Bijagojen luota fulbejen maille Gabúun

29.7.2015

Aamu ei ollut vielä edes valjennut, kun jo löysin itseni ennen kello viittä Bubaquen satamasta. Koko pikkuinen kaupunki oli aivan pimeä, sillä tähän aikaan ei ole sähköäkään. Muutamien taskulamppujen valot olivat ainoat valopilkut pimeän Afrikan pimeässä yössä. Ilma oli huikean kostea ja kosteuden näki taskulampullakin. Satamassa oli jo joitain ihmisiä odottamassa veneeseen pääsyä. Myös itse vene, puinen katettu pirogue, oli jo siellä. Ja veneessä iso joukko sikoja, vuohia ja kanoja. Luultavasti vene oli tullut yön tai edellisillan aikana joltain toiselta saarelta Bubaquelle ja jatkaisi nyt edelleen Bissauhun. Ja minä sen mukana. Bijagóssaaristoa kanssani kiertänyt saksalainen Sissy päätti vielä jäädä Bubaquelle.

gabu9

Talo Gabússa, itäisessä Guinea-Bissaussa.

Bubaquen saarelta pääsee takaisin Guinea-Bissaun pääkaupunkiin Bissauhun isolla lautalla vain sunnuntaisin. Keskiviikkoisin, eli nyt, on tyytyminen pikkuiseen piroguehin. Oikeasti pirogue taitaa tosin olla canoa portugaliksi.

Vähän viiden jälkeen vene hilattiin laituriin siten, että sinne saattoi hypätä kyytiin. Pimeässä se on vähän vaikeaa, etenkin kun kymmenet ihmiset heittelevät tavaraa aluksen katolle ja hyppivät itse kyytiin. Heitin rinkkani katolle ja taiteilin itseni piroguen kyytiin. Ihan täyteen se ei tullut, joten ihmisillä oli tilaa levittäytyä alusta kiertävälle puupenkille. Paatin keskiosassa olivat kaikki tavarat ja Bissauhun myyntiin matkalla olleet kotieläimet. Osittain tavaraa lastattiin myös sikojen ja vuohien päälle. Siitäkös eläimet innostuivat, mutta innostusta hillittiin potkimalla reilusti kylkiin. Ja jatkossa aina kun röhkintä ja vinkuminen yltyi, kävi lähimpänä istunut potkimassa eläimiä takamukseen tai kylkeen. Kanat ja kukot oli sidottu kätevästi yhteen nippuun jaloistaan. Kaikkiaan nipussa oli kymmenisen lintua. Yksi epätoivoinen kukko kiekui säännöllisin väliajoin, mutta kaukana merellä se ei juuri saanut vastakaikua. Yksi onnekas kana puolestaan matkusti ilman kahleita, koska sillä oli eri omistaja.

Lähtö oli puoli kuudelta, siis edelleen pimeydessä. Alkumatkan etenimme pimeässä, sitten valon määrä alkoi vähä vähältä lisääntyä. Aloin nähdä, keitä ja mitä kaikkea aluksessa olikaan. Veneen vauhti oli hiljainen, eikä Bijagóssaaristosta Bissauhun suurta vauhtia pystyisi ajamaankaan aallokon vuoksi. Piroguella matkustaminen on lisäksi kaikkea muuta kuin turvallista, sillä näitähän kaatuu ja uppoaa aina silloin tällöin. Aluksen kunto saattaa olla mitä sattuu, eikä pelastusliivejä välttämättä riitä kaikille. Minä olin onnistunut sellaisen saamaan.

Maisemissa merellä ei ollut valittamista. Pääosin näkyi aavaton meri, mutta aina silloin tällöin jossain kaukaisuudessa oli saariakin. Ne olivat kuitenkin aivan liian kaukana, että niille olisi voinut merihädässä uida. Varsinkin kun saaristossa on kovia virtauksia.

Suoraan edessäni, piroguen pohjalla, oli parisenkymmentä senttiä vettä ja vedessä kelluskeli kuollut kala. Melkein jaloissani ollut vuohi (ainoa jota ei oltu peitelty matkustajien tavaroilla), tuijotti tiiviisti koko viisituntisen matkan ajan tuota kalaa. Taitaa vuohi kuitenkin olla kasvissyöjä. Totisen vuohen seuraaminen oli huvittavaa ajanvietettä minullekin, kun nukkuakaan en uskaltanut.

Vähän ennen Bissaun satamaa, oli lipuntarkastus ja ellei lippua ollut, sai sen ostettua veneestä. Hinta on 3 500 frangia (noin 5,3 euroa). Rantauduimme Bissaun Pidjiguiti-satamaan, aivan siihen rahtisataman viereen keskelle pääkaupungin sykettä. Syke oli miellyttävän rauhallinen, eikä kukaan tullut edes taksia tarjoamaan, saatikka muuten häiritsemään! Ostin satamalaiturilta muutaman muffinssin ja lähdin niitä mutustaen kävellen kaupungin pääkatua Avenida Amílcar Cabralia pitkin Ecobankin konttorille. Siellä on toinen ydinkeskustan pankkiautomaateista. Se on ehkä jopa toinen koko kaupungissa, joka antaa rahaa ulkomaalaisella Visa-kortilla. MasterCardilla ei täällä, eikä monin paikoin muuallakaan Länsi-Afrikassa, tee yhtään mitään. Noh, tällä kertaa Ecobankista ei saanut rahaa suomalaisella Visallani. Jatkoin kävellen Avenida Domingos Ramosin varrella, Kalliste-hotellia vastapäätä olevalle toiselle automaatille. Se on Banco da África Ocidentan ja sieltä sai rahaa.

Olin päättänyt lähteä Bissausta samantien maan itäosaan Gabúun. Bissaun puskataksiasema vain sattuu sijaitsemaan noin kymmenen kilometrin päässä keskustasta, joten oli otettava taksi. Bissaun siniset kaupunkitaksit toimivat siten, että matkustaja pysäyttää taksin ja kysyy sattuuko auto olemaan menossa omaan kohteeseen tai edes sinne päin. Vaihtoehtoisesti kyydintarvitsija voi huutaa tai viittoa kuskille haluamansa suunnan. Minä yritin kyytiin Praça Che Guevaralta, aivan pankkiautomaatin nurkalta. Pysäytin ensimmäisen taksin ja lausuin puskataksiasemaa tarkoittavan taikasanan paragem. Kuski ei ymmärtänyt, eikä ymmärtänyt seuraavankaan auton kuski. Myös kolmannen kuljettaja vahtasi minua suu auki ja levitteli käsiään, mutta apukuskin paikalla istuneella nuorukaisella onneksi välähti! Paragemia ei todellakaan lausuta suomalaisittain kovalla g:llä, vaan pehmeästi portugalilaisittain jonkinlaisen šuhuässän ja g:n sekoituksella. (Vastaavanlainen ongelma on vessan kysyminen Senegalissa. Toilet ei sano mitään, mutta tualet-ääntämys saa jo aikaan ahaa-elämyksiä.)

Pääsin keskustasta paragemille 500 frangilla (noin 0,75 euroa). Matkan varrella auto oli vähitellen täyttynyt samaan suuntaan tulleista kyytiläisistä. Minä sen sijaan olin tuttuun tapaan täyttynyt aggressiosta, ärtymyksestä ja vihasta. Tunnen nimittäin suurta vihaa afrikkalaisia puskataksiasemia kohtaan, sillä niissä joutuu lähes poikkeuksetta kärsimään ihonväristään. Niin nytkin. Ensin pyydettiin reilua ylihintaa, sitten tinkasin hintaa alemmaksi ja kun maksoin ylihintaisen lippuni, en saanut oikein takaisin. Valitin ja valitin ja lopulta sain loputkin vaihtorahat. Samaan autoon kanssani oli tulossa valkoinen nainen, jonka päättelin libanonilaiseksi (joita on Länsi-Afrikka täynnä), koska hän ei lähtenyt jutustelemaan kanssani. Eurooppalainen olisi vähintään tervehtinyt solidaarisuudesta toista samanväristä kohtaan. Minä puolestaan olen yleensä niin ärtynyt näillä puskataksiasemilla, etten oma-aloitteisesti halua olla sosiaalinen.

Puolen tunnin odottelun jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja pääsimme matkaan. Kaikkiaan autossa, joka poikkeuksellisesti oli uudehko farmariauto, oli kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Kyseessä oli siis niin kutsuttu sept-place. Enemmän puskataksisysteemistä täällä.

Matka Gabún kaupunkiin taittui hyvää asfalttitietä pitkin Bafatán kautta. Ennen tuota Guinea-Bissaun ja Kap Verden kansallissankarin ja suuren afrikkalaisen valtiomiehen, Amílcar Cabralin, syntymäkaupunkia, pysähdyimme ruukkuostoksille. Etupenkin muslimimies osti ison saviruukun ja saman teki takapenkillä kanssani istunut vanhempi guinealaispariskunta. Säilyttävät juomavettä niissä. Seuraava pysähdys oli perunapysähdys. Matkalaiset ostivat kilokaupalla perunoita ja minä tylsänä länsimaalaisena jätin omani ostamatta, vaikka niitä ikkunoista sisään tungettiinkin!

Guinea-Bissaun suurin uskontokunta ovat muslimit, mitä ei bijagojen asuttamassa Bijagóssaaristossa eikä edes Bissaussa juuri huomaa. Nyt siirtyessämme syvemmälle Guinea-Bissaun takamaille, siirryimme samalla myös islaminuskoisen fulbekansan maille. Jokainen puskataksimme matkustaja, paitsi minä, oli muslimi ja sen näki pukeutumisesta. Etupenkin muslimilla oli lisäksi soittoäänenä jonkinlainen islamilainen rukous. Ja kuin uskontoaan korostaakseen, hän antoi puhelimensa soida jonkin aikaa ennen kuin vastasi. Ja puhelinhan soi usein!

Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme viimein Gabúun. Se on Guinea-Bissaun “muslimipääkaupunki”, minkä lisäksi kaupunki oli 1500-luvulta 1800-luvulle olemassa olleen Kaabun kuningaskunnan keskus. Asukkaita tässä kaupungissa on nykyisin noin 44 000. (Lähteet: [1])

gabu1

Parturiliikkeen pitäjä Mohamed on saanut innoitusta Yhdysvalloista. Tämä parturi löytyy ihan paraatipaikalta Gabún halki vievän valtatien varrelta.

gabu5

Gambialainen oppaani Gabússa.

En vielä ehtinyt heittää rinkkaanikaan selkään, kun jo eräs nuorukainen tuli juttusille. Hän oli Gambiasta ja osasi englantia. Mies oli kotopuolessa ollut käytettyjen vaatteiden myyjä. Guinea-Bissauhun hänet oli tuonut cashewpähkinöiden sadonkorjuu ja siten mahdollisuus panna rahoiksi. Mies oli vain saapunut Gabúun liian myöhään ja sadonkorjuukausi oli ollut jo ohi. Nyt gambialainen oli kuin vankina täällä Länsi-Afrikan köyhimmässä maassa. Hän yritti ansaita rahaa kotimatkaa varten työntelemällä ihmisten tavaroita kärryillään. Kysäisin tietäisikö hän mitään halpaa majapaikkaa Gabússa ja tokihan hän tiesi. Lähdimme talsimaan kohti Hotel Perolaa.

gabu10

Tämän kadun varressa sijaitsee Hotel Perola. Kuivalla kaudella tie voi olla paremmassa kunnossa.

gabu11

Hotel Perola kelpaa ministerillekin.

Uutuuttaan kiiltävä Hotel Perola sijaitsee puolen kilometrin päässä keskustasta, surkeassa kunnossa olevan tien varrella. Siellä majoittuu kuulemma bisnesmiehiä ja valtion virkamiehiä ministereitä myöten, enkä epäilekään. Perola on taatusti paikkakunnan paras hotelli, jossa huoneet on varusteltu jääkaapein ja televisioin. Sähköä on saatavilla vain kello seitsemästä lähtien eli silloin kun saapuu pimeys. Tinkasin hinnan 15 000 frangiin (noin 22,9 euroa), sillä tiesin, että siihen hintaan saa huoneen kaupungin toisesta hotellista Residencial Djaraamasta. Palkitsin gambialaisen ystäväni avustaan tonnin setelillä (noin 1,5 euroa), sillä pienempää minulla ei ollut. Kerrankin tipin saaja ei ruinannut lisää, vaan siunasi minut ja kiitteli vuolaasti. Olin hyvällä tuulella, joten sovimme, että myöhemmin mies esittelisi hieman Gabúa minulle.

gabu2

Matkalla kohti ydinkeskustaa.

gabu8

Gabún pääkatu.

gabu7

Gabún halki kulkevan valtatien varteen on keskittynyt kaupungin torielämä.

Tunnin kuluttua kävelin mutalätäkköjä väistellen Gabún halki kulkevalle “valtatielle”, jonka varrelta gambialainen tuttavuuteni liittyi mukaan “opastamaan” minua. Kuulemma turisteja ei kaupungissa käy, eikä juuri valkoisia ylipäänsäkään. Gabússa ei ole miehen mukaan yhtään mitään nähtävää. Kuljimme aluksi kaupungin ytimeen. Olin odottanut paljon vähemmän kehittynyttä kaupunkia, mutta yllätyin, kun pääkadut olivat siistejä (länsiafrikkalaisittain) ja niiden varrella oli jopa kaksikerroksisia taloja! Pääkadun varrella on myös jonkin YK:n alaisen järjestön toimisto ja portailla seisoskeli valkoihoinen herra. Kävimme Gabún puskataksiasemalla, minkä jälkeen kävelimme Bissausta Guinean rajalle kulkevaa tietä pitkin takaisinpäin. Tämän “valtatien” varrelle on keskittynyt kaupungin liike-elämä. Saatavilla on kaikkea mahdollista vaatteista, mopon osiin ja hedelmiin. Vesipullot sen sijaan ovat kiven alla. Vasta viidennestä kaupasta sain ostettua puolentoista litran vesipulloja. Ilahduin, kun pullovesi oli tällä kertaa guineabissaulaista, eikä portugalilaista, kuten kaikkialla muualla. Länsi-Afrikan köyhin maa pystyy kuin pystyykin tuottamaan vettä!

Gambialainen oppaani esitteli minulle myös vähän syrjemmässä sijaitsevan jalkapallokentän, toisen puskataksiaseman, käytettyjen vaatteiden torin ja moskeijan. Kierroksen päätyttyä olin edelleen hyvällä tuulella, joten annoin 2 000 frangia (noin 3 euroa) miehelle ja tämä oli yhtä hymyä. Hän oli lyhyessä ajassa tienannut kuukauden vuokran, joka oli 3 000 frangia (noin 4,6 euroa).

gabu3

Muslimienemmistöisessä Gabússa on myös kirkko.

gabu6

Guineabissaulainen kirpputori.

gabu4

Moskeija Gabún keskustan laitamilla.

Ostin kaupasta iltapalaksi patongin ja kadunvarresta erilaisia guineabissaulaisia herkkuja, suolaisia ja makeita. Sitten tuli pimeys, sähköt palautuivat, mutta hotellihuoneeni televisio ei toiminut, enkä päässyt internetiinkään, vaikka Hotel Perolassa on teoriassa myös wifi. En valittanut, sillä olinhan jo selvinnyt lähes viikon ilmankin.

Olin päättänyt jatkaa matkaani seuraavana aamuna Guinean puolelle.

Retki Orangon ja Unon saarille

28.7.2015

Tiistai-aamunakin satoi. Aloittelimme päivän hotellin isännän, Julion, baarissa, joka on herran sukunimen mukaan nimeltään Bar Dalilann ja sijaitsee vastapäätä Bubaquen satamaa. Bijagon kielen sana dalilann tarkoittaa suomeksi tyytyväisyyttä. Mikäpä olisikaan parempi sukunimi! Bar Dalilannista oli hyvä tähystää, milloin UNDP:n miehet saapuisivat tänä aamuna. Saimme juuri syötyä aamupalan ja hörpättyä kahvit, kun miehet vähän ennen yhdeksää saapuivat ja lähdimme matkaan. Tämän päivän ohjelmassa olisi ainakin Orangon saari, ehkä myös Uno.

bijagos58

Bubaquen kuumimpia menomestoja: Bar Dalilann ihan siinä sataman nurkilla!

bijagos59

Bubaque on kuin mikä tahansa Bijagóssaariston saari eli matala ja metsäinen.

Pääsimme eteenpäin muutaman sata metriä, muttemme vielä edes Bubaquen ja viereisen Rubanen saaren välisestä salmesta, kun veneen moottorit jo sammuivat. Vartin verran miehet fiksailivat niitä ja käynnistyiväthän ne lopulta vain hajotakseen uudelleen jonkin ajan kuluttua! Eikä silloinkaan sentään lopullisesti. Afrikassa kaikki on aina korjattavissa!

Merialue Bubaquen ja Orangon välillä on hyvin matalaa, pääosin alle kymmenmetristä. Välillä syvyys tosin näyttää vaihtelevan kahdesta metristä 20 metriin silmänräpäyksessä. Merivirrat ovat arvaamattomia, samoin vuorovedet. Tällä kertaa myös aallokko oli kohtuullisen kova, minkä lisäksi satoi ja tuuli. Kastuin matkan aikana niin sateesta kuin meren pärskeistäkin. Bijagóssaariston vedet ovat delfiinien elinympäristöä ja pari UNDP:n miestä havaitsi delfiinin tai kaksi Bubaquen ja Orangon välillä. Itse en kylläkään nähnyt mitään!

bijagos60

Orangon rantaa Ponta Anabacassa, paikassa jossa rantauduimme saarelle.

bijagos66

Tästä alkaa Eticogan kylä.

bijagos63

Eticogan näkymiä.

Orango (tai Orango Grande) on Bijagóssaariston suurin ja yksi eteläisimpiä saaria. Asukkaita saarella oli vuoden 2015 tietojen mukaan 1 409. Ja kun isolla saarella on vain vähän väkeä, on siellä tilaa villille luonnolle. Saari yhdessä itäpuolella sijaitsevien Menequen, Canogon, Imbonen ja Orangozinhon saarten kanssa muodostaa 150 000 hehtaarin laajuisen Orangon kansallispuiston, joka perustettiin vuonna 1998. Kaiken muun ainutlaatuisen luonnon lisäksi puisto tunnetaan erityisesti harvinaisista suolaisessa vedessä elävistä virtahevoistaan. Orangon kansallispuisto on lisäksi läntisin paikka, missä virtahepoja tavataan maailmalla. (Lähteet: [1])

Rantauduimme Orangolla pitkälle valkohiekkaiselle rannalle Ponta Anabaca -niemen luona saaren pohjoisrannikolla. Laituria ei ole, vaan veneestä pitää kahlata muutamia metrejä rantaan. Rannassa on Orango Parque Hotel, joka taitaa olla saaren ainoa majapaikka ja olemassa se on tietenkin kansallispuiston vuoksi. Rannasta saimme kyydin kolmipyöräisellä lavamopolla Orangon pääkylään Eticogaan. Ja siellä kylän terveysasemalle.

bijagos67

Näin asutaan Eticogassa. Sää oli kuvaushetkellä liian märkä paikallisille ihmisille, vuohille ja etenkin kameralleni.

bijagos62

Kaikkialla on hyvin vehreää.

Eticogan terveysasemalla ei ollut eilisen kaltaista tungosta, vaan UNDP:n miehet saivat kerättyä tietonsa varsin nopeasti. Minä ja Bijagóssaariston reissukaverini Sissy teimme pikaisen kierroksen Eticogassa. Se on eilisen Canhabaquen saaren pääkylän tavoin varsin mielenkiintoinen paikka. Heinäkattoisia savimajoja, vapaina kulkevia kotieläimiä ja iloisia ilmeitä niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat sateesta huolimatta ulkona. Vettä tuli taivaan täydeltä ja luultavasti kamerani vihasi minua sillä hetkellä. Eticogassa on Canhabaquen Indenan kylän tavoin terveysasema ja koulu, minkä lisäksi myös jalkapallokenttä ja päiväkoti. Päiväkodin seinään on maalattu Bijagóssaariston kuninkaan, nyt jo edesmenneen, Okinca Pampan kuva. Juuri Orangon saari onkin saariston kuninkaan pääpaikka ja tukikohta! Ja tänne kuninkaalliset myös haudataan.

bijagos64

Eticogan jalkapallokenttä sijaitsee terveysaseman takana ja siellä oli sateesta johtuen tällä kertaa ainoastaan parvi lehmiä.

bijagos61

Okinca Pampan päiväkoti Eticogassa.

bijagos65

Vetistä maisemaa Eticogan laitamilta.

Emme nähneet Orangolla juuri muuta kuin Eticogan sekä pusikkoista rantamaisemaa matkalla takaisin Ponta Anabacaan. Tällä matkalla eräs UNDP:n miehistä kadotti älypuhelimensa, eikä sitä enää löytynyt vaikka kaikki tarkkaavaisesti maahan tuijottivatkin lavamopon lavalta.

Perillä Ponta Anabacassa odottelimme noin puolisen tuntia, sillä moottoriveneemme oli laskuveden vuoksi lähtenyt pois saarelta. Laskuveden aikana veneen rantautuminen oli hyvin vaikeaa ja siten myös veneeseen nousu osoittautui hankalaksi ja hankaluutta lisäsi rankkasade, tuuli ja pinnan alla olleet liukkaat kivenmurikat. Lopulta retkikuntamme pääsi veneeseen kahlaten ensin puolen metrin syvyisessä vedessä parinkymmenen metrin matkan.

bijagos68

Näkymä Ponta Anabacasta kohti itää laskuveden aikana.

Retkikunta oli päättänyt ahnehtia myös Unon saaren samana päivänä. Venematka Orangon pohjoispuolella sijaitsevalle Unolle ei kestänyt pariakymmentä minuuttia kauempaa.

Noin sadan neliökilometrin kokoinen Uno on Bijagóssaariston toiseksi suurin saari väestöltään. Vuonna 2015 väkiluku oli 3 750. Unolla kohteenamme oli Ancobemin kylä saaren kaakkoisrannikolla ja siellä on jopa laituri veneitä varten. Tai ehkä kyseessä on ennemminkin aallonmurtaja, mutta rantautuminen on joka tapauksessa helpompaa kuin Orangolla.

Aamusta lähtien jatkunut vesisadekin loppui viimein Unolla! Rannalla oli yksinäinen kalastajavene ja kalastaja, joka yritti saalista rannalta käsin. Rannasta Ancobemin kylään on parin sadan metrin matka ja matkan varrella mitä upeimpia veden valtaamia maisemia. Kaikki on hurjan vihreää!

bijagos76

Ancobemin satama Unon saarella.

bijagos75

Ja näkymä toiseen suuntaan eli itään samaisesta satamasta.

bijagos69

Kaunista maisemaa matkalla satamasta itse kylään.

bijagos73

Näkymä kylästä kohti merta.

Ancobemin kylä taitaa olla Unon pääkylä, sillä siellä on terveysasema, koulu ja jalkapallokenttä. Muutahan ei sitten tarvitakaan. Perinteisiä savimajoja näin vain muutamia, joten saaren suuri populaatio asunee pääasiassa muissa kylissä. Ancobemissä on myös jonkin verran raunioita ja hylättyjä taloja, mutta syytä tähän en tiedä. Itse asiassa myös koulu vaikutti hylätyltä, mutta ehkä meneillään ollut sadekausi saa kasvit kasvamaan sitä tahtia, että ne valtaavat kaiken nopeasti! Kylä oli nopeasti kierretty. Kun yritin kaiken koluttuani mihin suuntaan tahansa, törmäsin aina vain metsään tai vähintään jonkinlaiseen pusikkoon. Niinhän se Suomessakin toki menee.

Palasin siis takaisin terveysasemalle odottelemaan UNDP:n töiden valmistumista. Odotellessa eräästä huoneesta säntäsi ulos huutaen ja itkien nainen, jonka lapsi oli juuri menehtynyt tuossa huoneessa. Vaikka terveydenhoito ei aina kovin lähellä täälläkään liene, on kuitenkin hyvä, että syrjäisellä Unolla ylipäätään on terveysasema, jossa on aina sairaanhoitaja. Lääkärin jatkuvasta läsnäolosta en tiedä.

Uno, tai ainakin Ancobem, on sikälikin sivistyksen parissa, että siellä on kuuluvuutta puhelimessa. Soitin Suomeen ja kerroin olevani vieläkin hengissä!

bijagos74

Hylätty talo Ancobemissä.

bijagos70

Asuttu talo Ancobemissä.

bijagos72

Sikoja on paljon Unollakin.

bijagos71

Tästä lähtee polku kohti Unon pohjoisosan kyliä.

Iltapäivällä palailimme veneeseen ja aloitimme kotimatkan takaisin Bubaquelle. Ehkä paria kilometriä ennen Bubaquen satamaa, näimme lauenneen kalastusveneen. Sieltä heilutettiin valkoisia lippuja ja merellä kun ollaan, heidät oli otettava hinaukseen. Ennen satamaa miehistömme irrotti hinausköyden ja pirogue pääsi kotipoukamaansa Bubaquen kaupungin länsirannalle.

Loppuilta kului hotellilla korttia pelatessa. Se oli viimeinen iltani Bubaquella ja Bijagóssaaristossa.

Päivä Canhabaquen alkuasukassaarella

27.7.2015

Kun lähdin Bijagóssaaristoon, olin asennoitunut viipyväni kaksi yötä Bubaquen saarella ja lähteväni sunnuntaina samalla lautalla takaisin Bissauhun. Lauantaina suunnitelmat muuttuivat, kun hotellimme isäntä Julio oli pyytämättä järjestänyt (mistä tällaista osaisi edes kysyä!) meidät YK:n kehitysohjelma UNDP:n tiedonkeruumatkoille eräille toisille saariston saarille. Etukäteistiedot näistä “retkistä” jäivät kovin hatariksi, sillä Juliokaan ei ollut oikein varma, mitä tulisi odottaa.

bijagos1

Pikkuvuohia Indenan kylässä Canhabaquen saarella.

bijagos53

Indenan kylä Canhabaquen saarella.

Kun sitten maanantaiaamuna kahdeksan aikaan kävelimme rinkat selässä Bubaquen satamaan, oli siellä odottamassa pikkuinen moottorivene. Julio kertoi, että lähtisimme sillä ja niin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui puolentusinaa UNDP:n miestä. Guineabissaulaisia. Ryhmän johtajalla oli tosin myös Portugalin passi. Yksikään miehistä ei ollut lääkäri, vaikka sellaista odotimme, emme tulisi yöpymään muilla saarilla, emmekä edes olisi menossa tänään Unon tai Orango Granden saarille, kuten Julio oli vihjannut. Juttutuokio porukan johtajan kanssa selvensi monta asiaa: palaisimme aina yöksi Bubaquelle, tulisimme käymään seuraavien päivien kuluessa Canhabaquen, Unon, Orango Granden ja Formosan saarilla, eikä meidän tarvitsisi maksaa tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta mitään! UNDP maksaa veneenvuokran ja veneessä oli tilaa kahdelle ylimääräisellekin. Onnenpotku!

Jos onni ei potki, on Bijagóssaaristossa matkaamiseen varattava paljon aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Ellei ole latoa tiskiin setelinippuja, joutuu turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja se on aikaavievää. Saarten välillä liikutaan pienillä ja mahdollisesti ääriään myöten täynnä olevilla puuveneillä, pirogueilla. Jonkinlainen aikataulukin on olemassa ja sen saa selville kyselemällä Bubaquen majapaikassa ja mielellään myös satamassa. Usein tiedot ovat ristiriitaisia ja alttiita muutoksille. Yleensä kullekin saarelle pääsee jotain reittiä pitkin kerran tai kaksi viikossa. Esimerkiksi vene Orango Granden ja Unon saarille lähtee Bubaquelta kahdesti viikossa ja menee aluksi Orango Grandelle ja jatkaa sieltä Unolle. Tai toisinpäin.

Me pääsimme kuitenkin siis UNDP:n siivellä ja oikein moottoriveneellä tutkimaan saaristoa. Maanantain kohde oli Bubaquen itäinen naapurisaari Canhabaque (myös nimellä Roxa). Se on pinta-alaltaan Bubaqueta suurempi, mutta väestö on yli puolet pienempi. Canhabaquella ei ole majoituspalveluita tai teitä, eivätkä sinne turistit todennäköisesti juuri poikkea. Jos siis saarelle joku päättää omatoimisesti matkustaa, on mukaan otettava oma teltta tai luotettava paikallisten vieraanvaraisuuteen majoituksen suhteen. Ja omat eväät mukaan!

bijagos41

Mutkikas mangrovereunusteinen väylä johtaa Canhabaquen satamaan.

bijagos40

Canhabaquen satama.

bijagos38

Tynnyrikaupalla paikallista cajeu-viinaa odottamassa Canhabaquen satamassa kyytiä eteenpäin myytäväksi.

Canhabaque on vain vartin moottorivenematkan päässä Bubaquen kaupungista. Toisin kuin Bubaquella, Canhabaquella ei ole kunnon satamaa. Saarelle päästäkseen tulee navigoida varovasti mutkikkaan mangrovekasvillisuuden vierustaman lahden pohjukkaan. Perille pääsee vain nousuveden aikana ja silloinkin on oltava varovainen. Menomatkalla veneemme karahti kerran pohjahiekkaan, minkä jälkeen peruutettiin ja yksi miehistön jäsen asettautui roikkumaan veneenkeulaan. Miehen roikkuessa keulassa ja tunnustellessa samalla jaloillaan pohjaa, pääsimme perille “satamaan”. Siellä ei ollut ketään ja vettäkin alkoi tulla taivaalta. Olimme saapuneet satoja vuosia ajassa taaksepäin, paitsi että satamassa oli yli kymmenen muovitynnyriä alkuasukasviinaa, cajeuta!

bijagos37

Polku satamasta Indenan kylään.

Canhabaquella on muutamia alkuasukaskyliä, joissa elämä on typerän länsimaalaisen silmään alkeellista. Hyvin koskematonta ja alkuperäistä meininkiä, vaikkemme taatusti ensimmäiset saarella vierailleet valkoiset olleetkaan! Satamasta saaren pääkylään Indenaan johtaa polku halki tiheän sademetsän. Hieman ennen kylää vastaan käveli muutamia ihmisiä suuret ja leveät kantamukset pään päällä ja kuin ohitustilannetta varten, viereen oli muodostunut toinen polku. Se oli vähemmän käytetty ja siellä joutui kumartumaan alas kaartuvien puiden ja pensaiden tieltä.

bijagos43

“Bush meat” on Guinea-Bissaussakin kielletty ebolariskin vuoksi, mutta ei hallitus kaikkialle näe. Kuva näpätty terveysaseman seinustalta. Sopivasti selän takana olivatkin ebolavaroitusjulisteet.

bijagos47

Indenan kirkko.

bijagos44

Indena päättyy tähän. Seuraava kylä polun varrella etelään on Ambiur.

Indena koostuu kahdesta osasta. Kylän “moderni” keskus käsittää kirkon, koulun, kyläpäällikön talon sekä terveysaseman, joka oli meidän määränpäämme. Olimmehan UNDP:n matkassa! Saimme kuljeskella saarella omaan tahtiimme, mikäli halusimme. Nyt vain sattui satamaan kaatamalla, joten jäimme terveysaseman seinustalle sateensuojaan. UNDP:n miehet ryhtyivät hommiin. Muun muassa saarella viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet merkittiin kirjoihin ja kansiin. Ihan paperisiin sellaisiin. Tietokoneita näin märkään paikkaan on turha tuoda. UNDP käy Canhabaquella kahdesti vuodessa, puolen vuoden välein.

bijagos42

Canhabaquen terveysasemaa sponsoroi muun muassa Euroopan unioni.

bijagos46

Terveysasemalla vauvat rokotettiin poliota vastaan.

bijagos45

Ebolajulisteita terveysasemalla. Toistaiseksi tauti ei ole levinnyt naapurimaasta Guineasta Guinea-Bissauhun. Oikeanpuolimmainen juliste varoittaa trakoomasta ja kieltää käsittelemästä ulosteita. “Ka bu pupu na matu!”.

Vierailumme vuoksi terveysasema oli täynnä äitejä vauvat selässään, sillä UNDP rokotti samalla vauvat ainakin poliota vastaan. Äitien keski-ikä näytti olevan reilusti alle 18 ja UNDP:n ryhmän johtaja kertoikin, että Canhabaquella ja muualla Bijagóssaaristossa naiset saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin 15-vuotiaana. Siltä se näyttikin. Ja lapsia syntyy sitten paljon, mutta vastaavasti elinajanodote on hyvin alhainen eli toisaalta kuolleisuuskin on korkea. Saarella syntyy lapsia keskimäärin kolme päivässä, mutta siltikään Canhabaquen väkiluku ei ole kasvanut vuodesta 2013 vuoteen 2015 kuin vain 78 hengellä. Vuoden 2015 väkiluku on 2 866.

bijagos52

Indenan kylän taloja.

bijagos51

Bijagóssaariston alkuperäiskansalla bijagóseilla on ihan oma uskonto, joka on voimissaan ainakin Canhabaquella. Tässä heidän pyhäkkönsä.

bijagos48

Viljelyksiä Indenan kylässä.

Sateen salliessa tein pieniä kävelyjä lähimaastoon ja vielä ennen lähtöämme terveysasema tarjosi lounaan. Koko kymmenen hengen porukkamme söi yhdestä ja samasta vadista riisiä ja kalaa. Ruokailun päätteeksi sade loppui ja lähdimme terveysasemalta Indenan kylän “vanhempaan” osaan, varsinaiseen alkuasukaskylään. Siellä talot ovat savimajoja heinäkattoineen, joista puskee savu läpi. Savupiippuja kun ei harrasteta. Kylän keskusaukio on suuren puun juurella ja puusta roikkuu kongi, jolla edelleen kutsutaan kylän väki koolle. Kylässä on myös pikkuinen kauppa, pimeä parin neliön koppi, johon oli nyt ahtautunut joukko kylän miehiä katsomaan jalkapalloa maailman pienimmästä televisiosta. Kauppa saattoi hyvinkin olla Indenan vanhemman osan ainoa talo, jossa oli sähköt. Myyntiartikkelit mahtuivat yhteen metrin levyiseen ja pari metriä korkeaan hyllyyn. Ainakin säilykkeitä oli valikoimissa. Indenassa on kuulemma myös Canhabaquen ainoa auto! Kukaan ei oikein osannut kertoa, miten se ensinnäkin oli saarelle saatu ja mitä sillä voi tehdä tiettömällä saarella.

bijagos57

Indenan kylän keskusaukio. Suuresta puusta roikkuu kongi, jolla kutsutaan väki koolle.

bijagos54

Ilmeisesti yksi kylän keittiöistä.

bijagos49

Canhabaquella ei juuri käytetä peltikattoja, eikä savupiippuja.

Aikamme tässä Indenan “vanhemmassa” osassa oli vain ajantappamista, sillä vesi oli alhaalla, emmekä olisi päässeet satamasta minnekään. Eräs UNDP:n miehistä ryhtyi huvikseen omaksi matkaoppaaksemme, guía turísticoksi. Kiertelimme siellä täällä. Näimme perinteistä savimajan rakentamista, kotieläimiä ja ihmisten viljelyksiä. Täällä kasvaa kaikki mahdollinen banaaneista avokadoihin. Ryhmän johtaja tosin kertoi myöhemmin saarelaisten ruokavalion olevan kovin yksipuolinen, minkä vuoksi aliravitsemus ja lapsikuolleisuus on yleinen riesa. Canhabaquelaiset kun eivät ole oppineet viljelemään maata suuressa mittakaavassa, eivätkä syö kotieläimiäänkään, joista saisi arvokasta proteiinia. Sen sijaan kotieläimet kuljetetaan joko Bubaquelle tai Bissauhun myytäväksi.

bijagos56

Sian ja vuohen risteytys.

bijagos55

Perinteistä talonrakennusta Indenassa.

bijagos36

Palmuöljyn valmistusta Indenassa. Palmuöljy tekee riisistä erinomaisen makuista. Kattilassa taitaa olla cajeu-viina porisemassa.

Iltapäiväneljän aikaan vesi oli noussut, joten hyvästelimme kylän. Vielä ennen sitä tuli ottaa muutamat kuvat palmuöljyn valmistuksesta. Enkä ollut ainoa kuvaaja, vaan osa UNDP:n miehistä tuntui myös olevan turistimatkalla, vaikka omassa maassaan olivatkin. Selfieitäkin otettiin silloin tällöin! Lyhyehkön kävelymatkan jälkeen olimme jälleen Canhabaquen satamapoukamassa, missä hyppäsimme veneeseen. Vartissa olimme Bubaquen kaupungissa.

Casa Julion isäntä oli yllättynyt, kun olimme palanneet yöksi takaisin, mutta tietenkin hän otti meidät sydämellisesti vastaan. Olimmehan edelleen ainoat majoittujat.

bijagos50

Canhabaquelaisia avokadoja.

bijagos39

Bubaquen silhuettia mereltä. Etualalla kaupungin satama.

Illallakin satoi. Reissukaverini Sissy lähti vielä pimeällä yksin uimaan. Takaisin tullessaan hänelle oli tuttuun tapaan vannottu ikuista rakkautta ja olipa taas kosittukin. Tuttua varmasti kaikille yksin Afrikassa matkustaville länkkärinaisille. Loppuilta menikin asiaa puidessa. Mielestämme oli hyvinkin huvittavaa, että jotkut länsimaalaiset naiset tosiaan lämpenevät näille “puskista” tuleville rakkaudentunnustuksille, mutta mitäpä sitä ei tekisi afrikkalaisen miehen paremman elämän (ja oleskeluluvan) puolesta! Reissukaverini oli kuukausitolkulla Senegalissa asuneena myös todennut, että länsiafrikkalainen mies on kaiken lisäksi monesti kuin nainen. Tosiaan: vaatteet ovat viimeisen päälle, hajusteita käytetään reippaasti, samoin koruja, hikipisaroita pyyhitään otsalta sievästi paperinenäliinalla ja näinpä kerran kynsienpidennyksetkin eräällä nuorukaisella! Noh, nämä ovat näitä mielenkiintoisia kulttuurieroja. Maassa maan tavalla.

Sissyn mukaan kiinnostusta on myös toisinpäin eli afrikkalaiset neidot ovat kiinnostuneita länsimaalaisista miehistä. Ketäpä ei raha kiinnostaisi. Naiset eivät vain valitettavasti harrasta rakkaaksi huutelua, eivätkä ole hihassa roikkumassa ja pyytämässä teelle ja syömään (ja oleskelulupaa Eurooppaan). En osaa portugalia, enkä ranskaa, joten en ymmärtäisi lähestymisyrityksiä. Se siitä sitten!

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Trooppisessa sateessa Bubaquella

25.7.2015

Ensimmäinen päivä Bubaquen saarella Bijagóssaaristossa valkeni sateisena. Vettä oli tullut koko yön ja sitä tuli myös koko aamun. Oikeastaan koko ajan satoi. Välillä vain piskotteli, välillä tuli saavista kaatamalla. Ilma oli kuitenkin miellyttävän kuuma ja kostea. Mielestäni sadekausi on juurikin oikea aika vierailla Bijagóssaaristossa!

bijagos22

Näkymä Bubaquelta naapurisaari Rubanelle.

Aamupala oli vähemmän tyypillinen länsiafrikkalainen aamupala: patonkia ja pikakahvia sekä omeletti. Viimeksi mainittu muutti aamiaisen epätyypilliseksi! Aamupalaa terassilla syödessämme sade hieman laantui ja pian olimme ulkona. Otimme huonekaverini Sissyn kanssa suunnaksi etelän tietämättä mitä edessä olisi. Bubaquen kaupungin tutkiminen jäisi myöhempään ajankohtaan.

Jo hotellin portilla selvisi, että olin tullut luultavasti alkeellisimpaan paikkaan, missä olin koskaan ollut. Talot olivat savimajoja, joissa osassa oli olkikatto. Osa oli saanut peltikaton suojakseen. Etelään hotellilta johtava mutavellipolku oli mutkainen ja paikoin puut kaartuivat sen ylle. Sikoja oli kaikkialla ja paljon. Välillä vastaan tuli nainen kantaen jotain päänsä päällä. Välillä polun puolestaan katkaisi pieni puro, jonka yli oli kahlattava. Purolla leikkimässä oli lapsia, jotka tuijottivat pitkään valkoisia kulkijoita. Muuten lapset minut nähdessään huutelivat tavallisesti “branco, branco!”, eli “valkoinen, valkoinen!”.

bijagos6

Bijanten kylän taloissa on peltikatot.

bijagos5

Samainen kylä.

bijagos4

Polku Bijanten kylään.

Polku päättyi Bijanten kylään, jossa sielläkin ulkona oli lähinnä vain lehmiä, sikoja ja lapsia. Satoihan vettä. Tunsin itseni hieman tunkeilijaksi tässä pikkukylässä, mutta vastaanotto oli silti hyvä. Eräs ystävällinen kyläläinen ilmestyi jostain puskasta ja osasi hieman ranskaa ja me panimme peliin kaiken kreolimme. Toisaalta näillä on kyllä se omakin kieli… Kyläläinen kertoi, että “tie” eli kulkemamme polku loppuu Bijanteen, joten jouduimme palaamaan takaisin samaa reittiä pitkin.

bijagos8

Bubaquen kaupungin vilinää aamulla ennen puoltapäivää.

bijagos9

Kaupungin keskusaukion laidalla oleva hylätty rakennus on tuhrittu täyteen iskulauseita.

bijagos10

Diskoteekin lipunmyynti.

Bubaquen kaupunki on reilun 7 000 asukkaan saaren suurin asutuskeskus ja samalla Bijagóssaariston pääkaupunki. Saavuimme Bijantesta kaupunkiin takaoven kautta. Toki siinä kirkko, poliisiasema, radioasema ja jonkinlainen kunnantalo tuli vastaan, mutta oikea keskusta on lähempänä satamaa. Sataman ääressä on monenlaista pikkuliikettä, bensa-asema sekä tori, josta voi ostaa hintavia vihanneksia ja vaikka hain, jos sellaista tekee mieli. Satamasta ylöspäin eli etelään lähtee Bubaquen kaupungin pääkatu, joka on sellaisessa kunnossa, ettei sitä välttämättä länsiafrikkalaisin standardeinkaan enää kaduksi tunnista. Vesi on syönyt kaiken “päällysteen” melko huolella ja melko huolella kadulla saa tallustella, ettei loukkaa itseään. Ainakin pimeällä taskulamppu on ehdoton. Kadun varrella on lisää pikkuisia sekatavarakauppoja, pari ravintolaa (joissa kala-annos maksaa 4 000 frangia eli noin 6,1 euroa), diskoteekki ja supermarketti.

bijagos11

Pääkatu aamutuimaan.

bijagos16

Kuva pääkadusta hieman alempaa. Vasemmalla Bubaquen supermarketti.

bijagos13

Ja kuvaa toiseen suuntaan. Keskellä olevan pitkän valkoisen talon kohdalta vasemmalle lähtee hotellilleni johtava tie.

Super Mercado Agoueinitt on mauritanialaisten pitämä putiikki, jossa valikoima on guineabissaulaisittain kattava, iltaisin siellä huutaa arabiankielinen televisiokanava ja kiitokset hoituvat ihan arabiaksi. Šukran! Lähellä satamaa on toinen maurien pitämä kauppa, jossa palvelu on tylympää. Jos sattuu olemaan rukoushetki tai ruokatauko, palvelua ei todellakaan saa! Koko maurirevohka haluaa sekä rukoilla että aterioida yhdessä. Tällöin tarjolla on ainoastaan vihaisia katseita, eikä niitä saadakseen tarvitse olla edes valkoinen turisti. Sitä en osaa sanoa, mikä on ajanut ihmiset Mauritaniasta kauppaa pitämään syrjäiselle guineabissaulaissaarelle. Kaikilla saarelaisilla ei ollut oikein positiivista kuvaa näistä muslimitulijoista. Hoilottavat vain ja sitten BOMBA! Jokainen voi arvailla, mitä portugalin sana “bomba” mahtaisi tarkoittaa!

Kun maurien bisnestä oli tuettu, oli aika mennä uimaan! Siihen soveltuu esimerkiksi satamasta länteen oleva paratiisiranta. Sinne pääsee laskuveden aikaa helposti ja rannalla on tilaa, sillä muita ei todennäköisesti ole rauhaa häiritsemässä. Vesi oli niin lämmintä, että siellä tarkeni pulikoida yhteen soittoon puolisentoista tuntia. Välillä sateli, mutta sehän ei haittaa uidessa!

bijagos14

Tästä rannalle!

bijagos15

Maisemat uimapaikalla ainakin ovat kohdillaan.

Iltapäivällä pilvinen taivas väistyi hetkeksi ja aurinko alkoi paistaa. Toki silti aina välillä ripotteli vettä. Kävelin halki Bubaquen kaupungin saaren eteläkärkeen menevän tien alkuun. Kyseessä taitaa olla Bijagóssaariston ainoa oikea tie ja se on vieläpä päällystetty. Tosin välillä sillä ajaessa varmasti toivoisi sen olevan päällystämätön. Toisaalta saarella on kuulemma viitisen autoa eli kovin moni ei pääse tällä tiellä kulkuneuvoaan rikkomaan.

bijagos17

Tästä lähtee tie saaren etelärannikolle Praia Bruceen.

bijagos18

Bubaquen “lentoaseman” kiitotie.

bijagos19

Kiitotien päässä on taas yksi ranta.

Kävelin tietä viitisen kilometriä etelään. Aina välillä näkyi jokunen talo, jokunen lehmä ja jokunen toinen kulkijakin. Palasin takaisin ja seuraavaksi kävelin Bubaquen lentokentän kiitotietä pitkin merenrantaan. Bubaquella on tosiaan lentokenttä (ilman mitään terminaalirakennuksia), sillä naapurisaari Rubanella on luksusparatiisihotelli ja he ilmeisesti pystyvät hakemaan lentokoneella rikkaita turisteja luokseen jopa Senegalin Cap Skirringistä asti. Tai sitten rikkaat turistit voivat tulla Bubaquelle omalla koneellaan. Kiitotie on päällystämätön ja siellä laiduntaa lehmiä aina silloin, kun lentoliikennettä ei ole eli toisin sanoen aina.

bijagos20

Maisemaa muutaman kilometrin päässä Bubaquen kaupungista länteen.

bijagos23

Vaikuttaisi siirtomaaherran entiseltä kartanolta. Taloon pääsee sisään, kun vain menee, eikä pelkää, että se romahtaa niskaan.

bijagos12-kartano

Ja sama kartano toisesta suunnasta.

Kiitotien päästä löysin seuraavan paratiisirannan. Siellä oli äiti kahden lapsensa kanssa aikaa viettämässä. Lapset leikkivät vedessä. Kävelin rantaa pitkin pohjoiseen, aina Bubaquen pohjoisimpaan kärkeen. Ajattelin, että kaipa sieltä pääsee rantoja pitkin takaisin ihmisten ilmoille, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Hiekkaranta loppuu juurikin pohjoisimmassa kärjessä ja ranta nousee lähes pystyyn. Ja koska en ole tottunut liaanien käyttäjä, jouduin palaamaan jonkin matkaa takaisin ja palaamaan kaupunkiin “sisämaan” kautta. Matkalla löysin lisää raunioita ja lehmiä. Ennen hotellille paluuta kävin uudelleen uimassa.

bijagos21

Raunio merenrannassa.

bijagos24

Mauritanialaisilta ostettua brasilialaista halal-kanasäilykettä guineabissaulaisella saarella. Kuvassa myös alle euron maksaneet ja Bubaquella käsin valmistetut puiset virtahevot.

Ruokaileminen voi aiheuttaa joillekin ongelmia tällä saarella, sillä ravintolaruoka on aivan liian kallista. Ollaanhan tässä Afrikassa sentään, eikä reppureissaaja tahdo heittää tuhansia frangeja ruokaan. Onneksi mauritanialaiset myyvät kaupoissaan patonkia ja säilykekanaa. Made in Brazil tai People’s Republic of China! Ja koska en edelleenkään ollut viettämässä kulinaristista lomaa, söin hyvällä ruokahalulla tästä päivästä lähtien lähes joka päivä patonkia ja säilykekanaa. Välillä törsäsin ja ostin tomaattia ja sipulia leivän väliin! Tällainen ruokavalio tuli halvaksi ja säästyin ripulilta. Tänä iltana ruokapöydässämme oli myös Kap Verdeltä ostamani portugalilainen liha-makkara-papu-säilyke.

Vuoroveden viemänä Bijagóssaaristoon

24.7.2015

Syy, miksi halusin matkustaa juuri Guinea-Bissauhun, on maan edustalle levittäytyvä Bijagóssaaristo. Laaja, 88 saaren, saaristo on mitä mielenkiintoisin trooppinen paratiisi, jossa koskemattomat rannat ovat palmureunusteisen valkoisen hiekkarannan tai mangrovekasvillisuuden valloittamia. Saaret ovat hyvin matalia ja niin on myös saariston merialue. Navigointi on tarkkaa puuhaa, sillä arvaamattomat ja voimakkaat virtaukset siirtelevät merenpohjan materiaaleja mataliksi särkiksi. Syvyys saattaa muuttua 20 metristä kahteen metriin parissa sekunnissa. Kovien virtausten lisäksi myös vuorovesi-ilmiö on voimakas ja ainakin suomalaisen silmään hirmuisen vauhdikas.

Bijagóssaariston vesissä asustaa merikilpikonnia, manaatteja ja delfiinejä. Mangrovepuskissa viihtyvät muuttolinnut. Lisäksi Orango Granden saarella asuu harvinaisia suolaisessa vedessä viihtyviä virtahepoja ja krokotiilejä. Kaikki tämä yhdessä muodostaa haavoittuvaisen ekosysteemin, joka on nykyisin Unescon Ihminen ja biosfääri -nimisen (MAB) ohjelman biosfäärialue.

oxb30

Guinea-Bissaun lippu ja Gebajoki.

Vaikka luontokin minua Bijagóssaaristoon veti, vielä enemmän kiinnostusta herätti saariston ainutlaatuinen kulttuuri. Saarista vain noin 20 on asuttuja, ja niitä asuttaa alkuperäiskansa, bijagot. Juurikin edellä mainitut arvaamattomat hiekkasärkät ynnä muut “esteet” ovat pitäneet kansan eristyksissä mantereen vaikutteista ja melskeistä. Näin bijagojen kulttuuri on säilynyt hyvin ja se lienee kaukaisemmilla saarilla edelleenkin hyvin koskematonta. Esimerkiksi kansan oma kieli on säilynyt ja se vaihtelee saarelta toiselle. Saariston pääsaarella Bubaquella kiitetään sanomalla eseta, Unon ja Orangon saarilla kiitos on einziram. Kirjoitusasuista minulla ei ole käsitystä, jos sellaisia edes on! Saaria hallitsevat kuningas ja kuningatar, jotka eivät ole lainkaan keskenään naimisissa. Kuningas hoitaa miesten asioita, kuningatar naisten. Tällä hetkellä kuningasta ei ilmeisesti ole, sillä edellinen kuoli hiljattain.

Bijagojen kulttuuri on matriarkaalinen ja naisilla on paljon sanottavaa esimerkiksi naimakaupoissa. Joillain saarilla miehet pyrkivät lahjomaan haluamansa tytön, joka on juuri saavuttanut murrosiän. Tyttö saa itse valita puolisonsa parhaan “tarjouksen” perusteella, mutta mikäli joku muu sen jälkeen tekee paremman “tarjouksen” tai tyttö ei tule raskaaksi vuoden sisään, voi tyttö jättää miehensä. Muutenkin mies pysyy naisen rinnalla yleensä vain lapsen syntymään saakka, minkä jälkeen lähtee lätkimään. Lapset saavat äitinsä nimen, eivätkä monesti tiedä isästään mitään. Naiset ovat monesti myös kyläpäälliköitä. (Lähteet: [1] & Lonely Planet: West Africa 2009: 442-443)

Saariston matkailu on vaatimatonta, sillä jo perille pääseminen vaatii joko aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Saarista merkittävimmälle, Bubaquelle, kulkee kerran viikossa perjantaisin lautta Bissausta. Paluu on sunnuntaina. Tarkempi aikataulu riippuu vuorovedestä, sillä laiva liikkuu Bubaquelle sen mukana. Aikataulu on erilainen joka perjantai, mutta suunnilleen lähtöaika on pari tuntia puolenpäivän molemmin puolin. Aikataulun saa tarkistettua käväisemällä Bissaun Pidjiguiti-sataman portilla. Sama tieto kerrotaan myös viereisen rahtisataman portilla, ja jos se ei meinaa löytyä, auttavaisia paikallisia löytyy kaikkialta. Samassa lapussa on aikataulu myös Bolaman saarelle, jonne sinnekin liikennöidään ilmeisesti lähinnä perjantaisin.

Perjantaina 24. heinäkuuta lähtö oli poikkeuksellisen myöhään eli kello 14. Bissaun majapaikkani Pensão Creolan isäntä ei ollut kovin mielissään aikataulusta, sillä saapuisin perille Bubaquen saarelle pimeällä. Aamupäivällä minulla oli vielä aikaa tapettavaksi Bissaussa. Koin odotellessani matkani ensimmäisen (mutten totisesti viimeistä!) trooppisen sateen. Toki öisin oli sadellut jo aiemminkin. Sade kiihtyi, rauhoittui, kiihtyi uudelleen ja loppui varsin nopeasti. Kaduilla lainehti paikoin. Ostin kadulta kanasandwichin ja lähdin kävellen rinkka selässä satamaan.

oxb29

Baria-nimeä kantava lautta liikennöi Bissausta Bubaquelle kerran viikossa.

Perillä satamassa odotti ruosteinen, vuonna 1976 valmistunut, Baria-lautta, joka on aiemmin palvellut muun muassa Kreikan saaristossa nimellä Zakharias. Kreikankieliset opastekyltit ovat vielä paikoillaan. Vaikka lähtöön oli vielä hyvin aikaa, oli kaaos jo hyvää vauhtia kehittymässä. Barian ääressä parveili paljon joutomiehiä. Eräs kielsi minua nousemasta laivaan, vaikka sinne jo noustiin (tai oikeastaan laskeuduttiin). Juttelimme niitä näitä. Hän kreolilla ja minä vähän kaikilla kielillä. Hän olisi esimerkiksi järjestänyt minulle puoliväkisin guineabissaulaisen naisen. Ne kun ovat kuulemma niin hyviä. Jo edellisenä päivänä Guinean suurlähetystön vahtimestari olisi tehnyt saman. Edelleenkin hämmästelen afrikkalaisten miesten intoa kaupitella maannaisiaan valkoisille turistimiehille. Tulevat tänne ja vievät meidän naiset! (Lähde: [2])

Lopulta menin lauttaan, enkä kysellyt mitään. Sisään meneminen on riskialtista puuhaa, sillä mitään laskusiltoja ei ole. Vaarana on pudota laivan ja laiturin väliin, jos vähän lipsahtaa. Lautassa on kolme luokkaa. Halvin on kolmosluokka eli “autokansi”, jossa matkustavat tavalliset kuolevaiset. Sinne nostetaan myös saarelle menevät tavarat, ja siellä mamat myyvät ruokiaan matkustajille. Kuulemma laatu on huonoa, mutta eipä se hyvää oikein missään päin kehitysmaailmaa ole vielä ollutkaan. Kolmosluokan hintaa en muista, mutta halpa se joka tapauksessa on. Maisemat ovat kuitenkin paremmat ylimmältä kannelta, kakkosluokasta, jonne lippu maksaa 5 000 frangia (noin 7,6 euroa) ja jonne itse ostin lipun. Kansi on katettu, siellä on penkit ja juomamyyntiä. Tämä on se kansi, jolla kannattaa matkustaa edes toiseen suuntaan. Maisemien vuoksi. Sitten aluksessa on vielä ykkösluokka, jossa matkustetaan ilmastoidussa tilassa seinien sisällä. Hinta on 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

oxb28

Laivaa lastataan Bissaun satamassa. Kuva otettu kakkosluokasta.

Laivaan tuli yllättävän paljon valkoisia. Eräs yksin matkalla ollut hollantilainen tuli jopa omalla autollaan. Hänen autonsa olikin ainoa auto koko autokannella! Laivaan asteli yhtä aikaa kanssani myös ikäiseni saksalainen Sissy. Nainen oli vapaaehtoishommissa Senegalissa ja nyt pienellä lomalla Guinea-Bissaussa. Hän matkusti ykkösluokassa ja sai siellä ollessaan sen käsityksen, että laivan muut valkoiset (jotka siis myös matkustivat ykkösluokassa) asuivat Guinea-Bissaussa ja olivat nyt palaamassa kotiinsa (eli töihin) Bubaquelle, vierailemassa jonkun siellä asuvan valkoihoisen luona tai ihan vain viikonloppumatkalla kaukana mantereen vilskeestä. Hollantilainen autoilija puolestaan oli turisti, muttei erityisen sosiaalisella tuulella.

Baria lähti hieman aikatauluaan jäljessä. Laivan ylimmältä kannelta näki hyvin, miten matala ja pieni Bissaun kaupunki oikeastaan onkaan. Pieni on myös satama, jonne ei kerrallaan montaakaan alusta mahdu. Lähistöllä oli ankkurissa useita rahtilaivoja. Alkumatka taittuu jokea pitkin, sillä Bissau sijaitsee Gebajoen suistossa. Joki on täällä vähän ennen laskemistaan Atlanttiin hyvin leveä ja vesi ainakin näin sadekaudella ruskehtavaa. Jossain vaiheessa joki vaihtuu mereksi. Matalia pieniä saaria on siellä täällä, useimmat kuitenkin niin kaukana, ettei niistä saa kuvia. Asumattomia luultavasti.

oxb33

Leveä Gebajoki vähän Bissausta lähdön jälkeen.

oxb32

Matkalla saaristoon.

oxb27

Laivan penkeissä kehotettiin pesemään kädet vedellä ja saippualla ebolan vuoksi. Toistaiseksi Guinea-Bissau on välttynyt tautitapauksilta.

Kun matkaa oli taitettu ehkä parisen tuntia, meni taivas lopullisesti pilveen. Pilvet horisontissa olivat jo pitempään olleet sadekaudesta muistuttavia. Meni vielä tunnin verran ennen kuin pisarointi alkoi. Välillä se yltyi, välillä lopahti. Pimeän tultua sade yltyi rankaksi ja tuuli heitti vettä naamaan, vaikka istuinkin katoksessa. Lopulta trooppinen Guinea-Bissau muuttui niin kylmäksi, että jouduin vetämään pitkähihaisen päälle ensimmäisen kerran sitten Euroopasta poistumisen jälkeen. Ylimmällä kannella eli kakkosluokassa ei matkan loppuvaiheessa ollut enää kuin muutamia guineabissaulaisia sekä maan korkeimmalla tasolla jalkapalloa potkiva bissaulainen Sport Bissau e Benfica -joukkue. Pojat olivat matkalla pelaamaan Bubaquen omaa joukkuetta, FC Bijagósia, vastaan.

oxb31

Merta Bissaun ja Bijagóssaariston välillä.

Noin kuuden tunnin matkanteon jälkeen sade loppui ja horisontissa alkoi näkyä vähäisiä valoja. Ne olivat Bubaquen saaren samannimisen asutuskeskuksen valot. Bubaquen satamassa on lyhyt laiturinpätkä, johon Baria pysäköi. Laiturilla laivaa vastaanottamassa oli kymmeniä bubaquelaisia. Laivan saapuminen on varmasti viikon kohokohtia. Matkustajat poistuivat varsin rivakasti ja niin poistuin minäkin.

Bubaquella on muutamia majapaikkoja, joista halvimpia on vanhemman portugalilaisen rouvan omistama Casa Dora. Sissyn, laivassa tapaamani uuden tuttavuuden, kanssa olimme päättäneet mennä sinne ja jakaa huoneen. Laiturilla Julio-niminen herra bongasi meidät ja päätimme katsastaa hänen majapaikan. Julio Dalilann on bijago ja pitää alipalkattuun opettajantyöhön (palkka oli kahdeksan euroa kuukaudessa) kyllästyneenä nykyisin yksinkertaista ja siistiä neljän huoneen hotellia Bubaquen “keskustan” tuntumassa. Päätimme jäädä sinne.

bijagos3

Casa Julion terassi seuraavana aamuna.

Hotellin nimi on Casa Julio, muttei sitä mainita missään, eikä Bubaquellakaan ole missään mitään sinne viittaavia opastekylttejä. Yö Casa Juliossa maksaa kymppitonnin (noin 15,2 euroa) ja siihen hintaan saa aamupalankin. Itse huoneesta en ottanut kuvia, mutta siellä on parisänky hyttysverkolla varustettuna, tuoli ja pöytä sekä oveton vessa, jossa on pönttö, eikä siis esimerkiksi pelkkää reikää lattiassa. Vessan vetäminen ja suihkussa käyminen hoidetaan napposysteemillä. Mitään luksusta Bijagóssaaristosta on turha tulla etsimään, eikä sellaista täällä kaipaakaan. Tropiikissa peseytyy mielellään kylmällä vedellä napon kanssa. Sähkö on Bubaquella säännösteltyä, eikä sitä saa kuin muutaman tunnin ajan suunnilleen pimeän laskeutumisesta puoleen yöhön saakka. Toki poikkeuksia on paljon ja sähkökatkot hyvin yleisiä. Sanomattakin lienee selvää, että wifiä ei löydy.

bijagos1

Tropiikissa hyönteiset kasvavat liian suuriksi.

bijagos2

Lepakonkokoinen perhonen. Vieressä mittakaavana kärpänen.

Julio on mitä parhain isäntä, joka pyrkii tekemään oleskelusta Bubaquella mahdollisimman mukavan. Mies osaa portugalin ja ranskan lisäksi myös yllättävän paljon englantia. Casa Julion yövahti on myös nimeltään Julio. Kolmas “henkilökunnan” jäsen on Kennedy, nuorukainen, jota juoksutetaan siellä täällä.

En ollut Casa Julionkaan ensimmäinen suomalainen asukas, sillä aikoinaan hotellissa oli ollut vieraana toinenkin suomalainen mies. Suomen puolustusvoimien upseeri. Rommi oli kuulemma maistunut hyvin sen viikon aikana, minkä tämä oli Bubaquella viihtynyt!

Bissau Velho ja vähän muutakin

23.7.2015

Bissaun vanhakaupunki, Bissau Velho, on ehdottomasti yksi kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista. Portugalilaisten siirtomaakaudellaan rakentama kortteli on täynnä värikkäitä rakennuksia, joista jokainen enemmän tai vähemmän rappiolla. Kokoa Bissau Velholla on kovin vähän. Kaikki noin kymmenen katua, kukin enintään 200 metriä pitkää, on nopeasti kävelty päästä päähän. Hiljaisilta kaduilta voi löytää erilaisia yrityksiä, ravintoloita ja näköjään myös hotellin.

oxb24

Katunäkymä Bissau Velhosta.

oxb23

Tässä vähän leveämpi katu, mutta samasta korttelista kuitenkin.

oxb26

Rua Guerra Mendes. Edelleen vanhassakaupungissa.

Bissau Velhoon kuuluu myös sen koillispuolella oleva Fortaleza de São José da Amura -nimeä kantava linnoitus, jonka historia ulottuu vuoteen 1696. Linnoitus uudelleenrakennettiin vuonna 1753, minkä jälkeen sitä on korjailtu useaan otteeseen. Viimeksi 1970-luvulla. Ellei Guinea-Bissau olisi vähiten vierailtujen maiden listalla, eli joku kävisi maassa, olisi tämä Bissaun Suomenlinnakin varmasti jo aikoja sitten avattu matkailulle. Nyt se on edelleen sotilastukikohtana ja suljettu vierailijoilta. (Lähde: [1])

Toinen päiväni Bissaussa oli pyhitetty samalle toiminnalle kuin edellinen eli päämäärättömälle kuljeskelulle. Aamulla kävelin Bissau Velhoon, ostin sen liepeiltä munkkeja aamupalaksi ja söin ne Fortaleza de São José da Amuran nurkalla. Linnoituksen sotilailla oli jalkapallopeli meneillään muurien ulkopuolella. Kymmeniä sotilaita seurasi linnoituksen muurin päällä istuskellen ja kannustaen. Kuvata en uskaltanut, sillä sotilaskohteiden ja varsinkin sotilaiden kuvaaminen on lähes aina kiellettyä. Salaa räpsäisin kuitenkin pari kuvaa, kun kukaan ei mielestäni huomannut. Guinea-Bissau ei onneksi ole esimerkiksi naapurimaa Guinean tavoin vainoharhaisimmasta päästä valokuvauksen suhteen, enkä kertaakaan kuullut valituksia siihen liittyen!

oxb21

Fortaleza de São José da Amuran historia ulottuu 1600-luvulle.

oxb22

Bissaun Pidjiguiti-satama. Sieltä lähtevät pienemmät veneet.

Aamupalan ja lyhyen Bissau Velhon kierroksen jälkeen kävin tarkistamassa Bijagóssaariston Bubaquen saarelle lähtevän laivan aikataulun. Laiva kulkee Bubaquelle kerran viikossa perjantaisin, mutta tarkempi aikataulu riippuu vuorovedestä.

Satamasta palaillessani puiden alla aikaa tappaneet rekkakuskit huutelivat luokseen. Halusivat toivottaa tervetulleeksi Guinea-Bissauhun. Tämähän alkoi muistuttaa jo Mauritaniaa ystävällisyydessään! Rekkakuskeista rohkein osasi joitain sanoja englantia ja lähti kanssani ostamaan guineabissaulaista sim-korttia puhelimeeni. Kuskin nimi lausuttiin Viki, mutta kirjoitusasu jäi tuntemattomaksi. Viki ei välttämättä osannut edes kirjoittaa, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa nimeään paperille. Luku- ja kirjoitustaito ei välttämättä ole tarpeellinen taito länsiafrikkalaisille taksikuskeillekaan.

Matkalla sim-korttia ostamaan, Viki opetti minulle Guinea-Bissaun kreolia eli portugalia, johon on sekoittunut afrikkalaisia kieliä. Se on maan lingua franca, jota puhutaan kaikkialla, vaikkei se monenkaan äidinkieli ole. Vielä harvemmin portugali, maan virallinen kieli, on kenenkään äidinkieli. Kreoli poikkeaa kovastikin standardiportugalista: esimerkiksi kun “mitä kuuluu?” on portugaliksi “como está?”, on se kreoliksi “kuma ku bu sta?”. Kreolilla vastaus kuuluu “sta bom, obrigado!”, “kiitos, hyvää!”.

Niin, se sim-kortti! Guinea-Bissaussa taitaa olla kaksi operaattoria: eteläafrikkalainen MTN ja ranskalainen Orange. Kumpikin näkyy kaikkialla katukuvassa ja puheaikaa voi näin ollen ostaa suunnilleen jokaisesta kadunkulmasta. Hetkisen kuluttua puhelimessani oli Orangen sim-kortti, sillä sellainen oli Vikilläkin. Liittymän hankkimiseen Guinea-Bissaussa vaaditaan henkilöllisyystodistus tai kopio siitä. Ja paikallinen osoite! Nähtävästi hotellikin kelpaa. Orangen toimisto sijaitsee Praça dos Heróis Nacionais -aukion laidalla ja hintaa sim-kortille tulee tonni (noin 1,5 euroa). Palkitsin uuden ystäväni Vikin pienellä juomarahalla avustaan sim-kortin hankinnassa.

Tämän jälkeen lähdin kävellen etsimään maan oikeusministeriötä. Opaskirja kertoi sen olevan näkemisenarvoinen. En ole ihan varma näinkö rakennusta vai en, mutta paikallista elämää näin sitäkin enemmän. Ja sain syötyäkin.

Kello kahdelta hain valmiin Guinean viisumini. Konsuli oli paremmalla tuulella kuin hakemusta jättäessäni ja huikkasi lähtiessäni vieläpä perään bon voyage! Myös varsin tylyllä tuulella edellisenä päivänä ollut suurlähetystön vahtimestari oli juttutuulella, eikä tahtonut päästää minua lähtemään. Hän oli Guinea-Bissaun kansalainen, kohtuullisen hyvin englantia taitava ja alipalkattu, mutta hyvin ylpeä kotimaastaan. Ulkomailla mies ei ollut koskaan käynyt. Miehen mukaan Guinea-Bissaussa ei ole ongelman ongelmaa ja nyt maasta oli löydetty jopa öljyä. Maan maaperä kätkee sisuksiinsa myös timantteja! Maa nousisi suureen kukoistukseen, kunhan vähän aikaa kuluisi! Timanteistaan guineabissaulaiset ovat yleisestikin hyvin ylpeitä. Yksi ongelma maassa kuitenkin on: nimittäin tämän vahtimestarin olematon palkka. Sen maksaa tosin Guinean valtio, mutta ei kovin säännöllisesti. Nytkin rästissä oli muutamia kuukausia. Palkkaa paikatakseen mies kerää lahjuksia suurlähetystössä vierailevilta. Että saisi ostettua edes sandwichin lounaaksi! Minulta mies ei pyytänyt rahaa, eikä edes vihjannut siihen suuntaan, mutta lähtiessäni annoin 250 frangin (noin 0,4 euroa) kolikon ja sain osakseni vuolaat kiitokset ja siunaukset!

oxb20

Supermercado BonJourissa hintataso on afrikkalaisittain varsin korkea. Esimerkiksi kaksi vesipulloa maksaa tonnin. Onneksi oli 10 000 €:n seteli matkassa!

oxb25

Vielä yksi näkymä Bissau Velhosta.

Iltapäivällä kävelin vielä uudelleen Bissau Velhoon ja takaisin. Sen jälkeen Bissau alkoi olla nähty. Illalliseksi nautin sandwichin majapaikkani naapurissa olevassa BonJour-supermarketissa. Sen omistaa vanhempi valkoinen herra, joka häärii kassan takana. Muuta henkilökuntaa on ainakin neljä ja kaikilla kädet ei-niin-täynnä töitä. Kun otin vesipullon jääkaapista, oli yksi mies valmiina lisäämään sinne välittömästi uuden tilalle. Näin siis kaupassa, joka on kooltaan ehkä kolmasosa keskiverto-Siwasta. Palkkakustannukset lienevät maltilliset. BonJour poikkeaa monista muista kehitysmaiden kaupoista sillä, että sieltä ostoksista saa kuitin!

Ensimmäinen päivä Bissaussa

22.7.2015

Guinea-Bissau on aitoa Afrikkaa eli juuri sitä mitä halusin nähdä ja kokea. Punertavaa mutaa ja hiekkaa, halpoja hintoja, romuja autoja, mustia ihmisiä, reikäisiä katuja, rempallaan olevia rakennuksia. Maa on aivan eri maailmasta kuin kehittynyt ja varsin länsimainen Kap Verde, josta olin tulossa. Sekä Kap Verdeä että sen maalaisserkkua Guinea-Bissauta yhdistää pitkä yhteinen historia Portugalin siirtomaina ja siis myös yhteinen kieli, portugali. Eli maan vaihtumisesta huolimatta kiitos oli edelleen obrigado ja hyvää päivää bom dia! Ensimmäistä kertaa en maassa ollut, sillä edellisenä vuonna kävelin maahan ilman viisumia ja passia Senegalin Cap Skirringistä.

Noin 400 000 asukkaan Bissau sijaitsee Gebajoen suistossa keskellä maata ja on tämän köyhän maalaiserkun pääkaupunki. Suuresta populaatiostaan huolimatta Bissaulla on pikkukaupungin luonne: rakennuskanta on matalaa, kaduilla ei ole väenpaljoutta, autoja on suhteellisen vähän ja kaikkialle pääsee kävellen muutamissa minuuteissa. Liikennevaloja en muista nähneeni. Myös liikenne on afrikkalaisittain rauhallista, ajoittain jopa uneliasta.

oxb12

Avenida Domingos Ramos on yksi pääkaupungin pääkaduista. Kaupungin julkinen liikenne hoidetaan etupäässä sinisillä kimppatakseilla, jotka ottavat kyytiin jos ovat menossa samaan suuntaan.

oxb19

Ydinkeskustaa edelleen.

Tällä hetkellä kaupungissa ja koko maassa vallitsee rauha ja ihmiset ovat täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mitä voinee pitää ihmeenä. Maan lähimenneisyys kun on verinen. On ollut itsenäisyyssotaa, sisällissotaa ja vallankaappauksia. Verisiä. Englanninkielisessä Wikipediassa on jopa oma luokka salamurhatuille guineabissaulaisille poliitikoille.

Satunnainen kulkija saakin kulkea kaikkialla rauhassa. Paikalliset ovat ystävällisiä ja uteliaitakin valkoisesta matkalaisesta. Taisin olla kaupungilla liikkuessani ainoa oman ihonvärini edustaja. Tietenkin Bissaun kaduilla näkee jonkin verran valkoisten ohjaamia YK:n ja muiden kansainvälisten avustusjärjestöjen maastureita. Nämä avustusjärjestötyypit eivät näemmä omin jaloin ainakaan keskustassa kuljeskele. Turisti on harvinaisuus tässä kaupungissa ja maassa, ja maa onkin 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 9! Esimerkiksi vuoden 2012 aikana maassa vieraili huimat 7 500 henkeä. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

oxb4

Vanhankaupungin eli Bissau Velhon rakennuksia.

oxb11

Katolilainen kirkko keskellä kaupunkia.

Ajoin edellisenä iltana taksilla lentoasemalta Bissaun keskustaan, jossa majoituin Pensão Creola -nimiseen majataloon. Se sijaitsee hyvällä paikalla Praça Che Guevara -aukion laidalla vanhassa siirtomaa-aikaisessa huvilassa ja on varmasti Bissaun halvin majapaikka. Pensão Creola on samalla sveitsiläis-guineabissaulaisen pariskunnan koti. Jaloissa juoksentelee välillä pieniä saksaa puhuvia lapsia ja vessaan ja suihkuun tulee kuljettua lähestulkoon perheen olohuoneen kautta. Majapaikan halvin huone maksaa 15 000 frangia (noin 22,9 euroa) ja se sisältää hyttysverkollisen parisängyn, hyllyn, pöydän ja pari tuolia. Huoneen nurkassa on tuuletin ja lisävuode. Vessa ja suihku ovat jaettuja. Pensão Creolassa on myös huoneita omalla vessalla ja suihkulla, mutta niistä pitää maksaa enemmän.

Meitä suomalaisia ei sveitsiläisen omistajaherran mukaan Bissauhun juurikaan eksy, mutten kuulemma ihan ensimmäinen suomalainen Pensão Creolassakaan ollut. Länsiafrikkalaisittain edullinen majatalo on myös reppureissaajien suosiossa, sikäli kun Guinea-Bissauhun joku tosiaan eksyy. Tällä kertaa Pensão Creolassa näytti majoittuvan muutamia muitakin länsimaalaisia, mutta tuskin kuitenkaan turistimatkalla olleita. Kuka hullu matkustaa trooppiseen Länsi-Afrikkaan kesken sadekauden!

oxb7

Pensão Creola.

oxb2

Huoneeni Pensão Creolassa.

Yön nukuttuani lähdin ensimmäisenä vaihtamaan rahaa. Olin edelleen vailla paikallista valuuttaa eli Länsi-Afrikan CFA-frangeja, cefoja. Sveitsiläisen omistajan mukaan rahanvaihtajat pitävät tukikohtanaan pätkää Avenida Domingos Ramos -kadusta. Minun täytyisi vain mennä sinne, vaihtajat kyllä löytäisivät minut. Pensão Creola sijaitsee sopivasti samaisen kadun varressa. Ilma oli kuuma ja kostea heti aamusta. Taivas oli puolipilvinen, muttei vielä ollut satanut. Ohitin Praça Che Guevaran eli Che Guevaran aukion ja pian kuulin taikasanan câmbio, rahanvaihto. Kaksi miestä istuskeli keskellä jalkakäytävää muovituoleilla. He vaihtavat euroja, dollareita ja puntia frangeiksi. Kurssi oli käypä heti aluksi, joten 50 euroa vaihtui helposti nipuksi frangeja. Kun olin vaihtanut viidenkympin setelin, kysyivät he vielä josko vaihtaisin puntiakin. Minunhan täytyi olla englantilainen, sillä en puhunut portugalia, enkä edes ranskaa! Rahanvaihtajia on pilvin pimein tällä kadunpätkällä, joka alkaa Praça Che Guevaralta ja päättyy hyvissä ajoin ennen satamaa.

oxb3

Avenida Domingos Ramos Praça Che Guevara -aukiolta nähtynä.

Nippu seteleitä taskussa pistäydyin seuraavaksi kauppaan. Niiden valikoima on hyvin suppea suomalaisesta näkökulmasta, sillä mitään tarpeetonta ei myydä. Turhaa tavaraa saa sitten siitä yhdestä tai kahdesta supermarketista, joissa muita asiakkaita ei tavallisesti ole ja jossa hinnat on merkitty ja ne ovat korkeita. Ne ovat parempien ihmisten kauppoja. Kävin ostamassa puolentoista litran vesipullon. Ne maksavat Guinea-Bissaussa 500 frangia (noin 0,75 euroa) ja ovat lähes aina tuontitavaraa Portugalista. Länsi-Afrikan köyhin maa ei siis pysty tuottamaan pullovettäkään.

Kävelin kaupungin pääkadun Avenida Amílcar Cabralin päästä päähän Praça dos Heróis Nacionais -aukiolle saakka. Matkalla söin aamupalaksi munkkeja, joita myydään kaikkialla Länsi-Afrikassa. Praça dos Heróis Nacionaisin keskellä on ilmeisesti itsenäisyystaistelun muistomerkki ja laidalla puolestaan kohoaa entinen presidentinlinna. Sen katto pommitettiin siihen kuntoon vuosien 1998-1999 sisällissodassa, että presidenttikin asuu nykyisin muualla. Hiljattain linna on tosin pantu kuntoon, mutta presidentti asuu edelleen muualla. Nykyinen asumisjärjestely on varmaan pysyvä.

oxb17

Avenida Amílcar Cabral lienee Bissaun pääkatu.

oxb5

Praça dos Heróis Nacionais muistomerkkeineen ja entisine presidentinlinnoineen.

Puolenpäivän jälkeen päätin hakea viisumia Guineaan. Tarvitsin nimittäin Malin viisumin ja sen saa nykyisin ainoastaan etukäteen jostain suurlähetystöstä, eikä enää raja-asemilta. Bissauta lähimmät Malin-edustustot ovat Senegalin Dakarissa ja Guinean Conakryssa. Käynti Dakarissa ei innostanut tippaakaan. Guineassa sentään on ebola ja Conakryyn meneminen olisi ainakin more adventurous, kuten Pensão Creolan sveitsiläisherra naurahtaen totesi! Viisumihakemuksen jättö oli melko kivuton prosessi. Helpompaa se olisi, jos osaisi sitä ranskaa, joka on valitettavasti myös Guinean virallinen kieli. Viisumista lisää täällä.

oxb6

Paikallinen urheiluseura taitaa pitää tässä majaansa.

Suurlähetystövisiitin jälkeen olin jälleen Avenida Domingos Ramosilla. Katu päättyy Bissaun satamaan, joka on omanlaisensa eksoottinen elämys. Jos esimerkiksi haluaa kävellä konttisatamaan, sen kun menee. Katujen varret sataman liepeillä ovat täynnä rekkoja. Niiden kuskit odottavat puiden alla kontteja kyyditettäväksi läheisiin varastoihin ja varmasti myös eri puolille Guinea-Bissauta.

Konttisataman vieressä on Pidjiguiti-satama, josta lähtevät pienemmät veneet, puiset piroguet, eri puolille Guinea-Bissaun saaristoa. Useita sellaisia oli kiinnittyneinä laituriin, samoin kalastuspaatteja ja myös pitkäaikaispysäköinnissä oleva vanha laiva. Tai ehkä ennemminkin hylky, sillä se ei ollut liikkunut minnekään vuosikausiin, eikä tule koskaan enää liikkumaankaan. Paitsi ehkä pohjaan. Pidjiguiti-satamassa on pieniä “ravintoloita”, joissa paikalliset täyttävät mahojaan ei-niin-hygieenisesti valmistetuilla sandwicheillä (itse kokeilin vasta seuraavana päivänä). Satamassa maleksii myös suurehko joukko joutomiehiä, jotka pääosin ovat naapurimaasta Guineasta. Sieltä oli myös 18-vuotias Mamadou, joka kavereineen oli lähtenyt puolisen vuotta sitten etsimään parempaa elämää Bissausta. Guinea on kuulemma aivan tuhoon tuomittu paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Itse allekirjoitan sen täysin. Toistaiseksi töitä ei ollut kuitenkaan ollut Bissaussakaan. Siispä päivät kulutettiin satamalaiturilla.

oxb8

Bissaun sataman liepeiltä. Vasemmalla Bissau Velhon taloja.

oxb18

Satama-aluetta. Alueella on myös runsaasti mangrovepuskaa.

oxb9

Guinealaisia nuorukaisia Bissaun satamassa.

Porukassa oli myös guineabissaulainen Carlos, joka osasi hyvin englantia ja toimi tulkkina Guinean-poikien ja minun välillä. Carlos osasi myös kirjoittaa, mikä puolestaan oli Mamadoulla vähän hakusessa. Nimestä saa itse kirjoitettuna nähtävästi puolentusinaa erilaista versiota! Carlos oli asunut myös Euroopassa. Ainakin Sveitsissä, Espanjassa ja Portugalissa (ja sisko asuu Norjan Stavangerissa). En kysynyt, miksi hän oli palannut Euroopasta. Liekö sitten karkotettu vai ainoastaan koti-ikävän vuoksi. Guinea-Bissaussa hän oli paiskinut töitä erilaisissa kansainvälisissä organisaatioissa, kuten Maailman ruokaohjelmassa. Nyt leivän toi metsänsuojeluhanke Guinea-Bissaun pohjoisosassa.

Carloksella oli vapaapäivä ja hän ehdottomasti halusi näyttää kotikaupunkiaan minulle. Hän oli ylpeä siitä ja hyvin iloinen, kun olin matkustanut hänen maahansa. Carlos kertoili miten hyvin asiat maassa ovat nyt: hallitus on vihdoin hyvä (samaa mieltä olivat kaikki paikalliset, joiden kanssa pääsi juttuun) ja jopa pääministeri Domingos Simões Pereira lenkkeilee lähellä Bissaun lentoasemaa ilman henkivartijoita. Carlos oli nähnyt miehen usein myös autoilemassa yksinään ilman henkivartijoita. Pereira sai tosin väistyä elokuussa 2015, muttei verisesti kuten maassa on tapana.

Ennen kaupunkikierrosta kävimme syömässä kalaa ja riisiä. Tyypillistäkin tyypillisempää guineabissaulaisruokaa. Ja ruoka syödään lautaselta, jonka kaikki pöydässä olevat jakavat. Tässä ravintolassa ei syöty käsin, vaan sivistyneesti lusikoilla.

oxb10

Kala-annos Bissaun vanhassakaupungissa.

oxb16

Talo keskustassa.

oxb15

Vähän kauempana keskustasta. Päällystekin päättyy.

Olin aikeissa kierrellä Bissaun vanhaakaupunkia Bissau Velhoa seuraavana päivänä, joten ruoan jälkeen Carlos esitteli minulle kaupungin “uutta” keskustaa, kuten siellä olevan Estádio Lino Correia -jalkapallostadionin ja erään koulun pihamaan. Guinea-Bissaussa kouluvuosi  jatkui vielä heinäkuun loppupuolella. Koululaiset olivat tarkistamassa koetuloksiaan seinällä olleista tauluista. Puun alla liikuntaesteiset pitivät jonkinlaista palaveria puisissa pyörätuoleissaan, joihin oli maalattu iloisenvärisiä kukankuvia! Bissaun kuoppaiset kadut ovat kaikkea muuta kuin esteettömät…

Kävelimme halki vähän köyhempien naapurustojen. Tiet olivat mutavelliä, mutta mitäs siitä! Elämä jatkuu sadekaudellakin. Päädyimme Granja-Pessuben kaupunginosaan, joka on osaksi köyhää aluetta. Ainakin minun silmissäni. Alueella on myös uusia, paremman väen aidattuja taloja. Myös Carloksen setä vaimoineen asuu siellä ja ajaa hienolla citymaasturilla.

Alun perin Granja-Pessuben oli tarkoitus olla yksi suuri suojeltu viheralue. Sen perusti Guinea-Bissaun tasavallan isä Amílcar Cabral. Aikojen saatossa Granja-Pessuben mangopuumetsiköt, vetiset suot ja palmuja kasvavat rannat ovat joutuneet osittain kasvavan Bissaun syömiksi. Krokotiilejäkin on joskus ollut, muttei sentään enää. Vain noin vartin kävelymatkan päässä kaupungin ydinkeskustasta on siis kuitenkin edelleen eedenin puutarha, jossa ei uskoisi olevansa pääkaupungissa.

oxb13

Granja-Pessubessa on vielä vihreitäkin alueita.

oxb14

Ilta alkaa laskeutua.

Loppuilta auringonlaskuun saakka kului eräässä kadunkulmassa paikallisessa ulkoilmabaarissa. Guineabissaulaista oluttakaan ei muuten ole olemassa. Sekin on tuontitavaraa Portugalista.

Yöllä sitten satoi. Sadekausi.

Senegalilaisin siivin Bissauhun

21.7.2015

Kap Verdeltä Afrikan mantereelle pääsee ainoastaan lentokoneilla, ellei sitten ole hyvin onnekas ja löydä rahtilaivaa tai purjevenettä, jotka suostuvat ottamaan matkustajan ja kaiken lisäksi ovat siinä kunnossa, että niihin uskaltautuu. Kap Verden ja mantereen välissä on sentään satoja kilometrejä Atlanttia!

Praian lentoasemalta Afrikan mantereelle operoitavia kohteita ovat Marokon Casablanca, Senegalin Dakar, Guinea-Bissaun Bissau ja Angolan Luanda. Ja koska olin jo nähnyt Casablancan ja Dakarin, olin ostanut lipun Praiasta Dakarin kautta Bissauhun. Senegal Airlinesilla! Bissauhun pääsee myös suoraan Kap Verden omalla yhtiöllä TACV Cabo Verde Airlinesilla, mutta turhan kovaan hintaan ja turhan turvallisesti.

rai31

Tällä Praiasta Dakarin kautta Bissauhun.

Sitten varoituksen sana: Senegal Airlines on konkurssikypsä yritys, jota Senegalin hallitus yrittää pitää pystyssä ainakin siihen saakka, kunnes Dakarin uusi Blaise Diagnen kansainvälinen lentoasema aukeaa. Sen olisi pitänyt avautua liikenteelle jo vuonna 2011 ja näillä näkymin se aukeaa vuonna 2016. Uskoo ken tahtoo. Itse uskon, että lykkäävät lisää. Ja ainakin niin kauan kuin avautuminen lykkääntyy, Senegal Airlines joutuu pyristelemään talousvaikeuksissa, leikkaamaan henkilöstön palkkoja, luopumaan lentokoneistaan, karsimaan kohteita ja toimimaan lakkojen uhan alla. Olisihan se nyt noloa, jos uuden hienon kentän avajaisissa kansallinen lentoyhtiö loistaisi poissaolollaan! Lähteet: [1] & [2]

Senegal Airlinesin lennoille ei saa ostettua lippuja netistä, vaikka he kotisivuillaan sen “mahdollistavatkin”. Lippu on ostettava matkatoimistosta tai laitettava sähköpostia/soitettava johonkin Senegal Airlinesin lipputoimistoon. Niitä on useita eri puolilla Afrikkaa ja onneksi yksi myös Brysselissä. Brysselin-toimistolla on myös sähköpostiosoite! Huvikseni laitoin sinne kesäkuussa viestiä, enkä hetkeäkään uskonut saavani vastausta. Vuorokauden kuluttua sähköpostissa oli kuitenkin viesti: ei Senegal Airlinesilta, vaan Kales Airline Services B.V. -nimiseltä yritykseltä. He edustavat Senegal Airlinesia (ja muutamia muita kyseenalaisia kehitysmaayhtiöitä) ja voisivat kirjoittaa minulle lipun. Lippu tulisi maksaa tilisiirtona belgialaiselle tilille ja hinta olisi 281 euroa! Senegal Airlines puolestaan kertoo sivuillaan lennon hinnaksi 166 euroa. Ihmettelin vastauksessani korkeaa hintaa ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä hinta oli ” itse asiassa laskenut” tuohon 166 euroon. Löin kaupat kiinni ja aloin toivoa parasta! Kovin paljon rahaa ei firman lentolippuihin kannattane laittaa kiinni, sillä Afrikassa eivät päde Euroopan unionin lentomatkustajien oikeudetkaan! Jos firma menee konkurssiin, rahoja tuskin saa takaisin. Varsinkaan, jos niitä on liikuteltu tilisiirrolla.

Muutamaa päivää ennen lähtöä Kales Airline Services B.V. ilmoitti Senegal Airlinesin aikaistaneen lähtöä useilla tunneilla. Se ei haitannut. Pelkäämääni peruutusta ei kuitenkaan lopulta tullut.

Lähtöaamuna Praian taivas oli poikkeuksellisesti pilvessä. Ajoin taksilla Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Lennon lähtöajaksi oli ilmoitettu 11.30. Lentoasemalla vallitsi pahin sekamelska, jonka olen koskaan nähnyt. Senegal Airlinesin lentoani ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä lainkaan. Viime vuodelta Dakarista tiesin, että afrikkalaiset eivät aina jaksa ilmoittaa kaikkia lähteviä lentoja, joten en ihan vielä huolestunut. Samoihin aikoihin terminaalissa oli myös Yhdysvaltojen Providenceen ja Kanariansaarten Las Palmasiin lähteviä matkalaisia. Providencen-matkalaisia lähtöselvitettiin kolmella tiskillä, mutta ennen sitä kaikkien matkalaukut avattiin ja tutkittiin. Liekö sitten tuttua Yhdysvaltojen-lennoilla. En tiedä.

Häslinki oli kaameaa, kun amerikankapverdeläiset ja mormonit (heitä oli jälleen paljon ja kaikkialla) yrittivät jonotella ja etuilla toisiaan pitkässä lähtöselvitysjonossa. Lopulta pääsin omaan Dakar-jonooni. Sinne ei olisi lopulta tarvinnut jonottaakaan puolta tuntia yhdessä muiden kanssa, kuten minua aluksi ohjeistettiin. Henkilökunnan jäsenillä oli afrikkalaiseen tapaan omia, ristiriitaisia ohjeita! Olin kuitenkin lopulta toisena Dakariin menevien jonossa, kun lähtöselvitys avautui. Palvelua sain Dakar-tiskin sijaan Las Palmas -tiskillä, joka ehtiessään hoiteli myös Senegal Airlinesin lentoa, koska edessäni olleen guineabissaulaisen äidin ja lapsen matkustusasiakirjat olivat mitä olivat ja ongelmia oli vaikka muille jakaa. Rinkkani selvitettiin Bissauhun saakka, mutta lentolipun sain vain Dakariin saakka. Kyseessä on silti yksi ja sama lento DN 068. Välilaskun kera.

rai30

Praian lentoasemalla on kaksi porttia. Tällä kertaa portilla yksi menossa TACV Cabo Verde Airlinesin Providencen-koneen boardaus, vaikka monitorissa lukeekin Dakar.

rai33

Ebola-alueet lähestyvät!

Lähtöselvityksen jälkeen seuraava ongelma ilmeni, kun yritin päästä passintarkastukseen. En päässyt, sillä lentoni “lähtisi” vasta 15.20 (alkuperäinen aikataulu), kuten passintarkastukseen matkustajia päästänyt herra minulle kertoi. Häntä ei juuri kiinnostanut, kun kerroin lennon aikataulun muuttuneen. Kun lähtöön alkoi olla huolestuttavan vähän aikaa, menin uudelleen kokeilemaan, kun näin guineabissaulaisenväristen ihmistenkin yrittävän viimein passintarkastukseen. Onnistuin! Passintarkastus oli läpihuutojuttu, paitsi nähtävästi jos matkustaa Guinea-Bissaun passilla. Turvatarkastuksesta sain jälleen viedä läpi puolentoista litran vesipullon. No problem!

Lähtevien terminaali on pieni, jossa on kahvila-ravintola ja joitain pikkuisia putiikkeja. Matkamuistot voi ostaa täältäkin, jos sellaisia harrastaa. Providenceen menijät nousivat koneeseensa, mutta omaa Senegal Airlinesia ei edelleenkään näkynyt. Sitten noin tunnin kuluttua ilmoitetusta lähtöajasta, pikkuinen, Senegaliin rekisteröity Transairin kone laskeutui kentälle. Se oli koneeni!

rai32

Senegal Airlinesin lennolla DN 068 on koneen pienestä koosta huolimatta väljää. Tässä ollaan Kap Verden ja Senegalin välillä ja valkoinen kapteenikin ajaa ovi auki!

Lopulta pääsimme matkaan puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä. Kyseessä oli Senegal Airlinesin lento, jonka operoi senegalilainen Transair omalla henkilökunnallaan ja ulkoisesti vähän kulahtaneella koneella. Penkkien repsottavia nahkapäällysteitä oli liimailtu kiinni (repsottivat jo uudelleen) ja yläpuolella oleva erilaisia nappuloita ja turvavyön merkkivalon käsittävä paneeli repsotti irti monin paikoin. Omalla kohdallani merkkivalot eivät toimineet lainkaan, mutta korjata niitä oli silti yritetty näkyvillä olevista johdonpätkistä päätellen! Senegal Airlines oli luultavasti myynyt tai vuokrannut oman koneensa talousvaikeuksissaan ja nyt joutunut hankkimaan Transairin lentämään lennon Praiasta Bissauhun. Boarding passissa kerrottiin istumapaikka, mutta lopulta omaa paikkaani ei lentokoneessa edes ollut. Stuertti valisti, että “saa istua minne haluaa“. Lennolla oli muutenkin hyvin avoin tunnelma, kun koko lento matkattiin ohjaamon ovi sepposen selällään. Tupakointi oli sentään kielletty! Lennolla tarjoiltiin herkullinen sämpylä, jossa täytteenä oli kanaa, porkkanaraastetta ja majoneesia. Juomapuoli käsitti lasillisen vettä.

20150721_009

Senegal Airlinesin tarjoilut: lasi vettä ja sämpylä.

Tavallisesti lentokoneen tömähtäessä kiitorataan, ensimmäiset matkalaiset ovat jo käytävällä paniikissa availemassa matkatavarahyllyjä. Välilaskupaikassa Dakarissa matkustamohenkilökunnan piti erikseen kehottaa poistumaan koneesta. Ovikin oli jo auki. Hämmennystä herätti se, täytyisikö koneesta poistua vai ei. Sama kone jatkaisi Bissauhun ja suurin osa koneen matkustajista oli jatkamassa sinne. Minä mukaan lukien. Myös Bissauhun jatkavien oli poistuttava koneesta.

dkr35

Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema vetelee viimeisiään. Uusi korvaava kenttä on valmistumassa 45 kilometrin päähän Dakarista.

dkr36

Bissaun-lentoa odottelevia matkustajia Dakarissa.

Poistuimme bussilla sisään Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoasemalle odottelemaan. Siellä meidät johdatettiin jonkin epämääräisen tiskin kautta. Tiskillä oli aasialaisnainen itkua vääntämässä. Liekö kukaan kertonut hänelle, että rahalla pääsee Afrikassa eteenpäin. Meistä Bissauhun-menijöistä ei tällä tiskillä, jonka merkitys ei selvinnyt, kiinnostuttu. Turvatarkastuksen päätteeksi sain uuden boarding passin, tällä kertaa perille Bissauhun asti. Nimeä tai istumapaikkaa siihen ei oltu merkitty, mutta istumapaikka tultiin myöhemmin merkitsemään kynällä (sillä ei ollut mitään merkitystä).

Dakarin lentokenttä oli hieman siistiytynyt viime vuodesta, sinne oli asennettu ilmastointi ja kulkukissaakaan ei enää näkynyt. Muuten meininki oli entisellään: henkilökunta rukoili Mekkaan päin ja vessoissa sotkettiin edelleen vedellä. Oli siellä vessapaperiakin! Ja puolankielisiä vessanseinäkirjoituksia.

dkr37

Dakarin lentoaseman odotustilasta avautuu näkymä kiitotielle ja Dakarin uudelle symbolille, Afrikkalainen renessanssi -monumentille.

20150721_013

Boarding pass Dakarista Bissauhun.

Joitain tunteja Dakarissa notkuttuamme, pääsimme taas ilmaan. Kone oli sama, mutta matkustamohenkilökunta vaihtui. Heidän tehtäviinsä kuului tällä tunnin kestäneellä lennolla  turvaohjeiden antaminen ja veden tarjoilu matkustajille. Minulle tarjoiltiin vettä myös syliin.

Dakar näkyi hienosti lentokoneen ikkunasta, mutta kun aloimme lähestyä Bissauta, oli jo liian pimeää kuvien ottamiseksi. Jos olisi ollut valoisaa, ikkunasta olisi saanut upeita kuvia Guinea-Bissaun metsistä ja joista, jotka meneillään olleen sadekauden vuoksi olivat ruskeita ja ääriään myöten täynnä! Kaikki oli tavattoman vihreää. Siellä täällä sademetsien keskellä näkyi valoja, jotka tulkitsin alkuasukaskylien tuliksi. Olin matkalla Länsi-Afrikan köyhimpään maahan.

dkr38

Dakar jää taakse.

20150721_017

Matkalla Dakarista Bissauhun.

Guinea-Bissaun tasavallassa on yksi ainoa kansainvälinen lentoasema, Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema. Se sijaitsee pääkaupungin Bissaun laitamilla ja oli yllättävän toimiva kokonaisuus. Terminaalin ovella sain maahantulokortin, joka oli nopeasti täytetty. Sen jälkeen sain parissa sekunnissa leiman passiini ja olin vapaa noutamaan laukkuni hihnalta. Rinkka selässä painelin ulos, enkä välittänyt, vaikkei minulla ollut frangin frangia paikallista valuuttaa. Guinea-Bissau käyttää monen muun alueen maan, kuten Senegalin, tavoin valuuttanaan Länsi-Afrikan frangia (yksi euro on noin 656 CFA-frangia eli cefaa). Lentoaseman seinässä on pankkiautomaatti, josta saanee rahaa Visalla.

oxb1

Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema Bissaussa.

Taksikuskit innostuvat Länsi-Afrikassa aina nähdessään valkoisen matkalaisen, niin kävi Osvaldo Vieiran kentälläkin. Sovimme viiden minuutin tiukan tinkimisen jälkeen hinnaksi keskustaan seitsemän euroa!

Vaikka Bissau on sentään pääkaupunki, ei se siltä vaikuttanut illan pimeydessä taksissa istuessani. Kaikkialla on väkeä, mutta katuvaloja muista valoista puhumattakaan ei ole nimeksikään. Olin saapunut myös pimeään Afrikkaan, joka on muuten todella pimeä!

Guinea-Bissaun viisumi

Suomalainen tarvitsee viisumin Guinea-Bissauhun, jonka voi anoa jostain maan Euroopassa olevasta suurlähetystöstä. Se on kallista ja vaatii länsimaalaisen näkökulmasta tyhjänpäiväisiä dokumentteja. Harvemmin eurooppalainen on jäämässä laittomaksi siirtolaiseksi Guinea-Bissauhun. Helpoin paikka anoa Guinea-Bissaun viisumi on Senegalin Ziguinchorissa sijaitseva konsulaatti. Sieltä viisumin on tavannut saada saman tien ja halvalla.

Itse anoin viisumini Guinea-Bissaun pääkonsulaatissa Kap Verden pääkaupungissa Praiassa. Se sijaitsee Palmarejon kaupunginosassa osoitteessa Rua da Ilha da Santa Luzia, nr 43. Konsulaatti on avoinna maanantaista perjantaihin kello 8.30-15.30. Henkilökunta osaa vain ja ainoastaan portugalia ja kreolia. He eivät ole erityisen innokkaita auttamaan viisumiasioissa, ellet osaa portugalia (tai sitä kreolia). Konsulaattiin kannattaakin mennä jonkun portugalia taitavan kanssa. Itse menin yksin, kerroin asiani ja sen jälkeen minut ohjattiin odottamaan. Konsulaatin naispuolinen sihteeri sai puhuttua konsulille järkeä ja sain pienen neuvonpidon jälkeen viisumihakemukseni vireille kerrottuani hymyillen vielä, ettei meillä Suomessa ole Guinea-Bissaun lähetystöjä. Se taisi ratkaista jotain.

Viisumihakemukseen vaaditaan passin lisäksi yksi värikuva, kopio passin tietosivusta, kopio Kap Verden leimasta passissa ja lentovaraus. Lentovarauksen pakollisuudesta en tiedä, mutta jos viisumia hakee Praiassa, on varaus olemassa joka tapauksessa. Itselläni oli kaiken lisäksi vain menolippu Bissauhun. Portugalinkielistä viisumikaavaketta ei tarvitse itse täyttää, vaan konsuli tekee sen puolesta. Heinäkuussa 2015 viisumi maksoi 5 550 escudoa (noin 50,5 euroa), ja sen saaminen kesti viikon. Sain 30 päivän turistiviisumin.

Guinea-Bissau on maailman vähiten vierailtujen maiden listoilla, minkä huomaa myös siitä, että oma heinäkuussa myönnetty viisumini on järjestyksessään 27. Kap Verdellä vuonna 2015 myönnetty! Ainakaan liiaksi maassa ei muita käy.

Praia vielä kerran

20.7.2015

Vierailu Fogolla jäi varsin lyhyeksi, kun oli jo palattava takaisin Santiagon saarelle Praiaan. Maanantaiaamuna kahdeksan aikoihin São Filipe oli herännyt koomastaan ja pikkukaupungin kadut kuhisivat väkeä. Minun oli ajettava taksilla satamaan, josta tuttu Liberdadi-katamaraani kuljetti minut, eilen tutuksi tulleen ranskalaisperheen, noin sata kapverdeläistä sekä parisenkymmentä nuorta amerikkalaista mormonilähetyssaarnaajaa takaisin Kap Verden pääkaupunkiin. Minun oli palattava pääkaupunkiin odottamaan lentoani Guinea-Bissauhun, mormoneilla puolestaan oli käännyttämishommia eri puolilla Santiagoa. Katamaraanimatka kesti neljä tuntia ja olimme perillä Praian satamassa yhdeltä iltapäivällä.

rai29

Perillä Praian satamassa!

Nappasin satamasta taksin, fogolaisella kuskilla! Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta 500 escudolla (noin 4,50 euroa) hän ajoi minut Guinea-Bissaun konsulaatin (jossa passini odotti viisumileimalla varustettuna) kautta Achada Santo Antóniossa sijaitsevalle, jo tutuksi tulleelle Brothers & Barros -hostellille.

rai27

Katunäkymää Achada Santo Antóniosta. Kuvassa myös Praian paikallisliikenteen bussi.

rai28

Kap Verden yksikamarinen parlamentti.

Olin Praiassa nyt jo neljättä päivää ja koska kaupungissa ei oikein ole nähtävää, varsinkaan näin monelle päivälle, kiertelin joitain aikoja hostellini kulmilla Achada Santo Antóniossa. Se on yksi pääkaupungin kaupunginosista, jossa sijaitsevat tärkeimmät suurlähetystöt, kuten Portugali ja Kiina sekä maan parlamentti, Assembleia Nacional. Kaikessa laatikkomaisuudessaan se muistuttaa hieman Suomen eduskuntaa.

Vahvasta ulkomaalaisedustuksesta johtuen kaupunginosan kaduilla näkee melko paljon länsimaalaisia kasvoja sekä enimmäkseen heille suunnattuja palveluita, kuten hienompia ravintoloita. Mikään hienostokaupunginosa Achada Santo António ei kuitenkaan ole, sillä sieltä löytyy edelleen myös huonossa kunnossa olevia taloja, siis tavallisen kansan asumuksia. Kaduilla on kaupustelijoita. Osa myy hedelmiä, osa rihkamaelektroniikkaa, osa on keksinyt kaupitella käytettyjä vaatteita. Jos Achada Santo António ei ole hienoston asuinalue, ei se myöskään slummi ole. Ne ovat kauempana.

rai25

Santo Antónion pikkuinen kappeli.

rai26

Näkymä Achada Santo Antóniosta kohti Praia Shopping -ostoskeskusta ja Palmarejon hienostokaupunginosaa.

Pimeän laskeuduttua Achada Santo António ja mahdollisesti koko Praia pimeni. Sähkökatkos. Kun kaikki pimenee, kaduilla alkaa elämöinti. Ihmiset huutelevat toisilleen, taskulamppuja kaivetaan esiin, lapset ovat innoissaan. Kun sähköt lopulta puolen tunnin jälkeen palaavat, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hostellin omistajan mukaan sähkökatkokset olivat hyvin tavallisia vielä joitain vuosia sitten. Nyttemmin niistä on tullut harvinaisia, eikä näin pitkää katkosta oltu koettu vuosiin. Kap Verden sähköyhtiö, Electra, ei silti edelleenkään ole paikallisten suosiossa ja nyt varmasti vielä vähemmän. Sähkön hinnat ovat pilvissä, eikä firmaa oikein kiinnosta panna kuntoon paikoin rempallaan olevia asioita. Ja miksi sen tarvitsisikaan, monopoliasemassa kun on!