Boca do Inferno ja Água Izén entinen kaakaoplantaasi

18.2.2018

Uusi aamu, uusi pyöräretki. Ajattelin suunnata kohti etelää ja seurailla EN-2-tietä aina Água Izén kylän tuntumassa sijaitsevalle Boca do Inferno -kivimuodostumalle saakka. São Tomén kaupungista lähdettäessä liikenne oli vilkasta ja se liikenne koostui pääosin mopoista ja keltaisista pakettiautoista, puskatakseista, jotka kuljettavat sãotomélaisia eri puolille saarta. Ihmisiäkin riitti tien varressa. Useimmat tervehtivät iloisesti. Valkoisen turistin näkeminen pyöränselässä lienee aika epätavallinen näky tässä maassa.

Ohittelin pääkaupungin esikaupungit. Liikenne, samoin kuin ihmisten määrä tien varrella, väheni kaiken aikaa. Bom-Bomin kylässä (suomeksi “Hyvä-Hyvä”) ihmisiä vielä vaelsi koko tien leveydeltä kirkosta kotiin, mutta sitten hiljeni. Pieniä asutusryppäitä kyllä on siellä täällä ja ihmisiä tuntui olevan eilisen päivän tavoin jokaisessa pusikossa. Miten täynnä tämä saari onkaan sitten, kun nuoret aikuistuvat ja perustavat perheen. Afrikan toiseksi pienin maa taitaa jäädä liian pieneksi.

Trooppista metsikköä São Tomén kaupungin ja Santanan välillä.

8 000 asukkaan Santana.

Tie oli erinomaisessa kunnossa, sillä kyllä kelpasi polkea. Ylämäkiä seurasi aina alamäki ja niin edelleen. Kuitenkin polkeminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä saaren pohjoisosissa. Ja tie kulki tietenkin mitä upeimmassa viidakossa. Almasin kylän jälkeen maisema avautuu: tien ja Atlantin väliin on rakennettu Voice of American lähetysasema korkeine mastoineen. Sinne tuskin on turisteilla asiaa. Ajelin ohitse ja sademetsä kohosi pian takaisin molemmille puolilleni.

Noin 12 kilometrin päässä pääkaupungista etelään sijaitsee Santanan kaupunki. Se on São Tomé ja Príncipen suurimpia kaupunkeja, onhan siellä järjettömät 8 000 asukasta. Kaupunki on muodostunut mielestäni oudosti, eikä Bradtin São Tomé ja Príncipe -oppaan kartasta ollut taaskaan mitään hyötyä. Kaarsin uteliaisuuttani kaupungin huoltoaseman nurkalta vasemmalle ja löysin pari hienoa siirtomaa-aikaista rakennusta sekä poliisiaseman. Asemalta kuului naurua. Poliisiasemalta olisi alkanut jyrkkä mukulakivinen alamäki, joten palasin takaisin päätielle. Seuraavaksi kaarsin vasemmalle kaupungin kirkon kohdalta. Paikkakunnan kirkko on omistettu São Tomén suojeluspyhimykselle ja Neitsyt Marian äidille Pyhälle Annalle. Portugaliksi hän on Santa Ana, mistä ilmeisesti juontuu kaupungin nimi, Santana. Kaunis keltainen kirkko kohoaa hienolla paikalla Atlantin ääressä. Alun perin kirkko on rakennettu 1500-luvulla.

Santanan katukuvaa kaupungin poliisiaseman edestä nähtynä. Sunnuntaiaamupäivällä kadulla on hyvin hiljaista.

Santanan kirkko. Pikkupoikia tulossa joka suunnasta, jopa kivikkoiselta rannalta.

EN-2-tie kulkee Santanan poikki.

Näin sunnuntaisin kylän lapsilla ei ole koulua, minkä vuoksi kirkon ympärillä parveili varmaan parisenkymmentä pikkupoikaa. Tyttöjä ei näkynyt missään. Ehkä heillä on kotitöitä tehtävänään. Istahdin hetkeksi kirkon läheisyyteen kaupungin “rantabulevardin” ääreen juomaan. Meni minuutti tai korkeintaan kaksi, kun olin pikkupoikien piirittämä. Heitä tuli joka suunnasta ja kaikki olivat suuresti kiinnostuneita polkupyörästäni. Ensimmäisenä pyörää pääsi kokeilemaan poika, joka sitä uskalsi pyytää. Ei täällä kukaan pyörääni varastaisi ja sainhan pantiksi pojan leikkikalun, pyöränvanteen, jota hän kepillä pyöritteli pitkin Santanan katuja. Poika teki muutaman kierroksen ja sitten tapahtui vaihto. Muutama poika pääsi kokeilemaan pyörää ja kaikilla oli hymy niin kaukana korvissa kuin vain mahdollista. Satulan korkeudella ei ole mitään merkitystä, eikä edes sillä, onko jaloissa sandaalit vai ei. Mietin, missä pojat olivat oppineet pyöräilemään. Sitä en osannut kysyä, eikä meillä muutenkaan ollut juurikaan yhteistä kieltä.

Samoihin aikoihin rantakadun varteen oli maisemia ihailemaan tullut myös valkoinen pariskunta vuokra-autollaan. Afrikan mantereella pojat olisivat rynnänneet välittömästi heidän luokseen rahaa ja lahjoja ruinaamaan. Täällä Santanassa kukaan ei ollut heistä kiinnostunut, ainoastaan pyöräni kiinnosti. São Tomé totisesti on täysin turmeltumaton matkakohde!

Puolen tunnin tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani. Kolme pikkupoikaa seurasi kilometrin verran perässäni juosten, mutta joutuivat lopulta luovuttamaan, kun pääsin alamäkeen. Pian ohitin Santanan laidalla sijaitsevan yhden São Tomén luksusresorteista, Club Santanan. Myöhemmin kuulin, ettei sinne ole mitään asiaa, ellei ole paikan asiakas. Siis kahvillekaan on turha yrittää pysähtyä matkalla etelään. Itse en edes harkinnut pysähtyväni.

Pyykinpesua vähän ennen Água Izén kylää.

Água Izén edustalla ranta on kivikkoinen.

EN-2-tieltä on vielä 200 metrin polkaisu Boca do Infernoon. Ugu ajaa vuokrapyörälläni.

Muutaman kilometrin sademetsässä poljettuani, aloin saapua Água Izén kylään. Ennen sitä näin vasemmalla puolella kauniin kivikkoisen rannan täynnä pyykkääviä naisia. Ranta oli täynnä kuivumassa olevia lakanoita ja vaatteita. Kohta Água Izén plantaasi vanhoine rakennuksineen kohosi oikealla puolella. Päätin ennen alueeseen tutustumista käydä Boca do Infernossa. Água Izéssä kahdeksanvuotias Ugu-niminen pikkupoika juoksi minut kiinni. Kaikkien São Tomé ja Príncipen pikkupoikien suurin haave on oma polkupyörä, niin myös Ugun. Água Izéstä on noin kilometrin matka Boca do Infernoon ja Ugu tahtoi viedä minut sinne. Enemmän hän varmasti tahtoi kokeilla pyörääni. Lopulta minä kävelin ja Ugu pyöräili ilman kenkiä koko matkan Boca do Infernoon.

Boca do Infernoa, “Helvetin suuta”, kutsutaan São Tomé ja Príncipen vanhimmaksi nähtävyydeksi.

Näkymiä Boca do Infernolta toiseen suuntaan.

Viidakkoveitsellä kuoritut kookokset odottamassa janoisia.

Boca do Inferno taitaa kääntyä suomeksi “Helvetin suuksi”. Kyseessä on siis mustasta basalttikivestä muodostunut “kanjoni” rannalla, jonne Atlantti iskee voimalla ja lyö vedet korkeuksiin. Tänään meri oli hyvin rauhallinen, eikä vesi pärskynyt minnekään. Hurjan kaunis tämä paikka silti on. Ja koko komeuden kruunaa paikallisten nuorten miesten pyörittämä kookosbisnes. Ostin 40 dobralla (noin 1,6 euroa) itselleni ja oppaalleni Ugulle kookokset, jotka avattiin paikalla viidakkoveitsellä. Kookoksen sisältämä neste ei ole suurinta herkkuani, mutta olipahan ainakin melkein suoraan puusta! Nesteen juomisen jälkeen kookospähkinä avataan viidakkoveitsellä ja kuoresta lohkaistaan palanen ikään kuin lusikaksi. Sillä kaavitaan pähkinän hedelmäliha parempiin suihin.

Suurin osa sãotomépríncipeläisistä on katolilaisia, mutta saarilla on myös kaikkien mahdollisten lahkojen kirkot. Tässä yksi niistä.

Água Izén kadut ovat suoria ja mukulakivettyjä.

Seuraavaksi Ugu tahtoi viedä minut syömään jakkihedelmää Água Izéen ja näyttää samalla ex-plantaasin vanhan sairaalan. Sen täällä käyvät matkailijat tahtovat useimmiten nähdä. Matkalla Água Izéen Ugusta tuli hyvin suosittu ikätovereidensa keskuudessa. Kaikki kun olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni!

Água Izé on siitä poikkeuksellinen sãotomélaiskylä, sillä täällä asukkaat ovat omineet Portugalin siirtomaa-ajoilta peräisin olevan vanhan kaakaoplantaasin rakennukset asuinkäyttöönsä (aivan kuten edellispäivänä Fernão Diasissa). Alun perin niissä asusti plantaasin työntekijöitä. Ugu polki ylös mukulakivisiä katuja ja kylän korkeimmalta kohdalta löysimme vanhan sairaalan. En olisi paikkaa ilman opasta löytänytkään. Sairaala ei ole tietenkään enää toiminnassa, muuten kuin paikallisten ihmisten asuntoina. Myös sikoja rakennuksessa näytettiin pitävän. Sairaalan parvekkeelta avautui näkymä koko Água Izéen, kuten myös maan korkeimmalle vuorelle, yli 2 000-metriselle Pico de São Tomélle. Mielestäni se oli vähän väärässä suunnassa ollakseen juuri tuo kuuluisa huippu, mutta minähän en olekaan paikallinen. Água Izéssä on myös toinen (entinen) sairaala, aivan 1900-luvun alussa rakennettu. Siellä asui Ugu perheineen ja sinne menimme seuraavaksi. Sitä jakkihedelmää kun oli luvattu!

Água Izén entisen kaakaoplantaasin vanha sairaala.

Näkymä Água Izéen sairaalan parvekkeelta.

Sairaalan “yläkertaa”. Vasemmalla kohoava huippu on Ugun mukaan Pico de São Tomé.

Kävelimme halki ränsistyneen Água Izén asuinalueen ja tulimme keltaiseksi maalatuille entisille kaakaovarastoille. En ihan päässyt selville, onko Água Izéssä edelleen jotain kaakaotoimintaa, mutta kyllä minä voisin kylän milloin tahansa hyväksyä Unescon maailmanperintöluetteloon. São Tomé ja Príncipeltä oma maailmanperintökohde vielä puuttuu. Täällä kaakaovarastoilla pikkutytöt sitten piirittivät minut ja vaativat valokuvia. Linssi oli hetkessä täynnä pieniä sormenjälkiä, mutta kuviakin saatiin aikaiseksi.

Plantaasin varastoja.

Água Izén tytöt halusivat tulla kuvatuiksi.

Água Izén katuja.

Ugu oli ottanut mukaan kotoaan pienen lainelaudan. Hän lähti uimaan ja minä lähdin polkemaan takaisin pääkaupunkiin. Jos olisimme olleet mantereella, olisi Ugu nyt pyytänyt rahaa. Sen sijaan hän toivotti Jumalan siunausta. Sitähän kahdeksanvuotiaat pojat tapaavatkin toivottaa kautta maailman.

Poljin hyvää vauhtia kohti pääkaupunkia. Ohi menevistä autoista näytettiin peukkua, samoin tekivät ohittamani ihmiset. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen Santanaa ajattelin ajaa puskaan ja syödä eväitä, mutta viidakon pieneläimistö vaikutti niin runsaalta, että palasin takaisin polkemaan. Ehtiihän sitä syödä sitten hotellissakin.

Sãotomélaista metsää.

Pidin taas juomatauon Santanassa. Olin ohittanut rannan, jossa oli viitisentoista poikaa uimassa. Alle minuutissa jokainen heistä oli pukeissa ja luonani. Taas alkoi pyöräily. Paikallinen nunnakin tuli paikalle kuultuaan mekkalaa kadulta. Pois hän lähti naureskellen. Ja niin lähdin minäkin. Santanan pojat vaativat kuorossa, että minun olisi tultava huomenna takaisin. Amanhã, amanhã!

Iltapäivällä viiden aikoihin olin takaisin São Tomén kaupungissa. Olin pyöräillyt päivän aikana vain 36 kilometriä. Söin ja kävin vielä illansuussa uimassa Lagarton rannalla, joka sijaitsee Omali Lodge -luksusresorttia vastapäätä vähän ennen kaupungin lentoasemaa. Vesi oli hyvin lämmintä, eikä matka sinne maksanut mototaksilla kuin 15 dobraa (0,6 euroa) suuntaansa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *