Pallontallaajat.net
Valikko

Azraqin kosteikolle halki itäisen Jordanian erämaan

1.1.2019

Jordanian matkaa suunniteltaessa Punaisenmeren rantalomakohde Akaba taisi jäädä ensimmäisenä pois listalta. Viikossa ei ehtisi kaikkialle. Wadi Rumin jätimme listalta seuraavana, vain hieman ennen reissuun lähtöä. Ajattelimme Wadi Rumin olevan hieman liian suosittu ja siten täynnä turisteja. Ja toisaalta ajattelimme näkevämme karunkauniita laaksoja ja kallioita muuallakin. Päätimme korvata Wadi Rumin suuntaamalla etelän sijasta koilliseen, Jordanian vähiten vierailtuun kolkkaan. Siellä sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Azraq, jossa on linna ja jordanialaisittain kuuluisa vesistönsuojelualue.

Vuoden ensimmäinen aamu valkeni kirkkaana. Kylmä kyllä oli jälleen, minkä vuoksi teki hyvää päästä aavikolle. Siellä olisi ainakin päiväsaikaan lämpimämpi. Azraqin majoitustarjonta vain sattuu oleman kovin suppea: tarjolla on ainoastaan kallis Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluliiton (RSCN) ylläpitämä Azraq Lodge ja toisaalta yhdessä Tripadvisorin keskustelussa mainittu vaatimaton hotelli “jossain päin Azraqia”. Alun perin ajatuksena oli etsiä tuo halpa majatalo, mutta kaksi kylmää yötä Danassa sai minut varaamaan yön Azraq Lodgesta hintaan 82 dinaaria (n. 101 euroa) sisältäen aamupalan. Tämä on helposti uusi ennätykseni majoituksen hintoja ajatellen! Azraq Lodge löytyi Booking.comista, toisin kuin se toinen.

Danan hotellin mukavat isännät hyvästelivät antamalla meille matkaan leipää. En olekaan mistään muusta hotellista saanut leipää lähtiessä. Pistäydyin Danan pikkuisessa kaupassa hakemassa vielä yhden vesipullon ennen autiomaahan siirtymistä. Kauppias toivotti lämpimästi tervetulleeksi oikein kädestä pitäen.

Danasta on 275 kilometrin ajo Azraqiin. Matkaan kuluisi kolmisen tuntia. Ensimmäinen osuus olisi 72 kilometrin siirtyminen Al-Jafrin kaupunkiin kohti kaakkoa, mistä edelleen reilun 200 kilometrin ajo perille Azraqiin. Jostain oudosta syystä Google Maps ei ehdota tätä reittiä lainkaan, jos alkupisteeksi laittaa Danan ja päätepisteeksi Azraqin. Se ehdottaa sen sijaan kiertämistä Ammanin kehätien kautta. Me halusimme nähdä autiomaata ja ainakin Lonely Planet kuvailee Al-Jafrista Azraqiin johtavaa valtatietä numero 5 sanalla “desolate”, autio.

Valtatie 5, al-Badian valtatie, on tyhjä. Kyltti hieman Al-Jafrista pohjoiseen kertoo etäisyydet Irakin ja Saudi-Arabian raja-asemille ja määränpäähämme Azraqin kaupunkiin.

Al-Badian valtatiellä jossain Al-Jafrin ja Azraqin puolivälissä ehkä.

Aluksi nousimme jälleen Danasta isolle tielle. Danan tienhaarassa oli tänä aamuna sotilaita istumassa panssaroidussa ajoneuvossaan. Me emme olleet uhkaavia, joten saimme jatkaa pysähtymättä. Hetkessä saavutimme valtatien 15, jota myös nimellä “Desert Highway” kutsutaan. Tällä tiellä piti ajaa muutaman sadan metrin matka, minkä jälkeen tehdä U-käännös ja ajaa hieman takaisin päin. Siten pääsimme kääntymään Al-Jafriin johtavalle pienemmälle tielle. Tie oli hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kameleita näkyi horisontissa, samoin lampaita siellä täällä. Vaikka olimme nyt selvästi siirtyneet autiomaahan, on täälläkin kai jotain järsittävää eläimille. Danassa läsnä olleet vuoret katosivat vähitellen taustapeilistä.

Sitten saavuimme Al-Jafriin. Ensimmäisenä vastassa oli suuri sotilastukikohta. Tiesululla ei ollut ketään, vaikka uskoinkin, että Al-Jafrissa jos jossain passimme nyt vihdoin haluttaisiin nähdä. Täällä ei käy turisteja, eikä heillä oikein ole mitään syytä edes ajaa kaupungin poikki. Kuka nyt Azraqiin yrittäisi tätä kautta. Ohitimme pölyisen Al-Jafrin, eikä kukaan pysäyttänyt. Käännyimme lopulta valtatie 5:lle, jota myös al-Badian valtatieksi nimitetään. Al-Jafrissa on viimeinen huoltoasema vähään aikaan, mutta meillä oli tankissa tavaraa riittämiin.

Näin suuret pinnanmuodot ovat harvassa al-Badian autiomaassa.

Al-Badian autiomaa on pienten mustien tuliperäisten kivien peittämää. Kasvillisuus on liki olematonta.

Jonkin matkaa Al-Jafrista kohti pohjoista ajettuamme, eteen tuli kyltti: Irakin rajalle olisi 430 kilometrin matka. Saudi-Arabiakaan ei olisi kaukana. Muuten tiellä ja sen molemmin puolin oli kovin vähän mitään muuta. Olimme nyt syvällä al-Badian autiomaassa, paikassa, jonka nimi tarkoittaa “paikkaa josta beduiinit ovat kotoisin” ja toisaalta myös “kuivaa paikkaa”. Maisema olikin kuivaa pääosin tasaista mustan vulkaanisen pikkukiven peittämää erämaata, jolla ei kasvanut mitään tai mikään. Veden täyttämät painanteet olivat hyvin harvassa ja yhtä harvassa oli kasvillisuus.

Tie sen sijaan on hyvässä kunnossa. Täällä voisi ajaa niin lujaa kuin vain autosta lähtee, eikä muusta liikenteestä ole haittaa. Laskimme, että ensimmäisten 150 kilometrin aikana vastaan tuli kymmenen autoa. Tie todellakin oli autio. Al-Jafrin ja Azraqin välillä tiessä on pari hidastetöyssyä ilman varoituskylttejä, joihin hajottaa autonsa, jos ajaa reilua satasta nopeusrajoitusten mukaan. Helposti tulee siis kymmenien kilometrien kävelymatka erämaan poikki!

Ehkä puolivälissä tietä, keskellä-ei-mitään, on huoltoasema ja poliisin tarkastuspiste. Emme tankanneet, eikä autommekaan ollut rikki (olin hoksannut hidasteet ajoissa). Kukaan ei myöskään pysäyttänyt meitä. Myös sivilisaation merkit ovat kovin vähissä, mutta puhelimessa on kyllä kenttää liki koko ajan. Apua saa siten soitettua helposti.

Jännittävintä tiellä, hieman ennen Azraqia, on se, että valtatie kulkee alle 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian rajasta. Tätä juhlistaaksemme pidimme evästauon tuossa paikassa. Maisemaltaan se oli kuin missä tahansa muualla tämän valtatien varrella, eikä näkyvyyttä tainnut olla ihan Saudi-Arabiaan saakka. Otin kuitenkin kuvankaappauksen sijainnista. Lähemmäksi tuota patavanhoillista kuningaskuntaa ei kovin helpolla pääse, saudit kun eivät vierailijoita maahansa halua. Lopulta saavutimme sen risteyksen, mistä tie haarautuu Saudi-Arabian rajalle. Siitä lähtien jo valmiiksi hyväkuntoinen tie parani entisestään. Kaistojakin tuli pian yksi lisää. Tällä varmaan halutaan näyttää rikkaalle naapurimaalle, että kyllä meilläkin on rahaa. Tai sitten tie oli jopa saudien rahoittama. Saudiarabialaisten autojen määrä kasvoi huomattavasti, mutta rauhallista oli silti edelleen. Oli vaikea kuvitella tänne niin paljon liikennettä, että kahta kaistaa oikeasti tarvittaisiin.

Vajaan 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian kuningaskunnasta al-Badian valtatie näyttää tältä. Eli samalta kuin vaikkapa 100 tai 150 kilometriä aiemmin.

Erämaa ei ole mitään ilman kameleita.

Tie on muuttunut kaksikaistaiseksi hieman ennen Azraqia. Tässä kohtaa tie haarautuu Saudi-Arabiaan. Me jatkoimme suoraan eli kohti Ammania ja toisaalta myös Syyriaa ja Irakia.

Olimme päättäneet vierailla Shaumarin luonnonsuojelualueella, joka on vähän ennen Azraqia etelästä saavuttaessa. Navigaattorista ei ollut mitään hyötyä Azraqin tuntumassa, sillä tiejärjestelyt ovat nykyisin tyystin erilaiset kuin vaikkapa Google Mapsissa. Eikä etelästä lähestyttäessä edes ollut mitään tienviittoja Shaumariin. Hieman ennen Azraqia teimme sitten U-käännöksen ja lähdimme takaisin tulosuuntaan. Pohjoisen suunnasta Shaumariin on opastekylttejä, joten löysimme paikan lopulta.

RSCN:n ylläpitämä Shaumarin luonnonsuojelualue on kooltaan vain 22 km², mutta se on tärkeä elinalue muun muassa vaarantuneille valkobeisoille ja lännenkaulustrapeille. Sen lisäksi siellä asustaa aasianvilliaaseja ja gaselleja. Emme oikein uskoneet paikan olevan avoinna, varsinkaan näin uudenvuodenpäivänä. Parkkipaikka olikin tyhjä, mutta yllättäen lipunmyyntitiskillä istui mies, joka kertoi paikan olevan avoinna. Tervetuloa vaan! Sisäänpääsymaksun mies kertoi olevan viisi dinaaria (n. 6,2 euroa) henkilöltä. Sillä pääsisi porttien sisäpuolelle piknik-alueelle kuten myös paikan opastuskeskukseen. Lipunmyynti on Jordaniassakin toisinaan aikamoinen show: täällä lipunmyyjä tahtoi nähdä passit, joista kopioitiin tiedot kirjoihin ja kansiin. Mies ei vain tahtonut löytää kansallisuutta passistani, eikä asian kerrottuani ollut kuullutkaan maasta nimeltä Finland:

– England? Holland?
– Finland.
– Missä päin tämä Finland on?
– Pohjois-Euroopassa, Ruotsin ja Venäjän välissä.
– Ah, Venäjä! Voinko kirjoittaa Venäjän kansallisuudeksi?
– No et.

Lopuksi minun piti vielä allekirjoittaa kuitti, joka toimi samalla pääsylippuna. Maksu onnistuu muuten myös luottokortilla. Kokeilimme. Näin olimme päässeet hyvin virallisesti Shaumarin luonnonsuojelualueelle. Ensimmäisenä kävelimme tietenkin massiiviseen opastuskeskukseen, minkä tiskillä istunut nuorimies taisi hieman pelätä ulkomaankielisiä vierailijoita ja pysytteli koko ajan kaukana, mutta kuitenkin näköetäisyydellä, meistä. Ettei vain joutuisi puhumaan englantia.

Valkobeisoja Shaumarin luonnonsuojelualueella.

Samoja elikoita.

Opastuskeskus kertoo kattavasti Shaumarin luonnonsuojelualueesta ja tämän seudun luonnosta ylipäänsä. Tärkein anti ovat kuitenkin aitojen sisäpuolella asustelevat Shaumarin eläinlajit. En ollut uskonut näkeväni valkobeisoja tällä matkalla, sillä Shaumarin safarikierroksetkin olisi pitänyt varata vähintään 48 tuntia ennen vierailua ja lisäksi olisi pitänyt olla kasassa vähintään kolmen hengen ryhmä. Meitä oli vain kaksi. Nyt nuo Qatar Airwaysin tunnuseläimet kuitenkin olivat yhtäkkiä suoraan edessäni, vaikkakaan eivät luonnossa. Näin myös hauskannäköisiä lännenkaulustrappeja. Noiden kurkilintujen englanninkielinen nimikin on oikein hauska: houbara bustard. Aasianvilliaaseja laidunsi viereisessä aitauksessa yhdessä paikallisen gasellilajin kanssa. Noita reem-gaselleja oli vaikea nähdä niiden pienen koon vuoksi, mutta opastuskeskuksen toisen kerroksen kahvilaan kavuttuamme näimme yhden gasellin kuopsuttelemassa maata.

Opastuskeskuksen kahvila ei ole ehkä milloinkaan ollut avoinna. Tämän vuoksi luonnonsuojelualueelle voi tulla omissa eväissä, joita on mukava sitten grillailla tätä aktiviteettia varten rakennetuilla grilleillä eukalyptuspuiden katveessa. Saapuessamme Shaumari oli ollut täysin tyhjä, mutta nyt opastuskeskuksen puistossa oli kuhinaa. Tänne nähtävästi tullaan viettämään aikaa kavereiden ja lasten kanssa. Azraqista tänne ajaa hujauksessa.

Olimme jo portista ulkona ja lähes autolla, kun lipunmyyjä juoksi peräämme. Hänen mielestään meidän kuului maksaa lisää, sillä hän oli “epähuomiossa” perinyt meiltä liian pienen sisäänpääsymaksun. Oikea sisäänpääsymaksu olisi kuulemma kahdeksan dinaaria (n. 9,9 euroa) henkilöltä! Me kieltäydyimme maksamasta ja kerroimme, ettei hänen virheensä ollut meidän virheemme. Jordaniassa muutenkin lipunmyyjät voivat keksiä lippujen hintoja mielensä mukaan, sillä hinnastoja en nähnyt missään. Paitsi ehkä Petrassa. Shaumarista jäi lopulta hieman hapan maku. Jo viiden dinaarin sisäänpääsymaksu on mielestäni hieman liikaa Jordaniassa, mutta kahdeksan dinaaria on täyttä ryöstöä. Jos myyjä olisi kertonut tuon summan heti kättelyssä, olisimme jättäneet paikan näkemättä.

Näkymä Azraqin kaupunkiin Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraq Lodgen oleskelutila henkii sotilaallista historiaansa.

Parissakymmenessä minuutissa saavutimme Azraqin kaupungin ja sen keskustassa sijaitsevan Azraq Lodgen. Paikka on 1940-luvulla rakennettu entinen brittien sotilassairaala, jonka RSCN on nyttemmin muuttanut 16 huoneen hotelliksi. Astuimme sisään suureen oleskelutilaan, jonka sohvat on päällystetty maastokuviolla. Seinillä roikkuu vanhoja valokuvia ja onpa perällä pieni museontapainenkin. Majatalossa ei tietenkään tiedetty varauksestani yhtään mitään, sillä olin tehnyt sen samana aamuna ja nyt kello oli vasta kaksi iltapäivällä. Tilaa kuitenkin olisi. Vierailijoita taisi olla kahdessa muussa huoneessa: itävaltalaisia ja belgialaisia pöydällä lojuneiden passikopioiden perusteella. Lopulta varaukseni löytyi ja saimme huoneemme.

Huone oli valtava, ja siellä tuntee olevansa entisessä sairaalassa. Sängyt ja kylpyhuone eivät toki ole 40-luvulta, mutta tuolit taisivat olla. Tai ainakin niistä oli tehty vanhannäköisiä ja epämukavia. Oltiinhan toki brittisairaalassa! Ilmastointi toimi (tai oikeammin tarvitsimme lämmitystä, joka sekin toimi) ja oma terassi löytyi. Terassilta avautuu hyvin stereotyyppinen näkymä: pari moskeijaa, matalia betonitaloja ja hiekkaerämaata silmän kantamattomiin. Tällaista on minun Lähi-itäni!’

Azraq Lodge (ja Kuolleenmeren Mujib Chalets) on niitä hotelleja, joista ei tarvitsisi välttämättä lähteä ulos ollenkaan. Mielellään vain nauttisi upeasta miljööstä ja katselisi auringonlaskua terassilta. Tietenkin kalleimman koskaan maksamani hotellin kuuluu ollakin luokseensavetävä!

Azraq Lodgen majoitusrakennus.

Azraqin rakennuskantaa.

Azraq Lodgen ollessa RSCN:n ylläpitämä, kuuluu majoitukseen aamupalan ohella myös ilmainen sisäänpääsy (muuten pääsymaksu on kahdeksan dinaaria) läheiselle RSCN:n luonnonsuojelualueelle, Azraqin kosteikolle. Se oli yksi syy, miksi olimme tulleet Azraqiin. Vastaanottovirkailija valmisti vapaaliput tuossa tuokiossa ja pian olimme jo ulkona kävelemässä kohti tuota outoa kosteikkoa. Ei täältä Jordanian itäosista, läheltä Saudi-Arabiaa uskoisi löytävänsä moista keidasta. Eikä se hyvin voikaan, sillä vuoteen 1993 mennessä kosteikon lähteet olivat käytännössä kuivaneet ja alue näin ollen tuhoutunut. Alun perin kosteikkoalue muodostui 250 000 vuotta sitten. Paikalla viihtyivät niin norsut, virtahevot, sarvikuonot, leijonat kuin geparditkin. Muuttolinnut tapasivat pysähtyä Azraqissa muuttomatkoillaan. Samoin ihmiset hyödynsivät vesistöä, mutta koska populaatio oli maltillinen, ei ihminen ehtinyt tuhota paikkaa vuosituhansien saatossa. Vasta 1960-luvulla Jordanian pääkaupunki Amman alkoi kasvaa ja tarvitsi vettä. Nopeasti, muutamassa vuosikymmenessä Azraqin kosteikko oli pumpattu kuiviin. Nykyisin pieni osa kosteikosta on saatu pelastettua ja työ jatkuu, vaikka alueella onkin edelleen laittomia pumppauksia.

Tässä lainehti vielä vähän aikaa sitten Ein el Soda -niminen lähde, joka pumpattiin tyhjäksi parissakymmenessä vuodessa. Viimeiset pisarat imettiin vuonna 1993.

Nykyisin Azraqin kosteikot on suojeltu ja niitä pyritään entistämään.

Tällaista näkyä ei odottaisi näkevänsä keskellä kuivaa al-Badian erämaata.

Täällä pääsisi osallistumaan pidemmälle opastetulle “safarille”, mutta sekin vaatisi vähintään kolmea osanottajaa. Siellä pääsisi paremmalla tuurilla näkemään paikallisen tšetšeenivähemmistön kosteikkoalueelle tuomia vesipuhveleita. Omin päin pääsimme kiertämään 1,5 kilometrin pituisen “marsh trailin”, jolla saa käsityksen tästä luonnonsuojelualueesta. On kuivahtanutta maisemaa, joka on kuulemma joskus ollut veden peitossa. Toisaalta paljon on myös vesialuetta, jossa on äärimmäisen hyvällä tuurilla onnistunut selviämään pikkuruinen kalalaji, tiikerikillinen (Aphanius sirhani). Se on kotoperäinen täällä Azraqin kosteikkoalueella eli sitä ei tavata missään muualla maailmassa. Luonnossa sen näkeminen on hankalaa, mutta kosteikon opastuskeskuksen akvaariossa näitä äärimmäisen uhanalaisia kaloja saattoi katsella. Marsh trail oli äkkiä kierretty, emmekä nähneet kuin vesipuhveleiden pusikoihin tekemiä polkuja.

Kotoperäinen tiikerikillinen elää Azraqin luonnonsuojelualueen vesistöissä.

Azraqin katunäkymää iltapäivällä.

Luonnonsuojelualue meni kiinni neljältä iltapäivällä. Sen jälkeen lähdimme kauppaan. Ajattelimme valmistaa piknikin omaan huoneeseemme, sillä illalliseen ei nyt todellakaan olisi enää varaa huoneen maksaessa sata euroa. Illallinen maksaa kuulemma 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Kaupassa saimme kuninkaallisen vastaanoton: kahvia tarjottiin ostostenteon lomassa ja johdatettiinpa välillä takahuoneeseenkin, jossa oli tuoreempia hedelmiä ja vihanneksia. Ainakaan ne eivät olleet seisseet auringonpaisteessa kadunvarressa koko päivää. Säilykemaissipurkki, makkarasäilyke, kurkku, tomaatteja, appelsiinejä, banaaneja, saudiarabialaista mangomehua, egyptiläinen sulatejuustopaketti ja luonnonjogurttia lähti mukaamme seitsemällä dinaarilla (n. 8,7 euroa). Kauppias antoi kaupan päälle myös kertakäyttölautaset aivan pyytämättämme. Tulimme satsista liiankin täyteen ja kaiken lisäksi säästimme pienen omaisuuden.

Azraqissakin ilta viilenee näin talvella nopeasti, eikä pihalla viihdy ilman paksumpaa vaatetusta. Onneksi hotellihuoneen lämmitys toimi moitteetta. Kahden kylmän yön jälkeen Azraq Lodge tuntui taivaalliselta.

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus