Trans-Aralin rautatiellä halki Kazakstanin loppumattomien arojen

22.-23.8.2017

Venäjän keisarikunnan ollessa vielä voimissaan, aivan 1900-luvun alussa valmistunut Trans-Aralin rautatie yhdistää nykyisen Venäjän alueella sijaitsevan Orenburgin ja nykyisen Uzbekistanin pääkaupungin Taškentin. Väliin jää pääasiassa Kazakstan ja sen silmänkantamattomiin jatkuvat tasaiset ja kuivat arot. Siis nähtävyys vailla vertaa, ajattelin. Lentämällä aron yli, esimerkiksi Aktausta tai Atyrausta vaikkapa Almatyyn, olisi säästänyt kolmisen päivää. Mutta matkailijalla ei saa olla liian kiire, minkä lisäksi lentäessä ei pääse näkemään sitä osaa Kazakstanista, jota suuri osa maasta itse asiassa taitaa olla.

Näkymiä junan yläpediltä pian Kandyagashista lähdön jälkeen.

Maisemassa ei paljon vihreää näy.

Näkymät muuttuvat entistä kuivemmiksi mitä etelämmäksi matka etenee.

Junamatkalle ei toki niin vain lähdetä. Ei ainakaan kesäaikaan. Liput on ehdottomasti varattava hyvissä ajoin, mieluiten viikkoja etukäteen. Kuten todettua, se onnistuu netissä suoraan Kazakstanin rautateiden sivuilta. Se onnistuu jopa Uzbekistanin rautateiden operoimaan junaan, kuten tapauksessamme. Juna, “Uzbekistan” nimeltään, olikin tulossa Moskovasta saakka ja matkalla Taškentiin. “Uzbekistan” oli lähtenyt Moskovasta jo sunnuntaina 20. elokuuta kello 22.40 paikallista aikaa, kolkutellut Venäjän rautateillä reilun vuorokauden verran ja sitten siirtynyt aamukahdeksan tienoissa (22. elokuuta) Kazakstanin puolelle. Me hyppäsimme kyytiin Kandyagashissa miltei aikataulussaan eli kello 11.40 paikallista aikaa.

Platzkart-vaunu “Uzbekistan”-junassa. Kuva otettu käytävän suuntaiselta yläpediltä.

Internetistä ostettu ja tulostettu e-lippu tuli vaihtaa Kandyagashin rautatieaseman lipunmyynnissä tähän, joka sitten luovutettiin junassa konduktöörille. Konduktööri piti lippua hallussaan koko matkan ajan ja määränpäässä sen olisi saanut halutessaan takaisin.

Meillä oli makuupaikat platzkart-vaunussa, eli kolmannessa luokassa. Muita paikkoja junaan ei ollut enää tarjolla, kun lippuja varasimme. Platzkart tarkoittaa avointa vaunua eli siellä ei ole mitään hyttejä. Koko vaunu on kuin yhtä suurta hyttiä! Käytävän toisella puolella on käytävän suuntaisesti ylä- ja alapeti, käytävän toisella puolella on sitten neljä petiä (ylä- ja alapeti ×2), mutta ne eivät ole käytävän suuntaisesti. Käytävä on ahdas, eikä siitä rinkan kanssa oikein helposti mentykään. Varsinkaan, kun juna on täynnä sosiaalisia uzbekkeja, jotka palaveeraavat keskenään milloin missäkin.

Löysimme paikkamme: toinen oli jopa tyhjä, kuten pitikin. Minun paikallani nukkui venäläinen mies, jonka tökin hereille. Mies oli tietenkin äreä, eikä olisi tahtonut siirtyä omalle paikalleen. Enkä minä tahtonut hänen paikalleen. Paikalle saapuneella uzbekkikonduktöörilla ei ollut muuta tehtävissä, kuin patistaa venäläinen pois paikaltani. En suostunut joustamaan tippaakaan. Mies oli venäläis-kazakstanilaisperheen pää; vaimo oli kazakki ja lapsia oli kolme kappaletta. (Perhe jäi pois lopulta pois keskellä yötä kello 2.14 Zhosalyssa lähellä Baikonurin avaruuskeskusta ja heidän tilalleen tuli uusia matkalaisia. Onneksi pidin pääni.)

Shalkarin kaupungin rautatieaseman tienoota.

Shalkarin jälkeen maisemassa näkyy hetken verran hiekkadyynejä.

Muuten junassa tuntui olevan lähinnä uzbekkeja matkallaan kotiin. Uzbekit ovat tummempia kuin kazakit, samoin ehkä hieman sosiaalisempia. Konduktöörimme Kolja oli vähän väliä kyselemässä mistä tulemme, mitä täällä teemme ja miksemme menisi suoraa päätä Uzbekistaniin. Se kun on kaikkein paras paikka maan päällä! Kuten usein julkisessa kulkuneuvossa kehitysmaissa, myös täällä meistä tuli siis “julkkiksia”. Suomen sijainti tuntui olevan tiedossa ja tietoutta lisättiin kyselemällä maan presidentistä ja vaikkapa rahayksiköstä.

Slaavit pitävät teestä ja ehkä Neuvostoliiton peruina myös kazakit ja uzbekit kittaavat sitä näemmä minkä ehtivät. Teetä olisikin ollut tarjolla ilmeisesti ihan ilmaiseksi. Samoin ruokatarjoilu pelasi ellei tahtonut ravintolavaunuun asti mennä: uzbekkikokki kulki pilahvivadit käsissään parinkymmenen minuutin välein ja kauppa kävi. Meillä oli omat eväät, joten emme perehtyneet hintatasoon. Siitäkään en ole varma, olisivatko Kazakstanin tenget edes kelvanneet junassa. Uzbekistanin rahayksikkö on som.

Suolajärvi jossain keskellä aroja.

Hevosia kauniissa maisemassa.

Kazakstanin puolella junamme pysähtyi kaikkiaan 17 kertaa, meidän mukana ollessamme muutaman kerran vähemmän. Aina pidemmällä pysähdyksellä junan vaunut täyttyivät kaupustelijoista. Esimerkiksi 20 minuutin paussin aikana Shalkarissa paikalliset mummot tungeksivat myymään villakäsitöitään. Ainakin villasukkia olisi ollut tarjolla. Mitä pidemmälle junamatka eteni, sitä enemmän oli myös kaupustelua: mitä ihmeellisempää (lue: tarpeettomampaa) tavaraa kaupusteltiin. Tavara oli selvästi heikkolaatuista roskaa Kiinasta, mutta sitä myytiin tietenkin saksalaisena laatuna. Ja kauppa kävi!

Itse lähinnä keskityin lukemiseen ja maiseman ihailuun, paljon muutakaan tekemistä ei Trans-Aralilla juuri keksi. Wifiä ei siis todellakaan ole, eikä aina edes verkkoa puhelimelle. Maisema oli kaunista, joskin harvinaisen yksitoikkoista, mutta sitähän suomalainen metsäkin on. Kazakstanilaisessa maisemassa näkyy kuivakkaa aroa niin kauas kuin silmä kantaa. Vihreää, kuten puita on hyvin harvassa. Lähinnä vain asutuksen, kuten kylien ja kaupunkien ympäristössä. Tosin sitä asutusta on vähän. Enemmän on hevoslaumoja ja etelämmäs mentäessä enemmän ja enemmän kameleita!

Toinen suolajärvi jossain päin Trans-Aralia.

Ruskea aromaisema.

Kandyagashin jälkeen pysähdyimme ensimmäisen kerran noin kahden tunnin matkanteon jälkeen pikkupaikkakunnalla nimeltä Zhem. Sen jälkeen juna pysähtyi kello 17.32 Shalkarissa, kello 20.25 Saksaulskajassa ja viimein puoli kymmenen aikoihin illalla Aralskissa! Harmittavasti oli jo pimeää, enkä nähnyt juuri mitään, mutta olihan elämys edes ajaa junalla Aralskin halki! Kaupunkihan tunnetaan siitä, että Araljärven ranta oli aikoinaan täällä. Nyt se on kaukana. Alun perin aioimme pysähtyä Aralskissa, mutta huonojen junayhteyksien vuoksi jätimme paikan väliin. Lisäksi kiinalaiset ovat ilmeisesti romuttaneet “kuuluisan laivojen hautausmaan” laivat, joten mitään nähtävääkään ei ole enää.

Yöllä juna pysähtyi Kazalinskissä, Tjuratamissa, Zhosalyssa, Kyzylordassa ja aamulla seitsemän maissa Shielissä. Yö meni mukavasti, ilmastointi pelasi ja aamulla saattoi herätä virkeänä. Maisema oli edelleen sama. Kahdeksalta Zhanakorganissa oli viimeinen pysähdys ennen omaa asemaamme Turkestania, jonne saavuimme hieman aikataulua edellä kello 9.40. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämmintä oli jo noin +30 ja tuuli oli melkoinen. Olimme keskellä tasaista puutonta aroa (ehkä aavikko olisi oikeampi termi Turkestanissa).

Perille Taškentiin junan piti saapua saman päivän aikana kello 16.50. Kaiken kaikkiaan matka-aika Moskovasta Taškentiin on 2 vuorokautta ja 16 tuntia! Laskeskelimme matkan aikana, että “Uzbekistan”-junan keskinopeus oli huimat 60 kilometriä tunnissa!

Rautateiden risteys nimeltä Kandyagash

22.8.2017

Junamme Atyrausta todella saapui minuutilleen aikataulussa Kandyagashin asemalle, kuten kanssamatkustajamme olivat kertoneet edellisiltana. Kello oli 3.46, mutta asemalla oli silti auki pari pikkukauppaa. Kandyagashissa kyydistä jäi varsin paljon väkeä ja samaten uutta hyppäsi kyytiin. Kaupunki onkin olemassa lähinnä vain rautatieasemansa vuoksi: paikkakunta on perustettu 1900-luvun alussa rautateiden risteyskohtaan. Pohjoisesta, Venäjän suunnalta, tulee Trans-Aralin rautatie, joka menee aina Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin saakka. Lännestä, Venäjältä Volgan suiston Astrahanista, Atyraun kautta kulkee rata kohti itää ja Kazakstanin pääkaupunkia Astanaa.

Kandyagashin asemarakennus on suuri ja yöaikaan sieltä löytää helposti penkin, johon torkahtaa hetkiseksi. Jatkoyhteyttä odottelemaan. Vartiointi pelaa ja lipunmyyntikin on avoinna vuorokauden ympäri. Kahdeksan aikoihin aamulla rautatieasemalle alkoi tulla enemmän säpinää, minkä vuoksi henkilökunta potki kaikki penkeillä silmiään kiinni pitävät ylös.

Jokaisessa vierailemassamme kazakkikaupungissa on tällainen. Jopa pienessä maalaiskaupungissa nimeltä Kandyagash. Kuva otettu auringonnousun aikaan. Taustalla kaupungin rautatieasema.

Rautatieaseman edessä on kaunis puisto.

Jatkoyhteytemme lähtisi vasta kello 11.40 (eli 12.40 Astanan aikaa), joten ehdimme pistäytyä Kandyagashin kaduillakin. Itse Kandyagashista ei juuri löytynyt kuvia tai muutakaan tietoa internetistä, joten kaikki tuli yllätyksenä. Tiedossa oli ainoastaan, että kaupungissa on vajaa 30 000 asukasta, ja että siellä on ollut fosfaattiteollisuutta. Rautatieaseman ympäristössä kohoaa muutamia neuvostoaikaisia kerrostaloja. Rautatieaseman edessä on myös pikkuinen viihtyisä puisto “vapaudenpatsaineen” ja kukkaistutuksineen. Näiden jälkeen, länteen päin, alkaa omakotitaloalue. Tontit on monesti aidattu, mutta ei kaupunki kaiken kaikkiaan hassummalta vaikuttanut. Kyllä täällä paremmin asustellaan kuin vaikkapa Romanian tai Ukrainan maaseudulla. Kaduilla näkyi enemmän karjaa kuin ihmisiä. Autojakin näkyi vain muutamia. Kandyagash vaikutti hyvin uneliaalta paikkakunnalta aamupäivällä kymmenen aikoihin.

Aiemmin vierailemiimme kaupunkeihin, Atyrauhun ja Aktauhun verrattuna, Kandyagash vaikutti vehreältä. Joskin kaupungin laidalla alkoi aro, jossa ei sitten kasvanutkaan muuta kuin heinää. Sekin oli kesän kuumuudessa ruskistunut.

Uneliaan Kandyagashin katunäkymää.

Kaupungin keskustassa on myös hiekkateitä.

Löysimme aikamme harhailtuamme jonkinlaisen pääkadun, jossa näytti olevan jopa julkista liikennettä! Todettakoon nyt myös, että Kandyagashin rautatieasemalta saa helposti taksin. Löysimme myös koulun, moskeijan ja kauppoja. Täälläkin kaupat ovat pieniä, joissa ostokset tehdään osoittelemalla haluamiaan tuotteita ja toistelemalla harašoo. Venäjän taitaminen olisi ihan hyödyllistä täälläkin. Myöhemmin selvisi, että ostamassamme vesipullossa oli hienoista muoviroskaa seassa. Made in Kazakstan. Edelliset, Atyrausta ostamamme, vesipullot sisälsivät täysin juomakelvotonta vettä. Luultavasti kraanavettä. Made in Russia.

Kandyagashin moskeija.

Rautatieasemalla on pari ravintolaa. Marssimme toiseen, missä paikallinen mummo innostui toden teolla saatuaan ulkomaalaisia ravintolaansa. Annoksia olisi saanut vaikka minkälaisia, mutta lopulta edessä oli annos perunoita ja lihaa. Perunat olivat vähän kylmiä, mutta sehän ei mitään haittaa. Tee, puolen litran appelsiinimehu ja ruoka-annos maksoivat vaivaiset 900 tengeä (noin 2,25 euroa). Maksoin 2 000 tengen setelillä ja sain liikaa takaisin. Vaatimalla vaadin saada maksaa edes sen 900 tengeä, mihin lopulta suostuttiin.

Lopulta Uzbekistanin rautateiden juna 006Ф, nimeltään “Uzbekistan”, Moskovasta Taškentiin saapui Kandyagashiin. Junan piti saapua 11.40 paikallista aikaa, mutta se tuli hieman puolen päivän jälkeen. Kuten todettua, Kazakstanin junat eivät milloinkaan myöhästele, mutta nyt kyseessä olikin uzbekistanilainen juna uzbekkihenkilökunnalla varustettuna! Junamatkasta lisää tässä.

Öljykaupunki Atyraussa voi kävellä Euroopasta Aasiaan ja takaisin

21.8.2017

Aktaun lentoasema on uusi, ainakin se näyttää siltä. Se myös toimii erinomaisesti: lähtöselvityksessä ei ollut jonoja, eikä jonottaa tarvinnut myöskään turvatarkastuksessa. Aktaun lentoasemalta oli aamukuuden tienoissa lähdössä useita lentoja, kuten Venäjän Šotsiin ja Kazakstanin Aktobeen. Me olimme lähdössä Atyrauhun.

SCAT Airlinesin lentomme DV 749 Aktausta Atyrauhun lähti hieman ennen auringonnousua kello 6.10. Lennon aikana saattoi ihastella alla levittäytynyttä Kaspianmerta, kunhan valon määrä ensin lisääntyi tarpeeksi.

SCAT Airlinesin lentokoneemme Aktaun lentoasemalla lähdössä kohti Atyrauta.

Atyrau sijaitsee Kaspianmeren pohjoisrannikon tuntumassa, Uraljoen suistossa. Matkaa rannikolle on muutamia kilometrejä. Kaupungin erikoisuus on se, että se sijaitsee itse asiassa 20 metriä merenpinnan alapuolella. Ja Kaspianmerihän on siis järvi, ei meri. Atyraun lentoasema, jonne laskeuduimme aikataulussa noin 50 minuutin lennon jälkeen, on niin ikään eksoottinen elämys: maailman matalimmalla sijaitseva kaupallinen lentoasema! Se sijaitsee kokonaiset 22 metriä merenpinnan alapuolella. Toinen eksoottinen piirre tällä pikkuruisella lentoasemalla oli se, että terminaaliin oli bussikuljetus. Kävelymatkaa olisi ollut noin 50 metriä, mutta bussilla siihen sai kulutettua 57 sekuntia. Mittasin ajan puhelimen sekuntikellolla ja sain oudoksuvia katseita kanssamatkustajina olleilta kazakeilta.

Maailman matalimmalla sijaitsevan kaupallisen lentoaseman maisemia lentokoneen ikkunasta kuvattuna.

Atyraun lentoasema.

Atyrau on öljykaupunki. Öljyä ja kaasua pumpataan jossain lähistöllä ja Atyraussa sitä sitten ainakin jalostetaan. Sen vuoksi kaupungissa asustaa ulkomaalaisiakin ja keskellä kaupunkia on luksushotelli. Taksin hintakin oli paljon Aktauta ja Astanaa kalliimpi, mutta pääsimme tuossa tuokiossa toisella puolella kaupunkia sijaitsevalle rautatieasemalle. Jätimme matkatavarat säilöön ja lähdimme kaupungille odottelemaan illalla alkavaa junamatkaamme.

Maisemaa Atyraun rautatieaseman liepeiltä. Mitenkään erityisen kaunis Atyrau ei ole.

Atyraun Aasian-puoleisia asuinalueita.

Matkalla kävellen Aasiasta Eurooppaan. Vasemmalla puolella siis Eurooppa.

Jo lentokoneen ikkunasta olin havainnut Atyraun olevan tyystin toisenlainen kaupunki kuin Astana tai Aktau. Atyraussa ei nimittäin ole kasvillisuutta! Kaupunki on kehittynyt keskelle karua aroa. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että Atyrau on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jotka sijaitsevat kahdessa maanosassa. Olimme laskeutuneet Euroopan puolelle, ajaneet taksilla Aasiassa sijaitsevalle rautatieasemalle ja nyt olimme matkalla jalkaisin takaisin kohti Eurooppaa. Rajana toimii Uraljoki, jonka yli pääsee keskustassakin siltoja pitkin. Ja varmaan uimallakin. En tiedä voiko Istanbulissa vaihtaa maanosaa kävellen, siis jotain Bosporinsalmen siltaa pitkin. Tuskin, mutta Atyraussa se on hyvinkin mahdollista.

Atyraun keskustaa taustalla. Joen vasemmalla rannalla on Aasia ja oikealla Eurooppa.

Ollaan saavuttu Aasiaan. Euroopan puoleisella rannalla on vastaava pömpeli kertomassa Euroopan alkamisesta.

Kävelimme siis takaisin Eurooppaan, seurailimme Uraljoen rantoja kohti ydinkeskustaa, näimme kalastajia ja lopulta olimme ylittämässä jokea takaisin Aasiaan. Pääkatu Abayta pitkin. Kadun varrella on sitten kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kävimme Burger Kingissä, se oli sitä mitä ihminen tarvitsee liian varhaisen heräämisen jälkeen. Lennolla ei oltu tarjoiltu muuta kuin karkkia ja mehua. Toki löysimme parikin itseään aamupalalla (ihan englanniksikin) mainostavaa ravintolaa. Oikeasti aamupalaa ei ollut tarjolla. Burger Kingin jälkeen kävelimme kohti itää ja löysimme Makhambet Ötemisulyn draamateatterin suihkulähteineen. Kadulta voi löytää myös postitoimiston, mutta ei postikortteja.

Vasemmalla Makhambet Ötemisulyn draamateatteri.

Atyraun pääkatua Abayta Aasiasta kohti Eurooppaa. Kuva otettu Makhambet Ötemisulyn draamateatterin edustalta.

Lähellä Uraljokea, ihan ydinkeskustassa sijaitsee Atyraun alueen historiaa esittelevä museo. Museon ovella hinnaksi kerrottiin 200 tengeä (noin 0,50 euroa), mutta kun menimme lipunmyyntiluukulle ehkä liian huonolla venäjällä ostamaan lippuja, olikin hinta eri. Museolla oli eri hinta “kaukaa ulkomailta” tuleville vieraille: 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Naapurimaiden väelle oli niin ikään oma hintansa. Museossa ei saa valokuvata, mutta muuten se on oikein positiivinen yllätys. Historiassa liikkeelle lähdetään dinosaurusten ajasta ja kuljetaan halki neuvostoaikojen, jolloin kaupunki tunnettiin nimellä Gurjev. Lopulta päädytään esittelemään Atyraun nykyistä talouselämää, jossa öljynjalostuksella on suurin rooli. Mukavin lisä näissä Kazakstanin alueita esittelevissä museoissa on aina maan isää, ikuista presidenttiä, Nursultan Nazarbajevia esittelevä huone. Sitäkään ei siis valitettavasti saanut kuvata.

Museovisiitin jälkeen pistäydyimme Atyraun uimarannalle, joka ei sijaitse Kaspianmeren rannalla, vaan keskellä kaupunkia Uraljoen Aasian-puoleisella rannalla. Ranta on kovettunutta mutaa, mutta siitä huolimatta rannalla oli uimareita. Jopa pukukopit ja rantaravintola löytyvät. Emme käyneet uimassa, koska olimme odottelemassa junaa.

Atyrau on Атырау kyrillisillä kirjaimilla.

Isatayn ja Makhambetin aukion kukkaistutuksia.

Imangalin moskeija.

Junamatkaa varten tarvitaan eväitä, mutta supermarketin löytyminen ei ole kovin helppoa Atyraun keskustassa. Päätimme lähteä katsastamaan Euroopan puolella olevan ostoskeskuksen. Siispä jälleen Uraljoen yli. Isatayn ja Makhambetin aukiolla oli kauniita kukkaistutuksia ja vuonna 2000 avattu Imangalin moskeija. Kazakstan kun sattuu olemaan isoksi osaksi muslimimaa. Pian moskeijan jälkeen eteen tulee Atyraun ostoskeskus, joka oli kuin tuulahdus jostain kaukaa menneisyydestä, muttei kuitenkaan basaariajoilta, vaikka käytävät suhteellisen kapeat ovatkin. Myytävä tavara taisi olla kiinalaista. Kauppakeskuksessa piti olla Ideal-supermarket, mutta se oli suljettu hiljattain. Wifiä ei ollut, mutta sentään yhdet liukuportaat!

Atyraulaisessa kauppakeskuksessakin on liukuportaat, joista vasemmanpuoleiset ovat poissa käytöstä. Kauppakeskuksen arkkitehtuuri on hämmentävää, sillä tämäkin käytävä päättyy ei-mihinkään.

Jatkoimme eteenpäin, syvemmälle Eurooppaan! Sitten löytyi toinen kauppakeskus, joka jo hieman enemmän muistutti länsimaisia vastineitaan. Sieltä löytyi sitten jo supermarkettikin. Ostimme kassit täyteen ruokaa ja lähdimme metsästämään taksia takaisin juna-asemalle. Atyraussakin saa olla onnekas, mikäli haluaa löytää virallisen taksin. Lentoasemalla ja rautatieasemalla se ei ole ongelma. Ostoskeskuksen edessä päivysti nuorukainen farmariladan avaimet käsissään. Päätimme hypätä kyytiin. Mies oli kovin innostunut saadessaan turisteja Euroopasta kyytiinsä, vaikkei hän rautatieaseman sijaintia tiennytkään. Mitäpä sitä nyt sellaisen sijaintia paikallisten asukkaiden kannattaisikaan tietää. Varsinkaan jos omistaa Ladan. Annoimme kuskille ajo-ohjeita ja pääsimme perille.

Meillä oli junalippu Kandyagashiin ja sieltä edelleen eteläiseen Kazakstanin Turkestaniin. Kazakstanin junalippuja kehotetaan varailemaan hyvissä ajoin, mikä todellakin pitää ainakin kesällä paikkansa. Varasimme lippuja 6. elokuuta, jolloin suora juna Atyrausta Turkestaniin oli jo loppuunmyyty. Myös Kandyagashin junaan oli vain hyvin vähän paikkoja enää jäljellä. Liput saa varattua ja maksettua kätevästi suoraan Kazakstanin rautateiden, Kazakhstan Temir Zholyn sivuilta. Jopa paikat saa itse varattua. Hintaa kakkosluokan makuuvaunupaikkalipullamme oli 4 251 tengeä (noin 10,6 euroa). Toinen muistettava seikka on se, että joihinkin juniin pitää netistä ostettu ja tulostettu lippu vaihtaa rautatieaseman lipunmyynnissä toisenlaiseksi. Ihan veloituksetta. Kandyagashiin menevä junamme oli niin uudenaikainen, että sinne sai lipunmyyjän mukaan marssia ihan itseprintattu lippu kourassa. Kolmanneksi vielä on muistettava, että Kazakstanin junat kulkevat pääkaupungin Astanan ajassa. Länsi-Kazakstan, kuten juuri Atyrau ja Kandyagash ovat eri ajassa: kello on Astanaa jäljessä tunnin. Lipussamme siis luki junan lähtöajaksi kello 22.07, mutta lähdimme matkaan 21.07 paikallista aikaa.

Atyraun rautatieasema.

Junamme Atyrausta Kandyagashiin. Junan pääteasema oli pääkaupunki Astana.

Juna oli uusi ja upea, paljon parempi kuin Suomen junat. Konduktöörit olivat uteliaita ja tavattoman uteliaita, samoin kanssamatkustajamme. Samaan hyttiin sattui Atyrausta kotoisin oleva nuorukainen, joka osasi hyvin jopa englantia. Levitimme sängyt ja painuimme pian yöpuulle, sillä olisimme perillä Kandyagashissa kello 4.46 (eli 3.46 paikallista aikaa). Kazakstanin junat ovat kuulemma aika aikataulussa ja niin saavuimme Kandyagashiinkin minuutilleen aikataulussa.

Taksilla Koškar-Atan kuvaukselliselle hautausmaalle

20.8.2017

Kazakstanissa kulkiessa näkee siellä täällä kauniita hautausmaita, nekropoleja. Erityisesti maan lounaiskolkka Mangistaun alue on tunnettu niistä. Niihin tutustuminen vaatii valitettavan usein omaa kulkuneuvoa, sillä hautausmaat ovat monesti jumalan selän takana. Aktausta on helposti saavutettavissa kuitenkin yksi, Koškar-Atan hautausmaa. Se sijaitsee Akshukyrin pikkukaupungissa noin 15 kilometrin päässä Aktausta pohjoiseen. Teoriassa sinne pääsee Fort-Ševtšenkon suuntaan menevillä pikkubusseilla.

Koškar-Atan hautausmaa.

Helpompi tapa on matkustaa taksilla, joskin oikeita takseja ei Aktausta oikein helposti löydä. Taksit eivät esimerkiksi ole mitenkään merkittyjä. Toki jokainen auto on potentiaalinen taksi, mutta tällaiset autot eivät yleensä kovin mielellään lähde ajelemaan pitkiä matkoja johonkin naapurikaupungin hautausmaille. Kuitenkin Aktaussa ja Kazakstanissa ylipäänsäkin toimii Taxi Star -niminen taksiyritys, jolla on jopa oma englanniksikin toimiva älypuhelinsovelluksensa. Sitä varten on oltava puhelinnumero jostain itäblokin alueelta, kuten Virosta, Donetskin kansantasavallasta (kyllä vain!) tai sitten ihan Kazakstanista, kuten meillä. Sovellus näytti kyllä saatavilla olevien taksien lukumäärän ja jopa sijainnin, mutta eipä sillä mitään taksia varatuksi saanut. Oli vähän liian hyvä ollakseen totta. Majapaikkamme, B&B Aktaun, henkilökunnasta ei ollut koskaan mitään apua, joten marssimme kaupungin keskustassa kohoavan Hotel Aktaun aulaan ja pyysimme tilaamaan taksin. Taksi tuli noin 20 minuutin odottelun jälkeen ja hinnaksi menopaluulle Koškar-Ataan sovimme 4 000 tengeä (noin kymmenen euroa).

Kazakstanissa on hyvät tiet. Tässä matkalla Aktausta kohti Koškar-Atan hautausmaata.

Siellä kaukana häämöttää Koškar-Atan suolajärvi, paikallinen Tšernobyl.

Taksi lähti kiidättämään meitä kohti hautuumaata. Matkalla saimme ihailla ikkunasta Koškar-Ata-nimistä suolajärveä. Se sijaitsee Aktaun ja lähitienoon tavoin reilusti merenpinnan alapuolella. Järvellä on mielenkiintoinen tausta, sillä neuvostoaikana Aktaun ympäristöstä louhittiin uraania, mistä syntynyttä kaivuujätettä ja uraania siinä sivussa dumpattiin tähän järveen. Kaikkiaan järveen on dumpattu 356 tonnia jätettä, josta radioaktiivista uraania on 105 tonnia. Nykyisin Koškar-Atan järveen joudutaan pumppaamaan vettä kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevasta Kaspianmerestä, etteivät vaaralliset kemikaalit ynnä muu jäte vain karkaisi esimerkiksi tuulen mukana Kaspianmerelle tai vaikkapa Aktaun kaupunkiin. Järveä ei siis kovin läheltä parane tarkastella, eikä se taida ihan luvallistakaan olla. Aita kun näytti kiertävän ympärillä. Lähteet: [1]

Yksityiskohtia hautausmaalta.

Neuvostosymbolein koristeltu hauta.

Vähän erilainen hauta kuin edellinen.

Itse nekropoli sijaitsee ihan Akshukyrin pikkukaupungin kyljessä, päätien toisella puolella. Valtavalla alueella on toinen toistaan upeampia hautamuistomerkkejä, jopa ihan kunnon mausoleumeja. Toki sitten löytyy toinen toistaan hutiloidummin väsättyjä tiilikasoja, joihin joku muslimivainaja on sitten joutunut. Koškar-Ata on tosiaan muslimihautausmaa, minkä vuoksi naisten lienee suotavaa peittää päänsä. Ettei kukaan suutu. Onneksi Kazakstan on kuitenkin hyvin vapaamieliseltä vaikuttava maa, eikä missään näe esimerkiksi julkisia rukoiluhetkiä. Ehkä neuvostokausi on tehnyt tehtävänsä.

Hautausmaalla voisi harhailla tuntikausia kuvaten näitä hienoja hautamuistomerkkejä, mutta me sovimme taksikuskin kanssa viipyvämme vain puolisen tuntia. Ehkä se oli tässä kuumuudessa ihan tarpeeksi. Jos paikalle eksyy omalla autolla, pääsee hautausmaata näköjään tutkimaan myös auton ratista. Hautausmaalla mutkittelevalla “pääväylällä” oli enemmän liikennettä kuin Aktausta tulevalla valtatiellä.

Osa haudoista oli jo sortunut.

Hautojen välissä risteilee polkuja.

Etualan heinikossa muun muassa 1800-luvun hautoja.

Päästyämme takaisin Aktauhun, sovimme kuljettajan heittävän meidät seuraavana aamuna neljän aikoihin lentoasemalle. Lentäisimme Kaspianmeren pohjoisosiin Atyraun kaupunkiin.

Kaspianmeren rantalomakohde Aktau

18.-19.8.2017

Aktaun sijainti Kaspianmeren rannalla kaukana kaikesta muusta sivilisaatiosta on varsin erikoinen. Karun autiomaan ympäröimästä kaupungista on valtavan pitkä matka kaikkialle, mutta silti Aktauhun on asettunut Turun verran väkeä (noin 180 000). Erikoinen sijainti selittyy sillä, että ympäristöstä löydettiin 1960-luvun tienoilla öljyä ja uraania. Neuvostoliitto perusti paikalle kaupungin (ja ydinvoimalan), joka vuoteen 1991 saakka tunnettiin nimellä Ševtšenko, ukrainalaisen runoilijan mukaan. Nyttemmin uraanibisnes ja ydinvoimala on ajettu alas, mutta onneksi öljy ja kaasu vielä elättävät Aktauta.

Aktaun rantapromenadin varrella on kauniita rakennuksia.

Jokaisesta kazakstanilaisesta kaupungista löytyy vastaava.

Öljyraha näkyi hyvin jo Aktaun lentoasemalla, missä odotti uutuuttaan kiiltelevä terminaali. Lentoasemalta ei ilmeisesti ole bussiyhteyttä Aktauhun, joka sijaitsee reilut 20 kilometriä etelään lentoasemalta. Taksilla matkaan ei kulu kauaakaan, sillä kazakit ajavat vauhdikkaasti. Hinnaksi sovimme 3 000 tengeä (noin 7,5 euroa). Matkalla kaupunkiin voi hyvin havaita, että on saavuttu keskelle aavikkoa. Tosin hevosia täälläkin kuljeskelee vapaina, kuten kaikkialla Kazakstanissa. Ilmeisesti elikot sitten jotain syötävää löytävät. Aavikolle enemmän sopivat kuitenkin kamelit, joita myös näkyi matkalla keskustaan.

Olimme varanneet majoituksen kolmeksi yöksi B&B Aktau -nimisestä majatalosta. Se sijaitsee melko lähellä keskustaa, kolmannella “mikrovyöhykkeellä” (kaz. 3 шағынаудан). Aktau on jaettu mikrovyöhykkeisiin, eikä varsinaisia tien nimiä ole paria pääkatua lukuun ottamatta. Taksi löysi hyvin perille mikrovyöhykkeen numeron ja talon numeron perusteella. Itse majatalo sijaitsee joskus 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa, sen pohjakerroksessa. Vastaanottoa ei ole ja meidät vastaanottaneen rouvan englannin taito rajoittui kolmeen sanaan. Saimme 40 eurolla suuren huoneen, missä oli valtava sänky, televisio, jääkaappi, mikroaaltouuni ja vieläpä ilmastointikin. Jokainen kapine oli kaiken lisäksi toimiva! Kuitenkin vessa-kylpyhuoneen ovessa oli reikä ja kaakeleita puuttui reippaasti, mutta eihän niitä tarvitsekaan suihkussa käymiseen. Nimestään huolimatta B&B Aktau ei todellakaan tarjoa aamupalaa. Emmekä sitä odottaneetkaan seuraavana aamuna.

Kaspianmeren rivieraa Aktaun keskustan eteläpuolella. Keskusta näkyy taustalla.

Aktaun vanhimman osan, ensimmäisen mikrovyöhykkeen taloja.

Majapaikka sijaitsee 800 metrin päässä Kaspianmeren rannalta. Matkalla sinne kuljetaan Aktaun vanhimman osan, ensimmäisen mikrovyöhykkeen poikki. Mitään hienoa vanhaakaupunkia on turha odottaa, vaan talot ovat vahvan neuvostohenkisiä. Sellaisia mitä 1960-luvulla on rakennettu.

Aamu oli pilvinen, mitä en odottanut säätietoja etukäteen katsellessani. Aktauhun kun luvattiin pelkkää auringonpaistetta ja yli +35 asteen lämpötiloja. Ehkä pilvisyys oli vain hyvä asia, sillä pilviverhon vihdoin väistyessä iltapäivällä, meinasi varjossakin sulaa. Vettä kuluu litratolkulla.

Kuljimme merenrantaa (vaikka Kaspianmeri on järvi…) pitkin, mutta vaikka Aktau onkin suunniteltu neuvostoeliitin lomakohteeksi, ei täältä löydy mitään maailmanluokan rantoja. Pääosin rantaviiva on kalliota tai sitten pikkukiveä (ja lasinsiruja ja muuta roskaa), mutta vähän hiekkaakin kyllä löytyy sieltä täältä. Merenpohja on kaikkea edellä mainittua, mutta uimaan pääsee hyvin. Ja rannalla oli “vaikeista” olosuhteista huolimatta paljon väkeä, muttei todellakaan länsimaalaisia. Aktaun turistit ovat kazakkeja ja venäläisiä sekä varmasti esimerkiksi Kaukasukselta tulevia. Onhan Aktauhun suoria lentoja esimerkiksi Georgiasta ja Azerbaidžanista.

Ak Bota -niminen puisto Aktaun keskustassa. Taustalla kohoaa maailmanpyörä, johon emme onnistuneet ostamaan lippua yrityksestä huolimatta.

Päivän Asu.

Neljännen mikrovyöhykkeen rakennuskantaa.

Lähestyimme keskustaa rantaa pitkin idästä päin. Rantaa ei pysty seuraamaan ohi keskustan, sillä etelään työntyvä pikkuinen niemi eli neljäs mikrovyöhyke katkaisee reitin. Niemi on hieman korkeampi ja sitä reunustavat vähän paremman väen asumukset. Sisäosissa on rumia neuvostokerrostaloja. Lähdimme kiertämään niemeä ja päädyimme Ak Bota -nimiseen puistoon, jonka kasvillisuus ei ehkä sovellu näihin aavikko-olosuhteisiin kovin hyvin. Ainakin aurinko oli tehnyt selvää useasta koivusta. Palmuja tänne pitäisi istuttaa! Ak Botassa on huvipuisto, mikä löytyy jokaisen kazakstanilaiskaupungin jostain keskeisestä puistosta. Maailmanpyörät ja hattarakojut löytyvät.

Kuljimme neljännen mikrovyöhykkeen kautta takaisin rannalle. Löysimme muutaman tasokkaamman hotellin, minkä lisäksi täällä on muita turistihoukutuksia, kuten lisää huvipuistolaitteita ja ravintoloita. Vaikka Aktau houkutteleekin turisteja, niin ei täältä matkamuistomyymälöitä kuitenkaan voi löytää. Missään ei myydä pyyhkeitä, postikortteja, magneetteja ja uimapatjoja. Kazakstanilais-venäläinen rantalomailu on hieman erilaista kuin Fuengirolassa ja Rodoksella.

Kaspianmeren rantaan on noussut korkeita rakennuksia, jotka eivät enää muistuta Neuvostoliitosta.

Näkymä järvelle rantapromenadilta.

Ravintolaan astellessamme, emme odottaneet saavamme lukea englanninkielistä ruokalistaa, mutta sellainen kaivettiin jostain. Hintataso aktaulaisessa rantaravintolassa on suomalaisesta näkökulmasta toki halpa: kahden hengen lasku juomineen ja alkupaloineen oli noin 15 euroa. Muuten syöminen Kazakstanissa on kalliimpaa kuin esimerkiksi Ukrainassa. Toki Kazakstan on Ukrainaa kehittyneempi valtiokin.

Ruoan jälkeen jatkoimme matkaa kohti länttä. Rannalla on leveä kävelybulevardi, jolta voi illan tullen vuokrata polkuautoja ja ties mitä. Pääosin kuitenkin kai lapsille. Ranta alkoi olla nähty, kävimme Citymarketissa (ei sama kuin Suomessa) ja lähdimme tutkimaan keskustan katuja. Entisessä neuvostokaupungissa tulee tietenkin olla jalustalle nostettu hävittäjämuistomerkki. Aktaussa paalun nokkaan on nostettu neuvostoliittolainen MiG-21. Oikein hieno muistomerkki. Hävittäjältä alkaa puisto, joka päättyy toisen maailmansodan muistomerkkiin. Siellä palaa se perinteinen ikuinen tuli.

MiG-21.

Toisen maailmansodan muistomerkki.

Ikuiselta tulelta sekä pohjoiseen että etelään kulkee Aktaun pääkatu, Kazakhstan Respublikasy Prezidentininy dangyly eli entinen Lenina! Kadulta voi löytää Burger Kingin, pankkeja, rahanvaihtokojun, rantaravintoloita halvempia ruokapaikkoja ja vaikkapa Mangistaun alueen museon. Se oli valitettavasti suljettu, kun sinne asti ehdimme.

Joissain muissa kazakkikaupungeissa kaduilla on kaupustelijoita riittämiin, mutta Aktaussa heitä ei juuri näe. Ehkä on liian kuuma. Ostimme vanhalta mummolta kuitenkin viinirypäleitä, jotka olivat melkein Suomen hinnoissa. Muutenkin hedelmien hinnat tuntuivat olevan Aktaussa pilvissä: vesimeloni maksoi 70 tengeä (noin 0,18 euroa). Almatyssä meloni kustansi ainoastaan 40 tengeä (noin 0,1 euroa).

Aktaun pääkatu.

Kävimme vielä päivän päätteeksi kaupassa ensimmäisellä mikrovyöhykkeellä. Vaikka kazakit olivat jo tässä vaiheessa osoittautuneet ystävälliseksi kansaksi, meni ystävällisyys vielä uusiin sfääreihin, kun kaupassa asioimassa ollut paikallinen mies, Talmas, tahtoi maksaa ostoksemme ja vaati lisätä sinne vielä muutakin. Niinpä yhtäkkiä meillä oli uzbekistanilaisia maidosta valmistettuja “karkkeja”. Kuulemma hyviä zakuska-paloja esimerkiksi oluen kanssa.

SCAT Airlinesin siivin Astanasta Aktauhun

18.8.2017

Kazakstan ei ole pelkkä kulissimainen ja hengetön Astana, eikä sen näkemällä ole nähnyt mitään. On matkattava muuallekin. Emme olleet aiemmin nähneet Kaspianmerta ja se oli yksi syy lentää kaupunkiin nimeltä Aktau. Juurikin sen Kaspianmeren rannalle.

SCAT Airlinesillä Aktauhun!

Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kotimaanterminaali.

Maailman yhdeksänneksi suurimmassa maassa lentäminen on miltei pakollista, ellei sitten halua istua päivätolkulla junissa. Kazakstanissa on useita lentoyhtiöitä, jotka lentävät järkihintaan maan sisäisiä lentoja. Ja ne lennot ainakin osaksi näkyvät ihan meikäläisissä lentohakukoneissakin, kuten Momondossa. Välille Astana–Aktau kazakstanilainen SCAT Airlines vaikutti parhaalta (eli halvimmalta) vaihtoehdolta. Momondo ohjasi varaamaan liput venäläisen Ozon Travelin sivuilta, jotka ovat ainoastaan venäjäksi eli kyrillisillä kirjaimilla. Google-kääntäjää apuna käyttäen saimme liput varattua. Varasimme samalle lipulle vielä lennon kolmen päivän päähän Aktausta Kaspianmeren pohjoisrannalle Atyrauhun. Hinnaksi yhdelle hengelle näille kahdelle lennolle tuli maltilliset 4 824 Venäjän ruplaa (noin 81 euroa).

Kotimaanterminaali sisältäpäin.

Iltapäivän Astanassa haahuiltuamme, otimme bussin numero 10 lentoasemalle. Bussimatka keskustasta kestää noin 20 minuuttia ja maksaa sen 90 tengeä (noin 0,2 euroa). Astanan lentoasema on nimetty maan Ensimmäisen Presidentin ja Kansakunnan Johtajan, Nursultan Nazarbajevin mukaan. Länsimaisesta näkökulmasta tämä on tietenkin vähän erikoista, sillä herra Nazarbajev on edelleen vallassa. Lentoasemalla on kaksi terminaalia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa sisäkautta. Ykkönen on ulkomaanterminaali, kakkosesta eli vanhemmasta terminaalista lähtevät kotimaanlennot. Terminaaliin sisään mennessä on turvatarkastus, eivätkä nämä tarkastajat juurikaan osaa englantia. Rinkassani olleeseen puukkoon tarkastajat puuttuivat ja yrittivät ilmeisesti kertoa sen olevan kielletty, mutta enhän minä rinkkaa käsimatkatavaraksi ajatellut ottaakaan! Sain onneksi pitää puukkoni. Lähtöselvityksessä osattiin jo vähän enemmän kieliä, kunhan tiskille ensin päästiin. Etuilu on tapana tässäkin maassa ja ainakin lapset ja korkea ikä ovat hyväksyttyjä syitä kiilata jostain takaa koko jonon keulille.

Vesikannu lentoaseman vessassa kertoo, että on saavuttu länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.

Astanan lentoaseman kauppa toivottaa tervetulleeksi verovapaille ostoksille.

Porttimme!

Kazakstanin lentoasemat ovat joka tapauksessa erittäin hyvin toimivia. Ne ovat selkeitä ja turvatarkastus on maailman nopein, sillä tarkastajia on paljon, eikä jonoja synny. Vesipullonkin saa viedä läpi, jopa sen 1,5-litraisen.

Itse lento DV 741 lähti suunnilleen ajallaan kello 18.50 ja oli siis SCAT Airlinesin operoima. Lentoyhtiö oli joulukuuhun 2016 Euroopan unionin mustalla listalla, kuten lähes kaikki kazakkiyhtiöt. Ja olihan koneella toki silmämääräisesti ikääkin. Muuten SCAT Airlines on kuin mikä tahansa täyden palvelun lentoyhtiö: ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Lisäksi heti nousun jälkeen ja vähän ennen laskua tarjoillaan karkkia. Turvademo ennen nousua kesti todella kauan, sillä se tehtiin erikseen kolmella kielellä: kazakiksi, venäjäksi ja englanniksi. Myös osa kuulutuksista tuli englanniksi. Tosin sellaisella englannilla, jota ei voi ymmärtää. Mutta eihän sitä lennoilla nyt mitään yleensäkään tarvitse ymmärtää.

Lentokoneen matkustamo.

Lennolla Aktauhun tarjoiltu ateria.

Astanan liepeillä on kaunis kosteikko.

Lentoaika Aktauhun oli 2 tuntia ja 20 minuuttia, mikä kertoo jotain maan koosta. Pääosin taivas oli pilvetön eli näkyvyyttä oli maahan asti. Lentokoneen ikkunasta selvisi hyvin, että Kazakstan on isoksi osaksi pelkkää karua ja tasaista aroa. Siellä täällä aron katkaisi satunnainen joki tai kanjoni. Kaspianmeren lähestyessä aro muuttui silkaksi aavikoksi. Nyt näkyi sitten suolajärviäkin. Muutenhan Aktaun sijainti meren ja aavikon välissä ei ole mikään luonnollisin sijainti suurkaupungille, mutta kaupunki täällä nyt kuitenkin on neuvostoaikojen peruina.

Vähän ennen laskeutumista Aktaun lentoasemalle. Taustalla suolajärvi.

Lentokoneemme perillä Aktaussa.

Aktau on tunnin jäljessä pääkaupunkia Astanaa, eli perillä oltiin kello kahdeksan jälkeen illalla, jolloin aurinkokin oli juuri laskenut. Aktaun lentoaseman terminaali on uusi ja toimiva: laukut sai nopeasti. Myös taksin saa nopeasti. Toisin kuin Astanan lentoasemalla, täällä ei ollut ainuttakaan virallisen taksin näköistä autoa. Perille Aktaun majapaikkaan kuitenkin pääsimme ja matkalla ensimmäiset kamelit havaitsimme.

Ensikosketus futuristiseen Astanaan

17.-18.8.2017

Kazakstan on viime vuosina pyrkinyt helpottamaan matkailijoiden maahanpääsyä. Tämän vuoden alusta Suomen kansalainen saa olla maassa ilman viisumia 30 päivän ajan, mikä tietysti oli yksi syy siihen, että päädyimme matkustamaan juuri Kazakstaniin. Myös Kazakstanin tämän vuoden aikana järjestämät suuret tapahtumat, kuten maailmannäyttely, Expo 2017, ovat hyvä syy ajoittaa matka juuri tähän vuoteen; ainakin saanee olla rauhassa korruptoituneilta viranomaisilta!

Wizzairin siivin Budapestistä Astanaan.

Finnair lentää Astanaan kahdesti viikossa maailmannäyttelyn vuoksi, minkä lisäksi esimerkiksi unkarilainen Wizzair halpalentää Budapestistä useamman kerran viikossa kaupunkiin. Menopaluun hinta oli noin 150 euroa. Me siis lähdimme matkaan Budapestistä, josta lentoaika Astanaan on vähän alle viisi tuntia. Pääosin kanssamatkustajamme olivat unkarilaisia, joita en hetkeäkään voi suositella matkaseuraksi; älkää ikimaailmassa lentäkö Budapestin kautta minnekään! Unkarilaiset olivat koko lennon ajan pääosin käytävällä kokoontumisiaan pitämässä ja eteläisenä kansana puhetta riitti kuin vanhasta radiosta. Onneksi kyseessä ei ollut yölento! Paitsi, että Astana on neljä tuntia Budapestiä (ja kolme tuntia Suomea) edellä, joten kello oli 1.30 (Astanan aikaa) yöllä, kun koneen pyörät ottivat Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen. Toki jo hieman ennen sitä unkarilaisystäväisemme antoivat raivokkaat aplodit onnistuneesta laskeutumisesta.

Vaikka viisumia ei EU-kansalainen enää Kazakstaniin tarvitsekaan, pitää maahan saavuttua kuitenkin täyttää maahantulokortti, jossa kysytään ihan vain perusasioita, kuten matkan syytä. Maahantulokortin ja passin kanssa marssitaan seuraavaksi passintarkastukseen, jossa selkeää englantia puhuva setä kysyy vielä osoitetta Kazakstanissa ja matkankestoa. Lopuksi hän lyö leiman passiin, kaksi leimaa maahantulokorttiin ja toivottaa tervetulleeksi maahan. Maahantulo on siis ainakin Astanassa nykyisin hyvin kivutonta. Maahantulokortissa kehotetaan rekisteröitymään maahan viiden päivän kuluessa, mutta lentoasemalta saadut kaksi leimaa kortissa tarkoittavat rekisteröitymisen olevan hoidossa, eikä siitä tarvitse enää stressata.

Хоккей! Kaupungin oma KHL-ylpeys Barys Astana pelasi 24.8. moskovalaista Spartak Moskovaa vastaan.

Kazakstanin kaupungit ovat täynnä patsaita: tässä runoilija Žambyl Žabajevin patsas Astanan Tashenov-kadun varrella.

Kun on maahan päästy, pitää mielellään päästä myös majapaikkaan ja siihen tarvitaan käteistä. Kazakstanin rahayksikkö on tenge. Elokuussa 2017 yksi euro oli noin 400 tengeä. Vaihdoin 50 euroa lentoasemalla suhteellisen hyvällä kurssilla. Lentoasemalla on toki myös pankkiautomaatti.

Sitten taksiin! Yöaikaan eli kello 23 jälkeen kentältä pääsee kylille vain taksilla, jonka hinnaksi lentokentän seinillä olevat kookkaat plakaatit kertovat 2 000–3 000 tengeä (noin 5–7,5 euroa). Onhan matkaa kuitenkin reippaat 15 kilometriä. Viralliset taksit kuskeineen odottavat ulkona siistissä rivissä. Pimeiden taksien kuljettajat metsästävät näköjään terminaalin sisällä ja hintapyynti on huomattavasti korkeampi. Aluksi neuvottelimmekin kyydin jo sisällä terminaalissa, mutta ulkona kuski johdatti meidät parkkipaikan laidalle autoon, missä ei ollut mitään taksiin viittaavaa. Ensimmäistä päivää uudessa kaupungissa ja maassa ei ehkä ole järkevää aloittaa jännittämällä, joten peruimme kyydin ja lähdimme virallisten taksien luo. Hinta tippui 3 000 tengeen (noin viisi euroa) ja englantiakin osattiin. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin Kazakstanissa matkaava huomaa, että jokainen auto on potentiaalinen taksi. Eli pimeiltä takseilta ei voi välttyä, jos kyytejä haluaa. Oikeita takseja ei ole liiaksi asti.

Jesiljoki halkoo Astanaa. Taustalla muun muassa presidentinlinna, Ak Orda, sinisine kupoleineen. Huomaa jalankulkija oikeassa alalaidassa.

Jesiljoen ylittävä silta.

Majoituimme keskustan pohjoispuolella Tashenov-kadulla sijaitsevassa Hostelland Astanassa. Huoneet on sisustettu Ikea-kamalla, ikkunaa ei aina ole, eikä edes minkäänlaista ilmanvaihtoa. Kylppäri ja vessa on jaettu, eikä wifikään kehuttavasti toimi. Booking.comin hinta kahden hengen huoneelle oli kuitenkin edullinen Astanaan: 6 750 tengeä (noin 16,9 euroa). Ja nukkumaanhan sitä tänne vain tultiin, ei aikaa viettämään.

Aamulla (klo 12.00) jätimme rinkan hostellille säilöön ja lähdimme pistäytymään Astanan uuteen futuristiseen keskustaan. Keskustaan (ja edelleen lentoasemalle) pääsee bussilla numero 10. Hinta on 90 tengeä (noin 0,2 euroa) ja busseissa kulkee lipunmyyjä. Päätimme näin aluksi kuitenkin kävellä keskustaan muutaman kilometrin matkan. Kiiltäviä pilvenpiirtäjiä ja futuristisia muotoja näkyy ympärillä, mutta missään ei ainuttakaan jalankulkijaa. Ainoastaan autoja leveillä bulevardeilla. Varta vasten pääkaupungiksi rakennettu Astana (jopa nimi Astana tarkoittaa “pääkaupunkia”) alkoi vaikuttaa kulissilta, kuin Pohjois-Korean Pjongjang, vaikken Pohjois-Koreassa olekaan vielä ehtinyt käydä. Matkalla ylitetään Jesiljoki (venäjäksi Išim), minkä jälkeen keskusta alkaa. Astanassa voi myös huomata, ettei kaupunkia ole suunniteltu jalankulkijoille, sillä erään vilkkaasti liikennöidyn monitasoliittymänkin joutuu alittamaan mutkaista (ja mutaista) polkua pitkin.

Taustalla presidentinlinna Ak Orda.

Astanan uutta ydinkeskustaa Bayterek-tornin juurella.

Keskustassa näimme sitten jo ihmisiä kaduillakin. Ongelmaksi muodostui järkevän ruokapaikan löytyminen. Hienostoravintoloita kaupungista kyllä tuntui löytyvän. Lopulta löysimme itsemme Keruen-ostoskeskuksen ravintolakerroksesta, jossa osassa ravintoloista saatavilla oli englanninkielisiä ruokalistojakin. Tässä vaiheessa kyrilliset kirjaimet olivat vielä opettelussa, mutta ne kyllä oppii pakon edessä muutamassa päivässä. Englannin kielellä ei tee Kazakstanissa yhtään mitään, eikä sitä kukaan osaa.

Keskustan parhaalla paikalla seisoo satametrinen Bayterek-torni, Astanan oma Eiffel-torni. Aikamme pyörimme ruokailun jälkeen tornin juurella, kunnes lähdimme takaisin hostellille noutamaan rinkkaamme. Vettäkin sateli. Tutkisimme lisää Astanaa parin viikon kuluttua ennen kotimatkaa.

Astanan maamerkki, Bayterek-torni.

Illalla lensimme Kaspianmeren rannalle Aktauhun. Siitä lisää omassa kertomuksessaan myöhemmin.

Retki Chalaadin jäätikölle

27.10.2016

Kaukasus on jo niin korkea vuoristo, että sieltä voi löytää jäätiköitäkin. Eräs Georgian puolelta helpoimmin saavutettavissa oleva jäätikkö kantaa nimeä Chalaadi. Se sijaitsee Svanetian alueella Venäjän rajan tuntumassa. Georgialaisen maastokartan mukaan jäätikkö näyttää mutkittelevan Venäjän puolelle saakka. Jäätikön alkuun, noin viiden kilometrin päähän Venäjän rajasta on helppoa päästä Mestian kylästä.

mestia37

Maisemaa Mestian jälkeen kohti koillista. Reitti Chalaadin jäätikölle kulkee laakson pohjaa aina taustalla keskellä näkyvän lumipeitteisen vuoren juurelle saakka.

mestia39

Mestian vanhin osa Laghami Mestiachalajoen vastarannalta nähtynä.

mestia38

Georgialaiset käyttävät edelleen laajalti vanhoja neuvostoautoja.

mestia40

Näkymä Mestiaan paikkakunnan lentoaseman kohdalta. Keskellä virtaa Mestiachalajoki.

Lähdimme matkaan aamutuimaan Mestian kylästä, ylitimme Mestiachalajoen ja kuljimme alkumatkan ajan joen itärantaa pitkin ohi Mestian lentoaseman ja pienen Lavladashin “kylän”. Sitten joki katosi näköpiiristä, muttei kuuloetäisyydeltä kuitenkaan. Maisemat olivat upeat kautta matkan: reitti kulkee laaksonpohjalla ja yli paritonnisia vuoria on molemmilla puolilla. Reitti on ajettavissa autolla lähes perille saakka eli paikkaan, missä Mestiachalajoen joutuu ylittämään uudelleen. Siis takaisin joen länsirannalle. Joen ylitys tapahtuu riippusiltaa pitkin, minkä vuoksi autolla ei ole pidemmälle mitään asiaa. Paikalla on myös Georgian rajavartioston pieni mökki liehuvine lippuineen. Jostain luin, että mukaan patikkaretkelle kannattaa ottaa passi mukaan, sillä sitä saatetaan haluta vilkaista Venäjän rajan läheisyyden takia.

mestia41

Lehmiä on paljon myös matkalla Chalaadin jäätikölle.

mestia42

Reitti jäätikölle on viimeistä puoltatoista kilometriä lukuun ottamatta ajettavissa autolla.

mestia43

Näille main loppuu autolla ajettava tie ja alkaa mutkitteleva polku halki kuusimetsän ja sen jälkeen koivikon. Keskellä näkymä jäätikölle.

mestia44

Polun alkupäätä.

Riippusillan ja rajavartijan kopin luota on hyvä näkymä niin Chalaadin jäätikölle, kuin myös ympäröiville vuorille. Mestiasta tuleva tie tyssää paikalla oikeastaan vuoreen, jolla korkeutta on 2 641 metriä. Sen takana oleva vuori, Dalalakhvra, on kuitenkin paljon korkeampi: 3 430 metriä merenpinnasta. Riippusilta on vain 1 627 metrin korkeudessa merenpinnasta, joten tähän mennessä olimme kavunneet Mestiasta noin kahdessa tunnissa vaivaiset 150 metriä ylöspäin. Riippusillan jälkeen alkaa reitin vaativin osuus, jolla on pituutta noin 1,5 kilometriä. Sen aikana noustaan halki erilaisten kasvillisuusvyöhykkeiden alkaen havumetsästä ja päättyen vaivaiskoivikkoon. Vaivaiskoivujen jälkeen jäljellä on enää kivikko, varsinainen pirunpelto! Toki näkymät ovat upeat, kun Chalaadin jäätikön kieli avautuu koko komeudessaan silmien eteen. Laaksossa oli hiljaista ja ainoastaan alati ympäröivien vuorten rinteiltä vyöryneet kivet pitivät meteliä.

mestia46

Matkalla kohti jäätikköä: kasvillisuus alkaa muuttua vaivaiskoivikoksi.

mestia47

Chalaadin jäätikkö.

mestia53

Jäätikkö lähestyy.

mestia51

Chalaadin jäätikkö on alkupäässään kivikerroksen peittämä.

Vähän ennen jäätikön saavuttamistamme, näimme hieman korkeammalla paikalla miehen kiikarin kanssa. Kohdalle päästyämme mies paljastui sotilaaksi rynnäkkökivääreineen kaikkineen. Kiikaroinnin suuntana oli tietenkin Venäjä. Kaikesta huolimatta mies huikkasi meille tervehdyksensä venäjäksi: zdrástvui! Siinä samalla meidät ohitti viiden hengen ryhmä norjalaisia, jotka eivät olleet suinkaan kävelleet koko matkaa Mestiasta, vaan heitä odotti auto kuljettajineen riippusillan luona. Perillä jäätikön reunalla kohtasimme myös kaksi muuta retkeilijää. Muuten paikalla saa olla kyllä rauhassa ja turvassa, varsinkin kun georgialainen asemies turvaa selustan. Jäätikön reuna sijaitsee 1 770 metrin korkeudessa merenpinnasta.

mestia49

Siinähän sitä nyt olisi.

mestia52

Jäätä!

mestia50

Ja näkymä toiseen suuntaan eli tulosuuntaamme.

Jäätikkö elää koko ajan, eikä aivan sen ääressä tee mieli viettää pitkiä aikoja, sillä jää paukahtelee äänekkäästi ajoittain. Samoin ympäröiviltä vuorilta alas syöksyvät kivenlohkareet eivät ole mukavinta seuraa. Itse asiassa iso osa jäätikön etureunasta on noiden vuorilta alas vyöryvien kivien peitossa.

Olimme takaisin Mestiassa hyvissä ajoin ennen pimeää, ja matka sinne kulkee samoja jälkiä pitkin. Kokonaisuudessaan reitti Mestiasta jäätikölle saakka on merkitty punavalkoisin merkein (siis Indonesian/Monacon lipuin), joita on tiheästi kivissä ja puissa. Etäisyys Mestiasta vaihtelee lähteestä toiseen, mutta Mestian matkailuneuvonnan mukaan jäätiköllä käymiseen kuluu aikaa kuutisen tuntia ja että käveltävää on yhteen suuntaan kymmenisen kilometriä.

mestia54

Paluumatkalla takaisin autotielle.

mestia48

Ensimmäiset lehmät ovat puolentoista kilometrin päässä jäätikön reunasta.

Seuraavan päivän aamuna matkustimme takaisin Kutaisiin. Matka kestää nelisen tuntia ja maksaa 25 laria (noin 9,8 euroa). Lippuja saa etukäteen Mestian keskusaukion kupeesta. Kutaisissa vietetyn päivän jälkeen lensimme takaisin Puolan Katowiceen.

Pyöräillen Lashtkhveriin ja takaisin

26.10.2016

Tietenkin Mestiassakin riittää katseltavaa, mutta sieltä on mukava tehdä myös lyhyitä retkiä lähiseudulle. Siihen tarvitaan omat jalat, polkupyörä, taksi tai vaikkapa mönkijä. Hotel Svaneti Mestian pääkadun varrella vuokraa mönkijöitä huimaan hintaan: hinta yhdelle tunnille on 50 laria (noin 19,6 euroa). Ja se on alennettu hinta kuulemma. Maastopyöriä vuokrataan niin ikään pääkadun varrella olevassa talossa. Talon portissa on näyttävä plakaatti kertomassa asiasta, joten paikka on helppo löytää. Tuntihinta on kymmenen laria (noin 3,9 euroa).

Maastopyörällähän sitten pääsee kaikkialle, jos vain jaksaa polkea ja muistaa, että ollaan Kaukasusvuoristossa. Lähdimme polkemaan kohti länttä ja päätien varressa olevia seuraavia kyliä.

mestia32

Maisemaa Lenjeristä.

mestia31

Lashtkhverissäkin törmää useisiin keskiaikaisiin puolustustorneihin.

mestia35

Lashtkhverin pääkatu.

mestia34

Sortunut puolustustorni Lashtkhverissä.

Ensimmäinen kyläyhteisö länteen päin on nimeltään Lenjeri ja siihen kuuluu useita pienempiä kyliä, kuten Lashtkhveri. Sinne päätimme poiketa, koska tiellä oli kahteen kirkkoon osoittava kyltti. Poljimme kylätietä pitkin eteenpäin ja maisema muuttui huomattavasti, mitä syvemmälle kylään pääsimme. Tie oli kurainen ja kuoppainen. Koirat haukkuivat talojen pihoissa ja ne koirat, jotka pääsivät tielle, olivat vain uteliaita. Lehmiäkin tietenkin oli, kuten Svanetiassa kaikkialla.

Mestian ydinkeskusta ei voisi poiketa juuri enempää Lashtkhverista, sillä täällä elellään kuin sata vuotta sitten Suomessa. Ehkä joudutaan menemään ajassa pidemmällekin. Lopulta emme löytäneet mitään kirkkoja, sillä opasteita ei ollut kuin se yksi ainoa päätien varressa. Olimme kai kääntyneet väärälle tielle jossain vaiheessa. Sen sijaan tie loppui kauniin kanjonin ääreen ja kanjonin pohjalla virtaa Mestian suunnasta tuleva Mulkhrajoki.

mestia30

Mulkhrajoki Lashtkhverin takana. Kuva otettu kohti länttä.

mestia29

Georgialaisetkin käyttävät vanhoja kuorma-autoja.

mestia33

Vierailu Lashtkhverissa on vierailu sadan vuoden taakse.

Muualle emme sitten ehtineetkään, sillä pyörän lukkoa ei enää saanutkaan auki ja satuimme olemaan paikassa, jossa ei vahingossakaan olisi ketään auttamassa. Onneksi repussa sattui olemaan kynsisakset, joiden metalliosilla saimme vaijerilukon murrettua. Seuraavaksi olisimme varmasti ryhtyneet murtamaan lukkoa kivillä hakkaamalla! Murtohommissa tuhraantui aikaa ja vähitellen alkoi olla hämärää. Oli kiirehdittävä takaisin Mestiaan.

mestia28

Mestian hautausmaa.

Paluumatkalla kävimme vielä paikallisella hautausmaalla, jossa kaksi lehmää oli syömässä haudoilta kukkia. Tietenkään eläimet eivät tykänneet tunkeilijoista, vaan lähtivät pakoon lähestyttäessä.

Lehmiä, vuoristomaisemia ja lisää lehmiä Mestiassa

26.10.2016

Mestia on noin 2 600 asukkaan pikkukaupunki tai suurehko kylä Svanetian alueella. Sijainti 1 500 metrin korkeudessa Kaukasusvuoristossa Venäjän rajan tuntumassa on Georgian eristäytyneimpiä. Paikkakunta muistuttaa Norjaa korkeiden vuortensa ja etäisyyksiensä vuoksi: linnuntietä matkaa toiseen kaupunkiin voi olla sata kilometriä vähemmän kuin tietä pitkin. Eli Tbilisistä ja Kutaisista tulevien on kierrettävä Zugdidin kaupungin kautta tai vaihtoehtoisesti lennettävä perille. Mitään muuta yhteistä Mestialla ja Norjalla ei sitten olekaan.

mestia22

Näkymä Mestiaan Svanetian museon pihamaalta. Taustalla paritonninen vuori.

mestia11

Tyypillinen katunäkymä Mestiasta.

mestia12

Mestialle tunnusomaista ovat korkeat keskiaikaiset puolustustornit, joita on kaikkialla.

Ehkä eristyneisyytensä ansiosta Mestiassa ja lähialueella on säilynyt muusta Georgiasta erillinen kulttuurinsa. Svanetiaa asuttavat alueen alkuperäiskansa svanit, jotka puhuvat omaa georgian kielelle sukua olevaa svanin kieltään. Toki he osaavat myös georgiaa, kuten myös laajalti venäjää. Eristäytyneisyyttä voinee myös syyttää siitä, että svanit ovat kovin varautuneita ja jopa tylyjä. Olin lukenut georgialaisten olevan hyvin ystävällistä porukkaa, mutta Mestiassa kohtelu on välillä jopa ilkeää. Kuten esimerkiksi kaupungin matkailuneuvonnassa. Onhan naapurissa toki myös vihollisista suurin eli Venäjä, minkä kanssa oli lyhyt sota vasta vuonna 2008.

Svanien kulttuurilla on myös omintakeinen arkkitehtuuri: Svanetialle tunnusomaista ovat korkeat keskiajalla, 800–1100-luvuilla rakennetut kiviset puolustustornit. Korkeita torneja näkyy kaikkialla Svanetiassa, missä vain on ihmisasutustakin. Unesco on ottanut ainutlaatuiset tornit maailmanperintöluetteloonsa.

mestia13

Aamuinen näkymä alas Mestiaan.

mestia16

Toinen näkymä Mestiaan.

Olimme nyt päätyneet siis mitä mielenkiintoisimpaan paikkaan Venäjän rajalle Georgian syrjäseudulle! Koko yön oli sadellut vettä, räntää ja lunta. Mestia sijaitsee laaksonpohjalla ympärillään yli 2 000-metrisiä vuoria ja aamukahdeksalta koko laakso oli täynnä sumua. Parissakymmenessä minuutissa sumu hälventyi ja näkymät olivat huikeat. Vuorten rinteiden kuuset olivat saaneet valkoisen kuorrutuksen yön aikana ja olipa lunta alhaalla kylässäkin siellä täällä.

Mestian kadut ovat mutkaisia ja paikoin hyvinkin kapeita. Tiet on kivetty ainakin siellä, missä on asutustakin. Paikkakunnan poikki kulkeva päätie on toki päällystetty asfaltilla ja sen varrella ei tiedä välttämättä missään jumalan selän takana olevansakaan. Aito Mestia alkaa siis heti pääkadulta poikettaessa. Kipusimme erästä mukulakivikujaa pitkin ylöspäin. Lehmien määrä kasvoi samaan tahtiin, mitä kauemmaksi pääsimme pääkadusta. Lumen määrä kasvoi ylemmäs rinnettä kavutessa. Lopulta vastaan tuli se sama sakea sumu, joka oli ollut hetki sitten vielä Mestian keskustassakin.

mestia21

Nauta laittaa päänsä pensaaseen.

mestia27

Tämä lauma vaihtoi vähän ennen kohtaamistamme viereiselle polulle.

Mestia on lehmäparatiisi, missä vähintään yksi lehmä on aina näköpiirissä katsoipa minne tahansa. Usein nautoja on useita. Lehmät eivät rajoitu vain vuoren rinteellä oleville pelloille, vaan niitä on myös kaduilla, kujilla, ihmisten pihoissa ja jopa hautausmaalla kukkia syömässä. Jopa Mestian pääkadulla törmää aina muutamaan elikkoon. Lehmien suunnattomasta määrästä johtuen myös jätöksiä on Mestian jokainen kolkka tulvillaan, eikä niihin astumista voi oikeastaan välttää. Eläimet ovat arkoja ja kääntävät päänsä turistin kävellessä ohi. Tai jos kohdalla sattuu olemaan puska, saa päänsä pistettyä sinnekin kätevästi.

mestia14

Mestian vanhin osa on nimeltään Laghami.

mestia15

Laghamin rakennuskantaa.

mestia17

Kristuksen kirkastumisen katedraalin vanhin osa on rakennettu 800-luvulla. Tuhat vuotta rakennus on tässä ollut ja on varmasti toisen mokoman.

Kuljimme soratietä hieman Mestian keskustaa korkeammalla kohti paikkakunnan vanhinta osaa Laghamia. Se sijaitsee vajaan parin kilometrin päässä Mestian keskustasta koilliseen. Satunnaisena suomalaisena matkailijana en tietenkään nähnyt mitään eroa Mestian uudempaan osaan, sillä silläkin on ikää jo ihan reilusti. Laghamin iästä kertoo joka tapauksessa se, että siellä sijaitsee Kristuksen kirkastumisen katedraali, jonka ensimmäinen kerros on rakennettu 800-luvulla. Kristinusko on todella vanhaa tässä osassa maapalloa! Kirkon toinen kerros on hyvinkin nuori, sillä se on rakennettu vasta 1100–1300-luvuilla. Kirkon ympärillä on pikkuinen viheralue, jossa on muutamia hautoja. Kirkon ensimmäiseen kerrokseen pääsee ilmeisesti koska tahansa, mutta toiseen kerrokseen ovi oli lukossa. Kirkossa kerrotaan olevan kauniita keskiaikaisia freskoja.

mestia19

Laghamissa kohtasimme myös kanoja.

mestia18

Mielenkiintoinen asuinrakennus Laghamissa.

mestia20

Matkalla takaisin Mestian keskustaan. Laghami taustalla. Ja sen taustalla lumihuippuinen Kaukasus.

Laghamista palailimme vähitellen takaisin lähemmäs Mestian ydintä. Tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selväksi, että suunnilleen joka talossa on guesthouse eli perheet yrittävät tienata ylimääräistä rahaa majoittamalla turisteja. Paikallisten epäystävällisyys ei siis voi johtua ainakaan siitä, että me turistit olisimme kylässä ikään kuin tunkeilemassa. Eikä omassa majatalossamme, Guesthouse Ketevan Nigurianissa, siis todellakaan oltu ilkeitä, vaan päinvastoin.

mestia23

Pyhän Nikolaoksen katedraali Pyhän Hilarionin munkkiluostarin pihamaalla. Taustalla jälleen yksi näkymä Mestiaan.

mestia24

Pyhän Nikolaoksen katedraalin sisätiloja.

Mestiaa jakaa kahtia kaksi kirkasvetistä, vuorilta alkunsa saavaa jokea. Keskustan kohdalla Mestiachalajoki yhtyy syvällä kanjonissa virtaavaan Mulkhrajokeen. Pääosin kaupunki on muodostunut joen pohjoispuolelle, mutta eteläpuolellakin sijaitsee matkailijan näkökulmasta mielenkiintoisia käyntikohteita, kuten Pyhän Hilarionin luostari ja sen yhteydessä oleva pikkuinen Pyhän Nikolaoksen katedraali. Pihamaalla parveilleista munkeista päätellen kyseessä ei ole nunnaluostari. Mestiassa on myös toinen, suurempi kirkko, mutta se ei ollut tällä kertaa avoinna. Pihamaasta päätellen se ei ole ollut käytössä ihan vähään aikaan, vaikka uudehkolta vaikuttikin.
mestia25

Matkalla pääkatua pitkin kohti keskustaa.

Kuten todettua, Mestia on Svanetian alueen eli svanien keskus. Tämän etnisen ryhmän kulttuuria on vaalittu paikkakunnalla jo pitkään. Asiaa varten on ollut jo vuosikymmenten ajan historiaa ja etnografiaa käsittelevä Svanetian museo. Museo on uudistunut ilmeisesti aivan hiljattain ja on halpa käyntikohde. Opiskelijalippu maksoi ainoastaan yhden larin (noin 0,40 euroa). Esillä on Svanetian alueelta löytyneitä kolikkoja, iankaikkisen vanhoja ikoneita, aseita, vaatteita ynnä muuta jännää. Liian suuri museo ei ole ja sieltä selviytyy ulos nopeasti. (Siellä myös törmää tuttuihin naamoihin, kuten samalla lennolla Katowicesta tulleisiin miehiin ja edellisiltana ravintolassa olleeseen perheeseen. Pieni paikka, pienet piirit. Huomasimme sen vielä monesti Mestiassa.)

Museossa on hyvä matkamuistomyymälä, jonka tarjonnasta kannattaa ostaa postikortit, jos sellaisia harrastaa. Mestian keskustan toinen matkamuistomyymälä oli nimittäin aina suljettu ja toinenkin putiikki avoinna vain parin tunnin ajan illansuussa, jos silloinkaan. Tätä on off-sesonki Mestiassa.