Senegalilaisin siivin Bissauhun

21.7.2015

Kap Verdeltä Afrikan mantereelle pääsee ainoastaan lentokoneilla, ellei sitten ole hyvin onnekas ja löydä rahtilaivaa tai purjevenettä, jotka suostuvat ottamaan matkustajan ja kaiken lisäksi ovat siinä kunnossa, että niihin uskaltautuu. Kap Verden ja mantereen välissä on sentään satoja kilometrejä Atlanttia!

Praian lentoasemalta Afrikan mantereelle operoitavia kohteita ovat Marokon Casablanca, Senegalin Dakar, Guinea-Bissaun Bissau ja Angolan Luanda. Ja koska olin jo nähnyt Casablancan ja Dakarin, olin ostanut lipun Praiasta Dakarin kautta Bissauhun. Senegal Airlinesilla! Bissauhun pääsee myös suoraan Kap Verden omalla yhtiöllä TACV Cabo Verde Airlinesilla, mutta turhan kovaan hintaan ja turhan turvallisesti.

rai31

Tällä Praiasta Dakarin kautta Bissauhun.

Sitten varoituksen sana: Senegal Airlines on konkurssikypsä yritys, jota Senegalin hallitus yrittää pitää pystyssä ainakin siihen saakka, kunnes Dakarin uusi Blaise Diagnen kansainvälinen lentoasema aukeaa. Sen olisi pitänyt avautua liikenteelle jo vuonna 2011 ja näillä näkymin se aukeaa vuonna 2016. Uskoo ken tahtoo. Itse uskon, että lykkäävät lisää. Ja ainakin niin kauan kuin avautuminen lykkääntyy, Senegal Airlines joutuu pyristelemään talousvaikeuksissa, leikkaamaan henkilöstön palkkoja, luopumaan lentokoneistaan, karsimaan kohteita ja toimimaan lakkojen uhan alla. Olisihan se nyt noloa, jos uuden hienon kentän avajaisissa kansallinen lentoyhtiö loistaisi poissaolollaan! Lähteet: [1] & [2]

Senegal Airlinesin lennoille ei saa ostettua lippuja netistä, vaikka he kotisivuillaan sen “mahdollistavatkin”. Lippu on ostettava matkatoimistosta tai laitettava sähköpostia/soitettava johonkin Senegal Airlinesin lipputoimistoon. Niitä on useita eri puolilla Afrikkaa ja onneksi yksi myös Brysselissä. Brysselin-toimistolla on myös sähköpostiosoite! Huvikseni laitoin sinne kesäkuussa viestiä, enkä hetkeäkään uskonut saavani vastausta. Vuorokauden kuluttua sähköpostissa oli kuitenkin viesti: ei Senegal Airlinesilta, vaan Kales Airline Services B.V. -nimiseltä yritykseltä. He edustavat Senegal Airlinesia (ja muutamia muita kyseenalaisia kehitysmaayhtiöitä) ja voisivat kirjoittaa minulle lipun. Lippu tulisi maksaa tilisiirtona belgialaiselle tilille ja hinta olisi 281 euroa! Senegal Airlines puolestaan kertoo sivuillaan lennon hinnaksi 166 euroa. Ihmettelin vastauksessani korkeaa hintaa ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä hinta oli ” itse asiassa laskenut” tuohon 166 euroon. Löin kaupat kiinni ja aloin toivoa parasta! Kovin paljon rahaa ei firman lentolippuihin kannattane laittaa kiinni, sillä Afrikassa eivät päde Euroopan unionin lentomatkustajien oikeudetkaan! Jos firma menee konkurssiin, rahoja tuskin saa takaisin. Varsinkaan, jos niitä on liikuteltu tilisiirrolla.

Muutamaa päivää ennen lähtöä Kales Airline Services B.V. ilmoitti Senegal Airlinesin aikaistaneen lähtöä useilla tunneilla. Se ei haitannut. Pelkäämääni peruutusta ei kuitenkaan lopulta tullut.

Lähtöaamuna Praian taivas oli poikkeuksellisesti pilvessä. Ajoin taksilla Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Lennon lähtöajaksi oli ilmoitettu 11.30. Lentoasemalla vallitsi pahin sekamelska, jonka olen koskaan nähnyt. Senegal Airlinesin lentoani ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä lainkaan. Viime vuodelta Dakarista tiesin, että afrikkalaiset eivät aina jaksa ilmoittaa kaikkia lähteviä lentoja, joten en ihan vielä huolestunut. Samoihin aikoihin terminaalissa oli myös Yhdysvaltojen Providenceen ja Kanariansaarten Las Palmasiin lähteviä matkalaisia. Providencen-matkalaisia lähtöselvitettiin kolmella tiskillä, mutta ennen sitä kaikkien matkalaukut avattiin ja tutkittiin. Liekö sitten tuttua Yhdysvaltojen-lennoilla. En tiedä.

Häslinki oli kaameaa, kun amerikankapverdeläiset ja mormonit (heitä oli jälleen paljon ja kaikkialla) yrittivät jonotella ja etuilla toisiaan pitkässä lähtöselvitysjonossa. Lopulta pääsin omaan Dakar-jonooni. Sinne ei olisi lopulta tarvinnut jonottaakaan puolta tuntia yhdessä muiden kanssa, kuten minua aluksi ohjeistettiin. Henkilökunnan jäsenillä oli afrikkalaiseen tapaan omia, ristiriitaisia ohjeita! Olin kuitenkin lopulta toisena Dakariin menevien jonossa, kun lähtöselvitys avautui. Palvelua sain Dakar-tiskin sijaan Las Palmas -tiskillä, joka ehtiessään hoiteli myös Senegal Airlinesin lentoa, koska edessäni olleen guineabissaulaisen äidin ja lapsen matkustusasiakirjat olivat mitä olivat ja ongelmia oli vaikka muille jakaa. Rinkkani selvitettiin Bissauhun saakka, mutta lentolipun sain vain Dakariin saakka. Kyseessä on silti yksi ja sama lento DN 068. Välilaskun kera.

rai30

Praian lentoasemalla on kaksi porttia. Tällä kertaa portilla yksi menossa TACV Cabo Verde Airlinesin Providencen-koneen boardaus, vaikka monitorissa lukeekin Dakar.

rai33

Ebola-alueet lähestyvät!

Lähtöselvityksen jälkeen seuraava ongelma ilmeni, kun yritin päästä passintarkastukseen. En päässyt, sillä lentoni “lähtisi” vasta 15.20 (alkuperäinen aikataulu), kuten passintarkastukseen matkustajia päästänyt herra minulle kertoi. Häntä ei juuri kiinnostanut, kun kerroin lennon aikataulun muuttuneen. Kun lähtöön alkoi olla huolestuttavan vähän aikaa, menin uudelleen kokeilemaan, kun näin guineabissaulaisenväristen ihmistenkin yrittävän viimein passintarkastukseen. Onnistuin! Passintarkastus oli läpihuutojuttu, paitsi nähtävästi jos matkustaa Guinea-Bissaun passilla. Turvatarkastuksesta sain jälleen viedä läpi puolentoista litran vesipullon. No problem!

Lähtevien terminaali on pieni, jossa on kahvila-ravintola ja joitain pikkuisia putiikkeja. Matkamuistot voi ostaa täältäkin, jos sellaisia harrastaa. Providenceen menijät nousivat koneeseensa, mutta omaa Senegal Airlinesia ei edelleenkään näkynyt. Sitten noin tunnin kuluttua ilmoitetusta lähtöajasta, pikkuinen, Senegaliin rekisteröity Transairin kone laskeutui kentälle. Se oli koneeni!

rai32

Senegal Airlinesin lennolla DN 068 on koneen pienestä koosta huolimatta väljää. Tässä ollaan Kap Verden ja Senegalin välillä ja valkoinen kapteenikin ajaa ovi auki!

Lopulta pääsimme matkaan puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä. Kyseessä oli Senegal Airlinesin lento, jonka operoi senegalilainen Transair omalla henkilökunnallaan ja ulkoisesti vähän kulahtaneella koneella. Penkkien repsottavia nahkapäällysteitä oli liimailtu kiinni (repsottivat jo uudelleen) ja yläpuolella oleva erilaisia nappuloita ja turvavyön merkkivalon käsittävä paneeli repsotti irti monin paikoin. Omalla kohdallani merkkivalot eivät toimineet lainkaan, mutta korjata niitä oli silti yritetty näkyvillä olevista johdonpätkistä päätellen! Senegal Airlines oli luultavasti myynyt tai vuokrannut oman koneensa talousvaikeuksissaan ja nyt joutunut hankkimaan Transairin lentämään lennon Praiasta Bissauhun. Boarding passissa kerrottiin istumapaikka, mutta lopulta omaa paikkaani ei lentokoneessa edes ollut. Stuertti valisti, että “saa istua minne haluaa“. Lennolla oli muutenkin hyvin avoin tunnelma, kun koko lento matkattiin ohjaamon ovi sepposen selällään. Tupakointi oli sentään kielletty! Lennolla tarjoiltiin herkullinen sämpylä, jossa täytteenä oli kanaa, porkkanaraastetta ja majoneesia. Juomapuoli käsitti lasillisen vettä.

20150721_009

Senegal Airlinesin tarjoilut: lasi vettä ja sämpylä.

Tavallisesti lentokoneen tömähtäessä kiitorataan, ensimmäiset matkalaiset ovat jo käytävällä paniikissa availemassa matkatavarahyllyjä. Välilaskupaikassa Dakarissa matkustamohenkilökunnan piti erikseen kehottaa poistumaan koneesta. Ovikin oli jo auki. Hämmennystä herätti se, täytyisikö koneesta poistua vai ei. Sama kone jatkaisi Bissauhun ja suurin osa koneen matkustajista oli jatkamassa sinne. Minä mukaan lukien. Myös Bissauhun jatkavien oli poistuttava koneesta.

dkr35

Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema vetelee viimeisiään. Uusi korvaava kenttä on valmistumassa 45 kilometrin päähän Dakarista.

dkr36

Bissaun-lentoa odottelevia matkustajia Dakarissa.

Poistuimme bussilla sisään Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoasemalle odottelemaan. Siellä meidät johdatettiin jonkin epämääräisen tiskin kautta. Tiskillä oli aasialaisnainen itkua vääntämässä. Liekö kukaan kertonut hänelle, että rahalla pääsee Afrikassa eteenpäin. Meistä Bissauhun-menijöistä ei tällä tiskillä, jonka merkitys ei selvinnyt, kiinnostuttu. Turvatarkastuksen päätteeksi sain uuden boarding passin, tällä kertaa perille Bissauhun asti. Nimeä tai istumapaikkaa siihen ei oltu merkitty, mutta istumapaikka tultiin myöhemmin merkitsemään kynällä (sillä ei ollut mitään merkitystä).

Dakarin lentokenttä oli hieman siistiytynyt viime vuodesta, sinne oli asennettu ilmastointi ja kulkukissaakaan ei enää näkynyt. Muuten meininki oli entisellään: henkilökunta rukoili Mekkaan päin ja vessoissa sotkettiin edelleen vedellä. Oli siellä vessapaperiakin! Ja puolankielisiä vessanseinäkirjoituksia.

dkr37

Dakarin lentoaseman odotustilasta avautuu näkymä kiitotielle ja Dakarin uudelle symbolille, Afrikkalainen renessanssi -monumentille.

20150721_013

Boarding pass Dakarista Bissauhun.

Joitain tunteja Dakarissa notkuttuamme, pääsimme taas ilmaan. Kone oli sama, mutta matkustamohenkilökunta vaihtui. Heidän tehtäviinsä kuului tällä tunnin kestäneellä lennolla  turvaohjeiden antaminen ja veden tarjoilu matkustajille. Minulle tarjoiltiin vettä myös syliin.

Dakar näkyi hienosti lentokoneen ikkunasta, mutta kun aloimme lähestyä Bissauta, oli jo liian pimeää kuvien ottamiseksi. Jos olisi ollut valoisaa, ikkunasta olisi saanut upeita kuvia Guinea-Bissaun metsistä ja joista, jotka meneillään olleen sadekauden vuoksi olivat ruskeita ja ääriään myöten täynnä! Kaikki oli tavattoman vihreää. Siellä täällä sademetsien keskellä näkyi valoja, jotka tulkitsin alkuasukaskylien tuliksi. Olin matkalla Länsi-Afrikan köyhimpään maahan.

dkr38

Dakar jää taakse.

20150721_017

Matkalla Dakarista Bissauhun.

Guinea-Bissaun tasavallassa on yksi ainoa kansainvälinen lentoasema, Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema. Se sijaitsee pääkaupungin Bissaun laitamilla ja oli yllättävän toimiva kokonaisuus. Terminaalin ovella sain maahantulokortin, joka oli nopeasti täytetty. Sen jälkeen sain parissa sekunnissa leiman passiini ja olin vapaa noutamaan laukkuni hihnalta. Rinkka selässä painelin ulos, enkä välittänyt, vaikkei minulla ollut frangin frangia paikallista valuuttaa. Guinea-Bissau käyttää monen muun alueen maan, kuten Senegalin, tavoin valuuttanaan Länsi-Afrikan frangia (yksi euro on noin 656 CFA-frangia eli cefaa). Lentoaseman seinässä on pankkiautomaatti, josta saanee rahaa Visalla.

oxb1

Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema Bissaussa.

Taksikuskit innostuvat Länsi-Afrikassa aina nähdessään valkoisen matkalaisen, niin kävi Osvaldo Vieiran kentälläkin. Sovimme viiden minuutin tiukan tinkimisen jälkeen hinnaksi keskustaan seitsemän euroa!

Vaikka Bissau on sentään pääkaupunki, ei se siltä vaikuttanut illan pimeydessä taksissa istuessani. Kaikkialla on väkeä, mutta katuvaloja muista valoista puhumattakaan ei ole nimeksikään. Olin saapunut myös pimeään Afrikkaan, joka on muuten todella pimeä!

Guinea-Bissaun viisumi

Suomalainen tarvitsee viisumin Guinea-Bissauhun, jonka voi anoa jostain maan Euroopassa olevasta suurlähetystöstä. Se on kallista ja vaatii länsimaalaisen näkökulmasta tyhjänpäiväisiä dokumentteja. Harvemmin eurooppalainen on jäämässä laittomaksi siirtolaiseksi Guinea-Bissauhun. Helpoin paikka anoa Guinea-Bissaun viisumi on Senegalin Ziguinchorissa sijaitseva konsulaatti. Sieltä viisumin on tavannut saada saman tien ja halvalla.

Itse anoin viisumini Guinea-Bissaun pääkonsulaatissa Kap Verden pääkaupungissa Praiassa. Se sijaitsee Palmarejon kaupunginosassa osoitteessa Rua da Ilha da Santa Luzia, nr 43. Konsulaatti on avoinna maanantaista perjantaihin kello 8.30-15.30. Henkilökunta osaa vain ja ainoastaan portugalia ja kreolia. He eivät ole erityisen innokkaita auttamaan viisumiasioissa, ellet osaa portugalia (tai sitä kreolia). Konsulaattiin kannattaakin mennä jonkun portugalia taitavan kanssa. Itse menin yksin, kerroin asiani ja sen jälkeen minut ohjattiin odottamaan. Konsulaatin naispuolinen sihteeri sai puhuttua konsulille järkeä ja sain pienen neuvonpidon jälkeen viisumihakemukseni vireille kerrottuani hymyillen vielä, ettei meillä Suomessa ole Guinea-Bissaun lähetystöjä. Se taisi ratkaista jotain.

Viisumihakemukseen vaaditaan passin lisäksi yksi värikuva, kopio passin tietosivusta, kopio Kap Verden leimasta passissa ja lentovaraus. Lentovarauksen pakollisuudesta en tiedä, mutta jos viisumia hakee Praiassa, on varaus olemassa joka tapauksessa. Itselläni oli kaiken lisäksi vain menolippu Bissauhun. Portugalinkielistä viisumikaavaketta ei tarvitse itse täyttää, vaan konsuli tekee sen puolesta. Heinäkuussa 2015 viisumi maksoi 5 550 escudoa (noin 50,5 euroa), ja sen saaminen kesti viikon. Sain 30 päivän turistiviisumin.

Guinea-Bissau on maailman vähiten vierailtujen maiden listoilla, minkä huomaa myös siitä, että oma heinäkuussa myönnetty viisumini on järjestyksessään 27. Kap Verdellä vuonna 2015 myönnetty! Ainakaan liiaksi maassa ei muita käy.

Praia vielä kerran

20.7.2015

Vierailu Fogolla jäi varsin lyhyeksi, kun oli jo palattava takaisin Santiagon saarelle Praiaan. Maanantaiaamuna kahdeksan aikoihin São Filipe oli herännyt koomastaan ja pikkukaupungin kadut kuhisivat väkeä. Minun oli ajettava taksilla satamaan, josta tuttu Liberdadi-katamaraani kuljetti minut, eilen tutuksi tulleen ranskalaisperheen, noin sata kapverdeläistä sekä parisenkymmentä nuorta amerikkalaista mormonilähetyssaarnaajaa takaisin Kap Verden pääkaupunkiin. Minun oli palattava pääkaupunkiin odottamaan lentoani Guinea-Bissauhun, mormoneilla puolestaan oli käännyttämishommia eri puolilla Santiagoa. Katamaraanimatka kesti neljä tuntia ja olimme perillä Praian satamassa yhdeltä iltapäivällä.

rai29

Perillä Praian satamassa!

Nappasin satamasta taksin, fogolaisella kuskilla! Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta 500 escudolla (noin 4,50 euroa) hän ajoi minut Guinea-Bissaun konsulaatin (jossa passini odotti viisumileimalla varustettuna) kautta Achada Santo Antóniossa sijaitsevalle, jo tutuksi tulleelle Brothers & Barros -hostellille.

rai27

Katunäkymää Achada Santo Antóniosta. Kuvassa myös Praian paikallisliikenteen bussi.

rai28

Kap Verden yksikamarinen parlamentti.

Olin Praiassa nyt jo neljättä päivää ja koska kaupungissa ei oikein ole nähtävää, varsinkaan näin monelle päivälle, kiertelin joitain aikoja hostellini kulmilla Achada Santo Antóniossa. Se on yksi pääkaupungin kaupunginosista, jossa sijaitsevat tärkeimmät suurlähetystöt, kuten Portugali ja Kiina sekä maan parlamentti, Assembleia Nacional. Kaikessa laatikkomaisuudessaan se muistuttaa hieman Suomen eduskuntaa.

Vahvasta ulkomaalaisedustuksesta johtuen kaupunginosan kaduilla näkee melko paljon länsimaalaisia kasvoja sekä enimmäkseen heille suunnattuja palveluita, kuten hienompia ravintoloita. Mikään hienostokaupunginosa Achada Santo António ei kuitenkaan ole, sillä sieltä löytyy edelleen myös huonossa kunnossa olevia taloja, siis tavallisen kansan asumuksia. Kaduilla on kaupustelijoita. Osa myy hedelmiä, osa rihkamaelektroniikkaa, osa on keksinyt kaupitella käytettyjä vaatteita. Jos Achada Santo António ei ole hienoston asuinalue, ei se myöskään slummi ole. Ne ovat kauempana.

rai25

Santo Antónion pikkuinen kappeli.

rai26

Näkymä Achada Santo Antóniosta kohti Praia Shopping -ostoskeskusta ja Palmarejon hienostokaupunginosaa.

Pimeän laskeuduttua Achada Santo António ja mahdollisesti koko Praia pimeni. Sähkökatkos. Kun kaikki pimenee, kaduilla alkaa elämöinti. Ihmiset huutelevat toisilleen, taskulamppuja kaivetaan esiin, lapset ovat innoissaan. Kun sähköt lopulta puolen tunnin jälkeen palaavat, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hostellin omistajan mukaan sähkökatkokset olivat hyvin tavallisia vielä joitain vuosia sitten. Nyttemmin niistä on tullut harvinaisia, eikä näin pitkää katkosta oltu koettu vuosiin. Kap Verden sähköyhtiö, Electra, ei silti edelleenkään ole paikallisten suosiossa ja nyt varmasti vielä vähemmän. Sähkön hinnat ovat pilvissä, eikä firmaa oikein kiinnosta panna kuntoon paikoin rempallaan olevia asioita. Ja miksi sen tarvitsisikaan, monopoliasemassa kun on!

Tulivuoriseikkailu Fogolla

19.7.2015

Kap Verden ainoa aktiivinen tulivuori, 2 829-metrinen Pico do Fogo, sijaitsee nimensä mukaisesti Fogolla. Tavattoman karunnäköisessä ympäristössä, jyrkkärinteisen kalderan ympäröimänä sijaitseva tulivuori yllätti fogolaiset purkauksellaan marraskuun lopulla 2014. Purkaus tapahtui oikeastaan Pico do Fogon rinteeseen muodostuneesta Pico Pequenosta, “pikkutulivuoresta”, eikä sieltä korkeimmalta kohdalta lähes kolmestatonnista. Edellinen suuri purkaus tapahtui sieltä vuonna 1951 ja edellinen purkaus Fogolla ylipäänsä koettiin vuonna 1995. Sillä kertaa pikkutulivuoresta.

fogo20

Lähes kolmeentonniin yltävä Pico do Fogo. Pico Pequeno, “pikkutulivuori”, jää Pico do Fogon juurella näkyvien nyppylöiden taakse.

Marraskuun 24. päivä alkanut purkaus aiheutti aluksi vulkaanisen räjähdyksen, nostatti valtavan savupilven, joka näkyi Santiagon saarelle saakka, keskeytti Fogon lentoliikenteen ja lopulta aiheutti Chã das Caldeirasin kylässä asuvien 700 ihmisen evakuoinnin. Joskin osa asukkaista pakeni jo ennen viranomaisten määräystä. Tulivuoresta valunut laava eteni alussa noin metrin vauhtia tuhoten Chã das Caldeirasiin johtavan tien ja lopulta myös itse evakuoidun kylän, joka koostui Portela- ja Bangaeira-nimisistä erillään toisistaan olevista osista.

Tulivuorenpurkaus päättyi vasta helmikuussa 2015, mitä tosin Suomen ulkoministeriön matkustustiedote ei vielä tiedä! Toisin kuin matkustustiedote kertoo, lentoliikenne on jo aikoja sitten palautunut normaaliksi. Lähteet: [1], [2], [3] & [4]

fogo25

Jähmettynyttä laavaa ja kivituhkaa tulivuoren rinteellä.

fogo26

Alle vuoden vanha laavakivi.

Tulivuori on ehdottomasti Fogon tärkein turistinähtävyys, eikä kukaan vieraile saarella vierailematta tulivuorella. Sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan oppaani Paulinho tuli noutamaan minut hotelliltani. Kyytiin päästyäni hän ajoi São Filipen toiselle laidalle toiseen hotelliin noutamaan kuusihenkisen ranskalaisperheen. He olivat tulleet Fogolle edellispäivänä samalla laivalla kanssani ja koska São Filipe on niin pieni paikka, Paulinho oli löytänyt myös heidät ja ylipuhunut tulivuoriretkelle. Omatoimisesti vuorelle meneminen ei olisi onnistunut, sillä sunnuntaisin Chã das Caldeirasiin ei kuulemma ole julkista liikennettä. Tosin omatoiminen harhailu aktiivisella tulivuorella ei välttämättä olisi muutenkaan järkevä ajatus. Teoriassa se on kuitenkin mahdollista.

Paulinho ei ole mikään virallinen opas, vaan ilmeisesti taksikuski. Epävirallisuutensa vuoksi hän on halpa, sillä itse maksoin tulivuoriretkestä 3 000 escudoa (noin 27,3 euroa). Oppaamme Paulinho opasti ranskalaisille enimmäkseen portugaliksi (perheen isä osasi sitä) ja ranskaksi. Itse sain englanninkielistä tietoa. Perheen vanhemmat osasivat kyllä englantiakin, joten kommunikointi onnistui myös siihen suuntaan. Perheen isä olisi laittanut lähes päänsä pantiksi siitä, että Suomessakin on tulivuoria. Hän ilmeisesti sekoitti Suomen Norjaan. Siellä on toki vuoria, mutta ilman vulkaanista toimintaa. (Fogolla on myös virallinen opas, Fabio, jonka näin myöhemmin samana päivänä São Filipen kaduilla.)

Kun ranskalaisperhe oli noukittu kyytiin, lähdimme ajamaan ulos São Filipestä. Tie nousi hiljakseen ylöspäin. Ohitimme pieniä kyliä ja mango- ja papaijaviljelyksiä. Banaanejakin saarella kasvaa.

fogo18

Achada Furno on viimeinen kylä ennen Chã das Caldeirasia.

fogo19

Serpentiinitietä ylös kalderan sisään.

Achada Furnon kylässä pysähdyimme ja kävimme kyläkaupassa ostamassa vettä. Resuiset pikkupojat tulivat myymään matkamuistoja, laavakivestä muotoiltuja pikkuisia fogolaistaloja. Perheen isä osti lapsilleen mökit ja kaikki olivat tyytyväisiä. Achada Furno on viimeinen kylä ennen Chã das Caldeirasia ja tulivuorta. Sieltä lähtee hyväkuntoinen serpentiinitie ylös kalderalle.

Kaldera-alue on kansallispuistoa ja se ilmaistaan myös kyltillä. Ja kyltin kohdalle sattui seuraava matkamuistopysähdys. Ranskalaisisä osti lisää muistoja lapsilleen. Itse keskityin kuvaamaan edessäni ollutta valtavaa Pico do Fogoa. Matkamuistokauppiaiden huomio keskittyi ranskalaisiin, eikä minun suuntaan edes yritetty tarjota mitään.

fogo30

Tästä eteenpäin ei pääse autolla, sillä tie on jähmettyneen laavavirran katkaisema. Pico do Fogon rinne kuvassa oikealla. Pico Pequeno, “pikkutulivuori”, on keskellä oleva rinteenjatke (ei siis etualalla oleva nyppylä).

fogo31

Marraskuussa 2014 alkanut purkaus valutti laavansa katkaisten ja tuhoten Chã das Caldeirasiin menevän tien. Mittakaavana kaksi ranskalaislasta.

Kansallispuiston rajalta on vain muutamia kilometrejä tulivuoren juurelle, mutta autolla ei juurelle asti pääse. Täytyy kävellä. Jätimme auton marraskuussa 2014 tuhoutuneen linkkimaston korvaajan juurelle. Nykyinen masto on väliaikainen.

Suuri, lähes kolmetonninen, huippu oli heinäkuussa turvallisuussyistä suljettu, minkä vuoksi lähdimme kiipeämään Pico Pequenon huipulle. Ehkä se ajankohtaisuutensa vuoksi oli mielenkiintoisempikin. Ennen purkausta sinne oli päässyt helposti ja nopeasti polkuja pitkin, mutta nyt kiipeäminen on vaikeampaa. Mitään reittejä ei ole ja kaikki on tuoreen kiven ja tuhkan peitossa. Lisäksi matkalla pikkutulivuoren huipulle on vielä kuumia kohtia, joissa voisi valmistaa ruokaa tai mahdollisesti polttaa jalkansa. Paulinho osasi varoittaa niistä.

fogo22

Näkymä Pico Pequenon huipulta. Tummempana keskellä näkyy viimeisin laavavirta. Tosin kaikki ympäröivät alueetkin ovat tuoreen purkausmateriaalin peitossa. Takana kalderan rinnettä.

fogo28

Pico Pequenon suurempi purkausaukko.

fogo24

Rikki näkyy ja haisee Pico Pequenon huipulla.

fogo27

Ruska-aika!

fogo23

Suurempi ja pienempi purkausaukko toisesta suunnasta.

Pico Pequenon laki on keltaisen ja oranssin rikkikiven peitossa. Jos olisi sokea, rikin myös haistaisi. Sen verran voimakas haju huipulla on. Laella on itse asiassa kaksi kraatteria, pienempi ja suurempi. Kummastakin purkautui edellisessä purkauksessa, mutta suurempi on ilmeisesti ollut se suurin tuhoaja. Edelleen kumpikin kraatteri tuprutti pistävänhajuista savuaan. Pico Pequenon laelta näkyy selvästi myös tuhoutunut Chã das Caldeiras. Se on ilmeisesti edelleen asumaton. Sen sijaan vuoren juurella oli pari mökkiä, jotka olivat jälleen asuinkäytössä.

fogo29

Paluumatkalla huipulta.

fogo21

Fogolaisia viinirypäleitä.

Paluumatka alas vuorelta oli paras tehdä juosten, mikä on vain mukavaa tuoreessa kivituhkakerroksessa! Tulivuoren juurella ahnehdin viinirypäleitä suoraan puskista ja niin tekivät ranskalaisetkin! Takaisin Fogon pääkaupungissa São Filipessä olimme puolenpäivän jälkeen.

Matka Fogolle ja São Filipen hiljainen kaupunki

18.-19.7.2015

Lähtöni Fogon saarelle lykkääntyi lopulta  reilulla yhdeksällä tunnilla ja samalla käytännössä menetin yhden päivän perillä. Syytä voi vain arvailla, sillä säästä se ei johtunut. Kahdeksan jälkeen aamulla alkoi rynniminen kohti laivaa, vuonna 2014 käyttöön otettua Liberdadi-katamaraania. Kap Verden kehittyneisyys näkyy satama-alueella siinä, että siellä ei parveile kaiken maailman joutomiehiä istuskelemassa ja “auttelemassa”. Pienoinen kaaos terminaalin ja aluksen välillä kuitenkin vallitsee: ihmiset säntäilevät paikasta toiseen ja ylitäyteen lastattuja lava-autoja yritetään ajattaa laivan kyytiin. Aina se ei onnistu kerralla! Isot matkalaukut ja muut suuret kantamukset tulee jättää laiturialueelle suureen häkkiin, joka sitten nostetaan katamaraanin kyytiin. Rinkkaani ei puututtu ja sain vietyä sen matkustamoon.

rai24

Aurinko on noussut Praian sataman ylle ja Liberdadi on valmiina ottamaan matkustajat ja rahdin kyytiin.

Liberdadin 158-paikkainen matkustamo on siisti ja uudenaikainen. Kaikilla on oma istumapaikka, joka ilmoitetaan lipussa. Itselle ei osunut ikkunapaikkaa. Aluksen viimein lipuessa ulos Praian satamasta, joskus yhdeksän aikoihin, kävi hyvin selväksi, että mitään miellyttävää merimatkaa tästä ei tulisi. Aurinko toki paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli ei ollut kummoista, merellä ei ollut vaahtopäitä, mutta silti katamaraani keinui kuin viimeistä päivää. Tämä alustyyppi ei vain maallikon arvion mukaan ole sopiva Kap Verden vesille, vaikka nopea onkin! Keinuminen on ilmeisesti arkipäivää näillä lautoilla, minkä vuoksi joillain istumapaikoilla oli jo valmiiksi oksennuspussi. Lähdön jälkeen laivahenkilökunta jakoi varmuuden vuoksi vielä toiset. Ehkä puolen tunnin kuluttua lähdöstä ensimmäiset matkustajat antoivat ylen. Valehtelematta joka toinen, ellei useampikin, matkustaja oksensi matkan aikana.

Varustamo, Cabo Verde Fast Ferry, näytti matkan aikana kaksi elokuvaa, joista kummatkin alkuperäiskielellä eli englanniksi. Mahtaako elokuvien dubbaamattomuus täälläkin olla siirtomaaisäntä Portugalin perintöä. Onneksi Kap Verde ei ollut Espanjan siirtomaa, sillä en olisi halunnut katsella espanjaa puhuvaa Indiana Jonesia! Elokuvia katsoessa pystyi sulkeutumaan ympäröivästä todellisuudesta. Nimittäin niin edessä kuin takana, kuin myös oikealla ja vasemmalla kanssamatkustajat oksensivat tunnista toiseen. Osa juoksenteli penkin ja vessan väliä. Vessoja oli mielenkiintoisesti ainoastaan yksi! Siis yksi ainoa vessa koko 158-päiselle matkustajajoukolle!

fogo1

Ohitamme Fogoa. Korkea kartiomainen vuori keskellä on Fogon ja Kap Verden korkein kohta, Pico do Fogo.

Aluksen ohittaessa Fogoa, uskaltauduin katamaraanin kannelle ottamaan kuvia saaresta ja sen tulivuoresta. Lähellä rannikkoa meri oli rauhallisempi ja kannellakin joten kuten pysyi putoamatta suoraa päätä Atlanttiin. Kannelle oli paennut muitakin haukkaamaan raitista ilmaa. Paluu sisälle oli vaikeampi tehtävä, sillä eräs henkilökunnasta oli ilmeisesti lukinnut oven, eikä olisi enää tahtonut päästää sisään. Tämä laivaneiti kävi ikkunassa kurkkaamassa, näki meidän kannella olevien tahtovan takaisin sisään ja lähti pois mitään tekemättä. Toinen henkilökunnan jäsen avasi oven. Cabo Verde Fast Ferry totisesti on outo yhtiö!

brava

Furnan kylässä sijaitsee Bravan satama.

Suureksi pettymyksekseni Liberdadi seilasi aluksi Fogon ohi Bravalle. Bravaa kutsutaan Kap Verden “kukkaissaareksi”. Näin heinäkuussa ainakin se oli samaa kuivettunutta maisemaa kuin muutkin näkemäni Kap Verden saaret Sal (ilmasta), Boa Vista, Maio (ilmasta), Santiago ja Fogo. Noin puolen tunnin jälkeen matka jatkui Bravalta Fogolle. Vielä Bravan satamassa ollessamme, hain laivan kioskista nuudelikeiton. Sitä lusikoidessani ja aluksen keinuessa entiseen malliinsa, oli minullakin oksennus lähellä.

Noin neljän aikoihin iltapäivällä alus saapui Fogon satamaan. Selvisin oksentamatta koko matkan Praiasta Fogolle saakka, mutta en silti suosittele katamaraanimatkailua Kap Verden saaristossa kenellekään! Menkää lentokoneella, vaikka se puolet kalliimpaa onkin. Se on luotettavampaa, mahanesteet pysyvät sisällä ja aikaakin säästyy! Bravalle katamaraani valitettavasti tosin on ainoa mahdollisuus, koska sikäläinen lentoasema on suljettu.

fogo15

Fogon pääkaupunki São Filipe. Taustalla häämöttää Bravan saaren silhuetti.

Fogo on noin 37 000 asukkaan saari Santiagon ja Bravan välissä. Portugalin kielen sana “fogo” kääntyy “tuleksi”, mikä kertoo olennaisimman tästä saaresta. Saarta hallitsee 2 829 metriin merenpinnasta kohoava Pico do Fogo, tuliperäisen Kap Verden saariston ainoa aktiivinen tulivuori ja valtion korkein kohta. Edellinen purkaus saarella tapahtui vuoden 2014 marras-joulukuussa! Pico do Fogon ansiosta saari on ulkonäöltään erilainen kuin muut Kap Verden saaret. Ensinnäkin saari näkyy tulivuorensa ansiosta varsin kauas, ainakin Bravalle ja selkeällä säällä myös Santiagolle. Toiseksi saari on varsin hiljattain tapahtuneen vulkaanisen toiminnan tuloksena musta ja luotaantyöntävän näköinen. Miten kukaan tahtoo asua näin karussa paikassa! Oikeasti Fogo on muiden tuliperäisten paikkojen tavoin hyvin hedelmällinen: saarella kasvatetaan hedelmiä, kahvia ja jopa viiniä. Fogo on Kap Verden Lanzarote!

fogo10

Aukio São Filipessä. Keskellä taustalla hotellini Pousada Belavista.

fogo8

Casa Comercial Rodrigo.

fogo7

São Filipessäkin talot on maalattu iloisin värein.

fogo2

Iso osa kaupungin keskustasta odottaa kunnostajia.

fogo4

São Filipen kirkko on sentään hyvässä maalissa.

Tulivuoren tutkimiseen aioin varata seuraavan päivän, joten ajoin nyt satamasta taksilla saaren pääkaupunkiin São Filipeen. Majoituin pienen etsimisen jälkeen lopulta kahdeksi yöksi Pousada Belavista -nimiseen hotelliin. Yö kahden hengen huoneessa maksoi tinkimisen jälkeen 3 000 escudoa (27,3 euroa). Normaali hinta on 3 200 escudoa yöltä. Hintaan kuuluu runsas aamupala ja kahvikin on paikallista. Wifiä ei hotellissa ole.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan noin 8 000 asukkaan São Filipeä. Kaupunki sijaitsee Fogon länsirannikolla, mutta ei suinkaan ihan merenrannassa, vaan ikään kuin parvekkeella! Korkealta on huima näkymä kauas merelle ja aina Bravalle saakka. Kaupungista pitää laskeutua kymmeniä metrejä alaspäin päästäkseen rantaan. São Filipen edustan ranta on pitkä, leveä ja laavahiekkainen. Siellä oli runsaasti väkeä, muun muassa palloa potkimassa. Luultavasti koko São Filipe oli siellä lauantai-iltaansa viettämässä, sillä muuten kaupunki oli aivan kuollut paikka. Juuri ketään ei näkynyt missään, paitsi kaksi kalifornialaista mormonilähetyssaarnaajaa. He ovat tuttu näky Santiagon saarellakin. Joitain avoimia kauppoja löysin, samoin pari avoinna ollutta ravintolaa. São Filipessä on useampikin hotelli, mutta pääsääntöisesti niiden ovella oli myydään-lappu. Hotellibisnes ei ilmeisesti ole kannattavaa Fogolla.

fogo3

Katu São Filipen keskustassa. Taustalla kirkko, oikealla suljettu entinen hotelli-ravintola.

fogo5

Katunäkymää kaupungista.

fogo6

Sitä samaa.

fogo9

São Filipen ravintolat ja kaupat olivat lauantai-iltana pääasiassa kiinni.

Illan jo hämärtyessä ja minun palatessani hotellille, São Filipeen minun tuoneen taksikuskin ystävä Paulinho ryhtyi kauppaamaan seuraavaksi päiväksi retkeä tulivuorelle. Sovimme retkestä, jolle osallistuisi myös eräs ranskalainen perhe.

Aamuvarhaisella 19.7. lähdimme tulivuorelle. Siitä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Retken jälkeen minulla oli koko iltapäivä ja ilta vain São Filipelle. Alun perin olin haaveillut käyväni myös Mosteirosin pikkukaupungissa Fogon koilliskolkassa. Laiva-aikataulun muututtua huonompaan, minulla ei ollut aikaa matkustaa sinne lainkaan.

fogo11

São Filipe on suurten korkeuserojen kaupunki.

fogo12

Upouusia Kap Verde -aiheisia seinämaalauksia.

fogo13

São Filipen ranta ylhäältä kaupungista nähtynä. Fogon satama näkyy hieman taka-alalla.

Sunnuntaina São Filipe oli entistä kuolleempi. Museoidenkin ovet olivat säpissä. Pienet ruokakaupat olivat avoinna aamupäivällä. Iltapäivällä ja illalla löysin vain yhden pienen avoinna olleen kaupan. Muuten iltapäivä sujahti São Filipen kaduilla, välillä rannalla ja uudelleen kaduilla. Uimaan en aallokosta johtuen uskaltautunut, sillä näin vain itseni huuhtoutuneena kuukausia myöhemmin jollekin brasilialaiselle rannalle. Illalla ranta oli jälleen täyttynyt jalkapalloilijoista ja muusta nuorisosta. Harva oli uimassa.

fogo14

Lisää São Filipen katuja.

fogo17

Lisää samaa.

fogo16

Hieman uudempia rakennuksia hieman ylempää kaupungista. Vasemmalla pizzeria, keskellä Shellin huoltoasema.

Illalla avasin hotellihuoneessani television, ja kuinka ollakaan, sieltähän oli alkamassa juuri parahiksi Angola Music Awards uusintana! Vaikken mitään ymmärtänytkään, jumahdin katsomaan koko portugalinkielisen lähetyksen, jossa totisesti kaikki angolalaiset muusikot tuntuivat saavan jonkun palkinnon jossain huvittavassa kategoriassa. Siitä huolimatta jopa Lemba Catchiokwe osasi arvostaa voittamaansa “parhaan itäangolalaisen musiikin” palkintoaan. Afro-Jazz/World Music -kategorian palkinto meni omiin korviini länkkärimusiikilta kuulostavalle kappaleelle, mutta niinhän se on aivan luonnollista.

Praia on nimensä veroinen

17.7.2015

Tässä perjantaissa oli välipäivän makua. Santiagon saari alkoi olla nähty ja halusin vielä ennen Afrikan mantereelle siirtymistäni vaihtaa saarta. Alun perin suunnittelin matkustavani Bravan saarelle, mutta koska merenkäynnin vuoksi laivojen voi olla vaikea rantautua saaren pieneen satamaan, en halunnut ottaa riskiä. Santiagon ja Bravan välissä sen sijaan on Fogon tulivuorisaari, josta pääsisi takaisin pääsaarelle lentokoneellakin, eikä jumiinjäämisen riski olisi näin ollen kovin suuri.

Kap Verden saariston laivaliikennettä hoitaa Cabo Verde Fast Ferry -niminen yhtiö. Pulju liikennöi kahdella upouudella katamaraanilla Praiasta São Nicolaulle, São Vicentelle ja Santo Antãolle sekä eteläisille Fogolle ja Bravalle. Yrityksellä on lipputoimisto Praian keskustassa Plateaulla. Toimisto on kesäkuumalla mukavan viileä, henkilökunta taitaa englantia, mutta luottokortilla maksaminen ei onnistu. Jouduin siis hakemaan seinästä nipun escudoja, että sain ostettua menopaluun Fogon saarelle. Menopaluun hinta oli suolaiset 6 810,24 escudoa (noin 62 euroa). Se on silti paljon edullisempi hinta kuin lentäminen Fogolle. Ottakaahan passi tai sen kopio mukaan lipputoimistoon, sillä ilman sitä ei lippuja myydä. Laivaan astuessa henkilöllisyystodistuksia ei enää kysellä, vaikka lipussa oma nimi lukeekin.

rai16

Portugalinkielisten maiden liput: Itä-Timor, São Tomé ja Príncipe, Portugali, Mosambik, Guinea-Bissau, Brasilia, Angola ja Kap Verde.

rai22

Praiaa Dona Maria Pian majakan tornista. Taaempana oleva, muuta kaupunkia korkeammalla oleva, rakennus on Kap Verden parlamenttitalo.

Laivalippu taskussa lähdin tutkimaan Praian rantoja. Portugalin sana “praia” kääntyy sopivasti “rannaksi”. Olisikin varmasti hauska sanoa asuvansa Rannalla!

Kävelin Plateaulta kohti etelää tavoitteenani vierailla Santiagon saaren eteläisimmässä kohdassa sijaitsevassa majakassa. Matkallani ohitin Gamboan rannan, Euroopan unionin lähetystön, Libyan suurlähetystön, luksushotelleja ja lopulta saavuin Ponta Temerosaan. Siellä sijaitsee vuonna 1881 rakennettu valkoinen majakka. Se valmistui aikana, jolloin Portugalia hallitsi kuningas Ludvig I. Puoliso oli haettu Italiasta ja tämä totteli nimeä Maria Pia. Majakka nimettiinkin kuningattaren mukaan Dona Maria Pian majakaksi. Lähde: [1]

rai18

Dona Maria Pian majakka.

rai20

Kuningatar itse.

rai19

Majakkatornin huippu.

rai23

Praiaa toiseen suuntaan tornin huipulta. Etualalla muun muassa Santa Marian saari. Varsinainen keskusta on takana keskellä.

Majakan pihapiiriä ja siellä olevia tykkejä voi tutkia vapaasti ilman pääsymaksuja, mutta jos tahtoo kiivetä torniin, tulee maksaa 200 escudon (noin 1,80 euroa) pääsymaksu majakanvartijalle. Vartija ilahtui kovasti kävijästä ja tuntui olevan hyvin ylpeä majakastaan ja varsinkin Maria Piasta. Yhdessä kiipesimme natisevia portaita ylös torniin. Puolivälissä vartija yritti saada virtaa portaikossa lepäilleeseen Obamaan. Koira ei jaksanut kiinnostua vieraasta, vaan jatkoi uniaan. Johan siestakin painoi päälle hyvää vauhtia! Majakkatornin huipulta näkyi hienosti koko Praia! Rannallehan se on nimensä mukaisesti perustettu.

Majakkakierroksen jälkeen jatkoin rantaa pitkin kohti Palmarejoa. Quebra Canelan rannalla oli jonkin verran uimareita, mutta enemmän väkeä oli rantabaareissa. Niistäkin saa ruokaa, mutta itse halusin lounastaa Quebra Canelasta parinsadan metrin päässä sijaitsevassa Praia Shopping -kauppakeskuksessa. Se on kuin mikä tahansa länsimainen ostoskeskus hampurilaisravintoloineen, mutta nyt ravintola oli suljettu! Mikä pettymys!

rai17

Quebra Canelan ranta.

Palasin takaisin kotikaupunginosaani Achada de Santo Antónioon ja astuin ensimmäiseen löytämääni ravintolaan. Se oli kansanravintola, jossa päivän annoksena oli Kap Verden kansallisruokaa cachupaa! Kyseessä on jonkin sortin muhennos, jossa on ainakin kaalia, papuja, maissia, bataattia sekä makkaraa, kanaa, possua tai kalaa. Tällä kertaa listalla oli possu-cachupaa. Lihanpaloissa oli reippaasti karvoja, isoja luunpaloja ja kaikkea mahdollista. Poistuessani lautaselle jäivätkin yllättäen lähes kaikki lihat, sen verran kuvottavaa lautasella ollut tavara oli. Saharan eteläpuolisen Afrikan ruoka ei olekaan oikeastaan vielä koskaan säväyttänyt. Ja juuri sen vuoksi pyrin, aina kun mahdollista, syömään rikkaan valkoisen kolonialistiriistäjän ruokaa, kuten hampurilaisia ja pizzaa!

rai21

Kap Verden herkullinen kansallisruoka cachupa karvoineen ja sorkkineen!

Illalla yhdeksän jälkeen matkustin taksilla Praian satamaan odottamaan katamaraanimatkaa Fogolle. Lähtö olisi iltayhdeltätoista. Matkustajia saapui vähitellen terminaaliin. Kellon lähestyessä yhtätoista, en enää ollut ainoa turisti kapverdeläisten keskellä, vaan terminaaliin tuli myös ranskalainen perhe ja parikymmenpäinen ranskalaisteiniporukka rinkkoineen ja oppaineen. Olivat menossa Bravalle.

Kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua lähtöaikaa puhelin soi. Cabo Verde Fast Ferryltä soitettiin, että lähtö on lykätty seuraavaan aamuun. Mitään syytä lykkäämiselle ei annettu. Aikataulujen muuttaminen on kuitenkin internetin keskusteluketjujen perusteella valitettavan yleistä kyseisen firman kohdalla. Myöhemmin kuulin, että Cabo Verde Fast Ferry harrastaa samaa kuin muu julkinen liikenne Afrikassa. Matkaan lähdetään, kun kulkuneuvo on täynnä tai ainakin lähes täynnä. Illan lähdölle ei siis luultavasti ollut vain riittävästi matkustajia! Noin puolet matkustajista lähti nukkumaan muualle. Itse päätin jäädä terminaalin penkille.

Muun muassa pikavisiitti Assomadaan

16.7.2015

Kap Verden hyviä puolia ovat lyhyet etäisyydet. Siis saarten sisällä. Nukkua voi pitkään ja silti ehtii matkata kaikkialle. Toisaalta Kap Verdellä toisinaan tuntee olevansa kuin vankina, koska kaukana toisistaan sijaitsevien saarten välillä matkaaminen on kallista ja vaatii suunnittelua hyvissä ajoin. Saaret ovat myös niin pieniä, ettei niissä riitä katseltavaa pitkäksi aikaa. Tällaisen ongelman edessä olin Calheta de São Miguelissa. Minne seuraavaksi? Santiagon saarella on Serra Malaguetan luonnonpuisto jylhine maisemineen, mutta se vaatisi todennäköisesti järjestetyn retken kuljetuksineen. Monissa pikkukylissä puolestaan ei ole majoitusta lainkaan.

rai15

Amílcar Cabral, Kap Verden ja Guinea-Bissaun suurin sankari. Nationalisti, poliittinen johtaja ja merkittävä siirtomaavallan vastustaja. Taustalla Praian ydinkeskusta, Plateau, joka nimensä mukaisesti on muuta kaupunkia korkeammalla.

Hyppäsin Calheta de São Miguelissa pikkubussiin, joka vei minut ja muut matkustajat tunnissa Pedra Badejon ja muutamien pienempien paikkakuntien halki takaisin Santiagon etelärannikolle Praiaan. Söin Sucupiran torilla kala-annoksen 250 escudolla (noin 2,30 euroa), vein rinkan tuttuun hostelliin, Brothers & Barrosiin, minkä jälkeen päätin lähteä käymään Santiagon kakkoskaupungissa Assomadassa.

Iltapäivällä nousin Sucupiralla pikkubussin kyytiin. Tällä kertaa auton täyttyminen kesti miltei tunnin, minkä aikana kiertelimme pitkin poikin Praiaa torvet soiden. Tällainen epätoivoinen asiakkaiden haalinta ei voi olla kovin kannattavaa. Maksaa se bensa täälläkin. Joka tapauksessa matka 27 kilometrin päähän Assomadaan maksoi vain 250 escudoa (noin 2,30 euroa).

assomada2

Assomadan katuja.

assomada1

Kirkko Praça Gustavo Monteiro -aukion laidalla.

assomada4

Katunäkymää kaupungista.

Assomada (tai Somada paikallisella kreolilla) on 12 000 asukkaan yliopistokaupunki keskellä Santiagon saarta. Kaupunki sijaitsee puolen kilometrin korkeudessa merenpinnasta jonkinlaisella ylätasangolla vuorten ympäröimänä. Assomadasta on hyvät näkymät muun muassa 1 394-metriselle Pico de Santo Antóniolle. Nykyisin kaupunki tunnetaan muun muassa suuresta toristaan, jossa on myynnissä kaikkea vihanneksista vaatteisiin. Vietin kaupunkia tutkien tunnin! Vierailin torilla, kuvailin siirtomaa-aikaisia rakennuksia ja muuten vain kuljeskelin. Kaikkialla oli kesälomalle juuri päässeitä koululaisia hassut hatut päässään.

Praiaan palaaminen on yksinkertaista. Tarvitsee ainoastaan seisoa jossain kadunkulmassa ja vastata myöntävästi, kun ensimmäinen Hiace ajaa kohdalle korkeintaan kahden minuutin odottelun jälkeen. Jos haluaa päästä matkaan nopeammin, suosittelen kävelyä Praia-Tarrafal-tien varteen. Matka takaisinkin on 250 escudoa.

assomada5

Täälläkin rakennukset ovat iloisenvärisiä.

assomada3

Katunäkymä. Kuvan autoilla hoidetaan julkinen liikenne Santiagon pikkupaikkakunnille.

Perillä Praiassa ehdin parahiksi asettua taloksi hostellissani, kunnes ulkoa kadulta alkoi kuulua huutoa. Naapurihuoneen ranskalaismies oli huumepäissään kaatunut taksista ulos tullessaan ja lyönyt päänsä pahasti. Ambulanssikeikkahan siinä tuli. Hostellin henkilökunta lähestulkoon itkua väänsi yrittäessään etsiä miehen passia. Sitä ei löytynyt. He pyysivät minua mukaansa sairaalaan, vaikka en oikein ymmärtänyt miksi. En pystyisi tulkkaamaankaan, koska en taida ranskaa saatika portugalia.

Kapverdeläinen sairaala oli eksoottinen kokemus. Pieni odotushuone oli ääriään myöten täynnä epätoivoisen näköisiä omaisia. Osa odotteli ulkona, koska sisään ei vain mahtunut. Ulkopuolella vuoroaan odotti myös järkensä menettänyt rouva. Kenenkään estämättä tämä suorastaan kieri kadulla. Ilmastointia sairaalassa ei ollut, mutta steriileillä välineillä ranskalainen sai hoitoa. Sairaanhoitajattaret olivat kapverdeläisiä, mutta lääkäri oli naamasta päätellen Portugalista (tulkintaani ei tosin tue lääkärin kielitaidottomuus…). Ranskalainen oli niin kovissa pöllyissä, että pani parhaansa mukaan vastaan hoitajien ja lääkärin yrittäessä tikata syvää haavaa silmäkulmassa. Temperamenttisina etelämaalaisina hoitohenkilökunta ja eräs toinenkin hoitotilassa ollut kadunmies yrittivät rauhoitella ranskalaista tiukkaan sävyyn, mikä vain yllytti Ranskan-poikaa. Nyt tuli minun tähtihetkeni: ehdotin, että josko meidän sittenkin tulisi rauhoittua ja olla ihan hiljaa. Ranskalainen puheli vielä hetkisen, mutta kun kukaan ei vastannut, rauhoittui hänkin ja tikkaus saatiin tehtyä.

Palasimme hostellille nukkumaan. Ja ranskalainen jatkoi käryttelyään!

Päivä Calheta de São Miguelissa

15.7.2015

Päätös matkustaa Calheta de São Migueliin kypsyi edellisenä iltana parin minuutin googlauksen tuloksena. Pikkukaupungista löytyisi hotelli ja muutahan ei sitten tarvitakaan.

calheta5

Calheta de São Miguel.

Noin 3 000 asukkaan pikkukaupunki Calheta de São Miguel sijaitsee Santiagon saaren itärannikolla. Pääkaupunkiin Praiaan on reilu 30 kilometriä, Tarrafaliin hieman vähemmän.

Pikkubussi lähti täytenä Tarrafalista kierreltyään puolisen tuntia ympäri kaupungin katuja kuljettajan ja tämän apupojan huudellessa ikkunoista. Asiakkaita kertyi tienvarsilta tipoittain, sillä täällä kenenkään ei tarvitse tulla varsinaiselle asemalle. Kerran aiheesta erään paikallisen kanssa juteltuamme, hän kertoi kuljettajien luultavasti kuluttavan enemmän polttoainetta matkustajia haaliessaan kuin varsinaisella matkalla. Siltä se vaikuttaakin, mutta tähän santiagolaiset on opetettu.

Tie Calheta de São Migueliin on mutkikas, jyrkkiä merenrantatörmiä seuraileva mukulakivitie. Kaiteita tien ja pudotuksen välillä ei monestikaan ole. Paikoin tie kiertää laaksoihin perustettuja banaaniviljelyksiä. Banaanien lisäksi välillä näin myös muita kasveja kasvatettavan. Ainakin itärannikon pikkuiset laaksot ovat siis tavattoman karun Santiagon ruoka-aittoja.

Kaikkiaan pikkubussimatka Tarrafalista Calheta de São Migueliin kestää noin tunnin. Matkustajien vaihtuvuus on suurta. Ihmisiä jää pois ja uusia tulee tilalle. Tällä välillä Kap Verde väläytteli afrikkalaisia kasvojaan: Hiacessa oli varmasti vauvat mukaan lukien 20 matkustajaa, joista osa joutui seisomaan kumarassa.

calheta4

Rannan hiekka on mustaa.

Jäin kyydistä Venezan alueella, noin puolentoista kilometrin päässä Calheta de São Miguelin keskustasta. Olin varannut etukäteen huoneen Edu Horizonte -nimisestä hotellista. Se sijaitsee rannan tuntumassa vilkkaan “puskataksiaseman” edustalla. Hotellin edestä lähtee tiuhaan pohjoiseen ja etelään julkista liikennettä.

Hotel Edu Horizonte on suuri hotelli, mutta silti henkilökunnan hämmennys oli melkoinen kun marssin sisään ja kerroin varanneeni huoneen. Portugalin kieli olisi ihan käyttökelpoinen Kap Verden puskassa matkaaville! Huoneen sijasta vastaanottovirkailijan ja baarimikon risteytys löikin minulle olutpullon kouraan. Omistaja, hyvää englantia puhuva keski-ikäinen rouva, saapui tovin kuluttua. Näin sain kerrottua varanneeni huoneen. Omistaja ei kuulemma jaksa seurata sähköpostejaan päivittäin, niinpä hänellä ei ollut Booking.comin varauksestani mitään tietoa. Tilaa hotellissa kuitenkin oli ja todennäköisesti olin taas ainoa asukas. Huoneen maksaminen oli jälleen oma seikkailunsa. Omistaja kehotti tulemaan yläkerrassa olevaan toimistoon. Toimistosta ohjattiin portugaliksi alakertaan, josta edelleen yläkertaan. Google-kääntäjällä kerroin etsiväni omistajaa, joka sitten pian taas saapuikin ja sain maksettua huoneeni.

Itse huone oli jälleen kerran varsinaista luksusta, vaikkakin hieman jo kulahtanutta sellaista. Huoneessa, joka ensinnäkin oli paljon suurempi kuin oma Suomen-yksiöni, oli parveke, merinäköala, maailman levein sänky, televisio ja suurempi jääkaappi kuin mitä minulla Suomessakaan on! Huoneen vessassa kiinnitin huomiota, että nyt ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa Kap Verdellä vessassa oli myös huljukuppi takamuksen pesua varten. Se on merkki siitä, että puskaan on todella saavuttu, mutta sivistyksen merkkinä vessassa oli toki myös vessapaperia. Sanokaa mitä sanotte, mutta itse pidän vedellä pesemistä lähinnä vain sotkemisena. Iljettäväähän se on asioida vessassa, kun se on edellisen jäljiltä täynnä vesiroiskeita.

calheta1

Uskonnollinen seinämaalaus lähellä kaupungin kirkkoa.

calheta3

Calheta de São Miguelin halki kulkeva tie.

calheta6

Kaupungin rakennuskantaa.

Keskipäivän kuumuudessa lähdin kävelemään Venezasta kohti varsinaista Calheta de São Miguelia. Ulkona ei juuri muita kulkijoita näkynyt, kai olivat siestaa viettämässä. Eikä varsinkaan muita ulkomaalaisia. Ensimmäisenä tutkailin kaupungin kirkkoa ja kaunista seinämaalausta sen liepeillä. Sen jälkeen kävelin kaupungin halki menevää tietä pitkin aina Assomadaan kääntyvän tien kohdalle saakka, käväisin laavahiekkaisella rannalla ja lähdin takaisin päin.

Jos jo majoittuminen oli vaikeaa, oli sitä myös ruoan saaminen. Astuin erääseen ravintolaan kaupungin laidalla. Jälleen minulle oltiin lyömässä vain olutpulloa kouraan. Ruokailu ei onnistunut, vaikka miten elehdin, kerroin ruokalajeja ja osoittelin pöydillä olevia haarukoita ja veitsiä. Kielimuuri ei murtunut, joten lähdin pois. Seuraavassa paikassa olisin pärjännyt pelkällä suomellakin, sillä tilaaminen onnistui näyttämällä ruokalajin nimeä seinässä. Tilasin sokkona annoksen nimeltä costeleta. Se osoittautui maittavaksi kyljykseksi.

calheta7

Costeleta paikallisessa ravintolassa.

calheta2

Calheta de São Miguelin keskusta.

Kylläisenä kävelin erään niemen kärkeen. Sieltä on näkymä pienen lahden pohjukkaan muodostuneen Calheta de São Miguelin keskustaan. Taustalla kohoaa Santiagon teräväpiirteisiä vuoria. Pohjukan rannalla oli jalkapallomaaleja, leikkiviä lapsia ja rantaan vedettyjä kalastusveneitä. Vanhukset tappoivat aikaa rannan läheisyydessä olevilla penkeillä. Rannan takana on pankkiautomaatti sekä pieniä marketteja, kiinalaisten omistamia jokainen. Calheta de São Miguelinkin kiinalaiset ovat Kap Verden hallituksen saarille houkuttelemia. Kiinalaiset valtaavat parhaat liiketilat parhailta paikoilta, mutta toisaalta palkkaavat kapverdeläisiä työntekijöikseen. Kiinalainen on kuitenkin tavallisesti kassan takana, kuten täälläkin.

Ennen auringonlaskua kävelin hotellini läheisille rantakallioille. Siellä laava on jähmettynyt upeasti jouduttuaan kosketuksiin meren kanssa.

Tarrafalin hitaan kuoleman leiri

14.7.2015

Parin kilometrin päässä Tarrafalista Chão Bomiin johtavan tien varrella on palanen synkkää historiaa. Karussa maisemassa kuivettuneiden pensaiden keskellä seisoo jyhkeä ilmestys: entinen pahamaineinen vankileiri. Nykyisin museona toimivan leirin historia juontaa 1930-luvulle, jolloin Portugalin ja siis myös Kap Verden johtoon astui António de Oliveira Salazar.

Fasistisena diktaattorina kunnostautunut herra perusti vuonna 1936 Tarrafaliin vankileirin, jonne pantiin valtion kannalta pahimmat uhkat, antifasistit. Vuoteen 1954 saakka leirillä virui portugalilaisia antifasisteja, kuten Portugalin kommunistisen puolueen johtaja Bento Gonçalves. Hän kuoli leirillä vuonna 1942.

tarrafal18

Vankileirin muuria ulkoapäin.

tarrafal16

Tarrafalin vankileirin sisäänkäynti vartiotornista nähtynä.

tarrafal17

Vankileirin muureja vartiotornista nähtynä.

Erilaisista kidutusmetodeistaan tunnetuksi tulleessa leirissä pakoyrityksestä rangaistiin betonieristyssellillä, frigideiralla, joka Kap Verden kaltaisissa sääoloissa oli tietenkin tuskaisen kuuma. Aurinko tappoi siellä viruneet vangit hitaasti useiden päivien, jopa viikkojen aikana. Kaikkiaan Tarrafalin leirillä kuoli 32 ihmistä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta leiri suljettiin vuonna 1954.

Tarrafalin keskitysleiri sai uuden elämän muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1961. Tuolloin Portugali keksi heittää muurien sisään kolonialismia vastustaneita aktivisteja. Heitä tuotiin Tarrafaliin Kap Verden lisäksi muistakin Portugalin siirtomaista, Guinea-Bissausta ja Angolasta. Leirillä virui yhdeksän vuotta esimerkiksi tunnettu angolalaiskirjailija José Luandino Vieira.

tarrafal14

Selli angolalaisille poliittisille vangeille.

tarrafal15

Samainen selli sisältä. Nykyisin seinillä on vankien kuvia.

Neilikkavallankumous vuonna 1974 lopetti Portugalin fasistisen diktatuurin ja samalla Tarrafalin vankileiri suljettiin toistamiseen. Tällä kertaa pysyvästi. Leiriä hallinnoinut Portugalin salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi pääsi pääosin pälkähästi, eikä juuri joutunut vastuuseen teoistaan leirillä. Seuraavana vuonna Kap Verdekin sitten itsenäistyi. Lähteet: [1] & [2]

Nykyisin Tarrafalin vankileiri on siis museona, jonne itse kävelin Tarrafalista vaelleltuani aikani rannoilla. Vankilan porttia lähestyessäni, tämän matkan ensimmäinen yli-innokas lapsilauma juoksi pakkomyymään minulle krääsää. He joutuivat pettymään, kun en osannutkaan portugalia, espanjaa, ranskaa, englantia, italiaa, saksaa enkä mitään muutakaan, enkä näin ollen “ymmärtänyt”. Valitettavasti suomi ei kuulunut myyntimiesten yllättävän laajaan kielivalikoimaan!

tarrafal13

Leiriä.

tarrafal19

Tämä rakennus leirin perukalla taisi olla keittiö.

Vankileirin alueelle on sadan escudon (0,90 euroa) pääsymaksu, jonka maksamisen jälkeen vankilan aluetta saa koluta omaan tahtiin ilman oppaita. Ja näköjään myös ilman muita vierailijoita. Huonona puolena leirillä on se, että kaikki tekstit ovat vain portugaliksi. Ainoastaan eri rakennusten merkitys on osoitettu myös englanniksi ja ranskaksi. Ehkä asiaan tulee joskus muutos, jos hakemus Unescon maailmanperintöluetteloon menee läpi ja vierailijamäärät kasvavat.

Väistämättä Tarrafalin leiristä mieleeni tulivat Natsi-Saksan keskitysleirit Auschwitz etunenässä. Kävin siellä loppukeväästä, minkä vuoksi vertailu oli helppoa. Auschwitzissä tapettiin kaasulla, Tarrafalissa tappajana toimi muun muassa aurinko. Toki kuolonuhrien määrät Auschwitzissä ovat omassa luokassaan, mutta julmaa toiminta oli kaikesta päätellen Tarrafalissakin. Se tunnetaankin nykyisin nimellä Campo da Morte Lenta eli “hitaan kuoleman leiri”.

tarrafal11

Tarrafalin kauppahallissa on hiljaista iltapäivällä.

tarrafal12

Tarrafalin kivikkoisia rantoja.

Kävely takaisin kaupunkiin suorassa auringonpaisteessa on voimia (ja erityisesti vettä) kuluttavaa. Ei täällä tarvitsisi välttämättä edes eristysselliä kuolemiseen!

Perillä Tarrafalissa pistäydyin kaupungin kauppahalliin, jossa on myynnissä vihanneksia ja vaatteita. Hallin edustalla on katettu rivistö pikkuisia ravintoloita, tavallisen kansan ruokailupaikkoja. Niistä matkailijakin saa taatusti halvinta ruokaa. Itse söin hyvän kala-annoksen ja maksoin siitä kolmisen euroa. Loppuillan kulutin pääosin hotellini kattoterassilla. Nyt en tosin enää ollut ainoa asukas, mutta terassilla sain olla rauhassa tuijottamassa merelle ja suunnittelemassa matkan jatkoa.

Unelias Tarrafal

13.7.2015

Uusi viikko oli alkanut ja virastot olivat jälleen avoinna. Kävelin noin puolen tunnin matkan hostelliltani Achada de Santo Antóniosta Palmarejon kaupunginosaan. Matkalla ohitin Kap Verden parlamenttirakennuksen sekä liudan eri maiden suurlähetystöjä. Parlamenttia vastapäätä ovat edustettuina Portugali, Kiina, Venäjä, Espanja ja Yhdysvallat. Ainakin Kiinaan saakka kyseessä on myös tärkeysjärjestys. Mielestäni ainakin! Palmarejossakin on yksi konsulaatti: Guinea-Bissaun pääkonsulaatti! Jätin sinne viisumihakemukseni, mistä lisää täällä.

Konsulaattivisiitin jälkeen kävelin kaupan kautta hostellille kokkaamaan. Jo tässä vaiheessa oli tullut hyvin selväksi, ettei Kap Verde ole mikään low budget destination. Vettä ja olutta lukuun ottamatta kaikki on tuontitavaraa entisestä emämaasta Portugalista sekä muualta Euroopasta. Tästä johtuen Kap Verden hintataso on esimerkiksi Portugalia kalliimpi.

rai14

Eläimiä kaupan Sucupiran torilla Praiassa.

tarrafal10

Väsynyttä matkaseuraa matkalla Tarrafaliin.

Viisumikeikan ja ruokailun jälkeen halusin lähteä Praiasta. Käsitykseni mukaan suurin osa Santiagon saarelle tulevista matkailijoista vierailee myös saaren pohjoisosassa sijaitsevassa Tarrafalin pikkukaupungissa. Sinne minäkin halusin nyt.

Pikkubusseja lähtee tiuhaan Sucupiran torin laidalta. Bussiin tunkee itsensä vähintään 15 ihmistä ja bussi lähtee ilman aikatauluja vasta sen täytyttyä. Kun yksi bussi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää seuraavaa. Reilun tunnin kestävä matka noin 70 kilometrin päähän maksaa 500 escudoa (noin 4,5 euroa). Tällä matkalla kiinnitin huomiota siihen, että muualla Länsi-Afrikassa perittäviä ja tarpeettomiksi kokemiani matkatavaramaksuja (jonka suuruus riippuu rahastajan fiiliksestä ja/tai asiakkaan ihonväristä) ei Kap Verdellä peritä lainkaan. Johtuneeko siitä, että täällä kukaan ei matkusta suurten kantamusten kanssa. Paikasta toiseen ja takaisin kun pääsee monta kertaa päivässä!

tarrafal5

Casa Strela B&B Tarrafalin laitamilla.

Tie Tarrafaliin on hyväkuntoinen ja maisemat jälleen kerran erittäin kauniit, mutta myös erittäin karut. Santiagokin vaikuttaa oivalliselta leviämisalustalta maastopaloille! Saari on selkeästi jyrkkäpiirteisempi kuin vaikkapa tasainen Boa Vista, mutta maisemien kuvaaminen olisi vaatinut bussista poispääsyä. Valitettavasti. Perillä Tarrafalissa ystävällinen kuljettajamme ajoi jokaisen matkustajan erikseen omiin osoitteisiinsa. Myös minä pääsin suoraan Casa Strela B&B -hotellini ovelle. Olin varannut hotellin kahdeksi yöksi samana aamuna.

tarrafal7

Huoneeni väritys oli vihreä.

tarrafal8

Sama huone toisesta suunnasta.

Äärimmäisen harvoin mikään majapaikka on niin viihtyisä, että siellä suorastaan haluaa viettää aikaa. Sveitsiläisen pariskunnan, Sabinan ja Andreaksen omistama Casa Strela B&B on sellainen. Se on suorastaan syy vierailla Tarrafalissa!

Hotellissa on neljä eri teemoin sisustettua tyylikästä huonetta hyttysverkoin ja kattotuulettimineen. Vessa ja suihku-kylpyamme ovat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Kattoterassilla tarjoiltava aamupala on loistava ja lisäksi hotellissa on keittomahdollisuus eli omia nuudeleitakin voi valmistaa, kunhan on tarpeeksi kyllästynyt maan hintatasoon. Wifi toimii kattoterassia myöten. Lisäksi hotelli järjestää retkiä kaikkialle Santiagolla, kuin myös vaikkapa kapverdenkreolin kursseja! Huonehinta (3 180 escudoa yöltä eli noin 28,9 euroa) oli korkeampi kuin Kap Verden majapaikoissani keskimäärin, mutta mielestäni Casa Strela on joka escudon väärti.

tarrafal4

Tarrafalin katunäkymää.

tarrafal1

Kaupungin keskusaukio ja sen laidalla oleva kirkko.

tarrafal3

Tarrafalin kunnantalo.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan Tarrafaliin, jonka keskusta on reilun kilometrin päässä Ponta de Atumin alueella, merenrannan tuntumassa, sijaitsevasta Casa Strelasta. Vajaan 7 000 asukkaan kaupunki oli iltapäivällä hyvin unelias. Vain keskusaukiolla oli enemmän väkeä. Onhan siellä ilmainen wifi! Pikkukaupungin keskustan mukulakivikadut ja niiden varsilla olevat värikkäät siirtomaa-aikaiset rakennukset katsastaa tunnissa ja sitten voikin siirtyä rannalle.

Tarrafalin hevosenkengänmuotoinen hiekkaranta on kauniilla paikalla kaupungin keskustan ja Monte Graciosa -vuoren puristuksessa. Iltapäivällä kalastajat olivat jo vetäneet paattinsa rantahiekkaan ja kauempana kävi kova kuhina kalansaaliista. Paikalliset lapset touhusivat vedessä, kiusasivat jostain rannalle erehtyneitä koiranpentuja ja joitain eurooppalaisia turistejakin olin rannalla näkevinäni.

tarrafal6

Tarrafalin ranta. Taustalla kohoaa Monte Graciosa.

tarrafal9

Pienemmät veneet on vedetty rantahiekkaan. Isommat ovat ankkurissa rannan läheisyydessä.

tarrafal2

Näkymä Casa Strelan kattoterassilta. Suoraan edessä on vain Atlantti, jossa nyt ei ole yhtään mitään nähtävää, joten laitan tähän maiseman toiseen suuntaan!

Ennen auringonlaskua istahdin Casa Strelan kattoterassille. Näkymät terassilta ovat varsin hienot, vaikkakin siellä täällä olevat rakennustyömaat hieman pilaavat maisemaa. Suoraan edessä on joka tapauksessa esteetön näkymä Atlantille, joka on sadan metrin päässä hotellista. Selkeällä säällä terassilta voi nähdä kuulemma valaita ja jopa naapurisaari Fogon tulivuoren. Sää oli nytkin selkeä, mutten silti nähnyt mitään. Söin niitä nuudeleita, kuuntelin musiikkia ja katsoin kuinka aurinko laski Atlanttiin. Olin hotellin ainoa asukas ja sain koko kattoterassin vain itselleni!

Tropiikin ensimmäinen eurooppalaisasutus

12.7.2015

Kap Verden pääsaarella Santiagolla on toimiva julkinen liikenne, joka hoidetaan suurempien paikkakuntien välillä pikkubusseilla. Pienimpiin paikkoihin liikennöivät avolava-Toyotat, joissa lavalle on viritetty katos ja sen alle penkit. Praiassa pikkubussiliikenne lähtee Sucupiran torin laitamilta. Ja koska Kap Verden markkinat ovat pienet, on kilpailu asiakkaista kovaa. Sucupiralle tarvitsee vain ilmestyä, kuskit ja muut asiakkaiden haalijat kyllä löytävät sinut. Minä halusin Cidade Velhaan!

rai13

Sucupiran tori alkaa tästä. Etualalta lähtevät pikkubussit Tarrafaliin ja puiden takaa Cidade Velhaan.

Aamutuimaan ilmestyin torille ja löysin 15 kilometrin päähän Cidade Velhaan lähtevän pikkubussin. Bussi täyttyi pienen odottelun jälkeen ja lähti matkaan. Niin Santiagolla kuin myös muualla Afrikassa, aamu on tavallisesti paras aika matkustaa. Silloin kulkuneuvot täyttyvät nopeimmin. Toisin kuin muualla Länsi-Afrikassa, Kap Verdellä kyyti maksetaan vasta perillä. Matkan hinta Cidade Velhaan oli 80 escudoa eli noin 0,70 euroa.

cidadevelha5

Osa Cidade Velhasta nähtynä Fortaleza Real de São Filipestä eli kaupunkia vartioivasta satoja vuosia vanhasta linnoituksesta. Suunnilleen kuvan keskellä, rannan tuntumassa, on kaupungin vanhan katedaalin rauniot.

cidadevelha6

Toinen osa vanhasta Cidade Velhasta sijaitsee kanjonin suulla.

Syy, miksi Cidade Velha eli “vanha kaupunki”, kiinnosti minua, on tietenkin Unescon maailmanperintöluettelo. Praiasta länteen sijaitseva Cidade Velha on nimittäin ensimmäinen pysyvä eurooppalainen asutus tropiikissa. Portugalilaisten vuonna 1462 perustama kaupunki toimi Kap Verden ensimmäisenä pääkaupunkina ja samalla merkittävänä Atlantin ylittävän orjakaupan keskuksena. Alun perin paikkakunta tunnettiin nimellä Ribeira Grande. Muun muassa merirosvojen toistuvat hyökkäilyt saivat portugalilaiset siirtämään pääkaupunkinsa Praiaan. Sen jälkeen Ribeira Granden merkitys vähentyi ja nimikin vaihtui Cidade Velhaksi. Unescon listoille pikkukaupunki hyväksyttiin vuonna 2009. Lähteet: [1], [2] & [3]

Jäin kyydistä hieman ennen Cidade Velhan keskustaa. Ensimmäisenä edessä oli vuonna 1693 rakennetun katedraalin rauniot. Kyseessä oli ensimmäinen Länsi-Afrikkaan rakennettu katedraali. Tämän, kuten kaikkien muidenkin merkittävien nähtävyyksien edessä on infoplakaatti kolmella kielellä, portugaliksi, englanniksi ja ranskaksi. Ranskalla pärjää muuten englantia paremmin Kap Verdellä!

cidadevelha9

Cidade Velhan rakennuskantaa kaupungin keskusaukiolla.

cidadevelha1

Paalu, johon kahlittuina orjat häpesivät.

Kaupungin mukulakivistä keskusaukiota reunustavat matalat ja värikkäät kivitalot, joista yksi toimii pienenä hotellina, toinen kauppana ja loput lähinnä asuintaloina. Keskusaukion laidalla on myös häpeäpaalu, mihin orjakaupan aikoihin on kahlittu orjia näytille. Synkän historian omaavan pilarin ympärillä on nykyisin matkamuistokauppiaita.

Cidade Velha sijaitsee jyrkkäseinämäisen kanjonin suulla. Ilmeisesti kanjonin pohjalla olevassa uomassa joskus virtaa myös vettä. Joka tapauksessa kanjoni säilyy kastelun ansiosta vehreänä jopa kuivimpien kuukausien (ja niitä Kap Verdellä riittää) ajan. Kanjonin suulta lähtee yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä: Rua de Banana eli “banaanikatu”. Valkoisten, vanhojen ja olkikattoisten kivitalojen reunustama katu on tietenkin vanhin eurooppalaisten rakentama katu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja tropiikissa. Samaa sarjaa on myös Rua de Bananan poikkikatu Rua Carrera. Nimensä mukaisesti Rua de Bananan varrella kasvaa banaaneja, mutta mitä pidemmälle puskaan tallustaa, löytää myös muita kasveja, kuin myös kotieläimiä. Itse pölähdin yllättäen keskelle lehmälaumaa.

cidadevelha2

Rua de Banana.

Vehreän laakson perukoilta löytää myös São Franciscon luostarin rauniot ja samannimisen kirkon. Näillä main minut myös tultiin toivottamaan tervetulleeksi Cidade Velhaan. Viesti oli, että sekä kaupunki että koko Kap Verde ovat rauhallisia ja hyviä paikkoja. Täällä ei ole kuulemma terroristejakaan!

cidadevelha8

São Franciscon kirkossa järjestetään edelleen erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja.

cidadevelha7

Näkymä kohti kanjonin suuta ja Cidade Velhan keskustaa São Franciscon kirkon takaa.

Lopuksi vielä kiipesin kaupungin yläpuolella, korkean rantatörmän päällä sijaitsevalle linnoitukselle. Sinne kulkee reitti katedraalin raunioiden kohdalta ylöspäin. Reitin varrella näkee paljon sikoja sekä ihmisiä kylvyssä. Polku kun tuntuu paikoin johtavan ihmisten takapihojen poikki! Fortaleza Real de São Filipe on rakennettu jo vuonna 1593, mutta mitä ilmeisimmin entisöity hiljattain. Pääsymaksu linnaan oli 500 escudoa (noin 4,50 euroa). Toisin sanoen liikaa. Maisemia näkee linnaan menemättäkin. Linnoituksella näin myös ensimmäiset valkoiset turistit sitten Boa Vistan. Kun sitten laskeuduin linnoitukselta takaisin Cidade Velhan keskusaukiolle, näin muitakin valkonaamoja.

cidadevelha10

Tie ylös linnoitukselle.

cidadevelha4

Fortaleza Real de São Filipe.

cidadevelha3

Näkymä linnoitukselta kohti sisämaata. Cidade Velha sijaitsee tämän kanjonin suulla.

Cidade Velhasta palasin takaisin Praiaan. Myös paluumatka kustansi 80 escudoa.