Lohduton Conakry ei päästä matkailijaa helpolla

3.8.2015

Parin miljoonan asukkaan Conakry ei ole kaupunki helpoimmasta päästä. Se ei ota vastaan avosylin. Se on ennemminkin benjihyppy rispaantuneella köydellä. Conakrya ei voi mitenkään nähdä turistikohteena, eikä se sellainen koskaan tule olemaankaan. Tuntuu, että ulkomaailman tulisi vain unohtaa koko rapistunut ja slummiutunut kaupunki ja antaa Conakryn tuhota itsensä. Lopullisesti. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin, että tässä kaupungissa on sitä jotakin, jota ei ole ennen kokenut! Se on se karmea kaaos, jonka päällä leijuu viranomaisten uhka. Tunnelma on jokseenkin kireä, niin kuin se on kaikkialla Guineassa. Tarvittaisiin vain pieni kipinä, niin kaupunki lähtisi kaduille. Sen verran toivottomaan tilaan Conakry on ajautunut. Silti ihmiset jaksavat yrittää ja olla ystävällisiä valkoista miestäkin kohtaan. Ainakin, kunhan heidän kanssaan pääsee vaihtamaan enemmänkin juttua.

Yksi Conakryn merkittävimmistä ongelmista on se, että kaupunki on kehittynyt kilometrien pituiselle Kaloumin niemimaalle ja kaupunkiin pääsee vain yhtä valtaväylää pitkin. Toisin sanoen liikenne tökkii aina ja kaikkialla. Tämä mielessäni heräsin aamuvarhaisella, vaikka Hotel Zambezi Innin pehmeässä sängyssä olisi voinut nukkua pidempäänkin. Oli lähdettävä hoitamaan asioita!

Conakryn julkinen liikenne hoituu kimppatakseilla. Kävelin kadun varteen, pysäyttelin takseja ja kerroin haluavani Kaloumiin. Se on samannimisen niemimaan kärjessä sijaitseva Conakryn keskusta. Parinkymmenen minuutin yrittämisen ja paikan vaihtamisen jälkeen lopulta yksi taksi oli matkalla Kaloumiin. Kimppataksit ovat suomalaisen näkökulmasta ilmaisia. Nytkin maksoin puolen tunnin matkastani reilusti alle euron. Matkaa oli muutamia kilometrejä.

cky4

Aamuinen näkymä Kaloumista, Conakryn ydinkeskustasta.

Conakryn ja samalla koko Guinean hermokeskus Kaloum (myös nimellä En Ville) on oikeastaan entinen saari, nimeltään Tombo. Aikoinaan se on yhdistetty Kaloumin niemimaahan ja nyt siellä toimivat tärkeät virastot, suurlähetystöt, presidentinlinna ynnä muu valtiokoneisto. Ehkä juuri siitä syystä Conakryssa on käytännössä valokuvauskielto. Poliiseja, santarmeja ja sotilaita on valtavasti ja aivan kaikkialla. Katsoinpa mihin suuntaan tahansa, aina jossain seisoi viranomainen aseensa kanssa valmiina kiusaamaan kansalaisia ja meitä harvoja ulkomaalaisia. Netistä löytyy useita varoituksia siitä, että kaupungissa kannattaa unohtaa kuvaaminen. Se johtaa vaikeuksiin: valokuvien poistamiseen, kameran rikkomiseen, takavarikoimiseen, sakkoihin, pidätykseen… Siitäkin huolimatta otin kameran mukaan kaupungille. Laitoin kameraan uuden muistikortin, jossa oli tilaa vain parillekymmenelle kuvalle ja päätin pitää aparaatin visusti piilossa. Saavuttuani Kaloumiin, näppäsin pikaisen kuvan eräästä keskustan kadusta. Siellä ei ollut viranomaisia tällä kertaa. Oli kai liian aikaista.

Sitten etsin käsiini rahanvaihtajan. He parveilevat Guinean pääpostin liepeillä. Alue on Guinean oma “Wall Street”. Rahan vaihtaminen kadulla johtaa ilmeisesti pidätykseen, mutta silti eurot ja dollarit vaihtuvat suuriksi franginipuiksi suhteellisen avoimesti. Vaihtaja viheltää tai huudahtaa, rikas valkoinen istahtaa penkille viereen muina miehinä ja kysäisee, millä kurssilla eurot vaihtuvat. Pian valkoinen poistuu onnellisena laukussaan tuhteja setelinippuja. Tahdoin vaihtaa sata euroa ja vaihtaja lupasi siitä noin 800 000 frangia eli yhteensä 80 seteliä! Ennen kuin annoin satasen miehelle, laskin franginivaskan ja totesin siinä olevan reilusti ylimääräistä. Kymmeniätuhansia! Joko rahanvaihtajani ei osannut laskea tai oli muuten vain hajamielinen tai tyhmä. Annoin satasen ja poistuin erittäin tyytyväisenä. Kuulemma rahanvaihtaminen on toisinaan ihan hyväkin bisnes. No, ei ollut tänään. Kerrankin huijaus meni toisinpäin.

Kaloumista löytyy siis myös Guinean pääposti, joka avaa ovensa kello kahdeksalta aamulla. Odottelin avautumista kymmenisen minuuttia. Paikka avautui täsmällisesti ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Pyysin postimerkkejä kolmeen postikorttiin. Mielenkiintoisesti postimaksu Eurooppaan on halvempi kuin Afrikkaan. Maksoin merkit ja ne luvattiin liimata kortteihin. Epäileväni poistuin, mutta kortit tosiaan saapuivat Suomeen kolmessa viikossa! Merkit oli liimattu lähes päällekkäin. Guinean pääpostista näytti muuten saavan jopa filateelisia tuotteita!

Aamu oli edelleen kovin aikainen. Halusin päästä ajoissa Malin suurlähetystöön anomaan viisumia. Siihen tarvitaan passikuvia, enkä ollut sellaisia jaksanut Suomessa hankkia. Guinea-Bissaun ja Guinean viisumit olivat vieneet loput vanhat kuvat. Kyselin ihmisiltä, olisiko lähistöllä valokuvaamoita ja onhan siellä. Minut ohjeistettiin libanonilaisten pitämään kuvaamoon. Löysin sen varsin helposti. Poliiseja välttääkseni tosin jouduin hieman kiertämään. Sain kuvat pienen ihmettelyn ja odottelun jälkeen. Pilkkahinnalla. Ilmastoidusta kuvaamosta poistuttuani en enää jaksanut karttaa viranomaisia, vaan kävelin muina miehinä heitä kohti ja ohi. Noin kymmenen hengen poliisiryhmä oli niin keskittynyt jutustelemaan keskenään, etteivät ryhtyneet “sakottamaan”.

Otatin kadunkulmassa vielä valokopion passistani ja näin olin valmis seuraavan viisumin hankkimiseen. Vielä ennen Malin suurlähetystöä kävin katolilaisella lähetysasemalla kysymässä huonetta seuraavaksi yöksi. Toista yötä en 68 euron huoneessa olisi! Yksi huone oli vapautumassa ja tartuin siihen. Saisin sen puolenpäivän jälkeen, kunhan edellinen majoittuja ensin häipyy. Enää Conakry ei tuntunut niin pahalta, mutten silti tahtonut viettää siellä kolmea yötä, kuten alun perin olin suunnitellut.

cky11

Katolilainen lähetysasema Conakryn keskustassa.

cky6

Kaloumin rantaviivaa.

cky5

Port du Boulbinet -satama Kaloumin eteläkärjessä.

Conakryssa on vaikea saada taksia, vaikka niitä on valtavasti. Ne ovat usein täysiä, menossa väärään suuntaan tai sitten kuski ei vain ymmärrä puhetta tai tekstiä. Lukutaito kun ei ole vielä oikein lyönyt läpi täkäläisessä ammattikunnassa. Conakrylaiset taksikuskit ovat tyhmin ihmisryhmä, mihin olen missään törmännyt, minkä vuoksi taksikyydit ovat äärimmäisen turhauttavia retkiä kerta toisensa jälkeen. Jos kuitenkin lykästää ja onnistuu löytämään tyhjän taksin, saa sen omaan ajoon taikasanalla déplacement. Sitten kuski ajaa sinne, minne on pyydetty, eikä kerää matkan varrelta muita matkalaisia. Yleensä kuski ei tosin tiedä, minne ollaan menossa, kunhan vain ajelee. Sain taksin pienen yrittämisen jälkeen katolilaisen lähetysaseman läheltä ja kaiken kukkuraksi kuljettaja tiesi, missä Malin suurlähetystö sijaitsee! Tällä kertaa minulla oli siis äärimmäisen hyvää tuuria. Hinnaksi sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Hyvää tuuria oli sekin, ettei kuski alkanut perillä nostamaan sovittua hintaa. Se on täälläkin tapana valitettavasti.

Perillä Camayennen kaupunginosassa vastassa oli pikkuinen järvi, joka oli katkaissut Corniche Nord -kadun. Sopivasti tuon valtavan lätäkön kohdalla sijaitsee Malin tasavallan suurlähetystö. Viisuminhakureissu muuttui kahlausreissuksi. Ja kun suurlähetystöön kerran olin menossa, olin tietenkin pannut kunnon kengät jalkaan. Ne kastuivat, kun tiellä oli vettä vähintään parisenkymmentä senttiä. Aallokkoa synnyttivät ohi ajaneet citymaasturit. Perillä suurlähetystön portilla vastassa oli nauravainen vahtimestari. Aikani tyhjensin kenkiä kuravedestä, minkä jälkeen kävin jättämässä viisumihakemuksen. Viisumihakemuksen täytön lomassa hörppäsin hyvin ystävällisen herra konsulin kanssa lasilliset makeaa malilaista teetä. Sellaista, mitä olin Mauritaniassakin juonut. Viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Malin viisumista lisää täällä.

Nyt oli enää edessä matkatavaroiden nouto Hotel Zambezi Innistä ja muutto toiseen hotelliin! Tällä kertaa sain taksikuskikseni Sierra Leonesta kotoisin olleen miehen. Sain kyydissä jälleen maistiaisen Conakryn liikennekulttuurista: ennen kello kymmentä kaupungin nelikaistainen sisäänmenoväylä oli kokonaan kaupunkiin tulevien käytössä. Kymmeneltä suunta vaihtui, mutta jo hyvissä ajoin ennen sitä moottoritielle kulkunsa suuntasi kymmenittäin autoja. Me myös! Ennen kymmentä on vain ajettava vähän varovaisemmin, sillä samoilla kaistoilla tulee autoja vastakarvaan. Kymmenen jälkeen kaasun saattoi laittaa pysyvämmin pohjaan, sillä nyt omalla kaistalla ei enää juuri tullut vastaantulijoita. Jäin kyydistä Dabondyn Total-huoltoaseman pihassa, sillä kuljettaja ei olisi ikimaailmassa löytänyt Zambezi Inn -hotelliani. Hän ruinasi lisää rahaa perillä.

Vielä ennen luksusmaailmasta poistumistani, pulahdin Zambezi Innin uima-altaaseen. Koko aamun kestänyt sade oli väistynyt ja tilalle tuli parahiksi tropiikin kuuma aurinko. Henkilökunta seurasi minua altaalle ja osa jäi seisoskelemaan laidalle. Josko vaikka tarvitsisin jotain! He kantoivat varastosta minulle pöydän, tuolin ja aurinkovarjon. En olisi tarvinnut niistä mitään, mutta onhan se kerran elämässä mukava tuntea itsensä tärkeäksi (ja ainoaksi) hotellivieraaksi! Altaassa lilluskelun jälkeen rojahdin hetkeksi minua varten tuotuun tuoliin ja annoin auringon kuivata itseni. Sitten olin valmis jättämään tällaisen elämän taakseni ja palaamaan arkeen!

cky10

Huomaamatta näpätty otos Kaloumista.

Puoliltapäivin istuin taas taksissa matkalla kohti Kaloumia ja katolista lähetysasemaa. Tällä kertaa taksin saaminen oli vienyt puoli tuntia. Olin saanut vinkin, että auton saisi helpommin, jos siirtyisi läheisen moottoritien varteen. Se olisi vain vaatinut neljän vilkasliikenteisen kaistan ylittämistä rinkka selässä. Ei kiitos. Kuskini oli innoissaan saatuaan kyytiin turistin. Meitä ei juurikaan Conakryssa tai Guineassakaan käy. Itse asiassa olin tähän mennessä nähnyt koko Guineassa vain yhden valkoisen. Ja senkin hotellissa Labéssa. Aamuisen valokuvaamon arabeja en laske mukaan laskuihini.

Taksien hinnat nousevat samaan tahtiin liikennemäärien kanssa. Nyt matka Kaloumiin maksoi 40 000 frangia (noin viisi euroa). Alle kymmenen kilometrin matkaan kului tällä kertaa kokonainen tunti, mutta hyvin mielenkiintoinen sellainen. Etenimme moottoritiellä kävelyvauhtia, minkä vuoksi tie ja sen reunat olivat täynnä kaupustelijoita. Pääosin lapsia. Näky veti suun väistämättäkin hymyyn ja ryhdyin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea ruuhkassa istuessa voisi ostaa: puutarhasaksia, salaatinkuivaimia, suihkujakkaroita, hammastikkuja, partateriä, vanupuikkoja, soppalautasia… Kuljettaja kertoili matkan varrella, mikä mikäkin rakennus tai paikka on. Milloin oikealla puolella oli jokin moskeija ja milloin vasemmalle puolelle sattui markkinapaikka. Kuulemma vaarallinen valkoihoiselle!

cky15

Conakryn katolilainen lähetysasema.

cky17

Huoneeni Maison d’Accueilissa, lähetysasemalla. Ilmastointi ja ehjä hyttysverkko löytyy!

cky14

Lähetysaseman takapihalta.

Katolisella lähetysasemalla sain kuin sainkin huoneen! Kyseessä on siis lähetysaseman yhteydessä toimiva Maison d’Accueil -niminen majatalo, jonka huoneet ovat pelkistettyjä, siistejä ja osassa on jopa ilmastointi. Sain ilmastoidun huoneen 160 000 frangilla (noin 20 euroa). Lähetysaseman päällikkö Michel osaa jonkun verran englantia ja oli itse ystävällisyys. Kyselin huvikseni, onko kaupungissa suurikin katolilainen yhteisö. Lukumääriä en saanut, mutta ihan merkittävä yhteisö täällä kuitenkin majailee.

Lähetysaseman takapihalla on pieni kirkko, minkä lisäksi kivenheiton päässä on Conakryn katolilainen katedraali. Muutenhan Guinea on pääosin islaminuskoinen. Lähetysaseman takapiha on paratiisi keskellä tätä rapistumassa olevaa pääkaupunkia. Siellä kasvaa eksoottisia hedelmäpuita, siellä on katolilaisia alttareita ja siellä on myös häkissään asusteleva krokotiili! Lieköhän kyseessä taas hedelmällisyyden symboli, kuten ovat Kachikallyn krokotiilit Gambiassa.

cky12

Conakryn katolilaisella lähetysasemalla on oma krokotiili takapihallaan.

cky13

Sitten siellä takapihalla on näitäkin.

Lähetysasemalta poistuin merenrantaan, Conakryn eteläisimpään kolkkaan. Maisema olisi ehkä hienompi, ellei ranta olisi täynnä muoviroskaa. Eteläisimmässä kolkassa sijaitsee Port du Boulbinet, josta pääsee venekyydeillä luultavasti läheisen Îles de Los -saariryhmän saarille. Ne ovat ihan Kaloumin edustalla. Samoin rannalla on pieni majakka ja Barack Obaman nimeä kantava ravintola. Kun rantaa sivuavaa Rue KA 002 -katua jatkaa länteen, tulevat seuraavaksi vastaan autokaupat. Rannan ja tien väli on täynnä käytettyjä autoja. Vähitellen sotilaiden läsnäolo kasvaa uusiin mittasuhteisiin, sillä rannalla on myös sotilastukikohta. Kävelin jälleen muina miehinä tukikohdan portin ohi, enkä joutunut vaikeuksiin. Sitten kadun nimi vaihtuu ja pian rakennukset vaihtuvat hulppeammiksi: Kuuban suurlähetystö, Novotel-hotelli… Jatkoin kohti pohjoista. Löysin sataman ja Hotel Zambezi Innistä minut tuoneen taksikuskin! Jälleennäkeminen oli riemukas. Itse en olisi kuskiani enää tunnistanut, nämä ihmiset kun näyttävät kaikki ihan samalta!

cky8

Conakryn katolilainen katedraali ulkoa…

cky7

…ja sisältä.

Kävelin sattumanvaraisia katuja ympäri Kaloumia, kunnes löysin katolilaisen katedraalin. Rohkenin ottaa katedraalin aidan sisäpuolella kameran esiin, koska kirkkojen kuvaamista ei yleensä olla ensimmäisenä kieltämässä. Kiersin katedraalin sisää ja ulkoa. Sain olla yksin. Ulkona heitin kameran taas piiloon reppuun ja jatkoin kaupunkikierrosta. Conakry on kaaos, jota kaikkialla olevat viranomaiset pahentavat. Välttelin katsekontaktia ja kuljin määrätietoisesti eteenpäin, enkä koko päivän aikana joutunut pidätetyksi tai edes sakotetuksi. Olinkohan onnekas. Silti passin ja rokotuskortin mukana kantaminen kannattaa varmuuden vuoksi.

Lähellä majapaikkaani on Marché du Niger. Sellaista röttelöistä vihannestoria kuraisine polkuineen ei pääkaupungin ydinkeskustasta äkkiseltään kuvittelisi löytävänsä, mutta täällä sellainen on. Jonkin matkan päässä on toinen tori, josta saa kaikkea mahdollista kalasta ja lihasta vihanneksiin ja makaroniin ja elektroniikasta vaatteisiin. Kiertelin torilla tunnin verran, enkä tuntenut oloani tippaakaan epämukavaksi. Kukaan ei huudellut, ei tyrkyttänyt, vaan sain olla rauhassa. Torilla kiertely tuntui jostain syystä hyvin luonnolliselta, vaikka olin sentään samassa kaupungissa ebolan kanssa! Tyrkytystä sain osakseni, kun kuljin vaateosaston halki. Olisi pitänyt ostaa tuliaisiksi Saksan jalkapallomaajoukkueen paitoja. Olisi varmaan guinealaisia vastineitakin löytynyt. En ostanut, vaan päätin ostaa guinealaisia mangoja ja patongin. Marché du Nigeristä hain tomaatteja ja sipulin. Illallinen olisi valmis!

cky9

Marché du Niger.

cky16

Katolilaisen lähetysaseman takapihalta iltahämärässä.

Loppuilta kului lähetysasemalla huoneeni edustalla täytettyä patonkia syödessä. Aurinko laski ja yöllä alkoi sataa.

Epätodellinen saapuminen Conakryyn

2.8.2015

Dalaban aamu oli aurinkoinen. Kävelin parinkymmenen minuutin matkan kaupungin puskataksiasemalle. Asema on pikkuinen, eikä siellä vallitse minkäänlaista kaaosta. Autoja on lähdössä vain kourallinen.

Ostin lipun Guinean pääkaupunkiin Conakryyn menevään puskataksiin. Lipun ostamisessa oli huijauksen makua, sillä matkan hinnaksi kerrottiin 75 000 frangia (noin 9,4 euroa). Olin odottanut noin puolet pienempää summaa ja panin merkille, että osa matkustajista maksoi matkastaan puolet minua vähemmän. Yritin kysellä muilta matkustajilta, mitä nämä olivat matkastaan pulittaneet. Kuljettaja ei siitä tykännyt ja eräskin matkustaja sitten kieltäytyi näyttämästä lippuaan. Etupenkillä istunut nuori poika ei ollut kuunnellut mitä ulkona tapahtui ja näytti lippuaan. Siinä oli onnekseni sama summa eli ehkä minunkin piletissä todella seisoi oikea summa.

Matkalaukun hinnaksi kerrottiin 30 000 frangia (noin 3,75 euroa), vaikka oikeampi summa on noin kymppitonni (noin 1,25 euroa). Kieltäydyin tiukasti maksamasta ja pienen vääntämisen jälkeen myös rinkkani päätettiin nostaa auton katolle. Kuljettaja ei myöhemminkään ruinannut lisää rahaa. Toisin sanoen minua oli kuin olikin huijattu.

dalaba14

Guineassa puskatakseihin saa liput, joissa on merkitty reitti, hinta, päivämäärä ja auton rekisterinumero. Kuvassa on lippuni Dalabasta Conakryyn.

Tie Dalabasta 55 kilometrin päähän Mamoun kaupunkiin saakka on suhteellisen hyvää asfalttia, eikä liikennettä ole liiaksi asti. Voi ajaa mutkia suoriksi. Vuoristomaisemat ovat upeita, mutta tasoittuvat vähitellen Mamouhun laskeuduttaessa. Mamou on suurehko risteyskaupunki, jossa yhtyvät pohjoisesta, eli suunnastamme, tuleva “valtatie”, etelästä eli Kissidougousta tuleva tie sekä länsi-itäsuuntainen valtaväylä Conakrysta Kankaniin.

Olin odottanut ebolatarkastuspisteiden alkavan viimeistään tälle Guinean ehkä tärkeimmälle tielle päästyämme. Niitä ei näkynyt, mutta sen sijaan pian Mamoun jälkeen tielle oli kaatunut rekka, minkä vuoksi rekat olivat muodostaneet onnettomuuspaikan molemmin puolin kymmenien kilometrien pituiset jonot. Henkilöautoilla paikan pystyi ohittamaan ojan kautta. Onnettomuus tuskin oli mikään tuore juttu, sillä paikalle olivat saapuneet myös mamat myymään ruokaa jumissa oleville rekkakuskeille. Toinen ajokaista oli käytössä ja suuri sopivasti pääsimme ilman odottelua ohittamaan rekat, joista suurin osa näytti olevan guinealaisia, mutta olipa joukossa senegalilaisia, malilaisia, ghanalaisia ja sierraleonelaisiakin rekkoja. Tunti tai kaksi siinä ohituksessa toki meni. Välillä kun oli vaihdettava kuulumisia tuttujen kuskien kanssa, välillä poliisi pysäytti, välillä seisottiin varmaan ihan muuten vaan. Ihan parissa päivässä moinen ruuhka tuskin purkautuukaan. Nyt rekkakuskit olivat “rakentamassa” kuokkien ja lapioiden avulla uutta tietä kaatuneen rekan ohi. Siirtäminen olisi ilmeisesti vaikeampi homma!

guinea7

Jossain Mamoun ja Kindian välillä pidimme rukoilutauon. Ja niin pitivät muutkin tiellä liikkuneet autokunnat. Itse pidin toisenlaisen tauon.

guinea6

Näkymä toiseen suuntaan taukopaikalta.

Rekkajonoa ohittaessamme kiinnitin huomiota, että Guinean rekat ovat lähes poikkeuksetta Espanjasta laivattuja Renaulteja. Espanjalaisten kuljetusliikkeiden tarrat olivat vielä kyljissä, minkä lisäksi lähes aina joko keskeltä tuulilasia tai sivuikkunasta löytyi laivauksesta kertova A4-kokoinen tarra Conakry-teksteillä. Samainen lappu oli myös lähes kaikissa vähänkin uudemmissa henkilöautoissa, sillä nekin oli tuotu Espanjasta. Aivan kuin täkäläiset kuljettajat olisivat jotenkin ylpeitä saadessaan ajaa Eurooppa-autoilla. Tai sitten pelätään, että viranomaiset puuttuvat asiaan, jos tarra puuttuu ikkunasta!

Viranomaiset ovatkin hurjaluontoisia tässä maassa. Ensimmäisenä Guinean-päivänäni olin kokenut korruptiopysäytyksen tiellä. Nyt Kindian kaupungin ohitettuamme tiellä oli päivän ensimmäinen pysäytys, jossa poliisit tai santarmit keräsivät palkkaansa. Paikalla oli tietenkin valtaisa ruuhka, siinä vierähti tunnin verran. Kun tuli meidän vuoromme, kuljettaja kysyi meiltä matkustajilta, kenellä paperit eivät ole kunnossa tai ne puuttuvat kokonaan. Kaksi matkustajaa ojensi kuskille 5 000 frangin (noin 0,6 euroa) setelin ja kuljettaja antoi rahat ikkunasta poliisille samaan aikaan, kun toinen poliisi tarkisti matkustajien asiakirjoja. Annoinpa itsekin passini, eikä siitä onnekseni tullut haloota. Eikä ongelmaa ollut rokotuskortissanikaan. Kaikki oli kunnossa, eikä kenenkään tarvinnut edes nousta autosta. Tulipa siinä ruuhkassa mietittyä kaikenlaista, kuten että liikenne soljuisi sujuvasti ilman tällaisia mielivaltaisia tiesulkuja. Tai jos autoja halutaan välttämättä pysäytellä, niin mittaisivat edes niitä matkustavaisten lämpötiloja ebolan varalta.

Toinen korruptiopysäytys oli lähes ensimmäisen perässä. Jälleen pitkä odottelu, kahden paperittoman matkustajan rahastus ja rahat viranomaiselle. Tällä kertaa 5 000 frangia ilman papereita matkustavaa kohti ei tosin ollut riittävä summa poliisille/santarmille. Kohteliaasti kuskimme yritti ranskaksi kysellä, mikä mahtaisi olla se summa, johon monsieur olisi tyytyväinen. Kymppitonni naamaa kohti oli riittävästi. Minäkin pääsin tiesulusta läpi EU-passilla ilman ongelmia. Toisin kuin oma autokuntamme, osa kuljettajista yritti tiesulusta läpi toisella taktiikalla. Kaasuttamalla pientareen kautta! Guinean poliisivoimat eivät sellaista peliä suvaitse, vaan pari poliisia hakkasi mielipuolisesti eräänkin auton kylkeä ja passitti kaikki ulos. Onneksi oma kuskini luotti kohteliaisuuteen, vaikka näiden rikollisten tukeminen aivan varmasti korpeaakin. Noh, maassa maan tavalla!

20150801_005

Ruuhka Coyahissa 30 kilometriä ennen Conakrya.

Seuraavan kerran liikenne puuroutui Coyahissa, noin 30 kilometriä ennen Conakrya. Siinä ruuhkassa meni ainakin kaksi tuntia, vaikka tie oli muuttunut nelikaistaiseksi eli kumpaankiin suuntaan meni kaksi kaistaa. Nälässä ruuhkissa ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä missä vain autot seisovat, ovat siellä myös kaiken maailman ruoan ja rihkaman myyjät! Pähkinöitä ja banaaneja saa ostettua enimpään nälkään vaikka suoraan auton ikkunasta. Jos haluaa esimerkiksi lihavartaita, on mentävä ulos autosta tien varteen. Ja jos tahtoo ostaa vaikkapa kattilan tai sukat, sekin onnistuu ruuhkassa istuessa.

Coyahin ohi päästyämme tämä Conakryn sisäänmenoväylä muuttui villiksi länneksi, sillä vaikka vastaantulevien kaistat onkin erotettu korokkeella, voi vastaantulevien kaistalla ajella huoletta. Käytännössä tie Coyahista Conakryyn on nelikaistainen kumpaankin suuntaan. Tähän mennessä matka oli sujunut varsin miellyttävästi, mutta kun Conakry alkoi lähestyä, alkoi sataa ja tiet muuttuivat velliksi ja ruuhkautuivat ja ties mitä.

20150802_007

Conakryn maisemaa hieman ennen Bambetoa.

20150802_008

Lisää Conakrya.

Miljoonakaupunki Conakry sijaitsee kilometrien pituisella Atlanttiin pistävällä niemellä ja kaupunkiin on vain yksi sisäänmenoväylä. Ja se on tukossa varmasti aina. Kuljettaja ajoi autonsa monen mutkan ja kirjaimellisesti monen kuoppaisen takapihan kautta lopulta perille Bambeton puskataksiasemalle, jonne saapuvat ja josta lähtevät Fouta Djallonin alueen puskataksit. Bambeto on surkea näky, suorastaan yksi suuri kaatopaikka, jota käyttää julkisen liikenteen lisäksi paikalliset kauppiaat. Tuoretta ruokaa!

Bambeto on vielä hyvin kaukana Conakryn keskustasta Kaloumista, joka sijaitsee niemen kärjessä. Otin taksin Kaloumissa sijaitsevalle katolilaiselle lähetysasemalle, joka pitää samassa rakennuksessa kaupungin halvinta majapaikkaa, Maison d’Accueilia. Yleensä majatalo on ilmeisesti täynnä, sillä se tosiaan on halpa, siisti ja parhaalla paikalla tässä kaupungissa. Ajattelin sieltä kuitenkin löytyvän majapaikan minullekin, sillä onhan ebola ajanut kaikki pois maasta! Vaan eipä ollut, sillä nyt majatalossa majoittuu juuri noita ebolatyöntekijöitä. Majatalon henkilökunta kehotti tulemaan seuraavana päivänä uudelleen. Silloin ehkä olisi tilaa.

Pimeä alkoi jo laskeutua. Otin taksin ja kerroin haluavani Plein Sud -nimiseen hotelliin. Kuljettaja puolestaan kertoi haluavansa Eurooppaan. Sovimme matkan hinnaksi 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Siis hinnaksi hotelliin! Kuljettaja oli pössytellyt jotain muutakin kuin vain tupakkaa ja oli kovin poissaoleva. Kunhan ajeli, emmekä löytäneet etsimäämme. Annoin miehelle kymppitonnin ja poistuin taksista. En vain tiedä missä. Menin juttelemaan erään rakennuksen edessä olleelle vartijalle, joka otti asiakseen hoitaa minut Plein Sudiin. Otimme taksin, ajelimme puolisen tuntia ja kyselimme ainakin kymmeneltä ihmiseltä neuvoja. Tuloksetta. Ehkä Plein Sudia ei enää olekaan.

Epätoivo alkoi iskeä. Minne mennä yöksi afrikkalaisessa suurkaupungissa, jos ei halua maksaa omaisuutta siitä, että saa hetkeksi kallistaa päänsä tyynyyn. Mietin jo meneväni yöksi Conakryn lentoasemalle, mutta tuskin sielläkään terminaaliin yöksi sisään pääsisi ilman lentolippua. Toisaalta paikalliset opiskelijat suosivat lentoaseman parkkipaikkaa tenttiinlukupaikkana, sillä siellä on aina valaistus… (Lähteet: [1])

Conakryn majoitustarjonta koostuu lähes pelkästään luksushotelleista, joiden hinnat ovat pilvissä. Eräs residenssi Angolan suurlähetystön liepeillä olisi kustantanut 800 000 frangia (noin sata euroa) yöltä, toinen samalla suunnalla oleva maksoi 500 000 frangia. Kolmannessa, Hôtel Coleahissa, hinnaksi ilmoitettiin 600 000 frangia (noin 75 euroa). Hotellissa on wifi, jota pyysin saada käyttää, jos maksaisin jonkun pienen summan. Sain koodin, varasin viidessä minuutissa huoneen Zambezi Inn -hotellista ja kun menin kiittämään vastaanottotiskille, pyydettiin minulta vaatimattomat satatonnia (noin 12,5 euroa) viiden minuutin wifin käytöstä. En jaksanut muuta kuin hymyillä ja kaivaa setelinipun taskusta. Kuulemma hinta on sama, käyttää nettiä sitten viisi minuuttia tai koko päivän. Vastaanottovirkailija ei vaivautunut tulemaan tiskin ääreenkään, vaan kiukkuisesti komenteli jalkapallopelin lomasta. Ladoin tiskiin 50 000 frangia (noin 6,25 euroa) ja lähdin. Hôtel Coleah on oikea valinta, jos coleahko palvelu kiinnostaa.

Epätodellista ensimmäistä iltaani pimeässä Conakryssa sävyttivät vesisade ja typerät taksikuskit. Puolisen tuntia yritin saada taksia tien varressa, mutta joko kuskit pyysivät hirmusummia tai eivät vain tienneet hotelliani, vaikka oli minulla sentään osoitekin. Karttaa eivät conakrylaiset taksikuskitkaan osaa tulkita. Iltayhdeksän aikoihin ajoin viimein taksilla Dabondyn alueella sijaitsevan Zambezi Inn -hotellin portista sisään. Hotelli sijaitsee keskellä ankeaa naapurustoa, minkä vuoksi hotelli on ympäröity korkealla muurilla ja portilla on vahti, joka päästää sisään, jos on oikealla asialla. Zambezi Inn sijaitsee lähellä Conakryn kansainvälistä lentoasemaa, minkä vuoksi tämä luksushotelli (omalla mittapuullani) on varmasti lähinnä bisnesmiesten suosiossa. Ei Conakryssa turistejakaan käy. Hotellin henkilökunta yllättyi, kun ilmestyin vastaanottotiskille. Sain palvelua englanniksi hyvin ystävälliseltä henkilökunnalta, minkä vuoksi itsekin tulin hyvälle tuulelle. Olin vihdoin perillä! Eihän siinä 300 kilometrin matkassa taaskaan mennyt kuin kellonympärys!

cky2

Zambezi Inn -hotelli seuraavana aamuna.

cky1

Oli niin kallis huone, että sorruin jopa kuvaamaan sitä.

Sain hotellista paremman huoneen kuin minkä olin varannut Booking.comista. Sain kuulemma sadan euron huoneen 68 eurolla. Zambezi Inn huolii Visa-kortin (ei MasterCardia), mikä on loistava asia, sillä kukaan ei halua nostaa 68 euron arvosta Guinean frangeja seinästä. Se olisi hallitsematon nivaska! Huone totisesti oli parhaita, missä olen ollut. Ja ylivoimaisesti kallein, minkä olen koskaan yksinäni maksanut. Huoneessani oli pehmeä parisänky, jääkaappi, pöytä, tuoli ja televisio. Televisio ei toiminut, mutta se olisi kuulemma pantu hetkessä kuntoon. En tullut Afrikkaan televisiota katsomaan, joten annoin asian olla. Huoneessa on toki myös oma vessa ja suihku, josta tuli nyt ensimmäistä kertaa sitten Kap Verden Tarrafalin myös lämmintä vettä. Totisesti luksushotelli!

cky3

Zambezi Innin uima-allas seuraavana aamuna.

Olin ilmeisesti Zambezi Innin ainoa asukas, sillä paikan johtaja tuli pian saapumiseni jälkeen henkilökohtaisesti panemaan wifin päälle. Ja pyysi kirjoittamaan Booking.comiin hyvän arvostelun heistä, sillä olinhan saanut korotuksen parempaan huoneeseen. Ja tokihan minä kiitollinen olinkin. Ainoa huono puoli Zambezi Innissä onkin korkea hinta, mutta sitä ehkä vähäsen kompensoi takapihan uima-allas! Ravintolaa en kokeillut, saati aamupalaa kokeillut. Se olisi maksanut 80 000 frangia (noin 10 euroa) eli saman verran kuin edellinen yöni Dalabassa!

Follow my blog with Bloglovin

Dalaba on Afrikan Sveitsi

1.8.2015

Labén aamu oli viileä verrattuna muihin kaupunkeihin matkallani. Kai se korkeus merenpinnasta vähän vaikuttaa. Oli jopa vedettävä pitkähihaista niskaan, sillä lämpötila ei ollut ihan vielä kohonnut +30°C:n paremmalle puolelle. Tämän päivän tavoitteeksi asetin pääsyn entistä “viileämmille” seuduille Dalabaan!

Hotel Tatan aamupala koostuu patongista, voista, hillosta ja Nescafésta. Kahviin laitettava maito oli valmistettu Malesiassa. Siis todellista lähimaitoa. Kirjoittelin aamupalapatonkia järsiessäni pari postikorttia Suomeen, koska kortteja kerrankin oli saatavilla. Guinea-Bissaussa sellaisia ei ollut lainkaan. Kymppitonni (noin 1,25 euroa) postikortista on vain aika kova hinta, mutta mielestäni se on joka frangin väärti. Onhan se nyt harvinaista herkkua noukkia postilaatikosta Guineasta tullut kortti! Hotellin omistajattarelle, madame Rabylla, piti olla korttien lisäksi myös postimerkkejä. Saatuani kortit kirjoitetuksi, merkkejä ei yhtäkkiä ollutkaan. Toisaalta Labésta lähetetyt kortit eivät varmaan koskaan Suomeen saakka edes päätyisi. Lauantaisin Guinean postit ovat kiinni, joten päätin yrittää lähetystä parin päivän kuluttua maan pääkaupungissa Conakryssa.

dalaba3

Joka perheen kesälomakohde: Dalaba!

Tele Finlandin liittymä toimii Guineassa ja aamupalan jälkeen soitin eilen tapaamalleni Mamadoulle, kirjauduin ulos hotellista ja pian olin matkalla Mamadoun ja tämän isoveljen, Habiboulayen, kotiin toiselle puolelle Labéa. Mopotaksin löysin sadan metrin kävelyn jälkeen.

Mamadou ja Habiboulaye ottivat lämpimästi vastaan. Koska olin jo syönyt aamupalan, join tällä kertaa vain kahvia. Se oli jälleen aivan liian makeaa. Oli pakko luovuttaa, sillä muuten olisin joutunut oksentamaan. Myös poikien sisko tuli jälleen paikalle. Josko vaikka tänään, “asiaa mietittyäni”, huolisin hänet vaimokseni Eurooppaan! En ryhtynyt viisumiautomaatiksi, enkä aio niin tehdä vastakaan. Habiboulayelle annoin hyvästien hetkellä vielä kymppitonnin hänen avustaan. Olihan hän tullut kanssani pitkän matkan Guinea-Bissausta saakka.

Halusin vielä ennen pääkaupunkiin Conakryyn menoa pysähtyä jossain pienemmässä kaupungissa. Sellaiseksi valikoin edellisiltana Dalaban, joka sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä Labésta etelään. Kaupunkien välillä liikennöi puskatakseja, joiden lähtöpaikka selviää vain kyselemällä Labén keskustassa. Nyt lähtöpaikka oli sattumanvaraisessa kadunkulmassa, josta ei muita autoja ainakaan tällä kertaa ollut lähdössä. Lähtöaika oli jostain syystä tiedossa: kello 14.00. Edessä oli reilun kahden tunnin odotus, mutta se ei haitannut. Hinnaksi Dalabaan sovimme 30 000 frangia (noin 3,75 euroa) sisältäen matkalaukkumaksun.

Lähtöä odotellessani oli pelkästään mielenkiintoista istuskella puisella penkillä kadunvarressa ja seurata kaupungin elämää. Joku toi rautatankoja puskataksimme katolle Dalabaan vietäväksi, joku kiikutti paikalle pesuvateja ja joku kävi tankkaamassa moponsa samassa kadunkulmassa uuden elämän saaneesta viinapullosta. Rukouskutsun saattelemana alkoi kansainvaellus moskeijaan ja kadut hiljenivät silmin nähden. Rukouksen päätyttyä elämä jatkui normaalina, kunhan kansainvaellus toiseen suuntaan oli ohi. Välillä sain seuraa tai minua viittoiltiin juttusille. Kaikki olivat kovin uteliaita valkonaamasta, joka vieläpä halusi matkustaa paikallisten kanssa puskataksilla. Yleisestä vessastakaan ei tahdottu ottaa maksua ja paikallisella kielellä, pulaariksi, kiittäminen mursi lopunkin jään ja sai aikaan leveitä hymyjä. Guinealaiset ovat hyvää ja ystävällistä porukkaa.

Lähdön hetki koitti tosiaan kello kahdelta iltapäivällä, mutta ei suinkaan sillä autolla, jolla kuvittelin lähtevämme. Paikalle kaarsi vanha Peugeot kuskinaan puvuntakkiin pukeutunut, aggressiivisen kuvan itsestään antanut kuski. Hänkin “pehmeni” ja osoittautui myöhemmin hyvin avuliaaksi ja ystävälliseksi. Puskataksi oli tuttuun tapaan neuf-place, jossa tällä kertaa jouduin ihan taaimmaiseen riviin. Onneksi matka kesti vain sen pari tuntia, eikä poliisistakaan ollut häiriötä kuin vain yhdellä tarkastuspisteellä.

dalaba11

Matkalla majatalosta kohti Dalaban keskustaa, jonka ytimessä sijaitsee kuvassakin näkyvä suurmoskeija.

dalaba2

Dalaban moskeija.

dalaba12

Elämänmenoa Dalaban puskataksiaseman edessä. Tässä jäin kyydistä, kun saavuin Labésta.

Dalaba on noin 7 000 asukkaan “vuoristokaupunki”, jos sellaiseksi voi 1 200 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevaa kaupunkia kutsua. Korkeudesta johtuen kaupungissa on miellyttävän viileä ilmasto ja varsin jylhiä maisemia. Kaupunkia kutsutaankin joskus Afrikan Sveitsiksi! Viileä ilmasto on houkutellut vierailijoita paikkakunnalle jo siirtomaakaudella ja onpa pitäjään vuonna 1936 rakennettu ranskalaisen kuvernöörin residenssikin, Villa Sili nimeltään. (Lähteet: Lonely Planet: West Africa 2009: 414–415)

Dalaban puskataksiaseman, gare routièren, edessä on aina lauma mopotaksareita. Nuoria miehiä. Huumorimiehinä he pyysivät kymmenkertaista summaa kyydistä hotelliini. Yksi kuski suostui ehdottamaani summaan ja hetkeä myöhemmin olin noin 1,5 kilometrin päässä Quartier des Chargeurs -nimisessä kaupunginosassa Auberge Seidy II -majatalossa. Se on kaupungin halvimpia majapaikkoja ja sitä pitää hyvää englantia puhuva Koffi, ilmeisesti Togosta muuttanut keski-ikäinen mies. Ja olihan hän silmin nähden yllättänyt, kun sai asiakkaan hotelliinsa. Olin taas ainoa asukas. Auberge Seidy II:ssa on kaksi tai kolme huonetta sekä ravintola. Siistissä ja isossa huoneessani oli parivuode, hyttysverkko, nojatuoli, kosteudesta kärsinyt vaatekaappi sekä vessa suihkuineen. Vettä tuli satunnaisesti, mutta sehän ei ole kenellekään ongelma, kun pöntön vieressä on suuri vesiämpäri! Yön hinnaksi sovimme maltilliset 80 000 frangia (noin 10 euroa).

dalaba6

Auberge Seidy II.

dalaba8

Afrikan Sveitsi on kietoutunut sankkaan sumuun. Kuva otettu kivenheiton päästä majatalostani.

dalaba7

Tie alas majataloltani.

Auberge Seidy II sijaitsee jonkinlaisen jyrkänteen rinteellä. Dalaban keskustaan kuljetaan vähän mutkan kautta, mutta ennen sinne menoa halusin ihastella jyrkänteeltä avautuvia maisemia. Kävelin hotellilta suoraan ja tuli tunne kuin olisin oikeasti ihan jossain muualla kuin Länsi-Afrikassa. Kasvillisuuden seassa oli nyt mäntyjäkin! Alppitunnelmaa lisäsivät myös polulla ja puskissa seisoskelleet lehmät. Maisemat kärsivät juuri samaan aikaan nousseesta sankasta sumusta. Sen kehittymisen näki silmissä, mutta niinhän se sää vuorilla vaihtelee. Silmänräpäyksessä! Varmaan niin tapahtuu Sveitsissäkin. En tiedä, en ole käynyt.

Kun sitten lähdin etsimään reittiä kaupungin keskustaan, törmäsin salaattipeltoihin, vanhan kirkon raunioon ja pienempään moskeijaan. Tiet olivat hyvin liukkaita märästä punaisesta mudasta johtuen. Eivät Bubaquen saaren kuraiset polutkaan sentään liukkaita olleet! Kävellessäni havaitsin, että Dalaba on rakennettu ainakin osittain laaksoon ja sen molemmin puolin kohoaville mäille. Noin puolta kilometriä ennen keskustaa mutainen tie vaihtuu hyväksi asfaltiksi. Samoilla main näin myös ensimmäisen ebolasta varoittavan kyltin. Olin nyt saapunut matkani ensimmäiselle alueelle, Dalaban prefektuuriin, jossa oli tavattu ebolaa. Edellisestä tapauksesta tällä alueella oli ehtinyt kulua 300 päivää. (Lähteet: [2])

dalaba9

Edelleen tie majataloltani. Oikealla salaattipelto ja edessä luultavasti entisen kirkon raunio.

dalaba10

Dalaba levittäytyy ympäröiville kukkuloille.

Keskusta on rakennettu vähän korkeammalle, kukkulalle. Ja tämän mäen juurella kauppaansa pitää minut Labésta Dalabaan ajanut puskataksikuski perheineen. Hän kertoili ajavansa työkseen juuri Labén ja Dalaban väliä ja lähtevänsä takaisin Labéen taas aamuvarhaisella. Hän halusi auttaa minua vaihtamaan rahaa, sillä minun oli maksettava hotelli, eikä minulla ollut kuin euroja. Parin puhelun jälkeen hän kertoi täkäläisen vaihtokurssin olevan onneton. Labéssa se olisi ollut parempi. Kiitin avusta ja lähdin etsimään, josko joku kuitenkin haluaisi vaihtaa 50 euron setelin Guinean frangeiksi hyvällä kurssilla. Pankkiautomaattia Dalabassa ei ole. Kiertelin katuja, sotkin samalla housunlahkeeni punaiseen kuraan ja viimein päädyin kaupungin moskeijan nurkalle. Siellä pientä kauppaansa pitävä nuori kauppias vaihtoi 50 euroa nipuksi Guinean frangeja. Niitä tuli taas aikamoinen läjä! Vaihtokurssi oli toki hieman huonompi kuin Labéssa.

Dalaba on hiljainen Labéen verrattuna ja markkinameiningit olivat jo lähes loppuneet tältä päivältä. Dalaban tori on moskeijan naapurissa. Ostelin banaanitertun, pähkinöitä ja herkullisia afrikkalaismunkkeja. Kauppiasmama näki hetkensä tulleen ja nyhti minulta hieman korkeamman hinnan. Olin niin hyvällä tuulella, etten jaksanut muuta kuin naureskella maman leväperäiselle hinnoittelulle. Tonnit ovat kuitenkin vain hiluja tässä maassa!

dalaba13

Dalaban markkina-alue.

dalaba4

Katunäkymä keskustasta.

dalaba5

Vaihdoin rahaa!

Takaisin hotellille palatessani kastuin läpimäräksi. Paikalliset ymmärsivät pysytellä samoihin aikoihin sisätiloissa. Osaavat kai lukea sadekauttaan!

Guinean sydänmailla Labéssa

31.7.2015

Heräilin ensimmäiseen aamuuni Guineassa jo aamuyhdeksältä. Kömmin makuupussista, kävin suihkussa (eli kaadoin saavista kylmää vettä niskaan) ja söin aamupalaksi pari keksiä. Muuta ei nyt ollut. Kanssani Guinea-Bissaun Gabústa edellispäivänä matkustanut Habiboulaye koputti sovitusti kymmeneltä hotellihuoneeni oveen, minkä jälkeen lähdimme hänen perheensä luo aamupalalle. Ensimmäistä kertaa tämän Afrikan-matkani aikana pääsin mopotaksin kyytiin.

Habiboulayen perhe asuu Konkolan kaupunginosassa eli oikeastaan melkein hotellini takapihalla, mutta teitä pitkin sinne on jonkin verran matkaa. Suuri perhe asuu rivitalontapaisessa, eikä ole kaikesta päätellen guinealaisittain köyhimmästä päästä. Eipä sitä omaisuutta toisaalta paljon olohuoneessakaan ole, jonka pehmeille sohville istahdimme. Pöydässä oli Koraani, Guinean valtauskonnon pyhä kirja. Habiboulayen nuorempi veli Mamadou liittyi seuraamme, samoin paikalle tuli poikien sisko. Hänen ilmoitettiin lähtevän kanssani Eurooppaan. Mahdollisimman kohteliaasti kerroin, että passittomana ja kielitaidottomana se on vaikeaa ja kallistakin. Lisäksi olen opiskelija, eikä minulla ole paljon rahaa, ja että Suomessa on hyvin kallista.

labe2

Aamuinen katunäkymä Konkolan kaupunginosasta Labésta.

labe1

Labélaisia ystäviä.

Aamupala käsitti patonkia, joka täällä Labéssa on varmaan metrin mittainen. Se on kaupungin erikoisuus. Lisäksi perheen nuoremmat tytöt valmistivat meille herkullista ruokaa, josta tunnistin ainakin avokadoa, sipulia, kurkkua ja majoneesia. Kaikki huuhdottiin alas aivan liian makealla “kahvilla”, joka oli käytännössä pieneen tilkkaan murukahvia sekoitettua maitojauhemaitoa. Ja sokeria tietenkin kaadettiin mukiin paljon!

Aamupalan jälkeen hyvästelin perheen, minkä jälkeen lähdimme Habiboulayen, Mamadoun ja siskon kanssa kävellen Konkolan kaduille. Kadut ovat pääosin päällystämättömiä, joilla ihmiset olivat askareissaan. Kuka levitti vuohennahkoja märälle kadulle kuivumaan, kuka oli hakemassa vettä, kuka pesi mopoaan ja kuka astioita. Iso osa guinealaisen elämästä tapahtuu varmastikin kadulla. Siellä vaeltavat myös kotieläimet, Konkolan tapauksessa vuohet ja kanat. Kaupunginosasta on hyvä näkymä Labén keskustaan, mitä hallitsee suuri moskeija. Se näkyy kukkuloille rakennetussa kaupungissa lähes kaikkialle, myös Konkolaan.

Lyhyen Konkola-kierroksen jälkeen hyvästelin ystäväni ja sovimme tapaavamme uudelleen seuraavana päivänä. Hain rinkkani Hotel Faningosta ja otin mopotaksin Hotel Tataan. Normaalisti majoituksella ei ole mitään merkitystä, kunhan nyt oven saa lukkoon. Nyt Guineassa alkoi laatu kiinnostaa, kun ympäröivä maailma on aika lohduton näky. Ehkä myös juuri koettu 19-tuntinen matka Guinea-Bissausta osaltaan vaikutti päätökseen. Hotel Tatan kerrottiin olevan kaupungin paras tai ainakin yksi parhaimmista hotelleista.

labe3

Hotel Tatan ravintola, joka sadekaudella toimii vain henkilökunnan ja asiakkaiden oleskelutilana. Ainoa tarjoiltava ruoka on aamupala.

labe4

Tämän rakennuksen päädyssä oli oma huoneeni, josta en ottanut kuvia.

Hotel Tata on sadekauden runteleman soratien varrella, muurin ympäröimänä. Tatassa on muutamia bungaloweja, huoneita ja ravintola, joka ei ainakaan sadekaudella toiminut. Näin sadekaudella (ja ebolan uhan alla) hotellissa oli hyvin tilaa ja sain tingittyä itselleni huoneen 150 000 frangiin (noin 18,75 euroa) yöltä. Siihen sisältyi aamupalakin. Hotellin johtaja, madame Raby, pyysi huoneesta aluksi huimat 250 000 frangia (noin 31,25 euroa), mutta koska ollaan Afrikassa, on hinnoissa usein tinkimisen varaa. Ilmeisesti tinkimävaraa olisi ollut enemmänkin, koska madame suostui heti ehdottamaani summaan. Huoneeni oli siisti, ja se sisälsi parivuoteen, vaatekaapin, pöydän tuoleineen ja oman kylpyhuoneen. Sekä valtavan hämähäkin.

Huonetta maksaessani paikalle itsensä mopotakseili hotellin toinen asiakas, valkoinen nainen, joka minut nähdessään jo kaukaa huudahti iloisesti: “White person!” Nainen oli keski-ikäinen amerikkalainen Heather, joka oli asettunut hotelliin kuukausiksi viihdyttyään ensin pitkään Gambiassa. Hän oli Labéssa kirjoittamassa kirjaa ja tekemässä musiikkia (ei kuitenkaan guinealaista, eikä oikein edes afrikkalaista). Olipa hän ehtinyt Hotel Tatan ravintolan baarinkin tyhjentää. Ranskan kieli ei naiselta sujunut lainkaan alueen valtakielestä pulaarista puhumattakaan. Toisin sanoen ei sitä ranskaa tarvitse osata Länsi-Afrikassa reissaamiseen, eikä edes kuukausitolkulla asumiseen! Rahaa elämiseen, hän sai Yhdysvaltojen hallitukselta, sillä nainen opiskeli samalla maantiedettä nettikursseina jossain tuntemattomassa yhdysvaltalaisyliopistossa. Esitelmä Romaniasta oli tällä kertaa tekeillä. Eikä sitä rahaa tässä kaupungissa tai maassa elämiseen paljon tarvita, sillä maa on esimerkiksi Guinea-Bissauta aika paljonkin halvempi Senegalista puhumattakaan.

labe5

Maisemaa Hotel Tatan nurkilta.

labe14

Keskeltä guinealaiskaupunkia voi löytää vehreän keitaan (jossa pestään autoja, mopoja, busseja, eläimiä ja ihmisiä).

labe6

Tyypillinen katunäkymä Labén laitamilta.

Sitten sitä Labéa tutkimaan. Vesisadekin oli tauonnut! Kyseessä on vuoristoisen Fouta Djallonin keskellä sijaitseva noin 140 000 asukkaan kaupunki. Se on väkiluvultaan Guinean suurimpia kaupunkeja ja lähes koko väestö kuuluu fulbekansaan. Varsin vaikeasti saavutettavaa Labéa ei turismi ole pilannut, eikä varmasti ihan heti, jos koskaan, pilaakaan. Guinea on muutenkin maailman vähiten vierailtujen valtioiden listalla. Esimerkiksi vuoden 2013 aikana maassa vieraili 56 000 henkeä. Se on sentään paljon enemmän kuin Guinea-Bissaussa (7 500 kävijää), josta olin tulossa!

Yritin aluksi keskustaan, mutta ei haitannut, vaikken sinne heti päätynytkään. Kävelin vesilätäköitä väistellen kaupungista etelään vievälle tielle ja sitä edelleen “kaupungin portille” saakka. Tämä iso valtaväylä on päällystetty, mutta jos poikkeaa sivukaduille, ovat ne kuraisia ja kuoppaisia. Matkalla ostin tonnilla (noin 0,1 euroa) grillatun maissintähkän ja bongasin sattumalta Fouta Djallonin aluetta esittelevän museon. Se oli suljettu. Liekö syynä rahapula, sadekausi vai ebola. Kävijäpulaan eivät Länsi-Afrikan museot sentään kaadu, sillä seutu on täynnä kävijättömiä, mutta toimivia museoita!

Otin museon liepeiltä mopotaksin Labén keskustaan. Jo kyydin aikana sai hyvän käsityksen tästä suurten korkeuserojen kaupungista. Jäin kyydistä kaupungin pikkuisen protestanttisen kirkon vieressä. Kun mitään varsinaisia nähtävyyksiä Labésta on turha etsiä, on paikkakunnan parhaaksi nähtävyydeksi mainittava ehdottomasti eläväinen kaupunkikeskusta ja sen ihmiset. Keskustassa vallitsee länsimaalaisen silmään kaaos. Sitä kutsutaan myös afrikkalaiseksi toriksi, joka on levittäytynyt katujen varsille. Vieri vieressä on pikkuisia putiikkeja, joista labélaiset saavat kaiken tarvitsemansa moponosista makaroniin ja riisiin. Tuore ruoka eli vihannekset, liha, kala ja patonki myydään kadulle levitetyiltä kankailta, muovilta tai vaikkapa kottikärryistä. Tai vaihtoehtoisesti muutaman karahkan varaan kyhätystä kojusta, joita on siellä täällä. Pääasiassa ne ovat keskittyneet pariin paikkaan keskustassa. Kaduilla ihmisten joukossa päristelee satoja mopoja, joilla hoituu samalla julkinen liikenne. Mopotaksia (taxi moto) kätevämpää julkisen liikenteen muotoa ei olekaan!

labe8

Vihannesten myyntiä keskustan kaduilla.

labe7

Katunäkymä keskustasta.

labe12

Labén suurmoskeija.

Aikani Labén katuja koluttuani, lähdin lähestymään kaupunkikuvaa hallitsevaa suurmoskeijaa. Moskeijaan eivät vääräuskoiset pääse, joten kiertelin rakennusta vain aitojen ulkopuolelta. Moskeijan liepeillä rautakauppaa pitävät miehet huutelivat juttusille. Halusivat toivottaa tervetulleeksi. Eräs heistä puhui englantia työskenneltyään aikaisemmin englanninkielisessä Liberiassa. Puhe kääntyi tietenkin ebolaan, jota ei ole virallisten tietojen mukaan tavattu Labéssa lainkaan. Miehen puhetta saattoi tulkita siten, että kyseessä on vain hallituksen yritys suojella guinealaisittain merkittävää kaupunkia paniikilta ja että ebolaa oli kaupungissakin ollut. Virallisesti asia on vain haluttu kieltää. Näinpä sitten myöhemmin eräässäkin kaupassa vaikeasti askeltaneen kauppiaan, jolta valui nenästä ja polvista verta. Seuraavana päivänä miehen kauppa oli suljettu, mutta siltikään Labé ei virallisesti saanut edelleenkään omaa ebolatapaustaan, vaikka mielenkiinnolla seurasin WHO:n ebolaraportteja viikkoja oman käyntini jälkeen. En silti jaksa uskoa, että minulla olisi ollut niin huonoa tuuria, että olisin päässyt näkemään ebolatapauksen ja vieläpä virallisesti ebolattoman Labén parhaalla kauppapaikalla.

Jos jo moskeijaan meno oli kielletty (ihan ymmärrettävästi toki), haluttiin minulta kieltää myös valokuvaus kaupungin kaduilla, vaikka sen mahdollisimman huomaamattomasti pyrinkin suorittamaan. Herätin jo ilman kameraakin huomiota vain olemalla koko tienoon ainoa valkoihoinen. Guinean viranomaiset suhtautuvat hyvin vainoharhaisesti valokuvaukseen ja nytkin poliisi havaitsi minut ja huudahti kiukkuisesti. Otin samantien toisen suunnan, eikä poliisi lähtenyt seuraamaan. Guinean poliisi on pahamaineinen ja korruptoitunut. Luullakseni se yhdessä rajaviranomaisten, sotilaiden ja santarmien kanssa on maan suurin rikollisliiga. Valitettavasti.

labe9

Mopojen määrä Labén kaduilla on uskomaton.

labe10

Vähän hiljaisempi katu. Täällä valokuvauksen halusi kieltää vanha rouva, vaikken häntä kuvannutkaan. Ostin tältä munkkeja sitten.

Olin päämäärättömän kävelyni aikana yrittänyt etsiä kaupungista nettikahvilaa, sillä Hotel Tatassakaan ei ole wifiä, eikä missään muuallakaan viimeisen viikon aikana. Otin lopulta mopotaksin, jolla hetkisen kesti ymmärtää sanat cyber café ja internet. Lopulta parin hudin jälkeen samanikäiseksi kanssani osoittautunut mopotaksari kuitenkin löysi toimivan nettikahvilan. Lueskelin netistä samana päivänä uutisoidusta lupaavasta ebolarokotteesta, joka antaa lähes sataprosenttisen suojan tautia vastaan. Rokotetta oli testattu juurikin Guineassa. Harmittavasti Suomen lehdistö ei vain päättänyt juttujaan sanoihin “Oletko Guineassa? Jaa kokemuksesi paikan päältä!”. Olisin ollut! Tunnin netinkäyttö maksoi 5 000 frangia (noin 0,6 euroa).

Nettisurffauksen jälkeen oli nälkä. Labéssa on pakko olla ravintoloitakin, mutta ostin silti kadulta kuuluisan labélaispatongin, pitkän pötkylän, joka oli pakko taittaa kahtia. Sen kylkeen ostin pienestä kaupasta kanasäilykkeen ja kadulta tertun banaaneja. Juomaksi löysin neljänneltä eri myyjältä Fanta-tölkin. Matka takaisin Hotel Tataan ei ollut yksinkertaisimmasta päästä, sillä mopotaksikuski ei millään ymmärtänyt, että tahdoin hotelliin, en Tata-nimiseen kaupunginosaan. Tietenkään Hotel Tata ei sijaitse tuossa nimikkokaupunginosassaan. Pyysimme neuvoja ja niitä saimme. Viiden miehen voimin tutkimme esittelemääni karttaa, johon hotellini oli merkitty. Yleensä kartat ovat yhtä tyhjän kanssa, sillä niitä ei osata tulkita. Nyt päätin kokeilla (tuloksetta), kun puhe ei mennyt perille ja yksi “neuvonantajista” sattui olemaan sotilas. Lopulta mopotaksini vei minut toiseen hotelliin väittäen sen olevan omani. Otin tämän hotellin edestä toisen mopotaksin, joka onnekseni tiesi Hotel Tatan.

labe13

Labén kaduilla käy vilske.

labe11

Kulman takana toimivan huonekaluverstaan “tehtaanmyymälä”.

Illaksi olin sopinut hotellille tapaamisen Fouta Trekkingin poikien kanssa. Kyseessä on Fouta Djallonin alueen pikkukyliin, vesiputouksille ja muutenkin villiin luontoon suuntautuvia retkiä tekevä yritys. Paikalle saapui ranskaa puhuva opas englantia taitavan tulkkinsa kanssa. He suosittelivat minulle kolme päivää ja kaksi yötä kestävää trekkausta perinteisiin alkuasukaskyliin. Hinnaksi olisi tullut 600 000 frangia (noin 75 euroa), minkä lisäksi miehet olisivat järjestäneet minulle vaelluskengätkin, koska olin matkassa sandaaleilla. Emme päässeet kauppoihin, sillä sadekaudella metsässä ranskaksi rämpiminen ei nyt yhtäkkiä kiinnostanutkaan ja hintakin oli aika kova. Halusin vain jatkaa matkaani kohti Conakrya.

Ebolan varjo Guinean matkailun yllä

Tällä hetkellä länsiafrikkalainen Guinean tasavalta tunnetaan maailmalla ennen kaikkea ebolasta. Maa on viimeisimmän ja toistaiseksi pahimman ebolaepidemian alkukoti.

Vietin Guineassa heinä-elokuun 2015 taitteessa kahdeksan päivää, enkä nähnyt maassa ainuttakaan toista turistia ja muita valkoisiakin vain yhden käden sormilla laskettavan määrän. Ebola on tehnyt tehtävänsä, vaikka maa jo ennen epidemiaakin oli kaikkea muuta kuin tunnettu matkailumaa: maassa kävi vuonna 2013 yhteensä 56 000 kävijää, minkä vuoksi maa on maailman 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 20. Afrikan mittakaavassa maa on kuudenneksi vähiten vierailtu maa. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

Matkailu ei siis ole merkittävä elinkeino Guineassa, mutta ainakin pääkaupungin Conakryn hotellit ja ravintolat ovat suuresti kärsineet. Kärsimystä on lisännyt myös se, että Guinea oli jo ennen epidemiaakin yksi maailman köyhimmistä maista, ja se sijoittuu koulutusta, tulotasoa, elinajanodotetta ja elämänlaatua mittaavalla inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) sijalle 179, kun kaikkiaan maita siinä on 187. Näin ollen ebolan vaikutus yhteiskuntaan ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen on ollut murskaava.

ebola1

Ebolasta kertova kansankielinen mainos Dalabassa.

Tällä hetkellä hyvää vauhtia ohi menossa oleva ebolaepidemia alkoi joulukuussa 2013 Meliandoun kylästä eteläisestä Guineasta, Sierra Leonen ja Liberian rajojen läheisyydestä. Kaksivuotias Emile-poika oli leikkinyt kylässä olleessa ontossa puussa, niin kuin kylän lapsilla oli tapana. Puu oli afrikanhännäkkölepakoiden asuinpaikka ja on arveltu, että poika sai ebolan lepakoiden ulosteista. Lepakoiden kun on todettu kantavan ebolavirusta ja selviävän siitä hengissä. Joskin viruksen kantaminen on ilmeisesti harvinaista. Lepakot kuuluvat myös guinealaisten ruokavalioon.

Joka tapauksessa: ensin kuoli poika, sitten pojan kolmevuotias sisko, minkä jälkeen tauti vei äidin ja lopulta myös isoäidin. Perheen nitistettyään tauti jatkoi leviämistään. Pitkään ei tunnuttu tietävän mikä tämä mystinen tauti oli, sillä Guineassa, eikä Länsi-Afrikassa ylipäänsäkään ollut aiemmin tavattu ebolaa. Guineasta tauti levisi naapurimaihin Sierra Leoneen ja Liberiaan. Ennen Guineaa, ebolaa oli tavattu vain keskisessä ja itäisessä Afrikassa trooppisten sademetsien läheisyydessä.

ebola5

Jonkinlaista sademetsää Guineassa.

Mikä ebola?

Ebola on viruksen aiheuttama verenvuotokuume. Tauti tappaa yli puolet sairastuneista. Ebola leviää ihmisestä toiseen sairastuneen tai kuolleen ihmisen ruumiineritteiden, kuten syljen, veren, hien tai virtsan kautta. Suojaamaton seksikontakti ebolaa sairastavan tai siitä toipuvan kanssa on myös tartunnan lähde. Niin ikään suora kosketus elävään tai kuolleeseen villieläimeen, kuten lepakoihin ja apinoihin, voi huonolla tuurilla tartuttaa. Samoin villieläinten eli niin kutsutun bush meatin syöminen ebola-alueilla voi tartuttaa ebolan syöjään.

Ilmateitse ebola ei tartu, vaan suora kontakti on oleellinen. Myöskään esimerkiksi rahaa käsittelemällä, pilaantunutta ruokaa syömällä tai uima-altaassa polskimalla ei ebolaa voi saada.

Taudin oireita ovat kuumeen lisäksi nivel- ja lihaskivut, päänsärky, oksennus, ripuli, ruokahaluttomuus, vatsakivut, yleinen heikkous sekä sisäiset ja ulkoiset verenvuodot. Ebola itää 2-21 vuorokauden kuluessa.

Ebolaviruksen saa tuhottua pesemällä käsiä saippualla. Myös kloorikäsittely tuhoaa viruksen, eikä se juuri elä kuivilla pinnoilla saati auringonvalossa.

ebola2

Käsienpesusankoviritys Conakryn katolilaisessa katedraalissa.

Miten ebola näkyy Guineassa?

Ebola ei vaikuta satunnaisen matkailijan elämään juurikaan. Ihmiset halailevat ja kättelevät toisiaan normaalisti. Ja niin kättelin minäkin. Ebola näkyy katukuvassa lähinnä siinä, että kaupungeissa ja kylissä on siellä täällä käsienpesuämpäreitä, joissa ihmisten tulisi säännöllisesti pestä kätensä saippualla. Suurissa kaupungeissa, kuten Labéssa, Conakryssa ja Kankanissa näitä ämpäreitä on välillä vieri vieressä katujen varsilla. Joka tapauksessa ämpäri on aina vähänkin merkittävän liiketilan edessä kadulla. Esimerkiksi, kun menet postiin tai ravintolaan, peset portailla aluksi kätesi! Noh, ei sitä kukaan valvo pesetkö vai et.

Dalaban kaupungissa näin suurehkon ja huomiotaherättävän pulaarinkielisen ebolakyltin. Conakryn majapaikassani majoittui joitain ebolatyöntekijöitä, mutta ei heitä kaupungin kaduilla näkynyt. Conakryn Palais du Peuple -rakennuksen julkisivuun oli vedetty valtava kangas, jossa julistettiin taistelua ebolaa vastaan. Kaupungissa bongasin myös kyltin, jossa kehotettiin olemaan syrjimästä ebolasta selvinneitä. Mitään tarkastuspisteitä, missä ihmisten kuumeita mittaillaan, ei Guinean teiden varrella eteeni tullut. Tai pääkaupungin Conakryn ulosmenotiellä sellainen ilmeisesti oli, mutta sen kautta eivät ajaneet kaikki. Eli mikäli sairastaa ebolaa, sen voi halutessaan helposti kiertää.

Malin Guinean-suurlähetystössä minulta mitattiin kuume, samoin tehtiin kahdesti maasta poistuttaessa Guinean ja Malin välisellä rajalla. Guinean puolella rajaa pestiin kädet saippualla ja mitattiin kuume. Malin puolella rajaa kuume mitattiin uudelleen, minkä lisäksi otettiin yhteystiedot ylös, kysyttiin minne on matkalla ja montako päivää aikoo viettää Malissa. Malin puoleisella raja-asemalla oli valmiina sängyillä varustettu teltta mahdollisia ebolapotilaita varten.

Muuten ebolaan ei pahemmin törmää. En esimerkiksi nähnyt ainuttakaan ebola-aiheista seinämaalausta, joista on ollut kuvia lehdistössä. Toisaalta suomalainen media varmasti seuraa enimmäkseen englanninkielistä lehdistöä, joka puolestaan on luultavasti ollut enemmän kiinnostunut englanninkielisistä Sierra Leonesta ja Liberiasta. Guinea ranskankielisenä on mielestäni ollut vähän pimennossa.

Lehdistössä on kerrottu myös siitä, kuinka jotkut guinealaiset kieltävät ebolan olemassaolon ja/tai syyttävät sen olevan länsimaiden salajuoni. Guinealaista elämänmenoa vain kahdeksan päivää seuranneena en voi sanoa tuntevani maata, enkä tiedä, mitä guinealaiset keskimäärin ajattelevat. Suurin osa tuntui tiedostavan asian ja pesi tunnollisesti käsiään. Pari kansalaista, joiden kanssa juttelin, kielsi koko ebolan olemassaolon. “Oletko sinä nähnyt ebolaa? Niin! En ole minäkään! Ebola ei ole todellinen!”

Todettakoon vielä se, että toistaiseksi ebolalta välttyneessä Guinea-Bissaussa ebola on paljon enemmän esillä kaikkialla olevina julisteina ja käsienpesukehotuksina. Niitä on jopa autojen ikkunoissa!

ebola3

Rivistö käsienpesuämpäreitä Kankanin yliopiston pihamaalla.

Tilanne elokuun ja marraskuun alussa 2015

Vieraillessani Guineassa 30.7.-7.8. välisen ajan, maassa oli muutamia ebolatapauksia. Saavuin maahan viikolla 31, jolloin Maailman terveysjärjestö (WHO) raportoi yhden uuden tapauksen. Seuraavalla viikolla, jolloin poistuin, uusia tapauksia ilmoitettiin kaksi. Tapaukset olivat pääkaupungin Conakryn alueella sekä Sierra Leonen rajan läheisyydessä Forecariahin alueella.

Nyttemmin, marraskuussa 2015, Guineassa tavataan edelleen muutamia tapauksia lähes viikoittain. Viimeisimmän, 4.11., julkaistun WHO:n raportin mukaan viikolla 44 uusia tapauksia todettiin yksi. Edelleen tapaukset tuntuvat keskittyvän Conakryn ja Forecariahin alueille.

Marraskuun alussa 2015 Länsi-Afrikan epidemia on menossa ohi. Kaikkiaan ebolaan on sairastunut 28 607 henkeä, joista kuollut on 11 314. Nämä ovat virallisia lukuja. Todellisuudessa sairastuneiden lukumäärä lienee suurempi. Suurin osa tapauksista on ollut Guinean lisäksi sen naapureissa Sierra Leonessa ja Liberiassa, mutta hajatapauksia on ollut siellä täällä, kuten Malissa ja Nigeriassa. Nykyisin ebola leviää enää ainoastaan sen alkukodissa, Guineassa. Muut maat ovat saaneet sen nitistettyä.

Guineaa ei kuitenkaan missään nimessä kannata enää pelätä. Vuosi sitten tilanne oli toinen, kun tapauksia tuli satoja viikoittain. Matkailijan riski saada tartunta on WHO:n, ECDC:n ja kotoisen THL:n mukaan hyvin pieni. Maa on taas avoinna ja lentoyhtiöt ovat avanneet yhteyksiään uudelleen tai suunnittelevat tekevänsä niin. Suomen ulkoministeriökin on poistanut jo 16. kesäkuuta oman Guineaa, Sierra Leonea ja Liberiaa koskevan matkustustiedotteensa. Aiemmin se kehotti välttämään tarpeetonta matkustamista ebolasta kärsiviin maihin, vaikka samalla totesi, ettei epidemia “muodosta merkittävää tartuntariskiä alueella matkaileville tai oleskeleville suomalaisille“. Sen sijaan esimerkiksi Britannian ulkoministeriö kehottaa omassa tiedotteessaan edelleen välttämään tarpeettomia vierailuja maassa.

Suomalaisen median antama kuva on kovin erilainen kuin todellisuus paikan päällä.

ebola4

Ebola ei tartu rahan välityksellä. Kuvassa on guinealainen 500 frangin (noin 0,06 euroa) seteli, kuten selvästi voi havaita.

Lähteet:

  1. Ulkoministeriö: Ebola romuttamassa hyvin alkaneen kehityksen Länsi-Afrikassa
  2. Yahoo! News: Guinea hotels, restaurants feel fallout from Ebola
  3. Yle Uutiset: Ebolan jäljittäjät: Epidemia alkoi lasten leikeistä
  4. Yle Uutiset: Ebolaan kuollut jo noin 5 000 – katso päivitetty tautitilanne kartalta
  5. THL: Ebola
  6. Ulkoasiainministeriö: UM suosittelee välttämään tarpeetonta matkustamista Guineaan ja Sierra Leoneen sekä noudattamaan varovaisuutta Liberiassa
  7. WHO: Ebola Situation Report – 5 August 2015
  8. WHO: Ebola Situation Report – 12 August 2015
  9. WHO: Ebola Situation Report – 4 November 2015

Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

30.-31.7.2015

Gabúlla ei ole tarjota nähtävää ja koettavaa juuri yhtä iltapäivää pidemmäksi aikaa. Oli siis aika vaihtaa maisemaa ja maata. Aamuhämärässä lähdin kävellen kahden kilometrin päässä hotellistani olevalle kaupungin puskataksiasemalle. Mopotakseja ei ollut missään, eikä toisaalta myöskään oikeita takseja. Toki sellaisen olisi varmasti saanut tilattua edellisiltana, mutta tuskinpa olisi saapunut aamukuudeksi minua noutamaan.

Kävelymatka halki heräävän Gabún oli suoritettu nopeasti. Yöllä oli taas satanut kaatamalla tuntikaupalla ja ilma oli raikas. Jos se nyt raikas voi tropiikissa sadekaudella koskaan olla. Puskataksiasema oli myös vasta heräämässä. Mamat virittelivät kahvipannujaan ja aamupalatarjoilujaan.

gabu12

Gabún puskataksiasema on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta.

Guinea-Bissaussa (tai ainakaan Gabússa) ei nähtävästi kannata kiirehtiä aamuisin, sillä puskataksit eivät lähde vielä kuudelta, eivätkä seitsemältäkään. Hyvä jos jonnekin menevä auto täyttyy kahdeksaan mennessä. Istuskelin Guineaan lähtevien autonromujen vieressä tunnin verran, eikä paikalle saapunut vielä edes lipunmyyjää. Autoista tosin kömpi uneliaita guinealaiskuskeja ja näiden apupoikia. Rahanvaihtajakaan ei kahdeksaan mennessä ilmaantunut paikalle. Guineassa kun on oma rahayksikkönsä, frangi.

Yritin kysellä muilta Guineaan-menijöiltä, lähtisikö mikään auto Labén kaupunkiin. En saanut kunnon vastauksia. Kaikki käskivät vain odotella ja minähän odottelin. Kahdeksan jälkeen eräs mies sitten tuli kyselemään, minne olin matkalla. Hän oli Bissaussa töissä ollut guinealaismies, Habiboulaye nimeltään. Myös hän oli matkalla Labéen, kotiinsa. Hän kertoi, ettei Gabústa luultavasti olisi puskataksia suoraan Labéen, vaan matka olisi tehtävä osissa. Ensimmäiseksi ostimme lipun Guinea-Bissaun ja Guinean rajalle Buruntumaan. Jälleen minulta pyydettiin reilua ylihintaa, mutta uuden tuttavuuteni puututtua peliin, laski hinta normaalille tasolle.

gabu13

Toinen näkymä Gabún puskataksiasemalta. Johonkin kohteeseen kuljetaan nähtävästi “mukavasti” uudehkolla pakettiautolla. Takana roikkuu kuljettajan apupoika, joka hoitaa esimerkiksi auton lastauksen.

Lipunoston jälkeen menin Habiboulayen kanssa Gabún pääkadun varressa olevaan ravintolaan aamupalalle, joka tosin vaihtui aamukaljaksi. Itseäni ei aamuolut kiehtonut, joten otin vain Coca-Colan. Palattuamme takaisin puskataksiasemalle, jatkoimme odottelua.

Gabússa saa ensimmäisen kosketuksen guinealaiseen julkiseen liikenteeseen, sillä myös täältä rajalle lähtevät autot ovat niin kutsuttuja neuf-placeja eli ne ottavat “normaalin” seitsemän sijaan vähintään yhdeksän matkustajaa. Apukuskin paikalla istuu kaksi, keskellä neljä ja takana kolme. Matkustusmukavuus on tuntematon käsite tässä osassa maapalloa.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja matkustajat pakkautuivat ikivanhaan farmari-Peugeotiin. Katolle ei tällä kertaa mennyt kukaan. Odottelin vielä tässäkin vaiheessa vaihtorahoja lipustani, joten nostin taas äläkän ja viivästytin lähtöä parilla minuutilla. Nyt minulla oli sentään tulitukena Habiboulaye. Afrikkalaiset lipunmyyjät kun luulevat, että valkoinen unohtaa vaihtorahat tai antaa asian vain olla. Ja jos valkoinen ei unohdakaan, eikä halua antaa asian olla, lipunmyyjien strategia on yrittää saada valkoinen autoon istumaan kertomalla, että saa rahat siellä. Sitten yhtäkkiä ollaankin jo menossa ja valkoinen jää ilman rahojaan. Jälleen oikeus toteutui ja jostain minulle kiikutettiin puuttuva seteli. Olen vaikea asiakas ja ylpeä siitä.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt. Itse asiassa en ollutkaan Gabúun mennessä kokenut yhtä huonoa autoa. Pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle. Ovi roikkui lähes maassa, eikä ollut toivoakaan saada sitä pysymään kiinni. Kuljettaja sitoi oven kiinni runkoon köydenpätkällä ja niin matka alkoi. Sisustus oli varsin karu, sillä verhoilut olivat penkkiä lukuun ottamatta poissa, eivätkä mittaritkaan toimineet. Ne ovat tarpeettomia joka tapauksessa, sillä poliisi sakottaa ylinopeudesta, kun siltä tuntuu. Myös tuulilasinpyyhkijät olivat hajalla. Sadekuuron sattuessa muuten kaistapäisesti kuoppaisella kärrypolulla ajellut kuljettajamme hillitsi hieman vauhtia ja silloin tällöin pyyhki sivuikkunan kautta pyyhkeellä tuulilasia.

Kuljettajamme oli nuori poika ja kysyessäni tämän nimeä, totesi hän juhlallisesti olevansa General. Hän ja muut matkustajat olivat tämän alueen kansaa, fulbeja, ja kiinnostuneita satunnaisesta valkoisesta eurooppalaisesta heidän maillaan. Koska en vielä tässäkään vaiheessa osannut Guinea-Bissaun lingua francaa, kreolia, yritti kuski ja vierustoverini puhella minulle omalla kielellään, pulaariksi. Viime kesältä Mauritaniasta muistin muutamia pulaarin sanoja ja matkustajat olivat niitä lausuttuani haltioissaan. Tietenkin Mauritaniassa puhuttava kieli eroaa Guinea-Bissaussa puhuttavasta, mutta sain silti edes hieman kunnioitusta. Perillä Buruntumassa kiitin kuljettajaa pulaariksi ja siitäkös riemu repesi. Kuski kailotti, että täällä on branco, joka puhuu pulaaria. Muutama paikallinen vanhempi herra tuli jostain kättelemään.

Buruntuma on pikkuinen kyläpahanen, jossa tien toisella puolella olevassa rakennuksessa kävin leimauttamassa itseni ulos Guinea-Bissausta. Ei ongelmia, ei kysymyksiä, eikä lahjuksia. Toisella puolella on tulli, jossa minua pyydettiin avaamaan rinkka. Avasin ja sain sulkea sen saman tien. Ei mitään ongelmia. Olin vapaa siirtymään Guinean tasavaltaan.

Guinean raja-asema on nimeltään Kandika ja se on muutaman kilometrin päässä Buruntumasta. Sinne kuljetaan guinealaisella puskataksilla ja kyyti maksaa 5 000 Guinean frangia (noin 0,6 euroa) tai 500 Länsi-Afrikan frangia (noin 0,75 euroa). Auto odottaa Guinea-Bissaun tullin vieressä ja siitä alkaa myös ranskankielinen Länsi-Afrikka. Tervehdin auton kuljettajaa portugaliksi ja tämä suu virneessä korjasi, että täällä sanotaan kyllä bonjour! Tähän puskataksiin ehti minun lisäkseni kolme Gabústa tullutta matkustajaa.

Matka Buruntumasta Kandikaan on huonoa tietä. Pääsimme perille kymmenessä minuutissa. Viranomaiset katsoivat kaltaistani harvinaisuutta pitkään, mutta en välittänyt, vaan päätin selviytyä rajasta ilman lahjuksia. Etukäteen olin lukenut, että Guinea on läpeensä korruptoitunut ja että viranomaiset (poliisit, santarmit, sotilaat ja rajaviranomaiset) röyhkeästi keräävät palkkansa korruptiolla. Kun Suomi oli Transparency Internationalin vuoden 2014 korruptiolistauksessa kolmanneksi vähiten korruptoitunut valtio, löytyi Guinea sijalta 145. (Lähteet: [1])

Ensimmäinen rajakoppi oli hämärä ja siellä istui mies, joka vain vilkaisi passiani ja kysyi, mitä teen täällä ja mihin olen menossa. Tästä se ranskan puhuminen taas alkoi. Sentään ymmärsin kysymykset ja osasin niihin vastata. Läpihuutojuttu. Ei lahjuksia. Seuraavaksi menin vastapäiseen rakennukseen. Se on tulli, jossa ranskankieliset kysymykset olivat jo liian vaikeita, mutta yksi miehistä osasi jostain syystä englantiakin. Tullimiehet olivat siviiliasuissaan ja kysyivät, mitä minulla on rinkassa. Kerroin, että vaatteita. Se riitti. En joutunut avaamaan laukkuani, enkä vieläkään maksamaan lahjuksia! Kolmannessa kopissa syynättiin passi tarkemmin. Olin hyvällä tuulella, koska rajanylitys oli mennyt toistaiseksi niin hyvin. Ja niin se meni loppuun saakka! Leima tuli passiin viisumin viereen parin kysymyksen jälkeen. Passintarkastaja oli hyvillään, kun kerroin olevani turisti ja meneväni Labéen. Lopuksi mies vielä toivotti tervetulleeksi Guineaan. Kandikan raja ei siis ainakaan tällä kertaa vastannut mielikuvieni korruptoitunutta Guineaa. Yhtä helpolla ei päässyt Gabústa saakka tullut ystäväni Habiboulaye. Hänen passinsa oli pantu jo ensimmäisessä kopissa pöytälaatikkoon. Mies pyysi minulta 500 Länsi-Afrikan frangia, sillä hänen jo maksamansa viisisatanen ei ollut tarpeeksi. Tonnilla pöytälaatikko (noin 1,5 euroa) avautui ja Guinean kansalainen pääsi kotimaahansa.

Rajamuodollisuuksista selvittyämme ostimme paikat 15 kilometrin päähän Saréboidoon menevästä puskataksista, joka oli tietenkin taas neuf-place. Hinta oli 8 000 Guinean frangia eli noin euron. Lipunmyyjä ei ollut mitenkään miellyttävä henkilö ja selitti minulle asioita pulaariksi. En ymmärtänyt puheesta yhtään mitään. Samaan autoon tuli myös edellisenä päivänä Bissausta Gabúun kanssani tullut vanhempi guinealaispariskunta. He olivat matkalla kotiinsa Saréboidon laitamille.

Autossa istuessa tuli outo fiilis, sillä olin nyt samassa maassa pahamaineisen ebolaviruksen kanssa. Saisinko viruksen vierustoverista. Voisinko kätellä ketään. Toki tämä Guinean pohjoisosa on toistaiseksi välttynyt tautitapauksilta ja muutenkin epidemia oli heinäkuun lopulla 2015 menossa ohitse. Habiboulaye tuskin ajatteli ebolaa. Hän ilmoitteli tällä lyhyellä matkalla Saréboidoon pariinkin kertaan, että nyt näkyisi apinoita. En minä vaan nähnyt! Lehmiä oli niidenkin edestä.

Saréboido on lohduton, yhden tien varteen muodostunut, pikkukaupunki, jossa vaihdoimme jälleen puskataksia. Ensin kuitenkin vaihdoin rahaa Guinean frangeiksi. Yksi euro on noin 8 000 frangia ja maan suurin käytössä oleva seteli on käytännössä kymppitonnin seteli (noin 1,25 euroa). Toisin sanoen rahaa on aina kuin roskaa!

nippuguineanrahaa

Nippu Guinean frangeja. Kymppitonniin on kuvattu pikkulapsen ja ananaksen kuva.

Puskataksi Saréboidosta Koundaraan ei ollut enää edes yhdeksänpaikkainen neuf-place, vaan nyt matkustajia oli oikeasti niin paljon kuin vain mahtuu. Minä ja Habiboulaye istuimme apukuskin paikalla ja vieressäni istui nainen, jonka jalat olivat vaihdekepin molemmin puolin. Peugeot 505 GTI:n keskiosassa istui tiiviisti neljä ihmistä, takana kolme ja katolla kaksi. Kaiken kruunasi se, että muinaisen automme ratti oli oikealla (eli väärällä) puolella! Maisemat olivat kyllä tiiviistä tunnelmasta huolimatta huikeat! Maroun kylän jälkeen tien varressa on muutaman kilometrin pituinen upea tasalakinen, pitkämäinen ja korkea kalliomuodostuma, josta nyt ei vain kerrota missään mitään. En tiedä edes sen nimeä. Harmittavasti auton rengas ei hajonnut, että olisin päässyt ottamaan kuvia.

koundara

Tällä autolla tulimme Saréboidosta Koundaraan ja nyt odottelemme Habiboulayen kanssa jatkoyhteyttä Labéen.

Matka Saréboidosta Koundaraan taittui tunnissa ja perillä vastassa oli kaupunki, jossa keskustan kadut olivat hyvässä päällysteessä! Jos olisin ollut fiksu, olisin jäänyt Koundaraan yöksi, mutta Habiboulayen yllyttämänä sovimme lähtevämme päivän viidennelle osuudelle kohti Labéa viidennellä eri autolla. Ensin kuitenkin söimme. Jatkoetapin hinnaksi sovimme 110 000 frangia (noin 13,75 euroa). Se sisälsi matkalaukun hinnankin ja minulle luvattiin paikka apukuskin paikalta. Lopulta apukuskin paikka ei ollutkaan tyhjä, vaan minulle oli myyty siitä toinen puolikas. Olin pettynyt ja petetty, mieleni teki lyödä hanskat tiskiin ja jäädä yöksi Koundaraan. Lopulta kömmin kyytiin. Apukuskin paikalle piti kömpiä kuskin ovesta, koska oma ovi ei tällä kertaa auennut lainkaan. Kysymyksessä oli taas neuf-place, jossa sisällä oli yhdeksän matkustajaa ja katolla kolme. Yhteensä autolla matkusti siis 13 henkeä.

Ensimmäiset vajaat sata kilometriä taittuivat auringonpaisteessa ja erinomaista asfalttia pitkin. Ja tien Labéen piti olla surkeaakin surkeammassa kunnossa! Sellaiseksi se muuttui vähitellen. Lopulta tie ei ollut oikeastaan tie, vaan mutkitteleva kärrypolku, jolla nyt vain ajettiin. Sadekauden vuoksi tie oli entistä huonommassa kunnossa: täynnä valtavia veden paljastamia kivenlohkareita ja vesilätäköitä. Monet vieläpä niin syviä, että vettä tulvi jalkatilaan niitä ylitettäessä. Sandaalit ovat hyvä jalkinevalinta tälle tieosuudelle!

guinea1

Puskataksimme jumissa jossain Koundaran ja Labén välillä. Kaikki matkustajat eivät ole kuvassa.

guinea5

Guinealainen tietyömaa. Ehkä vielä joskus tietä voi kutsua tieksi.

guinea2

Metsää paikalta, jossa jäimme kiinni.

Ensimmäisen kerran jäimme jumiin pari tuntia ennen pimeää. Auto jäi kiinni pohjastaan, eikä lähtenyt liikkeelle vaikka vain kuski istui paikallaan ja muut työnsivät. Reilun puolen tunnin lapiointitauko tarjosi minulle mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Olimme sentään jääneet kauniiseen paikkaan jumiin (rumia paikkoja ei tosin tainnut Guineassa ollakaan): tie kulki sillä kohdalla laakson reunoja pitkin ja tieltä oli hyvät näkymät kauas. Kasvillisuus on rehevää sademetsää. Jumissa ollessamme tein huomion, että tiellä ei juuri muita kulkenut, sillä vain yksi moottoripyörä ohitti meidät. Ja kun matka sitten jatkui, muut tielläliikkujat olivat lähinnä lehmiä, jotka parveilivat tiellä. Katolla matkustaneet pojat pyrkivät niitä parhaansa mukaan hätistelemään huuteluillaan. Lopulta kuski ei enää välittänyt, vaan ajelimme pitkän matkamme aikana usean tahallisen lehmäkolarin räkäisen naurun raikuessa katolta. Kyllähän siinä oli hymy herkässä itse kullakin matkustajalla, kun kokoonsa luottaneet elikot saivat osumia ja pelästyneenä hypähtelivät sivuun!

Tien varrella ei ollut kuin kourallinen kyliä ja vain yhdessä poliisi piti korruptioratsiaa. Auto seis, poliisi kävelee laiskasti kopistaan, vastaanottaa kuljettajalta kymppitonnin (noin 1,25 euroa) setelin ja poistuu. Sanaakaan ei vaihdeta. Tämä on valitettavasti guinealainen todellisuus. Sen sijaan usean sillan, ihan mitättömänkin, vieressä seisoi sotilas aseensa kanssa. Strategisia kohteita, totta tosiaan!

guinea4

Puskataksimme Gambiajoen rannassa odottelemassa lossia. Vasemmalla olevista kojuista saa ostettua ruokaa ja juomaa.

Auringonlaskun aikana saavuimme Gambiajoelle, jonka yli kuljetaan edelleen lossilla. Eikä millä tahansa lossilla, vaan se vedetään yli vuolaan virran edelleen käsipelillä. Lossimiehistä on lähitulevaisuudessa tulossa työttömiä, sillä viereen oli rakenteilla silta. Kiinan kansantasavalta sponsoroi. Joen ylitys tapahtui seitsemän aikoihin illalla ja ajattelin, että olisimme tunnin tai parin kuluttua perillä Labéssa. Gambiajoelta Labéen kun kartan mukaan on alle 50 kilometriä. Ajoimme väliä tien kunnon vuoksi noin kahdeksan tuntia. Välillä oli poistuttava sateiseen ja pimeään Guinean yöhön ja käveltävä joitain pätkiä. Kuljettaja ei halunnut jäädä kiinni ja toisaalta halusi päästä jyrkät mutaiset mäet kerralla ylös. Kerran matka meni kävelyksi, kun toinen puskataksi oli jäänyt jumiin mutaiseen rinteeseen. Paikalle oli kerääntynyt muutamien puskataksien “ruuhka”. Tässä vaiheessa kuljettajamme ei halunnut odotella ja kaasutteli riskillä liukasta mäkeä ylös. Me matkustajat kannustimme kuralätäköissä ja auto nousi kuin nousikin mäen ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ikuisuudelta tuntunutta matkaa.

guinea3

Heinäkuun lopulla 2015 Gambiajoki ylitettiin vielä lossilla käsipelillä. Viereen on valmistumassa silta.

Labéssa olimme aamuneljältä. Sinne saapuessamme uusi ystäväni Habiboulaye kajautti takapenkiltä “Welcome to Labé, brother!” Perillä Labén puskataksiasemalla matkustajat huokaisivat helpotuksesta. Osa oli tulossa Senegalin Dakarista saakka ja minä sentään vain 370 kilometrin päästä Gabústa, viidellä eri autolla! Aikaa tuohon matkaan upposi noin 19 tuntia. Myös väsynyt kuljettajamme huokaisi syvään. Tämä oli polttanut matkan aikana neljä tai viisi askia tupakkaa. Loppumatka oli kulunut kuunnellessa miehen kännykästä guinealaista musiikkia.

Habiboulaye johdatti minut parin sadan metrin päässä puskataksiasemasta sijaitsevaan hotelli Faningoon, jonka yläkerrassa oli yökerho. Katu Faningon edustalla oli aamuyöstä neljän aikaan täynnä juhlakansaa ja ilotyttöjä. Oli kieltämättä mielenkiintoista pölähtää valkoisena miehenä keskelle Guinean yöelämää rinkka selässä. Hotellin vastaanotto on milloin missäkin. Välillä ulkona muovituolilla, välillä viereisessä varastossa ja nyt se perustettiin erään pöydän ääreen. Yön hinta oli 50 000 frangia (noin 6,25 euroa). Varauskirjaa silmäillessäni totesin, etteipä mokomassa murjussa ole juuri eurooppalaisia kansallisuuksia nähty. Sinne vain oma nimi ja kansallisuus nigerialaisten ja norsunluurannikkolaisten jatkoksi. Ammatiksi merkittiin räyhäkkäästi touriste!

Löysin huoneeni hämyisestä sokkelosta. Huoneen seinät olivat likaiset, lattia oli lakaistu nimellisesti ja vessa ja suihku toimivat napposysteemillä. Sängyssä oli lakana, eikä sitten muuta. Edes tyynyä ei ollut, mutta senhän voi aina tehdä itsekin jostain vaatteesta. Hyttysverkkokin puuttui, enkä voinut virittää omaani mitenkään. Siispä naama täyteen Offia ja makuupussiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla! Yökerhokin hiljeni siinä neljän jälkeen sopivasti. Ihan jees.

Guinean viisumi

Vaikka Suomen passi onkin muka maailman paras, ei se mikään valttikortti ainakaan Länsi-Afrikassa ole. Myös Guinea vaatii suomalaiselta viisumia. Sen saaminen ei ole ollenkaan hankalaa, vaikka maa vähän vainoharhaisen maineessa onkin. Suurlähetystöjä on useammassakin Euroopan maassa, mutta luultavasti helpoin, halvin ja nopein tapa on anoa viisumi jossain Afrikan maassa.

Itse anoin omani Guinean suurlähetystössä Bissaussa. Lähetystö sijaitsee Rua 12 -kadun varrella ja näköetäisyydellä Pensão Creola -hotellista. Viisumia varten tarvitaan passin lisäksi kaksi värillistä passikuvaa, kaksi kopiota passin tietosivusta, yksi kopio Guinea-Bissaun viisumista passissa ja yksi kopio keltakuumerokotustodistuksesta. Lisäksi lähetystössä on täytettävä ranskankielinen lomake, joka ei ranskaa taitamattomillekaan mikään kovin vaikea ole. Konsuli auttaa tarvittaessa, eikä kaikkia kohtia tarvinnut täyttää. Sukunimikin oli tarpeeton tieto tapauksessani. Kuukauden viisumi maksaa 30 000 Länsi-Afrikan frangia (noin 45,7 euroa).

Jos hakemuksen jättää aamulla, voi viisumin saada jo samana iltapäivänä. Muuten saaminen menee seuraavaan päivään.