Tohtori Schweitzerin jalanjäljissä Lambarénéssä

3.3.2018

En antanut Gabonille vielä periksi, sillä halusin välttämättä vierailla Lambarénén kaupungissa ja siellä sijaitsevassa Albert Schweitzerin viidakkosairaalassa. Se oli etukäteen yksi matkani kohokohdista. Niinpä sitten aamukuudelta olin jalkeilla, hotkaisin aamupalaksi portugalilaisia muffinsseja ja pian olin jo kadulla hankkimassa taksia puskataksien lähtöpaikalle. Taksi löytyi samantien ja sain apua tinkaukseen paikallisilta naisilta ihan pyytämättäni. Kyllä täällä turisteista huoltakin halutaan pitää. Taksimatka paikkaan nimeltä PK8 maksoi 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja ilman paikallista tulitukea se olisi maksanut 2 500 frangia. PK8 sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Librevillen keskustasta kaupunkia sivuavan kehätien varressa.

Gabonissakin julkinen liikenne hoituu isoksi osaksi puskatakseilla (taxi-brousse). Nimitys tulee siitä, että autot ajavat kaupunkien ja kylien välillä eli “puskassa”. Maa on kuitenkin niin kehittynyt, että myös bussiliikennettä on olemassa. Société Gabonaise de Transport eli SOGATRA liikennöi maan tärkeimpiin kaupunkeihin juurikin täältä PK8:sta, mutta matka-aika on tietenkin pidempi. Eihän linja-autolla voi ajaa miljoona kilometriä tunnissa. Linja-autolla pääsisi noin puolet halvemmalla, mutta valitsin kuitenkin puskataksin. Se oli normaali japanilaisvalmisteinen farmariauto, eikä edes mikään ikäloppu. Autossa oli tilaa seitsemälle matkustajalle. Ensimmäisenä paikalle ilmaantunut matkustaja saa apukuskin penkin. Seuraavat kolme matkustajaa saavat paikat keskeltä ja loput kolme joutuvat istumaan jalat suussa takana. Puskataksit lähtevät ilman aikataulua vasta, kun kaikki penkit on täytetty. Itse olin matkustaja numero kolme ja sain hyvän paikan keskirivistä ikkunan vierestä.

Auton täyttymistä odotellessa oli aikaa havainnoida täkäläisen julkisen liikenteen solmukohdan elämää. Ehkä vain tavallista paremmat autot paljastivat olevani Gabonissa. Muuten toiminta on kuin missä tahansa muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ruoanmyyjättäret kiertävät autojen seassa laatikot päänsä päällä kauppaamassa täytettyjä patonkeja, muffinsseja ja muita herkkuja. Aamutuimaan olisi ollut mahdollista ostaa myös vaikkapa rannekello, vyö tai leluja vauvalle.

Paikallinen tonnin seteli on 1,5 euron arvoinen.

Puolen tunnin päästä auto oli täynnä ja lähdimme matkaan. Olin odottanut rahastuksen tapahtuvan lähdön hetkellä, mutta yllättäen niin ei tapahtunut. Gabon on nyt kolmas kokemani Afrikan maa Kap Verden ja São Tomé ja Príncipen ohella, jossa maksu peritään vasta määränpäässä. Ja hintahan oli 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

Etukäteen olin lukenut öljyrikkaan Gabonin teiden olevan erinomaisen loistavassa kunnossa. Librevillessä niin olikin. Kaupungista kohti kaakkoa ja lopulta Kongon tasavallan rajalle johtava N1-tie oli kuitenkin jo muutaman kilometrin jälkeen kuin pommituksen jäljiltä. Miten tätä tietä mikään linja-auto pystyy ajamaan, jos henkilöautollakin tekee tiukkaa. Valtatiellä on erilaisia esteitä, kuten suuria kiviä, valtavia veden täyttämiä kuoppia ja ties mitä. Välillä tie kulkee varsinaisen tien ulkopuolella puskassa, koska itse tiellä on mahdotonta ajaa. Ja kyllä täälläkin rekkoja ja linja-autoja silti eteenpäin pyrkii. Eräs pikkubussi oli jossain Ntoumin paikkeilla pahassa paikassa, jossa pienikin virheliike olisi varmasti kaatanut koko bussin, olihan vasemmanpuoleisista renkaista muutaman sentin päässä suuri metrin syvyinen mutainen kuoppa. Kuljettajamme naureskeli, tööttäili kannustukseksi ja hymyssä näkyi olevan myös tuon bussin kuljettajan suu.

Ntoumin kaupungin kohdalta olisi lähtenyt tie Cocobeachille, salamyhkäisen Päiväntasaajan Guinean rajalle. Seuraava suurempi kaupunki matkalla on Kango, jonne on reilun 90 kilometrin matka pääkaupungista. Olimme madelleet tänne reilussa kahdessa tunnissa. Ei tarvitse paljon arvailla, miksi juuri pääkaupunkiin johtava tie on niin käsittämättömän surkeassa kunnossa. “Normaalissa” Afrikan maassa tien kunnon voisi panna rahapulan piikkiin, mutta Gabonilla on öljyrahoja! Syynä tien kuntoon onkin tietenkin itsevaltaisen presidentin Ali Bongon pelko. Pelko vallankaappauksesta, pelko öljymiljardien menettämisestä. Kyllä huono tie varmasti jostain provinsseista tulevia vallankaappajia hidastaakin ja antaa Bongon tukijoille aikaa valmistautua. Ja olihan Librevillen laitamilla sitten valtaisa kasarmikin. Virallinen syy Bongon pelkääminen ei tietenkään ole, mutta sain omille mietteilleni vielä myöhemmin vahvistuksen Kamerunin rajalle suunnatessani.

Vähän Kangon kaupungin jälkeen tien kunto parantui huomattavasti. Nyt tie oli yhtäkkiä paljon paremmassa kunnossa kuin Suomessa keskimäärin. Matelu loppui ja nyt kuski saattoi painaa tallan pohjaan. Vauhtia oli yli 100 km/h, mutta kerrankin Afrikassa se ei ollut järjenvastainen vauhti. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole juuri nimeksikään. Gabon väestönsäkin suhteen kummajainen afrikkalaisittain, sillä maassa on vain 1,7 miljoonaa asukasta (2017). Maa on kuitenkin vain hieman esimerkiksi Isoa-Britanniaa suurempi, jossa asuu miljardeja ihmisiä.

Jossain Kangon eteläpuolella ylitimme sitten päiväntasaajan, mutta en havainnut mitään siitä kertovaa monumenttia. Sen sijaan havaitsin ajavamme mitä upeimmassa trooppisessa sademetsässä. Kaikki on erittäin vihreää, vehreää ja vehmasta. Myös se Gabonissa on silmiinpistävää, että täällä ei asusteta savimajoissa. Talot pienissä tienvarren kylissä ovat laudasta kyhättyjä, mikä tietenkin viittaa myös maan vaurauteen. Ja toki myös siihen, että puutavaraa saa mistä tahansa. Gabon on kuin Afrikan Suomi. Bifounin kylässä tie risteää: pohjoista kohti lähtee N2-tie ja kohti etelää jatkaa N1-tie. Jatkoimme kohti etelää. Lambaréné ei olisi enää kovin kaukana. Ehkä tunti, ehkä pari.

Ogoouéjoki virtaa koko Gabonin halki ja Lambarénén kohdalla joessa on jo aika paljon vettä.

Matkalla Librevillestä Lambarénéen tiellä on useita poliisin tai santarmin tiesulkuja. Tämä on hyvä työllistämisen keino kehitysmaissa. Gabonissa tiesulutkin olivat muuta Afrikkaa edellä, sillä matka jatkui aina miltei samantien, eikä kenenkään tarvinnut maksaa lahjuksia. Itsekään en joutunut kertaakaan näyttämään passiani, vaikka virkamiehet kyllä näkivät varmasti lähes suoraan pohjattomaan lompakkooni. Oikeasti lompakon pohja näkyi, koska en ollut saanut automaatista rahaa Librevillessä. Perillä Lambarénéssä pyysinkin saada hypätä kyydistä Western Unionin kohdalla. Ei vain ollut ihan selvää, missä tuo Etoile Lambarene -niminen toimisto sijaitsisi. Kartta minulla kyllä oli ja olisin sen löytänyt ihan itsekin, mutta kuljettaja halusi viedä minut. Kuljettaja ja kanssamatkustajani patistivat minua nyt soittamaan “sille paikalliselle ystävälleni”, jolle olin siirtämässä rahaa. Se ei oikein käynyt järkeen, että olin itse nostamassa rahaa ja että ei minulla Lambarénéssä ollut ketään ystäviä.

Western Unionilla on Lambarénéssä kaksi toimipaikkaa, toinen on postitoimisto joen etelärannalla. Oli lauantai, joten posti oli suljettu. Toinen paikka on tuo Etoile Lambarene joen pohjoisrannalla. Western Union kertoi sen olevan avoinna lauantainakin kello yhteen saakka. Perille saavuttuani portissa oli kyltti, joka kertoi paikan olevan avoinna puoli kolmeen saakka iltapäivällä. Nyt kello oli vasta 12.30, joten aikaa kyllä oli. “Etoile Lambarene” paljastui paikallisen BGFI-pankin Lambarénén konttoriksi. Vartija kehotti jättämään rinkan ulkopuolelle. Tein töitä käskettyä. Sitten marssin sisään konttoriin, joka oli kuin mikä tahansa pankki. Tiskejä oli kaksi ja pääsin välittömästi toiselle niistä. Asiakkaana toisella tiskillä ollut mies tuli oma-aloitteisesti auttamaan minua, sillä en ollut koskaan käyttänyt Western Unionia. Täytin lomakkeen, esitin passin ja kohta käsissäni oli 200 000 Keski-Afrikan frangia (noin 304 euroa). Kurssi oli loistava, eikä Western Union vetänyt välistä kuin 4,90 euroa. Pankkiautomaatti olisi ottanut huomattavasti suuremman komission, joten saattaa olla, että käytän Western Unionia jatkossakin. Olin erittäin hyvällä tuulella rahat saatuani. Näköjään raha tekee ihmisen onnelliseksi. Nyt se on koettu. Toivotin hyvät viikonloput ja kiittelin vielä kovasti.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee keskellä upeaa trooppista kasvillisuutta. Taustalla toiminnassa olevan “uuden” sairaalan rakennuksia.

Schweitzerin sairaalan päärakennus on nykyisin museona. Nyt se oli suljettu lakon takia.

Lähdin seuraavaksi etsimään taksia Albert Schweitzerin sairaalalle. Siellä pitäisi olla hotellikin matkailijoita varten. Yritin pysäyttää takseja, mutta kaikki olivat täysiä. Myös täällä julkinen liikenne toimii edestakaisin ajelevilla kimppatakseilla. Sain taas pyytämättäni apua taksin nappaamiseen, vaikka olikin vähän epäselvää minne lopulta halusin. “Schweitzer” on vaikea sana jo suomalaisellekin ja vaikea se on gabonilaisellekin, eikä sanaa todellakaan äännetä saksalaisittain täällä keskellä afrikkalaista sademetsää. Se ääntyy afrikanranskaksi hyvin erilailla. Pian yksi taksi oli menossa kohti sairaalaa ja pääsin kyytiin. Hinta oli 200 frangia (0,30 euroa).

Sairaalan portilla kyydistä jäi toinenkin matkustaja, uudessa sairaalassa työskentelevä nainen. Nainen ei työskennellyt siis Albert Schweitzerin sairaalassa, joka on nykyisin museona, vaan läheisessä “nykyaikaisessa” sairaalassa. Lambarénéssä on siis sairaala ja sairaalamuseo. Minä menin sairaalamuseoon, jonka portissa roikkui lakana. Museon väki oli täälläkin lakossa, en grève. Miten mukavaa, olinkin jo huomannut gabonilaisten tykkäävän lakkoilla. Maan ulkoministeriö Librevillessäkin oli ollut lakossa jo pari kuukautta. Sairaalaan töihin menossa ollut nainen kuitenkin kertoi, että kyllä museo silti aivan normaalisti avoinna olisi. Samoin hotelli.

Sairaalamuseon rakennuksia.

Lambarénéssä on valtavasti erilaisia liskoja. Tässä yksi Schweitzerin sairaalassa.

Kävelin parinsadan metrin matkan museolle, missä paikalla asuva nainen tuli kertomaan paikan olevan suljettu. Juurikin sen lakon vuoksi. Kysyin, mistä homma kiikasti ja sain vastaukseksi sormien yhteenhieromista. Raha se tekisi tämänkin paikan ihmisistä onnellisia. Olin matkannut Suomesta saakka paikan päälle ja ajattelin murtaa lakon. Yritin lahjoa naisen avaamaan museon minulle. Hänellä ei ollut paikan avainta. Myös hotellin majatalo oli suljettu lakon vuoksi, eikä lahjonta auttanut sinnekään pääsemisessä. Kyllä Gabon esitteli jälleen parhaita puoliaan! Sain vinkin vaihtoehtoisesta majoituksesta, joen toisella puolella olisi katolilainen lähetysasema, jossa olisi “samanvärinen isä kuin minäkin”. Ja se olisi muutenkin hyvä paikka. Sinne siis, mutta ensin tahdoin tutustua museoon. Se oli mahdollista, vaikka rakennuksiin ei sisään päässytkään. Jätin rinkan nojaamaan penkkiin naisen talon viereen. Eipä siellä mitään varastettavaa olisi.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee Ogoouéjoen rannalla ja kuvan rakennuksissa tapahtuivat muun muassa leikkaukset. Myös esimerkiksi apteekki sijaitsi näissä 1900-luvun alun rakennuksissa.

Näkymä toisesta suunnasta.

Olin lukenut Albert Schweitzerista ja tämän viidakkosairaalasta ensimmäisen kerran varmaankin Rauno Pankolan kirjasta “Afrikan safari” (1961). Siinä Pankola vaimoineen kiersi Afrikan autolla vuosina 1959–1961 ja vieraili myös tapaamassa Schweitzeria, joka vielä silloin oli elossa. Saksassa vuonna 1875 syntynyt Schweitzer oli jo 1900-luvun alussa muuttanut Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan ja Gaboniin. Pankola kirjoittaa:

Tänne kurjaan Gabonin tasavaltaan musiikin-, filosofian-, teologian- ja lääketieteen tohtori Albert Schweitzer perusti sairaalansa vuonna 1913. Gabon oli silloin eräs Afrikan köyhimmistä osista ja on edelleenkin.

Pankolan mukaan Schweitzer suunnitteli ja rakensi noin 50 alkeellista rakennusta vuolaan Ogoouéjoen rantaan. Oli leikkaussali, apteekki, potilashuoneita, ruokasali. Kilometrin päässä oli lisäksi kylä spitaalisia varten. Toiminnan rahoitus tuli lahjoituksina ympäri maailman. Pankolan vieraillessa paikalla 1960-luvun alussa, potilaita oli 350–400, minkä lisäksi leprakylässä 150–200. Potilaita saapui useiden päivämatkojenkin takaa, eikä ketään lähetetty pois. Sairaala muistutti kuulemma suurta alkuasukaskylää, sillä tapana oli, että jonkun perheenjäsenen sairastuessa koko perhekunta kotieläimineen muutti sairaalaan. Pitihän potilaan ruokaa ja seuraa saada:

Mustat pitävät sairaaloista. Mikään ei ole heistä mukavampaa kuin saada puuhata kotiaskareitaan samalla lörpötellen naapureitten kanssa tai vain istua ja lörpötellä.

Sairaalan henkilökunta oli osaksi Euroopasta. Pankolan käydessä kaikki neljä lääkäriä olivat Euroopasta. Samoin osa sairaanhoitajista oli valkoisia, muun muassa sairaalan hautausmaalle haudattu Alida Silver. Osa eurooppalaisesta henkilökunnasta ei halunnut työstään palkkaa, minkä lisäksi sairaala houkutteli paikalle useita eurooppalaisia hyväntekijöitä. Kaikki saivat jäädä vaikka loppuelämäkseen. Ranskan kansalaisuuden sittemmin hankkinut Albert Schweitzer palkittiin vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnolla työstään täällä keskellä viidakkoa. Loppuaan kohden herra tohtori ei enää ottanut osaa itse hoitotyöhön, eikä seurannut kehitystä. Sairaala oli Pankolan ja sairaanhoitajien mukaan 1960-luvulla auttamattoman vanhanaikainen, eikä herra Schweitzer suostunut tekemään juuri mitään muutoksia:

Koetamme soveltaa nykyajan hygieniaa ja vaatimuksia niin pitkälle kuin voimme loukkaamatta tohtori Schweitzeria. Eikä se ole paljon. Tohtori Schweitzerin poistuttua keskuudestamme poltetaan koko sairaala ja rakennetaan uusi kaikki vaatimukset täyttävä tilalle. Uudet rakennukset tulevat olemaan alumiinia.

Schweitzer kuoli vuonna 1965. Ei vanhaa sairaalaa sentään poltettu ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelon aielistalla ja mitä mielenkiintoisin matkailukohde. Tai olisi, jos se olisi avoinna. Lakko oli kaikesta päätellen kestänyt pitkään. Kurkistin museorakennuksen ikkunasta ja näin kaiken olleen peitettynä. Kaikkialla oli paksu tomukerros. Samoin pihamaa ja polut rakennusten väleissä olivat villiintyneet ja täynnä puuroskaa. Tropiikissa luonto taitaa vallata kaiken hyvinkin nopeasti. Sairaalan pienellä hautausmaalla on muutamia kiviristejä ja kaiken keskellä lepää tämä suuri hyväntekijä, tohtori Schweitzer. Hautuumaan takana on pieni eläintarha, jossa oli kaksi pelikaania. Toinen oli ärhäkällä tuulella, enkä tiedä kuka näitä elikoita nyt ruokkii. Aitauksessa oli myös vuohi ja peura. Kävelin leveän Ogoouéjoen rantaan, missä oli yhdestä puusta veistettyjä alkuasukaskanootteja. Kuten jo 1960-luvulla.

Tohtori Albert Schweitzerin hauta viidakkosairaalan pienellä hautausmaalla.

Viidakkosairaalassa asustaa myös kaksi pelikaania.

Viidakkosairaalan majatalossa oli neljä vierashuonetta, mutta sekin oli nyt siis suljettu. Varsinainen sairaala-alue sijaitsee hieman tuon vierastalon takana. Se näytti tismalleen samalta kuin Pankolan kirjassa, sama “1900-luvun alun primitiivinen Afrikka” oli edelleen läsnä. Eräässä ovessa oli teksti “salle d’opération“, “operaatiohuone”. Yhden oven takana oli aikoinaan apteekki. Rakennukset olivat osaksi paalujen päälle rakennettu ja minä tietenkin tutkin paikat myös alapuolelta. Paaluissa oli saksan- ja ranskankielistä tekstiä jostain 1900-luvun alkupuoliskolta.

Totesin paikan nähdyksi, vaikken sisään rakennuksiin nyt päässytkään. Hain rinkkani ja annoin 500 frangin (noin 0,76 euroa) setelin palkaksi laukkuni peräänkatsomisesta. Lähdin seuraavaksi etsimään taksia, joka veisi minut katolilaiselle lähetysasemalle. Sairaalamuseon pihamaalle oli juuri ajanut maasturi, jossa näytti olevan nainen ratissa. Se on täysin poikkeuksellista Afrikassa! Lähestyttyäni enemmän, näin naisen olevan lisäksi valkoinen. Eikä hän ratissa kyllä lopulta edes ollut. Auto oli Etelä-Afrikan rekisterissä ja ratti oli väärällä puolella. Kotoaan Kapkaupungista vajaat kolme viikkoa sitten lähteneet eteläafrikkalaiset Diane ja Ricky olivat matkalla kohti Eurooppaa halki läntisen Afrikan. Kerroin viidakkosairaalan olevan lakossa ja että minulle oli suositeltu toista majapaikkaa kaupungista. Päätimme lähteä sinne, mutta ensin pääsin vetämään kierroksen viidakkosairaalassa. Minähän alueen tunsin jo! Täälläpäin Afrikkaa törmää erittäin harvoin muihin matkalaisiin, joten minulle raivattiin autosta takapenkkipaikka. Eipä tarvinnut metsästää taksia.

Lambarénén katolilaisen lähetysaseman majoitustilat ovat tässä rakennuksessa. Oma huoneeni oli aivan talon päädyssä.

Nurmikko hieman lainehti trooppisen ukkosmyrskyn jälkeen. Edessä olevassa rakennuksessa on lähetysaseman henkilökunnan majoitustilat.

Mission Sœuers Bleues de l’Immaculée Conception eli Lambarénén katolilainen lähetysasema sijaitsee noin neljän kilometrin päässä viidakkosairaalasta kohti keskustaa. Asema sijaitsee vain kivenheiton päässä Lambarénén hulinasta, niin ikään Ogoouéjoen ääressä. Ja paikalla oli kuin olikin valkoinen isä! Hän ei kylläkään osannut englantia Espanjasta kun kertoi olevan kotoisin. Paikalle tuli myös vanhempi valkoinen nainen, joka osasi jonkin verran englantia, mutta pian paikalle pyyhälsi ystävällinen musta nunna. Jostain kummasta syystä nunnat osaavat aina hyvää englantia työskentelivät he sitten Kazakstanissa tai täällä Gabonissa. Lähetysasema käsittää kolme suurta rakennusta, joista yhdessä toimii koulu, toinen on henkilökunnan asuinkäytössä ja kolmannessa on kolme tai neljä huonetta matkailijoita varten.

Sain oman valtavan huoneen 8 000 frangilla (noin 12,2 euroa). Huoneessa oli kolme sänkyä, vessa ja suihku. Ilmastoinnin virkaa ajoi katossa pyörivä propelli. Huone kuin myös koko lähetysasema oli erittäin siisti. Harmittomia liskoja täällä oli kyllä ihan valtavasti, mutta oltiinhan nyt päiväntasaajan kuuman auringon alla. Eteläafrikkalaiset eivät tarvinneet huonetta, sillä heillä oli oma auto ja sen katolle pystytettävä teltta. Heiltä veloitettiin 2 000 frangia yöltä (noin kolme euroa).

Lambarénén “pohjoista” keskustaa. Kuvassa myös Ogoouéjoella liikennöiviä jokilaivoja.

Lambarénén “eteläinen” keskusta sijaitsee joen etelärannalla. Kaikkialla on käsittämättömän siistiä.

Lähdin tutustumaan Lambarénén kaupunkiin, joka vaikutti varsin uneliaalta. Kaupungissa on noin 38 000 asukasta ja se on leveän Ogoouéjoen jakama. Joki on niin suuri, että sillä on jopa liikennettä: täältä voisi matkustaa rannikolle Port-Gentiliin jokilaivalla! Laivoja oli parkissa joen pohjoisrannalla. Pohjoisrannalla on muutenkin paljon erilaista liiketoimintaa, kuten huoltoasemia, ravintoloita ja se minun pankkini. Kävelin kuitenkin nyt yli joen etelärannalle. Täällä sijaitsee ainakin kaupungin postitoimisto, paljon pieniä putiikkeja ja löysin lopulta myös paikallisen puhelinkaupan. Halusin hankkia gabonilaisen liittymän, sillä suomalainen Telian liittymä ei toimi täälläkään. Eikä toimi São Tomé ja Príncipeltä hankkimani CST:n liittymäkään. Sen mainostettiin toimivan yli sadassa maassa, mutta lähin ja tärkein naapurimaa Gabon ei ole yksi niistä.

Discotheque Hollywood -nimellä kulkeva pieni puhelinkauppa toki myi minulle Gabon Telecomin liittymän. Se maksoi 1 500 frangia ja se piti rekisteröidä. Siihen tarvittiin passinkopio, jonka putiikin apupoika kävi ottamassa sadan frangin (noin 0,15 euroa) hintaan. Firman pomo ei ollut kotoisin Hollywoodista, vaan Kamerunin Bafoussamista.  Odotellessani tietenkin tarkistin kaupungin sijainnin Google Mapsista, mistä pomo kovin riemastui. Melkein kiljui riemusta. En tiedä näkikö hän Gabonin ja Kamerunin kartan ensimmäistä kertaa elämässään, mutta nyt miehelläkin taitaa olla karttasovellus puhelimessaan. Muuten emme oikein olleet samalla aallonpituudella, kun yritin ostaa hieman mobiilidataakin Gabonin sim-kortilleni. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puolen tunnin kuluttua sain hieman dataa. Se vain vaati sen, että putiikin apupoika kipaisi jonnekin ostamaan sitä. Discotheque Hollywoodista sai toki kännyköitä, lankapuhelimia, sim-kortteja, kaukosäätimiä ja jostain syystä myös rotanmyrkkyä, mutta ei mobiilidataa.

En tiedä, miten paljon mobiilidataa sain sillä tonnilla (noin 1,5 euroa), joten päätin käyttää säästeliäästi. Whatsapp ja Facebookin Messenger kyllä pyörivät, mutta nettisivujen avaaminen oli aika mahdotonta. Mutta eipä tänne nettisurffailemaan tultukaan. Discothequessa asioidessani taivas oli vetänyt synkäksi ja tuuli yltyi. Gabonissa se tietää lähes aina rajua ukkoskuuroa. Lähdin kohti majapaikkaa ja matkalla törmäsin ryhmään nuoria valkoihoisia. Mistä he olivat tulossa?

Discotheque Hollywoodista saat kaiken tarvittavan puhelimeesi.

Lambarénén keskusta veti synkäksi.

Perillä lähetysasemalla sain niskaani ensimmäiset sadepisarat ja näin mistä ne näkemäni valkonaamat olivat tulossa. Pihaan oli juuri ajanut brittiläisen Oasis Overlandin overland-rekka täynnä nuorukaisia matkalla Lontoosta Afrikan länsiosien kautta Kapkaupunkiin ja lopulta itärannikkoa pitkin ylös Kairoon. Koko matkaan menisi 40 viikkoa. Vaihdoin muutaman sanan rekan kuljettajan kanssa. Hän oli uusiseelantilainen, muuten matkustajat olivat Britanniasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja kuulemma joku Italiastakin. Kuulemma matkalta voi irtautua ja palata myöhemmin mukaan. Eikä todellakaan ole pakko roikkua mukana koko 40 viikon rypistystä. Joka tapauksessa näin pääsee varmasti näkemään Afrikan helposti, kun ei tarvitse huolehtia mistään.

Oasis Overlandin overland-rekka Lambarénén lähetysaseman pihassa.

Sadekuuro oli rankka. Ukkonenkin jyrähteli muutamaan otteeseen. Illansuussa päätin vielä mennä oikein ravintolaan syömään, koska olin rahoissani. Parinsadan metrin päässä lähetysasemalta sijaitsee ravintola, jossa on jopa terassi. Istahdin parhaalle paikalle katselemaan Ogoouéjokea. Aurinko oli aloittanut laskeutumisensa. Ruokalista oli taas tavattoman laaja, mutta käytännössä vain muutama ruokalaji oli saatavilla. Ravintolan edessä oli liitutaulu, jossa mainostettiin pizzaa. Sitä ei ollut. Hampurilaisiakaan ei saanut. Mainostukset eivät siis pitäneet millään tavalla paikkaansa. Tilasin siis kanaa ja ranskalaisia, sillä sitä oli saatavilla. Sitä on aina saatavilla. Kaikkialla. Annos tuli varsin nopeasti ja oli erinomainen. Edes hinta (6 000 frangia eli 9,1 euroa) ei hirvittänyt tällä kertaa, koska en “hienojen” afrikkalaisravintoloiden muovituoleja kovin usein kuluta. Overland-rekan amerikkalaiset olivat samaisessa ravintolassa oluella. Vahingossakaan ainuttakaan ranskan sanaa en kuullut, vaan he yrittämällä yrittivät saada kaiken palvelun en anglais. Ainakin kaljaa ja pähkinöitä pöytään saatiin.

Illalla saapuivat hyttyset. Myrkytin itseni ja vetäydyin terassille lukemaan loppuillaksi. Eipä tarvitsisi netissä roikkua. Yöllä sitten satoi rankasti, mutta minä nukuin sikeästi.

2 vastausta artikkeliin ”Tohtori Schweitzerin jalanjäljissä Lambarénéssä

  1. Nämä eksottisten kohteiden reissukuvaukset ovat kyllä mielenkiintoisia kertomuksia ja mukavaa luettavaa. 🙂

    • Kiitos paljon mukavista sanoistasi! Itsekin mieluummin lukisin enemmän juttuja vähän harvinaisemmista paikoista, mutta suomeksi sellaiset ovat aika harvassa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *