Kotimatkalle Royal Air Marocin siivin

23.-24.8.2015

Ouagadougoun kansainvälinen lentoasema sijaitsee paraatipaikalla keskellä kaupunkia. Sieltä on oikeasti vain kivenheitto keskustaan. Burkina Fasolla on tosin suunnitelmissa rakentaa uusi kenttä kauemmas, mutta se ei ole valmis vielä vuosikausiin. Jos koskaan.

Olin lentoasemalla, koska minulla oli paikka marokkolaisen Royal Air Marocin lennolle Ouagadougousta Casablancaan ja sieltä edelleen Turkin Istanbuliin. Ja Istanbulista edelleen Ukraine International Airlinesilla Helsinkiin. Toki Ouagadougousta pääsee yhdellä vaihdollakin Suomeen, mutta se olisi liian helppoa ja liian kallista. Päätin säästää rahaa ja tulla kolmella vaihdolla.

Casablancan-lentoni lähtöaika oli kahden aikoihin yöllä, eikä sisään terminaaliin niin vain kävelläkään. Kehitysmaissa terminaaliin päästäkseen joutuu yleensä näyttämään lentolippua, mutta nyt sen näyttäminenkään ei auttanut. Tuli odottaa ulkona puupenkillä tunti tai pari, sillä lähtöön oli vielä niin pitkä aika. Olin varannut kentälle reilusti aikaa, sillä tiedän Länsi-Afrikan lentoasemat kaoottisiksi paikoiksi, joissa erilaiseen säätämiseen saa aikaa kulumaan kuin huomaamatta.

Kun lopulta pääsin sisään terminaaliin, menin suoraan lähtöselvitysjonoon. Ainoastaan Casablancan-kone oli lähdössä, mutta pienessä terminaalissa riitti silti ruuhkaa. Aluksi täytin maastapoistumiskortin, minkä jälkeen näytin passiani tarkastajille. Tarkastajat syynäsivät kaikki passit suurennuslaseilla. Omani osoittautui tällä kertaa aidoksi, joten seuraavaksi pääsin lähtöselvitystiskille. Tiskin takana osattiin englantiakin ja oma-aloitteisesti minua alettiin selvittää perille Helsinkiin saakka, vaikka jatkolentoni Istanbulista oli eri varauksella. En kai näyttänyt turkkilaiselta, joten minun ei ajateltu jäävän sinne. En uskonut lähtöselvityksen onnistuvan perille asti, vaikka sitä kolme ihmistä sääti tiskin toisella puolella pitkään. Lopulta olisin saanut laukkuni Kiovaan saakka, mutta perille Helsinkiin en. Kiitin avuliaisuudesta ja pyysin laittamaan laukun vain Istanbuliin saakka. Siellä minulla olisi aikaa säätää se eteenpäin.

oua53

Ouagadougoun kansainvälisen lentoaseman odotustiloja lähtevien puolella kaikkien turvatarkastusten jälkeen.

Seuraavaksi sormenjälkeni kerättiin talteen Burkina Fason arkistoihin ja sain maastapoistumisleiman. Seurasi normaali turvatarkastus, minkä jälkeen lähdin kohti porttiani. Porttialueelle oli toinen turvatarkastus: kaikkien käsimatkatavarat avattiin ja pengottiin läpikotaisin. Ainoa huomauttamisen aihe löytyi muffinsseista, joita olin ostanut matkalle mukaan. Hieman epäröiden ne kehotettiin syömään pois ennen lentoa. En syönyt. Porttialueella ei ole vessoja, joten niihin päästäkseen tulee käsimatkatavarat jättää turvatarkastajien taakse penkille. Takaisin tullessa ei enää tarvitse joutua kopeloiduksi. Porttialueella ei ole myöskään kauppoja, mutta ylihintainen kahvila sieltä löytyy. Ostin puolentoista litran vesipullon viimeisillä frangeillani.

oua54

Royal Air Marocin lentokoneemme Ouagadougoun lentoasemalla.

Royal Air Marocin lento Casablancaan lähti ajallaan ja lensi Malin ja Mauritanian ilmatilojen kautta halki öisen Saharan autiomaan. Ennen laskeutumista ystävällinen lentohenkilökunta tarjoili aamupalaksi makean croissantintapaisen. Aamu alkoi kajastaa, kun lentokoneen pyörät ottivat Mohammed V:n kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen.

Casablancan lentoasema on hyvä vaihtokenttä. Lentoasemalla oli edelleen sama ebola-tiski, kuin edellisvuonnakin. Ilmeisesti Länsi-Afrikasta tulevat matkustajat kulkevat sen kautta. Ouagadougoun-lennosta ei oltu kiinnostuneita, eikä minun hiljattaista Guinean-vierailuanikaan kukaan voinut tietää. Passia pläräämällä se olisi tullut ilmi. Casablancan kenttä oli kokenut kasvojenkohotuksen sitten viime näkemän. Esimerkiksi ravintolaosasto oli uudistettu täysin, eikä sisällä pöydissä tupakointiakaan enää näkynyt. Jo huhtikuussa 2014 se oli suurin kieltokyltein kielletty, mutta niitä ei noudatettu.

cmn10

Royal Air Marocin kone Casablancan lentoasemalla odottamassa minua ja muita Istanbulin-matkalaisia.

cmn11

Casablancan lentoasemalla oli pitkä rivistö Marokon kansallisen lentoyhtiön Royal Air Marocin koneita.

Casablancasta jatkoin samaisen Royal Air Marocin siivin Istanbuliin. Lennolla oli ruhtinaallisesti tilaa ja sain kokonaan oman penkkirivin, jossa saattoi nukkua koko matkan. Pohjois-Afrikassa kun oltiin, ei näkyvyydessä ollut valitettavaa: pilvettömältä taivaalta näki pitkälle! Aluksi koko Casablanca avautui ikkunastani. Myöhemmin koneen viistäessä Marokon pohjoisrannikkoa pitkin kohti itää, näin pitkälle Manner-Espanjaan. Samoin bongasin marokkolaisen Nadorin kaupungin ja Espanjalle kuuluvan Melillan erillisalueen. Naapurimaa Algerian puolelta havaitsin pohjoisen suurkaupungit, kuten Oranin ja pääkaupungin Algerin. Algeria kiinnostaisi suunnattomasti, mutta viisumin saaminen on vaikeaa.

Royal Air Maroc ei ole lähtenyt karsimaan palveluista, vaan lennon hintaan kuului matkalaukun lisäksi erinomainen marokkolaishenkinen lounas ja myöhemmin vielä välipalakin kahden kolmioleivän muodossa. Myös viltit olivat tarjolla jopa näin päivälennolla. Kaiken kaikkiaan parhaita lentoja vähään aikaan. Tällaiset lennot, joissa panostetaan laatuun ja palveluun, jäävät matkustajien mieleen.

cmn13

Marokon suurin kaupunki Casablanca lentokoneen ikkunasta vähän nousun jälkeen. Kuvasta voi erottaa jopa merenrannassa seisovan kaupungin korkeimman rakennuksen, Hassan II:n moskeijan.

cmn12

Algerian rannikolla tarjoiltiin herkullinen lounas. Taisi olla kanaa.

Istanbulin Atatürkin lentoasema on ankeimpia ja ruuhkaisimpia kenttiä, joilla olen ollut. Aluksi valtaosa koneesta tulleista, minä mukaan lukien, käveli harhaan. Suunnistimme kylttien mukaan passintarkastukseen, josta joku kuitenkin turkiksi patisti toisaalle. Olimme tulleet väärään paikkaan. Lähdimme haahuilemaan eteenpäin, kunnes löysimme toisen passintarkastuspisteen ja samalla maailman pisimmät passintarkastusjonot. Turkin kansalaisille on oma jononsa, muukalaisille omansa. Vajaan tunnin jonoteltuani, sain leiman passiin ja pääsin hakemaan rinkkani hihnalta. Vein sen matkatavarasäilytykseen ja lähdin kohti metroa. Minulla oli kymmenisen tuntia aikaa notkua Istanbulissa. Jos olisin lentänyt Turkish Airlinesilla, minulla olisi ehkä ollut oikeus ilmaiseen hotelliyöhön. Turkish Airlines oli kuitenkin ollut aivan liian kallis, kun olin varaillut lentoja. Kyseinen pulju on edelleen testaamatta.

Turkissa on pakko syödä kebabia. Muuta syytä minulla ei nytkään ollut matkustaa Sultanahmetin alueelle Istanbulin turistikortteliin. Tahdoin vain kebabia. Aluksi kuitenkin kävin Sinisessä moskeijassa. Se kun sattui olemaan siinä vieressä, kun astelin ulos raitiovaunusta. En tosin sisään astellessani tiennyt, mikä pytinki kyseessä mahtoi olla. Sinisen moskeijan edessä sijaitsee Sultanahmetin aukio, minkä keskellä seisoo korkea Theodosiuksen obeliski. Aukiolla tehtiin pommi-isku tammikuussa 2016. Hagia Sofian bongasin sitten myöhemmin ja sen tunnistinkin ulkonäöstä. Näin oli Turkin suurin kaupunki nähty!

ist4

Sininen moskeija.

ist1

Miten osuvaa: rammat tästä ovesta! Tämä siis Sinisen moskeijan sisäänkäynnissä.

ist2

Iskender kebab Sultanahmetin turistialueella nautittuna. Turistihinnat, mutta maku oli erinomainen.

Kebabia syödessäni Sultanahmet pimeni. Tuli sähkökatko. Kehitysmaamatkailijana minulla oli tietenkin otsalamppu repussani, joten ruokailun jälkeen Sultanahmetin tutkiminen jatkui ongelmitta. Kanssaturistini eivät olleet näköjään yhtä hyvin valmistautuneet matkalleen! Sininen moskeija ja valtaosa seudusta oli vielä pimeänä, kun lähdin etsimään metroasemaa. Itse asiassa olin kuvitellut Istanbulin olevan varsin länsimainen kaupunki, mutta silti kohti Aksarayn metroasemaa kävellessäni 95 prosenttia kaikista vastaantulijoista oli miehiä. Joutuvatko naiset tosiaan täälläkin olemaan pimeän tullen sisätiloissa! Näin toki vain hyvin pienen palasen Istanbulista ja ehkä se avautuu paremmin, jos joskus päätän palata kaupunkiin.

ist3

Sultanahmetin katuja ennen sähkökatkoa.

Atatürkin lentoasemalle ei niin vain mennäkään, vaan heti ovella on ensimmäinen turvatarkastus. Sen läpäistyäni, etsin mahdollisimman rauhallisen nurkan, levitin Royal Air Marocin viltin lattialle ja vaivuin horrokseen. Malarian ehkäisylääkkeiden vaikutuksen alaisena sitä nukkuu missä tahansa! Tosin kaamea häslinki terminaalissa tuntui käyvän läpi yön. Ei mitenkään miellyttävä paikka viettää yötä.

kbp1

Kiovassa vaihdoin konetta.

ist5

Ukraine International Airlines tarjoili lennollaan mukillisen vettä. Nautin!

Aamulla nousin Ukraine International Airlinesin lennolle Kiovaan, vaihdoin Kiovassa ja jatkoin samalla yhtiöllä perille Helsinkiin saakka. Kaiken kaikkiaan matka Ouagadougousta Helsinkiin taisi kestää vajaa 40 tuntia.

Viimeinen päivä Ouagadougoussa

22.8.2015

Länsi-Afrikan kiertomatkani oli tulossa päätökseensä. Vielä oli kuitenkin kokonainen päivä aikaa Burkina Fason pääkaupungin Ouagadougoun tutkimiselle. Söin ylihintaisen aamupalan Le Pavillon Vert -hotellini ravintolassa. Kuiva patonki, hunajaa, voita ja murukahvia. Ystäväni Seni saapui kymmenen aikoihin hotellilleni ja siirryimme läheiseen kansankuppilaan jatkamaan aamupalaa. Munakas, patonki ja teetä puoleen hintaan verrattuna hotelliini. Ikinä ei kannattaisi syödä mitään hotellilla.

Aamupalan jälkeen ajelimme Moro-Naban palatsille Ouagadougoun keskustaan. Palatsissa asustaa Burkina Fason valtaheimon, mossien, kuningas Naba Baongo II. Hän on Burkina Fason perinteisistä johtajista kaikkein vaikutusvaltaisin. Joka perjantai kello seitsemältä aamulla hänen palatsilla tapahtuu noin 15 minuuttia kestävä Moro-Naba-seremonia, jossa mossipäälliköt saapuvat tapaamaan kuningasta. Myös turistit ovat tervetulleita seuraamaan seremoniaa, mutta valokuvien ottaminen on ehdottomasti kielletty. Aikaisesta ajankohdasta johtuen päätin jättää koko seremonian edellisaamuna väliin. Lähde: [1]

Seni kuitenkin tahtoi, että tapaisin kuninkaan ja oli yrittänyt järjestää tapaamista. Se kuitenkin osoittautui mahdottomaksi, kun ajoimme palatsin pihamaalle puoliltapäivin. Oikeasti skootteri piti taluttaa pihamaalle, sillä ajaminen oli kielletty. Kuninkaan kerrottiin olevan hääseremoniassa jossain päin Ouagadougoua. Olin ehkä hieman helpottunut tämän kuullessani. Miten minun olisi pitänyt puhutella kuningasta, olisiko pitänyt kumartua, pitäisikö olla toisenlainen vaatetus. Tapaamisen sijaan meidät ohjattiin katsomaan pyhiä krokotiilejä, jotka olivat pienessä aitauksessaan Moro-Naban palatsin pihamaalla. Niiden kuvaaminen oli niin ikään kielletty.

oua49

FESPACO-elokuvafestivaalin päämaja Ouagadougoun keskustassa.

oua48

24:nnen FESPACO:n juliste.

Ouagadougou on Afrikan mittakaavassa tunnettu kulttuurikaupunki. Eläväisen musiikkiskenen lisäksi paikkakunta tunnetaan FESPACO-nimisestä (La Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) elokuvafestivaalista. Näille Afrikan suurimmille filmifestivaaleille hyväksytään ainoastaan afrikkalaisten elokuvantekijöiden elokuvia. Niiden täytyy olla vieläpä tuotettu pääosin maanosassa. Afrikan Oscar-gaalaksikin kutsuttua festivaalia on järjestetty vuodesta 1969 lähtien. Nykyisin FESPACO valtaa Ouagadougoun kahden vuoden välein ja edellisen kerran näin tapahtui 28.2.–7.3.2015. Tuolloin mukana oli 134 elokuvaa. Parhaan elokuvan palkinnon sai ranskalais-marokkolaisen Hicham Ayouchin elokuva Fièvres. Seuraava, järjestyksessään 25. FESPACO järjestetään alkuvuodesta 2017. Lähteet: [2] & [3]

Ajelimme FESPACO:n päämajalle. Sain luvan ottaa kuvia rakennuksen aulassa. Esillä oli muun muassa julisteita aikaisemmista FESPACO-voittajista.

oua52

FESPACO:n parhaan elokuvan palkinnon voittajat kotimaineen. Viimeisin voittaja puuttuu julisteesta.

FESPACO:n päämajalta ajoimme halki Ouagadougoun keskustan Maison du Peuplelle. Se on ilmeisesti Ouagadougoun Hartwall-areena. Siellä järjestetään konsertteja ynnä muuta kulttuurisesti merkittävää. Rakennus on vuosikymmenten takaa, eikä erityisen hyvässä kunnossa enää. Sisällä kierrellessämme huomasin, että seuraavan tapahtuman valmistelut olivat täydessä vauhdissa. Esimerkiksi äänentoistoa viriteltiin.

oua50

Maison du Peuple.

oua51

Maison du Peuplen katsomoa ja esiintymislava.

Vielä kerran kävimme Ouagadougoun torilla, grand marchélla. Halusin ostaa Burkina Faso -t-paidan. Sellaisen ostaminen osoittautui vähitellen mahdottomaksi, vaikka epätoivoiset kauppiaat panivat parastaan. Jalkapallopaitoja olisi saanut, mutta sellaista en halunnut. Halusin oikean t-paidan. Lopulta luovutin, sillä kävi ilmi, että kaikki t-paidat olivat yhtä ja samaa kokoa. Kauppiaatkin olivat pettyneitä. Olisi kuulemma silti pitänyt ostaa jotain, sillä se “on täällä päin tapana” ja että “muuten tulee kaikille huonoa onnea” ja ties mitä! En silti ostanut mitään.

Myöhemmin ostin kadun varrelta maapähkinöitä tuliaisiksi Suomeen. Oikein muutakaan täältä ei voi ostaa, ellei sitten halua ostaa perinteisiä vaatteita, kankaita tai norsuveistoksia. Pian tämän pähkinäpysähdyksen jälkeen Seni huomasi Iphonensa olevan kateissa. Ajelimme takaisin samoja jälkiä. Kyselimme kadunvarsien liikkeistä tuloksetta. Eräs vaateliike oli ymmärtänyt ehkä hieman väärin asiakkaiden kalastelun. Kahden, mielestään varmasti hyvin muodikkaasti pukeutuneen nuoren miehen liikkeeseen oli oikeasti vaikea päästä sisään kaikkien kadulla olleiden mallinukkejen ohi. Tyhjä se liike olikin. Palasimme lopulta pähkinämyyjien luokse, joita itse epäilen varkaudesta. He vakuuttelivat syyttömyyttään, mutta samaan aikaan eivät enää katsoneet silmiin. Kun aito Iphone katoaa Afrikassa, ei sitä taida olla mahdollista saada takaisin.

Kävimme kännykkäliikkeissä tiedustelemassa, voisiko puhelimen jotenkin sulkea lopullisesti tai mahdollisesti jäljittää. Poliisin juttusille meneminen ei tullut Senille edes mieleen, sillä poliisi ei ole ystävä, eikä tee mitään. Lopulta kuitenkin ajoimme Senin kotikaupunginosaan ja poliisiasemalle. Poliisiasemallekaan ei niin vain mennä, vaan poliisilta saa heti nuhteita, jos vahingossa ajaa portista sisään. Niin sanoo järki. Burkinalainen poliisi sanoo, että skootteri on talutettava. Mitenköhän aseman pihalla olleet autot oli sinne tuotu. Työntämälläkö. Poliisi käski tulla uudelleen puhelimen tarkempien tietojen kanssa. Seni päätti luottaa Allahiin.

Loppupäivä kului Tampouyn kaupunginosassa. Kävimme syömässä ja istuimme Senin veljen Ibrahimin kaupalla. Olisin voinut istuskella siinä monta päivää sitä kaikkea vilskettä ja vilinää katsellen, uusiin ihmisiin tutustuen ja muslimien rukoushetkiä tuijotellen. Olin huomannut, että joka ilta jo hyvissä ajoin ennen iltarukousta kaupalle saapui pikkuinen vanhus. Mies oli 75-vuotias luku- ja kirjoitustaidoton entinen maanviljelijä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitakaan. Seni tulkkasi tarpeen vaatiessa.

Muslimien rukoushetken jälkeen Seni kuljetti minut takaisin hotellilleni, söimme pannukakut hotellin ravintolassa ja lähdimme kohti Ouagadougoun kansainvälistä lentoasemaa. Ensimmäistä kertaa matkustin lentokentälle skootterin kyydissä rinkka selässä!

Ouagadougoun musiikkimuseo ja Bãngr-Weoogon puisto

21.8.2015

Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa ei juurikaan ole varsinaisia nähtävyyksiä. Kaupunki on erinomainen vain päämäärättömään kuljeskeluun. Jos kuitenkin haluaa vaivata päätään nähtävyyksillä, sellainen löytyy kaupungin ytimestä: musiikkimuseo, Musée de la Musique de Ouagadougou.

oua38

Ouagadougoun musiikkimuseon antia: jossain päin Burkina Fasoa musisoidaan laittamalla kulkuset jalkoihin ja käsiin!

oua39

Ouagadougoun musiikkimuseon käytäviä.

Astuin sisään musiikkimuseoon aamutuimaan ja aikani kuljeskelin ympäri pientä rakennusta, kunnes löysin jostain lipunmyyjättären. Lippu maksaa tuhat frangia (noin 1,5 euroa), minkä ostaminen oli jälleen aikamoinen show. Lippu tehtiin kolmena kappaleena ja siihen kirjattiin erilaisia tietoja, allekirjoituksia ja leimoja. Lopulta sain kopioni lipusta ja oman oppaan museoon. Kaikissa käymissäni burkinalaisissa vierailukohteissa pääsymaksuun sisältyi myös opastus. Musiikkimuseon oppaani ei osannut englantia, minkä vuoksi olisin mieluusti kierrellyt itsekseni museota. Jotain sain irti kuitenkin ranskankielisestäkin selostuksesta. Musiikkimuseo esittelee pääasiassa Burkina Fason eri alueille tyypillisiä soittimia, minkä vuoksi nimi voisi pikemminkin olla soitinmuseo!

oua40

Maaba-niminen kielisoitin.

oua41

Djinou-niminen balafoni Ouagadougoun musiikkimuseossa.

Museon jälkeen tahdoin ostaa parit tuliaiset Suomeen, olihan matkani toiseksi viimeinen päivä. Lähdin kävellen kohti Ouagadougoun toria, grand marchéa. Matkalla sinne sain ravistella käsistäni lapsikerjäläisiä. Senegalin tavoin myös Ouagadougoun katulapset ovat tavallista aggressiivisempaa sorttia, mutta pari ärhäkkää suomen sanaa karkottaa ne täälläkin. Lapsista selvittyäni, sain seuraa paikallisesta muusikosta, joka tietenkin tahtoi viedä minut setänsä, veljensä, enonsa, serkkunsa tai kaimansa putiikkiin torilla. Sieltä saisin ostettua tuliaisia. Mikäpä siinä. Tosin tämä “muusikko” varmaan ottaisi oman komissionsa, joten en uskonut kauppojen syntyyn hetkeäkään. Kiertelin opastettuna matkamuistopuoteja, tingin hintoja, mutta paikalliset kauppiaat olivat päässeet länsimaisen rahan makuun, eivätkä tarjoamani summat miellyttäneet. Täällä ei missään nimessä sovi tarjota puolta pyydetystä hinnasta, sillä muuten joutuu maksamaan reilusti ylihintaa. Kymmenesosa on lähempänä totuutta!

Otin torilta taksin Tampouyn kaupunginosaan. Paikallinen ystäväni Seni tahtoi näyttää lisää kotikaupunkiaan, joten sovimme tapaavamme hänen veljensä kaupalla. Perille saavuttuani, kauppa oli suljettu, sillä oli meneillään muslimien rukoushetki. Seni saapui puolen tunnin kuluttua, minkä jälkeen lähdimme läheiseen kansanravintolaan lounaalle. Päivän annos oli kalaa. Sitähän se varmaan on tosin joka päivä. Olin aluksi ainoa valkoinen asiakas. Pian ravintolaan tuli myös kaksi valkoista keski-ikäistä ranskalaismiestä paikallisten vaimojensa tai tyttöystäviensä kanssa. Naiset aloittivat aterioinnin haarukalla ja veitselle, mutta pian ne saivat lentää syrjään ja ruokailu jatkui ikiaikaiseen tapaan sormilla. Itse olin tällä matkalla onneksi varsin hyvin välttynyt sorminsyömiseltä. Jopa Guineassa aina oli löytynyt vähintään lusikka, jolla lappaa ruokaa suuhun!

oua42

Bãngr-Weoogon puiston portti.

oua43

Emme nähneet puistossa krokotiilejä, mutta muurahaisia sentään!

Ruokailun jälkeen ajoimme Ouagadougoun keskustan koillislaidalle Bãngr-Weoogon puistoon (Parc urbain Bãngr-Weoogo), jonka moorenkielinen nimi tarkoittaa “metsää, jossa hankitaan tietoa”. Usean hehtaarin laajuinen puisto on kuin Central Park New Yorkissa, vehreä paratiisi kaupungin sykkeessä. Ihmiset tulevat puistoon kävelemään, istuskelemaan kahviloissa ja puistonpenkeillä sekä näköjään jopa juoksulenkille. Bãngr-Weoogossa tuntee olevansa kaukana suurkaupungin melskeistä, vaikka keskusta on kävelyetäisyydellä.

Puistoon on sadan frangin (noin 0,15 euroa) pääsymaksu, minkä lisäksi lipunmyyjä tahtoi myydä kuvausluvan tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa). Olihan minulla kamera kaulassani, koska olin juuri ottanut kuvan puiston portista. Hörähdin hinnan kuultuani ja pakkasin kameran suurieleisesti reppuun. Että pitäisi maksaa tonni, että saa ottaa kuvia metsässä! Luultavasti se tonni olisi mennyt lipunmyyjän omaan taskuun. Kaivoin pian lipunmyynnin jälkeen kameran takaisin kaulalleni. Kuvia voi ottaa aivan vapaasti, sillä puistossa ei taatusti ole valvontakameroita!

oua44

Bãngr-Weoogon puistossa on pari lampea, jotka näin sadekaudella olivat ääriään myöten täynnä. Myös krokotiilit viihtyvät niissä.

oua46

Hieman rehevämpi lampi.

Kilometrin tai parin verran käveltyämme, taiteilimme itsemme kiviä pitkin hyppien toiseen osaan puistoa, sillä tie sinne oli katkennut sadekaudesta aiheutuneen tulvimisen vuoksi. Sadekaudesta johtuen kasvillisuus oli rehevää ja alueen vesistöt täynnä. Erään lammen reunalla oli krokotiileistä varoittava kyltti, mutta valitettavasti en nähnyt ainuttakaan. Varmasti vain afrikkalaisen pääkaupungin keskuspuistossa elää villejä krokotiilejä! Luonnossa elävien krokotiilien lisäksi Bãngr-Weoogossa pitäisi olla myös pieni eläintarha, mutta nyt se oli valitettavasti suljettu, emmekä päässeet näkemään kuin vuohia aitauksessaan.

Puisto sulkeutuu kuuden aikoihin iltapäivällä eli hieman ennen auringonlaskua. Siihen mennessä olimme ulkona Bãngr-Weoogosta.

oua45

Polun varrelta Bãngr-Weoogon puistosta.

oua47

Afrikkalaista puskaa keskellä Ouagadougoua.

Illalla lähdimme jälleen Ouagadougoun yöhön. Paikallisten iltaelämä keskittyy maquis-nimisiin merkillisiin ravintolan ja yökerhon sekoituksiin. Niissä saa ruokaa, mutta myös tanssiminen onnistuu. Emme istahtaneet terassille, vaan menimme suoraan yökerhon puolelle. Musiikki oli iloista afrikkalaista jytkettä ja sisustus vuosikymmenten takaa: kulunutta punaista ja mustaa nahkaa, peilejä katsoipa minne tahansa, maailman suurimpia kaiuttimia sekä tietenkin diskopallot katossa. Baaritiskin valikoima oli suomalaisen näkökulmasta onneton, mutta onneksi yökerhoon voi näköjään marssia myös oman pullon kanssa. Lantringit voi sitten ostaa paikan päältä, sillä Coca-Colaa saa sentään paikasta kuin paikasta jopa Afrikassa. Ilta oli vielä sen verran nuori, ettei paikalla ollut paljon juhlakansaa ja henkilökunnalla oli aikaa notkua ja näpräillä kännykkää. Eräs tarjoilijapoika laittoi pitkäkseen pöytämme toiselle puolelle sohvalle. Suomessa tällainen käytös johtaisi potkuihin, mutta täällä se taitaa olla vain normaalia käytöstä. Jos väsyttää, voihan sitä hetkeksi ummistaa silmänsä jopa työpaikalla asiakkaiden silmien alla. Tämän maquisin miestenvessa oli niin ikään eksoottinen tapaus: ei ovea ja näkymä suoraan yökerhon sisäänkäyntiin. Lisäksi vessa oli vain pelkkä pieni reikä lattiassa. Onneksi Afrikassa on sentään aina pimeää!

Burkina Fason poltettu parlamentti

20.8.2015

Ouagadougoun keskustassa, Avenue de l´Indépendancen varrella sijaitsee liuta tärkeitä instituutioita. On ministeriöitä, hienoja hotelleja, kansallinen televisioasema, Ranskan suurlähetystö, Burkina Fason maantieteellinen instituutti, pääpoliisiasema sekä pääministerin virka-asunto. Kadun puolivälin tienoilla törröttää karu näky: Burkina Fason parlamenttirakennus, Assemblée Nationale du Burkina Faso. Karun näystä tekee se, että rakennus on itse asiassa säpäleinä ja poltettu!

oua34

Burkina Fason parlamenttirakennuksen julkisivu vajaa vuosi vallankumouksen jälkeen.

oua37

Kaikki poltetut autot parlamentin pihamaalla ovat edelleen niillä sijoillaan.

Rakennuksen kohtalo sinetöityi kaksi päivää kestäneiden mielenosoitusten jälkeen 30. lokakuuta 2014. Burkinalaisten veri kuohahti kunnolla ja he hyökkäsivät parlamenttiin ja tuikkasivat sen tuleen. Saman mellakan aikana myös hallituspuolueen päämaja sytytettiin tuleen. Läheinen televisioasema joutui sen sijaan vain valtauksen kohteeksi, kuten myös presidentinlinna. Myös ryöstelyä ja muuta rähinää tapahtui laajalti. Presidentinlinnasta löytyi syyllinen Burkina Fason kaaokseen: 27 vuotta vallassa ollut Blaise Compaoré, joka tahtoi jälleen uuden kauden. Itsevaltaisista otteistaan tunnettu presidentti pyrki myös keskittämään valtaa itselleen sekä paikalliseen tapaan myös lähipiirilleen!

Kun parlamentti sitten 30. lokakuuta paloi, otti armeija maassa vallan ja itsekin vallankaappauksella valtaan aikoinaan noussut Compaoré pakeni Norsunluurannikolle. Burkina Fasoon hänellä ei ole enää asiaa. Tai olisi, mutta hän tuskin mielellään palaa! Lähteet: [1], [2] & [3]

oua35

Parlamentin pihamaata.

oua36

Autot ovat edelleen katoksessaan.

Parlamenttirakennukselle ei oltu tehty mitään polttamisen jälkeen, eikä siitä enää kuulemma aiotakaan parlamenttia. Elokuussa 2015 Burkina Fasolla ei kuulemma edes ollut parlamenttia! Ystäväni Seni kertoi, että suunnitelmissa on perustaa rakennukseen tulevaisuudessa jonkinlainen kulttuuritalo, jossa muistettaisiin samalla vuoden 2014 vallankumousta. Ehkä ihan järkevääkin. Parlamenttirakennuksen pihamaalle en saanut astua jalallanikaan, mutta portilla istuskellut vartija antoi hieman yllättäen kuvausluvan, kunhan vain pysyisimme aidan takana kadulla! Lupaa ei itse asiassa edes tarvinnut ruinata, vaan se irtosi muitta mutkitta.

Koko huonokuntoinen rakennus ja poltetut autot katoksessaan olivat mielenkiintoinen näky jopa aidan takaa katseltuna. Autojen katoille heitellyt kivenmurikatkin ovat yhä paikoillaan. Burkina Fason entinen parlamenttirakennus onkin ehdottomasti Ouagadougoun mielenkiintoisin nähtävyys!

Toinen päivä Ouagadougoussa

20.8.2015

Ouagadougoun aamu valkeni harmaana. Aamuyöllä oli alkanut sadella ja nyt kaupungin kuoppaiset kadut olivat täynnä lätäköitä. Päällystämättömät kadut olivatkin sitten mutalillinkiä. Söin edellisiltana ostamaani oikeaa leipää aamupalaksi. Patonkiin päätin olla enää koskematta ainakaan puoleen vuoteen!

Olin edellisiltana sopinut tapaavani Seni-nimisen nuorukaisen. Olin kysynyt häneltä muutamia päiviä sitten Banforan liepeillä Karfiguélan vesiputouksilla reittiohjeita Fabedougoun kalliomuodostumille ja samalla olimme vaihtaneet yhteystietoja, kuten niin monesti täällä päin tapana on. Toisinaan ne johtavat Facebook-kaveruuteen, mutta yleensä eivät yhtään mihinkään. Tällä kertaa se johti siihen, että olin saanut itselleni paikallisoppaan koko päiväksi ihan pyytämättäni. Seni tahtoi esitellä minulle kotikaupunkiaan, mutta ensin minun tuli saada itseni Ouagadougoun luoteisosassa sijaitsevaan Tampouyn kaupunginosaan.

oua12

Silta yli Barrage N°2:n. Vasemmalla puolella Barrage N°1 ja sen kakkosesta erottava pato, jota pitkin on mahdollista kahlata vastarannalle.

Lähdin matkaan kävellen. Kävelin Avenue de la Libertén päähän saakka, minkä jälkeen lähdin suunnistamaan toista pääväylää, Avenue Yatengaa, pitkin kohti Tampouyta. Ouagadougoussa on varsin helppo suunnistaa, sillä kaupunki on helppo hahmottaa, katujen nimet on silloin tällöin merkitty, minkä lisäksi täällä on liikennevaloja ja varsin järkevät liikennemäärät. Malin Bamakoon Guinean Conakrysta puhumattakaan, tämä kaupunki vaikutti sivistykseltä! Toisaalta Ouagadougoussa kehitystä ei ole haitannut leveä joki tai valtameri. Ouagadougoun suunnilleen ainoat vesistöt ovat matkalla Tampouyiin: sinne päästäkseen tulee ylittää lyhyt silta yli Barrage N°2:n. Kyseessä on yksi kolmesta 1960-luvulla rakennetusta tekoaltaasta, joita käytetään juomaveden varastona. Nyttemmin altaat ovat saastuneet, mitä ei ainakaan paranna se, että nytkin ihmiset olivat pyykillä ja pesemässä mopedejaan Barrage N°1:n ja Barrage N°2:n välisen padon luona. Lähde: [1]

oua13

Barrage N°1.

Nämä Ouagadougoun “keuhkot” ylitettyäni, päätin hypätä taksiin. Matkaa Tampouyin Shellille oli vain edelleen liikaa. Ja Ouagadougou kun on muka pikkukaupunki paikallisten mielestä! Ei tämä ainakaan etäisyyksien puolesta sellainen ole! Joka tapauksessa: Ouagadougoun julkinen liikenne toimii monen muun alueen suurkaupungin tavoin kimppatakseilla. Eli auton ensimmäinen asiakas määrää auton suunnan. Mikäli katujen varsilla käsiään heiluttelee samaan suuntaan menossa oleva matkustaja, otetaan hänet kyytiin. Itse olin tällä kertaa se ensimmäinen asiakas ja pääsin kymmenessä minuutissa Tampouyin Shell-huoltoasemalle. Se voisi sijaita missä päin Eurooppaa tahansa. Ehkä lapsikerjäläiset aseman seinustallakin ovat jo tätä päivää myös meillä päin! Hetkisen odoteltuani Seni ilmestyi paikalle, kuten olimme sopineet.

Senin veli pitää pientä sekatavarakauppaa Shellin takana. Kauppa hyvin tyypillinen burkinafasolainen kauppa, josta saa kaikkea, mitä paikallinen ihminen tarvitsee: hyllyssä on esimerkiksi tässä helteessä säilyvää senegalilaista margariinia, malesialaista purkkimaitoa, intialaisia karkkeja, kiinalaista teetä, vaippoja, keksejä, hyönteismyrkkyä, makaronia ja taateleita. Tuoreet elintarvikkeet haetaan toreilta. Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien varaosille, sillä Ouagadougoukin on Bamakon tavoin ehdottomasti mopedikaupunki. Kaupan edessä on pino sementtisäkkejä. Ne sentään ovat Burkina Fasossa valmistettuja.

oua32

Burkinalaisen kaupan valikoima.

oua31

Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien osille.

Senin veli Ibrahim tuli esittäytymään: ensimmäinen kysymys koski uskontoani. Ibrahim, kuten koko perhe, on hartaita muslimeita. Ibrahim tahtoi tehdä minusta muslimin ja korosti islamin olevan rauhan uskonto. Kerroin olevani ihan mielelläni kristitty. Ibrahim oli käynyt pyhiinvaelluksella Mekassa ja oli mielestäni korostuneen islamilainen. Samoin paikalliset kristityt pyrkivät osoittamaan uskontoaan esimerkiksi suurehkoilla ristikaulakoruilla. Kaupalla pistäytynyt nuorukainen esitteli minulle kaulassa roikkuvaa ristiään ja sai minulta hyväksyvän yläpeukun. Tampouy ei olekaan kuulemma pelkästään muslimikaupunginosa, vaan alueella on myös paljon kristittyjä. Niin kuin Burkina Fasossa ylipäätäänkin. Toistaiseksi uskontojen välinen yhteiselo on kai sujunut maassa ihan hyvin.

Söimme kaupan naapurissa olevassa pienessä kansanravintolassa. Täällä sain syödä jälleen käsin, kuten tavallinen kansa Länsi-Afrikassa edelleen mielellään syö. Maassa maan tavalla. Sitten noudimme Senin thainkielisillä teippauksilla varustetun skootterin, tankkasimme sen ja lähdimme kohti Ouagadougoun keskustaa.

oua14

Ouagadougoun ydinkeskustan vilinää.

oua17

Lisää katunäkymää samalta suunnalta keskustasta. Taustalla LONAB:n eli paikallisen Veikkauksen pääkonttori. Oikealla taatelikauppiaita.

Ajoimme Ouagadougoun ytimeen suurmoskeijan edustalle. Seni jätti skootterinsa tuttavansa kännykkäliikkeen eteen. Kadulla oli myös paljon taatelikauppiaita. Täkäläiset taatelit ovat kuulemma ainakin naapurimaasta Nigeristä. Kävelimme suurmoskeijan pihamaalle ja otin kameran esiin, kun Seni sanoi sen olevan järkevää. Mielestäni moskeijoiden kuvaaminen on vain veren kaivamista nenästä ja sellaista se oli jälleen. Ei toki kirjaimellisesti. Mutta: jostain kömpi lihava mies rutisemaan valokuvauksestani ja kuulemma olisi pitänyt odottaa imaamia tai jotain suurta jehua paikalle. No, en tahtonut odottaa. Ihmettelin vain, että kieltääkö Allah todella kameratkin Koraanissaan! Sisään moskeijaan en ajatellut edes yrittää.

oua19

“Kiellettyä” kuvamateriaalia: Ouagadougoun suurmoskeijan minareetit.

oua16

Katunäkymä suurmoskeijan nurkilta.

Kuljimme katuja ristiin rastiin. Ouagadougou on Bamakoa pienempi paikka, minkä vuoksi se on myös miellyttävämpi paikka kuljeskella. Paikallisen kanssa kulkeminen on lisäksi rauhallisempaa, sillä kukaan ei ole roikkumassa hihasta. Astelimme Ouagadougoun markkinapaikalle, joka on kahdessa kerroksessa oleva tori. Parkkitaloa muistuttava tori on suhteellinen moderni, sillä edellinen tori paloi 2000-luvun alussa. Alakerros on pääosin elintarvikkeita varten. Yläkerros on varattu vaatteille ja turisteja varten tehdyille matkamuistoille. Ja kyllä, Ouagadougousta voi löytää matkamuistomyymälöitä! Ne ovat kaikki siistissä rivissä torilla ja matkamuistoksi voi ostaa vaikkapa puisen norsun. En ostanut mitään, sillä olin ostanut Gaouasta kaksi puista fetissiä. Matkamuistokauppiaita lukuun ottamatta torilla voi kuljeskella rauhassa, mutta valokuvaamiseen suhtaudutaan vainoharhaisesti. Kuvia voi kuulemma ottaa, jos on aivan varma, että poliisi ei näe. En nähnyt poliiseja missään, minkä lisäksi oikeasti valokuvia saa nykyisin ottaa ilman mitään virallisia kuvauslupia.

oua18

Ouagadougoun markkinapaikka on kahdessa kerroksessa ja torin edessä seisoo afrikkalainen patsas.

oua15

Toria.

Poistuimme torilta tyhjin käsin. Ajoimme seuraavaksi Ouagadougoun katolilaisen katedraalin pihamaalle. Katedraali on punaisista savitiilistä 1930-luvulla kyhätty rakennus, jonka erikoisuus on se, että sen kirkontornit ovat eripituiset. Se toi mieleeni sodat ja muut kahakat, joissa katedraali olisi saattanut vaurioitua. Tarkemmin ajateltuna Burkina Fasossa ei ole ollut mitään sellaisia kahinoita eli tornien rakennus on vain jäänyt kesken! Ystäväni ja oppaani Seni ei ollut muslimina milloinkaan käynyt katedraalissa, vaikka paikkakunnan omia poikia onkin. Hän oli jo opasta etsimässä, kun kerroin tietäväni, miten kirkossa toimitaan. Moskeijaan verrattuna kirkkoon on paljon helpompi mennä, eikä sisälläkään tarvitse pelätä, jos ottaa kuvia. Ja minähän otin, eikä kukaan valittanut. Kirkon portailla törmäsin valkoiseen ranskalaiseen naiseen, joka niin ikään oli paikallisten ystävien kanssa Ouagadougouun tutustumassa. Kaupungista matka jatkui kuulemma naapurimaahan Beniniin. Toisen valkoisen turistin näkeminen oli jälleen mahtavaa! Turisteja kun ei Ouagadougoun kaduilla juuri näe.

oua20

Ouagadougoun katedraalin tornit ovat jääneet kesken.

oua21

Katedraali sisältä.

Pian jo ajoimme Avenue de l´Indépendancea pitkin halki kaupungin hallintokorttelin kohti Ouagadougoun yliopistoa. Leveän Avenue de l´Indépendancen varrella sijaitsee ministeriöitä, pääministerin virkahuoneisto, kansallinen televisioasema, pääpoliisiasema sekä kaupungin mielenkiintoisin nähtävyys, poltettu entinen parlamenttirakennus. Siitä lisää täällä. Itsenäisyydestä muistuttava katu vaihtui ennen yliopistoa Boulevard Charles de Gaulleksi. Se on vähintään yhtä mahtipontinen nimi, joka ei voisi sijaita missään muualla kuin ydinkeskustassa.

Ystäväni Seni opiskelee Ouagadougoun yliopistossa. Itse kampus tuntuu varsin suurelta, eikä aina niin kovin uudenaikaiselta saatika länsimaiselta. Kirjastorakennus oli uusi ja hieno, joskin kovin pieni. Sen sijaan esimerkiksi taloustieteiden “tiedekunta” oli kovin ränsistynyt ja tenttituloksetkin ilmoitettiin seinissä nimen kanssa. Vaikka elokuussa opetusta ei ilmeisesti ollut, parveili kampuksella jonkin verran opiskelijoita. Jälleen kameran vetäminen esiin keskellä kampuksen “pääaukiota” sai taas erään herran vetämään herneen nenäänsä. Burkinalaisilla on vaikea suhde valokuvaukseen!

oua23

Seni skoottereineen Ouagadougoun yliopiston “pääaukiolla”.

oua22

Yliopistoa.

Ouagadougoun keskustan eteläpuolella on Ouaga 2000 -nimeä kantava uusi asuinalue, joka on rikkaiden paikallisten ja ulkomaalaisten asuttama. Talot ovat paikoin hulppeita ja niitä ympäröivät korkeat aidat ja välillä jopa vartijat. Niitä saatetaan tarvita, sillä Burkina Faso on maailman köyhimpiä valtioita. Kaupunginosan kadut ovat leveät ja päällystekin on huippukunnossa. Liikenne on olematonta. Ouaga 2000:ssä toimii myös suurlähetystöjä ja Burkina Fason presidentinlinna. Elokuussa 2015 presidenttinä toimi Michel Kafondo. Väliaikaisesti.

oua24

Monument des Héros Nationaux.

oua26

Näkymä Monument des Héros Nationaux’n huipulta kohti koillista.

Ouaga 2000:n maamerkki on Monument des Héros Nationaux, paikallinen eiffelintorni! Maan puolesta henkensä menettäneiden “marttyyrien” muistoksi rakennettu korkea rakennus on varsin uusi ilmestys, mutta siitä huolimatta se on jo hyvää vauhtia rappeutumassa, kuten niin moni asia Afrikassa. Paikoista ei jakseta tai osata pitää huolta. Virallisesti monumentti ei ole auki vierailijoille, vaikka sen ehdottomasti kuuluisi olla. Maksoimme vahtimestarille 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja tämä suostui päästämään meidät korkeuksiin. Ylös huipulle oli kiivettävä rappusia pitkin, sillä hissi oli rikki. Ensimmäiseltä tasanteeltakin jo näki maisemia, mutta parhaat maisemat ovat huipulta, jonne vahtimestarineiti kehotti meitä nousemaan. Sinne pääsi tikapuita pitkin pienestä luukusta! Näköalat ovat upeat: koko Ouagadougou silmien edessä! Kaupunki on hyvin matalasti rakennettu ja monumentti saattaa olla paikkakunnan korkein rakennus. Molempiin suuntiin monumentiltä lähtevä bulevardi kantaa Libyan entisen johtajan Muammar Qaddafin nimeä!

oua27

Boulevard Muammar Kaddafi kohti pohjoista ja samalla Ouagadougoun keskustaa.

oua28

Boulevard Muammar Kaddafi kohti etelää. Bulevardin päässä sijaitsee Burkina Fason presidentinlinna.

Lisää viittauksia Libyaan löytyy kaupunginosassa sijaitsevasta kauppakeskuksesta, joka puolestaan on nimeltään Centre commercial Libya Ouaga 2000! Kauppakeskuksella ei ole mitään tekemistä länsimaisten vastineidensa kanssa: kuvaaminen on kielletty, rynnäkkökiväärimiehiä pyörii nurkissa ja asiakkaat ovat poissa. Vessa sentään on ilmainen, kuten meilläkin! Ostari tarjoaa niille harvoille asiakkaille esimerkiksi mahdollisuuden ostaa Turkish Airlinesin lento tai maistella viinejä hienossa Chez Mister Wine -liikkeessä!

oua33

Centre commercial Libya Ouaga 2000.

Ostoskeskuksen naapurissa on Libya-hotellina tunnettu Laico Ouaga 2000 -hotelli. Varmaan rahoitus tähänkin puljuun on tullut aikoinaan Gaddafilta. Seni tahtoi käydä hotellin pihamaalla ja valkoisen henkilön seurassa mustakin kulkee ilman epäilyksiä jopa viiden tähden hotellissa. Olihan siellä ainakin ihan hieno uima-allas. Huoneiden hinnat lähtevät näemmä reilusti sadan euron yläpuolelta yötä kohti, joten lähinnä kauhistelin paikkaa. Hotellin edustalta voi halutessaan ostaa kengät tai vaikka sen puisen norsuveistoksen, ellei jaksa lähteä keskustan hulinaan torille. Hotellin liepeiltä saa nähtävästi myös maksullisia naisia. Ja miksei saisi, hotellin asukkailla on dollareita taskut pullollaan.

Minä ja Seni ajoimme kuitenkin nyt Ouaga 2000:stä takaisin tavallisen kansan pariin kaupungin keskustaan. Ghanan ensimmäisen presidentin mukaan nimetty Avenue Kwame Nkrumah on Ouagadougoun pääkatuja ja sen varrella on kaikki, mitä länsimaalainen tai länsimaalaiseen elämään tottunut burkinalainen tarvitsee. Ajoimme kaupungin toiseksi tärkeimmälle moskeijalle. Se sijaitsee Nigerin konsulaatin naapurissa ja oli ainakin suurmoskeijaa upeampi pytinki.

oua29

Ouagadougoun kakkosmoskeija.

oua30

Illallinen kansanravintolassa. Lihaa ja burkinalaista riisiä. Itse keskityin lähinnä riisin syömiseen.

Illalla palasimme Avenue Kwame Nkrumahille. Seni tahtoi näyttää minulle myös Ouagadougoun yöelämää. Paikallinen yökerho, Bar Banana, oli melkoinen paikka, jossa viivyimme peräti minuutin. Yökerhon liepeillä sijaitsee miellyttävämpi Taxi Brousse -niminen ulkoilmabaari. Terassi oli puolillaan, joten löysimme helposti pöydän ja saimme eteemme paikalliset Brakina-oluet. Ehkä kolmasosa asiakkaista oli valkoisia, joten paikka on otollinen kohde jihadisteille, jotka 15. tammikuuta 2016 hyökkäsivät baariin, vastapäiseen Splendid-hotelliin ja läheiseen Cappuccino-kahvilaan. Koko iskussa kuoli 30 ihmistä. Luodit ja veri siivottiin pois ja Taxi Brousse avautui uudelleen jo tammikuun aikana. Lähde: [2]

Meidän lämmin elokuinen iltamme oli mukava ja ilman mitään jihadismia. Vielä ennen hotellille menoa pääsin kokemaan sen, mitä burkinalaiset tekevät baarista lähdettyään. Emme menneet grillille, vaan leipomoon. Ostimme jogurtit ja paninit!

Pääkaupunki nimeltä Ouagadougou

19.8.2015

Suurin osa maailman pääkaupungeista on nimetty ilman minkäänlaista mielikuvitusta. Kartalta löytyy niin Tukholmaa, Brysseliä kuin Budapestiäkin. Sitten on pääkaupunkeja, joiden nimeämistä on oikeasti mietiskelty: on Ankaraa, Limaa ja Montevideota. Kaikkein parhaimmalta suussa maistuu kuitenkin Burkina Fason pääkaupunki Ouagadougou! Kaupunki, jonka nimeä ei valitettavasti lausuta kuten kirjoitetaan, sijaitsee keskellä maata ja siellä on reilut puolitoista miljoonaa asukasta. Sinne siis!

oua11

Safarilla Ouagadougoun keskustassa. Leijonapatsas symboloi Ouagadougoun ja ranskalaisen Lyonin kaupungin suhteita.

Burkina Fason lounaisnurkalta Gaouasta on vajaan 400 kilometrin matka tuohon maagiseen pääkaupunkiin. Jos haluaa olla typerys, matkan voi taittaa polvet suussa puskataksilla eli romulla pikkubussilla hintaan 8 000 frangia (noin 12,2 euroa). Nämä autot lähtevät Gaouan keskustan puskataksiasemalta kello seitsemän jälkeen aamulla.

Fiksut valitsevat välille ison ilmastoidun linja-auton. Kävelin noin parin kilometrin matkan rinkka selässä Hotel Halasta kaupungin bussiterminaaliin. Se sijaitsee noin kolmen tai neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta pohjoiseen päin vievän pääväylän varressa. Terminaalissa voi valita kahdesta vaihtoehdosta, jotka ovat TSR (Transport Sana Rasmane) ja STMB. Jälkimmäisen kalusto on jostain historian alkuhämäristä, joten valinnanvaikeutta ei ollut. Siispä astelin TSR:n lippuluukulle ja ostin lipun Ouagadougouun saakka. Hinta on 7 000 frangia (noin 10,7 euroa) ja se on painettu lippuun! Näin ollen lipunmyyjä ei pääse vetämään välistä keksimällä omia hintoja. Lähtöjä on erityisesti aamulla suunnilleen tunnin välein. Olin aamun ensimmäisellä vuorolla ja se lähti ajallaan kello 7. STMB:n bussi lähti myös samaan aikaan kohti pääkaupunkia.

Tie kulki kohti pohjoista Bouroum-Bouroumin ja Tiankouran kylien kautta. Aurinko paistoi ja bussissa oli hyvin tilaa. Diébougoun kaupunki tuli varsin nopeasti ja siellä linja-automme täyttyi lähes kokonaan. Jo pian Diébougoun jälkeen kaarsimme Danon kaupungin linja-autoasemalle. Isolta tieltä sinne kuljetaan sellaista kärrypolkua, etten tiennyt bussin siihen edes pystyvän. Kuoppainen tie oli yöllisen sateen jäljiltä täynnä pieniä järviä, joihin ajaminen kyllä synnytti tsunameja kadunvarren kauppiaiden riemuksi. Asemalla matkustajat rynnivät joukolla ulos, joten ajattelin täällä olevan hieman pidemmän tauon. Ehdin hädin tuskin käydä vessassa, kun kuljettaja jo tööttäili lähdön merkiksi. Matkustajat ja sellaisiksi halunneet rynnivät yhtä aikaa ovelle. Onneksi olin jättänyt repun paikalleni, muuten se oli nyt mennyt ja minusta tullut seisomapaikkalainen. Lopulta kukaan ei kuitenkaan joutunut seisomaan ja rahastajat ajoivat ilman paikkaa jääneet ulos. Odottakoot seuraavaa bussia, joka tulisi joka tapauksessa jo tunnin kuluttua. Ostin ikkunasta banaaneja matkaevääksi.

Pâ-nimisessä kaupungissa käännyimme kohti itää ja Ouagadougoua. Pân lisäksi bongasin ikkunasta kylttejä muihinkin hauskannimisiin paikkoihin: Lâ, Pô, Silli, Lollio ja kirsikkana kakun päällä Bingo hieman ennen Ouagadougoua! Burkinalaiset totisesti osaavat paikkojen nimeämisen. Tienviittojen bongaamiseenkin kyllästyy ja juuri sitä varten TSR näytti televisioista koko matkan ajan iloisia burkinalaisia musiikkivideoita ja laadukkaan norsunluurannikkolaisen komediaelokuvan. Ranskaksi puhuttua elokuvaa pystyi seuraamaan ihan ilman kielitaitoakin. Siinä maalaispoika muutti syvältä Norsunluurannikon puskasta rannikon miljoonakaupunkiin Abidjaniin. Matkatavarat koostuivat lähinnä valtavasta banaanitertusta. Abidjanissa elämä meni kokonaan uusiksi: piti oppia syömään haarukalla ja veitsellä, kulkemaan taksiin ovesta ikkunan sijasta ja käyttämään liukuportaita niitä pelkäämättä! Hyvin kliseistä, mutta hauskaa!

oua7

Avenue de la Liberté on yksi Ouagadougoun merkittävimpiä katuja. Kuva otettu Le Pavillon Vert -hotellini edestä kohti Sankariarén toria.

oua8

Ouagadougoun katunäkymää.

Saavuin Ouagadougouun yhden aikaan iltapäivällä. Samalla olin saapunut Sahelin alueelle: maisema oli kuivaa ja karua, vaikka meneillään ollut sadekausi olikin värjännyt sitä vähän vihreämmäksi. Aurinko paistoi ja lämpötila oli kolmenkymmenen paremmalla puolella. Otin TSR:n terminaalista taksin Le Pavillon Vert -hotelliin Ouagadougoun keskustan pohjoispuolelle Marché de Sankariaré -nimisen torin nurkalle.

Le Pavillon Vert on Ouagadougoussa se paikka, joka kerää kaikki pienen budjetin länkkärireissaajat. Länsi-Afrikka on sen verran pieni paikka, että hotelliin oli majoittunut sama Kapkaupunkiin autollaan matkalla ollut saksalainen pariskunta, jonka tapasin jo Malin Bamakossa Hotel Sleeping Camelissa. Vaihdoimme kuulumisia. Sain kuulla, että myös Bamakossa ollut australialainen moottoripyöräseikkailija Pat oli samassa hotellissa. Hän oli malarian nujertamana huoneessaan ja saksalaispariskunta piti hänestä huolta. Nainen sattui olemaan sairaanhoitaja. Burkinalaista sairaalaa kolmikko tahtoi välttää viimeiseen saakka! Sillä välin, kun itse olin kolunnut Burkina Fason eteläosia, aussiseikkailija oli kuulemma päätynyt pariksi päiväksi vankilaan Norsunluurannikolla. Sama hänellä varmasti oli edessä myöhemmin myös Kongon demokraattisessa tasavallassa! Niin, me neljä länsimaalaista taisimmekin sitten olla hotellin ainoat vieraat!

oua10

Hotel Le Pavillon Vertin vehreää pihamaata.

oua9

Burkina Fason pitkäaikainen presidentti Blaise Compaoré ajettiin virastaan väkivaltaisten mellakoiden saattelemana lokakuussa 2014. Tässä hotellin seinässä olevassa julisteessa vihattu Compaoré on pantu mm. taluttamaan aasia, juoksemaan sarvikuonoa pakoon ja kiillottamaan Marokon kuninkaan kenkiä.

Oma hotellihuoneeni oli Le Pavillon Vertin halvin, 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Varasin sen kolmeksi yöksi. Huoneessa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna sekä rottinkipenkki ja tuuletin. Vessa ja suihku ovat jaetut. Kaiken kaikkiaan oikein pätevä hotelli siis. Söin hotellin ravintolassa hampurilaisen ja lähdin kaupungille.

Hotel Le Pavillon Vert sijaitsee pitkän Avenue de la Libertén varrella. Jos lähtee katua kohti länttä, löytää erilaisia tukkuliikkeitä ja korjaamoita. Jos valitsee idän, löytää tavallisen kansan kahviloita ja ravintoloita sekä supermarketteja! Sellaisia rikkaille länsimaalaisille suunnattuja kauppoja, jossa saattaa seota täysin, kun yhtäkkiä kaikkea taas on saatavilla! Kävin huvikseni eräässä ja ostin Turkista tuodun ja moneen kertaan sulaneen suklaapatukan! Kaupan pikkuinen suklaavalikoima oli omassa pienessä jääkaapissaan, jonne jostain syystä päätin vilkaista. Palailin takaisin hotellilleni, käväisin vastapäätä hotelliani sijaitsevalla Sankariarén torilla. Ei mitään uutta, johan näitä toreja on nähty. Silti afrikkalaisessa torissa on aina sitä jotain. Eteläistä eksotiikkaa! Ostin jonkun nuoren tytön kaikki pähkinät ja tytöltä taisi loppua työpäivä siihen.

Ouagadougou on siitä merkillinen länsiafrikkalaiskaupunki, että siellä on rautatie ja sillä vieläpä liikennettä. Kävelin radanvartta Ouagadougoun rautatieasemalle. Ihan muuten vain. Täältä pääsisi junalla Bobo-Dioulasson ja Banforan kautta aina Norsunluurannikon Abidjaniin saakka. Siis Atlantin rantaan.

oua5

Siirtomaakaudella kuolleiden ranskalaissotilaiden hautausmaa keskellä Ouagadougoua.

Asemalta päädyin Ranskan kulttuuri-instituutin, Institut Français du Burkina Fason eteen. Yhdysvaltojen tavoin myös Ranska pelkää ja sisään instituuttiin kuljetaan turvatarkastuksen läpi. Kerran Mauritanian Nouakchottissa ranskalaisinstituutissa vierailleena, totesin, etten jaksa alkaa avata reppuani. Kävin vain naapurissa olevalla hautausmaalla, jonne on haudattu siirtomaa-aikana kuolleita ranskalaissotilaita. Hautausmaan portissa erikseen täsmennettiin, että paikalla tosiaan saa vierailla ilmaiseksi. Ilmeisesti paikalliset ovat yrittäneet rahastaa silläkin.

oua1

Vallankumouksen aukiolla on hieno muistomerkki Burkina Fason karttoineen.

oua4

Vallankumouksen aukiota.

Keskellä kaupunkia sijaitsee myös Place de la Révolution eli ”Vallankumouksen aukio”, joka on valtava tyhjä alue. Sen laidalla on monumentti ilmeisesti siis vallankumouksen merkiksi. Aukion kahdella laidalla on suuret sotilasalueet ja etelälaidalla Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Burkina Fason pääkonttori. Itäpuolella aukio rajoittuu muun muassa suureen pankkirakennukseen, Burkina Fason perustuslakineuvostoon ja Air Burkinan konttoriin. Täällä ollaan siis jo lähes asian ytimessä. Päätin jättää keskustan tarkemman tutkimisen seuraavaan päivään ja lähteä kohti hotellia.

oua6

Katunäkymä Ouagadougousta.

oua2

Tämä kolmikko myy varaosia raskaaseen kalustoon.

oua3

Miesten kaupan julkisivua: “Vente de pieces detaches”.

Halusin vielä käydä kaupassa. Sellaisessa oikeassa länkkärikaupassa. Etsin puoli tuntia löytämättä ainuttakaan kauppaa, en edes mitään pieniä afrikkalaiskauppoja. Lopulta löysin yhden supermarketin, jossa oli jopa pieniä ostoskärryjä! Olin ainoa asiakas. Löysin paikallista jugurttia, mutta ehkä merkittävin löytö oli kaupan leipähylly. Ensimmäistä kertaa valikoimassa oli jotain muutakin leipää kuin sitä iänikuista mautonta patonkia, jota tuli jo korvistakin. Ostin innoissani pussillisen oikeaa leipää! Ja makkarasäilykkeen! Ja sipsejä! Kaikki oli kuljetettu tänne syvälle Afrikkaan ihan vain minua varten!

Loropénin rauniot ja paikallinen poppamies

18.8.2015

Dramane saapui sovitusti hotellilleni. Tai ainakin melkein sovitusti. Mies oli käynyt vaihtamassa skootteriinsa renkaan, sillä nyt olisi edessä sen verran pitkä ja vaativa ajo! Lähdimme samantien kohti maaseutua. Dramane ajoi, minä istuin takana ja tie oli sadekauden runtelema hiekkatie. Skoottereilla täällä kaikki kulkevat, eikä Dramanekaan pitänyt mitenkään outona ajatuksena lähteä 40 kilometrin päähän Loropéniin skootterilla. Matkustajan kanssa!

Olin edellispäivänä tullut samaa reittiä Loropénistä Gaouaan, joten nyt menin saman tien toiseen suuntaan ja näin samat lobikylät. Lobit ovat alueen valtaheimo ja olin tutustunut heidän kulttuuriinsa Dramanen työpaikalla Musée de Ponissa Gaouassa. Lobit totisesti asuvat edelleen tismalleen samanlaisissa savimajoissa, jollaisen jäljennöstä olin museon pihalla katsellut. Dramane kertoi Sidoumoukarin lobikylän läpi ajaessamme, että perinteisen arkkitehtuurin lisäksi kylän liepeillä olisi luolia, mutta niihin emme nyt menneet. Oli kiirehdittävä, sillä olimme lähteneet matkaan varsin myöhään. Toki sadekauden vuoksi.

Edellisiltana tietä toiseen suuntaan ajaessani, en ollut kiinnittänyt juuri huomiota rakennuksiin. Ne olivat näyttäneet samanlaisilta savimajoilta, mitä kaikkialla on. Enemmän minua oli “pysäyttänyt” Loropénin liepeillä olevan kylän nimi. Valitettavasti kylä ei ollutkaan Dakar, kuten olin edellispäivänä lukenut, vaan Lakar! Ei ollutkaan siis syytä pysähtyä kuvaamaan kylttiä. Dakar on siis Senegalin pääkaupunki.

loropeni3

Perillä Loropénissä. Tässä kohtaavat Gaouasta tuleva ja Banforaan menevä isompi tie ja etelään kohti Kamptia menevä tie. Taaempana taitaa olla Loropénin “keskusaukio”.

loropeni2

Gaoua–Banfora-tie Loropénin keskustassa.

Ajomatka Loropéniin sujahti noin tunnissa. Skootterilla pääsee liikkumaan ketterästi, autolla joutuu hidastelemaan ja kiertelemään enemmän. Vastaan tulleet autot pystyikin laskemaan yhden käden sormilla. Auto on jo niin kallis hankintakin, ettei sellaiseen ole paikallisilla varaa.

Loropéni on pikkuinen kaupunki tai suurehko kylä. Kylän “keskusaukio” on samalla paikkakunnan puskataksiasema. Edellisiltana olin vaihtanut siinä kulkuneuvoa. Kylässä on koulu, moskeija ja pikkupuoteja. Aukion laidalla on myös paikallinen kahvila-ravintola, jossa on sinisestä muovipressusta tehdyt seinät. Joimme siellä teet. En ollut tullut Loropéniin pelkän teehetken vuoksi, vaan siksi, että kaupungin liepeillä sijaitsee Burkina Fason ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Unescon maailmanperintökohde: Loropénin rauniot! Vaikka muinaisen kivilinnoituksen rauniot tunnetaan pääkaupungissa Ouagadougoussakin, eivät ne Loropéniä ole maailmankartalle saaneet. Lonely Planetkaan ei mainitse nähtävyydestä sanallakaan, vaikka rauniot ovat olleet Unescon listalla jo vuodesta 2009. Olin saanut itsekin tietää paikasta ja Unesco-listauksesta vasta tänä aamuna!

loropeni4

Tästä lähtee tie kohti Kamptin kaupunkia. Oikealla sinipressuinen kahvilamme.

loropeni1

Loropéniläinen kahvila-ravintola.

loropeni5

Katunäkymä Loropénistä.

Loropénin keskustasta on noin kolmen kilometrin ajomatka raunioalueelle ja isolta tieltä on hyvät opasteet paikalle. Raunioille johtavan tien alussa on lipunmyyntikoppi, mutta nyt lipunmyyjä-opas viittoi meidät jatkamaan perille asti. Hän tulisi perässä polkupyörällä. Lipunmyyntikopin vieressä on myös valmistumassa oleva museo Loropénin raunioilta löydetyille esineille ja muille löydöille. Museo ei ollut vielä avoinna yleisölle ja muutenkin koko maailmanperintökohde tuntui olevan hyvin alkutekijöissään. Paikalle vievä hiekkatiekin oli aivan uusi. Jätimme skootterin parkkipaikalle ja opasta odotellessamme katselimme paikalla kasvavia voipuita, joiden siemenistä valmistetaan kuuluisaa karitevoita. Dramane kertoi, että kulttuuriperinnön lisäksi myös paikan luonto on ainutlaatuista. Joitain kasvilajeja kasvaa vain tässä lähistöllä! Voipuut sentään ovat laajemmalle levittäytyneet.

loropeni9

Loropénin raunioiden lipunmyyntikoppi ja valmisteilla oleva museo.

loropeni6

Loropénin raunioita: muinaista linnoitusta kiertäneen korkean muurin osasia.

Opas pyöräili paikalle viiden minuutin päästä ja pääsimme aloittamaan kierroksen. Pääsymaksu Loropénin raunioille on 2 000 frangia (noin kolme euroa), mihin sisältyy jälleen opastus. Oppaana toimi nuori mies, joka valitteli, ettei puhu englantia. Kierroksen alettua mies kuitenkin alkoi opastaa englanniksi. Ei mitään ongelmia ymmärtämisen kanssa! Olin ainoa vierailija paikalla ja todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen koko päivänä.

Reilun hehtaarin alueelle levittäytyvien Loropénin raunioiden historia on suureksi osaksi hämärän peitossa, mutta paikalla tehdään kaivauksia, joiden toivotaan auttavan raunioiden merkityksen selvittämisessä. Löydöt on tarkoitus laittaa näytille siihen valmistumassa olevaan museoon. Paikan synnystä ei tiedetä juuri mitään, mutta joka tapauksessa rauniot ovat ajalta ennen eurooppalaisten tuloa seudulle. Ikää on tutkimusten mukaan vähintään tuhat vuotta. Lobimaalla (eli tällä seudulla) on kaikkiaan kymmenen vastaavaa kivilinnoitusta, mutta tämä on parhaiten säilynyt.

Linnoituksen arvellaan liittyneen Atlantin rannikolta tulleen ja Saharan autiomaan ylittäneeseen kultakauppaan, sillä se kukoisti alueella samaan aikaan linnoituksen kanssa. Linnoitus oli ilmeisesti koulango- tai lohron-heimojen hallitsema, sillä nuo heimot kontrolloivat seudun kullantuotantoa. Tuotanto kukoisti 1300-luvulta 1600-luvulle, minä aikana myös linnoituksen on selvitetty kukoistaneen. Linnoitus hylättiin lopullisesti 1800-luvun alkupuolella. Sitten se jäi ilmeisesti ikään kuin unohduksiin ja on säilynyt hyvin tähän päivään saakka. Lähteet: [1]

loropeni11

Sisällä linnoituksen muurin sisällä.

loropeni10

Unesco otti Loropénin rauniot vuonna 2009 maailmanperintöluetteloonsa.

loropeni12

Loropénin muinaisen linnoituksen muuria.

Kiertelimme rehevän kasvillisuuden valloittaman raunioalueen sisä- ja ulkopuolella. Linnoituksen muuri on hyvin säilynyt ja kiertää alueen. Muuri on korkeimmillaan kuuden metrin korkuinen, eikä sitä ole helppo kiivetä ylöskään. Oppaani mukaan lateriitista rakennettu muuri on tarkoituksella rakennettu sellaiseksi, ettei sitä pystyisi kiipeämään. Liukkaalta se tuntuikin. Myöskään portteja linnoituksen sisään ei ole ollut yhtä tai kahta enempää. Jotain tärkeää linnoitus on siis suojellut.

Olin hyvin tyytyväinen päätettyäni vierailla raunioilla. Paikka oli vasta toinen maailmanperintökohde tällä matkalla, sillä Länsi-Afrikka ei ole mikään eldorado niiden suhteen. Ensimmäinen maailmanperintökohteeni oli Kap Verden Cidade Velha.

loropeni8

Puu on kasvanut muuria apuna käyttäen. Puu toisaalta tukee muuria, mutta toisaalta rapisuttaa sitä. Ikää tällä loisella on vain noin 20 vuotta.

loropeni7

Muurien sisäpuolella on pienempien rakennelmien raunioita.

Jatkoimme matkaa. Ensin palasimme Loropénin keskustaan ja tankkasimme skootterin tienvarren “huoltoasemalla”. Tällä kertaa “asemalla” oli pieni itsetehty metallikehikko, jossa oli rivissä muutama käytetty viinapullo täynnä polttoainetta. Ostimme tankin täyteen ja se maksoi noin 3 000 frangia (noin 4,6 euroa). Tämän “huoltoaseman” vieressä oli upea pieni moskeija ja jo hetken haaveilin kuvan ottamisesta. Moskeijan kuvaaminen oli viimeksikin vienyt minut poliisiasemalle, joten luovuin ajatuksesta.

Jatkoimme Loropénistä kohti Kamptia, jonne on matkaa 19 kilometriä. Punahiekkainen tie oli Gaoua–Loropéni-tietäkin huonompi. Se ei hidastanut matkantekoamme ja vielä vähemmän muiden matkaa. Autoja ei tiellä tullut vastaan, vaan ainoastaan mopedeja ja polkupyöriä. Olin luullut Kamptin olevan Loropéniäkin syrjäisempi alkuasukaskylä, jollaiselta se laitamiltaan vaikuttikin. Ainoastaan vaatteet ihmisten päällä ja erilaiset kulkuvälineet muistuttivat jotenkin meikäläisestä sivistyksestä. Talot olivat tyypillisiä lobitaloja, eikä niissä näyttänyt olevan mitään länsimaalaista hapatusta. Tuskin sähköjäkään. Ei siinä vauhdissa tosin kaikkeen ehtinyt kiinnittää huomiota.

loropeni14

Dramane skoottereineen jossain Loropénin ja Kamptin välillä.

loropeni13

Tie Loropénistä Kamptiin.

kampti1

Kampti näyttää Loropénin jälkeen sivistykseltä. Onhan täällä päällystetty tiekin!

Saavuimme Kamptiin ja asfaltti alkoi! Dramane kertoi paikkakunnan olevan itseasiassa merkittäväkin pikkukaupunki. Kampti on oikeastaan rajakaupunki, sillä Norsunluurannikon rajalle on ainoastaan noin 25 kilometriä. Tämän huomaa myös poliisin ja sotilaiden läsnäolosta ja Kamptista etelään, eli kohti rajaa, lähtevien on käytävä ilmoittautumassa poliisiasemalla. Onneksi olin ottanut passini mukaan retkelle, sillä nyt sitä tahdottiin syynätä. Nimen, syntymäajan, syntymäpaikan, passinnumeron, kansallisuuden ja muiden tärkeiden tietojen lisäksi poliisi kirjasi ylös myös vanhempien nimet sekä syynäsi viisumin ja saapumisleiman. Poliisi tahtoi tietää myös asuinpaikkani (eli hotellin), seuraavan kohteeni ja maan, mistä olin tulossa Burkina Fasoon. Prosessi oli kivuton, eikä mistään lahjuksista edes vihjattu. Lähtöä tehdessämme ystävälliset poliisit tahtoivat vielä kuulla “uutisia Suomesta”. No, mitä minä siihen osaan vastata, kun meillä ei ole edes ebolaa ja eduskuntavaalitkin menivät jo! Nothing special!

kampti12

Sib Tadjalté perheineen asuu aidossa lobitalossa Kuekueran kylässä Kamptin kupeessa.

kampti2

Fetissit talon oviaukon kohdalla antavat suojelusta asukkaille.

Ajelimme joitain kilometrejä kohti Norsunluurannikon rajaa, minkä jälkeen käännyimme puskaan. Painelimme kuoppaista hiekkatietä ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavuimme pieneen lobikylään nimeltä Kuekuera. Dramane ajoi skootterinsa erään lobiperheen pihaan, missä saimme ystävällisen vastaanoton. Perhe ei ollut tiennyt tulostamme, mutta saimme luvan piipahtaa tutustumassa aitoon lobitaloon ja aitoon animistiseen lobiperheeseen! Talossa asuu parantaja-tietäjä Sib Tadjalté vaimonsa (tai vaimojensa) ja lapsiensa kanssa. Perhe on suuri ja kaikki olivat nyt pihalla. Naiset olivat ruoanlaittopuuhissa ja Sib muuten vain nautti elämästä. Asuinpaikka on länsimaalaisen silmään paratiisi!

Otimme kengät pois ja astuimme sisään tähän mudasta ja puunrungoista tehtyyn suureen suorakaiteenmuotoiseen taloon. Talossa on tasakatto, jota käytetään ainakin viljan kuivaamiseen. Rakennuksen oviaukko on pieni ja oviaukon yläpuolella on kaksi fetissiä: mies ja nainen. Ne tuovat turvaa talossa asuville. Sisällä talossa totisesti oli käsittämättömän pimeä, kuten lobitaloissa ylipäänsäkin. Ikkunoita ei juuri ole, eikä lamppuja, sillä sähköjä talossa ei ole. Eikä varmasti muuallakaan Kuekuerassa. Dramane ei ollut ensi kertaa lobitalossa ja meni edellä. Minä kompuroin perässä, kun en vain nähnyt eteeni. Aluksi kävimme keittiössä, jossa oli hiljattain jauhettu viljaa.

kampti11

Parantaja-tietäjä Sib Tadjalté talonsa pihamaalla.

kampti3

Sib Tadjaltén talon eteinen. Kuva otettu salaman kanssa ja oikeasti paikassa ei juuri näe eteensä.

kampti4

Lobitalon keittiötä.

Parin kulman takana pimeydessä istui pikkupoika. Vain pieni valonsäde osui häneen katossa olevasta pienestä reiästä. Poika avasi “oven” talon mielenkiintoisimpaan huoneeseen, “puhdistautumishuoneeseen”. Kyse ei ole kylpyhuoneesta, vaan pienestä kammiosta täynnä erikokoisia ja -näköisiä fetissejä. Pääosin fetissit ovat ihmishahmoja, mutta myös joitain eläimiä seassa on. Näillä main kristinusko ja islam eivät ole päässeet syrjäyttämään lobien omaa animistista uskontoa, jossa esi-isät ja luonnossa asuvat henget ovat erittäin merkittävässä asemassa. Sib Tadjalté on ilmeisen tärkeä henkilö ja hänellä on parantajana ja tietäjänä kyky toimia välittäjänä ihmisten ja henkimaailman, kuten esi-isien, välillä. Sib Tadjalté on siis poppamies! Huoneen lattialla on pieniä valkoisia simpukoita, joita käytetään ennustamisessa ja jossain vaiheessa tätä mielenkiintoista animistista toimitusta uhrataan eläin (sulista päätellen lähinnä kanoja) ja veri pirskotellaan fetissien päälle. Fetissit olivat kuivuneen veren tahrimia.

kampti6

Näkymä Sib Tadjaltén talon “puhdistautumishuoneeseen”.

kampti7

Pääosin kammiossa olevat fetissit kuvaavat ihmistä.

kampti5

Fetissien joukossa on eläinhahmojakin. Lattialla on suuret määrät pieniä valkoisia simpukoita.

kampti9

Kanoja käytetään uhrauksessa.

kampti8

Yleisnäkymä kuivuneen veren tahrimien fetissien täyttämään kammioon.

Lisää fetissejä on Sib Tadjaltén pihamaalla. Jälleen kokoja ja muotoja on joka lähtöön ja uusia fetissejä on tehtävä silloin tällöin. Henget kun käskevät valmistaa aina vain suurempaa ja suurempaa. Minulla ei ollut kanaa, jonka olisi voinut uhrata vierailuni kunniaksi, joten jätin 2 000 frangin (noin kolme euroa) setelin erään ulkona olleen fetissin eteen kiven alle. Sib Tadjalté osti setelilläni myöhemmin kanan ja uhrasi sen. Muuten vierailu oli ilmainen ja hyvin miellyttävä. Kaikkea sai kuvata vapaasti. Vierailun aikana aurinko alkoi jo laskea, joten aloimme tehdä lähtöä. Dramane halusi ajaa mahdollisimman paljon ennen pimeää. Perhe jäi jatkamaan askareitaan.

kampti13

Suurikokoisia fetissejä talon pihamaalla.

kampti14

Lisää.

Hurautimme hetkessä Kamptiin ja ohitse. Vielä riitti valoa. Tie Kamptista Gaouaan on päällystetty, mutta päällyste on aika reikäinen varsinkin Gaouan alkaessa lähestyä. Matkaa kaupunkien välillä on reilut 40 kilometriä, mistä noin puolet jouduimme ajamaan pimeässä. Mutta perille päästiin turvallisesti. Kaikkiaan retkellemme tuli pituutta noin 120 kilometriä.

kampti10

Kauniin vehreää maisemaa Kuekueran ja Kamptin välillä.

Gaouassa ajoimme Dramanen kodin kautta. Tämä asui paikallisessa rivitalossa mielestäni varsin keskiluokkaisesti. Mies tahtoi myydä minulle kaksi Sib Tadjaltén veistämää puista parikymmensenttistä fetissiä: miehen ja naisen. Henget olivat patistaneet Tadjaltén tekemään suurempia fetissejä, joten nämä kaksi olivat jääneet jo kauan sitten käyttämättömiksi. Musée de Ponin työntekijänä Dramane oli saanut ne joskus haltuunsa ja tahtoi kaupitella ne minulle, sillä olin ollut hyvin kiinnostunut lobien kulttuurista. Suomesta ne saisivat kuulemma hyvän kodin. Joku olisi ollut kiinnostunut niistä myös Belgiassa. Ostin fetissit ja varmistin vielä, saisinko tosiaan viedä ne ulos maasta. Mitään ongelmia ei kuulemma koituisi, sillä taikakalut ovat vain noin 15–20 vuotta vanhoja. Ainakin olin saanut nyt hienon matkamuiston Burkina Fasosta: vanhat veren tahrimat lobifetissit! Ei mitään turistikrääsää! Euroopassa niistä voisi kuulemma saada satakin euroa, mutta siihen en jaksa uskoa. Kun kaupat oli lyöty lukkoon, söimme illallisen ja katselimme Dramanen japanilaisen museokollegan lähettämiä videoita lobien perinteisistä tansseista. Sitten tuli hyvästien aika.

Seuraavana aamuna ajattelin lähteä Ouagadougouun.

Vihreiden kukkuloiden ympäröimä Gaoua

18.8.2015

Olin saapunut edellisenä iltana Banforasta Gaouaan (lausutaan ‘Gawa’), enkä ollut nähnyt paikkakunnasta kuin pari pimeää katua. Vesisade oli jatkunut ilmeisesti läpi yön. Aamukahdeksalta olin ulkona hotellistani ja lähdin kävellen kohti kaupungin keskustaa. Sinne on Hotel Halasta kilometrin tai parin matka. Ihmisten määrä kasvoi mitä lähemmäksi keskustaa pääsin. Menin tahallani vähän ohi keskustasta ja löysin suuren joukon naisia pitämässä kokousta ennen töihin lähtöä. Peltotöitä tai rikkaruohojen kitkentää ilmeisesti. Ryhmällä oli miespomo, joka toivotti minut tervetulleeksi Gaouaan ja kertoi tulevansa töiden jälkeen tapaamaan minua hotelliini!

gaoua2

Gaouan liikekeskusta eräältä kaupungin kukkulalta nähtynä.

gaoua4

Lisää keskustaa, mutta enemmän asuintaloja.

Kuljin halki Gaouan liikekeskustan ja onnistuin löytämään kaupungin postitoimiston. Ostin postimerkit Sindousta ostamiini kortteihin ja jätin ne Burkina Fason postin huomaan. Korteilla kesti noin kuukausi saapua Suomeen. Postivierailun jälkeen suunnistin ylöspäin. Noin 30 000 asukkaan Gaoua on rakennettu vehreiden kukkuloiden lomaan ja osaksi niiden rinteille. Korkeuserot ovat paikoin suuria. Saavuin erään kukkulan laelle ja samalla jonkinlaiseen hallintokortteliin, jonka laidalta on hyvät näkymät Gaouan keskustaan ja kaikkiin muihinkin suuntiin. Otin kuvia ja nautin näkymistä. En ollut missään vaiheessa suunnitellut Gaouaan tuloa, mutta yhtäkkiä paikkakunta alkoi tuntua ehkäpä parhaimmalta paikalta tällä Länsi-Afrikan kiertomatkallani. Kukaan ei ollut huudellut valkoiseksi, kukaan ei ollut valittanut valokuvauksesta ja sääkin oli ihan kiva. Aurinko tosin oli toistaiseksi pilvessä. Ehkä niitä “le blanc” –huutoja ei kuulu, sillä Gaoua on kaikkea muuta kuin länsimaalaisten turistien reitin varrella. En nähnyt kaupungilla kuljeskellessani ainuttakaan toista valkoihoista.

gaoua5

Vielä yksi näkymä Gaouan keskustaan ja takana oleville kukkuloille.

gaoua15

Gaouan keskustan vilinää aamupäivällä.

Joka tapauksessa, tämän samaisen kukkulan laella on myös kaupungin ehkä tärkein nähtävyys: Musée de Poni. Se ei ole mikään hevosnäyttely, vaan Ponin provinssin ihmisten elämää esittelevä laadukas etnologinen museo. Sen vuoksi eilen tapaamani ranskalaispariskuntakin oli Gaouaan matkustanut. Museoon on 2 000 frangin (noin kolme euroa) pääsymaksu, mutta sen maksamista sain hetkisen odotella. Oppaat olivat kadoksissa ja opastus kuuluu täälläkin lipun hintaan.

Pyysin ja sain englantia taitavan oppaan eli hyvä tuurini jatkui. Miehen nimi oli Dramane. Huumorimiehenä hän heti kättelyssä pyysi ottamaan itsensä matkalaukussani mukaan Suomeen. Kaiken lisäksi Dramane oli kuullut maasta nimeltä Suomi ja osasi sen vieläpä sijoittaa samaan läjään Ruotsin ja Norjan kanssa! Hän oli ensimmäinen ja viimeinen afrikkalainen tällä matkalla, joka Suomen tiesi. Kap Verden Boa Vistan paikallisia en nyt laske mukaan!

gaoua9

Musée de Poni.

gaoua8

Lobitalon jäljennös museon pihamaalla.

Musée de Ponin näyttely on pääasiassa täkäläisen valtaheimon, lobien, kulttuurin esittelyä. Museon pihamaalla on aidossa koossa jäljennös lobitalosta. Lobit asuvat maaseudulla yhä suorakaiteenmuotoisissa mudasta rakennetuissa taloissaan, joissa on esimerkiksi huoneet kotieläimille ja vaimoille. Siis oma huone kullekin vaimolle! Sitten löytyy keittiö, jossa on suuria saviastioita täynnä ruokaa ja juomaa. Ikkunoita ei juuri ole ja jos on, ne ovat vain pikkuisia reikiä seinässä. Siispä talo on todella pimeä. Lobit ovat edelleen isoksi osaksi animisteja, joten fetissit kuuluvat arkeen ja talojen ulkopuolella onkin “alttari” esi-isiä varten. Dramanen mukaan esi-isiltä kysytään neuvoja asiaan kuin asiaan ja heitä kiitetään esimerkiksi uhraamalla.

Toisin kuin ulkona, sisällä museossa ei saa valokuvata, joten sain keskittyä täysin opastukseen. Museossa on esillä laajasti alueen asukkaille tyypillisiä artefakteja, kuten aseita ja soittimia, sekä historiallisia valokuvia. Nyt museo oli muuttamassa väliaikaisiin tiloihin, sillä rakennuksen katto oli niin surkeassa kunnossa. Romahtaisi vielä! Osa museon esineistöstä oli jo ehditty pakata, mutta lähes kaiken pääsin vielä näkemään. Museon äidin, ilmeisesti ranskalaisen, Madeleine Pèrenkin kuva oli jo otettu pois seinältä! Remontin kestosta ei ollut oikein tietoa, mutta eiköhän paikka viimeistään vuoden 2016 aikana aukea uudelleen.

gaoua6

Lobien fetissejä eli taikakaluja: vasemmalla esiäiti ja oikealla esi-isä. He kertovat vastaukset suunnilleen kaikkeen.

gaoua10

Tämä taisi olla täkäläisen karjasuojan jäljennös. Edelleen museon pihamaalta.

Dramane näki innostukseni lobikulttuuria kohtaan ja lähtiessäni ehdotti retkeä läheiseen lobikylään. Itseäni kiinnosti Loropénin kaupungin liepeillä sijaitseva Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva raunioalue. Olin lukenut siitä itseasiassa vasta tänä aamuna ja päättänyt käydä siellä! Sovimme, että Dramane saapuisi kello kahdelta iltapäivällä hotellilleni ja sitten lähtisimme hänen skootterillaan ensin Loropénin raunioille, minkä jälkeen jonnekin Kamptin pikkukaupungin laitamille aitoon lobikylään ja -perheeseen! Hinnaksi sovimme 12 000 frangia (noin 18,2 euroa) sisältäen polttoaineen skootteriin. Taksi pelkille Loropénin raunioille ja takaisin maksaa hotellini vastaanoton arvion perusteella noin 50 000 frangia (noin 76,2 euroa), mikä taitaa olla kyllä yläkanttiin arvioitu!

Lähtiessäni vielä ihastelin museon pihamaalla olevaa vanhaa ruostunutta autonrähjää. Se on ensimmäinen auto näillä main! Ranskalainen siirtomaaupseeri ajeli sillä Dramanen mukaan 1910-lähtien seudun kylissä. Ehkä täällä sitten teitä oli kuitenkin! Autoa kuvatessani kitkentähommissa olleet naiset halusivat tulla kuvatuiksi. Otin parit kaverikuvat!

gaoua7

Lobimaan ensimmäinen auto. Ranskasta ilmeisesti 1910-luvulla tuotu.

gaoua11

Gaoualaisia naisia työn touhussa. Huumorinaisena oikeanpuolimmainen otti asennon kameran edessä ja oli tikahtua nauruun kuvan nähtyään!

gaoua12

Kuvattavia riitti!

Sitten laskeuduin alas kukkulalta ja menin ostamaan onnistuneesti väärennetyllä 500 frangin (noin 0,75 euroa) kolikolla vesipullon. Miten kukaan jaksaakaan väärentää kolikoita! Näin, että myyjä pani kolikon välittömästi uudelleen kiertoon vaihtorahana. Kioskia vastapäätä toimi sopivasti Gaouan vankila! Kulkeuduin joidenkin mutkien kautta kaupungin torille, jossa sunnuntai on tärkein markkinapäivä. Nyt ei ollut sunnuntai, eikä asiakkaita liiemmin. Täältäkin saa toukkia, jos sellaisia tykkää mutustaa!

gaoua13

Gaouan tori. Takana näkyvällä kukkulalla sijaitsee Musée de Poni ja kaupungin hallintorakennuksia.

Kävelin kaupungin puskataksiasemalle tiedustelemaan jatkoyhteyksiä Ouagadougouun. Sain selville, että aamuseitsemän ja kahdeksan tienoissa lähtee pikkubussi kohti pääkaupunkia. Hinnaksi pojat kertoivat 8 000 frangia (noin 12,2 euroa), mihin hintaan pääsee jo ihan oikealla ilmastoidulla linja-autollakin! Luultavasti linja-auto on myös nopeampi, sillä se ei pysähdy jokaisessa pikkukylässä.

Puskataksiasemalla harvahampainen äreänoloinen vanhempi herra pyrki matkaoppaakseni. Olisi tahtonut esitellä kaupunkia siitäkin huolimatta, että kerroin jo kierrelleeni. Mies ei osannut englantia, mutta palaveri sai joukon nuoria miehiä kerääntymään ympärillemme. Eräs heistä osasi jonkin verran englantia ja tämäkös ei miellyttänyt vanhaa setää sitten yhtään! Hän kuvitteli nuorukaisen vievän hänen asiakkaansa. Ja minä kun en halunnut ketään oppaakseni. Jatkoin matkaani.

gaoua3

Gaouan keskustan pääkatuja.

gaoua14

Edelleen kaupungin pääkatuja.

Kuljeskelin ympäri kaupunkia ja iltapäivällä palasin takaisin Hotel Halaan. Odottamaan Dramanea skoottereineen. Maaseutukierroksesta lisää seuraavassa kertomuksessa.

Gaouaan halki eteläisen Burkina Fason pikkukylien

17.8.2015

Alun perin olin suunnitellut matkustavani Burkina Fason pohjoisosaan Gorom-Goromiin ja Doriin, mutta se olisi tarkoittanut pitkiä edestakaisia bussimatkoja. Lisäksi Sahelin alueella sijaitsevan Gorom-Goromin turvallisuustilanteen kerrottiin olevan arveluttava. Ovathan Pohjois-Malin levottomuudet melko lähellä. Päätin Sindoussa haudata Sahel-haaveeni ja matkustaa kohti Ghanan rajaa aina Gaouan (lausutaan ‘Gawa’) kaupunkiin saakka. Se on eteläisen Burkina Fason suurimpia kaupunkeja keskellä lobiheimon asuinsijoja.

Ensin oli kuitenkin päästävä pois Sindousta. Kaupungista pääsee pikkubussilla 50 kilometrin päähän Banforaan kolmesti aamussa. Ensimmäinen auto lähti, kun olin kello seitsemältä aamupalapöydässä. Maksoin laskun ja olin ennen kahdeksaa tien varressa odottamassa. Pääsin toiseen pikkubussiin, joka ajoi tuttua reittiä Dounan ja Wolonkoton kautta Banforaan.

sindou26

Tie Sindousta Banforaan on huippukunnossa.

Perille saavuttuaan ei yleensä tarvitse itse huolehtia jatkosuunnitelmista, muut kyllä huolehtivat niistä. Nyt mies nimeltä Oumar kertoi järjestävänsä minut Gaouan-pikkubussiin. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (noin 9,1 euroa). Odotellessani kävin ostamassa täytetyn patongin ja yritin maksaa sitä 500 frangin (noin 0,75 euroa) lantilla. Katselin kolikkoa hetkisen itsekin, mutta annoin sen mamalle, joka ei sitä kelpuuttanut. Väärennetty mikä väärennetty. Ajattelin yrittää panna vahingon kiertämään sitten Gaouassa. Autolle palattuani Oumar ajoi minut kaupungin puskataksiasemalle ja pyysi ottamaan mukaansa Eurooppaan. Hän ei halunnut enää elää Burkina Fasossa. Euroopassa hän aikoi maanviljelijäksi ja kysyi, mitä me oikein siellä kasvatamme.

Siirryin kadun toiselle puolelle, josta seuraava kyyti lähti noin puolen kilometrin päähän. Siellä odotti kymmenisen Gaouaan lähtijää. Burkinafasolaisten ystävällisyys on omaa luokkaansa, nytkin minulle kannettiin penkki ja kun se joutui hetken kuluttua aurinkoon, tultiin sitä kantamaan kanssani varjoon puun alle. Penkillä istuskellessani sitä taas huomasi, miten täkäläisilläkin lapsilla on lapsuus loppunut lyhyeen. Alle kouluikäiset lapsukaiset kiersivät myymässä karkkia, tupakkaa ja nenäliinapaketteja. Heitä valitettavasti tarvitaan perheiden elannon hankkimiseen. Kun olin ostanut erään pikkupojan lähes koko “myyntipöydän” tyhjäksi eli kaikki kolme nenäliinapakettia, tuli pian seuraava poika kaupustelemaan samoja nenäliinapaketteja. Josko vaikka tarvitsisin lisää! Olivat muuten Made in Norsunluurannikko.

sindou25

Ghanalainen Africa Cola voittaa Coca-Colat ja vastaavat.

Vajaan tunnin kuluttua ryhmämme siirtyi jälleen uuteen paikkaan vähän Banforan ulkopuolelle, Gaouaan menevän tien alkuun. Vaihdoimme taas autoa ja nyt kulkupeli muistutti taas sitä, miltä sen Afrikassa kuuluukin näyttää, eli romulta! Malin Bamakosta lähtien olin nyt kulkenut suhteellisen länsimaisesti isoilla linja-autoilla ja Sindoussakin melko uudella ja hyväkuntoisella pikkubussilla. Tällä kertaa vanhasta Toyota Hiacesta muokattu pikkubussi oli elämänsä elänyt. Siispä matkaan! Pääsin kahden miehen väliin selkä menosuuntaan päin. Edessäni istui vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut, ilmeisesti vähän hurskaampi, muslimimies. Jaloissamme oli vararenkaita ynnä muuta rojua.

Heti Banforasta lähdön jälkeen kävi selväksi, että Gaouaan johtava hiekkatie olisi umpisurkeassa kunnossa. Pääosin varmasti sadekauden vuoksi. Välillä ajelimme kävelyvauhtia, välillä tien ulkopuolella puskassa ja välillä oli otettava vähän vauhtia, että suurista vesilätäköistä päästiin. Yleensä ihmiset varmasti kulkevat Gaouaan Bobo-Dioulasson kautta, mutta se olisi liian helppoa. Lisäksi matkaseura oli mukavaa, joiden kanssa ei tosin juttuun liiemmin päässyt ranskantaidottomuuteni vuoksi, mutta kyllä elekielelläkin jotenkin pärjää. Esimerkiksi vierustoverini olisi tahtonut puoliväkisin ostaa viisi vuotta vanhan Nokiani.

Ensimmäinen suurempi paikkakunta matkalla Gaouaan on Sidéradougou, jossa osa matkustajista jäi pois. Ja uusia tuli tilalle. Tähän mennessä olimme tulleet Banforasta noin 60 kilometriä reilussa kahdessa tunnissa. Dandougoussa jäivät seuraavat matkalaiset ja nyt autossa alkoi olla jo hyvin tilaa. Ei tarvinnut enää istua epämukavasti. Kouéren kylässä oli pidempi pysähdys. Kouére, kuten jokainen kylä tai pikkukaupunki tällä matkalla ovat sitä alkeellisinta Afrikkaa pienine savimajoineen ja muine hökkeleineen. Paikalliset “huoltoasemat” ovat parinkymmenen pullon rivistö maassa. Jostain oli saatu ranskalaisen Totalin kylttejä kuitenkin! Toisaalta autoja täälläpäin ei liiemmin ole, eli “huoltoasemat” riittävät mopedeja varten. Niitä on enemmän. Kouéressa edessäni istuneet miehet pyysivät minut kanssaan lounaalle viereiselle “grillille”. Se oli muutaman karahkan varaan kyhätty katos, jonka alla grillattiin lihaa. Vaikka liha tuoksuikin hyvältä, en halunnut sekoittaa mahaani vielä tässä vaiheessa matkaa. Enkä toisaalta tiennyt olisinko saanut täkäläisiä lihanosia alaskaan. Kerroin, etten ole nälkäinen ja söin Banforasta ostamiani mangolastuja.

kouere1

Kouére on tyypillinen kylä Banforan ja Gaouan välillä. Tämä kuva on otettu kohti Gaouaa.

kouere2

Kouéren kylää toiseen suuntaan. Etualalla vasemmalla on paikallinen grilli. Taustalla näkyy myös vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut muslimimies, joka tuli kanssamme Banforasta tänne.

Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui ja kuljettajakin alkoi olla kiinnostunut minusta. Hän osasi muutamia lauseita englanniksi ja äänsi ne kuin lähes aito amerikkalainen! Olihan hänellä myös farkut jalassa, mikä nyt ei kovin tavallista taida olla ainakaan suurempien kaupunkien ulkopuolella. Päässään hänellä oli jostain täkäläisestä eläimestä tehty karvahattu. Ja suun edessä hengityssuojain, sillä auton sisään tulvi punaista hiekkapölyä. Tie oli kuivahtanut matkan edetessä. Seuraava pikkukaupunki oli nimeltään Ouo! Ja sen jälkeen pysähdyimme jättämään pari matkustajaa pieneen Lokosson kylään.

Minulle oli Banforassa kerrottu ja alleviivattu tämän puskataksin olevan suora aina Gaouaan saakka. Noin 40 kilometrin päässä Gaouasta, Loropénin pikkukaupungissa, sain kuulla, että pitäisi vaihtaa kulkuneuvoa. Tämän pikkubussin pääteasema oli Loropéni! Samasta autosta tuli vain kaksi muuta vaihtomatkustajaa seuraavaan kulkuneuvoon, ikivanhaan Mercedes-Benzin pakettiautoon, joka oli muutettu jälleen puskataksiksi. Kömmin perälle, pyyhin penkiltä punaista hiekkapölyä pois ja istahdin. Lähdimme melkein samantien matkaan kohti Gaouaa. Tie ei parantunut yhtään. Ohitimme useita pieniä lobiheimon asuttamia pikkukyliä, joista suunnilleen jokaisesta tuli joku tai joitakin kyytiin kohti Gaouaa. Lopulta noin 20 kilometriä ennen Gaouaa, autoon ei mahtunut enää yhtään lisää matkustajia, mutta heitä vain tuli ja sitä muut matkustajat protestoivat. Kaiken tämän kruunasi juuri parahiksi laskeutunut pimeys ja alkava ukonilma rankkasateineen. Perillä Gaouassa olimme noin seitsemän aikaan illalla. Matkaa Banforasta Gaouaan on melko tarkalleen 200 kilometriä, mutta aikaa siihen näin sadekaudella sai kulumaan seitsemisen tuntia.

lokosso

Lokosson kylä hieman ennen Loropéniä on jo niin pieni, ettei sitä löydy tavallisilta kartoiltakaan.

Gaouassa satoi rankasti, eikä juuri kukaan tahtonut poistua pikkubussista. Minä olisin tahtonut, mutta auton takaosasta oli vain mahdotonta poistua. Ikkunakin oli jumissa, eikä sitä saanut edes kiinni. Kastuin ihan autossa istumallakin. Viimein jotkut ymmärsivät poistua sateeseen ja minä hyökkäsin heidän peräänsä, otin laukkuni ja lähdin kyselemään taksia. Ryhmä miehiä oli sadetta pitämässä erään katoksen alla, mutta eräs ilmoittautui kuljettamaan minut Hotel Halaan.

Libanonilaisomistuksessa oleva Hotel Hala on Gaouan paras hotelli. Astelin tupaan kirjaimellisesti keittiön kautta. Mistäpä tuota voisi tietää, missä on pääovi! Keittiössä häärinyt libanonilainen mies toivotti hymyillen tervetulleeksi ja ohjasi vastaanottotiskille. Tiskillä vastassa oli tympein vastaanotto ikinä: olin tullut häiritsemään vanhan herran jalkapallopelin seuraamista. Suupielet olivat kuin korostuneesti alaspäin ja otsa rypyssä. Hieman ennen minua hotelliin oli tullut vanhempi ranskalaispariskunta, joka yritti samaan aikaan tilata tiskillä ruokaa. Hymyilimme epäuskoisina toisillemme! Varasin hotellin halvimman huoneen kahdeksi yöksi (12 500 frangia eli noin 19 euroa yöltä). Tilasin myös spagetti bolognesen.

gaoua1

Hotel Halan vastaanotosta löytyy metsästysmuistoja ja norsun syöksyhampaita.

Vaihdoimme kuulumisia ranskalaisen pariskunnan kanssa. He olivat lentäneet Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun ja halunneet vierailla myös Gaouassa. Juurikin täkäläisen lobiheimon kulttuuri tuntui kiinnostavan. Ja se kiinnosti minuakin. Pariskunta oli käynyt myös Suomessa, Kuusamossa. Poika kuulemma tykkäsi kalastaa. Itse en kertonut, etten ole koskaan käynyt heidän maassaan!

Spagettia odotellessani lähdin käymään huoneessani. Huone oli suurehko ja vieläpä omalla suihkulla ja vessalla varustettu. Parisängyn yllä oli ehjä hyttysverkko. Lisäksi huoneessa oli yhden hengen vuodekin. Hotel Halassa on toimiva wifi ja se toimi myös huoneessani. Katossa pyöri tuuletin.

Kivipilareiden Sindou

16.8.2015

Sindou on noin 5 000 asukkaan pikkukaupunki tai -kylä, joka tunnetaan Pics de Sindou -nimeä kantavasta kalliomuodostumasta. Sen vuoksi turistit vaivautuvat tänne senufoheimon maille Burkina Fason perukoille ja sen vuoksi minäkin paikalle päädyin. Ensin kuitenkin päätin tutustua itse kaupunkiin, sillä taivas oli vielä pilvessä. Iltapäivällä voisi saada parempia kuvia, koska sadekaudella pilvet kokemukseni mukaan väistyvät Burkina Fasossa viimeistään silloin.

sindou8

Aamuinen Sindoun pääkatu.

sindou7

Sindoun keskustan katunäkymä. Energia katuvaloihin saadaan näköjään aurinkopaneeleilla. Taustalla kohoaa pitäjän tärkein ja ainoa nähtävyys: Pics de Sindou.

Ennen aamupalaa käväisin pääkadun varressa kaupassa ostamassa juomia. Ilmeisesti ostin tavallista enemmän, sillä minua käteltiin, vuolaasti kiiteltiin ja miltei kumarrettiin. Joka tapauksessa poikkeuksellisen ystävällinen kauppareissu. Aamupalan jälkeen olin takaisin Sindoun halki johtavalla tiellä. Se on hiljattain päällystetty, leveä ja sen varteen on keskittynyt paikkakunnan liike-elämä. Pikkuisia kauppoja on useampia, samoin kadunvarressa oli aamutuimaan muutamia aamupalamyyjiä. Ostin huvikseni pari uppopaistettua piirasta hintaan 50 frangia (noin 0,08 euroa) kappaleelta. Ne maistuivat erittäin hyviltä. Täytteen koostumus ei selvinnyt, mutta ei sillä ole väliäkään.

Kävelin tietä pitkin niin pitkälle kuin päällyste kylän laitamilla päättyi. Jatkoin punertavaa hiekkatietä parisen kilometriä kohti pikkuista Létoun kylää kohti. Se sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä. Seuraavaan isompaan kylään, Loumanaan, on jo 18 kilometrin matka ja jo miltei Malin rajalla sijaitsevaan Baguéraan noin 35 kilometriä. Tiellä kohti näitä kyliä liikkui muutamia lava-autoja lavat täynnä matkalaisia. Itse löysin tien varrelta pienen hautausmaan, jonne on haudattu kyläpäälliköitä. Balamine Ouattara oli Sindoun päällikkö vuodesta 1980 aina kuolemaansa 2006 saakka. Häntä edelsi ilmeisesti vuonna 1980 kuollut El Hadji Dramane Ouattara, Mekassa käynyt kunnon muslimi. Mies oli saanut oikein kunnon kaakeloidun katoksen haudalleen!

sindou6

Tie kohti Létoun kylää.

sindou9

Kyläpäällikkö Balamine Ouattaran hauta. Haudasta päätellen setä oli myös muslimi.

Tein hautausmaan nurkalta pienen poikkeaman puskaan. Löysin sieltä polun, jota seurasin hetkisen, mutta koska en löytänyt kuin termiittikekoja, palasin takaisin isolle tielle ja edelleen takaisin Sindouhun. Vaikka Sindou muun Burkina Fason tavoin on enimmäkseen islaminuskoinen, oli paikkakunnalla myös pikkuinen kirkko, josta näin sunnuntaiaamuna kantautui iloinen musisointi ja laulanta! Miksei meidän kirkoissa ole yhtä mahtavaa meininkiä ja musiikkia!

sindou10

Maisemaa Sindoun takaa.

sindou11

Sindoun asukkaiden taloja.

Kiertelin Sindoun kujilla ja löysin kylän korkeimmalta kohdalta linkkimaston, minkä juurelta laskeuduin takaisin kylän “sykkeeseen”. Kunnantalo, koulu ja sitten pieni moskeija… Päätin räpsäistä valokuvan moskeijan edessä. Halusin vähän taltioida vähän katukuvaa, en niinkään moskeijaa, johan niitä oli muistikorteilla ihan riittävästi. Tämä moskeija oli lisäksi varsin mitäänsanomaton ja ränsistynyt. Vastaavia on jokaisessa Burkina Fason kylässä. Moskeijoiden valokuvaamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti, mutta monesti Länsi-Afrikassa ja etenkin Burkina Fasossa reaktio on vihamielinen. Rukoushetkiä ei tietenkään parane kuvata, mutta nyt sellaista ei ollut meneillään, enkä nähnyt kuin yhden miehen kävelevän kujalla.

Otin kuvan. Kun olin saanut kamerani takaisin reppuun, näin että jostain kaukaa puun juurelta lähetettiin islamistitaistelija matkaan! Valkoiseen kaapuun pukeutunut tukevahko mies löntysteli hiljakseen luokseni ja minä samalla yritin olla huomaamatta häntä. Tiesin hyvin, millä asialla hän oli. Tein lähtöä, mutta hän sai minut kiinni ja alkoi kysellä, miksi olin ottanut kuvan hänen moskeijastaan. Kerroin olevani turisti ja että minulla on paljonkin kuvia muistakin kauniista moskeijoista kamerassani. En kuulemma kunnioittanut paikallisia, sillä en ollut kysynyt kuvauslupaa, ja että hän menisi kertomaan poliisille, jos ottaisin vielä kuvia Sindoussa. Tämä moskeija oli vieläpä spécifique!

sindou5

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Kuvassa myös Sindoun “spécifique” moskeija.

Kun sitten puolen tunnin kuluttua kävelin santarmiaseman ohitse kohti majataloani, Campement Soutralaa, yksi santarmi huikkasi minut luokseen ja kuinka ollakaan, myös sama muslimimies löytyi rakennuksesta korostuneen omahyväinen ilme kasvoillaan. Hän oli saanut valkoisen miehen satimeen! Istahdin ulkopuolelle odottamaan. Santarmi oli hyvin ystävällinen ja niin olin minäkin. Nyt ei oltu enää Guineassa, joten en minä vankilaan joutuisi. Sen verran aivoni toimivat, että poistin kamerasta muistikortin ja piilotin sen reppuuni, ettei sitä sieltä milloinkaan löydettäisi.

Minut ohjattiin ystävällisesti kadun toiselle puolelle poliisiasemalle, jossa poliisit olivat kuistilla “kokoustamassa”. Taisin keskeyttää korttipelin. Santarmin mukaan he kyllä tietäisivät, mistä oli kyse, mutta kun menin paikalle ja heitin tervehdykseni, he ihmettelivät miksi olin tullut. Onneksi pyhä mies saapui pian perässäni hädissään selittämään tilanteen. Poliisit naurahtivat, mutta islamistiystäväni toisteli heille sanaa prison. Vankilaan minut olisi pitänyt heittää! Poliiseja ei asia juuri kiinnostanut, mutta pyysivät kamerani nähtäväksi muslimin osoiteltua reppuani. Poliisien reaktio oli “Ooh, Canon, good camera!” Sain kameran saman tien takaisin ja pyynnön olla ottamatta kuvia Sindoussa ilman lupaa. Yritin kysellä, mistä niitä kuvauslupia sitten saa, pitäisikö tässä mennä kyläpäällikön puheille vai minne. Tähän poliisit eivät oikein osanneet vastata. Virallisesti Burkina Fasossa ei ole enää vuosiin tarvittu kuvauslupia. Asia oli käsitelty ja minäkin olin saanut Sindoun kylän kuvattua. Toivottavasti japanilaiset turistit eivät milloinkaan löydä Sindouta!

sindou21

Pics de Sindou kylästä nähtynä.

Palasin majatalooni lounaaksi. Kokki oli valmistanut riisiä maapähkinäkastikkeella. Hinta oli 600 frangia (noin 0,9 euroa) ja maku loistava. Samaan pöytään lounastamaan tuli myös majatalon “johtaja”. Olin nähnyt niin paljon riisipeltoja maassa, että kysyin, mahtoiko syömämme riisi olla paikallista. Kuulemma burkinafasolainen riisi on “very bad“, eikä sitä voi tarjota turisteille. Riisi oli Italiasta!

sindou13

Tästä sisään Sindoun kivipilareille! Taulussa kerrotaan hinnasto: Burkina Fason kansalaiset maksavat muita puolet vähemmän.

sindou23

Sadekaudella kivipilarit vihertävät, kun kasvillisuus niiden rinteillä on herännyt taas henkiin.

sindou24

Pics de Sindoun keskiosassa on jonkinlainen “ylätasanko”, joka on ympäröiviä alueita korkeammalla.

sindou19

Siinä eräs Pics de Sindoun hiekkakivipilareista.

Parin tunnin kuluttua lähestyin kävellen Sindoun kalliomuodostumia (Pics de Sindou). Ne näkyvät kylän keskustaan, ja sinne pääsee helposti kävellen. Sindoun muodostumat ovat toissapäiväisten Fabedougoun muodostumien tavoin geologinen ihmemaa. Hiekkakiveä olevat sadat kapeat kivipilarit ulottuvat parhaimmillaan kymmenien metrien korkeuteen ja yhdessä muodostavat mielenkiintoisen alueen, jossa voisi viettää tunteja. Paitsi, että tännekin pääsee ainoastaan opastetulla kierroksella. Pääsylippu on tuhat frangia (noin 1,5 euroa), minkä lisäksi on maksettava toinen tonni, jos tahtoo ottaa valokuvia. Opas kuuluu lipun hintaan ja sain oppaakseni senufomiehen nimeltä Tiémoko “Moko” Ouattara. Mies on Sindoun muodostumia ja majataloani, Campement Soutralaa, hallinnoivan Association Solidarité Djiguiyan johtaja, “kuningas”.

sindou14

Sindoun kylä sijaitsi alun perin tässä. Etualalla raunio muistuttamassa tästä ajasta.

sindou15

Alueelta löytää mitä mielenkiintoisimpia muodostumia.

sindou16

Tässä lisää.

Lähdimme kapuamaan kohti näiden pilareiden keskellä olevaa tasankoa. Moko kertoi Sindoun kylän sijainneen alun perin täällä keskellä näitä hienoja kivipilareita. Jäljellä oli vielä raunioita. Hän johdatti minut monen mutkan kautta näköalapaikalle, josta avautuu näkymä kilometrin päähän. Riisipeltoja, riisipeltoja, metsää. Juuri täydellistä afrikkalaismaisemaa! Näköalapaikalta laskeuduttuamme kävimme katsomassa jostain kivipilarien raosta näkymää nykyiseen Sindoun kylään. Moko on kotoisin kylästä ja asuu siellä luonnollisesti edelleen. Hän oli ylpeä työpaikastaan ja tästä sopii ollakin ylpeä. Jokainen roska, jonka turistit olivat jättäneet maastoon, tuli poimituksi kierrokseni aikana. Turisteja paikalla tosiaan käy, nytkin paikalla oli muutamia burkinafasolaisia turisteja sekä nuorisoryhmä, jossa oli muutama valkonaamatyttö.

sindou17

Näkymä erään korkean pilarin huipulta kohti pohjoista.

sindou18

Näkymä samalta korkealta kohdalta kohti Pics de Sindoun itäosaa ja tulosuuntaamme.

sindou20

Nykyinen Sindoun kylä kahden pilarin välistä nähtynä.

sindou22

Vielä lisää pilareita.

Loppupäivän kulutin Sindoun kylässä, mutta pysyin kaukana tuosta pahamaineisesta moskeijasta! Illallisella oli ruokalaji nimeltä patate ragout, taivaallinen perunaruoka. Tiedä sitten mitä muuta se sisälsi. En jäänyt analysoimaan, vaan pistelin poskeeni. Hintaa herkulla oli vain tonni (noin 1,5 euroa). Sindoussa ei kannata edes harkita syövänsä muualla, sillä Campement Soutralan ruoka on loistavaa ja edullista.