Popenguine ja sen jylhä rantatörmä

24.5.2014

Karistin Joal-Fadiouthin pölyt jaloistani aamupalan jälkeen. Taksin puskataksiasemalle sain helposti ja hintaa matkalle tuli sata frangia (0,15 euroa). Pieni hinta johtui siitä, että taksi täyttyi matkan varrella. Julkinen liikenne hoidetaan täälläkin kätevästi pääkatua edestakaisin ajelevilla yksityisautoilla, jotka ottavat ja jättävät matkustajia heidän haluamiinsa paikkoihin.

Joal-Fadiouthin puskataksiasemalta olisi päässyt sept-placella suoraan Dakariinkin, mutta en halunnut vielä palata sinne, vaan ostin paikan Mbouriin menevästä sept-placesta. Vajaan tunnin kuluttua saavuimme Mbouriin, jossa ajattelin käydä pankkiautomaatilla ja jatkaa sen jälkeen mahdollisesti matkaa läheiseen Popenguinen kylään. Pankkiautomaatti löytyi vastapäätä asemaa. Kokeilin huvikseni Visa Electronin toimivuutta ja sehän toimi! Ja toimi muuten Gambiassakin. Muuten nostin rahaa oikealla Visalla.

Palasin puskataksiasemalle, sillä Mbour ei nyt vain innostanut. Halusin pienempään paikkaan. Asemalla sain tietää, että sept-placet Popenguineen olisivat tältä päivältä jo menneet, eikä olisi muuta mahdollisuutta kuin maksaa 8000 frangia (noin 12 euroa) yksityistaksikyydistä. En suostunut uskomaan taksikuskien puheita, sillä senegalilaiset jos jotkut ovat liikkuvaista kansaa. Pakkohan täältä on jollain päästä. Ja niin pääsikin, sillä pian minibussin, ndiaga ndiayen, rahastaja tuli kyselemään, mihin haluaisin päästä. Hän kertoi, että joutuisin vaihtamaan minibussia Sindiassa. Ndiaga ndiaye täyttyi puolessa tunnissa ja noin puolen tunnin matkasta maksoin 300 frangia (0,45 euroa). Mitään matkalaukkumaksuja ei tällä kertaa peritty. Sindiassa vaihdoin minibussia, jollainen odotti tien toisella puolella ja lähti pian, vaikkei ollutkaan täynnä. Tällä kertaa noin 20 minuutin matkasta Popenguineen maksoin 200 frangia (0,3 euroa). Myöskään tämän minibussin rahastajapoika ei veloittanut rinkastani mitään.

IMG_0851 popenguine2

Popenguinen keskustan tuntumasta.

Olin jo ennen matkalle lähtöä päättänyt, että Popenguinessa on käytävä, sillä halusin nähdä kylän tuntumassa kohoavan korkean rantatörmän, Cap de Nazin. Juuri Cap de Nazin kaltaiset törmät kun ovat Länsi-Afrikassa harvinaisia. Lisäksi rantatörmällä on jonkinlainen luonnonsuojelualue ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita.

Perillä Popenguinessa minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mistä löytäisin jonkin majapaikan. Kylän keskusaukiolla on suuri hotelli, jonka metalliportti oli lukossa, eikä jyskytyksestänikään huolimatta kukaan tullut avaamaan. Ohi kulkenut mies epäili, että hotelli saattaisi olla suljettu, minkä jälkeen hän neuvoi, mistä suunnasta löytäisin majoitusta. Toinen avulias senegalilaismies otti asiakseen järjestää minulle majapaikan, soitti pari puhelua, minkä jälkeen kävelimme puolen kilometrin matkan. Sieltä löytyi kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen paikka oli ilmeisesti rastafarien pitämä ja siellä oli tarjolla 15 000 frangia maksaneita isoja huoneistoja. Toinen hotelli, Balafon, sijaitsee vastapäätä tätä rastahotellia. Päädyin Balafoniin, jossa maksoin yhdeltä yöltä vain kymppitonnin (noin 15 euroa). Maksoin pienen juomarahan oppaalleni, mistä hän yllättyi ja tietenkin myös ilahtui.

IMG_0860 popenguine8

Hotelli, kahvila, baari ja ravintola Balafon.

IMG_0861 popenguine9

Hotellilla oli taidetta näytillä ja luultavasti samalla myös myynnissä.

Popenguine on Senegalin mittakaavassa turistirysä, sillä se sijaitsee niin lähellä pääkaupunkia Dakaria. Popenguineen on helppo tulla vaikka vain viikonlopuksi Dakarista. Niin tekee maan presidenttikin, jolla on huvila kylän laitamilla. Turistirysämäisyys oli tiedossa jo etukäteen, mutta en arvannut kylässä oikeasti olevan turisteja näin kesäaikaan. Cap Skirringissä valkoisten turistien laskemiseen ei tarvittu aivan kahdenkaan käden sormia, Joal-Fadiouthissa olin nähnyt valkoisen vain hotellissani, eikä Gambiassakaan toubabeihin pahemmin törmännyt. Popenguinessa heitä nyt oli. Jo ravintolan pöydissä istui neljä valkoista ja baaritiskille itsensä parkkeerasi keski-ikäinen ranskalainen mies. Sitten jostain takapihan pusikoista paikalle pölähti mielenkiintoinen seurue: kolme eurooppalaista, isokokoista ja noin 60-vuotiasta naista hippikuteissaan nuorten lirkuttelevien rastapoikien kanssa. Ensimmäistä kertaa neljään päivään minulla oli nyt pääsy nettiin, koska Balafonissa on wifi. Viestitin Suomeen olevani vanhojen eurooppalaisten hippien hotellissa. Pyysin vielä ravintolan ruokalistaa näytille, mutta siinä hinnat lähtivät 4000 frangista (noin kuusi euroa), mikä on ihan liikaa. Tonnilla syö jo hyvin!

IMG_0788 popenguine14

Cap de Naz ja Popenguinen pitkä hiekkaranta. Rannalla taisi olla kaksi ravintolaa.

IMG_0798 popenguine19

Cap de Nazin rinnettä.

IMG_0805 popenguine13

Atlantti kohtaa rantatörmän.

Popenguine15

Näkymä Guéréon kylään Cap de Nazin rinteeltä.

IMG_0816 popenguine18

Polku törmän huipulle.

Lähdin siis rannalle mangon, keksipaketin ja vesipullon kanssa. Popenguinen ranta on leveä, pitkä ja siisti. Aallot olivat tänään aika kovat, mutta menin silti uimaan. Vesi tuntui jostain syystä jäiseltä, vaikka tässä muutaman sadan kilometrin matkalla olenkin ollut uimassa Atlantissa jo muutamaan kertaan: Nouakchottissa, Cap Skirringissä ja Gambiassa. Sama kylmä Kanarianvirta kaikkien näiden paikkojen ohi virtaa! Paikallinen mies tuli samaan kohtaan uimaan, vaikka koko ranta oli muuten tyhjä. Ehkä voisimme pelastaa toisemme, jos voimakas merivirtaus pääsisi yllättämään.

Sitten itse Cap de Nazia katsomaan. Aluksi kävelin rantaa pitkin parisen kilometriä törmän ohi. Vastaan tuli kolme eurooppalaista naista paikallisten rastapoikien kanssa. Guéréon kylässä käännyin takaisin päin, mutta nyt lähdin kiipeämään törmää ylöspäin. Päälle johtaa mutkainen polku, joka ei aina ole kovin selkeästi näkyvillä. Jotain vuohipolkuja? Siellä täällä on ruskeaksi kuivuneita pensaita, jotka taatusti sadekaudella ja sen jälkeen ovat vihreitä. Samoin heinikko oli ruskistunut kuivan kauden aikana. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että mahtaako täällä olla käärmeitä. Cap de Nazin huipulla on tiheämpää pensaikkoa, mutta myös upeat maisemat joka suuntaan. Törmän päällä on myös bunkkeri, ilmeisesti siis toisen maailmansodan aikainen.

IMG_0824 popenguine5

Toisen maailmansodan aikainen bunkkeri Cap de Nazin huipulla.

IMG_0827 popenguine4

Tällainenkin on Cap de Nazin huipulla. Tuskin kuitenkaan maailmansodan aikainen, koska ovikin on vielä paikoillaan. Seinät tosin eivät.

IMG_0829 popenguine16

Näkymä Cap de Nazin huipulta kohti sisämaata. Tämä on kai sitten se Popenguinen luonnonsuojelualue. Sadekaudella todennäköisesti täysin toisennäköinen.

IMG_0836 popenguine6

Cap de Nazin jyrkkää seinämää Popenguineen päin laskeuduttaessa. Rannalla mittakaavana ihminen.

IMG_0832 popenguine17

Näkymä Popenguinen kylään.

Kun lähdin laskeutumaan Popenguinen puoleista rinnettä alas, sain ranskankielisen tekstiviestin, jossa kysyttiin kumpi on maailman pienin itsenäinen valtio, 1. Vatikaani vai 2. Eritrea. Vastaus pyydettiin lähettämään numeroon 1616. Mahtoiko olla senegalilaisen Orange-operaattorini lähettämä. Joka tapauksessa ihmettelin suuresti!

Myöhemmin luin, että Popenguinen luonnonsuojelualueelle olisi tuhannen frangin pääsymaksu, eikä törmän päälle kannattaisi lähteä kaahimaan ilman opasta, sillä “polut eivät aina ole kovin selkeitä”. Mielestäni tälle retkelle ei oppaita tarvitse, kunhan varoo putoamasta alas törmältä. Polut ovat riittävän hyvin näkyvissä, eikä tässä missään umpimetsässä rämmitä, vaan ihan avonaisella paikalla. Näkyvyyttä riittää melkein Vatikaaniin ja Eritreaan asti!

Rinteiltä ehjänä selvittyäni palasin hotellilleni, jonka ravintola oli tyhjentynyt. Aikani yritin saada Suomi-Yhdysvallat-jääkiekko-ottelua kuuluviin Radio Novalta, mutta en onnistunut. Samaan aikaan neljän nuoren amerikkalaisen porukka lähti hotellilta ison viskilaatikon kanssa jonnekin. Matkaan lähdettiin isolla valkoisella amerikkalaisella lava-autolla. Jotain vapaalle vaihtaneita vapaaehtoistyöntekijöitäkö? Itse lähdin kävellen etsimään ruokapaikkaa, jollainen löytyi, kunhan jaksoi etsiä. Kebabia ei ollut, mutta sandwich löytyi. Hintaan tuhat frangia (1,5 euroa).

IMG_0840 popenguine12

Popenguinen keskustaa.

IMG_0843 popenguine13

Lisää keskustaa. Tällä kertaa hiekkakuja.

Musta madonna eli mustaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi lähetyssaarnaajille aikoinaan Popenguinen luonnonsuojelualueella eli siellä rantatörmällä, jolta olin tulossa. Tämän vuoksi kylästä on tullut huomattava pyhiinvaelluskohde katolilaisten keskuudessa. Vuosittain touko-kesäkuussa senegalilaiset, samoin kuin naapurimaiden kristityt tapaavat suunnistaa paikkakunnalle. Siitäkin huolimatta, että Popenguine on muun Senegalin tavoin muslimienemmistöinen, ei keskustassa liikkuessaan huomaa muuta kuin katolilaisuuden vaikutuksen. Kylässä on kaunis katolilainen kirkko sekä kaikkialla viittoja “grotte“-nimiseen paikkaan. Grottessa on suuri Neitsyt Marian alttari sekä useita pienempiä muiden pyhimysten alttareita, joilla katolilaiset tapaavat käydä rukoilemassa. Itse kuvasin kirkon ja käväisin myös grottessa. Sinne saapui samaan aikaan paikallinen isä pienen tyttärensä kanssa rukoilemaan. Lähde: [1]

IMG_0848 popenguine7

Popenguinen kirkko.

IMG_0858 popenguine10

“Grotten” keskipisteenä oleva Neitsyt Marian alttari, jonne uskovaiset tuovat kukkia ja rukouksia paperilappusillaan.

Popenguine11

Pyhän Franciscus Assisilaisen alttari on yksi pienemmistä alttareista “grottessa”. Myös hän ottaa vastaan kukkia ja rukouksia.

Hotellillani mauritanialainen kauppias, Sidi nimeltään, halusi esitellä helyjään minulle, vaikken ollutkaan kiinnostunut. Myynnissä oli juurikin samoja koruja kuin Mauritanian pääkaupungin Nouakchottin Marché Capitalella, jolla olin juuri vähän aikaa sitten vieraillut. Kun koruja katsoi tarkemmin, huomasi monen niistä olevan muovia. Nouakchottissa vastaavat olivat sentään olleet vielä eebenpuuta. Sidi itsekin myönsi niiden olevan muovia. En ostanut mitään, vaikka olisin saanut Mauritanian-kävijänä kunnon alennuksenkin kuulemma. Mauritanian ouguijatkin olisivat kelvanneet, sillä Sidi oli pian lähdössä käymään kotonaan. Oli kuitenkin hauska vaihtaa muutama sana hassaniyaksi pitkästä aikaa!

Popenguine1

Pussillinen fatayoita.

Sen sijaan ostin hotellin läpi kulkeneilta mamoilta pussillisen fataya-nimisiä pieniä uppopaistettuja piiraita, paitsi että piiras lienee kylläkin väärä nimi näille. Fatayoiden sisällä oli ainakin kalaa. Sain lisäksi kaani-nimistä vahvaa tomaatti-sipuli-kastiketta, joihin fatayoita kuuluu dipata. Menin syömään ne rannalle. En ehtinyt kovin montaa syödä, kun jo taas yksi juoppo istahti viereen. Mies esittäytyi juhlallisesti rannan johtajaksi! Ei hän sentään mitään pääsymaksua alkanut periä, mutta fatayani olisivat kelvanneet. Mies kertoi, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. Tuli vain mieleen, että viinaan kyllä oli ollut varaa. Hotellillani oli palatessani alkanut illalliskattaus. “Vanhat eurooppalaiset hipit” olivat löytäneet normaalit vaatteensa jostain ja tulleet illallistamaan. Tällä kertaa rastapoikia ei näkynyt.

Popenguine3

Paikallisen koulun muuri sanoo: “yhtenäisyys, kuri, työ”.

Päivä Joal-Fadiouthissa

23.5.2014

Päivä Joal-Fadiouthissa! Omassa päässäni Joal-Fadiouthin kaltainen kylä, tai paremminkin pikkukaupunki, voittaa mennen tullen kaikki eläimiä kuhisevat luonnonpuistot. Jo maantiede on mielenkiintoinen: Atlantin ja mangrovesuon välissä sijaitseva Joal-Fadiouth on oikeastaan kahdesta kylästä, Joalista ja Fadiouthista, muodostuva kokonaisuus. Joal sijaitsee mantereella ja on paljon suurempi kuin pieni Fadiouth, joka puolestaan on saari. Fadiouthin saari on yhteydessä Joaliin puisella sillalla, niin kapealla, ettei sitä pitkin mahdu auto kulkemaan. Näin ollen saarella ei ole moottoriajoneuvoja, vaan kaikki kuljetetaan eläinten avustuksella. Tosin saaren kapeille kujille ei auto mahtuisikaan.

Myös kulttuurinen puoli on kunnossa: Joal-Fadiouth on senegalilaisittain kummajainen, sillä siellä asuu suuri määrä kristittyjä. Esimerkiksi Fadiouthin väestöstä noin 90 prosenttia kristittyjä, kun koko maan väestöstä muslimeja on se 90 prosenttia. Joal-Fadiouthin asukkaat ovat hyvin ylpeitä tällaisesta kahden uskontokunnan yhteiselosta, mikä näkyy myös siinä, että niin muslimit kuin kristitytkin haudataan samalle hautausmaalle. Valtaosa ihmisistä asuu Joalissa, samoin palvelut, kuten minun Le Thiouraye -hotellini, ovat suurimmaksi osaksi mantereella.

Joal-Fadiouth5

Joalin kalasatamasta.

Hotelli Le Thiourayen huonehintaan kuuluu aamupala, joka tarjoillaan hotellin ravintolassa kunhan henkilökunta ensin herää. Itse olin taas jalkeilla ennen seitsemää, koska ei tänne nukkumaan oltu tultu! Ehdin aamupalaa odotellessani käydä hiekkaisilla lähikujilla harhailemassa. Myös täällä tiet Joalin halki kulkevaa kilometrien pituista pääkatua lukuun ottamatta ovat hiekkaa. Lapset olivat lähdössä koulutielle, muuten oli hiljaista. En toki vielä tiennyt, miten vilkas paikka Joal muutenkaan on.

Aamupalani sain kello kahdeksalta, ja siihen kuului patonkia ja kahvia. Le Thiourayen ravintola sijaitsee terassilla joen rannalla, aivan joessa kiinni, minkä vuoksi kalastajat ja simpukankerääjät joutuvat lähes kahlaamaan ohi kulkiessaan. En tosin ole aivan varma, onko kyseessä joki ollenkaan, vaan ainoastaan laajemman mangrovesuon osa. Kaunis paikka joka tapauksessa. Pöytäseuraksi sain hotellin omistajan, joka tuli kyselemään kuulumisia ja leikkaamaan kynsiään! Jo lähes kuukauden ranskankielisessä Afrikassa pyörineenä ymmärsin aika paljon omistajan puheesta, johon vastailin kykyjeni mukaan joko ralliranskallani tai englanniksi. Ranskaahan en ole koskaan päivääkään opiskellut. Tällä hetkellä Joal-Fadiouthissa oli kuulemma hiljaista, mutta talviaikaan turisteja on enemmän. Enemmänkin voisi silti olla. En kysynyt, onko viisumiuudistus vaikuttanut heihin jotenkin.

IMG_0599 joal-fadiouth6

Eugène.

Joal-Fadiouth7

Kulkupelimme.

Aamupalan jälkeen otin suunnaksi Fadiouthin saaren. En päässyt kuin 500 metriä, kun vanhempi herra, Eugène nimeltään, pysäytti minut. Hän oli polkupyörällä matkalla toiseen suuntaan, mutta halusi nyt viedä minut lyhyelle veneretkelle yhdestä puusta veistetyllä veneellä, piroguella. Suunnilleen ymmärsin, mitä hän kertoi ja varsinkin hinnan ymmärsin. Hän pyysi 7000 frangia eli noin 10,7 euroa. Tinkasin hinnan 4000 frangiin (noin kuusi euroa), sillä minulla ei oikeastikaan ollut liiaksi rahaa. Joal-Fadiouthissa kun ei ole pankkiautomaattia, enkä viitsinyt sellaisen takia ajella Mbouriin ja takaisin. Ei muuta kuin kohti pirogueta sitten! Näkisin kuulemma mangrovepuskaa, kylien mielenkiintoisen hautausmaan ja kävisimme kiertämässä myös itse Fadiouthin saarta.

Kävelimme Fadiouthin saareen vievän sillan juurelle, jossa hyppäsin veneeseen. Vene ei ollut Eugènen oma, vaan hän vuokrasi sen nyt pientä maksua vastaan. Mies ohjasi pirogueta pitkällä, vedenpohjaan asti ulottuvalla, puukepillä. Matkan aikana näki hyvin, kuinka simpukankerääjät olivat toimissaan mangroven reunoilla. Eugène sauvoi veneemme pienen kierroksen jälkeen mangrovekasvillisuuden reunoja pitkin Joal-Fadiouthin hautausmaan mutaiseen, pieniä rapuja vilisevään, rantaan.

IMG_0643 joal-fadiouth9

Hautausmaan korkeimmalla kohdalla on suuri risti.

IMG_0641 joal-fadiouth12

Kristittyjen hautoja ja miljoonittain simpukankuoria.

IMG_0639 joal-fadiouth11

Huhtikuussa 2014 kuolleen kristityn hauta. Taustalla Fadiouthin saari.

Joal-Fadiouth8

Kahden muslimin haudat. Taustalla Fadiouthin saari.

IMG_0633 joal-fadiouth10

Tavallisten muslimien haudat on merkitty metallilaatoin.

Omalla saarellaan mangroven laidassa sijaitseva hautausmaa on erikoinen paikka, sillä samalle alueelle on haudattu niin kristittyjä kuin muslimeitakin. Hautoja myöten koko pieni saari tuntuu olevan paksun simpukankuorikerroksen peitossa. Muslimien hautoja on vähemmän. Ne tunnistaa siitä, että merkiksi on pantu vain metallikyltti, jossa on vainajan nimi sekä yleensä syntymä- ja kuolinajat. Ilmeisesti varakkaammat muslimivainajat ovat tosin saaneet vähän parempia hautoja, kuten metallihäkin hautansa päälle. Eugène osoitteli hautoja ja sanoi “Allahu akbar” varmistaakseen, että ymmärsin niiden olevan muslimihautoja. Kristittyjen haudat sen sijaan on merkitty valkoisilla risteillä.

Hautausmaalla Eugène halusi antaa osoitteensa minulle, hän asuu Fadiouthin saarella. Eugène oli ensimmäinen ja viimeinen senegalilainen, jonka yhteystiedot sain, enkä nyt laske mukaan parin huijarin puhelinnumeroita senegalilaisen sim-korttini muistissa! Varmaan täytyy Fadiouthiin vähintään joulukortti lähettää! Mauritaniasta ja Gambiasta minulla sen sijaan on läjäpäin uusien tuttavuuksien yhteystietoja ja heillä vastaavasti minun.

IMG_0667 joal-fadiouth17

Näkymä Fadiouthiin hautausmaalle johtavalta sillalta.

IMG_0654 joal-fadiouth13

Fadiouthin saaren kapeilta simpukkakujilta.

IMG_0656 joal-fadiouth18

Pyhän Francisco Xavierin kirkko Fadiouthissa.

Hautausmaalta kävelimme puista siltaa pitkin Fadiouthin saarelle. Saaren mutaisilla rannoilla tepastelevat siat ovat varma merkki siitä, että on saapumassa lähes kokonaan kristittyyn kylään! Muslimeillehan sika on saastainen eläin. Hautausmaan tavoin myös Fadiouthin saaren kujat ovat valkoisten simpukankuorten peitossa. Kuoria on hyödynnetty myös itse talojen rakennusmateriaalina. Sitä en varmaksi tiedä, mistä miljoonat kuoret on saarelle ja hautausmaalle tuotu. Veikkaisin, että niitä on aikojen saatossa vain kerääntynyt, kun ihmiset ovat keränneet simpukoita ravinnoksi mangrovelta. Toimintaa harrastetaan vielä tänäänkin, mistä kertovat ruskeiden simpukankuorten kasat Fadiouthin kujilla.

IMG_0663 joal-fadiouth14

Fadiouthin torialue on pieni.

Joal-Fadiouth21

Mamat myyntipuuhissaan Fadiouthin torilla.

IMG_0715 joal-fadiouth15

Arkkienkeli Rafaelin alttari Fadiouthissa. Vai mitä nämä tällaiset kopit ovat?

Eugène johdatti minua saaren kujilla. Kävimme saaren katolilaisessa kirkossa ja kuljimme piskuisen torialueen poikki. Myynnissä oli vihanneksia ja hedelmiä. Kristinuskon voimakkaan läsnäolon huomaa myös katolilaisten pyhimysten “alttareina” ympäri saarta. Palasimme kierroksen jälkeen veneelle hautausmaan rantaan, josta 63-vuotiaaksi osoittautunut Eugène sauvoi veneen takaisin mantereelle.

Rannassa on ravintola, mutta sen hinnat olivat minun kukkarolleni liikaa, joten ostin vastapäisestä “ravintolasta” kanasandwichin eli kanasipulisekoituksella täytetyn patongin, johon pienellä lisämaksulla ostin myös keitetyn kananmunan. Jälkiruoaksi ostin eräänlaisen korvapuustin. Menin syömään ne Atlantin puoleiselle hiekkarannalle. Vaan ennen rannalle pääsyä koululaiset olivat jo ehtineet vaatia sanomalehteen käärittyä patonkiani itselleen! Itse ranta oli tyhjä, mutta ei tyhjä roskista.

Joal-Fadiouth16

Atlantin valtamereen rajoittuva hiekkaranta Joalin puolella.

IMG_0709 joal-fadiouth19

Näkymä Joalista Fadiouthiin johtavalta sillalta.

Halvaksi tulleen ruokailun jälkeen kävin Fadiouthin saarella pikaisesti vielä uudelleen. Ottamassa lisää kuvia. Ostin samalla käynnillä myös mangoja. Saarella oli jonkinlainen kyläkokous menossa, sillä kymmenittäin kylän miesväkeä oli kerääntynyt yhteen. Paluumatkalla, Fadiouthin ja Joalin välisellä puusillalla, kohtasin jo aamulla näkemäni “oppaan”. Ilmeisesti kyseessä oli astetta virallisempi kuin aamuinen Eugène-herra. Eugène olikin kaikkea muuta kuin virallinen, mutta se ei haitannut. Vaikka olin jo aamulla selittänyt rahatilanteeni, olisi tämä opas silti tahtonut viedä minut katsomaan jotain valtavan suurta apinanleipäpuuta, se olisi very critical. Kieltäydyin ja palasin Joaliin.

Vuorossa oli Joalin koluaminen. Kuljin aluksi hiekkaisia katuja lähellä Atlantin puoleista rantaa kohti pohjoista. Sitten löysin jälleen yhden kalasataman, ehkä viehättävimmän tällä matkalla. Rannalla oli kymmenittäin värikkäästi maalattuja veneitä. Osa veneistä oli saanut Real Madridin ja FC Barcelonan logot kylkiinsä, parissa liehui Yhdysvaltojen lippu. Sain kulkea rauhassa. Kalasatamasta siirryin Joalin halki kulkevan pääkadun varteen ja jatkoin edelleen kohti pohjoista. Senegalin ensimmäinen presidentti Léopold Sédar Senghor syntyi vuonna 1906 Joalissa ja hänen kotitalonsa on Mbind Diogoye -nimisenä museona tätä nykyä. Edellisiltana taksinkuljettaja oli näyttänyt paikan, joten ajattelin käydä katsastamassa paikan. Museo sijaitsee pääkadun varrella ja kävelin varmaan ainakin kolme kilometriä tietä pitkin. Sitten luovutin ja palasin takaisin. Ehkä kävelin ohi. Neuvojahan en suomalaisena kysellyt!

IMG_0724 joal-fadiouth4

Rakennus Joalissa, Atlantin rannalla.

Joal-Fadiouth23

Joalin kalasatama.

IMG_0738 joal-fadiouth22

Tämän veneen kalastajat kannattavat espanjalaista Real Madridia.

Joal-Fadiouth24

Katunäkymä Joalin pääkadulta kohti merenrantaa.

Senegalissa oleskeluni aikana olin havainnut, että vanhemmilta naisilta ei kannata ostaa yhtään mitään. Heidän hintansa ovat pilvissä. Huomasin sen taas, kun aioin ostaa kadunvarren mamalta pari mangoa (niitä meni ihan mahdottomasti!). Aikomukseksi jäi. Mama selitti, että “näin meillä Senegalissa” tai jotain sinne päin. Jonkun matkan päästä ostin nuorelta mieheltä kilon mangoja samaan hintaan, mitä mama pyysi kahdesta hedelmästä.

Hotellini ravintolasta on kaunis näky mangrovesuolle, jota lähdin seuraavaksi katsomaan. Ravintolasta näkyy myös Samba Diaan ja muihin pikkukyliin johtava hiekkatie, jota pitkin lähdin kulkemaan. Tiellä kulkee puskatakseja näihin pieniin kyliin. Yksi puskataksi ei ollut kunnolla edes päässyt matkaan, kun se oli lauennut tien varteen ja sinne odotettiin nyt taitavaa mekaanikkoa. Kävelin tietä pitkin parisen kilometriä. Muutaman sadan metrin jälkeen autoilijat ovat hylänneet varsinaisen tien sen huonon kunnon vuoksi ja siirtyneet ajamaan tien vieressä. Ajan saatossa tie tulee varmasti siirtymään uudelleenkin, kunhan tämä korvaava tiekin ajetaan pilalle. Tai sateet pilaavat sen.

Joal-Fadiouth27

Mangrovea.

IMG_0774 joal-fadiouth29

Roskainen tienvarsi ja samalla roskainen mangrove.

Kävellessäni tein taas tuttuja huomioita: Senegal tosiaan on kuin Intia, vaikka en ole Intiassa käynytkään, mutta se on roskaisen maineessa. Tämänkin hiekkatien varsi ja mangrovekasvillisuus samalla on kuin kaatopaikka. On lasinsiruja, rikkinäisiä kännykänkuoria, rautalankaa, valtavasti muovipusseja, muuta muoviroskaa. Ja sitten niistä yritetään polttaen eroon. Nytkin tienvarressa savusi jätekasoja. Kaksi kulkukoiraa oli löytänyt “kaatopaikasta” kotinsa. Luultavasti siellä siis joskus on jotain syötävääkin tarjolla.

IMG_0781 joal-fadiouth26

Ruska-aika mangrovesuolla. Taustalla apinanleipäpuita.

Samba Dian hiekkatieltä selvittyäni kiertelin vielä vähän Joalin sivukujia, kun luonnonvaloa riitti vielä hetkiseksi. Kolme poikaa tuli juttelemaan. Yksi heistä oli syntynyt Gambiassa ja osasi englantia. Ylitsevuotava ystävällisyys jotenkin paistoi tästä Gambian-pojasta läpi, mikä vähän laittoi varoituskelloja soimaan. Hän jäi kaipaamaan minua, hänen suurta ystäväänsä, kun sanoin jatkavani matkaa. Lähellä hotelliani kohtasimme uudelleen eli poikaporukka oli seurannut minua. Tässä vaiheessa tämä 13-vuotiaaksi esittäytynyt Gambian-poika tuli tulkkaamaan minulle, kun eräs humalassa ollut setä oli kutsumassa minua seuraavana päivänä Samba Diaan, se olisi upea paikka. Majoitus järjestyisi hänen perheensä luona. Eipä kyllä tullut mieleenkään lähteä tällaisen tyypin matkaan. Kun kännissä ollut mies pistäytyi pikaisesti viereisessä ravintolassa, Gambian-poika selitti minulle, että miestä kiinnosti ainoastaan reppuni sisältö, rahat ja kamera. Mies oli kuulemma hiljattain puukolla uhaten tai jotenkin muuten väkivalloin päästänyt jonkun turistin omaisuudestaan, kun tämä valkonaama oli erehtynyt lähtemään miehen kanssa Samba Diaan. Uskoo ken tahtoo.

Samba Dian mies luovutti. Gambian-poika valisti minua, että Joal-Fadiouth on hyvin vaarallinen. Samoin koko Senegal on very, very dangerous. Ei kannattaisi liikkua missään. Kerroin, että itse olin kyllä kokenut koko maan hyvinkin turvalliseksi. Kerroin, että vain Dakarissa taksissa istuessani reppuun oltiin tunkemassa kättä. Gambian-poika käänsi keskusteluamme kahdelle muulle pojalle. Hekin olivat korkeintaan 15-vuotiaita. Yhden pojan paidassa luki osuvasti DANEgerous. Jonkun tanskalaisen firman paita? Jutellessamme juuri tämä DANEgerous-tyyppi kävi vaivihkaa takanani katsomassa, ikään kuin, voisiko reppuni sisältöön jotenkin päästä käsiksi. No eihän sinne pääse, kun ostin reissua varten repun, jonne pääsee vain selkäpuolelta. Poika kyseli hotelliani, mutta kerroin vain, että se on tässä sadan metrin päässä. Se aiheutti kiivaan keskustelun poikien kesken. Gambian-poika ehdotti seuraavaksi, että nyt lähtisin heidän matkaansa. Kun en kerran Samba Diaankaan lähtenyt, en lähtenyt poikien matkaankaan! Koplan puhemies oli ainoa rosvonoloinen, kaksi muuta sen sijaan eivät vaikuttaneet mitenkään kriminaaleilta. Jotain mätää tässä touhussa kuitenkin oli!

Vein kuitenkin omaisuuteni hotellille, otin vain 2000 frangia (kolme euroa) taskuun ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Eilisillan Nokia-mies tunnisti minut ja huuteli tien toiselta puolelta Finland, Finland! Ruokapaikka löytyi läheltä. Ei mikään hieno turistiravintola, vaan tavallisen kansan ravintola, jossa ovena oli rispaantunut verho ja pöydät liian matalia. Tai tuolit liian korkeita. Juuri sopiva minulle! Ranskalaiset ja kanakastike oli päivän annos. Oikein hyvää ja halpaa.

IMG_0747 joal-fadiouth25

Joalin halki kulkeva pääkatu.

Paluumatkalla päädyin vielä hotellin naapuriin minttuteelle. Naapurissa tuntui asuvan koko suku tai ainakin melkein. Talossa asui Jules kahden veljensä kanssa sekä nainen, joka oli miesten sisko tai jonkun vaimo. Lisäksi seassa pyöri lapsia. Jules oli kalastaja, mutta osasi silti jostain syystä englantia. Ei ollut kuulemma Gambiassakaan asustanut. Toinen veli oli nimeltään Mamadou. Hän oli töissä postissa ja päällään hänellä oli t-paita, jossa oli Senegalin postin toimitusjohtajan Mamadou Thiorin kuva. Mahtaakohan Itellakin tehdä työntekijöilleen toimitusjohtajansa kuvalla varustettuja paitoja. Kolmannen veljen nimeä en osaa kirjoittaa.

Jules ihmetteli, miksei minulla ollut vielä senegalilaista tyttöystävää. Nyt mentäisiin hankkimaan. Kuulemma täällä saisi kaksi sillä hinnalla, millä Euroopassa vain yhden! Kerroin mahdollisimman hienovaraisesti, ettei minulla ollut tarpeeksi rahaa, sillä Joal-Fadiouthissa ei ole sitä pankkiautomaattia ja että olin etsimässä mieluummin eurooppalaista tyttöystävää, sillä täältä Afrikasta naisen “kotiuttaminen” olisi hyvin vaikeaa. Jules totesi, etten taida pitää senegalilaisista. Noh, ei illanvietto siihen loppunut. Katselimme valokuvia ja joimme lisää minttuteetä. Jules olisi tahtonut välttämättä ostaa neljä vuotta vanhan Nokian puhelimeni, siitäkin huolimatta, ettei ranskaa ole valittavissa kieleksi. Pohjoismaisten kielten lisäksi tarjolla oli ainoastaan englanti. Senegalissa peruspuhelin maksaa kuulemma 10 000-15 000 frangia eli noin 15-22 euroa. Vielä ennen kuin pääsin nukkumaan hotellilleni, pyysi Jules tietenkin rahaa. Annoin 500 frangin setelin (0,75 euroa), että hän sai ostettua tupakka-askin. Sekin on täällä siis aika edullista.

Joal-Fadiouth20

Joalin rannat ovat täynnä rapuja. Tällä lajilla toinen saksi on ylisuuri toiseen verrattuna.

Matka Gambiasta Senegalin Joal-Fadiouthiin

22.5.2014

Edellisiltana olin sopinut Bakaun pyörävuokraaja-Jimmyn kanssa, että pitäisin vuokrapyöräni vielä yön yli. Hintaa moiselle tuli 50 dalasia eli alle euro. Aamulla olin luovuttamassa huonettani Fajara Guesthousessa ja kuten tavallista, ainuttakaan henkilökunnan jäsentä ei taaskaan ollut mailla halmeilla. Hotellissa remonttia tehneet miehet ottivat asian hoitaakseen ja jonkin ajan kuluttua sain avaimen palautettua. Sitten pyöräilin rinkka selässä Bakaun kylään. Jimmy oli jo hereillä, vaikka ilta Lama Lama -yökerhossa oli kuulemma venähtänyt pikkutunneille. Puhetta miehellä riitti taas suomalaisille korvilleni hieman liikaakin. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, sillä sen verran erilaista gambianenglannin ääntämys on: esimerkiksi girl ääntyy “gall” ja Germany puolestaan “Jamani”. Sen sijaan esimerkiksi ne senegalilaiset, jotka englantia osaavat, ääntävät kieltä paljon selkeämmin.

IMG_0395 gambia43

Vielä yksi kuva Bakausta.

Lähdin Jimmyn kanssa etsimään Banjuliin menevää shared-taxia eli minibussia. Odotellessamme tien varressa kymmenisen minuuttia, taksit tarjosivat innokkaasti kyytejään. Jimmy torjui tarjouksia, ilmoittamalla minun tulleen tänne Casablancasta saakka, enkä todellakaan tarvitsisi omaa taksia! Casablanca tuntuukin olevan monien haaveiden kohde tässä maassa. Onhan se tietysti jo aika lähellä Eurooppaa. Minibussi tuli, samoin hyvästelyn aika. Minibussin kyydissä noin 20 minuutin matka pääkaupunkiin maksoi 12 dalasia eli noin 0,2 euroa. Matkalaukusta ei veloitettu ylimääräistä. Yksityistaksikyyti Banjuliin olisi maksanut 200-400 dalasia (noin 3,8-7,5 euroa). Bakausta lähtiessämme minibussi oli täynnä, mutta pian etupenkiltä jäi yksi matkustaja pois ja minut ohjattiin sinne. En valkoisena kolonialistiriistäjänä tietenkään odota, enkä edes kaipaa mitään erikoiskohtelua, sillä olen vain vieraana tässä maassa. Kieltämättä tällainen kohtelu kuitenkin tuntui mukavalta, etenkin kun tiesin, että Senegalissa meininki saattaisi muuttua taas päinvastaiseksi.

gambia42

Veneitä Gambiajoen rannalla Banjulissa.

Perillä Banjulissa minibussi jättää matkustajat Independence Drive -kadun varteen, josta edelleen on käveltävä tai otettava taksi. Noin kilometrin matkasta halki Banjulin vanhankaupungin kaupungin lauttasatamaan on helppo selviytyä, sillä näin pienessä kaupungissa eksyminen on mahdotonta. Lippu Gambiajoen yli Barraan liikennöivään Johé-lauttaan maksaa 15 dalasia (noin 0,3 euroa) ja sen ostaminen tapahtuu lippuluukulta, jonne rynnii kymmenittäin ihmisiä samaan aikaan. Vanhemmat naiset ovat kokemukseni mukaan pahimpia etuilijoita ja kiilaajia. Ennen lähtevien terminaaliin pääsyä, toisella luukulla kysytään vielä kansallisuutta, osoitetta Gambiassa (eli hotellia) sekä nimeä. Näistä muodollisuuksista selvittyäni, istahdin terminaalin penkille odottamaan ja syömään 15 dalasilla ostamiani munkkeja. Ruokamyyjien lisäksi terminaalissa parveilee muitakin myyjiä. Vieressäni mies osti silkkihuivin, ilmeisesti vaimolleen tuliaiseksi. Pian toiselle puolelle istahti senegalilainen hajuvesikauppias, joka myi naisille muun muassa ällöttävänhajuista banaanihajuvettä. Sitä ei totisesti tarvitse kuin vähän sipaista kämmenselkään, niin banaanin löyhkää saa haistella loppuvuoden! Kuulemma kauppa silti käy niin hyvin, että voi hetkisen levähtääkin.

Sitten lautta saapui Banjulin satamaan, tyhjeni ja pian me Barraan-menijät olimme rynnimässä lautalle. Kaikki yhtä aikaa. Mieleeni tuli, että lautta täyttyisi hetkessä, jos ihmiset osaisivat jonottaa. Myös Intiassa tapahtuvat joukkotallautumiset muistuivat mieleen. Olin terminaalissa saanut kaksi uutta kaveria: Laminin ja Musan. Molemmat päälle kolmekymppisiä miehiä, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta nyt he ottivat minut “suojiinsa”. Tungin itseäni eteenpäin lautassa Laminin ja Musan kulkiessa edellä. Virne kasvoillaan he kertoivat tällaisen olevan ihan normaalia Gambiassa. Lautta lähti, kun sen joka sopukka oli täynnä ihmisiä. Liikkumatilaa ei ollut yhtään, mutta silti kaupustelijanaiset kulkivat taitavasti seassa myyntiartikkelit pään päälle asetetulla vadilla. Sekä Lamin että Musa tuntuivat olevan ylpeitä Johé-lautasta ja kyllähän tästä Gambian ainoasta (toimivasta) lautasta, joka on vieläpä nopea ja uudenaikainenkin, voi ollakin ylpeä!

Perillä Barran rannassa rynnittiin myös. Lamin ja Musa hoitivat minulle paikan paikallisten hintaan seitsemänpaikkaisesta puskataksista. Mahtavia ihmisiä nämä gambialaiset, harmi vain, kun en “ehtinyt” viettää tässä maassa pidempään.

Puskataksimatka oli hyvin lyhyt, ainoastaan noin 15 kilometriä. Gambian rajamuodollisuudet tapahtuvat Amdallain kylässä. Ulkomaalaiset joutuvat käymään kahdessa huoneessa, joista ensimmäisessä tentataan, mikä oli matkani tarkoitus ja mihin olen Senegalissa menossa. Tenttaajan kysymykset olivat sen verran arkaaista englantia tai muuten vain epäselviä, että ennen minua ollut sierraleonelainen nainen hohotteli avoimesti niille ja väänsi niistä vitsiä minulle. Niin Sierra Leone kuin Gambiakin on virallisesti englanninkielinen maa eli kielimuurin luulisi olevan matala. Seuraavaksi pääsin toiseen huoneeseen, josta sain poistumisleiman aikani jonotettuani. Takanani jonotti Beninissä asuva hollantilainen mies ja Ranskan passilla matkustanut musta pukumies. Pukumies olisi mielellään ohittanut koko lyhyen jonomme, mutta tukin vaivihkaa ovensuun. Odottakoot mokoma vuoroaan. Lopulta kun hän pääsi huoneeseen, kohdeltiin herraa silkkihansikkain ja leima tuli passiin saman tien. Minun passini syynäys oli vielä tässä vaiheessakin kesken ja kysymyksiä herätti, että eivätkö Suomen kansalaiset tosiaan tarvitse Gambiaan viisumia. Yksi virkailija tiesi kertoa, ettemme tarvitse.

Gambian rajamuodollisuuksista selvittyäni, vaihdoin Gambian dalasit takaisin Senegalin valuuttaan, Länsi-Afrikan frangeihin. Koko rajalla oleskeluni ajan yksi hevoskärrymatkaa Senegalin puoleiselle puskataksiasemalle kaupannut mies oli odotellut minua. En ollut pyytänyt häntä odottamaan, mutta hän selvästi haistoi pohjattoman rahavarantoni. Ajattelin matkan maksavan liikaa, sillä hevoskärryt odottivatkin sadan metrin päässä raja-asemalta, rakennusten takana. Olin oikeassa, hän pyysi tähtitieteellistä summaa. Lisäksi kärryihin kömpivät jostain äiti lapsineen, luultavasti minua siis haluttiin vain maksumieheksi. Sanoin käveleväni puskataksiasemalle, sinne olisi noin kilometrin matka. Hinta laski, mutta en silti kiinnostunut.

Minulla ei ollut vielä Senegalin tuloleimaakaan passissani, minkä sain ongelmitta rennon asialliselta, englantia puhuvalta virkailijalta. Hän kysyi ainoastaan, mihin aikoisin Senegalissa mennä. Vastasin, että Mbouriin. Senegalin puoleinen raja-asema on nimeltään Karang. Passintarkastuksen ohi voi kävellä huomaamattaan hyvin helposti. Itsekin huomasin sen sattumalta. Rakennus sijaitsee aivan Gambian vastaavan rakennuksen vieressä.

Näin olin jälleen Senegalissa, maassa, johon minulle oli jo ehtinyt muodostua viha-rakkaus-suhde.

Rajalta puskataksiasemalle kuljin mopotaksilla. Ankaran tinkauksen jälkeen sovimme hinnaksi 200 frangia. Perillä annoin miehellä kuitenkin 250 frangin (noin 0,4 euroa) lantin, koska hän ei edes yrittänyt nostaa sovittua hintaa. Puskataksiaseman rahastajat ja matkustajien haalijat osasivat vielä jotenkuten englantia, mutta silti vanhasta muistista tinkasin ranskaksi. Paikasta sept-placessa pyydettiin tuttuja Senegal-hintoja, joten päätin matkustaa Mbouriin linja-autolla, sillä sellainen oli lähes täynnä ja näin ollen kohta lähdössä. Sovimme tinkauksen jälkeen lippuni hinnaksi 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Summaan sisältyi myös matkalaukkumaksu. Maksoin matkan 5000 frangin setelillä, mutta sitten siitä ei yhtäkkiä oltukaan halukkaita antamaan takaisin riittävästi vaihtorahaa. Nostin äläkän ja nousin jo paikaltani osoittaakseni, että minun ei ole pakko matkustaa tällä välineellä. Lähellä olevat matkustajat komensivat rahastajan antamaan minulle oikean määrän vaihtorahaa. Oikeus voitti taas.

Senegalilaisessa linja-autossa on tiivis tunnelma, sillä myös keskikäytävällä on käännettävät penkit. Näin ollen yhdessä rivissä istuu viisi matkustajaa. Itse istuin käytävällä olevalla penkillä. Olin jälleen ainoa toubab, valkonaama. Pian tuli pysähdys, jonka vuoksi kaikkien tuli poistua linja-autosta. Sotilaat halusivat tutkia bussin läpikotaisin. Osa joutui availemaan matkatavaroitaan. Eräs mies oli kiinnostunut mistä kaukaa olen tulossa, mutta ei hänkään Suomea tiennyt. Pohjois-Eurooppakaan ei soittanut kelloja, mutta la Russie, Venäjä, sentään oli tuttu maa. Tarjosin miehelle keksin, joita olin hamstrannut Gambiasta. Suklaakeksejä Britanniasta!

Matka Karangista sujui miellyttävissä merkeissä: saunamaisissa lämpötiloissa ja jalat mahdollisimman vaikeassa asennossa. Kaolackin kaupungissa käännyimme Dakariin menevälle tielle, jonka varrella myös Mbourin kaupunki on. Aurinko ei ollut ihan vielä laskemassa, kun saavuimme Mbourin suurelle puskataksiasemalle. Päätin muuttaa suunnitelmaa ja jatkaa vielä tänään Joal-Fadiouthiin, jonne on noin tunnin matka Mbourista sept-placella.

Matka alkoi vauhdikkaasti, mutta kaupungin ulkopuolella santarmi pysäytti meidät, kuten myös kaikki muut tielläliikkujat. Kuljettajamme meni selvittelemään asioita. Mukaansa hän otti auton paperit, mutta niitä ei haluttu katsoa. Korruptiopysäytys! Aikansa kuljettajia palloteltiin santarmilta toiselle ja käsiä leviteltiin. Reilun kymmenen minuutin kuluttua matkamme jatkui, kun luultavasti lahjuksia oli ensin maksettu. En ymmärtänyt autossa käydystä keskustelusta mitään, koska se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä.

Perillä Joal-Fadiouthissa otin taksin Le Thiouraye -nimiseen hotelliin. En koskaan oppinut lausumaan hotellin nimeä. Samaan taksiin tuli myös vapaamatkustaja, joka jäi jo aikaisemmin kyydistä. Kuljettaja innokkaasti esitteli kotikaupunkiaan (tai paremminkin kahden kylän, Joalin ja Fadiouthin kokonaisuutta) ja kyseli minulta ne tavalliset kysymykset.

Matka Gambian Fajarasta polkupyörällä, minibussilla, kävellen, lautalla, puskataksilla, mopotaksilla, linja-autolla, toisella puskataksilla ja lopuksi vielä kaupunkitaksilla tänne Senegalin Joal-Fadiouthiin kesti kaikkiaan noin 12 tuntia, vaikka matkaa on vain noin 270 kilometriä. Linnuntietä kylien välinen etäisyys on noin 80 kilometriä.

IMG_0583 joal-fadiouth3

Tästä sisään hotelli Le Thiourayeen. Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa on otettu 23.5.

IMG_0586 joal-fadiouth2

Tässä osassa rakennusta ovat hotellin kolme huonetta. Omani on keskellä.

Le Thiouraye on pieni, vain kolmen huoneen hotelli, mutta ajattelin siellä siltikin olevan tilaa. Eihän nyt ollut mikään turistikausi, eikä Senegal muutenkaan ole mikään maailman suosituin matkailumaa. Hotellin vastaanotossa oltiin aluksi aivan ihmeissään, että minun kanssani nyt tulisi tehdä. Ei sitten tullut mieleenkään, että voisin huoneen ehkä tarvita, kun olen isojen kantamusten kanssa liikkeellä! Vaikka emme olleetkaan yhtään samalla aaltopituudella, sain kuin sainkin huoneen kahdeksi yöksi alennushintaan: kaksi yötä maksoi 26 000 frangia eli noin 39,6 euroa. Huone ja hotelli muutenkin oli tuttuun senegalilaiseen tapaan hyvin siisti. Kun laitoin huoneeseeni valot päälle, lähti edellinen asukas menemään. Seinällä oli nimittäin jonkinlainen lisko (gekko tai joku vastaava). Ensi kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n näin myös torakan. Se pääsi hengestään. Vettä ei tullut, mutta sangollinen vettähän riittää mainiosti suihkussa käyntiin. Wifiä ei tästä hotellista löydy.

Joal-Fadiouth1

Huoneessani oli parisängyn lisäksi yhden hengen vuode. Hyttysverkot olivat ehjiä.

Hotelli Le Thiourayen ravintolan ruokalista on Lonely Planetin mukaan yhden Senegalin parhaimman kokin “säveltämä”. Opuksesta ei käy ilmi, onko tämä top chef itse myös töissä tässä ravintolassa. Veikkaisin asian olevan näin, sillä keittiöstä kannettiin minulle erinomainen annos kanaa, ranskalaisia ja riisiä. Tänään listalla oli saatavana ainoastaan kanaa ja riisiä sekä kanaa ja ranskalaisia. Sain nähtävästi molempia. Ravintolassa oli samaan aikaan myös hotellin toinen asukas, hollantilainen, Dakariin sijoitettu kirjeenvaihtaja. Hänellä oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu.

Ruokaillessani otin kakkospuhelimeni, neljä vuotta vanhan Nokian, takaisin käyttöön. Olin “joutunut” edellisiltana ottamaan käyttöön kolmospuhelimeni, ainakin kymmenen vuotta vanhan Nokian, sillä Gambiassa puhelimen lataus ei onnistunut englantilaistyyppisistä pistokkeista johtuen. Ykköspuhelimena minulla tällä matkalla oli Jolla, jolla käytin majapaikkojen nettiä. Jolla pysyi useimmiten hotellihuoneessa, eikä kulkenut mukanani kaikissa epämääräisissä paikoissa. Tänä iltana kaikki kolme puhelinta lähtivät vahingossa kanssani kylille, kun lähdin ostamaan vettä. Illan pimeydessä, valaisemattomilla kujilla, yksin liikkuminen ei ole tietenkään järkevää valkoiselle miehelle, mutta ajattelin silti käydä kaupassa. Pieni kauppa löytyi parin sadan metrin päästä. Myyjänä oli vanhempi herrasmies, joka  kysäisi, että mistäs kaukaa sitä ollaan tulossa. Herra tiesi Suomen ja osasi yhdistää sen Nokiaan! Ja kuin tilauksesta minulla oli kaksi Nokian puhelinta matkassa, joita sitten aikamme ihastelimme. Oo, Finland, Finland! Myös myyjällä tietenkin oli Nokia, vaikka Senegal nykyisin onkin Samsungin valtakuntaa. En maininnut sedälle mitään Microsoft-kaupasta. Ostin vesipullon, kaupan viimeisen, ja palasin hotellilleni.

Polkupyörällä Bakausta Banjuliin ja takaisin

21.5.2014

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen hieman ennen seitsemää. Kattotuuletin oli tosin täytynyt ottaa pois päältä jossain vaiheessa yötä, sillä se viilensi ilmaa jo liikaa! Menin huoneeni ulkopuolelle, muovituolille syömään aamupalaksi eilen ostamiani egyptiläisiä croissantteja. Jos olisin vielä ollut Senegalissa, hotellin työntekijät olisivat esittäneet kysymyksen bien dormi, nukuitko hyvin? Fajara Guesthousessa kukaan ei kysellyt mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä juuri koskaan näkynyt henkilökuntaa. Guesthousessa tuntuu majoittuvan pidempiaikaisia vieraita ja osassa huoneista oli astioiden kilinästä päätellen keittomahdollisuuskin. Yhdestä huoneesta lähti kello seitsemän jälkeen koulutielle arviolta ekaluokkalainen poika englantilaistyyppisessä koulupuvussaan. Toivotimme hyvät huomenet, vaikka hän pitkään tuijottikin ohi kulkiessaan.

IMG_0566 gambia40

Fajara Guesthousen pieni vehreä sisäpiha.

IMG_0460 gambia20

“I pledge to combat and defeat HIV/AIDS” -kyltti Atlantic Roadin varressa Fajarassa. Kuva otettu aamuseitsemän jälkeen kohti Bakauta.

Yöllä oli satanut ja ilma oli raikas. Tai trooppisen raikas. Sadekausi on etuajassa tänä vuonna, minua oli eilen valistettu. Arvioin käveleväni Fajarasta Bakauhun reilussa puolessa tunnissa. Matkaan meni lähemmäs 45 minuuttia. Liikenne kyläkeskustat toisiinsa yhdistävällä Atlantic Roadilla oli rauhallista, sillä diplomaatit olivat vielä nukkumassa ja siten citymaasturikaahailu ei ollut vielä alkanut. Ihmisiäkin oli vähän liikkeellä. Kaksilapsinen brittiperhe oli uimaleluineen matkalla jo tähän aikaan rannalle. Moikkasimme.

IMG_0464 Gambia22

Jimmy Old Cape Roadilla Bakaun ulkopuolella. Hän polki hieman pienemmällä polkupyörällä.

Olin Bakaun postitoimiston nurkalla, Kairo-pyörävuokraamon edessä tasan kello kahdeksan eli  juuri niin kuin olimme edellisenä iltana vuokraamon Jimmyn kanssa sopineet. Afrikkalainen aikakäsitys ei ollut vieläkään tarttunut minuun, mutta ilmeisesti Jimmykin on eurooppalaisilta turisteilta oppinut, että olemme usein paikalla silloin kun on sovittukin, sillä myös hän saapui paikalle tasan kello kahdeksan ja kiitteli ajoitustani. Jimmy nouti läheisestä ravintolasta aamupalaa, jota riitti minullekin. En oikein tiedä, mitä se oli, mutta aivan hyvää joka tapauksessa. Sitten lähdimme polkemaan Bakausta kohti Gambian pääkaupunkia Banjulia. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka, josta suuri osa moottoritien vartta pitkin. Olin pukeutunut vihreään paitaan, että autoilijat huomaisivat minut helpommin. Myös Jimmy oli rastafarina pukeutunut keltaiseen paitaan ja vihreisiin shortseihin. Jimmy polki aluksi edellä ja pian pääsin rytmiin, eikä gambialainen liikenne lopulta kovin pahalta vaikuttanut. Kaikki väistelevät kyllä toisiaan. Bakaun kyläkeskustan jälkeen maisema muuttuu avonaisemmaksi. Täällä on apinanleipäpuita, mangrovesoita ja niillä pelikaaneja.

IMG_0467 gambia23

Apinanleipäpuita ei voi koskaan kuvata liikaa.

Gambia21

Mangrovekasvillisuutta Bakaun ulkopuolella. Joessa uimassa pelikaaneja.

Banjuliin päästäksemme meidän tuli kääntyä Bakausta tulevalta rauhalliselta Old Cape Roadilta nelikaistaiselle Banjul-Serekunda Highwaylle. Poljimme moottoritien vasemmassa reunassa. Suurimman osan pystyin ajamaan reunaviivan turvallisemmalla puolella. Jimmy paikallisena ajeli välillä reilusti autojen kaistoilla. Vastaantulevat väistelivät kyllä, eikä kukaan räpsytellyt valoja, soittanut torvea tai heristänyt nyrkkiä. Ajokulttuuri on mukavan joustava.

Suunnilleen matkan puolivälissä ylitimme siltaa pitkin Gambiajokeen kuuluvan haaran. Haara laski tässä kohtaa Atlanttiin. Tämä haara näytti jo täysveriseltä joelta, mutta varsinainen Gambiajoen päähaara laskee Atlanttiin muutaman kilometrin päässä Banjulissa ja on kilometrien levyinen. Pidimme sillalla kuvaustauon. Joensuu on ilmeisesti suojainen ankkuripaikka, sillä sillan kupeessa oli parisenkymmentä venettä ankkurissa. Osa oli kuulemma eurooppalaisten purjeveneitä.

IMG_0475 gambia24

Ennen Banjulia pysähdyimme kristityllä hautausmaalla.

Gambia41

Hyvää syntymäpäivää, herra presidentti.

Gambiassa ei voi olla välttymättä Yahya Jammehilta. Gambian valtion virallisten sivujen mukaan šeikki, professori, Mekassa pyhiinvaelluksella käynyt kunnon muslimi eli alhaji ja tohtori, Hänen ylhäisyytensä, Yahya Abdul-Azziz Jemus Junkung Jammeh Nasiru Deen Babili Mansa on maan asevoimien ylipäällikkö, Gambian Pyhän Perustuslain Ylin Vartija ja kaiken lisäksi myös maan puolustusministeri. Jo useat arvonimet paljastavat presidentin rakentavan hyvää vauhtia henkilökulttia itselleen. Kiinnitin Banjuliin johtavan moottoritien varressa oleviin presidentin kuviin huomiota. Lisää kuvia löytyy Banjulin keskustasta. Milloin presidentti toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää kuvan kanssa, milloin Mr. Presidentiä itseään onnitellaan syntymäpäivän johdosta. Jo vuonna 1994 vallankaappauksella valtaan 29-vuotiaana noussutta presidenttiä on moitittu ihmisoikeuksien polkemisesta. Kuolemantuomioita toimeenpannaan ja jopa jonkinlaista noitavainoa on viritelty. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Jammeh on julistanut pystyvänsä parantamaan astmaa ja aidsia omilla salaisilla yrttiseoksillaan. Lähteet: [1], [2] & [3]

Gambia25

Banjulin keskusta alkaa tästä. Vuoden 1994 vallankaappauksen muistoksi rakennettu Arch 22.

Gambia26

Näkymä yli Banjulin Arch 22:n ylimmästä kerroksesta.

Gambia27

Näkymä toiseen suuntaan. Pieni Banjul loppuu melkein heti keskustan ulkopuolelle.

Jonkin aikaa ennen Banjuliin saapumista, Arch 22 -niminen monumentti, riemukaari, kohoaa korkeuksiin horisontissa. Se on presidentti Jammehin 22. heinäkuuta 1994 tehdyn vallankaappauksen muistomerkki. Monumentin sisään voi kiivetä sadan dalasin (noin 1,9 euroa) pääsymaksua vastaan. Arch 22:n sisällä on pieni näyttelytila. Lisäksi korkeuksista avautuvat upeat maisemat Banjuliin. Kiipesimme Jimmyn kanssa riemukaaren sisään ihastelemaan maisemia. Banjul tosiaan on pieni pääkaupungiksi. Kaupungissa asuu ainoastaan alle 40 000 asukasta. Arch 22:n takana on suuri katettu katsomo, jossa kansalaiset voivat kuunnella presidentin puheita. Diktaattorin elkeet tällä Jammehilla!

IMG_0504 gambia28

Gambian vanhin kirkko Banjulin keskustassa.

IMG_0507 gambia29

Independence Drive -katu Banjulin keskustassa.

Arch 22 on ehdottomasti käymisen arvoinen, mahdollisesti Banjulin tärkein nähtävyys. Ellei tärkein ole sitten Russell Streetillä lähellä rantaa sijaitseva Albert Market -torialue. Lähdimme pyöräilemään Arch 22:lta kohti 1800-luvulla perustettua Albert Marketia. Matkan varrella oli presidentinlinna, jonka pihalla niin ikään on katsomoita. Presidentti varmaankin puhuu kansalle myös täällä. Albert Market itsessään on pienehkö ja paljon siistimpi kuin vaikkapa Marché Capitale Mauritanian Nouakchottissa. Onko tätä siistitty turistien vuoksi vai ovatko gambialaiset tosiaan vain siistiä porukkaa. Albert Marketilla näin Marokon Casablancasta alkaneen ja läpi Mauritanian islamilaisen tasavallan kulkeneen matkani ensimmäisen mustaan burkhaan pukeutuneen naisen. Mieleeni tuli välittömästi Senegalin Saint-Louisissa käymäni keskustelu ranskalaisen rouvan kanssa Gambiasta. Hän oli ennen matkaa kysellyt Ranskan ulkoministeriöstä Senegalin ja Gambian turvallisuustilanteista. Rouva oli päättänyt jättää koko Gambian väliin, koska virallisen Ranskan mukaan ääri-islamilaisuus on kasvussa Gambiassa ja sen mukana terroristijärjestö al-Qaida on juurtumassa maahan. Jotenkin en vain jaksanut silloin uskoa tällaiseen. Burkhanainen kuitenkin horjutti epäilyksiäni. Pian näin toisen naisen, jolla vain silmät olivat näkyvissä niqabin ansiosta. Kaikki muut naiset sitten olivatkin pukeutuneet, kuten maallistuneessa maassa yleensäkin. Nuoret länsimaalaisittain, hieman vanhemmat afrikkalaisittain värikkäisiin kankaisiin.

Gambia30

Albert Marketilta.

IMG_0518 gambia31

Tungosta Albert Marketilla. Tässä osassa torialuetta myydään jalkineita.

Albert Marketin jälkeen mutkittelimme sivukujilla pyöriämme välillä kantaen. Ajelimme hiekkarantaa pitkin Banjulin lauttasatamaan. Sieltä jatkaisin matkaani seuraavana päivänä. Seurasimme Johé-nimisen lautan täyttymistä. Johé on tällä hetkellä ainoa käytössä oleva lautta Banjulista yli Gambiajoen vastarannan Barraan. Muut, epäkunnossa olevat, lautat ovat Banjulin lauttaterminaalin laiturissa ja niissä on edelleen kapteeni. Jimmy tiesi kertoa, että kapteenit vuorottelevat Johén ruorissa: kun yksi on käynyt vastarannalla Barrassa, hyppää toisen lautan päällikkö ruoriin. Mielenkiintoista.

IMG_0523 gambia32

Banjulin vanhankaupungin kaduilta.

IMG_0525 gambia33

Kalastajien veneitä rannalla Albert Marketin takana.

Gambia34

Gambiajoen yli liikennöivä Johé-lautta.

Kun lautta oli täynnä, jatkoimme satamassa pyöräilyä. Gambiajoen yli ei ole rakennettu siltaa, mikä ei varmaan joen leveyden vuoksi olisi järkevääkään. Tämän vuoksi kummallekin puolelle jokea kerääntyy kymmenittäin rekkoja, jotka odottavat vuoroaan lautalle. Satamasta lähdimme pyöräilemään takaisin kohti Bakauta.

Hengähdimme hetkisen Jimmyn rasta-ystävien luona Bakaun laitamilla. Mukavan leppoisaa sakkia. Rento hengailumme keskeytyi yllättäen, kun kaksi naispoliisia pölähti tontille. Jotain huudeltiin puolin ja toisin, minkä jälkeen tunnelma taas vapautui ja jutustelumme jatkui. En kysynyt, mistä oli kyse, mutta ainakin kannabiksen pössyttely on yleistä maassa ja varsinkin täällä rannikon turistivyöhykkeellä. Ja sellainen on laissa kielletty. Yksi miehistä olisi ollut myymässä minulle rannekorua, mutta en ollut tällä kertaa kiinnostunut. Hän ymmärsi yskän, eikä yrittänyt pakkomyydä. Sen sijaan kaksi nuorta tyttöä olisi väkisin myynyt banaaneja meille!

Jonkin ajan kuluttua lähdimme polkemaan kohti Gambian ehkä tunnetuinta nähtävyyttä, Kachikallyn krokotiiliallasta. Jo edellisiltana olin yrittänyt löytää sitä, mutta koska mitään opastekylttejä ei ole, niin en ollut paikkaa sokkeloisilta sivukujilta löytänyt. Jimmy tiesi paikan ja osasi suunnistaa labyrintissa. Labyrintin varrella, erään talon metalliporttiin oli maalattu tre kronor. Naureskelin sille ja Jimmy valisti sen olevan Ruotsin kunniakonsulaatti. Täällä kuulemma asuu paljon ruotsalaisia. Bakaussa on myös Norjan konsulaatti, mutta Suomella ei ole minkäänlaista edustusta koko maassa.

Itse krokotiilipaikka löytyi lopulta. Samaan aikaan kanssamme altaalle saapui parin aikuisen kanssa pienten tyttöjen ryhmä, jokaisella ryhmän noin 20 lapsesta oli huntu päässään. En tiedä, mikä ryhmä oli kyseessä, mutta veikkaisin tyttökoululuokkaa. Kachikallyn krokotiiliallas on pyhä paikka gambialaisille, mutta paikka oli houkutellut sinne kävijöitä myös Senegalin Dakarista, kuten Jimmyn kanssa yhden Peugeotin rekisterikilvestä havaitsimme. Altaan kerrotaan olevan perustettu jo 500 vuotta sitten, uskoo ken tahtoo. Krokotiilit edustavat hedelmällisyyttä maassa ja naiset tapaavat tulla altaalle rukoilemaan vaikeuksien kohdatessa. Krokotiili on kuvattu myös Gambian yhden dalasin (noin 0,02 euroa) kolikossa.

Kachikallyn altaalle on 50 dalasin (alle euro) pääsymaksu. Jimmy gambialaisena pääsi sisään ilmaiseksi. Ennen krokotiilejä, tutustuimme museoon, jossa esiteltiin Gambian eri heimojen kulttuuria. Esillä oli esimerkiksi valokuvia, soittimia ja perinteisiä asusteitakin. Mihinkään ei saanut koskea, mutta Jimmy vähät välitti moisista kielloista ja rummutteli mielin määrin rumpuja ja näppäili kielisoittimia. Hän itse on mandinka, kuten valtaosa gambialaisista. Erityistarkasteluun päätyi siis mandinkojen kulttuuri.

IMG_0537 gambia35

Niumi Kankurang on mandinkojen naamio, jota käytetään esimerkiksi nimenantojuhlissa ja häissä. Tavallisesti naamioon pukeutunut esiintyy illalla vanhojen naisten säestäessä sitä laulaen, tanssien ja taputtaen.

Sitten krokotiilejä katsomaan! Kachikallyn krokotiiliallas on suhteellisen pieni monttu, kun ottaa huomioon sen, että siellä asuu noin sata niilinkrokotiilia. Kuulemma monttu on hyvin syvä. Osa altaan asukeista on “vauvakrokotiileja”, kuten yksi altaan työntekijä asian selvällä suomella minulle ilmaisi. Osa on täysikasvuisia. Kaikki krokotiilit eivät ole altaassaan, vaan jotkut ovat nousseet kuivalle maalle ja niitä voi löytyä mistä tahansa tältä alueelta. Sadekaudella krokotiileja löytää myös kuulemma alueen poikki kulkevasta, kannella peitetystä vesikanavasta. Erästä altaasta kiivennyttä krokotiiliyksilöä pääsin jopa taputtelemaan, kuten kunnon turistit tekevät! Altaan reunalla on matkamuistomyymälä, jossa minua kehotettiin kirjoittamaan nimeni vieraskirjaan. Vieraskirjassa on oma sarake nimelle, kotimaalle, terveisille ja sitten viimeisessä sarakkeessa lukee amount! Ihmettelin sitä ääneen, mutta kuulemma krokotiilit tarvitsevat paljon kalaa ruoakseen, minkä vuoksi tarvitaan lahjoituksia. Kysyin, että mihin pääsymaksurahat sitten menevät. Sain epämääräisen vastauksen. En kirjoittanut nimeäni, enkä lahjoittanut mitään. Kaikki nimensä kirjoittaneet näyttivät lahjoittaneen satoja dalaseja, enkä itse saa moisia summia kulumaan edes päivässä tässä maassa. Kissa lampsi pitkin altaan reunoja, parin metrin päässä lähimmistä krokotiileistä. Vitsailinkin Jimmylle, että tuossahan on nyt jollekin krokotiilille hyvä lounas. Kuulemma nämä matelijat eivät syö lihaa ollenkaan, vaan ainoastaan kalaa. Nirsoja eläimiä!

Gambia36

Tämä niilinkrokotiiliyksilö oli kiivennyt pois altaasta.

Gambia37

Päivää paistattelemassa altaan reunalla.

IMG_0560 gambia38

Tässä altaassa asuu noin sata krokotiilia.

Kachikallystä selvittyämme lounastimme Bakaun pääkadun varren kansankuppilassa. Sitä pyörittää ravintolan nimen, Three Sisters, mukaisesti kolme siskosta. Kahden henkilön lounaat maksoivat yhteensä 65 dalasia eli noin 1,2 euroa. Annokseen sisältyi kasa riisiä, kalanpala ja hyvin tulista kastiketta. Erinomaista! Jimmyn ruokailu ja siskosten kokkailut keskeytyivät, kun kadulla käveli kuuluisa jamaikalainen reggaeartisti. Rastapää sai kirjoittaa nimikirjoituksia urakalla. Itse en muista edes jampan nimeä. Sain sellaisen käsityksen, että Jamaikan ja Gambian välillä on vilkasta liikennettä reggaen ympärillä. Jamaikalaisia artisteja kuulemma esiintyy maassa usein. Gambiassa vietetään vuosittain 11. toukokuuta jopa Bob Marley Dayta, joka on tämän jamaikalaisen reggaemuusikon kuolinpäivä. Jimmyn puheiden perusteella päivä on iso juttu tässä maassa. Varmaan ainakin nuorison keskuudessa. Kuulin myös, että Marleyn sukulaisia on vieraillut takavuosina Gambiassa tämän päivän vuoksi.

Sovimme ruoan jälkeen, että tulisin illansuussa takaisin Bakauhun ja sitten hakisimme rannan kalasatamasta kalan ja paistaisimme sen. Maksoin Jimmylle päivän “opastuksista” 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Se oli selvästi liikaa, koska hän hyppäsi kaulaani ja melkein liikuttui. Mieluummin maksoin hänelle kuin ostin krokotiileille kalaa.

Gambia39

Kairaba Avenueta matkalla Fajarasta Serekundaan.

Taivas oli edelleen pilvessä, mutta hiostavan lämmin oli silti. Päätin mennä rannalle, kunhan ensin kävin pyöräilemässä Kairaba Avenuella. Tie johtaa Fajarasta Serekundaan. Ensimmäinen yritys rannalle menossa epäonnistui, kun tie olikin umpikuja. Asian vahvisti myöskin siellä mangoaan järsinyt Muhammed-niminen pikkupoika. Hän pyysi vettä ja sai, seuraavaksi hän halusi nähdä reppuni sisällön, en näyttänyt. Vuokrapyöräni herätti myös ihastusta, sekin olisi hänelle kelvannut. Lopuksi hän vielä heitti: give me some money! En antanut. Lopulta löysin itseni eilen löytämältäni tyhjältä rannalta, jossa tänään oli urheilijanuorukainen, joka hölkkäili rannan toisessa päässä ympyrää. Itse kävin uimassa.

Viiden aikoihin poljin takaisin Bakaun postitoimiston nurkalle. Kävin ostamassa pari postikorttia, jotka lähetin Suomeen. Tulipahan tästäkin maasta ostettua jotain muutakin kuin vain ruokaa! Illallisen aioimme hankkia Bakaun kalasatamasta. Annoin Jimmylle 75 dalasia (noin 1,4 euroa), jolla hän ostaisi meille hyvän kalan. Ensimmäinen myyjä pyysi kalasta 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Sen jälkeen pysyttelin hieman kauempana ja päädyin juttelemaan vanhemman kalamyyjän kanssa. Kuultuaan saapuneeni tänne Senegalista, kyseli hän, kumpi on parempi, Senegal vai Gambia. Vastasin empimättä “Gambia”. Ihmiset täällä ovat täysin erilaisia Senegaliin verrattuna. Mies oli hyvin tyytyväinen vastaukseeni ja toivotti tervetulleeksi maahansa. Samaan aikaan Jimmy oli ostanut kalan 50 dalasilla. Kalasatamassa oli samaan aikaan vanhemmista saksalaisista muodostunut turistiryhmä oppaansa kanssa.

IMG_0569 gambia17

Bakaun kalasatama.

Kala pilkottiin kolmeen osaan, laitettiin erillisiin foliovuokiin ja seuraksi aseteltiin ainakin bataattia, porkkanaa, tomaattia ja kurkkua sekä vahvaa mausteseosta. Lisäksi Jimmy kasvatti postitoimiston nurkalla persiljaa, jota myös lisättiin vuokiin. Annosten valmistuminen pienellä teenkeittoon tarkoitetulla “tulisijalla” vei pitkään. Odotellessamme ruoan valmistumista Bakaun postitoimiston pihamaalla, Jimmyn kaksi kaveria tuli paikalle. Toinen kävi ostamassa maapähkinöitä, itse sain oman pussillisen! Kuuntelimme reggaeta, opettelimme mandinkan kieltä, vertailimme Gambiaa ja Senegalia sekä hätistelimme nälkäistä kissaa tiehensä. Kyseessä oli lihava kissa, sillä joku läheisestä hotellista ruokki sitä. Tuli pimeää ja vieressä kulkevan Bakaun pääkadun katuvalotkaan eivät palaneet. Söimme maittavat kala-ateriat käsin, minkä jälkeen yksi kavereista päätti kiivetä korkean metalliaidan yli hakemaan meille jälkiruoaksi mangot, joita kopsahteli puusta aina silloin tällöin maahan. Osa putoili kuulemma hedelmälepakkojen vuoksi, joita suhahteli puiden ympärillä. Mangot maistuvat siis myös lepakoille. Kissakin pääsi viimein osingoille, kun tyhjät vuoat heitettiin pihan perälle. Aikansa se siellä kalusi kalanruotoja.

Gambia18

Kokkailua Bakaun postitoimiston nurkalla.

Iltaa olisi voinut jatkaa vielä Lama Lama -nimisessä yökerhossa, jonne ainakin Jimmy kertoi suunnistavansa. Itse pyöräilin takaisin Fajaraan, sillä aioin varhain aamulla lähteä takaisin Senegaliin. Nyt Atlantic Roadin katuvalaistus oli päällä, mutta hotellille johtava hiekkatie ei todellakaan ollut valaistu. Taisin törmätä tiellä maanneeseen koiraan vihaisesta haukunnasta päätellen, eikä itse guesthousenkaan löytäminen säkkipimeydessä ollut mikään yksinkertainen asia. Lopulta olin oikean rakennuksen kohdalla, kun pimeydestä kysyttiin, mitä etsin. Se oli Fajara Guesthousen “vastaanottovirkailija”, joka myös kysyi, enkö tunnista häntä. No en tunnista, kun on niin pimeää, etten edes näe sinua. Valkoinen iho varmaan loistaa pimeydessä paremmin!

Rajan yli Gambian rauhaan

20.5.2014

Olin jalkeilla jo viiden aikoihin aamuyöstä. Tämän päivän aikana tarkoituksenani oli siirtyä Afrikan mantereen pienimpään valtioon, Gambian tasavaltaan, maahan, joka työntyy pitkulamaisena ja hyvin kapeana syvälle Senegalin sisään jakaen sen käytännössä kahtia. Senegal rajaakin Gambiaa kaikista muista ilmansuunnista paitsi lännestä, jossa Gambialla on lyhyehkö rantaviiva Atlantin valtamerelle. Sinne Atlantin rannikolle aioin yrittää.

Ziguinchorin Le Relais de Santhiaba -hotellin huoneestani pääseminen oli ensimmäinen ongelma. Nimittäin huoneen paksun metallioven lukko oli jotenkin jumittunut. Mietin jo, pitäisikö minun alkaa jyskyttää, että joku heräisi ja tulisi vapauttamaan minut huoneestani. Onneksi puukolla sain kangotettua lukon kielen auki ja olin vapaa. Eilisen illan ongelmaopasta ei enää käytävässä näkynyt, joten puukolle ei ollut muuta käyttöä tänä aamuna. Valoa oli vielä kovin vähän, mutta päätin silti kävellä läheiselle suuremmalle kadulle, josta ajattelin saavani taksin puskataksiasemalle. Niin kävi ja vakiotaksalla, 500 frangilla (noin 1,5 euroa), olin pian asemalla. Yksi sept-place lähti Gambian rajalle juuri saavuttuani asemalle, joten pääsin seuraavaksi täytettävän auton etupenkille. Etupenkkipaikan vuoksi jaksanut nyt käydä kovin suurta sotaa rahastajan kanssa, vaikka tiesin maksavani noin 2000 frangia (noin kolme euroa) ylihintaa. Ostin muffinsseja ja vesipullon aamupalaksi. Gambian-autojen lähtöpaikalle saapui pian rahanvaihtaja, joka valisti minua, että Gambiassa on eri rahayksikkö. Tiesin asian ja kysyin, onko tällä vaihtaa 5000 frangin seteliä (noin 7,6 euroa) Gambian dalaseiksi. Asiaa alettiin hoitaa, mutta lopulta kahdelta eri rahanvaihtajalta ei löytynyt tarpeeksi dalaseja. Samapa tuo, rajalla on aivan varmasti rahanvaihtajia!

Auto täyttyi noin puolessa tunnissa, minkä jälkeen kuljettaja painoi kaasun pohjaan ja matka saattoi alkaa. Minä ja kuski käytimme turvavyötä. Bignonan kaupungin jälkeen tiellä oli jälleen Senegalin armeijan tiesulku Casamancen alueen separatismitoiminnan vuoksi, josta matkustajat kävelivät läpi näyttäen henkilöllisyystodistuksia. Auto oli odottamassa tiesulun päätteeksi, minkä jälkeen matka taas jatkui. Seletyn kylässä sijaitseva Senegalin raja-asema oli läpihuutojuttu. Kolmisen autokunnallista yritti rynniä samaan aikaan passintarkastajien pieneen koppiin, minä tietysti mukana. Maassa maan tavalla! Senegalilaiset pääsivät henkilökorttiaan vilauttamalla eteenpäin, muut matkalaiset heittivät tarkastajalle pienen setelin, minkä jälkeen he olivat vapaita menemään. Myös minä sain lopulta poistumisleiman passiini, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Leimauksen jälkeen vaihdoin rajalla parveilevilta rahanvaihtajilta 5000 Länsi-Afrikan frangia Gambian dalaseiksi. Sain 410 dalasia eli yksi euro oli noin 53 dalasia.

Puskataksi Ziguinchorista Gambiaan jättää matkustajat Giborohiin, joka on ensimmäinen kylä Gambian puolella. Giborohissa on Gambian raja-asema, jossa aluksi jonotin muiden kanssa passintarkastusluukulle. Pian rakennuksesta tuli siviiliasuinen mies, joka kehotti minua jättämään rinkkani ulkopuolelle ja tulemaan sisään rakennukseen. En jättänyt, vaan otin mukaan. Kun Suomessa meuhkataan paperittomista toimistoista, niin nyt olin tietokoneettomassa toimistossa. Sisällä passintarkastajanainen kirjasi tietoni passista muistikirjaansa ja löi leiman, jolla saisin oleskella Gambiassa 30 päivää. Oikeasti Suomen kansalaisen kuuluisi saada 90 päivän leima, mutta mistäpä toimiston väki kaikkia asioita voi muistaa! Joka tapauksessa Gambia päästää maahan esimerkiksi lähes kaikkien Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaiset ilman viisumia, mikä tietysti on vain positiivinen asia maan matkailun kannalta. Olin jo lähdössä, kun jouduin vielä takahuoneeseen, jossa kaksi miestä (jälleen siviiliasuista) halusi tutkia matkatavarani. He olivat kiinnostuneet lähinnä lääkkeistä. Purin laukkuni sisällön, mutta mitään laitonta ei löytynyt. Toinen miehistä löysi repustani Omar-karkkeja, joita alkoi lappaa käsiinsä ja samalla kysyi saisiko ottaa niitä muutaman. No et taskuja täyteen ainakaan! Mies laittoi karkit takaisin, minkä jälkeen annoin Suomen-tuliaisina karkit mieheen. Sain poistua.

Raja-asemaa vastapäätä lähtevät puskataksit Serekundaan ja maan suurimpaan kaupunkiin Brikamaan. Ostin paikan Serekundaan menevästä autosta, joka lähti samantien. En joutunut maksamaan ylihintaa, eikä sellaista edes pyydetty. Hyvä ensivaikutelma uudesta maasta! Giborohista Serekundaan on vain noin 30-40 kilometrin matka, joten se oli nopeasti ohi. Maisemat eivät Senegalista juuri eroa muuten kuin siisteydellään. Senegalissa sata prosenttia maapinta-alasta on roskien peitossa, vesialastakin lähes yhtä suuri osuus, mikä ei tosin itseäni pätkääkään haitannut. Nyt tein huomion, että Gambiassa jätehuolto toimii tai ihmiset eivät muuten vain ole yhtä välinpitämättömiä.

Perillä Serekundan puskataksiasemalla päätin ottaa taksin lähelle merenrantaa, Fajaraan. Valitsin opaskirjasta muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Fajara Guesthouse -nimisen majatalon, minkä taksikuski sanoi tietävänsä. Näytin hänelle myös karttaa, jossa sijainti oli merkitty. En ollut perillä Gambian taksihinnoista, mutta sovimme hinnaksi pienen tinkimisen jälkeen 225 dalasia (noin 4,2 euroa), maassa kun on 25 dalasin seteli! Kuljettaja osoittautui huijariksi ja rosvoksi, sen näki jo naamasta. Heti asemalta lähdettyämme hän ilmoitti hinnan olevan sitten 250 dalasia, minkä jälkeen käskin tämän pysähtyä ja jättää minut pois kyydistä. Otin turvavyön jo pois. Tämä sai hinnan laskemaan takaisin sovittuun 225 dalasiin. Pian hän pani tupakaksi ja yritti saada tienvarresta toisenkin matkustajan taksiin. Tällainen ei todellakaan ole tapana, kun olen ostanut koko auton itselleni yksityisajoon. En halua vapaamatkustajia kyytiin! Tienvarressa huitonut mies ei tullut autoon, koska näki kuljettajani tupakoivan. Kuljettaja ei vakuutteluistaan huolimatta tiennyt reittiä hotellille, vaan kyseli pariin otteeseen tietä, eikä ymmärtänyt kartastani mitään. Ilmeisesti kyseessä oli taas yksi lukuisista lukutaidottomista taksikuskeista. Ensimmäisen harhaanajon jälkeen kuljettaja taas kertoi, että nyt voin lisätä summaan 25 dalasia eli hinta olisi taas 250 dalasia. Kerroin, ettei se ole minun ongelmani, jos kuljettaja ei tiedä hotellia, vaikka sanoo tietävänsä. Maksaisin sen mitä on sovittu. Hän oli eri mieltä. Parin väärän paikan jälkeen saavuimme oikeaan paikkaan. Jälkeenpäin arvioin, että olimme ajaneet korkeintaan puoli kilometriä ylimääräistä. Annoin kuljettajalle kolme satasen seteliä ja hän antoi vain 50 dalasia takaisin. Tämän jälkeen hän avasi takaluukun. Vaikka 25 dalasia onkin suomalaiselle mitätön summa, korpeaa tällainen, jo Senegalissa hyvin tutuksi tullut, rosvoaminen silti. Tivasin puuttuvaa seteliä, johon sain vastaukseksi tuhahduksen: “for why?“. Kiitos vain, olikin näköjään hyvä ajatus tulla Gambiaan. Sen verran nälkä ja väsy oli taas, että laukun saatuani haukuin kuskin fucking criminaliksi. Enkä katunut sanojani myöhemmin.

IMG_0385 gambia1

Huoneeni Fajara Guesthousessa. Pistokkeet ovat englantilaistyyppiset, joten puhelimen lataus ei onnistunut.

Fajara Guesthousessa oli hyvä vastaanotto, joskin gambianenglannista oli vähän vaikeaa saada selvää. Olinko ollut liian pitkään ranskan kielikylvyssä! Olin nyt englanninkielisessä maassa, Britannian entisessä siirtomaassa. Vaikkei englanti todennäköisesti kenenkään äidinkieli tässä maassa olekaan, osaavat kieltä (lähes) kaikki, aivan kuten ranskaa Senegalissa. Fajara Guesthousessa oli vapaita huoneita, joten valitsin sellaisen toisesta kerroksesta. Huoneessa oli tehokkaan kattotuulettimen lisäksi oma suihku ja vessa. Maksoin kahdesta yöstä yhteensä 1400 dalasia eli noin 26 euroa.

Hain kävellen pankkiautomaatilta lisää Gambian rahaa. Automaatilta sai nostaa kerrallaan ainoastaan 3000 dalasia, mikä on noin 56 euroa. Otin sen verran ja sain 30 seteliä! Tuhti nippu taskussani lähdin takaisin hotellilleni. Hotellin pitäjältä kuulin, että 100 dalasia eli noin 1,9 euroa on maan suurin seteli. Itse näen tällaisessa tilanteessa pelkästään hyviä puolia: kaikilla on ainakin aina antaa vaihtorahaa! Esimerkiksi Marokossa olin tuskaillut sadan ja kahdensadan dirhamin seteleiden, Mauritaniassa 5000 ouguijan seteleiden ja Senegalissa 10 000 frangin seteleiden kanssa.

Olin tietoisesti majoittunut Gambian “turistirannikolle”, pääkaupunki Banjulista lounaaseen sijaitsevalle suhteellisen lyhyelle, Atlanttiin rajoittuvalle alueelle. Alue muodostuu lähes yhteenkasvaneista Bakaun, Fajaran, Kotun ja Kololin “lomakylistä”. Niiden tuntumassa sijaitsee Serekunda, joka on maan suurin asutuskeskus. Kuitenkin gambialaisten mukaan etelämpänä sijaitseva Brikama on suurin kaupunki. Talviaikaan rannikon lomakyliin saapuu lentokonelasteittain eurooppalaisia pakettimatkustajia, pääasiassa ilmeisesti entisestä emämaasta Britanniasta, mutta myös esimerkiksi Pohjoismaista Suomi mukaan lukien. Näin kesällä on hiljaista, mutta valkonaamoja näkee enemmän kuin vaikkapa Senegalin Cap Skirringissä, jonka matkailu nyt onkin vaatimatonta Gambiaan verrattuna.

IMG_0458 gambia9

Gambialaista hedelmälimsaa.

Matkoilla pitäisi syödä paikallisia ruokia, mihin aluksi aina pyrinkin. Ei niitäkään silti loputtomiin jaksa. Oikeastaan ei niitä Länsi-Afrikassa jaksaisi edes paria viikkoa, koska ruoka on useimmiten kanaa/kalaa ja riisiä. Mutta kun kebabia (nimellä shawarma) ei saa oikein mistään, vaikka se aina ruokalistalta löytyykin ja pizzeriatkin loistavat poissaolollaan, on tyydyttävä kanaan ja kalaan. Tai sandwichiin. Jokainen eteen sattuva pizzeria on hyödynnettävä, joten majoittumisen jälkeen marssin lähimpään pizzeriaan ja tilasin pizzan. Tilauksen otti vastaan yksi henkilö, toinen toi juoman ja kolmas itse pizzan. Outoa asioida englanniksi. Vielä oudompaa oli ostaa ruokailun jälkeen vanhalta mummulta englanniksi mangoja.

Gambia on tunnettu “bumstereistaan”, nuorista tai nuorehkoista kielitaitoisista paikallisista miehistä, jotka pörräävät pääasiassa rannoilla ja pyrkivät hurmaamaan turistinaisia, joista sitten kuvittelevat hyötyvänsä rahallisesti. Gambia onkin tunnettu naisten seksiturismista, minkä vuoksi näitä bumstereita näkee täällä (talviaikaan tietenkin lähinnä) keski-ikäisten ja paljon vanhempienkin eurooppalaisrouvien seurassa. Lisäksi bumsterit ovat kuin takiaisia ja lähtevät väkisin opastamaan jonnekin. Eikä tarvitse olla edes nainen, riittää, että on valkoinen iho! “Opastaminen” ei tietenkään tapahdu korvauksetta. Osa bumstereista on vain huijareita, osa pelkkiä rosvoja. Osa tekee vähän kaikkea tehdäkseen turistien olon mahdollisimman ikäväksi.

gambia2

Fajaran rantaa kohti etelää.

Minä löysin ensimmäisen bumsterin Fajaran rannalta, jossa kävin pikaisesti pyörähtämässä. Ranta on rakennettu täyteen hotellikomplekseja ja rannalla aurinkoa otti muutamia eurooppalaisia naisia. Nimenomaan naisia! Pienessä huumepöllyssä oleva bumsteri tuli juttusille. Ajattelin, että kai tuon kanssa nyt voi muutaman sanan vaihtaa. Finland? Nice, very nice! Se oli virhe, sillä hän lähti kulkemaan mukanani rannalta. Kun pääsimme tielle, toinen bumsteri kiikutti miehelle kengät jalkaan. Nyt menisimme kuulemma Kachikallyn krokotiilialtaalle ja se olisi nice, very nice! Kerroin, etten ole menossa sinne nyt, vaan lähinnä käveleväni ilman päämäärää. En enää juurikaan vastaillut miehen “opastukseen”. Ohitimme Britannian suurlähetystön, mikä oli nice, very nice. Pian tuli Libyan suurlähetystö, joka myös oli nice. Bumsteri tiesi kertoa, että Libyan lähetystö on saamassa pian uuden suurlähettilään. Voi kiitos, mitä tämä tieto mahtaa maksaa? Haluatko tonnin vai samantien kaksi? Ja vielä edessä olisi se krokotiilipaikkakin! Seuraavana tien oikealla puolella oli sairaala, nice, very nice! Itse en osaakaan lukea, onneksi minulla oli opas kertomassa, minkä rakennuksen ohi kulloinkin kuljimme.

IMG_0391 gambia3

Autio ranta parhaalla paikalla, hieman ennen Bakauta Fajarasta päin tullessa.

Vähän ennen Bakauhun saapumistamme, päätin karistaa bumsterin ja käännyin kohti rantaa. Bumsteri vähän tietenkin ihmetteli, että eivät ne krokotiilit täällä ole, mutta seurasi perässä. Löysin aivan tyhjän hiekkarannan, jota pitkin lähdin kulkemaan. Bumsteri luovutti, sillä tiesi rannan olevan umpikuja. Kävin rannan toisessa päässä kivikossa syömässä jälkiruokamangot. Sen jälkeen nousin pois rannalta, kuljin halki Bakaun välillä poiketen sivukujille. Bakaussa voi huomata, että on saapunut turistirysään: ravintoloita on tavallista enemmän, samoin katukuvassa oli nyt ensimmäistä kertaa matkani aikana uimalelukauppiaita. Olin harvoja turisteja, mutta sain silti kulkea melko rauhassa. Paikalliset ovat kai sitten tottuneet meikäläisiin. Toubab-huutoja silti kuulee niin lasten kuin aikuistenkin suusta.

Gambia15

Bakaun sivukujilta.

Gambia16

Katunäkymä Cape Pointista.

Päätin käydä Cape Pointissa, joka on Bakaun kylän pohjoisin kolkka. Matkalla sinne sain kutsun tulla tutustumaan erääseen guesthouseen. Omistaja toki ymmärsi, etten ollut muuttamassa tähän hotelliin. Mutta nyt minulla olisi kuulemma majapaikka valmiina, kun palaan Gambiaan. Hinnat olivat kohdillaan ja muutenkin kyseessä oli hyvin siisti paikka. Uima-allaskin löytyy. Cape Point on suurten hotellikompleksien valtaama, mutta sieltä löytyy myös siisti leveä hiekkaranta. Ja rannalta voimakkaista virtauksista kertova suomen- ja ruotsinkielinen varoituskyltti! Tällä rannalla ei ollut ainuttakaan auringonpalvojaa, eikä uimaria. Ainoastaan paikalliset kalastajat olivat touhuissaan. Niemennokan mökin seinässä olevan tekstin perusteella he ovat parhaita kalamiehiä Ruotsin eteläpuolella!

IMG_0405 gambia4

Ruotsin- ja suomenkielinen varoituskyltti Cape Pointin rannalla.

gambia13

Cape Pointin leveää hiekkarantaa.

Muutamien mutkien kautta päädyin Gambian pieneen kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on perustettu jo vuonna 1924. Paljon eksoottisia kasveja! Kaupan hyllyiltä tuttuja hedelmiä, kesäkukkina Suomessa käytettäviä kasveja… Paikka on nähtävästi myös hyvä lintubongauspaikka, koska värikkäitä lintuja lehahteli lentoon puiden oksilta. Puutarhaan on 50 dalasin (hieman alle euro) pääsymaksu, jonka peri puistonhoitaja, afrikkalaiseksi hyvin rauhallinen mies, joka lähti oma-aloitteisesti esittelemään minulle puistoa. Olin taas ainoa kävijä. Lopuksi vielä rupattelimme tovin ja kuultuaan olevani Suomesta, osasi hän sanoa terve, terve! Selvästi suomalaisiakin täällä siis käy.

gambia5

Sisäänkäynti Gambian kasvitieteelliseen puutarhaan.

IMG_0421 gambia11

Yleiskuva kasvitieteellisestä puutarhasta.

IMG_0445 gambia7

Purppurajuoru.

IMG_0432 gambia10

Nuori “silk cotton-tree”. Vanhemmiten rungon terävät piikit putoavat pois.

Gambia8

Tämä saattaa olla passionhedelmän kukka.

Gambia12

Passionhedelmä. Edelleen kasvitieteellisessä puutarhassa.

Sitten löytyi kebabpaikka! Minun ei ollut nälkä, mutta kohta varmaan olisi, joten päätin ennakoida ja käydä nauttimassa shawarmat. Olihan se taas hyvää, eikä pari pitkää luutakaan haitannut tahtia. Luiden perusteella en osannut päätellä kebabin alkuperää. Bakaun pääkadun varrella on myös länsimaalaistyyppinen valintamyymälä, ehkä Siwan kokoinen. Olin ainoa asiakas. Lappasin ostoskoriin Egyptistä rahdattuja täytecroissantteja, pari rullaa indonesialaista vessapaperia, bangladeshilaista mehua ja muuta tuontitavaraa, sillä eihän tässäkään maassa varmaan juuri mitään valmisteta. Paitsi pähkinöitä ja pullovettä.

IMG_0397 gambia14

Bakaun läpi kulkeva tie.

Takaisin Fajaraan päin kävellessäni, tien varresta, Bakaun postitoimiston nurkalta huikattiin minulle. Kairo-nimisen pyörävuokraamon Baboucarr eli Babu eli Jimmy tervehti iloisesti, hän halusi jutella. Juttelimme lähes tunnin ajan kuin olisimme tunteneet aina, minkä myös Jimmy totesi. Katselimme kartastani matkareittiä ja hän puolestaan esitteli omaa pakoreittiään. Hän yritti vuosi tai pari sitten Eurooppaan, niin kuin niin moni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta nykyään yrittää. Paremman elämän toivossa. Jimmy oli yhdessä muiden nuorten gambialaismiesten kanssa matkustanut Gambiasta Senegalin poikki Guinea-Bissauhun, mistä edelleen Guinean kautta Maliin, mutta tammikuussa 2012 alkanut ja yhä jatkuva konflikti Malin hallituksen, tuaregikapinallisten ja terroristiryhmien välillä Pohjois-Malissa sai ryhmän palaamaan takaisin Gambiaan. Jatkuva ammuskelu ja pommitus olivat olleet liikaa. Viimeisen yön ennen kotimaahan paluuta porukka oli nukkunut Gambian suurlähettilään tai konsulin luona Senegalissa. Tarkoitus olisi ollut ylittää Sahara ja yrittää meriteitse Italiaan. Kotiin palattuaan Jimmy oli perustanut pyörävuokraamon, jossa nykyään on viitisen polkupyörää. Turisteilta saatuja. Olin aiemmin päivällä miettinyt pyöränvuokrausta, mitä nyt kysäisin Jimmyltä. Hän ei ollut sitä itse vielä ehtinyt ehdottaa. Sovimme, että seuraavana aamuna kahdeksalta tulisin paikalle ja vuokraisin pyöristä parhaan, norjalaisturistin lahjoittaman sveitsiläisvalmisteisen maastopyörän, päiväksi ja lähtisimme yhdessä pääkaupunkiin Banjuliin. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka. Hinnaksi sovimme sata dalasia, mikä on vajaa kaksi euroa.

Ensivaikutelma Gambiasta oli erittäin positiivinen, nämä ihmisethän ovat kuin mauritanialaisia. Leppoista sakkia. Asiaan tietenkin voi vaikuttaa alueelle suuntautuva (massa)turismi. Senegalin Saint-Louisista alkanut kulttuurishokkini päättyi Gambian rajalle!

IMG_0441 gambia6

Kasvitieteellisen puutarhan kasvillisuutta.

Päivä Ziguinchorissa

19.5.2014

Cap Skirring oli nähty nopeasti, samoin sen pitkä upea ranta. Ranskalaiset pakettimatkailijat taatusti viihtyvät kylässä viikon tai kaksi, mutta minä en halunnut enää rentoutua ja ottaa aurinkoa! Cap Skirring on käymisen arvoinen juurikin rantansa ansiosta, mutta en silti oikein usko, että suomalaiset tykkäisivät tänne joskus tulevaisuudessa pakettimatkustaa. Kulttuuri ja ihmiset sitä myöten ovat vain niin toiselta planeetalta.

Aamupalan jälkeen heitin rinkan taas selkään ja kävelin Cap Skirringin puskataksiasemalle tarkoituksenani matkustaa Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin. Sinne olisi noin tunnin matka. Mikäli puskataksiasemalla on lähdössä erilaisia kulkuneuvoja kohteeseen, kilpailevat niiden rahastajat matkustajista kiivaasti, niin nytkin. Tällä kertaa päätin valita minibussin, sillä se oli hieman halvempi ja matkustajia oli jo melkein riittävästi. Seitsemänpaikkainen sept-place täyttyi aikaisemmin ja lähti matkaan, mutta mekin pääsimme pian lähtemään. Vielä ennen lähtöä minibussin kuljettaja yritti raivata yhdelle matkustajalle istumapaikan, jolle pääsyn eräs mama oli penkin eteen lattialle kasaamillaan nyssäköillä tukkinut. Kuljettajan viesti oli, että moiset tavarat kuuluisivat katolle tai peräkonttiin, ei todellakaan lattialle! Niin silmitöntä raivoa en ollutkaan vielä tällä matkalla nähnyt, mitä kuljettajamme nyt mamalle osoitti. Mama pisti parhaansa mukaan vastaan, mutta taipui lopulta ja viimeinen matkustaja sai hänelle kuuluvan paikkansa.

Matka Ziguinchoriin kulki taas niiden samojen kauniiden mangrovesoiden poikki, kuin menomatkakin. Kuljettaja soitatti auton radiosta iloista afrikkalaista musiikkia. Mikäs sen parempaa matkamusiikkia ja hyvän tuulen nostattajaa! Vaikka Senegal onkin 90-prosenttisesti muslimimaa, on tässä osassa maata paljon myös kristittyjä ohi vilahtavista kirkoista päätellen. Myös Cap Skirringin pääkadun varressa on pieni kirkko. Minibussissa vieressäni istui nainen, jolla oli ristikorvakorut.

zig2

Santhiaban kaupunginosan maisemaa.

Nykyisin noin 230 000 asukkaan Ziguinchor on portugalilaisten 1600-luvulla perustama. Portugalilaiset käyttivät paikkakuntaa orjasatamanaan. Tietenkin Ziguinchorilla on myös ranskalainen menneisyytensä, mitä perua on kaupungin historiallinen keskusta. Se on täynnä rappiolla olevia kolonialismin aikakauden rakennuksia. Ziguinchor sijaitsee leveän Casamancejoen rannalla. Jokea pitkin liikennöi pari kertaa viikossa Aline Sitoé Diatta -niminen lautta Atlantille ja edelleen Dakariin. Laivaliikenteen lisäksi kaupungin kautta kulkee liikenne etelän Guinea-Bissauhun ja pohjoisen Gambian kautta Senegalin muuhun osaan, kuten pääkaupunkiin Dakariin. Ilmastoltaan Ziguinchor kuuluu tropiikkiin, minkä voi huomata päälle 30 asteen lämpötiloista, mukavan korkeasta kosteusprosentista ja paidan liimautumisesta selkään.

IMG_0317 zig17

Hotel Le Relais de Santhiaba sijaitsee hiljaisen hiekkakadun varrella.

Perillä Ziguinchorissa minibussi jätti useita matkustajia kyydistä ennen kuin kurvasi kaupungin puskataksiasemalle. Aioin mennä Le Perroquet -nimiseen hotelliin, mutta asemalla työskentelevän miehen (työnkuva ei ihan tarkasti selvinnyt) mukaan minun kannattaisi majoittua hänen ystävänsä Le Relais de Santhiaba -nimiseen hotelliin. Se olisi paljon halvempi ja kaikki samat mukavuudet löytyisivät. Mikäpä siinä, mennään vain katsomaan! Luulin miehen olevan taksikuski, mutta asia ei ollutkaan näin. Mies tuli kuitenkin mukanani taksilla ja lähtiessäni maksoin hänelle 500 frangia, että hän pääsi takaisin “työpaikalleen”. Hotel Le Relais de Santhiaba vaikutti oikein hyvältä ja vieläpä edulliseltakin. Täällä sentään oli off-sesongin hinnasto käytössä ja maksoin yöstä 8000 frangia eli noin 12 euroa. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Wifikin toimi.

zig16

Santhiaban kaupunginosan kadut ovat silkkaa hiekkaa.

zig3

Kuorma-autoja vuosikymmenten takaa.

Taksikuski ja puskataksiaseman mies kertoivat hotellini sijaitsevan Santhiaban alueella ja että keskusta olisi kivenheiton päässä. He osoittivat minulle myös suunnan, mistä keskusta löytyisi. Lähdin tarkistamaan, pitikö väite paikkansa. Kiertelin alueella ja lopulta palasin vahingossa lähtöpisteeseeni kulkematta samaa reittiä takaisin. Olihan reitin varrella tietenkin kauppoja ja pankkeja, mutta ei se kaupungin historiallinen keskusta ollut. Otin uuden suunnan. Nyt löysin Guinea-Bissaun konsulaatin ja myöhemmin yliopiston, jonka edessä parveilevilla opiskelijoilla oli koulupuku. Katujen nimetkin alkoivat viestiä keskustan läheisyydestä: Avenue Carvalho, Rue de France…

IMG_0326 zig15

Rond-Point Jean-Paul II. Oikealla kuvassa on senegalilainen minibussi, ndiaga ndiaye.

zig14

Eiköhän tämäkin ole ollut jonkun siirtomaaherran kartano.

zig13

Siirtomaa-arkkitehtuuria Ziguinchorin keskustassa.

Kuvailin keskustan kauniita siirtomaa-aikaisia rakennuksia, kunnes päivän ensimmäinen  “opas” ilmoittautui palvelukseensa. Tein heti alkuun selväksi, etten ollut aikeissa maksaa mitään ja että olin jättänyt rahani hotellilleni. Se ei ihan pitänyt paikkansa. Miehen mukaan maksaminen ei olisi oleellista, hän opasti “vapaaehtoisesti”. Joopajoo. Olin kulkemassa Casamancejoen rantaan ja “opas” tuli mukanani kuin takiainen. Rannassa mies sitten ehdotti, että hän voisi valmistaa minulle aterian, sillä oli ammatiltaan kokki. Talviaikaan hän työskentelee Cap Skirringin Le Nature -ravintolassa kokkina eli samassa ravintolassa, missä olin eilen syönyt! Maailma on pieni. Hän olisi halunnut soittaa Le Naturen Abrahamille eli Ibrahimille ja kertoa kohtaamisestamme, mutta puheaikaa ei ollut, enkä itsekään tahtonut tällaiseen omaani tuhlata. Kesällä Cap Skirringissä asiakkaita ei juuri ole, joten hän asusti äitinsä kanssa kotonaan Ziguinchorissa. Luulin aluksi hänen työskentelevän näin kesäaikaan jossain ziguinchorilaisravintolassa, mutta hän halusikin kokata minulle kotonaan, parin kilometrin päässä keskustasta. Kala-aterian saisin 2000 frangilla ja lihaa 3000 frangilla (noin 4,5 euroa). Aluksi kieltäydyin, mutta lopulta olimme matkalla slummiin. Päätin antaa Le Naturelle toisen mahdollisuuden.

Perillä miehen ja tämän äidin kotona, tervehdimme aluksi kaikkia paikallaolleita. Tämän jälkeen istahdin pihamaalle odottelemaan, kuuntelemaan radiota ja olemaan huomion keskipisteenä. Sana toubabista kiiri etenkin lasten keskuudessa ja heitä tuli tasaisena virtana ihmettelemään minua. Osa vain kurkki nurkan takaa, rohkeammat tulivat lähemmäs, mutta heistäkään kaikki eivät uskaltaneet sanoa mitään. Osa vastasi tervehdyksiini. Tietenkin minulla oli taas mahdotonta erottaa näitä lukuisia ihmisiä toisistaan, kaikki kun näyttivät samalta. Luultavasti tervehdin samoja naamoja useita kertoja. Kokkini kävi ostamassa ruokatarpeet liha-ateriaan, valmisti ruoan ja ehdimme hörpätä lasilliset teetäkin ennen ruokailua. Varsinainen ruokailu ei taaskaan ollut mikään kulinaristinen nautinto. Vuohenlihaa, riisiä ja kastiketta. Kyllähän sitä tietenkin hengissä pysyy ja söin lautasen eilisestä Le Nature -kokemuksesta poiketen miltei tyhjäksi. Vain muutama oudonnäköinen vuohenpalanen jäi lautaselle. Samalla olin tullut ruokkineeksi kokin iäkkään äidin ja muutamia muita sukulaisia. Äiti kiitteli kovasti, muutenhan perhe olisi luultavasti syönyt taas vain kalaa, kuten kaikkina muinakin päivinä.

IMG_0350 zig4

Pihapiiri.

zig5

Senegalilainen käymälä Ziguinchorin laitamilla.

Aterian päätyttyä mies olisi halunnut lähteä kanssani pariksi päiväksi vielä Abeneen ja Kafountineen, jotka ovat kuulemma kauniita pikkukyliä Casamancen rannikolla, luonnon keskellä. Kokin sukua asuu Abenessa, jossa olisi järjestynyt majoitus ja ruokailu. Kafountine taas olisi ollut kävelymatkan päässä Abenesta. Tarjous oli houkutteleva ja hinta varsin edullinen, mutta en siltikään luottanut kokkiini tarpeeksi. Sen sijaan olin ajatellut suunnata pariksi päiväksi Gambiaan, minkä jälkeen palata vähitellen takaisin Dakariin. Viimeistään Gambian epätoivoinen haukkuminen sai minut tekemään päätökseni olemaan menemättä Kafountineen ja Abeneen: Gambian rajavartijat ja poliisit kynisivät minut puhtaaksi rahoistani, joko lahjuksien muodossa tai ihan vain ryöstämällä. Samoin gambialaiset itse olisivat outoa porukkaa, luontoa ei olisi nimeksikään… Lisäksi mies valehteli, ettei Gambiajoen vastarannalta Barrasta pääsisi Senegalin rajalle muuten kuin vuokraamalla auton, mikä taas maksaisi paljon. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, sillä puskataksit ja bussit kulkevat välillä tiuhaan.

Sain kuitenkin kokin puhelinnumeron, jos muuttaisin mieltäni. Paluumatkalla kuljimme lasten koraanikoulun eli madrasan ohi. Siellä tytöt ja pojat opettelevat varsinaisen koulupäivän jälkeen muutaman tunnin lausumaan ulkoa islamin pyhää kirjaa Koraania. Kokki kehotti hieman epäsuorasti minua antamaan lahjoituksen koululle. Koraanikoulun opettaja kuulemma ruokkii lahjoitusvaroilla lapsia, joista osa on orpoja. En epäile yhtään, varmasti näin onkin. En silti “ymmärtänyt” kehotusta, koska en länsimaalaisena myöskään oikein ymmärrä koko instituutiota.

zig7

Tuntematon tropiikin kasvi.

IMG_0360 zig6

Rue du Général de Gaullen varressa sijaitseva siirtomaahenkinen postitoimisto.

Pyörähdin hotellilla, minkä jälkeen lähdin takaisin keskustaan. Löysin kauniin siirtomaa-aikaisen postirakennuksen, jonka luota olisin jälleen saanut uuden oppaan. Tämän opasehdokkaan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa, jonka jälkeen sain jatkaa yksikseni eteenpäin. Kyllä palveluitaan saa tulla kauppaamaan ja heidän kanssaan on hauskaa jutustellakin hetkinen, mutta väkisin mukana kulkeminen on raivostuttavaa. Opasehdokkaan lisäksi löysin lähistöltä aasin, joka seisoi rauhassa keskellä risteystä välittämättä liikenteestä. Kaistapäisesti ajavat autoilijat tottuneesti väistelivät eläintä. Sain kulkea rauhassa vain kymmenen minuuttia, kun Casamancejoen rannasta mukaan tarttui seuraava opasehdokas. Jälleen tein selväksi, etten halua opasta, eikä minulla ole mitään millä maksaa palveluksista. Oikeastikin minulla oli vain muutamia kolikoita mukana. Jälleen opas kertoi, ettei ole rahan perässä matkassa. En uskonut hetkeäkään tähän! Hän kulki kanssani ensin läheiseen kalasatamaan, minkä jälkeen sain kuulla paikat, mihin hän nyt aikoisi minut viedä. Kerroin meneväni juuri sinne, minne tahdon ja seuraavaksi suunnistin uponneen Le Joola -nimisen matkustajalaivan muistopaikalle. “Opas” kulki mukana. Le Joola oli Ziguinchorin ja Dakarin välillä kulkenut matkustajalaiva, joka kaatui ja upposi kovassa merenkäynnissä Gambian edustalla 26. syyskuuta 2002. Turmassa hukkui yli 1800 ihmistä laivan kaikkiaan noin 2000 matkustajasta. Laiva oli tarkoitettu alle 600 matkustajalle. Lähde: [1]

IMG_0368 zig8

Matkalta kalasatamaan. Näissä rakennuksissa Casamancejoen rannalla asuu paikkakunnan vauraampi väki, kuten useita eurooppalaisia.

zig9

Place Joola eli Le Joola -laivan muistopaikka.

zig10

Rue du Capitaine Javelierin alkupää.

Palasin kuvia ottaen takaisin hotellilleni, enkä mennyt yhteenkään paikkaan, johon “oppaani” olisi minut halunnut viedä. Osan olin jo nähnyt, osa ei kiinnostanut. Hotellin lähestyessä, “opas” aloitti kaupustelun, sillä hänkin oli taiteilija. Sain nähdä muutaman rannekorun ja avaimenperän. Lisäksi sain kuulla pitkän ranskankielisen tarinan siitä, miten huonosti hänellä menee. Vauvakin olisi ja kaikkea. En innostunut kauppatavaroista, minkä jälkeen hän alkoi vaatia rahaa kierroksesta, jonka hän oli kanssani kulkenut. Kerroin, että olin jo alussa kertonut, etten tarvitse oppaita, enkä maksaisi mitään kenellekään. Hieman jo hurjistuneena hän ilmoitti, että luulenko tosiaan voivani olla maksamatta mitään. Voisin antaa 200 frangin lantin, en enempää. Hän kertoi, ettei 200 frangia ole mitään. Totesin sitten asian käsitellyksi, heitin pari sanaa suomeksi ja menin hotellihuoneeseeni. Mies heitti kirosanoja perääni. Olin aikeissa vielä lähteä hakemaan lähikaupasta iltapalaa, mutta puolisen tuntia tapahtuman jälkeen ovelleni koputettiin. No voi hohhoijaa, hotellin omistaja oli kai sitten kertonut “afrikkalaiselle veljelleen”, missä huoneessa olen. En avannut, vaan päätin pysyä huoneessani koko illan ja syödä iltapalaksi Mauritaniasta ostamiani marokkolaisia sardiineja. Olihan pimeyskin jo ehtinyt laskeutua. Parin tunnin kuluttua mies koputteli oveen toistamiseen. Ovi oli raskainta tekoa, aivan kuin tilauksesta. Ei siitä ainakaan läpi tultaisi. Olkoot vaikka koko yön käytävässä, minulle on aivan sama! Mutta mitä “vauva” mahtaa tuumata, kun isä ei ole kotona, vaan luuhaa kiusaamassa turisteja pitkin yötä!

zig12

Rue du Général de Gaullen ja rue du Capitaine Javelierin kulmassa sijaitseva Conseil Régionalin rakennus. Rakennuksessa toimii Casamancen alueen matkailutoimisto.

zig11

Katunäkymä ydinkeskustasta.

Nukkumaan mennessäni mietin, miksi olin tässä maassa edelleen. Miksi en jättänyt koko maata väliin ja mennyt esimerkiksi Maliin tai Guinea-Bissauhun. Olin etukäteen päättänyt lähteä seuraavana aamuna maanpakoon Gambiaan.

Cap Skirringistä vahingossa Guinea-Bissauhun ja takaisin

18.5.2014

Länsi-Afrikassa ei nukuta myöhään, ainakin niin olen havainnut. Enkä minäkään halunnut heittää valoisaa aikaa hukkaan, joten olin jalkeilla jo ennen seitsemää. Aurinko oli kauniisti nousemassa hotellini takana avautuvan mangroverämeen takaa. Otin kameran mukaan ja lähdin ottamaan kuvia auringonnoususta ja toisaalta myös sioista, jotka tonkivat roskia hotellin aidan vieressä. Elikot pelästyivät minua ja pötkivät kauemmas rämeelle. Hotellini, Kaloa les Palétuviersin, aamiaistarjoilu alkaa kello seitsemältä aamulla, jolloin olin jo pöydässä istumassa. Pian sain eteeni patongin, croissantin ja kannullisen kahvia sekä maitoa.

IMG_0192 cap skirring7

Hotellin aamupala.

IMG_0194 cap skirring8

Tämä poika oli jo aamuseitsemältä potkimassa palloa hotellini edessä ja halusi tulla kuvatuksi.

cap skirring9

Hotellilleni johtava polku.

Aamupalan jälkeen suunnistin Atlantin rantaan, joka sijaitsee reilun kilometrin päässä hotelliltani. Ranta, jota siis yhdeksi Länsi-Afrikan parhaimmista kuvaillaan, oli kuin olikin melkein tyhjä. Päätin kävellä rantaa pitkin kohti etelää ainakin Kabroussen kylän tuntumaan, ehkä jopa Guinea-Bissaun rajalle. Rajalle olisi kuudesta seitsemään kilometrin matka. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rannalla saattoi tallustella ilman kenkiä. Tosin alkumatkasta kävelin meressä, koska sain seuraa kolmen huonokuntoisen näköisen kulkukoiran koplasta. Vaikka koirat eivät mitenkään uhkaavilta vaikuttaneetkaan, ajattelin, että voivathan mokomat nälissään purra minua ja sitten minulla olisi vesikauhu ja kaikkea. Tein eläimille selväksi, ettei heidän seuransa ollut tervetullutta roiskimalla välillä vettä niiden suuntaan. Koirat löysivät pian mielenkiintoisempaa tekemistä: rannalla seisoskelleiden korppikotkien härnäämisen. Maineensa mukaisesti korppikotkat olivat rannalla syömässä raatoja, merestä ajautuneita kuolleita kaloja.

IMG_0204 cap skirring22

Näkymä aamuvarhaisella kohti Cap Skirringin kalasatamaa ja sen monia veneitä.

IMG_0209 cap skirring13

Koirat lähtivät seuraamaan.

IMG_0223 cap skirring14

Paratiisimainen ranta.

Cap Skirringin rantaviivalla on useita eritasoisia majapaikkoja. On bungaloweja ja hieman parempiakin hotelleja. Osa rakennuksista on tosin jäänyt kesken ja osa on suljettu. Luonto on valloittamassa alueita takaisin. Ravintoloita sen sijaan ei ole kovin monia. Näin off-sesonkina jokainen asiakas on tärkeä. Sen tiesi myös Le Nature -ravintolan Abraham. Oikeasti hän on Ibrahim eli Ibu, mutta eurooppalaisten korvaan Abraham ilmeisesti kuulostaa paremmalta. Abraham juoksi ravintolastaan luokseni ja toivotti tervetulleeksi. Hänen ravintolastaan saisi kaikkea pizzasta lähtien. Hinnatkaan eivät olleet hassummat ja Abraham osasi myös englantia, sillä oli kotoisin Gambiasta. Englanti oli hänen vahvempi kielensä, mutta näin Senegalissa ravintoloitsijan on kuulemma osattava hyvin myös ranskaa, koska se on täällä käyvien turistien kieli. Vielä näin yhdeksän aikoihin aamulla en tietenkään ollut aikeissa lounastaa, vaan kerroin käveleväni rannalla ja tulevani ehkä paluumatkalla syömään.

Le Naturen jälkeen rannalla oli enää vain harvoja kulkijoita, muutamia kalastajia ja taiteilija-matkamuistomyyjä. Lisäksi Kabroussen kylän kohdalla vanhempi eurooppalaispariskunta oli jonkinlaisella kalastusretkellä. Enemmän oli lehmiä, joita vaelsi ja makoili laumoittain rantaviivan tuntumassa. Lukuisten lehmän jätösten lisäksi rannalla makasi sinne huuhtoutunut portugalinsotalaiva, ihmisellekin vaarallinen ikävä polttiaiseläin.

IMG_0214 cap skirring30

Rantaa kohti etelää kuvattuna.

cap skirring15

Rantahiekalle ajautunut portugalinsotalaiva.

IMG_0250 cap skirring17

Palmujen reunustamalla rannalla on useita hotelleja.

Kabrousse on muuten Etelä-Amerikkaa lähinnä oleva paikka Afrikan mantereella! Päätin jatkaa Kabroussesta kävellen Guinea-Bissaun rajalle saakka. Maisema muuttui huomattavasti Kabroussen jälkeen, sillä rantaa reunustavat palmut loppuivat ja tilalle tulivat hiekkadyynit. Ajattelin, että kaipa Senegal ja Guinea-Bissau ovat jotenkin rajansa merkinneet maastoon, mutta näin ei ollut ja yhtäkkiä olin Cap Roxossa (Guinea-Bissaun kielellä eli portugaliksi Cabo Roxo). Tarkistin rajankulun vielä myöhemmin kartoista, mutta kaikkien karttojen mukaan olin ylittänyt rajan. Ehkä muutamilla metreillä, ehkä sadoilla. Olin siis Guinea-Bissaun tasavallan läntisimmässä pisteessä ilman passia ja viisumia, siis laittomasti! Kukaan ei nähnyt tai ketään ei kiinnostanut, joten minusta ei ole tulossa Foxin Vankilassa ulkomailla -sarjaan jaksoa. Toisaalta rajaa ylitetään hiekassa olleista kengänjäljistä päätellen tiuhaan, joten rikkomukseni lienee vähäinen. Virallinen rajanylityspaikka Senegalista Guinea-Bissauhun olisi Mpackissa Ziguinchorin kaupungista etelään. Otin pari kuvaa ja lähdin takaisin Senegaliin ja Cap Skirringiin. Guinea-Bissaussa täytyy vierailla joskus tulevaisuudessa uudelleen, viisumin kanssa.

IMG_0254 cap skirring18

Tässä vaiheessa olen vielä Senegalin puolella, mutta mahdollisesti aivan rajalla… Kuva otettu Senegalin suuntaan eli kohti pohjoista.

IMG_0261 cap skirring20

Samasta paikasta kohti etelää. Taaempana näkyvä merialue on jo Guinea-Bissauta. Samoin osa kuvassa näkyvästä maa-alasta.

IMG_0263 cap skirring19

Näkymä Guinea-Bissaun läntisimmästä kolkasta, Cabo Roxosta, kohti kaakkoa. Kaikki kuvassa näkyvä on Guinea-Bissauta.

Kävin pariin otteeseen uimassa, minkä jälkeen ilmestyin Abrahamin Le Nature -ravintolaan. Mies oli iloinen, kun olin “pitänyt lupaukseni” tulla ravintolaan myöhemmin. Oikeasti en kyllä ollut luvannut yhtään mitään. Tilasin kalaa diolojen tapaan. Diolat ovat siis Casamancen alueen valtaväestöä.

Ruoan valmistuminen kesti ja kesti. Abraham viritti radionsa soittamaan letkeää reggaeta. Sitä tai räppiä nuoret miehet Senegalissa kuuntelevat. Abraham selosti innokkaasti reggaeartistien nimiä, mutta enhän minä tiedä kuin Bob Marleyn. Kun musiikkipuoli oli kunnossa, hän aloitti minttuteen keittelyn. Marokon ja Mauritanian tavoin myös Senegalissa on voimakas teekulttuuri. Kaikissa kolmessa maassa tee maistuu erilaiselta. Marokkolainen tee on mielestäni parasta, eikä valmistumiseen tuhrata liikaa aikaa. Mauritaniassa teetä valmistetaan liian monta kertaa päivässä ja suurella hartaudella. Siksi se onkin aina tasalaatuista. Senegalissa tee (ataaya) on kaikkein vahvinta, mutta laatu heittelee, kun valmistusoperaatio suoritetaan kahta kättä heittäen vähän sinne päin. Niin tälläkin kertaa, mutta eipä tuo minua haittaa!

Le Naturen edustan aurinkotuolille rojahti keski-ikäinen ranskalaisnainen ottamaan aurinkoa, lukemaan kirjaa ja polttamaan ketjussa. Senegalin rantakylissä esiintyy, joskaan ei ilmeisesti samassa mittakaavassa kuin Gambiassa, naisten seksiturismia: keski-ikäiset eurooppalaisnaiset matkustavat tänne lomaromanssin perässä. Pari-kolmekymppisten paikallisten nuorukaisten huomio varmaan tuntuu mukavalta. Abraham oli selvästi tämän  aurinkotuoliin istahtaneen naisen “poikaystävä”, sen verran innokkaasti hän naista palveli. Ja shortsit vain hädin tuskin pysyivät ylhäällä. Siitä huolimatta nainen kovin kylmäkiskoisesti torjui kaiken. Ensin hän tilasi sandwichin, mutta lopulta se oli aivan vääränlainen, eikä näin ollen kelvannut! Abrahamin kaverille se kelpasi. Teelasillistakaan nainen ei huolinut. Molemmat osapuolet tällaisesta suhteesta tietenkin hyötyvät: Abraham saa luultavasti rahaa tai lahjoja, nainen kaipaamansa lomaromanssin. Siitäkin huolimatta tilanteessa on mielestäni vahva hyväksikäytön maku. Samanlaista toimintaa harrastavat toki myös miehet, jotka matkustavat yksin Thaimaahan. Senegalissa miesten seksiturismi jää naisten jalkoihin, mutta näin Cap Skirringissäkin ainakin yhden parin, jossa keski-ikäisen valkoisen miehen käsipuolessa oli nuori senegalilaistyttö.

IMG_0266 cap skirring21

Le Naturen terassilta.

Ruoka oli viimein valmista kahden tunnin odottelun jälkeen. Lautasella makasi kokonainen kala. Lisäksi oli riisiä ja kulhollinen kastiketta. Senegalilainen ruoka petti jälleen ja osa oli pakko jättää syömättä. Ei siis missään nimessä kahden tunnin odotuksen arvoista. Maksoin ja lähdin. Abraham oli ruokaa odottaessani antanut minulle lahjan, nahkaisen rannekorun, jossa oli pieni simpukka. Ranneketta olisi pidettävä aina, sillä se suojaa suunnilleen kaikelta pahalta ja vieläpä taisi suojella perhettäkin. Hän korosti, ettei haluaisi siitä mitään maksua. Lähdettyäni hän kuitenkin juoksi vielä perääni ja muistutti korusta. Nyt minun pitäisi antaa jotain hänelle, euro tai kaksi. Naurahdin ja olin jo antamassa korua takaisin. Kerroin maksaneeni jo juomarahaa ja ettei minulla olisi nyt mitään vastalahjoja.

Ranneke ranteessani jatkoin matkaani. Jos rannalla olisi ollut muita, he olisivat pitäneet minua hulluna, niin paljon minua hymyilytti ja nauratti. Olisi tehnyt myös mieli huutaa. Saint-Louisissa alkanut kulttuurishokki sen kuin jatkui vain!

IMG_0283 cap skirring23

Cap Skirringin kalasatama on yhtä värikäs kuin aiemmin näkemänikin satamat.

IMG_0284 cap skirring24

Kalastusvenettä työnnetään takaisin rantaan.

Kävin taas uimassa, minkä jälkeen kävelin takaisin Cap Skirringiin. Kylän edustalla on pieni kalasatama, port de pêche. Varma rahastuspyydys, jos erehtyisin menemään lähemmäs kuvaamaan. Otin siis kuvat kauempaa, ikään kuin salaa, minkä jälkeen laitoin kameran reppuun ja kävelin satamaan. Jo kaukaa yksi kalastaja havaitsi minut ja tuli juttusille. Nyt olisi huikea mahdollisuus päästä tutustumaan kalasatamaan. Olisi kuulemma vieläpä täysin ainutlaatuinen! Kerroin nähneeni jo kaksi mauritanialaista ja yhden senegalilaisen kalasataman, joten nyt en ollut kiinnostunut kierroksesta. Enemmänkin minua kiinnosti suuren lehmälauman vaellus rannalla. Lehmät olivat matkalla läheiseen palmumetsikköön. Oliko auringonottaminen tältä päivältä jo ohi?

cap skirring25

Lehmälauma poistumassa rannalta metsään. Outoa, että eläimet ylipäänsä hakeutuvat suolaisen veden ääreen. Toki tuulenvire varmasti helpottaa oloa päivän kuumuudessa.

Jatkoin matkaani kohti pohjoista. Rantatörmällä oli kartano, jonka porteilta senegalilaisnainen huuteli kutsuhuutojaan. Ilmeisesti minulle. En vastannut huutoon, mutta luultavasti tyttö olisi ollut nyt niitä kuuluisia senegalilaisia “tyttöystäviä”. Saint-Louisista sellaisen olisi saanut, samoin Dakarista. Myös Cap Skirringissä sain muutaman tarjouksen. En tarttunut tarjouksiin, vaan vetosin rahattomuuteen.

Cap Skirringin kalasataman pohjoispuolella on astetta hienompia kartanoita. Rikkaiden senegalilaisten kesämökkejä? Kuljin huvila-alueen poikki ja löysin sieltä hiekkatien, jonka arvelin johtavan takaisin Cap Skirringin keskustaan. Palmujen ja korkean pusikon reunustamalla tiellä oli mukava kävellä, eikä kukaan ollut ainakaan kaupustelemassa mitään. Oikeastaan tiellä ei kulkenut kuin yksi perhe kävellen ja muutama auto. Yhtä ajoi valkoinen noin 60-vuotias rouva, joka poimi nuoren senegalilaispojan matkan varrelta kyytiin. Tie kulki Cap Skirringin lentoaseman kiitotien ohi ja lopulta tieltä oli hyvät näkymät kalasatamaan.

IMG_0292 cap skirring26

Kaunista senegalilaista pöpelikköä.

IMG_0190 cap skirring6

Hotel Kaloa les Palétuviersin uima-allas. Takana näkyvässä rivitalossa sijaitsevat hotellihuoneet, myös minun.

Hotellillani hyppäsin uima-altaaseen. Altaalla oli samaan aikaan 50-60-vuotias ranskalaismies seitsemän pienen mustan lapsen kanssa. Mies oli selvästi hankkinut paikallisen naisen ja saanut kaupan päälle suurperheen. Lasten ihonväristä päättelin, ettei yksikään voinut olla miehen oma. Hotellin takapihalla aukeava mangrovesuo oli yksi tärkeä syy, miksi päätin majoittua Hotel Kaloa les Palétuviersiin. Uinnin jälkeen lähdin kävelylle mutaiselle suolle. En nähnyt iilimatoja, eikä muta upottanut. Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että mahtaako tällainen mangrove olla skistosomiaasia eli bilhartsiaa aiheuttavien halkiomatojen elinaluetta. Vaikka minulla olikin sandaalit jalassa, lähdin pois.

Lounaspettymyksen vuoksi päätin jälleen illallistaa eilisessä kahta ruokalajia tarjoavassa pikaruokapaikassa. Sain ennen ravintolaan pääsyäni seuraa eilisestä opasehdokkaasta. Hän oli jälleen humalassa, tällä kertaa ehkä enemmänkin. En ymmärtänyt, mitä hän tahtoi tai kauppasi, koska ranskan, espanjan ja englannin sekamelskasta ei saanut selkoa. Älähdin miehelle suomeksi ja astuin ravintolaan. Edellisenä päivänä söin hampurilaisen, joten nyt tilasin sandwichin, mikä oli jälleen hyvin onnistunut valinta. Hintaa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

cap skirring28

Hotellini takana avautuva mangroveräme. Kauempana virtailee joki.

IMG_0300 cap skirring29

Mangrovekasvillisuutta.

IMG_0196 cap skirring10

Cap Skirringin pääkatu.

Cap Skirring elää matkailusta, minkä vuoksi kylänraitilla on myös “siirtomaatavarakauppa”. Kaikkea eurooppalaista tuontitavaraa! Ostin ylihintaisen Oreo-keksipaketin. Kaupasta ulos astuttuani tajusin, että olin saanut 200 frangia (noin 0,30 senttiä, mikä on iso raha Senegalissa) liian vähän takaisin setelistäni. Taas senegalilainen pääsi huijaamaan! En mennyt valittamaan, kun myyjätär puikki takahuoneeseen ostotapahtuman jälkeen.

Oli jo pimeää. Palasin hotellilleni ja menin nukkumaan.

IMG_0198 cap skirring12

Hekin halusivat tulla kuvatuiksi.

IMG_0199 cap skirring11

Kylän liikenneympyrä ja puskataksiasema.

Takaisin rannikolle halki eteläisen Senegalin

17.5.2014

Heräsin hieman ennen viittä aamulla ja lähdin kävellen kohti Tambacoundan puskataksiasemaa. Hotellin omistaja oli edellisenä iltana kertonut, että kaupungista olisi suora puskataksiyhteys Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin ja että puskataksiasemalle voisi kuulemma helposti kävelläkin: “ylität vain junaradan ja käännyt pankin nurkalta vasemmalle…”. Lähdin hieman viiden jälkeen, säkkipimeydessä, kävelemään rinkka selässä kohti asemaa, jonne selviydyin 20 minuutissa kysymättä apua tai käyttämättä mopotakseja. Mitkään katuvalot eivät olleet päällä tai niitä ei vain ollut. Kaupunki ei ollut vielä herännyt.

Sain eiliseen tapaan saman paikan sept-placesta eli takaa keskeltä. Liekö sitten sattumaa vai ihan normaali senegalilainen käytäntö, että toubab matkustaa takana keskellä. Sain vierustoveriksi eurooppalaisen rouvan. Tervehdimme. Matkan aikana hän paljastui espanjalaiseksi. Rouva ei osannut englantia ja ranskakin oli hieman hakusessa, mutta sen verran hän sai sanotuksi, ettei ollut turisti vaan töissä jossain Espanjan valtion hankkeessa. Muuten matkustajia oli Dakar-Tambacounda-välin tavoin kahdeksan, sillä nytkin mukana oli vauva.

IMG_0167 casamance4

Koldan kaupungin katunäkymää eteläisessä Senegalissa. Etualalla kaupunkitaksi.

Alkumatkasta ylitimme Gambiajoen, joka on jo täällä yläjuoksulla varsin leveä. Tie kulki eilistä matkaa paljon rehevämmissä maisemissa, paikoin suorastaan puskassa. Jos olisimme olleet itäisessä Afrikassa, tien yli olisi voinut varmaan juosta vaikka norsu tai seepra. Senegalissa niitä ei pahemmin ole enää, paitsi joitain yksilöitä Niokolo-Koban kansallispuistossa maan kaakkoisosassa. Sen verran stereotyyppistä afrikkalaismaisemaa pyöreine heinämajoineen matkan varrella kuitenkin oli, että monta kertaa lähes toivoin, että rengas puhkeaisi ja pääsisin ottamaan valokuvia. Tie kulki alkumatkasta myös alle 50 kilometrin päästä Guinean rajasta, mikä vähän pisti puistattamaan, vaikka maiden välinen raja olikin suljettu. Kyseessä oli kuitenkin kaikista maailman guineoista se Ebola-viruksen riivaama Guinea. Toki itse tautialueelle olisi ollut varmaan vähintään kahden päivän matka ja lisäksi epidemiakin oli vielä tässä vaiheessa toukokuuta menossa hyvää vauhtia ohi. Laitoin kuitenkin Suomeen terveisiä tekstiviestin muodossa, että nyt se teidän pelkäämänne Guinea on aika lähellä. Vélingaran kaupungin kohdalla alkoi sataa ja se kesti varsin pitkään. Matkustajat alkoivat huolestua katolle sidotuista tavaroistaan, mutta kuljettaja ei nähnyt tarpeelliseksi peitellä tavaroita. Pian sade loppuikin. Koldassa yksi matkustaja jäi pois, mutta täydennystä tuli melko pian: ilmeisesti gambialainen mies, koska hän ei osannut yhtään ranskaa.

IMG_0171 casamance2

Puskataksini matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin. Kuva otettu Koldassa, jossa pysähdyimme toviksi.

casamance3

Koldan postitoimisto.

Eteläisen Senegalin käsittävä Casamance on varsin erillään muusta Senegalista, sillä alueen ja pääkaupunki Dakarin väliin jää jopa itsenäinen valtio, englanninkielinen Gambia. Eteläpuolella alue rajautuu Guinea-Bissaun tasavaltaan. Näin ollen ainoa maayhteys on tulosuunnastamme, Tambacoundan suunnasta. Maantieteensä lisäksi alue eroaa myös kulttuuriltaan muusta Senegalista, sillä alueen väestöstä valtaosa kuulu diola-kansaan, jotka ovat pieni vähemmistö muuten wolof-valtaisessa Senegalissa. Muun muassa näistä seikoista johtuen Casamancessa on ollut 1980-luvulta lähtien separatistista liikehdintää, jolla on tähdätty autonomiaan tai jopa täyteen itsenäisyyteen. Alueelle matkustamista ei aina suositella, sillä aseistetut Casamancen demokraattisten voimien liikkeen (MFDC) separatistit taistelevat toisinaan Senegalin armeijan joukkojen kanssa. Separatistien ja muiden bandiittien tiedetään tehneen (väkivaltaisiakin) iskuja alueella liikkuviin busseihin ja autoihin. Iskujen seurauksena matkustajat pääsevät usein omaisuudestaan. Tällä hetkellä on kuitenkin menossa rauhallisempi jakso ja MFDC:n johtaja julisti jopa yksipuolisen tulitauon 1. toukokuuta 2014 neuvoteltuaan konfliktista salaisesti Senegalin johdon kanssa Vatikaanissa. Lähteet: [1] & [2]

Koldan jälkeen tiellä, vuoron perään molemmilla kaistoilla, alkoi olla puunrungoista, autonrenkaista ja muusta romusta tehtyjä esteitä, kuin tiesulkuja. Ne toimivat tietenkin myös hidasteina, sillä niitä on väisteltävä mutkitellen. Mieleeni tuli kuitenkin, että mahtavatko puunrungot olla tiellä konfliktin takia. Noin 50 kilometriä ennen Bignonan kaupunkia oli Senegalin armeijan tarkastuspiste, jossa kaikkien matkustajien täytyi jalkautua ja kävellä 50 metrin matka. Myös passia täytyi näyttää epäluuloisen oloisille sotilaille. Varmaan kuumottavaa seisoskella valtatiellä, kun koskaan ei tiedä, onko aseistettuja kapinallisia tulossa jostain puskasta tai autosta.

casamance1

Casamancen maaseutua Koldan kaupungin jälkeen. Kuva otettu liikkuvan puskataksin ikkunasta.

Muutamia kilometrejä ennen saapumistamme Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin, tie kulki kauniin mangrovealueen läpi. Tie kulki melkein veden tasolla, eikä vielä ollut edes sadekausi! Alun perin tarkoituksenani oli jäädä Ziguinchoriin yöksi, mutta koska valoisaa riitti vielä pitkään, päätinkin ottaa seuraavan puskataksi Cap Skirringin rantakylään, joka ei nimestään huolimatta ole mikään hiihtokohde. Tiesin, että lähistöllä olisi myös muita vähemmän turistisoituneita kyliä, mutta halusin nähdä Länsi-Afrikan yhdeksi parhaimmista kuvaillun rannan. Lisäksi näin kesäaikaan turisteja ei olisi, joten saisin koko paikan todennäköisesti itselleni. Puskataksimatka Ziguinchorista Cap Skirringiin halki upeiden mangrovepöpelikköjen kesti vain noin tunnin ja nyt sain istua tilavasti auton keskiosassa ikkunan vieressä! Koko matkan yksi matkustajista piti yllä äänekästä, jopa kiukkuista, keskustelua. Aiheita tuntui olevan kaksi: presidentti Macky Sall ja viisumiuudistus. Puhetta en tietenkään ymmärtänyt, sillä se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä, mutta numerot ymmärsin. Ne ovat mielenkiintoisesti (kaikissa?) Senegalissa puhuttavissa kielissä ranskaksi. Autossa tiedettiin Senegalin viisumin maksavan 50 euroa.

cap skirring1

Ensimmäistä kertaa Cap Skirringin rannalla.

Perillä Cap Skirringissä päätin mennä kyselemään vapaata huonetta Hotel Kaloa les Palétuviersista, sillä se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta uima-altaineen, ilmastointeineen ja hintaan kuuluvine aamupaloineen. Lonely Planet kertoi hotellin sijaitsevan kylän keskustassa mangroverämeen ääressä! Kuitenkin hinta olisi suunnilleen sama kuin muissa budjettimajapaikoissa, jotka suureksi osaksi sijaitsivat merenrannalla. Hotellin vastaanottovirkailija toivotti tervetulleeksi ja oli innoissaan, kun sai harjoittaa englannintaitoaan kanssani. Tilaa oli, joten maksoin kahdesta yöstä Kaloa les Palétuviersissa yhteensä 30 000 frangia eli 45 euroa.

Eiliset ajatukset maaperästä osoittautuivat todeksi, sillä olin kauttaaltani punertavan hiekkapölyn peitossa eikä kaikki lähtenyt suihkussakaan. Matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin olimme ajaneet kymmeniä kilometrejä pölisevillä tietyömailla. Kävin suihkun lisäksi myös uima-altaassa kun sellainenkin ylellisyys oli kerran eteen sattunut.

cap skirring2

Huoneeni Hotel Kaloa les Palétuviersissa. Pöytä on selvästi siivottu kuvan ottamista varten.

cap skirring3

Ja sama huone toisesta suunnasta: oikeasti olinkin vain Kreetalla.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, jollaisen löytymisen luulisi olevan Cap Skirringin tapaisessa turistikylässä helppoa. Hotellilla palloillut, englantia taitanut rastapää kysyi, josko haluaisin syödä mereneläviä. En tällä kertaa! Siitä huolimatta hän vei minut rantaan Full Time -nimiseen ravintolaan, jossa sai ainoastaan mereneläviä. Ruokalistan hinnat olivat pilvissä, Suomen hinnoissa, elleivät jopa aavistuksen Norjan hinnoissakin. Näin kuulemma on tehtävä, kun on off-sesonki. En sanonut, että yleensä off-sesonkina hintoja lasketaan, että edes joku tulisi. Senegalilaisen järjenjuoksun käsittämättömyyksiä! Lähdin pois ja hotellin huuhaapoika seurasi. Kuulemma Cap Skirringissä on lentokenttä, jonne Euroopasta saapuvat charter-matkaajat saapuvat suoraan kulkematta Dakarin kautta. Kylässä vierailee talviaikana pääasiassa ranskalaisia ja belgialaisia. Näin kesällä kylässä on vain kourallinen valkoihoisia turisteja. Olin nähnyt kylään saavuttuani kolmen hengen ranskalaisseurueen. Seuraavaan ravintolaan marssin oma-aloitteisesti, mutta huuhaapoika tuli hätiin ja kertoi minulle, ettei paikasta saisi kuin hampurilaisia. Päätin vielä katsastaa kolmannen ravintolan ruokalistan, kunnes sain hätistettyä rastapään matkoihinsa. Sen jälkeen menin pikaruokaravintolaan ja tilasin ison hampurilaisen tuhannella frangilla (noin. 1,5 euroa). Yleensä “pikaruoka” on jopa parempaa kuin ravintolaruoka, niin tässäkin tapauksessa. Juomat täytyi hakea itse vastapäisestä kaupasta. Majoitus ei ole mitenkään halpaa tässä maassa, mutta onneksi sentään syöminen on!

cap skirring4

Cap Skirringin katunäkymää iltahämyssä. Lisää kuvia seuraavassa kertomuksessa.

Ravintolasta lähdettyäni, istahdin hetkiseksi retkiä tarjoavan miehen puheille. Hän oli jo kohtuullisessa humalassa, mutta esitteli silti retkiään innokkaasti. Tai ehkä juuri siksi. Opastusta olisi saanut ranskaksi ja espanjaksi. Mieluusti olisin halunnut englantia taitavan oppaan, joten kieltäydyin tarjouksista. Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n jälkeen toimiva ilmastointi!

Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!

16.5.2014

Jokainen senegalilainen, jolle kerroin aikovani ehkä käydä Tambacoundan kaupungissa maan itäosassa, naureskeli ajatukselle. Kaupungissa ei olisi kuulemma yhtään mitään nähtävää ja lisäksi siellä olisi liian kuuma. Sääennusteidenkin mukaan lämpötila näytti kohoavan päivästä toiseen sinne 40 asteen paremmalle puolelle. Siinähän on jo kaksi hyvää syytä vierailla!

Olin jo aamulla kuuden aikoihin jälleen Dakarin Gare routière Pompiersin puskataksiasemalla. Tällä kertaa maksoin puskataksimatkasta suunnilleen sen verran, mitä senegalilaisetkin. Rahastaja ei varmaankaan ollut huijaustuulella. Ostin asemalta pari banaania ja vesipullon, sillä matkasta tulisi pitkä ja kuuma. Jouduin seitsemänpaikkaisessa sept-placessa takaosaan keskelle eli kaikkein huonoimmalle paikalle. Paikat ainakin periaatteessa jaetaan siten, että ensimmäisenä saapunut pääsee etupenkille, seuraavat auton keskiosaan ja viimeiset kolme matkustajaa joutuvat perälle. Oikealla puolella istui vanha rouva, jolla oli apteekin muovipussi käsilaukkunaan. Vasemmalla puolella istui äiti vauvansa kanssa eli oikeastaan sept-placessa olikin kahdeksan matkustajaa. Edessäni, auton keskiosassa istui vanhempi herra sekä kaikesta päätellen ulkomailla asuva senegalilainen pariskunta, joka pyrki näyttämään vaurauttaan muun muassa pukeutumisellaan ja kaikenlaisella elektroniikalla. Pari puhui keskenään ranskaa, vähän kuin se olisi ollut heidän jonkinlainen salakieli. Mies näppäili kuulokkeet päässään pitkin matkaa Iphoneaan ja Facebookia. Ilmeisesti Senegalin maaseudultakin sitten jonkinlainen 2G löytyy, sillä puskataksissa ei nyt ainakaan ollut wlania!

20140516_003

Puskataksissa on tiivis tunnelma. Etupenkkiläiset käyttävät turvavyötä!

Pysähdyimme vain kerran Kaolackin laitamilla sijaitsevalla huoltoasemalla jaloittelemassa. Toisen kerran pysähdyimme Koumpentoumin kaupungin lähistöllä, kun vierustoverini jäi siellä pois. Nyt minulla oli huimasti tilaa, mutta iloa ei riittänyt pitkään, kun kuljettaja poimi tien varresta pojan, joka oli myös matkalla Tambacoundaan. Jos Saint-Louisista Dakariin johtanut tie oli ollut huippukunnossa, ei samaa voinut sanoa Tambacoundaan johtavasta tiestä, joka on monin paikoin ajokelvottomassa tilassa. Tiessä on valtavia kuoppia, joiden vuoksi ainoastaan rekat ajavat mutkitellen mateluvauhtia varsinaisella tiellä. Muiden ei tarvitse hajottaa autoaan ajamalla tiellä, vaan tien varteen hiekalle on syntynyt uusi tie. Toisinaan on kyllä palattava varsinaiselle tiellekin, kun joku on tulossa vastaan tai eteen sattuu asumuksia. Tai sitten kuljettaja kiertää esteet ajamalla “uudenkin tien” ulkopuolella. Välillä ajoimme vuohia väistellen kirjaimellisesti puskassa.

20140516_005

Kännykällä puskataksin ikkunasta otettu kuva. Kuvauspaikka on Koumpentoumin ja Tambacoundan välillä.

20140516_008

Lisää puskaa Koumpentoumin ja Tambacoundan väliltä.

Lämpötila nousi matkan aikana ja perillä syvällä sisämaassa sijaitsevassa Tambacoundassa se oli yli 40 astetta. Tambacounda, tai lyhyemmin Tamba, on noin 80 000 asukkaan risteyskaupunki. Kaupungin kautta kulkee liikenne niin Dakariin, Malin rajalle Kidiraan kuin esimerkiksi Senegalin kaakkoiskolkkaan Kédougouhunkin. Kaupungin kautta kulkee myös rautatie Dakarista Malin Bamakoon, jonka vartta valtatie Dakarista seurailee pitkiä matkoja. Junia ei taida tällä hetkellä radalla kulkea. Jos Saint-Louis oli siirtomaa-arkkitehtuurin helmi ja Dakar muuten vain miljoonakaupunki korkeine rakennuksineen, niin Tambacounda olikin nyt oikeastaan ensimmäinen oikea afrikkalaiskaupunki hiekkaisine katuineen ja röttelötaloineen. Toki täälläkin on ruutukaava ranskalaisten perintönä.

IMG_0156 tambacounda5

Tambacoundan katunäkymää iltapäivän kuumuudessa.

Tambacoundan puskataksiasemalta otin taksin Bloc Gadec -nimiseen hotelliin. Minulla ei ollut mitään käsitystä moisen majapaikan sijainnista, mutta niin vain sain hinnan tingityksi 500 frangiin. Samaan taksiin tuli myös ulkomailla asuvan pariskunnan mies kolmen matkalaukkunsa kanssa. Mahtoiko pari ollakaan oikeasti pari, koska nainen ei samaan taksiin tullut. Perillä Bloc Gadecissa sain siistin huoneen 9000 frangilla eli noin 14 eurolla. Muutaman tonnin lisähinnalla olisi saanut ilmastoinninkin, mikä tietenkin olisi voinut olla hyvä vaihtoehto näissä lämpötiloissa, mutta kattotuuletin sai nyt ajaa saman asian.

IMG_0165 tambacounda2

Hotelli Bloc Gadec.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, mutta en sellaista löytänyt. Ostin sitten mangon kadunkulmasta, sillä ne olivat nyt parhaimmillaan. Myyjäpariskunta kyseli, mistä tulen:

– Suomesta? Mitä kieltä siellä puhutaan?
– Suomea (ranskaksi “finnois”, mikä lausutaan ‘finua’).
– Kiinaa? (ranskaksi “chinois”, lausutaan ‘shinua’).
– Suomea (ffffinnois).
– Kiinaa? (chinois).
– No ei, kun suomea.

Söin mangon ja lähdin uudelleen ravintolajahtiin. Kysäisin hotellin vastaanottovirkailijaltakin, joka viittoi jonnekin suuntaan. Ennen ravintolan löytymistä eräässä kadunkulmassa istuskeleva vanha herra tervehti minua ja viittoi luokseen. Vaihdoimme pari sanaa, jonka jälkeen hän pyysi rahaa. Kerroin tälle, että hän saisi lantin, jos kertoisi olisiko tässä lähellä ravintolaa. En saanut vastausta, joten hänkin jäi vaille lanttia. Aivan nurkalta löytyi sitten yksi ravintola, josta sain annoksen kalaa ja riisiä ja Coca-Colan tuhannella frangilla (1,5 euroa). Annos tuli välittömästi, sillä ruoka oli jo valmista. Harmittaa, kun en ottanut annoksesta kuvaa, mutta niin luotaantyöntävän näköinen se oli, että vetäisi mahan täysin sekaisin välittömästi. Olihan ruokaa ensinnäkin säilytetty huoneenlämmössä, joka oli noin 40 astetta, ties kuinka kauan. Mutta olin väärässä, ei mitään ongelmia!

tambacounda4

Tämän kadun varresta löytyi ravintola.

IMG_0160 tambacounda3

Katunäkymää.

Ruoan jälkeen kävelin päämäärättömästi Tambacoundan kaduilla. Maaperä ja sitä myöten kaupungin kadut punertavat eli luultavasti huomisen puskataksimatkan jälkeen olisin kauttaaltani punaisen hiekkapölyn peitossa. Poikkesin kaupassa ostamassa juomaa ja aamupalaa aamuksi. Mauritanian peruina söin aamupalaksi yleensä kaupoista saatavia tuontikeksejä, -torttuja ja -munkkeja ynnä muuta vastaavia. Senegalissa tällaiset herkut on valmistettu yleensä Turkissa ja hinnat lähtevät 100 frangista (noin 0,15 euroa). Lähes ilmaista siis. Kaduilta olisi tietenkin saanut myös terveellisemmän vaihtoehdon eli mangoja ja muita tuoreita hedelmiä. Ranskalaiset juurruttivat siirtomaavaltansa aikana maahan mauttoman ja kuivan patonginkin, mutta moista en ainakaan aamuisin olisi jaksanut järsiä. Kauppareissu venähti hieman, kun kauppias oli kiinnostunut valkonaamaturistista.

Juurikin valkoisen olemukseni ansiosta olin koko ajan huomion keskipiste ja toubab-huutoja (lausutaan tubab) kuuli missä liikuinkin. Erityisen innokkaita huutelijoita olivat lapset, mutta kyllä aikuisetkin sitä harrastavat. Vaikkei toubabilla mitään negatiivista kaikua vielä olekaan, niin on se pidemmän päälle rasittavaa. En minäkään Suomessa liikkuessani huutele vastaantuleville, että “katoppas, siinähän menee musta!”. Usein kuitenkin vastasin iloisesti, bonjour!

Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä ostamassa 250 frangin kolikolla kolme mangoa. Hintaa yhdelle mangolle tuli näin ollen noin kymmenen senttiä. Mangot käsissäni palasin hotellilleni noin kilometrin päästä. Lapset pelasivat jalkapalloa hiekkaisilla kaduilla, koska oli jo hieman “viileämpää”:

– Toubab, toubab!
– Moi vaan!
– Toubab! Anna rahaa!
– En.
– Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!
– No en.

tambacounda1

Pitkäaikaispysäköinti.

Kauan odotettu Dakar

14.-15.5.2014

Olin jo puoli seitsemän maissa aamulla Saint-Louisin puskataksiasemalla. Keskustasaarelta sinne minut kuljettanut taksikuski kertoi eri vaihtoehdot, millä pääsisin Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Minibussi eli wolofin kielellä ndiaga ndiaye olisi halvin vaihtoehto. Seitsemän matkustajaa ottava vanha ranskalainen farmariauto (usein Peugeot 505), sept-place, maksaisi parisen tonnia enemmän. Länsimaalaisittain hinnassa ei ole siis juuri mitään eroa, mutta kun tässä osassa maailmaa oleskelee aikansa, huomaa että tuhannella frangillakin (noin 1,5 euroa) saa jo vaikka mitä. Siispä minibussiin!

Oikeastaan minibussi on kaikkea muuta kuin mini. Se on vanha valkoinen Mercedes-Benz 508:n raato. Matkustustilat on tehty riisuttuun takaosaan, jonne on saatu järjestettyä mahdollisimman monta penkkiriviä. Kussakin rivissä, molemminpuolin autoa on päällystetyt istuimet, kuten meikäläisissä linja-autoissa. Senegalin minibusseissa lisäksi keskikäytävä on valjastettu matkustajien käyttöön: käytävä on täynnä selkänojattomia penkkejä, jotka saa nostettua ylös liikkumisen helpottamiseksi. Minibussi lähtee matkaan vasta, kun se on täynnä. Ja matkustajia mukaan mahtuu ainakin 40. Kyydistä poisjääminen tapahtuu hakkaamalla kolikkoa seinään. Tosin asian voi kertoa myös auton perässä oleskelevalle tai usein ulkopuolella roikkuvalle pojalle. Hän myös hoitaa rahastuksen ja pois jäädessä noutaa matkalaukun auton katolta.

Saint-Louisin ja maan pääkaupungin Dakarin välillä liikutaan vilkkaasti. Tämä ajatus mielessäni päädyin valitsemaan ndiaga ndiayen, vaikka olinkin auton ensimmäinen matkustaja. Olin myöhästynyt ilmeisesti pari minuuttia, sillä samoihin aikoihin asemalta lähti vastaava minibussi. Kyselin, onko se menossa Dakariin, mutta kukaan ei vastannut. Ei kuljettaja, matkustajat, eivätkä oman minibussinikaan matkustajien haalijat. Samapa tuo, tuskinpa bussillani kauan kestää täyttyä. Ja mikäs tässä olisi uskonnollista paasausta auton kaiuttimista kuunnellessa. Matkustajia ilmestyi tipoittain. Minä istuin päättäväisesti sisällä bussissa ja odotin. Välillä ostin ikkunan kautta banaanin tai jotain muuta. Tunnit kuluivat ja kahvinmyyjätkin lopettivat myyntinsä tältä aamulta. Olisin voinut vaihtaa sept-placeen, mutta toisaalta en halunnut luovuttaa. Vaihtoa toiseen välineeseen kävivät kokeilemassa useat kanssaodottajani, mutta jokainen palasi aina käsiään levitellen takaisin. Aina välillä matkustajia tuli paljon kerralla. Vaihtomatkustajia? Autosta oli hyvä tarkkailla puskataksiaseman elämää ja hämmästellä, mitä kaikkea suoraan autoon olisikaan myyty. En esimerkiksi ostanut ruo’oista punottua isoa mattoa, vaikka sellaistakin kaupiteltiin.

Kello viiden alkaessa lähestyä, matkustajia oli jo lähestulkoon riittävästi. Olin saanut viereeni värikkäästi pukeutuneen rouvan, maman, lapsineen. Taakseni oli istahtanut jo hieman aikaisemmin toinen mama. Hän huusi kurkku suorana kaikkien kanssa. Äänensävystä päätellen asiat olivat katastrofaalisen huonosti, mutta temperamenttiset etelän asukit tuntien, huuto saattoi olla ihan vain normaalia keskustelua säästä. Yhtäkkiä auto oli täynnä, mutta vielä ennen lähtöä humalainen saarnamies saapui siunaamaan meidän matkamme. Osa rukoili mukana, osaa kiinnosti enemmän matkapuhelimen soittoäänien kuunteleminen samaan aikaan. Yksi stereotyyppiseksi afroamerikkalaiseksi pukeutunut nuorukainen kuunteli puhelimestaan Justin Bieberiä kovaan ääneen. Saarnamies keräsi Koraanin siteerauksen päätteeksi kolehdin ja yllättävän moni antoikin miehelle kaljarahaa. Olin minibussin ainoa valkoinen, toubab, minkä mies tietenkin huomasi ja alkoi jutella minulle omalla afrikkalaisella kielellään. Katseet kääntyivät minuun, joten löin saarnamiehelle luun kurkkuun vastaamalla yllättäen suomeksi. Kehotin miestä juomaan välillä vähän vettäkin ja samalla otin hörpyn käsissäni olleesta vesipullosta. Mies luovutti ja poistui tovin päästä. Pian mekin lähdimme matkaan kohti Dakaria.

Jo alkumatkasta ihmisiä jäi pois kyydistä. Aina minibussin tai minkä tahansa julkisen kulkuneuvon pysähtyessä, tienvarressa istuskelevat naiset säntäävät ikkunoihin leipomuksineen, pähkinöineen, vesipusseineen ja tuoreine hedelmineen. Välillä kauppa käy, välillä kukaan ei osta mitään. Vastaavaan ei törmää esimerkiksi pohjoisessa naapurimaassa Mauritaniassa. Eikä siellä törmää juuri apinanleipäpuihinkaan, joiden määrä lisääntyi koko ajan mitä etelämmäksi minibussimme ehti. Aurinko laski ja tuli pimeää. Pimeässä matkustamista ei suositella kehitysmaissa, sillä autojen ja teiden kunto on huono. Onnettomuusriski kasvaa huomattavasti. Noin kuuden tunnin jälkeen aloimme saapua Dakariin. Katuvaloja ei ole, joten autojen valot sekä liiketiloista tulevat valot ovat ainoa valonpilkahdus tämän miljoonakaupungin laitamilla. Tosin eipä tilanne juurikaan toinen ole ydinkeskustassakaan, pimeitä katuja riittää. Perillä yhdellä Dakarin puskataksiasemoista, Gare routière Pompiersilla, meitä matkustajia oli enää vain minä ja yksi toinen mies. Saint-Louisin saarnamiehen puheet ja rukoukset auttoivat ja pääsin elävänä Dakariin!

20140515_007

En ottanut ainuttakaan kuvaa matkustuspäivänä 14.5., joten laitan tähän väliin kuvan pankkiautomaatista saamistani kymppitonnin seteleistä ja niiden peräkkäisistä sarjanumeroista.

Gare routière Pompiersilla oli kymmenen aikoihin illalla vain vähän kaupunkitakseja. Myöskään puskatakseja ei ollut kovinkaan paljon lähdössä, mutta ainakin Gambiaan olisi päässyt. Ilmeisesti matkan Gare routière Pompiersilta keskustaan pitäisi maksaa vähintään 2000 frangia, mutta tätä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Aseman kaksi, eri paikoissa odottavaa, taksikuskia pyysivät 3000 frangia matkasta keskustaan, mutta minä halusin maksaa vain tonnin. Toinen kuskeista lopulta suostui tarjoukseeni. Siispä tonnilla Chez Nizar -nimiseen hotelliin Avenue Pompidou -kadulle, aivan ydinkeskustaan. Kuljettaja sanoi tietävänsä paikan, mutta aluksi vei läheiseen hienostohotelliin. Sen jälkeen kysyimme ystävällisiltä poliiseilta tietä. Yksi poliiseista osasi jopa englantia. Kuljettajani ei kaikesta päätellen osannut lukea, eikä ymmärtänyt kartastanikaan mitään. Siihen Chez Nizar oli kuitenkin merkitty. Löysimme viimein oikean paikan ja kuljettaja pysäytti auton kadun toiselle puolelle. Tässä vaiheessa kello oli jo melkein 23 ja roskasakki oli kömpinyt koloistaan kaduille. Dakarissa ei kannata liikkua pimeällä, eikä ainakaan yksin. Näköjään myöskään taksin etupenkillä ei ole turvassa, sillä vielä istuessani autossa, ikkunaan tuli pari miestä. Toivottivat tervetulleeksi ja kättelimme. Tämän jälkeen toinen miehistä oli saanut huomaamattaan jonkinlaisen rievun ujutettua sylissäni olevan reppuni päälle. Rosvon käsi oli jo avaamassa vetoketjua, kunnes minä ja kuljettaja samaan aikaan äkkäsimme asian. Kyseisen vetoketjun takana ei toki olisi ollut käsidesipulloa arvokkaampaa esineistöä, mutta tulipahan todistettua, että väitteet Dakarin katurikollisuudesta pitävät paikkansa. Kuljettaja nosti sähkökäyttöiset ikkunat kiinni ja kurvasi kadun toiselle puolelle. Sinne oli saapunut Chez Nizarin yövahti vastaanottamaan minua. Maksoin taksin ja annoin vähän ylimääräistäkin.

Dakar on kallis kaupunki yöpyä. Kalleudesta huolimatta halusin nyt vähän luksusta, minkä vuoksi otin huoneen omalla vessalla ja suihkulla. Ilmastointilaitekin löytyi, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä kaukosäätimen paristot oli varastettu, eivätkä omanikaan auttaneet asiaa. Toisaalta eipä laitetta olisi tarvinnutkaan. Dakarin lämpötilat kun eivät ole mitään Saharaan verrattuna! Huone yhdeksi yöksi maksoi 17 000 frangia eli noin 25 euroa. Sain tonnin alennusta pyytämättäni. Huone ilman suihkua ja vessaa olisi maksanut vain kymppitonnin eli noin 15 euroa. Tätä huonetta yövahti kuvaili ghetoksi. En halunnut palata Dakarin öisille kaduille, joten iltapalaksi söin Suomesta tuodun pussikeiton. Vesikin oli jo valmiiksi lämmennyt päivän aikana!

Nukuin myöhään ja herättyäni lähdin etsimään aamupalaa. Porttikongissa päivysti kaksi hotellin työntekijää, mutta sitä en tiennyt, että heidän toimistonsa onkin tällainen pelkistetympi versio eli pelkkä pöytä ja tuoli lähes kadulla. Toinen työntekijöistä huuteli minulle jotain, mutta eilisen tapahtuman vuoksi epäilin kaikkia kriminaaleiksi tai muuten vain huijareiksi, joten en huomioinut heitä mitenkään. Vasta toisen henkilöistä kerrottua huoneeni numeron, ymmärsin miesten olevan oikealla asialla. Maksoin huoneeni ja vitsailimme heidän konttoristaan. Kerroin lähteväni aamupalalle, mutta sellaista saisi kuulemma myös hotellin katolta! Toinen “vastaanottovirkailijoista” huusi katutasolta neljännessä kerroksessa sijaitsevaan “ravintolaan”. Siellä oli kuin olikin pitkä pöytä ja muovituoleja sen ympärillä. Lisäksi katolla oli pienehkö koppi, jossa kaksi naista valmistivat minulle aamupalan. Tuhannella frangilla sain pari patonkia ja pienen pannullisen kahvia. Verensokeritasot nousivat ja olin hyvin innoissani ollessani vihdoin Dakarissa. Kauan tänne pääsyä olinkin odottanut, en tosin tiedä syytä sille! Johtuisiko yksinkertaisesti vain kaupungin nimestä…

IMG_0127 dkr2

Dakarin rantaviivaa presidentinlinnan takaa.

IMG_0126 dkr1

Pidä Dakar siistinä! Tämä kyltti on Route de la Corniche Est -kadun varrella, merenrannan tuntumassa.

Suomessa varmasti ensisijaisesti Dakar-rallista (joka nykyään ajetaan Etelä-Amerikassa) tunnettu Dakar on Senegalin pääkaupunki, tärkeä liike-elämän keskus ja satamakaupunki. Reilulla kahdella miljoonalla asukkaallaan kaupunki menee heittämällä ohi esimerkiksi Mauritanian Nouakchottin. Afrikan suurimpia kaupunkeja! Myös rakennuskanta on täysin toisenlainen, täällä on korkeitakin rakennuksia. Dakar sijaitsee Cap-Vertin niemimaalla, aivan sen kärjessä. Näin ollen kaupunki on koko Afrikan mantereen läntisin paikka.

IMG_0153 dkr5

Place de l’Independance.

dkr3

Katunäkymää Place de l’Independancelta etelään. Joillain on täälläkin rahaa hienoista kartanoista ja autoista päätellen.

Aamupalan jälkeen lähdin kaupungille. Jo lyhyen kävelyn aikana tein huomion, että Dakarin keskustahan näyttää ihan joltain eteläeurooppalaiselta kaupungilta. Ohitin Place de l’Independancen eli Itsenäisyyden aukion ja lähdin kohti rantaa. Alue, missä kuljeskelin tunnin verran, oli suurlähetystöjen ja varakkaampien ihmisten aluetta. Vastaantulevien valkoihoisten määrä tuplautui. Löysin katolisen Notre Dame des Victoires -katedraalin ja samoin presidentti Macky Sallin palatsi osui reitilleni. Toisin kuin useita muita valtion rakennuksia, niin presidentinlinnaa saa kuvata ilman, että joutuu kuulusteluun ja kamera takavarikoidaan. Jonkin ajan kuluttua tielleni osui länsimaalaistyyppinen pikaruokaravintola. Hinnat olivat senegalilaisittain pilvissä, minkä huomasi jo siitäkin, että asiakaskunta koostui pääasiassa eurooppalaisista ja arabeista. Sain kunnon hampurilaisen, minkä jälkeen kaupungin tutkimista oli hyvä jatkaa.

IMG_0133 dkr7

Katolinen Cathédrale Notre Dame des Victoires.

dkr4

Senegalin presidentinlinna.

Valkoihoinen, toubab, pistää ikävästi silmään kaupungin katukuvassa, minkä vuoksi miltei koko ajan joku nuorimies on kyselemässä, “auttamassa” ja “opastamassa”. Lähes jokainen tuntuu olevan artist. Kun heitä ei noteeraa, ei kuulemma pidä senegalilaisista, on rasisti ja ties mitä. Kun heille antaa siimaa eli alkaa jutella, heistä ei pääse eroon. Kerran aivan mielenkiinnosta lähdin yhden englantia taitavan fulben matkaan. Hän ja useat muut pitivät lähistöllä sijaitsevaa kahdessa kerroksessa olevaa isoa “tekstiilitehdasta”. Kaikki oli kuulemma paikan päällä valmistettua, jopa Made in India -tekstillä varustetut t-paidat! En ollut erityisen kiinnostunut perinteisistä senegalilaisista vaatteista, sillä niille ei vain yksinkertaisesti ole käyttöä Suomessa. Tein kuulemma suuren virheen, kun en ostanutkaan batiikkivärjättyjä vaatteita kaikille perheenjäsenille tuliaisiksi. T-paitojen painatusjälki sen sijaan oli huonoa: paidoissa oli painatuksesta aiheutuneita tahroja ja kirjoitusvirheitä. En minä halua paitaa, jossa lukee SENFGAL! Olkootkin “taidetta”! Pakko olisi silti ollut vain tukea tätä fulbeyhteisöä, sillä ajat ovat huonot, eikä näin kesällä ole turistejakaan! Tosin samaan aikaan näin “tehtaassa” ainakin neljä muuta turistia. Ostinkin sitten itselleni yhden t-paidan, ainoan, jossa ei ollut ylimääräistä sotkua. Myyjä otti vielä senegalilaisen puhelinnumeroni ylös, sillä palaisin kaupunkiin parin viikon kuluttua. Tällöin hän yrittäisi myydä minulle lisää. Emme eronneet hyvinä ystävinä, sillä en ollut varmaan ostanut riittävästi, eivätkä hänen ystävänsä hintavat opastuspalvelutkaan kiinnostaneet minua. Kerroin haluavani tutkia Senegalia oman mieleni mukaan ja muuttaa suunnitelmia yllättäen.

Vaatekaupoilta lähdettyäni eksyin. Luulin palaavani samoja jälkiä takaisin, mutta ei suunnistaminen (ilman karttaa) niin yksinkertaista olekaan tässä kaupungissa. Tunnin verran ympäriinsä harhailtuani, löysin takaisin hotellilleni. Harhailun avulla sain lisää käsitystä kaupungin keskusta-alueesta ja jonkin verran myös valokuvia.

dkr6

Dakarin keskustan katuja.

Suurin uhraus tämän Länsi-Afrikan matkani vuoksi, oli Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen väliin jääminen. Kuuden aikoihin illalla hain hotellin alakerran Ali Babasta rullakebabin ja vetäydyin loppuillaksi huoneeseeni kuuntelemaan Radio Novalta selostusta ottelusta, jossa Suomi kohtasi isäntämaa Valko-Venäjän. Pelihän päättyi Suomen 2-0-voittoon.

Nukkumaan mennessäni olin edelleen innoissani Dakarista. En ehkä kohdannut pahimpia huijareita ja vältyin toistaiseksi ryöstöltäkin, joten ajattelin kaupungin olevan ehkä mainettaan parempi. Kaupungista lisää myöhemmin.