. Ainakin siellä tuoksui medinalta, kun asukkaat valmistivat liha- ja kalaruokiaan kapeiden katujen varsilla. Samoin äänimaailma oli tuttu, kun kauppiaat, asiakkaat ja muu väki huutavat toistensa päälle. Itse ostin medinasta vain muutaman appelsiinin, vaikka perinteistä marokkolaista saunatakinnäköistä riepuakin niskaan jo soviteltiin.

IMG_9056 cmn4

Puistoalue medinan muurin ja merenrannan välissä.


Valkoiseksi kalkittuja siirtomaa-aikaisia rakennuksia medinassa.

Valkoiseksi kalkittuja siirtomaa-aikaisia rakennuksia medinassa.


IMG_9159 cmn6

Osa medinan kaduista on riittävän leveitä autoillekin.


IMG_9155 cmn9

Lisää medinaa.


IMG_9040 cmn7

Casablancassa on uusi, joulukuussa 2012 avattu, raitiovaunujärjestelmä. On kaupunkiin metroakin suunniteltu ja ehkä neljän miljoonan asukkaan metropoli sellaisen voisi tarvitakin. Kuvassa raitiovaunu Place des Nations Unies -aukiolla.


IMG_9196 cmn8

Palais de Justice -talo Place Mohammed V -aukion laidalla. Ilta-aikaan aukiolla oli valtavasti ihmisiä.