Senegalisoituminen

12.5.2014

Uusi päivä alkoi tuttuun tapaan Nouakchottin moskeijoiden minareeteista kantautuvilla rukouskutsuilla. Ne ovatkin ainoa huono puoli, kun nukkuu kattoterassilla. Oma huone sentään eristäisi jonkin verran ääntä.

Yhdessä puolalaisen reissaajan kanssa lähdimme jo kello seitsemän tienoissa etsimään aamupalaa. Majatalomme, Auberge Menatan, ravintolassa ei ollut vielä minkäänlaista elämää, eikä eilinen aamupalapaikkammekaan ollut vielä avoinna. Lähistöllä, Avenue Kennedyn, varrella oleva Café Tunisie sen sijaan oli jo auki ja aamupala-annosten valmistelu käynnissä. Myös imurointi ja pöytien siivous olivat eilisen jäljiltä vielä pahasti kesken. Olimme ensimmäiset asiakkaat. Pian paikalle tuli myös arabimies aamukahvilleen. Tuhannella ouguijalla eli 2,5 eurolla pöytään kannettiin luultavasti paras aamupala vähään aikaan: croissant, omeletti, patonkia, jogurttia, kahvia, vastapuristettua appelsiinimehua ja jopa vesipullo. Lähtiessämme tarjoilija mainosti ravintolan laajaa ruokatarjontaa. Kerroimme olevamme lähdössä Nouakchottista.

Aamupalan jälkeen haimme rinkat majatalosta ja lähdimme taksijahtiin. Puolalainen lähtisi puskataksilla Atarin kautta Chinguettiin ja minä puolestani Senegalin rajalle Rossoon. Nouakchottissa on useita puskataksiasemia. Atarin puskataksit lähtevät Garage Atar -nimiseltä “asemalta” Nouakchottin keskustasta koilliseen ja Rossoon Garage Rossosta muutaman kilometrin päästä keskusta etelään. Yhteinen taksi olisi maksanut liikaa, joten tiemme erkanivat. Perillä Garage Rossossa puskataksimatkasta Rossoon pyydettiin 5000 ouguijaa. Tingin väkisin tonnin pois hinnasta, mutta silti tiesin maksavani vähintään tonnin (2,5 euroa) ylimääräistä. Valkoisesta ihosta ei ole suuremmin haittaa Mauritaniassa, koska hinnat ovat kokemukseni mukaan useimmiten samat paikallisille ja turisteilla. Mutta nyt olinkin poistumassa arabimaailmasta ja menossa mustaan Afrikkaan!

Kaiken huipuksi sain neljällä tonnilla huonoimman mahdollisen paikan puskataksista, sillä pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle maurimiehen viereen. Kuljettajanammekin oli mauri. Takapenkillä istui senegalilaisia. Tie rajalle on huonoimpia mahdollisia: täynnä suuria kuoppia, joiden kiertäminen verottaa matka-aikaa reippaasti. Tien kunnosta johtuen kuljettaja ajoi pitkiä pätkiä vastaantulevien kaistalla. Kukapa sitä haluaisi ajaa autonsa 20 sentin syvyisiin ja parhaimmillaan parin metrin levyisiin reikiin. Onneksi osia tien päällysteestä oli sentään kuorittu pois matkanteon jouduttamiseksi. Maisema muuttui matkan aikana vähä vähältä “vehreämmäksi”. Olin näkevinäni ensimmäiset apinanleipäpuutkin.

Perillä Rossossa olin reilun parin tunnin matkanteon jälkeen jo ennen puoltapäivää. Puskataksiasemalta on noin kilometrin tai parin matka rajalle. Astuessani ulos autosta, minulla ei ollut mitään käsitystä, missä koko raja olisi. Paikallinen hevostaksari äkkäsi minut ja vaati tulemaan kyytiinsä. Hintaa rajalle tulisi 1000 ouguijaa. Lupasin 200 ouguijaa eli 50 senttiä. Hevosmies suostui lopulta tarjoukseeni, minkä jälkeen hyppäsin hevosen vetämään kärryyn. Tulipahan nyt sitten hevosellakin matkustettua, kun kymmenisen päivää sitten kokeilin kamelia.

Rosson raja-asema sijaitsee samannimisessä kaupungissa Senegaljoen rannalla. Vastarannalla sijaitsee Senegalin Rosso-niminen paikkakunta. Välissä ei ole siltaa, joten joki ylitetään lautalla tai veneillä. Mauritanian Rosso on tunnettu kaaoksestaan ja siitä, ettei siellä ole mitään matkailijaa kiinnostavaa. Juuri näiden seikkojen vuoksi kaupungissa olisi voinut viettää vaikka päivän. No, en nyt sitten kuitenkaan viettänyt.

Rossossa riittää yrittäjää joka lähtöön. Jo lyhyen hevoskärrymatkan aikana vähintään puolentusinaa nuorta miestä yritti tarjota apuaan rajan ylitykseen. Heitä ilmaantui tietenkin lisää, kun laskeuduin kärryistä. Yksi miehistä kertoi vaihtavansa rahaa hyvään kurssiin. Mikäs siinä! Mauritaniasta Senegalin puolelle siirryttäessä vaihtuu myös valuutta. Senegal käyttää Länsi-Afrikan frangia, joka on usean länsiafrikkalaisen valtion yhteisvaluutta. Ranskan takauksesta johtuen Länsi-Afrikan frangi (CFA) eli cefa on varsin vakaa valuutta. Yhdellä eurolla saa 656 frangia. Rahanvaihtaja ei lähellekään tuohon hintaan päässyt, joten aloin tehdä lähtöä. Seuraavaksi sama mies lähti viemään minua rajatarkastukseen. Kieltäydyin avusta. Sen sijaan marssin pankkiin vaihtamaan rahaa. Se ei onnistunut, koska frangeja ei kuulemma vaihdetakaan tässä pankissa. Siispä kohti Senegalia Mauritanian ouguijat taskussa.

rahaa

Länsi-Afrikan frangin setelit. Noin 15 euron arvoisessa kymppitonnissa on kuvattuna @-merkki.

Tiesin etukäteen, että jalan rajan ylittävät menevät eri paikasta kuin autot ja rekat, minkä myös yksi rajavartija vahvisti. Jalkamatkustajille tarkoitettu Mauritanian raja-asema löytyy, kunhan ei mene suoraa tietä autoille tarkoitetulle ja korkein vihrein metalliportein varustetulle raja-asemalle, vaan kääntyykiin ennen tätä porttia vasemmalle ja noin 50-100 metrin jälkeen oikealle. Minkäänlaisia opasteita ei ole, mutta oikealle kääntymisen jälkeen näkee kyllä oviaukon lyhyen kadunpätkän päässä. Nimettömän aukon kautta kulkee tie ulos Mauritaniasta. Oviaukossa istuu rajavartija tietokoneensa ääressä. Hän pyytää fichen ja naputtelee tiedot passista ylös. Naputtelun lomassa setä kysyi asioita, kuten ammattiani tai kansallisuuttani, jotka hän varmasti olisi osannut tavata joko fichestäni tai passistani. Tietojen ylöskirjaamisen jälkeen ostin lipun Senegaljoen ylittävään lauttaan. Lippu maksoi 40 ouguijaa eli kymmenen senttiä. Vielä ennen passintarkastusta kaikkien rokotuskorteista tarkistetaan, että keltakuumerokotus on voimassa. Passintarkastuksesta sain sotkuisen ja väärin päin olevan leiman passiini viisumin viereen. Kaiken kaikkiaan jouheva rajanylitys, vaikka Rosson pitäisi olla yksi maailman ikävimmistä rajanylityspaikoista rahaa pyytävine virkamiehineen. Mainettaan parempi raja!

IMG_0037 rosso2

Mauritanian puoleinen raja-asema keskeltä Senegaljokea nähtynä.

Senegaljoen yli Senegalin Rossoon pääsee melko säännöllisesti kulkevien lauttojen kyydissä, mutta myös puisilla, pitkillä moottoriveneillä. Itse olin ostanut paikan lauttaan, mutta sen lähtöajankohdasta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin laiturilla odotteli jonkin verran väkeä ja heidän määrä kasvoi koko ajan. Lautta oli Senegalin puolella, mutta lähti pian tulemaan kohti Mauritanian puoleista rantaa. Lautta kuljettaa ihmisten lisäksi muutamia autoja, linja-autoja ja rekkoja.

IMG_0034 rajan yli1

Lautta ylittämässä Senegaljokea. Kuva otettu Mauritanian puoleiselta rannalta.

Lautalla tarjoutui mahdollisuus päästä eroon Mauritanian rahoista. Tartuin tarjoukseen ja ouguijat vaihtuivat kasaksi cefoja. Lauttamatka kesti juuri sopivasti rahanvaihtotapahtuman verran. Matkan aikana minulle oli myös löytynyt paikka Saint-Louisin kaupunkiin saakka jonkun yksityisautosta. En ollut sellaista kysellyt, enkä ollut järin innostunutkaan siitä. Lautta karahti Senegalin tasavallan rantaan ja väki alkoi purkautua rantaan. Ennen lautasta pääsyä Argentiinan jalkapallomaajoukkueen paitaan pukeutunut nuorukainen katsoi kaikkien passit. Minun passi jäi hänen käteensä ja kun verensokeritkin alkoivat olla aika alhaalla, aloin tiedustella vihaiseen äänensävyyn, että kuka hän oikein on, kun ei ole univormuakaan. Ei vastausta. Arvelin, että kohta alkaisi lahjusrumba. Kun Mauritanian rajan yli selvisin ilman lahjuksien maksamista, niin kai edes Senegalin rajan vartijat haluaisivat ylimääräisen palkkapäivän. Suuri päällikkö saapui ja otti passini, mutta samassa hänelle tuli oikeita töitä, kun mauritanialaista rekkaa ryhdyttiin ajamaan lautasta rantaan. Päällikkö antoi passini ja näytti, mihin minun pitäisi mennä. En sanonut mitään, vaan marssin Senegalin passintarkastukseen. Siellä oli uudet “auttajat”, jotka käskivät antaa 2000 frangia eli kolmisen euroa passintarkastajille. Tämäkin yritys kuivui kokoon, kun olinkin heidän harmikseen hankkinut Senegalin viisumin passiini jo Nouakchottissa sijaitsevassa Senegalin suurlähetystössä. Leima tuli passiin viitisen minuuttia luukulla notkuttuani ja samalla tukittuani muiden tien selässä olevalla rinkallani. Olin vapaa menemään. Ei lahjuksia tälläkään puolen jokea.

IMG_0036 rosso3

Saavumme Senegaliin.

Senegalin puolella meno oli samankaltaista kuin Mauritanian Rossossakin. Sain tietää ympärilläni parveilevilta ja kyytiä tarjoavilta mopopojilta, että Rosson puskataksiasema olisi muutaman kilometrin päässä. Olin elänyt siinä luulossa, että voisin hypätä puskataksiin jo rajalla. Aikani käveltyäni sain yhden nuorukaisen viemään minut mopollaan 200 frangilla eli noin 30 sentillä puskataksien lähtöpaikalle. Tarkoituksenani oli yrittää päästä sadan kilometrin päähän Saint-Louisin kaupunkiin.

Puskataksiasemalla huomasin saapuneeni uuteen maahan, kun pienten lasten resupekka-armeija hyökkäsi kimppuuni tyhjien peltipurkkien kanssa. Eivät mauritanialaiset lapset kerjänneet, eivätkä olleet näin kurjannäköisiä! En antanut rahaa, mutta sen sijaan ostin paikan Saint-Louisiin menevästä puskataksista. Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille! Millaista luksusta! Rinkkani sidottiin katolle. Asemalla pakkomyytiin senegalilaisia sim-kortteja, mutta päätin ostaa sellaisen vasta Saint-Louisista, sillä mauritanialainen Mattelin sim-korttini toimi vielä. DNA:n liittymä ei muuten toimi Senegalissakaan, joten paikallinen liittymä on tosiaan pakko-ostos.

Auto täyttyi puolessa tunnissa ja pääsimme matkaan. Jos ihmiset olivat erilaisia, niin myös maisemat olivat. Ruskeaan mauritanialaismaisemaan tottuneena Senegalin vihreys laajoine riisipeltoineen oli mukavaa vaihtelua. Rossosta Saint-Louisiin kulkeva tie on Nouakchottista Rossoon kulkevaan tiehen verrattuna loistokunnossa. Senegal on tienvarren plakaattien mukaan saanut tien kunnostamiseen rahaa Euroopan unionilta.

Perillä Saint-Louisissa päätin majoittua Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan.

IMG_0090 saint-louis1

Näkymä Saint-Louisin majataloni dormin parvekkeelta.

Senegalin viisumi

Suomen kansalainen on tarvinnut Senegaliin viisumin heinäkuun 2013 alusta lähtien. Suomi ei ole tietenkään ainoa viisumipakotettu maa, vaan Senegal vaatii nykyään kaikkien niiden maiden kansalaisilta viisumia, jotka vaativat senegalilaiseltakin viisumia. Useiden turismin parissa työskentelevien senegalilaisten mukaan viisumipakko on vähentänyt kävijöiden määrää reippaasti. Onhan Afrikassa maita, joihin ei viisumeita tarvitse hankkia! Vielä tänä vuonna charter-turistit pääsevät maahan ilman tätä kostoviisumia, mutta kuulemma erivapaus päättyy ensi vuonna. Viisumipakko on ilmeisesti maan uudehkon presidentin Macky Sallin hallituksen yritys täyttää valtion tyhjää kassaa, mutta mielestäni maa ampuu asiassa pahasti itseään jalkaan.

Viisumi anotaan netissä täyttämällä lomake, jossa vaaditaan edestakaista lentovarausta, hotellivarausta ja passikopiota. Lento- tai hotellivaraus eivät kuitenkaan liene aivan pakollisia, sillä internetin keskustelupalstojen perusteella länsimaalainen saa viisumin yleensä ilmankin. Kolmen kuukauden viisumi maksaa käsittelykuluineen 52,5 euroa. Lisäksi nykyisin on saatavana kuuden ja 12 kuukauden viisumeita. Heti anomuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin kilahtaa virallisen näköinen dokumentti. Se kannattaa tulostaa ja näyttää viisumia noutaessa… Päätös viisumista luvataan nykyisin sähköpostiin ilmeisesti 24 tunnin sisällä. Itse anoin viisumia maaliskuussa, jolloin käsittelyajaksi luvattiin enintään 48 tuntia, mutta se venyi kahteen viikkoon. Osa länsimaalaisista ei saa päätöstä sähköpostiin koskaan internetin turhautuneiden keskusteluketjujen perusteella. Kun hyväksyntä on tullut sähköpostiin, voi hyväksymislapun kanssa mennä Senegalin suurlähetystöön hakemaan viisumi passiin. Viisumin saa myös useimmilta maarajoilta ja lentoasemilta saavuttaessa maahan. Tällöin lahjuksien pyytäminen ei ole ennenkuulumatonta.

Takaisin Nouakchottiin

10.-11.5.2014

Lauantaiaamuna koitti paluu takaisin uuteen suosikkikaupunkiini Nouakchottiin. Edellisenä päivänä tapaamani puolalainen päätti muuttaa suunnitelmiaan ja lähteä kanssani pääkaupunkiin. Alun perin hänen tarkoituksenaan oli matkustaa malmijunalla Choumiin ja sitä kautta edelleen jalanjäljilleni Chinguettiin. Junia ei kuitenkaan jostain syystä kulkenut nyt muutamaan päivään.

Otimme taksin minibussien lähtöpaikalle, muutaman kilometrin päähän pohjoiseen Nouadhiboun majatalostamme. Minibussissa oli kaikkiaan yhdeksän paikkaa ja vielä kahta matkustajaa odoteltiin. Valtasimme kaksi viimeistä paikkaa ja matka saattoi alkaa. Lippu maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa, ja siihen kirjoitettiin nimeni hassaniyaksi! Lähdön jälkeen kävimme tankkaamassa ja osa matkustajista osti matkaevästä. Ja eväitä tietenkin kuului taas jakaa muiden matkustajien kanssa ja niin tapahtui. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana oli ainakin kolme poliisin tai santarmin tarkastuspistettä. Toisella pisteellä poliisi huomasi minut ja puolalaisen ja pyysi läheiseen koppiin, jossa passin tiedot kirjattiin ylös. Turvallisuuden vuoksi.

Maisema Nouadhiboun ja Nouakchottin välillä on tasaista Saharan autiomaata eli hiekkaa, hiekkaa ja lisää hiekkaa. Välillä toki ikkunasta näkyi pieniä kyliä ja kameleita. Noin puolessavälissä pysähdyimme huoltoasemalle jaloittelemaan. Yksi matkustajista kielsi meiltä sadan metrin päässä sijaitsevan kyläpahasen kuvaamisen. Mahtoiko sitten haluta, ettei ulkomailla nähtäisi miten hänen maassaan asiat oikeasti ovat.

Vajaan kuuden tunnin matkanteon jälkeen minibussimme saapui Nouakchottiin, jätti ensin muutamia matkustajia kaupungin laitamille ja ajoi sitten minut ja puolalaisen maksutta jo tutuksi tulleeseen Auberge Menata -majataloon. Päätimme majoittua sinne, sillä sen sijainti on lyömätön. Menatassa oli tällä kertaa tarjolla ainoastaan kattoterassilla olevia hyttysverkoin varustettuja sänkyjä. Otimme sellaiset, olivathan ne halvemmatkin (yö maksoi 2500 ouguijaa eli 6,25 euroa) kuin tavallinen huone.

Päivälliseksi päätimme metsästää pizzaa, koska sitä emme Nouadhiboustakaan olleet saaneet. Kyllä sitä ihminen välillä tarvitsee kunnon länsimaista ruokaakin. Avenue du Général de Gaullen varresta löysimme Pizza Hot -nimisen pizzerian. Laajasta listasta huolimatta tarjolla oli jälleen vain yksi vaihtoehto, joten se sai kelvata ja aivan hyvän lätyn maurit paistoivatkin. Joskin ehkä turhan tulista näihin lämpötiloihin.

IMG_9963 nkc16

Cinquièmen torin vilinää.

Pari päivää sitten tapaamani uusi ystävä Cheikh ajeli itsensä takseilla majatalolle ja lähdimme kolmistaan tutkimaan kaupunkia. Otimme taksin Cheikhin kotikulmille, Cinquièmen kaupunginosaan, joka sijaitsee Nouakchottin keskustasta lounaaseen. Cinquièmen tori (ransk. marche Cinquième) on kaoottinen ja roskainen paikka, ja on turha edes alkaa luetella mitä kaikkea siellä myydään. Menkää itse katsomaan. Meidän retkueemme ei ostanut mitään, mutta kupilliset vahvaa kahvia kahvinmyyjä antoi maksutta.

nkc20

Taksin kyydistä.

Loppuilta sujui Cheikhin pienessä asunnossa minttuteetä keitellessä, kitaraa soitellessa (tai en minä mitään osaa soittaa), niitänäitä jutellessa sekä senegalilaista Baaba Maalia ja Cheekiä kuunnellessa. Kyllä vain! Suomalaista Cheekiäkin oli Cheikhin suomalainen, Nouakchottissa asuva, ystävä tälle hankkinut. Kuulemma Mikael Gabrieliakin olisi löytynyt. Siihen vedin jo rajan, sillä mielestäni Baaba Maalin senegalilaiset rytmit vain sopivat paremmin Nouakchottin pimenevään iltaan. Oli Cheikhillä Suomi-paitakin, mutta sillä oli tukittu peltikatossa oleva reikä. Ettei sataisi sisään. Palasimme melko myöhään takaisin Auberge Menataan taksilla ja menimme nukkumaan.

Aamu lähti käyntiin ihan liian aikaisin, kun kaikista kaupungin moskeijoista pärähti rukouskutsu ilmoille. Tuntui siltä kuin ensimmäisen lopetettua kutsunsa, seuraava olisi aloittanut ja niin edelleen. Lievästi sanottuna tänä aamuna ärsytti. Jatkoimme aamua runsaalla aamupalalla läheisessä kahvila-ravintolassa. Pöytään kannettiin kahvia, appelsiinimehua, omeletti, croissant ja patonginpaloja. Ravintolan televisiosta tuli tanskalainen A Royal Affair -elokuva arabiaksi ja englanniksi tekstitettynä. Suomalainen ja puolalainen katsomassa tanskaksi puhuttua elokuvaa mauritanialaisessa ravintolassa dubailaiselta televisiokanavalta! Mielenkiintoista.

IMG_9971 nkc18

Kalastajien veneitä Port de Pêchessä aamupäivällä.

Aamupäivä kului rannalla. Pyörimme aikamme Port de Pêchessä eli Nouakchottin kalasatamassa veneiden ja kalastajien seassa. Itse tunsin paikan parin päivän takaa, mutta puolalaiselle paikka oli uusi. Saimme kulkea rauhassa ja räpsiä huomaamatta kuvia, kunnes yhtäkkiä vastaan käveli lyhyt vanhempi maurimies sanko kädessään. Hän on jonkinlainen kummajainen muuten täysin mustista afrikkalaisista koostuvassa kalastajayhteisössä. Itselläni oli kamera repussa, mutta mies näki puolalaisen kameran ja alkoi valittaa hassaniyan kielellä kuvaamisesta. Häntä emme olleet kuvanneet, vaan siinä paikassa ainoastaan merta. Sen verran saimme miehen puheesta selvää, että santarmin juttusille olisi pitänyt lähteä. Hän tehosti vaadettaan tarttumalla puolalaisen kädessä oleviin sandaaleihin. Hän änkkäsi ja änkkäsi ja me tietenkin änkkäsimme vastaan. Minä latasin pöytään koko hassaniyan olemattoman sanavarastoni. Kerroimme herralle olevamme turisteja, kuvaavamme vain rantaa, emme ihmisiä ja että on problem, kun tämä ei suostunut irrottamaan otettaan sandaaleista. Sitten tilanne (joka ei missään vaiheessa ollut mitenkään uhkaava) jostain syystä laukesi, kättelimme ja asia olikin sillä selvä. Kyseessä oli nyt kolmas (ja viimeinen) mauritanialainen, joka ei pitänyt valokuvauksesta. Eikä yksikään heistä ollut lähelläkään päästä valokuvaan.

IMG_9979 nkc17

Kalastajia ja veneitä Port de Pêchessä.

Port de Pêchen pohjoispuolella on upea leveä hienohiekkainen ranta. Oikeastaan luulen, että koko Mauritanian rantaviiva on pelkkää hiekkarantaa. Onhan maa Saharaa Atlanttiin saakka. Rannalla oli muutamia ihmisiä viettämässä päiväänsä, mutta muuten omaa tilaa löytyy jonkin matkan päästä varmasti vaikka neliökilometreittäin. Me jäimme pariksi tunniksi rannalle istuskelemaan. Meri oli matala rannan läheisyydessä, mutta aallot aika kovat ja ilmeisesti Mauritanian edustalla on kovia merivirtauksiakin. Uimassa oli kuitenkin käytävä.

IMG_9974 nkc19

Hiekkaranta Port de Pêchestä pohjoiseen. Oikealla on hylätyn hotellikompleksin aurinkovarjoja. Vain palmut puuttuvat!

nkc26

Ravintolan terassi Avenue du Général de Gaullen varressa. Söin tajineannoksen, enkä ottanut siitä kuvaa.

Taksi toi meidät takaisin keskustaan. Kävimme suihkussa, syömässä Avenue du Général de Gaullen varressa olevan ravintolan terassilla ja pian olimme jälleen matkalla taksissa kohti Cinquièmessa sijaitsevaa Cheikhin kotia. Teet keiteltyään Cheikh ehdotti, josko haluaisimme vieraille hänen perheensä luona kaupungin toisella laidalla, Dar-Naimissa. Dar-Naim sijaitsee Nouakchottin itäosassa, lentoaseman kiitotien takana. Cheikhin mukaan kaupunginosan väestö koostuu enimmäkseen arabitaustaisista maureista, mutta asui siellä hänen fulbejen kansaan kuuluva perheensäkin. Oli serkkuja, sisko, siskon lapsia, setä, vanha isoäiti ja ties ketä. Hetkisen katsoimme televisiosta perinteistä senegalilaista painia, kunnes Cheikh ja tämän sisko ehdottivat kouluvierailua. Sisko on läheisessä koulussa ranskanopettajana.

IMG_9986 nkc21

Taksissa matkalla Cinquièmesta Dar-Naimiin. Edessä mennään aasin vetämilllä kärryillä.

nkc22

Näkymä Dar-Naimin kaupunginosan kaduilta. Vuohia kaupungin hiekkaisilla kaduilla riittää.

IMG_0012 nkc24

Luokkahuone ja tuolit pöydillä!

Vierailumme ei todellakaan ollut mikään etukäteen suunniteltu eli koululla ei tiedetty tulostamme. Tosin aurinkokin oli jo laskemassa, joten emme tietenkään mitään opetusta nähneet. Koulu sijaitsi lähellä, ja se on ihan pienimmille lapsille eli 1-2-luokkalaisille tarkoitettu. Kävellessämme koululle, lapsia liittyi seuraamme ja he tulivat innokkaasti kouluun sisäänkin. Enemmän koulu muistutti mielestäni suomalaista esikoulua, sillä siellä oli mukava määrä kirjoja, leluja sekä jopa keinu ja koripallokori sisällä. Samoin seinillä oli lasten tekemiä piirustuksia. Ja kaikkialla hyvin siistiä. Toisaalta koulussa opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, joten ihan pelkkää leluilla leikkimistä ei koulunkäynti liene. Kouluun mukanamme tulleet lapset säntäilivät huoneesta toiseen, hokivat aakkosia ja kirjoittelivat liitutaululle. Sitten löytyi lelu, josta oltiin eniten innoissaan. Nimittäin sähköllä toimiva muovinorsu, joka puhalsi kärsästään ilmaa ja aina välillä mukana tuli muoviperhosiakin, joita sitten haaveilla kerättiin. Myöhemmin kuulin, että vastaavia värkkejä on Suomessakin. Koulun johtajakin oli vielä paikalla myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hän oli kotoisin Gambiasta ja osasi hyvin englantia. Vierailun päätteeksi otimme eri kokoonpanoissa valokuvia. Kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen yllätys kehitysmaassa sijaitsevaksi kouluksi. Maaseudulla tilanne saattaa olla toinen.

IMG_0008 nkc25

En tiedä, miltä suomalaisissa esikouluissa nykyään näyttää, mutta ei täälläkään kovin huonosti asiat ole ainakaan lelujen suhteen.

IMG_0005 nkc23

Koulun pieniä oppilaita.

Kouluvierailun jälkeen istuimme iltaa vielä Cheikhin sukulaisten kanssa ja opettelimme yhdessä aakkosia ranskaksi. Ne olivat maailman tärkein asia eräällekin pienelle koululaiselle. Pimeällä palasimme Auberge Menata -majatalollemme, hyvästelimme Cheikhin ja menimme nukkumaan. Aamulla rajan yli Senegaliin!

Terroristeja, tiesulkuja ja hiekkaa?

Mauritanian kohdalla on syytä käsitellä maan turvallisuustilannetta, koska aihe nousee esiin lähes aina maasta puhuttaessa. Internetin keskustelupalstoilla kysellään, onko maa nyt ihan oikeasti turvallinen, onko kukaan ollut siellä viime aikoina, voiko maan kaakkoisosaan Malin rajan läheisyyteen matkustaa…

Esimerkiksi Ranskan ja Britannian ulkoministeriöt eivät suosittele Mauritaniaan matkustamista terrorismin uhan vuoksi. Kuitenkin samaan aikaan erilaiset keskustelupalstat, lukuisat matkablogit ja Lonely Planet (vuoden 2013 West Africa -matkaopas) toteavat Mauritanian olevan hyvinkin turvallinen maa. Lonely Planet sanoo maan olevan “yleisesti ottaen yksi Afrikan turvallisimmista maista”. Vuodesta 1999 Atarin kaupungissa Bab Sahara -majataloa pitänyt saksalais-hollantilainen pariskunta oli täysin eri mieltä Ranskan virallisista suosituksista.

turvallisuus2

Chinguettin kaduilla sai kulkea rauhassa.

Terrorismin pelko on näivettänyt maan tärkeimmän “turistialueen” Adrarin matkailun ja tehnyt monesta työttömän. Bab Saharan pariskunnan mukaan ranskalaiset olivat aiemmin suurin matkailijaryhmä Adrarissa, mutta kehotus pysyä poissa on purrut ja ranskalaisten sijaan alueella vierailee nyt enimmäkseen muista läntisen Euroopan maista kotoisin olevia. Jopa ruotsalaisia. Kaiken kaikkiaan puhutaan kuitenkin hyvin pienistä matkailijamääristä, sillä Mauritania on yksi maailman vähiten vierailtuja valtioita.

Nykyisin turistit ovat vähitellen palaamassa, mikä tietysti sopii paikallisille. Päivittäin saa kätellä kymmeniä paikallisia, tulla toivotetuksi tervetulleeksi ja saada tietenkin kutsuja teelle. Kutsuista on ikävä kieltäytyä, mutta ilman sitä Mauritaniassa joutuisi viettämään loppuelämän. Ihmiset ovat uteliaita siitä, mitä mieltä vieras on heidän maastaan ja mistä päin maailmaa vieras on kotoisin. Finlande ei ole tietenkään tuttu paikka. Sen sijaan Englanti ja Hollanti tunnetaan, samoin aika usein Irlantikin.

presidentti

Mauritanian presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz hallituksineen on taistellut onnistuneesti terrorismia vastaan. Abdel Aziz on muuten vallankaappauksella elokuussa 2008 valtaan noussut kenraali, minkä vuoksi Mauritania aikoinaan erotettiin väliaikaisesti Afrikan unionista. Nykyisin Abdel Aziz on unionin puheenjohtaja!

Mauritanian terrorismivaroittelut johtuvat pitkälti naapurimaa Malin sekasortoisesta tilanteesta. Tai tarkemmin ottaen Pohjois-Malin tilanteesta, jossa ääri-islamistit aiheuttavat parhaillaan sekasortoa minkä ehtivät. Eteläinen Mali on nykyisin suhteellisen turvallinen ja turistit ovat sinne palailemassa sisällissodan jälkeen. Mauritanialla on pitkä yhteinen raja Malin kanssa ja maiden väliseltä rajalta lienee oikeastikin järkevää pysytellä poissa, sillä rajaseudulla saattaa liikkua terroristeja ja muuta roskasakkia. Toisaalta todennäköisyys sille, että yhdessä maailman harvaanasutuimmista valtioista eli Mauritaniassa törmäisi terroristeihin, on pieni. Mauritania on kuitenkin myös erittäin köyhä valtio, jossa hallitukset ovat perinteisesti olleet heikohkoja, presidentit vaihtuneet vallankaappauksilla ja elinolot ovat monin paikoin surkeat, joten maan voisi kuvitella olevan hyvä kasvualusta ääriaineksille.

Pientä kärhämää bandiittien ja hallituksen välillä onkin silloin tällöin. Viimeksi joulukuussa 2011 syrjäiselle raja-asemalle Malin vastaiselle rajalle hyökättiin ja yhtä santarmia pidettiin siepattuna lähes kolme kuukautta. Edellinen ja ainoa (vuoden 2003 jälkeen) ulkomaalaisiin kohdistunut kidnappaus tapahtui vuonna 2009, kun kolme espanjalaista avustustyöntekijää kidnapattiin Nouadhiboun ja Nouakchottin väliseltä valtatieltä, jossa he matkustivat 13 auton saattueessa. Heidät vapautettiin muutaman kuukauden jälkeen. Ranskan suurlähetystöä vastaan on tehty vuonna 2009 pommi-isku, jossa kuoli ainoastaan pommittaja itse. Mauritanian hallitus on viime vuosina ahkeroinut terrorismitoiminnan kitkemiseksi maasta ja saanut siihen taloudellista tukea länsimailta.

turvallisuus3

Tie Nouadhiboun kaupungin liepeillä.

Fiche

Valtio haluaa pysyä selvillä ulkomaalaisten liikkumisesta maassa. Turvallisuuden vuoksi. Tämä tapahtuu teiden varsilla olevilla tarkastuspisteillä, joilla autot pysäytetään ja ulkomaalaisen tiedot kirjataan ylös passista. Tähän on parempi ratkaisu, nimittäin tarkastuspisteellä viranomaiselle ojennettava itse rustattu paperi – fiche. Itse noudatin kanadalaisen matkabloggarin Brendan van Sonin ohjeita eli kirjoitin ranskaksi ficheeni seuraavat tiedot:

  • koko nimi
  • syntymäaika
  • syntymäpaikka
  • kansallisuus
  • ammatti
  • passin numero
  • passin voimassaoloaika
  • päivä, jolloin saavun Mauritaniaan
  • päivä, jolloin poistun Mauritaniasta (suunnilleen)
  • suurpiirteinen luettelo paikoista, joissa aion vierailla Mauritaniassa
  • Mauritanian viisumin numero
  • Kohde Mauritanian jälkeen

Fiche ei ole pakollinen, mutta helpottaa suuresti matkustamista ja lisäksi viranomaiset lähes aina pyytävät automaattisesti ficheä. Tarkastuspisteitä on tiheästi. Välillä välimatkaa on ihan vain kilometri tai pari, välillä matka taittuu tunninkin verran ilman pysähdystä. Fichejä kannattaa olla kymmenittäin mukana, jos aikoo pitempäänkin matkustaa maassa. Esimerkiksi Atarin ja Nouakchottin välillä annoin vähintään kymmenen ficheä santarmille tai poliisille, kumman tahon tarkastuspiste sattuikin olemaan kyseessä. Toisinaan ficheä ei tarvitse antaa, jos viranomaista ei kiinnosta tutkia minkä näköisiä matkustajia autossa istuu. Viranomaiset ovat hyvin asiallisia. Esimerkiksi Terjitin keidaskylässä odottelin heidän heinämajansa edustalla puskataksia. Teetä tarjottiin ja tuolinkin he jostain kantoivat minulle. Ainakin teoriassa viranomaiset lähtevät etsimään ulkomaalaista, jos tämä katoaa kahden tarkastuspisteen välissä.

Lopuksi

Matkustustiedotteet ovat äärimmäisen hyödyllisiä, mutta yleistävät liian helposti koko maan olevan läpeensä vaarallinen. Kaikissa maissa on mahdollisuus kuolla pommi-iskussa, tulla ryöstetyksi ase ohimolla tai vaikkapa joutua kidnapatuksi. Voin hyvin yhtyä Bab Saharan pariskunnan mietteisiin Ranskan ulkoministeriön suosituksista ja todeta, että Mauritania on turvallinen maa matkustaa (jopa yksin). Tietenkään se, ettei minulle tapahtunut mitään, ei tarkoita, etteikö muille voisi käydä jotain ikävää. Mutta ei Mauritania sentään mikään Syyria tai Libya ole!

IMG_9246 turvallisuus

Kun valtion pinta-ala on yhtä suuri kuin Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteenlaskettu ala, niin vaikea sitä on valvoa. Kuva on Pohjois-Mauritanian Zouérat’n kaupungin läheltä.

Retki Cap Blancin eteläkärkeen

9.5.2014

Cap Blanc (hassaniyaksi Ras Nouadhibou) on noin 60 kilometriä pitkä ja kapea niemi Mauritanian rannikolla, maan pohjoisosassa. Kapeudestaan huolimatta niemimaa on jaettu pituussuunnassa kahtia. Tällainen jako suoritettiin Ranskan ja Espanjan välillä jo vuonna 1900. Itäpuoli jäi Ranskan Länsi-Afrikalle ja länsipuoli Espanjan Saharalle. Nykyisin itäosa kuuluu Mauritanialle ja länsiosa puolestaan Marokolle. Tai oikeastaan Marokon miehittämälle Länsi-Saharalle. Lähde: [1]

Niemimaan itärannikolla, alle kahden kilometrin päässä Länsi-Saharan rajasta, sijaitsee Mauritanian toiseksi suurin kaupunki Nouadhibou. Länsi-Saharan puoleisessa niemimaan osassa sijaitsee espanjalaisten siirtomaakaudellaan perustama La Güeran aavekaupunki. Vaikka hylätty kaupunki sijaitsee Marokon miehittämässä Länsi-Saharassa, on se Mauritanian hallinnassa tällä hetkellä. Aavekaupungissa on jopa mahdollista vierailla, jos anoo Nouadhiboussa poliisilta, santarmilta tai joltain vastaavalta taholta luvan.

IMG_9912 cap blanc12

Tie Cap Blancin eteläisimpään kolkkaan. Ei ihme, etteivät taksikuskit innostu Cap Blancin -keikoista.

Nouadhiboun keskustasta on matkaa niemimaan eteläkärkeen noin 15 kilometriä. Tie on Cansadon kylään saakka päällystettyä. Pian kylän jälkeen käännytään oikealle, pois rannikon tuntumasta, ja tie muuttuu surkeaksi hiekkapoluksi. Tien huonon kunnon vuoksi taksikuskit eivät ole innokkaasti tai ainakaan normaaleilla taksoilla lähtemässä eteläkärkeen. Netistä löytyy tarinoita, joissa eteläkärkeen halunneet ovat maksaneet jopa 60 euroa edestakaisesta taksimatkasta. Kävellen niemenkärkeen meneminen on mielestäni lähes mahdotonta, sillä “teitä” risteilee Cansadon jälkeen minne sattuu, eikä opastekylttejäkään ole yhtä enempää. Halusin ehdottomasti vierailla Cap Blancin eteläisimmässä kolkassa ja Camping Chez Abba -majataloni pitäjä tiesi kuljettajan, joka ajaisi retken järkihintaan. Taksa olisi kuulemma vähän päivästä riippuen 9000-12 000 ouguijaa. Pyysin soittamaan hänelle. Kuljettaja ilmoitti taksakseen 12 000 ouguijaa, missä ei olisi tinkimävaraa, koska oli kaiken lisäksi perjantai eli muslimien pyhäpäivä. Very important, very important ! Pyhäpäivästä huolimatta sain hinnan laskemaan tuhat ouguijaa eli edestakaiselle matkalle tuli hintaa 11 000 ouguijaa (27,5 euroa).

Kuljettaja ajoi jo vartin kuluttua puhelusta Mersullaan pihaan ja lähdimme matkaan. En muista miehen nimeä, mutta Mohamed on aina hyvä arvaus. Kuljettaja ei tietenkään osannut englantia, mutta ralliranskallani tulimme toimeen. Hän osoittautui oivalliseksi oppaaksi, vaikka aluksi olikin vähän hiljainen.

cap blanc13

Rantahiekkaan ajettuja ja hylättyjä laivoja matkalla Cap Blancin eteläkärkeen.

cap blanc1

700 kilometriä pitkä rautatie Pohjois-Mauritanian Zouérat’sta päättyy tähän. Taustalla kaivosyhtiö SNIM:n malmiterminaali.

Keskustasta päästyämme maisema oli taas tuttua Saharaa eli puutonta hiekkaerämaata. Tosin kyllä Saharan huomaa jo Nouadhiboun keskustassakin. Cansadon risteyksen ohitettuamme käännyimme hiekkatielle (ransk. piste), ylitimme junaradan ja siitä lähtien tiet olivat mitä olivat. Matkan varrelle osuu Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie -nimisen (SNIM) valtion kaivosyhtiön maita ja entinen öljynjalostamo. SNIM louhii rautamalmia Zouérat’n kaupungissa ja sen lähialueilla, minkä jälkeen malmi kuljetetaan maailman pisimmillä junilla Nouadhiboun kaupunkiin. Kaivosyhtiö lastaa rautamalmin laivoihin lähellä Cap Blancin eteläkärkeä. Laivauksesta aiheutuva valtaisa musta pölypilvi näkyi horisontissa.

cap blanc2

Tervetuloa Cap Blancin luonnonsuojelualueelle.

cap blanc14

Cap Blancin vuonna 1910 valmistunut majakka.

IMG_9891 cap blanc8

Iäkäs luonnonsuojelualueen vartija kulkee kuin mikäkin nuorukainen näillä niemimaan eteläkärjen kallioilla ja kivikoissa. Kuvassa myös vuonna 2009 valmistunut Ras Nouadhiboun majakka.

Mersu kesti röykytyksen huonoilla teillä ja saavuimme kohta Cap Blancin luonnonsuojelualueelle. Pienehkö, 200 hehtaarin laajuinen, suojelualue käsittää Cap Blancin eteläkärjen, ja on osa suurempaa, Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvaa Banc d’Arguinin kansallispuistoa. Erillään Cap Blancista, Atlantin rannikolla Nouadhiboun ja Nouakchottin välillä sijaitseva Banc d’Arguin on yksi maailman merkittävimmistä lintualueista, minkä lisäksi siellä on rannikkosoita, pieniä saaria, matalia rantavesiä ja hiekkadyynejä. Taatusti upea paikka, mutta itseäni kiinnostaa enemmän ihmisen kädenjälki, kuten kaupungit, kylät ja Nouadhiboun tapauksessa esimerkiksi hylyt rantahiekassa. Näin ollen Banc d’Arguin jäi odottamaan mahdollista toista vierailua Mauritaniassa. Lähde: [2]

Niemimaan eteläkärjessä sijaitsee kaksi majakkaa noin 150 metrin etäisyydellä toisistaan. Vanhempi majakka on valmistunut jo vuonna 1910 ja kunnostettu vuonna 2009. Uusi majakka on 99 vuotta nuorempi eli valmistunut vuonna 2009. Kumpikin majakka on toiminnassa ja väritykseltään musta-valkoraidallinen. Meri-ilmasto on tietenkin jonkin verran muuttanut väritystä, kuten kuvista voi havaita. Lähde: [3]

cap blanc7

Sahara ja Atlantti kohtaavat. Kuva otettu niemimaan eteläkärjestä kohti pohjoista, Marokon puoleista länsirantaa. Jos valtionraja ulottuu ihan eteläisimpään kohtaan saakka, tämä kuva on otettu jo Marokon puolelta.

IMG_9876 cap blanc4

Cap Blancin eteläisimmän kärjen maisemaa. Taka-alalla haaksirikkoutunut marokkolainen laiva.

Cap Blancin luonnonsuojelualueen jylhissä maisemissa elelee yksi viimeisiä munkkihyljeyhdyskuntia maailmassa. Äärimmäisen uhanalaisia munkkihylkeitä (Monachus monachus) asustaa Cap Blancissa noin 130 yksilöä ja koko maailmassakin vain noin 350-450 yksilöä, joista 250-300 itäisellä Välimerellä. Munkkihylkeiden levinneisyysalue on siis kovin pirstoutunut, mikä on esimerkiksi jo 1400-luvulla alkaneen metsästyksen ansiota. Hylkeistä on saatu öljyä ja nahkaa. Cap Blancin yhdyskunta laskettiin vielä 1990-luvun alussa 317 yksilön vahvuiseksi, mutta vuoden 1996 massakuolemat pienensivät yhdyskunnan koon miltei kolmannekseen. Siitä huolimatta alueella on melko hyvät mahdollisuudet bongata hylje. Eteläkärjessä on jopa munkkihylkeistä kertova pieni vierailukeskus, joka oli suljettu vierailuni aikana. Lähteet: [4] & [5]

IMG_9875 cap blanc3

Kuljettajani kutsumassa vihellyksellään munkkihylkeitä näytille korkean rantatörmän reunalla.

Luonnonsuojelualueelle on 1200 ouguijan eli kolmen euron pääsymaksu, jonka tuli perimään alueella asustava iäkäs mies, suojelualueen vartija. Miehellä oli ollut pyykkipäivä ja hän esitteli vaatteidenkuivausoperaatiotaan. Miehellä ei ollut pyykkinarua, vaan hän oli levittänyt puhtaat vaatteet kuuman hiekan päälle ja laittanut muutaman kiven painoksi, ettei tuuli pääsisi nappaamaan vaatteita mukaansa. Rahastuksen ja esittelyn jälkeen vartija alkoi yhdessä kuljettajani kanssa vislailla merelle päin, josko kuuluisat munkkihylkeet tulisivat näyttäytymään. Pian yksi suurehko hylje ilmaantuikin jostain pintaan. Se oli kalastamassa. Minulla oli tuuria, kun onnistuin näkemään moisen harvinaisuuden. Jotkut turistit kuulemma viipyvät Nouadhiboussa pitkäänkin ja käyvät toistuvasti niemenkärjessä yrittäen nähdä munkkihylkeen. Ja pian näkyi toinenkin munkkihylje! Kalastuspuuhissa sekin.

cap blanc5

Hyvä kuva lounastaan etsimässä olleesta munkkihylkeestä.

IMG_9888 cap blanc6

Tämännäköisistä otuksista siis on kyse.

Hylkeitä enemmän minua kiinnosti Cap Blancin eteläkärkeen jo elokuussa 2003 haaksirikkoutunut yli sata metriä pitkä marokkolainen kylmäkuljetuslaiva United Malika. Kalojen kuljetukseen käytetyn aluksen miehistön pelasti Mauritanian merivoimat, mutta itse laiva on edelleen rantahiekassa. Lähelle laivaa ei tällä kertaa saanut mennä. Lähde: [6]

IMG_9896 cap blanc10

Marokon lipun alla purjehtinut United Malika on maannut elokuusta 2003 lähtien Cap Blancin eteläkärjen hiekkarannalla.

Laivan viereen on kaatunut nosturiauto. Ollaankohan pahasti ruostunutta alusta purkamassa?

Vajaan tunnin ajan eteläkärjessä oleskeltuamme, lähdimme takaisin kohti Nouadhiboun majataloani. Otimme niemenkärjestä kyytiin miehen, jonka lupasimme jättää Cansadon kylän kohdalla pois. Auton radio soitti perinteistä monotonista mauritanialaista musiikkia, mikä on länsimaisille korville useimmiten vaikeaa kuunneltavaa. Takapenkin kyytiläinen lauloi mukana ja se vasta vaikeasti kuunneltavaa olikin!

cap blanc11

Näkymä niemen eteläkärjestä kohti pohjoista, Mauritanian puoleista itärannikkoa. Horisontissa näkyvä pölypilvi tulee kaivosyhtiö SNIM:n terminaalista, kun rautamalmia lastataan laivoihin.

Hylkyjen ja hylkeiden Nouadhibou

8.-9.5.2014

Seuraavaksi siis Nouadhibouhun! Matka sinne alkoi torstaina puolenpäivän jälkeen Nouakchottin majataloltani, Auberge Menatasta, josta otimme taksin kaupungin kansainväliselle lentoasemalle. Uusi ystäväni Cheikh tahtoi vielä saattaa minut asemalle. Lentoasema sijaitsee käytännössä keskellä Nouakchottia ja terminaali osuu Ksarin kaupunginosan alueelle.

Vaikka en mikään lentokenttäbongari olekaan, yksi syy sille, että päätin matkustaa Marokon miehittämän Länsi-Saharan rajan tuntumaan Noudhibouhun lentäen, oli se, että Nouakchott on saamassa lähiaikoina uuden kansainvälisen lentoaseman. Oli viimeiset hetket kokea vanha lentoasema ja lisäksi Nouakchottin kaltaiset eksoottisemmat asemat kiinnostavat. Uutta lentoasemaa rakennetaan noin 25 kilometrin päähän pohjoiseen kaupungista, ja se kykenee valmistuessaan vastaanottamaan kaksi miljoonaa matkustajaa vuodessa. Atarissa ollessani kuulin, että uusi lentoasema olisi avattu jo vapun aikoihin, mutta näin ei todellisuudessa ollut.

Ensimmäisenä matkalippua kysyttiin jo lentoaseman ovella, eikä ilman sitä ole mitään asiaa sisään terminaaliin. Välittömästi oven jälkeen oli ensimmäinen turvatarkastus, jossa matkatavarat läpivalaistiin ja itse piti kävellä metallinpaljastimen läpi. Tämän jälkeen lentoaseman työntekijä ryhtyi opastamaan minua heikosti valaistussa terminaalissa. Pienessä hallissa onkin niin kovin vaikeaa löytää lähtöselvitystiskille. Varsinkin, kun niitä oli auki tasan kaksi. Suuri yllätys oli, että lähtöselvitystiskin nainen osasi englantia! Tiskillä piti täyttää lomake, jossa kysyttiin majapaikkaani Mauritaniassa, minne olen menossa ynnä muuta vastaavaa. Mielestäni hieman tarpeetonta kotimaanlennolla. Lähtöselvityksen jälkeen minut ohjattiin passintarkastukseen. Jälleen ajattelin, että onpa järkevää tarkistaa passi kotimaanlennolla matkustavilta. Jonotin puoli tuntia passintarkastusjonossa, eikä jono liikkunut lainkaan. Espanjalaisilla rouvilla jonon kärjessä oli kai sitten enemmänkin ongelmia maastapoistumisessaan. Sitten toinen islamilaisen tasavallan rajoja herkeämättä vahtinut herra kömpi takahuoneesta kyselemään jonottavien passeja. Kaikilla muilla paitsi minulla oli Espanjan passi, joten minut otettiin erilleen. Passi jäi tarkastajan kouraan. Pian hän kutsui minut takahuoneeseen selvittelemään asioita suuremman päällikön kanssa. Minkä takia olen Mauritaniassa? Entä miksi minulla on Senegalin viisumi passissa, vaikka olen nyt lentämässä täysin väärään suuntaan? Myös passissani olevat neljä Marokon leimaa herättivät keskustelua. Kerroin lentäväni vain maan sisäisen lennon ja virkailijoiden ilme kirkastui. Tovin kuluttua sain passini takaisin ja pääsin turvatarkastukseen. Täälläpäin turvatarkastukset eivät ole niin tarkkoja kuin mihin Euroopassa on totuttu. Jo Casablancan lentoasemalla joitain päiviä sitten olin seurannut kuinka saudimies kuljetti onnistuneesti litran vesipullon tarkastuksen läpi. Tarkastaja otti pullon ennen metallinpaljastinta ja antoi takaisin toisella puolella. Nyt Nouakchottissa ajattelin kuljettaa käsimatkatavaroissani limsatölkin ja sehän onnistui. Ei valituksia, ei takavarikointia.

Valitettavasti lentoasemalla ei saa kuvata, enkä viitsinyt vartijoiden suuresta määrästä johtuen yrittää salakuvaustakaan. Toisaalta myös tupakointi oli kyltein kielletty terminaalissa, mutta kiellosta huolimatta savupatsaita nousi joka puolelta, eikä savutteluun puututtu mitenkään. Lähtevien puolella oli pieni tax free -kauppa ja matkamuistomyymälä, jonka pienestä jääkaapista lentoa odottaneet matkustajat kävivät ostamassa limsatölkkejä. Mitään kahvilaa ei terminaalissa ole.

Lento lähti jonkun verran myöhässä ja minulla oli jälleen koko penkkirivi käytössäni. Lentoaika Nouadhibouhun on vain 40 minuuttia (puskataksimatka on kuutisen tuntia), joten mitään ilmaisia tarjoiluita ei lennolla ollut. Nouadhibousta lento jatkoi vielä Kanariansaarten Las Palmasiin. Enemmistö matkustajista taisi olla espanjalaisia.

Lentoni määränpää Nouadhibou (lausutaan Nuadibu) on Mauritanian toiseksi suurin kaupunki vajaan sadantuhannen asukkaan väestöllään. Jos Nouakchott oli kirjaimellisesti “tuulten paikka”, on Nouadhibou puolestaan “sakaalien paikka”, sillä sakaalit ovat joskus tavanneet käydä juomassa nykyisen kaupungin alueella. Mauritanian itsenäistymiseen saakka kaupunki tosin tunnettiin nimellä Port-Etienne. Kaupunki on muodostunut Atlanttiin työntyvälle Cap Blancin niemimaalle, Baie du Lévrier -nimisen lahden rantaan. Nouadhibou sijaitsee reilun 50 kilometrin päässä Mauritanian ja Marokon välisestä rajasta etelään ja noin 480 kilometrin päässä pääkaupungista Nouakchottista pohjoiseen. Merellisestä sijainnistaan johtuen Nouadhiboussa on satama ja paljon kalastustoimintaa. Lisäksi syvältä Saharasta, matkani alkupisteestä Zouérat’sta, alkava malmijunien käyttämä junarata päättyy Nouadhibouhun. Kaupunki tunnetaan Cap Blancin eteläkärjen kauniista maisemistaan sekä hieman oudommasta näystä eli lukuisista rantaan ruostumaan ajetuista laivanhylyistä. Mauritanian valtio on antanut moiselle toiminnalle luvan, sillä saahan köyhä maa siitä tuloja. Nyttemmin hylkyjä on alettu poistaa rannikolta. Sekä Cap Blanc että hylyt saivat minut tulemaan kaupunkiin. Kieltämättä myös kaupungin hienoinen rähjäisyys houkutteli!

IMG_9920 ndb5

Nouadhiboun pääkatu Boulevard Médian.

IMG_9847 ndb15

Lisää Nouadhiboun kaunista keskustaa.

Nouadhiboun lentoasema on hyvin pieni, mutta lyhyt matkatavarahihna on siitä huolimatta saatu ujutettua saapuvien puolelle. Zouérat’n lentoaseman tavoin Nouadhiboun asemallakaan ei ollut takseja odottamassa saapuvia matkustajia. Aseman parkkipaikalla kaksi avuliasta jalatonta miestä yrittivät saada minulle taksia. En tiedä soittivatko he jollekin, mutta eipä takseja ilmaantunut. Jonkin ajan kuluttua kysyin, olisiko järkevää kävellä Boulevard Médian -kadun varrella sijaitsevaan Camping Chez Abba -nimiseen majataloon. Pyörätuoleissa istuneet herrat pitivät ajatusta järkevänä. Siispä matkaan! Ilman karttaa 90 000 asukkaan kaupungissa suunnistaminen on tietenkin haaste. Parisen kilometriä kohti etelää käveltyäni, otin taksin. Olin sentään oikealle kadulle päässyt omin avuin. Boulevard Médian on tosin kaupungin halki kulkeva pääkatu, joten ei se niin vaikeaa ollut.

IMG_9854 ndb4

Camping Chez Abban julkisivu.

Camping Chez Abba ei ole saanut nimeään ruotsalaisen pop-yhtyeen mukaan, vaan Abba on ihan yleinen miehen nimi Mauritaniassa. Hieman kulahtaneesta majatalosta löytyi huone minullekin. Majatalossa oli sänkyhinnoittelu eli minun täytyi maksaa jokaisesta huoneeni sängystä kustakin 2000 ouguijaa. Yhteensä yksi yö maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa, mikä on mauritanialaisittain kallis hinta. Kuitenkin Chez Abba taitaa olla Nouadhiboun halvin vaihtoehto. Ja oli minulla sentään oma vessa ja suihku huoneessani ensimmäistä kertaa sitten Mauritaniaan saapumiseni. Majatalolla on valtava piha-alue, joten Chez Abbaa suosivat omilla autoillaan Euroopasta saapuvat turistit. Samoin nähtävästi rekkakuskit, sillä pihamaalle oli pysäköity kaksi marokkolaista rekkaa.

IMG_9839 ndb2

Katunäkymää.

Nouadhiboun lämpötilat olivat reippaasti alemmat kuin mitä Nouakchottissa. Saharasta puhumattakaan. Tietenkin kaupungin sijainti tekee paikkakunnan alttiiksi tuulille ja tuuli olikin Saharan kuumuuteen tottuneena oudoksesta kylmä. Tuuli nostatti myös kiitettävästi hiekkaa ilmaan ja sitä myöten silmiin. “Kylmyydestä” johtuen minun täytyi laittaa ylle huppari, kun lähdin majataloltani kaupungille ruokaa etsimään. Kaupungin keskustassa on La Pizzeria -niminen ravintola, jonne astuin nimen vuoksi. Himoitsin pizzaa. Myyjä pokkana totesi, ettei tästä ravintolasta saisi pizzaa. Osuvan nimen ovat pojat antaneet ravintolalleen! Listalla oli vain sandwicheja, joten sellainen oli otettava, koska muitakaan ruokapaikkoja en ollut nähnyt matkan varrella. Ruokailun jälkeen palasin hotellilleni, sillä aurinko oli jo hyvää vauhtia laskemassa. Menin varhain nukkumaan.

ndb3

Ravintola, josta ei saa pizzaa: Nouadhiboun pääkadun varrella sijaitseva La Pizzeria.

Aamu oli viileä, joten jälleen hupparille tuli käyttöä lähtiessäni harhailemaan kaupungille kameran kanssa. Kävelin keskustan pääkaduilla, minkä jälkeen löysin itseni Nouadhiboun merenkulkuoppilaitoksen nurkilta merenrannasta. Keltaisiin sadeasuihin pukeutuneita kalastajia oli liikkeellä rannan läheisyydessä sankoin joukoin. Palasin rannasta takaisin Chez Abbaan, jossa pyysin majatalon pitäjää tilaamaan minulle kuljetuksen noin 15 kilometrin päähän, Cap Blancin eteläisimpään paikkaan. Siellä on majakka, haaksirikkoutunut laiva, munkkihyljeyhdyskunta sekä huikeat maisemat. Cap Blancista on oma juttunsa.

ndb1

Banque Populaire de Mauritaniessa presidenttikin pitää rahojaan!

Cap Blancin -keikalla vierähti parisen tuntia. Palattuani takaisin majatalolle, oli sinne juuri saapunut Marokon puolelta ikäiseni puolalainen reppureissaaja. Lähdimme hänen kanssaan etsimään ruokapaikkaa, mutta se on Mauritaniassa toisinaan vähän ongelmallista. Puolisen tuntia etsittyämme ravintolaa, löysimme Restaurant Union Nationalen. Kansallisen liiton ravintolan ruokalista oli ainoastaan hassaniyaksi, mutta saimme käännösapua paikalla jauhelihaostoksilla olleelta naiselta. Listalla oli kaikenlaista spagetista lähtien, mutta lopulta oikeasti saatavana oli ainoastaan kanaa ja riisiä. Kesken aterioinnin koitti yksi päivän viidestä rukoushetkestä. Ravintoloitsija huikkasi meille lähtevänsä moskeijaan ja että hoidetaan maksuasiat kunhan hän palaa. Mikäs siinä.

IMG_9923 ndb6

Restaurant Union Nationale.

ndb7

Kanaa, riisiä ja kastiketta Union Nationale -ravintolassa hintaan kaksi euroa.

Nouadhiboun rannoilla makaavat hylyt olivat saaneet puolalaisenkin pysähtymään kaupungissa. Niitä lähdimme seuraavaksi yhdessä etsimään. Tunnin verran harhailimme ympäri rähjäistä ja likaista, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoista kalasataman aluetta. Vaikka alue näyttää epämääräiseltä, siellä työskennelleet ihmiset olivat hyvää porukkaa, kuten Mauritaniassa yleensäkin. Muutamat tulivat juttelemaan ja kättelemään. Kalastajat ovat Nouakchottin tavoin täälläkin poikkeuksetta mustia afrikkalaisia eli wolofeja ja fulbeja. Monet Senegalista. “Paikallisten” kalastajien lisäksi Nouadhiboussa on useita ulkomaalaisia yrityksiä, jotka kalastavat samoilla vesillä paikallisten kanssa. Ulkomaalaiset tehokkailla troolareillaan, paikalliset omilla 10-15 hengen puuveneillään. Havaintojeni perusteella suurin osa Nouadhiboun ulkomaalaisista kalanpyytäjistä on kiinalaisia. Kiinalaisten toimintaa Mauritanian (ja muidenkin Länsi-Afrikan maiden) vesillä on kuvailtu ryöstökalastukseksi. Mauritaniassa kalaa vielä toistaiseksi on, kun taas esimerkiksi naapurimaa Senegalin vedet ulkomaalaiset ovat jo tyhjentäneet. Tämä on saanut senegalilaisia kalastajia siirtymään rajan yli pohjoiseen. Kiinalaisten lisäksi myös ainakin Euroopan unionin kalastuslaivastot ovat parhaillaan riistämässä länsiafrikkalaisilta kalat ja sitä myötä elannon ja ravinnon. Nouadhiboun kalasataman rantaviiva on täynnä kiinalaisten kalafirmojen tehdashalleja ja paristakin paikasta valui epäilyttäviä mustia noroja suoraan mereen. Jotain kalaperäistä töhnää todennäköisesti. Lisäksi tehtaista oli johdettu putkia suoraan mereen. Tuskin kalatehtaissa merivettä tarvitaan, joten todennäköisesti putkissa siirtyy asioita toiseen suuntaan… Näistä huolimatta yhden kalatehtaan edessä oli kolmen hengen kiinalaisseurue virvelöimässä. Ympäristöasiat eivät liene tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla Mauritaniassa. Tai no, onhan maa muovipussit kieltänyt!

IMG_9929 ndb9

Katunäkymää kalasatamasta.

IMG_9940 ndb8

Rantahiekkaan hylättyjä laivoja on Nouadhiboun rantaviiva täynnä.

Kalasatamasta löysimme parin suuremman laivan hylyt. Ne oli vain ajettu rantahiekkaan ja jätettyä hajoamaan. Puolalainen tiesi kertoa, että Eurooppaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pyrkivät laittomat siirtolaiset saattavat viettää valoisan ajan näissä romulaivoissa ja jatkavat pimeällä matkaansa esimerkiksi kohti Kanariansaaria. Osa hylyistä oli viettänyt rantavedessä jo pitkään ja enää vain pieni osa oli näkyvissä.

ndb12

Merivesi on jättänyt jälkensä matalassa vedessä makaavaan laivaan. Taka-alalla paikallisten kalastajien puuveneitä.

IMG_9934 ndb11

Etualalla paikallisten kalastajien veneitä. Kauempana merellä on ankkurissa troolareita.

IMG_9942 ndb10

Nosturikalastusta?

Illalla keskustelin majatalossamme puolalaisen ja erään vanhemman tunisialaisherran kanssa. Herra oli lähtenyt muutamia kuukausia sitten romanialaisen vaimonsa kanssa Tunisiasta “etsimään uusia mahdollisuuksia”, sillä pariskunta oli menettänyt kaiken vuoden 2011 vallankumouksen aiheuttaman sekasorron seurauksena. Kuulemma omaisuus käsitti tällä hetkellä lähinnä videokameran. Pariskunta oli viettänyt jonkin aikaa Marokossa luottaen paikallisten vieraanvaraisuuteen. Uusi elämä ei ollut löytynyt Marokosta, joten he olivat siirtyneet Mauritaniaan. Mies oli hankkinut kontakteja paikallisista kalastuspiireistä ja tiesi kertoa, että kiinalaiset maksavat paikallisille kalastajille tonnista kalaa 50 euroa. Mies aikoi ryhtyä valmistamaan korallista koruja, mutta vielä oli epäselvää onko Mauritanian edustalla ylipäänsä korallia. Korallinnäköistä materiaalia kuulemma nousee kalastuksen seurauksena merestä. Ainakin pohjatroolaus nostaa kaiken mahdollisen merestä ja kaikki muu paitsi kalat heitetään takaisin mereen, myös mahdollinen koralli. Tässä olisi miehen sauma ottaa koralli hyötykäyttöön. Kyselin, saako korallia tosiaan laillisesti käyttää korujen valmistuksessa. Toiminta on kuulemma sallittua Espanjassakin, jonka markkinoille hän muun muassa aikoi. Keskustelumme aikana hän sai puhelun, jonka mukaan kalastuksen sivumateriaali ei ehkä olisikaan korallia. Pian seuraamme liittyi iloinen espanjalainen huumehörhö. Noin kuusikymppisellä harmaahapsisella paapalla kulki aavistuksen liian lujaa, silmät seisoivat päässä ja paljon espanjankielistä asiaa oli kerrottavana. Minullakin oli hänelle paljon kerrottavaa suomeksi.

Painuin taas varhain nukkumaan, sillä aamulla olisi edessä paluu Nouakchottiin. Tällä kertaa maitse.

ndb14

Autokorjaamo Nouadhiboussa.

Toinen päivä Nouakchottissa

7.-8.5.2014

Seuraavana aamuna lähdin varhain liikenteeseen. Katselin kartasta, että Senegalin suurlähetystön pitäisi olla kävellen saavutettavissa. Olin ajatellut säätää Senegalin viisumin passiini jo Nouakchottissa. Lähetystö ei ollut lopulta siellä päinkään, mutta liudan muiden eksoottisten maiden edustustoja kyllä löysin. Suomella ei ole Mauritaniassa ymmärrettävästi minkäänlaista edustusta, mutta minkä vuoksi San Marinolla on konsulaatti Nouakchottissa! Samoin Nouakchottin olympiastadion (Stade Olympique) sattui reitilleni. Mielestäni on outoa, että Mauritaniassa on olympiastadion, vaikka maa ei ole koskaan isännöinyt olympialaisia. Viime ajat kahden hengen joukkueella olympialaisiin osallistunut maa ei ole koskaan voittanut olympiamitaliakaan.

IMG_9745 nkc18

Senegalin suurlähetystö ei enää sijaitse nimikkokatunsa, Rue de l’Ambassade du Sénégalin, varrella. Katulamppujen aurinkopaneeleista päätellen katujen valaisu taidetaan hoitaa aurinkoenergialla.

nkc2

Olympiastadionilla pelaa muun muassa Mauritanian jalkapallomaajoukkue.

Pian olympiastadionin jälkeen tapahtui jotain hyvin outoa. Minulla ei ollut vieläkään mitään käsitystä Senegalin lähetystön sijainnista, joten päätin kysyä tietä vastaantulijalta. Hän tiesikin suurlähetystön sijainnin. Esittäydyimme ja hän kertoi olevansa nimeltään Cheikh ja kuuluvansa fulbejen kansaan eli hän ei kuulu Mauritanian valtaväestöön, arabitaustaisiin maureihin. Cheikh on hänen virallinen passissa oleva nimensä, mutta ystävien ja suvun keskuudessa hänet tunnetaan nimellä, jota en tässä paljasta. Fjällrävenin takkiin pukeutunut Cheikh kysyi tietysti, mistä olen kotoisin. Oletin Finlanden olevan jälleen tuikituntematon. Olin väärässä:

– Finlande? Suomi Finlande?
– Oui!
– Moi, moi! Mita kuuluu?

Mauritaniassa ei taatusti ole ainuttakaan toista paikallista, joka osaisi edes hieman suomea. Cheikhin suomen taustalla on Nouakchottissa asuva ja työskentelevä ystävä, suomalaismies, jolle soitimme välittömästi. Ystävä oli valitettavasti juuri Suomessa käymässä, joten emme tavanneet. Ystävä kertoi tavanneensa viiden vuoden Mauritaniassa asumisen aikana vain pari suomalaista. Puhelun jälkeen kävimme yhdessä Senegalin suurlähetystössä (sijaitsee nykyisin Avenue Moktar Ould Daddah -kadulla Tevragh-Zeinan kaupunginosassa Nouakchottin luoteisosassa), jossa sain passiini Senegalin viisumin.

Cheikh ilmoitti jo ennen kuin pääsimme suurlähetystöönkään, että menisimme sen jälkeen Basran kaupunginosaan Nouakchottin lounaisosaan, jossa hänen serkkunsa perheineen asuisi. Sinne matkustimme taksilla. Serkun perheen kotona kului useampi tunti. Ei Cheikh tokikaan mitään sujuvaa suomea puhu, vaan ennemminkin joitain sanoja ja lyhyitä lauseita. Hänellä on kova halu oppia kieliä, minkä tämän suomalainen ystävänsäkin vahvisti. Sujuvan suomen kielen hän kuulemma oppisi kahdessa kuukaudessa, jos vain pääsisi Suomeen. Äidinkielenään Cheikh puhuu fulania eli pulaaria, lisäksi hän on opetellut Mauritanian virallisen kielen hassaniyan ja osaa aika hyvin ranskaakin. Cheikh keitteli päivän aikana minttuteetä, televisiosta tuli intialaista ohjelmaa ja jonkin ajan kuluttua perhe kokoontui yhteen ruokailemaan. Ruokana oli iso vadillinen riisiä ja kalaa. Riisi-kala on muuten maaru liddi fulanin kielellä. Muutenkin fulanin aiemmin kovin olematon sanavarastoni karttui. Kiitos on ajaraama (lausutaan adzarama), vene on laana, hevonen on putsu, yö on hiiri… Mitä kuuluu on mbaddaa, johon vastataan selli eli hyvää kuuluu. Enkä todellakaan tiedä, miten nuo oikeasti kirjoitetaan.

IMG_9754 nkc5

Näkymä basralaiselta kattoterassilta. Mahtaako Irakin Basrassa näyttää samalta.

Välillä jalkauduimme Basran kaduille. Kamera käskettiin ottaa mukaan. Piipahdimme myös Cheikhin ystävien asunnolla jonkin matkan päässä. Kaupunginosa poikkeaa aika tavalla kaupungin keskustasta ja Cheikh totesikin hymyillen Basran olevan ghetto! Täällä kaikki kadut ovat hiekkaa, kulkuvälineet ovat suureksi osaksi hevosia ja aaseja eikä jätehuolto toimi nähtävästi kovin hyvin. Lisäksi väestö koostuu enimmäkseen mustista afrikkalaisista, kuten juuri fulbeista, eikä niinkään maureista.

nkc3

Basran kaupunginosan kaduilta.

Iltapäivällä Cheikhin serkkukin saapui kotiinsa. Hän opiskelee englanninopettajaksi ja puhuukin kieltä kuin aito amerikkalainen. Hän haaveili Yhdysvalloista, vaikka yksi viisumihakemus olikin jo hylätty. Serkun liityttyä seuraamme, keskustelu ajautui taas kieliin. Keskustelimme, miten ruotsi, norja ja tanska ovat hyvin samankaltaisia keskenään, kun taas suomi on täysin erilainen. Minulle selvisi, että fulanissa on pari yhteistä sanaa suomen kanssa. Yö on hiiri ja yksittäinen fulbe on pullo. Saksan kieli taas oli kuulemma käsittämättömän vaikeaa. Sain jo toisen kerran matkan aikana retostella saksantaidoillani!

nkc4

Vielä yksi kuva Basran kaduilta. En välttämättä yksinäni olisi tänne päätynyt.

Olin jo aikaisemmin päivällä ilmoittanut haluavani vierailla Nouakchottin kalasatamassa, Port de Pêchessä. Se sijaitsee noin viiden kilometrin päässä kaupungin keskustasta ja on ehkäpä Nouakchottin mielenkiintoisin nähtävyys. Ajelimme Cheikhin kanssa satamaan taksilla. Satamassa oli täysi kuhina päällä, sillä sadat kalastusveneet olivat jo suurimmaksi osaksi saapuneet mereltä saaliiden kanssa. Nyt saaliita myytiin eteenpäin, perattiin, lastattiin lava-autojen lavoille, valmisteltiin kuivattavaksi, paistettiin. Kalastajat ja muut rannalla töissä olevat ovat sataprosenttisesti mustia afrikkalaisia eli pääasiassa fulbeja ja wolofeja. Monet rajan takaa Senegalista tulleita. Maurit eivät kalasta, eivätkä pahemmin kalaa syökään. Miten voisivatkaan Saharassa!

nkc7

Kalastajia saapumassa rantaan saaliineen.

IMG_9783 nkc6

Päivä merellä on ohi ja vene vedetään rantaan.

IMG_9802 nkc8

Sadoittain kauniisti koristeltuja kalastusveneitä Port de Pêchen rannalla.

nkc9

Matkalla eurooppalaisten lautasille?

Port de Pêchessä hyppäsimme Cheikhin kanssa taksiin, jonka kyydissä pääsimme takaisin Nouakchottin keskustaan. Nouakchottin julkinen liikenne hoidetaan kokonaan takseilla, jotka ottavat niin paljon ihmisiä kyytiin kuin vain mahtuu. Kyytiin pääsee kättä heilauttamalla ja ilmoittamalla määränpäänsä. Tai siis, jos muut matkustajat ovat menossa suunnilleen samaan suuntaan, ottaa taksi kyytiin. Välillä sattaa joutua kysymään kymmenestäkin taksista ennen kuin oikeaan suuntaan menevä löytyy. Matka maksaa yleensä joko 100 (0,25 €) tai 200 ouguijaa riippumatta siitä, onko auto täynnä vai ei. Systeemiä on aluksi vaikea käsittää, mutta kun siihen pääsee sisään, on kulkeminen paikasta toiseen helppoa.

IMG_9784 nkc10

Lähempi kuva kalastusveneiden koristuksista.

Saavuimme Atlantin rannasta Nouakchottin ydinkeskustaan, Avenue Abdel Nasserin ja Avenue Kennedyn risteykseen, joka tunnetaan nimellä Carrefour BMD. Risteyksen takana sijaitsee Marché Capitale -niminen suuri markkina-alue. Myytävää on katutason lisäksi parissa kaksikerroksisessa rakennuksessa. Myynnissä on kaikkea mahdollista. Kenkiä, vaatteita, käytettyjä Nokian matkapuhelimia, hajuvesiä, elintarvikkeita, huiveja, matkamuistoavaimenperiä, koruja…

IMG_9811 nkc11

Nouakchottin keskustan Marché Capitale. Oikealla olevassa rakennuksessa on liikkeitä kahdessa kerroksessa. Toinen vastaava “kauppakeskus” löytyy takaa ja rakennukset ovat toisiinsa yhteydessä silloilla.

IMG_9813 nkc12

Marché Capitale “kauppakeskuksen” toisesta kerroksesta nähtynä.

Kierreltyämme tovin Marché Capitalella, lähdimme Cheikhin kanssa kohti majapaikkaani Auberge Menataa. Matkan varrelle osui vielä Avenue Kennedyn varressa sijaitseva tunisialaisomisteinen Café Tunisie. Terassi oli täynnä pohjoisafrikkalaisia ja espanjalaisia liikemiehiä, joten tietenkin istahdimme itsekin sinne. Sisällä oli väkeä seuraamassa jalkapallo-ottelua. Ikkunan takana ottelua seurasi ryhmä pikkupoikia.

IMG_9820 nkc13

Avenue Kennedy -katu Marché Capitalelta nähtynä auringonlaskun aikoihin. Autojen paljoudesta johtuen liikenne kadulla soljuu hieman heikosti.

Uusi aamu lähti hyvin käyntiin rullakebabilla Auberge Menatan lähistöllä sijaitsevassa ravintolassa. Cheikhkin oli jo jalkeilla ja soitteli tulevansa majatalolleni. Kävimme yhdessä hieman eilistä Marché Capitalea pienemmällä markkina-alueella, jonka nimeä en muista, mutta se sijaitsee Suurmoskeijan liepeillä. Ehdimme vielä vierailla Ranskan suurlähetystön yhteydessä toimivassa ranskalaisessa instituutissa (Institut français), jossa on muun muassa kirjasto, ravintola-baari ja taidenäyttelyitä. Nyt näyttelytilassa oli paikallisen fulbekansaan kuuluvan taidemaalarin, Oumar Ballin, näyttely, minkä vuoksi instituuttiin menimmekin. Kauniita teoksia, kelpuuttaisin minkä tahansa maalauksen seinälleni.

IMG_9823 nkc14

Mauritanian pääkaupungin ydinkeskustaa.

Sitten tuli aika siirtyä lentoasemalle ja kohti uutta kaupunkia, Nouadhibouta.

Ensimmäinen päivä Nouakchottissa

6.5.2014

Edellisenä päivänä olin yrittänyt kysellä Terjitin Auberge en Tourvine -majataloni pitäjältä ja tämän pojalta, mihin aikaan Terjitistä pääsisi Mauritanian pääkaupunkiin Nouakchottiin seuraavana aamuna. Täytyisikö mennä ensin Atariin vai olisiko jopa suora puskataksi. Aluksi yritin ralliranskallani kysellä, vaikka arvelin jo etukäteen, ettei ääntämystäni ymmärrettäisi taaskaan. Ranskan kielihän on lopulta vain vähämielisesti lausuttua englantia. Anteeksi. Sitten kopioin sanakirjastani paperille lauseen “quand est-ce que l’taxi-brousse part?”  eli “milloin täältä pääsisi puskataksilla pois”. Mauritanian väestöstä 58 prosenttia osaa lukea, mutta majataloni väki ei tainnut kuulua siihen osuuteen. Jotenkin saimme kielimuurin jälleen murrettua ja sain selville, että seuraavana aamuna kello 7.30 Terjitistä lähtisi puskataksi Atariin.

Aamuseitsemältä maksoin majoituksen, minkä jälkeen heitin rinkan selkään ja lähdimme yhdessä majatalon pitäjän pojan kanssa talsimaan palmulehdon poikki kohti kylätietä. Kylätiellä poika kertoi, että pääsisin puskataksin kyytiin kylän toisesta päästä, santarmin tarkastuspisteen luota. Sinne oli reilun kilometrin kävelymatka, mutta yön “sateen” ja tuulen ansiosta ilma oli raikas, ja taivaskin oli vielä pilvessä, joten olisin voinut kävellä rinkka selässä vaikka Atariin. Saavuin pian santarmien piskuisen heinämajan eteen. Siellä oli kuusi santarmia vasta heräilemässä ja keittelemässä teetä. Yksi heistä kehotti laskemaan kantamukset maahan, toinen nouti jostain tuolin minulle. Teetäkin ystävälliset santarmit tarjosivat.

terjitpalmu

Vielä yksi kuva Terjitin keitaalta. Tällaisen ryteikön läpi joutuu raivaamaan tiensä, mikäli mielii majatalolta kylätielle.

Hieman ennen kahdeksaa puskataksi saapui kuin saapuikin santarmien tarkastuspisteelle ja minulle löytyi paikka autosta aina Atarin kaupunkiin saakka. Kyseessä oli uudehko Toyota Hilux -lava-auto. Kyydissä oli kahden varsinaisen matkustajan lisäksi kolme vapaamatkustajaa. He olivat tienrakentajia ja siirtyivät matkustamaan lavalle minun tullessa kyytiin. Hetken kuluttua he jäivät matkan varrelle, sillä Terjitistä Atar-Nouakchott-valtatielle johtavaa soratietä ollaan parantamassa. Valtatielle saapuessamme vuorossa oli jälleen yksi tarkastuspiste. Sattumalta paikalle sattui myös Atarista Nouakchottiin matkalla ollut puskataksi, johon kuljettajani sai järjestettyä minulle paikan. Näin ollen minun ei tarvinnut palata takaisin Atariin, vaan kuutisen tuntia kestävä matka kohti pääkaupunkia saattoi alkaa jo tarkastuspisteeltä. Puskataksina toimi tälläkin kertaa Toyota Hilux ja matka maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa.

Maisemat matkan varrella olivat varsin yksitoikkoiset, mutta samalla hyvin kauniit, sillä maasto oli tasaista hiekkaerämaata. Kameleita näkyi yllättävän paljon, välillä jopa tiellä. Meikäläisten porojen tavoin ne eivät kovin suurta kiirettä pitäneet sivuun siirtymisessä. Siellä täällä kasvoi joitain matalia puita. Valtatiellä liikkui muutamia hiekkarekkoja ja tienvarsilla oli parissakin paikassa miehiä lapioimassa hiekkaa kuorma-auton lavalle. Onko Saharassa tosiaan tarpeen siirrellä hiekkaa paikasta toiseen! Suunnilleen matkan puolivälissä oli pysähdys Akjoujtin kaupungissa. Kävin ostamassa pari banaania ja kymmenen minuutin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Akjoujtiin jäi yksi matkustaja, joten takapenkillä oli nyt hyvin tilaa. Matkalla Nouakchottiin oli reilut kymmenen poliisin tai santarmin tarkastuspistettä, joista kaikista matka jatkui nopeasti autosta poistumatta.

Noin kuuden tunnin jälkeen saavuimme Nouakchottiin. Kuljettaja jätti minut valkoisen Perjantaimoskeijan eteen Avenue Abdel Nasserin varteen, josta eteenpäin lähdin suunnistamaan kävellen kohti Auberge Menata -majataloa. Sinne olikin hieman pidempi matka, mitä olin kuvitellut. Heti suuremmalta kadulta sivukaduille poiketessani havaitsin katujen olevan hiekkaa. Aivan ydinkeskustassa. Liikenne oli aivan omaa luokkaansa ja yhdessä risteyksessä pari autoa hieman kolaroi. Löysin mielestäni oikean kadun, jolla majataloni piti sijaita. Mitään hotelliin viittaavaa en kuitenkaan löytänyt, joten pysäköin itseni kadunvarressa olevaan ravintolaan. Yritin tilata pizzan, kun sitä kerran mainostettiin. Pizzaa ei puljusta kuulemma saa, joten join vain appelsiinimehun ja tutkailin karttaa. Mehun juotuani kävelin vielä kerran kadun päästä päähän tuloksetta. Rahanvaihtajakopla bongasi minut ja vaihdoin rahaa pimeästi. Ilmeisesti ihan laillista. Pojat opastivat minut Auberge Menataan, joka oli kuin olikin sillä kadulla, millä olin harhaillut. Yksi rahanvaihtaja olisi vielä välttämättä halunnut ostaa neljä vuotta vanhan Nokian kännykkäni. Olisin saanut 2000 ouguijaa (5 euroa) ja hänen vielä vanhemman Nokiansa vaihdossa. En suostunut kauppaan. Mauritania on täysin Nokian valtakuntaa, sillä kahden viikon aikana näin ainoastaan yhden Samsungin.

IMG_9742 nkc2

Katunäkymä läheltä Auberge Menataa.

Nouakchottin ydinkeskustassa sijaitseva Auberge Menata on suosituimpia majapaikkoja kaltaisteni reppumatkaajien keskuudessa. Samoin Euroopasta syvemmälle Afrikkaan omilla autoillaan matkalla olevat suosivat Menataa, sillä majatalon pihamaalle aitojen sisään mahtuu useampikin auto. Lisäksi Menatassa näytti majoittuvan runsaasti arabimiehiä. Liikemiehiä, joilla ei ole varaa yöpyä luksushotellissa? Yö Menatassa omassa parisängyllä varustetussa huoneessa maksoi 5000 ouguijaa eli 12,5 euroa. Vessa ja suihku olivat jaetut.

nkc16

Auberge Menatan takapihaa. Pihamaan ravintolaa en päässyt kokeilemaan, sillä kokki ei kuulemma ollut ilmestynyt töihin. Hotellihuoneesta en nähtävästi ottanut kuvaa, mutta eipä siinä nähtävää ollutkaan.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan Nouakchottia, joka on pääkaupungiksi hyvin eriskummallinen. Nouakchott tarkoittaa kirjaimellisesti “tuulten paikkaa” ja onhan sijainti otollinen tuulille. Atlantin rantaan on keskustasta viitisen kilometriä ja alava Saharan autiomaa ympäröi joka suunnasta. Nouakchott on Saharan suurimpia kaupunkeja. Näin ei ole ollut kovin pitkään, sillä Mauritanian itsenäistymiseen (vuonna 1960) saakka Nouakchott oli pieni ja merkityksetön kalastajakylä. Itsenäistymisen jälkeen kaupunki alkoi kasvaa hallitsemattomasti ilman suunnitelmia (ainakin siltä se yhtäkkiseltään vaikuttaa), kun maaseudun väestöä alkoi valua kaupunkiin paremman elämän toivossa. Esimerkiksi kuivuus ajoi ja ajaa edelleen maaseudulta Nouakchottiin. Nykyisin kaupungissa on hieman alle miljoona asukasta, mikä on suuri määrä, sillä koko maassa on vain hieman yli kolme miljoonaa asukasta. Rakennuskanta on matalaa, monet kaduista ovat hiekkaa ja monet kadut päättyvät suoraan autiomaan laidalle. Toisin kuin syvemmällä Saharassa, jossa ihmiset ovat enimmäkseen maureja, Nouakchottin katukuvassa näkyy huomattavan paljon myös niin kutsuttuja mustia afrikkalaisia. He ovat perinteisesti asuttaneet Mauritanian eteläosaa.

IMG_9734 nkc

Nouakchottin Suurmoskeija.

Ensimmäisenä kävelin kivenheiton päässä majapaikastani olevalle Suurmoskeijalle (Grande Mosquée), joka on kaupungin tunnetuin maamerkki. Moskeija tunnetaan myös nimellä Mosquée Saoudienne, sillä Saudi-Arabia on sponsoroinut pytingin tälle köyhälle maalle. Kaivoin kamerani esiin moskeijan nurkalla ja samassa juttusille tuli keski-ikäinen mies, joka oli iloinen, kun olin tullut Mauritaniaan ja halusin ottaa kuvan heidän moskeijastaan. Upea rakennushan se on ja mies oli selvästi ylpeä, että hänen maassaan on moinen ilmestys. Mies kysyi, olenko muslimi, vaikka ilmiselvästi tiesikin jo saavansa kieltävän vastauksen. Hän kertoi kunnioittavansa kristittyjä ja toivoi kristittyjen ja muslimien pystyvän elämään rauhaisaa yhteiseloa. Lyhyt keskustelu päättyi kättelyyn.

Seuraavaksi päätin etsiä Mauritania Airlinesin toimiston. Vastoin tapojani, aioin laittaa rahaa palamaan oikein kunnolla ja ostaa lentolipun Marokon rajan tuntumaan Nouadhiboun kaupunkiin. Mauritania Airlinesin lipputoimistoa en löytänyt, joten menin ensimmäiseen vastaantulevaan matkatoimistoon, joka sattui olemaan nimeltään M.T.R. Tours. Kysäisin josko joku osaisi englantia ja kyllä he kaikki taisivat osata. Vanhempi herra ryhtyi palvelemaan minua kuin mitäkin arvovierasta. Myös hän oli tohkeissaan, kun olin päättänyt matkustaa juuri Mauritaniaan ja kertonut käyneeni jo Zouérat’ssa, Atarissa, Chinguettissä ja Terjitissä. Ensi kerralla minun ei kuulemma saisi tulla yksin, vaan suuremmalla porukalla. Herra ilmoitti lennon Nouadhibouhun maksavan 25 210 ouguijaa eli noin 63 euroa. Normaalisti päälle olisi tullut vielä 5000 ouguijan palvelumaksu, mutta hän jätti sen laskuttamatta, koska olin turisti. Mauritania Airlinesin lentokoneiden hän kehui olevan very strong.

Päätin ostaa liput ja kysyin onnistuisiko luottokortilla maksaminen. Virkailija soitti johtajalle, joka ei antanut lupaa tai se ei muuten vain ollut mahdollista. Tämän jälkeen toinen matkatoimistovirkailija lähti kanssani lähimmälle pankkiautomaatille. Pankkiautomaatit ovat aivan uusi asia Mauritaniassa, sillä ne ovat ilmestyneet suurimpiin kaupunkeihin (lähinnä vain Nouakchottiin ja Nouadhibouhun, mutta yksi on myös Atarissa ja Zouérat’ssa) alle viiden vuoden sisällä. Maan pankkiautomaatit toimivat ainoastaan Visan korteilla, eikä se MasterCard kovin hyvin muuallakaan Länsi-Afrikassa toimi. Paksun rahanipun kanssa palasimme matkatoimistoon, jossa ladoin tiskiin pyydetyn summan. Maksutapahtuman päätteeksi sain kutsun aterioimaan virkailijoiden kanssa takahuoneeseen. Siellä oli iso pata kuskusta, jota söimme käsin. Olisinkin luultavasti seuraavaksi mennyt syömään jonnekin, nyt sain päivällisen ilmaiseksi. Lähtiessäni herra vielä kehotti tulemaan toimistolle, jos olisi jotain kysymyksiä tai ongelmia.

nkc15

Tevragh-Zeinan kaupunginosaa eli toisin sanoen keskustaa.

Palatessani hotellille otin kuvia eräästä kaupungin pääkaduista, Avenue du Général de Gaullesta. Kuvaaminen ei miellyttänyt erästä ohikulkijaa, joka ei kuitenkaan kuvissa näkynyt. Aloin änkätä asiasta ja tivasin, että miksei tässä saisi kuvata. Hän kertoi, että ihmiset eivät tykkää, kun heitä kuvataan ja että kaikilta ihmisiltä pitäisi kysyä kuvauslupa. Naureskelin itsekseni tapaukselle, sillä ottamissani kahdessa kuvassa ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, ainoastaan autoja. Hotellilla pesin pyykkiä ja menin aikaisin nukkumaan.

Terjitin palmuparatiisi

4.-6.5.2014

E-n-Tkemkemtin keitaalta palattuani, vietin yön Chinguettissä. Aamulla tasan kello viisi puskataksi tuli noutamaan minut suoraan majatalolta, kuten olimme edellisiltana sopineet. Toisin kuin menomatkalla Atarista Chinguettiin, jolloin puskataksissa oli vain kaksi matkustajaa, niin nyt auto oli täynnä. Takana taisi istua kolme henkilöä ja apukuskin paikalla kaksi. Ensimmäiset kilometrit taitoimme matkaa säkkipimeydessä. Valon alkaessa hieman lisääntyä, koitti päivän ensimmäisen rukoushetken aika. Kuljettaja ajoi auton sivuun ja sammutti sen, jonka jälkeen miespuoliset matkustajat menivät muutaman metrin päähän tiestä suorittamaan muslimivelvoitteensa. Samoin toimivat muutkin tiellä liikkuneet autokunnat. Itse seisoskelin auton luona ja varmistin, että matkatavarani olivat vielä kyydissä avonaisessa takakontissa. Kuljettajanamme oli sama mies kuin menomatkallakin. Hän yritti menomatkan tavoin viritellä keskustelua ilmiselvästä lempiaiheestaan eli minusta, sillä nasrani-sanat alkoivat toistua puheessa. Muut matkustajat olivat joko väsyneitä tai heitä ei muuten vain kiinnostanut puhua minusta. Amogjarin rotkoon tullessamme matkalaiset kyllä jaksoivat rukoilla äänekkäästi.

Muutaman poliisin ja santarmin tarkastuspisteen jälkeen saavuimme Atariin noin tunnin kuluttua lähdöstä. Atarissa aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta ja kaupunki oli selvästi herännyt uuteen päivään. Puskataksin kuljettaja ajoi minut maksutta jo tutuksi tulleeseen Bab Sahara -majataloon. Söin siellä aamupalan ja lounaan. Pian lounaan jälkeen sain kyydin Atarin liikenneympyrään, josta puskataksi Terjitin keidaskylään lähti.

Tie Atarista Terjitin risteykseen saakka on uutta hyvää asfalttia. Maan nykyinen, kesäkuussa 2014 jatkokauden saanut, presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz on ilmeisesti panostanut paljon juuri tiehankkeisiin. Uudistettu tie ei kuitenkaan ollut estänyt säiliörekan kaatumista serpentiinitien mutkassa. Siinä se kökötti sen näköisenä, että saattaisi hetkenä minä hyvänsä lähteä alas rinnettä. Rekan hytti oli jo ilmassa, enkä usko kuljettajan selvinneen ulosajosta pelkillä naarmuilla. Tapaus oli ilmeisen tuore, kun sitä niin kovasti ihmeteltiin.

Jälleen matkan varrella oli muutama tarkastuspiste. Terjitin keitaalle päästäkseen, tulee ajaa kymmenisen kilometriä Atar-Nouakchott-valtatieltä kääntyvää mutkaista, paikoin huonokuntoistakin, soratietä. Sitä oltiin kuitenkin parantamassa. Kaiken kaikkiaan Atarista on Terjitiin matkaa noin 40 kilometriä ja matka kestää noin tunnin.

IMG_9718 terjit8

Terjitissä on jylhät maisemat ja kivoja laatikkotaloja.

Jäin yöksi kylän keskustaan Auberge des Caravanes du Désert -nimiseen majataloon. Jätin omaisuuteni huoneeseeni ja lähdin etsimään kauppaa. Majatalon pitäjän noin 7-vuotias poika lähti viemään minua kaupalle. Kauppa sijaitsi aivan nurkan takana, mutta ennen kuin pääsimme sinne asti, noin kymmenen muuta lasta oli liittynyt joukkoomme. Kun olin “oppaaltani” kysynyt nimeä hassaniyaksi (nte esmak?), kaikki lapset halusivat, että kysyisin heidänkin nimiään. No olihan joukossa muutama Mohamed, Fatima ja Fatimatou. Lisäksi paljon nimiä, joita en osaa kirjoittaa. Ostosreissusta tuli hieman pidempi, sillä kaupan edessä kauppias ystävineen oli keittelemässä teetä ja istumassa iltaa. Kun olin saanut ostokseni tehtyä, jäin miesten kanssa teelle. Koska en osannut ranskaa, yksi miehistä kysyi puhuisinko sen sijaan saksaa. No tottahan minä sitä puhun ein bisschen. Tunnustus johti siihen, että otimme puhelun kysyjän serkulle. Serkku asuu Saksan Duisburgissa ja opiskelee siellä yliopistossa. Enpä Suomesta lähtiessä uskonut päätyväni puhumaan saksaa puhelimessa mauritanialaisessa kylässä!

IMG_9722 terjit9

Terjitin kauppa on keskipäivän kuumuudessa suljettuna.

Oli jo säkkipimeää, kun palasin Auberge des Caravanes du Désertiin. Ensimmäistä kertaa ikinä kaduin majoitusvalintaani ja päätin, että täällä en toista yötä ole. Vessat (kyykkyversio luonnollisesti) ja suihku (pelkkä letku) olivat jaetut. Vettä tuli, mutta valoja ei ollut, eikä ovia saanut lukkoon, eikä oikein kiinnikään. Myöskään oman huoneeni ovea ei saanut lukkoon, eikä edes kiinni muuten kuin ulkoapäin. Se ei toisaalta haitannut, sillä tukahduttavassa kuumuudessa nukkumisesta ei tullut paljon mitään. Vuohilauma ikkunani alla äänteli pitkin yötä pyrkien häiritsemään untani. Myös paikalliset naiset lauloivat majataloni lähistöllä yksitoikkoista, mutta samalla iloista lauluaan rummuilla samalla säestäen. Siitä olin tietysti haltioissani. Seremonia kesti tuntitolkulla ja päättyi vasta puolenyön tienoissa. Majataloa suositellaan uusimmassa Lonely Planetin West Africa -opaskirjassa, mutta en ymmärrä miksi. Aika on selvästi ajanut hoitamattoman majatalon ohi. Yö murjussa maksoi 1500 ouguijaa eli 3,75 euroa, mikä on mielestäni reippaasti yläkanttiin tasoon nähden.

IMG_9635 terjit

Huoneeni Auberge des Caravanes du Désert -majatalossa. Hyttysverkossa on reikiä, eikä ovea saa kiinni.

Aamulla seitsemän maissa pakkasin kamani, maksoin majoituksen ja lähdin kävelemään rinkka selässä kohti varsinaista keidasta, sillä tiesin siellä olevan Auberge de L’Oasis -majatalon. Tosin olin kuullut, että siellä olisi liian paljon hyttysiä. Noin kilometrin päässä kylästä kohti keidasta, hieman ennen L’Oasista, tiellä oli kyltti Auberge en Tourvine -nimiseen majataloon. Siitä ei puhuta Lonely Planetissakaan vielä mitään, sillä kyseessä on vastaperustettu majatalo. Kyltti osoitti palmulehtoon, jossa ei mennyt mitään polkujakaan. Lehdon läpi käveltyäni, osuin majatalon portille. Tokihan Tourvinestä yösija minulle löytyi ja olin jälleen ainoa asiakas. Tourvineä pitää vanhempi herra, ja siellä on muutama teltta, joissa on patjoja yöpyjiä varten. Vessat ja suihku ovat jälleen jaetut. Caravanes du Désert ja Tourvine eroavat kuin yö ja päivä toisistaan. Tourvinessä kaikki on uutta, siistiä ja paikoista pidetään huolta. Silti hinta yöltä on sama eli 3,75 euroa.

IMG_9728 terjit10

Näkymä Auberge en Tourvine -majatalon luona sijaitsevalta korkealta kukkulalta kohti Terjitin keidasaluetta. Kylän keskusta sijaitsee vastakkaisessa suunnassa.

Jätin tavarani yhteen teltoista ja lähdin keitaalle. Se alkaa oikeastaan jo Auberge en Tourvinen tienoilta tiheänä palmumetsikkönä ja puiden juurilla virtailevina puroina. Metsikkö tihentyy entisestään “varsinaiselle keidasalueelle” mentäessä. Alueelle on tonnin eli 2,5 euron pääsymaksu, sillä keidas on yksityisaluetta. Palmulehto virtailevine vesineen ja lähteineen sijaitsee varsin kapeassa rotkossa. Molemmin puolin kohoavat vuorenseinämät, jotka ainakin toisella puolella kaartuvat alaosastaan lisäksi hieman luolamaiseksi ja ovat täynnä tippukiviä. Tippukivistä tippuu juomakelpoista vettä, ja oman vesipullonsa saa täytettyä muutamassa minuutissa vain asettamalla pullonsa seinämän eteen hiekkaan pystyyn. Keitaan vedet pulppuavat kylmistä ja kuumista lähteistä ja alueella on jopa yksi pulahdukseen soveltuva luonnon muovaama allas, johon valuu ylempää rinteiltä vesiä. Jotenkin tähän hiekkapohjaiseen altaaseen oli päätynyt pieniä kalojakin.

IMG_9679 terjit3

Keitaalta. On palmuja, on hiekkaa ja on vettä.

IMG_9683 terjit6

Keidasalueella on jonkinlainen kioski (suljettu vierailuni aikana), vessat sekä telttoja mahdollisille majoittujille. Oikealla puolella oleva vuorenseinämä kaartuu siten, että alaosaan muodostuu pieniä luolia.

IMG_9691 terjit7

Vettä valuu korkeammalta hiekkapohjaiseen luonnonaltaaseen ja edelleen alaspäin kohti kylää.

terjit2

Ja kuva myös toisesta suunnasta eli tässä on uima-altaani Terjitissä! Kyllä tuossa ihan hyvin mahtuu polskimaan, vaikka matalalta kuvassa näyttääkin.

Koko komeus oli yksin minun käytössäni, sillä ainakaan aamupäivällä siellä ei näkynyt ristinsielua. Kiipesin pois rotkosta katselemaan, miltä rotkon toisella puolella näyttää. No, siellähän oli toinen samanlainen palmua kasvava metsikkö vesialueineen. Tämä palmulehto oli ruskeista läjistä päätellen kamelien paratiisi, mutta nyt keskipäivän kuumuudessa eläimet olivat jossain muualla. Sen sijaan liskoja kulki kiveltä toiselle. Istahdin rotkon reunalle ja avasin Suomesta rahtaamani säilykelihapullatölkin. Kyllä vaan voittivat mauritanialaisen ruoan!

IMG_9695 terjit4

Näissä maisemissa kelpaa syödä säilykelihapullia. Palmuvyö jatkuu yhtenäisenä tästä keitaan kautta aina kylän keskustaan saakka.

IMG_9700 terjit5

Sadan metrin päässä edellisen kuvan ottopaikasta maisema on jo huomattavasti karumpaa.

Keitaalta palasin takaisin Auberge en Tourvineen viettämään siestaa, sillä lämpötilat olivat jälleen nousseet päälle neljänkymmenen. Terjitin sijainti rotkossa estää tuulenkin, joten lämmintä riittää. Iltapäivällä käväisin kameran kanssa kylän keskustassa ja illalliseksi söin majatalollani maittavan aterian. Iso kattilallinen pastaa, päälle sammiollinen juureksista valmistettua kastiketta ja tietenkin vähän hiekansiruja muistuttamaan missä ollaan. Ei kaivannut lihaa, tai ainakin vahvasti epäilen, ettei ruoka sisältänyt lihaa. Hintaa aterialle tuli 1500 ouguijaa eli 3,75 euroa.

Olin jo muutaman tunnin ajan katsellut taivaalle ja seurannut, miten pilvien määrä lisääntyy huolestuttavasti. Eihän Saharassa voi olla pilvistä! Sitten auringon alkaessa laskea taivas veti kokonaan pilveen ja alkoi tuulla. Kohta tulivat ensimmäiset vesipisaratkin alas taivaalta. Isäntäväki tietysti oli aivan onnessaan, koska tuuli ja sade kuulemma raikastavat ilmaa. Pisaroita tuli vain parin minuutin ajan. Yön nukuin ulos kannetulla patjalla. Yöllä kolmen maissa sade saapui uudelleen, hieman “rankempana”. En jaksanut siirtyä sisään telttaan, vaan nukuin ulkona aamuun asti. Ei sateesta kastumaan ehtinyt. Tietenkin Saharassa sataa juuri silloin, kun minä olen siellä!

Tiivistäen Terjitin voisi todeta olevan paratiisi helvetillisillä lämpötiloilla varustettuna.

IMG_9724 terjit11

Laaksossa sijaitseva Terjit koko komeudessaan. Etualalla majapaikkani eli Auberge en Tourvinen telttoja.

Kamelilla E-n-Tkemkemtin keitaalle

3.5.2014

Jo saapuessani Chinguettiin ja Auberge La Rose des Sables -majataloon, alkoi majatalon pitäjä kaupata kameliretkeä aavikolle. Sellainen oli suunnitelmissa jo ennen Suomesta lähtöä, joten suostuin. Kymppitonnilla eli 25 eurolla sain kamelin, oppaan ja ruoan yhdeksi päiväksi. Minua ei kiinnostanut aavikolla yöpyminen, joten halusin vain päiväretken. Olinhan yöpynyt kadunvarressa Choumissa ja kattoterassilla Atarissa ennen Chinguettiin saapumistani. Yönyliretken lisäksi viikon tai kahden retki kamelin selässä olisi ollut mahdollinen. Ja varmaan vaikka Timbuktuun saakka…

IMG_9549 kameliretki3

Temagueztin kylä. Etualalla kuivunut joenuoma, taustalla kohoavat Ouaranen hiekka-aavikon dyynit.

Lauantaiaamuna kahdeksalta kameli ilmestyi majatalon portille. Opas, jonka nimeä en enää muista, pesi kasvonsa, hörppäsi pari teelasillista majatalon isännän kanssa ja sitten lähdimme kävelemään ulos Chinguettista. Minä, opas ja kameli. Kaupungin ulkopuolella hyppäsin satulaan kamelin selkään ja opas jatkoi matkaansa kamelin edessä kävellen. Opas ohjasi eläintä keppiä ja köyttä apunaan käyttäen. Keppiä ei tarvinnut käyttää, vaan kameli oli selvästi menopäällä. Vähän väliä kamelin kaula kaartui alaspäin ja otus nappasi suuhunsa kasveja, joita kasvoi hiekassa yllättävän paljon.

IMG_9568 kameliretki

Kamelin pysäköinti: satula pois selästä ja etujalat köydellä yhteen.

Lähdimme Chinguettista kohti koillista. Ensimmäisenä oikealla puolella on El Baq’an keidas, jota miltei vastapäätä sijaitsee Aghlâouan keidas. Välissä sijaitsee kuivunut joenuoma, vadi, jossa elokuussa voi olla paljonkin vettä. Vadia seuraillen seuraavana oikealla on Temagueztin pikkukylä, jossa on alle kymmenen rakennusta. Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen aavikko alkoi vihertää enemmän ja enemmän. Saavuimme E-n-Tkemkemtin keitaalle, jonka laidalla on taatelitarhoja. Opas sitoi kamelin etujalat yhteen, ettei kulkuneuvoni karkaisi omille teilleen päivän aikana.

kameliretki7

Taatelitarhojen reunustama E-n-Tkemkemtin keidaskylä.

Vietimme päivän oppaan, tämän velipojan ja kahden muun miehen työmaalla, eli yhdellä taatelitarhoista. Taatelitarha oli rajattu heinästä ja risuista tehdyllä aidalla. Tarhassa oli kymmenittäin taatelipalmuja ja syvällä tarhan alla runsaasti pohjavettä, jota pumpattiin muutaman palmupuun juureen, josta se lähti kiertämään kaikkien puiden juureen vettä varten hiekkaan kaivettuja uomia pitkin. Eli aina, kun yksi palmu oli saanut tarpeekseen vettä, avattiin seuraava hiekkapato ja vesi pääsi seuraavan puun juureen. Virtaa pumppuihin saatiin aurinkopaneeleista. Tarhan omisti sama herra kuin kamelinkin. En saanut selville, asuiko tämä E-n-Tkemkemtissä, Chinguettissä vai missä.

IMG_9571 kameliretki5

Taatelipalmuja ja kastelukanavia niiden juurella. Sadonkorjuun aika koittaa heinäkuussa.

Kun palmut oli kasteltu, vetäydyimme ruokailemaan ja makoilemaan moneksi tunniksi heinäkatokseen. Käväisin päivän kuumimpaan aikaan pikaisesti myös kylässä, josta oli kuulunut tasainen rummutus ja jotain perinteistä laulua koko päivän. Liekkö sitten jotain häämeininkejä ollut meneillään. Kylän väki ei kuumimpaan aikaan tokikaan ollut ulkona, joten sain yksikseni tutkia kylää. Oppaani ei osannut pahemmin ranskaa englannista puhumattakaan, enkä siten saanut selvyyttä kylän nimestä. Myöhemmin selvitin kylän olevan nimeltään E-n-Tkemkemt.

kameliretki4

E-n-Tkemkemtin kylä.

Kameli löytyi viiden maissa iltapäivällä noin 50 metrin päästä jättöpaikasta. Eipä elikko mitään vastalauseita esittänyt, vaikka olikin seissyt suorassa auringonpaisteessa 40-50 asteen lämmössä koko päivän. Paluumatka tehtiin hieman eri reittiä ja koko matkan ajan opas höpötteli kamelille. En tiedä, oliko juttelu edellytys sille, että kameli suostui kulkemaan.

kameliretki2

Joku muukin on pysäköinyt kamelinsa dyynille. Taustalla Abeirin keidas korkeine minareetteineen.

Chinguettiin saavuin kamelin selässä. Lapset tietysti hoksasivat, että olen rikas valkoinen siirtomaaherra ja huutelivat “monsieur, cadeaux!” eli “anna rahaa, herra!“. No en sitten alkanut heittelemään vähäisiä rahojani kamelin selästä hiekkaan!

Kamelin selässä matkustaminen on yllättävän miellyttävää. En tiedä, miten se eroaa hevosen selässä matkaamisesta, kun en ole koskaan kokeillut. Ensi kerralla ostan oman kamelin ja ratsastan koko mantereen poikki.

IMG_9574 kameliretki6

Heinämaja E-n-Tkemkemtissä.

Hiekkaan hukkuva Chinguetti

Chinguettissa käyminen on lähes pakollista, jos Mauritaniaan matkustaa. Adrarin alueella sijaitseva noin 4000 asukkaan kaupunki on ehdottomasti maan merkittävin matkailukohde. Sikäli siis kun maassa joku ylipäänsä vierailee. Mauritania on yksi maailman vähiten vierailluista maista.

IMG_9477 chinguetti7

Näkymä Chinguettin vanhaankaupunkiin kaupunkia rajaavilta dyyneiltä. Alaoikealla oleva dyyni on hyvää vauhtia nielemässä rakennuksia.

Chinguetti on muinainen karavaanikaupunki, joka perustettiin jo 1100-luvulla. Nykyisen kaupungin tuntumassa oli toki jo valmiina 600-luvulla muodostunut ja nykyisin hiekkaan hautautunut keidasasutus. Kaupungin kautta kulki merkittävä kauppareitti, jota kautta kuljetettiin kamelikaravaaneilla esimerkiksi suolaa. Chinguettin asemaa tärkeänä kauppapaikkana vahvisti osaltaan myös kaupungin huomattava merkitys islamilaisen opin keskuksena. Kaupunki toimi myös Mekkaan matkalla olleiden pyhiinvaeltajien kokoontumispaikkana. Kaupunki on yhä muslimien seitsemänneksi pyhin kaupunki. Chinguettin suuruuden päivät olivat 1600-1800-luvuilla. 1900-luvun puolenvälin jälkeen kaupungin väkiluku kääntyi laskuun.

Kivestä rakennettu Chinguetti on muodostunut vanhan moskeijan ympärille ja vanhimmat rakennukset ovat jo 1200-luvulta. Kaupunki on nykyisin luonnollisesti Unescon maailmanperintökohde. Lähde: [1]

IMG_9619 chinguetti

Chinguettin tärkein nähtävyys on kivestä rakennettu 1500-luvun moskeija, jonne on ei-muslimeilta pääsy kielletty.

Vapun jälkeisenä perjantaina (2.5.2014) eli muslimien pyhäpäivänä päätin lähteä käymään kaupungissa. Puskataksi tuli noutamaan minut suoraan Bab Sahara -majatalosta Atarin kaupungin laitamilta iltapäivällä kahden ja kolmen välillä. Autossa oli väljää, sillä minun ja kuljettajan lisäksi mukana oli vain takapenkillä matkustanut nainen tavaravuorensa kanssa. Reilun tunnin kestävä matka maksoi näin pienellä matkustajamäärällä 3000 ouguijaa eli 7,5 euroa. Ennen Atarista poistumistamme, kuljettaja tankkasi auton hieman erilaisella huoltoasemalla. Nimittäin erään pienen kaupan edessä oli muutamia polttoainetynnyreitä ja -kanistereita, joista tankkaaminen tapahtui veivattavalla tynnyripumpulla.

IMG_9429 amogjar

Maisemaa Amogjarin rotkosta matkalla Atarista Chinguettiin.

Tie Atarista Chinguettiin mutkittelee osan matkaa jylhän Amogjarin rotkon reunamia pitkin. Rotko-osuus on päällystetty, muuten tie on hiekka- ja sorapintainen. Ennen rotkoon sukeltamista kuljettaja ja matkustajanainen nousivat autosta ja rukoilivat. Mahdettiinko rukoilla korkeammilta voimilta suojelusta rotko-osuudelle vai sattuiko vain sopivasti yksi päivän viidestä rukoushetkestä. Auton alkaessa nousta jyrkkää ja mutkaista osuutta takapenkin nainen aloitti äänekkään rukoilun. Sanat Allah ja Muhammed toistuivat tiuhaan. Sitä kesti varmaan viidestä kymmeneen minuuttia. Sitten olimme päässeet yli pahimmasta paikasta. Minua ei enää tässä vaiheessa hetkauttanut rukoilu, koska olin huomannut maurien olevan syvästi uskonnollisia. Sen sijaan nousun aikana ihmetystä herättivät kymmenet valtavat englanninkielisellä tekstillä varustetut kalanruokasäkit tien varressa. Mitä tehdään kalanruoalla keskellä Saharaa, 500 kilometrin päässä merenrannasta?

Rukoilun lisäksi kuljettajalla ja matkustajalla riitti matkan aikana puhumista minusta, sillä hassaniyankielisessä puheessa toistui moneen kertaan sana nasrani, joka tarkoittaa kaltaistani valkoihoista länsimaalaista. Sana nasrani on alun perin tarkoittanut Nasaretista kotoisin olevaa ihmistä. Jeesus oli nasaretilainen ja me eurooppalaiset olemme suurimmaksi osaksi hänen seuraajiaan. Tämän vuoksi olemme nasraneja. Ymmärsin, ettei sanalla ole mitään negatiivista kaikua.

Ennen Chinguettiin saapumista näimme armeijan porukkaa jalkautumassa kuorma-auton lavalta. Varmaan yhtä hauskaa leireillä ja harjoitella sotimista Saharassa kuin Suomen lumihangessa ja miljoonan asteen pakkasessa.

Kun olimme Amogjarin rotkon ja sen molemmin puolin olevat vuoret ohittaneet, saavuimme tasaiselle maalle, jota peittävät kivenlohkareet ja muu varsin karkea maa-aines. Maasto muuttui yhä enemmän pelkäksi hiekaksi Chinguettin lähestyessä. Lopulta Chinguettissa kohosivat Ouaranen hiekka-aavikon eli ergin dyynit. Maisemassa ei ollut hiekan lisäksi mitään muuta. Ouarane on Mauritanian pisin dyyniketju ja hyvin stereotyyppistä Saharan maisemaa.

Chinguetti sijaitsee Ouaranen hiekka-aavikon reunalla. Tämä kuva on otettu parin kolmen sadan metrin päässä vanhastakaupungista.

Tuuli kasaa hiekkaa kaupungin talojen väliin siten, että talon seinän ja tien keskikohdan välissä voi olla sellaisia reilun metrinkin pituisia pudotuksia. Muutenkin Saharan tuulet ovat selvästi hautaamassa kaupunkia hiekkaan. Tämän vuoksi autoilu Chinguettin kaduilla on hyvin mielenkiintoista. Kiinni emme jääneet kaduilla olevista kinoksista huolimatta. Kuljettaja ajoi minut pyytämättä Auberge La Rose des Sables -nimiseen majataloon, mikä osoittautui ihan hyväksi ja siistiksi paikaksi. Yöstä pulitin muistaakseni 2500 ouguijaa eli noin kuusi euroa. Majataloa pitää vanhempi herrasmies, joka mauriksi osaa hämmästyttävän hyvin englantia. La Rose des Sablesista saa myös ruokaa ja siellä syöminen on järkevä valinta, sillä kaupungissa ei kuulemma ole ravintoloita. Enkä kyllä ravintolaa Chinguettista löytänyt. Huoneista löytyvät hyttysverkot, samoin wifi majatalossa on, mutta se on kohtuuttoman kallis (1000 ouguijaa eli 2,5 euroa) eli en kokeillut. Suihku ja vessa ovat jaetut.

IMG_9434 chinguetti8

Auberge La Rose des Sablesin sisäpihaa. Oma huoneeni oli tuo pallokattoinen savesta ja kivestä rakennettu maja. Hyvin kuuma yöllä.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan kaupunkiin. Majatalon pitäjä kulki kanssani ensimmäiset parisataa metriä ja näytti mistä pääsisin kaupungin vanhaan osaan. Jo tämän lyhyen kävelyn aikana puolenkymmentä setää tuli mauritanialaiseen tapaan kädestä pitäen toivottamaan tervetulleeksi (merhbe!), kysymään mistä tulen, miten voin ja mitä pidän heidän maastansa. Ja kun yritin vastailla hassaniyaksi heidän ranskankielisiin kysymyksiinsä, hymyt levenivät entisestään. Hassaniya eli arabian kielen Mauritaniassa puhuttava murre sopii paljon ranskaa paremmin suomalaiseen suuhun. Kaupungilla kävellessäni sain paljon kutsuja juomaan teetä ja tutustumaan käsityöläisten puoteihin. Käsitöiden, kuten erilaisten korujen, hinnat olivat pilvissä, joten Chinguettista ostin matkamuistoksi ainoastaan hienon eebenpuisen avaimenperän.

IMG_9610 chinguetti5

Ikä alkaa painaa Chinguettin vanhankaupungin rakennuksia.

Chinguetti muodostuu kahdesta osasta, “uudesta” ja vanhasta kaupungista. Välissä kulkee leveä kuivunut joenuoma, vadi. Kävellessäni vadin poikki kulkevaa tietä pitkin, bongasin ensimmäiset (Atarin Bab Sahara -majataloa ei nyt lasketa) eurooppalaiset koko maassa. Ranskalainen perhe oli viettämässä pitkää viikonloppua Chinguettissa. He asuvat ja työskentelevät pääkaupungissa Nouakchottissa. Osasivat sujuvaa englantiakin, joten lyöttäydyin heidän seuraansa harhailemaan ympäri kaupungin vanhaa osaa. Saimme seuraa uteliaista paikallisista lapsista, joiden määrä kasvoi matkan varrella.

Pojat_dyynillä

Pojat saivat ajatuksen lähteä hyppimään alas dyyniltä. Olisin itsekin sännännyt notkoon, ellei kukaan olisi ollut näkemässä!

Saavuimme kaupungin laidalle, paikkaan jossa dyynit alkavat. Tässä vaiheessa lapsukaisia oli mukana vähintään parikymmentä. Hiekka oli jäähtynyt paljain jaloin käveltäväksi auringon jo laskiessa, joten otin kengät pois. Lapset naureskelivat minulle, koska kävelyni pehmeässä hiekassa näytti heistä oudolta. Dyyneillä pojat sitten päättivät järjestää hyppynäytöksen ja alkoivat hyppiä alas jyrkkää dyyniä. Mentiin volteilla, kärrynpyörillä, selkä edellä ja ties miten. Tytöt eivät lähteneet tähän mukaan lainkaan, mutta halusivat silti tulla kuvatuiksi.

Chinguetti6

Katunäkymä Chinguettin vanhastakaupungista iltahämärässä.

Aurinko laski ja lähdimme kävelemään kauniisti rappiolla olevan vanhankaupungin poikki kohti “uutta” kaupunkia ja siellä sijaitsevia majapaikkojamme. Matkalla poikkesin vielä kauppaan, josta sain ostettua appelsiinimehua. Suoraan Jemenistä! Kauppojen valikoimat ovat kovin olemattomat Mauritaniassa ja vettä lukuun ottamatta aivan kaikki myyntiartikkelit ovat tuontitavaraa. Enimmäkseen Marokosta, Egyptistä ja Jemenistä.

Perillä majatalollani isäntä oli valmistanut pyynnöstäni aterian. Kanaa ja makaronia. Jälkiruoaksi mauritanialaisia mandariineja. Ruoan vuoksi ei Mauritaniaan todellakaan kannata lähteä, mutta ei maassa nälässä tarvitse silti olla.

IMG_9602 chinguetti3

Kaupungin uusi osa näyttää ihan yhtä vanhalta kuin vanhakaupunkikin.

Mauritanian puskataksit ja sananen maan autokannasta

Vielä lopuksi vähän juttua Mauritanian julkisesta liikenteestä eli puskatakseista. Puskataksilla (ransk. taxi-brousse) tarkoitetaan henkilöautoa, jolla hoidetaan julkinen liikenne monissa Afrikan maissa. Puskataksit kulkevat nimensä mukaisesti “puskassa” eli kaupungista kaupunkiin tai kylästä kylään. Puskataksit lähtevät jostain tietystä paikasta ja usein varhain aamulla. Autoihin otetaan niin paljon ihmisiä kuin vain mahdollista. Mauritaniassa puskataksiin tungetaan apukuskin penkille kaksi matkustajaa ja takapenkille neljä matkustajaa. Auto lähtee vasta, kun se on täynnä. Tosin matkustajat voivat myös ostaa useita paikkoja, jolloin matkaan lähdetään aiemmin ja tilaa on enemmän. Yksinkin kokonaisen puskataksin voi vuokrata ja tällöin kokonaishinta on kaikkien paikkojen yhteissumma. Eurooppalaiselta pyydetään tietenkin reipasta ylihintaa, enkä hetkeäkään usko, että tinkimisestä huolimatta eurooppalainen matkustaisi samaan hintaan paikallisen kanssa. Lisäksi mahdollisista matkatavaroista peritään pienehkö erillismaksu. Kun yksi puskataksi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää toista autoa. Tosin Mauritaniassa ihmiset ovat köyhiä, eivätkä liiku paikasta toiseen kovinkaan paljoa, jonka vuoksi myöskin puskatakseja on monesti vain yksi per päivä per reitti. Nouakchottin ja Nouadhiboun väli sekä Nouakchottin ja Senegalin rajan väli ovat luonnollisesti poikkeuksia suurten matkustajamäärien vuoksi.

Mauritanian autokanta koostuu pääasiassa 1980-luvulla kasatuista 190-sarjan Mercedes-Benzeistä, jotka ovat jo aikoja sitten tulleet käyttöikänsä päähän Euroopassa (ei kuitenkaan Suomessa, jossa on maanosan vanhin autokanta). Tämän jälkeen autot on laivattu Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti ajettu sinne. Tällaista huviajelua harrastavat etenkin keskieurooppalaiset, jotka hankkivat kotimaassa vanhan Mercedes-Benzin, ajavat sen jonnekin päin Länsi-Afrikkaa, myyvät sen siellä voitolla ja lentävät kotiin. Jo Marokon ja Mauritanian välisellä rajalla eurooppalaisten autot yritetään kuulemma puoliväkisin ostaa ja paremman hinnan Afrikassa autosta saakin. Ja kun kaikki Mauritanian autot ovat näitä 1980-luvun Mersuja, ovat myös lähes kaikki puskataksit.

IMG_9604 chinguetti4

Lopuksi vielä kuva Chinguettin hautausmaasta.