Trans-Aralin rautatiellä halki Kazakstanin loppumattomien arojen

22.-23.8.2017

Venäjän keisarikunnan ollessa vielä voimissaan, aivan 1900-luvun alussa valmistunut Trans-Aralin rautatie yhdistää nykyisen Venäjän alueella sijaitsevan Orenburgin ja nykyisen Uzbekistanin pääkaupungin Taškentin. Väliin jää pääasiassa Kazakstan ja sen silmänkantamattomiin jatkuvat tasaiset ja kuivat arot. Siis nähtävyys vailla vertaa, ajattelin. Lentämällä aron yli, esimerkiksi Aktausta tai Atyrausta vaikkapa Almatyyn, olisi säästänyt kolmisen päivää. Mutta matkailijalla ei saa olla liian kiire, minkä lisäksi lentäessä ei pääse näkemään sitä osaa Kazakstanista, jota suuri osa maasta itse asiassa taitaa olla.

Näkymiä junan yläpediltä pian Kandyagashista lähdön jälkeen.

Maisemassa ei paljon vihreää näy.

Näkymät muuttuvat entistä kuivemmiksi mitä etelämmäksi matka etenee.

Junamatkalle ei toki niin vain lähdetä. Ei ainakaan kesäaikaan. Liput on ehdottomasti varattava hyvissä ajoin, mieluiten viikkoja etukäteen. Kuten todettua, se onnistuu netissä suoraan Kazakstanin rautateiden sivuilta. Se onnistuu jopa Uzbekistanin rautateiden operoimaan junaan, kuten tapauksessamme. Juna, “Uzbekistan” nimeltään, olikin tulossa Moskovasta saakka ja matkalla Taškentiin. “Uzbekistan” oli lähtenyt Moskovasta jo sunnuntaina 20. elokuuta kello 22.40 paikallista aikaa, kolkutellut Venäjän rautateillä reilun vuorokauden verran ja sitten siirtynyt aamukahdeksan tienoissa (22. elokuuta) Kazakstanin puolelle. Me hyppäsimme kyytiin Kandyagashissa miltei aikataulussaan eli kello 11.40 paikallista aikaa.

Platzkart-vaunu “Uzbekistan”-junassa. Kuva otettu käytävän suuntaiselta yläpediltä.

Internetistä ostettu ja tulostettu e-lippu tuli vaihtaa Kandyagashin rautatieaseman lipunmyynnissä tähän, joka sitten luovutettiin junassa konduktöörille. Konduktööri piti lippua hallussaan koko matkan ajan ja määränpäässä sen olisi saanut halutessaan takaisin.

Meillä oli makuupaikat platzkart-vaunussa, eli kolmannessa luokassa. Muita paikkoja junaan ei ollut enää tarjolla, kun lippuja varasimme. Platzkart tarkoittaa avointa vaunua eli siellä ei ole mitään hyttejä. Koko vaunu on kuin yhtä suurta hyttiä! Käytävän toisella puolella on käytävän suuntaisesti ylä- ja alapeti, käytävän toisella puolella on sitten neljä petiä (ylä- ja alapeti ×2), mutta ne eivät ole käytävän suuntaisesti. Käytävä on ahdas, eikä siitä rinkan kanssa oikein helposti mentykään. Varsinkaan, kun juna on täynnä sosiaalisia uzbekkeja, jotka palaveeraavat keskenään milloin missäkin.

Löysimme paikkamme: toinen oli jopa tyhjä, kuten pitikin. Minun paikallani nukkui venäläinen mies, jonka tökin hereille. Mies oli tietenkin äreä, eikä olisi tahtonut siirtyä omalle paikalleen. Enkä minä tahtonut hänen paikalleen. Paikalle saapuneella uzbekkikonduktöörilla ei ollut muuta tehtävissä, kuin patistaa venäläinen pois paikaltani. En suostunut joustamaan tippaakaan. Mies oli venäläis-kazakstanilaisperheen pää; vaimo oli kazakki ja lapsia oli kolme kappaletta. (Perhe jäi pois lopulta pois keskellä yötä kello 2.14 Zhosalyssa lähellä Baikonurin avaruuskeskusta ja heidän tilalleen tuli uusia matkalaisia. Onneksi pidin pääni.)

Shalkarin kaupungin rautatieaseman tienoota.

Shalkarin jälkeen maisemassa näkyy hetken verran hiekkadyynejä.

Muuten junassa tuntui olevan lähinnä uzbekkeja matkallaan kotiin. Uzbekit ovat tummempia kuin kazakit, samoin ehkä hieman sosiaalisempia. Konduktöörimme Kolja oli vähän väliä kyselemässä mistä tulemme, mitä täällä teemme ja miksemme menisi suoraa päätä Uzbekistaniin. Se kun on kaikkein paras paikka maan päällä! Kuten usein julkisessa kulkuneuvossa kehitysmaissa, myös täällä meistä tuli siis “julkkiksia”. Suomen sijainti tuntui olevan tiedossa ja tietoutta lisättiin kyselemällä maan presidentistä ja vaikkapa rahayksiköstä.

Slaavit pitävät teestä ja ehkä Neuvostoliiton peruina myös kazakit ja uzbekit kittaavat sitä näemmä minkä ehtivät. Teetä olisikin ollut tarjolla ilmeisesti ihan ilmaiseksi. Samoin ruokatarjoilu pelasi ellei tahtonut ravintolavaunuun asti mennä: uzbekkikokki kulki pilahvivadit käsissään parinkymmenen minuutin välein ja kauppa kävi. Meillä oli omat eväät, joten emme perehtyneet hintatasoon. Siitäkään en ole varma, olisivatko Kazakstanin tenget edes kelvanneet junassa. Uzbekistanin rahayksikkö on som.

Suolajärvi jossain keskellä aroja.

Hevosia kauniissa maisemassa.

Kazakstanin puolella junamme pysähtyi kaikkiaan 17 kertaa, meidän mukana ollessamme muutaman kerran vähemmän. Aina pidemmällä pysähdyksellä junan vaunut täyttyivät kaupustelijoista. Esimerkiksi 20 minuutin paussin aikana Shalkarissa paikalliset mummot tungeksivat myymään villakäsitöitään. Ainakin villasukkia olisi ollut tarjolla. Mitä pidemmälle junamatka eteni, sitä enemmän oli myös kaupustelua: mitä ihmeellisempää (lue: tarpeettomampaa) tavaraa kaupusteltiin. Tavara oli selvästi heikkolaatuista roskaa Kiinasta, mutta sitä myytiin tietenkin saksalaisena laatuna. Ja kauppa kävi!

Itse lähinnä keskityin lukemiseen ja maiseman ihailuun, paljon muutakaan tekemistä ei Trans-Aralilla juuri keksi. Wifiä ei siis todellakaan ole, eikä aina edes verkkoa puhelimelle. Maisema oli kaunista, joskin harvinaisen yksitoikkoista, mutta sitähän suomalainen metsäkin on. Kazakstanilaisessa maisemassa näkyy kuivakkaa aroa niin kauas kuin silmä kantaa. Vihreää, kuten puita on hyvin harvassa. Lähinnä vain asutuksen, kuten kylien ja kaupunkien ympäristössä. Tosin sitä asutusta on vähän. Enemmän on hevoslaumoja ja etelämmäs mentäessä enemmän ja enemmän kameleita!

Toinen suolajärvi jossain päin Trans-Aralia.

Ruskea aromaisema.

Kandyagashin jälkeen pysähdyimme ensimmäisen kerran noin kahden tunnin matkanteon jälkeen pikkupaikkakunnalla nimeltä Zhem. Sen jälkeen juna pysähtyi kello 17.32 Shalkarissa, kello 20.25 Saksaulskajassa ja viimein puoli kymmenen aikoihin illalla Aralskissa! Harmittavasti oli jo pimeää, enkä nähnyt juuri mitään, mutta olihan elämys edes ajaa junalla Aralskin halki! Kaupunkihan tunnetaan siitä, että Araljärven ranta oli aikoinaan täällä. Nyt se on kaukana. Alun perin aioimme pysähtyä Aralskissa, mutta huonojen junayhteyksien vuoksi jätimme paikan väliin. Lisäksi kiinalaiset ovat ilmeisesti romuttaneet “kuuluisan laivojen hautausmaan” laivat, joten mitään nähtävääkään ei ole enää.

Yöllä juna pysähtyi Kazalinskissä, Tjuratamissa, Zhosalyssa, Kyzylordassa ja aamulla seitsemän maissa Shielissä. Yö meni mukavasti, ilmastointi pelasi ja aamulla saattoi herätä virkeänä. Maisema oli edelleen sama. Kahdeksalta Zhanakorganissa oli viimeinen pysähdys ennen omaa asemaamme Türkestania, jonne saavuimme hieman aikataulua edellä kello 9.40. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämmintä oli jo noin +30 ja tuuli oli melkoinen. Olimme keskellä tasaista puutonta aroa (ehkä aavikko olisi oikeampi termi Türkistanissa).

Perille Taškentiin junan piti saapua saman päivän aikana kello 16.50. Kaiken kaikkiaan matka-aika Moskovasta Taškentiin on 2 vuorokautta ja 16 tuntia! Laskeskelimme matkan aikana, että “Uzbekistan”-junan keskinopeus oli huimat 60 kilometriä tunnissa!

2 vastausta artikkeliin ”Trans-Aralin rautatiellä halki Kazakstanin loppumattomien arojen

    • Enpä ollut näemmä käynyt blogissa sataan vuoteen, enkä huomannut mitään kommentteja. Kiitoksia nyt kuitenkin kun kommentoit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *