Loropénin rauniot ja paikallinen poppamies

18.8.2015

Dramane saapui sovitusti hotellilleni. Tai ainakin melkein sovitusti. Mies oli käynyt vaihtamassa skootteriinsa renkaan, sillä nyt olisi edessä sen verran pitkä ja vaativa ajo! Lähdimme samantien kohti maaseutua. Dramane ajoi, minä istuin takana ja tie oli sadekauden runtelema hiekkatie. Skoottereilla täällä kaikki kulkevat, eikä Dramanekaan pitänyt mitenkään outona ajatuksena lähteä 40 kilometrin päähän Loropéniin skootterilla. Matkustajan kanssa!

Olin edellispäivänä tullut samaa reittiä Loropénistä Gaouaan, joten nyt menin saman tien toiseen suuntaan ja näin samat lobikylät. Lobit ovat alueen valtaheimo ja olin tutustunut heidän kulttuuriinsa Dramanen työpaikalla Musée de Ponissa Gaouassa. Lobit totisesti asuvat edelleen tismalleen samanlaisissa savimajoissa, jollaisen jäljennöstä olin museon pihalla katsellut. Dramane kertoi Sidoumoukarin lobikylän läpi ajaessamme, että perinteisen arkkitehtuurin lisäksi kylän liepeillä olisi luolia, mutta niihin emme nyt menneet. Oli kiirehdittävä, sillä olimme lähteneet matkaan varsin myöhään. Toki sadekauden vuoksi.

Edellisiltana tietä toiseen suuntaan ajaessani, en ollut kiinnittänyt juuri huomiota rakennuksiin. Ne olivat näyttäneet samanlaisilta savimajoilta, mitä kaikkialla on. Enemmän minua oli “pysäyttänyt” Loropénin liepeillä olevan kylän nimi. Valitettavasti kylä ei ollutkaan Dakar, kuten olin edellispäivänä lukenut, vaan Lakar! Ei ollutkaan siis syytä pysähtyä kuvaamaan kylttiä. Dakar on siis Senegalin pääkaupunki.

loropeni3

Perillä Loropénissä. Tässä kohtaavat Gaouasta tuleva ja Banforaan menevä isompi tie ja etelään kohti Kamptia menevä tie. Taaempana taitaa olla Loropénin “keskusaukio”.

loropeni2

Gaoua–Banfora-tie Loropénin keskustassa.

Ajomatka Loropéniin sujahti noin tunnissa. Skootterilla pääsee liikkumaan ketterästi, autolla joutuu hidastelemaan ja kiertelemään enemmän. Vastaan tulleet autot pystyikin laskemaan yhden käden sormilla. Auto on jo niin kallis hankintakin, ettei sellaiseen ole paikallisilla varaa.

Loropéni on pikkuinen kaupunki tai suurehko kylä. Kylän “keskusaukio” on samalla paikkakunnan puskataksiasema. Edellisiltana olin vaihtanut siinä kulkuneuvoa. Kylässä on koulu, moskeija ja pikkupuoteja. Aukion laidalla on myös paikallinen kahvila-ravintola, jossa on sinisestä muovipressusta tehdyt seinät. Joimme siellä teet. En ollut tullut Loropéniin pelkän teehetken vuoksi, vaan siksi, että kaupungin liepeillä sijaitsee Burkina Fason ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Unescon maailmanperintökohde: Loropénin rauniot! Vaikka muinaisen kivilinnoituksen rauniot tunnetaan pääkaupungissa Ouagadougoussakin, eivät ne Loropéniä ole maailmankartalle saaneet. Lonely Planetkaan ei mainitse nähtävyydestä sanallakaan, vaikka rauniot ovat olleet Unescon listalla jo vuodesta 2009. Olin saanut itsekin tietää paikasta ja Unesco-listauksesta vasta tänä aamuna!

loropeni4

Tästä lähtee tie kohti Kamptin kaupunkia. Oikealla sinipressuinen kahvilamme.

loropeni1

Loropéniläinen kahvila-ravintola.

loropeni5

Katunäkymä Loropénistä.

Loropénin keskustasta on noin kolmen kilometrin ajomatka raunioalueelle ja isolta tieltä on hyvät opasteet paikalle. Raunioille johtavan tien alussa on lipunmyyntikoppi, mutta nyt lipunmyyjä-opas viittoi meidät jatkamaan perille asti. Hän tulisi perässä polkupyörällä. Lipunmyyntikopin vieressä on myös valmistumassa oleva museo Loropénin raunioilta löydetyille esineille ja muille löydöille. Museo ei ollut vielä avoinna yleisölle ja muutenkin koko maailmanperintökohde tuntui olevan hyvin alkutekijöissään. Paikalle vievä hiekkatiekin oli aivan uusi. Jätimme skootterin parkkipaikalle ja opasta odotellessamme katselimme paikalla kasvavia voipuita, joiden siemenistä valmistetaan kuuluisaa karitevoita. Dramane kertoi, että kulttuuriperinnön lisäksi myös paikan luonto on ainutlaatuista. Joitain kasvilajeja kasvaa vain tässä lähistöllä! Voipuut sentään ovat laajemmalle levittäytyneet.

loropeni9

Loropénin raunioiden lipunmyyntikoppi ja valmisteilla oleva museo.

loropeni6

Loropénin raunioita: muinaista linnoitusta kiertäneen korkean muurin osasia.

Opas pyöräili paikalle viiden minuutin päästä ja pääsimme aloittamaan kierroksen. Pääsymaksu Loropénin raunioille on 2 000 frangia (noin kolme euroa), mihin sisältyy jälleen opastus. Oppaana toimi nuori mies, joka valitteli, ettei puhu englantia. Kierroksen alettua mies kuitenkin alkoi opastaa englanniksi. Ei mitään ongelmia ymmärtämisen kanssa! Olin ainoa vierailija paikalla ja todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen koko päivänä.

Reilun hehtaarin alueelle levittäytyvien Loropénin raunioiden historia on suureksi osaksi hämärän peitossa, mutta paikalla tehdään kaivauksia, joiden toivotaan auttavan raunioiden merkityksen selvittämisessä. Löydöt on tarkoitus laittaa näytille siihen valmistumassa olevaan museoon. Paikan synnystä ei tiedetä juuri mitään, mutta joka tapauksessa rauniot ovat ajalta ennen eurooppalaisten tuloa seudulle. Ikää on tutkimusten mukaan vähintään tuhat vuotta. Lobimaalla (eli tällä seudulla) on kaikkiaan kymmenen vastaavaa kivilinnoitusta, mutta tämä on parhaiten säilynyt.

Linnoituksen arvellaan liittyneen Atlantin rannikolta tulleen ja Saharan autiomaan ylittäneeseen kultakauppaan, sillä se kukoisti alueella samaan aikaan linnoituksen kanssa. Linnoitus oli ilmeisesti koulango- tai lohron-heimojen hallitsema, sillä nuo heimot kontrolloivat seudun kullantuotantoa. Tuotanto kukoisti 1300-luvulta 1600-luvulle, minä aikana myös linnoituksen on selvitetty kukoistaneen. Linnoitus hylättiin lopullisesti 1800-luvun alkupuolella. Sitten se jäi ilmeisesti ikään kuin unohduksiin ja on säilynyt hyvin tähän päivään saakka. Lähteet: [1]

loropeni11

Sisällä linnoituksen muurin sisällä.

loropeni10

Unesco otti Loropénin rauniot vuonna 2009 maailmanperintöluetteloonsa.

loropeni12

Loropénin muinaisen linnoituksen muuria.

Kiertelimme rehevän kasvillisuuden valloittaman raunioalueen sisä- ja ulkopuolella. Linnoituksen muuri on hyvin säilynyt ja kiertää alueen. Muuri on korkeimmillaan kuuden metrin korkuinen, eikä sitä ole helppo kiivetä ylöskään. Oppaani mukaan lateriitista rakennettu muuri on tarkoituksella rakennettu sellaiseksi, ettei sitä pystyisi kiipeämään. Liukkaalta se tuntuikin. Myöskään portteja linnoituksen sisään ei ole ollut yhtä tai kahta enempää. Jotain tärkeää linnoitus on siis suojellut.

Olin hyvin tyytyväinen päätettyäni vierailla raunioilla. Paikka oli vasta toinen maailmanperintökohde tällä matkalla, sillä Länsi-Afrikka ei ole mikään eldorado niiden suhteen. Ensimmäinen maailmanperintökohteeni oli Kap Verden Cidade Velha.

loropeni8

Puu on kasvanut muuria apuna käyttäen. Puu toisaalta tukee muuria, mutta toisaalta rapisuttaa sitä. Ikää tällä loisella on vain noin 20 vuotta.

loropeni7

Muurien sisäpuolella on pienempien rakennelmien raunioita.

Jatkoimme matkaa. Ensin palasimme Loropénin keskustaan ja tankkasimme skootterin tienvarren “huoltoasemalla”. Tällä kertaa “asemalla” oli pieni itsetehty metallikehikko, jossa oli rivissä muutama käytetty viinapullo täynnä polttoainetta. Ostimme tankin täyteen ja se maksoi noin 3 000 frangia (noin 4,6 euroa). Tämän “huoltoaseman” vieressä oli upea pieni moskeija ja jo hetken haaveilin kuvan ottamisesta. Moskeijan kuvaaminen oli viimeksikin vienyt minut poliisiasemalle, joten luovuin ajatuksesta.

Jatkoimme Loropénistä kohti Kamptia, jonne on matkaa 19 kilometriä. Punahiekkainen tie oli Gaoua–Loropéni-tietäkin huonompi. Se ei hidastanut matkantekoamme ja vielä vähemmän muiden matkaa. Autoja ei tiellä tullut vastaan, vaan ainoastaan mopedeja ja polkupyöriä. Olin luullut Kamptin olevan Loropéniäkin syrjäisempi alkuasukaskylä, jollaiselta se laitamiltaan vaikuttikin. Ainoastaan vaatteet ihmisten päällä ja erilaiset kulkuvälineet muistuttivat jotenkin meikäläisestä sivistyksestä. Talot olivat tyypillisiä lobitaloja, eikä niissä näyttänyt olevan mitään länsimaalaista hapatusta. Tuskin sähköjäkään. Ei siinä vauhdissa tosin kaikkeen ehtinyt kiinnittää huomiota.

loropeni14

Dramane skoottereineen jossain Loropénin ja Kamptin välillä.

loropeni13

Tie Loropénistä Kamptiin.

kampti1

Kampti näyttää Loropénin jälkeen sivistykseltä. Onhan täällä päällystetty tiekin!

Saavuimme Kamptiin ja asfaltti alkoi! Dramane kertoi paikkakunnan olevan itseasiassa merkittäväkin pikkukaupunki. Kampti on oikeastaan rajakaupunki, sillä Norsunluurannikon rajalle on ainoastaan noin 25 kilometriä. Tämän huomaa myös poliisin ja sotilaiden läsnäolosta ja Kamptista etelään, eli kohti rajaa, lähtevien on käytävä ilmoittautumassa poliisiasemalla. Onneksi olin ottanut passini mukaan retkelle, sillä nyt sitä tahdottiin syynätä. Nimen, syntymäajan, syntymäpaikan, passinnumeron, kansallisuuden ja muiden tärkeiden tietojen lisäksi poliisi kirjasi ylös myös vanhempien nimet sekä syynäsi viisumin ja saapumisleiman. Poliisi tahtoi tietää myös asuinpaikkani (eli hotellin), seuraavan kohteeni ja maan, mistä olin tulossa Burkina Fasoon. Prosessi oli kivuton, eikä mistään lahjuksista edes vihjattu. Lähtöä tehdessämme ystävälliset poliisit tahtoivat vielä kuulla “uutisia Suomesta”. No, mitä minä siihen osaan vastata, kun meillä ei ole edes ebolaa ja eduskuntavaalitkin menivät jo! Nothing special!

kampti12

Sib Tadjalté perheineen asuu aidossa lobitalossa Kuekueran kylässä Kamptin kupeessa.

kampti2

Fetissit talon oviaukon kohdalla antavat suojelusta asukkaille.

Ajelimme joitain kilometrejä kohti Norsunluurannikon rajaa, minkä jälkeen käännyimme puskaan. Painelimme kuoppaista hiekkatietä ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavuimme pieneen lobikylään nimeltä Kuekuera. Dramane ajoi skootterinsa erään lobiperheen pihaan, missä saimme ystävällisen vastaanoton. Perhe ei ollut tiennyt tulostamme, mutta saimme luvan piipahtaa tutustumassa aitoon lobitaloon ja aitoon animistiseen lobiperheeseen! Talossa asuu parantaja-tietäjä Sib Tadjalté vaimonsa (tai vaimojensa) ja lapsiensa kanssa. Perhe on suuri ja kaikki olivat nyt pihalla. Naiset olivat ruoanlaittopuuhissa ja Sib muuten vain nautti elämästä. Asuinpaikka on länsimaalaisen silmään paratiisi!

Otimme kengät pois ja astuimme sisään tähän mudasta ja puunrungoista tehtyyn suureen suorakaiteenmuotoiseen taloon. Talossa on tasakatto, jota käytetään ainakin viljan kuivaamiseen. Rakennuksen oviaukko on pieni ja oviaukon yläpuolella on kaksi fetissiä: mies ja nainen. Ne tuovat turvaa talossa asuville. Sisällä talossa totisesti oli käsittämättömän pimeä, kuten lobitaloissa ylipäänsäkin. Ikkunoita ei juuri ole, eikä lamppuja, sillä sähköjä talossa ei ole. Eikä varmasti muuallakaan Kuekuerassa. Dramane ei ollut ensi kertaa lobitalossa ja meni edellä. Minä kompuroin perässä, kun en vain nähnyt eteeni. Aluksi kävimme keittiössä, jossa oli hiljattain jauhettu viljaa.

kampti11

Parantaja-tietäjä Sib Tadjalté talonsa pihamaalla.

kampti3

Sib Tadjaltén talon eteinen. Kuva otettu salaman kanssa ja oikeasti paikassa ei juuri näe eteensä.

kampti4

Lobitalon keittiötä.

Parin kulman takana pimeydessä istui pikkupoika. Vain pieni valonsäde osui häneen katossa olevasta pienestä reiästä. Poika avasi “oven” talon mielenkiintoisimpaan huoneeseen, “puhdistautumishuoneeseen”. Kyse ei ole kylpyhuoneesta, vaan pienestä kammiosta täynnä erikokoisia ja -näköisiä fetissejä. Pääosin fetissit ovat ihmishahmoja, mutta myös joitain eläimiä seassa on. Näillä main kristinusko ja islam eivät ole päässeet syrjäyttämään lobien omaa animistista uskontoa, jossa esi-isät ja luonnossa asuvat henget ovat erittäin merkittävässä asemassa. Sib Tadjalté on ilmeisen tärkeä henkilö ja hänellä on parantajana ja tietäjänä kyky toimia välittäjänä ihmisten ja henkimaailman, kuten esi-isien, välillä. Sib Tadjalté on siis poppamies! Huoneen lattialla on pieniä valkoisia simpukoita, joita käytetään ennustamisessa ja jossain vaiheessa tätä mielenkiintoista animistista toimitusta uhrataan eläin (sulista päätellen lähinnä kanoja) ja veri pirskotellaan fetissien päälle. Fetissit olivat kuivuneen veren tahrimia.

kampti6

Näkymä Sib Tadjaltén talon “puhdistautumishuoneeseen”.

kampti7

Pääosin kammiossa olevat fetissit kuvaavat ihmistä.

kampti5

Fetissien joukossa on eläinhahmojakin. Lattialla on suuret määrät pieniä valkoisia simpukoita.

kampti9

Kanoja käytetään uhrauksessa.

kampti8

Yleisnäkymä kuivuneen veren tahrimien fetissien täyttämään kammioon.

Lisää fetissejä on Sib Tadjaltén pihamaalla. Jälleen kokoja ja muotoja on joka lähtöön ja uusia fetissejä on tehtävä silloin tällöin. Henget kun käskevät valmistaa aina vain suurempaa ja suurempaa. Minulla ei ollut kanaa, jonka olisi voinut uhrata vierailuni kunniaksi, joten jätin 2 000 frangin (noin kolme euroa) setelin erään ulkona olleen fetissin eteen kiven alle. Sib Tadjalté osti setelilläni myöhemmin kanan ja uhrasi sen. Muuten vierailu oli ilmainen ja hyvin miellyttävä. Kaikkea sai kuvata vapaasti. Vierailun aikana aurinko alkoi jo laskea, joten aloimme tehdä lähtöä. Dramane halusi ajaa mahdollisimman paljon ennen pimeää. Perhe jäi jatkamaan askareitaan.

kampti13

Suurikokoisia fetissejä talon pihamaalla.

kampti14

Lisää.

Hurautimme hetkessä Kamptiin ja ohitse. Vielä riitti valoa. Tie Kamptista Gaouaan on päällystetty, mutta päällyste on aika reikäinen varsinkin Gaouan alkaessa lähestyä. Matkaa kaupunkien välillä on reilut 40 kilometriä, mistä noin puolet jouduimme ajamaan pimeässä. Mutta perille päästiin turvallisesti. Kaikkiaan retkellemme tuli pituutta noin 120 kilometriä.

kampti10

Kauniin vehreää maisemaa Kuekueran ja Kamptin välillä.

Gaouassa ajoimme Dramanen kodin kautta. Tämä asui paikallisessa rivitalossa mielestäni varsin keskiluokkaisesti. Mies tahtoi myydä minulle kaksi Sib Tadjaltén veistämää puista parikymmensenttistä fetissiä: miehen ja naisen. Henget olivat patistaneet Tadjaltén tekemään suurempia fetissejä, joten nämä kaksi olivat jääneet jo kauan sitten käyttämättömiksi. Musée de Ponin työntekijänä Dramane oli saanut ne joskus haltuunsa ja tahtoi kaupitella ne minulle, sillä olin ollut hyvin kiinnostunut lobien kulttuurista. Suomesta ne saisivat kuulemma hyvän kodin. Joku olisi ollut kiinnostunut niistä myös Belgiassa. Ostin fetissit ja varmistin vielä, saisinko tosiaan viedä ne ulos maasta. Mitään ongelmia ei kuulemma koituisi, sillä taikakalut ovat vain noin 15–20 vuotta vanhoja. Ainakin olin saanut nyt hienon matkamuiston Burkina Fasosta: vanhat veren tahrimat lobifetissit! Ei mitään turistikrääsää! Euroopassa niistä voisi kuulemma saada satakin euroa, mutta siihen en jaksa uskoa. Kun kaupat oli lyöty lukkoon, söimme illallisen ja katselimme Dramanen japanilaisen museokollegan lähettämiä videoita lobien perinteisistä tansseista. Sitten tuli hyvästien aika.

Seuraavana aamuna ajattelin lähteä Ouagadougouun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *