Päiväretki Kosovon toiselle laidalle Prizreniin

4.11.2018

Kosovo on niin pikkuinen maa, että sen voi halutessaan koluta nopeastikin. Joka paikkaan voi tehdä ihan vain päiväretkenkin, eivätkä naapurimaatkaan kaukana ole. Pristinasta on esimerkiksi Makedonian Skopjeen vain 90 kilometrin ajo. Suunnilleen sama matka on Kosovon lounaisnurkassa olevaan Prizrenin kaupunkiin. Sinne me päätimme lähteä sunnuntaiaamuna.

Matkaan lähdimme omalla pikkubussilla, jonka Pristinan hotellimme Hotel Prima oli hoitanut. Pienemmän auton olisi saanut 120 eurolla, mutta päädyimme isompaan 15-paikkaiseen autoon. Olisi ainakin tilaa. Tämä isompi pikkubussi kuljettajineen kustansi 150 euroa. Tulisimme takaisin Pristinaan kun siltä tuntuisi.

Kirkasvetinen Bistrica virtailee halki Prizrenin vanhankaupungin. Kuvassa osmanien 1500-luvulla rakentama vanha kivisilta.

Prizrenin vanhaakaupunkia Bistricajoen varrella. Keskiaikainen linnoitus näkyy mäen laella.

Tie Pristinasta Kosovon toiseksi suurimpaan kaupunkiin Prizreniin on koko matkan uutta moottoritietä. Aikaa tähän väliin sai kulutettua reilun tunnin ja oltiin sentään siirrytty maan toiselle laidalle! Prizrenistä olisi sitten enää viiden minuutin matka Albanian rajalle, mutta se jäi väliin ajanpuutteen vuoksi. Kuljettajamme jätti meidät Prizrenin viehättävään vanhaankaupunkiin johtavan sillan luo ja kertoi tulevansa takaisin neljältä iltapäivällä. Ja jos emme olisi silloin paikalla, ajelisi hän paikalle uudelleen tunnin kuluttua.

Prizrenin vanhakaupunki on kasvanut molemmille puolille kirkasvetistä Bistricajokea, joka tuo vettä kaupungin takana kohoavilta Šarvuorilta. Joen voi ylittää vanhassakaupungissa useasta kohdasta, mutta kuuluisin silta on osmanien 1500-luvulla rakentama kivisilta olemattomine kaiteineen. Sillan ohella Prizrenin merkittävimpiin nähtävyyksiin lukeutuu Sinan Pashan moskeija, parhaalla paikalla aivan joen tuntumassa. Moskeija on niin ikään osmanien rakentama ja se valmistui vuonna 1615. Toisin kuin moskeijoihin yleensä, tähän moskeijaan myös me vääräuskoiset pääsimme tutustumaan, eikä naisten tarvinnut edes peittää päätään. Kosovolaiset ovat selvästi eurooppalaisia muslimeja, eikä täällä muutenkaan hunnutettuja naisia katukuvassa juuri näe. Kengät toki otimme pois ja olisi lainahuivinkin moskeijasta kyllä lopulta saanut. Sisäänpääsymaksua moskeijaan ei ole.

Sinan Pashan moskeija on vanhankaupungin merkittävimpiä rakennuksia.

Moskeijaa sisältäpäin.

Ravintolat ja kahvilat reunustavat vanhankaupungin mukulakivikujia. Keskellä näkyvän Qarshian kahvi oli kaukana karseasta.

Sinan Pashan moskeijan ympäristössä on useita matkamuistokojuja, joista ryhmämme osti Kosovo-matkamuistoiksi lippalakkeja (kolme euroa), magneetteja (yksi euro), “aidon” kellon ja ties mitä. Jos Pristinassa matkamuistotarjonta on kovin suppeaa, on Prizren selvästi Kosovon turistipääkaupunki! Näin talvella (+25°C) ei tosin turisteja ollut, ei ainakaan länsimaalaisia.

Prizrenin huomattavin ja näkyvin nähtävyys on varmasti koko kaupunkia hallitseva 1000-luvulla rakennettu linnoitus, Kalaja, korkealla kaupungin yllä. Ylös linnoitukselle ei ole autolla mitään asiaa, joten oli käveltävä. Reitti on nykyisin hyvin viitoitettu ja oli ylös matkalla runsaasti muitakin vierailijoita. Puolivälissä reittiä on Pyhän Vapahtajan ortodoksikirkko, jonne on kahden euron sisäänpääsymaksu. Kirkko on rakennettu alun perin 1300-luvulla ja on valitettavasti nykyisin isoksi osaksi raunioina. Taustalla ovat vuoden 2004 tapahtumat, jolloin albaanit ja serbit ottivat verisesti yhteen Prizrenissäkin. Samassa albaanit tuhosivat kirkkoa. Kirkko on aidattu ja paikalla päivysti kovin kärsineen oloinen serbimies, jonka kyllä sai hymyilemään parilla serbian sanalla. Prizrenin serbiväestö on tätä nykyä hyvin pieni, eikä täällä taatusti helppoa ole asustaa ortodoksina serbinä.

Prizrenissä asustaa Kosovon suurin turkkilaisyhteisö, minkä vuoksi paikkakunnalla on Turkin konsulaatti ja tiennimikyltit kolmella kielellä: albaniaksi, serbiaksi ja alimpana turkiksi.

Näkymä alas Prizreniin osittain tuhotun Pyhän Vapahtajan ortodoksikirkon edustalta. Sinan Pashan moskeija kuvassa keskellä.

Periltä Prizrenin linnoitukselta on vielä upeammat näkymät alas kaupunkiin.

Maisemat alas kaupunkiin olivat upeat jo Pyhän Vapahtajan kirkolta, mutta vielä upeammat ne ovat ylhäältä linnoituksen muurilta. Linnoitus on alun perin saanut alkunsa Bysantin valtakunnan aikana tuhat vuotta sitten, minkä jälkeen se toimi keskiaikaisen Serbian valtakunnan pääpaikkana. Sittemmin linnoitus oli osmanien vallan alla 400 vuoden ajan, kunnes palasi serbien käsiin 1900-luvun alussa. Nyt linna on tietenkin itsenäisen Kosovon tasavallan omaisuutta, eikä sinne ole edes sisäänpääsymaksua!

Linnoituksen muurilla maisemaa pällistellessämme paikalliseen pikkuruiseen bosniakkivähemmistöön kuuluva mies ja tämän poika tulivat juttelemaan ja toivottamaan tervetulleeksi Prizreniin. Miehet olivat linnoituksella perheensä kanssa. Itse asiassa myös perheen kotitalo oli näkyvissä linnoitukselta, samoin kuin entinen kotikylä Novo Selo (alb. Novosellë). Se seisoo viereisen vuoren huipulla ja on juurikin pääosin bosniakkien asuttama. Lunta siellä on talvella metrin verran. Uudet tuttavuudet kertoilivat sota-ajasta, jolloin kotitalon lähelle oli osunut lyhyen ajan sisään kaksi yhdysvaltalaista Tomahawk-risteilyohjusta. Kohteena oli ollut läheinen kasarmi, joka muuten on edelleenkin sotilaskäytössä. Muttei sentään enää serbien käytössä.

Prizren linnoituksen muurilta nähtynä.

Näkymä toiseen suuntaan linnoitukselta. Tästä alkavat Šarvuoret. Bosniakkien asuttama Novo Selon kylä sijaitsee vasemmanpuoleisen vuoren huipulla.

Prizrenin linnoituksen jälkeen laskeuduimme alas kaupungin vilskeeseen. Koko kaupunki tuntui heränneen ja pakkautuneen vanhankaupungin keskusaukiolle Shatërvanille. Aukio on pieni, mutta sitä reunustaa pari matkamuistokauppaa, muutama muukin putiikki sekä kahviloita ja ravintoloita. Kosovossa on havaittavissa selkeät ajat, milloin ihmiset siirtyvät kahvittelemaan tai ruokailemaan. Nyt oli sellainen. Hetken kuluttua ravintoloissa oli jälleen tilaa.

Shatërvani on Prizrenin ydin.

Toinen näkymä Shatërvanilta.

Kävimme vielä ennen ruokailua kirkkokierroksella. Aivan Shatërvani-aukion tuntumassa sijaitsee Pyhän Yrjön ortodoksikirkko, joka sekin laitettiin osaksi maan tasalle takavuosien kähinöissä. Vaara sellaisen uusiutumiseen on edelleen olemassa, ja vaikka portti pihamaalle olikin auki, varoitettiin portissa kaikenlaisen vandalismin ja tihutöiden johtavan huomattaviin rangaistuksiin. Kirkon pihalla oli toki myös aseet erikseen kieltävä plakaatti ja tätä vielä tehosti oma vartija. Sisään kirkkoon ei kuitenkaan päästetä, se olisi varmasti turhan riskialtista. Kaikkien varotoimien taustalla on islaminuskoisten albaanien ja ortodoksiuskoisten serbien vihanpito. Pyhän Yrjön kirkkoa vastapäätä on pikkuruinen 1300-luvun Pyhän Nikolaoksen kirkko. Sitäkin vandalisoitiin vuonna 2004, mutta nyt kirkko on taas alkuperäisessä asussaan. Läheiset kuppilat ovat toki levittäneet terassinsa aivan kirkonkin eteen. Toivottavasti kirkot säilyvät seuraavatkin vuosisadat sijoillaan, vaikka serbit nyttemmin ovatkin liki olematon vähemmistö Prizrenissä.

Prizrenissä on lisäksi vanha katolilainen kirkko, mutta sekään ei ollut avoinna. Kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöluetteloon lisätty Bogorodica Ljeviška -ortodoksikirkko, mutta sitä emme enää myöhemmin illan pimentyessä löytäneet. Tämä kirkko on tietenkin suljettu ja niin ikään tarkoin vartioitu.

Pyhän Nikolaoksen ortodoksikirkko on 1300-luvulta ja sekin haluttiin vuoden 2004 rähinöissä panna maan tasalle.

Prizrenin vanhankaupungin kaduilta.

Prizrenin ravintolahinnat olivat ehkä hieman pääkaupunkia Pristinaa edullisempia, mutta nyt puhutaan korkeintaan vain euron tai kahden erosta. Halpaa tässä maassa on kaikkialla.

Ruokailun päätteeksi kävelimme kaupunkia halkovan Bistricajoen vartta kohti pohjoista, paikkaan, joka tunnetaan nimellä Marash. Siellä on pari moskeijaa, osittain joen ylle rakennettu ravintola, 500-vuotias plataani ja näkymä ylös Prizrenin linnoitukselle. Kun täältä sitten siirryimme joen toiselle puolelle, oli kadun varressa lihakauppoja jännittävine näyteikkunoineen; ikkunalla roikkui kolme kelmuun vedettyä kokonaista lammasta. Samahan se tietenkin on espanjalaisten ilmakuivattujen kinkkujen kanssa.

Prizrenin liigan talo on nykyisin museona.

Kosovossa, ja ehkä Albaniassakin, kaupunki tunnetaan historiallisesta Prizrenin liigastaan. Liigan historiaa käsittelevä museokokonaisuus osui tiellemme ja toki pistäydyimme sisään. Sinne on euron sisäänpääsymaksu, mutta valitettavasti mitään liigan taustasta kertovaa opastetaulua on turha etsiä. Tänne tulevien kai oletetaan tietävän entuudestaan, mistä tässä hommassa oli kyse. Minä selvitin asian vasta jälkikäteen internetistä: Prizrenin liiga perustettiin vuonna 1878, kun noin 300 albaaniedustajaa kerääntyi paikkakunnalle puimaan albaanien tilannetta Osmanien valtakunnassa, johon Prizrenkin tuolloin kuului. Autonomiaa haikailleet albaanit saivat aikaan liikehdintää, eikä alueen poliittinen tilanne liigan perustamisesta ainakaan vakautunut. Osmanit hajottivatkin Prizrenin liigan vuonna 1881, koska pitivät sitä uhkana. Lähde: [1]

Liigan tarinaa valottava museo poltettiin sodan aikana vuonna 1999, mutta on sittemmin rakennettu takaisin entiseen asuunsa.

Takaisin Pristinaan lähdimme kello kuudelta iltapäivällä. Kuljettaja saapui ajallaan noutopaikkaan ja hetkessä olimme jälleen pääkaupungissa Pristinassa.

Marraskuinen kesäpäivä rosoisessa Pristinassa

3.11.2018

Norwegian on kesästä 2017 lähtien halpalentänyt Helsingistä Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Näin marraskuussa 2018 lentoja on yksi viikossa, lauantaiaamuisin. Lento oli liki täynnä, mutta ei kyydissä suomalaisia juuri ollut; reitti taitaakin lähinnä palvella Suomessa asustelevaa noin 10 000 hengen kosovolaisyhteisöä. Mukana lennolla oli nyt kuitenkin myös meidän yhdeksän hengen suomalaisporukka. Ja vaikka suomalaisia ei lennolla juuri ollutkaan, niin kaikki kyllä tuntuivat osaavan suomea.

Kun Kosovoon lentelee Helsingistä päin, olisi kaikkein lyhin ja yksinkertaisin reitti tietenkin Serbian yli. Vaikka entinen emämaa Serbia pitääkin Kosovoa edelleen vain yhtenä maakuntanaan, ei se silti anna Pristinaan suuntaavien koneiden lentää ilmatilansa kautta. Niinpä mekin sitten koukkasimme Pristinaan alakautta: Romanian, Bulgarian ja Makedonian kautta. Tämä lisää hieman lentoaikaa, joka oli nyt reipas kolme tuntia.

Pristinan upouusi lentoasema on nimetty Adem Jasharin mukaan. Hän oli Kosovon sodan vapaustaistelija, jonka serbit tappoivat vuonna 1998. Lentoja laskeutui kentälle näin lauantaiaamuna yhtä aikaa useita, muun muassa Saksasta ja Sveitsistä, joissa niin ikään majailee sodan peruina suuri määrä kosovolaisia. Ruuhkasta huolimatta passintarkastuksesta selviytyi melko nopeasti. Passintarkastaja ei antanut minulle lainkaan leimaa, mutta muiden suomalaisten passit kyllä leimattiin. Niinpä annoin passini takaisin koppiin ja leima lopulta irtosi myös omaa passiani koristamaan. Näin olin jälleen Länsi-Balkanilla.

Maailman toiseksi nuorimman valtion pääkaupungin vanhassakaupungissa mikään ei ole vanhaa. Tässä näkymä hotellimme edustalta Lidhja e Prizrenit -kadulta.

Omat kokemukseni entisen Jugoslavian alueesta rajoittuvat Kroatian Zagrebiin, joka oli kovin tylsä ja kliininen paikka, sekä Bosnia-Hertsegovinan laajempaan kiertelyyn pari vuotta sitten. Bosnia on huikean mielenkiintoinen, mutta ei siellä mikään oikein toimi. Kosovo pääsi irti Serbian ikeestä vasta kymmenen vuotta sitten, minkä vuoksi nyt oli jännittävää nähdä, miten albaanit ovat saaneet nuoren valtionsa toimimaan.

Taksissa istuessa mieleeni tuli aluksi niin Ukraina kuin Georgiakin, sillä täälläkin näemmä moottoritien varressa vaeltaa ja laiduntaa lehmiä ilman minkäänlaista aitaa! Muuten Kosovo kyllä vaikutti kovin erilaiselta kuin muut näkemäni maat: jos jo lentokoneessa olleet puhuivat suomea, puhui taksikuski nyt sujuvaa englantia. Eiväthän taksikuskit missään päin maailmaa puhu englantia, ellei olla englanninkielisessä maassa! Kielitaito selittyi sillä, että taksikuskimme omisti kuulemma Kanadan passin asuttuaan aikoinaan eri puolilla Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kuski höpötteli muutenkin koko matkan lentoasemalta Pristinan keskustaan. Sain tietää, että Detroitin liikenne on karmeampaa kuin Kosovossa, Kosovossa kaikki tupakoivat, kaikilla on saksalainen auto, maan rekisterikilvillä ei pääse kuin Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan (pitää olla tunnuksettomat kilvet, että voi ajaa kaikkialle), Kosovon rikkain mies rakennuttaa sitä ja tätä, Turkki rakennutti Pristinan uuden lentoaseman ja saa nyt pyörittää sitä ilmaiseksi kymmenen vuoden ajan, koko presidentti Bushin perhe on saanut omat nimikkokatunsa Pristinaan, Kosovon rauhanneuvottelija Martti Ahtisaari on hieman kiistelty hahmo viivyteltyään itsenäistymisen kanssa ja että Pristinan vanhassakaupungissa mikään ei oikeastaan ole vanhaa.

Pristinan vanhin rakennus, 1400-luvulla rakennettu Carshi-moskeija. Minareetti on selvinnyt pystyssä jo 600 vuotta.

Skanderbegin ratsastajapatsas Äiti Teresan bulevardin varrella. Taustalla Kosovon verohallinto.

Parissakymmenessä minuutissa olimmekin nyt saapuneet vanhaankaupunkiin. Etukäteen tilattu kyyti kustansi 15 euroa. Ja vaikka nyt oltiinkin maassa, joka ei kuulu Euroopan unioniin, eikä edes yksikään naapurimaista ole EU-maa, käytetään täällä silti euroja.

Majoituimme Hotel Primaan, josta on lyhyt kävelymatka kaikkiin Pristinan nähtävyyksiin, joista puolet olimme tosin jo nähneet matkalla hotellille! Prima on pikkuinen perheyritys, jossa taitaa olla kymmenen huonetta. Isäntä Driton ja muu henkilökunta on tavattoman ystävällistä. Ja niin on kyllä koko Kosovon kansakin. Se oli käynyt viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Driton kutsui meidät tervetuliaiskahville ollessamme lähdössä ruokapaikkaa etsimään. Missä muualla hotelli tarjoaa kahvit, teet ja paikallisen suolaisen rahkapullan hyvää hyvyyttään!

Lämpötila oli kohonnut hellelukemiin jo ennen puoltapäivää.

Juhlamekkokauppoja löytyy Äiti Teresan bulevardin pohjoispään tienoilta.

Pristina on noin 200 000 asukkaan kaupunki, jonka pääkatu kantaa nimeä Äiti Teresan bulevardi. Se on leveä kävelykatu, joka alkaa Kosovon parlamenttitalolta, jonka edustalla on maan entisen johtajan Ibrahim Rugovan patsas. Lähistöllä on myös albaanien kansallissankarin, 1400-luvulla vaikuttaneen Skanderbegin ratsastajapatsas. Kävellessämme pitkin bulevardia lämpömittarit näyttivät parhaimmillaan +26°C. Kuulemma täälläkin on ollut tavanomaista lämpimämpi kesä, eikä nyt marraskuussa enää kuuluisi olla näin lämmintä. Äiti Teresan bulevardin varsilla olikin nyt marraskuisena kesäpäivänä kovasti väkeä. Terassit pursusivat väkeä ja terassille mekin siirryimme.

Ravintolahinnat ovat naurettavan alhaiset jopa pääkaupungin pääkadulla. Kolmella eurolla saa jo pizzan ja muuten annokset pyörivät 2–5 euron hinnoissa. Oluen saa eurolla tai 1,5 eurolla. Euroopassa yhtä halpaa on vain Ukrainassa, sillä Valko-Venäjällä en ole käynyt.

Äiti Teresan bulevardi alkaa tästä etelän suunnasta tultaessa.

Äiti Teresan mukaan nimetty ja italialaisella rahalla rakennettu katolilainen katedraali ja sen 65-metrinen kellotorni. Kosovon korkein rakennus marraskuussa 2018.

Äiti Teresan bulevardi päättyy Jugoslavian aikana rakennetun Grand Hotelin paikkeilla. Hotelli oli aikoinaan Kosovon hienoin, mutta jämähtänyt kuulemma historian alkuhämäriin. Uudistustyöt ovat kuitenkin jo käynnissä. Kuten todettua, Busheilla on täällä omat katunsa. Äiti Teresan bulevardi jatkuukin etelään jatkettaessa Xhorxh Bushin katuna, George W. Bushin mukaan nimettynä.

Katedraalin lasimaalauksessa Äiti Teresa ja entinen paavi Johannes Paavali II. Katolilaisen kirkon pyhimyksiä kumpikin.

Yksityiskohta kirkonpenkistä.

Kävelimme Bushin kadun päässä olevaan upouuteen, vasta syksyllä 2017 käyttöön vihittyyn katolilaiseen Äiti Teresan katedraaliin. Maassa on pieni katolilainen vähemmistö, vaikka kosovolaiset pääosin ovatkin muslimeja. Olihan Kalkutan slummeissa elämänsä köyhiä auttanut Äiti Teresakin katolilainen ja albaani. Katedraalin kellotorni on vielä toistaiseksi Kosovon korkein rakennus, mutta korkeampi rakennus on kyllä rakenteilla. Kellotorniin pääsee ihastelemaan Pristinaa yläilmoista, mutta netistä löytyvien tietojen perusteella torni on auki vähän miten sattuu. Eikä paikalla nytkään ollut mitään opasteita, hinnastoja tai edes aukioloaikoja. Hissin vieressä päivystää mies, joka taitaa olla jonkinlainen vahtimestari. Hän kerää yhden euron pääsymaksun, jonka maksettuaan hissi nostaa turistin tornin huipulle. Kellotornista näin sitten loput Pristinan nähtävyyksistä eli kaupungin kauniin kirjastorakennuksen ja sen vieressä olevan hylätyn ortodoksikirkon. Kaupungin itäpuolella kohoavat vuoretkin näkyivät tornista hyvin.

Näkymä Äiti Tereran katedraalin kellotornista kohti pohjoista.

Kosovon kansalliskirjasto ja kesken jäänyt ortodoksikirkko samaisesta kellotornista nähtynä. Taustalla vuoristoa.

Tämän ortodoksikirkon rakennustyöt jäivät 1990-luvun lopulla kesken Kosovon sodan vuoksi.

Kellotornivierailun jälkeen siirryimme sitten Kosovon kansalliskirjastoa pällistelemään. Kirjasto on rakennettu Jugoslavian aikana 1980-luvulla, ja sitä usein kuvaillaan “maailman rumimmaksi kirjastoksi”, “maailman rumimmaksi rakennukseksi” tai vähintäänkin “Kosovon rumimmaksi rakennukseksi”. Mielestäni kirjasto on kaikkea muuta kuin ruma ja se kuitenkin sopii tänne Pristinaan loistavasti, koska ei kaupunki muutenkaan ole mikään kaupunkien jalokivi. Arkkitehtuurin takia tänne ei kannata matkustaa, mutta muuten kaupunki oli vakuuttanut. Täällä on tunnelmaa! Kirjastorakennuksen vieressä on kesken jäänyt ortodoksikirkko. Sitä ei koskaan rakennettu loppuun asti 1990-luvun lopun sodan vuoksi. Tuskin kirkko koskaan valmistuukaan, edustaahan ortodoksiusko albaanien suurinta vihollista, Serbiaa.

Uskonto taisi vaikuttaa myös illallispaikkoihin, jopa pääkadun varrella. Oluen saaminen kun tuntui olevan tiukassa, jos tahtoi myös ruokailla!