São Tomé ja Príncipen kaunein ranta Praia Banana

19.2.2018

Príncipe on São Toméa reippaasti pienempi saari, eikä julkista liikennettä ole. Pitää vuokrata mopo tai sitten ottaa mototaksi mercado municipalin edestä. Halusin päästä São Tomé ja Príncipen kuuluisimmalle ja kauneimmalle rannalle, Praia Bananalle. Siellä on ilmeisesti joskus kuvattu myös Bacardin mainos. Mototaksikuski Victor kertoi menopaluun hinnaksi 200 dobraa (kahdeksan euroa) sisältäen tunnin odottelun rannalla. En lähtenyt tinkimään, hinta vaikutti sopivalta. Muutenkaan en muistaakseni kertaakaan joutunut tinkimään São Tomé ja Príncipen taksikuskien kanssa. Hinta oli aina kohdillaan.

Banaaninmuotoinen Praia Banana näköalapaikalta nähtynä.

Praia Banana eli “Banana Beach” eli “Banaaniranta” sijaitsee Príncipen pohjoisosassa, noin kymmenen kilometrin päässä Santo Antóniosta (joka muuten sijaitsee keskellä saarta). Aluksi ajoimme kohti Príncipen lentoasemaa ja hieman ennen sitä käännyimme oikealle, tielle, joka johtaa perille saakka. Opasteet ovat selkeitä, pitää vain seurata Belo Monteen johtavaa tietä. Tie Santo Antóniosta on ensimmäiset viitisen kilometriä hyvää asfalttia, mutta muuttuu sitten päällystämättömäksi. Kuoppia joutuu väistelemään, eikä vauhtiakaan voi olla kovin paljon.

Päällysteen päättymisen jälkeen tie kulkee fantastisen upeassa sademetsässä. Liaaneja roikkuu tien päällä ja jälleen kaikki mahdollinen tropiikin kasvillisuus on edustettuna. Victor pysähtyi pyynnöstäni pari kertaa, että pääsin ottamaan kuvia, mutta eihän kuvista saa oikeaa käsitystä. Eläimistö käsitti ainakin värikkäitä lintuja, joita lenteli puiden seassa sekä rapuja! Kyllä, São Tomé ja Príncipellä tapaa kaukana merestä, sademetsän keskellä rapuja. Lienevätkö niitä maakrapuja. Ennen itse rannalle pääsyä ajoimme näköalapaikalle, miradourolle, josta avautuu fantastinen näkymä tuolle kuuluisalle rannalle. Ja kauas merelle. Edes se, että päivä oli taas pilvinen ei haitannut tippaakaan. Säo Tomé ja Príncipen taivas on aina pilvessä.

Matkalla Praia Bananalle.

Victor odottelee, kun otan kuvia matkalla rannalle.

Miradourolta on vielä jyrkähkö laskeutuminen mutaista kärrypolkua pitkin itse rannalle. Praia Banana on nykyisin luksushotellina toimivan Roça Belo Monten eli Belo Monten entisen kaakaoplantaasin yksityisranta. Ilmeisesti. Lonely Planetin Thorn Tree -foorumilta olin etukäteen lukenut, että rannalla kävijöiltä on veloitettu ainakin vuonna 2017 järjetöntä 15 euron pääsymaksua. Ranta kieltämättä näytti upealta valaistuksineen, opasteineen ja muutamine aurinkotuoleineen. Ehkä kaikkea tätä ja palmujen keskellä ollutta pientä baari-kahvilaa pyörittämään tarvittaisiin turistien kaikki rahat. Toisaalta Roça Belo Monte on järjettömän kallis hotelli: sattumanvarainen yö toukokuussa 2018 näyttäisi kustantavan edullisimmillaan tasan 500 euroa.

Olin varautunut jo kaivamaan kuvettani, kun kahvilasta oltiin tulossa puolijuoksua luokseni. Tulossa ollut mies kuitenkin perääntyi, enkä tiennyt syytä. Ehkä se, että olin paikallisen mototaksikuskini seurassa. Ehkä hän kävi oppaastani. Rannalla oli viitisen muuta turistia, kaikki valkoihoisia. Paikalla ollut kolmen hengen portugalilainen perhe oli tullut samalla aamukoneella kanssani São Tomélta.

Praia Banana.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Vielä yksi kuva.

Taksikuskini Victor ei halunnut tulla uimaan, mutta minä tietenkin tahdoin uida tällä kauneimmalla näkemälläni rannalla. Ranta on vaaleaa, hyvin upottavaa hiekkaa. Banaaninmuotoista rantaa reunustaa palmurivistö ja kummassakin päässä on suuria mustia basalttilohkareita. Ja edessä rauhallinen Atlantin valtameri, jonka takana Kamerun ja Päiväntasaajan Guinealle kuuluva Biokon saari. Ranta syveni hyvin nopeasti, mikä ei liene yllätys; onhan Príncipen saarikin vain tulivuorenhuippu. Pulikoin puolisen tuntia, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kohti Santo Antóniota.

Perillä Santo Antóniossa Victor ehdotti seuraavallekin päivälle jotain retkeä. Lupasin harkita asiaa.

Kiertelyä uneliaassa Santo Antóniossa

19.2.2018

Pääsin lentoasemalta Santo Antónion majapaikkaani Príncipe Residencialiin kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistajan kyydissä. Omistaja kovasti houkutteli tulemaan omaan majapaikkaansa ja kehotti vähintään ilmestymään paikalle, ellen olisi tyytyväinen Príncipe Residencialiin. Yksi huone oli kuulemma vielä jäljellä. Sain miehen käyntikortin, jossa oli puhelinnumero. Sai soittaa milloin tahansa, jos jotain ongelmia tai kysymyksiä ilmenisi.

Príncipen pääkaupungin Santo Antónion halki virtaa Palhotajoki, joka aamupäivällä oli laskuveden vuoksi lähes tyhjentynyt.

Vasemmalla hotellini Príncipe Residencial. Hotellin naapurissa sijaitsee koulu ja urheilustadion.

Ensivaikutelma Príncipe Residencialista oli kuitenkin loistava: hotelli on uusi, avattu syyskuussa 2017, ja kaikki on uutta, toimivaa ja siistiä. Huoneen ilmastointi toimi, jääkaappi toimi ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Päätin jäädä, sillä kaikki edellämainitut seikat ovat vain luksusta. Hotellin wifiä en tosin saanut toimimaan, mutta minulla oli mobiilidataa.

Príncipe Residencialin omistaja Hipolito, keski-ikäinen englantia taitava mies tuli pian paikalle toivottamaan tervetulleeksi ja kertomaan, että hoidetaan maksu sitten joskus. Hipoliton päätyö on Santo Antónion keskustassa pienessä kaupassa. Luultavasti hän omisti senkin. Príncipe Residencial oli Booking.comin mukaan Príncipen halvin majoitus, kun tein varausta. Maksoin kahdelta yöltä yhteensä 90 euroa. Jos jo São Tomé on Afrikan mantereeseen verrattuna kallis, on Príncipe São Toméa kalliimpi. Paikoin ihan huomattavastikin. Varauksessani ei ollut mitään mainintaa aamupalasta, mutta sellaisen kerrottiin kuuluvan hintaan. Itse asiassa olisin saanut aamupalan myös heti hotelliin saavuttuani!

Santo Antónion katedraalia pestiin ulkoa päin Portugalin presidentin lähestyvän vierailun vuoksi.

Príncipen parlamentti sijaitsee keskellä Santo Antóniota.

Parlamentin edessä on viihtyisä puisto tykkeineen ja penkkeineen. Tykkien luona olevaan valkoiseen tauluun maalattiin seuraavana päivänä Portugalin presidentin lähestyvän vierailun vuoksi uusi hieno maalaus: presidentti Marcelo Rebelo de Sousan kuva!

Lähdin tutustumaan Príncipen pääkaupunkiin Santo Antónioon kävellen. Jossain yhteyksissä kaupunkia kutsutaan maailman pienimmäksi pääkaupungiksi ja onhan täällä toki vain reilut tuhat asukasta. Ehkä pääkaupunki-nimitys tulee siitä, että saarella on ollut itsehallinto vuodesta 1995. Se tarkoittaa myös omaa parlamenttia ja esimerkiksi omaa paikallishallinnon presidenttiä. Kaiken kaikkiaan Príncipe tuntuu lintukodolta vilkkaan São Tomén jälkeen: täällä on vain noin 7 000 asukasta, eikä väkeä siten riitä kaikkialle. Olisin voinut helposti nukkua parlamentin edessä keskellä katua. Autoja ei ole nimeksikään.

Santo Antónion keskustan katuja.

Tämän siirtomaa-aikaisen rakennuksen merkitys ei selvinnyt.

Santo Antónion näkee puolessa tunnissa, eikä paljon tarvitse edes kiirehtiä. Keskustassa on mainitsemani parlamenttitalo, sen edessä kaunis puisto tykkeineen ja penkkeineen, kulttuurikeskus, siirtomaa-aikaa henkivä postitalo, kahviloita, ravintoloita, pieniä kauppoja ja kirkko. Kaupungin katolilaista katedraalia pestiin ulkoapäin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Muutenkin kaupungin katuja pestiin, taloja maalattiin ja jopa parlamentin edustan lipputankoja maalattiin pitkin päivää. Syy, miksi pääsin näkemään Santo Antónion ehkä tavallista puhtaampana, oli tietysti lähestyvä Portugalin presidentin Marcelo Rebelo de Sousan vierailu saarella. Kukaan ei oikein vain tiennyt minä päivänä presidentti tulisi saarelle, mutta nyt jälkeenpäin on helppo ollut netistä tarkistaa, että vierailu tapahtui torstaina 22. helmikuuta.

Príncipen pääpostiin jätin São Tomén pääpostista hankkimani postikortit. Kortit tulivat hieman vajaassa kuukaudessa perille Suomeen. Postileiman päivämäärä oli käsintehty.

Santo Antónion rakennuskantaa “rantabulevardin” varrella.

Santo Antónion kaupunki sijaitsee merenlahden pohjukassa.

Kiertelin ja kuvasin paikkoja ehkä tunnin verran. Kaupunki sijaitsee merenlahden pohjukassa, jonne laskee keskustaa sivuava varsin leveä Palhotajoki. Nyt puolenpäivän aikoihin oli laskuveden aika, jolloin myös joki oli tyhjentynyt suurimmaksi osaksi. Kävelin joenrantaa pitkin ja paikalliset tytöt lirkuttelivat kadun toiselta puolelta selvällä englannilla. Jo São Tomélla ihmiset olivat olleet hyvin ystävällisiä ja avoimia (paljon avoimempia kuin Länsi-Afrikan muslimimaissa). Nyt Príncipellä ihmiset olivat entistäkin ystävällisempiä. Sãotomélaisten mielestä príncipeläiset ovat heidän pikkuveljiään ja käyvät vähän hitaalla. Ja kyllä he minustakin ovat erilaisia, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla.

Santo Antónion hautausmaa.

Illansuussa Palhotajoki on taas täyttynyt.

Näkymä Santo Antónioon kaupungin pienen sataman liepeiltä.

Jo Suomessa olin päättänyt, että São Tomé ja Príncipen kuuluisin ja kaunein ranta, Bacardi-mainoksesta tunnettu Praia Banana eli “Banaaniranta” oli nähtävä. Iltapäivällä otin mototaksin rannalle ja takaisin. Retkestä lisää täällä.

Rannalta palattuani kiertelin loppupäivän Santo Antónion varsin tyhjiä katuja ristiinrastiin. Ei kaupunki kuitenkaan enää niin kuollut ollut kuin päivällä! Paitsi ehkä kaupungin pieni hautausmaa, jonka portit olivat lukossa. Nyt Palhotajoessa oli vettä ja satamassakin kävi jonkinlainen vilske pienen rahtilaivan saapumisen vuoksi. Joku näytti hakevan kaljakorin melkein suoraan laivasta. Kaikki tavara (ehkä sitä olutta lukuun ottamatta) tuodaan São Tomé ja Príncipelle Portugalista ja luultavasti Príncipe saa oman osansa, kunhan se kiertää ensin São Tomén kautta. Kaupungin satama ei mitenkään kykenisi vastaanottamaan isoja konttilaivoja. Ennen pimeää palasin hotellilleni Santo Antónion laitamille.

STP Airwaysin lento Príncipen saarelle

19.2.2018

On järjetöntä matkustaa maailman ääriin maahan nimeltä São Tomé ja Príncipe ja jättää vierailematta Príncipen saarella. Sinne pääsee São Tomélta helposti lentämällä. Saarelle lentää Euroopan unionin mustalla listalla oleva valtiollinen lentoyhtiö STP Airways sekä Euroopan unionin mustalla listalla oleva Africa’s Connection. Paikallinen lentoyhtiö niin ikään. Kumpikin yhtiö myy lippuja netissä kotisivuillaan, eikä ainoastaan teoriassa, vaan todistettavasti kummaltakin sivustolta oikean lipun todella saa sähköpostiinsa (myöhemmin tapaamani saksalaispariskunta oli onnistuneesti hankkinut liput Africa’s Connectionin sivuilta).

Minä menin ja näppäilin tietoni kokonaan portugalinkieliselle STP Airwaysin sivustolle Google-kääntäjän pienellä avustuksella ja kohta sähköpostissani oli  menopaluu Príncipelle. Lippu pitää muistaa tulostaa, sillä sitä tarvitaan lähtöselvityksessä. Tein varaukseni noin kuukautta aikaisemmin, enkä tiedä vaikuttaako ajankohta jotain hintaan. Maksoin menopaluusta 107,07 euroa. Sen halvemmalla ei ainakaan STP Airwaysin sivuilta lippuja irronnut millekään päiville, ja yleisimmin menopaluu näytti kustantavan noin 200 euroa.

Niinpä sitten maanantaiaamuna 19.2. kello seitsemän aikoihin olin hankkimassa itselleni mototaksikyytiä lentoasemalle. Kyyti maksoi 15 dobraa (0,60 euro). Lentoasema oli jo avoinna, mutta pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vielä Africa’s Connectionin lennon selvitys käynnissä. Tällöin itse asiassa sain ensimmäistä kertaa tietää, että STP Airwaysin ohella joku toinenkin yhtiö liikennöi Príncipelle.

Lentoasemalla sain tietää, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa oli tulossa muutaman päivän valtiovierailulle São Tomé ja Príncipelle samana päivänä ja vierailisi myöhemmin myös Príncipen saarella. Viimeksi Portugalin presidentti vieraili São Tomé ja Príncipellä 18 vuotta sitten.

STP Airwaysin lähtöselvitys alkoi puolitoista tuntia ennen lähtöä. Olin ensimmäinen lennolle menevä matkustaja ja sain koneesta paikan numero yksi. Boarding passit kirjoitetaan täällä päin maailmaa käsin ja laukkupuntarikaan ei ole digitaalisuutta nähnytkään. Tekstien perusteella se oli siirtomaa-ajoilta. Lennolle saa viedä 15 kilon edestä matkatavaraa, mutta puntariin ei nyt kyllä edes vilkaistu. São Tomén kansainvälisen lentoaseman turvatarkastus on suunnilleen samanlainen kuin kaikkialla. Tosin nesteiden kanssa on vähän epäselvyyttä: edellä menevältä pariskunnalta takavarikoitiin puolentoista litran vesipullo. Minä sain omani pitää, koska minulla oli eri tarkastaja. Hämmentävää.

Lähtevien lentojen odotustila on pieni, mutta riittävä kotimaanlentoja varten. Kauppa ja kahvila-baari olivat kiinni, eikä luvattu wifikään toiminut. Tänä aamuna puhelimessani oleva ja paljon kehumani CST:n nettiliittymäkin nukkui sikeästi. Africa’s Connectionin lennolle taisi mennä viitisen tai kuutisen matkustajaa. Lento lähti vähän ennen omaani.

São Tomén lentoaseman odotustila.

Ukrainalaisen lentokoneen sisustaa ennen nousua. Kyllä kapteeni oven sentään sulki.

STP Airwaysin lento 8F 211 lähti aikataulussa kello 9.00. Lennon operoi kokonaan ukrainalainen miehistö vanhalla Ukrainaan rekisteröidyllä Saab 340 -potkurikoneella. Kone oli täynnä eli matkustajia oli reilut 30. Suorittamani etnisen profiloinnin perusteella yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat valkoihoisia, pääosin keski-iän ylittäneitä eurooppalaisia. Lähinnä tietenkin portugalilaisia lomalaisia. Mukana oli iso saksalainen turistiryhmäkin oppaansa kanssa. Nuoren ukrainalaisen lentoemännän kuulutuksista en saanut mitään selvää, vaikka istuin ensimmäisellä penkkirivillä. Myöhemmin vieressäni istunut saksalaisnainen kyseli uteliaisuuttaan lentoemännältä, että mikä tässä oikein on homman nimi, kun kaikkialla on kyrillisiä kirjaimia. Kuulemma STP Airways on vuokrannut koneen miehistöineen Ukrainasta ja sama miehistö kulkee edestakaisin saarten väliä kolmen kuukauden ajan. Sen jälkeen pääsee kolmeksi kuukaudeksi kotiin Kiovaan. Jos jo Suomesta on hankalaa päästä São Tomélle, ovat yhdeydet Kiovaankin kuulemma aika onnettomia: São Tomé–Lissabon–Rooma–Kiova.

Laskeuduimme aikataulussa kello 9.35. Príncipen lentoasema on hyvin piskuinen ja tulee jäämään Mauritanian Zouérat’n lentoaseman kanssa ikuisesti mieleeni. Ensimmäisenä täällä mitataan kaikkien matkustajien kuume laittamalla asetta muistuttava laite otsalle. Tällä taidetaan etsiä mahdollisia malariapotilaita. Taiwanilaiset ovat lähes kokonaan saaneet nitistettyä malarian saarelta. São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta  kiitti avusta katkaisemalla diplomaattisuhteet vuonna 2016, saisihan isommalta Kiinalta varmasti vähän enemmän rahaa! Kuumeen mittauksen jälkeen voi odotella matkalaukkuja joko ulkona tai sisällä terminaalissa. Príncipen lentoasemalla ei ole matkalaukkuhihnaa, vaan laukut tuodaan kärryssä terminaalin ulkoseinän viereen. Siitä ne saa sitten noukkia mukaan ja kävellä halki terminaalin ulko-ovelle. Ovelta ovelle on arviolta viiden metrin matka.

Saab 340 Príncipen lentoasemalla.

Matkalaukkuja odottelemassa koneen ja terminaalin välissä.

Ovella vastassa olivat eri majapaikkojen edustajat kyltteineen. Pitihän minullakin olla hakija, ainakin olin sen tilannut. Vaan eipä ollut, eivätkä mototaksikuskitkaan oikein ymmärtäneet minua. Ei varmaan ollut tavallista, että valkoihoinen haluaisi matkustaa majoitukseensa mopon kyydissä. Príncipe taitaa olla vähän luksuskohteen maineessa, eikä halpaa majoitusta ole kuin parissa majatalossa pääkaupungissa Santo Antóniossa. Saaren pari-kolme hinnakasta resorttia sijaitsevat syrjässä meren ääressä saaren pohjoisosassa. Joka tapauksessa olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi Príncipe Residencial -nimisestä majatalosta Santo Antónion laidalta. Kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistaja päästi minut pinteestä ja tarjosi minulle oma-aloitteisesti ilmaiskyytiä. Mies puhui sujuvaa englantia, sillä oli asunut vuosia Manchesterissa. Palatessaan mies oli laittanut kotikaupunkiinsa hotellin pystyyn ja oli nyt hyvin onnellinen.

Minäkin olin onnellinen päästyäni lopulta omaan majapaikkaani.

Boca do Inferno ja Água Izén entinen kaakaoplantaasi

18.2.2018

Uusi aamu, uusi pyöräretki. Ajattelin suunnata kohti etelää ja seurailla EN-2-tietä aina Água Izén kylän tuntumassa sijaitsevalle Boca do Inferno -kivimuodostumalle saakka. São Tomén kaupungista lähdettäessä liikenne oli vilkasta ja se liikenne koostui pääosin mopoista ja keltaisista pakettiautoista, puskatakseista, jotka kuljettavat sãotomélaisia eri puolille saarta. Ihmisiäkin riitti tien varressa. Useimmat tervehtivät iloisesti. Valkoisen turistin näkeminen pyöränselässä lienee aika epätavallinen näky tässä maassa.

Ohittelin pääkaupungin esikaupungit. Liikenne, samoin kuin ihmisten määrä tien varrella, väheni kaiken aikaa. Bom-Bomin kylässä (suomeksi “Hyvä-Hyvä”) ihmisiä vielä vaelsi koko tien leveydeltä kirkosta kotiin, mutta sitten hiljeni. Pieniä asutusryppäitä kyllä on siellä täällä ja ihmisiä tuntui olevan eilisen päivän tavoin jokaisessa pusikossa. Miten täynnä tämä saari onkaan sitten, kun nuoret aikuistuvat ja perustavat perheen. Afrikan toiseksi pienin maa taitaa jäädä liian pieneksi.

Trooppista metsikköä São Tomén kaupungin ja Santanan välillä.

8 000 asukkaan Santana.

Tie oli erinomaisessa kunnossa, sillä kyllä kelpasi polkea. Ylämäkiä seurasi aina alamäki ja niin edelleen. Kuitenkin polkeminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä saaren pohjoisosissa. Ja tie kulki tietenkin mitä upeimmassa viidakossa. Almasin kylän jälkeen maisema avautuu: tien ja Atlantin väliin on rakennettu Voice of American lähetysasema korkeine mastoineen. Sinne tuskin on turisteilla asiaa. Ajelin ohitse ja sademetsä kohosi pian takaisin molemmille puolilleni.

Noin 12 kilometrin päässä pääkaupungista etelään sijaitsee Santanan kaupunki. Se on São Tomé ja Príncipen suurimpia kaupunkeja, onhan siellä järjettömät 8 000 asukasta. Kaupunki on muodostunut mielestäni oudosti, eikä Bradtin São Tomé ja Príncipe -oppaan kartasta ollut taaskaan mitään hyötyä. Kaarsin uteliaisuuttani kaupungin huoltoaseman nurkalta vasemmalle ja löysin pari hienoa siirtomaa-aikaista rakennusta sekä poliisiaseman. Asemalta kuului naurua. Poliisiasemalta olisi alkanut jyrkkä mukulakivinen alamäki, joten palasin takaisin päätielle. Seuraavaksi kaarsin vasemmalle kaupungin kirkon kohdalta. Paikkakunnan kirkko on omistettu São Tomén suojeluspyhimykselle ja Neitsyt Marian äidille Pyhälle Annalle. Portugaliksi hän on Santa Ana, mistä ilmeisesti juontuu kaupungin nimi, Santana. Kaunis keltainen kirkko kohoaa hienolla paikalla Atlantin ääressä. Alun perin kirkko on rakennettu 1500-luvulla.

Santanan katukuvaa kaupungin poliisiaseman edestä nähtynä. Sunnuntaiaamupäivällä kadulla on hyvin hiljaista.

Santanan kirkko. Pikkupoikia tulossa joka suunnasta, jopa kivikkoiselta rannalta.

EN-2-tie kulkee Santanan poikki.

Näin sunnuntaisin kylän lapsilla ei ole koulua, minkä vuoksi kirkon ympärillä parveili varmaan parisenkymmentä pikkupoikaa. Tyttöjä ei näkynyt missään. Ehkä heillä on kotitöitä tehtävänään. Istahdin hetkeksi kirkon läheisyyteen kaupungin “rantabulevardin” ääreen juomaan. Meni minuutti tai korkeintaan kaksi, kun olin pikkupoikien piirittämä. Heitä tuli joka suunnasta ja kaikki olivat suuresti kiinnostuneita polkupyörästäni. Ensimmäisenä pyörää pääsi kokeilemaan poika, joka sitä uskalsi pyytää. Ei täällä kukaan pyörääni varastaisi ja sainhan pantiksi pojan leikkikalun, pyöränvanteen, jota hän kepillä pyöritteli pitkin Santanan katuja. Poika teki muutaman kierroksen ja sitten tapahtui vaihto. Muutama poika pääsi kokeilemaan pyörää ja kaikilla oli hymy niin kaukana korvissa kuin vain mahdollista. Satulan korkeudella ei ole mitään merkitystä, eikä edes sillä, onko jaloissa sandaalit vai ei. Mietin, missä pojat olivat oppineet pyöräilemään. Sitä en osannut kysyä, eikä meillä muutenkaan ollut juurikaan yhteistä kieltä.

Samoihin aikoihin rantakadun varteen oli maisemia ihailemaan tullut myös valkoinen pariskunta vuokra-autollaan. Afrikan mantereella pojat olisivat rynnänneet välittömästi heidän luokseen rahaa ja lahjoja ruinaamaan. Täällä Santanassa kukaan ei ollut heistä kiinnostunut, ainoastaan pyöräni kiinnosti. São Tomé totisesti on täysin turmeltumaton matkakohde!

Puolen tunnin tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani. Kolme pikkupoikaa seurasi kilometrin verran perässäni juosten, mutta joutuivat lopulta luovuttamaan, kun pääsin alamäkeen. Pian ohitin Santanan laidalla sijaitsevan yhden São Tomén luksusresorteista, Club Santanan. Myöhemmin kuulin, ettei sinne ole mitään asiaa, ellei ole paikan asiakas. Siis kahvillekaan on turha yrittää pysähtyä matkalla etelään. Itse en edes harkinnut pysähtyväni.

Pyykinpesua vähän ennen Água Izén kylää.

Água Izén edustalla ranta on kivikkoinen.

EN-2-tieltä on vielä 200 metrin polkaisu Boca do Infernoon. Ugu ajaa vuokrapyörälläni.

Muutaman kilometrin sademetsässä poljettuani, aloin saapua Água Izén kylään. Ennen sitä näin vasemmalla puolella kauniin kivikkoisen rannan täynnä pyykkääviä naisia. Ranta oli täynnä kuivumassa olevia lakanoita ja vaatteita. Kohta Água Izén plantaasi vanhoine rakennuksineen kohosi oikealla puolella. Päätin ennen alueeseen tutustumista käydä Boca do Infernossa. Água Izéssä kahdeksanvuotias Ugu-niminen pikkupoika juoksi minut kiinni. Kaikkien São Tomé ja Príncipen pikkupoikien suurin haave on oma polkupyörä, niin myös Ugun. Água Izéstä on noin kilometrin matka Boca do Infernoon ja Ugu tahtoi viedä minut sinne. Enemmän hän varmasti tahtoi kokeilla pyörääni. Lopulta minä kävelin ja Ugu pyöräili ilman kenkiä koko matkan Boca do Infernoon.

Boca do Infernoa, “Helvetin suuta”, kutsutaan São Tomé ja Príncipen vanhimmaksi nähtävyydeksi.

Näkymiä Boca do Infernolta toiseen suuntaan.

Viidakkoveitsellä kuoritut kookokset odottamassa janoisia.

Boca do Inferno taitaa kääntyä suomeksi “Helvetin suuksi”. Kyseessä on siis mustasta basalttikivestä muodostunut “kanjoni” rannalla, jonne Atlantti iskee voimalla ja lyö vedet korkeuksiin. Tänään meri oli hyvin rauhallinen, eikä vesi pärskynyt minnekään. Hurjan kaunis tämä paikka silti on. Ja koko komeuden kruunaa paikallisten nuorten miesten pyörittämä kookosbisnes. Ostin 40 dobralla (noin 1,6 euroa) itselleni ja oppaalleni Ugulle kookokset, jotka avattiin paikalla viidakkoveitsellä. Kookoksen sisältämä neste ei ole suurinta herkkuani, mutta olipahan ainakin melkein suoraan puusta! Nesteen juomisen jälkeen kookospähkinä avataan viidakkoveitsellä ja kuoresta lohkaistaan palanen ikään kuin lusikaksi. Sillä kaavitaan pähkinän hedelmäliha parempiin suihin.

Suurin osa sãotomépríncipeläisistä on katolilaisia, mutta saarilla on myös kaikkien mahdollisten lahkojen kirkot. Tässä yksi niistä.

Água Izén kadut ovat suoria ja mukulakivettyjä.

Seuraavaksi Ugu tahtoi viedä minut syömään jakkihedelmää Água Izéen ja näyttää samalla ex-plantaasin vanhan sairaalan. Sen täällä käyvät matkailijat tahtovat useimmiten nähdä. Matkalla Água Izéen Ugusta tuli hyvin suosittu ikätovereidensa keskuudessa. Kaikki kun olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni!

Água Izé on siitä poikkeuksellinen sãotomélaiskylä, sillä täällä asukkaat ovat omineet Portugalin siirtomaa-ajoilta peräisin olevan vanhan kaakaoplantaasin rakennukset asuinkäyttöönsä (aivan kuten edellispäivänä Fernão Diasissa). Alun perin niissä asusti plantaasin työntekijöitä. Ugu polki ylös mukulakivisiä katuja ja kylän korkeimmalta kohdalta löysimme vanhan sairaalan. En olisi paikkaa ilman opasta löytänytkään. Sairaala ei ole tietenkään enää toiminnassa, muuten kuin paikallisten ihmisten asuntoina. Myös sikoja rakennuksessa näytettiin pitävän. Sairaalan parvekkeelta avautui näkymä koko Água Izéen, kuten myös maan korkeimmalle vuorelle, yli 2 000-metriselle Pico de São Tomélle. Mielestäni se oli vähän väärässä suunnassa ollakseen juuri tuo kuuluisa huippu, mutta minähän en olekaan paikallinen. Água Izéssä on myös toinen (entinen) sairaala, aivan 1900-luvun alussa rakennettu. Siellä asui Ugu perheineen ja sinne menimme seuraavaksi. Sitä jakkihedelmää kun oli luvattu!

Água Izén entisen kaakaoplantaasin vanha sairaala.

Näkymä Água Izéen sairaalan parvekkeelta.

Sairaalan “yläkertaa”. Vasemmalla kohoava huippu on Ugun mukaan Pico de São Tomé.

Kävelimme halki ränsistyneen Água Izén asuinalueen ja tulimme keltaiseksi maalatuille entisille kaakaovarastoille. En ihan päässyt selville, onko Água Izéssä edelleen jotain kaakaotoimintaa, mutta kyllä minä voisin kylän milloin tahansa hyväksyä Unescon maailmanperintöluetteloon. São Tomé ja Príncipeltä oma maailmanperintökohde vielä puuttuu. Täällä kaakaovarastoilla pikkutytöt sitten piirittivät minut ja vaativat valokuvia. Linssi oli hetkessä täynnä pieniä sormenjälkiä, mutta kuviakin saatiin aikaiseksi.

Plantaasin varastoja.

Água Izén tytöt halusivat tulla kuvatuiksi.

Água Izén katuja.

Ugu oli ottanut mukaan kotoaan pienen lainelaudan. Hän lähti uimaan ja minä lähdin polkemaan takaisin pääkaupunkiin. Jos olisimme olleet mantereella, olisi Ugu nyt pyytänyt rahaa. Sen sijaan hän toivotti Jumalan siunausta. Sitähän kahdeksanvuotiaat pojat tapaavatkin toivottaa kautta maailman.

Poljin hyvää vauhtia kohti pääkaupunkia. Ohi menevistä autoista näytettiin peukkua, samoin tekivät ohittamani ihmiset. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen Santanaa ajattelin ajaa puskaan ja syödä eväitä, mutta viidakon pieneläimistö vaikutti niin runsaalta, että palasin takaisin polkemaan. Ehtiihän sitä syödä sitten hotellissakin.

Sãotomélaista metsää.

Pidin taas juomatauon Santanassa. Olin ohittanut rannan, jossa oli viitisentoista poikaa uimassa. Alle minuutissa jokainen heistä oli pukeissa ja luonani. Taas alkoi pyöräily. Paikallinen nunnakin tuli paikalle kuultuaan mekkalaa kadulta. Pois hän lähti naureskellen. Ja niin lähdin minäkin. Santanan pojat vaativat kuorossa, että minun olisi tultava huomenna takaisin. Amanhã, amanhã!

Iltapäivällä viiden aikoihin olin takaisin São Tomén kaupungissa. Olin pyöräillyt päivän aikana vain 36 kilometriä. Söin ja kävin vielä illansuussa uimassa Lagarton rannalla, joka sijaitsee Omali Lodge -luksusresorttia vastapäätä vähän ennen kaupungin lentoasemaa. Vesi oli hyvin lämmintä, eikä matka sinne maksanut mototaksilla kuin 15 dobraa (0,6 euroa) suuntaansa!

Pyöräillen São Tomén pohjoisille rannoille

17.2.2018

Toinenkin aamuni São Tomélla oli pilvinen. Nyt ei kuitenkaan sadellut. Edellispäivänä olin käynyt varaamassa itselleni polkupyörän läheisestä Turiart-matkatoimistosta. Olin sovitusti paikalla kello 9. Silloin toimisto aukeaa teoriassa. Paikalla oli vain yövahti, joka ei tiennyt vuokrauksestani mitään. Ensimmäinen työntekijä saapui kello 9.20. Hänelläkään ei ollut mitään hajua, että olin vuokraamassa pyörää. Pomo, jonka kanssa olin sopinut vuokrauksesta, saapui kello 9.30. Vuokrapyöräni nostettiin auton lavalle ja lähdettiin kuskaamaan jonnekin. Kai täyttivät pyöränkumit. Pyörä saapui ennen kymmentä takaisin, jolloin huomattiin, että lukkokin olisi ehkä hyvä olla olemassa. Sellaista lähdettiin ostamaan seuraavaksi. Tietenkään näitä tehtäviä ei voinut hoitaa edellisenä päivänä, jolloin sovimme vuokrauksesta seuraavaksi aamuksi kello 9. Toki kiire minulla ei ollut minnekään. Toimiston toinen työntekijä, nuori mies, oli sivistynyt ja nyt sivistyksen merkkinä oli se, että hän tiesi Suomen olemassaolon! Suomi oli esiintynyt São Tomé ja Príncipen mediassa maana, jossa saa ilmaista rahaa. Kyse oli perustulokokeilusta. Haltioituneena nuorukainen selasi portugalinkielisen Wikipedian Finlândia-artikkelia.

Baía Ana Chaves -lahden rantaa pääkaupungissa. Keskusta häämöttää taustalla vasemmalla.

Maisemaa São Tomén kaupungin ja Santo Amaron kylän välillä.

Vähän kymmenen jälkeen pääsin polkaisemaan itseni liikkeelle. Pyörällä oli epämukava polkea, mutta epämukavaa kehitysmaissa matkailun kuuluu ollakin. Rikkaat vuokratkoon Jeepin ilmastoinnilla ja omalla kuljettajalla. Otin suunnaksi saaren pohjoiset rannat. Halusin tehdä jonkinlaisen kierroksen ja käydä myös sisämaan Guadelupen kaupungissa. Karttanani oli Bradt-kustantamon São Tomé ja Príncipe -opas (2014). Päivän mittaan tuli hyvin selville, että kirjan kartat eivät pidä mitenkään paikkaansa. Olisi pitänyt ottaa mukaan älypuhelin, mutta nyt pyöräretkellä mukana oli vain vanha nokialainen. São Tomélla ja Príncipellä oleskelun aikana tuli hyvin selkeäksi se, että valtio on äärimmäisen turvallinen. Älypuhelinta uskaltaa kyllä pitää mukana. Maan rikostilastot ovat vaatimattomia, sillä täältä ei niin vain karata rajan yli Meksikoon tai muuallekaan. Pitäisi olla vene!

Ajoin aluksi siis harhaan ja päädyin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle. Kiitotietä sivuaa hyvässä asfaltissa oleva tie, jota poljin sitten huvikseni aina Praia Gamboan kylään saakka. Kylä sijaitsee vastapäätä lentoaseman terminaalirakennuksia, mutta välissä on kiitotie. Ja aita. Oli palattava takaisin samoja jälkiä.

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

Löysin EN-1-tien, yhden São Tomén kolmesta “valtatiestä”. Liikenne oli rauhallista: pääosin keltaisia puskatakseja matkalla pääkaupunkiin tai saaren länsirannikon paikkakunnille. Huonossa kunnossa tie kyllä oli. Tie nousi ylös ja alas ja kulki upeassa sademetsässä. Papaijapuita, banaaneja ja kaikkea mahdollista tropiikin hedelmää roikkui ihan tiessä kiinni.

São Tomé ja Príncipellä on vain noin 200 000 asukasta, mutta hyvin tasaisesti he ovat tuntuneet levittäytyneen: mihin vain pysähtyikin, aina sademetsästä kuului ihmistoiminnan ääniä! Siellä miehet olivat metsätöissä, esimerkiksi banaanipensaita harventamassa tai kookospähkinöitä aukomassa. Monesti kehitysmaissa näkee naisten tekevän kaiken työn ja miesten vain tappavan aikaa kylän ainoan television ääressä. São Tomélla miehetkin osallistuvat työntekoon ja puuhastelevat viidakkoveitsineen metsässä. Naiset hoitavat kodin ja pesevät pyykkiä. Se tapahtuu pienten jokien rannoilla! Paikalliset lapset ovat kovin eläväisiä ja lähes kaikki huusivat haltioissaan ohi pyöräillessäni branco, branco, “valkoinen, valkoinen”.

Conden kylästä kääntyy tie Micolon rannalle.

Condesta Micoloon on pitkä alamäki.

Ensimmäisenä ohitin Santo Amaron kylän. Kylä oli sãotomélaisittain suurimmasta päästä. Seuraava kylä oli nimeltään Conde, niin ikään suurehko kylä. Täältä kääntyy hyväkuntoinen päällystetty tie alas merenrantaan, Micoloon. Tässä vaiheessa, muutaman kylän nähtyäni, olin tehnyt huomion, että tässä maassa rakennetaan puusta. Tavallisen kansan asumukset pääkaupungin ulkopuolella on lähes poikkeuksetta rakennettu paalujen varaan. Talon alapuolella voi sitten kuivattaa pyykkiä tai muuten vain oleskella kanojen ja koirien kanssa. Paalujen varaan rakentaminen taitaa olla vain hyvä asia, sillä maassa sataa paljon. Nyt ei tosin satanut, vaikka vähän toivoinkin. Tropiikissa pyöräily ei ole kevyimmästä päästä. Aurinko sentään ei paistanut.

Matkalla Micoloon näin metsikössä paritkin juhlat. Iloinen afrikkalaismusiikki raikasi täysillä ja ihmiset hytkyivät banaanipuiden alla hyvin onnellisen näköisinä. Siis jo puolenpäivän aikoihin. Perillä Micolossa minut piiritti hetkessä suuri lauma lapsia. Kaikki olivat kovasti kiinnostuneita valkoisesta vierailijasta, mutta yhteistä kieltä meillä ei ollut. Pian paikalle löntysti Guilherme, kolmikymppinen mies hassussa Mikki Hiiri -hatussaan. Hatussa oli isot mustat korvatkin. Myöhemmin näin kylän asukkaiden yllä Österreich-paidan, Tanskan Aarhusissa majaansa pitävän firman t-paidan sekä tietenkin Stockholm-paidan. Nytpä sitten tiedän, että Tukholma on perustettu vuonna 1252. Tämä taitaa olla sitä kehitysapua sitten.

Micolon kylän kalastusveneitä.

Guilhermen sukeltamia simpukankuoria. Taustalla paikallinen pikkupoika pitää huolta pyörästäni.

Guilhermekään ei osannut muuta kuin portugalia, mutta aikuisten kanssa on helpompi kommunikoida kaikilla mahdollisilla kielillä. Siispä lähdimme lapsilauman ympäröimänä rannalle. Lapset tahtoivat taluttaa pyörääni. Ranta oli kovin likainen, mutta rumuus siitä oli kaukana. Palmut kaunistavat rannan kuin rannan. Kävelimme Guilhermen kodin kautta, jonka takapihalla perheen naisväki oli istuskelemassa. Miehen siskon olisin ilmeisesti saanut mukaani Eurooppaan. Kyläläiset harjoittavat kalastusta, valtameren äärellä kun asuvat. Guilherme ei ollut kalastaja, vaan hän oli sukeltaja! Mies oli asetellut valtavia simpukankuoria kotitalonsa eteen kuin myyntiä varten. Minulle hän ei yrittänyt myydä, eikä se olisi tainnut olla luvallista yrittää viedäkään simpukoita pois maasta.

Vielä ennen polkaisuani pois kylästä, kysäisin tienvarren ravintolasta pelkän grillatun kalan hintaa. Hinta oli järjettömät sata dobraa (neljä euroa)! Pyöräilin lähirannalle, tyhjälle sellaiselle, syömään säilykemakkaroita ja leipää. Tämän aterian hinta oli parisen euroa.

Lounaspaikkani tyhjällä rannalla Micolon kylän tuntumassa.

Fernão Diasin pakkotyöleirin raunioita.

Maisemaa Fernão Diasin kylän länsipuolella.

Pyöräilin parin kilometrin matkan soratietä Fernão Diasin kylään, joka on entinen siirtomaa-aikainen pakkotyöleiri. Siirtomaaisännät kuljettivat tänne vuonna 1953 Batepássa tapahtuneen siirtomaavirkamiehen tapon vuoksi suuria määriä sãotomélaisia työläisiä. Osa paloi täällä elävältä, osa kidutettiin kuoliaaksi ahtaissa tiloissa. Kuolleet heitettiin laiturilta Atlanttiin. Nyt minä seisoin tällä samalla laiturilla. Paikallinen mies tuli kyselemään kellonaikaa ja kertomaan paikan historiaa. Portugaliksi tietenkin. Nykyisin Fernão Diasin leirin rakennukset ovat paikallisten perheiden koteina. Täälläkin oltiin juhlatunnelmissa, mutta en vielä tiennyt syytä.

Parin kilometrin päässä entiseltä pakkotyöleiriltä sijaitsee upouusi muistomerkki tuolle verilöylylle, jossa kuoli noin tuhat sãotomélaista. Bradtin matkaoppaani mukaan täältä piti päästä jotain tietä pitkin Praia dos Governadores -rannalle. Tie oli hurjassa kunnossa ja loppui vähän ennen rantaa. Etelään, Guadelupen kaupunkiinkin täältä piti päästä. No ei päässyt. Palasin takaisin Guilhermen luo Micoloon. Micoloon vaelsi suuria joukkoja nuoria muun muassa Fernão Diasista ja perillä Guilherme selitti, että pian kylässä olisi karnevaalit! Ennen sitä kävelimme kylän toiseen päähän. Ranta oli törkyinen ja kaiken lisäksi sinne oli hylätty ruostumaan veneiden hylkyjä. Guilherme nakkasi sekaan juomatölkkinsä. Minä päätin kuljettaa omani pääkaupunkiin, vaikka luultavasti se sielläkin päätyy lopulta jollekin rannalle. Praia Micolo eli Micolon ranta pitäisi olla hyvä kilpikonnaranta, mutta nyt konnia ei näkynyt. Rannalla oli vain aidattu häkki, jossa oli siisteissä riveissä kilpikonnien munia odottamassa kuoriutumista. Hiekan alla siis.

Kilpikonnanmunahautomo Micolon rannalla.

Micolon kylän raittia.

Palasimme kylän “keskusaukiolle”, kylän kaivon viereen, odottamaan karnevaalien alkamista. Kyseessä olisi Lobatan alueen karnevaali, joka kiertäisi kylästä toiseen. Mukana olisi myös alueen kuvernööri. Tytöt olivat pukeutuneet samanlaisiin mekkoihin, nuorimmat sinisiin ja vähän vanhemmat punaisiin. Guilherme halusi taas jonkun kylän tytön minulle mukaan Eurooppaan. Käytöksestä päätellen nämä tytöt olivat kyllä alaikäisiä. Osa kylän aikuisista miehistä oli pukeutunut karnevaalia varten naisiksi, osa kanniskeli banaaniterttua olallaan ja paperipussi päässään, jollakin oli yllään rääsyt ja kädessä puinen puukko. Yksi mies oli maalannut hiilellä mustan naamansa mustemmaksi.

Pian karnevaali pääsi alkamaan. Paikalle saapui kuorma-auto, jonka lavalla oli valtavat kaiuttimet ja ryhmä miehiä mukaan lukien televisioryhmä. Ehkä se kuvernöörikin siellä istuskeli. Kaiuttimista tuli niin sãotomélaista kuin angolalaistakin musiikkia. Kuorma-auton eteen muodostui ihmisrinki, jonka sisään eri-ikäiset tyttöryhmät menivät vuorollaan tanssimaan. Karnevaalikansa piti erityisesti kappaleesta, jonka alussa oli pätkä Leijonakuninkaan tunnarista. Muuten kappale oli iloista afrikkalaista musiikkia. Loppuhuipennuksena oli kymmenisen sekuntia konekiväärin ääntä. Sekös kansan vasta hullaantumaan sai! Kovin paljon en ringin sisään nähnyt, mutta sen näin, että täälläkin järjestyksenvalvoja käyttää keltaista huomioliiviä.

Karnevaali saapuu Micolon kylään.

Tytöt tanssivat ihmispaljouden ympäröimänä.

Olin ainoa valkoihoinen paikalla, mutta karnevaalin loppuvaiheilla valkoinen pariskuntakin ajoi paikalle vuokra-autollaan. Karnevaali lähti vähitellen lipumaan kohti seuraavaa kylää, Condea. Guilherme pyysi minua vielä viettämään iltaa ja karnevaalieväätkin olivat mielenkiintoiset, sillä miehen kaveri tuli paikalle mukanaan muovikassillinen limejä. Jouduin kieltäytymään illanvietosta, sillä minun piti ehtiä takaisin pääkaupunkiin ennen pimeää. Micolosta on 15 kilometrin polkaisu São Tomén kaupunkiin.

Takaisin São Tomén kaupungissa. Kuvan talossa kokoontuu maan hallitus.

Olin ennen pimeää pääkaupungissa. Paluumatka tuli vauhdikkaasti, ehkä se oli enemmän alamäkeä. Kaikkiaan poljin päivän aikana 47 kilometriä.

São Tomén kaupungissa kaikki on kauniisti rappiolla

16.2.2018

São Tomé ja Príncipen saarivaltion pääkaupunki kantaa nimeä São Tomé, kuinkas muutenkaan! Pyhää Tuomasta tarkoittavassa kaupungissa on noin 70 000 asukasta. Ylivoimaisesti maan suurin kaupunki siis. Kaupunki on portugalilaisten jo 1400-luvun lopulla perustama ja täynnä upeaa siirtomaa-arkkitehtuuria. Kaikki on kauniisti rappiolla, kuinkas muutenkaan!

Aamulla heräsin pitkien yöunien jälkeen. Olin saanut nukuttua, vaikka ikkunan alla kulki yksi São Tomén kolmesta “valtatiestä”, etelään johtava EN-2. Söin aamupalaksi Euroopasta tuomiani ruokia ja Berliinin vesijohtovettä. Ei ollut heti tarvetta metsästää vesipulloa ja jotain syötävää. Alkoi sadella, mutta siihen olin henkisesti varautunut: São Tomélla sataa usein ja pääosin taitaa olla pilvistä.

São Tomén kaupunki on koostaan huolimatta täynnä kaaosta. Katujen ylitys ei aina ole helppoa.

Kaupungin keskustaa aamutuimaan.

São Tomé ja Príncipe otti vuoden 2018 alussa käyttöön upouudet setelit ja kolikot. Nyt viiden dobran (0,2 euroa) seteli on pienin. Aiemmin pienin seteli oli 5 000 dobraa.

Lähdin ulos vesisateeseen. Sade oli lämmintä ja siinä oli suorastaan ilo kävellä. Paikalliset eivät mielellään olleet sateessa, eivät Praça da Independêncialla eli “Itsenäisyyden aukiolla” päivystäneet rahanvaihtajatkaan. He houkuttelivat minua pois kadulta kastumasta. Rahanvaihtajiin olin tahtonutkin törmätä. Yleensä vaihtajat tosin löytävät sinut: keskustan jokaisessa kadunkulmassa päivystää mies, joka huikkaa valkoista ihoa nähtyään câmbio, rahanvaihto, ja samalla hieroo sormiaan yhteen. Rahanvaihto kadulla on täysin laillista ja sitä tapahtuu jopa maan keskuspankin edessä. São Tomé ja Príncipen rahayksikkö on dobra ja virallisen kurssin mukaan yksi euro on 24,5 dobraa, mutta käytännössä kaikkialla yhdellä eurolla saa 25 dobraa. Vaihdoin 120 euroa ja sain 3 000 dobraa. Jos olisin vaihtanut rahaa täällä pari kuukautta aiemmin, olisin tullut miljonääriksi: dobrasta poistettiin kolme nollaa vuoden 2018 alusta lukien ja samalla otettiin käyttöön uudet hienot setelit. Kävelin pois taskut täynnä upouusia satasen (neljä euroa) seteleitä! Toki vanhatkin dobrasetelit kelpaavat vuoden 2018 loppuun saakka, minkä vuoksi liikenteessä on edelleen vanhoja 100 000 dobran (neljä euroa) seteleitä. Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi paikallisissa automaateissa, joten São Tomé ja Príncipelle on tultava käteisen kanssa.

Kävelin Baía Ana Chavesin rantaan. Kaupunki on muodostunut tämän hevosenkengänmuotoisen lahden rannalle. Ranta on hieno, mutta ei siellä kukaan uimassa ollut. Paikoin se oli kaatopaikkana, paikoin siellä näytettiin käyvän tarpeillaan. Kyllä Atlantti huuhtoo jätökset! Rantabulevardin, reikäisen ja kuoppaisen sellaisen, varrella kohoaa kaupungin katolilainen katedraali ja sen vieressä vaaleanpunainen presidentinlinna. Linna on varmasti koko maan harvoja hyvässä maalissa olevia rakennuksia, sillä muutenhan maassa vallitseva äärimmäinen trooppinen kosteus varmasti tärvelee hetkessä julkisivun kuin julkisivun. Kehitysmaassa kun ollaan, ei presidentinlinnaa tietenkään saa valokuvata. Tämänhetkinen presidentti on 76-vuotias Evaristo Carvalho.

São Tomé ja Príncipen presidentinlinna, jota ei saa kuvata, sekä kaupungin katolilainen katedraali.

São Sebastiãon linnoitus toimii nykyisin maan kansallismuseona.

Linnoituksen sisäpihaa.

São Tomé ja Príncipeltä ei voi lähteä lähettämättä postikortteja, joita myydään sopivasti maan pääpostissa, niin ikään rantabulevardin varrella. Hieman presidentinlinnan takana. Postissa ei ollut tungosta, mutta remonttia siellä tehtiin. Kortteja oli iso valikoima, samoin olisi ollut postimerkkejä vuosien varrelta. Postimaksu Eurooppaan on 50 dobraa eli kaksi euroa. Kortit jopa tulivat vajaassa kuukaudessa Suomeen! Leima oli askarreltu osin ihan käsipelillä.

Kun jatkaa vaellusta rantaa pitkin, tulee ennen pitkää sataman porteille ja kohta 1500-luvulla rakennetulle São Sebastiãon linnoitukselle. Keltaisen jykevän rakennelman edessä seisoo kaksi portugalilaista löytöretkeilijää: São Tomén löytäjät Pêro Escobar ja João de Santarém. Patsaansa linnoituksen eteen on saanut myös tämän siirtomaan ensimmäinen johtaja 1400-luvun lopulta: João de Paiva. Linnoitus on toiminut maan itsenäistymisestä, vuodesta 1975 lähtien kansallismuseona, johon on 50 dobran (kaksi euroa) pääsymaksu. Lipunmyyjä yritti hyötyä kielitaidottomuudestani ottamalla koko satasen setelin ja levittelemällä käsiään portugaliksi. Portugalin kieli on kuitenkin helppoa ja ymmärsin hänen selityksistään, että minun tulisi lopuksi vielä pistäytyä toimistoon hakemaan vaihtorahaa. Lähtiessäni odottelin miestä ja sain ruinattua vaihtorahat pois. Toki rahakirstussa olisi ollut heti alkuaankin vaihtorahaa minulle. Pääsylipunkin sain vasta lähtiessäni ja siihen oli kirjattu summaksi 50 dobraa. Museo esittelee pääosin siirtomaahistoriaa (juuri muuta historiaahan maalla ei edes ole, koska saaret olivat ennen Portugalin kolonisaatiota asumattomia), mutta mukana on myös luontoa esittelevä osasto kilpikonnineen. Ei kuitenkaan aitoja eläviä konnia. Opastetekstit ovat vain portugaliksi, eikä museossa sisällä saa valokuvata. Linnoituksen muureilla saa ottaa mielin määrin kuvia.

Patsaita kansallismuseon pihamaalla.

Linnoituksen muurilla.

Siirtomaa-aika on päättynyt ja Portugalin vaakuna on kannettu takapihalle.

Harhailtuani kaupungilla, löysin paikallisen puhelinoperaattorin CST:n myyntipisteen. Se olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, niin moderni ja toimiva laitos kyseessä oli. Telian liittymä ei toimi São Tomé ja Príncipellä, joten ostin 180 dobralla (7,2 euroa) itselleni paikallisen sim-kortin ja 0,9 GB mobiilidataa. CST:n netti toimikin sitten kuin unelma ja lähes kaikkialla maassa. Joskus se toki vaati vähän herättelyä, etenkin aamuisin.

Sain maksettua hotellini iltapäivällä. Olin varannut hotelli Albergria Porcelanan neljäksi yöksi hintaan 98 euroa. Booking.comin mukaan hotelli veloittaisi lisäksi turistiveron (kolme euroa yöltä) ja kaupunkiveron (10 euroa!). Onneksi São Tomén kaupunki oli luopunut tästä järjettömän suuruisesta kaupunkiverostaan vuoden 2018 alussa, joten säästin hieman. Hotelli (kuten myös muut majapaikat tässä valtiossa) haluavat maksun ensisijaisesti euroina, mutta myös dobrilla maksaminen onnistuu. São Tomé ja Príncipe ei ole budjettimatkakohde, eikä pääkaupungissa ole hostellejakaan. Eräs syy korkeaan hintatasoon lienee se, että kaikki saarella myytävä on tuotu Portugalista. Jopa pullovesi.

Rantamaisemaa linnoitukselta etelään.

Keskikaupungin rakennuskantaa.

Täältä saisi oman raunion.

Halusin vuokrata polkupyörän seuraavaksi päiväksi. Hotellin englantia puhuva johtaja suositteli Turiart-nimistä matkatoimistoa, joka autojen lisäksi vuokraa myös polkupyöriä. Kävin toimistossa ja sovin tulevani seuraavana aamuna yhdeksältä paikan päälle noutamaan menopelini. Päivävuokran hinta oli 10 euroa. Auto olisi lähtenyt päiväksi hintaan 50 euroa.

Lähellä toimii myös italialaisen Claudio Corallon perustama suklaapaja, johon pääsee tutustumiskierroksille. Ihan niin paljon minua ei suklaa kiinnosta, että olisin mennyt. Myöhemmin toki ostin herran suklaata ja totesin erinomaiseksi. Sen sijaan löysin supermarketin. Kehitysmaiden supermarkettien tavoin myös täällä on paljon työvoimaa: reppu on annettava ensimmäiselle miehelle, joka antaa numerolapun. Repun saa lopuksi eri paikasta ja eri mieheltä, kuin mihin sen on jättänyt. Kaupasta ei pääse ulos myöskään kuittia näyttämättä, johon ovimies suttaa allekirjoituksensa. Sentään sitä, että vastaako kuitti muovikassin sisältöä, ei syynätty!

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.