São Tomén kaupungissa kaikki on kauniisti rappiolla

16.2.2018

São Tomé ja Príncipen saarivaltion pääkaupunki kantaa nimeä São Tomé, kuinkas muutenkaan! Pyhää Tuomasta tarkoittavassa kaupungissa on noin 70 000 asukasta. Ylivoimaisesti maan suurin kaupunki siis. Kaupunki on portugalilaisten jo 1400-luvun lopulla perustama ja täynnä upeaa siirtomaa-arkkitehtuuria. Kaikki on kauniisti rappiolla, kuinkas muutenkaan!

Aamulla heräsin pitkien yöunien jälkeen. Olin saanut nukuttua, vaikka ikkunan alla kulki yksi São Tomén kolmesta “valtatiestä”, etelään johtava EN-2. Söin aamupalaksi Euroopasta tuomiani ruokia ja Berliinin vesijohtovettä. Ei ollut heti tarvetta metsästää vesipulloa ja jotain syötävää. Alkoi sadella, mutta siihen olin henkisesti varautunut: São Tomélla sataa usein ja pääosin taitaa olla pilvistä.

São Tomén kaupunki on koostaan huolimatta täynnä kaaosta. Katujen ylitys ei aina ole helppoa.

Kaupungin keskustaa aamutuimaan.

São Tomé ja Príncipe otti vuoden 2018 alussa käyttöön upouudet setelit ja kolikot. Nyt viiden dobran (0,2 euroa) seteli on pienin. Aiemmin pienin seteli oli 5 000 dobraa.

Lähdin ulos vesisateeseen. Sade oli lämmintä ja siinä oli suorastaan ilo kävellä. Paikalliset eivät mielellään olleet sateessa, eivät Praça da Independêncialla eli “Itsenäisyyden aukiolla” päivystäneet rahanvaihtajatkaan. He houkuttelivat minua pois kadulta kastumasta. Rahanvaihtajiin olin tahtonutkin törmätä. Yleensä vaihtajat tosin löytävät sinut: keskustan jokaisessa kadunkulmassa päivystää mies, joka huikkaa valkoista ihoa nähtyään câmbio, rahanvaihto, ja samalla hieroo sormiaan yhteen. Rahanvaihto kadulla on täysin laillista ja sitä tapahtuu jopa maan keskuspankin edessä. São Tomé ja Príncipen rahayksikkö on dobra ja virallisen kurssin mukaan yksi euro on 24,5 dobraa, mutta käytännössä kaikkialla yhdellä eurolla saa 25 dobraa. Vaihdoin 120 euroa ja sain 3 000 dobraa. Jos olisin vaihtanut rahaa täällä pari kuukautta aiemmin, olisin tullut miljonääriksi: dobrasta poistettiin kolme nollaa vuoden 2018 alusta lukien ja samalla otettiin käyttöön uudet hienot setelit. Kävelin pois taskut täynnä upouusia satasen (neljä euroa) seteleitä! Toki vanhatkin dobrasetelit kelpaavat vuoden 2018 loppuun saakka, minkä vuoksi liikenteessä on edelleen vanhoja 100 000 dobran (neljä euroa) seteleitä. Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi paikallisissa automaateissa, joten São Tomé ja Príncipelle on tultava käteisen kanssa.

Kävelin Baía Ana Chavesin rantaan. Kaupunki on muodostunut tämän hevosenkengänmuotoisen lahden rannalle. Ranta on hieno, mutta ei siellä kukaan uimassa ollut. Paikoin se oli kaatopaikkana, paikoin siellä näytettiin käyvän tarpeillaan. Kyllä Atlantti huuhtoo jätökset! Rantabulevardin, reikäisen ja kuoppaisen sellaisen, varrella kohoaa kaupungin katolilainen katedraali ja sen vieressä vaaleanpunainen presidentinlinna. Linna on varmasti koko maan harvoja hyvässä maalissa olevia rakennuksia, sillä muutenhan maassa vallitseva äärimmäinen trooppinen kosteus varmasti tärvelee hetkessä julkisivun kuin julkisivun. Kehitysmaassa kun ollaan, ei presidentinlinnaa tietenkään saa valokuvata. Tämänhetkinen presidentti on 76-vuotias Evaristo Carvalho.

São Tomé ja Príncipen presidentinlinna, jota ei saa kuvata, sekä kaupungin katolilainen katedraali.

São Sebastiãon linnoitus toimii nykyisin maan kansallismuseona.

Linnoituksen sisäpihaa.

São Tomé ja Príncipeltä ei voi lähteä lähettämättä postikortteja, joita myydään sopivasti maan pääpostissa, niin ikään rantabulevardin varrella. Hieman presidentinlinnan takana. Postissa ei ollut tungosta, mutta remonttia siellä tehtiin. Kortteja oli iso valikoima, samoin olisi ollut postimerkkejä vuosien varrelta. Postimaksu Eurooppaan on 50 dobraa eli kaksi euroa. Kortit jopa tulivat vajaassa kuukaudessa Suomeen! Leima oli askarreltu osin ihan käsipelillä.

Kun jatkaa vaellusta rantaa pitkin, tulee ennen pitkää sataman porteille ja kohta 1500-luvulla rakennetulle São Sebastiãon linnoitukselle. Keltaisen jykevän rakennelman edessä seisoo kaksi portugalilaista löytöretkeilijää: São Tomén löytäjät Pêro Escobar ja João de Santarém. Patsaansa linnoituksen eteen on saanut myös tämän siirtomaan ensimmäinen johtaja 1400-luvun lopulta: João de Paiva. Linnoitus on toiminut maan itsenäistymisestä, vuodesta 1975 lähtien kansallismuseona, johon on 50 dobran (kaksi euroa) pääsymaksu. Lipunmyyjä yritti hyötyä kielitaidottomuudestani ottamalla koko satasen setelin ja levittelemällä käsiään portugaliksi. Portugalin kieli on kuitenkin helppoa ja ymmärsin hänen selityksistään, että minun tulisi lopuksi vielä pistäytyä toimistoon hakemaan vaihtorahaa. Lähtiessäni odottelin miestä ja sain ruinattua vaihtorahat pois. Toki rahakirstussa olisi ollut heti alkuaankin vaihtorahaa minulle. Pääsylipunkin sain vasta lähtiessäni ja siihen oli kirjattu summaksi 50 dobraa. Museo esittelee pääosin siirtomaahistoriaa (juuri muuta historiaahan maalla ei edes ole, koska saaret olivat ennen Portugalin kolonisaatiota asumattomia), mutta mukana on myös luontoa esittelevä osasto kilpikonnineen. Ei kuitenkaan aitoja eläviä konnia. Opastetekstit ovat vain portugaliksi, eikä museossa sisällä saa valokuvata. Linnoituksen muureilla saa ottaa mielin määrin kuvia.

Patsaita kansallismuseon pihamaalla.

Linnoituksen muurilla.

Siirtomaa-aika on päättynyt ja Portugalin vaakuna on kannettu takapihalle.

Harhailtuani kaupungilla, löysin paikallisen puhelinoperaattorin CST:n myyntipisteen. Se olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, niin moderni ja toimiva laitos kyseessä oli. Telian liittymä ei toimi São Tomé ja Príncipellä, joten ostin 180 dobralla (7,2 euroa) itselleni paikallisen sim-kortin ja 0,9 GB mobiilidataa. CST:n netti toimikin sitten kuin unelma ja lähes kaikkialla maassa. Joskus se toki vaati vähän herättelyä, etenkin aamuisin.

Sain maksettua hotellini iltapäivällä. Olin varannut hotelli Albergria Porcelanan neljäksi yöksi hintaan 98 euroa. Booking.comin mukaan hotelli veloittaisi lisäksi turistiveron (kolme euroa yöltä) ja kaupunkiveron (10 euroa!). Onneksi São Tomén kaupunki oli luopunut tästä järjettömän suuruisesta kaupunkiverostaan vuoden 2018 alussa, joten säästin hieman. Hotelli (kuten myös muut majapaikat tässä valtiossa) haluavat maksun ensisijaisesti euroina, mutta myös dobrilla maksaminen onnistuu. São Tomé ja Príncipe ei ole budjettimatkakohde, eikä pääkaupungissa ole hostellejakaan. Eräs syy korkeaan hintatasoon lienee se, että kaikki saarella myytävä on tuotu Portugalista. Jopa pullovesi.

Rantamaisemaa linnoitukselta etelään.

Keskikaupungin rakennuskantaa.

Täältä saisi oman raunion.

Halusin vuokrata polkupyörän seuraavaksi päiväksi. Hotellin englantia puhuva johtaja suositteli Turiart-nimistä matkatoimistoa, joka autojen lisäksi vuokraa myös polkupyöriä. Kävin toimistossa ja sovin tulevani seuraavana aamuna yhdeksältä paikan päälle noutamaan menopelini. Päivävuokran hinta oli 10 euroa. Auto olisi lähtenyt päiväksi hintaan 50 euroa.

Lähellä toimii myös italialaisen Claudio Corallon perustama suklaapaja, johon pääsee tutustumiskierroksille. Ihan niin paljon minua ei suklaa kiinnosta, että olisin mennyt. Myöhemmin toki ostin herran suklaata ja totesin erinomaiseksi. Sen sijaan löysin supermarketin. Kehitysmaiden supermarkettien tavoin myös täällä on paljon työvoimaa: reppu on annettava ensimmäiselle miehelle, joka antaa numerolapun. Repun saa lopuksi eri paikasta ja eri mieheltä, kuin mihin sen on jättänyt. Kaupasta ei pääse ulos myöskään kuittia näyttämättä, johon ovimies suttaa allekirjoituksensa. Sentään sitä, että vastaako kuitti muovikassin sisältöä, ei syynätty!

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.