Ensimmäinen päivä Tarazissa

24.8.2017

Kazakstanin kiertoa ei voi suorittaa vierailematta entisessä pääkaupungissa Almatyssa (ent. Alma-Ata), mutta koska etäisyydet maailman yhdeksänneksi suurimmassa valtiossa ovat hirmuiset, on välillä pysähdyttävä yöksi tai pariksi. Türkistanin ja Almatyn välillä on parikin suurempaa kaupunkia, kuten vanha kauppakaupunki Šymkent. Se ei nyt kuitenkaan kiinnostanut, sillä taisipa paikkakunta jopa olla Kazakstanin kolmanneksi suurin kaupunki. Valikoimme pysähdyspaikaksi reilun 300 000 asukkaan Tarazin, mikä aiemmin on tunnettu nimellä Džambul. Sillä nimellä edellisiltana tapaamamme uzbekkimieskin kaupunkia edelleen kutsui. Mies heitti meidät Türkistanin marshrutka-asemalle, missä saimme paikat lähes heti lähteneestä autosta, pikkubussista. Kazakstanissakin kaupunkien välillä liikennöivät marshrutkat eli reittitaksit lähtevät, kun auto on saatu täyteen. Linja-autot ja junat lähtenevät täällä ihan aikataulujen mukaan.

Türkistanista on kahden tunnin matka Šymkentiin. Tie on hyvää moottoritietä liki koko matkan. Emme pysähtyneet matkalla.

Šymkentin marshrutka-asema onkin jo astetta suurempi, minkä lisäksi autojen tuulilaseissa olevat suuntaa kertovat plakaatit ovat ainoastaan kyrillisillä kirjaimilla. Taraz on kyrillisesti Тараз. Oikea marshrutka löytyi ja pian istuimme tällaisen auton takapenkillä. Auto oli suuri farmariauto, missä oli etupenkin lisäksi kaksi penkkirivistöä, joilla kullakin istui kolme matkustajaa. Kaikkiaan matkustajia oli siis seitsemän. Kazakstanissa kenenkään ei tarvitse matkustaa katolla. Tunnelmaa oli tästä huolimatta, kun kuljettaja huudatti täysillä kazakstanilaista ja venäläistä musiikkia. Jostain oudosta syystä joukossa oli muutamia italiankielisiäkin kappaleita.

Marshrutkamme Šymkentin ja Tarazin puolivälissä.

Tie Šymkentin ja Tarazin välillä on erinomaisessa kunnossa. Liikennettä on kovin vähän.

Myös tie Šymkentin ja Tarazin välillä on lähes kokonaan kaksikaistaista moottoritietä, jolla voi paahtaa niin lujaa kuin uskaltaa. Poliiseja ei näkynyt missään. Puolivälissä matkaa pysähdyimme levikkeelle, missä kukin saattoi keventää rakkoaan, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Törkyisiähän nämä tienvarren vessat ovat, sillä tuskin kukaan niistä huolehtii.

Noin 180 kilometrin matka Taraziin oli ohi kolmessa tunnissa. Tai oikeastaan vain matka Tarazin keskustan tuntumaan. Seurasin nimittäin Google Mapsista matkan edistymistä ja halusin selvittää, missä päin kaupunkia marshrutka-asema olisi. Selvisi, että meidän (ja kaikkien muiden matkustajien) tuli vaihtaa autoa, joka veisi perille. Tästä matkasta ei toki joutuisi mitään pulittamaan. Tässä tilanteessa päätimme napata taksin, jollainen näytti odottelevan tienvarressa.

Hotel Taraz.

Hotel Tarazin kerrosten seinillä on hienoa taidetta.

Tässä lisää.

Olimme varanneet huoneen Villa Hotelista osoitteesta 200 Žambyl Avenue. Kuskimme, vanha herrasmies, toki tiesi paikkaan suunnistaa. Hotellista hän ei ollut milloinkaan kuullut. Osoitteessa ei ollut hotellia, eivätkä paikalla olleen rakennustarvikeliikkeen työntekijätkään olleet kuulleet hotellista. Ajelimme edestakaisin Žambyl Avenueta tuloksetta: toiset taksikuskitkaan eivät hotellia tunteneet, eikä edes suuren Hotel Tarazin henkilökunta. Lisäksi kazakstanilaisen sim-korttimme puheaika oli juuri parahiksi ehditty kuluttaa. Päättelimme, ettei hotellia ehkä olisi olemassakaan. Booking.comin osoitetiedot ja kartat ovat valitettavan usein täysin virheellisiä. Annoimme kuskin viedä meidät Hotel Taraziin, valtavaan hotellikompleksiin, jota epäilimme hintavaksi. Tuloksettomasta ja pitkähköstä etsinnästä johtuen halusin tipata taksikuskiamme 500 tengellä (noin 1,25 euroa), mitä hän olisi millään tahtonut ottaa vastaan. Hinnaksi hotellille olimme alun perin sopineet hurjat tuhat tengeä (noin 2,5 euroa).

Hotel Taraz (venäjäksi Гостиница Тараз eli Gostinitsa Taraz) paljastui kaikkea muuta kuin hintavaksi jo valtaisassa sisääntuloaulassa. Hotelli on joskus voinut ollakin kallis, mutta nykytilassa paikka on kovin laiminlyöty ja hotellissa näytti majoittuvan vain kazakkeja. Vastaanottotiskillä saimme hyvän vastaanoton, vaikkei siellä englantia tietenkään osattu sanaakaan. Suomi kyllä oli tuttu maa. Huoneen kerrottiin maksavan 4 000 tengeä (noin 10 euroa) yöltä ja sen saimme vieläpä itse valita kolmesta vaihtoehdosta. Otimme huoneen numero 313, missä esimerkiksi vessan vesisäiliön kantta ei ollut olemassakaan, lavuaarista puuttui hana, eikä televisio toiminut. Ilman niitäkin selviää. Huone on suuri ja parasta on valtava terassi, jolle olisin hotellinjohtajana voinut hankkia tuolin ja pöydän. Tai edes tuolin.

Näkymä Žambyl Avenuelle Hotel Tarazin huoneen numero 313 parvekkeelta.

Hotellihuoneen kylpyhuone.

Hotellin “buffetti”.

Hotel Taraz tarjoaa myös wifin, joka tosin on saatavilla vain ala-aulassa ja sielläkin käytännössä vain vastaanottotiskin välittömässä läheisyydessä ja viereisessä “ravintolassa”. Henkilökunta vinkkasikin meidät sisään viereiseen huoneeseen, jonka ovessa luki Буфет eli buffetti. Tässä buffetissa tilaaminen hoituu siten, että täti nostelee kahdesta kolmeen erilaista annosta jääkaapista. Herkullisimman näköisen voi sitten käskeä laittaa mikroon ja kohta edessä on jokin kazakstanilaisen keittiön luomuksista. Tilasin pilahvin, jolla hintaa oli 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Annos oli hyvänmakuinen, mutta vietti turhan lyhyen ajan mikrossa. Televisiosta tuli samaan aikaan intialaista saippuaoopperaa. Buffetin tätiä kiinnosti mahdoimmeko katsoa intialaisia sarjoja Suomessakin.

Syömällä buffetissa vältyimme ravintolan etsinnältä. Nyt siis kohti Tarazin ihmeitä, jos sellaisia nyt edes olisi! Hotel Taraz sijaitsee Žambyl Avenuen ja Lenininkadun kulmauksessa ja ehkä nimen perusteella lähdimme tarpomaan kohti keskustaa juuri Lenininkatua pitkin. Taraz vaikutti jälleen tyystin erilaiselta kaupungilta kuin aavikon ympäröimä kuuma ja rutikuiva Aktau, puuton ja kosteankuuma öljykaupunki Atyrau tai pohjoisen rauhallinen maalaiskaupunki Kandyagash virkistävän raikkaine ilmoineen. Taraz on vehreä kaupunki, missä puut ja muu kasvillisuus kukoistaa. Ehkäpä läheisiltä vuorilta saadaan vettä pitämään ne elossa tässä kuumuudessa.

Tarazin huvipuisto.

Katunäkymä Tarazista.

Keskustassa on huvipuisto (Қиял-әлем Тараз), jollainen on tosin tuntuu olevan kaikissa  kazakkikaupungeissa. Laitteisiin pääseminen jäi edelleen mietityttämään, sillä lipunmyynneistä emme löytäneet ketään. Aina silloin tällöin laitteet kuitenkin olivat toiminnassa. Jo Aktaussa olimme yrittäneet tuloksetta ostaa lippuja maailmanpyörään.

Vähän kauempana sijaitsee uusi “kulttuurikeskus” hienoine puistoineen. Paikka on ilmeisen uusi, eikä sitä mainita Lonely Planetissakaan. Eikä Google Mapskaan paikkaa tunne. Kulttuurikeskuksen pihamaalla seisoo näkötorni, jonne pääsee pientä pääsymaksua vastaan. Ylhäällä on hienojen maisemien lisäksi maan isän, ikuisen presidentin ja rakkaan johtajan Nursultan Nazarbajevin kädenjälki. Maan isällä on iso kämmen, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Tarazin “kulttuurikeskus”. Vasemmalla uusi näkötorni.

Näkymä Tarazin kaupunkiin.

Tarazin takana kohoaa vuoristo.

Itse kulttuurikeskus (tai mikä ikinä onkaan) oli jo suljettu ja nyt paikalle alkoi kerääntyä hääkansaa. Kazakstanissa hääseurueita näkee missä liikkuukaan. Seurueet liikkuvat kuitenkin valkoisilla limusiineilla, niin täälläkin. Venäjän rekisterissä näytti auto olevan. Kulttuurikeskuksen edessä on patsas herra Žambyl Žabajeville (Жамбыл Жабаев ескерткіші), suurelle kazakkirunoilijalle, jonka mukaan Tarazin kaupunkikin vuosina 1938–1997 tunnettiin nimellä Džambul.

Kazakstanin kartta Tarazin kulttuurikeskuksen puistossa.

Paikallisen hääseurueen kulkuneuvo.

Ilta alkoi hämärtää, eivätkä pankit olleet enää avoinna. Olisin tahtonut vaihtaa euroja tengeiksi, mutta ehtisihän sen seuraavanakin päivänä.

Tuulinen Türkistan on Keski-Aasian Mekka

23.8.2017

Pitkän junamatkan päätteeksi saavuimme viimein Türkistaniin. Itse asiassa juna oli etuajassa viitisentoista minuuttia! Olimme likaisia, sillä emme olleet voineet peseytyä kahteen päivään. Edellinen suihku oli Kaspianmeren rannalla Aktaussa. Otimme taksin Turkestan-hotellille, joka näyttää ulkoapäin kalliilta. Sama vaikutelma tulee vastaan myös aulassa, mutta hinta oli silti edullinen: vain 6 000 tengeä (noin 15 euroa) yöltä. Teoriassa hotelli hyväksyy myös luottokortit, mutta käytännössä summa oli pulitettava käteisellä. Saimme kuudellatonnilla huoneen, jossa oli toimiva ilmastointi, televisio, jääkaappi ja oma kylpyhuone. Ja kokolattiamatto. Mutta ei torakoita.

Puhdistautumisen jälkeen olimme nopeasti takaisin ulkona. Türkistanissa vaikutti tuulevan, eikä ihan vähää! Tietenkin kaupunki sijaitsee eteläisessä Kazakstanissa keskellä valtaisia aroja, joilla ei kasva kuin kameleita ja heinää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta lämpötilat pysyivät ehkä tuulen vuoksi maltillisissa numeroissa.

Ahmed Jasawin mausoleumi takaapäin.

Mausoleumi on kauniisti koristeltu.

Kaunis yksityiskohta Ahmed Jasawin mausoleumin seinässä.

Türkistaniin tullaan katsomaan vuosina 1389–1405 rakennettua Ahmed Jasawin mausoleumia, joka kohoaa keskellä kaupunkia noin kymmenen minuutin rauhallisen kävelymatkan päässä Turkestan-hotellistamme. Mausoleumi on 1100-luvulla eläneen uskonnollisen vaikuttajan ja saarnamiehen hauta. Tietenkään muslimipyhimys ei elänyt mausoleumin rakentamisajankohtaan saakka, vaan silloin Timur Lenk päätti pystyttää paikalle suureellisen rakennuksen. Houkuttelihan paikka muslimipyhiinvaeltajia laajalti. Vaikka mausoleumi onkin ilmeisesti keskeneräinen, koska Timur Lenk ehti kuolla ennen pytingin valmistumista, houkuttelee se tuhansittain pyhiinvaeltajia kaupunkiin edelleen erityisesti Keski-Aasian alueelta. Türkistania onkin kuvailtu Keski-Aasian Mekaksi tai vähintään Kazakstanin pyhimmäksi paikaksi.

Mausoleumin hinnasto.

Me emme olleet pyhiinvaeltajia, vaan muuten vain kiinnostuneita mausoleumista. Lähestyimme rakennusta takaapäin ja sieltä se upeammalta näyttääkin, kuin edestä. Hienot kaakelit seinissä ja kupoleissa! Mausoleumiin pääsee toki sisäänkin ja sisään pääsevät myös vääräuskoiset. Mutta pääsylippu pitää ostaa, onhan rakennus Unescon maailmanperintöluettelossa! Kehitysmaissa pääsymaksu monesti riippuu kansalaisuudesta, niin täälläkin: Kazakstanin kansalainen maksaa sisäänpääsystä 200 tengeä (noin 0,50 euroa), naapurimaiden kansalaiset 300 tengeä (noin 0,75 euroa) ja citizens of the far abroad eli me, maksoimme 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Tietenkään lipunmyyjätär ei kysynyt kansalaisuutta, mutta ehkä aisti heikosta venäjästämme meidän olevan kaukaa ulkomailta.

Ahmed Jasawin mausoleumi edestäpäin.

Mausoleumi, kuten koko Türkistan sijaitsee keskellä puutonta aroa.

Mausoleumin sisällä ei saa kuvata, mutta tätä kuvasivat kaikki. Minä mukaan lukien.

Mausoleumin ovella lippu sitten tarkistettiin ja myös reppu oli laitettava vierailun ajaksi lukittavaan lokeroon. Lukko oli rikki, kuten se oli kaikissa lokeroissa. Lipuntarkastaja kertoi paikan olevan turvallinen, olihan yläpuolella valvontakamerakin. Sisällä naisten on peitettävä päänsä, minkä lisäksi kuvaaminen on kielletty. Tietenkään paikallisten kuvaamiseen ei puututtu, joten minäkin otin kännykällä parit kuvat, johon tietenkin puututtiin. Ja olihan sisällä myös suuri televisioryhmä, mutta heillä ehkä oli lupa kuvata. Sisällä mausoleumi tosiaankin näytti keskeneräiseltä, eikä siellä ole oikein mitään hienoa tarjottavaa matkailijalle, joka ei ole muslimi.

Mausoleumia kiertää osittain muuri, jolle saa kiivetä ihan maksuttakin. Kukaan muu ei ollut vaivautunut muurille. Muurilta avautuu näkymä Türkistanin keskustaan. Muurin lisäksi mausoleumin tuntumassa on ruusutarha ja muutamia matkamuistomyymälöitä! Kazakstan ei ole tunnettu matkailumaa, mutta Türkistanissa matkailijoita käy. Etupäässä matkamuistot olivat uskonnollista krääsää. Postikortteja ei myyty, joten en ostanut mitään.

Ruusutarha.

Kameli aterioimassa.

Perjantaimoskeija.

Lähistöllä kohoaa myös perjantaimoskeija, joka on rakennettu 1800-luvulla. Sinne emme enää menneet, sillä muslimit eivät usein suvaitse vääräuskoisia pyhissä paikoissaan. No, ehkä Kazakstan voisi vapaamielisyydessään olla poikkeus. Sen sijaan perjantaimoskeijan ja mausoleumin välisellä alueella laidunsi muutamia kameleita, jotka voittavat jokaisen moskeijan. Ne maiskuttivat rauhallisina heinää ja vahtasivat puoliuteliaina meitä. Lähellä on myös Türkistanin historiaa esittelevä hyvä museo, johon pääsi sisään samalla pääsymaksulla kuin Ahmed Jasawin mausoleumiinkin. Tässäkin museossa oli luonnollisesti oma osastonsa presidentti Nazarbajeville.

Itse kaupungin keskusta on varsin tyypillinen kazakstanilaisen kaupungin keskusta eli tarjolla ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Parin kilometrin päässä mausoleumilta kohti rautatieasemaa sijaitsee jotain sykähdyttävää: basaari, jonka sokkeloissa voi eksyä hyvin helposti. Saatavilla on ainakin kaikkea Kiinasta ja kaikkea tuoretta. En viitsinyt kaivaa väkijoukossa kameraa esiin, mutta kyseessä on ehdottomasti käymisenarvoinen paikka.

Näkymiä Türkistanin keskustaan Ahmed Jasawin mausoleumin muurilta. Etualalla Türkistanin historiaa esittelevä museo.

Katunäkymä Türkistanissa.

Portti Türkistanin basaariin.

Illalla tutkimme hotellin erinomaisesti toimivalla wifillä matkan jatkoa. Kaupungin linja-autoasemalta emme olleet saaneet oikein mitään irti; mitään aikatauluja emme löytäneet. Kuitenkin löysimme Aralskiin lähdössä olleen bussin. Löysimme netistä junan, johon päätimme lähteä ostamaan lippuja rautatieasemalta. Samalla ilta alkoi hämärtyä.

Taksin löytäminen Türkistanissakin on vaikeaa, mutta vanhempi herrasmies huitoi meidät luokseen kadun toiselle puolelle. Hän oli uzbekki ja lähdössä viemään keitettyjä maisseja vaimolleen mausoleumin lähistölle. Vaimo on maissikauppias. Kävimme viemässä maissit ja tapasimme samalla puolet miehen perheestä. Sitten ajoimme rautatieasemalle. Mies kertoi työskennelleensä asemalla ja tuntisi paikat kuin omat taskunsa. Hänen johdollaan etuilimme lipunmyyntijonossa. Etelänmaillahan se on toki normaalia. Pyysimme lippuja Taraziin, näytimme passeja ja lopulta meillä oli liput aivan väärään junaan. Liput kahdelle maksoivat noin 14 euroa, enkä pitänyt menetystä suurena. Uzbekkiystävämme kuitenkin kertoi, että lipuista oli mahdollista saada suurin osa takaisin. Menimme passien kanssa asemalla olevaan pieneen kioskiin, jossa oli skanneri. Skannasimme parilla hilulla passit ja etuilimme takaisin luukulle. Pian kourassani oli noin kymmenen euron edestä rahaa kourassa! Kylläpä Kazakstanin rautatiet toimivatkin loistavasti! Päätimme yrittää Taraziin marshrutkakyydillä Šymkentin kautta, sillä muut junat olivat täynnä.

Matka takaisin hotellille kulki parin mutkan kautta, sillä kuskimme tahtoi ostaa uzbekkityylistä leipää ja sitä saimme lopulta mekin. Sovimme myös, että mies tulee aamulla yhdeksältä tuomaan meidät marshrutka-asemalle, aivan siihen basaarin kulmille.

Trans-Aralin rautatiellä halki Kazakstanin loppumattomien arojen

22.-23.8.2017

Venäjän keisarikunnan ollessa vielä voimissaan, aivan 1900-luvun alussa valmistunut Trans-Aralin rautatie yhdistää nykyisen Venäjän alueella sijaitsevan Orenburgin ja nykyisen Uzbekistanin pääkaupungin Taškentin. Väliin jää pääasiassa Kazakstan ja sen silmänkantamattomiin jatkuvat tasaiset ja kuivat arot. Siis nähtävyys vailla vertaa, ajattelin. Lentämällä aron yli, esimerkiksi Aktausta tai Atyrausta vaikkapa Almatyyn, olisi säästänyt kolmisen päivää. Mutta matkailijalla ei saa olla liian kiire, minkä lisäksi lentäessä ei pääse näkemään sitä osaa Kazakstanista, jota suuri osa maasta itse asiassa taitaa olla.

Näkymiä junan yläpediltä pian Kandyagashista lähdön jälkeen.

Maisemassa ei paljon vihreää näy.

Näkymät muuttuvat entistä kuivemmiksi mitä etelämmäksi matka etenee.

Junamatkalle ei toki niin vain lähdetä. Ei ainakaan kesäaikaan. Liput on ehdottomasti varattava hyvissä ajoin, mieluiten viikkoja etukäteen. Kuten todettua, se onnistuu netissä suoraan Kazakstanin rautateiden sivuilta. Se onnistuu jopa Uzbekistanin rautateiden operoimaan junaan, kuten tapauksessamme. Juna, “Uzbekistan” nimeltään, olikin tulossa Moskovasta saakka ja matkalla Taškentiin. “Uzbekistan” oli lähtenyt Moskovasta jo sunnuntaina 20. elokuuta kello 22.40 paikallista aikaa, kolkutellut Venäjän rautateillä reilun vuorokauden verran ja sitten siirtynyt aamukahdeksan tienoissa (22. elokuuta) Kazakstanin puolelle. Me hyppäsimme kyytiin Kandyagashissa miltei aikataulussaan eli kello 11.40 paikallista aikaa.

Platzkart-vaunu “Uzbekistan”-junassa. Kuva otettu käytävän suuntaiselta yläpediltä.

Internetistä ostettu ja tulostettu e-lippu tuli vaihtaa Kandyagashin rautatieaseman lipunmyynnissä tähän, joka sitten luovutettiin junassa konduktöörille. Konduktööri piti lippua hallussaan koko matkan ajan ja määränpäässä sen olisi saanut halutessaan takaisin.

Meillä oli makuupaikat platzkart-vaunussa, eli kolmannessa luokassa. Muita paikkoja junaan ei ollut enää tarjolla, kun lippuja varasimme. Platzkart tarkoittaa avointa vaunua eli siellä ei ole mitään hyttejä. Koko vaunu on kuin yhtä suurta hyttiä! Käytävän toisella puolella on käytävän suuntaisesti ylä- ja alapeti, käytävän toisella puolella on sitten neljä petiä (ylä- ja alapeti ×2), mutta ne eivät ole käytävän suuntaisesti. Käytävä on ahdas, eikä siitä rinkan kanssa oikein helposti mentykään. Varsinkaan, kun juna on täynnä sosiaalisia uzbekkeja, jotka palaveeraavat keskenään milloin missäkin.

Löysimme paikkamme: toinen oli jopa tyhjä, kuten pitikin. Minun paikallani nukkui venäläinen mies, jonka tökin hereille. Mies oli tietenkin äreä, eikä olisi tahtonut siirtyä omalle paikalleen. Enkä minä tahtonut hänen paikalleen. Paikalle saapuneella uzbekkikonduktöörilla ei ollut muuta tehtävissä, kuin patistaa venäläinen pois paikaltani. En suostunut joustamaan tippaakaan. Mies oli venäläis-kazakstanilaisperheen pää; vaimo oli kazakki ja lapsia oli kolme kappaletta. (Perhe jäi pois lopulta pois keskellä yötä kello 2.14 Zhosalyssa lähellä Baikonurin avaruuskeskusta ja heidän tilalleen tuli uusia matkalaisia. Onneksi pidin pääni.)

Shalkarin kaupungin rautatieaseman tienoota.

Shalkarin jälkeen maisemassa näkyy hetken verran hiekkadyynejä.

Muuten junassa tuntui olevan lähinnä uzbekkeja matkallaan kotiin. Uzbekit ovat tummempia kuin kazakit, samoin ehkä hieman sosiaalisempia. Konduktöörimme Kolja oli vähän väliä kyselemässä mistä tulemme, mitä täällä teemme ja miksemme menisi suoraa päätä Uzbekistaniin. Se kun on kaikkein paras paikka maan päällä! Kuten usein julkisessa kulkuneuvossa kehitysmaissa, myös täällä meistä tuli siis “julkkiksia”. Suomen sijainti tuntui olevan tiedossa ja tietoutta lisättiin kyselemällä maan presidentistä ja vaikkapa rahayksiköstä.

Slaavit pitävät teestä ja ehkä Neuvostoliiton peruina myös kazakit ja uzbekit kittaavat sitä näemmä minkä ehtivät. Teetä olisikin ollut tarjolla ilmeisesti ihan ilmaiseksi. Samoin ruokatarjoilu pelasi ellei tahtonut ravintolavaunuun asti mennä: uzbekkikokki kulki pilahvivadit käsissään parinkymmenen minuutin välein ja kauppa kävi. Meillä oli omat eväät, joten emme perehtyneet hintatasoon. Siitäkään en ole varma, olisivatko Kazakstanin tenget edes kelvanneet junassa. Uzbekistanin rahayksikkö on som.

Suolajärvi jossain keskellä aroja.

Hevosia kauniissa maisemassa.

Kazakstanin puolella junamme pysähtyi kaikkiaan 17 kertaa, meidän mukana ollessamme muutaman kerran vähemmän. Aina pidemmällä pysähdyksellä junan vaunut täyttyivät kaupustelijoista. Esimerkiksi 20 minuutin paussin aikana Shalkarissa paikalliset mummot tungeksivat myymään villakäsitöitään. Ainakin villasukkia olisi ollut tarjolla. Mitä pidemmälle junamatka eteni, sitä enemmän oli myös kaupustelua: mitä ihmeellisempää (lue: tarpeettomampaa) tavaraa kaupusteltiin. Tavara oli selvästi heikkolaatuista roskaa Kiinasta, mutta sitä myytiin tietenkin saksalaisena laatuna. Ja kauppa kävi!

Itse lähinnä keskityin lukemiseen ja maiseman ihailuun, paljon muutakaan tekemistä ei Trans-Aralilla juuri keksi. Wifiä ei siis todellakaan ole, eikä aina edes verkkoa puhelimelle. Maisema oli kaunista, joskin harvinaisen yksitoikkoista, mutta sitähän suomalainen metsäkin on. Kazakstanilaisessa maisemassa näkyy kuivakkaa aroa niin kauas kuin silmä kantaa. Vihreää, kuten puita on hyvin harvassa. Lähinnä vain asutuksen, kuten kylien ja kaupunkien ympäristössä. Tosin sitä asutusta on vähän. Enemmän on hevoslaumoja ja etelämmäs mentäessä enemmän ja enemmän kameleita!

Toinen suolajärvi jossain päin Trans-Aralia.

Ruskea aromaisema.

Kandyagashin jälkeen pysähdyimme ensimmäisen kerran noin kahden tunnin matkanteon jälkeen pikkupaikkakunnalla nimeltä Zhem. Sen jälkeen juna pysähtyi kello 17.32 Shalkarissa, kello 20.25 Saksaulskajassa ja viimein puoli kymmenen aikoihin illalla Aralskissa! Harmittavasti oli jo pimeää, enkä nähnyt juuri mitään, mutta olihan elämys edes ajaa junalla Aralskin halki! Kaupunkihan tunnetaan siitä, että Araljärven ranta oli aikoinaan täällä. Nyt se on kaukana. Alun perin aioimme pysähtyä Aralskissa, mutta huonojen junayhteyksien vuoksi jätimme paikan väliin. Lisäksi kiinalaiset ovat ilmeisesti romuttaneet “kuuluisan laivojen hautausmaan” laivat, joten mitään nähtävääkään ei ole enää.

Yöllä juna pysähtyi Kazalinskissä, Tjuratamissa, Zhosalyssa, Kyzylordassa ja aamulla seitsemän maissa Shielissä. Yö meni mukavasti, ilmastointi pelasi ja aamulla saattoi herätä virkeänä. Maisema oli edelleen sama. Kahdeksalta Zhanakorganissa oli viimeinen pysähdys ennen omaa asemaamme Türkestania, jonne saavuimme hieman aikataulua edellä kello 9.40. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämmintä oli jo noin +30 ja tuuli oli melkoinen. Olimme keskellä tasaista puutonta aroa (ehkä aavikko olisi oikeampi termi Türkistanissa).

Perille Taškentiin junan piti saapua saman päivän aikana kello 16.50. Kaiken kaikkiaan matka-aika Moskovasta Taškentiin on 2 vuorokautta ja 16 tuntia! Laskeskelimme matkan aikana, että “Uzbekistan”-junan keskinopeus oli huimat 60 kilometriä tunnissa!

Rautateiden risteys nimeltä Kandyagash

22.8.2017

Junamme Atyrausta todella saapui minuutilleen aikataulussa Kandyagashin asemalle, kuten kanssamatkustajamme olivat kertoneet edellisiltana. Kello oli 3.46, mutta asemalla oli silti auki pari pikkukauppaa. Kandyagashissa kyydistä jäi varsin paljon väkeä ja samaten uutta hyppäsi kyytiin. Kaupunki onkin olemassa lähinnä vain rautatieasemansa vuoksi: paikkakunta on perustettu 1900-luvun alussa rautateiden risteyskohtaan. Pohjoisesta, Venäjän suunnalta, tulee Trans-Aralin rautatie, joka menee aina Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin saakka. Lännestä, Venäjältä Volgan suiston Astrahanista, Atyraun kautta kulkee rata kohti itää ja Kazakstanin pääkaupunkia Astanaa.

Kandyagashin asemarakennus on suuri ja yöaikaan sieltä löytää helposti penkin, johon torkahtaa hetkiseksi. Jatkoyhteyttä odottelemaan. Vartiointi pelaa ja lipunmyyntikin on avoinna vuorokauden ympäri. Kahdeksan aikoihin aamulla rautatieasemalle alkoi tulla enemmän säpinää, minkä vuoksi henkilökunta potki kaikki penkeillä silmiään kiinni pitävät ylös.

Jokaisessa vierailemassamme kazakkikaupungissa on tällainen. Jopa pienessä maalaiskaupungissa nimeltä Kandyagash. Kuva otettu auringonnousun aikaan. Taustalla kaupungin rautatieasema.

Rautatieaseman edessä on kaunis puisto.

Jatkoyhteytemme lähtisi vasta kello 11.40 (eli 12.40 Astanan aikaa), joten ehdimme pistäytyä Kandyagashin kaduillakin. Itse Kandyagashista ei juuri löytynyt kuvia tai muutakaan tietoa internetistä, joten kaikki tuli yllätyksenä. Tiedossa oli ainoastaan, että kaupungissa on vajaa 30 000 asukasta, ja että siellä on ollut fosfaattiteollisuutta. Rautatieaseman ympäristössä kohoaa muutamia neuvostoaikaisia kerrostaloja. Rautatieaseman edessä on myös pikkuinen viihtyisä puisto “vapaudenpatsaineen” ja kukkaistutuksineen. Näiden jälkeen, länteen päin, alkaa omakotitaloalue. Tontit on monesti aidattu, mutta ei kaupunki kaiken kaikkiaan hassummalta vaikuttanut. Kyllä täällä paremmin asustellaan kuin vaikkapa Romanian tai Ukrainan maaseudulla. Kaduilla näkyi enemmän karjaa kuin ihmisiä. Autojakin näkyi vain muutamia. Kandyagash vaikutti hyvin uneliaalta paikkakunnalta aamupäivällä kymmenen aikoihin.

Aiemmin vierailemiimme kaupunkeihin, Atyrauhun ja Aktauhun verrattuna, Kandyagash vaikutti vehreältä. Joskin kaupungin laidalla alkoi aro, jossa ei sitten kasvanutkaan muuta kuin heinää. Sekin oli kesän kuumuudessa ruskistunut.

Uneliaan Kandyagashin katunäkymää.

Kaupungin keskustassa on myös hiekkateitä.

Löysimme aikamme harhailtuamme jonkinlaisen pääkadun, jossa näytti olevan jopa julkista liikennettä! Todettakoon nyt myös, että Kandyagashin rautatieasemalta saa helposti taksin. Löysimme myös koulun, moskeijan ja kauppoja. Täälläkin kaupat ovat pieniä, joissa ostokset tehdään osoittelemalla haluamiaan tuotteita ja toistelemalla harašoo. Venäjän taitaminen olisi ihan hyödyllistä täälläkin. Myöhemmin selvisi, että ostamassamme vesipullossa oli hienoista muoviroskaa seassa. Made in Kazakstan. Edelliset, Atyrausta ostamamme, vesipullot sisälsivät täysin juomakelvotonta vettä. Luultavasti kraanavettä. Made in Russia.

Kandyagashin moskeija.

Rautatieasemalla on pari ravintolaa. Marssimme toiseen, missä paikallinen mummo innostui toden teolla saatuaan ulkomaalaisia ravintolaansa. Annoksia olisi saanut vaikka minkälaisia, mutta lopulta edessä oli annos perunoita ja lihaa. Perunat olivat vähän kylmiä, mutta sehän ei mitään haittaa. Tee, puolen litran appelsiinimehu ja ruoka-annos maksoivat vaivaiset 900 tengeä (noin 2,25 euroa). Maksoin 2 000 tengen setelillä ja sain liikaa takaisin. Vaatimalla vaadin saada maksaa edes sen 900 tengeä, mihin lopulta suostuttiin.

Lopulta Uzbekistanin rautateiden juna 006Ф, nimeltään “Uzbekistan”, Moskovasta Taškentiin saapui Kandyagashiin. Junan piti saapua 11.40 paikallista aikaa, mutta se tuli hieman puolen päivän jälkeen. Kuten todettua, Kazakstanin junat eivät milloinkaan myöhästele, mutta nyt kyseessä olikin uzbekistanilainen juna uzbekkihenkilökunnalla varustettuna! Junamatkasta lisää tässä.

Öljykaupunki Atyraussa voi kävellä Euroopasta Aasiaan ja takaisin

21.8.2017

Aktaun lentoasema on uusi, ainakin se näyttää siltä. Se myös toimii erinomaisesti: lähtöselvityksessä ei ollut jonoja, eikä jonottaa tarvinnut myöskään turvatarkastuksessa. Aktaun lentoasemalta oli aamukuuden tienoissa lähdössä useita lentoja, kuten Venäjän Šotsiin ja Kazakstanin Aktobeen. Me olimme lähdössä Atyrauhun.

SCAT Airlinesin lentomme DV 749 Aktausta Atyrauhun lähti hieman ennen auringonnousua kello 6.10. Lennon aikana saattoi ihastella alla levittäytynyttä Kaspianmerta, kunhan valon määrä ensin lisääntyi tarpeeksi.

SCAT Airlinesin lentokoneemme Aktaun lentoasemalla lähdössä kohti Atyrauta.

Atyrau sijaitsee Kaspianmeren pohjoisrannikon tuntumassa, Uraljoen suistossa. Matkaa rannikolle on muutamia kilometrejä. Kaupungin erikoisuus on se, että se sijaitsee itse asiassa 20 metriä merenpinnan alapuolella. Ja Kaspianmerihän on siis järvi, ei meri. Atyraun lentoasema, jonne laskeuduimme aikataulussa noin 50 minuutin lennon jälkeen, on niin ikään eksoottinen elämys: maailman matalimmalla sijaitseva kaupallinen lentoasema! Se sijaitsee kokonaiset 22 metriä merenpinnan alapuolella. Toinen eksoottinen piirre tällä pikkuruisella lentoasemalla oli se, että terminaaliin oli bussikuljetus. Kävelymatkaa olisi ollut noin 50 metriä, mutta bussilla siihen sai kulutettua 57 sekuntia. Mittasin ajan puhelimen sekuntikellolla ja sain oudoksuvia katseita kanssamatkustajina olleilta kazakeilta.

Maailman matalimmalla sijaitsevan kaupallisen lentoaseman maisemia lentokoneen ikkunasta kuvattuna.

Atyraun lentoasema.

Atyrau on öljykaupunki. Öljyä ja kaasua pumpataan jossain lähistöllä ja Atyraussa sitä sitten ainakin jalostetaan. Sen vuoksi kaupungissa asustaa ulkomaalaisiakin ja keskellä kaupunkia on luksushotelli. Taksin hintakin oli paljon Aktauta ja Astanaa kalliimpi, mutta pääsimme tuossa tuokiossa toisella puolella kaupunkia sijaitsevalle rautatieasemalle. Jätimme matkatavarat säilöön ja lähdimme kaupungille odottelemaan illalla alkavaa junamatkaamme.

Maisemaa Atyraun rautatieaseman liepeiltä. Mitenkään erityisen kaunis Atyrau ei ole.

Atyraun Aasian-puoleisia asuinalueita.

Matkalla kävellen Aasiasta Eurooppaan. Vasemmalla puolella siis Eurooppa.

Jo lentokoneen ikkunasta olin havainnut Atyraun olevan tyystin toisenlainen kaupunki kuin Astana tai Aktau. Atyraussa ei nimittäin ole kasvillisuutta! Kaupunki on kehittynyt keskelle karua aroa. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että Atyrau on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jotka sijaitsevat kahdessa maanosassa. Olimme laskeutuneet Euroopan puolelle, ajaneet taksilla Aasiassa sijaitsevalle rautatieasemalle ja nyt olimme matkalla jalkaisin takaisin kohti Eurooppaa. Rajana toimii Uraljoki, jonka yli pääsee keskustassakin siltoja pitkin. Ja varmaan uimallakin. En tiedä voiko Istanbulissa vaihtaa maanosaa kävellen, siis jotain Bosporinsalmen siltaa pitkin. Tuskin, mutta Atyraussa se on hyvinkin mahdollista.

Atyraun keskustaa taustalla. Joen vasemmalla rannalla on Aasia ja oikealla Eurooppa.

Ollaan saavuttu Aasiaan. Euroopan puoleisella rannalla on vastaava pömpeli kertomassa Euroopan alkamisesta.

Kävelimme siis takaisin Eurooppaan, seurailimme Uraljoen rantoja kohti ydinkeskustaa, näimme kalastajia ja lopulta olimme ylittämässä jokea takaisin Aasiaan. Pääkatu Abayta pitkin. Kadun varrella on sitten kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kävimme Burger Kingissä, se oli sitä mitä ihminen tarvitsee liian varhaisen heräämisen jälkeen. Lennolla ei oltu tarjoiltu muuta kuin karkkia ja mehua. Toki löysimme parikin itseään aamupalalla (ihan englanniksikin) mainostavaa ravintolaa. Oikeasti aamupalaa ei ollut tarjolla. Burger Kingin jälkeen kävelimme kohti itää ja löysimme Makhambet Ötemisulyn draamateatterin suihkulähteineen. Kadulta voi löytää myös postitoimiston, mutta ei postikortteja.

Vasemmalla Makhambet Ötemisulyn draamateatteri.

Atyraun pääkatua Abayta Aasiasta kohti Eurooppaa. Kuva otettu Makhambet Ötemisulyn draamateatterin edustalta.

Lähellä Uraljokea, ihan ydinkeskustassa sijaitsee Atyraun alueen historiaa esittelevä museo. Museon ovella hinnaksi kerrottiin 200 tengeä (noin 0,50 euroa), mutta kun menimme lipunmyyntiluukulle ehkä liian huonolla venäjällä ostamaan lippuja, olikin hinta eri. Museolla oli eri hinta “kaukaa ulkomailta” tuleville vieraille: 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Naapurimaiden väelle oli niin ikään oma hintansa. Museossa ei saa valokuvata, mutta muuten se on oikein positiivinen yllätys. Historiassa liikkeelle lähdetään dinosaurusten ajasta ja kuljetaan halki neuvostoaikojen, jolloin kaupunki tunnettiin nimellä Gurjev. Lopulta päädytään esittelemään Atyraun nykyistä talouselämää, jossa öljynjalostuksella on suurin rooli. Mukavin lisä näissä Kazakstanin alueita esittelevissä museoissa on aina maan isää, ikuista presidenttiä, Nursultan Nazarbajevia esittelevä huone. Sitäkään ei siis valitettavasti saanut kuvata.

Museovisiitin jälkeen pistäydyimme Atyraun uimarannalle, joka ei sijaitse Kaspianmeren rannalla, vaan keskellä kaupunkia Uraljoen Aasian-puoleisella rannalla. Ranta on kovettunutta mutaa, mutta siitä huolimatta rannalla oli uimareita. Jopa pukukopit ja rantaravintola löytyvät. Emme käyneet uimassa, koska olimme odottelemassa junaa.

Atyrau on Атырау kyrillisillä kirjaimilla.

Isatayn ja Makhambetin aukion kukkaistutuksia.

Imangalin moskeija.

Junamatkaa varten tarvitaan eväitä, mutta supermarketin löytyminen ei ole kovin helppoa Atyraun keskustassa. Päätimme lähteä katsastamaan Euroopan puolella olevan ostoskeskuksen. Siispä jälleen Uraljoen yli. Isatayn ja Makhambetin aukiolla oli kauniita kukkaistutuksia ja vuonna 2000 avattu Imangalin moskeija. Kazakstan kun sattuu olemaan isoksi osaksi muslimimaa. Pian moskeijan jälkeen eteen tulee Atyraun ostoskeskus, joka oli kuin tuulahdus jostain kaukaa menneisyydestä, muttei kuitenkaan basaariajoilta, vaikka käytävät suhteellisen kapeat ovatkin. Myytävä tavara taisi olla kiinalaista. Kauppakeskuksessa piti olla Ideal-supermarket, mutta se oli suljettu hiljattain. Wifiä ei ollut, mutta sentään yhdet liukuportaat!

Atyraulaisessa kauppakeskuksessakin on liukuportaat, joista vasemmanpuoleiset ovat poissa käytöstä. Kauppakeskuksen arkkitehtuuri on hämmentävää, sillä tämäkin käytävä päättyy ei-mihinkään.

Jatkoimme eteenpäin, syvemmälle Eurooppaan! Sitten löytyi toinen kauppakeskus, joka jo hieman enemmän muistutti länsimaisia vastineitaan. Sieltä löytyi sitten jo supermarkettikin. Ostimme kassit täyteen ruokaa ja lähdimme metsästämään taksia takaisin juna-asemalle. Atyraussakin saa olla onnekas, mikäli haluaa löytää virallisen taksin. Lentoasemalla ja rautatieasemalla se ei ole ongelma. Ostoskeskuksen edessä päivysti nuorukainen farmariladan avaimet käsissään. Päätimme hypätä kyytiin. Mies oli kovin innostunut saadessaan turisteja Euroopasta kyytiinsä, vaikkei hän rautatieaseman sijaintia tiennytkään. Mitäpä sitä nyt sellaisen sijaintia paikallisten asukkaiden kannattaisikaan tietää. Varsinkaan jos omistaa Ladan. Annoimme kuskille ajo-ohjeita ja pääsimme perille.

Meillä oli junalippu Kandyagashiin ja sieltä edelleen eteläiseen Kazakstanin Türkistaniin. Kazakstanin junalippuja kehotetaan varailemaan hyvissä ajoin, mikä todellakin pitää ainakin kesällä paikkansa. Varasimme lippuja 6. elokuuta, jolloin suora juna Atyrausta Türkistaniin oli jo loppuunmyyty. Myös Kandyagashin junaan oli vain hyvin vähän paikkoja enää jäljellä. Liput saa varattua ja maksettua kätevästi suoraan Kazakstanin rautateiden, Kazakhstan Temir Zholyn sivuilta. Jopa paikat saa itse varattua. Hintaa kakkosluokan makuuvaunupaikkalipullamme oli 4 251 tengeä (noin 10,6 euroa). Toinen muistettava seikka on se, että joihinkin juniin pitää netistä ostettu ja tulostettu lippu vaihtaa rautatieaseman lipunmyynnissä toisenlaiseksi. Ihan veloituksetta. Kandyagashiin menevä junamme oli niin uudenaikainen, että sinne sai lipunmyyjän mukaan marssia ihan itseprintattu lippu kourassa. Kolmanneksi vielä on muistettava, että Kazakstanin junat kulkevat pääkaupungin Astanan ajassa. Länsi-Kazakstan, kuten juuri Atyrau ja Kandyagash ovat eri ajassa: kello on Astanaa jäljessä tunnin. Lipussamme siis luki junan lähtöajaksi kello 22.07, mutta lähdimme matkaan 21.07 paikallista aikaa.

Atyraun rautatieasema.

Junamme Atyrausta Kandyagashiin. Junan pääteasema oli pääkaupunki Astana.

Juna oli uusi ja upea, paljon parempi kuin Suomen junat. Konduktöörit olivat ystävällisiä ja tavattoman uteliaita, samoin kanssamatkustajamme. Samaan hyttiin sattui Atyrausta kotoisin oleva nuorukainen, joka osasi hyvin jopa englantia. Levitimme sängyt ja painuimme pian yöpuulle, sillä olisimme perillä Kandyagashissa kello 4.46 (eli 3.46 paikallista aikaa). Kazakstanin junat ovat kuulemma aina aikataulussa ja niin saavuimme Kandyagashiinkin minuutilleen aikataulussa.

Taksilla Koškar-Atan kuvaukselliselle hautausmaalle

20.8.2017

Kazakstanissa kulkiessa näkee siellä täällä kauniita hautausmaita, nekropoleja. Erityisesti maan lounaiskolkka Mangistaun alue on tunnettu niistä. Niihin tutustuminen vaatii valitettavan usein omaa kulkuneuvoa, sillä hautausmaat ovat monesti jumalan selän takana. Aktausta on helposti saavutettavissa kuitenkin yksi, Koškar-Atan hautausmaa. Se sijaitsee Akshukyrin pikkukaupungissa noin 15 kilometrin päässä Aktausta pohjoiseen. Teoriassa sinne pääsee Fort-Ševtšenkon suuntaan menevillä pikkubusseilla.

Koškar-Atan hautausmaa.

Helpompi tapa on matkustaa taksilla, joskin oikeita takseja ei Aktausta oikein helposti löydä. Taksit eivät esimerkiksi ole mitenkään merkittyjä. Toki jokainen auto on potentiaalinen taksi, mutta tällaiset autot eivät yleensä kovin mielellään lähde ajelemaan pitkiä matkoja johonkin naapurikaupungin hautausmaille. Kuitenkin Aktaussa ja Kazakstanissa ylipäänsäkin toimii Taxi Star -niminen taksiyritys, jolla on jopa oma englanniksikin toimiva älypuhelinsovelluksensa. Sitä varten on oltava puhelinnumero jostain itäblokin alueelta, kuten Virosta, Donetskin kansantasavallasta (kyllä vain!) tai sitten ihan Kazakstanista, kuten meillä. Sovellus näytti kyllä saatavilla olevien taksien lukumäärän ja jopa sijainnin, mutta eipä sillä mitään taksia varatuksi saanut. Oli vähän liian hyvä ollakseen totta. Majapaikkamme, B&B Aktaun, henkilökunnasta ei ollut koskaan mitään apua, joten marssimme kaupungin keskustassa kohoavan Hotel Aktaun aulaan ja pyysimme tilaamaan taksin. Taksi tuli noin 20 minuutin odottelun jälkeen ja hinnaksi menopaluulle Koškar-Ataan sovimme 4 000 tengeä (noin kymmenen euroa).

Kazakstanissa on hyvät tiet. Tässä matkalla Aktausta kohti Koškar-Atan hautausmaata.

Siellä kaukana häämöttää Koškar-Atan suolajärvi, paikallinen Tšernobyl.

Taksi lähti kiidättämään meitä kohti hautuumaata. Matkalla saimme ihailla ikkunasta Koškar-Ata-nimistä suolajärveä. Se sijaitsee Aktaun ja lähitienoon tavoin reilusti merenpinnan alapuolella. Järvellä on mielenkiintoinen tausta, sillä neuvostoaikana Aktaun ympäristöstä louhittiin uraania, mistä syntynyttä kaivuujätettä ja uraania siinä sivussa dumpattiin tähän järveen. Kaikkiaan järveen on dumpattu 356 tonnia jätettä, josta radioaktiivista uraania on 105 tonnia. Nykyisin Koškar-Atan järveen joudutaan pumppaamaan vettä kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevasta Kaspianmerestä, etteivät vaaralliset kemikaalit ynnä muu jäte vain karkaisi esimerkiksi tuulen mukana Kaspianmerelle tai vaikkapa Aktaun kaupunkiin. Järveä ei siis kovin läheltä parane tarkastella, eikä se taida ihan luvallistakaan olla. Aita kun näytti kiertävän ympärillä. Lähteet: [1]

Yksityiskohtia hautausmaalta.

Neuvostosymbolein koristeltu hauta.

Vähän erilainen hauta kuin edellinen.

Itse nekropoli sijaitsee ihan Akshukyrin pikkukaupungin kyljessä, päätien toisella puolella. Valtavalla alueella on toinen toistaan upeampia hautamuistomerkkejä, jopa ihan kunnon mausoleumeja. Toki sitten löytyy toinen toistaan hutiloidummin väsättyjä tiilikasoja, joihin joku muslimivainaja on sitten joutunut. Koškar-Ata on tosiaan muslimihautausmaa, minkä vuoksi naisten lienee suotavaa peittää päänsä. Ettei kukaan suutu. Onneksi Kazakstan on kuitenkin hyvin vapaamieliseltä vaikuttava maa, eikä missään näe esimerkiksi julkisia rukoiluhetkiä. Ehkä neuvostokausi on tehnyt tehtävänsä.

Hautausmaalla voisi harhailla tuntikausia kuvaten näitä hienoja hautamuistomerkkejä, mutta me sovimme taksikuskin kanssa viipyvämme vain puolisen tuntia. Ehkä se oli tässä kuumuudessa ihan tarpeeksi. Jos paikalle eksyy omalla autolla, pääsee hautausmaata näköjään tutkimaan myös auton ratista. Hautausmaalla mutkittelevalla “pääväylällä” oli enemmän liikennettä kuin Aktausta tulevalla valtatiellä.

Osa haudoista oli jo sortunut.

Hautojen välissä risteilee polkuja.

Etualan heinikossa muun muassa 1800-luvun hautoja.

Päästyämme takaisin Aktauhun, sovimme kuljettajan heittävän meidät seuraavana aamuna neljän aikoihin lentoasemalle. Lentäisimme Kaspianmeren pohjoisosiin Atyraun kaupunkiin.

Kaspianmeren rantalomakohde Aktau

18.-19.8.2017

Aktaun sijainti Kaspianmeren rannalla kaukana kaikesta muusta sivilisaatiosta on varsin erikoinen. Karun autiomaan ympäröimästä kaupungista on valtavan pitkä matka kaikkialle, mutta silti Aktauhun on asettunut Turun verran väkeä (noin 180 000). Erikoinen sijainti selittyy sillä, että ympäristöstä löydettiin 1960-luvun tienoilla öljyä ja uraania. Neuvostoliitto perusti paikalle kaupungin (ja ydinvoimalan), joka vuoteen 1991 saakka tunnettiin nimellä Ševtšenko, ukrainalaisen runoilijan mukaan. Nyttemmin uraanibisnes ja ydinvoimala on ajettu alas, mutta onneksi öljy ja kaasu vielä elättävät Aktauta.

Aktaun rantapromenadin varrella on kauniita rakennuksia.

Jokaisesta kazakstanilaisesta kaupungista löytyy vastaava.

Öljyraha näkyi hyvin jo Aktaun lentoasemalla, missä odotti uutuuttaan kiiltelevä terminaali. Lentoasemalta ei ilmeisesti ole bussiyhteyttä Aktauhun, joka sijaitsee reilut 20 kilometriä etelään lentoasemalta. Taksilla matkaan ei kulu kauaakaan, sillä kazakit ajavat vauhdikkaasti. Hinnaksi sovimme 3 000 tengeä (noin 7,5 euroa). Matkalla kaupunkiin voi hyvin havaita, että on saavuttu keskelle aavikkoa. Tosin hevosia täälläkin kuljeskelee vapaina, kuten kaikkialla Kazakstanissa. Ilmeisesti elikot sitten jotain syötävää löytävät. Aavikolle enemmän sopivat kuitenkin kamelit, joita myös näkyi matkalla keskustaan.

Olimme varanneet majoituksen kolmeksi yöksi B&B Aktau -nimisestä majatalosta. Se sijaitsee melko lähellä keskustaa, kolmannella “mikrovyöhykkeellä” (kaz. 3 шағынаудан). Aktau on jaettu mikrovyöhykkeisiin, eikä varsinaisia tien nimiä ole paria pääkatua lukuun ottamatta. Taksi löysi hyvin perille mikrovyöhykkeen numeron ja talon numeron perusteella. Itse majatalo sijaitsee joskus 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa, sen pohjakerroksessa. Vastaanottoa ei ole ja meidät vastaanottaneen rouvan englannin taito rajoittui kolmeen sanaan. Saimme 40 eurolla suuren huoneen, missä oli valtava sänky, televisio, jääkaappi, mikroaaltouuni ja vieläpä ilmastointikin. Jokainen kapine oli kaiken lisäksi toimiva! Kuitenkin vessa-kylpyhuoneen ovessa oli reikä ja kaakeleita puuttui reippaasti, mutta eihän niitä tarvitsekaan suihkussa käymiseen. Nimestään huolimatta B&B Aktau ei todellakaan tarjoa aamupalaa. Emmekä sitä odottaneetkaan seuraavana aamuna.

Kaspianmeren rivieraa Aktaun keskustan eteläpuolella. Keskusta näkyy taustalla.

Aktaun vanhimman osan, ensimmäisen mikrovyöhykkeen taloja.

Majapaikka sijaitsee 800 metrin päässä Kaspianmeren rannalta. Matkalla sinne kuljetaan Aktaun vanhimman osan, ensimmäisen mikrovyöhykkeen poikki. Mitään hienoa vanhaakaupunkia on turha odottaa, vaan talot ovat vahvan neuvostohenkisiä. Sellaisia mitä 1960-luvulla on rakennettu.

Aamu oli pilvinen, mitä en odottanut säätietoja etukäteen katsellessani. Aktauhun kun luvattiin pelkkää auringonpaistetta ja yli +35 asteen lämpötiloja. Ehkä pilvisyys oli vain hyvä asia, sillä pilviverhon vihdoin väistyessä iltapäivällä, meinasi varjossakin sulaa. Vettä kuluu litratolkulla.

Kuljimme merenrantaa (vaikka Kaspianmeri on järvi…) pitkin, mutta vaikka Aktau onkin suunniteltu neuvostoeliitin lomakohteeksi, ei täältä löydy mitään maailmanluokan rantoja. Pääosin rantaviiva on kalliota tai sitten pikkukiveä (ja lasinsiruja ja muuta roskaa), mutta vähän hiekkaakin kyllä löytyy sieltä täältä. Merenpohja on kaikkea edellä mainittua, mutta uimaan pääsee hyvin. Ja rannalla oli “vaikeista” olosuhteista huolimatta paljon väkeä, muttei todellakaan länsimaalaisia. Aktaun turistit ovat kazakkeja ja venäläisiä sekä varmasti esimerkiksi Kaukasukselta tulevia. Onhan Aktauhun suoria lentoja esimerkiksi Georgiasta ja Azerbaidžanista.

Ak Bota -niminen puisto Aktaun keskustassa. Taustalla kohoaa maailmanpyörä, johon emme onnistuneet ostamaan lippua yrityksestä huolimatta.

Päivän Asu.

Neljännen mikrovyöhykkeen rakennuskantaa.

Lähestyimme keskustaa rantaa pitkin idästä päin. Rantaa ei pysty seuraamaan ohi keskustan, sillä etelään työntyvä pikkuinen niemi eli neljäs mikrovyöhyke katkaisee reitin. Niemi on hieman korkeampi ja sitä reunustavat vähän paremman väen asumukset. Sisäosissa on rumia neuvostokerrostaloja. Lähdimme kiertämään niemeä ja päädyimme Ak Bota -nimiseen puistoon, jonka kasvillisuus ei ehkä sovellu näihin aavikko-olosuhteisiin kovin hyvin. Ainakin aurinko oli tehnyt selvää useasta koivusta. Palmuja tänne pitäisi istuttaa! Ak Botassa on huvipuisto, mikä löytyy jokaisen kazakstanilaiskaupungin jostain keskeisestä puistosta. Maailmanpyörät ja hattarakojut löytyvät.

Kuljimme neljännen mikrovyöhykkeen kautta takaisin rannalle. Löysimme muutaman tasokkaamman hotellin, minkä lisäksi täällä on muita turistihoukutuksia, kuten lisää huvipuistolaitteita ja ravintoloita. Vaikka Aktau houkutteleekin turisteja, niin ei täältä matkamuistomyymälöitä kuitenkaan voi löytää. Missään ei myydä pyyhkeitä, postikortteja, magneetteja ja uimapatjoja. Kazakstanilais-venäläinen rantalomailu on hieman erilaista kuin Fuengirolassa ja Rodoksella.

Kaspianmeren rantaan on noussut korkeita rakennuksia, jotka eivät enää muistuta Neuvostoliitosta.

Näkymä järvelle rantapromenadilta.

Ravintolaan astellessamme, emme odottaneet saavamme lukea englanninkielistä ruokalistaa, mutta sellainen kaivettiin jostain. Hintataso aktaulaisessa rantaravintolassa on suomalaisesta näkökulmasta toki halpa: kahden hengen lasku juomineen ja alkupaloineen oli noin 15 euroa. Muuten syöminen Kazakstanissa on kalliimpaa kuin esimerkiksi Ukrainassa. Toki Kazakstan on Ukrainaa kehittyneempi valtiokin.

Ruoan jälkeen jatkoimme matkaa kohti länttä. Rannalla on leveä kävelybulevardi, jolta voi illan tullen vuokrata polkuautoja ja ties mitä. Pääosin kuitenkin kai lapsille. Ranta alkoi olla nähty, kävimme Citymarketissa (ei sama kuin Suomessa) ja lähdimme tutkimaan keskustan katuja. Entisessä neuvostokaupungissa tulee tietenkin olla jalustalle nostettu hävittäjämuistomerkki. Aktaussa paalun nokkaan on nostettu neuvostoliittolainen MiG-21. Oikein hieno muistomerkki. Hävittäjältä alkaa puisto, joka päättyy toisen maailmansodan muistomerkkiin. Siellä palaa se perinteinen ikuinen tuli.

MiG-21.

Toisen maailmansodan muistomerkki.

Ikuiselta tulelta sekä pohjoiseen että etelään kulkee Aktaun pääkatu, Kazakhstan Respublikasy Prezidentininy dangyly eli entinen Lenina! Kadulta voi löytää Burger Kingin, pankkeja, rahanvaihtokojun, rantaravintoloita halvempia ruokapaikkoja ja vaikkapa Mangistaun alueen museon. Se oli valitettavasti suljettu, kun sinne asti ehdimme.

Joissain muissa kazakkikaupungeissa kaduilla on kaupustelijoita riittämiin, mutta Aktaussa heitä ei juuri näe. Ehkä on liian kuuma. Ostimme vanhalta mummolta kuitenkin viinirypäleitä, jotka olivat melkein Suomen hinnoissa. Muutenkin hedelmien hinnat tuntuivat olevan Aktaussa pilvissä: vesimeloni maksoi 70 tengeä (noin 0,18 euroa). Almatyssä meloni kustansi ainoastaan 40 tengeä (noin 0,1 euroa).

Aktaun pääkatu.

Kävimme vielä päivän päätteeksi kaupassa ensimmäisellä mikrovyöhykkeellä. Vaikka kazakit olivat jo tässä vaiheessa osoittautuneet ystävälliseksi kansaksi, meni ystävällisyys vielä uusiin sfääreihin, kun kaupassa asioimassa ollut paikallinen mies, Talmas, tahtoi maksaa ostoksemme ja vaati lisätä sinne vielä muutakin. Niinpä yhtäkkiä meillä oli uzbekistanilaisia maidosta valmistettuja “karkkeja”. Kuulemma hyviä zakuska-paloja esimerkiksi oluen kanssa.

SCAT Airlinesin siivin Astanasta Aktauhun

18.8.2017

Kazakstan ei ole pelkkä kulissimainen ja hengetön Astana, eikä sen näkemällä ole nähnyt mitään. On matkattava muuallekin. Emme olleet aiemmin nähneet Kaspianmerta ja se oli yksi syy lentää kaupunkiin nimeltä Aktau. Juurikin sen Kaspianmeren rannalle.

SCAT Airlinesillä Aktauhun!

Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kotimaanterminaali.

Maailman yhdeksänneksi suurimmassa maassa lentäminen on miltei pakollista, ellei sitten halua istua päivätolkulla junissa. Kazakstanissa on useita lentoyhtiöitä, jotka lentävät järkihintaan maan sisäisiä lentoja. Ja ne lennot ainakin osaksi näkyvät ihan meikäläisissä lentohakukoneissakin, kuten Momondossa. Välille Astana–Aktau kazakstanilainen SCAT Airlines vaikutti parhaalta (eli halvimmalta) vaihtoehdolta. Momondo ohjasi varaamaan liput venäläisen Ozon Travelin sivuilta, jotka ovat ainoastaan venäjäksi eli kyrillisillä kirjaimilla. Google-kääntäjää apuna käyttäen saimme liput varattua. Varasimme samalle lipulle vielä lennon kolmen päivän päähän Aktausta Kaspianmeren pohjoisrannalle Atyrauhun. Hinnaksi yhdelle hengelle näille kahdelle lennolle tuli maltilliset 4 824 Venäjän ruplaa (noin 81 euroa).

Kotimaanterminaali sisältäpäin.

Iltapäivän Astanassa haahuiltuamme, otimme bussin numero 10 lentoasemalle. Bussimatka keskustasta kestää noin 20 minuuttia ja maksaa sen 90 tengeä (noin 0,2 euroa). Astanan lentoasema on nimetty maan Ensimmäisen Presidentin ja Kansakunnan Johtajan, Nursultan Nazarbajevin mukaan. Länsimaisesta näkökulmasta tämä on tietenkin vähän erikoista, sillä herra Nazarbajev on edelleen vallassa. Lentoasemalla on kaksi terminaalia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa sisäkautta. Ykkönen on ulkomaanterminaali, kakkosesta eli vanhemmasta terminaalista lähtevät kotimaanlennot. Terminaaliin sisään mennessä on turvatarkastus, eivätkä nämä tarkastajat juurikaan osaa englantia. Rinkassani olleeseen puukkoon tarkastajat puuttuivat ja yrittivät ilmeisesti kertoa sen olevan kielletty, mutta enhän minä rinkkaa käsimatkatavaraksi ajatellut ottaakaan! Sain onneksi pitää puukkoni. Lähtöselvityksessä osattiin jo vähän enemmän kieliä, kunhan tiskille ensin päästiin. Etuilu on tapana tässäkin maassa ja ainakin lapset ja korkea ikä ovat hyväksyttyjä syitä kiilata jostain takaa koko jonon keulille.

Vesikannu lentoaseman vessassa kertoo, että on saavuttu länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.

Astanan lentoaseman kauppa toivottaa tervetulleeksi verovapaille ostoksille.

Porttimme!

Kazakstanin lentoasemat ovat joka tapauksessa erittäin hyvin toimivia. Ne ovat selkeitä ja turvatarkastus on maailman nopein, sillä tarkastajia on paljon, eikä jonoja synny. Vesipullonkin saa viedä läpi, jopa sen 1,5-litraisen.

Itse lento DV 741 lähti suunnilleen ajallaan kello 18.50 ja oli siis SCAT Airlinesin operoima. Lentoyhtiö oli joulukuuhun 2016 Euroopan unionin mustalla listalla, kuten lähes kaikki kazakkiyhtiöt. Ja olihan koneella toki silmämääräisesti ikääkin. Muuten SCAT Airlines on kuin mikä tahansa täyden palvelun lentoyhtiö: ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Lisäksi heti nousun jälkeen ja vähän ennen laskua tarjoillaan karkkia. Turvademo ennen nousua kesti todella kauan, sillä se tehtiin erikseen kolmella kielellä: kazakiksi, venäjäksi ja englanniksi. Myös osa kuulutuksista tuli englanniksi. Tosin sellaisella englannilla, jota ei voi ymmärtää. Mutta eihän sitä lennoilla nyt mitään yleensäkään tarvitse ymmärtää.

Lentokoneen matkustamo.

Lennolla Aktauhun tarjoiltu ateria.

Astanan liepeillä on kaunis kosteikko.

Lentoaika Aktauhun oli 2 tuntia ja 20 minuuttia, mikä kertoo jotain maan koosta. Pääosin taivas oli pilvetön eli näkyvyyttä oli maahan asti. Lentokoneen ikkunasta selvisi hyvin, että Kazakstan on isoksi osaksi pelkkää karua ja tasaista aroa. Siellä täällä aron katkaisi satunnainen joki tai kanjoni. Kaspianmeren lähestyessä aro muuttui silkaksi aavikoksi. Nyt näkyi sitten suolajärviäkin. Muutenhan Aktaun sijainti meren ja aavikon välissä ei ole mikään luonnollisin sijainti suurkaupungille, mutta kaupunki täällä nyt kuitenkin on neuvostoaikojen peruina.

Vähän ennen laskeutumista Aktaun lentoasemalle. Taustalla suolajärvi.

Lentokoneemme perillä Aktaussa.

Aktau on tunnin jäljessä pääkaupunkia Astanaa, eli perillä oltiin kello kahdeksan jälkeen illalla, jolloin aurinkokin oli juuri laskenut. Aktaun lentoaseman terminaali on uusi ja toimiva: laukut sai nopeasti. Myös taksin saa nopeasti. Toisin kuin Astanan lentoasemalla, täällä ei ollut ainuttakaan virallisen taksin näköistä autoa. Perille Aktaun majapaikkaan kuitenkin pääsimme ja matkalla ensimmäiset kamelit havaitsimme.

Ensikosketus futuristiseen Astanaan

17.-18.8.2017

Kazakstan on viime vuosina pyrkinyt helpottamaan matkailijoiden maahanpääsyä. Tämän vuoden alusta Suomen kansalainen saa olla maassa ilman viisumia 30 päivän ajan, mikä tietysti oli yksi syy siihen, että päädyimme matkustamaan juuri Kazakstaniin. Myös Kazakstanin tämän vuoden aikana järjestämät suuret tapahtumat, kuten maailmannäyttely, Expo 2017, ovat hyvä syy ajoittaa matka juuri tähän vuoteen; ainakin saanee olla rauhassa korruptoituneilta viranomaisilta!

Wizzairin siivin Budapestistä Astanaan.

Finnair lentää Astanaan kahdesti viikossa maailmannäyttelyn vuoksi, minkä lisäksi esimerkiksi unkarilainen Wizzair halpalentää Budapestistä useamman kerran viikossa kaupunkiin. Menopaluun hinta oli noin 150 euroa. Me siis lähdimme matkaan Budapestistä, josta lentoaika Astanaan on vähän alle viisi tuntia. Pääosin kanssamatkustajamme olivat unkarilaisia, joita en hetkeäkään voi suositella matkaseuraksi; älkää ikimaailmassa lentäkö Budapestin kautta minnekään! Unkarilaiset olivat koko lennon ajan pääosin käytävällä kokoontumisiaan pitämässä ja eteläisenä kansana puhetta riitti kuin vanhasta radiosta. Onneksi kyseessä ei ollut yölento! Paitsi, että Astana on neljä tuntia Budapestiä (ja kolme tuntia Suomea) edellä, joten kello oli 1.30 (Astanan aikaa) yöllä, kun koneen pyörät ottivat Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen. Toki jo hieman ennen sitä unkarilaisystäväisemme antoivat raivokkaat aplodit onnistuneesta laskeutumisesta.

Vaikka viisumia ei EU-kansalainen enää Kazakstaniin tarvitsekaan, pitää maahan saavuttua kuitenkin täyttää maahantulokortti, jossa kysytään ihan vain perusasioita, kuten matkan syytä. Maahantulokortin ja passin kanssa marssitaan seuraavaksi passintarkastukseen, jossa selkeää englantia puhuva setä kysyy vielä osoitetta Kazakstanissa ja matkankestoa. Lopuksi hän lyö leiman passiin, kaksi leimaa maahantulokorttiin ja toivottaa tervetulleeksi maahan. Maahantulo on siis ainakin Astanassa nykyisin hyvin kivutonta. Maahantulokortissa kehotetaan rekisteröitymään maahan viiden päivän kuluessa, mutta lentoasemalta saadut kaksi leimaa kortissa tarkoittavat rekisteröitymisen olevan hoidossa, eikä siitä tarvitse enää stressata.

Хоккей! Kaupungin oma KHL-ylpeys Barys Astana pelasi 24.8. moskovalaista Spartak Moskovaa vastaan.

Kazakstanin kaupungit ovat täynnä patsaita: tässä runoilija Žambyl Žabajevin patsas Astanan Tashenov-kadun varrella.

Kun on maahan päästy, pitää mielellään päästä myös majapaikkaan ja siihen tarvitaan käteistä. Kazakstanin rahayksikkö on tenge. Elokuussa 2017 yksi euro oli noin 400 tengeä. Vaihdoin 50 euroa lentoasemalla suhteellisen hyvällä kurssilla. Lentoasemalla on toki myös pankkiautomaatti.

Sitten taksiin! Yöaikaan eli kello 23 jälkeen kentältä pääsee kylille vain taksilla, jonka hinnaksi lentokentän seinillä olevat kookkaat plakaatit kertovat 2 000–3 000 tengeä (noin 5–7,5 euroa). Onhan matkaa kuitenkin reippaat 15 kilometriä. Viralliset taksit kuskeineen odottavat ulkona siistissä rivissä. Pimeiden taksien kuljettajat metsästävät näköjään terminaalin sisällä ja hintapyynti on huomattavasti korkeampi. Aluksi neuvottelimmekin kyydin jo sisällä terminaalissa, mutta ulkona kuski johdatti meidät parkkipaikan laidalle autoon, missä ei ollut mitään taksiin viittaavaa. Ensimmäistä päivää uudessa kaupungissa ja maassa ei ehkä ole järkevää aloittaa jännittämällä, joten peruimme kyydin ja lähdimme virallisten taksien luo. Hinta tippui 3 000 tengeen (noin viisi euroa) ja englantiakin osattiin. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin Kazakstanissa matkaava huomaa, että jokainen auto on potentiaalinen taksi. Eli pimeiltä takseilta ei voi välttyä, jos kyytejä haluaa. Oikeita takseja ei ole liiaksi asti.

Jesiljoki halkoo Astanaa. Taustalla muun muassa presidentinlinna, Ak Orda, sinisine kupoleineen. Huomaa jalankulkija oikeassa alalaidassa.

Jesiljoen ylittävä silta.

Majoituimme keskustan pohjoispuolella Tashenov-kadulla sijaitsevassa Hostelland Astanassa. Huoneet on sisustettu Ikea-kamalla, ikkunaa ei aina ole, eikä edes minkäänlaista ilmanvaihtoa. Kylppäri ja vessa on jaettu, eikä wifikään kehuttavasti toimi. Booking.comin hinta kahden hengen huoneelle oli kuitenkin edullinen Astanaan: 6 750 tengeä (noin 16,9 euroa). Ja nukkumaanhan sitä tänne vain tultiin, ei aikaa viettämään.

Aamulla (klo 12.00) jätimme rinkan hostellille säilöön ja lähdimme pistäytymään Astanan uuteen futuristiseen keskustaan. Keskustaan (ja edelleen lentoasemalle) pääsee bussilla numero 10. Hinta on 90 tengeä (noin 0,2 euroa) ja busseissa kulkee lipunmyyjä. Päätimme näin aluksi kuitenkin kävellä keskustaan muutaman kilometrin matkan. Kiiltäviä pilvenpiirtäjiä ja futuristisia muotoja näkyy ympärillä, mutta missään ei ainuttakaan jalankulkijaa. Ainoastaan autoja leveillä bulevardeilla. Varta vasten pääkaupungiksi rakennettu Astana (jopa nimi Astana tarkoittaa “pääkaupunkia”) alkoi vaikuttaa kulissilta, kuin Pohjois-Korean Pjongjang, vaikken Pohjois-Koreassa olekaan vielä ehtinyt käydä. Matkalla ylitetään Jesiljoki (venäjäksi Išim), minkä jälkeen keskusta alkaa. Astanassa voi myös huomata, ettei kaupunkia ole suunniteltu jalankulkijoille, sillä erään vilkkaasti liikennöidyn monitasoliittymänkin joutuu alittamaan mutkaista (ja mutaista) polkua pitkin.

Taustalla presidentinlinna Ak Orda.

Astanan uutta ydinkeskustaa Bayterek-tornin juurella.

Keskustassa näimme sitten jo ihmisiä kaduillakin. Ongelmaksi muodostui järkevän ruokapaikan löytyminen. Hienostoravintoloita kaupungista kyllä tuntui löytyvän. Lopulta löysimme itsemme Keruen-ostoskeskuksen ravintolakerroksesta, jossa osassa ravintoloista saatavilla oli englanninkielisiä ruokalistojakin. Tässä vaiheessa kyrilliset kirjaimet olivat vielä opettelussa, mutta ne kyllä oppii pakon edessä muutamassa päivässä. Englannin kielellä ei tee Kazakstanissa yhtään mitään, eikä sitä kukaan osaa.

Keskustan parhaalla paikalla seisoo satametrinen Bayterek-torni, Astanan oma Eiffel-torni. Aikamme pyörimme ruokailun jälkeen tornin juurella, kunnes lähdimme takaisin hostellille noutamaan rinkkaamme. Vettäkin sateli. Tutkisimme lisää Astanaa parin viikon kuluttua ennen kotimatkaa.

Astanan maamerkki, Bayterek-torni.

Illalla lensimme Kaspianmeren rannalle Aktauhun. Siitä lisää omassa kertomuksessaan myöhemmin.