Viidakkovaellus Príncipen saaren sisäosiin

20.2.2018

Príncipellä on syytä mennä metsään, onhan saari vuodesta 2012 lähtien ollut Unescon biosfäärialue! Príncipen biodiversiteetti on huikea ympäröiviä merialueita myöten: saarella asustaa lukuisia kotoperäisiä lajeja, kuten lintuja, matelijoita, lepakoita, hyönteisiä ja kasveja. Luonto on monin paikoin koskematonta, sillä ihmisiä saarella on vähän: vain reilut 7 000.

São Tomén ja Príncipen matkailuviranomaisten luomien brosyyrien mukaan saarella on useita mahdollisia paikkoja, missä mennä sinne metsään patikoimaan. Mitään käytännön tietoa oppaista ei irti saa, ei esimerkiksi tietoa reittien kestosta, ei karttoja. Ainoastaan hehkutusta upeista perhosista ja maisemista ja vastaavista. Tällä ajetaan takaa tietenkin sitä, että matkailija palkkaisi oppaan itselleen, joka johdattaisi kaikkiin hienoihin paikkoihin. Oppaita saa varmasti palkattua Santo Antóniosta. En minäkään viidakoihin yksinäni olisi mennyt, jos olisin ollut Afrikan mantereella tai vain São Tomélla (jossa asustelee myrkyllinen musta kobra). Príncipeltä kuitenkin sattuvat puuttumaan myrkylliset käärmeet ja muu ikävä eläimistö. Lisäksi saari on pieni.

Tien päässä portaat Porto Realin vanhalle kasvillisuuden valtaamalle sairaalalle.

Sairaalan käytäviä.

Príncipellä on panostettu opastetauluihin. Tässä opaste Santa Joaquinan näköalapaikalle johtavalle TR 1 -reitille.

Olin onkinut netistä kuvan yhden viidakkoreitin opastetaulusta. Lähdin etsimään sitä, sen kerrottiin olevan Porto Realin vanhan sairaalan luona. Porto Real on pieni kylä Santo Antóniosta lounaaseen eli saaren sisäosiin. Tänä aamuna aurinko yritti paistella ja kapuaminen ylös Porto Realiin oli varsin raskas haaste. Tie perille Porto Realin “keskustan” tuntumaan saakka oli päällystetty. Kylän vanha sairaala, antico hospital, löytyy, kun kääntyy vasemmalle ensimmäisenä eteen tulevasta T-risteyksestä. Tästä lähtien tie on päällystämätön. Parin sadan metrin päässä risteyksestä kasvillisuuden seasta erottuvat kiviportaat. Niiden yläpäässä on kasvillisuuden huolella valtaama entinen sairaalarakennus. Rakennuksen vieressä on sitten tuo mainitsemani opastetaulu, joka ohjaa TR 1 -reitille. Sen lopussa, kuuden kilometrin päässä sijaitsee Santa Joaquinan näköalapaikka. Aikaa paikan saavuttamiseen kerrottiin kuluvan kolme tuntia.

Tässä vaiheessa reittiä polku vielä erottuu kasvillisuudesta.

Reitti on merkitty keltaisin kiviin tai puihin maalatuin nuolin.

Päätin lähteä katsomaan reitin, kävelisin niin pitkälle kuin huvittaisi. Eksyminen ei olisi kovin todennäköistä, sillä polku on pääosin ihan hyvin merkitty keltaisilla TR 1 -teksteillä ja nuolilla kivissä ja puissa. Aivan aluksi reitillä voi ajaa autollakin, mutta nelivedon se vaatii. Pian polku kuitenkin kasvaa paikoin umpeen, eikä eteenpäin pääse kuin jalan. Jossain vaiheessa kyltti kertoo saapumisesta Ôbon kansallispuistoon, joka käsittää miltei puolet Príncipestä. Siitä lähtien moottoriajoneuvot ovat kokonaan kiellettyjä, vaikka mielestäni enää pitkiin aikoihin ei polku ole ollut ajokelpoinen. Sen sijaan paikoin tarvitsisi viidakkoveistä.

Viidakossa mekkalaa pitävät ainoastaan järjettömän värikkäät linnut, jotka nekin kyllä saavat aikaan pelottavia ääniä. Suomalainen metsä kuulostaa täysin toisenlaiselta. Välillä meteliä aiheuttivat tippuvat kookospähkinät, mutta ei täällä hengestään pääse minkään eläimen toimesta. Malariankin taiwanilaiset ovat kitkeneet saarelta lähes kokonaan. Hyttysmyrkky on kuitenkin ihan ehdoton vaelluksella!

Maisemia puolivälistä reittiä.

“Polku” puolivälissä reittiä.

Ilmeisesti leipäpuun (fruta pão) hedelmä.

Reitin puolivälin tienoilla polku häviää hetkeksi kokonaan, samoin häviävät keltaiset opastemerkinnät. Ehkä kasvillisuus on syönyt ne. Kaiken tämän kruunaa se, että polku kulkee vuorenrinnettä pitkin. Vaarana TR 1 -reitillä lieneekin ainoastaan putoaminen polulta. Ei siinä ruohikossa tosin pitkälle putoa! Toisaalta apua saa kyllä soitettua tarpeen vaatiessa, sillä ainakin CST:n liittymä mobiilidataa myöten toimi moitteetta kaikkialla täällä Príncipen sisäosissakin. Mukaan patikkaretkelle kannattaa ottaa pitkät housut kasvillisuuden ja niiden hyttysten takia.

Saavutin Santa Joaquinan näköalapaikan, miradouron, 1,5 tunnissa. Viimeiset sadat metrit polku nousee serpentiininä ylös rinnettä. Paikoin kipuamista on helpotettu köysillä. Rinteeseen päästyäni taivas oli synkentynyt entisestään ja metsä oli varsin pimeä. Santa Joaquinan näköalapaikalta avautui hieno näkymä alas Santo Antónioon, vaikka alempana näytti satavan rankasti. Olin 326 metrin korkeudessa merenpinnasta ja suunnilleen Príncipen keskipisteessä. Olin kahden Príncipen korkeimman vuoren välissä ainakin Google Mapsin mukaan: jossain pohjoispuolella kohosi 680-metrinen Pico Papagaio ja jossain eteläpuolellani oli saaren korkein vuori Pico de Príncipe, 948 metriä merenpinnan yläpuolella.

Näkymä Santa Joaquinan näköalapaikalta alas Santo Antónioon, joka sijaitsee keskellä kuvaa kapean merenlahden pohjukassa.

Polku príncipeläisessä viidakossa.

Porto Realin hylättyä koulua sponsoroivat Euroopan unioni ja Unicef.

Söin eväitä näköalapaikalla ja lähdin takaisin samaa polkua pitkin, sillä mitään kierrosta tässä ei voisi tehdä. Ellei sitten lähtisi täysin tallaamattomille poluille (joita ei edes ole). Tallaamaton TR 1 -reittikin tuntui olevan, sillä en nähnyt muita ihmisiä koko retkellä. Vain liskoja, rapuja, lintuja ja hyttysiä. Kaikkiaan menopaluu Porto Realista Santa Joaquinaan ja takaisin vei kolmisen tuntia.

Ensimmäiset ihmiset näin vasta Porto Realissa ja lisää tuli vastaan perillä Santo Antóniossa. Kaupungissa paisteli taas vähän aurinko ja päätin juhlistaa sitä lähtemällä rannalle. Praia Évora eli Évoran ranta sijaitsee Santo Antóniosta itään, ehkä kahden kilometrin päässä. Sinne päästäkseen pitää kävellä halki Santo Antónion esikaupunkien, jos reilun tuhannen asukkaan kaupungilla voi ylipäätään olla esikaupunkeja. Köyhä kansa tuntui asuvan täällä. Lapset huutelivat innoissaan “branco, branco” ohi kävellessäni ja jos en vastannut huutoon tai heilauttanut kättäni, huusivat lapset kyllä niin kauan, kunnes noteerasin heidät. Sitten hymyä vasta riittikin. Koiratkin huomasivat minut ja ikävästi räksyttivät perässäni hölköttäen. (Takaisin tullessa kannoin kalikkaa mukanani, jolla koirat saa tarpeen tullen ajettua pois.)

Tie Praia Évoralle.

Praia Évora oli tyhjä.

Isolla tiellä on rannalle opastava kyltti, mutta käveltyäni kuoppaista polkua jonkin matkaa, tulin paikallisen sahan pihaan. Mietin jo perääntymistä, mutta päätin kysäistä pihalla olevilta miehiltä tietä rannalle. Olin kuin olinkin oikealla polulla, se vain sattui kulkemaan tuon tuotantolaitoksen pihan poikki. Bradtin São Tomé & Príncipe -opas oli varoittanut rannan olevan likainen ja täynnä ihmisiä (sijaintinsa vuoksi). Löysin kyllä täydellisen puhtaan ja täydellisen tyhjän rannan. Ranta syveni loivasti ja vesi oli täydellisen lämpöistä.

Rannalta palattuani kävin kaupassa ja ostin kadulta friteerattuja banaaneja tai jotain vastaavia. Myyjätär taisi olla hieman juovuksissa. Santo Antóniota laitettiin edelleen juhlakuntoon Portugalin presidentin visiittiä varten. Palattuani hotellille, sain viimein huoneenikin maksettua ja sovittua (ilmaisesta!) lentokenttäkuljetuksesta seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *