Viimeinen päivä Dakarissa ja Afrikassa

27.-28.5.2014

Viimeiselle päivälle oli kasautunut vielä muutamassa paikassa vierailu. Samoin jotain tuliaisia oli tarkoitus ostaa. Aloitin päiväni kuitenkin etsimällä wifiä. Plage N’Gorin kahdesta hotellista sellaisen löysin, kun kävelin edestakaisin rannalla. Ne eivät kuitenkaan olleet avoimia, joten päädyin lopulta eilen tutuksi tulleeseen Katia’s-ravintolaan. Sitä oltiin vasta availemassa. Söin aamupalan ja yritin tehdä lähtöselvityksen yöllä lähtevälle Vuelingin Barcelonan-lennolleni. Dakarista lähtevät lennot eivät olleet kuitenkaan itse lähtöselvitettävissä.

IMG_1081 dkr22

Route de N’Gorin aamuliikennettä.

IMG_1083 dkr21

N’Gorin katunäkymää: ei täältä päässytkään oikaisemaan Pointe des Almadiesiin!

IMG_1085 dkr20

Dakarin hienostokaupunginosa Les Almadiesiin saapumassa.

Aamupalan jälkeen kävin hotellillani katsomassa, josko saisin pyykkini takaisin. Henkilökuntaa ei näkynyt, kai nukkuivat vielä. Lähdin siis kävellen kohti Afrikan mantereen läntisintä pistettä, Pointe des Almadiesia. Linnuntietä sinne olisi ollut hotelliltani ehkä noin 1,5 kilometrin matka, eikä matka kävellenkään kovin paljon pidempi ollut. Tosin, kun ilman karttaan katsomista lähdin liikkeelle, matkasta tuli hieman pidempi. Se ei haitannut, sillä löysin kotikylästäni N’Gorista uusia kulmia. Matkapuhelinoperaattori Tigon pakettiauto ajoi kadulla edestakaisin soittaen afrikkalaista musiikkia niin kovaa kuin katolla olevista kaiuttimista vain ääntä lähti. Suomessa vastaava toiminta saisi ihmiset soittamaan poliisin paikalle.

Palailin takaisin isolle tielle, Route de N’Gorille, jota pitkin kävelin Route des Almadies -kadun risteykseen. Jo tässä vaiheessa katukuva oli muuttunut täysin normaalista Dakarista. Olin saapunut hienostokaupunginosa Les Almadiesiin. On merkkiliikkeitä, parempia ravintoloita, yökerhoja, parempia autoja, jopa limusiineja, sekä vauraannäköisiä ihmisiä. Les Almadiesin kaupunginosan halki kulkevan Route des Almadiesin varrella on lisäksi kansainvälisten järjestöjen toimistoja, hienoja huviloita, joiden takana todennäköisesti yksityisrantoja sekä suurlähetystöjä. Yhdysvalloilla on Route des Almadiesin varrella vähän ennen Pointe des Almadiesia upea lähetystörakennus, jonka edessä vartoi joukko, todennäköisesti viisumipäätöstä odottelevia, senegalilaisia. Britannian Gambian-lähetystössä oli odottelijoille oikein oma katettu istuskelualue, mutta täällä viisumiaan odottelevat seisoskelivat puiden alla tienpenkalla.

IMG_1087 dkr19

Route des Almadies kulkee Afrikan mantereen läntisimpään pisteeseen.

IMG_1090 dkr25

Siellä noin kolmen sadan metrin päässä se Afrikan mantereen läntisin piste on! Köyhän saavutettamattomissa. Yhtä harva varmaan pääsee käymään mantereen itäisimmässä kolkassa, joka on Somalian alueella.

IMG_1091 dkr26

Karikkoa ja majakka Plage de la Pointe des Almadiesin edustalla.

Pointe des Almadies on suureksi osaksi luksushotellien valtaama. Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastapäätä on Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantava hotelli King Fahd Palace. Afrikan mantereen läntisimmän pisteen on puolestaan vallannut Hôtel des Almadies, luksusta niin ikään. Jo etukäteen tiedossani oli, ettei minulla olisi tuonne läntisimpään pisteeseen mitään asiaa. Se kun kuuluu tuon edellä mainitun hotellin yksityisrantaan, joka on nimeltään Plage Privee du Club Med. Noin kolmen sadan metrin päähän, Plage de la Pointe des Almadies -rannalle kuitenkin pääsin. Aikani tiirailin tuota läntisintä paikkaa, kunnes eräs matkamuistomyyjä tuli houkuttelemaan kauppaansa. Poljin hintoja ja sain tehtyä tuliaisostoksia.

Kun Pointe des Almadies oli nähty, kysäisin King Fahd Palacen edessä vartoneelta taksikuskilta hintaa Afrikkalainen renessanssi -monumentille. Tarjosin 800 frangia (noin 1,2 euroa), sillä sen verran minulla oli taskussa. Kuljettaja suostui summaan ja lähdimme matkaan. Ouakamin kaupunginosassa, toisen Deux Mamelles -kukkulan päällä sijaitseva Afrikkalainen renessanssi on 49 metriä korkea (kaksi metriä korkeampi kuin New Yorkin Vapaudenpatsas) neuvostohenkinen patsas. Monumentti on suurin patsas entisen Neuvostoliiton ja Aasian ulkopuolella. Afrikkalainen renessanssi on Senegalin edellisen presidentin Abdoulaye Waden idea, senegalilaisen Pierre Goudiabyn suunnittelema ja pohjoiskorealaisten rakentama. Patsas maksoi 27 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, ja se paljastettiin vuonna 2010, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Ranskan siirtomaavallan päättymisestä. Patsasta on kritisoitu voimakkaasti. Miljoonille olisi taatusti ollut muutakin käyttöä. Entä miksi patsas rakennettiin pohjoiskorealaisella työvoimalla? Miksi patsas on kovin eurooppalaishenkinen? Patsaan naisellakin sääri vilahtaa, vaikka Senegal on muslimienemmistöinen maa. Presidentti Waden ajatuksena oli tehdä Afrikkalaisesta renessanssista turistipyydys. En tiedä, miten on käynyt, mutta uskoisin patsaan vetävän kävijöitä. Vetäähän Pariisin Eiffel-torni, Tuurin Onnenkenkä ja Casablancan Hassan II:n moskeijakin ihmisiä puoleensa. Miksei siis Senegalkin saisi rakentaa itselleen vetonaulan!

IMG_1096 dkr31

Afrikkalainen renessanssi koko komeudessaan.

IMG_1110 dkr32

Afrikka katsoo nykyisin tulevaisuuteen ja länteen.

Onhan monumentti vaikuttava ilmestys! Patsaan jalustalle on pitkät leveät portaat. Jalustalla on vessat sekä lipunmyynti, sillä patsaan huipulle on nimittäin mahdollista nousta hissillä. Ei-afrikkalaiselta aikuiselta sisäänpääsy on 6500 frangia (noin 9,9 euroa), ei-afrikkalainen lapsi pääsee puoleen hintaan. Afrikkalainen aikuinen maksaa sisäänpääsystään ainoastaan tonnin (noin 1,5 euroa). Patsaan jalustalla hiippaillut lipunmyyjä kauppasi minulle aluksi aikuisten lippua, mutta kun kerroin sen olevan aivan liian kallis ja kierteleväni vain tässä patsaan jalustalla (jonne ei lippua tarvita), kauppasi hän minulle pian lasten lippua. Kerroin senkin olevan vielä turhan kallis. En siis käynyt huipulla, vaan tyydyin näkymiin monumentin juurelta. Lipputuloista 35 prosenttia menee ilmeisesti ex-presidentti Waden tilille. Olihan hän idean isä! Lähteet: [1] & [2]

dkr28

Näkymä Ouakamin kaupunginosaan. Taustalla Yoffin kaupunginosassa sijaitseva Dakarin lentoasema.

IMG_1104 dkr29

Näkymä Afrikkalainen renessanssi -monumentin jalustalta kohti luodetta. Etualalla ensimmäisenä monumentin parkkipaikka, vasemmalla kohoaa toinen Deux Mamelles -kukkuloista ja sen päällä on Mamelles’n majakka. Pointe des Almadies näkyy kauimmaisena horisontissa.

dkr30

Ouakamin kaupunginosa toiseen suuntaan.

Jalustalta on hyvät näkymät Dakarin lentoasemalle, joka on jäänyt mottiin kaupungin sisään. Samoin ylhäältä on näkymä Pointe des Almadiesiin ja kotikaupunginosaani N’Goriin. Palasin muutaman kilometrin matkan monumentilta hotellilleni kävellen. Matkan varrella myytiin muun muassa hunajaa Casamancesta, mutta yhden purkin hinta olisi ollut kova Suomessakin. Perillä N’Gorissa painelin suorinta tietä rannalle, ostin 500 frangia maksaneen venelipun piskuiselle N’Gorin saarelle ja pian olimme jo menossa. Kaikilla matkustajilla oli jopa pelastusliivi. Mantereelta saareen olisi voinut kuulemma myös uida, sillä välimatkaa on vain noin 400 metriä.

N’Gorin saaren kiertää hetkessä, sillä saari on alle puoli kilometriä pitkä ja leveyttäkin löytyy parhaimmillaan hädin tuskin 300 metriä. Saarella on pienestä koostaan huolimatta sotilastukikohta, minkä lisäksi sinne on pesiytynyt hyväinen määrä taiteilijoita, joista yhden galleriassa jopa vierailin. Komeita mosaiikkitöitä. Eikä tässä vielä kaikki: saarella on myös jonkinlainen surffipaikka ja kuin todisteena paikan olemassaolosta, kolme espanjaa puhuvaa surffaajamiestä tepasteli rannalla. Mantereen ja saaren välillä ei voi surffata, mutta saaren toisella puolella näkyi olevan hyviä aaltoja.

Saarella on pari hiekkarantaa, joista itäisimmälle suunnistin seuraavaksi. Ajattelin syödä siellä. Ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni Alihan se siellä oli tuhannen kännissä toivottamassa minua tervetulleeksi. Menin hänen sukulaisensa pitämään rantaravintolaan ja tilasin kalan, joka oli oikein erinomainen. Ali istahti jossain vaiheessa pöytään juttelemaan. Hän kertoi asuvansa oikeasti Kaliforniassa, olevansa Bob Marleyn small uncle ja tarvitsevansa rahaa, jota en tietenkään tahtonut antaa, koska olin jo eilen antanut. Muuten minulla ei olisi illalla varaa ajaa taksilla lentoasemalle! Ehdotin sitten Alille, etteikö Bob Marleylta voisi kysäistä pientä rahallista avustusta. Ali olisi tahtonut olutta ja tupakkaa, minkä vuoksi teimme vaihtokaupan. Annoin Alille kahden euron kolikon ja Ali antoi minulle pantiksi kännykkänsä. Hän kertoi käyvänsä ostamassa pari tupakkaa ja tuovansa loput rahat takaisin. Loppujen lopuksi mies ei sitten käynytkään ostamassa. Sain kolikkoni takaisin ja hän puhelimensa. Monenlaista kaupustelijaa kävi pöydässäni tai paremminkin pöydässämme, sillä siinä istui Ali ja pitkään yksi kaupustelijakin. Myös ravintolan gambialaisvahvistus Alpha hääri luonamme. Olisin halunnut ostaa joltain kaupustelijalta mustan Dakar-ralli-paidan, mutta saaren paitakauppiaalta puuttui tuo väri valikoimistaan.

IMG_1127 dkr33

Pienen N’Gorin saaren kujilta. Myös täällä kujat ovat hiekkaa.

IMG_1117 dkr27

Taidetta saaren Atlantin-puoleisella rannalla.

IMG_1134 dkr34

Hiekkaranta mantereen puoleisella rannikolla.

Puhuimme Alphan kanssa matkastani ja siitä kuinka se tänään päättyisi. Kerroin käyneeni Marokossa, Mauritaniassa, Senegalissa ja hänen kotimaassaan Gambiassa. Mies kysyi, mikä oli paras maa. Vastasin rehellisesti “Mauritania”. Gambia olisi varmaan kiilannut kakkospaikalle. Alphan puheista ymmärsin, että hänkin olisi lähiaikoina lähdössä reissuun. Vain astetta vaarallisemmalle matkalle. Mieli teki Eurooppaan, mutta tuskin se laillisesti kuitenkaan onnistuisi. Hän tiedusteli, miten mustaan mieheen suhtaudutaan Suomessa, onko paljon rasismia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotin miehen tervetulleeksi Suomeen.

Lähdin takaisin mantereelle. Tällä kertaa pelastusliiviä ei riittänyt minulle, eikä läheskään kaikille muillekaan. Sille saattaisi tällä venekyydillä olla toisinaan tarvettakin, kun matkustajat jakautuvat kovin epätasaisesti veneeseen. Aivan varmasti yhteysvene on kaatunut kerran jos toisenkin. Kävin perillä N’Gorin rannalla vielä uimassa. Vesi näytti saastaiselta kelluvine muoviroskineen, mutta samapa tuo, ovathan kaikki muutkin siinä uimassa. Sitten kävin ostamassa sen mustan Dakar-ralli-paidan ja lähdin hotellilleni.

IMG_1077 dkr23

Näkymä N’Gorin kattojen ylle Chez Sele -hotellini kattoterassilta.

Iltapalaksi kävin läheisessä Ali Babassa syömässä pizzan, kun sellaista kerran näiltä nurkilta oli saatavana, tuhlasin loput puheaikani, ostin mamoilta matkaevästä lentokoneeseen ja vetäydyin hotellihuoneeseeni odottamaan lähtöä. Pimeäkin laskeutui. Yhdeksältä illalla luovutin huoneen ja kävelin hotelli Le Brazzéraden eteen tinkimään taksikuskien kanssa. Aloitin 600 frangista, he aloittivat 4000 frangista. Lopulta yksi kuski keskeytti rukoushetkensä ja lupasi viedä minut tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa) lentoasemalle. Ei muuta kuin rukousmatto takapenkille ja menoksi! Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema sijaitsee ihan N’Gorin nurkilla. Annoin perillä kuskille 1500 frangia, mistä hän yllättyi iloisesti.

Sisään lentoasemalle mennään näyttämällä matkalippua. Valkoisella iholla tosin näytti pääsevän sisään ilmankin. Odotin lähtevien terminaalin olevan kaoottisempi, mutta ainakin näin illalla siellä oli kohtalaisesti tilaa. Senegalin jonkun lajin maajoukkue oli lähdössä reissuun. Omaa Barcelonan-lentoani ei lähtevien lentojen näytöllä näkynyt koko iltana, mutta en jaksanut huolestua, sillä tämähän oli Afrikkaa. Vuelingin lento jonnekin oli joka tapauksessa lähdössä, koska lähtöselvitystiskin takana kävi tohina toista tuntia. Lopulta lähtöselvitys avattiin. Tietenkin myös lähtöselvitysjonossa etuiltiin ja niin taisin itsekin tehdä ryntäämällä jonon puolesta välistä avautumassa olevalle tiskille. Rinkkani selvitettiin Helsinkiin saakka. Vaihdoin jäljelle jääneet Länsi-Afrikan frangit euroiksi ja lähdin passintarkastukseen. Kun poistumisleima oli lyöty viisumin päälle, oli vuorossa turvatarkastus. Turvatarkastuksessa jaloissa pyöri kulkukissa!

20140527_001

Tässä vaiheessa kissa on siirtynyt turvatarkastuksesta lähtöä odottelevien matkustajien joukkoon.

Lentoaseman kansainvälinen puoli on tukkoinen, varsinkin kun lentoja on lähdössä useampi kuin yksi. Lähes kaikki saatavana olevat penkit olivat käytössä. Ja se kissakin pyöri penkkien välissä. Terminaalin ilmastointi ei toiminut kunnolla ja sisätilat olivat täynnä hyttysiä. Viimeinen mahdollisuus hankkia malaria! Menin ostamaan vesipulloa terminaalin pienestä ravintolasta. Pullo kävi lopulta kolme kertaa jääkaapissa, kun kysyin hintoja ja että voinko maksaa euroilla. Sain myyjänaiselta tuhahduksia vastauksiksi. Miellyttävää asiakaspalvelua vielä näin ennen maastapoistumista. Lentoasemalla tein myös huomion, että kaikki tuliaiset ja matkamuistot kannattaa ostaa vasta kentältä. Valikoimat ovat paremmat sekä hinnat ovat halvemmat ja niistäkin voi kokemukseni mukaan vielä tinkiä. Ostin heräteostoksena apinanleipäpuun. Sen pitäisi elää muutaman tuhat vuotta.

20140527_005

Barcelonaan ja Washingtoniin lähtevien portti.

20140527_006

Lentoa odottavia matkustajia.

Samaan aikaan, kello yhden ja kahden välillä yöllä, oman Barcelonaan lähtevän lentoni kanssa oli lähdössä South African Airwaysin kone Etelä-Afrikan Johannesburgista Washingtoniin. Se ottaa lisää matkustajia täältä Dakarista. Se lähti lentoon ennen meidän konetta. Olin omassa koneessani joutunut varauloskäytävän kohdalle, enkä saanut pitää nousun ja laskun aikana yhtään mitään käsissäni, enkä edessä olevan penkin alla. Tomera espanjalainen stuertti kehotti laittamaan jopa sylissäni olevan paidan päälle. Samalla rivillä kanssani istui kaksi ranskalaista herraa. Kumpikaan heistä ei osannut sanaakaan englantia tai espanjaa, joista jompaa kumpaa on osattava, että voi istua varauloskäytävän kohdalla Vuelingin koneessa. Ilmeisesti minun siivelläni miehet saivat jäädä paikalleen. Muuten lento sujui melko kivuttomasti, valot olivat poissa, eikä käytävälläkään liikkunut myyntikärryjä. Suurin osa nukkui tai ainakin yritti. Lento kesti “neljä tuntia ja 70 minuuttia”, kuten kapteeni asian kuulutti.

Barcelonan lentoasemalla minut ohjattiin passintarkastukseen ja näin ollen ulos kansainväliseltä puolelta, vaikka olin jatkomatkustaja. Ihmettelin vain, enkä jaksanut protestoida. Passintarkastajaa moikkasin ranskaksi. Sain lipun Vuelingin Helsingin-lennolle lähtöselvitystiskiltä ja mieleni olisi tehnyt kertoa kuinka typerä systeemi tällä kentällä on. En kertonut sitten kuitenkaan. Enkä ollut näköjään edes ainoa Dakarista tuleva ja Barcelonassa vaihtava, vaan muitakin matkustajia valui tiskille. Kai tälläkin kentällä sentään transit-tiski on vaihtomatkustajia varten! Muuten Barcelonankin lentoasemasta tuli mieleen suuri kauppakeskus.

Vähän ennen Helsingin-koneen lähtöä kuulin ensimmäiset sanat suomea vähän yli kuukauteen. Puheluita kotiin ei nyt lasketa. Eipä meikäläisiä ainakaan liiaksi Länsi-Afrikassa liiku. Muutenkin näin kuukauden aikana ainoastaan kaksi reppureissaajaa, joista toinen oli Mauritaniassa tapaamani ikäiseni puolalainen ja toinen Senegalin Saint-Louisissa tapaamani keski-ikäinen ranskalaisrouva. Muut länsimaalaiset olivat joko omalla autolla liikenteessä (yksi tapaus), rantalomalla tai asuivat Länsi-Afrikassa.

Lento Barcelonasta Helsinkiin sujui nopeasti torkkuessa. Kun Dakar-Barcelona-lento oltiin matkustettu silmämääräisesti uudehkolla ja siistillä koneella, olisi Helsingin-koneen voinut silmällä ja korvalla arvioiden laittaa suoraan Euroopan unionin mustalle listalle. Matkustin siiven kohdalla ja se oli aika iloisesti ruosteessa. Tai ainakin sen värinen. Kone ääntelehti epäilyttävästi pitkin matkaa, mutta ilmassa pysyttiin ja sehän on tärkeintä! Vieressäni matkusti venäjää puhunut, mutta Suomen passilla liikenteessä ollut, nainen lapsineen. Oikeastaan seurueeseen kuului enemmänkin suomenvenäläisiä, mutta halpalentoyhtiö oli hajasijoittanut heidät ja muutkin matkalaiset ympäri konetta. Keskikäytävällä oli koko lennon ajan tavanomaista kovempi liikenne. Todennäköisesti istumapaikastaan maksaneet olivat saaneet vierekkäisiä paikkoja.

Suomessa lämpötila oli keskiviikkona 28.5. vain kuutisen astetta ja vettä tihutti. Ei sentään räntää!

Dakarin toiselle laidalle N’Goriin

26.5.2014

Goréen majapaikkani emäntä lähti viemään tytärtään kouluun mantereelle jo kello 6.45 lähteneellä aamun ensimmäisellä lautalla. Olimme edellisiltana sopineet, että kun lähden, lukitsen portin ja heitän avaimen portin yli. Näin toimin. Olin itsekin poistumassa saarelta jo kello kahdeksan lautalla. Taivas oli pilvessä. Tällä kertaa lautalla oli hyvin väljää. Mukana oli vain muutamia paikallisia sekä ranskalainen koululaisryhmä.

IMG_1014 goree32

Koko Goréen saari lautalta nähtynä. Eteläosan Castel erottuu muuta saarta korkeampana.

Goree33

Tällaisella lautalla saarelle kuljetaan. Kuva otettu edellisenä päivänä La Maison des Esclavesin yläkerran parvekkeelta.

Dakarin satamaan oli saapunut Ziguinchorin ja Dakarin väliä liikennöivä Aline Sitoé Diatta -matkustaja-alus. Oma pikkuinen Beer-lauttamme pysäköitiin tuon suuren aluksen viereen. Nimensä puolesta Beer voisi liikennöidä ennemminkin Helsingin ja Tallinnan välillä. Kun kaikki muut matkustajat painelivat saman tien takseihin, itse istahdin terminaalin eteen toviksi tarkistamaan ilmaisella wifillä eilisillan Suomi-Venäjä-jääkiekkopelin tuloksen. Tuomarit olivat pedanneet Venäjän maailmanmestariksi. En ollut siis menettänyt mitään.

IMG_1012 dkr8

Dakarin silhuetti Goréen-lautalta.

dkr9

Saavumme Dakarin satamaan.

Kävelin taksikuskien luo. Tinkimään. Olin päättänyt mennä Länsi-Afrikan kiertomatkani viimeiseksi yöksi Keur Diame -nimiseen hotelliin Dakarin toiselle laidalle Parcelles Assainiesin kaupunginosaan Yoffin rannan tuntumaan. Väänsin hinnasta kolmen eri kuskin kanssa, kunnes neljäs tuli ja vain haki minut autoonsa. Hän lupasi viedä minut 3000 frangilla (noin 4,6 euroa) Keur Diameen. Mies piti minua automaattisesti amerikkalaisena, koska ranskantaitoni ei ollut erityisen vakuuttava. Kuski heitteli matkan aikana harvoja osaamiaan englannin sanoja. Tai ainakin luulen niiden olleen englantia. Esimerkiksi thank you ääntyi denky. Perillä Parcelles Assainiesissa ajelimme jonkin matkaa monttuista hiekkatietä pitkin. Vasemmalla puolella oli Plage de Yoff eli Yoffin hiekkaranta ja sen takana Atlantti. Rannalla oli lenkkeilijöitä ja poikia potkimassa palloa. Aurinkokin alkoi paistaa.

Tien varressa aamupalaa myynyt nainen kertoi kuljettajalleni, että olemme oikeassa paikassa. Tien toisella puolella oleva rakennus olisi Keur Diame. Taksikuski vaati matkasta lopulta 500 frangia lupaamaansa summaa enemmän, mikä tietenkin vain vahvisti jälleen negatiivista Senegal-kuvaani. Mielelläni antaisin hyvälle taksikuskille pienen juomarahan sovitun summan päälle, mutta kun kuskit eivät tässä maassa anna tällaiseen edes mahdollisuutta. Aina täytyisi olla täsmälleen oikea rahasumma taskussa, jonka voisi antaa, eikä kuskin tarvitsisi antaa vaihtorahaa lainkaan.

Epäilin suuresti rakennuksen olevan jokin muu kuin hotelli Keur Diame, koska mitään hotellista kertovaa kylttiä ei ollut. Lisäksi hotellin metalliportti oli lukossa. Samaan aikaan sisään pyrkinyt mama jyskytti aikansa porttia, kunnes se tultiin avaamaan. Avaamaan tuli matematiikan opettaja, joka vahvisti rakennuksen olevan Keur Diame. Lainasin puhelintani ja opettaja soitti pari puhelua. Sen verran ymmärsin wolofinkielisestä puheesta, että täällä yksi amerikkalainen tarvitsisi huonetta. Puhelun jälkeen opettaja kertoi, ettei rakennuksessa olisi vapaita huoneita, mutta voisin jakaa huoneen hänen kanssaan. Kieltäydyin tarjouksesta, jonka jälkeen yksi vapaa huone olisikin löytynyt. Merinäköala löytyi, mutta muuten tupakankatkuisessa huoneessa oli ainoastaan likainen patja. Hinnaksi kerrottiin 20 000 frangia (noin 30,5 euroa), mikä on posketon hinta moisesta. En halunnut edes tinkiä. Kieltäydyin siis tästäkin ja kerroin vaihtavani paikkaa. Opettaja ei luovuttanut, joten menimme seuraavan rakennuksen eteen, joka oli kuulemma hotelli. Se oli nyt vain suljettu, mutta omistaja tulisi pian paikalle. Tässä vaiheessa annoin opettajalle pienen juomarahan ja lähdin etsimään taksia. Aioin siirtyä N’Gorin kaupunginosaan. Rakennus, johon aamun ensimmäinen taksinkuljettaja oli minut tuonut, ei ollut hotelli Keur Diame, minkä selvitin myöhemmin netistä. Jonkinlainen pitkäaikaisvieraita majoittava talo se luultavasti kuitenkin oli.

Takseja kulki tiuhaan rannan hiekkatiellä. Ensimmäinen taksikuski pyysi liian kovaa hintaa matkasta N’Goriin, eikä ollut halukas tinkimään. Toinen taksikuski ei ymmärtänyt, että halusin N’Gorissa sijaitsevalle hotellille. Esittelemäni kartta oli jotain aivan käsittämätöntä. Kolmas taksikuski oli matkassa uudehkolla Škoda Octavialle ja oli heti valmis viemään minut N’Goriin. Hän osasi lukea karttaakin! Kuljettaja otti oma-aloitteisesti puhelun ensimmäiseen hotelliin. Olin wolofinkielisessä keskustelussa taas amerikkalainen. Kyseisessä hotellissa yllättäen ei ollut tilaa. Sen jälkeen sovimme hinnan, jolla mies lähti kyyditsemään minua Plage N’Gorille eli N’Gorin rannalle, jonka ääressä on muutamia hotelleja. Perillä maksoin sovitun summan ja mies kiitteli kovasti. Kysäisin huvikseni, paljollakohan hän lähtisi käymään Lac Rose -nimisellä järvellä, joka sijaitsee joitain kilometrejä N’Gorista itään. Hinta vaihteli 20 000 ja 40 000 frangin välillä. Emme päässeet sopimukseen, joten hyvästelin kuskin.

Plage N’Gorilla sijaitsevat ainakin hotellit La Madrague, La Brazzérade ja Maison Abaka. Ajattelin majoittua La Brazzéradeen, jossa huoneen piti maksaa yhdeltä yöltä 20 000 frangia (noin 30,5 euroa). Suunnittelin törsääväni viimeisen yön kunniaksi vähän parempaan hotelliin. Hintansa puolesta se olisi ollut matkan kallein. La Brazzéraden edessä odotteli Ali-niminen nuorukainen, joka kertoi hotellin olevan kallis ja että hänen setänsä pitäisi halvempaa hotellia aivan lähellä. Sinne siis! Syvältä N’Gorin kujilta, monen mutkan päästä löytyi Chez Sele -niminen hotelli. Hotellille ei ole minkäänlaisia opasteita, eikä edes ovessa lue mitään hotelliin viittaavaa. Tämä paikka täytyy tietää. Alin setä Sele toivotti minut tervetulleeksi. Huoneen hinta on normaalisti 12 000 frangia, mutta koska pyysin saada pitää huonetta seuraavaan iltaan kello yhdeksään saakka, maksoin huoneesta 15 000 frangia (noin 22,9 euroa). Hotellissa on muutamia huoneita. Minun huoneeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Vessa ja suihku olivat käytävässä. Kaikin puolin hyvin siisti paikka. Annoin kasan pyykkiä tämän perhehotellin siivoojana ja pyykkärinä työskennelleelle naiselle, sillä minulla ei ollut enää puhtaita vaatteita ja lento kotiin olisi jo huomenna! Hän veloitti kasasta 2000 frangia (noin kolme euroa). Saisin pyykit seuraavana aamuna.

Ali tahtoi majoittumisen jälkeen näyttää minulle ruokapaikan. Ensimmäinen paikka rannalla ei tarjonnut ruokaa, joten hän ohjasi minut Katia’s-nimiseen ravintolaan vilkasliikenteisen Route de N’Gorin varteen. Hinnat olivat tyyriinpuoleiset, joten tilasin listan halvimman annoksen eli hampurilaisen. Olinhan koko aamun ollut amerikkalainen! Annoin Alille tippiä tämän avusta kahden euron kolikon, joka oli pyörinyt lompakossani jo kuukauden verran. Kyseessä oli kohtuuttoman suuri juomaraha, mutta menkööt nyt tämän kerran. Ali kertoi lähtevänsä läheiselle N’Gorin saarelle (ransk. Île de N’Gor) “Coca-Colalle”. Aivan taatusti. Minä puolestani ajattelin lähteä käymään Lac Rose -järvellä.

Kävelin Route de N’Gor -tien varteen, jossa hyppäsin Dakar Dem Dikkin (DDD) minibussiin ja ostin lipun Keur Massarin kylään saakka. Matka halki Kap Verden niemimaan (ransk. Cap-Vert) pohjoisrannikon kesti noin 45 minuuttia ja perillä Keur Massarissa hyppäsin taksiin. Tässä vaiheessa taivas meni jälleen täysin pilveen. Keur Massarista pääsee kyllä linja-autolla perille Lac Roselle saakka, mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Sovimme kuljettajan kanssa, että maksaisin menopaluumatkasta 6000 frangia (noin 9,1 euroa). Kuljettaja lupasi odotella minua järvellä. Järvi oli yllättävän kaukana Keur Massarista, eikä sinne niin vain kävellä, kuten Lonely Planet toteaa. Välissä on kaksi kylääkin!

IMG_1022 dkr10

Lac Rose ei ollut nimestään huolimatta vaaleanpunainen. Pilvinen taivas oli muuttanut veden ruskeaksi.

IMG_1048 dkr13

Näkymä Lac Roselle läheltä suolakasoja.

Perillä Lac Rosessa en ehtinyt vielä nousta taksistakaan, kun jo ensimmäinen yrittäjä oli ikkunassa. Minun pitäisi ehdottomasti palkata opas, koska tämä on alue on valtavan vaarallinen, paljon kriminaaleja. Olisin suuressa vaarassa yksinäni. Kuulostipa lupaavalta paikalta. Opasehdokas oli totisesti järvensä paras mainosmies! En palkannut opasta, vaan lähdin rosvojen armoille yksinäni.

Merenrannan lähellä sijaitseva pienehkö Lac Rose (myös nimellä Lac Retba) tunnetaan veden vaaleanpunaisesta väristä. Kuolleenmeren tavoin järvi on valtavan suolainen, niin että se kelluttaa ihmistä. Lac Rosen veden erikoinen väri puolestaan on suolasta pitävän Dunaliella salina -nimisen levän ansiota. Levä muodostaa auringonvalon ansiosta ympärilleen vaaleanpunaista pigmenttiä, minkä vuoksi järven pitäisi näyttää kauttaaltaan kauniin vaaleanpunaiselta. Taivas oli mennyt puolisen tuntia sitten täysin pilveen, joten järvi oli ruskea! Kävin siitä huolimatta lyhyellä venekierroksella järvellä. Lac Rosen suolapitoisuudesta johtuen veneen pohja oli tasainen. Normaali, kölillä varustettu, vene ei ilmeisesti pysyisi pystyssä. Kierroksen aikana näin kahden miehen nostavan suolaa järvenpohjasta. Järvi oli sillä kohdalla miehiä kaulaan saakka ja enimmilläänkin vain kolme metriä syvä. Takaisin rantaan selvittyäni kävin katsomassa rantaan kasattuja suuria suolakasoja. Veneretken lisäksi järven ympäri olisi voinut kuulemma ratsastaa vaikka hevosella. Lähde: [1]

dkr11

Tässä nostetaan suolaa tasapohjaiseen veneeseen keskellä järveä.

IMG_1044 dkr12

Lac Rosen suolakasoilta.

Suolakasojen läheisyydessä oli matkamuistokoju, jonka yli-innokas nainen tuli lahjoittamaan minulle pienen pussillisen suolaa. Kieltäydyin, koska tullissa sitä tuskin ensimmäisenä suolana pidettäisiin. Nainen vaati minua ottamaan hänestä kuvan. Kieltäydyin taas, koska se olisi johtanut todennäköisesti rahastukseen. Palasin taksille. Kun kuljettajani sai autonsa käyntiin, oli ikkunassa jälleen yksi mies mankumassa rahaa. Hän oli tämän ilmaisen parkkipaikan “vartija”. Mies kertoi pitäneensä autoamme, parkkipaikan ainoaa, silmällä koko ajan. Niin oli tehnyt kuljettajanikin kyllä. En “ymmärtänyt” tämän niin kutsutun “vartijan” puhetta ja kysäisin muina miehinä, että mikä nyt on ongelmana. Kuljettajaa eivät “vartijan” puheet enää kiinnostaneet, hän laittoi ikkunan kiinni ja lähdimme. Taivas oli edelleen pilvessä. Niagan kylän kohdalla tuulilasiin tuli jopa muutamia vesipisaroita. Perillä Keur Massarissa maksoin taksin ja kuljettaja oli hyvin mielissään. Tämä oli ilmeisesti ollut hyvä keikka. Kättelimme ja lähdin DDD:n bussilla takaisin Dakarin N’Goriin.

Ennen hotellin etsimistä, ostin mangon ja pieniä Turkista tuotuja, sata frangia maksaneita, leivonnaisia. Myyjänainen totesi, ilmeisesti vitsillä, 500 frangin setelini olevan fatigué, väsynyt, ja että se kuuluisi lähinnä roskakoriin. Näytin huvikseni lompakkoani, joka oli aivan tyhjä. Muut paikalla olleet myyjättäret purskahtivat nauruun. Setelini kelpasi lopulta. Ostosten kanssa lähdin etsimään hotelliani, mutta se sai odottaa vielä, kun erään putiikin edessä istuskellut nuorimies huuteli minulle. Pysähdyin juttelemaan. Hän kysyi, olinko Australiasta, koska minulla oli Austria-paita päällä. Hieman mies ihmetteli, kun en ollut Australiasta, enkä edes Itävallasta. Minulla olisi kuulemma pitänyt olla Suomi-paita päällä. Mies osasi englantia, joten hänen kanssaan oli mukava jutella hetkisen. Hän kysyi niin monen muun senegalilaisen tavoin, mitä mieltä olen Senegalista. Vastasin, kuten aina, että onhan teillä täällä ihan hienoja paikkoja, kauniita maisemia. Huvituin mielessäni hieman, kun tämäkin kysyjä lisäsi itse vielä: “ja mukavia ihmisiä”. Mutisin jotain vastaukseksi. Jotkut ovat ihan mukiinmeneviä tyyppejä, toiset taas eivät. Niin kuin tietysti kaikkialla. Ehkä kohtaamani senegalilaiset olivat vain epätoivoisia, ehkä olimme koko ajan vain eri aaltopituudella. En tiedä. Joka tapauksessa rahastuksen ja huijauksen maku tässä maassa on. Sen huomasin jälleen kohta.

IMG_1065 dkr14

N’Gorin rantaviivaa ja värikkäitä kalastajien veneitä.

IMG_1067 dkr18

N’Gorin kujilta.

Uusi tuttavuuteni halusi näyttää vähäsen N’Gorin rantaa. Mukaan liittyi miehen veli. Tein taas selväksi, etten halua nyt mitään opastettua kierrosta ja että itse asiassa taidan mennä hotellilleni. Kumpikin korosti, että he eivät missään nimessä haluaisi mitään maksua, kunhan vähän näyttäisivät kotikulmiaan. Kuulemma turistit tavallisesti pysyvät vain N’Gorin hiekkarannan hotellien läheisyydessä, eivätkä vaivaudu tutustumaan itse kylään. Kävelimme rannalla kalastusveneiden seassa aikamme ja kurkkasimme yhteen varastoon, jossa säilytettiin kilpaveneitä. Niillä kilpaillaan kuulemma vain muutaman kerran vuodessa. Sitten kävelimme halki sokkeloisten kujien paikkaan, jonka miehet julistivat olevan Afrikan mantereen läntisin paikka. Sanoin eriävän mielipiteeni. Pointe des Almadies muutaman sadan metrin päässä on oikeasti tuo läntisin piste. Se melkein näkyikin. Tässä “läntisimmässä pisteessä” huomasin tehneeni aloittelijan virheen, eihän tällaiseksi paisuneesta kierroksesta ilman maksua selviä vaikka mitä oltaisiinkin luvattu.

IMG_1070 dkr15

Pienempi poukama, pienemmät veneet. Edelleen N’Gorista.

dkr17

N’Gorin moskeija ja etualalla “kyläneuvoston” kokoontumispaikka.

Kierros jatkui. Kuljimme moskeijan ohi. Moskeijan viereisessä katoksessa kokoontuu jonkinlainen kyläneuvosto. Kaikki asiat päätetään kuulemma siellä. Katoksessa oli “satoja vuosia vanha” rumpu, jolla N’Gorin asukkaille tiedotetaan erilaisista asioista, kuten vaikkapa jos joku on merellä pulassa. Näin oli tehty vuosisatojen ajan. Tässä vaiheessa alkoivat vihjailut, että minun tulisi lahjoittaa yhteisön lapsille riisiä. Niin tekevät kuulemma kaikki täällä käyvät turistit! Voisin kuulemma jopa tulla syömään sitä yhdessä lasten kanssa. Juuri sopivasti tulimme kaupan kohdalle, josta voisin nyt ostaa riisisäkin. Iso säkki maksaisi 30 000 frangia (noin 45,7 euroa), pienen saisi 15 000 frangilla (noin 22,9 euroa). Totesin miehille, etten ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Osallistun jo yhteisön tukemiseen asumalla keskellä paikallisasutusta sijaitsevassa hotellissa sekä ostavani ruokaa ja juomaa paikallisista kaupoista ja jopa kadunvarresta! Seuraavaksi miehet alkoivat vaatia rahaa itselleen. Niinpä niin. Annoin 500 frangia suosiolla, ainoan setelin, jonka repustani löysin. Se ei ollut miesten mukaan mitään, eikä se ole minustakaan. Viimeiset lompakossani olleet rahat olin kuitenkin sijoittanut hetki sitten hedelmiin ja herkkuihin. Toisaalta nyt mukana oli ollut omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt rannalta kaduille seikkailemaan miesten mukana. Alun perin tarkoituksena oli ollut “katsella vain vähän rantaa”.

Hotellin löytäminen sokkeloisilta kujilta oli melko helppoa. Oikeassa risteyksessä lukee punaisella ghetto. Ei alue kuitenkaan erityisen ghetolta näyttänyt. Joidenkin talojen katto oli tietysti tullut alas ja muuta pientä ongelmaa oli havaittavissa. Mahdollisesti ne olivat ongelmia vain eurooppalaiselle. Silti esimerkiksi kapeat sokkeloiset kadut, joille myöskään autolla ei ole mitään asiaa, olivat poikkeuksellisen siistissä kunnossa. Ostin kotikatuni päästä, juuri tuon ghetto-tekstin alta iltapalaksi fatayoita. Ne käärittiin arabiankieliseen sanomalehteen.

dkr16

N’Gorin kapeita katuja.

Viimeinen kokonainen yö Afrikassa kului huonosti nukkuen, sillä uskonnolliselta kuulostava musiikki kaikui naapurustossa aamuyöhön saakka. Vuohet ja kukot aloittivat konserttinsa pian musiikin loppumisen jälkeen aamun sarastaessa. Ei ole mitään niin ikävää ääntelyä kuin kahden vuohen keskustelu! Jälkeenpäin sitäkin kuitenkin kaipaa.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.