Loropénin rauniot ja paikallinen poppamies

18.8.2015

Dramane saapui sovitusti hotellilleni. Tai ainakin melkein sovitusti. Mies oli käynyt vaihtamassa skootteriinsa renkaan, sillä nyt olisi edessä sen verran pitkä ja vaativa ajo! Lähdimme samantien kohti maaseutua. Dramane ajoi, minä istuin takana ja tie oli sadekauden runtelema hiekkatie. Skoottereilla täällä kaikki kulkevat, eikä Dramanekaan pitänyt mitenkään outona ajatuksena lähteä 40 kilometrin päähän Loropéniin skootterilla. Matkustajan kanssa!

Olin edellispäivänä tullut samaa reittiä Loropénistä Gaouaan, joten nyt menin saman tien toiseen suuntaan ja näin samat lobikylät. Lobit ovat alueen valtaheimo ja olin tutustunut heidän kulttuuriinsa Dramanen työpaikalla Musée de Ponissa Gaouassa. Lobit totisesti asuvat edelleen tismalleen samanlaisissa savimajoissa, jollaisen jäljennöstä olin museon pihalla katsellut. Dramane kertoi Sidoumoukarin lobikylän läpi ajaessamme, että perinteisen arkkitehtuurin lisäksi kylän liepeillä olisi luolia, mutta niihin emme nyt menneet. Oli kiirehdittävä, sillä olimme lähteneet matkaan varsin myöhään. Toki sadekauden vuoksi.

Edellisiltana tietä toiseen suuntaan ajaessani, en ollut kiinnittänyt juuri huomiota rakennuksiin. Ne olivat näyttäneet samanlaisilta savimajoilta, mitä kaikkialla on. Enemmän minua oli “pysäyttänyt” Loropénin liepeillä olevan kylän nimi. Valitettavasti kylä ei ollutkaan Dakar, kuten olin edellispäivänä lukenut, vaan Lakar! Ei ollutkaan siis syytä pysähtyä kuvaamaan kylttiä. Dakar on siis Senegalin pääkaupunki.

loropeni3

Perillä Loropénissä. Tässä kohtaavat Gaouasta tuleva ja Banforaan menevä isompi tie ja etelään kohti Kamptia menevä tie. Taaempana taitaa olla Loropénin “keskusaukio”.

loropeni2

Gaoua–Banfora-tie Loropénin keskustassa.

Ajomatka Loropéniin sujahti noin tunnissa. Skootterilla pääsee liikkumaan ketterästi, autolla joutuu hidastelemaan ja kiertelemään enemmän. Vastaan tulleet autot pystyikin laskemaan yhden käden sormilla. Auto on jo niin kallis hankintakin, ettei sellaiseen ole paikallisilla varaa.

Loropéni on pikkuinen kaupunki tai suurehko kylä. Kylän “keskusaukio” on samalla paikkakunnan puskataksiasema. Edellisiltana olin vaihtanut siinä kulkuneuvoa. Kylässä on koulu, moskeija ja pikkupuoteja. Aukion laidalla on myös paikallinen kahvila-ravintola, jossa on sinisestä muovipressusta tehdyt seinät. Joimme siellä teet. En ollut tullut Loropéniin pelkän teehetken vuoksi, vaan siksi, että kaupungin liepeillä sijaitsee Burkina Fason ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Unescon maailmanperintökohde: Loropénin rauniot! Vaikka muinaisen kivilinnoituksen rauniot tunnetaan pääkaupungissa Ouagadougoussakin, eivät ne Loropéniä ole maailmankartalle saaneet. Lonely Planetkaan ei mainitse nähtävyydestä sanallakaan, vaikka rauniot ovat olleet Unescon listalla jo vuodesta 2009. Olin saanut itsekin tietää paikasta ja Unesco-listauksesta vasta tänä aamuna!

loropeni4

Tästä lähtee tie kohti Kamptin kaupunkia. Oikealla sinipressuinen kahvilamme.

loropeni1

Loropéniläinen kahvila-ravintola.

loropeni5

Katunäkymä Loropénistä.

Loropénin keskustasta on noin kolmen kilometrin ajomatka raunioalueelle ja isolta tieltä on hyvät opasteet paikalle. Raunioille johtavan tien alussa on lipunmyyntikoppi, mutta nyt lipunmyyjä-opas viittoi meidät jatkamaan perille asti. Hän tulisi perässä polkupyörällä. Lipunmyyntikopin vieressä on myös valmistumassa oleva museo Loropénin raunioilta löydetyille esineille ja muille löydöille. Museo ei ollut vielä avoinna yleisölle ja muutenkin koko maailmanperintökohde tuntui olevan hyvin alkutekijöissään. Paikalle vievä hiekkatiekin oli aivan uusi. Jätimme skootterin parkkipaikalle ja opasta odotellessamme katselimme paikalla kasvavia voipuita, joiden siemenistä valmistetaan kuuluisaa karitevoita. Dramane kertoi, että kulttuuriperinnön lisäksi myös paikan luonto on ainutlaatuista. Joitain kasvilajeja kasvaa vain tässä lähistöllä! Voipuut sentään ovat laajemmalle levittäytyneet.

loropeni9

Loropénin raunioiden lipunmyyntikoppi ja valmisteilla oleva museo.

loropeni6

Loropénin raunioita: muinaista linnoitusta kiertäneen korkean muurin osasia.

Opas pyöräili paikalle viiden minuutin päästä ja pääsimme aloittamaan kierroksen. Pääsymaksu Loropénin raunioille on 2 000 frangia (noin kolme euroa), mihin sisältyy jälleen opastus. Oppaana toimi nuori mies, joka valitteli, ettei puhu englantia. Kierroksen alettua mies kuitenkin alkoi opastaa englanniksi. Ei mitään ongelmia ymmärtämisen kanssa! Olin ainoa vierailija paikalla ja todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen koko päivänä.

Reilun hehtaarin alueelle levittäytyvien Loropénin raunioiden historia on suureksi osaksi hämärän peitossa, mutta paikalla tehdään kaivauksia, joiden toivotaan auttavan raunioiden merkityksen selvittämisessä. Löydöt on tarkoitus laittaa näytille siihen valmistumassa olevaan museoon. Paikan synnystä ei tiedetä juuri mitään, mutta joka tapauksessa rauniot ovat ajalta ennen eurooppalaisten tuloa seudulle. Ikää on tutkimusten mukaan vähintään tuhat vuotta. Lobimaalla (eli tällä seudulla) on kaikkiaan kymmenen vastaavaa kivilinnoitusta, mutta tämä on parhaiten säilynyt.

Linnoituksen arvellaan liittyneen Atlantin rannikolta tulleen ja Saharan autiomaan ylittäneeseen kultakauppaan, sillä se kukoisti alueella samaan aikaan linnoituksen kanssa. Linnoitus oli ilmeisesti koulango- tai lohron-heimojen hallitsema, sillä nuo heimot kontrolloivat seudun kullantuotantoa. Tuotanto kukoisti 1300-luvulta 1600-luvulle, minä aikana myös linnoituksen on selvitetty kukoistaneen. Linnoitus hylättiin lopullisesti 1800-luvun alkupuolella. Sitten se jäi ilmeisesti ikään kuin unohduksiin ja on säilynyt hyvin tähän päivään saakka. Lähteet: [1]

loropeni11

Sisällä linnoituksen muurin sisällä.

loropeni10

Unesco otti Loropénin rauniot vuonna 2009 maailmanperintöluetteloonsa.

loropeni12

Loropénin muinaisen linnoituksen muuria.

Kiertelimme rehevän kasvillisuuden valloittaman raunioalueen sisä- ja ulkopuolella. Linnoituksen muuri on hyvin säilynyt ja kiertää alueen. Muuri on korkeimmillaan kuuden metrin korkuinen, eikä sitä ole helppo kiivetä ylöskään. Oppaani mukaan lateriitista rakennettu muuri on tarkoituksella rakennettu sellaiseksi, ettei sitä pystyisi kiipeämään. Liukkaalta se tuntuikin. Myöskään portteja linnoituksen sisään ei ole ollut yhtä tai kahta enempää. Jotain tärkeää linnoitus on siis suojellut.

Olin hyvin tyytyväinen päätettyäni vierailla raunioilla. Paikka oli vasta toinen maailmanperintökohde tällä matkalla, sillä Länsi-Afrikka ei ole mikään eldorado niiden suhteen. Ensimmäinen maailmanperintökohteeni oli Kap Verden Cidade Velha.

loropeni8

Puu on kasvanut muuria apuna käyttäen. Puu toisaalta tukee muuria, mutta toisaalta rapisuttaa sitä. Ikää tällä loisella on vain noin 20 vuotta.

loropeni7

Muurien sisäpuolella on pienempien rakennelmien raunioita.

Jatkoimme matkaa. Ensin palasimme Loropénin keskustaan ja tankkasimme skootterin tienvarren “huoltoasemalla”. Tällä kertaa “asemalla” oli pieni itsetehty metallikehikko, jossa oli rivissä muutama käytetty viinapullo täynnä polttoainetta. Ostimme tankin täyteen ja se maksoi noin 3 000 frangia (noin 4,6 euroa). Tämän “huoltoaseman” vieressä oli upea pieni moskeija ja jo hetken haaveilin kuvan ottamisesta. Moskeijan kuvaaminen oli viimeksikin vienyt minut poliisiasemalle, joten luovuin ajatuksesta.

Jatkoimme Loropénistä kohti Kamptia, jonne on matkaa 19 kilometriä. Punahiekkainen tie oli Gaoua–Loropéni-tietäkin huonompi. Se ei hidastanut matkantekoamme ja vielä vähemmän muiden matkaa. Autoja ei tiellä tullut vastaan, vaan ainoastaan mopedeja ja polkupyöriä. Olin luullut Kamptin olevan Loropéniäkin syrjäisempi alkuasukaskylä, jollaiselta se laitamiltaan vaikuttikin. Ainoastaan vaatteet ihmisten päällä ja erilaiset kulkuvälineet muistuttivat jotenkin meikäläisestä sivistyksestä. Talot olivat tyypillisiä lobitaloja, eikä niissä näyttänyt olevan mitään länsimaalaista hapatusta. Tuskin sähköjäkään. Ei siinä vauhdissa tosin kaikkeen ehtinyt kiinnittää huomiota.

loropeni14

Dramane skoottereineen jossain Loropénin ja Kamptin välillä.

loropeni13

Tie Loropénistä Kamptiin.

kampti1

Kampti näyttää Loropénin jälkeen sivistykseltä. Onhan täällä päällystetty tiekin!

Saavuimme Kamptiin ja asfaltti alkoi! Dramane kertoi paikkakunnan olevan itseasiassa merkittäväkin pikkukaupunki. Kampti on oikeastaan rajakaupunki, sillä Norsunluurannikon rajalle on ainoastaan noin 25 kilometriä. Tämän huomaa myös poliisin ja sotilaiden läsnäolosta ja Kamptista etelään, eli kohti rajaa, lähtevien on käytävä ilmoittautumassa poliisiasemalla. Onneksi olin ottanut passini mukaan retkelle, sillä nyt sitä tahdottiin syynätä. Nimen, syntymäajan, syntymäpaikan, passinnumeron, kansallisuuden ja muiden tärkeiden tietojen lisäksi poliisi kirjasi ylös myös vanhempien nimet sekä syynäsi viisumin ja saapumisleiman. Poliisi tahtoi tietää myös asuinpaikkani (eli hotellin), seuraavan kohteeni ja maan, mistä olin tulossa Burkina Fasoon. Prosessi oli kivuton, eikä mistään lahjuksista edes vihjattu. Lähtöä tehdessämme ystävälliset poliisit tahtoivat vielä kuulla “uutisia Suomesta”. No, mitä minä siihen osaan vastata, kun meillä ei ole edes ebolaa ja eduskuntavaalitkin menivät jo! Nothing special!

kampti12

Sib Tadjalté perheineen asuu aidossa lobitalossa Kuekueran kylässä Kamptin kupeessa.

kampti2

Fetissit talon oviaukon kohdalla antavat suojelusta asukkaille.

Ajelimme joitain kilometrejä kohti Norsunluurannikon rajaa, minkä jälkeen käännyimme puskaan. Painelimme kuoppaista hiekkatietä ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavuimme pieneen lobikylään nimeltä Kuekuera. Dramane ajoi skootterinsa erään lobiperheen pihaan, missä saimme ystävällisen vastaanoton. Perhe ei ollut tiennyt tulostamme, mutta saimme luvan piipahtaa tutustumassa aitoon lobitaloon ja aitoon animistiseen lobiperheeseen! Talossa asuu parantaja-tietäjä Sib Tadjalté vaimonsa (tai vaimojensa) ja lapsiensa kanssa. Perhe on suuri ja kaikki olivat nyt pihalla. Naiset olivat ruoanlaittopuuhissa ja Sib muuten vain nautti elämästä. Asuinpaikka on länsimaalaisen silmään paratiisi!

Otimme kengät pois ja astuimme sisään tähän mudasta ja puunrungoista tehtyyn suureen suorakaiteenmuotoiseen taloon. Talossa on tasakatto, jota käytetään ainakin viljan kuivaamiseen. Rakennuksen oviaukko on pieni ja oviaukon yläpuolella on kaksi fetissiä: mies ja nainen. Ne tuovat turvaa talossa asuville. Sisällä talossa totisesti oli käsittämättömän pimeä, kuten lobitaloissa ylipäänsäkin. Ikkunoita ei juuri ole, eikä lamppuja, sillä sähköjä talossa ei ole. Eikä varmasti muuallakaan Kuekuerassa. Dramane ei ollut ensi kertaa lobitalossa ja meni edellä. Minä kompuroin perässä, kun en vain nähnyt eteeni. Aluksi kävimme keittiössä, jossa oli hiljattain jauhettu viljaa.

kampti11

Parantaja-tietäjä Sib Tadjalté talonsa pihamaalla.

kampti3

Sib Tadjaltén talon eteinen. Kuva otettu salaman kanssa ja oikeasti paikassa ei juuri näe eteensä.

kampti4

Lobitalon keittiötä.

Parin kulman takana pimeydessä istui pikkupoika. Vain pieni valonsäde osui häneen katossa olevasta pienestä reiästä. Poika avasi “oven” talon mielenkiintoisimpaan huoneeseen, “puhdistautumishuoneeseen”. Kyse ei ole kylpyhuoneesta, vaan pienestä kammiosta täynnä erikokoisia ja -näköisiä fetissejä. Pääosin fetissit ovat ihmishahmoja, mutta myös joitain eläimiä seassa on. Näillä main kristinusko ja islam eivät ole päässeet syrjäyttämään lobien omaa animistista uskontoa, jossa esi-isät ja luonnossa asuvat henget ovat erittäin merkittävässä asemassa. Sib Tadjalté on ilmeisen tärkeä henkilö ja hänellä on parantajana ja tietäjänä kyky toimia välittäjänä ihmisten ja henkimaailman, kuten esi-isien, välillä. Sib Tadjalté on siis poppamies! Huoneen lattialla on pieniä valkoisia simpukoita, joita käytetään ennustamisessa ja jossain vaiheessa tätä mielenkiintoista animistista toimitusta uhrataan eläin (sulista päätellen lähinnä kanoja) ja veri pirskotellaan fetissien päälle. Fetissit olivat kuivuneen veren tahrimia.

kampti6

Näkymä Sib Tadjaltén talon “puhdistautumishuoneeseen”.

kampti7

Pääosin kammiossa olevat fetissit kuvaavat ihmistä.

kampti5

Fetissien joukossa on eläinhahmojakin. Lattialla on suuret määrät pieniä valkoisia simpukoita.

kampti9

Kanoja käytetään uhrauksessa.

kampti8

Yleisnäkymä kuivuneen veren tahrimien fetissien täyttämään kammioon.

Lisää fetissejä on Sib Tadjaltén pihamaalla. Jälleen kokoja ja muotoja on joka lähtöön ja uusia fetissejä on tehtävä silloin tällöin. Henget kun käskevät valmistaa aina vain suurempaa ja suurempaa. Minulla ei ollut kanaa, jonka olisi voinut uhrata vierailuni kunniaksi, joten jätin 2 000 frangin (noin kolme euroa) setelin erään ulkona olleen fetissin eteen kiven alle. Sib Tadjalté osti setelilläni myöhemmin kanan ja uhrasi sen. Muuten vierailu oli ilmainen ja hyvin miellyttävä. Kaikkea sai kuvata vapaasti. Vierailun aikana aurinko alkoi jo laskea, joten aloimme tehdä lähtöä. Dramane halusi ajaa mahdollisimman paljon ennen pimeää. Perhe jäi jatkamaan askareitaan.

kampti13

Suurikokoisia fetissejä talon pihamaalla.

kampti14

Lisää.

Hurautimme hetkessä Kamptiin ja ohitse. Vielä riitti valoa. Tie Kamptista Gaouaan on päällystetty, mutta päällyste on aika reikäinen varsinkin Gaouan alkaessa lähestyä. Matkaa kaupunkien välillä on reilut 40 kilometriä, mistä noin puolet jouduimme ajamaan pimeässä. Mutta perille päästiin turvallisesti. Kaikkiaan retkellemme tuli pituutta noin 120 kilometriä.

kampti10

Kauniin vehreää maisemaa Kuekueran ja Kamptin välillä.

Gaouassa ajoimme Dramanen kodin kautta. Tämä asui paikallisessa rivitalossa mielestäni varsin keskiluokkaisesti. Mies tahtoi myydä minulle kaksi Sib Tadjaltén veistämää puista parikymmensenttistä fetissiä: miehen ja naisen. Henget olivat patistaneet Tadjaltén tekemään suurempia fetissejä, joten nämä kaksi olivat jääneet jo kauan sitten käyttämättömiksi. Musée de Ponin työntekijänä Dramane oli saanut ne joskus haltuunsa ja tahtoi kaupitella ne minulle, sillä olin ollut hyvin kiinnostunut lobien kulttuurista. Suomesta ne saisivat kuulemma hyvän kodin. Joku olisi ollut kiinnostunut niistä myös Belgiassa. Ostin fetissit ja varmistin vielä, saisinko tosiaan viedä ne ulos maasta. Mitään ongelmia ei kuulemma koituisi, sillä taikakalut ovat vain noin 15–20 vuotta vanhoja. Ainakin olin saanut nyt hienon matkamuiston Burkina Fasosta: vanhat veren tahrimat lobifetissit! Ei mitään turistikrääsää! Euroopassa niistä voisi kuulemma saada satakin euroa, mutta siihen en jaksa uskoa. Kun kaupat oli lyöty lukkoon, söimme illallisen ja katselimme Dramanen japanilaisen museokollegan lähettämiä videoita lobien perinteisistä tansseista. Sitten tuli hyvästien aika.

Seuraavana aamuna ajattelin lähteä Ouagadougouun.

Vihreiden kukkuloiden ympäröimä Gaoua

18.8.2015

Olin saapunut edellisenä iltana Banforasta Gaouaan (lausutaan ‘Gawa’), enkä ollut nähnyt paikkakunnasta kuin pari pimeää katua. Vesisade oli jatkunut ilmeisesti läpi yön. Aamukahdeksalta olin ulkona hotellistani ja lähdin kävellen kohti kaupungin keskustaa. Sinne on Hotel Halasta kilometrin tai parin matka. Ihmisten määrä kasvoi mitä lähemmäksi keskustaa pääsin. Menin tahallani vähän ohi keskustasta ja löysin suuren joukon naisia pitämässä kokousta ennen töihin lähtöä. Peltotöitä tai rikkaruohojen kitkentää ilmeisesti. Ryhmällä oli miespomo, joka toivotti minut tervetulleeksi Gaouaan ja kertoi tulevansa töiden jälkeen tapaamaan minua hotelliini!

gaoua2

Gaouan liikekeskusta eräältä kaupungin kukkulalta nähtynä.

gaoua4

Lisää keskustaa, mutta enemmän asuintaloja.

Kuljin halki Gaouan liikekeskustan ja onnistuin löytämään kaupungin postitoimiston. Ostin postimerkit Sindousta ostamiini kortteihin ja jätin ne Burkina Fason postin huomaan. Korteilla kesti noin kuukausi saapua Suomeen. Postivierailun jälkeen suunnistin ylöspäin. Noin 30 000 asukkaan Gaoua on rakennettu vehreiden kukkuloiden lomaan ja osaksi niiden rinteille. Korkeuserot ovat paikoin suuria. Saavuin erään kukkulan laelle ja samalla jonkinlaiseen hallintokortteliin, jonka laidalta on hyvät näkymät Gaouan keskustaan ja kaikkiin muihinkin suuntiin. Otin kuvia ja nautin näkymistä. En ollut missään vaiheessa suunnitellut Gaouaan tuloa, mutta yhtäkkiä paikkakunta alkoi tuntua ehkäpä parhaimmalta paikalta tällä Länsi-Afrikan kiertomatkallani. Kukaan ei ollut huudellut valkoiseksi, kukaan ei ollut valittanut valokuvauksesta ja sääkin oli ihan kiva. Aurinko tosin oli toistaiseksi pilvessä. Ehkä niitä “le blanc” –huutoja ei kuulu, sillä Gaoua on kaikkea muuta kuin länsimaalaisten turistien reitin varrella. En nähnyt kaupungilla kuljeskellessani ainuttakaan toista valkoihoista.

gaoua5

Vielä yksi näkymä Gaouan keskustaan ja takana oleville kukkuloille.

gaoua15

Gaouan keskustan vilinää aamupäivällä.

Joka tapauksessa, tämän samaisen kukkulan laella on myös kaupungin ehkä tärkein nähtävyys: Musée de Poni. Se ei ole mikään hevosnäyttely, vaan Ponin provinssin ihmisten elämää esittelevä laadukas etnologinen museo. Sen vuoksi eilen tapaamani ranskalaispariskuntakin oli Gaouaan matkustanut. Museoon on 2 000 frangin (noin kolme euroa) pääsymaksu, mutta sen maksamista sain hetkisen odotella. Oppaat olivat kadoksissa ja opastus kuuluu täälläkin lipun hintaan.

Pyysin ja sain englantia taitavan oppaan eli hyvä tuurini jatkui. Miehen nimi oli Dramane. Huumorimiehenä hän heti kättelyssä pyysi ottamaan itsensä matkalaukussani mukaan Suomeen. Kaiken lisäksi Dramane oli kuullut maasta nimeltä Suomi ja osasi sen vieläpä sijoittaa samaan läjään Ruotsin ja Norjan kanssa! Hän oli ensimmäinen ja viimeinen afrikkalainen tällä matkalla, joka Suomen tiesi. Kap Verden Boa Vistan paikallisia en nyt laske mukaan!

gaoua9

Musée de Poni.

gaoua8

Lobitalon jäljennös museon pihamaalla.

Musée de Ponin näyttely on pääasiassa täkäläisen valtaheimon, lobien, kulttuurin esittelyä. Museon pihamaalla on aidossa koossa jäljennös lobitalosta. Lobit asuvat maaseudulla yhä suorakaiteenmuotoisissa mudasta rakennetuissa taloissaan, joissa on esimerkiksi huoneet kotieläimille ja vaimoille. Siis oma huone kullekin vaimolle! Sitten löytyy keittiö, jossa on suuria saviastioita täynnä ruokaa ja juomaa. Ikkunoita ei juuri ole ja jos on, ne ovat vain pikkuisia reikiä seinässä. Siispä talo on todella pimeä. Lobit ovat edelleen isoksi osaksi animisteja, joten fetissit kuuluvat arkeen ja talojen ulkopuolella onkin “alttari” esi-isiä varten. Dramanen mukaan esi-isiltä kysytään neuvoja asiaan kuin asiaan ja heitä kiitetään esimerkiksi uhraamalla.

Toisin kuin ulkona, sisällä museossa ei saa valokuvata, joten sain keskittyä täysin opastukseen. Museossa on esillä laajasti alueen asukkaille tyypillisiä artefakteja, kuten aseita ja soittimia, sekä historiallisia valokuvia. Nyt museo oli muuttamassa väliaikaisiin tiloihin, sillä rakennuksen katto oli niin surkeassa kunnossa. Romahtaisi vielä! Osa museon esineistöstä oli jo ehditty pakata, mutta lähes kaiken pääsin vielä näkemään. Museon äidin, ilmeisesti ranskalaisen, Madeleine Pèrenkin kuva oli jo otettu pois seinältä! Remontin kestosta ei ollut oikein tietoa, mutta eiköhän paikka viimeistään vuoden 2016 aikana aukea uudelleen.

gaoua6

Lobien fetissejä eli taikakaluja: vasemmalla esiäiti ja oikealla esi-isä. He kertovat vastaukset suunnilleen kaikkeen.

gaoua10

Tämä taisi olla täkäläisen karjasuojan jäljennös. Edelleen museon pihamaalta.

Dramane näki innostukseni lobikulttuuria kohtaan ja lähtiessäni ehdotti retkeä läheiseen lobikylään. Itseäni kiinnosti Loropénin kaupungin liepeillä sijaitseva Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva raunioalue. Olin lukenut siitä itseasiassa vasta tänä aamuna ja päättänyt käydä siellä! Sovimme, että Dramane saapuisi kello kahdelta iltapäivällä hotellilleni ja sitten lähtisimme hänen skootterillaan ensin Loropénin raunioille, minkä jälkeen jonnekin Kamptin pikkukaupungin laitamille aitoon lobikylään ja -perheeseen! Hinnaksi sovimme 12 000 frangia (noin 18,2 euroa) sisältäen polttoaineen skootteriin. Taksi pelkille Loropénin raunioille ja takaisin maksaa hotellini vastaanoton arvion perusteella noin 50 000 frangia (noin 76,2 euroa), mikä taitaa olla kyllä yläkanttiin arvioitu!

Lähtiessäni vielä ihastelin museon pihamaalla olevaa vanhaa ruostunutta autonrähjää. Se on ensimmäinen auto näillä main! Ranskalainen siirtomaaupseeri ajeli sillä Dramanen mukaan 1910-lähtien seudun kylissä. Ehkä täällä sitten teitä oli kuitenkin! Autoa kuvatessani kitkentähommissa olleet naiset halusivat tulla kuvatuiksi. Otin parit kaverikuvat!

gaoua7

Lobimaan ensimmäinen auto. Ranskasta ilmeisesti 1910-luvulla tuotu.

gaoua11

Gaoualaisia naisia työn touhussa. Huumorinaisena oikeanpuolimmainen otti asennon kameran edessä ja oli tikahtua nauruun kuvan nähtyään!

gaoua12

Kuvattavia riitti!

Sitten laskeuduin alas kukkulalta ja menin ostamaan onnistuneesti väärennetyllä 500 frangin (noin 0,75 euroa) kolikolla vesipullon. Miten kukaan jaksaakaan väärentää kolikoita! Näin, että myyjä pani kolikon välittömästi uudelleen kiertoon vaihtorahana. Kioskia vastapäätä toimi sopivasti Gaouan vankila! Kulkeuduin joidenkin mutkien kautta kaupungin torille, jossa sunnuntai on tärkein markkinapäivä. Nyt ei ollut sunnuntai, eikä asiakkaita liiemmin. Täältäkin saa toukkia, jos sellaisia tykkää mutustaa!

gaoua13

Gaouan tori. Takana näkyvällä kukkulalla sijaitsee Musée de Poni ja kaupungin hallintorakennuksia.

Kävelin kaupungin puskataksiasemalle tiedustelemaan jatkoyhteyksiä Ouagadougouun. Sain selville, että aamuseitsemän ja kahdeksan tienoissa lähtee pikkubussi kohti pääkaupunkia. Hinnaksi pojat kertoivat 8 000 frangia (noin 12,2 euroa), mihin hintaan pääsee jo ihan oikealla ilmastoidulla linja-autollakin! Luultavasti linja-auto on myös nopeampi, sillä se ei pysähdy jokaisessa pikkukylässä.

Puskataksiasemalla harvahampainen äreänoloinen vanhempi herra pyrki matkaoppaakseni. Olisi tahtonut esitellä kaupunkia siitäkin huolimatta, että kerroin jo kierrelleeni. Mies ei osannut englantia, mutta palaveri sai joukon nuoria miehiä kerääntymään ympärillemme. Eräs heistä osasi jonkin verran englantia ja tämäkös ei miellyttänyt vanhaa setää sitten yhtään! Hän kuvitteli nuorukaisen vievän hänen asiakkaansa. Ja minä kun en halunnut ketään oppaakseni. Jatkoin matkaani.

gaoua3

Gaouan keskustan pääkatuja.

gaoua14

Edelleen kaupungin pääkatuja.

Kuljeskelin ympäri kaupunkia ja iltapäivällä palasin takaisin Hotel Halaan. Odottamaan Dramanea skoottereineen. Maaseutukierroksesta lisää seuraavassa kertomuksessa.

Gaouaan halki eteläisen Burkina Fason pikkukylien

17.8.2015

Alun perin olin suunnitellut matkustavani Burkina Fason pohjoisosaan Gorom-Goromiin ja Doriin, mutta se olisi tarkoittanut pitkiä edestakaisia bussimatkoja. Lisäksi Sahelin alueella sijaitsevan Gorom-Goromin turvallisuustilanteen kerrottiin olevan arveluttava. Ovathan Pohjois-Malin levottomuudet melko lähellä. Päätin Sindoussa haudata Sahel-haaveeni ja matkustaa kohti Ghanan rajaa aina Gaouan (lausutaan ‘Gawa’) kaupunkiin saakka. Se on eteläisen Burkina Fason suurimpia kaupunkeja keskellä lobiheimon asuinsijoja.

Ensin oli kuitenkin päästävä pois Sindousta. Kaupungista pääsee pikkubussilla 50 kilometrin päähän Banforaan kolmesti aamussa. Ensimmäinen auto lähti, kun olin kello seitsemältä aamupalapöydässä. Maksoin laskun ja olin ennen kahdeksaa tien varressa odottamassa. Pääsin toiseen pikkubussiin, joka ajoi tuttua reittiä Dounan ja Wolonkoton kautta Banforaan.

sindou26

Tie Sindousta Banforaan on huippukunnossa.

Perille saavuttuaan ei yleensä tarvitse itse huolehtia jatkosuunnitelmista, muut kyllä huolehtivat niistä. Nyt mies nimeltä Oumar kertoi järjestävänsä minut Gaouan-pikkubussiin. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (noin 9,1 euroa). Odotellessani kävin ostamassa täytetyn patongin ja yritin maksaa sitä 500 frangin (noin 0,75 euroa) lantilla. Katselin kolikkoa hetkisen itsekin, mutta annoin sen mamalle, joka ei sitä kelpuuttanut. Väärennetty mikä väärennetty. Ajattelin yrittää panna vahingon kiertämään sitten Gaouassa. Autolle palattuani Oumar ajoi minut kaupungin puskataksiasemalle ja pyysi ottamaan mukaansa Eurooppaan. Hän ei halunnut enää elää Burkina Fasossa. Euroopassa hän aikoi maanviljelijäksi ja kysyi, mitä me oikein siellä kasvatamme.

Siirryin kadun toiselle puolelle, josta seuraava kyyti lähti noin puolen kilometrin päähän. Siellä odotti kymmenisen Gaouaan lähtijää. Burkinafasolaisten ystävällisyys on omaa luokkaansa, nytkin minulle kannettiin penkki ja kun se joutui hetken kuluttua aurinkoon, tultiin sitä kantamaan kanssani varjoon puun alle. Penkillä istuskellessani sitä taas huomasi, miten täkäläisilläkin lapsilla on lapsuus loppunut lyhyeen. Alle kouluikäiset lapsukaiset kiersivät myymässä karkkia, tupakkaa ja nenäliinapaketteja. Heitä valitettavasti tarvitaan perheiden elannon hankkimiseen. Kun olin ostanut erään pikkupojan lähes koko “myyntipöydän” tyhjäksi eli kaikki kolme nenäliinapakettia, tuli pian seuraava poika kaupustelemaan samoja nenäliinapaketteja. Josko vaikka tarvitsisin lisää! Olivat muuten Made in Norsunluurannikko.

sindou25

Ghanalainen Africa Cola voittaa Coca-Colat ja vastaavat.

Vajaan tunnin kuluttua ryhmämme siirtyi jälleen uuteen paikkaan vähän Banforan ulkopuolelle, Gaouaan menevän tien alkuun. Vaihdoimme taas autoa ja nyt kulkupeli muistutti taas sitä, miltä sen Afrikassa kuuluukin näyttää, eli romulta! Malin Bamakosta lähtien olin nyt kulkenut suhteellisen länsimaisesti isoilla linja-autoilla ja Sindoussakin melko uudella ja hyväkuntoisella pikkubussilla. Tällä kertaa vanhasta Toyota Hiacesta muokattu pikkubussi oli elämänsä elänyt. Siispä matkaan! Pääsin kahden miehen väliin selkä menosuuntaan päin. Edessäni istui vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut, ilmeisesti vähän hurskaampi, muslimimies. Jaloissamme oli vararenkaita ynnä muuta rojua.

Heti Banforasta lähdön jälkeen kävi selväksi, että Gaouaan johtava hiekkatie olisi umpisurkeassa kunnossa. Pääosin varmasti sadekauden vuoksi. Välillä ajelimme kävelyvauhtia, välillä tien ulkopuolella puskassa ja välillä oli otettava vähän vauhtia, että suurista vesilätäköistä päästiin. Yleensä ihmiset varmasti kulkevat Gaouaan Bobo-Dioulasson kautta, mutta se olisi liian helppoa. Lisäksi matkaseura oli mukavaa, joiden kanssa ei tosin juttuun liiemmin päässyt ranskantaidottomuuteni vuoksi, mutta kyllä elekielelläkin jotenkin pärjää. Esimerkiksi vierustoverini olisi tahtonut puoliväkisin ostaa viisi vuotta vanhan Nokiani.

Ensimmäinen suurempi paikkakunta matkalla Gaouaan on Sidéradougou, jossa osa matkustajista jäi pois. Ja uusia tuli tilalle. Tähän mennessä olimme tulleet Banforasta noin 60 kilometriä reilussa kahdessa tunnissa. Dandougoussa jäivät seuraavat matkalaiset ja nyt autossa alkoi olla jo hyvin tilaa. Ei tarvinnut enää istua epämukavasti. Kouéren kylässä oli pidempi pysähdys. Kouére, kuten jokainen kylä tai pikkukaupunki tällä matkalla ovat sitä alkeellisinta Afrikkaa pienine savimajoineen ja muine hökkeleineen. Paikalliset “huoltoasemat” ovat parinkymmenen pullon rivistö maassa. Jostain oli saatu ranskalaisen Totalin kylttejä kuitenkin! Toisaalta autoja täälläpäin ei liiemmin ole, eli “huoltoasemat” riittävät mopedeja varten. Niitä on enemmän. Kouéressa edessäni istuneet miehet pyysivät minut kanssaan lounaalle viereiselle “grillille”. Se oli muutaman karahkan varaan kyhätty katos, jonka alla grillattiin lihaa. Vaikka liha tuoksuikin hyvältä, en halunnut sekoittaa mahaani vielä tässä vaiheessa matkaa. Enkä toisaalta tiennyt olisinko saanut täkäläisiä lihanosia alaskaan. Kerroin, etten ole nälkäinen ja söin Banforasta ostamiani mangolastuja.

kouere1

Kouére on tyypillinen kylä Banforan ja Gaouan välillä. Tämä kuva on otettu kohti Gaouaa.

kouere2

Kouéren kylää toiseen suuntaan. Etualalla vasemmalla on paikallinen grilli. Taustalla näkyy myös vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut muslimimies, joka tuli kanssamme Banforasta tänne.

Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui ja kuljettajakin alkoi olla kiinnostunut minusta. Hän osasi muutamia lauseita englanniksi ja äänsi ne kuin lähes aito amerikkalainen! Olihan hänellä myös farkut jalassa, mikä nyt ei kovin tavallista taida olla ainakaan suurempien kaupunkien ulkopuolella. Päässään hänellä oli jostain täkäläisestä eläimestä tehty karvahattu. Ja suun edessä hengityssuojain, sillä auton sisään tulvi punaista hiekkapölyä. Tie oli kuivahtanut matkan edetessä. Seuraava pikkukaupunki oli nimeltään Ouo! Ja sen jälkeen pysähdyimme jättämään pari matkustajaa pieneen Lokosson kylään.

Minulle oli Banforassa kerrottu ja alleviivattu tämän puskataksin olevan suora aina Gaouaan saakka. Noin 40 kilometrin päässä Gaouasta, Loropénin pikkukaupungissa, sain kuulla, että pitäisi vaihtaa kulkuneuvoa. Tämän pikkubussin pääteasema oli Loropéni! Samasta autosta tuli vain kaksi muuta vaihtomatkustajaa seuraavaan kulkuneuvoon, ikivanhaan Mercedes-Benzin pakettiautoon, joka oli muutettu jälleen puskataksiksi. Kömmin perälle, pyyhin penkiltä punaista hiekkapölyä pois ja istahdin. Lähdimme melkein samantien matkaan kohti Gaouaa. Tie ei parantunut yhtään. Ohitimme useita pieniä lobiheimon asuttamia pikkukyliä, joista suunnilleen jokaisesta tuli joku tai joitakin kyytiin kohti Gaouaa. Lopulta noin 20 kilometriä ennen Gaouaa, autoon ei mahtunut enää yhtään lisää matkustajia, mutta heitä vain tuli ja sitä muut matkustajat protestoivat. Kaiken tämän kruunasi juuri parahiksi laskeutunut pimeys ja alkava ukonilma rankkasateineen. Perillä Gaouassa olimme noin seitsemän aikaan illalla. Matkaa Banforasta Gaouaan on melko tarkalleen 200 kilometriä, mutta aikaa siihen näin sadekaudella sai kulumaan seitsemisen tuntia.

lokosso

Lokosson kylä hieman ennen Loropéniä on jo niin pieni, ettei sitä löydy tavallisilta kartoiltakaan.

Gaouassa satoi rankasti, eikä juuri kukaan tahtonut poistua pikkubussista. Minä olisin tahtonut, mutta auton takaosasta oli vain mahdotonta poistua. Ikkunakin oli jumissa, eikä sitä saanut edes kiinni. Kastuin ihan autossa istumallakin. Viimein jotkut ymmärsivät poistua sateeseen ja minä hyökkäsin heidän peräänsä, otin laukkuni ja lähdin kyselemään taksia. Ryhmä miehiä oli sadetta pitämässä erään katoksen alla, mutta eräs ilmoittautui kuljettamaan minut Hotel Halaan.

Libanonilaisomistuksessa oleva Hotel Hala on Gaouan paras hotelli. Astelin tupaan kirjaimellisesti keittiön kautta. Mistäpä tuota voisi tietää, missä on pääovi! Keittiössä häärinyt libanonilainen mies toivotti hymyillen tervetulleeksi ja ohjasi vastaanottotiskille. Tiskillä vastassa oli tympein vastaanotto ikinä: olin tullut häiritsemään vanhan herran jalkapallopelin seuraamista. Suupielet olivat kuin korostuneesti alaspäin ja otsa rypyssä. Hieman ennen minua hotelliin oli tullut vanhempi ranskalaispariskunta, joka yritti samaan aikaan tilata tiskillä ruokaa. Hymyilimme epäuskoisina toisillemme! Varasin hotellin halvimman huoneen kahdeksi yöksi (12 500 frangia eli noin 19 euroa yöltä). Tilasin myös spagetti bolognesen.

gaoua1

Hotel Halan vastaanotosta löytyy metsästysmuistoja ja norsun syöksyhampaita.

Vaihdoimme kuulumisia ranskalaisen pariskunnan kanssa. He olivat lentäneet Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun ja halunneet vierailla myös Gaouassa. Juurikin täkäläisen lobiheimon kulttuuri tuntui kiinnostavan. Ja se kiinnosti minuakin. Pariskunta oli käynyt myös Suomessa, Kuusamossa. Poika kuulemma tykkäsi kalastaa. Itse en kertonut, etten ole koskaan käynyt heidän maassaan!

Spagettia odotellessani lähdin käymään huoneessani. Huone oli suurehko ja vieläpä omalla suihkulla ja vessalla varustettu. Parisängyn yllä oli ehjä hyttysverkko. Lisäksi huoneessa oli yhden hengen vuodekin. Hotel Halassa on toimiva wifi ja se toimi myös huoneessani. Katossa pyöri tuuletin.

Kivipilareiden Sindou

16.8.2015

Sindou on noin 5 000 asukkaan pikkukaupunki tai -kylä, joka tunnetaan Pics de Sindou -nimeä kantavasta kalliomuodostumasta. Sen vuoksi turistit vaivautuvat tänne senufoheimon maille Burkina Fason perukoille ja sen vuoksi minäkin paikalle päädyin. Ensin kuitenkin päätin tutustua itse kaupunkiin, sillä taivas oli vielä pilvessä. Iltapäivällä voisi saada parempia kuvia, koska sadekaudella pilvet kokemukseni mukaan väistyvät Burkina Fasossa viimeistään silloin.

sindou8

Aamuinen Sindoun pääkatu.

sindou7

Sindoun keskustan katunäkymä. Energia katuvaloihin saadaan näköjään aurinkopaneeleilla. Taustalla kohoaa pitäjän tärkein ja ainoa nähtävyys: Pics de Sindou.

Ennen aamupalaa käväisin pääkadun varressa kaupassa ostamassa juomia. Ilmeisesti ostin tavallista enemmän, sillä minua käteltiin, vuolaasti kiiteltiin ja miltei kumarrettiin. Joka tapauksessa poikkeuksellisen ystävällinen kauppareissu. Aamupalan jälkeen olin takaisin Sindoun halki johtavalla tiellä. Se on hiljattain päällystetty, leveä ja sen varteen on keskittynyt paikkakunnan liike-elämä. Pikkuisia kauppoja on useampia, samoin kadunvarressa oli aamutuimaan muutamia aamupalamyyjiä. Ostin huvikseni pari uppopaistettua piirasta hintaan 50 frangia (noin 0,08 euroa) kappaleelta. Ne maistuivat erittäin hyviltä. Täytteen koostumus ei selvinnyt, mutta ei sillä ole väliäkään.

Kävelin tietä pitkin niin pitkälle kuin päällyste kylän laitamilla päättyi. Jatkoin punertavaa hiekkatietä parisen kilometriä kohti pikkuista Létoun kylää kohti. Se sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä. Seuraavaan isompaan kylään, Loumanaan, on jo 18 kilometrin matka ja jo miltei Malin rajalla sijaitsevaan Baguéraan noin 35 kilometriä. Tiellä kohti näitä kyliä liikkui muutamia lava-autoja lavat täynnä matkalaisia. Itse löysin tien varrelta pienen hautausmaan, jonne on haudattu kyläpäälliköitä. Balamine Ouattara oli Sindoun päällikkö vuodesta 1980 aina kuolemaansa 2006 saakka. Häntä edelsi ilmeisesti vuonna 1980 kuollut El Hadji Dramane Ouattara, Mekassa käynyt kunnon muslimi. Mies oli saanut oikein kunnon kaakeloidun katoksen haudalleen!

sindou6

Tie kohti Létoun kylää.

sindou9

Kyläpäällikkö Balamine Ouattaran hauta. Haudasta päätellen setä oli myös muslimi.

Tein hautausmaan nurkalta pienen poikkeaman puskaan. Löysin sieltä polun, jota seurasin hetkisen, mutta koska en löytänyt kuin termiittikekoja, palasin takaisin isolle tielle ja edelleen takaisin Sindouhun. Vaikka Sindou muun Burkina Fason tavoin on enimmäkseen islaminuskoinen, oli paikkakunnalla myös pikkuinen kirkko, josta näin sunnuntaiaamuna kantautui iloinen musisointi ja laulanta! Miksei meidän kirkoissa ole yhtä mahtavaa meininkiä ja musiikkia!

sindou10

Maisemaa Sindoun takaa.

sindou11

Sindoun asukkaiden taloja.

Kiertelin Sindoun kujilla ja löysin kylän korkeimmalta kohdalta linkkimaston, minkä juurelta laskeuduin takaisin kylän “sykkeeseen”. Kunnantalo, koulu ja sitten pieni moskeija… Päätin räpsäistä valokuvan moskeijan edessä. Halusin vähän taltioida vähän katukuvaa, en niinkään moskeijaa, johan niitä oli muistikorteilla ihan riittävästi. Tämä moskeija oli lisäksi varsin mitäänsanomaton ja ränsistynyt. Vastaavia on jokaisessa Burkina Fason kylässä. Moskeijoiden valokuvaamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti, mutta monesti Länsi-Afrikassa ja etenkin Burkina Fasossa reaktio on vihamielinen. Rukoushetkiä ei tietenkään parane kuvata, mutta nyt sellaista ei ollut meneillään, enkä nähnyt kuin yhden miehen kävelevän kujalla.

Otin kuvan. Kun olin saanut kamerani takaisin reppuun, näin että jostain kaukaa puun juurelta lähetettiin islamistitaistelija matkaan! Valkoiseen kaapuun pukeutunut tukevahko mies löntysteli hiljakseen luokseni ja minä samalla yritin olla huomaamatta häntä. Tiesin hyvin, millä asialla hän oli. Tein lähtöä, mutta hän sai minut kiinni ja alkoi kysellä, miksi olin ottanut kuvan hänen moskeijastaan. Kerroin olevani turisti ja että minulla on paljonkin kuvia muistakin kauniista moskeijoista kamerassani. En kuulemma kunnioittanut paikallisia, sillä en ollut kysynyt kuvauslupaa, ja että hän menisi kertomaan poliisille, jos ottaisin vielä kuvia Sindoussa. Tämä moskeija oli vieläpä spécifique!

sindou5

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Kuvassa myös Sindoun “spécifique” moskeija.

Kun sitten puolen tunnin kuluttua kävelin santarmiaseman ohitse kohti majataloani, Campement Soutralaa, yksi santarmi huikkasi minut luokseen ja kuinka ollakaan, myös sama muslimimies löytyi rakennuksesta korostuneen omahyväinen ilme kasvoillaan. Hän oli saanut valkoisen miehen satimeen! Istahdin ulkopuolelle odottamaan. Santarmi oli hyvin ystävällinen ja niin olin minäkin. Nyt ei oltu enää Guineassa, joten en minä vankilaan joutuisi. Sen verran aivoni toimivat, että poistin kamerasta muistikortin ja piilotin sen reppuuni, ettei sitä sieltä milloinkaan löydettäisi.

Minut ohjattiin ystävällisesti kadun toiselle puolelle poliisiasemalle, jossa poliisit olivat kuistilla “kokoustamassa”. Taisin keskeyttää korttipelin. Santarmin mukaan he kyllä tietäisivät, mistä oli kyse, mutta kun menin paikalle ja heitin tervehdykseni, he ihmettelivät miksi olin tullut. Onneksi pyhä mies saapui pian perässäni hädissään selittämään tilanteen. Poliisit naurahtivat, mutta islamistiystäväni toisteli heille sanaa prison. Vankilaan minut olisi pitänyt heittää! Poliiseja ei asia juuri kiinnostanut, mutta pyysivät kamerani nähtäväksi muslimin osoiteltua reppuani. Poliisien reaktio oli “Ooh, Canon, good camera!” Sain kameran saman tien takaisin ja pyynnön olla ottamatta kuvia Sindoussa ilman lupaa. Yritin kysellä, mistä niitä kuvauslupia sitten saa, pitäisikö tässä mennä kyläpäällikön puheille vai minne. Tähän poliisit eivät oikein osanneet vastata. Virallisesti Burkina Fasossa ei ole enää vuosiin tarvittu kuvauslupia. Asia oli käsitelty ja minäkin olin saanut Sindoun kylän kuvattua. Toivottavasti japanilaiset turistit eivät milloinkaan löydä Sindouta!

sindou21

Pics de Sindou kylästä nähtynä.

Palasin majatalooni lounaaksi. Kokki oli valmistanut riisiä maapähkinäkastikkeella. Hinta oli 600 frangia (noin 0,9 euroa) ja maku loistava. Samaan pöytään lounastamaan tuli myös majatalon “johtaja”. Olin nähnyt niin paljon riisipeltoja maassa, että kysyin, mahtoiko syömämme riisi olla paikallista. Kuulemma burkinafasolainen riisi on “very bad“, eikä sitä voi tarjota turisteille. Riisi oli Italiasta!

sindou13

Tästä sisään Sindoun kivipilareille! Taulussa kerrotaan hinnasto: Burkina Fason kansalaiset maksavat muita puolet vähemmän.

sindou23

Sadekaudella kivipilarit vihertävät, kun kasvillisuus niiden rinteillä on herännyt taas henkiin.

sindou24

Pics de Sindoun keskiosassa on jonkinlainen “ylätasanko”, joka on ympäröiviä alueita korkeammalla.

sindou19

Siinä eräs Pics de Sindoun hiekkakivipilareista.

Parin tunnin kuluttua lähestyin kävellen Sindoun kalliomuodostumia (Pics de Sindou). Ne näkyvät kylän keskustaan, ja sinne pääsee helposti kävellen. Sindoun muodostumat ovat toissapäiväisten Fabedougoun muodostumien tavoin geologinen ihmemaa. Hiekkakiveä olevat sadat kapeat kivipilarit ulottuvat parhaimmillaan kymmenien metrien korkeuteen ja yhdessä muodostavat mielenkiintoisen alueen, jossa voisi viettää tunteja. Paitsi, että tännekin pääsee ainoastaan opastetulla kierroksella. Pääsylippu on tuhat frangia (noin 1,5 euroa), minkä lisäksi on maksettava toinen tonni, jos tahtoo ottaa valokuvia. Opas kuuluu lipun hintaan ja sain oppaakseni senufomiehen nimeltä Tiémoko “Moko” Ouattara. Mies on Sindoun muodostumia ja majataloani, Campement Soutralaa, hallinnoivan Association Solidarité Djiguiyan johtaja, “kuningas”.

sindou14

Sindoun kylä sijaitsi alun perin tässä. Etualalla raunio muistuttamassa tästä ajasta.

sindou15

Alueelta löytää mitä mielenkiintoisimpia muodostumia.

sindou16

Tässä lisää.

Lähdimme kapuamaan kohti näiden pilareiden keskellä olevaa tasankoa. Moko kertoi Sindoun kylän sijainneen alun perin täällä keskellä näitä hienoja kivipilareita. Jäljellä oli vielä raunioita. Hän johdatti minut monen mutkan kautta näköalapaikalle, josta avautuu näkymä kilometrin päähän. Riisipeltoja, riisipeltoja, metsää. Juuri täydellistä afrikkalaismaisemaa! Näköalapaikalta laskeuduttuamme kävimme katsomassa jostain kivipilarien raosta näkymää nykyiseen Sindoun kylään. Moko on kotoisin kylästä ja asuu siellä luonnollisesti edelleen. Hän oli ylpeä työpaikastaan ja tästä sopii ollakin ylpeä. Jokainen roska, jonka turistit olivat jättäneet maastoon, tuli poimituksi kierrokseni aikana. Turisteja paikalla tosiaan käy, nytkin paikalla oli muutamia burkinafasolaisia turisteja sekä nuorisoryhmä, jossa oli muutama valkonaamatyttö.

sindou17

Näkymä erään korkean pilarin huipulta kohti pohjoista.

sindou18

Näkymä samalta korkealta kohdalta kohti Pics de Sindoun itäosaa ja tulosuuntaamme.

sindou20

Nykyinen Sindoun kylä kahden pilarin välistä nähtynä.

sindou22

Vielä lisää pilareita.

Loppupäivän kulutin Sindoun kylässä, mutta pysyin kaukana tuosta pahamaineisesta moskeijasta! Illallisella oli ruokalaji nimeltä patate ragout, taivaallinen perunaruoka. Tiedä sitten mitä muuta se sisälsi. En jäänyt analysoimaan, vaan pistelin poskeeni. Hintaa herkulla oli vain tonni (noin 1,5 euroa). Sindoussa ei kannata edes harkita syövänsä muualla, sillä Campement Soutralan ruoka on loistavaa ja edullista.

Pitkä matka 50 kilometrin päähän

15.8.2015

Banforasta noin 50 kilometrin päässä länteen, Norsunluurannikon ja Malin rajojen läheisyydessä, sijaitsee pieni Sindoun kaupunki. Paikkakunnalle on parin viime vuoden ajan ollut helppo ajaa itsekseen skootterilla, sillä aiemmin huonossa kunnossa ollut tie on viimein saanut päällysteen. Toistaiseksi tie on huippukunnossa. Banforan hotellini isäntä halusi minun vuokraavan skootterin, jolla voisin käydä Sindoussa päiväseltään ja tulla takaisin Banforaan yöksi. Tahdoin kuitenkin viipyä kaupungissa pidempään, kaksi yötä.

sindou1

Tie Sindouhun on hyvässä kunnossa.

Aamupalan jälkeen lähdin Banforan puskataksiasemalle kyselemään Sindoun-bussien lähtöpaikkaa ja mahdollista aikataulua. Puskataksiasema ei ollut oikea paikka, mutta sain sieltä miehen oppaakseni. Hän vei minut parinsadan metrin päähän, Banforan rautatieasemalle johtavan tien alkuun. Siitä pääsee pikkubusseilla Sindoun lisäksi ainakin Burkina Fason toiseksi suurimpaan kaupunkiin Bobo-Dioulassoon. Sain kuulla, että yksi pikkubussi olisi pian lähdössä Sindouhun. Ostin 2 000 frangia (noin kolme euroa) maksaneen lipun, minkä jälkeen vuokrasin mopotaksin itselleni. Nyt mentäisiin kiireesti takaisin hotelliin kaupungin toiselle laidalle noutamaan rinkkani. Näin tapahtui. Maksoin mopopojalle tonnin (noin 1,5 euroa) kyydityksestä. Perillä pikkubussien lähtöpaikalla sain seuraavaksi kuulla, että lähtöaika olisikin kello 14 ja että “Sindoun-bussi” lähtisikin Bobo-Dioulassoon. Niinpä niin. Seurasi reilun neljän tunnin odotus.

Kävin nostamassa läheisestä pankkiautomaatista tukun frangeja, sillä Sindoussa ei ole automaatteja. Ja kortillakaan ei voi maksaa. Noin tunnin kuluttua Sindouhun menevä auto saapui ja lähdimme tankkaamaan sitä. Paikalla oli lisäkseni jo pari muutakin matkustajaa. Kävimme myös jättämässä Sindousta tuodut tyhjät kaasupullot täytettäväksi. Tilalle otettiin uudet. Sitten jatkui odottelu. Kävin ostamassa täytetyn patongin 400 frangilla (noin 0,6 euroa) ja läjän kuivattuja mangolastuja. Juuri Banforan ja Bobo-Dioulasson seutu on tunnettu niistä.

Kellon alkaessa lähestyä yhtä iltapäivällä, matkustajia oli jo kymmenisen. Eräs mama ei suostunut nousemaan kyytiin, sillä hän koki, että häneltä pyydettiin ylihintaa. Mama riiteli auton rahastajan kanssa pari minuuttia, mutta joutui luovuttamaan ja maksamaan pyydetyn hinnan. Oli hänellä toki tavallista enemmän matkatavaroitakin. Oikea hinta on 1 500 frangia (noin 2,3 euroa) eli minuakin oli huijattu. Episodin jälkeen hieraisin silmiäni, sillä minibussiin saapui nuori mies kynsienpidennykset oikeassa kädessään!

Samat kaupustelijat kiersivät kadulla useaan kertaan neljän tunnin odotteluni aikana. Joku kaupitteli toukkia, joku patonkia ja joku suomalaisen mielestä hyvin mautonta bling-bling-rihkamaa. Sellaista mitä amerikkalaiset räppärit suosivat ja niin tuntui suosivan kynsienpidennyspoikakin. Viimeisen tunnin ennen lähtöä istuskelin sisällä autossa kuunnellen ranskankielistä afrikkalaispropagandaa. Nimet Muammar Gaddafi, Nicholas Sarkozy ja Thomas Sankara toistuivat useasti. Sen verran ymmärsin, että Ranskan entinen presidentti Sarkozy lytättiin kasetilla maanrakoon, ehkä Libyan diktaattori Gaddafikin. Miljardia frangeja oli kadonnut tai käytetty väärin. Afrikkalaiset olivat oikeassa ja heitä oli kohdeltu väärin.

sindou2

Näkymä kivenheiton päästä Sindoun majapaikastani.

Matkaankin päästiin viimein puoli kolmen aikoihin iltapäivällä. Viimeiset matkustajat kerättiin kyytiin Sindouhun menevän tien varrelta. Osa matkalaisista jäi matkan varrelle Wolonkotoon ja Dounaan. Perillä Sindoussa olimme neljän aikoihin iltapäivällä. Olin kuluttanut 50 kilometrin matkaan koko päivän.

Sindoussa majoitusta tarjoaa parisataa metriä ennen “pääkadulle” kääntymistä sijaitseva Campement Soutrala, paikallisen matkailuosuuskunnan majatalo, jonka kaikki tuotto jää paikkakunnalle muun muassa koulujen tukemiseen. Majatalossa on puolentusinaa pyörömajaa turisteja varten. Oman majani sisustus oli hyvin pelkistetty: pöytä, tuuletin ja sänky. Hyttysverkkokin oli ehjä. Vessa on erillisessä rakennuksessa, eikä se ole kyykkyversio lainkaan. Suihku sen sijaan on ulkosuihku eli suihkutellessaan voi katsella, kuinka paikalliset keräävät polttopuita metsästä. On siinä sentään muuri edessä, mutta pää ulottuu sen yläpuolelle! Huoneen hinta on vain 5 000 frangia (noin 7,6 euroa) yöltä, mikä on naurettavan edullinen hinta Burkina Fasossa.

sindou4

Campement Soutrala.

sindou3

Campement Soutralan mökkejä. Ensimmäinen rivissä oli omani.

Illalla söin herkullisen spagettiannoksen majapaikassa hintaan 750 frangia (noin 1,15 euroa). En ollut ainoa asukas tälläkään kertaa, Burkina Fasossa kun oltiin. Majapaikassa oli myös kaksi valkoista ranskalaisnaista.

Kaupungin ja sen tärkeimmän nähtävyyden, Sindoun kalliomuodostumien (Pics de Sindou), tutkimisen jätin seuraavaan päivään, koska aurinko alkoi painua näkymättömiin.

Karfiguélan putousten kautta Fabedougoun muodostumille

14.8.2015

Yöllä oli sadellut ja aurinkokin oli toistaiseksi harmaiden pilvien takana. Kuuma ja kostea ilma oli silti vastassa, kun kömmin ulos Hotel Calypson dormista. Oikeastaan kuumuus ja kosteus olivat sisällä huoneessakin. Olin saanut viettää koko yön yksinäni, vaikka minulle oli kerrottu toisenkin henkilön tulevan sinne yöksi. Seuraavaksi yöksi seitsemän hengen makuusali oli tulossa täyteen ranskalaisia teinejä, joten jouduin muuttamaan parin huoneen päähän omaan huoneeseeni. Siellä oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko sekä oma suihku ja lavuaari. Vessa oli edelleen jaettu muiden kanssa ja matka sinne piteni joillain metreillä. Vaikka Hotel Calypso muuten onkin melko eurooppalaisystävällinen, ovat vessat silti kyykkyversioita.

banfora15

Banforan esikaupunkialuetta matkalla kohti Karfiguélan vesiputouksia.

banfora27

Vuokrapyöräni kahden päivän ajan.

Olin muuton jälkeen jälleen tien päällä eilen vuokraamallani polkupyörällä. Sain vastaanoton herralta ohjeita, miten suunnistaa Banforasta Karfiguélan vesiputouksille (Cascades de Karfiguéla) noin 12 kilometrin päähän. Olin toki katsonut reitin suunnilleen Google Mapsistakin, mutta se oli kovin pelkistetty. Muutaman sadan metrin pyöräilyn jälkeen käännyin kohti pohjoista, ylitin rautatien ja aloin lähestyä tavallisen köyhän kansan asuinsijoja. Tie muuttui kuoppaiseksi hiekkatieksi. Molemmin puolin oli nyt pikkuisia ja vähän isompiakin savimajoja, joita oli tuunattu aaltopellillä. Sellaista tavallista Afrikkaa. Ihmisiä oli jonkin verran jalkeilla, eikä Banforan keskustan kaltaista valkoihoiselle huutelua esiintynyt juuri ollenkaan. Oli kai liian aikainen aamu. Pysähdyin vielä ennen Banforasta poistumistani kaupassa ostamassa vettä, patongin ja jonkinlaisia leivonnaisia. Patonki ainakin oli tuore, kakunpaloista en ollut niinkään varma.

Aurinko pilkahteli kaupasta poistuttuani, mutta pysyi vielä pääosin piilossa. Vielä seuraavan kilometrin matkalla näkyi ihmisiä, samoin asutusta. Tie muuttui huonommaksi, toki siihen meneillään ollut sadekausikin vaikuttaa. Asutuksen jälkeen avautuvat laajat viljelyseudut, joilla oltiin täydessä työn touhussa. Missä härät vetivät auraa, missä oltiin ihmisvoimin kuokkimassa. Traktoreita Burkina Fason pelloilla ei näe. Ei ainakaan täällä Banforan kupeessa. Riisiä taitavat kasvattaa. Siltä se näytti ja hyvin vetisiltä pellotkin näyttivät. Sellaisissa vesilätäköissä ne riisiä ainakin televisiossa kasvattavat!

banfora16

Härät vetämässä auraa Banforan takana.

banfora17

Ensimmäinen kylä Banforan jälkeen matkalla kohti Karfiguélan vesiputouksia.

Jossain neljän tai viiden kilometrin päässä Banforasta lähdön jälkeen eteen tulee pienehkö kylä, missä on ensimmäistä kertaa mahdollisuus ajaa vikasuuntaan. Arvoin vasemmanpuoleisen tien (tai ehkä ennemminkin polun) ja osuin oikeaan. Mitään vesiputouksille tai minnekään muualle opastavia kylttejä ei ole missään. Kylässä on jykeviä apinanleipäpuita, useita savimajoja ja pikkuinen kauppa. Sen edessä oli nyt kyläkokous. Miehet vastasivat iloisesti tervehdykseeni.

Kylä on laakean kukkulan laella ja maisema kylän jälkeen on upea. Riisipeltoja, palmumetsikköjä ja kauempana jonkinlaista kukkuloista maastoa. Saattoi se olla jotain pilviseinämääkin vain, silmälasit kun olivat taas hotellilla! Ihmisiä oli vähän ja ne harvat olivat kuokkimassa peltojaan tai pyykkipuuhissa jonkin puron tai lammen rannalla. Yksi vanhempi herra oli avaamassa viljelyksille meneviä kanavia ja meni pahalle päälle, kun tervehdin häntä “liian myöhään”. Yleensä en tapaa huudella selille, mutta nyt olisi kannattanut, sillä pahalla tuulella ollut herra läksytti minua tervehdykseni jälkeen.

banfora18

Maisema kylän jälkeen kohti pohjoista.

banfora19

Toinen maisema samasta paikasta.

Pyöräilin pienen kastelukanavan vartta kohti Karfiguélan putouksia, jonne olisi kyllä päässyt myös suorempaa reittiä. Näinpähän nyt lisää kyläelämää Karfiguélan kylän muodossa ja jopa jonkinlaisen majatalon. Kyllä täällä turismiakin on, jos kerran hotelli on pykätty. Valitettavasti kunnossapito oli laiminlyöty (kuten Länsi-Afrikassa yleensäkin), enkä toisaalta tiedä, oliko paikka enää edes toiminnassa. Majatalon nurkilta luokseni ampaisi neljän pikkupojan lauma. Yhdestä suusta ja tiukkaan sävyyn he vaativat lahjaa (“cadeaux, cadeaux“)! Ilman jäivät, sillä olen sitä mieltä, että kehitysmaiden lasten lahjominen rahalla tai vaikka niillä kynillä vain passivoi ihmisiä ja pahentaa tilannetta. Täälläkin valkoiset olivat opettaneet lapsille, että olemme käveleviä lompakoita ja joiden laukusta aina vähintään karkkipussi irtoaa. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ja Guineassa tämä ilmiö on melkein olematon, sillä niissä maissa meikäläisiä ei kulje lahjomassa.

banfora20

Tämä on kai sitten riisipeltoa.

Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuin putouksille vievän mangopuiden reunustaman tien risteykseen. Karfiguélan vesiputouksille on tuhannen frangin (noin 1,5 euroa) pääsymaksu ja se maksetaan kopilla (péage) vähän ennen putousten parkkipaikkaa. Nyt koppi oli suljettu, mutta sen ohitettuani minua vastaan tuli mies skootterilla. Hän pysäytti ja vaati tuota tonnia. Olin hieman skeptinen, mutta annoin tonnin ja hän päästi jatkamaan. Burkinafasolaiset olivat olleet ainakin tähän asti rehellistä ja hyvää sakkia. Vesiputousten parkkipaikka on vartioitu ja sinne pysäköiminenkin luonnollisesti maksaa, ollaanhan sentään Pohjoismaiden ulkopuolella! Polkupyörän pysäköinti kustansi 200 frangia (noin 0,3 euroa). Pysäköintialueen reunalla on ravintola, josta saa juomia, mutta ruoat kuulemma tulisi tilata etukäteen. Mielelläni olisin jotain haukannut.

Vesiputouksille on noin puolen kilometrin kävelymatka ja pääsylipun hintaan sisältyy johdatus perille saakka. Sain oppaakseni Beninistä kotoisin olleen miehen, joka kovasti olisi tahtonut puhua kanssani joko ranskaa tai espanjaa, mutta jonkinlainen englantikin onnistui. Putouksille ei olisi ollenkaan mahdotonta päätyä ihan ilman opastustakin, sillä reitti on hyvin merkitty. Mutta onhan tämäkin tapa työllistää.

banfora21

Mangopuiden reunustama polku vesiputouksille.

banfora23

Näkymä suurimman ja viimeisen vesiputouksen huipulta.

banfora22

Suurinta putousta on vaikea saada kuviin, sillä se laskee kallionkoloihin.

Komoéjoessa sijaitsevat Karfiguélan putoukset eivät koossa pärjää Niagaralle tai Victorian putouksille, mutta Burkina Fason mittakaavassa nämä ovat taatusti suurimmasta päästä. Itse asiassa tosin yllätyin miten vähän vettä putouksissa näin keskellä sadekauttakin oli! Maisemat viimeisen ja suurimman putouksen päältä ovat upeat: vehreää metsää ja vähän kauempana riisipeltoja. Ja kun ollaan sentään Länsi-Afrikan mittakaavassa merkittävässä matkailumaassa ja sen yhdessä tärkeimmistä nähtävyyksistä, oli paikalla lisäkseni kolme muutakin turistia. Espanjasta. He olivat oppaani “asiakkaita” ja tämä tahtoi mennä juttelemaan heille. Aikani katselin putousta ja päätin sitten livahtaa omille teilleni, kun oppaani näytti haluavan harjoittaa espanjantaitoaan pidempäänkin.

Karfiguélan putouksia on useampia, mutta viimeisintä ja suurinta lukuun ottamatta muut ovat maltillisen kokoisia. Jopa siis sadekaudella. Vesi oli ruskeaa, joten en halunnut pulahtaa uimaan, vaikka se olisi mahdollista. Uidaanhan sitä Victorian putouksissakin. Tunnin verran omilla teilläni oltua, palailin takaisin suurimman putouksen laelle. Jälleen paikalle könysi kolmen hengen ryhmä turisteja. Tosin tällä kertaa he olivat ilmeisesti vauraita kotimaanmatkailijoita.

banfora25

Pienempi putous ehkä parinsadan metrin päässä suurimmasta kohti yläjuoksua.

banfora24

Suurin putous laskee vetensä kallionkoloihin, eikä sitä oikein saa kuvattua alhaaltapäinkään.

Tästä viimeisimmästä ja suurimmasta vesiputouksesta ei oikein saa kunnon kuvaa, sillä se laskee alas kallionkielekkeiden ja lohkareiden välissä. Alapuolelta putousta ei lisäksi ole tarkoitustakaan käydä katsomassa, mutta itse raivasin polkuni mahdollisimman lähelle. Turhaan.

Nyt kun vesiputoukset oli nähty, aioin jatkaa vielä lähellä olevalle toiselle luonnonnähtävyydelle, Fabedougoun kalliomuodostumille (dômes de Fabédougou). Paikka sijaitsee vajaan viiden kilometrin päässä putouksilta, mutta suunnasta minulla ei ollut hajua. Putousten lipunmyyntikopilla seisoskeli bussilastillinen nuorukaisia, joilta päätin kysäistä suuntaa. Kävi ilmi, että nuoret olivat opiskelijoita Ouagadougoun yliopistosta ja nyt muutaman päivän matkalla Banforan seudulla, Bobo-Dioulassossa ja Orodarassa. Sain reittiohjeet ja samassa vaihdoin yhteystietoja erään opiskelijan kanssa.

banfora26

Tästä alkaa Fabedougou. Taustalla näkyvät kylän kalliomuodostumat. Oikealla puolella kasvatetaan maissia.

Karfiguélan vesiputouksilta kohti Fabedougoua suunnistaessa ei tarvitse kääntyä kuin kerran: ensimmäisestä isommasta risteyksestä vasemmalle. Samassa risteyksessä on myös hyvin vaatimaton kyltti kertomassa vesiputouksista. Sitä ei huomaa, ellei sattumalta satu vilkaisemaan pusikkoon. Tie kohti Fabedougoua kulkee sokeriruokopellon halki. Ympärilleen ei nähnyt, sillä ruoko oli yli parimetristä. Ruokometsän jälkeen kalliomuodostumat jo näkyvät edessä päin jykevänä ruskeana seinämänä.

Päivä oli tuttuun tapaan kuuma. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Fabedougoun muodostumille päästäkseen on poljettava pitkähkö ylämäki, minkä juurella on lipunmyyntikoppi. Pääsymaksu on taas tuhat frangia (noin 1,5 euroa), mutta tällä kertaa kopilla makoilleet miehet eivät oikein ymmärtäneet minua. Kerroin haluavani vierailla muodostumilla, mikä sai miehet hämmentymään. He viittoivat minua jatkamaan. Maksaminenkin jäi sitten, vaikka kopilla selvästi kerrottiin pääsymaksun hinta.

banfora28

Burkina Fason vihamielistä faunaa: tuhatjalkainen! Vieressä mittakaavana puolentoista litran vesipullo.

banfora30

1,8 miljardin vuoden vanhoja kalliomuodostumia ylhäältä korkeampien muodostumien huipulta nähtynä.

banfora29

Tässähän näitä sitten on lisää.

Jos jo Karfiguélan putouksilla ja edellisenä päivänä Tengrelan järvellä oli ollut turisteja, oli Fabedougoussakin. Tosin jälleen vauraita burkinafasolaisia hienolla citymaasturillaan. Paikan edessä on kaksi katosta, joissa ei valitettavasti voi paistaa makkaraa, mutta voi muuten hengähtää varjossa auringolta ja nauttia eväitä. Olin ostanut kaupasta makkarasäilykkeen, jonka nautin yhdessä patongin kanssa. Musta, ruma ja vastenmielinen tuhatjalkainen, makkarankokoinen itsekin, pyrki samoille apajille (tai jonnekin), mutta joutui nuolemaan näppejään! Jokaista tuhatta!

Dômes de Fabedougou on 1,8 miljardia vuotta vanha geologinen muodostuma, joka on syntynyt eroosion ja veden kuluttaessa kalkkikiveä vuosituhansien saatossa. Jäljelle tästä yhteisvaikutuksesta on jäänyt kymmeniä pitkulaisia ja korkeita kalliosmuodostumia. Ranskaksi niitä kutsutaan nimellä dôme ja englanniksi ne niin ikään tunnetaan dome-nimellä. Suomeksi se kai kääntyisi kupoliksi, mutta eivät Fabedougoun domet keskimäärin mielestäni mitenkään kupolia mieleen tuoneet. Sain kuljeskella ja ihmetellä muodostumia ihan yksinäni. Kiipesin joidenkin huipulle. Korkeimpien “pylväiden” huipulle noustessani, olin jo saanut seuraa: jälleen ryhmä opiskelijoita Ouagadougoun yliopistosta. Ryhmä ei opiskellut mitään yhtä tiettyä alaa, vaan joukossa oli kaikkia aloja lääketieteestä kauppatieteisiin. Osa halusi tehdä tuttavuutta ja monelta taipui englantikin kohtalaisesti. Pääsin useisiin kuviin. Hullu eurooppalainen oli tullut paikalle Banforasta saakka polkupyörällä tässä säässä! Huipulla oli myös lipunmyyjä, joka vastaanotti minulta tuhat frangia. Taaskaan en saanut mitään fyysistä lippua vastineeksi maksustani, mutta ainakin rahastaja oli oikealla asialla huomioliiveineen.

banfora31

Nämä jo ehkä muistuttavat kupolia.

banfora33

Muodostumia maanpinnasta nähtynä.

banfora32

Opiskelijoita Ouagadougoun yliopistosta Fabedougoun muodostumien huipulla.

Takaisin Banforaan poljin osaksi samoja reittejä kuin mitä olin tullutkin. Paahtava helle oli ajanut muut suojiin, joten oli suunnilleen ainoa kulkija tiellä. Vasta ensimmäisessä kylässä näkyi enemmän ihmisiä. Se sama kyläkokous oli edelleen käynnissä, mutta nyt kukaan ei huomannut minua, sillä miehet olivat siirtyneet varjoon. Naiset sen sijaan olivat edelleen peltotöissä. Pitäähän perheelle riisit pöytään saada, vaikka mies tuijottaisikin televisiota aamuvarhaisesta lähtien muiden kylänmiesten kanssa.

Vähän ennen Banforaa olin kurkkuani myöten täynnä vuokrapyörääni. Tahdoin heittää sen johonkin riisipeltoon. Talutin viimeisen kilometrin ja perillä huokaisin. Näin huonoa satulaa en uskonut olevankaan!

banfora34

Matkalla takaisin Banforaan.

Hotel Calypsossa voi pesettää pyykkiä 3 000 frangilla (noin 4,6 euroa). Myöhemmin illalla sain pyykkini takaisin. En olisi uskonut, että käsinpesussakin voi onnistua värjäämään paitoja uudelleen, mutta ehkä burkinafasolaiset mamat käyttävät tuimempia pesuaineita!

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Sadantuhannen ristin kukkula

2.1.2016

Aamulla hieman ennen kymmentä olimme Vilnan rautatieasemalla. Kaupunki nimeltä Šiauliai kutsui. Tai oikeammin sen laitamilla sijaitseva Ristikukkula (liettuaksi Kryžių kalnas). Pikkuinen kukkula täynnä ristejä!

Normaalihintainen junalippu Šiauliaihin maksoi 9,70 euroa. Lipunmyyntiluukun ikkunaan oli liimattu kansainvälisen ISIC-opiskelijakortin kuva, mutta siitä huolimatta alennusta ei aluksi tahdottu antaa. Tuntui, että lipunmyyjä näki kortin ensimmäistä kertaa. Erilaisten selvittelyiden jälkeen alennus lohkesi, kuten kuuluikin. Sain lipun puoleen hintaan. Juna lähti täsmälleen aikataulussa kello 10 ja pysyikin joten kuten aikataulussaan aina perille Šiauliaihin saakka. Sinne oli vajaan kolmen tunnin matka.

ristikukkula4

Yli sadantuhannen ristin kukkula. Nykyisin kukkula ei enää riitä, vaan ristejä on pystytetty ja pystytetään jo varsin kauaskin itse kukkulalta.

ristikukkula3

Ristikukkula on täynnä erikokoisia ristejä.

Itse Šiauliai on mitäänsanomaton pitäjä ja vaikka olenkin suuri mitäänsanomattomien paikkojen ystävä, nyt en vaivautunut kaivamaan edes kameraa esiin. Pakkastakin oli -15 astetta. Kylmä viima ja lumi viimeistelivät kokemuksen. Menimme kebabille, sillä sellaista oli nyt ensimmäistä kertaa Liettuassa saatavilla! Hinnat olivat vaatimattomia: large kebab hintaan 2,50 euroa. Olisipa Suomessakin yhtä halpaa.

Kebabravintolaa vastapäätä sijaitsee Saulės Miestas -ostoskeskus, minkä yhteydessä toimii Šiauliain linja-autoasema. Asemalla olikin jo sitten muitakin ihmisiä. Muuten tämä Liettuan neljänneksi suurin kaupunki vaikutti hylätyltä! Asemalta kulkee muutamia kertoja päivässä linja-auto Joniškis-nimiseen kaupunkiin. Tämä on se bussi, jolla pääsee myös Ristikukkulalle. Ostimme lipun Domantain pysäkille saakka. Hinta oli 80 senttiä. Samalla bussilla parinkymmenen minuutin matkan Domantaihin tuli myös yksin reissussa ollut naisreissaaja. Puheesta päätellen hän oli jostain englanninkielisestä maasta. Šiauliaista Domantaihin on noin 12 kilometrin matka, minkä jälkeen oikealla puolella näkyy Ristikukkulasta kertova kyltti: “Kryžių kalnas 2″. Bussipysäkiltä ison tien varresta on käveltävä kahden kilometrin matka perille, eikä itse Ristikukkula kylläkään näy tälle isolle tielle, vaikka niin joku internetissä väittääkin.

ristikukkula8

Etualalla lumisia pikkuristejä. Suuremmat ristit ovat tekstien perusteella puolalaisten pystyttämiä.

ristikukkula1

Joka sopukka on täynnä ristejä. Jokainen voi tuoda paikalle omansa.

ristikukkula7

Ristikukkulan huipulla.

Ristikukkula on Liettuan tunnetuimpia nähtävyyksiä ja onhan se mielenkiintoinen ilmestys! Keskellä peltoa on pikkuinen kukkula aivan täynnä erikokoisia ristejä. Ensimmäiset ristit paikalle tuotiin luultavasti, kun liettualaiset ja puolalaiset olivat epäonnistuneet Venäjän keisarikuntaa vastaan suunnatussa marraskuun kansannousussa vuonna 1831. Toinen kapina keisarikuntaa vastaan tapahtui 1863, minkä jälkeen ristien määrä lisääntyi. Risteillä ihmiset tahtoivat muistaa kansannousuissa kuolleita perheenjäseniään.

Kukkulan laelle pääsee kiipeämään ja tuhansien ristien seassa pystyy melko hyvin kuljeskelemaan ja toteamaan, miten ihmiset eri puolilta Eurooppaa ovat saapuneet paikalle ja pystyttäneet oman ristinsä. Jo historiansa vuoksi ristit ovat pääosin liettualaisten ja naapurista Puolasta tulleiden jälkeensä jättämiä, mutta onpa seassa paljon saksalaistenkin ristejä. Ja taatusti suomalaisiakin löytyy. Pari päivää sitten Johanna från Sverige oli käynyt paikalla ja jättänyt oman pikkuristinsä kukkulalle. Ristien määrä on järisyttävä. On arvioitu, että niitä on nykyisin yli 100 000! Näin ei ole ollut aina, sillä vuonna 1900 ristejä laskettiin olleen vain 130 kappaletta. Liettuan neuvostomiehityksen aikana ristit tietenkin piti jyrätä useaan kertaan, mutta liettualaiset pystyttivät niitä aina uudestaan ja uudestaan. Se oli heidän tapansa osoittaa mieltä neuvostomiehitystä vastaan.

Paikka on merkittävä uskonnollinen pyhiinvaelluskohde, minkä merkittävyyttä varmasti lisäsi entisestään paavi Johannes Paavali II:n vierailu paikalla vuonna 1993. Lähde: [1]

ristikukkula6

Näkymä kukkulan toiselta puolelta.

ristikukkula2

Iso osa risteistä on taidokkaasti veistetty.

ristikukkula5

Yksityiskohta jostain päin kukkulaa.

Aurinko alkoi laskea, joten päätimme poistua paikalta. Kävimme kukkulan kupeessa sijaitsevassa vierailukeskuksessa lämmittelemässä ja tilaamassa taksin. Ristikukkulalta takaisin Šiauliaihin pääsee taksin lisäksi tietenkin myös linja-autolla. Eli on käveltävä takaisin ison tien varteen ja odotettava Joniškisista tulevaa linja-autoa. Taksi takaisin Šiauliain rautatieasemalle maksoi 8,50 euroa. 12 kilometrin matkasta!

Asemalta ostimme junalipun Itämeren rantaan Klaipėdan kaupunkiin. ISIC-kortilla lipun hinta oli 3,15 euroa. Normaali hinta oli 6,30 euroa. Näin siis noin kolmen tunnin junamatkasta. Kyseessä oli taajamajuna, joka pysähteli jokaisella asemalla. Kukaan ei tietenkään ikinä jäänyt pois tai hypännyt kyytiin! Klaipėdan valot kuitenkin lopulta näkyivät ikkunasta.

ristikukkula9

Isompien ristien seassa on sadoittain pikkuisia ristejä, jotka nyt olivat osaksi hautautuneet lumeen.

Lunta oli Vilnassakin

31.12.2015

Olihan Vilnaa jo kahtena iltana tullut jonkin verran nähtyä. Aina pimeällä. Kun pääsimme Euroopan keskipisteestä takaisin kaupunkiin, oli aikaa aloittaa tutustuminen myös itse pääkaupunkiin. Vilnan vanhakaupunki on ansaitusti Unescon maailmanperintöluettelossakin!

Oli uudenvuodenaatto ja turisteja jonkin verran vanhassakaupungissa. Erityisesti venäläisiä tuntui olevan reippaasti. Heillähän on pitkät lomat uudenvuoden tienoilla. Päädyimme aluksi Vilnan ehkä tunnetuimmalle paikalle, Katedraaliaukiolle (liettuaksi Katedros aikštė), jonka välittömässä läheisyydessä ovat matkailijan kannalta tärkeimmät paikat. Nimikin jo kertoo, että aukiolla sijaitsee Vilnan tuomiokirkko. Liettuan tärkein katolilainen kirkko. Kirkon kellotorni seisoo poikkeuksellisesti erillään itse kirkkorakennuksesta, ja sinne pääsee kiipeämään puisia rappusia pitkin pientä sisäänpääsymaksua vastaan. Me yritimme kellotorniin liian myöhään. Sitä oltiin tietenkin juuri sulkemassa. Kaupungin tuomiokirkon vieressä on Liettuan suuriruhtinaiden palatsi. Se rakennettiin alun perin 1400-luvulla, mutta purettiin vuonna 1801. Pytinki uudelleenrakennettiin vuosina 2002–2009. Emme käyneet tällä kertaa.

vno22

Katedraaliaukio Vilnan vanhassakaupungissa. Vasemmalla tuomiokirkon kellotorni, keskellä itse tuomiokirkko ja oikealla näkyy vähäsen suuriruhtinaiden palatsia.

vno23

Vilnan tuomiokirkko kellotorneineen.

Suuriruhtinaiden palatsin edestä lähtee yksi Vilnan tärkeimmistä kaduista, mukulakivipäällysteinen Pilies gatvė eli “Linnakatu”. Kadun varteen ovat keskittyneet kaikki matkailijoille suunnatut palvelut eli normaalia kalliimmat ravintolat ja matkamuistomyymälät. Kuten esimerkiksi naapurissa Puolassa, myös täällä postimerkkejä saa vain ja ainoastaan postitoimistoista. Ei siis missään tapauksessa samasta paikasta kuin postikortteja. Kävimme syömässä kadun varressa olevassa Spyros Metaxas -nimisessä kreikkalaisessa ravintolassa, mutta ruoka oli aika olematonta ja kallista. Koko komeuden kruunasi taustalla soinut kreikkalainen, mutta amerikkalaista poppia soittanut radiokanava. Asiakkaat olivatkin sitten turisteja. Vilnassa on muuten välillä valitettavan hankala löytää muita kuin italialaisia ravintoloita. Kebabravintoloillekin olisi tilausta, sillä Vilnasta kebabia ei vain löytynyt!

Vilna ottaa perinteisesti vastaan uuden vuoden Katedraaliaukiolla. Sinne mekin hiippailimme hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Väkeä kerääntyi vähitellen ja puoliltaöin aukio oli tupaten täynnä paikallisia ja turisteja. Pääosin varmasti venäläisiä. Kaupunkilaiset ampuivat omia rakettejaan jo ennen puoltayötä aukion lähistöllä, mutta oli Vilnan kaupunkikin järjestänyt upean ilotulituksen aukiolle saapuneiden iloksi. Täällä ei ollut minkäänlaisia häiriötilanteita ja ainoat poksahdukset kuuluivat kuohuviinipulloista vuoden vaihtuessa. Niitä sai kaupoista alle kolmella eurolla!

vno21

Pilies gatvė eli “Linnakatu” on yksi vanhankaupungin pääkaduista.

1.1.2016

Vuoden 2016 ensimmäinen päivä oli hyvin hiljainen Vilnan vanhassakaupungissa, jossa olimme uudelleen jo ennen puoltapäivää! Yöllä oli sadellut hieman lisää lunta, mutta lämpötila oli jälleen tutuissa lukemissa noin kymmenen pakkasasteen tienoilla. Kävelimme Liettuan kansallismuseon editse Katedraaliaukiolle ja edelleen syvemmälle vanhankaupungin pikkukujille. Muutamien satojen metrien päässä aukiosta seisoo Pyhän Annan ja Pyhän Bernardin kirkon kokonaisuus. Itse Pyhän Annan kirkko edustaa tyylisuunnaltaan myöhäisgotiikkaa ja on puolen vuosituhannen ikäinen. Bernardin kirkko on siinä vieressä. Yhdessä ne muodostavat näyttävän kokonaisuuden Vilniajoen rantaan.

vno2

Bernardinų gatvėn ja Šiltadaržio gatvėn risteys vanhassakaupungissa uudenvuodenpäivän aamuna.

vno4

Pyhän Annan kirkko etualalla. Pyhän Bernardin kirkko taaempana.

vno3

Pyhän Bernardin kirkon sisätiloja.

Samaisen joen ylityksen jälkeen Liettuan tasavalta vaihtuu Užupisin tasavallaksi. Užupis on taiteilijoiden tasavalta, niin kutsuttu mikrovaltio. Paikalla on esimerkiksi oma johtaja, hymni ja perustuslaki. Mikään virallinen taho tällaista puuhastelua ei luonnollisestikaan ole tunnustanut! Niin, Užupis tosiaan tuntuu olevan täynnä taidegallerioita, mutta yksikään ei ollut uudenvuodenpäivänä avoinna. Yksi täyteen graffiteilla maalattu porttikonki kuitenkin löytyi. Užupisiin kannattanee mennä, kun siellä paikat ovat avoinnakin. Me kuljimme Vilniajoen yli takaisin Liettuaan!

vno7

Vilniajoki erottaa Užupisin tasavallan (joen oikealla rannalla) muusta vanhastakaupungista.

vno6

Tästä Vilniajoen yli Užupisin tasavaltaan.

vno5

Užupis on taiteilijoiden pesä.

Vilniajoen rannalla on myös Liettuan tärkein ortodoksikatedraali. Liettualaisissa ortodoksikirkoissa vierailijakunta vaihtuu yleensä liettualaisista venäläisiksi. Samoin kirkkojen opastetekstit ovat monesti suunnilleen kaikilla muilla kielillä paitsi liettuaksi. Tämä ortodoksikatedraali on kuitenkin ihan käymisen arvoinen jo ikänsäkin puolesta: se on rakennettu alun perin jo 1300-luvulla.

Kun katedraalin luota sitten lähtee takaisin syvemmälle vanhaankaupunkiin Rusų gatvė -nimistä katua pitkin, päätyy pian Literatų gatvėlle, joka nimensäkin puolesta on valjastettu liettualaisen kirjallisuuden käyttöön. Eräs seinä on täynnä viitteitä Vilnan kirjallisuuden nykyisyyteen ja menneisyyteen.

vno9

Literatų gatvė.

vno8

Jonkun tekohampaat Literatų gatvėn varrella. Kaupungin nykyiseen tai menneeseen kirjallisuuteen viittaavat jotenkin.

vno10

Aušros Vartų gatvė -kadun varrella oleva barokkiportti johtaa Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Uniaattikirkkoon. Taustalla vasemmalla Pyhän Teresan kirkko.

Jossain vaiheessa olimme päätyneet

vno12

Pyhän Kolminaisuuden kirkko on huonossa kunnossa.

vno11

Kirkon sisätiloja.

Kirkosta ulos selvittyämme, Vilnassa sateli taas sankasti lunta. Lämpötila oli pakkasella reilusti, mutta vanhankaupungin mukulakivikatuja pidettiin sulina tehokkaalla suolauksella. Kävelimme Pilies gatvėa pitkin takaisin Katedraaliaukiolle tarkoituksenamme mennä Liettuan kansallismuseoon, joka on sadan metrin päässä aukiosta.
vno1

Vilnan linna sijaitsee kukkulan laella. Linnoituksen torni on nimeltään Gediminasin linnatorni. Etualalla virtaa Nerisjoki.

vno13

Tammikuun ensimmäinen on myös Liettuan lipun päivä. Tässä sotilaat seisovat vielä Katedraaliaukiolla valmiina marssimaan ylös Vilnan linnalle.

Muutimme suunnitelmia. Katedraaliaukiolle oli jälleen kerääntynyt ihmisiä, samoin siellä seisoi ryhmä paraatipukuisia sotilaita suuren Liettuan lipun kanssa. Kansallispukuiset naiset olivat sotilasryhmän reunoilla. Tammikuun ensimmäinen on Liettuan lipun päivä. Hieman ennen kello kahta sotilasryhmä lähti marssien kohti Vilnan linnaa, joka sijaitsee Katedraaliaukion takana. Suuri kansanjoukko seurasi sotilaita ylös linnakukkulalle. Me tietenkin mukana. Perillä sotilaat vaihtoivat mahtipontisten seremonioiden saattelemina Gediminasin linnatornin huipulla liehuvan Liettuan lipun uuteen. Sitten ammuttiin kunnialaukauksia ja laulettiin maan kansallishymni. Normaalisti Gediminasin linnatorniin pääsee ihastelemaan Vilnan vanhankaupungin maisemia, mutta nyt sinne ei seremonioiden vuoksi tietenkään päässyt. Näkee sitä maisemaa korkealta kukkulalta muutenkin! Linnakukkulalle pääsee omien jalkojen lisäksi pikkurahalla funikulaarin kyydissä.
vno14

Ylhäällä Vilnan linnalla, Gediminasin linnatornin juurella. Samainen sotilasryhmä on edessä. Paikalla oli myös lehdistön edustajia, kaupunginjohtoa ja ilmeisesti jopa ministeritason edustus.

vno15

Juhlallisuudet linnakukkulalla ovat ohitse.

vno17

Vilnan vanhakaupunki linnakukkulalta nähtynä.

vno16

Ja näkymä toiseen suuntaan. Keskellä virtaa Nerisjoki, jonka oikealla puolella on uudempaa Vilnaa.

Linnan jälkeen tutustuimme Liettuan kansallismuseoon, joka oli jostain syystä avoinna myös uudenvuodenpäivänä. Ainakin kävijöitä tuntui riittävän! Museovierailun jälkeen on monesti nälkä ja kun kaupunki sattuu olemaan täynnä vain italialaisia ravintoloita, oli ruokapaikan etsintä vaikeaa. Italialainen keittiö ei vain ollut jaksanut säväyttää Liettuassa (eikä muuallakaan), joten tunnin etsinnän jälkeen löysimme Forest-nimisen ravintolan. Se tarjoilee myös liettualaisia ruokalajeja, kuten perunamykyjä. Herkullista ja erittäin halpaa. Kahden hengen ruokailut alkupaloineen ja jälkiruokineen: 22 euroa. Palvelu tosin oli nuivaa, sillä tarjoilijatar ei mielellään puhunut englantia. Saattoi uudellavuodellakin olla jotain tekemistä asian kanssa. Venäjänkieliset asiakkaat saivat palvelua hymyssäsuin! Siltikin voin lämpimästi suositella ravintolaa.
vno18

Liettuan kansallismuseon antia.

vno19

Liettualaista perinneruokaa: lihalla täytetty peruna, päällä pekonia ja kyljessä vielä hapankermaa.

Europos Parkas ei ole Euroopan keskipiste

31.12.2015

Euroopan maantieteellinen keskipiste ei sijaitse Brysselissä, vaan hieman yllättäen Vilnan liepeillä Liettuassa. Ja koska maantieteelliset äärimmäisyydet ovat aina äärimmäisen mielenkiintoisia, päätimme lähteä käymään paikan päällä vuoden viimeisen päivän kunniaksi. Paikka, Europos Parkas eli Eurooppapuisto, on suosittu matkailunähtävyys. Jos menette puistoon pelkän keskipisteen vuoksi, lukekaa postauksen viimeinen kappale tässä vaiheessa!

Paikan päälle on helppo matkustaa julkisilla. Vilnassa oikean bussin löytää menemällä Žalgirio-nimiselle pysäkille Kalvarijų gatvė -kadun varressa. Bussin numero on 146 ja sen pääteasema on kylä nimeltä Skirgiškės. Hyppäsimme pikkubussin kyytiin ja kerroimme haluavamme Europos Parkasiin, minkä jälkeen kuljettaja rahasti 1,13 euroa. Noin 20 kilometrin matkasta! Muut pikkubussin matkustajat olivat vanhuksia matkalla Skirgiškėsiin.

europosparkas2

Euroopan maantieteellinen keskipiste on merkitty maastoon pienellä pyramidillä, joka vuoden 2015 viimeisenä päivänä oli kovin luminen. Myöhemmin selvisi, että oikea keskipiste on ihan muualla.

europosparkas4

Tässä puolestaan on Gintaras Karosasin luoma Eurooppapuiston symboli! Siis eri monumentti kuin “keskipistettä” merkkaava pyramidi.

Pikkubussi kurvasi Europos Parkas -kyltin kohdalla vasemmalle ja vei meidät aivan paikan portille saakka! Europos Parkas eli Eurooppapuisto on samalla valtava nykytaiteen ulkoilmamuseo, minkä vuoksi paikkaan on pääsymaksu. Normaali hinta on kahdeksan euroa, mutta opiskelijakortilla saimme pääsyliput kuudella eurolla. Aluetta ilman pääsymaksua tutkivia rangaistaan vaatimattomalla 200 euron sakolla. Lipunmyyntikopilta saimme myös alueen kartan. Näkisi ainakin missä mikäkin taideteos sijaitsisi!

Liettualainen kuvanveistäjä Gintaras Karosas perusti Eurooppapuiston vuonna 1991 ja paikan päällä tosiaan on paljon muutakin kuin vain pelkkä maanosan “keskipisteen” ilmaiseva monumentti. Sen takia me puistoon nyt kuitenkin matkustimme. Monumentti on pikkuinen pyramidi. Sen ihasteluun ei pitkiä aikoja tarvita, vaan lähdimme seuraavaksi ihmettelemään sitä nykytaidetta, jota 55 hehtaarin alueelle on ripoteltu. Kaikki yli sata teosta ovat ulkosalla. Joukossa on ilmeisesti ihan tunnettujakin nimiä, mutta koska en nykytaiteesta ole lainkaan kiinnostunut, eivät nimet, kuten puolalainen Magdalena Abakanowicz tai yhdysvaltalainen Dennis Oppenheim sano yhtään mitään. Puiston isä, herra Karosaskin on luonut lukuisia töitä eri puolille tätä “keskipistettä”. Hänen jälkeään on esimerkiksi puiston symboli.

europosparkas6

Magdalena Abakanowiczin “Space of Unknown Growth”.

europosparkas3

Dennis Oppenheimin “Chair/Pool” vuodelta 1996. Kuvakulmanikin on nykytaiteen mukainen.

Löysimme reilun tunnin aluetta koluttuamme puistosta myös suomalaisten Jukka-Pekka Jalovaaran ja Olli Salon luomuksen. Ehkä taideteoksista mielenkiintoisin oli kuitenkin LNK Infotree, noin 3 000 televisiosta kyhätty taideteos. Se on suurin lajiaan (yllättäen) ja näin ollen Guinnessin maailmanennätys. Lähde: [1]

europosparkas5

Suomalaisten Jukka-Pekka Jalovaaran ja Olli Salon “Sheaf of Rye”. Ei oltu ihan varmoja, mikä se taideteos varsinaisesti oli. Ehkä tuo pölkky. Anteeksi tyhmyytemme.

europosparkas1

Maailmanennätystaidetta: LNK Infotree! Vanhat televisiot ovat saaneet uuden elämän liettualaisessa metsässä.

Suoraan sanottuna tarpominen lumihangessa liettualaisessa metsässä miljoonan asteen pakkasessa nykytaidetta katsellen ei ole maailman parasta aktiviteettiä, joten menimme loppuajaksi paikalla olevaan kahvilaan.

Omien kotisivujensa perusteella Eurooppapuisto on yksi maan suosituimmista vierailukohteista. Ainakaan käyntimme aikana paikalla ei ollut keitään muita vierailijoita. Poistuessamme kysäisimme lipunmyynnistä, mahdoimmeko olla päivän ainoat kävijät. Kuulemma todennäköisesti. Näin ollen olimme myös vuoden 2015 viimeiset kävijät Eurooppapuistossa.

europosparkas7

Tässäkin saattaa olla taidetta. Joka tapauksessa Eurooppapuisto on keskellä luontoa ja varmasti kesällä hieno paikka.

Eurooppapuistosta takaisin Vilnaan pääsee Skirgiškėsistä tulevilla pikkubusseilla, mutta tällä kertaa on ensin käveltävä viitisen minuuttia lipunmyyntikopilta isomman tien varteen ja pikkubussin ilmaannuttua näköpiiriin heilautettava kättään. Tällä kertaa bussi tuli noin kymmenen minuuttia etuajassa. Matka takaisin Vilnaan maksoi taas 1,13 euroa. Kyydissä oli osaksi samoja vanhuksia kuin aamubussissakin. Eräs yritti tehdä tuttavuutta, mutta koska liettuan- ja venäjäntaitoni on kovin olematonta, ei keskustelua saatu aikaan.

Oikea keskipiste on toisaalla

Myöhemmin selvisi, että Europos Parkas oli saanut meidät lankaan ja että oikea maantieteellinen keskipiste ja sen monumentti on toisaalla. Vilnan kupeessa kuitenkin. En näe enää mitään syytä vierailla Eurooppapuistossa, mutta en toisaalta ymmärrä sitäkään, miksi kyseinen paikka markkinoi itseään “maantieteellisenä keskipisteenä, missä varmasti yksikään ei jätä käyttämättä mahdollisuutta lähettää postikortteja Euroopan keskipisteestä ystäville” ja josta saa jopa hienon todistuksen tuossa “keskipisteessä” vierailemisesta. Maksua vastaan tietenkin. Sitä en sentään hankkinut, mutta postikortin menin lähettämään.