Ethiopian Airlines ja Addis Abeban kiinalainen lentoasema

8.-9.3.2018

Olin viimeistä aamua Yaoundéssa ja Afrikassa ylipäätäänkin. En lopullisesti, mutta tällä erää kyllä. Heräilin rauhassa ja niin heräili lähitienookin. Aamupalaksi söin säilykkeen, jollainen minulla vielä oli hätävarana. Siitäkään tuskin saisin ripulia matkaseurakseni. Tietenkin Tropical Hotelin ravintolakin tarjoilee pikkurahalla erilaisia aamupalayhdistelmiä, mutta siihen ei ollut nyt tarvetta.

Rosvousyrityksen toissailtana torjunut ja eilen minulle kaupunkia esitellyt Pascal saapui sovitusti kello kymmeneltä hotellille. Oli kieltämättä outoa, että hän oli tismalleen aikataulussa. Afrikkalaisilla kun ajankäsitys on yleensä täysin erilainen. Otimme taksin kadulta määränpäänämme Yaoundé-Nsimalenin lentoasema. Edellispäivänä Pascal oli kertonut matkan sinne kustantavan “vain jotain satasia”, mitä en lähtenyt epäilemään, hänhän tässä paikallinen on. Lonely Planet kyllä kertoi hinnaksi 4 000 frangia (noin kuusi euroa), sillä keskustasta lentoasemalle matkaa kertyy noin 25 kilometriä. Nyt kuski heitti tuon 4 000 frangin hinnan ilmoille, mitä Pascal piti ryöstönä. Hän ehdotti autosta poistumista, mutta minä suostuttelin jäämään kertomalla hinnan olevan ihan normaali. Samaa mieltä oli kuljettajamme.

Nsimalenin lentoaseman sijainti kaukana Yaoundén keskustasta ja kaupungin järjettömät ruuhkat olivat saaneet minut lähtemään matkaan jo kymmeneltä, vaikka lentoni lähtöaika olisi vasta kello 14.20. Kuljettaja tiesi kaupungin kuin omat taskunsa ja monen mutkan kautta pääsimme kiertämään aina kaikki pahimmat tukokset. Kieltämättä hieman huolestuin paikoin ja olin jo valmis kertomaan maksavani kuskille sovittua enemmän, jos tämä pääsisi tunnissa perille. Siihen ei ollut tarvetta, vaan liikenne helpottui vähitellen keskustan jäädessä taakse ja lopulta pääsimme 55 minuutissa lentoasemalle. Maksoin perillä 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) setelillä, mistä kuskilla ei ollut antaa vaihtorahaa. Hän miltei liikuttui, kun sai pitää loput juomarahana.

Yaoundé-Nsimalenin lentoaseman kansainvälisellä puolella on tungosta, kun Kenya Airwaysin ja Ethiopian Airlinesin lennot ovat valmiina lähtöön.

Yaoundé-Nsimalenin kansainvälinen lentoasema on Kamerunin toiseksi merkittävin ja toiseksi vilkkain lentoasema. Siitäkin huolimatta, että se palvelee pääkaupunkia. Valtion taloudellinen keskus Douala pitää hallussaan vilkkainta kenttää. Hiljaista kentällä kieltämättä olikin, kun marssin sisään terminaaliin Pascalin hyvästeltyäni. Periaatteessa sisään pääsee vain passia tai lentolippua näyttämällä, mutta näköjään valkoinen ihokin ajoi saman asian.

Aivan ensimmäisenä minut ohjattiin phytosanitaire-tarkastukseen. Sen suoritti englantiakin osannut rouva, jonka konttori oli nurin käännetty pieni puulaatikko terminaalin lattialla. Phytosanitaire kääntyy “kasvinterveydeksi” ja nyt minulle esitettiin kysymys: oliko laukussani puisia maskeja, afrikkalaisia naamioita siis. Niitähän länsimaalaiset turistit Afrikasta hankkivat. Tarkastaja oli selvästi pettynyt, kun vastasin kysymykseen kieltävästi, eikä rinkan penkominenkaan tuottanut tulosta. Seuraava kysymys kuuluikin: “miksei sinulla ole maskeja, eikö ole rahaa vai?” Kerroin hankkineeni Kamerunista vain muistoja ja käyttäneeni rahat elämiseen. Tätä tarkastajattaren oli hieman vaikea käsittää ja hän kehottikin ensi kerralla ostamaan maskin. Se olisi hyvä muisto.

Lentoaseman lähtöselvitys on hyvin järjestetty, eikä nyt lähdössä ollut kuin kaksi konetta: oma Ethiopian Airlinesin lentoni Addis Abebaan ja Kenya Airwaysin lento Nairobiin. Addis Abeban -lennon lähtöselvitys avautuu Yaoundéssa kolme tuntia ennen lähtöä eli juuri parahiksi phytosanitairen läpäistyäni. Olin ensimmäinen lähtöselvitettävä ja sain koneeseen täysin eri paikan kuin mitä olin etukäteen valinnut Ethiopian Airlinesin sivuilta. Yaoundésta lähteville lennoille ei voi lähtöselvittäytyä omin päin netissä, vaan on ehdottomasti tulostettava paperinen tuloste varauksesta ja mentävä tiskille asioimaan. Sain lipun Lontooseen saakka, samoin laukkuni selvitettiin sinne saakka.

“Ckeck-in” ei onnistunut netissä Yaoundésta lähtevälle lennolle.

Yaoundén lentoasemalle on lukuisia tiskejä, joissa täytyy asioida. Lisää löytyy lähtöselvityksen jälkeen terminaalin yläkerrasta, jossa ensimmäisenä sain maastapoistumislomakkeen täytettäväksi. Se kannattaa täyttää hetimiten, vaikkei sitä aivan samantien tarvitakaan. Seuraava tiski tarkasti rokotuskortin, minkä jälkeen pääsin tullin tiskille. He halusivat tietää, oliko minulla euroja käteisenä ja kuinka paljon. Olihan minulla satasen verran, mutta kielsin asian. Keski-Afrikan frangeista ei oltu kiinnostuneita. Matka jatkui turvatarkastukseen, josta yritin viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Monilla Afrikan sisäisillä lennoilla se onnistuu hyvin, mutta ei nähtävästi Kamerunin ja Etiopian välillä.

Viimeinen muodollisuus oli passintarkastus, joka löi leiman ja keräsi maastapoistumislomakkeen. Ei mitään ongelmia. Sitten olin vapaa tutkimaan Yaoundén pientä lentoasemaa, jossa oli edelleen hyvin hiljaista. Tax free -myymälä oli suljettu. Oli kai ollut jo pitkään. Kahvila-ravintola sen sijaan oli avoinna. Vessoja on runsaasti, mutta vessapaperi tältä lentoasemalta kyllä puuttui. Upeaa sen sijaan oli se, että Yaoundé-Nsimalenissa on wifi, joka toimii kuin Helsinki-Vantaalla. Ellei paremminkin!

Yaoundé-Nsimalenin duty free shop.

Lento ET 925 valmiina lähtöön.

Lentoasemalla on pari-kolme odotustilaa lähteviä matkustajia varten, mutta lentojen vähäisestä määrästä johtuen vain yksi on käytössä kerrallaan. Ensin lähti Kenya Airwaysin lento, joten Etiopiaan-menijöiden tuli odotella vuoroaan. Kun se koitti, tarkastettiin aluksi passi ja lentolippu. Sitten pengottiin käsimatkatavarat ja lopuksi vielä etsittiin metallinpaljastimella puukot ja pommit pois matkustavaisten hallusta. Minun tuli poistaa kamerasta akku ja pitää se erillään koko lennon ajan. Pian sitten jo katselin odotustilassa, kun Kenya Airwaysin lento nousi taivaalle ja kohti Itä-Afrikan Nairobia. Lentoyhtiön slogan on näemmä “The Pride of Africa”. Ethiopian Airlinesin tunnuslause kuuluu “The New Spirit of Africa”!

Lentojen odotustilalla on kokoa.

Ethiopian Airlinesin kone saapuu Librevillestä.

Ethiopian Airlinesin Boeing 787 Dreamliner -laajarunkokone Gabonin Librevillestä Yaoundén kautta Addis Abebaan saapui aivan ajallaan noukkimaan minut ja muut matkalaiset kyytiinsä. Koneen boardaus tapahtui kuin Euroopassa, ilman mitään järkyttävää rynnimistä ja kaaosta. Yaoundén kentällä homma on hyvin hanskassa, mikä on kovin monella afrikkalaislentoasemalla kaukainen haave vain. Koneessa sitten selvisi, että olin itseasiassa saanut economy-luokan parhaan paikan itselleni. Pääsin istumaan ensimmäiselle riville, jossa jalkoja saattoi pitää vaikka suorana. Toki ensin jouduin ajamaan pois paikallani istuneen, jo Librevillestä mukaan nousseen miehen. Hän oli kasvoista päätellen kotoisin Afrikan sarvesta, ehkäpä juuri Etiopiasta. Lennon aikana päättelin, että Yaoundén lentoaseman lähtöselvitys oli antanut istumapaikat saapumisjärjestyksessä. Minä ja kaksi muuta Yaoundésta tullutta eurooppalaista olimme tulleet ensimmäisinä lähtöselvitykseen ja nyt istuimme parhailla paikoilla economy-luokan etuosassa.

Lento ET 925 lähti aivan aikataulussa ja lentoajaksi lupailtiin neljää tuntia. Lentoreitti kulkisi halki keskisen Afrikan taivaan, Keski-Afrikan tasavallan ja Etelä-Sudanin ilmatilojen kautta. Erittäin positiivista lennolla oli se, että koko miehistö kapteenia ja perämiestä myöten oli etiopialaisia. Minua ilahdutti suuresti myös amharan kielen käyttö koneessa: kaikki kuulutettiin aluksi aina Etiopian valtakielellä ja vasta sitten englanniksi. Ranskankielisessä Afrikassa kun oltiin, jotain kuuluteltiin silloin tällöin myös ranskaksi. Lentoemot tuskin ranskaa osasivat, mutta erittäin ystävällisiä he kyllä olivat.

Lennolla tarjottu lounas.

Etiopialaisen juoksijalegenda Haile Gebrselassien menestyksen salaisuus.

Lennon alkupuolella tarjoiltiin ruoka, josta oli kaksi vaihtoehtoa: liha ja kana. Itse valitsin herkullista kanaa, joka tarjoiltiin riisin kanssa. Tarjottimella oli myös salaatti, sämpylä ja jälkiruoaksi karpalomyslipatukka ja suolakeksejä. Jos Ethiopian Airlines muuten vaikuttaa panostavan etiopialaisuuteen, olivat tarjottimella olleet ranskalainen voi, brittiläinen suolakeksi ja saksalainen myslipatukka mahdollisimman kaukana siitä. Ehkäpä Ethiopian Airlines kuvittelee eurooppalaiset tuotteet jotenkin paremmiksi, vaikka Etiopiasta taatusti löytyisi korvaavat vastaavat tuotteet. Ruokajuomat kuuluivat hintaan ja ne sentään olivat etiopialaisia olutta myöten.

Etelä-Sudanin ilmatilassa lentäessämme ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja perillä Addis Abebassa oli jo säkkipimeää. Laskeuduimme aikataulussa kello 20.35 paikallista aikaa. Jatkolentoni Lontooseen lähtisi vasta kello 1.20 seuraavan päivän puolella.

Tervetuloa Etiopiaan!

Addis Abeban lentoaseman kansainvälistä puolta.

Addis Abeba-Bolen lentoasemalla oli täysin erilainen tunnelma kuin kuolleella Yaoundé-Nsimalenilla. Nyt väkeä oli tuvan täydeltä, sillä lentoja oli lähdössä ympäri Afrikkaa ja maailmaa. Istumapaikkoja oli jäljellä ainoastaan lattialla. Kuulin runsaasti amerikanenglantia ja bongasin ryhmän Fjällräven-reppuisia norskeja. He olivat odottamassa Ethiopian Airlinesin lentoa Tukholman kautta Osloon. Juutalaismatkustajat tunnisti kipasta, he olivat kai lähdössä kotiinsa Tel Aviviin. Tai sitten Amerikkaan. Valkoisen ihonvärin suuresta määrästä huomasi, että Etiopia on matkailumaa. Tänne kai tullaan, kun Thaimaa ja Kenian safaritkin on jo nähty.

Hyvää kiinalaista uuttavuotta 2018 kaikille kiinalaisille. Erikoistarjouksena tupakka ja viinakset!

Kaikkein kierointa tässä kaikessa oli kuitenkin se, että Addis Abeban lentoasemalla ei aina tiennyt olevansa Afrikassa: kiinalaisuus oli räikeästi esillä kaikkialla! Lähtevien lentojen näytössä määränpää kerrottiin ensin kiinaksi ja kiinalaiset kohteet oli lisäksi väritetty vihreällä värillä, että matkustajat Mr. Zedong ja Mr. Jinping varmasti huomaavat oman lentonsa. Nyt lyhyen ajan sisällä oli lähdössä lento Hongkongiin, Guangzhouhun, Shanghaihin, Chengduun ja Pekingiin! Muuten kiinalaiset, ja vain kiinalaiset, matkustajat huomioitiin kentällä omalla kiinalaista temppeliä muistuttavalla palvelupisteellään, jossa palvelua sai omalla kielellä. Toki tax free -kaupat toivottivat hyvää kiinalaista uuttavuotta (joka oli jo 16. helmikuuta) ovillaan ja nuoleskeltiinpa kiinalaisia myös omalla nuudeliravintolalla ja kuumavesiautomaatilla. Jos Etiopia rehvastelee maailmalla sillä, ettei se koskaan ole ollut kenenkään siirtomaa, niin tämän ylpeydenaiheen voi viimeistään nyt vetää alas vessanpöntöstä. Etiopia on myynyt itsensä Kiinalle, ainakin Addis Abeban kansainvälisen lentoaseman perusteella.

Illan lähtevät lennot Addis Abebasta. Lennot Kiinaan eroteltu joukosta vihreällä värillä.

Kiinalaisten ikioma nuudeliravintola.

Olin jättänyt kaikki matkamuistot ja tuliaiset ostamatta, koska Gabonissa ja Kamerunissa ei ollut oikein mitään järkevää ostettavaa. Paitsi pähkinöitä. Siispä tuliaisostokset on kätevä suorittaa välilaskulentoasemalla, maassa, jossa en ole koskaan edes käynyt. Tuliaistarjonta Addis Abeban lentoasemalla onkin loistava, jos vain kiinalaisten sekaan mahtuu tarjontaa tarkastelemaan! Ja eihän siitä aina oikein mitään tullut, vaan eräskin kiinalaisnainen kiljahti kauhistuneena, kun tulin samalle hyllylle tuotteita tarkastelemaan. Taisi hän pahoitella lopulta, kun mulkaisin paheksuvasti. Matkamuistoksi saa tosiaan kaikkea suurista etiopialaisristeistä perinteisiin etiopialaisvaatteisiin. Etiopia tunnetaan maailmalla kahvistaan ja ehkä myös teestään, joita ostin kotiinviemisiksi. Kentällä voi onneksi maksaa myös ulkomaalaisella luottokortilla, jos mukana ei satu olemaan Yhdysvaltain dollareita tai maan omaa rahaa, birrejä. Kiinalaiset tuntuivat ostavan mukaansa kalliita luksustuotteita, kuten kelloja. Toki myös tupakkaa lähti matkaan enemmän kuin riittävästi, mutta sehän ei ole yllätys: kaikki kiinalaiset kun polttelevat.

Lentoasema on kiinalaisten lisäksi huomioinut myös muslimit, joilla on oma rukoilutila jalkojenpesumahdollisuutta myöten. Juutalaisillakin on oma pieni synagogansa hiljentymistä varten. Sekä islamilla että juutalaisuudella on pitkät perinteet Etiopiassa. Kiinalaisuudella perinteet ovat toistaiseksi vielä kovin ohkaiset. Addis Abeba-Bolen lentoasema mainosti suureellisesti myös ilmaista ja nopeaa wifiä. En aluksi päässyt liittymään siihen, mutta kunhan maltoin odotella muutaman minuutin, heikko yhteys muodostui aina pariksi minuutiksi. Ei sillä nettiä selattu, mutta ei sille nyt ollut kyllä edes tarvetta. Etiopian hallitus haluaa pitää kansansa kurissa, minkä vuoksi se sulkee sosiaalisen median aina silloin tällöin. Tällä kertaa Facebook toimi, mutta pääsy Whatsappiin oli estetty.

Ethiopian Airlines kuuluu Star Allianceen.

Vasemmalla synagoga, edessä lentoaseman kauppakatu.

Lentoasemalla on periaatteessa ihan hyvä ruokatarjonta, mutta hintataso on kuin lentoasemilla yleensäkin. Pizzanpalasta ravintolassa pyydettiin kahdeksan dollaria. En ostanut, vaan marssin pieneen kauppaan, jossa myytiin itsetehtyjä sandwichejä ja donitseja. Leipä maksoi kolme dollaria ja donitsi dollarin. Ja koko komeuden sai maksettua Visa-kortilla! Kiinalaisen nuudeliravintolan hintatasoa en tarkistanut, mutta ehkä siellä olisi pitänyt osata mandariinikiinaa ja maksaa Kiinan rahalla.

Lopulta sain siirtyä turvatarkastukseen ja kohti lähtöporttia. Turvatarkastuksessa oli runsaasti kotomaassaan vierailemassa olleita somaleita matkalla nyt takaisin Britanniaan. Samalla lennolla oltaisiin! Turvatarkastuksen päätteeksi jäin istuskelemaan penkille, mistä passini käytiin keräämässä ilman mitään perusteluita talteen. Kun sitä ei alkanut kuulua takaisin, kävin noukkimassa sen takaisin läheiseltä pöydältä. Ennen kuin joku muu haluaa Suomen passin itselleen! Passi oli kuulemma kerätty talteen huumetestin varalta. Nyt hätääntynyt viranomainen sitten otti minut suoraan tarkastukseen, kun kerran olin niin kovin oma-aloitteinen. Kengistä ja repusta ei löytynyt viitteitä huumejäämistä, mutta on näillä täällä ainakin samanlainen laite kuin Australian rajalla -ohjelmassa! Myös kamera piti todistaa kameraksi käynnistämällä se. Menin takaisin penkille istumaan ja näin, että huumetestiin pääsivät suunnilleen kaikki yksinmatkustavat.

Ethiopian Airlinesin lento ET 700 valmiina lähtemään kohti Lontoota.

Lennon Lontooseen piti lähteä kello 1.20 paikallista aikaa, mutta pian tuli kuulutus, että lento viivästyy tunnilla. Se piti paikkansa. Viivästys oli lopulta vain tunnin. Ethiopian Airlinesin lento ET 700 lähti noin kello 2.20 yöllä ja se operoitiin Airbusin laajarunkokoneella. Kone ei tullut edes puolilleen, vaan kaikilla matkustajilla oli vähintään oma penkkirivi kokonaan itsellään! Nyt lentoajaksi Lontooseen kerrottiin noin yhdeksän tuntia, mutta se ei haittaisi, sillä aika kyllä kuluisi lentoyhtiön oman viihdejärjestelmän parissa. Tarjolla oli pitkä lista länsimaalaisia elokuvia, mutta ajattelin katsoa maaseudulla tapahtuvan nuoren tytön traagista pakkoavioliittoa (ilmeisesti) käsittelevän etiopialaisen elokuvan myöhäistä illallista odotellessa. Taso oli niin käsittämättömän harrastelijamainen, että jätin elokuvan kesken. Amharaksi puhutussa elokuvassa piti olla englanninkielinen tekstitys ja näin olikin, mutta vain siellä täällä. Muutamien minuuttien välein. Onneksi etiopialainen musiikkitarjonta sentään oli laadukas. Minusta tuli etiopialaisen musiikin suuri ystävä.

Lennolla tarjottu aamupala sisälsi ranskalaisia, munakokkelia, makkaran, muffinssin, sämpylän ja hedelmäsalaatin!

Italian Alppeja.

Sudanin ilmatilassa tapahtuneen ruokailun päätteeksi saattoi oikaista pitkälleen omalle penkkiriville ja vetää peiton korviinsa. Heräsin pian, kun ystävällinen lentoemo tuli suoristamaan peittoni. Ethiopian Airlinesillä peittelykin kuuluu hintaan. Aamupala tarjoiltiin jossain lumihuippuisten Alppien yllä. Taivas oli pilvetön ja näkyvyyttä alas Italian ja Sveitsin alppikyliin saakka! Lopulta laskeuduimme Heathrow’n kentälle yhdeksän tuntia Addis Abebasta lähdön päätteeksi. Afrikan parhaaksi lentoyhtiöksi valittu Ethiopian Airlines nousi helposti myös omalla listallani parhaaksi. Eikä vain Afrikan yhtiöiden keskuudessa. Ethiopian Airlinesillä on muuten suurena suunnitelmanaan olla tulevaisuudessa maailman suurin lentoyhtiö!

Seitsemän kukkulan Yaoundé on Kamerunin vilkas pääkaupunki

7.3.2018

Edellisiltainen epäonnistunut rosvousyritys ei jäänyt pyörimään mieleeni, vaan nukuin kuin tukki. Läheisen moskeijan rukouskutsu kyllä aikanaan herätti hetkeksi, mutta sain uudelleen unenpäästä kiinni. Yaoundén majapaikkani Tropical Hotel onkin täydellinen turvapaikka, sillä ikkunoissa on kalterit, ovessa turvalukko, hotellin ovella päivystää vartija ja olihan huoneenikin tietenkin kolmannessa kerroksessa. Täältä ei omaisuus katoaisi! Epäluulo kuitenkin ehti kasvaa uusiin mittasuhteisiin eilisten tapahtumien takia, minkä takia kieltämättä murehdin huonesiivoojan visiittiä huoneessani. Siivoojatar kyllä vaikutti ystävälliseltä ja läpeensä rehelliseltä, kun hänet käytävällä näin. Onneksi Afrikassakin pääosa ihmisistä on kuitenkin ihan kunnon porukkaa.

Aamuinen näkymä hotellihuoneeni ikkunasta. Poika istuskeli samassa paikassa vielä illallakin, mutta paita oli vaihtunut.

Hotellihuoneen ikkunasta näkyi myös moskeija.

Edellisenä päivänä Kye-Ossista Kamerunin ja Gabonin rajalta tänne pääkaupunkiin kanssani matkannut Pascal tuli kuin tulikin sovitusti minua tapaamaan. Vastaanoton ystävällinen rouva soitteli huoneeni puhelimeen ja kertoi miehen saapuneen paikalle. Pascal oli itsekin yrittänyt soitella, mutta ei ollut ymmärtänyt lisätä plussaa numeron alkuun. Minulla kun ei ollut paikallista liittymää, vain gabonilainen ja suomalainen. Gabonin liittymä muuten toimi myös Kamerunissa ja jopa sikäläinen mobiilidata toimi hetkisen aivan reilusti Kamerunin sisällä. Nyt täällä Kamerunissa myös suomalainen Telian liittymä siis heräsi toimimaan.

Pascal oli hyvällä tuulella. Paiskasimme kättä ja kysäisin päivän ohjelmaa. Olisiko töitä tai koulua vai lähtisimmekö pistäytymään keskustaan! Pascalilla ei ollut suunnitelmia, joten tuota pikaa istuimme kimppataksissa kohti keskustaa. Täälläkin julkinen liikenne hoituu pääosin ympäriinsä suhaavilla keltaisilla takseilla, jotka poimivat kyytiin samalle suunnalle matkalla olevia. Auton ensimmäinen matkustaja päättää suunnan. Tropical Hotelista olisi voinut helposti kävelläkin keskustaan, sitä mukaahan olin paikan alun perin valikoinut. Maksoin matkasta keskustaan sata frangia (noin 0,15 euroa).

Liikennettä Tropical Hotelin edustalla.

Patonkikauppias Yaoundén keskustassa.

Keskustan vilskettä. Oikealla kuva tulevasta Paul Biyan stadionista, joka valmistunee kesällä 2018.

Jo taksimatkan aikana aloin pitää Yaoundésta. Kovasti. Seitsemälle kukkulalle rakennettu 2,5 miljoonan asukkaan Kamerunin pääkaupunki on kaunis, moderni ja siisti. Monesti afrikkalaiset pääkaupungit ovat paikkoja, joihin ei ihmisen kannattaisi astua pikkuvarpaallaankaan. Sellainen oli ollut Gabonin Librevillekin. Ei minun saamani vastaanotto Yaoundéhenkaan ollut kaikkein paras, mutta nyt päivänvalossa kaupunki suorastaan houkutteli seikkailemaan! Täällä voisi vaikka asua, vaikka lämpötila oli aika järjenvastainen näin aamupäivästä.

Jäimme taksista grand marchén kohdalla. Sieltä päätin kuitenkin pysytellä poissa, siellä olisi taskuvarkaita kuulemma takuuvarmasti. Nyt olin jättänyt puhelimet hotellille, eikä reppuni sisältöönkään pääsisi käsiksi. Afrikkaa varten aikoinaan hankkimani repun vetoketju kun on ainoastaan selkäpuolella! Katujen varsilla olleet kauppiaat valistivat laittamaan reppuni mahan puolelle, samaa kehotti myös Pascal. Vakuutin repun sisällön olevan paremmassa turvassa, jos pitäisin sen selässäni. Ostimme appelsiinit mieheen kadulta, vaikka myös maan presidentin Paul Biyan muotokuvia oli kaupan kymmenien metrien matkalla. Biya on toiminut presidenttinä vuodesta 1982 ja ennen sitä pääministerinä vuodesta 1975. Toisin sanoen valtakausi on kestänyt hyvänlaisesti.

Sivuutimme presidentti Biyan muotokuvat ja päädyimme John F. Kennedyn patsaalle, kaupungin parhaalle paikalle. Miksi Yhdysvaltain entinen presidentti on katsottu täällä oman patsaan arvoiseksi! En lähtenyt ottamaan kuvaa patsaasta, koska joutomiehet olivat valloittaneet sen jalustan. Muutenkaan Pascal ei katsonut järkeväksi kuvien ottamista, koska siten joku näkisi, että minulla on kamera ja haluaisi sen itselleen. Siispä otin kuvia vain, kun selusta oli tarkoin suojattu.

Yaoundén Hilton-hotelli.

Vasemmalla oleva korkea rakennus on Kamerunin korkeakoulutuksesta vastaava ministeriö. Kuvassa myös Yaoundén keltaisia kaupunkitakseja ja paikallisliikenteen vihreä-valkoinen linja-auto.

Boulevard du 20 mai on eräs Yaoundén pääkaduista. Se on leveä bulevardi, jonka varrella sijaitsee pankkeja ja Hilton-hotelli. Librevillen tapaan Yaoundéssakin on hienoa afrikkalaisvaikutteista arkkitehtuuria, eikä ihan vähää: muun muassa kaikki ministeriöt ja tuo Hilton edustavat sitä. En tiedä miltä ajanjaksolta rakennukset ovat peräisin, mutta veikkaisin niiden olevan kuitenkin itsenäisyyden aikakaudelta. Toinen hämmästymisen aihe Yaoundéssa on julkinen liikenne: kaupungissa on taksien lisäksi myös linja-autoja, eikä mitään ruosteisia katiskoja monen muun Afrikan pääkaupungin tavoin! Boulevard du 20 main varressa oli katoksia bussia odottavilla ja pysäkeillä jopa aikataulut kertova näyttö. Olisi kai ollut jo liikaa pyydetty, jos näytöt olisivat olleet toiminnassa oikeasti. Afrikka kuitenkin kehittyy kovaa vauhtia!

Kävelimme bulevardin vartta pitkin liikenneympyrään, minkä jälkeen bulevardi jatkuu nimellä Avenue Konrad Adenauer. Jos Kennedy on saanut patsaan, on luonnollisesti Saksan entinen liittokansleri Adenauer saanut tänne oman katunsa. Liikenneympyrän luo on kasautunut liuta Kamerunin tasavallan ministeriöitä, kuten kaivos-, teollisuus- ja teknologisen kehittymisen ministeriö, posti- ja telekommunikaatioministeriö, metsä- ja eläinasioiden ministeriö, korkeakoulutuksen ministeriö ja peruskoulutuksen ministeriö. Ainakin työllistävä vaikutus tällaisella pilkkomisella on, mutta on Kamerunissa tietenkin yli 20 miljoonaa asukastakin. Satuin bongaamaan hallintokorttelista myös pääministeri Philémon Yangin toimiston, joka oli vahvasti vartioitu. Hänen toimistoaan en kuvannut, mutta ministeriöiden kuvaamista ei yllätyksekseni katsottu pahalla. Kamerun vaikuttaa tässäkin suhteessa varsin normaalilta maalta.

Keski-Afrikan maiden keskuspankin toimitiloja. Tämä ei ole kymmenentuhannen frangin setelissä kuvattu pääkonttori.

Kamerunin posti- ja telekommunikaatioministeriö.

Oikealla pankki, vasemmalla posti.

Kaupungin keskusta vaikutti eläväiseltä ja hyvinvoivalta. Kaduilla oli kaupustelijoita. Kuka myi patonkeja, kuka hedelmiä, kuka puusta veistettyjä matkamuistoja. Toden totta, Yaoundéssakin ilmeisesti käy turisteja! Ei kai täällä muuten myytäisi eebenpuisia tarjottimia, sarvikuonoja ja norsuja! En tosin nähnyt kuin tämän yhden ainoan myyjän. Aikamme käveltyämme halki keskustan katujen, tulimme kadulle nimeltä Rue de Narvik. Kennedyn patsaan tavoin myös pohjoisnorjalaisen kaupungin mukaan nimensä saanut katu vaikuttaa hieman oudolta tänne keskiseen Afrikkaan, mutta lienee siirtomaa-ajan peruja.

Pian kävelimme jo Avenue de I’Independancea, Itsenäisyydenkatua, pitkin kohti itsenäisyyden muistomerkkiä, valkoista obeliskia, joka seisoo keskellä Place de l’Indépendancea. Aukion laidalla on jälleen upeaa arkkitehtuuria edustava Afriland First Bankin konttori, jonka julkisivu on koristettu afrikkalaisella kuvataiteella. Pankin naapurissa on Saksan suurlähetystö, jonka edessä parveili joukko kamerunilaisia. Varmaankin viisumijahdissa. Place de l’Indépendancen pohjoislaidalla seisoo puolestaan Yaoundén kaupungintalo.

Punakärkinen, muuten valkoinen obeliski muistuttaa itsenäisyydestä.

Place de l’Indépendancen laidalla kohoavan Afriland First Bankin julkisivu on koristeelllinen.

Avenue Charles de Gaulle sen sijaan löytyy jokaisesta vähänkin Ranskalta haiskahtavasta paikasta, niin myös Yaoundésta. Täällä katu on kuin mikäkin Wall Street täynnä pankkeja! Minulla oli edelleen tuhti nippu frangeja, jotka olin nostanut Gabonin Lambarénéstä. En siis käyttänyt suomalaista Visa-korttia missään kadun lukuisista automaateista. Enkä muuallakaan Kamerunissa. Kadun loppupäässä Pascal päätti ostaa ananassiivut mieheen. Yaoundén kaduilla päivystää ja kiertelee kottikärryineen niin appelsiini- kuin ananaskauppiaitakin. Jos appelsiinit eivät ole täkäläisiä (ne ovat kuulemma Nigeriasta), on ananas ehdottoman paikallista ja täydellisen makeaa. Suomessa myytävät costaricalaiset ananakset eivät ole mitään kamerunilaisiin vastineisiinsa verrattuna!

Kävelimme seuraavaksi Nlongkakin kaupunginosaan, josta nappasimme kimppataksin. Pascal tahtoi viedä minut katsomaan kaupungin jalkapallostadionia, Kamerunin ensimmäisen presidentin Ahmadou Ahidjon mukaan nimettyä maan jalkapallomaajoukkueen kotipesää. Itse en ole jalkapallosta kiinnostunut, en sitten yhtään, mutta Kamerun kuitenkin sattuu olemaan hyvä pallonpotkinnassa, jopa niin hyvä, että maa on hallitseva Afrikan-mestari. Pascal kertoi, että Yaoundéhen on rakenteilla uusi stadion. Tällä kertaa se nimetään nykyisen presidentin, Paul Biyan, mukaan ja siellä tullaan pelaamaan Kamerunin isännöimien vuoden 2019 Afrikan-mestaruuskilpailujen otteluita. Vanhan stadionin julkisivu on aavistuksen kulahtanut, mutta käyvät siitä vielä hyvin ilmi maan kansallisvärit: julkisivu on maalattu Kamerunin lipun väreihin, vihreään, punaiseen ja keltaiseen. Kiertelimme stadionia ulkoapäin, kunnes lähdimme kävellen kohti Bastoksen kaupunginosaa.

Ahmadou Ahidjon stadion on vielä vähän aikaa Kamerunin jalkapallomaajoukkueen kotikenttä.

Yaoundén liikenne on vilkasta.

Näkymä stadionin liepeiltä.

Ylitimme rautatien, ohitimme aaltopeltihökkelialueen, tapasimme käytettyjä vaatteita kaupittelevia Pascalin kavereita, löysimme jos jonkinlaista kaupiteltavaa kadunvarresta. Käytetyistä nauloista lähtien. Itse Bastos pitäisi oleman vähän parempaa seutua, sillä siellä on useita suurlähetystöjä. En nähnyt ainuttakaan, eikä alue minusta eronnut lainkaan muusta Yaoundésta. Kävelimme lopulta lounastamaan hotellilleni, sillä nyt en uskaltaisi ottaa riskiä syömällä kadulta. En kaivannut seuraavan päivän lennolleni ripulia.

Tropical Hotelissa on hyvä ravintola, eivätkä hinnatkaan päätä huimaa. Hotelli taitaakin olla ensisijaisesti afrikkalaisille suunnattu. Tilasin spagetti-bolognesen, sillä halusin ehdottomasti syödä jotain eurooppalaista. Spagetti-bolognesessa ei myöskään voi yleensä mennä pahasti vikaan. Annos on aina suunnilleen samanlainen. Pascal tilasi parsakaalilla höystettyä kanaa ja kertoi selviävänsä annoksella loppupäivän. Hän oli kovin tohkeissaan tästä ravintolaelämyksestään, se ei taida olla ihan jokapäiväistä herkkua tavalliselle kamerunilaiselle. Sovimme näkevämme vielä huomenissa ja menevämme yhdessä lentoasemalle. Pascal oli joka tapauksessa menossa sinne suuntaan töiden merkeissä.

Pascal hotellin ravintolassa.

Iltapäivällä Yaoundén ylle lankesi rankka ukkoskuuro. Olin sen sattuessa ulkosalla ja olinkin sitten ainoa, joka viitsi kävellä sateessa. Sade oli lämmintä, eikä haitannut lainkaan. Päinvastoin oli mukava tuntea sade iholla helteisen päivän päätteeksi.

Askel Päiväntasaajan Guineaan ja lopulta myös rajan yli Kameruniin

6.3.2018

Aamu on Gabonissakin paras aika metsästää jatkoyhteyksiä eteenpäin. Siispä nousin ylös mukavan pehmeästä sängystä jo kello kuudelta ja söin aamupalan. En enää lähtenyt kyselemään hotellin tarjoaman aamupalan perään, sitä tuskin tänäkään aamuna tarjoiltaisiin. Taisin edelleen olla Mvet Palacen ainoa asukas. Vastaanotossa oli sama nuorukainen kuin edellisaamunakin. Annoin avaimen takaisin ja kysäisin Google-kääntäjän avustuksella, mistä löytäisin puskataksin Kameruniin. Mies kehotti ottamaan taksin Akoakamin puskataksiasemalle, gare routièrelle.

Kuten jo Librevillessä ja Lambarénéssä, myös Oyemissa kaupungin sisäinen liikenne hoituu edestakaisin suhaavilla kimppatakseilla. Näin aamulla hieman ennen seitsemää taksit vain olivat pääosin täynnä. Kaikki oyemilaiset tuntuivat olevan matkalla kuka minnekin. Asemalle ei olisi ollut kovin pitkä matka kävellenkään, mutta onnistuin nappaamaan yhden taksin. Sen kuljettaja vasta aloitteli työpäiväänsä ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Vastaanoton mies oli kertonut matkan hinnaksi sata frangia (noin 0,15 euroa), mutta kuljettaja päätti ottaa vähän valkoisen miehen lisää. Sovimme hinnaksi 150 frangia (noin 0,22 euroa). Kuljettaja oli muslimi, eikä mikään puhelias. Olihan toki aikainen aamu.

Akoakamin puskataksiasema sijaitsee kohti Kamerunin rajaa vievän tien varressa, mutta selvästi Oyemin keskustassa kuitenkin. Paikka on pieni, eikä sieltä nyt ollut lähdössä autoja muualle kuin Bitamiin, viimeiseen merkittävään keskukseen ennen Kamerunin rajaa. Suoria yhteyksiä Kameruniin täältä ei lähde, joten ostin lipun Bitamiin hintaan 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). En joutunut maksamaan tällä kertaa suurempaa hintaa ihonvärini takia, vaan sama summa veloitettiin myös muilta jälkeeni tulleilta matkustajilta. Pääsimme lähtemään matkaan noin puolen tunnin odottelun päätteeksi. Kulkupelinämme oli 1990-luvun Toyota Corolla, jonka kojelaudalle oli liimattu kookas Neitsyt Maria. Sen täytyi jo vähän haitata ajamista, mutta toisaalta se varmaan loi turvallisuuden tunnetta kuljettajallemme. Mitään pahaa ei tapahtuisi, kun pyhimys turvaisi tiemme! Etupenkillä matkusti ensimmäisenä saapunut matkustaja, takapenkille ahtautui lisäkseni kaksi muuta matkalaista.

Kulkupelimme Oyemista Bitamiin odottaa vielä paria matkustajaa.

Oyemin ja Bitamin väliselle osuudelle saa jopa lipun.

Viereeni könysi kamerunilainen Ahmadou, maan suurimmasta kaupungista Doualasta kotoisin oleva nuori liikemies. Hän teki bisnestä kelloilla, radioilla, puhelimilla ja muulla elektroniikalla ja oli käynyt useita kertoja Oyemissakin liikeasioissa. Tämän hän todisti esittelemällä passiaan, jossa oli useita Gabonin leimoja. Passissa oli myös Arabiemiirikuntien turistiviisumi. Ahmadou oli nimittäin käynyt kerran Dubaissakin bisnestä hieromassa, mistä todisteena oli valtava määrä kuvia miehen tabletilla. Oli otettu miljoonia selfieitä lentokoneen penkissä, (parkissa olleiden) luksusautojen ratissa ja ihan vain vieressä seisten sekä tietenkin suihkulähteiden edessä. Englanti ei Ahmadoulta taipunut oikeastaan yhtään, mutta muslimimiehenä jonkinlainen yksinkertainen bisnesarabia kuitenkin kuulemma taipui. Että pärjäsi siellä Dubaissa!

Nyt mies oli matkalla Kamerunin Yaoundéssa sijaitsevaan Arabiemiirikuntien suurlähetystöön anomaan viisumia uudelle matkalle. Ja Yaoundéhenhan minäkin olin matkalla. Dubai ei yhtäkkiä vain enää oikein jaksanut kiinnostaa miestä, vaan hän tahtoi tulla Suomeen, vaikkei ollut maasta tietenkään koskaan kuullutkaan. Hän tahtoi tulla asumaan Suomeen, ei vain käymään liikeasioissa. Lievä pettymys taisi olla se, että lähin Suomen suurlähetystö on Nigerian Abujassa, eikä suinkaan Kamerunissa, ja että Suomi ei ollutkaan ranskankielinen maa. Jakeluun ei oikein tuntunut menevän se, että Suomi ei ole myöskään englanninkielinen maa. Onko Euroopassa muitakin kieliä kuin ranska ja englanti! Pettymystä lisäsi sekin, että minulla ei ollut yllättäen suhteita edes Abujan-suurlähetystöömme.

Tie Oyemista Bitamiin on oikein hyvä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kaupunkien väli on noin 75 kilometriä ja siihen sai kulutettua noin 1,5 tuntia. Kuski jätti matkustajat Bitamin puskataksiasemalle, joka oli paljon suurempi kuin Oyemin vastaava. Olin lukenut, että poistumisleima pitäisi saada passiin jo täällä Bitamissa, mutta koska Ahmadoukaan ei haikaillut leiman perään, ajattelin saavani leiman jostain matkan varrelta kohti rajaa tai sitten suoraan rajalta, kuten normaaleissa maissa. Gabonista on saatavilla kovin vähän ajantasaista matkailutietoutta, joten ajattelin myös tuon leima-asian olevan mahdollisesti vanhentunut.

Bitamista on noin 22 kilometriä rajalle Meyo-Kyeen. Lipun saaminen tuonne suuntaavaan autoon vain sattui olemaan kovin hankalaa näin sivusta seuraten. Itse en nyt osallistunut säätämiseen, sillä Ahmadoukin oli tulossa rajan yli ja menisimme samalla autolla joka tapauksessa. Seurasi käsittämätön määrä käsien heilutusta ja huutoa. Poimin huutamisen joukosta sanan “Ebebiyín”, jonka tiesin olevan kaupunki Päiväntasaajan Guinean puolella. Kerroin, että valkoisella iholla ja EU-passilla ei todellakaan mentäisi tuohon maahan. En siis missään nimessä voisi ottaa Ebebiyínin kautta kiertävää autoa. Saman vahvisti paikalla hengaillut vanhempi herrasmies, kaiketi libanonilainen, joka kertoi, ettei Päiväntasaajan Guinean johtaja Teodoro Obiang Nguema Mbasogo ikimaailmassa päästäisi minua sisään maahan. Tarvitsisin viisumin ja sen saaminen on käytännössä täysi mahdottomuus. Varsinkin rajalta.

Yhtäkkiä saimme auton kohti rajaa. Emme kiertäisi Päiväntasaajan Guinean kautta, vaan ajaisimme suoraan Meyo-Kyeen Gabonin ja Kamerunin rajalle. Hinnaksi tuli 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Istuskelin takapenkillä ja täällä Gabonin pohjoisosassa lähellä Kamerunia ja Päiväntasaajan Guineaa Gabon Telecomin mobiilidatakin alkoi suorastaan laulaa. Liittymä muuttui yhtäkkiä nopeaksi. Sopivasti olinkin lähdössä lätkimään maasta. Tie rajalle oli edelleenkin hyvässä kunnossa, mutta maasto kumpuili aika paljon. Matkan varrella oli kaksi poliisin tiesulkua, joista pääsi nopeasti läpi autosta poistumatta. Viimeisellä sululla ennen rajaa passi tosin tahdottiin nähdä.

Meyo-Kye on pikkuinen kylä kolmen maan rajalla. Täällä sijaitsevat Gabonin puolen rajamuodollisuudet ylitti rajan sitten Kameruniin tai Päiväntasaajan Guineaan. Marssin ensimmäiseen koppiin Ahmadoun kanssa. Mies tunsi rajakopin virkamiehet, olihan hän ylittänyt rajan niin monta kertaa. Kamerunilaisen Ahmadoun passin leimattomuus ei ollut ongelma. Hänet päästettiin jatkamaan, minun matkani päättyi tänne. Pitäisi palata takaisin Bitamiin hakemaan leima passiin. Siispä takaisin Bitamiin! Reilu 40 kilometriä ylimääräistä ajoa aamupäivän ratoksi! Sovimme yhden taksikuskin kanssa menopaluumatkasta hintaan 5 000 frangia (noin 7,6 euroa). Hän veisi minut suoraan Bitamin maahanmuuttotoimistolle, josta leima toivottavasti irtoaisi. Ensin auto vain oli työnnettävä käyntiin, mutta siihen tehtävään löytyi jopa Meyo-Kyen pikkukylästä tarpeeksi joutomiehiä. Auto hörähti käyntiin ja ajelimme vauhdikkaasti takaisin Bitamiin.

Bitamin maahanmuutosta vastaava toimisto pitää majaansa keskellä kaupunkia, eikä sinne todellakaan vahingossa eksy. Annoin passin virkailijalle, mutta se ei riittänyt: piti vielä hankkia kopio passin tietosivusta sekä Gabonin viisumista ja saapumisleimasta. Ei Gabonista ainakaan helpolla ulos pääse. Toimistoa vastapäätä sattuu olemaan kopiointikioski, jossa sain asian hoidettua. Sitten takaisin tiskille paperien kanssa. Nyt leima luvattiin, kunhan osasin kertoa Kamerunin puoleisen raja-aseman nimen. Äsken rajalla olin kuullut sen olevan nimeltään Kye-Ossi. Näin minut leimattiin ulos Gabonin tasavallasta, vaikka edelleen olin maassa. Vieläpä reilun 20 kilometrin päässä rajasta!

Paluumatkalle Meyo-Kyeen saimme takapenkille muitakin matkalaisia: pariskunta vauvansa kanssa oli menossa sairaalaan ilmeisesti Kamerunin puolelle Kye-Ossiin. Pariskunta oli kovin ilahtunut päätettyäni vierailla juuri Gabonissa. Kehuin Lambarénéa ja Oyemia, mutta Librevillestä en kertonut pitäneeni. Siihen takapenkkiläiset ja kuski naureskelivat hyväksyvästi. Ei se heidänkään mielikaupunkinsa ollut. Kuljettaja kehui Gabonin tiestöä, mutta haukkui samaan hengenvetoon maan presidentin Ali Bongon. Meyo-Kyeen oli kuulemma luvattu sähköt jo vuosikausia sitten ja täällä oli sähkötolpatkin valmiina. Ainoastaan sähköä ei kuulunut. Samalla mies kertoi, että presidentti Bongo on Librevilleen johtavan umpisurkean tien kunnon takana. Kuulemma pelkää vallankaappausta.

Meyo-Kyestä Päiväntasaajan Guineaan ajetaan hiekkatietä. Vasemmalla sähkötolppa ilman sähköä.

Lankkusilta yli Kyejoen Päiväntasaajan Guinean tasavaltaan.

Pudotimme muut matkustajat Meyo-Kyen tullin eteen ja sitten kuski halusi välttämättä lähteä näyttämään minulle Päiväntasaajan Guinean rajan! Raja toki kiinnosti, mutta vastustelin vähäsen, sillä eihän minulla ollut viisumia tuohon maahan. Eikä turhanpäiväinen oleskelu afrikkalaisilla raja-alueilla muutenkaan ole järkevää. Päiväntasaajan Guinea kun lisäksi sattuu olemaan vainoharhainen diktatuuri, joka heittäisi vain vankilaan tai krokotiileille, jos sinne erehtyisi. Kuljettaja rauhoitteli, että menisimme “vain kilometrin päähän Päiväntasaajan Guinean rajasta”. Meyo-Kyesta oli sinne noin kilometrin tai parin ajomatka. Nyt tie oli hiekkatietä, eikä erityisen hyvässä kunnossa. Kuljettaja jätti auton Kyejoen (espanjaksi Río Kié) ääreen. Tässä kohtaa hutera lankkusilta ylittää joen ja minä tietenkin kävin sillalla ihastelemassa hiljaa virtailevaa Kyejokea. Kuljettajan mukaan Päiväntasaajan Guinean raja siis oli sillalta kilometrin päässä ja myöhemmin selvitin, että raja-asema todella olikin kilometrin päässä. Hauskinta tässä kuitenkin oli se, että tuo Kyejoki on de facto -raja Gabonin ja Päiväntasaajan Guinean välillä. Olin siis käytännössä käynyt Päiväntasaajan Guineassa muutaman askeleen verran tuolla huteralla sillalla.

Annoin kuskille tonnin (noin 1,5 euroa) juomarahaa, olihan elämys ollut aika poikkeuksellinen. Enkä ollut tätä edes osannut itse pyytää. Ehkä joku toinen valkonaama oli joskus epätoivoissaan etsinyt tapaa vierailla suljetussa Päiväntasaajan Guineassa ja kuljettaja ajatteli sen kiinnostavan minuakin. Oikeaan osui, vaikken maata oikein käydyksi voikaan laskea! En laskenut Guinea-Bissautakaan käydyksi, vaikka kävelin sinne toukokuussa 2014 puolivahingossa. Vasta seuraavana vuonna saavuin maahan virallisesti.

Näkymä lankkusillalta kohti etelää. Vasemmalla Gabon, oikealla Päiväntasaajan Guinea. Keskellä virtaa hiljakseen Kye.

Näkymä kohti pohjoista. Vasemmalla Päiväntasaajan Guinea, oikealla Gabon.

Käytännössä tästä alkaa Päiväntasaajan Guinea.

Päiväntasaajan Guinean “nähtyäni” pääsin yrittämään rajanylitystä Gabonista Kameruniin toistamiseen. Yllätyksekseni Oyemista kanssani tullut kamerunilainen Ahmadou oli edelleen ensimmäisessä kopissa minua odottelemassa. Hän oli jutustellut viranomaisten kanssa ja nyt lähdimme sitten jatkamaan taas yhdessä. Minullakaan ei ollut enää estettä maasta poistumiselle. Ilman omaa autoa rajan ylittäminen tosin vaatii käytännössä mopotaksin vuokraamista. Kuljettaja osaa viedä oikeille luukuille ja lopulta Kamerunin puolella jatkoyhteyksien luo. Sovimme hinnaksi 500 frangia (noin 0,76 euroa).

Gabonin puoli oli selvitetty nopeasti ja sujuvasti, mutta Kyejoen ylitettyämme (sama joki erottaa myös Gabonin ja Kamerunin) olimme sitten Kamerunissa, jossa pysähdyksiä alkoi kertyä. Gabonin ja Kamerunin raja osoittautuikin kaikkein vaivalloisimmaksi rajaksi, missä olen koskaan ollut. Luukkuja ja koppeja oli enemmän kuin tarpeeksi. Ensin kyseltiin perustiedot, kuten kansallisuus, matkan syy ja ammatti. Ja se, käytetäänkö maassani euroja vai dollareita! Kerroin olevani Suomesta, jossa käytetään euroja, tulevani lomalle ja olevani ingénieur, insinööri. Tarkensin sitä vielä olevani posti- ja telekommunikaatioalalla. En minä mikään insinööri oikeasti ole, en edes lähellä, mutta insinööri on sellainen ammatti, jonka afrikkalaiset rajaviranomaiset tunnistavat. Ajattelin rajanylityksestä tulevan hankalaa, kun jo ensimmäinen virkailija pyysi euroja. Hän esitti pyynnön ihan hymyssä suin, eikä pahoittanut mieltään (tai pidättänyt minua), kun kerroin, ettei minulla ole euron euroa hänelle annettavaksi.

Seuraavassa kopissa oli tulli, jossa rinkka pengottiin perinpohjin. Aurinkolasikotelo laitettiin vähän erilleen muista tavaroista. Kai yrittivät, etten huomaisi pakata sitä mukaan ja se jäisi heille. Mitään laitonta ei löytynyt ja hoksasin ottaa aurinkolasitkin matkaan. Tällä kertaa rahaa ei pyydetty. Seuraavan pysähdyksen merkitys ei selvinnyt, sillä siinä otettiin jälleen ylös nimi, kansallisuus ja ammatti. Kerroin taas olevani insinööri Suomesta ja tulevani lomalle Yaoundéhen. Tämä virkamies nautti olutta työn lomassa, vaikka työpöydällä olikin muka Coca-Cola-tölkki.

Vastaavia pysähdyksiä oli vielä pari-kolme. Jollain pysähdyksellä myös rokotuskortti tarkistettiin, eikä maahan pääsekään ilman keltakuumerokotetta. Lopulta pääsimme Kye-Ossin rajakaupungin keskustaan, missä sijaitsee viimeinen rajamuodollisuus, sûreté, paikka josta saisi Kamerunin leiman passiin. Tämä rakennus oli jo oikea talo, mutta nyt leiman antaja ei sattunut olemaan paikalla, eikä hänen liikkeistään oikein oltu perillä. Luultavasti mies oli lounastauolla, sillä sûretén “vastaanotossa” olleet poliisit söivät niin ikään. Naispoliisi haki jostain palanpainikkeeksi olutpullon, joka oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Avoimesti hän ei olutta kehdannut työaikana nauttia, mutta kaikki kamerunilaiset varmasti ymmärtävät ruskean kääreen merkityksen pullon ympärillä. Jos kyseessä olisi Fanta, ei paperia tarvittaisi. Puolen tunnin odottelun jälkeen leimapoliisi saapui ja pääsin hänen toimistoonsa. Mies kyseli samat kysymykset kuin niin moni muukin koppi Kamerunin puolelle siirryttyäni. Kun kaikki oli jälleen kerran kirjoitettu käsin paksuun kirjaan, kostutti mies leimasimensa ja löi saapumisleiman viisumin viereen. Virkailija oli selvästi hyvällä tuulella (vaikken olutpulloa toimistossa nähnytkään) ja jäi lauleskelemaan itsekseen poistuessani herran toimistosta.

Näin olin virallisesti Kamerunissa ja Gabon oli jäänyt kokonaan taakse. Siihen maahan en ikinä palaisi. Mopotaksikuskini heitti minut vielä Kye-Ossin puskataksiasemalle, jossa annoin hänelle tonnin ylimääräistä, yhteensä 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), olihan tällaisen valkoisen saaminen rajan yli ollut aikamoinen urakka. Mies oli hyvin kiitollinen. Ostin itselleni paikan Yaoundéhen lähtevästä puskataksista, jolle tuli hintaa 3 000 frangia (noin 4,5 euroa). Hinta oli kerrottu kyltissä, joten en joutunut maksamaan mitään ylimääräistä täälläkään. Liikennöijän nimi oli Emergence du Noun Express. Auto oli jo lähes täynnä ja sain paikan tämän Toyotan Hiacen takarivistä. Rinkka köytettiin katolle.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, millaista on julkisilla matkustaminen Kamerunissa. Tiesulkuja oli todella tiheässä: ensimmäisen 30 kilometrin matkalla rajan ja Ambamin kaupungin välillä oli kaikkiaan viisi tiesulkua, joista kolme oli tullin ylläpitämää. Tullin tiesuluilla Hiace ajettiin sivuun ja kaikkien passit ja henkilökortit tarkistettiin. Suomen passi ei ollut mikään ongelma, mutta Päiväntasaajan Guinean matkustusasiakirjoilla (tai ilman niitä) matkassa ollut nainen pienen vauvansa kanssa oli pulassa ensimmäisessä tullissa. Tullimiehet raivosivat silmät päästään ja luulin jo naisen matkan loppuvan, mutta lopulta hänen sallittiin jatkaa matkaansa. Luultavasti raha vaihtoi omistajaa. Tullin ollessa kyseessä myös katolla ollutta kuormaa tarkasteltiin aina pintapuolisesti. Ihan kaikkea ei tarvinnut purkaa, eikä onneksi matkalaukkujen sisältöä esitellä. Samoin takakonttiin kurkistettiin. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Ensimmäisen tullin jälkeen seuraava tulli oli pian, vain muutaman kilometrin päässä, edellisen jälkeen. Siellä sama ruljanssi toistui, mutta nyt päiväntasaajanguinealainen äitikin jätettiin rauhaan.

Puskataksini, punainen Toyota Hiace, Kye-Ossista Yaoundéhen jollain tiesululla ennen Ambamin kaupunkia. Piikkimattoina (kuvassa keskellä) täälläpäin maailmaa käytetään lautaa, johon on naulattu nauloja pystyyn.

Muuten tiesulut olivat vuoronperään joko tullin, santarmin tai poliisin ylläpitämiä ja niitä oli noin 20–30 minuutin välein. Poliisin tiesulut olivat helppoja, sillä niissä poliisi vain katsoi kaikkien henkilöllisyystodistukset auton ikkunan läpi. Ei tarvinnut nousta pois autosta. Santarmit sen sijaan marssittivat koko seurueen tien varteen, jossa yksi santarmi sitten tarkisti yksitellen kaikkien paperit. Sitten tuli kävellä tiesulun toiselle puolelle, jonne automme ajoi tyhjänä hetkisen kuluttua. Minua kohtaan kaikki Kamerunin viranomaiset olivat asiallisia ja kohteliaita, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Ensimmäinen kohtaamani santarmi katseli passiani pitkään ja kun se ei nyt ollut Ranskan passi, heitti mies naurahtaen selvällä englannilla “good morning, how are you?“. Kamerun on tosiaankin kaksikielinen maa, mutta englantia ei oikeasti osata kuin läntisimmässä osassa maata, Nigerian vastaisella rajalla.

Kanssamatkustajat olivat aivan tavallisia kamerunilaisia. Edessäni istui erittäin kovaääninen mama, jolla oli keskustelu käynnissä joka suuntaan. Hän oli halki, poikki ja pinoon -tyylinen keskustelija, joka alkoi selvästi hieman ärsyttää joitain matkustajia matkan edetessä. Jossain vaiheessa mama siirtyi toisaalle istumaan ja näin sai hänen vieressä istunut mieskin hetken rauhan. Maman ostettua matkan varrelta olutpullon ja kiskaistuaan sen nopeaan tahtiin, rauhoittui hän huomattavasti.

Vieressäni istui nuorukainen nimeltä Pascal. Yleensä afrikkalaiset ovat sosiaalisia omasta aloitteestaan, eikä minun tarvitse tehdä oma-aloitteisesti tuttavuutta. Nyt kuitenkin olin niin hyvällä tuulella, että olin päässyt pois Gabonista ja olin täysin uudessa maassa. Tarjosin takapenkkiläisille keksejä ja siis myös Pascalille. Jollain tiesululla ostin kaksi limsapulloa, toisen itselleni ja toisen Pascalille. Loppumatkan jutustelimmekin enemmän ja vähemmän, vaikka minun ranskani oli yhtä huonoa kuin Pascalin englanti. Pascal esitteli ylpeänä kotimaataan: milloin hän osoitti ohivilistäville ananaspellolle, milloin maapähkinäpensaisiin. Upea maahan tämäkin on. Gaboniin verrattuna tiet kyllä ovat aika huonoja, mutta afrikkalaisittain kuitenkin hyviä. Pascal osasi muutamia sanoja saksaksikin, mikä on äärimmäisen harvinaista ranskankielisessä Afrikassa. Kamerunissa se selittynee sillä, että maa oli vuosina 1884–1919 Saksan siirtomaa. Tuota aikaa muistavia tuskin maassa enää on, mutta Pascal kertoi silti Saksan olleen hyvä siirtomaaisäntä kamerunilaisille. Ja saksaa voi edelleen lukea kouluissa. Ranska oli kuulemma aivan umpisurkea isäntä.

Kye-Ossista on noin 280 kilometrin matka pääkaupunkiin Yaoundéhen. Ebolowa on suurempi kaupunki noin puolivälissä matkaa ja siellä tapahtuneen tankkaustauon jälkeen matkanteko nopeutui huomattavasti, kun tullin tiesulut harventuivat huomattavasti. Santarmien ja poliisien sulut sen sijaan jatkuivat lähes yhtä tiuhaan. Eräällä santarmin sululla yksi sotilasuniformuinen nuori mies piteli toisessa kädessä olutpulloa ja toisessa rynnäkkökivääriä. Miehellä ei ollut edes yritystä piilottaa pulloaan, vaan hän siemaili siitä aivan avoimesti meidän matkustajien silmien edessä. Käytöksestä päätellen aivan päivän ensimmäinen pullo ei ollut menossa. Innolla aloin odottaa, ryypiskeleekö Yaoundén lentoasemankin henkilökunta!

Ebolowan jälkeen ohitimme Manguémén ja sen jälkeen Mbalmayon pikkukaupungin. Pascal osti jossain Mbalmayon kohdalla ikkunasta banaaneja minulle ja itselleen. Kamerunilaiset banaanit ovat erittäin makeita! Saavuimme Yaoundéhen hyvissä ajoin ennen pimeää, mutta koska kaupungissa on 2,5 miljoonaa asukasta (siis enemmän kuin koko Gabonissa), olivat myös ruuhkat sitä mukaa. Matelimme viimeiset viitisen kilometriä hyvin hitaasti, kahdessa tunnissa! Täälläkin liikenne voisi sujua hieman sujuvammin, jos autot ajaisivat rauhassa, eikä välillä haettaisi ohitusmahdollisuuksia pientareiden kautta. Pimeys laskeutui harmikseni ennen kuin saavuimme Yaoundén gare routiérelle.

Ruuhkassa istuessamme Pascal evästi minua Yaoundén vaaroista. Kaikki arvotavara pitäisi laittaa piiloon ja näin toki toimin. Etukäteen olin lukenut Yaoundén ja suurimman kaupungin Doualan olevan hieman vääriä paikkoja valkoihoisille ainakin pimeään aikaan ja etenkin näillä puskataksiasemilla. Harmikseni Hiacemme kuski pysäköi autonsa vain tämän ruuhkaisen tien varteen, jossa sitten piti yrittää pitää varansa. Gabonin puolella kanssani matkannut Ahmadou saapui samaan aikaan paikan päälle, hän oli tullut eri autolla. En ollut uskonut enää näkevämme, mutta miljoonakaupungistakin valkoisen löytää helposti. Vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme vielä huomenissa.

Sain rinkkani nopeasti auton katolta ja sitten piti selvittää hotellin sijainti. Hotellin nimi, Tropical Hotel, ei oikein kertonut kenellekään mitään. Minulla oli kuvankaappauksia puhelimessa, joten jouduin kaivamaan puhelimen esiin. Menimme Pascalin kanssa hieman sivumpaan puhelimen kanssa, mutta ei mennyt kuin pari sekuntia, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Pascal oli valppaana ja minä ilmeisesti myös. Paljon en seuraavien kymmenen sekunnin aikana tapahtunutta muista, mutta rosvolla ei ollut pakoreitti oikein selvillä ja saimmekin heti yhteistuumin taklattua rosvon erästä autoa vasten. Pascal nappasi puhelimen takaisin, mutta t-paita vähän pääsi repeytymään. Sitten etsimme turvapaikan läheisestä kaupasta, jossa oli parahiksi sähkökatko. Sähkökatko taisi olla koko kaupunginosan kattava, ainakin pimeää oli kaikkialla.

Olimme kummatkin shokissa ja hämillämme. Pascal ei ollut mikään tappelija, mutta oli nyt joutunut vuokseni tuollaiseen välikohtaukseen. Millä minä nyt pääsisin täältä hotellille, miten Pascal saisi ensiksi tavaranyssäkkänsä puskataksimme katolta ja miten hän edelleen pääsisi kotiinsa. Kaduin suuresti, kun lentoni Eurooppaan lähtisi vasta ylihuomenna. Olisin voinut muuten yrittää saada kyydin vaikka suoraan lentoasemalle ja olla siellä yön. Yaoundé ei yhtäkkiä kiinnostanut yhtään. Päätin pysyä seuraavan päivän vain hotellissa! Pienen putiikin myyjätär oli kovin pahoillaan ja antoi meidän rauhoittua kaupassa hyvän tovin. Ostin samalla seuraavan päivän aamupalan itselleni.

Burkina Fason Ouagadougoussa olin oppinut, että virkavaltaa on ihan turha häiritä rikoksen sattuessa. Eivät he mitään asialle mahtaisi kuitenkaan! Pascalilla oli erilainen lähestymistapa asiaan ja hän otti puhelun santarmille. Santarmi kaiken lisäksi saapui pian tapahtumapaikalle! Ei Kamerunin virkavalta kovin paha voi olla, vaikka tiesulkujen käsittämättömästä määrästä muuta voisi päätelläkin. Santarmit olivat hyvin asiallisia, vaikka naissantarmi vähän toruikin minua. On kuulemma tyhmää esitellä puhelinta Yaoundén kaduilla. Pahoittelin asiaa, vaikkei tämä nyt minun syytäni kyllä tainnut olla! Pääsimme lopulta santarmien kyydissä jonkin matkaa kohti keskustaa. Pascal käski antaa koppalakeille 2 000 frangia (noin kolme euroa), mutta minulla oli vain 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) seteli, joten annoin sen. Ainakin tuntuivat ottavan työnsä vakavasti, koska ottivat tietomme puhelimen mallia ja rosvon tuntomerkkejä myöten ylös. Itse muistan vain varkaalla olleen vaaleansinisen pikeepaidan ja ehkä farkut. Täysin normaalinnäköinen nuorimies siis.

Santarmit nappasivat meille yhteisen taksin, jonne Pascal hyppäsi ensimmäisenä. Yritin seurata perässä, mutta Yaoundén ankea ja pimeä ilta ei helpottanut yhtään. Juovuksissa ollut vanha laiha mies äkkäsi minut jostain ja tahtoi käydä kimppuuni. Santarmi löi oveni takaisin kiinni ja hätisteli miehen matkoihinsa. Mies hakkasi mennessään santarmien autoa nyrkeillä ja käski minun painua pois Kamerunista: “C‘est mon pays!”, “tämä on minun maani!” Pääsin taksiin ja Pascalin ilme oli nyt entistä järkyttyneempi. Suunnattoman hämmentynyt olin itsekin, mitä Yaoundéssa oli oikein meneillään! Autossa annoin Pascalille kymppitonnin (noin 15,2 euroa), olihan hän hankkinut puhelimeni takaisin ja paitakin oli revennyt siinä rytäkässä. Se oli nyt vähintä mitä saatoin tehdä. Pascal oli erittäin kiitollinen.

Tropical Hotelin huoneessa on kalterit, iso televisio, pehmeä parisänky ja toimiva tehokas ilmastointi.

Taksikuski löysi perille Tropical Hoteliin ja sattumalta Pascalin koti oli aivan parin sadan metrin päässä. Hän selvitti hotellini yövahdille tapahtuneen, mistä mies oli kovasti pahoillaan. Onneksi Tropical Hotel vaikutti turvalliselta paikalta. Sitä vakuutteli myös hyvää englantia osannut vastaanottovirkailijatar, joka niin ikään pahoitteli tapahtunutta. Eihän tämä parasta mainosta ole Kamerunille, joka kuitenkin haluaisi matkailijoita maahan. Olin varannut edellisiltana kahden yön majoituksen Tropical Hotelista hintaan 50 000 frangia (noin 76 euroa). Hinta on kallis, mutta afrikkalaiset pääkaupungit ovat valitettavan kalliita. Tässä hotellissa sijainnin piti oleman hyvä, sillä se olisi kävelyetäisyydellä kaikesta mielenkiintoisesta. Minua ei tosin kiinnostanut kävellä seuraavana päivänä yhtään minnekään, mutta sovin kuitenkin näkeväni Pascalin seuraavana päivänä. Ehkä kävisimme yhdessä keskustassa.

Painuin pikavauhtia nukkumaan. Ainakin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja ikkunassa oli kalterit!

Kamerunin viisumi

Afrikan maiden viisumit ovat valitettavan usein kovin hankalia tapauksia, jos niitä haluaa hakea jo ennen matkalle lähtöä Euroopasta. Kamerunin viisumi on ilahduttava poikkeus, sillä sen saa Tukholmasta ilman mitään täysin turhia kutsukirjeitä tai muita vastaavia dokumentteja. Lähetin passini, yhden hakemuslomakkeen, siihen liimatun valokuvan sekä kuitin maksusta kohti Ruotsin Brottbytä kirjattuna kirjeenä ja valmis viisumi odotti postissa jo kuuden arkipäivän päästä. Sain 750 kruunulla (noin 73 euroa) enintään kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttavan viisumin. Nähtävästi kruunuja ei kuitenkaan kannata maksaa suoraan konsulaatin tilille, sillä ainakin Osuuspankki veloitti kruunusiirrosta järjettömät 30 euroa. Kannattanee hakea kruunut jostain Forexista ja lähettää ne samassa kuoressa passin ja hakemuksen kanssa!