Askel Päiväntasaajan Guineaan ja lopulta myös rajan yli Kameruniin

6.3.2018

Aamu on Gabonissakin paras aika metsästää jatkoyhteyksiä eteenpäin. Siispä nousin ylös mukavan pehmeästä sängystä jo kello kuudelta ja söin aamupalan. En enää lähtenyt kyselemään hotellin tarjoaman aamupalan perään, sitä tuskin tänäkään aamuna tarjoiltaisiin. Taisin edelleen olla Mvet Palacen ainoa asukas. Vastaanotossa oli sama nuorukainen kuin edellisaamunakin. Annoin avaimen takaisin ja kysäisin Google-kääntäjän avustuksella, mistä löytäisin puskataksin Kameruniin. Mies kehotti ottamaan taksin Akoakamin puskataksiasemalle, gare routièrelle.

Kuten jo Librevillessä ja Lambarénéssä, myös Oyemissa kaupungin sisäinen liikenne hoituu edestakaisin suhaavilla kimppatakseilla. Näin aamulla hieman ennen seitsemää taksit vain olivat pääosin täynnä. Kaikki oyemilaiset tuntuivat olevan matkalla kuka minnekin. Asemalle ei olisi ollut kovin pitkä matka kävellenkään, mutta onnistuin nappaamaan yhden taksin. Sen kuljettaja vasta aloitteli työpäiväänsä ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Vastaanoton mies oli kertonut matkan hinnaksi sata frangia (noin 0,15 euroa), mutta kuljettaja päätti ottaa vähän valkoisen miehen lisää. Sovimme hinnaksi 150 frangia (noin 0,22 euroa). Kuljettaja oli muslimi, eikä mikään puhelias. Olihan toki aikainen aamu.

Akoakamin puskataksiasema sijaitsee kohti Kamerunin rajaa vievän tien varressa, mutta selvästi Oyemin keskustassa kuitenkin. Paikka on pieni, eikä sieltä nyt ollut lähdössä autoja muualle kuin Bitamiin, viimeiseen merkittävään keskukseen ennen Kamerunin rajaa. Suoria yhteyksiä Kameruniin täältä ei lähde, joten ostin lipun Bitamiin hintaan 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). En joutunut maksamaan tällä kertaa suurempaa hintaa ihonvärini takia, vaan sama summa veloitettiin myös muilta jälkeeni tulleilta matkustajilta. Pääsimme lähtemään matkaan noin puolen tunnin odottelun päätteeksi. Kulkupelinämme oli 1990-luvun Toyota Corolla, jonka kojelaudalle oli liimattu kookas Neitsyt Maria. Sen täytyi jo vähän haitata ajamista, mutta toisaalta se varmaan loi turvallisuuden tunnetta kuljettajallemme. Mitään pahaa ei tapahtuisi, kun pyhimys turvaisi tiemme! Etupenkillä matkusti ensimmäisenä saapunut matkustaja, takapenkille ahtautui lisäkseni kaksi muuta matkalaista.

Kulkupelimme Oyemista Bitamiin odottaa vielä paria matkustajaa.

Oyemin ja Bitamin väliselle osuudelle saa jopa lipun.

Viereeni könysi kamerunilainen Ahmadou, maan suurimmasta kaupungista Doualasta kotoisin oleva nuori liikemies. Hän teki bisnestä kelloilla, radioilla, puhelimilla ja muulla elektroniikalla ja oli käynyt useita kertoja Oyemissakin liikeasioissa. Tämän hän todisti esittelemällä passiaan, jossa oli useita Gabonin leimoja. Passissa oli myös Arabiemiirikuntien turistiviisumi. Ahmadou oli nimittäin käynyt kerran Dubaissakin bisnestä hieromassa, mistä todisteena oli valtava määrä kuvia miehen tabletilla. Oli otettu miljoonia selfieitä lentokoneen penkissä, (parkissa olleiden) luksusautojen ratissa ja ihan vain vieressä seisten sekä tietenkin suihkulähteiden edessä. Englanti ei Ahmadoulta taipunut oikeastaan yhtään, mutta muslimimiehenä jonkinlainen yksinkertainen bisnesarabia kuitenkin kuulemma taipui. Että pärjäsi siellä Dubaissa!

Nyt mies oli matkalla Kamerunin Yaoundéssa sijaitsevaan Arabiemiirikuntien suurlähetystöön anomaan viisumia uudelle matkalle. Ja Yaoundéhenhan minäkin olin matkalla. Dubai ei yhtäkkiä vain enää oikein jaksanut kiinnostaa miestä, vaan hän tahtoi tulla Suomeen, vaikkei ollut maasta tietenkään koskaan kuullutkaan. Hän tahtoi tulla asumaan Suomeen, ei vain käymään liikeasioissa. Lievä pettymys taisi olla se, että lähin Suomen suurlähetystö on Nigerian Abujassa, eikä suinkaan Kamerunissa, ja että Suomi ei ollutkaan ranskankielinen maa. Jakeluun ei oikein tuntunut menevän se, että Suomi ei ole myöskään englanninkielinen maa. Onko Euroopassa muitakin kieliä kuin ranska ja englanti! Pettymystä lisäsi sekin, että minulla ei ollut yllättäen suhteita edes Abujan-suurlähetystöömme.

Tie Oyemista Bitamiin on oikein hyvä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kaupunkien väli on noin 75 kilometriä ja siihen sai kulutettua noin 1,5 tuntia. Kuski jätti matkustajat Bitamin puskataksiasemalle, joka oli paljon suurempi kuin Oyemin vastaava. Olin lukenut, että poistumisleima pitäisi saada passiin jo täällä Bitamissa, mutta koska Ahmadoukaan ei haikaillut leiman perään, ajattelin saavani leiman jostain matkan varrelta kohti rajaa tai sitten suoraan rajalta, kuten normaaleissa maissa. Gabonista on saatavilla kovin vähän ajantasaista matkailutietoutta, joten ajattelin myös tuon leima-asian olevan mahdollisesti vanhentunut.

Bitamista on noin 22 kilometriä rajalle Meyo-Kyeen. Lipun saaminen tuonne suuntaavaan autoon vain sattui olemaan kovin hankalaa näin sivusta seuraten. Itse en nyt osallistunut säätämiseen, sillä Ahmadoukin oli tulossa rajan yli ja menisimme samalla autolla joka tapauksessa. Seurasi käsittämätön määrä käsien heilutusta ja huutoa. Poimin huutamisen joukosta sanan “Ebebiyín”, jonka tiesin olevan kaupunki Päiväntasaajan Guinean puolella. Kerroin, että valkoisella iholla ja EU-passilla ei todellakaan mentäisi tuohon maahan. En siis missään nimessä voisi ottaa Ebebiyínin kautta kiertävää autoa. Saman vahvisti paikalla hengaillut vanhempi herrasmies, kaiketi libanonilainen, joka kertoi, ettei Päiväntasaajan Guinean johtaja Teodoro Obiang Nguema Mbasogo ikimaailmassa päästäisi minua sisään maahan. Tarvitsisin viisumin ja sen saaminen on käytännössä täysi mahdottomuus. Varsinkin rajalta.

Yhtäkkiä saimme auton kohti rajaa. Emme kiertäisi Päiväntasaajan Guinean kautta, vaan ajaisimme suoraan Meyo-Kyeen Gabonin ja Kamerunin rajalle. Hinnaksi tuli 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Istuskelin takapenkillä ja täällä Gabonin pohjoisosassa lähellä Kamerunia ja Päiväntasaajan Guineaa Gabon Telecomin mobiilidatakin alkoi suorastaan laulaa. Liittymä muuttui yhtäkkiä nopeaksi. Sopivasti olinkin lähdössä lätkimään maasta. Tie rajalle oli edelleenkin hyvässä kunnossa, mutta maasto kumpuili aika paljon. Matkan varrella oli kaksi poliisin tiesulkua, joista pääsi nopeasti läpi autosta poistumatta. Viimeisellä sululla ennen rajaa passi tosin tahdottiin nähdä.

Meyo-Kye on pikkuinen kylä kolmen maan rajalla. Täällä sijaitsevat Gabonin puolen rajamuodollisuudet ylitti rajan sitten Kameruniin tai Päiväntasaajan Guineaan. Marssin ensimmäiseen koppiin Ahmadoun kanssa. Mies tunsi rajakopin virkamiehet, olihan hän ylittänyt rajan niin monta kertaa. Kamerunilaisen Ahmadoun passin leimattomuus ei ollut ongelma. Hänet päästettiin jatkamaan, minun matkani päättyi tänne. Pitäisi palata takaisin Bitamiin hakemaan leima passiin. Siispä takaisin Bitamiin! Reilu 40 kilometriä ylimääräistä ajoa aamupäivän ratoksi! Sovimme yhden taksikuskin kanssa menopaluumatkasta hintaan 5 000 frangia (noin 7,6 euroa). Hän veisi minut suoraan Bitamin maahanmuuttotoimistolle, josta leima toivottavasti irtoaisi. Ensin auto vain oli työnnettävä käyntiin, mutta siihen tehtävään löytyi jopa Meyo-Kyen pikkukylästä tarpeeksi joutomiehiä. Auto hörähti käyntiin ja ajelimme vauhdikkaasti takaisin Bitamiin.

Bitamin maahanmuutosta vastaava toimisto pitää majaansa keskellä kaupunkia, eikä sinne todellakaan vahingossa eksy. Annoin passin virkailijalle, mutta se ei riittänyt: piti vielä hankkia kopio passin tietosivusta sekä Gabonin viisumista ja saapumisleimasta. Ei Gabonista ainakaan helpolla ulos pääse. Toimistoa vastapäätä sattuu olemaan kopiointikioski, jossa sain asian hoidettua. Sitten takaisin tiskille paperien kanssa. Nyt leima luvattiin, kunhan osasin kertoa Kamerunin puoleisen raja-aseman nimen. Äsken rajalla olin kuullut sen olevan nimeltään Kye-Ossi. Näin minut leimattiin ulos Gabonin tasavallasta, vaikka edelleen olin maassa. Vieläpä reilun 20 kilometrin päässä rajasta!

Paluumatkalle Meyo-Kyeen saimme takapenkille muitakin matkalaisia: pariskunta vauvansa kanssa oli menossa sairaalaan ilmeisesti Kamerunin puolelle Kye-Ossiin. Pariskunta oli kovin ilahtunut päätettyäni vierailla juuri Gabonissa. Kehuin Lambarénéa ja Oyemia, mutta Librevillestä en kertonut pitäneeni. Siihen takapenkkiläiset ja kuski naureskelivat hyväksyvästi. Ei se heidänkään mielikaupunkinsa ollut. Kuljettaja kehui Gabonin tiestöä, mutta haukkui samaan hengenvetoon maan presidentin Ali Bongon. Meyo-Kyeen oli kuulemma luvattu sähköt jo vuosikausia sitten ja täällä oli sähkötolpatkin valmiina. Ainoastaan sähköä ei kuulunut. Samalla mies kertoi, että presidentti Bongo on Librevilleen johtavan umpisurkean tien kunnon takana. Kuulemma pelkää vallankaappausta.

Meyo-Kyestä Päiväntasaajan Guineaan ajetaan hiekkatietä. Vasemmalla sähkötolppa ilman sähköä.

Lankkusilta yli Kyejoen Päiväntasaajan Guinean tasavaltaan.

Pudotimme muut matkustajat Meyo-Kyen tullin eteen ja sitten kuski halusi välttämättä lähteä näyttämään minulle Päiväntasaajan Guinean rajan! Raja toki kiinnosti, mutta vastustelin vähäsen, sillä eihän minulla ollut viisumia tuohon maahan. Eikä turhanpäiväinen oleskelu afrikkalaisilla raja-alueilla muutenkaan ole järkevää. Päiväntasaajan Guinea kun lisäksi sattuu olemaan vainoharhainen diktatuuri, joka heittäisi vain vankilaan tai krokotiileille, jos sinne erehtyisi. Kuljettaja rauhoitteli, että menisimme “vain kilometrin päähän Päiväntasaajan Guinean rajasta”. Meyo-Kyesta oli sinne noin kilometrin tai parin ajomatka. Nyt tie oli hiekkatietä, eikä erityisen hyvässä kunnossa. Kuljettaja jätti auton Kyejoen (espanjaksi Río Kié) ääreen. Tässä kohtaa hutera lankkusilta ylittää joen ja minä tietenkin kävin sillalla ihastelemassa hiljaa virtailevaa Kyejokea. Kuljettajan mukaan Päiväntasaajan Guinean raja siis oli sillalta kilometrin päässä ja myöhemmin selvitin, että raja-asema todella olikin kilometrin päässä. Hauskinta tässä kuitenkin oli se, että tuo Kyejoki on de facto -raja Gabonin ja Päiväntasaajan Guinean välillä. Olin siis käytännössä käynyt Päiväntasaajan Guineassa muutaman askeleen verran tuolla huteralla sillalla.

Annoin kuskille tonnin (noin 1,5 euroa) juomarahaa, olihan elämys ollut aika poikkeuksellinen. Enkä ollut tätä edes osannut itse pyytää. Ehkä joku toinen valkonaama oli joskus epätoivoissaan etsinyt tapaa vierailla suljetussa Päiväntasaajan Guineassa ja kuljettaja ajatteli sen kiinnostavan minuakin. Oikeaan osui, vaikken maata oikein käydyksi voikaan laskea! En laskenut Guinea-Bissautakaan käydyksi, vaikka kävelin sinne toukokuussa 2014 puolivahingossa. Vasta seuraavana vuonna saavuin maahan virallisesti.

Näkymä lankkusillalta kohti etelää. Vasemmalla Gabon, oikealla Päiväntasaajan Guinea. Keskellä virtaa hiljakseen Kye.

Näkymä kohti pohjoista. Vasemmalla Päiväntasaajan Guinea, oikealla Gabon.

Käytännössä tästä alkaa Päiväntasaajan Guinea.

Päiväntasaajan Guinean “nähtyäni” pääsin yrittämään rajanylitystä Gabonista Kameruniin toistamiseen. Yllätyksekseni Oyemista kanssani tullut kamerunilainen Ahmadou oli edelleen ensimmäisessä kopissa minua odottelemassa. Hän oli jutustellut viranomaisten kanssa ja nyt lähdimme sitten jatkamaan taas yhdessä. Minullakaan ei ollut enää estettä maasta poistumiselle. Ilman omaa autoa rajan ylittäminen tosin vaatii käytännössä mopotaksin vuokraamista. Kuljettaja osaa viedä oikeille luukuille ja lopulta Kamerunin puolella jatkoyhteyksien luo. Sovimme hinnaksi 500 frangia (noin 0,76 euroa).

Gabonin puoli oli selvitetty nopeasti ja sujuvasti, mutta Kyejoen ylitettyämme (sama joki erottaa myös Gabonin ja Kamerunin) olimme sitten Kamerunissa, jossa pysähdyksiä alkoi kertyä. Gabonin ja Kamerunin raja osoittautuikin kaikkein vaivalloisimmaksi rajaksi, missä olen koskaan ollut. Luukkuja ja koppeja oli enemmän kuin tarpeeksi. Ensin kyseltiin perustiedot, kuten kansallisuus, matkan syy ja ammatti. Ja se, käytetäänkö maassani euroja vai dollareita! Kerroin olevani Suomesta, jossa käytetään euroja, tulevani lomalle ja olevani ingénieur, insinööri. Tarkensin sitä vielä olevani posti- ja telekommunikaatioalalla. En minä mikään insinööri oikeasti ole, en edes lähellä, mutta insinööri on sellainen ammatti, jonka afrikkalaiset rajaviranomaiset tunnistavat. Ajattelin rajanylityksestä tulevan hankalaa, kun jo ensimmäinen virkailija pyysi euroja. Hän esitti pyynnön ihan hymyssä suin, eikä pahoittanut mieltään (tai pidättänyt minua), kun kerroin, ettei minulla ole euron euroa hänelle annettavaksi.

Seuraavassa kopissa oli tulli, jossa rinkka pengottiin perinpohjin. Aurinkolasikotelo laitettiin vähän erilleen muista tavaroista. Kai yrittivät, etten huomaisi pakata sitä mukaan ja se jäisi heille. Mitään laitonta ei löytynyt ja hoksasin ottaa aurinkolasitkin matkaan. Tällä kertaa rahaa ei pyydetty. Seuraavan pysähdyksen merkitys ei selvinnyt, sillä siinä otettiin jälleen ylös nimi, kansallisuus ja ammatti. Kerroin taas olevani insinööri Suomesta ja tulevani lomalle Yaoundéhen. Tämä virkamies nautti olutta työn lomassa, vaikka työpöydällä olikin muka Coca-Cola-tölkki.

Vastaavia pysähdyksiä oli vielä pari-kolme. Jollain pysähdyksellä myös rokotuskortti tarkistettiin, eikä maahan pääsekään ilman keltakuumerokotetta. Lopulta pääsimme Kye-Ossin rajakaupungin keskustaan, missä sijaitsee viimeinen rajamuodollisuus, sûreté, paikka josta saisi Kamerunin leiman passiin. Tämä rakennus oli jo oikea talo, mutta nyt leiman antaja ei sattunut olemaan paikalla, eikä hänen liikkeistään oikein oltu perillä. Luultavasti mies oli lounastauolla, sillä sûretén “vastaanotossa” olleet poliisit söivät niin ikään. Naispoliisi haki jostain palanpainikkeeksi olutpullon, joka oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Avoimesti hän ei olutta kehdannut työaikana nauttia, mutta kaikki kamerunilaiset varmasti ymmärtävät ruskean kääreen merkityksen pullon ympärillä. Jos kyseessä olisi Fanta, ei paperia tarvittaisi. Puolen tunnin odottelun jälkeen leimapoliisi saapui ja pääsin hänen toimistoonsa. Mies kyseli samat kysymykset kuin niin moni muukin koppi Kamerunin puolelle siirryttyäni. Kun kaikki oli jälleen kerran kirjoitettu käsin paksuun kirjaan, kostutti mies leimasimensa ja löi saapumisleiman viisumin viereen. Virkailija oli selvästi hyvällä tuulella (vaikken olutpulloa toimistossa nähnytkään) ja jäi lauleskelemaan itsekseen poistuessani herran toimistosta.

Näin olin virallisesti Kamerunissa ja Gabon oli jäänyt kokonaan taakse. Siihen maahan en ikinä palaisi. Mopotaksikuskini heitti minut vielä Kye-Ossin puskataksiasemalle, jossa annoin hänelle tonnin ylimääräistä, yhteensä 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), olihan tällaisen valkoisen saaminen rajan yli ollut aikamoinen urakka. Mies oli hyvin kiitollinen. Ostin itselleni paikan Yaoundéhen lähtevästä puskataksista, jolle tuli hintaa 3 000 frangia (noin 4,5 euroa). Hinta oli kerrottu kyltissä, joten en joutunut maksamaan mitään ylimääräistä täälläkään. Liikennöijän nimi oli Emergence du Noun Express. Auto oli jo lähes täynnä ja sain paikan tämän Toyotan Hiacen takarivistä. Rinkka köytettiin katolle.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, millaista on julkisilla matkustaminen Kamerunissa. Tiesulkuja oli todella tiheässä: ensimmäisen 30 kilometrin matkalla rajan ja Ambamin kaupungin välillä oli kaikkiaan viisi tiesulkua, joista kolme oli tullin ylläpitämää. Tullin tiesuluilla Hiace ajettiin sivuun ja kaikkien passit ja henkilökortit tarkistettiin. Suomen passi ei ollut mikään ongelma, mutta Päiväntasaajan Guinean matkustusasiakirjoilla (tai ilman niitä) matkassa ollut nainen pienen vauvansa kanssa oli pulassa ensimmäisessä tullissa. Tullimiehet raivosivat silmät päästään ja luulin jo naisen matkan loppuvan, mutta lopulta hänen sallittiin jatkaa matkaansa. Luultavasti raha vaihtoi omistajaa. Tullin ollessa kyseessä myös katolla ollutta kuormaa tarkasteltiin aina pintapuolisesti. Ihan kaikkea ei tarvinnut purkaa, eikä onneksi matkalaukkujen sisältöä esitellä. Samoin takakonttiin kurkistettiin. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Ensimmäisen tullin jälkeen seuraava tulli oli pian, vain muutaman kilometrin päässä, edellisen jälkeen. Siellä sama ruljanssi toistui, mutta nyt päiväntasaajanguinealainen äitikin jätettiin rauhaan.

Puskataksini, punainen Toyota Hiace, Kye-Ossista Yaoundéhen jollain tiesululla ennen Ambamin kaupunkia. Piikkimattoina (kuvassa keskellä) täälläpäin maailmaa käytetään lautaa, johon on naulattu nauloja pystyyn.

Muuten tiesulut olivat vuoronperään joko tullin, santarmin tai poliisin ylläpitämiä ja niitä oli noin 20–30 minuutin välein. Poliisin tiesulut olivat helppoja, sillä niissä poliisi vain katsoi kaikkien henkilöllisyystodistukset auton ikkunan läpi. Ei tarvinnut nousta pois autosta. Santarmit sen sijaan marssittivat koko seurueen tien varteen, jossa yksi santarmi sitten tarkisti yksitellen kaikkien paperit. Sitten tuli kävellä tiesulun toiselle puolelle, jonne automme ajoi tyhjänä hetkisen kuluttua. Minua kohtaan kaikki Kamerunin viranomaiset olivat asiallisia ja kohteliaita, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Ensimmäinen kohtaamani santarmi katseli passiani pitkään ja kun se ei nyt ollut Ranskan passi, heitti mies naurahtaen selvällä englannilla “good morning, how are you?“. Kamerun on tosiaankin kaksikielinen maa, mutta englantia ei oikeasti osata kuin läntisimmässä osassa maata, Nigerian vastaisella rajalla.

Kanssamatkustajat olivat aivan tavallisia kamerunilaisia. Edessäni istui erittäin kovaääninen mama, jolla oli keskustelu käynnissä joka suuntaan. Hän oli halki, poikki ja pinoon -tyylinen keskustelija, joka alkoi selvästi hieman ärsyttää joitain matkustajia matkan edetessä. Jossain vaiheessa mama siirtyi toisaalle istumaan ja näin sai hänen vieressä istunut mieskin hetken rauhan. Maman ostettua matkan varrelta olutpullon ja kiskaistuaan sen nopeaan tahtiin, rauhoittui hän huomattavasti.

Vieressäni istui nuorukainen nimeltä Pascal. Yleensä afrikkalaiset ovat sosiaalisia omasta aloitteestaan, eikä minun tarvitse tehdä oma-aloitteisesti tuttavuutta. Nyt kuitenkin olin niin hyvällä tuulella, että olin päässyt pois Gabonista ja olin täysin uudessa maassa. Tarjosin takapenkkiläisille keksejä ja siis myös Pascalille. Jollain tiesululla ostin kaksi limsapulloa, toisen itselleni ja toisen Pascalille. Loppumatkan jutustelimmekin enemmän ja vähemmän, vaikka minun ranskani oli yhtä huonoa kuin Pascalin englanti. Pascal esitteli ylpeänä kotimaataan: milloin hän osoitti ohivilistäville ananaspellolle, milloin maapähkinäpensaisiin. Upea maahan tämäkin on. Gaboniin verrattuna tiet kyllä ovat aika huonoja, mutta afrikkalaisittain kuitenkin hyviä. Pascal osasi muutamia sanoja saksaksikin, mikä on äärimmäisen harvinaista ranskankielisessä Afrikassa. Kamerunissa se selittynee sillä, että maa oli vuosina 1884–1919 Saksan siirtomaa. Tuota aikaa muistavia tuskin maassa enää on, mutta Pascal kertoi silti Saksan olleen hyvä siirtomaaisäntä kamerunilaisille. Ja saksaa voi edelleen lukea kouluissa. Ranska oli kuulemma aivan umpisurkea isäntä.

Kye-Ossista on noin 280 kilometrin matka pääkaupunkiin Yaoundéhen. Ebolowa on suurempi kaupunki noin puolivälissä matkaa ja siellä tapahtuneen tankkaustauon jälkeen matkanteko nopeutui huomattavasti, kun tullin tiesulut harventuivat huomattavasti. Santarmien ja poliisien sulut sen sijaan jatkuivat lähes yhtä tiuhaan. Eräällä santarmin sululla yksi sotilasuniformuinen nuori mies piteli toisessa kädessä olutpulloa ja toisessa rynnäkkökivääriä. Miehellä ei ollut edes yritystä piilottaa pulloaan, vaan hän siemaili siitä aivan avoimesti meidän matkustajien silmien edessä. Käytöksestä päätellen aivan päivän ensimmäinen pullo ei ollut menossa. Innolla aloin odottaa, ryypiskeleekö Yaoundén lentoasemankin henkilökunta!

Ebolowan jälkeen ohitimme Manguémén ja sen jälkeen Mbalmayon pikkukaupungin. Pascal osti jossain Mbalmayon kohdalla ikkunasta banaaneja minulle ja itselleen. Kamerunilaiset banaanit ovat erittäin makeita! Saavuimme Yaoundéhen hyvissä ajoin ennen pimeää, mutta koska kaupungissa on 2,5 miljoonaa asukasta (siis enemmän kuin koko Gabonissa), olivat myös ruuhkat sitä mukaa. Matelimme viimeiset viitisen kilometriä hyvin hitaasti, kahdessa tunnissa! Täälläkin liikenne voisi sujua hieman sujuvammin, jos autot ajaisivat rauhassa, eikä välillä haettaisi ohitusmahdollisuuksia pientareiden kautta. Pimeys laskeutui harmikseni ennen kuin saavuimme Yaoundén gare routiérelle.

Ruuhkassa istuessamme Pascal evästi minua Yaoundén vaaroista. Kaikki arvotavara pitäisi laittaa piiloon ja näin toki toimin. Etukäteen olin lukenut Yaoundén ja suurimman kaupungin Doualan olevan hieman vääriä paikkoja valkoihoisille ainakin pimeään aikaan ja etenkin näillä puskataksiasemilla. Harmikseni Hiacemme kuski pysäköi autonsa vain tämän ruuhkaisen tien varteen, jossa sitten piti yrittää pitää varansa. Gabonin puolella kanssani matkannut Ahmadou saapui samaan aikaan paikan päälle, hän oli tullut eri autolla. En ollut uskonut enää näkevämme, mutta miljoonakaupungistakin valkoisen löytää helposti. Vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme vielä huomenissa.

Sain rinkkani nopeasti auton katolta ja sitten piti selvittää hotellin sijainti. Hotellin nimi, Tropical Hotel, ei oikein kertonut kenellekään mitään. Minulla oli kuvankaappauksia puhelimessa, joten jouduin kaivamaan puhelimen esiin. Menimme Pascalin kanssa hieman sivumpaan puhelimen kanssa, mutta ei mennyt kuin pari sekuntia, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Pascal oli valppaana ja minä ilmeisesti myös. Paljon en seuraavien kymmenen sekunnin aikana tapahtunutta muista, mutta rosvolla ei ollut pakoreitti oikein selvillä ja saimmekin heti yhteistuumin taklattua rosvon erästä autoa vasten. Pascal nappasi puhelimen takaisin, mutta t-paita vähän pääsi repeytymään. Sitten etsimme turvapaikan läheisestä kaupasta, jossa oli parahiksi sähkökatko. Sähkökatko taisi olla koko kaupunginosan kattava, ainakin pimeää oli kaikkialla.

Olimme kummatkin shokissa ja hämillämme. Pascal ei ollut mikään tappelija, mutta oli nyt joutunut vuokseni tuollaiseen välikohtaukseen. Millä minä nyt pääsisin täältä hotellille, miten Pascal saisi ensiksi tavaranyssäkkänsä puskataksimme katolta ja miten hän edelleen pääsisi kotiinsa. Kaduin suuresti, kun lentoni Eurooppaan lähtisi vasta ylihuomenna. Olisin voinut muuten yrittää saada kyydin vaikka suoraan lentoasemalle ja olla siellä yön. Yaoundé ei yhtäkkiä kiinnostanut yhtään. Päätin pysyä seuraavan päivän vain hotellissa! Pienen putiikin myyjätär oli kovin pahoillaan ja antoi meidän rauhoittua kaupassa hyvän tovin. Ostin samalla seuraavan päivän aamupalan itselleni.

Burkina Fason Ouagadougoussa olin oppinut, että virkavaltaa on ihan turha häiritä rikoksen sattuessa. Eivät he mitään asialle mahtaisi kuitenkaan! Pascalilla oli erilainen lähestymistapa asiaan ja hän otti puhelun santarmille. Santarmi kaiken lisäksi saapui pian tapahtumapaikalle! Ei Kamerunin virkavalta kovin paha voi olla, vaikka tiesulkujen käsittämättömästä määrästä muuta voisi päätelläkin. Santarmit olivat hyvin asiallisia, vaikka naissantarmi vähän toruikin minua. On kuulemma tyhmää esitellä puhelinta Yaoundén kaduilla. Pahoittelin asiaa, vaikkei tämä nyt minun syytäni kyllä tainnut olla! Pääsimme lopulta santarmien kyydissä jonkin matkaa kohti keskustaa. Pascal käski antaa koppalakeille 2 000 frangia (noin kolme euroa), mutta minulla oli vain 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) seteli, joten annoin sen. Ainakin tuntuivat ottavan työnsä vakavasti, koska ottivat tietomme puhelimen mallia ja rosvon tuntomerkkejä myöten ylös. Itse muistan vain varkaalla olleen vaaleansinisen pikeepaidan ja ehkä farkut. Täysin normaalinnäköinen nuorimies siis.

Santarmit nappasivat meille yhteisen taksin, jonne Pascal hyppäsi ensimmäisenä. Yritin seurata perässä, mutta Yaoundén ankea ja pimeä ilta ei helpottanut yhtään. Juovuksissa ollut vanha laiha mies äkkäsi minut jostain ja tahtoi käydä kimppuuni. Santarmi löi oveni takaisin kiinni ja hätisteli miehen matkoihinsa. Mies hakkasi mennessään santarmien autoa nyrkeillä ja käski minun painua pois Kamerunista: “C‘est mon pays!”, “tämä on minun maani!” Pääsin taksiin ja Pascalin ilme oli nyt entistä järkyttyneempi. Suunnattoman hämmentynyt olin itsekin, mitä Yaoundéssa oli oikein meneillään! Autossa annoin Pascalille kymppitonnin (noin 15,2 euroa), olihan hän hankkinut puhelimeni takaisin ja paitakin oli revennyt siinä rytäkässä. Se oli nyt vähintä mitä saatoin tehdä. Pascal oli erittäin kiitollinen.

Tropical Hotelin huoneessa on kalterit, iso televisio, pehmeä parisänky ja toimiva tehokas ilmastointi.

Taksikuski löysi perille Tropical Hoteliin ja sattumalta Pascalin koti oli aivan parin sadan metrin päässä. Hän selvitti hotellini yövahdille tapahtuneen, mistä mies oli kovasti pahoillaan. Onneksi Tropical Hotel vaikutti turvalliselta paikalta. Sitä vakuutteli myös hyvää englantia osannut vastaanottovirkailijatar, joka niin ikään pahoitteli tapahtunutta. Eihän tämä parasta mainosta ole Kamerunille, joka kuitenkin haluaisi matkailijoita maahan. Olin varannut edellisiltana kahden yön majoituksen Tropical Hotelista hintaan 50 000 frangia (noin 76 euroa). Hinta on kallis, mutta afrikkalaiset pääkaupungit ovat valitettavan kalliita. Tässä hotellissa sijainnin piti oleman hyvä, sillä se olisi kävelyetäisyydellä kaikesta mielenkiintoisesta. Minua ei tosin kiinnostanut kävellä seuraavana päivänä yhtään minnekään, mutta sovin kuitenkin näkeväni Pascalin seuraavana päivänä. Ehkä kävisimme yhdessä keskustassa.

Painuin pikavauhtia nukkumaan. Ainakin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja ikkunassa oli kalterit!

Kamerunin viisumi

Afrikan maiden viisumit ovat valitettavan usein kovin hankalia tapauksia, jos niitä haluaa hakea jo ennen matkalle lähtöä Euroopasta. Kamerunin viisumi on ilahduttava poikkeus, sillä sen saa Tukholmasta ilman mitään täysin turhia kutsukirjeitä tai muita vastaavia dokumentteja. Lähetin passini, yhden hakemuslomakkeen, siihen liimatun valokuvan sekä kuitin maksusta kohti Ruotsin Brottbytä kirjattuna kirjeenä ja valmis viisumi odotti postissa jo kuuden arkipäivän päästä. Sain 750 kruunulla (noin 73 euroa) enintään kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttavan viisumin. Nähtävästi kruunuja ei kuitenkaan kannata maksaa suoraan konsulaatin tilille, sillä ainakin Osuuspankki veloitti kruunusiirrosta järjettömät 30 euroa. Kannattanee hakea kruunut jostain Forexista ja lähettää ne samassa kuoressa passin ja hakemuksen kanssa!

Syrjäinen, hiljainen ja tylsähkö Oyem

5.3.2018

Hotel Mvet Palacessa ei ole ainakaan haittaa äänekkäistä naapureista, sillä heitä ei tainnut olla ainuttakaan koko hotellissa. Oli hiljaista. Edes sateen äänet eivät kuuluneet huoneeseen, vaikka yöllä päiväntasaajan rankat sateet taas lankesivat Oyeminkin ylle. Nousin varhain ja menin parvekkeelle. Ilma oli sateen jäljiltä entistä kosteampi, eikä aurinko vielä edes yrittänyt pilkistää mistään pilvenraosta. Enää ei kuitenkaan satelisi.

Mvet-niminen lampi parvekkeeltani nähtynä.

Mvet Palacen päärakennus parvekkeeltani nähtynä. Päärakennuksessa sijaitsee vastaanotto sekä ravintola ja baari. Jälkimmäiset tuskin ovat toiminnassa.

Mvet Palace lienee saanut nimensä pikkuruisesta lammesta, joka niin ikään kantaa nimeä Mvet. Lammen ympärillä on trooppista kasvillisuutta ja osittain se on umpeenkasvanut. Mielessäni pohdin peilityynen lammen olevan täydellinen malariahyttysille. Mutta toisaalta mukava lammelle oli katsella omalta parvekkeelta, vaikkei tämä ihan merinäköala nyt ollutkaan. Minulle oli luvattu aamupala, jota lähdin kyselemään seuraavaksi. Vastaanoton ovi oli avoinna, mutta ketään ei näkynyt, vaikka kiersin ravintolasalin ja kurkkasin jopa keittiöön. Keittiössä tosin näytti siltä, että sitä ei ihan vähään aikaan oltu käytetty. En oikein enää uskonut aamupalaan, mutta jostain paikalle kömpinyt mies (ilmeisesti yövahti) kertoi aamupalan kyllä tulevan. Mutta ei nyt kello 7.30, vaan vasta kymmeneltä. Hetkeä myöhemmin “mukava” vastaanottovirkailijatar tuli töihin ja sitten aamupala yhtäkkiä siirtyi tarjoiltavaksi kello 11!

Päätin mennä huoneeseeni syömään ensimmäisen aamupalan, jonka jälkeen kävisin kaupungilla ja palaisin syömään toisen aamupalan. Palatessani huoneesta yövahti tuli kertomaan, ettei aamupalaa tänä aamuna saisi. Ei edes kello 11. Hän kehotti ottamaan taksin Akoakamin stadionin luo, siellä olisi useita aamupalapaikkoja. Kiitin neuvosta ja lähdin kaupungille, mutta aamupalaa en nyt lähtisi kyllä metsästämään. Olinhan jo syönyt.

Oyemin keskustassa on kaunis puisto monumentteineen.

Kolonialismiin liittyvä (luultavasti sitä vastustava) muistomerkki samaisessa puistossa.

Reilun 60 000 asukkaan Oyem on Woleu-Ntemin maakunnan pääkaupunki ja samalla Pohjois-Gabonin merkittävin keskus. Tiedossani oli jo etukäteen, ettei kaupungissa mitään nähtävää olisi, ja että paikkakunta on lähinnä kauttakulkupaikka. Täältä on lyhyt matka Kamerunin rajalle pohjoiseen ja vielä lyhyempi matka Päiväntasaajan Guinean puolelle Mongomon rajakaupunkiin, noin 40 kilometriä. Päiväntasaajan Guinean läheisyys näkyi minulle lähinnä vain siinä, että kaupasta olisi voinut ostaa sikäläistäkin pullovettä. Pitäydyin kuitenkin gabonilaisessa pullovedessä, se ainakin oli osoittautunut hyvänmakuiseksi. Ostin kauppareissulla myös pari säilykepurkkia. Ne oli rahdattu tänne Gabonin periferiaan Ranskasta ja Hollannista.

Oyem vaikutti jo edellisiltana kaupunkiin saavuttuani erittäin sekavalta paikkakunnalta, enkä onnistunut oleskeluni aikana saamaan siitä oikein selkoa. Google Mapsista ei ole täälläkään mitään apua, sillä tiet eivät oikeasti mene niin kuin Google sanoo. Oyem on tuntunut kehittyneen ilman mitään suunnitelmia kovin epätasaiseen maastoon. Täällä on kukkuloita siellä täällä. Kukkuloiden lisäksi myös kosteikot, kuten hotellini edessä oleva Mvet, antavat oman leimansa kaupungille. Viheralueita on siis vähän joka puolella. Ja samalla varmaan myös malariahyttysiä. Missään nimessä Oyem ei ole tyypillinen afrikkalaiskaupunki, sillä rakennukset ovat pääsääntöisesti ihan hyvässä kunnossa. Mitään aaltopeltihökkeleitä en löytänyt. Sen sijaan tyypillinen gabonilaiskaupunki tämä kyllä on: kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, täällä on katuvaloja, eikä roskiakaan ole pahemmin kaduilla. Viiden päivän Gabonissa oleskeluni aikana oli tullut hyvin selväksi, että kyllä presidentti Bongo kaikesta itsevaltiudestaan huolimatta silti maan kehittymiseenkin muutaman öljymiljardin aina silloin tällöin heittää.

Tavallisen kansan koteja keskustan tuntumassa.

Oyemin eteläinen sisääntulotie.

Kaupungin keskusta sijaitsee ihan Mvet Palace -hotellini takana. Keskustassa on kaupungintalo, Keski-Afrikan keskuspankin Oyemin-konttori, oikeustalo ja Total-huoltoasema. Tämä ydinkeskusta voisi olla Euroopassakin, sillä täällä ei ole yhtään mitään afrikkalaisuuteen viittaavaa. Toiseen suuntaan hotelliltani löytyvät loput tärkeät laitokset, kuten pankit, posti ja koulu. Koulupuvuissaan matkalla opinahjoonsa olleet lapset saivat jotain hämmästeltävää kävellessäni heidän ohitseen. Gabonissa kukaan ei huutele valkoisen nähtyään, mutta kaikkien päät kyllä kääntyivät ja supina kävi. Enkä toisaalta toista valkoista nähnytkään koko päivänä.

Aamuvarhaisella kaduilla ei ollut paljon väkeä, paikkakunta oli vasta heräilemässä. Aamupalakojuja oli tiheässä ja kauppa kävi. Olisi voinut ostaa munkkeja tai täytetyn patongin. Ajattelin ostaa munkkeja, mutta ensin kiertelisin hetkisen kaupungilla. Päädyin muutamien mutkien kautta takaisin sille katoliselle lähetysasemalle, jossa minulle edellisiltana oli esitetty mahdollisuus yöpyä luokkahuoneessa. Tämä lähetysasema näkyy kauas, sillä heidän kirkkonsa on rakennettu näkyvälle paikalle korkean kukkulan laelle. Otin kuvan kirkosta ja ympäröivästä kaupungista.

Oyem keskustassa olevan katolilaisen lähetysaseman luona.

Katolilainen kirkko Oyemia hallitsevan kukkulan laella.

Akoakamin kaupunginosaan laskeutuessani näin kadun varressa valtavan mainoksen, jossa toivotettiin tervetulleeksi Gabonin isännöimiin jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailuihin. Kisat olivat kyllä jo reilu vuosi sitten eli 2017! Syrjäinen Oyem isännöi tuolloin C-lohkoa, jossa pelasivat Marokko, Kongon demokraattinen tasavalta, Norsunluurannikko ja Togo, joista kaksi viimeisintä saivat kunnian korkata kaupungin uuden hienon stadionin, Stade d’Oyemin, pelaamalla avausottelussaan 0–0. Stade d’Oyemia ei pidä sekoittaa Stade d’Akoakamiin, joka sijaitsee keskellä kaupunkia. Uusi stadion pykättiin keskelle ei-mitään, 15 kilometrin päähän Oyemin keskustasta kohti Kamerunin rajaa! Myös tähän presidentti Bongolta siis liikeni miljoonia, mutta tuohan se mainetta ja kunniaa maalle kuin maalle, kun saa isännöidä maailmanluokan urheilutapahtumaa!

Akoakamissa, Kamerunia kohti johtavan tien varrella, oli kuin olikin niitä aamupalakojuja. Ja oli täällä myös paikallinen leipomo, joka olisi mennyt ihan eurooppalaisesta vastineestaan lasi-ikkunoineen. Leipomosta vähän paremman näköinen kansanosa kantoi patonkeja autoihinsa. Köyhemmät ostivat päivittäisen patonkinsa suoraan kottikärrystä, joita oli pysäköity sinne tänne. Toki patonkeja sai myös pienistä patonkikojuista, jossa iso patonki maksoi satasen (noin 0,15 euroa) ja pieni 50 frangia (noin 0,08 euroa). Itsekin ostin pienen patongin, sillä ajattelin syödä illalliseksi hollantilaisilla säilykemakkaroilla täytetyn patongin. Lounaaksi ostin kadun vastapuolelta täytetyn patongin. Täytteet sai itse valita. Väliin tungettiin ainakin sipulia, papuja ja kananmunaa. Onneksi hepatiitti- ja lavantautirokotteeni olivat kunnossa.

Akoakamin kaupunginosan halki vievä tie johtaa lopulta myös Kamerunin rajalle. Vasemmalla jalkapallon vuoden 2017 Afrikan-mestaruuskilpailuihin toivottava mainos.

Paikallinen hautausmaa on hieman villiintynyt.

Lounastin patonkiani hetkeä myöhemmin omalla parvekkeellani Mvet Palacessa. Näin puoliltapäivin aurinko alkoi näyttäytyä pilvienraoista ja minä katsoin nähneeni koko Oyemin. Siihen ei mennyt kuin kolmisen tuntia. Istuskelin pitkään parvekkeellani, vaikka auringon alkaessa paistaa suoraan parvekkeelle, istuskelusta tuli hieman epämukavaa. Välillä piti vetäytyä ilmastoituun huoneeseen. Huone oli suuri ja siellä oli siis parisänky, toimiva ilmastointi ja toimimaton televisio. Suihkusta tuli lämmintäkin vettä, mutta  kylpyhuoneen lattian kallistukset olivat vähän hakusessa: vesi valui suoraan huoneen puolelle eteiseen. Sen jälkeen olikin parempi avata ulko-ovi ja lappaa vesi ulos. Onneksi Mvet Palacessa huoneista ulos astuessa astuu suoraan ulkoilmaan. En siis pilannut mitään käytävien kokolattiamattoja. Mvet Palacessa näin myös yhden torakan, joita ei lopulta kovin usein Afrikan majataloissa pääse näkemään.

Iltapäivällä lähdin vielä ulos helteiseen Gaboniin. Taivas oli taas mennyt kokonaan pilveen. Kävelin nyt toiseen suuntaan ja löysin tyypillisen afrikkalaisen torin, jossa musiikki raikasi ja huonolaatuinen kiinalaiskrääsä vaihtoi omistajaa. Kävelin parin kilometrin matkan kohti länttä ja ajattelin voivani tehdä jonkinlaisen kierroksen ja palata siis eri kautta takaisin. Googlen kartat olivat, kuten todettua, harvinaisen käyttökelvottomia, joten lopulta palailin samaa tietä takaisin hotellilleni. Nyt koulupäivä sen sijaan alkoi olla ohitse, joten sain taas tuijottavia katseita joka suunnasta. Kukaan ei edelleenkään huudellut. Tuttu supina kuitenkin kävi.

Vihreän luonnon keskellä Oyemissakin asustellaan.

Illansuussa minua ei sitten enää kiinnostanut olla Afrikassa. Ajatus oli kytenyt mielessä jo muutamia päiviä. Hyvä päivä Lambarénéssä oli työntänyt ajatusta tuonnemmaksi, mutta täällä Oyemissa tein päätöksen palata. Ei minun täällä pakko olisi olla, tulisin joskus uudelleen. Mutta en todellakaan Gaboniin. Pimeyden laskeuduttua vetäydyin Mvet Palacen pihamaalle, missä wifi toimi paremmin. Näppäilin itseni Ethiopian Airlinesin sivuille, josta yritin ostaa lippua. Sivustoa ei ole suunniteltu kännykällä käytettäväksi ja nyt alakulmassa vilkkunut chat-ikkuna esti lipun ostamisen. Sitä ei saanut suljettua. Hassua, että juuri avun saamiseksi luotu chätti torpedoi koko ostoprosessin. Sain ladattua Ethiopian Airlinesin sovelluksen, jota kautta lipun sai helpommin. En mistään hinnasta palaisi Gabonin pääkaupunkiin Librevilleen, joten ostin paluun Kamerunin Yaoundésta. Addis Abeban kautta. Lippua ostaessani sain kuunnella kuinka vastaanoton ikävä rouva lauleskeli nyt itsekseen kovaan ääneen uskonnollisia laulujaan. Hallelujah!

Seuraavana aamuna ylittäisin rajan Kameruniin ja sitten 8. maaliskuuta lentäisin pois Afrikasta.

Gabonin hyväkuntoisia teitä pitkin Oyemiin

4.3.2018

Lambarénéssä, syvällä Gabonin sisämaassa, kuumuus sai nyt aivan uudet mittasuhteet. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heti aamuvarhaisesta lähtien kuin viimeistä päivää. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen jo seitsemän-kahdeksan aikoihin ja kosteus oli käsittämätön. Hyvin selväksi oli käynyt, että koko ajan on hiki. Siitä huolimatta nautin suuresti. Täällä kylmä suihku tuntuu luksukselta.

Joskus yhdeksän aikoihin katolilaisen lähetysaseman pihamaa alkoi heräillä, kun overland-rekan nuoriso heräili teltoistaan. Rekan vieressä alkoi aamupalan valmistus. Myös omalla autollaan matkalla olleet eteläafrikkalaiset pitkänmatkalaiset, Diane ja Ricky, kokkailivat aamupalaansa. Minä söin edelleen São Tomélta tuomiani portugalilaisia muffinsseja. Niissä oli pitkä parasta ennen -päiväys. Pakkasin rinkkani ja aloin tehdä lähtöä, mutta sitten sain tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä: saisin eteläafrikkalaisten autosta takapenkkipaikan. Se kustantaisi vain yhden portugalilaisen muffinssin! Kyllä takapenkillä huomattavasti mukavammin matkustaa kuin täyteen ahdetussa puskataksissa tai linja-autossa. En lisäksi tiennyt mistäpäin Lambarénéa edes löytäisin puskataksiaseman, gare routièren, vaikka olisihan joku paikallinen taksikuski senkin tiennyt.

Aamutuimaan omalla terassilla Lambarénén katolilaisella lähetysasemalla. Pihalla overland-rekalla Afrikkaa kiertävien nuorukaisten telttoja.

Ogoouéjoki lähetysaseman kohdalla.

Ennen lähtöä maksoin majoituksen ja sitten kymmenen aikoihin aamulla lähdimme matkaan. Matkaan kohti pohjoista. Autossa oli ilmastointi, mikä vasta luksusta onkin tässä osassa maapalloa! Ensimmäinen takaisku meinasi tulla Lambarénén kaupungista poistuttaessa, sillä ensimmäisellä tiesululla poliisi ei ollutkaan kuin gabonilaiset poliisit yleensä. Hän oli hyvin huonolla tuulella ja valitti auton vakuutuksen olevan kelpaamaton. Kummasti se oli kelvannut Kongon tasavallasta Gabonin puolelle siirryttäessä. Samaten kaikilla muilla Gabonin tiesuluilla aina tänne saakka. Ilmeisesti se, että kukaan meistä ei puhunut sanaakaan ranskaa, sai poliisin luovuttamaan. Ymmärsimme hyvin, mitä poliisi tarkoitti, mutta sai meiltä vastaukseksi vain ystävällistä hymyilyä. Eteläafrikkalaisten taktiikkana olikin puhua viranomaisille ainoastaan englantia, sillä sitä ei ranskankielisessä Afrikassa osata. Näin itsekin toimin ranskankielisessä Guineassa takavuosina. Ajattelimme kuitenkin poliisien ottavan yhteyttä seuraavaan tiesulkuun, jossa meitä kiusattaisiin taas, ellemme nyt ostaisi jotain tiettyä vakuutusta. Ricky oli kääntymässä takaisin Lambarénéen, kunnes muistutin olevan sunnuntai. Kukaan ei myisi vakuutuksia, kaikki olisivat kirkossa.

Kuitenkin seuraava tiesulku oli läpihuutojuttu: auto seis, poliisi löntystelee palmunlehvämajastaan autolle, Ricky kertoo kohteliaasti englanniksi puhuvansa vain englantia, annamme passit poliisille, hän plärää ne läpi ja toivottaa hyvää matkaa. Tätä toistui merkittävämpien kylien ja pikkukaupunkien kohdalla. Edes se, että minä matkustin viininpunaisella Suomen passilla Etelä-Afrikkaan rekisteröidyssä autossa Etelä-Afrikan kansalaisten kanssa, ei herättänyt kummastusta viranomaisissa. Etelä-Afrikan passi on nähtävästi tummanvihreä.

Eteläafrikkalaiset matkalla halki koko mantereen kohti Eurooppaa.

Dianella ja Rickyllä ei ollut mitään tarkkaa päiväohjelmaa tai -suunnitelmaa. Mutta Gabonin puolella he joka tapauksessa aikoivat vielä yöpyä ennen rajanylitystä Kamerunin puolelle. Sain nopeasti käsityksen pariskunnan reissaustyylistä, eikä siinä pahemmin pysähdelty kuvia ottamaan. Tosin eivät puskataksitkaan pysähtele. Tyylin ymmärtää hyvin, kun muistaa pariskunnan olevan afrikkalaisia, vaikkakin valkoisia. Heille tämä afrikkalainen meininki oli tuttua, minkä vuoksi saattoi hyvin painaa vain kaasua ja ohittaa kaiken suomalaisen silmään eksoottisen. Toisaalta joka maassa on kyllä omat luonteenpiirteensä. Esimerkiksi Gabonissa ei asuta savimajoissa, asutus on harvassa, tiet ovat hyväkuntoisia ja juuri missään ei loju roskia. Lisäksi havaitsin maassa olevan paljon lipputankoja, joissa liehui Gabonin vihreä-kelta-sininen lippu. Syrjäisissä kylissäkin ollaan ylpeitä gabonilaisuudesta. Tai sitten kyseessä on vain presidentti Bongon nuoleskelu tai määräys häneltä.

Yritin seurata Google Mapsista matkamme etenemistä. Halusin tietää, milloin ylittäisimme päiväntasaajan. Tällä kertaa etelästä pohjoiseen. Bifounin kylään saakka tie kulki niin kuin se oli karttoihin merkitty. Bifounista kohti pohjoista ja Kamerunin rajaa jatkaa N2-tie, mitä pitkin lähdimme kulkemaan. Kylän jälkeen Google Mapsista ei ollut enää yhtään apua. Tie kulki oikeasti ihan erilaisia reittejään pitkin metsiä, mutta tien kunto oli kuitenkin erinomainen. Google Maps lisäksi ehdotti lyhimmäksi reitiksi Lambarénéstä Kamerunin rajalle tietä, joka koukkasi Päiväntasaajan Guinean kautta. Oikeasti se olisi ollut satoja kilometrejä pidempi reitti. Ainakaan karttojen osalta Gabon ei ole vielä valmis. Karttaa katsoessa saa muuten myös sen käsityksen, että Gabon on pinta-alaltaan pieni maa. Tietä pitkin etelästä Kongon tasavallan rajalta pohjoiseen Kamerunin rajalle on matkaa reilut 800 kilometriä. Se on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Rovaniemelle.

Ohitimme Ndjolén pikkukaupungin ja ehkä puolisen tuntia sen jälkeen vilahti päiväntasaajasta kertova merkki ohitsemme. Se oli aika pahasti särkynyt, eivätkä eteläafrikkalaiset matkakumppanini olisi sitä ilman minua edes noteeranneet. Paikka sijaitsee mutkaisen tien varressa, eikä mitään turvallisia pysäköintimahdollisuuksia ollut. Emme siis kääntyneet takaisin. Juhlistimme ylitystä eteläafrikkalaisilla tikkareilla. Gabonissa päiväntasaajaa ei selvästi ole valjastettu millään tavalla matkailun käyttöön, kuten vaikka Rovaniemellä napapiirin tapauksessa. Voisihan Joulupukin kesämökki olla vaikka täällä Gabonin sademetsässä! Toisaalta ei Gabonissa ole matkailijoitakaan.

Kaiken kaikkiaan tie pohjoiseen oli ehkä hämmästyttävin ikinä, sillä matkustimme suuren osan matkasta luonnon luomissa tunneleissa. Missä muualla kuin keskisessä Afrikassa tien ylle kaartuvat puut luovat luonnonmukaisia tunneleita, joissa vieläpä voi ajaa autolla! Gabon on täydellinen roadtrip-kohde tavattoman rauhallisen liikenteensä ja kauniin luontonsa ansiosta. Täällä olisi äärettömän helppo löytää oma rauhallinen poukama jonkin valtavan joen rannalta ja pystyttää vaikka teltta siihen. Ainakaan ihminen tuskin sattuu paikalle häiritsemään. Samaten pyöräily onnistuisi loistavasti, ellei kuumuus ja kosteus haittaa. Luonto onkin varmasti tärkein syy, miksi kenenkään pitäisi matkustaa Gaboniin. Edellinen presidentti, 41 vuotta hallinnut Omar Bongo perusti kaikkiaan 13 kansallispuistoa, jotka käsittävät yli kymmenen prosenttia maan pinta-alasta. Nyt Omarin poika, presidentti Ali Bongo kulkee samoissa jalanjäljissä haluamalla perustaa valtavan meriensuojelualueen Gabonin vesille. Huono puoli näissä maan kansallispuistoissa on se, että niihin tutustuminen vaatii paksun lompakon. Reppureissaajia varten niitä ei ole tehty.

Maisemaa jossain Lalaran ja Mitzicin väliltä.

Gabonilaista sademetsää.

Noin sata kilometriä ennen Oyemin kaupunkia eteen tulee paikkakunta nimeltä Mitzic. “Mitzic” voisi olla jugoslavialainen sotarikollinen tai kyläpahanen vaikka Slovenian Alpeilla, mutta afrikkalaiselta se ei kuulosta! Joka tapauksessa Mitzic on eläväinen pikkukaupunki, jossa näytti olevan pieniä alkeellisia majatalojakin. Tänne voisi jäädä yöksi, mietin. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli yrittää Oyemiin saakka. Sinne Diane ja Rickykin päättivät jatkaa pienen tuumaus- ja kartanlukutauon jälkeen. Enkä minäkään sitten lähtenyt lätkimään tässä vaiheessa, vaan pysyin osana retkuetta.

Matkan aikana kerroin Suomesta ja sain hyvän selostuksen Etelä-Afrikan nykytilanteesta, eikä se järin hyvältä vaikuta ainakaan valkoisen näkökulmasta. Maassa pitää tietää, missä näyttää naamansa ja missä ei. Kapkaupungissakin on alueita, jotka ovat hengenvaarallisia valkoihoiselle. Kumpikin matkakumppaneistani oli menettänyt läheisiään väkivaltarikosten uhreina, eikä ihan vain yhtä tai kahta. Apartheidin jäljiltä mustien ja valkoisten välit eivät ole parhaimmat ja esimerkiksi valkoisten omaisuuden tuhoamista ei pidetä erityisen pahana, eikä välttämättä edes vääryytenä. Loistava esimerkki tästä tapahtui tammikuussa 2018, kun “Coolest monkey in the jungle” -t-paidasta hurjistuneet lähtivät riehumaan paikallisiin H&M-kauppoihin. Kai nyt on mustien eteläafrikkalaisten mielestä sitten koston aika. Toisaalta myös mustien kesken ilmenee vihamielisyyttä: esimerkiksi zulut ja xhosat eivät tule toimeen keskenään. Toisaalta kuulin, että turisti on pääsääntöisesti turvassa, ja että pienissä kylissä vastaanotto on mitä ystävällisin. Oli ihonväri mikä tahansa.

Vähän ennen Pohjois-Gabonin suurimpaan keskukseen Oyemiin saapumistamme, oli tiellä vielä yksi tiesulku. Aiemmilla suluilla poliiseilla ja muilla viranomaisilla oli ollut yhteneväinen sininen virka-asu koppalakkeineen. Nyt tällä Oyemin virkamiehellä oli yllään luotiliivi. Hän tarkasti passimme hyvässä hengessä, mutta lopulta kysyi suoraan Coca-Colaa. Kielteisen vastauksen saatuaan, kylmä käteinenkin olisi kelvannut. Autokuntamme ei “ymmärtänyt” suoraa pyyntöä, joten poliisi heilautti hymyssä suin kättään ja matkamme pääsi jatkumaan.

Katolilaiset lähetysasemat ovat oivallisia majapaikkoja tässä maanosassa, sillä niissä hinta ja laatu kohtaavat. Lisäksi paikoista on pidetty huolta, mitä valitettavan harvoin tapahtuu muissa Afrikan halvoissa majataloissa. Päätimme etsiä Oyemin katolilaisen katedraalin ja lähetysaseman, jonka pihalla muidenkin overlandereiden kerrottiin yöpyneen. Joka tapauksessa eteläafrikkalaisten ei tarvitsisi huolehtia nukkumisestaan, heillähän on auton katolle koottava teltta. Lisäksi he voisivat ajaa mihin tahansa puskaan ja olla siellä. Minulla telttaa ei ollut, mutta ajattelin kysyä lähetysasemalta huonetta. Lähetysasema sijaitsee muutaman kilometrin Oyemista koilliseen. Perillä vastassa oli kielimuuri, joka saatiin murrettua, kun paikalle tuotiin nuori valkoinen itävaltalaistyttö. Hän kertoi olevansa kotoisin Linzistä ja oleskelleensa joitain kuukausia täällä Oyemissa, ilmeisesti siis lähetystyössä. Saimme selville, että paikan pappi oli jossain 80 kilometrin päässä Jumalan asialla, olihan sunnuntai. Ja että pitäisi saada hänen suostumuksensa leiriytymiseen. Toisaalta täällä ei olisi vapaita huoneita minua varten.

Pian olimme sitten matkalla takaisin Oyemin keskustaan, missä kuului olevan joku toinen katolilainen lähetysasema. Sen yhteydessä oli kirkko ja koulu liikuntasaleineen. Tämä asema oli tuon itävaltalaistytön tukikohta ja täällä meidät vastaanotti hyvin ystävällinen musta nunna, joka tuttuun tapaan osasi hyvin englantia. Eteläafrikkalaiset voisivat hyvin yöpyä pihamaalla ja minä voisin laittaa leirin pystyyn luokkahuoneessa. Tosin pois pitäisi lähteä varhain, sillä koululaiset saapuvat jo seitsemäksi. Kiitin vieraanvaraisuudesta, mutta päätin mennä oikeaan majataloon. Halusin viipyä Oyemissa kaksi yötä ja se voisi olla hankalaa täällä koululuokan penkeillä. Varsinkin kun koululapsia tanssi pihamaalla rytmikkään afrikkalaismusiikin tahdissa vielä iltaseitsemältäkin sunnuntai-iltana! Ehkä he olivat pyhäkoululaisia! Itävaltalaistytön lisäksi paikalla oli toinenkin valkoinen tyttö, joka kertoi olevansa Ranskasta.

Mvet Palace on Oyemin paras hotelli.

Mvet Palacen baari.

Lähetysaseman nunna ja eurooppalaistytöt suosittelivat Mvet Palace -nimistä hotellia minulle ja sieltä minä hetkeä myöhemmin löysin itseni. Diane ja Ricky ystävällisesti veivät minut, enkä joutunut kävelemään rinkka selässä Oyemin hiljalleen hämärtyvässä illassa. En olisi paikalle kyllä ehkä osannutkaan, sen verran sekavalta tämä pitäjä vaikutti. Perillä luovutin loput kaksi São Tomén muffinssia ja hyvästelin kaksikon. Seuraavana päivänä he ylittivät rajan Kameruniin. Minä puolestani päätin tutkailla Oyemia. Mvet Palacesta tuli tukikohtani, eikä lainkaan huono sellainen. Hotelli on suurensuuri ja huoneita on valtavasti. Mihin Oyem ylipäänsä tarvitsee näin suurta hotellikompleksia! Mvet Palacen vastaanoton rouva oli hyvin tyypillinen afrikkalainen vastaanottovirkailija eli tyly. Minä sen sijaan olin hyvällä tuulella ja yritin kysellä kaikenlaista. Wifin salasanan onnistuin kaivamaan, samoin aamupala minulle luvattiin. Huoneen hinta oli 10 300 frangia (noin 15,7 euroa) yöltä ja tahdoin olla siis kaksi yötä. Olin ilmeisesti ainoa asukas.

Tohtori Schweitzerin jalanjäljissä Lambarénéssä

3.3.2018

En antanut Gabonille vielä periksi, sillä halusin välttämättä vierailla Lambarénén kaupungissa ja siellä sijaitsevassa Albert Schweitzerin viidakkosairaalassa. Se oli etukäteen yksi matkani kohokohdista. Niinpä sitten aamukuudelta olin jalkeilla, hotkaisin aamupalaksi portugalilaisia muffinsseja ja pian olin jo kadulla hankkimassa taksia puskataksien lähtöpaikalle. Taksi löytyi samantien ja sain apua tinkaukseen paikallisilta naisilta ihan pyytämättäni. Kyllä täällä turisteista huoltakin halutaan pitää. Taksimatka paikkaan nimeltä PK8 maksoi 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja ilman paikallista tulitukea se olisi maksanut 2 500 frangia. PK8 sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Librevillen keskustasta kaupunkia sivuavan kehätien varressa.

Gabonissakin julkinen liikenne hoituu isoksi osaksi puskatakseilla (taxi-brousse). Nimitys tulee siitä, että autot ajavat kaupunkien ja kylien välillä eli “puskassa”. Maa on kuitenkin niin kehittynyt, että myös bussiliikennettä on olemassa. Société Gabonaise de Transport eli SOGATRA liikennöi maan tärkeimpiin kaupunkeihin juurikin täältä PK8:sta, mutta matka-aika on tietenkin pidempi. Eihän linja-autolla voi ajaa miljoona kilometriä tunnissa. Linja-autolla pääsisi noin puolet halvemmalla, mutta valitsin kuitenkin puskataksin. Se oli normaali japanilaisvalmisteinen farmariauto, eikä edes mikään ikäloppu. Autossa oli tilaa seitsemälle matkustajalle. Ensimmäisenä paikalle ilmaantunut matkustaja saa apukuskin penkin. Seuraavat kolme matkustajaa saavat paikat keskeltä ja loput kolme joutuvat istumaan jalat suussa takana. Puskataksit lähtevät ilman aikataulua vasta, kun kaikki penkit on täytetty. Itse olin matkustaja numero kolme ja sain hyvän paikan keskirivistä ikkunan vierestä.

Auton täyttymistä odotellessa oli aikaa havainnoida täkäläisen julkisen liikenteen solmukohdan elämää. Ehkä vain tavallista paremmat autot paljastivat olevani Gabonissa. Muuten toiminta on kuin missä tahansa muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ruoanmyyjättäret kiertävät autojen seassa laatikot päänsä päällä kauppaamassa täytettyjä patonkeja, muffinsseja ja muita herkkuja. Aamutuimaan olisi ollut mahdollista ostaa myös vaikkapa rannekello, vyö tai leluja vauvalle.

Paikallinen tonnin seteli on 1,5 euron arvoinen.

Puolen tunnin päästä auto oli täynnä ja lähdimme matkaan. Olin odottanut rahastuksen tapahtuvan lähdön hetkellä, mutta yllättäen niin ei tapahtunut. Gabon on nyt kolmas kokemani Afrikan maa Kap Verden ja São Tomé ja Príncipen ohella, jossa maksu peritään vasta määränpäässä. Ja hintahan oli 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

Etukäteen olin lukenut öljyrikkaan Gabonin teiden olevan erinomaisen loistavassa kunnossa. Librevillessä niin olikin. Kaupungista kohti kaakkoa ja lopulta Kongon tasavallan rajalle johtava N1-tie oli kuitenkin jo muutaman kilometrin jälkeen kuin pommituksen jäljiltä. Miten tätä tietä mikään linja-auto pystyy ajamaan, jos henkilöautollakin tekee tiukkaa. Valtatiellä on erilaisia esteitä, kuten suuria kiviä, valtavia veden täyttämiä kuoppia ja ties mitä. Välillä tie kulkee varsinaisen tien ulkopuolella puskassa, koska itse tiellä on mahdotonta ajaa. Ja kyllä täälläkin rekkoja ja linja-autoja silti eteenpäin pyrkii. Eräs pikkubussi oli jossain Ntoumin paikkeilla pahassa paikassa, jossa pienikin virheliike olisi varmasti kaatanut koko bussin, olihan vasemmanpuoleisista renkaista muutaman sentin päässä suuri metrin syvyinen mutainen kuoppa. Kuljettajamme naureskeli, tööttäili kannustukseksi ja hymyssä näkyi olevan myös tuon bussin kuljettajan suu.

Ntoumin kaupungin kohdalta olisi lähtenyt tie Cocobeachille, salamyhkäisen Päiväntasaajan Guinean rajalle. Seuraava suurempi kaupunki matkalla on Kango, jonne on reilun 90 kilometrin matka pääkaupungista. Olimme madelleet tänne reilussa kahdessa tunnissa. Ei tarvitse paljon arvailla, miksi juuri pääkaupunkiin johtava tie on niin käsittämättömän surkeassa kunnossa. “Normaalissa” Afrikan maassa tien kunnon voisi panna rahapulan piikkiin, mutta Gabonilla on öljyrahoja! Syynä tien kuntoon onkin tietenkin itsevaltaisen presidentin Ali Bongon pelko. Pelko vallankaappauksesta, pelko öljymiljardien menettämisestä. Kyllä huono tie varmasti jostain provinsseista tulevia vallankaappajia hidastaakin ja antaa Bongon tukijoille aikaa valmistautua. Ja olihan Librevillen laitamilla sitten valtaisa kasarmikin. Virallinen syy Bongon pelkääminen ei tietenkään ole, mutta sain omille mietteilleni vielä myöhemmin vahvistuksen Kamerunin rajalle suunnatessani.

Vähän Kangon kaupungin jälkeen tien kunto parantui huomattavasti. Nyt tie oli yhtäkkiä paljon paremmassa kunnossa kuin Suomessa keskimäärin. Matelu loppui ja nyt kuski saattoi painaa tallan pohjaan. Vauhtia oli yli 100 km/h, mutta kerrankin Afrikassa se ei ollut järjenvastainen vauhti. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole juuri nimeksikään. Gabon väestönsäkin suhteen kummajainen afrikkalaisittain, sillä maassa on vain 1,7 miljoonaa asukasta (2017). Maa on kuitenkin vain hieman esimerkiksi Isoa-Britanniaa suurempi, jossa asuu miljardeja ihmisiä.

Jossain Kangon eteläpuolella ylitimme sitten päiväntasaajan, mutta en havainnut mitään siitä kertovaa monumenttia. Sen sijaan havaitsin ajavamme mitä upeimmassa trooppisessa sademetsässä. Kaikki on erittäin vihreää, vehreää ja vehmasta. Myös se Gabonissa on silmiinpistävää, että täällä ei asusteta savimajoissa. Talot pienissä tienvarren kylissä ovat laudasta kyhättyjä, mikä tietenkin viittaa myös maan vaurauteen. Ja toki myös siihen, että puutavaraa saa mistä tahansa. Gabon on kuin Afrikan Suomi. Bifounin kylässä tie risteää: pohjoista kohti lähtee N2-tie ja kohti etelää jatkaa N1-tie. Jatkoimme kohti etelää. Lambaréné ei olisi enää kovin kaukana. Ehkä tunti, ehkä pari.

Ogoouéjoki virtaa koko Gabonin halki ja Lambarénén kohdalla joessa on jo aika paljon vettä.

Matkalla Librevillestä Lambarénéen tiellä on useita poliisin tai santarmin tiesulkuja. Tämä on hyvä työllistämisen keino kehitysmaissa. Gabonissa tiesulutkin olivat muuta Afrikkaa edellä, sillä matka jatkui aina miltei samantien, eikä kenenkään tarvinnut maksaa lahjuksia. Itsekään en joutunut kertaakaan näyttämään passiani, vaikka virkamiehet kyllä näkivät varmasti lähes suoraan pohjattomaan lompakkooni. Oikeasti lompakon pohja näkyi, koska en ollut saanut automaatista rahaa Librevillessä. Perillä Lambarénéssä pyysinkin saada hypätä kyydistä Western Unionin kohdalla. Ei vain ollut ihan selvää, missä tuo Etoile Lambarene -niminen toimisto sijaitsisi. Kartta minulla kyllä oli ja olisin sen löytänyt ihan itsekin, mutta kuljettaja halusi viedä minut. Kuljettaja ja kanssamatkustajani patistivat minua nyt soittamaan “sille paikalliselle ystävälleni”, jolle olin siirtämässä rahaa. Se ei oikein käynyt järkeen, että olin itse nostamassa rahaa ja että ei minulla Lambarénéssä ollut ketään ystäviä.

Western Unionilla on Lambarénéssä kaksi toimipaikkaa, toinen on postitoimisto joen etelärannalla. Oli lauantai, joten posti oli suljettu. Toinen paikka on tuo Etoile Lambarene joen pohjoisrannalla. Western Union kertoi sen olevan avoinna lauantainakin kello yhteen saakka. Perille saavuttuani portissa oli kyltti, joka kertoi paikan olevan avoinna puoli kolmeen saakka iltapäivällä. Nyt kello oli vasta 12.30, joten aikaa kyllä oli. “Etoile Lambarene” paljastui paikallisen BGFI-pankin Lambarénén konttoriksi. Vartija kehotti jättämään rinkan ulkopuolelle. Tein töitä käskettyä. Sitten marssin sisään konttoriin, joka oli kuin mikä tahansa pankki. Tiskejä oli kaksi ja pääsin välittömästi toiselle niistä. Asiakkaana toisella tiskillä ollut mies tuli oma-aloitteisesti auttamaan minua, sillä en ollut koskaan käyttänyt Western Unionia. Täytin lomakkeen, esitin passin ja kohta käsissäni oli 200 000 Keski-Afrikan frangia (noin 304 euroa). Kurssi oli loistava, eikä Western Union vetänyt välistä kuin 4,90 euroa. Pankkiautomaatti olisi ottanut huomattavasti suuremman komission, joten saattaa olla, että käytän Western Unionia jatkossakin. Olin erittäin hyvällä tuulella rahat saatuani. Näköjään raha tekee ihmisen onnelliseksi. Nyt se on koettu. Toivotin hyvät viikonloput ja kiittelin vielä kovasti.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee keskellä upeaa trooppista kasvillisuutta. Taustalla toiminnassa olevan “uuden” sairaalan rakennuksia.

Schweitzerin sairaalan päärakennus on nykyisin museona. Nyt se oli suljettu lakon takia.

Lähdin seuraavaksi etsimään taksia Albert Schweitzerin sairaalalle. Siellä pitäisi olla hotellikin matkailijoita varten. Yritin pysäyttää takseja, mutta kaikki olivat täysiä. Myös täällä julkinen liikenne toimii edestakaisin ajelevilla kimppatakseilla. Sain taas pyytämättäni apua taksin nappaamiseen, vaikka olikin vähän epäselvää minne lopulta halusin. “Schweitzer” on vaikea sana jo suomalaisellekin ja vaikea se on gabonilaisellekin, eikä sanaa todellakaan äännetä saksalaisittain täällä keskellä afrikkalaista sademetsää. Se ääntyy afrikanranskaksi hyvin erilailla. Pian yksi taksi oli menossa kohti sairaalaa ja pääsin kyytiin. Hinta oli 200 frangia (0,30 euroa).

Sairaalan portilla kyydistä jäi toinenkin matkustaja, uudessa sairaalassa työskentelevä nainen. Nainen ei työskennellyt siis Albert Schweitzerin sairaalassa, joka on nykyisin museona, vaan läheisessä “nykyaikaisessa” sairaalassa. Lambarénéssä on siis sairaala ja sairaalamuseo. Minä menin sairaalamuseoon, jonka portissa roikkui lakana. Museon väki oli täälläkin lakossa, en grève. Miten mukavaa, olinkin jo huomannut gabonilaisten tykkäävän lakkoilla. Maan ulkoministeriö Librevillessäkin oli ollut lakossa jo pari kuukautta. Sairaalaan töihin menossa ollut nainen kuitenkin kertoi, että kyllä museo silti aivan normaalisti avoinna olisi. Samoin hotelli.

Sairaalamuseon rakennuksia.

Lambarénéssä on valtavasti erilaisia liskoja. Tässä yksi Schweitzerin sairaalassa.

Kävelin parinsadan metrin matkan museolle, missä paikalla asuva nainen tuli kertomaan paikan olevan suljettu. Juurikin sen lakon vuoksi. Kysyin, mistä homma kiikasti ja sain vastaukseksi sormien yhteenhieromista. Raha se tekisi tämänkin paikan ihmisistä onnellisia. Olin matkannut Suomesta saakka paikan päälle ja ajattelin murtaa lakon. Yritin lahjoa naisen avaamaan museon minulle. Hänellä ei ollut paikan avainta. Myös hotellin majatalo oli suljettu lakon vuoksi, eikä lahjonta auttanut sinnekään pääsemisessä. Kyllä Gabon esitteli jälleen parhaita puoliaan! Sain vinkin vaihtoehtoisesta majoituksesta, joen toisella puolella olisi katolilainen lähetysasema, jossa olisi “samanvärinen isä kuin minäkin”. Ja se olisi muutenkin hyvä paikka. Sinne siis, mutta ensin tahdoin tutustua museoon. Se oli mahdollista, vaikka rakennuksiin ei sisään päässytkään. Jätin rinkan nojaamaan penkkiin naisen talon viereen. Eipä siellä mitään varastettavaa olisi.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee Ogoouéjoen rannalla ja kuvan rakennuksissa tapahtuivat muun muassa leikkaukset. Myös esimerkiksi apteekki sijaitsi näissä 1900-luvun alun rakennuksissa.

Näkymä toisesta suunnasta.

Olin lukenut Albert Schweitzerista ja tämän viidakkosairaalasta ensimmäisen kerran varmaankin Rauno Pankolan kirjasta “Afrikan safari” (1961). Siinä Pankola vaimoineen kiersi Afrikan autolla vuosina 1959–1961 ja vieraili myös tapaamassa Schweitzeria, joka vielä silloin oli elossa. Saksassa vuonna 1875 syntynyt Schweitzer oli jo 1900-luvun alussa muuttanut Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan ja Gaboniin. Pankola kirjoittaa:

Tänne kurjaan Gabonin tasavaltaan musiikin-, filosofian-, teologian- ja lääketieteen tohtori Albert Schweitzer perusti sairaalansa vuonna 1913. Gabon oli silloin eräs Afrikan köyhimmistä osista ja on edelleenkin.

Pankolan mukaan Schweitzer suunnitteli ja rakensi noin 50 alkeellista rakennusta vuolaan Ogoouéjoen rantaan. Oli leikkaussali, apteekki, potilashuoneita, ruokasali. Kilometrin päässä oli lisäksi kylä spitaalisia varten. Toiminnan rahoitus tuli lahjoituksina ympäri maailman. Pankolan vieraillessa paikalla 1960-luvun alussa, potilaita oli 350–400, minkä lisäksi leprakylässä 150–200. Potilaita saapui useiden päivämatkojenkin takaa, eikä ketään lähetetty pois. Sairaala muistutti kuulemma suurta alkuasukaskylää, sillä tapana oli, että jonkun perheenjäsenen sairastuessa koko perhekunta kotieläimineen muutti sairaalaan. Pitihän potilaan ruokaa ja seuraa saada:

Mustat pitävät sairaaloista. Mikään ei ole heistä mukavampaa kuin saada puuhata kotiaskareitaan samalla lörpötellen naapureitten kanssa tai vain istua ja lörpötellä.

Sairaalan henkilökunta oli osaksi Euroopasta. Pankolan käydessä kaikki neljä lääkäriä olivat Euroopasta. Samoin osa sairaanhoitajista oli valkoisia, muun muassa sairaalan hautausmaalle haudattu Alida Silver. Osa eurooppalaisesta henkilökunnasta ei halunnut työstään palkkaa, minkä lisäksi sairaala houkutteli paikalle useita eurooppalaisia hyväntekijöitä. Kaikki saivat jäädä vaikka loppuelämäkseen. Ranskan kansalaisuuden sittemmin hankkinut Albert Schweitzer palkittiin vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnolla työstään täällä keskellä viidakkoa. Loppuaan kohden herra tohtori ei enää ottanut osaa itse hoitotyöhön, eikä seurannut kehitystä. Sairaala oli Pankolan ja sairaanhoitajien mukaan 1960-luvulla auttamattoman vanhanaikainen, eikä herra Schweitzer suostunut tekemään juuri mitään muutoksia:

Koetamme soveltaa nykyajan hygieniaa ja vaatimuksia niin pitkälle kuin voimme loukkaamatta tohtori Schweitzeria. Eikä se ole paljon. Tohtori Schweitzerin poistuttua keskuudestamme poltetaan koko sairaala ja rakennetaan uusi kaikki vaatimukset täyttävä tilalle. Uudet rakennukset tulevat olemaan alumiinia.

Schweitzer kuoli vuonna 1965. Ei vanhaa sairaalaa sentään poltettu ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelon aielistalla ja mitä mielenkiintoisin matkailukohde. Tai olisi, jos se olisi avoinna. Lakko oli kaikesta päätellen kestänyt pitkään. Kurkistin museorakennuksen ikkunasta ja näin kaiken olleen peitettynä. Kaikkialla oli paksu tomukerros. Samoin pihamaa ja polut rakennusten väleissä olivat villiintyneet ja täynnä puuroskaa. Tropiikissa luonto taitaa vallata kaiken hyvinkin nopeasti. Sairaalan pienellä hautausmaalla on muutamia kiviristejä ja kaiken keskellä lepää tämä suuri hyväntekijä, tohtori Schweitzer. Hautuumaan takana on pieni eläintarha, jossa oli kaksi pelikaania. Toinen oli ärhäkällä tuulella, enkä tiedä kuka näitä elikoita nyt ruokkii. Aitauksessa oli myös vuohi ja peura. Kävelin leveän Ogoouéjoen rantaan, missä oli yhdestä puusta veistettyjä alkuasukaskanootteja. Kuten jo 1960-luvulla.

Tohtori Albert Schweitzerin hauta viidakkosairaalan pienellä hautausmaalla.

Viidakkosairaalassa asustaa myös kaksi pelikaania.

Viidakkosairaalan majatalossa oli neljä vierashuonetta, mutta sekin oli nyt siis suljettu. Varsinainen sairaala-alue sijaitsee hieman tuon vierastalon takana. Se näytti tismalleen samalta kuin Pankolan kirjassa, sama “1900-luvun alun primitiivinen Afrikka” oli edelleen läsnä. Eräässä ovessa oli teksti “salle d’opération“, “operaatiohuone”. Yhden oven takana oli aikoinaan apteekki. Rakennukset olivat osaksi paalujen päälle rakennettu ja minä tietenkin tutkin paikat myös alapuolelta. Paaluissa oli saksan- ja ranskankielistä tekstiä jostain 1900-luvun alkupuoliskolta.

Totesin paikan nähdyksi, vaikken sisään rakennuksiin nyt päässytkään. Hain rinkkani ja annoin 500 frangin (noin 0,76 euroa) setelin palkaksi laukkuni peräänkatsomisesta. Lähdin seuraavaksi etsimään taksia, joka veisi minut katolilaiselle lähetysasemalle. Sairaalamuseon pihamaalle oli juuri ajanut maasturi, jossa näytti olevan nainen ratissa. Se on täysin poikkeuksellista Afrikassa! Lähestyttyäni enemmän, näin naisen olevan lisäksi valkoinen. Eikä hän ratissa kyllä lopulta edes ollut. Auto oli Etelä-Afrikan rekisterissä ja ratti oli väärällä puolella. Kotoaan Kapkaupungista vajaat kolme viikkoa sitten lähteneet eteläafrikkalaiset Diane ja Ricky olivat matkalla kohti Eurooppaa halki läntisen Afrikan. Kerroin viidakkosairaalan olevan lakossa ja että minulle oli suositeltu toista majapaikkaa kaupungista. Päätimme lähteä sinne, mutta ensin pääsin vetämään kierroksen viidakkosairaalassa. Minähän alueen tunsin jo! Täälläpäin Afrikkaa törmää erittäin harvoin muihin matkalaisiin, joten minulle raivattiin autosta takapenkkipaikka. Eipä tarvinnut metsästää taksia.

Lambarénén katolilaisen lähetysaseman majoitustilat ovat tässä rakennuksessa. Oma huoneeni oli aivan talon päädyssä.

Nurmikko hieman lainehti trooppisen ukkosmyrskyn jälkeen. Edessä olevassa rakennuksessa on lähetysaseman henkilökunnan majoitustilat.

Mission Sœuers Bleues de l’Immaculée Conception eli Lambarénén katolilainen lähetysasema sijaitsee noin neljän kilometrin päässä viidakkosairaalasta kohti keskustaa. Asema sijaitsee vain kivenheiton päässä Lambarénén hulinasta, niin ikään Ogoouéjoen ääressä. Ja paikalla oli kuin olikin valkoinen isä! Hän ei kylläkään osannut englantia Espanjasta kun kertoi olevan kotoisin. Paikalle tuli myös vanhempi valkoinen nainen, joka osasi jonkin verran englantia, mutta pian paikalle pyyhälsi ystävällinen musta nunna. Jostain kummasta syystä nunnat osaavat aina hyvää englantia työskentelivät he sitten Kazakstanissa tai täällä Gabonissa. Lähetysasema käsittää kolme suurta rakennusta, joista yhdessä toimii koulu, toinen on henkilökunnan asuinkäytössä ja kolmannessa on kolme tai neljä huonetta matkailijoita varten.

Sain oman valtavan huoneen 8 000 frangilla (noin 12,2 euroa). Huoneessa oli kolme sänkyä, vessa ja suihku. Ilmastoinnin virkaa ajoi katossa pyörivä propelli. Huone kuin myös koko lähetysasema oli erittäin siisti. Harmittomia liskoja täällä oli kyllä ihan valtavasti, mutta oltiinhan nyt päiväntasaajan kuuman auringon alla. Eteläafrikkalaiset eivät tarvinneet huonetta, sillä heillä oli oma auto ja sen katolle pystytettävä teltta. Heiltä veloitettiin 2 000 frangia yöltä (noin kolme euroa).

Lambarénén “pohjoista” keskustaa. Kuvassa myös Ogoouéjoella liikennöiviä jokilaivoja.

Lambarénén “eteläinen” keskusta sijaitsee joen etelärannalla. Kaikkialla on käsittämättömän siistiä.

Lähdin tutustumaan Lambarénén kaupunkiin, joka vaikutti varsin uneliaalta. Kaupungissa on noin 38 000 asukasta ja se on leveän Ogoouéjoen jakama. Joki on niin suuri, että sillä on jopa liikennettä: täältä voisi matkustaa rannikolle Port-Gentiliin jokilaivalla! Laivoja oli parkissa joen pohjoisrannalla. Pohjoisrannalla on muutenkin paljon erilaista liiketoimintaa, kuten huoltoasemia, ravintoloita ja se minun pankkini. Kävelin kuitenkin nyt yli joen etelärannalle. Täällä sijaitsee ainakin kaupungin postitoimisto, paljon pieniä putiikkeja ja löysin lopulta myös paikallisen puhelinkaupan. Halusin hankkia gabonilaisen liittymän, sillä suomalainen Telian liittymä ei toimi täälläkään. Eikä toimi São Tomé ja Príncipeltä hankkimani CST:n liittymäkään. Sen mainostettiin toimivan yli sadassa maassa, mutta lähin ja tärkein naapurimaa Gabon ei ole yksi niistä.

Discotheque Hollywood -nimellä kulkeva pieni puhelinkauppa toki myi minulle Gabon Telecomin liittymän. Se maksoi 1 500 frangia ja se piti rekisteröidä. Siihen tarvittiin passinkopio, jonka putiikin apupoika kävi ottamassa sadan frangin (noin 0,15 euroa) hintaan. Firman pomo ei ollut kotoisin Hollywoodista, vaan Kamerunin Bafoussamista.  Odotellessani tietenkin tarkistin kaupungin sijainnin Google Mapsista, mistä pomo kovin riemastui. Melkein kiljui riemusta. En tiedä näkikö hän Gabonin ja Kamerunin kartan ensimmäistä kertaa elämässään, mutta nyt miehelläkin taitaa olla karttasovellus puhelimessaan. Muuten emme oikein olleet samalla aallonpituudella, kun yritin ostaa hieman mobiilidataakin Gabonin sim-kortilleni. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puolen tunnin kuluttua sain hieman dataa. Se vain vaati sen, että putiikin apupoika kipaisi jonnekin ostamaan sitä. Discotheque Hollywoodista sai toki kännyköitä, lankapuhelimia, sim-kortteja, kaukosäätimiä ja jostain syystä myös rotanmyrkkyä, mutta ei mobiilidataa.

En tiedä, miten paljon mobiilidataa sain sillä tonnilla (noin 1,5 euroa), joten päätin käyttää säästeliäästi. Whatsapp ja Facebookin Messenger kyllä pyörivät, mutta nettisivujen avaaminen oli aika mahdotonta. Mutta eipä tänne nettisurffailemaan tultukaan. Discothequessa asioidessani taivas oli vetänyt synkäksi ja tuuli yltyi. Gabonissa se tietää lähes aina rajua ukkoskuuroa. Lähdin kohti majapaikkaa ja matkalla törmäsin ryhmään nuoria valkoihoisia. Mistä he olivat tulossa?

Discotheque Hollywoodista saat kaiken tarvittavan puhelimeesi.

Lambarénén keskusta veti synkäksi.

Perillä lähetysasemalla sain niskaani ensimmäiset sadepisarat ja näin mistä ne näkemäni valkonaamat olivat tulossa. Pihaan oli juuri ajanut brittiläisen Oasis Overlandin overland-rekka täynnä nuorukaisia matkalla Lontoosta Afrikan länsiosien kautta Kapkaupunkiin ja lopulta itärannikkoa pitkin ylös Kairoon. Koko matkaan menisi 40 viikkoa. Vaihdoin muutaman sanan rekan kuljettajan kanssa. Hän oli uusiseelantilainen, muuten matkustajat olivat Britanniasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja kuulemma joku Italiastakin. Kuulemma matkalta voi irtautua ja palata myöhemmin mukaan. Eikä todellakaan ole pakko roikkua mukana koko 40 viikon rypistystä. Joka tapauksessa näin pääsee varmasti näkemään Afrikan helposti, kun ei tarvitse huolehtia mistään.

Oasis Overlandin overland-rekka Lambarénén lähetysaseman pihassa.

Sadekuuro oli rankka. Ukkonenkin jyrähteli muutamaan otteeseen. Illansuussa päätin vielä mennä oikein ravintolaan syömään, koska olin rahoissani. Parinsadan metrin päässä lähetysasemalta sijaitsee ravintola, jossa on jopa terassi. Istahdin parhaalle paikalle katselemaan Ogoouéjokea. Aurinko oli aloittanut laskeutumisensa. Ruokalista oli taas tavattoman laaja, mutta käytännössä vain muutama ruokalaji oli saatavilla. Ravintolan edessä oli liitutaulu, jossa mainostettiin pizzaa. Sitä ei ollut. Hampurilaisiakaan ei saanut. Mainostukset eivät siis pitäneet millään tavalla paikkaansa. Tilasin siis kanaa ja ranskalaisia, sillä sitä oli saatavilla. Sitä on aina saatavilla. Kaikkialla. Annos tuli varsin nopeasti ja oli erinomainen. Edes hinta (6 000 frangia eli 9,1 euroa) ei hirvittänyt tällä kertaa, koska en “hienojen” afrikkalaisravintoloiden muovituoleja kovin usein kuluta. Overland-rekan amerikkalaiset olivat samaisessa ravintolassa oluella. Vahingossakaan ainuttakaan ranskan sanaa en kuullut, vaan he yrittämällä yrittivät saada kaiken palvelun en anglais. Ainakin kaljaa ja pähkinöitä pöytään saatiin.

Illalla saapuivat hyttyset. Myrkytin itseni ja vetäydyin terassille lukemaan loppuillaksi. Eipä tarvitsisi netissä roikkua. Yöllä sitten satoi rankasti, mutta minä nukuin sikeästi.

Kaupunki- ja pankkiautomaattikierros vauraassa Librevillessä

2.3.2018

Yö Librevillen laitamilla Hôtel Padonou Charbonagesissa sujui hyvin, paikka on yllättävän rauhallinen. Pariin otteeseen yöllä hotellin suurta metalliporttia kolistettiin, portti avattiin ja autoja ajoi pihaan. Muuten oli hiljaista. Aamun valjetessa alkoi myös ympäröivä Charbonagesin kaupunginosa herätä. Lapset mekastivat suoraan kylpyhuoneeni ikkunan alla.

Päätin lopettaa yöni yhdeksän aikoihin aamulla ja avata television. Onhan Gabonin television tarjonta tarkistettava. Edellisiltana olin katsellut hullunhauskaa hupailua nimeltä “Le Grand Mbandja”. Voi sitä tekonaurun määrää. Täkäläisessä “urheiluruudussa” kaksi gabonilaista miestä puolestaan keskusteli keskenään kenet kolmesta ruudulle ilmestyvästä olympiaurheilijasta he valitsisivat vaimokseen. Kummasti valkoiset naiset tuntuivat kelpaavan paremmin. Muun muassa Yhdysvaltain Lindsey Vonn mielellään otettaisiin Gaboniin, mutta voiko päiväntasaajalla alppihiihtää? Tänä aamuna senaatin naispuolinen puhemies Lucie Milebou Aubusson näytti olevan jossain maakunnassa vierailulla, joka alkoi tietenkin kansallishymnin, “La Concorden”, kuuntelulla. Seuraava kanava näyttikin sitten aikuisviihdettä. Kello yhdeksältä perjantaiaamuna! Toisaalta eivät afrikkalaislapset yksinään televisiota koskaan pääse katsomaan.

Hotellini ei tarjoa aamupalaa, ei edes patonkia, joten söin São Tomélta tuomiani eväitä. Portugalissa valmistetut muffinssit ainakin olivat nyt matkustaneet hyvin kauas tullakseen syödyiksi. Olin nyt siirtynyt ranskankieliseen Afrikkaan, entiseen Ranskan siirtomaahan ja samalla siis patonkivyöhykkeelle. Valitettavasti siirtomaaisät istuttivat Gaboniinkin mauttoman ja kuivakan patongin, jota en ollut kaivannut hetkeäkään sen jälkeen, kun lähdin edelliskerran ranskankielisestä Afrikasta vuonna 2015. “Kadehdittuja” patonkeja myytiin katujen varsilla, kun sitten lähdin ulos.

São Tomé ja Príncipen taivas oli ollut enimmäkseen pilvessä koko sen ajan, kun siellä oleskelin. Täällä Librevillessä aurinko paistoi nyt liki pilvettömältä taivaalta. Auringonpaiste yhdistettynä reiluun +30 asteeseen, huikeaan ilmankosteuteen ja sijaintiin päiväntasaajalla tekevät suomalaisen olosta tukalan. En minä tosin valittanut, kyllä tämä helposti Suomen säät päihittää. Vesivarantoni vain olivat aika vähissä, eikä taskuissani ollut frangiakaan paikallista valuuttaa. Oli siis käveltävä ja yritettävä etsiä pankkiautomaatti. Tai rahanvaihtaja. Charbonagesin kaupunginosasta on reilun kymmenen kilometrin matka kaupungin keskustaan. Sain pyytämättäni ohjeita keskustan saavuttamiseen, vaikka ei sinne kyllä kannattaisi kuulemma kävellen lähteä. Kaikki gabonilaiset olivat tähän mennessä vaikuttaneet ystävällisiltä, mutta jotenkin kovin vaisuilta. Rauhoittaako tämä “epäterveellinen” ilmasto tosiaan niin paljon.

Ramppi alas Boulevard Triomphalille. Taustalla Librevillen keskustaa. Taksien lisäksi myös kuvan sinivalkoisilla pakettiautoilla hoituu kaupungin julkinen liikenne.

Ville de Libreville eli Librevillen kaupunki.

Librevilleen saavuttuani edellisiltana, olin tehnyt huomion, että kaupunki on paljon São Toméa kehittyneempi. Päivänvalossa Charbonages ainakin näytti ihan yhtä köyhältä. Samoin seuraava kaupunginosa Quartier Derriere Prison. Tavallinen kansa on täälläkin eurooppalaisen näkökulmasta köyhää, mutta ei täällä missään epätoivossa kylvetä. Kuten vaikkapa Guinean Conakryssä. Tilanne on päinvastainen, sillä vauras, rauhallinen ja vähäväkinen Gabon on kuin Afrikan Länsi-Eurooppa, joka houkuttelee köyhät naapurimaiden asukkaat lihapatojensa ääreen. Täällä tosin mitään ei taida saada ilmaiseksi, ei edes niitä lihapatoja. On paiskittava töitä.

Tietenkin myös gabonilaiset paiskivat töitä. Kadunvarsi on aivan täynnä jos jonkinlaista bisnestä. On ruokakauppaa, rautakauppaa, elektroniikkakauppaa, parturia, kahvilaa, ravintolaa. Mitään suuria firmoja ei kuitenkaan täällä laitamilla ole paria suurempaa supermarkettia lukuun ottamatta. Quartier Derriere Prisonissa on myös Bas de Gue Guen moskeija ja sen läheisyydessä parveili hunnutettuja naisia. São Tomé ja Príncipellä en nähnyt muslimin muslimia, mutta Gabonissa heitä on siellä täällä. Islamuskoisia on 9,8 prosenttia (2012) väestöstä ja mielenkiintoisesti maan presidentti Ali Bongo on yksi heistä. Hänen isänsä Omar Bongo vieraili vuonna 1973 Muammar Gaddafin Libyassa ja sitten se oli menoa. Muhammad korvasi Jeesuksen, Albert-Bernard Bongosta tuli Omar Bongo ja poikakin siis sai heittää Alain Bernard -nimensä romukoppaan tullakseen Aliksi.

Taivalsin ohi Stade Gros Bouquet’n ja pian oikealla puolellani oli Omar Bongon yliopisto. Ja vasemmalla Nelson Mandelan lukio. Opiskelijoita parveili molemmin puolin vilkasta tietä. Oli välitunti ja aika ostaa jotain purtavaa. Kadunvarsi koulujen kohdalla oli täynnä ruoanmyyjiä. Vielä ennen Boulevard Triomphalille pääsyä, löysin Kamerunin suurlähetystön. Onneksi siellä ei ollut nyt tarvetta vierailla, sillä olin veistänyt Kamerunin viisumin jo etukäteen Tukholmasta.

Gabonin senaatti.

Vasemmalla Gabonin kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriö. Taustalla Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin toimisto.

Boulevard Triomphal on kuin mikä tahansa pääkaupungin sisäänmenotie, kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Euroopassa tällaisen vilkasliikenteisen tien varressa ei saisi kävellä, mutta täällä kävelevät kaikki. Myös minä laskeuduin bulevardin varteen. Tie johtaa merenrantaan, mistä keskusta kunnolla alkaa. Ennen sinne pääsyä bongasin tien varresta ainakin Guinean, Venäjän ja Kiinan suurlähetystöt, maan kansalliskokouksen (Assemblée nationale), senaatin ja kaupungintalon. Rakennuksia tuskin saa kuvata, mutta otin kuitenkin senaatista kuvan. Otin kuvan myös senaatin vieressä olevasta kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriöstä. Sen arkkitehtuuri on kaikessa ennakkoluulottomuudessaan vain jotain upeaa ja edustaa minulle erinomaisesti modernia Afrikkaa. Ja onhan sekin ennakkoluulotonta heittää turismiasiat samaan ministeriöön maan kaivosasioiden kanssa. Ministeriön takana seisoo lasilla päällystetty Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin konttori.

Keskuspankista tuskin saisin käteistä, joten suunnistin läheiselle ostoskeskukselle. Samassa kompleksissa oli kasino, hypermarché ja pankki! Ja pankin seinässä pankkiautomaatteja. En vielä pitänyt huonona merkkinä, etteivät nämä kaksi ensimmäistä automaattia antaneet minulle frangeja. Automaatteja ei oltu edes merkitty Visa-tekstein ja ajattelin niiden toimivan vain paikallisilla korteilla. Ostoskeskuksen naapurissa kohoaa Gabonin tasavallan ulkoministeriö ja sen työntekijät olivat lakossa, en grève! Lakkoilu oli jatkunut jo kaksi kuukautta ja sillä yritettiin hakea parannuksia työolosuhteisiin. Ainakin asbestia rakennuksesta kerrotaan löytyvän. Ministeriön aidassa oli eri puolilta Afrikkaa tuotuja Gabonin suurlähetystöjen työntekijöiden vaatteita, revittyjä ja rikkinäisiä sellaisia.

Librevillen keskusta sijaitsee Atlantin äärellä. Rantaa viistää Boulevard de l’indépendance -katu.

Tämä kuva voisi olla Etelä-Ranskasta, mutta on kuitenkin Librevillen keskustasta.

Boulevard Triomphal päättyy ulkoministeriön kohdalla merenrantaan. Käännyin vasemmalle eli kohti etelää ja jatkoin matkaani kohti ydinkeskustaa. Tämän Atlantin rantaa seurailevan kadun nimi on Boulevard de l’indépendance, Itsenäisyyden bulevardi. Sen varressa oli heti aluksi katolilainen Pyhän Marian katedraali, cathédrale Sainte Marie. Pian sen jälkeen näin supermarketin parkkipaikalla pankkiautomaatin, joka sekään ei suostunut antamaan minulle rahoja. En edelleenkään huolestunut, mutta kadun toisella puolella ollut Ecobankin automaatti Visa-teksteineen lopulta masensi minut. Kone ei todellakaan sylkäissyt kouraani franginivaskaa, vaan ainoastaan kuitin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä omaan pankkin. Enkö siis lainkaan saisi Gabonista rahaa suomalaisella Visalla. Sen piti olla mahdollista, minkä lisäksi olin ilmoittanut pankkiini käyttäväni korttia Gabonissa.

Jatkoin eteenpäin. São Tomé ja Príncipen demokraattisella tasavallalla on täällä suuri ja hieno suurlähetystö kaupungin parhaalla paikalla aivan meren ääressä. Kotimaa on ainakin lähes täsmälleen suoraan edessä, vain reilun parinsadan kilometrin päässä. Kuljin useiden ministeriöiden ohitse, kuin myös maan presidentinlinnan. En edes harkinnut kuvan ottamista. Löysin taas uuden pankin, BGFI:n, mutta sen automaatti oli hieman piilossa. Pankin vartija lähti ilomielin opastamaan minua oikeaan paikkaan. Hän kertoi haluavansa Coca-Cola-tölkin palkkioksi avustaan. Sen lupasin, olisin varmasti antanut vaikka kaksi, jos automaatti olisi antanut rahaa. Paikalle sattunut liikemies ja vartija kääntelivät korttiani hämmästellen. Pitäisihän täältä nyt ulkomaalaisellakin Visalla rahaa saada. MasterCardilla sen sijaan voisi heittää vaikka vesilintua. Vartija jäi harmittavasti ilman tippiään, vaikka olin kyllä hetkeä aiemmin löytänyt ensimmäiset Keski-Afrikan frangini kadulta: 10 frangin eli 0,015 euron arvoinen kolikko. Sillä ei vielä hotellia maksettaisi.

Librevillen liikekeskustassa autotkin ovat uudempia kuin Suomessa.

Avenue du Colonel Parant on jo niin keskellä Librevilleä kuin vain mahdollista. Oikealla puolella Union Gabonaise de Banque, josta en todellakaan saanut rahaa.

Sain vinkin mennä seuraavaksi yrittämään BICIG:n eli Banque Internationale pour le Commerce et l’Industrie au Gabonin automaatille. Se sijaitsee aivan keskustassa ja keskusta näyttää hyvin epäafrikkalaiselta. Kaikkialla on korkeita hienoja rakennuksia, eikä täällä ole roskiakaan. Onneksi täällä on sentään laitettu edes vähän öljyrahoja kaupungin ehostukseen. BICIG-pankin automaatteja oli kolme, mutta vain yksi oli toiminnassa. Jonottelin vartin verran ja ihmiset näyttivät tulevan ulos kopista rahanippujen kanssa. Minä en onnistunut, en edes vaikka kokeilin kaikki kolme kielivaihtoehtoa. Englanniksi ja espanjaksi yrittäessä näytöltä hävisi kaikki, mutta ranskankielinen versio kyllä antoi mennä aivan loppuun saakka. Rahaa ei vain tippunut. Pankin vartija johdatti minut pankin sisäpihalle, siellä oli neljä automaattia lisää. Mikään ei auttanut, eikä auttanut edes pankinjohtajan juttusilla käynti. Onneksi olin sentään laittanut pitkät housut jalkaan! Lopulta vedin 50 euron setelin rahavyöstä ja kerroin haluavani vaihtaa sen paikalliseen rahaan. Se kävisi ja puolen tunnin kuluttua minulla oli 32 800 Keski-Afrikan frangia. Yksi euro on siis 656 frangia. Ja kurssi on aina sama, onhan frangi sidottu euroon.

Ensimmäisenä kävin kaupassa ostamassa juotavaa, São Tomén lentoaseman vesipullot oli jo aikoja sitten juotu. Seuraavaksi jatkoin automaattijahtia, vaikken oikein enää uskonutkaan saavani rahaa tästä maasta. Union Gabonaise de Banquen automaateista tuli jälleen vesiperä. Siispä päätin hieman tutustua kaupunkiin muutenkin kuin vain pankkimaailman kautta. Keskusta on mielestäni ihan mielenkiintoinen kaikessa kehittyneisyydessään, valkoihoisia ja arabeja näkee varsin usein, minkä lisäksi täällä on tuhkatiheässä eurooppalaistyylisiä kahviloita ja ravintoloita. Ostin kolme appelsiinia kadulta ja päivittelin myyjättärille niiden kallista hintaa: tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Toisaalta eipä Gabonissa taida kasvaa appelsiineja. Menin syömään ne merenrantaan ja jäin istuskelemaan varmaan puoleksi tunniksi. Täällä pääsisi lisäksi uimaan aivan ydinkeskustassa, vaikka täällä sitä roskaa nyt olikin.

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Näkymä presidentinlinnan edustalta kohti pohjoista.

Myös tämän orjuudesta vapautumisen muistomerkin kuvaaminen on ehdottomasti kielletty.

Libreville oli lyönyt minut maahan, en olisi halunnut kierrellä kaupunkia enää yhtään. Pakotin itseni käymään vielä eräällä kaupungin tunnetuimmalla nähtävyydellä. Presidentinlinnaa vastapäätä, merenrannassa, sijaitsee paikallisen kuvanveistäjän Marcelin Minkoe Minzén luomus vuodelta 2007: se esittää kahleista vapautuvaa orjaa, joka on puoliksi nainen ja puoliksi mies. Kävelin kohti veistosta nurmikkoa pitkin, enkä kävelytietä. Nurmikolla oli muitakin, enkä arvellut sen olevan kiellettyä. Pian presidentinlinnan aitojen takaa kuitenkin vislattiin äänekkäästi ja heristettiin sormea. Ulkomaalaiset eivät siis saa kulkea nurmikolla.

Pääsin veistoksen ääreen ja lähdin lähestymään, että saisin paremman kuvan. Sama vartija aloitti vislauksen ja huutelun nyt paljon äänekkäämmin. Otin kuvan ja lähdin muina miehinä pois päin. Vislaus vain jatkui, mutta en välittänyt. En ollut missään vaiheessa suunnannut kameraa kohti presidentinlinnaa, jota ei kaikesta päätellen kannata tehdä. Nytpä tiedän, että tämän orjamuistomerkin lähelle meno ja sen kuvaaminen on kiellettyä. Ehkä patsas on vain presidentti Bongon iloksi. Muistomerkin luona näin saman ranskalaisen pariskunnan, jonka olin nähnyt jo Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa São Tomélla kuin myös edellisiltana Afrijetin lennolla tänne Librevilleen. Keskinen Afrikka totisesti on pieni paikka!

Iltapäivällä Librevillen rantabulevardi ruuhkautui.

Keskustan kadut ovat yllättävän puhtaat, mutta merenranta on ruokottomassa kunnossa.

Sain vielä mieleeni lähteä vaeltamaan rantabulevardia etelään päin. Siellä olisi yksi paikkakunnan parhaimmista hotelleista, viiden tähden Le Méridien Re-Ndama. Ehkä siellä olisi pankkiautomaatti. Matkallani tahdoin kokeilla löytämääni Orabankin automaattia, mutta se ei ollut toiminnassa. Vartijat kertoivat, että kyllä siitä Visalla pitäisi rahaa saada. MasterCard ei kävisi täälläkään. Minut johdatettiin pankin tiskille, jossa tilannetta päiviteltiin, mutta ei rahaa täältäkään saanut edes tiskiltä Visaa vastaan.

Lopulta olin Le Méridien -hotellin tilavassa aulassa, jossa oli kuin olikin automaatti. Avuliaat ovimiehet johdattivat minut ilomielin sinne kertoen, että Visa kyllä kävisi. Ja vain Visa. Minun Visani ei sylkäissyt rahaa ulos täälläkään, joten päätin luovuttaa ja lähteä takaisin hotellilleni. Otin taksin. Librevillessäkin julkinen liikenne toimii pääasiassa siten, että seisotaan kadunvarressa ja viitotaan lähestyvälle taksille. Jos taksissa on tilaa, se hiljentää tai pysähtyy, jolloin kuuluu huutaa etuikkunasta oma määränpää. Jos auto on menossa edes vähän sinnepäin, pääsee kyytiin. Onnistuin pysäyttämään typötyhjän taksin, jota ohjasti musliminuorukainen nimeltä Youssouf. Kimppataksi sitten täyttyi matkan varrella kohti Charbonagesia.

Hotellilla ei tietenkään oltu tyytyväisiä, kun en ollut onnistunut saamaan riittävästi rahaa mistään. Eurot eivät todellakaan kelpaisi maksuksi. He passittivat minut Librevillen lentoasemalle, jossa olisi rahanvaihtaja. Otin taas kimppataksin lentoasemalle hintaan tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Lentoaseman kaksi tai kolme pankkiautomaattia eivät antaneet rahaa, minkä lisäksi rahanvaihtoluukku oli suljettu. Joopa joo. Päätin kysäistä infotiskiltä apua, josko joku vaihtaisi euroja tällä asemalla. Ystävällinen nainen osasi jopa englantia ja viittoi viereisen tiskin miehen vaihtavan rahaa! Tällä luukulla maksettiin parkkimaksuja, mutta mies ilomielin ja englanniksi otti euroni ja pian olin taas varoissani. Kurssi oli hyvä ja kentän pienessä kioskissa saisin kuulemma vaihdettua jopa mukanani olleet 7 000 Länsi-Afrikan frangia Keski-Afrikan frangeiksi. Pian olin päässyt eroon Länsi-Afrikan rahasta ja minulla oli 7 000 ylimääräistä Keski-Afrikan frangia. Näiden kahden valuutan kurssin on tismalleen sama.

500 Keski-Afrikan frangia on pienin seteli ja arvoltaan noin 0,76 euroa. Äärimmäisen käyttökelpoinen seteli.

Kymppitonni on suurin seteli, arvoltaan noin 15,2 euroa. Aiheuttaa usein hankaluuksia, sillä syö koko vaihtorahakassan.

Hotellilla maksoin kahden yön majoitukseni ja vetäydyin lepäämään huoneeseen. Katselin lentoja takaisin Suomeen. Gabon oli tyrmännyt minut totaalisesti, enkä jaksa suositella Librevilleä (tai Gabonia ylipäänsäkään) yhtään kenellekään. Rahaa ei saa seinästä ja kaikki on kovin kallista! Seuraavaksi päiväksi säädin Suomessa olevien kotijoukkojen avustuksella Western Unionin kautta rahaa itselleni Gaboniin. Tulipa rahansiirtopalvelun käyttäminenkin kokeiltua.

Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan “etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi “portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä “terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.

Viimeiset hetket São Tomélla

28.2.-1.3.2018

Helmikuun loppuessa alkoi myös oleskelu São Tomé ja Príncipellä tulla päätökseensä. Kahdessa viikossa olin nähnyt kaiken. Viisumivapaa 15 päivän oleskelu on mielestäni aivan riittävästi ja nyt voisi hyvillä mielin lähteä tukemaan Gabonin kansantaloutta. Aikaa täällä toki saisi kulumaan, jos haluaisi ottaa aurinkoa maan kuvankauniilla rannoilla maaten. Helmikuussa aurinkokin kyllä oli pääasiassa pilviverhon takana.

Toiseksi viimeisen yöni vietin Monte Forten plantaasilla São Tomén saaren länsirannikolla. Runsaaseen aamupalaan en juuri kyennyt koskemaan, sillä olin edelleen heikossa kunnossa. Söin banaanin ja pari jakkihedelmästä irrotettua hedelmää. Niistä ei ehkä saisi vatsatautia, sillä niitä majatalon keittiö ei olisi voinut pilata. Ennen lähtöä, majoitus tuli vielä maksaa. Aiemmin kovin näkymätön ja laiska tarjoilijapoikamme tuli perimään rahat. Täälläkin kelpaavat niin paikallinen raha, dobra, kuin myös eurot. Jouduin maksamaan edellisillan illallisenkin (10 euroa), vaikken ollut sitä edes nähnyt saatikka syönyt. Ruoka olisi pitänyt kuulemma perua, mutta kenelle ilmoitat perumisesta, jos paikalla ei ole ristinsielua. Saksalaiset hotellivieraatkin olivat edellisiltana jo ehtineet olettaa, ettei illallista tulisi. Joskus yhdeksän jälkeen ruoka oli kuitenkin kuulemma kannettu pöytään ihan yllättäen. Roça Monte Forte sijaitsee toki kauniilla paikalla, mutta en minä paikkaa jäänyt lämmöllä muistelemaan. Palvelu on äärimmäisen hidasta ja hieman ylimielistä. Mutta sentään oluesta poika unohti veloittaa oikean määrän!

Paluumatkan pääkaupunkiin köröttelin tuttuun tapaan saksalaisten Susannan ja Svenin kyydissä, heidän vuokra-autollaan. Tänä aamuna ei satanut, mutta eipä oikein kyllä paistanutkaan. Reilun tunnin kuluttua olimme pääkaupungissa. Olin varannut huoneen samasta Albergria Porcelana -hotellista, jossa olin jo neljä yötä maahan saavuttuani. Sain saman huoneen ja vietin loppupäivän pääosin sängyn vankina. En ollut kunnossa edelleenkään. Onneksi nyt oli ilmastointi ja onneksi Suomen huutokauppakeisarin katselua ei ollut estetty São Tomé ja Príncipellä! Hotellin wifi on helposti paras missään Afrikassa kokemani.

Takaisin pääkaupungissa. Kuvassa kaupungin halki virtaileva Água Grande -joki, joka laskee katedraalin edessä Atlanttiin. Molemmin puolin jokea kulkee Avenida Água Grande -katu.

São Tomén kaupungin ydinkeskustan “vilinää”. Kuvassa Príncipen saaren pääkaupungin mukaan nimetty katu: Rua Santo António do Príncipe. Vasemmalla myös paikallinen TAP Portugal -lentoyhtiön toimisto.

Illansuussa kuitenkin pakotin itseni ylös ja raahauduin vielä ulos, sillä tuntui väärältä vain maata sängyssä. Kävelin Avenida Água Grandea pitkin ydinkeskustaan. Tämä puistokatu kulkee pienen keskustan halki virtaavan joen, Rio Água Granden, molemmin puolin. Kadun päässä seisovat niin katolinen katedraali kuin myös maan vaaleanpunainen presidentinlinna. Kiertelin keskustan katuja, joilla on hienoja nimiä: ainakin Kap Verde, Angola, Guinea-Bissau, Mosambik, Egyptin entinen presidentti Nasser ja Kongon demokraattisen tasavallan murhattu pääministeri Patrice Lumumba ovat saaneet oman katunsa.

Kävin lopuksi vielä kaupassa. Avenida Água Granden varrella sijaitsee hyvä kauppa, Supermercado Coconote. Valikoima on luonnollisesti paljon pienempi kuin Super CKdossa kaupungin laitamilla, mutta täältä saa kaiken tarvitsemansa ja edullisempaan hintaan. Hintataso näkyi siinäkin, että täällä asiakkaat olivat pääosin paikallisia. Löysin kylmätiskistä paikallista sokeriruokojogurttia (joka lopulta paljastui pilaantuneeksi). Lisäksi ostin hedelmiä, joita voisi ostaa myös liki joka kadunkulmasta. Kaupasta vain on huomattavasti helpompaa ostaa, eikä myyjätär pääse vetämään hatusta poskettomia hintoja. Toisaalta ei São Tomé ja Príncipellä ole ollut tapana huijata turisteja. Joka tapauksessa Supermercado Coconotessa hedelmien osto tapahtuu siten, että valitaan muovipusseihin hedelmät ja viedään ne lihatiskille punnittavaksi. Lihatiskin neiti kirjoittaa erillisille paperilapulle tuotteen nimen ja hinnan. Kassalla paperilaput sitten annetaan kassaneidille, että hän osaisi veloittaa oikean summan.

Rua de Angola eli Angolan katu.

Rua de Cabo Verde eli Kap Verden katu sivuaa maan keskuspankkia (vasemmalla).

Rua Patrice Lumumba kulkee edessä näkyvän ränsistyneen siirtomaa-aikaisen talon ohi.

Seuraavana aamuna kuukausi oli kääntynyt maaliskuuksi ja taas satoi. Albergria Porcelanasta ei tarvitse lähteä vielä kello 12, kuten hotelleista yleensä. Täällä lähtöaika on vasta kello 13! Luovutin huoneen avaimen ja vetäydyin syömään hotellin ravintolaan. São Tomélla syödään hieman liikaa kalaa, joten tilasin pihvin keittobanaanisiivuilla ja riisillä. Keittobanaania näkee lautasella ranskalaisia useammin, ainakin niissä ravintoloissa, missä paikallisillakin on varaa aterioida. Kylkeen tuli myös paistettu kananmuna. Hinta oli alle sata dobraa eli alle neljä euroa.

Kävin tuhlaamassa viimeiset dobrani portugalilaisiin kekseihin ja säilykemakkaroihin sekä espanjalaisiin liha-papusäilykkeisiin. Tungin ne perillä hotellilla rinkkaani ja jäin hotellin oleskelutilaan odottelemaan illalla lähtevää lentoani Gabonin Librevilleen. Säilykkeet takaisivat sen, etten saisi uutta vatsatautia Gabonissa ainakaan ihan heti. Ja toki säilykkeet usein voittavat afrikkalaisen ruoan hinnassa, laadussa ja maussa. Näin taitavat ajatella myös paikalliset, sillä kauppojen hyllyt ja asiakkaiden ostoskorit notkuivat säilykkeitä.

Supermerdaco Continentalin valikoimaa.

Jehovan todistajien kärry Albergria Porcelana -hotellin eteisessä. Näitähän näkee Suomessakin joka kauppakeskuksen edessä.

Kuten jo todettua, São Tomé ja Príncipellä kaikki mahdolliset uskonnolliset lahkot ovat edustettuina. Välillä eri suuntausten kirkkoja on vierivieressä. Albergria Porcelana -hotelli sattuu olemaan Jehovan todistajien hallinnassa, enkä tiennyt asiasta mitään ennen paikalle saapumistani. Ei kannata kuitenkaan huolestua, sillä olutta ja viinaksia löytyy kyllä ravintolan valikoimista! Jehovalaisuus näkyi kuitenkin siinä, että ravintolan televisiosta löytyi kansainvälinen jehovakanava. Se näkyi myös siinä, että hotellin yhteisissä tiloissa pidettiin rukoushetkiä, joihin otti osaa pomo, siivoojarouva ja eräs portugalilainen mies, liekkö hotellivieras. Lopulta se näkyi myös siinä, että vähän ennen lähtöäni rinkkani päälle oli jätetty jehovalaisuudesta kertova kirjanen. Sen oli jättänyt siivoojatar, joka käski lukea sen ja kertoi sen olevan em inglês, englanniksi. Tiesin heti kirjasen olevan loistava tuliainen. Ei minusta Jehovan todistajaa tullut, vaikka kirjanen kertoikin Jeesuksen alkaneen hallita Jumalan valtakuntaa tismalleen 2. lokakuuta 1914. Kellonaikaa ei mainittu. Niinpä niin, uskokoon ken tahtoo.

Ehtoolla sitten siirryin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle odottelemaan lentoani Librevilleen. Siitä lisää myöhemmin. Kaikkiaan jätin 15 päivän aikana São Tomé ja Príncipelle noin 650 euroa sisältäen aivan kaiken, kuten majoituksen, liikkumisen, ruoan, kalliit postimerkit ja -kortit ja 70 euron Gabonin viisumin. Lento Euroopasta ja maan sisäiset lennot eivät summaan kuitenkaan sisälly.