Bussilla Bamakosta Bobo-Dioulassoon

11.8.2015

Aamulla kello 5.30 taksi oli sovitusti odottamassa hotellin portilla. Olin ollut lähes varma, ettei taksi tulisi, mutta toisaalta olin todennut bamakolaiset taksikuskit luotettaviksi. Silti taksin tuleminen oli pieni yllätys. Ajoimme vartissa Sogonikoon Bamakon kaakkoisosaan. Siellä sijaitsee suuri joukko eri yhtiöiden bussiterminaaleja. Kuski jätti minut Diallo Transin asemalle, missä hyppäsin sisään Burkina Fason Bobo-Dioulassoon menevään bussiin. Sain valita paikkani, koska linja-auto oli lähestulkoon tyhjä, vaikka lähtöön oli vain viitisentoista minuuttia. Lähdimme minuutilleen aikataulussa.

Seuraavana päivänä (12.8.) kaksi turbaanipäistä miestä hyökkäsi Sogonikon bussiterminaalissa sijaitsevaa poliisiasemaa vastaan ja haavoitti kahta ihmistä. Sogoniko on valtava alue, enkä tiedä tarkalleen, mistä oma bussini lähti, saatika missä nämä oletetut turbaani-islamistit ammuskelivat. Lähde: [1]

bko42

Bussilippuni Bamakosta Bobo-Dioulassoon.

Bamakon laitamilla linja-auto pysähtyi noin puoleksi tunniksi. Mamat rynnivät sisään kaupustelemaan muffinssejaan. En ostanut, sillä olin edellisenä päivänä sortunut katuruokaan ja se oli jälleen kostautunut. Yritin päästä Bobo-Dioulassoon Imodiumin voimalla. Pysähdyksen aikana linja-auto tuli varsin täyteen. Onneksi itse sain kuitenkin jatkaa matkustusta omassa rauhassani leveästi, sillä kukaan ei uskaltanut tai halunnut istahtaa viereeni. Eihän Suomessakaan kukaan mustan viereen uskalla mennä!

Kun viimein pääsimme lähtemään lopullisesti Bamakosta, otimme suunnaksi etelän. Tie oli yllättän hyvä, mutta ehkä Euroopan unioni laittaa täälläkin tiestöä kuntoon. Bussi oli varsinainen viidakkolinja, joka pysähtyi aina, kun joku viittoi tien varrella haluten kyytiin. Jokaiselle oli aina tilaa. Ja näitä pysähdyksiä tuli todella usein. Siltikään kukaan ei istunut viereeni! Bougounissa ajoimme keskustan halki kaupungin gare routièrelle eli puskataksiasemalle. Matkustajia jäi pois ja uusia tuli tilalle. Aitiopaikalta saatoin seurata kaupungin asukkaiden aamutoimia pääkadulla. Mamat olivat myymässä aamupalaa puskataksiaseman portilla, kun paikalle saapui mies. Tämä tahtoi ruokaa, mutta rahat olivat vähissä. Hän kaivoi taskujen pohjilta viimeiset lantit ja esitteli niitä mamoille. Aiemmin ruokia esitelleet mamat laittoivat kattilankannet kiinni ja ilmaisivat tuimalla ilmeellään rahojen olevan riittämättömiä. Mies poistui ja kiersi pääkadun muut ruokakojut. Kukaan muukaan ei ollut heltynyt, joten pian hän oli takaisin aseman portilla. Aikansa paikalla voivoteltuaan tämä köyhä mies sai kuin saikin mamat ylipuhuttua ja herkkupatojen kannet aukesivat. Sitten meidän matkamme jatkui. Itse aloin syödä bamakolaisesta supermarketista ostamaani kallista ranskalaista jogurttia!

Bougounin jälkeen lähdimme kohti itää ja Burkina Fasoa. Joidenkin tuntien kuluttua saavuimme Sikasson kaupunkiin, joka on viimeinen suurkaupunki ennen Burkina Fason rajaa. Edellisenä päivänä kymppitonnin (noin 15,2 euroa) maksanutta lippuani ostaessani, minulle oli vakuutettu bussin menevän suoraan rajan yli Bobo-Dioulassoon. Yleensä, kun näin vakuutellaan, bussi ei ole suora, vaan vaatii vaihdon. Ajoimme Sikasson puskataksiasemalle, missä kaikki matkustajat passitettiin ulos bussista ja toiseen bussiin. Se vei puolisen tuntia, sillä kukaan ei oikein tiennyt, miten tulisi toimia. Kaaos oli omaa luokkaansa. Minua vaadittiin ostamaan uusi lippu Bobo-Dioulassoon saakka. Pidin pääni ja lopulta oikeus voitti. Ei uutta lippua. Olihan lippuuni kirjoitettu määränpääkseni Bobo-Dioulasso, eikä suinkaan Sikasso! Seuraavaksi huomasin, että myös matkatavarat tulee siirtää itse vanhasta bussista uuteen. Muuten ne lähtevät takaisin Bamakoon. Viitisen minuuttia ihmeteltyäni, sain rinkkani autosta toiseen. Ja sitten takaisin bussin sisään istumaan!

Sikassossa meillä oli noin tunnin tauko, jonka aikana saimme kyytiin uusia matkalaisia. Toiselle puolelle käytävää istahti nuoripari vauvansa kanssa. Pari oli nimenomaan nuori, sillä sekä isä että äiti olivat selvästi alaikäisiä. Odottelua säestivät kaupustelijat, jotka myivät bussin käytävää edestakaisin kävellen taas niitä muffinsseja ja muita leivonnaisia. Korkeintaan kuusivuotias pikkupoika kiersi myymässä satasen (noin 0,15 euroa) maksavia “viuhkoja”, käsinpunottuja kauniita kasvojen viilennykseen tarkoitettuja esineitä. Tarkistin kahteenkin kertaan, että todellako hinta on vain sata frangia. Pikkupoika ei vielä tässä iässä hoksannut vaatia valkoiselta suurempaa hintaa, joten ilomielin löin satasen lantin pojan kouraan ja aloin viilentää itseäni tässä painostavassa helteessä. Bussissa istuen.

Sikassosta on muutamia kymmeniä kilometrejä Malin ja Burkina Fason rajalle. Malin raja-asema on nimeltään Heremakono ja varsin järkevänoloinen. Kaaosta ei ollut juurikaan. Sain leiman passiin, kunhan kaikki rajaviranomaiset olivat passiani ensin ihmetelleet. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Vain ystävällinen hymy. Selvisin rajasta ensimmäisenä ja siirryin nopeasti takaisin bussini luo odottelemaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki oli leimattu ulos Malista ja rajavartijat saapuivat tutkimaan bussimme. Sisältä ei löytynyt pikaisessa katselmuksessa mitään, eikä matkatavaratilassa olleita laukkujakaan ryhdytty penkomaan. Matka jatkui. Se ei jatkunut rajalle juuttuneilla espanjalaisilla rekoilla. Rekisterikilvistä ja kuljettajien ihonväristä päätellen rekat olivat tulossa Espanjasta saakka maitse. Luultavasti kukin maa matkan varrella, eli Marokko, Mauritania ja Mali, oli kyninyt ja kyykyttänyt kuljettajia enemmän kuin tarpeeksi. Linja-automatkustajana valkoinen liikkuu Länsi-Afrikassa kuin huomaamatta!

Burkina Fason raja-asema on nimeltään Koloko, mutta ei se erityisen kolkolta vaikuttanut. Rajakopin vieressä oli odotustila meitä matkustajia varten. Katosta ei ollut, mutta puiset penkit sentään. Seassa kuljeskeli kanoja ja tipuja, joita eräs matkustaja innostui nappaamaan käsiinsä ja siitäkös kanaemot vetivät herneet nenäänsä ja alkoivat ärhennellä kanssamatkustajallemme. Koko bussiseurue nauraa räkätti. Jälleen kerran selvisin rajalta ensimmäisten joukossa. Malin tavoin Burkina Faso oli mielessäni rennon maan maineessa ja ainakin Kolokossa se vastasi kuvitelmiani. Kukaan ei vihjannut lahjuksista, eikä yrittänyt viivyttää leiman antamista. Muutkin bussin matkustajat pääsivät sisään Burkina Fason tasavaltaan aika nopeasti. Rajalle jäivät edelleen kaksi intialaista miestä, jotka olivat siellä jo kun saavuimme.

Ajoimme ehkä kilometrin verran. Saavuimme Burkina Fason tulliin, joka tahtoi tarkistaa matkustajien matkatavarat. Kunkin käskettiin ottaa laukkunsa matkatavaratilasta ja asettaa se pitkälle pöydälle tullirakennuksen eteen. Etsin tyhjän tilan pöydältä ja avasin hieman vetoketjua. Hymyileväistä tullimiestä eivät riepuni kiinnostaneet, vaan tämä vain kysäisi: “touriste?“. Saatuaan myönteisen vastauksen, miehestä tuli entistä iloisempi. Kenenkään muunkaan tavarat eivät kiinnostaneet. Siispä rinkka takaisin ruumaan ja bussiin. Tässä vaiheessa huomasin, että CTM-niminen yritys ajaa kuin ajaakin Malista Burkina Fasoon, vaikka minulle oli firman lippuluukulla Bamakossa muuta väitetty edellisenä iltana. Ennen meitä tulliin tulleet CTM:n matkustajat jäivät sinne vielä meidän jälkeenkin. Ehkä Burkina Fason tulli kiusasi näitä selvästi rikkaampia ihmisiä. Meidän bussimme väki oli silmin nähden köyhää, tavallista kansaa. Matkustajista näki selvästi, että olimme siirtymässä entistä köyhempään maahan. Osalla roikkui eläimen osista tehtyjä taikakaluja yllään. Eräs mies oli lisäksi pannut päähänsä jostain kissaeläimestä tehdyn korean hatun. Leopardejakos Afrikassa elää.

Viimeisen pysähdyksen tarkoitusta Kolokon raja-asemalla en ymmärtänyt, mutta osa matkustajista marssi sisään jonnekin rakennukseen ja tuli sieltä pian pois. Itse päätin olla menemättä, eikä kukaan minua sinne hakemaan tullutkaan. Se taisi olla vain kotimaahansa palaaville burkinafasolaisille. Odotellessani ostin paikallisen kännykkäliittymän ja kuivattuja mangonsiivuja.

Matka Kolokosta Bobo-Dioulassoon kulki Orodaran kautta ja lopulta hieman ennen auringonlaskua saavuimme Bobo-Dioulasson linja-autoasemalle. Malin pääkaupungista Bamakosta sinne on matkaa noin 550 kilometriä. Aikaa matkaan kului kaikkine pysähdyksineen noin 13 tuntia. Taksin takapenkillä matkallani kohti hotellia, kiinnitin huomiota, että Burkina Fason kakkoskaupunki Bobo-Dioulasso on erilainen kuin muut kaupungit matkallani. Paikkakunta vaikutti köyhemmältä, mikä näkyi jo siinä, että autoja oli vähän liikenteessä. Olin myös saapunut kuivemmalle seudulle, eikä Sahelin alue kovin kaukana ollutkaan. Täällä ei ollut satanut rankasti ainakaan päivään tai pariin!

bobo3

Bobo-Dioulasson katunäkymää Auberge du Golfin edessä.

Halusin hotelliin nimeltä Campement Le Pacha, sillä kyseessä on paikkakunnan halvimpia hotelleja ja sitä suositellaan Lonely Planetissa. Le Pacha on lisäksi ranskalais-sveitsiläisessä omistuksessa, minkä vuoksi ajattelin sen olevan hyvinhoidettukin. Le Pacha oli valitettavasti suljettu. Ainakin kesäkaudeksi. Vieressä sattuu olemaan Auberge du Golf -niminen majatalo, joka oli avoinna näin elokuussakin. Sain huoneen ja olin majatalon ainoa asukas. Auberge du Golf on hyvin pelkistetty majatalo, jossa on kahden tyyppisiä huoneita: toisissa on ilmastointi, toisissa se on rikki. Otin huoneen rikkinäisellä ilmastoinnilla ja säästin tuhansia frangeja. Yö ilmastoimattomassa huoneessa maksoi 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Huoneessa oli hyttysverkko, kattotuuletin, pöytä sekä oma vessa ja suihku. Saniteettitilat tuoksahtivat vahvasti homeelta, eikä paikkoja itse huoneessakaan ole juuri hoidettu. Seinämaalia rapisi lattialle vähän väliä! Wifiä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.

bobo1

Bobo-Dioulasson majapaikkani, Auberge du Golf.

bobo2

Harvoissa hotelleissa pääsee nukkumaan Pokémon-lakanoissa.

Vielä ennen nukkumaanmenoa tahdoin syödä jotain. Majatalon yövahti johdatti minut kulman takana olevaan Casa Africaan. Se on merkillinen ulkoilmaravintola-baari, jossa muutama mies oli katsomassa jalkapalloa. Valaistuksellaan paikka ei ainakaan pröystäile, sillä minun oli jopa hieman vaikea lukea ruokalistaa. Sentään jouluvalot olivat edelleen paikoillaan! Elokuussa! Tilasin kanaa ja ranskalaisia. Se on aina varma valinta.

Ruokaa odotellessani huomasin, miten Casa Africaan alkoi valua yhä enemmän ilotyttöjä. He parkkeerasivat itsensä tietenkin jalkapalloa katselevien lihavien liikemiesten pöytien läheisyyteen. Tarjontaa oli ainakin näin alkuillasta reilusti kysyntää enemmän.

Sain ruokani, mutta en ruokailuvälineitä. Tarjoilijani lähti jonnekin ja ajattelin tämän tuovan minulle haarukan ja veitsen. Tämä toikin pesuvadin, saippuaa ja kannullisen vettä. Tässä ravintolassa syödään käsin! Söin, maksoin ja painelin hotellilleni nukkumaan.

Burkina Fason viisumi

Niin kuin kaikkiin muihinkin maihin tällä matkalla, myös Burkina Fasoon suomalainen tarvitsee viisumin. Sen voi hankkia etukäteen Euroopasta, jossa suomalaisia lähinnä olevat suurlähetystöt ovat Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Viisumin pitäisi saada myös maahan saavuttaessa joltain raja-asemalta tai Ouagadougoun lentoasemalta. Tähän ei kannata luottaa, sillä Burkina Faso on arvaamaton Afrikan maa, joka saattaa muuttaa viisumikäytäntöjään mihin suuntaan tahansa milloin tahansa. Lisäksi hinta voi olla posketon.

Anoin oman viisumini Burkina Fason Malin-suurlähetystössä Bamakossa. Se sijaitsee Hamdallayen korttelissa ACI 2000 -nimisessä kaupunginosassa. Kyseinen suurlähetystö myöntää viisumeita joka lähtöön. Itse anoin halvimman mahdollisen viisumin (ellei kolmen päivän transit-viisumia lasketa). Kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttava yksikertaviisumi maksoi 24 000 frangia (noin 36,6 euroa). Siihen vaadittiin kaksi passikuvaa ja kaksi viisumihakemuskaavaketta. Kaavakkeet ovat ranskaksi, mutta ne pystyy täyttämään suhteellisen kivuttomasti ilman kielitaitoakin. Viisumivirkailija auttaa, jos kaikkia kysymyksiä ei ymmärrä. Sain valmiin viisumini samana päivänä.

Valmistelut Bamakosta poistumiseen

10.8.2015

Tälle päivälle oli vain yksi tehtävä: Burkina Fason viisumin anominen! Muuten Malin pääkaupunki Bamako alkoi jo hieman kyllästyttää ja mieli teki eteenpäin. Otin taksin Sémasta kohti Burkina Fason suurlähetystöä. Etukäteen olin tiedustellut lähetystön sijaintia, sillä esimerkiksi suurlähetystö nettisivuillaan ei sitä kerro kuin kaupunginosan tarkkuudella. Googlesta löytyy tarkkakin katuosoite, mutta kun sen laittaa Google Mapsiin, tuloksia ei tule. Saamieni ohjeiden perusteella tiesin sijainnin suunnilleen, mutta onneksi minun ei tarvinnut lähteä opastamaan taksikuskiani, joka sattui suurlähetystön sijainnin tietämään. Bamakon taksikuskit ovat paljon fiksumpia kuin kollegansa Conakryssa!

Burkina Fason suurlähetystö sijaitsee Hamdallayen korttelissa ACI 2000 -nimisessä kaupunginosassa. Lähellä on ainakin Yhdysvaltojen suurlähetystö samoin kuin Malin poliisin isoja virastotaloja. Burkina Fason suurlähetystö on hienoin ja mahtipontisin lähetystö, jossa olin vieraillut tällä matkalla. Olin portilla jo kello kahdeksan, jolloin lähetystö aukeaa. Lähetystön henkilökunta oli vasta saapumassa töihin, mutta pääsin kuitenkin porttivahdin koppiin kertomaan asiani. Vastaanotto oli tutun tyly. Sellainenhan se on usein afrikkalaisissa suurlähetystöissä. Kysyin turistiviisumia, johon minulle kommentoitiin kiukkuisesti, ettei sellaista ole olemassakaan! En luovuttanut, vaan kysyin, että millä viisumilla turisti sitten maahan pääsee. Ja vaihtoehtojahan on vaikka kuinka paljon, niitä ei vain oma-aloitteisesti tahdottu kertoa! Porttivahti kertoi viisumin vaatimukset ja kun totesimme täyttäväni ne, pääsin eteenpäin. Porttivahti kirjasi vihkoonsa tietoni. Olin päivän ja viikon ensimmäinen asiakas.

Sisällä hulppeassa lähetystörakennuksessa marssin viisumiluukulle, jota oltiin vasta availemassa. Hetken odoteltuani sain viisumihakemuksen eteeni. Täytin sen, annoin tarvittavat dokumentit ja viisumimaksun kolmen kuukauden viisumista. Enemmän viisumista täällä. Viisumivirkailijatar oli ystävällinen, samoin kuin muu töihin saapunut henkilökunta. Kukin toivotti iloisesti hyvät huomenet. Prosessi oli ohi nopeasti. Saisin viisumin iltapäivällä.

bko35

Monument de la Paix.

Päätin lähteä suurlähetystöstä ja ACI 2000:sta kävellen kohti keskustaa. ACI 2000 on Bamakon “hienostoalue” hienoine asuinrakennuksineen sekä tärkeine virastoineen ja laitoksineen. Ainoastaan mopedien suuri määrä ja tavallista vanhemmat autot viittasivat siihen, että olin Länsi-Afrikassa. Edes ihmisiä ei ollut liiaksi kaduilla näin aamutuimaan. Matkallani ohitin Monument de la Paix -nimeä kantavan rauhanmonumentin. Kyseessä on kovin stereotyyppinen esitys maailmanrauhasta maapalloa kannattelevine käsineen. Kaiken kruunaa maapallon huipulla oleva kyyhkynen. Monumentti seisoo keskellä liikenneympyrää kaupunginosan laitamilla. Hyppelin välillä katujen yli mistä sattui, sillä ACI 2000:ta ei ole suunniteltu kävelijöille. Rikkaathan kulkevat autoilla! Mitä lähemmäksi keskustaa pääsin, sitä enemmän kaduilla alkoi olla toimintaa: ruoanmyyjiä, aurinkolasikauppiaita ja julkisen liikenteen vihreitä soutrama-autoja.

Bamakon keskustaan päästyäni tahdoin syödä jotain, mutta oli vielä liian varhaista mennä minnekään patisserieenkaan. Yksi oli jo auki, vaan ei vielä auki asiakkaille. Tylysti minut ajettiin ulos. Katuruoasta olin edelleen tauolla. Lähdin harhailemaan päämäärättömästi ja pian seuraani lyöttäytyi eräs Malin miljoonista Mohamedeista. Hän oli “opas”, joka pysyi tiiviisti perässä vastustuksestani huolimatta ja yritti ehdottaa erilaisia vierailukohteita. En ollut kiinnostunut, enkä jaksanut olla edes sosiaalinen. Bamako muistuttaa näiden riivaajien vuoksi liikaa Senegalia, minkä vuoksi aloin olla jopa kyllästynyt koko paikkaan. Kun seuraavan kerran tulen Maliin, Bamakoon ei enää tarvitse pysähtyä.

bko36

Aamupäivä Boulevard du Peuplella.

bko37

Boulevard du Peuple pohjoiseen päin kuvattuna.

Nousin Boulevard du Peuplen ylittävälle ylikulkusillalle, josta avautuvat loistavat näkymät kumpaankin suuntaan tätä vilkasta kauppakatua. Samoin näkyi hyvin sivukujille, joista kukin tuntui olevan jonkin myyntiartikkelin myyntiin tarkoitettua aluetta. Oli esimerkiksi tupakkakujaa ja jalkinekujaa. Laskeuduin tupakkakujalle ja lähdin eteenpäin. Mohamed seurasi perässä ja pyrki avaamaan keskustelua. Kuulemma täällä ei kannattaisi kuljeskella yksinään, varsinkaan kun on valkoinen iho. Kuvia nyt ei ainakaan saa ottaa. En ottanutkaan. En väitä tuntevani Bamakon turvallisuustilannetta, mutta en silti missään tuntenut oloani hetkeäkään turvattomaksi tai edes epämukavaksi. Eivät bamakolaiset ole pahoja ihmisiä. Pahat malilaiset ovat siellä Saharassa räjäyttelemässä pommejaan. Mohamed luovutti tunnin perässäroikkumisen jälkeen, kun “en ollut kiinnostunut mistään!“. Enpä niin.

bko38

Näkymä Boulevard du Peuplen ylittävältä ylikulkusillalta eräälle sivukujalle, joka niin ikään on kuin afrikkalainen ostoskeskus.

Iltapäiväksi olin palannut hotellille. Ennen kello kahta tuli aika lähteä takaisin Burkina Fason suurlähetystöön. Noutamaan valmis viisumi. Vuokrasin taksin: ensin mentäisiin lähetystöön, minkä jälkeen ostamaan bussilippu Burkina Fason Bobo-Dioulassoon seuraavaksi aamuksi. Kuljettaja osasi kohtuullisen hyvin suurlähetystöön, enkä joutunut opastamaan vasta kuin aivan loppumetreillä. Passi valmiin viisumin kanssa oli odottamassa sovitusti kello 14. Sain jopa kuitin maksamastani viisumista!

Seuraavaksi ajoimme Bamakon kaakkoislaidalle, missä on valtavasti eri yhtiöiden bussiterminaaleja. Bamakosta pääsee linja-autolla periaatteessa aivan kaikkialle Länsi-Afrikkaan, kuten Dakariin, Freetowniin, Abidjaniin ja Niameyhin. Hotel Sleeping Camelin henkilökunta oli kertonut minulle, että kannattaisi ostaa lippu CTM:n bussiin. Ne ovat ilmastoituja ja hyvin hoidettuja. Aiemmin TCV oli ollut paras firma Bamakon ja Bobo-Dioulasson välille, mutta ei enää. Eivät ole jaksaneet panostaa kulkuneuvoihinsa. Menimme siis CTM:n lippuluukulle, jossa minulle kerrottiin, että heillä ei ole liikennettä Burkina Fasoon lainkaan. Seuraavana päivänä sain tietää, että lipunmyyjä valehteli päin naamaa. CTM-pettymyksen jälkeen minut ohjattiin läheisen Diallo Transin luukulle. Ostin sieltä 10 000 frangia (noin 15,2 euroa) maksaneen lipun. Ainakin hinta oli alempi kuin CTM:llä! Lähtö olisi kello kuudelta seuraavana aamuna. Taksikuskini sai oman osuutensa maksamastani kymppitonnista, sillä hän oli tuonut asiakkaan Diallo Transille.

bko39

Nigerjoki etelärannan Sémasta kohti pohjoista nähtynä.

bko40

Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba.

Vartissa olimme takaisin hotellillani. Horisontti oli synkkänä, mikä vihjasi vesisateen saapumisesta. Bamako on jo niin kaukana merenrannasta, ettei täällä sada aivan koko aikaa, kuten rannikolla Guinea-Bissaussa ja Guineassa. Mutta ihan riittävästi kuitenkin!

Kävimme vielä ennen sadetta katsomassa erään samassa hotellissa majoittuneen malilaisen turistin kanssa Nigerjokea parin sadan metrin päässä hotellistamme. Kuljimme jokirantaa pitkin välillä sellaistenkin pensaiden läpi, jotka olisivat saaneet itseni luovuttamaan. Tokihan malilaiset maastonsa paremmin tuntevat. Tämä Ségousta kotoisin ollut turisti ehdotti vielä käymistä läheisessä Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba -kulttuurikompleksissa. Siellä on kuulemma aina musiikkiesityksiä, sillä paikka on suosittu harjoittelupaikka paikallisten muusikoiden keskuudessa. Paikalle päästyämme jalkapallo-ottelu oli vienyt voiton musisoinnista. Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba on siltikin mielenkiintoinen paikka, sillä siellä voi harrastaa erilaisia liikuntalajeja, siellä on kahvila-baari, minkä lisäksi esimerkiksi lapset on huomioitu hyvin varustellulla leikkikentällä.

bko41

Nigerjoen ylittävä Pont des Martyrs -silta etelästä pohjoiseen nähtynä.

Kulttuuria on tarjolla myös Hotel Sleeping Camelissa, sillä joka maanantai-ilta siellä pidetään ilmainen elokuvailta. Tänä iltana elokuvaa ei näytetty, koska satoi ja myrskysi. Ja hotellin pihamaalla sai kahlata!

Toinen päivä Bamakossa

9.8.2015

Kuten edellinen aamu, myös tämä sunnuntai alkoi harmaana. Aamupalan jälkeen päätin pysytellä hetkisen Nigerjoen etelärannalla ja tutkia kävellen Séman ja viereisen Badalabougoun kaupunginosia. Kävelin kohti länttä lähellä jokea sijaitsevaa katua. Kadunvarressa on aluksi Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba. Kyseessä on monipuolinen kulttuurikompleksi, mistä lisää myöhemmin. Seuraava merkittävä rakennus kadunvarressa on supermarket, josta länsimaalainen saa ostettua kaikkea tarvitsemaansa, kuten espanjalaisia mehuja ja ranskalaisia jogurtteja. Hinnat ovat tietenkin korkeammat, koska tavallinen kansa täällä tuskin asioi ja rikas länsimaalainen taas on valmis maksamaan mitä tahansa rehellisestä ja laadukkaasta eurooppalaisesta ruoasta! Muuten en Bamakosta minkäänlaisia ruokakauppoja löytänyt, vaikka sellaisia taatusti on. Ehkä paikalliset ostavat tarvitsemansa pääasiassa toreilta.

bko28

Badalabougoun katunäkymää sunnuntaiaamupäivällä. Yöllä on satanut, joten kadut ovat mutavelliä.

bko27

Ar-Rahman moskeija Badalabougoussa.

Nigerin vartta seuraileva katu on rakennettu molemmin puolin täyteen hienostohuviloita, joista osa on suurlähetystökäytössä. Löysin kadulta ainakin Senegalin ja Brasilian lähetystöt. Pian Brasilian suurlähetystön jälkeen eteen tulee vilkasliikenteinen valtaväylä, joka vie Pont du Roi Fahdille eli Kuningas Fahdin sillalle. Kyseessä on Pont des Martyrsin ohella toinen Nigerjoen ylittävistä silloista Bamakon kohdalla. Ajattelin ylittää Nigerin tällä kertaa tätä Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantavaa siltaa pitkin, mutta se olisi ollut mahdotonta, sillä en olisi ikimaailmassa onnistunut ylittämään tietä ja pääsemään kävelytielle! Sen verran vauhdilla autot tiellä ajelivat.

Palailin kävellen hiljakseen kohti Pont des Martyrs -siltaa. Matkalla kuljin Badalabougoun hiekkaisia katuja pitkin aina Rue Gamal Abdel Nasser -kadulle. Sen kadun varteen on keskittynyt kaupunginosan liike-elämä ja elämä muutenkin. Sivukadut olivat sunnuntaiaamuna aika hiljaisia.

bko34

Malin korkein rakennus Tour de la BCEAO on Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Malin pääkonttori. Malin ohella moni Länsi-Afrikan maa käyttää valuuttanaan samaa Länsi-Afrikan CFA-frangia.

bko29

Paikallinen riemukaari eli Monument de l’Indépendance.

Aamupäivän aikana siirryin sitten jälleen Nigerin pohjoisrannalle Bamakon keskustaan. Kuljin rantaa pitkin kohti itää. Hotel Laico El Farouk oli edelleen valmiudessa mahdollisten terroristien varalta: pihassa oli sama YK:n tankki ja sen huipulla aurinkovarjon alla sotilas valmiina ampumaan tykillä terroristit atomeiksi. Ohitin Tour de la BCEAO:n. Olin matkalla katsomaan, millainen mahtaa olla Malin itsenäisyydestä muistuttava monumentti, Monument de l’Indépendance. Se sijaitsee paikassa, jossa nelikaistainen ja leveä Boulevard 22 Octobre, Avenue de l’Indépendance ja Avenue de la Nation kohtaavat. Ihan tyylikäs monumenttihan tännekin on aikaan saatu. Koristeellisuudessaan sopii hyvin Maliin. Monumentin lähellä on suuria pankkitaloja ja oppilaitoksia.

Lähdin kulkemaan Rue Franele Diarra -katua koilliseen Dravélan kaupunginosaan. Löysin esimerkiksi Bamakon vankilan, minkä edessä parveili joukko ilmeisesti omaisia. Olikohan sunnuntai jokin vierailupäivä. Päästyäni Avenue Kasse Keitalle, lähdin kulkemaan kohti luodetta. Se oli väärä suunta, sillä olin ajatellut kulkea juurikin toiseen suuntaan. Kilometrin kuljettuani päätin tarkistaa kartan rauhaisessa kadunkulmassa. Paikalle sattui myös ukrainalainen Rauhanjoukkoihin (Peace Corps) kuulunut mies, joka ystävällisesti ohjeisti minut toiseen suuntaan. Myös hän oli vapaaehtoistyöjaksonsa alussa ollut kuulemma hyvinkin hukassa tässä kaupungissa!

bko30

Musée de Bamako avattiin pelkästään vierailuani varten. Tässä toinen museon näyttelyhuoneista.

Päätin pistäytyä Musée de Bamakoon eli kaupunginmuseoon, sillä se sattui matkani varrelle. Museon portailla istuskeli pari miestä, jotka avasivat museon minulle. Valot pantiin päälle ja näyttelyhuoneiden ovet avattiin. Museossa on kaksi huonetta täynnä nähtävää. Ensimmäisessä huoneessa on Bamakon historiaan liittyvää esineistöä, kuten vanha Koraani ja vanha ruuhi. Toisen huoneen anti on mielenkiintoisempaa, sillä se esittelee vanhoja valokuvia Bamakosta, samoin kuin karttoja alueen kehittymisestä. Museoon on pieni pääsymaksu, eikä museoon kannata mennä, elleivät juuri valokuvat kiinnosta. Itse museorakennus on iso, mutta toinen kerros on kokonaan tyhjillään. Kiertäessäni museota, toinen vahtimestareista oli nukahtanut tiskinsä ääreen, eikä herännyt hienovaraisiin herättelyihini, mutta ulkona istuskellut toinen mies otti lähtiessäni pääsymaksun vastaan. Museon pihamaalla on liuta eläinveistoksia, joiden valokuvauksesta olisi velotettu erikseen. Siis yhden eläimen olisi saanut kuvata yhdellä rahasummalla ja niin edelleen. Ahneita pirulaisia nämä kaupunginmuseon väki!

Musée de Bamakon jälkeen harhailin vailla päämäärää. Opasehdokkaita olisi ollut välillä enemmän kuin tarpeeksi, mutta sellaisiahan minä en tarvitse. Kun en tiennyt, minne olin menossakaan! Bagadadjin kaupunginosasta löysin sattumalta Place des Martyrs de Thiaroyen, mikä on muistomerkki Dakarin laitamilla Thiaroyen leirissä tapahtuneessa verilöylyssä “marttyyreina” kuolleiden Ranskan Länsi-Afrikan joukkojen sotilaiden muistolle. Verilöyly tapahtui kapinan seurauksena vuonna 1944 ja toisena osapuolena olivat ranskalaiset isännät, jotka tukahduttivat kapinan luonnollisesti kuolettavalla voimalla, kuten tapana oli. Jälleen typerän suomalaisen näkökulmasta on vaikea nähdä mitään syytä rakentaa monumentti kaukaisessa Dakarissa tapahtuneen verilöylyn muistolle Bamakoon. Sellainen täällä kuitenkin on ja pysyy!

bko32

Muistomerkki Thiaroyen verilöylyn marttyyreille.

bko33

Bamakolainen kenkäkauppa.

Kävelin muistomerkiltä jonkinlaista kauppakatua pitkin. Nyt sunnuntaina siellä oli aika hiljaista. Iso osa liikkeistä olikin suljettu. Hiljaista oli myös Bamakon Grand Marchélla eli paikallisessa kauppahallissa, jossa myydään eläviä eläimiä, lihaa, vihanneksia ynnä muuta tarpeellista. Minä en tarvinnut sieltä mitään, mutta kävinpähän ihastelemassa arkkitehtuuria. Se toi mieleen Saharan keidaskaupunkien arkkitehtuurin, mitä tässäkin on ehkä haettu.

bko31

Tästä sisään Bamakon Grand Marchélle!

Loppupäivän vietin pääosin hotellilla ja sen ravintolan antimia nauttien. Olin edelleen toipumassa Guineasta, minkä vuoksi en ollut kiinnostunut syömään muualla. Hotel Sleeping Camelissa ruoka ainakin on loistavaa!

Bamakon kiertokävely

8.8.2015

Nukuin pitkään, nautin pannukakkuaamiaisen hotellin ravintolassa ja sitten olinkin jo menossa. Uusi maa, uusi kaupunki odotti! Séman kaupunginosasta Bamakon keskustaan päästäkseen on ylitettävä kilometrinlevyinen Nigerjoki Pont des Martyrs -siltaa pitkin. Sillalla on aina vilkas liikenne. Jalankulkijoille on oma kaista, samoin autoille ja mopoille. Mopoja on valtavasti liikenteessä ja niitä voinee pitää jopa jonkinlaisena Bamakon symbolina!

Siltaa ylittäessäni aurinko oli vielä pilvessä, mutta ilma sentään oli kuuma ja kostea. Mali oli mielessäni rennommassa maineessa kuin naapurinsa Guinea, joten uskalsin ottaa sillalta kuvia Nigeristä ja sen rannoista. Guinean pääkaupungissa Conakryssa se olisi johtanut vaikeuksiin. Länsi-Afrikan suurin ja pisin joki, yli 4 000 kilometriä pitkä Nigerjoki, alkaa Guineasta ja virtailee muun muassa Bamakon ja Nigerin pääkaupungin Niameyn halki ja laskee Guineanlahteen Nigerian edustalla. Jo täällä Bamakossa joki on hyvin leveä ja ehkä juuri sen vuoksi Bamako näyttää vastarannalta ja vielä sillaltakin uneliaalta pikkukaupungilta, jota ei ainakaan korkeilla rakennuksilla ole pilattu. Rannalla on pari korkeampaa (ja parempaa) hotellia sekä Malin korkein rakennus, Tour de la BCEAO! Se on Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Malin pääkonttori.

bko25

Bamakon silhuettia Pont des Martyrs -sillalta keskeltä Nigerjokea. Vasemmanpuoleisin korkea rakennus on Bamakon ja koko Malin korkein rakennus, Tour de la BCEAO. Oikeanpuoleisin on kalliimmanpuoleinen Laico El Farouk -hotelli.

Vielä ennen kuin silta päättyi, seuraani lyöttäytyi oppaaksi esittäytynyt mies. Mies kertoi olevansa dogon ja siis kotoisin dogonien maalta (Pays Dogon) reilun 600 kilometrin päästä Bamakosta koilliseen. Hotel Sleeping Camel varoittaa näistä “oppaista”, joilla ei yleensä ole mitään tekemistä hotellin tai matkailubisneksen kanssa. Kunhan yrittävät jotenkin saada elantonsa tienattua maleksimalla länsimaalaisten suosimien paikkojen liepeillä. Ainahan joku haksahtaa. Eikä tämäkään herra taatusti ollut aito dogon. En ollut kiinnostunut kaupunkikierroksesta, enkä mistään muustakaan, sillä halusin kiertää omaan tahtiini. Kättelimme ja toivotimme hyvät päivänjatkot.

Pont des Martyrsin jälkeen jatkoin kohti pohjoista. Ensimmäisenä eteen sattui Marttyyrien aukio. Aukion keskellä on monumentti ja reunalla muurissa kymmenten uhrien nimiä, jotka ovat kuolleet maaliskuussa 1991 “taistelussa vapauden, oikeuden ja demokratian” puolesta. Kyseessä oli presidentti Moussa Traoréa vastaan suunnattu suuri protestimarssi, mikä luonnollisesti tukahdutettiin kuolettavalla voimalla. Aukiolla oli myös poliiseja tarkkailemassa tilannetta ja Guinea mielessäni menin kohteliaasti kysymään kaiken varalta saako paikalla ottaa kuvia. Muitta mutkitta lupa irtosi, eikä poliiseja edes kiinnostanut seurata, mitä kuvasin. Näinhän sen pitäisi mennäkin.

bko8

Boulevard du Peuplen alku Patrice Lumumban patsaan takana.

bko26

Ja siinä herra Patrice Lumumba, Kongon demokraattisen tasavallan pääministeri vuonna 1960. Hänet murhattiin epäselvissä olosuhteissa vuonna 1961.

bko7

Katunäkymää Avenue de Fleuven varresta.

Jatkoin edelleen kohti pohjoista. Kadun nimi on Avenue du Fleuve. Paikassa, jossa katu haarautuu useaan suuntaan, on Kongon demokraattisen tasavallan ensimmäisen pääministerin Patrice Lumumban patsas. Lumumbaa pidetään suurena afrikkalaisena valtiomiehenä, joka kuoli marttyyrinä siirtomaavallan vastaisessa taistelussa. Mielestäni on mielenkiintoista, että kaukaisen Kongon poliitikko on saanut oman patsaansa Maliin, mutta vastaavaa olen havainnut muissakin Afrikan maissa. Kai se kertoo jonkinlaisesta afrikkalaisesta yhteenkuuluvuudesta. Jokainen afrikkalainen on veli tai sisko toiselleen, oli hän sitten Kongosta, Togosta tai Lesothosta.

Patsasta kuvatessani, sain ensimmäistä kertaa tällä matkalla seuraa surkeista lapsikerjäläisistä. Senegalissa heitä oli viime vuonna ja näemmä myös täällä. Senegalilaisten tapaan myös malilaiset huutelevat valkoista toubabiksi tai toubabouksi. Kun Guinea-Bissaussa tämä oli vain lasten puuhaa ja Guineassa kukaan ei huudellut, oli nyt Malissa taas vain sopeuduttava tähän raivostuttavaan käytökseen. Bamakossa aikuisetkin huutelevat. Ilmeisesti täälläkään toubab-sanalla ei vielä ole mitään negatiivista merkitystä, vaikka valkoinen länsimaalainen niin helposti voisi kuvitella.

bko9

Cathédrale du Sacré-Cœur-de-Jésus de Bamako eli Bamakon katolilainen katedraali.

bko10

Laiminlyötyä suihkulähdettä vartioiva krokotiili.

Jatkoin edelleen pohjoiseen. Bamakon keskusta on matalaa ja pikkuisia liikkeitä on kaikkialla. Mielestäni Bamako on ainakin Bissauhun ja Conakryyn verrattuna kehittyneempi. Onhan täällä jo ensinnäkin liikennevaloja. Jonkin ajan päästä tulin Sacré Cœurin katolilaisen katedraalin kohdalle ja päätin pistäytyä sisään. Kirkon edessä oli kourallinen surkeannäköistä sakkia. Joko nukkuivat tai olivat sammuneet. Joka tapauksessa he saivat maata kirkon portailla, vaikka kirkko olikin auki. Siellä oli siivous käynnissä. Otin pari kuvaa ja jatkoin matkaa. Katedraalin pihamaan reunalla on muuri, jossa on hienoja uskonnollisia maalauksia. Katedraalin vieressä puolestaan on laiminlyöty suihkulähde, jossa ei nyt ollut vettä ja tuskin ihan vähään aikaan on ollutkaan. Suihkulähdettä “vartioivia” rapistuneita krokotiileja voinee niin ikään pitää Bamakon symboleina. Tarkoittaahan “Bamako” “krokotiilijokea” paikallisella bambaran kielellä. Lähde: [1]

Tässä vaiheessa päivää olin saanut päähäni kävellä aina Malin kansallismuseolle saakka. Olin lukenut sen olevan poikkeuksellisen hyvä museo sijaitakseen Länsi-Afrikassa. Vielä ennen sinne menoa hätistelin lapsikerjäläisiä kimpustani ja bongasin Monument aux héros de l’Armée noire -nimellä kulkevan monumentin keskeltä liikenneympyräntapaista, jota Place de la Libertéksikin kutsutaan. Monumentti on kunnianosoitus Ranskan puolesta ensimmäisessa maailmansodassa taistelleille mustille sotilaille.

Matkallani kohti kansallismuseota, kiersin Bamakon rautatieaseman kautta. Olin luullut, ettei asemalta enää lähde junia minnekään. Alun perin (ja vielä 2000-luvullakin) Bamakosta on päässyt junalla Senegalin Dakariin saakka. Kansainvälistä liikennettä ei enää ole, mutta minua valistettiin, että asemalta pääsee edelleen vielä silloin tällöin junalla Kayesin kaupunkiin saakka. Kaupunki sijaitsee Bamakosta luoteeseen, Senegalin ja Mauritanian rajojen läheisyydessä. Asemalle tuli samaan aikaan japanilainen turisti kameransa kanssa. Häntä tuntuivat kiinnostavan asemalla seisoneet muinaiset junat enemmänkin. Otin kuvan ja jatkoin kohti kansallismuseota. Japanilaisen lisäksi valkoisia turisteja en muuten Bamakossakaan pahemmin nähnyt. He taitavat pysytellä majapaikkojensa suojissa tai sitten heitä ei vain juuri ole. Veikkaan jälkimmäistä.

bko11

Bamakon rautatieasema henkii siirtomaa-aikaa.

bko12

Näkymä toiseen suuntaan rautatieaseman edestä.

Malin kansallismuseo Bamakon keskustan pohjoislaitamilla on hyvä vierailukohde kaikille, joita vähääkään kiinnostaa maan antropologinen ja arkeologinen anti. Ja sehän kiinnostaa kaikkia, jos Mali on kerran valikoitunut matkakohteeksi! Itse museossa ei saa ottaa valokuvia ja kaikki opastetekstit ovat vain ranskaksi. Esillä on esimerkiksi jos jonkinlaisia heimomaskeja, tekstiilejä ja kauempana sijaitsevien ikiaikaisten rakennusten pienoismalleja. Tällä matkalla en päässyt esimerkiksi Timbuktuun tai Djennéen, mikä alkoi hieman jopa harmittaa museossa vieraillessani! Museon pihamaalla saa valokuvata (tai sitä ei ainakaan kukaan kieltänyt). Kansallismuseon yhteydessä toimii kahvila ja erinomainen museokauppa, josta saa postikortteja ja jopa postimerkkejä! Ostin muutaman kortin ja tiputin museon edessä olevaan laatikkoon. Eurooppaan vaaditut postimerkit täyttivät kortin koko yläreunan. Laatikko tyhjennettiin postileiman perusteella jo kolmen viikon kuluttua ja kortitkin myöhemmin saapuivat Suomeen.

bko13

Malin kansallismuseo.

bko14

Nykytaidetta Malin kansallismuseon pihamaalla.

IMG_3771 mali1

Malilainen näkemys kivikauden ihmisen arjesta. Huomaa takana oleva skootteri.

Kansallismuseon naapurissa toimii eläintarha. Yritin päästä katsomaan pääsymaksun hintaa, mutta yritykseni tyssäsi siihen, että turvatarkastaja löysi repustani puukon. Se oli vahingossa lähtenyt kanssani kaupungille, mutta sen olisi voinut kuulemma jättää odottamaan “narikkaan”. Ihan niin paljon minua ei eläintarha kiinnostanut, joten kiitin ja lähdin katsomaan kadun toisella puolella sijaitsevaa esihistoriallista näyttelyä. Siellä ei ollut ketään, eikä missään ollut mitään pääsymaksuun viittaavaa tekstiä. Portillakin vain nukuttiin, mutta herättiin kuitenkin vaatimaan rahaa sisäänpääsystä. Esitin kansallismuseon lippuni, joka ei aluksi riittänyt, mutta kun olin tekemässä lähtöä, se riittikin sisäänpääsyksi. Eipä näyttelyssä mitään kovin mielenkiintoista ole: kunhan nyt oli kivikautisia ihmisiä aseteltu puuhiinsa kallionsyvennyksiin. Näyttelyalue taisi myös olla jonkun koti.

Näyttelyalue (ja kansallismuseo) sijaitsee Koulouba-nimisen kukkulan juurella. Sen verran mielenkiintoiselta kukkula näytti, että päätin lähteä kiertämään sitä. Halusin päästä sen laelle, mutta ehkä se ei ole mahdollista lainkaan. Siihen vähän viittaa ainakin Koulouban juurella sijaitseva sotilastukikohta. Parin kilometrin jälkeen päätin luovuttaa, kun saavuin Koulouban kaupunginosaan. Se näytti taas siltä normaalilta Afrikalta savuttavine savimajoineen.

bko15

Koulouba-kukkulan eteläosan rinteitä. Kuvassa myös kaksi vapaana kuljeksinutta hevosta laiduntamassa tien ja kukkulan välissä.

bko16

Koulouban kaupunginosan katunäkymää. Vasemmalla on sitä perinteisempää Afrikkaa.

Otin uuden suunnan. Palasin takaisin kansallismuseolle ja jatkoin Rue de Bougouni -katua pitkin kohti itää. Jossain vaiheessa onnistuin ylittämään kadun, vaikka se viiden minuutin odottelun vaatikin. Kävelin sen jälkeen kohti etelää. Yritin päästä Avenue Al Qudsille eli “Jerusaleminkadulle”, jonka varressa sijaitsee mahtipontinen, joskin hieman rapistunut, monumentti palestiinalaisille marttyyreille! Patrice Lumumban patsaan vielä ymmärrän, mutta että palestiinalaisetkin on pitänyt huomioida! Toivottavasti edes rahoitus on tullut jostain ulkomailta.

bko20

Monumentti palestiinalaisille marttyyreille.

bko19

Markkinameininkejä Bamakossa.

bko18

Bamakon vilskettä.

Avenue Al Quds on vilkas kauppakatu, jonka vartta pitkin kulkee rautatie kohti Kayesia ja Dakaria. Radan varressa näytti olevan valtava väkijoukko matkatavaroineen kuin junaa odottamassa, mutta oikeasti kyseessä on vain markkinapaikka. Moni odotti myös varmasti kimppataksia johonkin päin kaupunkia. Matkallani kohti Bamakon suurmoskeijaa puskin itseni läpi valtavan tungoksen. Kaikki tuntuivat kaupittelevan jotain. Minua ei sinänsä häiritty, mutta eteenpäin oli vaikea silti päästä. Suurmoskeijaa en saanut oikein kuvattua. Otin kuvan vain minareeteista ja jatkoin matkaa. Täällä ketään ei tuntunut kiinnostavan moskeijan valokuvaaminen.

bko21

Bamakon suurmoskeijan portailta.

bko17

Avenue Al Qudsin ylitys.

bko22

Boulevard du Peuple.

Boulevard du Peuple eli “Kansan bulevardi” on pitkä katu, joka kulkee aina sieltä palestiinalaisten monumentilta Patrice Lumumban patsaalle asti ja on nimensä veroinen. Koko kansa tosiaan tuntui olevan kauppareissulla. Välillä oli pakko kulkea autojen seassa, sillä muuallakaan ei eteenpäin päässyt. Välillä myös autotie tuntui olevan tukossa, sillä myyntiä tehtiin siellä, missä oli tilaa. Periaatteessa katu taitaa olla kaksikaistainen molempiin suuntiin, mutta käytännössä käytössä on vain yksi kaista suuntaansa. Jos sitäkään. Mielenkiintoinen paikka joka tapauksessa. Kadun selvitettyäni olin jälleen Lumumban patsaalla, mutta en halunnut vielä palata hotellilleni. Kuljeskelin Nigerjoen rantaan ja istahdin hetkiseksi Malin korkeinta rakennusta, Tour de la BCEAO:ta, vastapäätä.

Kun sitten lähdin takaisin kohti Hotel Sleeping Camelia ja joen vastarantaa, kuljin Laico El Farouk -hotellin ohitse. Kyseessä on luksushotelli ja turvajärjestelyt näyttivät olevan sitä mukaa. Edellisenä päivänä alkanut terrorihyökkäys 600 kilometrin päässä Sévaréssa sijaitsevaan hotelliin oli jo tässä vaiheessa ohitse, mutta Bamakon Laico El Farouk varautui silti edelleen pahimpaan. Luotiliiveihin ja kypärään pukeutuneet miehet näyttivät tutkivan kaikki saapuvat autot tarkasti muun muassa peilien avulla. Niillä nähtiin varmasti esimerkiksi, ettei autojen pohjiin oltu kiinnitetty mitään epämääräistä. Hotellin sisäänkäynnin edessä oli lisäksi YK:n panssarivaunu, jossa miehet näyttivät olevan jatkuvassa valmiudessa tuhoamaan ei-toivotut vieraat.

bko23

Niger etelärannalta nähtynä.

bko24

Toinen kuva samasta suunnasta kohti Bamakon keskustaa.

Olin sillanylityksen jälkeen takaisin Sémassa, missä kävin kuvaamassa vielä kerran tätä suurta ja mahtavaa Nigerjokea. Loppuilta kului hotellilla.

Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Päivä mandinkojen mailla Kankanissa

6.8.2015

Itäisessä Guineassa sijaitseva noin 200 000 asukkaan Kankan on maan kakkoskaupunki. Mandinkojen asuttama kaupunki on ilmeisesti tunnettu lähinnä yliopistostaan, mutta matkailijalle sillä ei juuri ole annettavaa. Olin päättänyt pysähtyä kaupungissa kahden yön verran matkallani Conakrysta Malin pääkaupunkiin Bamakoon. Ja tutkia onko kaupungissa mitään.

kankan3

Kankanin markkinameininkejä.

kankan4

Kankanin keskustan tunnelmaa.

Kaupunkikierros sai odottaa iltapäivään, koska ruokamyrkytys oli vienyt voimani. Vasta yhden jälkeen iltapäivällä raahauduin ulos helteiseen Kankaniin. Kankan on oikeastaan surkeimpia paikkoja sairastaa, mutta en antanut sen estää kaupunkiin tutustumista. Kävelin hiljakseen kaupungin puskataksiasemalle, jossa edellispäivänä minut Conakrysta tuonut bussi oli valmiina lähtemään takaisin kohti pääkaupunkia. Bussin lipunmyyjä tunnisti minut ja tuli huumorimiehenä kaupittelemaan minullekin lippua. En ostanut, mutta sain vinkin, mistä kysellä kyytiä Malin Bamakoon.

Kankanista Bamakoon pääsee tuttuun tapaan puskatakseilla, iankaikkisen vanhoilla ranskalaisilla farmariautoilla, joihin tungetaan kuljettajan lisäksi yhdeksän matkustajaa. Sain kuulla, että autoja lähtee aamulla sekä puolenpäivän tienoilla. Olisin voinut kuulemma ostaa lipun huomiselle jo tänään, mutta ihan niin paljon en paikallisiin luota. Vaihdoin puskataksiasemalla myös rahaa, sillä Guinean frangini alkoivat olla lopussa.

kankan7

Milojoki virtaa kaupungin itäpuolella.

kankan10

Milojoen rantamilla on kymmeniä tiiliraunioita.

kankan9

Lähempi kuva raunioista.

Puskataksiasemalta laahustin kaupungin etelälaidalle, Milojoen ylittävälle sillalle. Ruskeavetinen Milo on yksi suuren ja mahtavan Nigerin sivujoista. Milo virtaa kaupungin keskustan itäpuolella ja joen itärannalta löysin tiilikasoja, jotka osoittautuivat lähemmin tarkasteltuina rakennusten raunioiksi. Liekkö kyseessä ollut jonkinlainen vanhakaupunki? Kuljeskelin aikani heinittyneiden raunioiden seassa ja palasin sitten takaisin Milojoen sillalle. Silta on vilkkaasti liikennöity ja sain osakseni paljon pitkiä katseita. Kankanissahan ei valkoista ihoa juuri näe! Itse asiassa olin koko Guineassa nähnyt vain kaksi valkoihoista.

Palasin takaisin kaupunkiin ja hyppäsin mopotaksin kyytiin. Halusin päästä Samory Kouroulle, kaupungin eteläpuolella kohoavalle kukkulalle, josta avautuvat hienot näkymät niin Kankaniin kuin ympäröivälle maaseudullekin. Samory Kouroulla on myös merkittävä historiallinen merkitys, sillä se toimi näyttämönä vuoden 1881 Kankanin piiritykselle, jossa osapuolina olivat lyhytaikaisen Wassouloun kuningaskunnan (myös nimellä Mandinkojen kuningaskunta) johtaja Samory Touré ja ranskalaiset siirtomaaisännät. Mopotaksin kyydistä näin hyvin Kankanin laitamien asutusta. Kuoppaisia kärrypolkuja yhä ylemmäs noustessa ei olisi voinut päätellä olevansa Guinean kolmanneksi suurimman kaupungin esikaupungissa. Samory Kouroun korkeimmalle kohdalle on hyvää vauhtia rakentumassa rakennuksia, ilmeisesti Kankanin yliopistolle. Kuulemma presidentti Alpha Condé rakennuttaa. Aluksi kuljettajani luuli minun haluavan rakennustyömaalle, mutta oivalsi pian, että haluaisinkin vain nähdä maisemia. Samory Kouroun laella ei ole juuri asutusta, minkä vuoksi sain tallustella ruohokentällä vapaasti ja näppäillä kuvia. Huipulta katseltuna Kankan on varsin vaatimattomannäköinen, eikä rakennusten joukosta juuri erotu muuta kuin kaupungin suurmoskeijan minareetit.

kankan12

Samory Kouroun laella. Näkymä kohti Kankanin keskustaa.

kankan11

Näkymä Kankaniin Samory Kouroulta.

kankan16

Viehättävä Marttyyrien aukio Kankanin keskustassa.

Palasimme takaisin Kankanin keskustan tuntumaan, jossa maksoin kuljettajalleni sovitun summan, kymppitonnin (noin 1,25 euroa). Olin pitänyt summaa niin pienenä, etten ollut kehdannut edes tinkiä siitä. Paluumatkalla olin saanut päähäni suorittaa Kankanin kiertämisen kokonaan mopotaksilla, sillä en edelleenkään ollut oikein kävelykunnossa. Kuljettajani vaikutti hyvältä tyypiltä ja suostui ilomielin kierrättämään minua muutamissa paikoissa. Osoitin kartalta haluavani nähdä Marttyyrien aukion, Kankanin yliopiston, katolisen kirkon ja suurmoskeijan. Sen kummempia nähtävyyksiä kaupungissa ei taida olla. Sovimme kierroksen hinnaksi tinkimisen jälkeen 15 000 frangia (noin 1,9 euroa).

Aluksi ajoimme Marttyyrien aukiolle (Place des Martyrs), joka ei ole hienosta nimestään huolimatta missään mielessä näkemisenarvoinen. Aukion keskellä on betonipenkki, jolle voi istahtaa. Vesuri tai viidakkoveitsi voi olla hyödyllinen sitä harkitseville. Marttyyrien aukiolta ajoimme Kankanin yliopistolle. Yliopiston punainen päärakennus on nelikerroksinen ja sen edessä oli rivistö käsienpesusankoja. Ebolan varalta. Kampus ei vaikuttanut aivan tyhjältä, vaikkei opetusta elokuun alussa vielä tainnut saadakaan. Yliopiston jälkeen kurvasimme Kankanin katolisen kirkon pihamaalle. Paikka oli pantu kuntoon viimeisen päälle ihan hiljattain!

kankan13

Kankanin yliopisto.

kankan15

Katu Kankanin yliopiston edessä.

kankan14

Kaupungin katolilainen kirkko.

Viimeisenä ajelimme Kankanin keskustan halki kaupungin suurmoskeijan eteen. Kuljettajani tuli kanssani pihamaalle ja taluttipa vielä sisään moskeijaankin. Kuulemma shortsit ja t-paita ovat ihan riittävä asustus tähän moskeijaan. En ollut onneksi ainoa “alipukeutunut” sillä kertaa. Moskeijoiden valokuvaamiseen suhtaudutaan usein vihamielisesti, joten laitoin kuljettajani kyselemään, olisiko kauniista moskeijasta mahdollista ottaa pari kuvaa. Parin neuvonpidon jälkeen olisi pitänyt vielä odottaa imaamin saapumista, jolta lupa olisi ehkä irronnut. Kiitin avusta ja poistuimme kuvia ottamatta. Onneksi kristittyjen suhde valokuvaukseen ei ole yhtä vaikea.

Kuljettaja vei minut takaisin hotellilleni ja annoin lopulta 5 000 frangia (noin 0,6 euroa) ylimääräistä jo sovitun 15 000 frangin päälle. Olinhan sentään päässyt sisään Kankanin moskeijaan!

Iltapäivällä kuljeksin vielä ominpäin Kankanin torilla. Siellä myydään tuoreita vihanneksia, juureksia, leipää ja lihaa. Paikalliset tekevät ostoksensa edullisemmin, kun taas valkoiselta yritetään nyhtää jokainen lantti. Eräänkin kerran huomasin, miten paikallinen mies osti nipun banaaneja ja kun itse kerroin haluavani saman verran, pyydettiin minulta puolta enemmän rahaa. Kieltäydyin ja aloin tehdä lähtöä, kun hinta yhtäkkiä laski. Muutenkin kankanilaisten suhtautuminen valkoiseen on varsin tylyä. Missään vaiheessa en vahingossakaan tuntenut itseäni tervetulleeksi, vaan ennemminkin olin tunkeilija. Tämän vuoksi en halunnut juuri ottaa kuviakaan. En kokenut sitä järkeväksi ajatukseksi, vaikkei tunnelma sentään uhkaava ollut.

kankan8

Kankanilainen autokorjaamo-purkaamo.

kankan6

Hiljaisempi kadunpätkä kaupungin keskustassa.

kankan5

Aurinko on laskenut ja sadekuuro tyhjentänyt keskustan kadut.

Illalla palaillessani hotellille, bongasin Ruotsin Säfflessä toimivan lämpöpumppufirman teippauksin varustetun auton. Se oli saanut uuden elämän Kankanista.

Hieman ennen auringonlaskua alkoi sataa, kadut tyhjenivät ja minä tietenkin siitä innostuneena lähdin vielä lyhyelle kävelylle. Kerrankin sain kulkea olematta kaikkien silmätikku.

Guinealainen yöbussi Kankaniin

4.-5.8.2015

Etukäteen olin arvioinut Guinean matkani vaikeimmaksi maaksi matkustaa. Tiet ovat mitä ovat ja sadekausi lyö leimaansa kaikkeen. Matka-ajat tässä maassa ovat hyvin pitkiä ja epämukavia. Jos siis matkustaa tavallisen kansan keskuudessa julkisilla! Päätin pyrkiä Conakrysta Guinean toiselle laidalle Kankanin kaupunkiin, mutta ensin oli noudettava Malin viisumi suurlähetystöstä. Sen vuoksihan olin Conakryyn oikeastaan tullut.

Kirjauduin ulos katolisen lähetysaseman majatalosta ja kävelin kadun varteen. Yritin saada taksia Conakryn keskustassa Kaloumissa hyvän tovin. Vettäkin satoi ja minulla oli koko omaisuus selässä. Viimein löysin tyhjän taksin ja vuokrasin sen itselleni. Ensin mentäisiin Malin suurlähetystöön ja sitten puskataksiasemalle, josta lähtisin Kankaniin. Sovimme hinnaksi 50 000 frangia (noin 6,25 euroa).

Malin suurlähetystö sijaitsee Corniche Nord -kadulla Camayennen kaupunginosassa ja kuljettaja kertoi tietävänsä paikan. Tiesin sijainnin toki itsekin, olinhan siellä edellisenä päivänä käynyt jättämässä viisumianomukseni. Camayennen liepeillä kuljettajani ei kääntynyt siitä, mistä itse olisin mennyt. Ajattelin hänen käyttävän toista reittiä, mutta paikallisten taksikuskien tapaan hän vain ajoi. Ilman päämäärää. Kerroin uudelleen suurlähetystön sijainnin, minkä jälkeen mies aloitti päänsä pudistelun ja kertoi haluavansa lisää rahaa. Olihan tähän turhaan ajeluun kulunut ajateltua enemmän bensaa. Joopa joo. Kerroin haluavani vaihtaa taksia. Hinnaksi suurlähetystölle sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa) eli sen verran, mitä kyyti oli eilenkin maksanut. Ryhdyin opastamaan, mutta mies ei hyväksynyt ohjeitani, vaan kyseli jalankulkijoilta ja ajoi uudelleen vikasuuntaan. Ja hinta nousi taas.

Malin suurlähetystön edessä oli edelleen se sama pikkuinen järvi, eikä kuski tahtonut liata autoaan. Sanoin kahlaavani perille, otin rinkan ja annoin sovitut 15 000 frangia. Se ei riittänyt, vaan tämä mestari alkoi riuhtoa rinkasta. Korotin ääntäni ja niin korotti kuskikin. Camayenne on “parempaa” aluetta, jossa on luksushotelleja ja suurlähetystöjä, joten uskalsin laittaa vastaan. Minä en anna periksi tällaisissa asioissa, joissa hinta on sovittu. Nyt kaiken lisäksi en ollut edes päässyt perille, vaan joutuisin vielä kahlaamaan pari sataa metriä! Asiaa selvitellessä kului kymmenisen minuuttia ja Guineassa kun ollaan, paikalle tuli pian myös poliisi. Poliisi oli säyseällä ja sovittelevalla tuulella, eikä lähtenyt pidättämään minua, vaikka valkoinen onkin aina väärässä. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että ”unohdin” ranskan siinä tilanteessa. Kuljettaja luovutti ja minä lähdin kahlaamaan. Olisin voinut selvitellä asiaa pidempäänkin, olinhan turisti vailla aikatauluja. Mutta viimeistään nyt olin täysin vakuuttunut, että Conakry tosiaan on ”shithole”, kuten sitä ”leikkisästi” eri yhteyksissä kutsutaan.

Suurlähetystölle kahlattuani, minulta mitattiin aluksi kuume ebolan varalta. Ebolaa ei tällä kertaa ollut ja sain luvan marssia konsulin toimistoon. Viisumi ei ollut valmis, mutta ystävällinen konsuli taikoi sen passiin pikavauhtia ja toivotti hyvää matkaa! Mali oli jo tässä vaiheessa vakuuttanut!

cky18

Eräs iltapäivä Madinan puskataksiasemalla Conakryssa. Kuva otettu bussin ikkunasta.

Kahlasin pois suurlähetystöstä ja otin ensimmäisen vapaan taksin puskataksiasemalle. Conakryssa on kolme pääpuskataksiasemaa: Bambeto, Matam ja Madina. Ensin mainitulta lähtevät Fouta Djallonin alueelle, kuten Labéen ja Dalabaan menevät autot. Matam toimii lähtöpaikkana muun muassa Kissidougouun ja Nzérékoréen meneville kulkuneuvoille. Madinasta sen sijaan lähtevät puskataksit ja bussit Kankaniin. Aluksi ajoimme Matamin asemalle, koska päivän ensimmäinen taksikuski oli kertonut Kankanin-autojen lähtevän sieltä. Perillä selvisi, että olimme väärällä asemalla. Siispä Madinaan. Asemien välissä on joitain kilometrejä, mutta matkaan upposi tunti. Sen verran tukossa Conakry oli jälleen. Sentään taksikuskini oli hieman parempi tapaus ja jopa jutustelimme jonkin verran. Kuulemma taksin ajamisella jotenkin elää Conakryssa, vaikkei se hyväkään bisnes ole. Mies kritisoi matkan aikana kaikkialla olleita viranomaisia, jotka tekevät ennestäänkin kaoottisesta liikenteestä helvetin. Hän pudisteli päätään todeten samalla, että siellä teillä Englannissa/Hollannissa/Irlannissa sotilaat taitavat olla kasarmilla, eivätkä kaduilla harmia aiheuttamassa. (Finlande on jotain aivan käsittämätöntä guinealaiselle, mutta niin on Guineakin tavalliselle suomalaiselle tallaajalle.)

Perillä Madinan puskataksiasemalla ostin lipun Kankaniin menevästä linja-autosta. Se on ehdottomasti paras vaihtoehto näin pitkälle matkalle. Jalkatilaa on hyvin, eikä syliin lastata esimerkiksi viidenkymmenen kilon sokerisäkkejä. Bussi on toki hitaampi, mutta myös halvempi: 100 000 frangia (noin 12,5 euroa). Lipun saatuani kello oli 12 ja kun lähdin tarpeilleni, perääni huikattiin, että älähän mene kauas, sillä lähtö olisi ihan kohta. Ei se ihan ollut.

cky19

Bussilippu Kankaniin.

Madinan puskataksiasema on sottaisin julkisen liikenteen asema, missä olen ollut. Eurooppalainen kaatopaikkakin olisi taatusti siistimpi tapaus. Madinassa ei esimerkiksi ole julkisia vessoja, vaan miehet tekevät tarpeensa virtsalammikossa seisoskellen hylätyn bussin renkaisiin vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varressa. Naiset kyykistelevät missä sattuu. Yleensä kuitenkin jossain autojen välissä. Roskaa ja muuta törkyä on käsittämättömiä määriä kaikkialla. Kaikki jää niille sijoilleen, sillä roskiksia ei ole ja jos olisi, ne varmasti tyhjennettäisiin kadunvarteen. Tavallinen guinealainen tuskin kiinnittää tähän huomiota, eikä se minuakaan jaksa enää hetkauttaa. Jäivätpä omatkin roskani niille sijoilleen.

Tämän viehättävän epäsiisteyden keskellä toimii ravintoloita, pikkuisia kauppoja, veikkauskojuja… Lisäksi seassa pyörii kymmeniä ruoanmyyjiä: kuka myy keitettyjä munia, kuka muffinsseja, kuka vesipusseja, kuka sardiinisäilykkeitä ja patonkia. Kaikkea saa, eikä nälässä tarvitse olla, paitsi jos sattuu omistamaan suomalaisen mahan ja edessä on liian pitkä bussimatka. Keskityin intialaisten ananastäytekeksien syömiseen, vaikka “miestenvessan” vieressä kyllä grillattiin hyvältä tuoksuneita lihavartaita. En vain tällä kertaa uskaltanut ottaa riskiä.

Välillä linja-autossa istuen ja välillä ulkopuolella seisoskellen sain paljon kavereita. Kankaniin oli lähdössä iso joukko nuoria ikäisiäni miehiä, jotka adoptoivat minut ja pitivät huolta. Bussin ainoana valkoisena olin tietenkin erikoisuus, josta kaikki olivat hyvin kiinnostuneita. Pojista puheliain oli Mory, Conakryssa asuva ja opiskeleva nuorukainen. Hän oli matkalla perheensä luo Kankanin liepeillä sijaitsevaan kylään. Hän osasi jonkinlaista englantiakin. Isä oli kuulemma käynyt New Yorkissa asti ja sinne tekisi pojankin mieli! Linja-auton lähtöä odotellessamme kuuntelimme guinealaista musiikkia, vaihdoimme yhteystietoja ja opiskelimme miehen äidinkieltä mandingoa. Guinea, kuten miltei jokainen Afrikan maa, on useamman kansan kotimaa. Mandingoa puhuvien mandinkojen lisäksi Guineassa asuu lukuisia muitakin kansoja, kuten susut. Susujen liityttyä mukaan keskusteluun, bussin perällä oli hetken verran käynnissä varsinainen kielikylpylä. Ja bussi seisoi edelleen tiukasti Madinan puskataksiasemalla! Ei ollut mitään merkkejä, että lähtö olisi pian! Morya rauhallisempi tapaus oli Antoine, joka oli pikkuveljensä kanssa myös matkalla Kankaniin. Antoinesta tuli minulle varsinainen suojelusenkeli, kun selvisi, että olen kristitty. Mies kuuluu Guinean pikkuiseen kristittyyn vähemmistöön ja oli siitä hyvin ylpeä!

dabola2

Uusia kavereita matkalla Kankaniin. Kuva otettu Dabolassa.

dabola1

Tauko ohi ja takaisin bussiin. Kuva otettu Dabolassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää bussin lattialle kannettiin kymmenisen Kouroussaan menevää isoa muoviämpäriä. Aloin jo elätellä toivoa lähdöstä. Seuraavaksi auton katolle alettiin nostaa tavaraa. Tavaraa pakattiin myös bussin sisälle, taaimmaisen oviaukon reunustalle. Sitten, kun bussia alettiin tankkaamaan kanistereista, alkoi olla jo lähdön tunnelmaa. Ja niin kello viiden jälkeen iltapäivällä kuljettaja lopulta käynnisti bussin. Ison bussin poistuminen puskataksiasemalta on monimutkainen projekti, joka alkaa sillä, että ympärille pakkautuneet pikkuiset kojut siirretään, pienemmät autot pyritään siirtämään pois alta, mopot kaatuilevat tohinassa ja lopulta tie ulos asemalta on lähes auki. Bussin pojat pitivät minua ajan tasalla, mitä milloinkin olisi odotettavissa. Poikien mukaan me matkustajat nousisimme kyytiin vasta moottoritien varresta.

Kului tunti, eikä mitään tapahtunut. Linja-automme oli jumittunut tiesulkuun, jota pitivät palkkoihinsa tyytymättömät autojen lastaajat. Tyytymättömyys ei ollut kuulemma oman bussimme syytä, mutta kuljettajamme ja kymmenisen matkustajaa katsoivat silti parhaaksi mennä väliin sekoittamaan pakkaa. Tuli käsirysy, jota seurasin kauempaa. Pari tähän pikkuiseen tappeluun osallistunutta oli antanut puhelimensa ja kuulokkeensa minulle. Varmuuden vuoksi. Guinealainen veri totisesti kiehuu yli äärimmäisen herkästi. Johan se näkyy verisinä rähinöinä eri puolilla maata aina toisinaan. Esimerkiksi kaukaisessa Nzérékoréssa saa kuulemma herkästi viidakkoveitsestä, jos on esimerkiksi väärää heimoa.

Tiesulku purettiin jonkin ajan kuluttua, minkä jälkeen oma bussimme oli pian moottoritien varressa. Seurasi nimenhuuto. Oman nimen kuultuaan sai astua bussiin. Lopulta kaikki olivat kyydissä, mutta sitten tuli seuraava riita. Bussin rahastaja kohdisti silmittömän raivonsa takapenkin Diabyyn, joka pysyi varsin tyynenä. Syytä riitaan en tiedä, mutta tällaista käsittämätöntä raivoa ilmeni vielä pariin otteeseen, eikä vieläkään oltu liikkeellä! Ihmettelen, etteivät guinealaiset ole vielä lähteneet vaeltamaan suurina massoina kohti Eurooppaa. Paikallista meininkiä seuranneena olen sitä mieltä, että tällä maalla ei vain ole minkäänlaista tulevaisuutta! Eurooppalaisen reppureissaajan näkökulmasta guinealainen meno on toki enemmän kuin mielenkiintoista!

Tunnin jälkeen aurinko alkoi vähitellen laskea ja kello lähestyä seitsemää. Tässä vaiheessa matkustajat olivat pääosin siirtyneet takaisin tien varteen. Minä mukaan lukien. Seurasi uusi nimenhuuto, minkä jälkeen pääsimme lähtemään. Alun perin minulle oli sanottu, että lähtö on ennen kello yhtä iltapäivällä. Se tapahtui kello 19 ja riemu bussin takapäässä, jossa minä ja muut pojat istuskelimme, oli ylimmillään.

Conakrysta ei kuitenkaan ihan niin vain poistuta, sillä ainoa ulosmenoväylä on aina tukossa. Ajoimme ulos kaupungista kaksi tuntia. Ohitimme kaupungin lentoaseman, valtavan norsupatsaan ja ebolatarkastuspisteen. Nimen omaan ohitimme! Bussin takaovi oli koko ajan auki ja välillä siihen nousi liikenteen seasta ihmisiä, jotka tulivat jäniksenä kilometrin tai pari. Oviaukossa matkusti myös bussin oma apupoika, joka välillä jalkautui ja tarkisti tien kunnon bussin varalta. Tie oli pääosin aika huono.

Kun sitten lopulta jossain Coyahin nurkilla linja-auto saatiin kunnolla vauhtiin, oli myös bussin takaosassa mielenkiintoinen tunnelma. Valaistusta ei juuri ollut, mutta elämää senkin edestä. Kuljettaja soitti guinealaista, senegalilaista, malilaista ja ties minkämaalaista musiikkia täysillä, matkustajat lauloivat välillä mukana ja välillä kuljettajalle esitettiin huutamalla jopa toiveita musiikin suhteen! Mory piti minut ajan tasalla kunkin kappaleen esittäjästä ja kotimaasta. Guinean oma poika Mory Kantékin pääsi ääneen useaan kertaan. Juuri tämän uskomattoman yhteisöllisen tunnelman vuoksi bussimatka oli matkani ehdottomia kohokohtia. Pitkät matkat Guineassa kannattaa ehdottomasti matkustaa bussilla!

Kindian jälkeen tiellä oli poliisin, santarmin tai sotilaiden tiesulku, jossa kaikkien paperit tarkistettiin. Guinealaiset pääsivät helposti läpi. Ulkomaalaisten, eli minun ja erään sierraleonelaisen, passit tarkistettiin tarkasti ja tiedot kirjattiin ylös. Jotain viranomaisen ammattitaidosta kertoo sekin, että tiedot otettiin Senegalin viisumistani. Mahdoinko päätyä kirjoihin ja kansiin senegalilaisena… Tietojen ylösottamisen jälkeen viranomainen kertoi ”normaalin kirjaamismaksun” olevan 10 000 frangia (noin 1,25 euroa) eli guinealaisittain ihan hirmuisesti. Mutisin jotain englanniksi, nappasin passin, kiitin ja poistuin ”ymmärtämättä”. Tietojen kirjaaja totesi toiselle, ettei se tainnut ymmärtää. Kukaan ei pysäyttänyt minua, joten kyse oli vain korruptiosta, kuten arvelinkin.

dabola5

Dabolan katunäkymää aamutuimaan.

dabola4

Dabolan pääkatuja.

Matka jatkui pimeillä Guinean teillä. Osa matkustajista nukkui, minä vain nuokuin. Musiikki raikasi täysillä. Aamuyöstä kolmen aikoihin linja-auto pysähtyi pienessä kylässä Mamoun kaupungin nurkilla. Kylä nukkui, joten matkustajat katsoivat hyväksi ajatukseksi käyttää erästäkin pihapiiriä vessana. Olisihan se aamulla herätessä varmasti mukavaa löytää omasta pihasta ihmisen läjiä. Kuljettajamme nukkui tässä parisen tuntia ja auringon noustessa jatkoimme matkaa. Osa matkustajista jatkoi uniaan. Kaverini Antoine kuunteli auringon noustessa uskonnollista musiikkia. Puhelimen taustakuvana näytti olevan Neitsyt Maria.

Aamuyhdeksältä saavuimme Dabolan kaupunkiin. Conakrysta sinne on 400 kilometriä ja matkaan oli kulunut noin 14 tuntia. Dabolasta tulee mieleen ebola ja toki sielläkin on tapauksia ollut. Ei toki enää pitkiin aikoihin. Muuten Dabola vaikutti komeissa maisemissa sijaitsevalta miellyttävän rauhalliselta kaupungilta. Kävimme Antoinen, tämän veljen, Diabyn ja erään neljännen nuorukaisen kanssa aamupalalla kadunvarren kuppilassa. Aamu lähti tällä kertaa käyntiin lautasellisella riisiä ja lihaa.

dabola3

Aamupalalla Dabolassa.

Lyhyen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti Kankania. Tie muuttui päällystämättömäksi, mutta ei se vauhtia hillinnyt. Aurinko paistoi ja tien varsi oli täynnä tavattoman alkukantaisia kyliä. Täällä eletään satoja vuosia Eurooppaa jäljessä. Ihmisten mökit ovat pyöreitä, eikä niissä näytä olevan mitään länsimaista hapatusta, kuten aaltopeltiä. Hyvän matkaa Dabolan jälkeen käyttämämme tie osittain lävistää Ylä-Nigerin kansallispuistoa (Parc National du Haut Niger). Sellaista hienoa puskaa sekin. Yritin napsia kuvia bussin likaisesta ikkunasta, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Keskityin ahmimaan maisemaa silmillä.

guinea9

Maisemaa Dabolan ja Kouroussan välillä.

guinea8

Maisemaa jossain päin Ylä-Nigerin kansallispuistoa. Kuva otettu Dabolan ja Kouroussan välillä bussin ikkunasta.

Useampi ihminen jäi kyydistä Kouroussassa ja yhtäkkiä bussissa oli hyvin tilaa. Aloin voida pahoin, enkä enää jaksanut ihastella maisemiakaan. En jaksanut kiinnostua edes Nigerjoesta, jonka ylitin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni.

Perillä Kankanissa uusi tuttavuuteni Diaby saattoi minut Le Calao -hotelliin. Le Calao on Kankanin harvoja majapaikkoja, minkä vuoksi yön hinta (150 000 frangia eli noin 18,75 euroa) oli tasoon nähden aika onneton. Tinkimisen varaa ei ollut, eikä vastaanotto muutenkaan ollut mitenkään miellyttävä. Raha toki sai henkilökunnan silmät kiilumaan. Huoneeni oli iso, jossa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna, toimimaton televisio, pöytä, nojatuoli sekä oma vessa ja kylpyhuone. Vessan vetäminen ja suihkussa käyminen toki suoritetaan tässä majatalossa saavista kaatamalla.

kankan2

Perillä Kankanissa! Näkymä Hotel Le Calaon pihamaalta kadulle päin.

kankan1

Hotel Le Calaon pihapiiri.

Tein pikaisen kierroksen kaupungilla ja palasin takaisin hotellille. Tunsin voimieni häviävän ja seuraava yö kuluikin pääosin vessassa. Dabolassa nauttimani aamupala ruokamyrkytti minut!