Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

30.-31.7.2015

Gabúlla ei ole tarjota nähtävää ja koettavaa juuri yhtä iltapäivää pidemmäksi aikaa. Oli siis aika vaihtaa maisemaa ja maata. Aamuhämärässä lähdin kävellen kahden kilometrin päässä hotellistani olevalle kaupungin puskataksiasemalle. Mopotakseja ei ollut missään, eikä toisaalta myöskään oikeita takseja. Toki sellaisen olisi varmasti saanut tilattua edellisiltana, mutta tuskinpa olisi saapunut aamukuudeksi minua noutamaan.

Kävelymatka halki heräävän Gabún oli suoritettu nopeasti. Yöllä oli taas satanut kaatamalla tuntikaupalla ja ilma oli raikas. Jos se nyt raikas voi tropiikissa sadekaudella koskaan olla. Puskataksiasema oli myös vasta heräämässä. Mamat virittelivät kahvipannujaan ja aamupalatarjoilujaan.

gabu12

Gabún puskataksiasema on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta.

Guinea-Bissaussa (tai ainakaan Gabússa) ei nähtävästi kannata kiirehtiä aamuisin, sillä puskataksit eivät lähde vielä kuudelta, eivätkä seitsemältäkään. Hyvä jos jonnekin menevä auto täyttyy kahdeksaan mennessä. Istuskelin Guineaan lähtevien autonromujen vieressä tunnin verran, eikä paikalle saapunut vielä edes lipunmyyjää. Autoista tosin kömpi uneliaita guinealaiskuskeja ja näiden apupoikia. Rahanvaihtajakaan ei kahdeksaan mennessä ilmaantunut paikalle. Guineassa kun on oma rahayksikkönsä, frangi.

Yritin kysellä muilta Guineaan-menijöiltä, lähtisikö mikään auto Labén kaupunkiin. En saanut kunnon vastauksia. Kaikki käskivät vain odotella ja minähän odottelin. Kahdeksan jälkeen eräs mies sitten tuli kyselemään, minne olin matkalla. Hän oli Bissaussa töissä ollut guinealaismies, Habiboulaye nimeltään. Myös hän oli matkalla Labéen, kotiinsa. Hän kertoi, ettei Gabústa luultavasti olisi puskataksia suoraan Labéen, vaan matka olisi tehtävä osissa. Ensimmäiseksi ostimme lipun Guinea-Bissaun ja Guinean rajalle Buruntumaan. Jälleen minulta pyydettiin reilua ylihintaa, mutta uuden tuttavuuteni puututtua peliin, laski hinta normaalille tasolle.

gabu13

Toinen näkymä Gabún puskataksiasemalta. Johonkin kohteeseen kuljetaan nähtävästi “mukavasti” uudehkolla pakettiautolla. Takana roikkuu kuljettajan apupoika, joka hoitaa esimerkiksi auton lastauksen.

Lipunoston jälkeen menin Habiboulayen kanssa Gabún pääkadun varressa olevaan ravintolaan aamupalalle, joka tosin vaihtui aamukaljaksi. Itseäni ei aamuolut kiehtonut, joten otin vain Coca-Colan. Palattuamme takaisin puskataksiasemalle, jatkoimme odottelua.

Gabússa saa ensimmäisen kosketuksen guinealaiseen julkiseen liikenteeseen, sillä myös täältä rajalle lähtevät autot ovat niin kutsuttuja neuf-placeja eli ne ottavat “normaalin” seitsemän sijaan vähintään yhdeksän matkustajaa. Apukuskin paikalla istuu kaksi, keskellä neljä ja takana kolme. Matkustusmukavuus on tuntematon käsite tässä osassa maapalloa.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja matkustajat pakkautuivat ikivanhaan farmari-Peugeotiin. Katolle ei tällä kertaa mennyt kukaan. Odottelin vielä tässäkin vaiheessa vaihtorahoja lipustani, joten nostin taas äläkän ja viivästytin lähtöä parilla minuutilla. Nyt minulla oli sentään tulitukena Habiboulaye. Afrikkalaiset lipunmyyjät kun luulevat, että valkoinen unohtaa vaihtorahat tai antaa asian vain olla. Ja jos valkoinen ei unohdakaan, eikä halua antaa asian olla, lipunmyyjien strategia on yrittää saada valkoinen autoon istumaan kertomalla, että saa rahat siellä. Sitten yhtäkkiä ollaankin jo menossa ja valkoinen jää ilman rahojaan. Jälleen oikeus toteutui ja jostain minulle kiikutettiin puuttuva seteli. Olen vaikea asiakas ja ylpeä siitä.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt. Itse asiassa en ollutkaan Gabúun mennessä kokenut yhtä huonoa autoa. Pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle. Ovi roikkui lähes maassa, eikä ollut toivoakaan saada sitä pysymään kiinni. Kuljettaja sitoi oven kiinni runkoon köydenpätkällä ja niin matka alkoi. Sisustus oli varsin karu, sillä verhoilut olivat penkkiä lukuun ottamatta poissa, eivätkä mittaritkaan toimineet. Ne ovat tarpeettomia joka tapauksessa, sillä poliisi sakottaa ylinopeudesta, kun siltä tuntuu. Myös tuulilasinpyyhkijät olivat hajalla. Sadekuuron sattuessa muuten kaistapäisesti kuoppaisella kärrypolulla ajellut kuljettajamme hillitsi hieman vauhtia ja silloin tällöin pyyhki sivuikkunan kautta pyyhkeellä tuulilasia.

Kuljettajamme oli nuori poika ja kysyessäni tämän nimeä, totesi hän juhlallisesti olevansa General. Hän ja muut matkustajat olivat tämän alueen kansaa, fulbeja, ja kiinnostuneita satunnaisesta valkoisesta eurooppalaisesta heidän maillaan. Koska en vielä tässäkään vaiheessa osannut Guinea-Bissaun lingua francaa, kreolia, yritti kuski ja vierustoverini puhella minulle omalla kielellään, pulaariksi. Viime kesältä Mauritaniasta muistin muutamia pulaarin sanoja ja matkustajat olivat niitä lausuttuani haltioissaan. Tietenkin Mauritaniassa puhuttava kieli eroaa Guinea-Bissaussa puhuttavasta, mutta sain silti edes hieman kunnioitusta. Perillä Buruntumassa kiitin kuljettajaa pulaariksi ja siitäkös riemu repesi. Kuski kailotti, että täällä on branco, joka puhuu pulaaria. Muutama paikallinen vanhempi herra tuli jostain kättelemään.

Buruntuma on pikkuinen kyläpahanen, jossa tien toisella puolella olevassa rakennuksessa kävin leimauttamassa itseni ulos Guinea-Bissausta. Ei ongelmia, ei kysymyksiä, eikä lahjuksia. Toisella puolella on tulli, jossa minua pyydettiin avaamaan rinkka. Avasin ja sain sulkea sen saman tien. Ei mitään ongelmia. Olin vapaa siirtymään Guinean tasavaltaan.

Guinean raja-asema on nimeltään Kandika ja se on muutaman kilometrin päässä Buruntumasta. Sinne kuljetaan guinealaisella puskataksilla ja kyyti maksaa 5 000 Guinean frangia (noin 0,6 euroa) tai 500 Länsi-Afrikan frangia (noin 0,75 euroa). Auto odottaa Guinea-Bissaun tullin vieressä ja siitä alkaa myös ranskankielinen Länsi-Afrikka. Tervehdin auton kuljettajaa portugaliksi ja tämä suu virneessä korjasi, että täällä sanotaan kyllä bonjour! Tähän puskataksiin ehti minun lisäkseni kolme Gabústa tullutta matkustajaa.

Matka Buruntumasta Kandikaan on huonoa tietä. Pääsimme perille kymmenessä minuutissa. Viranomaiset katsoivat kaltaistani harvinaisuutta pitkään, mutta en välittänyt, vaan päätin selviytyä rajasta ilman lahjuksia. Etukäteen olin lukenut, että Guinea on läpeensä korruptoitunut ja että viranomaiset (poliisit, santarmit, sotilaat ja rajaviranomaiset) röyhkeästi keräävät palkkansa korruptiolla. Kun Suomi oli Transparency Internationalin vuoden 2014 korruptiolistauksessa kolmanneksi vähiten korruptoitunut valtio, löytyi Guinea sijalta 145. (Lähteet: [1])

Ensimmäinen rajakoppi oli hämärä ja siellä istui mies, joka vain vilkaisi passiani ja kysyi, mitä teen täällä ja mihin olen menossa. Tästä se ranskan puhuminen taas alkoi. Sentään ymmärsin kysymykset ja osasin niihin vastata. Läpihuutojuttu. Ei lahjuksia. Seuraavaksi menin vastapäiseen rakennukseen. Se on tulli, jossa ranskankieliset kysymykset olivat jo liian vaikeita, mutta yksi miehistä osasi jostain syystä englantiakin. Tullimiehet olivat siviiliasuissaan ja kysyivät, mitä minulla on rinkassa. Kerroin, että vaatteita. Se riitti. En joutunut avaamaan laukkuani, enkä vieläkään maksamaan lahjuksia! Kolmannessa kopissa syynättiin passi tarkemmin. Olin hyvällä tuulella, koska rajanylitys oli mennyt toistaiseksi niin hyvin. Ja niin se meni loppuun saakka! Leima tuli passiin viisumin viereen parin kysymyksen jälkeen. Passintarkastaja oli hyvillään, kun kerroin olevani turisti ja meneväni Labéen. Lopuksi mies vielä toivotti tervetulleeksi Guineaan. Kandikan raja ei siis ainakaan tällä kertaa vastannut mielikuvieni korruptoitunutta Guineaa. Yhtä helpolla ei päässyt Gabústa saakka tullut ystäväni Habiboulaye. Hänen passinsa oli pantu jo ensimmäisessä kopissa pöytälaatikkoon. Mies pyysi minulta 500 Länsi-Afrikan frangia, sillä hänen jo maksamansa viisisatanen ei ollut tarpeeksi. Tonnilla pöytälaatikko (noin 1,5 euroa) avautui ja Guinean kansalainen pääsi kotimaahansa.

Rajamuodollisuuksista selvittyämme ostimme paikat 15 kilometrin päähän Saréboidoon menevästä puskataksista, joka oli tietenkin taas neuf-place. Hinta oli 8 000 Guinean frangia eli noin euron. Lipunmyyjä ei ollut mitenkään miellyttävä henkilö ja selitti minulle asioita pulaariksi. En ymmärtänyt puheesta yhtään mitään. Samaan autoon tuli myös edellisenä päivänä Bissausta Gabúun kanssani tullut vanhempi guinealaispariskunta. He olivat matkalla kotiinsa Saréboidon laitamille.

Autossa istuessa tuli outo fiilis, sillä olin nyt samassa maassa pahamaineisen ebolaviruksen kanssa. Saisinko viruksen vierustoverista. Voisinko kätellä ketään. Toki tämä Guinean pohjoisosa on toistaiseksi välttynyt tautitapauksilta ja muutenkin epidemia oli heinäkuun lopulla 2015 menossa ohitse. Habiboulaye tuskin ajatteli ebolaa. Hän ilmoitteli tällä lyhyellä matkalla Saréboidoon pariinkin kertaan, että nyt näkyisi apinoita. En minä vaan nähnyt! Lehmiä oli niidenkin edestä.

Saréboido on lohduton, yhden tien varteen muodostunut, pikkukaupunki, jossa vaihdoimme jälleen puskataksia. Ensin kuitenkin vaihdoin rahaa Guinean frangeiksi. Yksi euro on noin 8 000 frangia ja maan suurin käytössä oleva seteli on käytännössä kymppitonnin seteli (noin 1,25 euroa). Toisin sanoen rahaa on aina kuin roskaa!

nippuguineanrahaa

Nippu Guinean frangeja. Kymppitonniin on kuvattu pikkulapsen ja ananaksen kuva.

Puskataksi Saréboidosta Koundaraan ei ollut enää edes yhdeksänpaikkainen neuf-place, vaan nyt matkustajia oli oikeasti niin paljon kuin vain mahtuu. Minä ja Habiboulaye istuimme apukuskin paikalla ja vieressäni istui nainen, jonka jalat olivat vaihdekepin molemmin puolin. Peugeot 505 GTI:n keskiosassa istui tiiviisti neljä ihmistä, takana kolme ja katolla kaksi. Kaiken kruunasi se, että muinaisen automme ratti oli oikealla (eli väärällä) puolella! Maisemat olivat kyllä tiiviistä tunnelmasta huolimatta huikeat! Maroun kylän jälkeen tien varressa on muutaman kilometrin pituinen upea tasalakinen, pitkämäinen ja korkea kalliomuodostuma, josta nyt ei vain kerrota missään mitään. En tiedä edes sen nimeä. Harmittavasti auton rengas ei hajonnut, että olisin päässyt ottamaan kuvia.

koundara

Tällä autolla tulimme Saréboidosta Koundaraan ja nyt odottelemme Habiboulayen kanssa jatkoyhteyttä Labéen.

Matka Saréboidosta Koundaraan taittui tunnissa ja perillä vastassa oli kaupunki, jossa keskustan kadut olivat hyvässä päällysteessä! Jos olisin ollut fiksu, olisin jäänyt Koundaraan yöksi, mutta Habiboulayen yllyttämänä sovimme lähtevämme päivän viidennelle osuudelle kohti Labéa viidennellä eri autolla. Ensin kuitenkin söimme. Jatkoetapin hinnaksi sovimme 110 000 frangia (noin 13,75 euroa). Se sisälsi matkalaukun hinnankin ja minulle luvattiin paikka apukuskin paikalta. Lopulta apukuskin paikka ei ollutkaan tyhjä, vaan minulle oli myyty siitä toinen puolikas. Olin pettynyt ja petetty, mieleni teki lyödä hanskat tiskiin ja jäädä yöksi Koundaraan. Lopulta kömmin kyytiin. Apukuskin paikalle piti kömpiä kuskin ovesta, koska oma ovi ei tällä kertaa auennut lainkaan. Kysymyksessä oli taas neuf-place, jossa sisällä oli yhdeksän matkustajaa ja katolla kolme. Yhteensä autolla matkusti siis 13 henkeä.

Ensimmäiset vajaat sata kilometriä taittuivat auringonpaisteessa ja erinomaista asfalttia pitkin. Ja tien Labéen piti olla surkeaakin surkeammassa kunnossa! Sellaiseksi se muuttui vähitellen. Lopulta tie ei ollut oikeastaan tie, vaan mutkitteleva kärrypolku, jolla nyt vain ajettiin. Sadekauden vuoksi tie oli entistä huonommassa kunnossa: täynnä valtavia veden paljastamia kivenlohkareita ja vesilätäköitä. Monet vieläpä niin syviä, että vettä tulvi jalkatilaan niitä ylitettäessä. Sandaalit ovat hyvä jalkinevalinta tälle tieosuudelle!

guinea1

Puskataksimme jumissa jossain Koundaran ja Labén välillä. Kaikki matkustajat eivät ole kuvassa.

guinea5

Guinealainen tietyömaa. Ehkä vielä joskus tietä voi kutsua tieksi.

guinea2

Metsää paikalta, jossa jäimme kiinni.

Ensimmäisen kerran jäimme jumiin pari tuntia ennen pimeää. Auto jäi kiinni pohjastaan, eikä lähtenyt liikkeelle vaikka vain kuski istui paikallaan ja muut työnsivät. Reilun puolen tunnin lapiointitauko tarjosi minulle mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Olimme sentään jääneet kauniiseen paikkaan jumiin (rumia paikkoja ei tosin tainnut Guineassa ollakaan): tie kulki sillä kohdalla laakson reunoja pitkin ja tieltä oli hyvät näkymät kauas. Kasvillisuus on rehevää sademetsää. Jumissa ollessamme tein huomion, että tiellä ei juuri muita kulkenut, sillä vain yksi moottoripyörä ohitti meidät. Ja kun matka sitten jatkui, muut tielläliikkujat olivat lähinnä lehmiä, jotka parveilivat tiellä. Katolla matkustaneet pojat pyrkivät niitä parhaansa mukaan hätistelemään huuteluillaan. Lopulta kuski ei enää välittänyt, vaan ajelimme pitkän matkamme aikana usean tahallisen lehmäkolarin räkäisen naurun raikuessa katolta. Kyllähän siinä oli hymy herkässä itse kullakin matkustajalla, kun kokoonsa luottaneet elikot saivat osumia ja pelästyneenä hypähtelivät sivuun!

Tien varrella ei ollut kuin kourallinen kyliä ja vain yhdessä poliisi piti korruptioratsiaa. Auto seis, poliisi kävelee laiskasti kopistaan, vastaanottaa kuljettajalta kymppitonnin (noin 1,25 euroa) setelin ja poistuu. Sanaakaan ei vaihdeta. Tämä on valitettavasti guinealainen todellisuus. Sen sijaan usean sillan, ihan mitättömänkin, vieressä seisoi sotilas aseensa kanssa. Strategisia kohteita, totta tosiaan!

guinea4

Puskataksimme Gambiajoen rannassa odottelemassa lossia. Vasemmalla olevista kojuista saa ostettua ruokaa ja juomaa.

Auringonlaskun aikana saavuimme Gambiajoelle, jonka yli kuljetaan edelleen lossilla. Eikä millä tahansa lossilla, vaan se vedetään yli vuolaan virran edelleen käsipelillä. Lossimiehistä on lähitulevaisuudessa tulossa työttömiä, sillä viereen oli rakenteilla silta. Kiinan kansantasavalta sponsoroi. Joen ylitys tapahtui seitsemän aikoihin illalla ja ajattelin, että olisimme tunnin tai parin kuluttua perillä Labéssa. Gambiajoelta Labéen kun kartan mukaan on alle 50 kilometriä. Ajoimme väliä tien kunnon vuoksi noin kahdeksan tuntia. Välillä oli poistuttava sateiseen ja pimeään Guinean yöhön ja käveltävä joitain pätkiä. Kuljettaja ei halunnut jäädä kiinni ja toisaalta halusi päästä jyrkät mutaiset mäet kerralla ylös. Kerran matka meni kävelyksi, kun toinen puskataksi oli jäänyt jumiin mutaiseen rinteeseen. Paikalle oli kerääntynyt muutamien puskataksien “ruuhka”. Tässä vaiheessa kuljettajamme ei halunnut odotella ja kaasutteli riskillä liukasta mäkeä ylös. Me matkustajat kannustimme kuralätäköissä ja auto nousi kuin nousikin mäen ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ikuisuudelta tuntunutta matkaa.

guinea3

Heinäkuun lopulla 2015 Gambiajoki ylitettiin vielä lossilla käsipelillä. Viereen on valmistumassa silta.

Labéssa olimme aamuneljältä. Sinne saapuessamme uusi ystäväni Habiboulaye kajautti takapenkiltä “Welcome to Labé, brother!” Perillä Labén puskataksiasemalla matkustajat huokaisivat helpotuksesta. Osa oli tulossa Senegalin Dakarista saakka ja minä sentään vain 370 kilometrin päästä Gabústa, viidellä eri autolla! Aikaa tuohon matkaan upposi noin 19 tuntia. Myös väsynyt kuljettajamme huokaisi syvään. Tämä oli polttanut matkan aikana neljä tai viisi askia tupakkaa. Loppumatka oli kulunut kuunnellessa miehen kännykästä guinealaista musiikkia.

Habiboulaye johdatti minut parin sadan metrin päässä puskataksiasemasta sijaitsevaan hotelli Faningoon, jonka yläkerrassa oli yökerho. Katu Faningon edustalla oli aamuyöstä neljän aikaan täynnä juhlakansaa ja ilotyttöjä. Oli kieltämättä mielenkiintoista pölähtää valkoisena miehenä keskelle Guinean yöelämää rinkka selässä. Hotellin vastaanotto on milloin missäkin. Välillä ulkona muovituolilla, välillä viereisessä varastossa ja nyt se perustettiin erään pöydän ääreen. Yön hinta oli 50 000 frangia (noin 6,25 euroa). Varauskirjaa silmäillessäni totesin, etteipä mokomassa murjussa ole juuri eurooppalaisia kansallisuuksia nähty. Sinne vain oma nimi ja kansallisuus nigerialaisten ja norsunluurannikkolaisten jatkoksi. Ammatiksi merkittiin räyhäkkäästi touriste!

Löysin huoneeni hämyisestä sokkelosta. Huoneen seinät olivat likaiset, lattia oli lakaistu nimellisesti ja vessa ja suihku toimivat napposysteemillä. Sängyssä oli lakana, eikä sitten muuta. Edes tyynyä ei ollut, mutta senhän voi aina tehdä itsekin jostain vaatteesta. Hyttysverkkokin puuttui, enkä voinut virittää omaani mitenkään. Siispä naama täyteen Offia ja makuupussiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla! Yökerhokin hiljeni siinä neljän jälkeen sopivasti. Ihan jees.

Guinean viisumi

Vaikka Suomen passi onkin muka maailman paras, ei se mikään valttikortti ainakaan Länsi-Afrikassa ole. Myös Guinea vaatii suomalaiselta viisumia. Sen saaminen ei ole ollenkaan hankalaa, vaikka maa vähän vainoharhaisen maineessa onkin. Suurlähetystöjä on useammassakin Euroopan maassa, mutta luultavasti helpoin, halvin ja nopein tapa on anoa viisumi jossain Afrikan maassa.

Itse anoin omani Guinean suurlähetystössä Bissaussa. Lähetystö sijaitsee Rua 12 -kadun varrella ja näköetäisyydellä Pensão Creola -hotellista. Viisumia varten tarvitaan passin lisäksi kaksi värillistä passikuvaa, kaksi kopiota passin tietosivusta, yksi kopio Guinea-Bissaun viisumista passissa ja yksi kopio keltakuumerokotustodistuksesta. Lisäksi lähetystössä on täytettävä ranskankielinen lomake, joka ei ranskaa taitamattomillekaan mikään kovin vaikea ole. Konsuli auttaa tarvittaessa, eikä kaikkia kohtia tarvinnut täyttää. Sukunimikin oli tarpeeton tieto tapauksessani. Kuukauden viisumi maksaa 30 000 Länsi-Afrikan frangia (noin 45,7 euroa).

Jos hakemuksen jättää aamulla, voi viisumin saada jo samana iltapäivänä. Muuten saaminen menee seuraavaan päivään.

2 vastausta artikkeliin ”Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *