Senegalilaisin siivin Bissauhun

21.7.2015

Kap Verdeltä Afrikan mantereelle pääsee ainoastaan lentokoneilla, ellei sitten ole hyvin onnekas ja löydä rahtilaivaa tai purjevenettä, jotka suostuvat ottamaan matkustajan ja kaiken lisäksi ovat siinä kunnossa, että niihin uskaltautuu. Kap Verden ja mantereen välissä on sentään satoja kilometrejä Atlanttia!

Praian lentoasemalta Afrikan mantereelle operoitavia kohteita ovat Marokon Casablanca, Senegalin Dakar, Guinea-Bissaun Bissau ja Angolan Luanda. Ja koska olin jo nähnyt Casablancan ja Dakarin, olin ostanut lipun Praiasta Dakarin kautta Bissauhun. Senegal Airlinesilla! Bissauhun pääsee myös suoraan Kap Verden omalla yhtiöllä TACV Cabo Verde Airlinesilla, mutta turhan kovaan hintaan ja turhan turvallisesti.

rai31

Tällä Praiasta Dakarin kautta Bissauhun.

Sitten varoituksen sana: Senegal Airlines on konkurssikypsä yritys, jota Senegalin hallitus yrittää pitää pystyssä ainakin siihen saakka, kunnes Dakarin uusi Blaise Diagnen kansainvälinen lentoasema aukeaa. Sen olisi pitänyt avautua liikenteelle jo vuonna 2011 ja näillä näkymin se aukeaa vuonna 2016. Uskoo ken tahtoo. Itse uskon, että lykkäävät lisää. Ja ainakin niin kauan kuin avautuminen lykkääntyy, Senegal Airlines joutuu pyristelemään talousvaikeuksissa, leikkaamaan henkilöstön palkkoja, luopumaan lentokoneistaan, karsimaan kohteita ja toimimaan lakkojen uhan alla. Olisihan se nyt noloa, jos uuden hienon kentän avajaisissa kansallinen lentoyhtiö loistaisi poissaolollaan! Lähteet: [1] & [2]

Senegal Airlinesin lennoille ei saa ostettua lippuja netistä, vaikka he kotisivuillaan sen “mahdollistavatkin”. Lippu on ostettava matkatoimistosta tai laitettava sähköpostia/soitettava johonkin Senegal Airlinesin lipputoimistoon. Niitä on useita eri puolilla Afrikkaa ja onneksi yksi myös Brysselissä. Brysselin-toimistolla on myös sähköpostiosoite! Huvikseni laitoin sinne kesäkuussa viestiä, enkä hetkeäkään uskonut saavani vastausta. Vuorokauden kuluttua sähköpostissa oli kuitenkin viesti: ei Senegal Airlinesilta, vaan Kales Airline Services B.V. -nimiseltä yritykseltä. He edustavat Senegal Airlinesia (ja muutamia muita kyseenalaisia kehitysmaayhtiöitä) ja voisivat kirjoittaa minulle lipun. Lippu tulisi maksaa tilisiirtona belgialaiselle tilille ja hinta olisi 281 euroa! Senegal Airlines puolestaan kertoo sivuillaan lennon hinnaksi 166 euroa. Ihmettelin vastauksessani korkeaa hintaa ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä hinta oli ” itse asiassa laskenut” tuohon 166 euroon. Löin kaupat kiinni ja aloin toivoa parasta! Kovin paljon rahaa ei firman lentolippuihin kannattane laittaa kiinni, sillä Afrikassa eivät päde Euroopan unionin lentomatkustajien oikeudetkaan! Jos firma menee konkurssiin, rahoja tuskin saa takaisin. Varsinkaan, jos niitä on liikuteltu tilisiirrolla.

Muutamaa päivää ennen lähtöä Kales Airline Services B.V. ilmoitti Senegal Airlinesin aikaistaneen lähtöä useilla tunneilla. Se ei haitannut. Pelkäämääni peruutusta ei kuitenkaan lopulta tullut.

Lähtöaamuna Praian taivas oli poikkeuksellisesti pilvessä. Ajoin taksilla Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Lennon lähtöajaksi oli ilmoitettu 11.30. Lentoasemalla vallitsi pahin sekamelska, jonka olen koskaan nähnyt. Senegal Airlinesin lentoani ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä lainkaan. Viime vuodelta Dakarista tiesin, että afrikkalaiset eivät aina jaksa ilmoittaa kaikkia lähteviä lentoja, joten en ihan vielä huolestunut. Samoihin aikoihin terminaalissa oli myös Yhdysvaltojen Providenceen ja Kanariansaarten Las Palmasiin lähteviä matkalaisia. Providencen-matkalaisia lähtöselvitettiin kolmella tiskillä, mutta ennen sitä kaikkien matkalaukut avattiin ja tutkittiin. Liekö sitten tuttua Yhdysvaltojen-lennoilla. En tiedä.

Häslinki oli kaameaa, kun amerikankapverdeläiset ja mormonit (heitä oli jälleen paljon ja kaikkialla) yrittivät jonotella ja etuilla toisiaan pitkässä lähtöselvitysjonossa. Lopulta pääsin omaan Dakar-jonooni. Sinne ei olisi lopulta tarvinnut jonottaakaan puolta tuntia yhdessä muiden kanssa, kuten minua aluksi ohjeistettiin. Henkilökunnan jäsenillä oli afrikkalaiseen tapaan omia, ristiriitaisia ohjeita! Olin kuitenkin lopulta toisena Dakariin menevien jonossa, kun lähtöselvitys avautui. Palvelua sain Dakar-tiskin sijaan Las Palmas -tiskillä, joka ehtiessään hoiteli myös Senegal Airlinesin lentoa, koska edessäni olleen guineabissaulaisen äidin ja lapsen matkustusasiakirjat olivat mitä olivat ja ongelmia oli vaikka muille jakaa. Rinkkani selvitettiin Bissauhun saakka, mutta lentolipun sain vain Dakariin saakka. Kyseessä on silti yksi ja sama lento DN 068. Välilaskun kera.

rai30

Praian lentoasemalla on kaksi porttia. Tällä kertaa portilla yksi menossa TACV Cabo Verde Airlinesin Providencen-koneen boardaus, vaikka monitorissa lukeekin Dakar.

rai33

Ebola-alueet lähestyvät!

Lähtöselvityksen jälkeen seuraava ongelma ilmeni, kun yritin päästä passintarkastukseen. En päässyt, sillä lentoni “lähtisi” vasta 15.20 (alkuperäinen aikataulu), kuten passintarkastukseen matkustajia päästänyt herra minulle kertoi. Häntä ei juuri kiinnostanut, kun kerroin lennon aikataulun muuttuneen. Kun lähtöön alkoi olla huolestuttavan vähän aikaa, menin uudelleen kokeilemaan, kun näin guineabissaulaisenväristen ihmistenkin yrittävän viimein passintarkastukseen. Onnistuin! Passintarkastus oli läpihuutojuttu, paitsi nähtävästi jos matkustaa Guinea-Bissaun passilla. Turvatarkastuksesta sain jälleen viedä läpi puolentoista litran vesipullon. No problem!

Lähtevien terminaali on pieni, jossa on kahvila-ravintola ja joitain pikkuisia putiikkeja. Matkamuistot voi ostaa täältäkin, jos sellaisia harrastaa. Providenceen menijät nousivat koneeseensa, mutta omaa Senegal Airlinesia ei edelleenkään näkynyt. Sitten noin tunnin kuluttua ilmoitetusta lähtöajasta, pikkuinen, Senegaliin rekisteröity Transairin kone laskeutui kentälle. Se oli koneeni!

rai32

Senegal Airlinesin lennolla DN 068 on koneen pienestä koosta huolimatta väljää. Tässä ollaan Kap Verden ja Senegalin välillä ja valkoinen kapteenikin ajaa ovi auki!

Lopulta pääsimme matkaan puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä. Kyseessä oli Senegal Airlinesin lento, jonka operoi senegalilainen Transair omalla henkilökunnallaan ja ulkoisesti vähän kulahtaneella koneella. Penkkien repsottavia nahkapäällysteitä oli liimailtu kiinni (repsottivat jo uudelleen) ja yläpuolella oleva erilaisia nappuloita ja turvavyön merkkivalon käsittävä paneeli repsotti irti monin paikoin. Omalla kohdallani merkkivalot eivät toimineet lainkaan, mutta korjata niitä oli silti yritetty näkyvillä olevista johdonpätkistä päätellen! Senegal Airlines oli luultavasti myynyt tai vuokrannut oman koneensa talousvaikeuksissaan ja nyt joutunut hankkimaan Transairin lentämään lennon Praiasta Bissauhun. Boarding passissa kerrottiin istumapaikka, mutta lopulta omaa paikkaani ei lentokoneessa edes ollut. Stuertti valisti, että “saa istua minne haluaa“. Lennolla oli muutenkin hyvin avoin tunnelma, kun koko lento matkattiin ohjaamon ovi sepposen selällään. Tupakointi oli sentään kielletty! Lennolla tarjoiltiin herkullinen sämpylä, jossa täytteenä oli kanaa, porkkanaraastetta ja majoneesia. Juomapuoli käsitti lasillisen vettä.

20150721_009

Senegal Airlinesin tarjoilut: lasi vettä ja sämpylä.

Tavallisesti lentokoneen tömähtäessä kiitorataan, ensimmäiset matkalaiset ovat jo käytävällä paniikissa availemassa matkatavarahyllyjä. Välilaskupaikassa Dakarissa matkustamohenkilökunnan piti erikseen kehottaa poistumaan koneesta. Ovikin oli jo auki. Hämmennystä herätti se, täytyisikö koneesta poistua vai ei. Sama kone jatkaisi Bissauhun ja suurin osa koneen matkustajista oli jatkamassa sinne. Minä mukaan lukien. Myös Bissauhun jatkavien oli poistuttava koneesta.

dkr35

Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema vetelee viimeisiään. Uusi korvaava kenttä on valmistumassa 45 kilometrin päähän Dakarista.

dkr36

Bissaun-lentoa odottelevia matkustajia Dakarissa.

Poistuimme bussilla sisään Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoasemalle odottelemaan. Siellä meidät johdatettiin jonkin epämääräisen tiskin kautta. Tiskillä oli aasialaisnainen itkua vääntämässä. Liekö kukaan kertonut hänelle, että rahalla pääsee Afrikassa eteenpäin. Meistä Bissauhun-menijöistä ei tällä tiskillä, jonka merkitys ei selvinnyt, kiinnostuttu. Turvatarkastuksen päätteeksi sain uuden boarding passin, tällä kertaa perille Bissauhun asti. Nimeä tai istumapaikkaa siihen ei oltu merkitty, mutta istumapaikka tultiin myöhemmin merkitsemään kynällä (sillä ei ollut mitään merkitystä).

Dakarin lentokenttä oli hieman siistiytynyt viime vuodesta, sinne oli asennettu ilmastointi ja kulkukissaakaan ei enää näkynyt. Muuten meininki oli entisellään: henkilökunta rukoili Mekkaan päin ja vessoissa sotkettiin edelleen vedellä. Oli siellä vessapaperiakin! Ja puolankielisiä vessanseinäkirjoituksia.

dkr37

Dakarin lentoaseman odotustilasta avautuu näkymä kiitotielle ja Dakarin uudelle symbolille, Afrikkalainen renessanssi -monumentille.

20150721_013

Boarding pass Dakarista Bissauhun.

Joitain tunteja Dakarissa notkuttuamme, pääsimme taas ilmaan. Kone oli sama, mutta matkustamohenkilökunta vaihtui. Heidän tehtäviinsä kuului tällä tunnin kestäneellä lennolla  turvaohjeiden antaminen ja veden tarjoilu matkustajille. Minulle tarjoiltiin vettä myös syliin.

Dakar näkyi hienosti lentokoneen ikkunasta, mutta kun aloimme lähestyä Bissauta, oli jo liian pimeää kuvien ottamiseksi. Jos olisi ollut valoisaa, ikkunasta olisi saanut upeita kuvia Guinea-Bissaun metsistä ja joista, jotka meneillään olleen sadekauden vuoksi olivat ruskeita ja ääriään myöten täynnä! Kaikki oli tavattoman vihreää. Siellä täällä sademetsien keskellä näkyi valoja, jotka tulkitsin alkuasukaskylien tuliksi. Olin matkalla Länsi-Afrikan köyhimpään maahan.

dkr38

Dakar jää taakse.

20150721_017

Matkalla Dakarista Bissauhun.

Guinea-Bissaun tasavallassa on yksi ainoa kansainvälinen lentoasema, Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema. Se sijaitsee pääkaupungin Bissaun laitamilla ja oli yllättävän toimiva kokonaisuus. Terminaalin ovella sain maahantulokortin, joka oli nopeasti täytetty. Sen jälkeen sain parissa sekunnissa leiman passiini ja olin vapaa noutamaan laukkuni hihnalta. Rinkka selässä painelin ulos, enkä välittänyt, vaikkei minulla ollut frangin frangia paikallista valuuttaa. Guinea-Bissau käyttää monen muun alueen maan, kuten Senegalin, tavoin valuuttanaan Länsi-Afrikan frangia (yksi euro on noin 656 CFA-frangia eli cefaa). Lentoaseman seinässä on pankkiautomaatti, josta saanee rahaa Visalla.

oxb1

Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema Bissaussa.

Taksikuskit innostuvat Länsi-Afrikassa aina nähdessään valkoisen matkalaisen, niin kävi Osvaldo Vieiran kentälläkin. Sovimme viiden minuutin tiukan tinkimisen jälkeen hinnaksi keskustaan seitsemän euroa!

Vaikka Bissau on sentään pääkaupunki, ei se siltä vaikuttanut illan pimeydessä taksissa istuessani. Kaikkialla on väkeä, mutta katuvaloja muista valoista puhumattakaan ei ole nimeksikään. Olin saapunut myös pimeään Afrikkaan, joka on muuten todella pimeä!

Guinea-Bissaun viisumi

Suomalainen tarvitsee viisumin Guinea-Bissauhun, jonka voi anoa jostain maan Euroopassa olevasta suurlähetystöstä. Se on kallista ja vaatii länsimaalaisen näkökulmasta tyhjänpäiväisiä dokumentteja. Harvemmin eurooppalainen on jäämässä laittomaksi siirtolaiseksi Guinea-Bissauhun. Helpoin paikka anoa Guinea-Bissaun viisumi on Senegalin Ziguinchorissa sijaitseva konsulaatti. Sieltä viisumin on tavannut saada saman tien ja halvalla.

Itse anoin viisumini Guinea-Bissaun pääkonsulaatissa Kap Verden pääkaupungissa Praiassa. Se sijaitsee Palmarejon kaupunginosassa osoitteessa Rua da Ilha da Santa Luzia, nr 43. Konsulaatti on avoinna maanantaista perjantaihin kello 8.30-15.30. Henkilökunta osaa vain ja ainoastaan portugalia ja kreolia. He eivät ole erityisen innokkaita auttamaan viisumiasioissa, ellet osaa portugalia (tai sitä kreolia). Konsulaattiin kannattaakin mennä jonkun portugalia taitavan kanssa. Itse menin yksin, kerroin asiani ja sen jälkeen minut ohjattiin odottamaan. Konsulaatin naispuolinen sihteeri sai puhuttua konsulille järkeä ja sain pienen neuvonpidon jälkeen viisumihakemukseni vireille kerrottuani hymyillen vielä, ettei meillä Suomessa ole Guinea-Bissaun lähetystöjä. Se taisi ratkaista jotain.

Viisumihakemukseen vaaditaan passin lisäksi yksi värikuva, kopio passin tietosivusta, kopio Kap Verden leimasta passissa ja lentovaraus. Lentovarauksen pakollisuudesta en tiedä, mutta jos viisumia hakee Praiassa, on varaus olemassa joka tapauksessa. Itselläni oli kaiken lisäksi vain menolippu Bissauhun. Portugalinkielistä viisumikaavaketta ei tarvitse itse täyttää, vaan konsuli tekee sen puolesta. Heinäkuussa 2015 viisumi maksoi 5 550 escudoa (noin 50,5 euroa), ja sen saaminen kesti viikon. Sain 30 päivän turistiviisumin.

Guinea-Bissau on maailman vähiten vierailtujen maiden listoilla, minkä huomaa myös siitä, että oma heinäkuussa myönnetty viisumini on järjestyksessään 27. Kap Verdellä vuonna 2015 myönnetty! Ainakaan liiaksi maassa ei muita käy.

Viimeinen päivä Dakarissa ja Afrikassa

27.-28.5.2014

Viimeiselle päivälle oli kasautunut vielä muutamassa paikassa vierailu. Samoin jotain tuliaisia oli tarkoitus ostaa. Aloitin päiväni kuitenkin etsimällä wifiä. Plage N’Gorin kahdesta hotellista sellaisen löysin, kun kävelin edestakaisin rannalla. Ne eivät kuitenkaan olleet avoimia, joten päädyin lopulta eilen tutuksi tulleeseen Katia’s-ravintolaan. Sitä oltiin vasta availemassa. Söin aamupalan ja yritin tehdä lähtöselvityksen yöllä lähtevälle Vuelingin Barcelonan-lennolleni. Dakarista lähtevät lennot eivät olleet kuitenkaan itse lähtöselvitettävissä.

IMG_1081 dkr22

Route de N’Gorin aamuliikennettä.

IMG_1083 dkr21

N’Gorin katunäkymää: ei täältä päässytkään oikaisemaan Pointe des Almadiesiin!

IMG_1085 dkr20

Dakarin hienostokaupunginosa Les Almadiesiin saapumassa.

Aamupalan jälkeen kävin hotellillani katsomassa, josko saisin pyykkini takaisin. Henkilökuntaa ei näkynyt, kai nukkuivat vielä. Lähdin siis kävellen kohti Afrikan mantereen läntisintä pistettä, Pointe des Almadiesia. Linnuntietä sinne olisi ollut hotelliltani ehkä noin 1,5 kilometrin matka, eikä matka kävellenkään kovin paljon pidempi ollut. Tosin, kun ilman karttaan katsomista lähdin liikkeelle, matkasta tuli hieman pidempi. Se ei haitannut, sillä löysin kotikylästäni N’Gorista uusia kulmia. Matkapuhelinoperaattori Tigon pakettiauto ajoi kadulla edestakaisin soittaen afrikkalaista musiikkia niin kovaa kuin katolla olevista kaiuttimista vain ääntä lähti. Suomessa vastaava toiminta saisi ihmiset soittamaan poliisin paikalle.

Palailin takaisin isolle tielle, Route de N’Gorille, jota pitkin kävelin Route des Almadies -kadun risteykseen. Jo tässä vaiheessa katukuva oli muuttunut täysin normaalista Dakarista. Olin saapunut hienostokaupunginosa Les Almadiesiin. On merkkiliikkeitä, parempia ravintoloita, yökerhoja, parempia autoja, jopa limusiineja, sekä vauraannäköisiä ihmisiä. Les Almadiesin kaupunginosan halki kulkevan Route des Almadiesin varrella on lisäksi kansainvälisten järjestöjen toimistoja, hienoja huviloita, joiden takana todennäköisesti yksityisrantoja sekä suurlähetystöjä. Yhdysvalloilla on Route des Almadiesin varrella vähän ennen Pointe des Almadiesia upea lähetystörakennus, jonka edessä vartoi joukko, todennäköisesti viisumipäätöstä odottelevia, senegalilaisia. Britannian Gambian-lähetystössä oli odottelijoille oikein oma katettu istuskelualue, mutta täällä viisumiaan odottelevat seisoskelivat puiden alla tienpenkalla.

IMG_1087 dkr19

Route des Almadies kulkee Afrikan mantereen läntisimpään pisteeseen.

IMG_1090 dkr25

Siellä noin kolmen sadan metrin päässä se Afrikan mantereen läntisin piste on! Köyhän saavutettamattomissa. Yhtä harva varmaan pääsee käymään mantereen itäisimmässä kolkassa, joka on Somalian alueella.

IMG_1091 dkr26

Karikkoa ja majakka Plage de la Pointe des Almadiesin edustalla.

Pointe des Almadies on suureksi osaksi luksushotellien valtaama. Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastapäätä on Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantava hotelli King Fahd Palace. Afrikan mantereen läntisimmän pisteen on puolestaan vallannut Hôtel des Almadies, luksusta niin ikään. Jo etukäteen tiedossani oli, ettei minulla olisi tuonne läntisimpään pisteeseen mitään asiaa. Se kun kuuluu tuon edellä mainitun hotellin yksityisrantaan, joka on nimeltään Plage Privee du Club Med. Noin kolmen sadan metrin päähän, Plage de la Pointe des Almadies -rannalle kuitenkin pääsin. Aikani tiirailin tuota läntisintä paikkaa, kunnes eräs matkamuistomyyjä tuli houkuttelemaan kauppaansa. Poljin hintoja ja sain tehtyä tuliaisostoksia.

Kun Pointe des Almadies oli nähty, kysäisin King Fahd Palacen edessä vartoneelta taksikuskilta hintaa Afrikkalainen renessanssi -monumentille. Tarjosin 800 frangia (noin 1,2 euroa), sillä sen verran minulla oli taskussa. Kuljettaja suostui summaan ja lähdimme matkaan. Ouakamin kaupunginosassa, toisen Deux Mamelles -kukkulan päällä sijaitseva Afrikkalainen renessanssi on 49 metriä korkea (kaksi metriä korkeampi kuin New Yorkin Vapaudenpatsas) neuvostohenkinen patsas. Monumentti on suurin patsas entisen Neuvostoliiton ja Aasian ulkopuolella. Afrikkalainen renessanssi on Senegalin edellisen presidentin Abdoulaye Waden idea, senegalilaisen Pierre Goudiabyn suunnittelema ja pohjoiskorealaisten rakentama. Patsas maksoi 27 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, ja se paljastettiin vuonna 2010, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Ranskan siirtomaavallan päättymisestä. Patsasta on kritisoitu voimakkaasti. Miljoonille olisi taatusti ollut muutakin käyttöä. Entä miksi patsas rakennettiin pohjoiskorealaisella työvoimalla? Miksi patsas on kovin eurooppalaishenkinen? Patsaan naisellakin sääri vilahtaa, vaikka Senegal on muslimienemmistöinen maa. Presidentti Waden ajatuksena oli tehdä Afrikkalaisesta renessanssista turistipyydys. En tiedä, miten on käynyt, mutta uskoisin patsaan vetävän kävijöitä. Vetäähän Pariisin Eiffel-torni, Tuurin Onnenkenkä ja Casablancan Hassan II:n moskeijakin ihmisiä puoleensa. Miksei siis Senegalkin saisi rakentaa itselleen vetonaulan!

IMG_1096 dkr31

Afrikkalainen renessanssi koko komeudessaan.

IMG_1110 dkr32

Afrikka katsoo nykyisin tulevaisuuteen ja länteen.

Onhan monumentti vaikuttava ilmestys! Patsaan jalustalle on pitkät leveät portaat. Jalustalla on vessat sekä lipunmyynti, sillä patsaan huipulle on nimittäin mahdollista nousta hissillä. Ei-afrikkalaiselta aikuiselta sisäänpääsy on 6500 frangia (noin 9,9 euroa), ei-afrikkalainen lapsi pääsee puoleen hintaan. Afrikkalainen aikuinen maksaa sisäänpääsystään ainoastaan tonnin (noin 1,5 euroa). Patsaan jalustalla hiippaillut lipunmyyjä kauppasi minulle aluksi aikuisten lippua, mutta kun kerroin sen olevan aivan liian kallis ja kierteleväni vain tässä patsaan jalustalla (jonne ei lippua tarvita), kauppasi hän minulle pian lasten lippua. Kerroin senkin olevan vielä turhan kallis. En siis käynyt huipulla, vaan tyydyin näkymiin monumentin juurelta. Lipputuloista 35 prosenttia menee ilmeisesti ex-presidentti Waden tilille. Olihan hän idean isä! Lähteet: [1] & [2]

dkr28

Näkymä Ouakamin kaupunginosaan. Taustalla Yoffin kaupunginosassa sijaitseva Dakarin lentoasema.

IMG_1104 dkr29

Näkymä Afrikkalainen renessanssi -monumentin jalustalta kohti luodetta. Etualalla ensimmäisenä monumentin parkkipaikka, vasemmalla kohoaa toinen Deux Mamelles -kukkuloista ja sen päällä on Mamelles’n majakka. Pointe des Almadies näkyy kauimmaisena horisontissa.

dkr30

Ouakamin kaupunginosa toiseen suuntaan.

Jalustalta on hyvät näkymät Dakarin lentoasemalle, joka on jäänyt mottiin kaupungin sisään. Samoin ylhäältä on näkymä Pointe des Almadiesiin ja kotikaupunginosaani N’Goriin. Palasin muutaman kilometrin matkan monumentilta hotellilleni kävellen. Matkan varrella myytiin muun muassa hunajaa Casamancesta, mutta yhden purkin hinta olisi ollut kova Suomessakin. Perillä N’Gorissa painelin suorinta tietä rannalle, ostin 500 frangia maksaneen venelipun piskuiselle N’Gorin saarelle ja pian olimme jo menossa. Kaikilla matkustajilla oli jopa pelastusliivi. Mantereelta saareen olisi voinut kuulemma myös uida, sillä välimatkaa on vain noin 400 metriä.

N’Gorin saaren kiertää hetkessä, sillä saari on alle puoli kilometriä pitkä ja leveyttäkin löytyy parhaimmillaan hädin tuskin 300 metriä. Saarella on pienestä koostaan huolimatta sotilastukikohta, minkä lisäksi sinne on pesiytynyt hyväinen määrä taiteilijoita, joista yhden galleriassa jopa vierailin. Komeita mosaiikkitöitä. Eikä tässä vielä kaikki: saarella on myös jonkinlainen surffipaikka ja kuin todisteena paikan olemassaolosta, kolme espanjaa puhuvaa surffaajamiestä tepasteli rannalla. Mantereen ja saaren välillä ei voi surffata, mutta saaren toisella puolella näkyi olevan hyviä aaltoja.

Saarella on pari hiekkarantaa, joista itäisimmälle suunnistin seuraavaksi. Ajattelin syödä siellä. Ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni Alihan se siellä oli tuhannen kännissä toivottamassa minua tervetulleeksi. Menin hänen sukulaisensa pitämään rantaravintolaan ja tilasin kalan, joka oli oikein erinomainen. Ali istahti jossain vaiheessa pöytään juttelemaan. Hän kertoi asuvansa oikeasti Kaliforniassa, olevansa Bob Marleyn small uncle ja tarvitsevansa rahaa, jota en tietenkään tahtonut antaa, koska olin jo eilen antanut. Muuten minulla ei olisi illalla varaa ajaa taksilla lentoasemalle! Ehdotin sitten Alille, etteikö Bob Marleylta voisi kysäistä pientä rahallista avustusta. Ali olisi tahtonut olutta ja tupakkaa, minkä vuoksi teimme vaihtokaupan. Annoin Alille kahden euron kolikon ja Ali antoi minulle pantiksi kännykkänsä. Hän kertoi käyvänsä ostamassa pari tupakkaa ja tuovansa loput rahat takaisin. Loppujen lopuksi mies ei sitten käynytkään ostamassa. Sain kolikkoni takaisin ja hän puhelimensa. Monenlaista kaupustelijaa kävi pöydässäni tai paremminkin pöydässämme, sillä siinä istui Ali ja pitkään yksi kaupustelijakin. Myös ravintolan gambialaisvahvistus Alpha hääri luonamme. Olisin halunnut ostaa joltain kaupustelijalta mustan Dakar-ralli-paidan, mutta saaren paitakauppiaalta puuttui tuo väri valikoimistaan.

IMG_1127 dkr33

Pienen N’Gorin saaren kujilta. Myös täällä kujat ovat hiekkaa.

IMG_1117 dkr27

Taidetta saaren Atlantin-puoleisella rannalla.

IMG_1134 dkr34

Hiekkaranta mantereen puoleisella rannikolla.

Puhuimme Alphan kanssa matkastani ja siitä kuinka se tänään päättyisi. Kerroin käyneeni Marokossa, Mauritaniassa, Senegalissa ja hänen kotimaassaan Gambiassa. Mies kysyi, mikä oli paras maa. Vastasin rehellisesti “Mauritania”. Gambia olisi varmaan kiilannut kakkospaikalle. Alphan puheista ymmärsin, että hänkin olisi lähiaikoina lähdössä reissuun. Vain astetta vaarallisemmalle matkalle. Mieli teki Eurooppaan, mutta tuskin se laillisesti kuitenkaan onnistuisi. Hän tiedusteli, miten mustaan mieheen suhtaudutaan Suomessa, onko paljon rasismia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotin miehen tervetulleeksi Suomeen.

Lähdin takaisin mantereelle. Tällä kertaa pelastusliiviä ei riittänyt minulle, eikä läheskään kaikille muillekaan. Sille saattaisi tällä venekyydillä olla toisinaan tarvettakin, kun matkustajat jakautuvat kovin epätasaisesti veneeseen. Aivan varmasti yhteysvene on kaatunut kerran jos toisenkin. Kävin perillä N’Gorin rannalla vielä uimassa. Vesi näytti saastaiselta kelluvine muoviroskineen, mutta samapa tuo, ovathan kaikki muutkin siinä uimassa. Sitten kävin ostamassa sen mustan Dakar-ralli-paidan ja lähdin hotellilleni.

IMG_1077 dkr23

Näkymä N’Gorin kattojen ylle Chez Sele -hotellini kattoterassilta.

Iltapalaksi kävin läheisessä Ali Babassa syömässä pizzan, kun sellaista kerran näiltä nurkilta oli saatavana, tuhlasin loput puheaikani, ostin mamoilta matkaevästä lentokoneeseen ja vetäydyin hotellihuoneeseeni odottamaan lähtöä. Pimeäkin laskeutui. Yhdeksältä illalla luovutin huoneen ja kävelin hotelli Le Brazzéraden eteen tinkimään taksikuskien kanssa. Aloitin 600 frangista, he aloittivat 4000 frangista. Lopulta yksi kuski keskeytti rukoushetkensä ja lupasi viedä minut tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa) lentoasemalle. Ei muuta kuin rukousmatto takapenkille ja menoksi! Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema sijaitsee ihan N’Gorin nurkilla. Annoin perillä kuskille 1500 frangia, mistä hän yllättyi iloisesti.

Sisään lentoasemalle mennään näyttämällä matkalippua. Valkoisella iholla tosin näytti pääsevän sisään ilmankin. Odotin lähtevien terminaalin olevan kaoottisempi, mutta ainakin näin illalla siellä oli kohtalaisesti tilaa. Senegalin jonkun lajin maajoukkue oli lähdössä reissuun. Omaa Barcelonan-lentoani ei lähtevien lentojen näytöllä näkynyt koko iltana, mutta en jaksanut huolestua, sillä tämähän oli Afrikkaa. Vuelingin lento jonnekin oli joka tapauksessa lähdössä, koska lähtöselvitystiskin takana kävi tohina toista tuntia. Lopulta lähtöselvitys avattiin. Tietenkin myös lähtöselvitysjonossa etuiltiin ja niin taisin itsekin tehdä ryntäämällä jonon puolesta välistä avautumassa olevalle tiskille. Rinkkani selvitettiin Helsinkiin saakka. Vaihdoin jäljelle jääneet Länsi-Afrikan frangit euroiksi ja lähdin passintarkastukseen. Kun poistumisleima oli lyöty viisumin päälle, oli vuorossa turvatarkastus. Turvatarkastuksessa jaloissa pyöri kulkukissa!

20140527_001

Tässä vaiheessa kissa on siirtynyt turvatarkastuksesta lähtöä odottelevien matkustajien joukkoon.

Lentoaseman kansainvälinen puoli on tukkoinen, varsinkin kun lentoja on lähdössä useampi kuin yksi. Lähes kaikki saatavana olevat penkit olivat käytössä. Ja se kissakin pyöri penkkien välissä. Terminaalin ilmastointi ei toiminut kunnolla ja sisätilat olivat täynnä hyttysiä. Viimeinen mahdollisuus hankkia malaria! Menin ostamaan vesipulloa terminaalin pienestä ravintolasta. Pullo kävi lopulta kolme kertaa jääkaapissa, kun kysyin hintoja ja että voinko maksaa euroilla. Sain myyjänaiselta tuhahduksia vastauksiksi. Miellyttävää asiakaspalvelua vielä näin ennen maastapoistumista. Lentoasemalla tein myös huomion, että kaikki tuliaiset ja matkamuistot kannattaa ostaa vasta kentältä. Valikoimat ovat paremmat sekä hinnat ovat halvemmat ja niistäkin voi kokemukseni mukaan vielä tinkiä. Ostin heräteostoksena apinanleipäpuun. Sen pitäisi elää muutaman tuhat vuotta.

20140527_005

Barcelonaan ja Washingtoniin lähtevien portti.

20140527_006

Lentoa odottavia matkustajia.

Samaan aikaan, kello yhden ja kahden välillä yöllä, oman Barcelonaan lähtevän lentoni kanssa oli lähdössä South African Airwaysin kone Etelä-Afrikan Johannesburgista Washingtoniin. Se ottaa lisää matkustajia täältä Dakarista. Se lähti lentoon ennen meidän konetta. Olin omassa koneessani joutunut varauloskäytävän kohdalle, enkä saanut pitää nousun ja laskun aikana yhtään mitään käsissäni, enkä edessä olevan penkin alla. Tomera espanjalainen stuertti kehotti laittamaan jopa sylissäni olevan paidan päälle. Samalla rivillä kanssani istui kaksi ranskalaista herraa. Kumpikaan heistä ei osannut sanaakaan englantia tai espanjaa, joista jompaa kumpaa on osattava, että voi istua varauloskäytävän kohdalla Vuelingin koneessa. Ilmeisesti minun siivelläni miehet saivat jäädä paikalleen. Muuten lento sujui melko kivuttomasti, valot olivat poissa, eikä käytävälläkään liikkunut myyntikärryjä. Suurin osa nukkui tai ainakin yritti. Lento kesti “neljä tuntia ja 70 minuuttia”, kuten kapteeni asian kuulutti.

Barcelonan lentoasemalla minut ohjattiin passintarkastukseen ja näin ollen ulos kansainväliseltä puolelta, vaikka olin jatkomatkustaja. Ihmettelin vain, enkä jaksanut protestoida. Passintarkastajaa moikkasin ranskaksi. Sain lipun Vuelingin Helsingin-lennolle lähtöselvitystiskiltä ja mieleni olisi tehnyt kertoa kuinka typerä systeemi tällä kentällä on. En kertonut sitten kuitenkaan. Enkä ollut näköjään edes ainoa Dakarista tuleva ja Barcelonassa vaihtava, vaan muitakin matkustajia valui tiskille. Kai tälläkin kentällä sentään transit-tiski on vaihtomatkustajia varten! Muuten Barcelonankin lentoasemasta tuli mieleen suuri kauppakeskus.

Vähän ennen Helsingin-koneen lähtöä kuulin ensimmäiset sanat suomea vähän yli kuukauteen. Puheluita kotiin ei nyt lasketa. Eipä meikäläisiä ainakaan liiaksi Länsi-Afrikassa liiku. Muutenkin näin kuukauden aikana ainoastaan kaksi reppureissaajaa, joista toinen oli Mauritaniassa tapaamani ikäiseni puolalainen ja toinen Senegalin Saint-Louisissa tapaamani keski-ikäinen ranskalaisrouva. Muut länsimaalaiset olivat joko omalla autolla liikenteessä (yksi tapaus), rantalomalla tai asuivat Länsi-Afrikassa.

Lento Barcelonasta Helsinkiin sujui nopeasti torkkuessa. Kun Dakar-Barcelona-lento oltiin matkustettu silmämääräisesti uudehkolla ja siistillä koneella, olisi Helsingin-koneen voinut silmällä ja korvalla arvioiden laittaa suoraan Euroopan unionin mustalle listalle. Matkustin siiven kohdalla ja se oli aika iloisesti ruosteessa. Tai ainakin sen värinen. Kone ääntelehti epäilyttävästi pitkin matkaa, mutta ilmassa pysyttiin ja sehän on tärkeintä! Vieressäni matkusti venäjää puhunut, mutta Suomen passilla liikenteessä ollut, nainen lapsineen. Oikeastaan seurueeseen kuului enemmänkin suomenvenäläisiä, mutta halpalentoyhtiö oli hajasijoittanut heidät ja muutkin matkalaiset ympäri konetta. Keskikäytävällä oli koko lennon ajan tavanomaista kovempi liikenne. Todennäköisesti istumapaikastaan maksaneet olivat saaneet vierekkäisiä paikkoja.

Suomessa lämpötila oli keskiviikkona 28.5. vain kuutisen astetta ja vettä tihutti. Ei sentään räntää!

Dakarin toiselle laidalle N’Goriin

26.5.2014

Goréen majapaikkani emäntä lähti viemään tytärtään kouluun mantereelle jo kello 6.45 lähteneellä aamun ensimmäisellä lautalla. Olimme edellisiltana sopineet, että kun lähden, lukitsen portin ja heitän avaimen portin yli. Näin toimin. Olin itsekin poistumassa saarelta jo kello kahdeksan lautalla. Taivas oli pilvessä. Tällä kertaa lautalla oli hyvin väljää. Mukana oli vain muutamia paikallisia sekä ranskalainen koululaisryhmä.

IMG_1014 goree32

Koko Goréen saari lautalta nähtynä. Eteläosan Castel erottuu muuta saarta korkeampana.

Goree33

Tällaisella lautalla saarelle kuljetaan. Kuva otettu edellisenä päivänä La Maison des Esclavesin yläkerran parvekkeelta.

Dakarin satamaan oli saapunut Ziguinchorin ja Dakarin väliä liikennöivä Aline Sitoé Diatta -matkustaja-alus. Oma pikkuinen Beer-lauttamme pysäköitiin tuon suuren aluksen viereen. Nimensä puolesta Beer voisi liikennöidä ennemminkin Helsingin ja Tallinnan välillä. Kun kaikki muut matkustajat painelivat saman tien takseihin, itse istahdin terminaalin eteen toviksi tarkistamaan ilmaisella wifillä eilisillan Suomi-Venäjä-jääkiekkopelin tuloksen. Tuomarit olivat pedanneet Venäjän maailmanmestariksi. En ollut siis menettänyt mitään.

IMG_1012 dkr8

Dakarin silhuetti Goréen-lautalta.

dkr9

Saavumme Dakarin satamaan.

Kävelin taksikuskien luo. Tinkimään. Olin päättänyt mennä Länsi-Afrikan kiertomatkani viimeiseksi yöksi Keur Diame -nimiseen hotelliin Dakarin toiselle laidalle Parcelles Assainiesin kaupunginosaan Yoffin rannan tuntumaan. Väänsin hinnasta kolmen eri kuskin kanssa, kunnes neljäs tuli ja vain haki minut autoonsa. Hän lupasi viedä minut 3000 frangilla (noin 4,6 euroa) Keur Diameen. Mies piti minua automaattisesti amerikkalaisena, koska ranskantaitoni ei ollut erityisen vakuuttava. Kuski heitteli matkan aikana harvoja osaamiaan englannin sanoja. Tai ainakin luulen niiden olleen englantia. Esimerkiksi thank you ääntyi denky. Perillä Parcelles Assainiesissa ajelimme jonkin matkaa monttuista hiekkatietä pitkin. Vasemmalla puolella oli Plage de Yoff eli Yoffin hiekkaranta ja sen takana Atlantti. Rannalla oli lenkkeilijöitä ja poikia potkimassa palloa. Aurinkokin alkoi paistaa.

Tien varressa aamupalaa myynyt nainen kertoi kuljettajalleni, että olemme oikeassa paikassa. Tien toisella puolella oleva rakennus olisi Keur Diame. Taksikuski vaati matkasta lopulta 500 frangia lupaamaansa summaa enemmän, mikä tietenkin vain vahvisti jälleen negatiivista Senegal-kuvaani. Mielelläni antaisin hyvälle taksikuskille pienen juomarahan sovitun summan päälle, mutta kun kuskit eivät tässä maassa anna tällaiseen edes mahdollisuutta. Aina täytyisi olla täsmälleen oikea rahasumma taskussa, jonka voisi antaa, eikä kuskin tarvitsisi antaa vaihtorahaa lainkaan.

Epäilin suuresti rakennuksen olevan jokin muu kuin hotelli Keur Diame, koska mitään hotellista kertovaa kylttiä ei ollut. Lisäksi hotellin metalliportti oli lukossa. Samaan aikaan sisään pyrkinyt mama jyskytti aikansa porttia, kunnes se tultiin avaamaan. Avaamaan tuli matematiikan opettaja, joka vahvisti rakennuksen olevan Keur Diame. Lainasin puhelintani ja opettaja soitti pari puhelua. Sen verran ymmärsin wolofinkielisestä puheesta, että täällä yksi amerikkalainen tarvitsisi huonetta. Puhelun jälkeen opettaja kertoi, ettei rakennuksessa olisi vapaita huoneita, mutta voisin jakaa huoneen hänen kanssaan. Kieltäydyin tarjouksesta, jonka jälkeen yksi vapaa huone olisikin löytynyt. Merinäköala löytyi, mutta muuten tupakankatkuisessa huoneessa oli ainoastaan likainen patja. Hinnaksi kerrottiin 20 000 frangia (noin 30,5 euroa), mikä on posketon hinta moisesta. En halunnut edes tinkiä. Kieltäydyin siis tästäkin ja kerroin vaihtavani paikkaa. Opettaja ei luovuttanut, joten menimme seuraavan rakennuksen eteen, joka oli kuulemma hotelli. Se oli nyt vain suljettu, mutta omistaja tulisi pian paikalle. Tässä vaiheessa annoin opettajalle pienen juomarahan ja lähdin etsimään taksia. Aioin siirtyä N’Gorin kaupunginosaan. Rakennus, johon aamun ensimmäinen taksinkuljettaja oli minut tuonut, ei ollut hotelli Keur Diame, minkä selvitin myöhemmin netistä. Jonkinlainen pitkäaikaisvieraita majoittava talo se luultavasti kuitenkin oli.

Takseja kulki tiuhaan rannan hiekkatiellä. Ensimmäinen taksikuski pyysi liian kovaa hintaa matkasta N’Goriin, eikä ollut halukas tinkimään. Toinen taksikuski ei ymmärtänyt, että halusin N’Gorissa sijaitsevalle hotellille. Esittelemäni kartta oli jotain aivan käsittämätöntä. Kolmas taksikuski oli matkassa uudehkolla Škoda Octavialle ja oli heti valmis viemään minut N’Goriin. Hän osasi lukea karttaakin! Kuljettaja otti oma-aloitteisesti puhelun ensimmäiseen hotelliin. Olin wolofinkielisessä keskustelussa taas amerikkalainen. Kyseisessä hotellissa yllättäen ei ollut tilaa. Sen jälkeen sovimme hinnan, jolla mies lähti kyyditsemään minua Plage N’Gorille eli N’Gorin rannalle, jonka ääressä on muutamia hotelleja. Perillä maksoin sovitun summan ja mies kiitteli kovasti. Kysäisin huvikseni, paljollakohan hän lähtisi käymään Lac Rose -nimisellä järvellä, joka sijaitsee joitain kilometrejä N’Gorista itään. Hinta vaihteli 20 000 ja 40 000 frangin välillä. Emme päässeet sopimukseen, joten hyvästelin kuskin.

Plage N’Gorilla sijaitsevat ainakin hotellit La Madrague, La Brazzérade ja Maison Abaka. Ajattelin majoittua La Brazzéradeen, jossa huoneen piti maksaa yhdeltä yöltä 20 000 frangia (noin 30,5 euroa). Suunnittelin törsääväni viimeisen yön kunniaksi vähän parempaan hotelliin. Hintansa puolesta se olisi ollut matkan kallein. La Brazzéraden edessä odotteli Ali-niminen nuorukainen, joka kertoi hotellin olevan kallis ja että hänen setänsä pitäisi halvempaa hotellia aivan lähellä. Sinne siis! Syvältä N’Gorin kujilta, monen mutkan päästä löytyi Chez Sele -niminen hotelli. Hotellille ei ole minkäänlaisia opasteita, eikä edes ovessa lue mitään hotelliin viittaavaa. Tämä paikka täytyy tietää. Alin setä Sele toivotti minut tervetulleeksi. Huoneen hinta on normaalisti 12 000 frangia, mutta koska pyysin saada pitää huonetta seuraavaan iltaan kello yhdeksään saakka, maksoin huoneesta 15 000 frangia (noin 22,9 euroa). Hotellissa on muutamia huoneita. Minun huoneeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Vessa ja suihku olivat käytävässä. Kaikin puolin hyvin siisti paikka. Annoin kasan pyykkiä tämän perhehotellin siivoojana ja pyykkärinä työskennelleelle naiselle, sillä minulla ei ollut enää puhtaita vaatteita ja lento kotiin olisi jo huomenna! Hän veloitti kasasta 2000 frangia (noin kolme euroa). Saisin pyykit seuraavana aamuna.

Ali tahtoi majoittumisen jälkeen näyttää minulle ruokapaikan. Ensimmäinen paikka rannalla ei tarjonnut ruokaa, joten hän ohjasi minut Katia’s-nimiseen ravintolaan vilkasliikenteisen Route de N’Gorin varteen. Hinnat olivat tyyriinpuoleiset, joten tilasin listan halvimman annoksen eli hampurilaisen. Olinhan koko aamun ollut amerikkalainen! Annoin Alille tippiä tämän avusta kahden euron kolikon, joka oli pyörinyt lompakossani jo kuukauden verran. Kyseessä oli kohtuuttoman suuri juomaraha, mutta menkööt nyt tämän kerran. Ali kertoi lähtevänsä läheiselle N’Gorin saarelle (ransk. Île de N’Gor) “Coca-Colalle”. Aivan taatusti. Minä puolestani ajattelin lähteä käymään Lac Rose -järvellä.

Kävelin Route de N’Gor -tien varteen, jossa hyppäsin Dakar Dem Dikkin (DDD) minibussiin ja ostin lipun Keur Massarin kylään saakka. Matka halki Kap Verden niemimaan (ransk. Cap-Vert) pohjoisrannikon kesti noin 45 minuuttia ja perillä Keur Massarissa hyppäsin taksiin. Tässä vaiheessa taivas meni jälleen täysin pilveen. Keur Massarista pääsee kyllä linja-autolla perille Lac Roselle saakka, mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Sovimme kuljettajan kanssa, että maksaisin menopaluumatkasta 6000 frangia (noin 9,1 euroa). Kuljettaja lupasi odotella minua järvellä. Järvi oli yllättävän kaukana Keur Massarista, eikä sinne niin vain kävellä, kuten Lonely Planet toteaa. Välissä on kaksi kylääkin!

IMG_1022 dkr10

Lac Rose ei ollut nimestään huolimatta vaaleanpunainen. Pilvinen taivas oli muuttanut veden ruskeaksi.

IMG_1048 dkr13

Näkymä Lac Roselle läheltä suolakasoja.

Perillä Lac Rosessa en ehtinyt vielä nousta taksistakaan, kun jo ensimmäinen yrittäjä oli ikkunassa. Minun pitäisi ehdottomasti palkata opas, koska tämä on alue on valtavan vaarallinen, paljon kriminaaleja. Olisin suuressa vaarassa yksinäni. Kuulostipa lupaavalta paikalta. Opasehdokas oli totisesti järvensä paras mainosmies! En palkannut opasta, vaan lähdin rosvojen armoille yksinäni.

Merenrannan lähellä sijaitseva pienehkö Lac Rose (myös nimellä Lac Retba) tunnetaan veden vaaleanpunaisesta väristä. Kuolleenmeren tavoin järvi on valtavan suolainen, niin että se kelluttaa ihmistä. Lac Rosen veden erikoinen väri puolestaan on suolasta pitävän Dunaliella salina -nimisen levän ansiota. Levä muodostaa auringonvalon ansiosta ympärilleen vaaleanpunaista pigmenttiä, minkä vuoksi järven pitäisi näyttää kauttaaltaan kauniin vaaleanpunaiselta. Taivas oli mennyt puolisen tuntia sitten täysin pilveen, joten järvi oli ruskea! Kävin siitä huolimatta lyhyellä venekierroksella järvellä. Lac Rosen suolapitoisuudesta johtuen veneen pohja oli tasainen. Normaali, kölillä varustettu, vene ei ilmeisesti pysyisi pystyssä. Kierroksen aikana näin kahden miehen nostavan suolaa järvenpohjasta. Järvi oli sillä kohdalla miehiä kaulaan saakka ja enimmilläänkin vain kolme metriä syvä. Takaisin rantaan selvittyäni kävin katsomassa rantaan kasattuja suuria suolakasoja. Veneretken lisäksi järven ympäri olisi voinut kuulemma ratsastaa vaikka hevosella. Lähde: [1]

dkr11

Tässä nostetaan suolaa tasapohjaiseen veneeseen keskellä järveä.

IMG_1044 dkr12

Lac Rosen suolakasoilta.

Suolakasojen läheisyydessä oli matkamuistokoju, jonka yli-innokas nainen tuli lahjoittamaan minulle pienen pussillisen suolaa. Kieltäydyin, koska tullissa sitä tuskin ensimmäisenä suolana pidettäisiin. Nainen vaati minua ottamaan hänestä kuvan. Kieltäydyin taas, koska se olisi johtanut todennäköisesti rahastukseen. Palasin taksille. Kun kuljettajani sai autonsa käyntiin, oli ikkunassa jälleen yksi mies mankumassa rahaa. Hän oli tämän ilmaisen parkkipaikan “vartija”. Mies kertoi pitäneensä autoamme, parkkipaikan ainoaa, silmällä koko ajan. Niin oli tehnyt kuljettajanikin kyllä. En “ymmärtänyt” tämän niin kutsutun “vartijan” puhetta ja kysäisin muina miehinä, että mikä nyt on ongelmana. Kuljettajaa eivät “vartijan” puheet enää kiinnostaneet, hän laittoi ikkunan kiinni ja lähdimme. Taivas oli edelleen pilvessä. Niagan kylän kohdalla tuulilasiin tuli jopa muutamia vesipisaroita. Perillä Keur Massarissa maksoin taksin ja kuljettaja oli hyvin mielissään. Tämä oli ilmeisesti ollut hyvä keikka. Kättelimme ja lähdin DDD:n bussilla takaisin Dakarin N’Goriin.

Ennen hotellin etsimistä, ostin mangon ja pieniä Turkista tuotuja, sata frangia maksaneita, leivonnaisia. Myyjänainen totesi, ilmeisesti vitsillä, 500 frangin setelini olevan fatigué, väsynyt, ja että se kuuluisi lähinnä roskakoriin. Näytin huvikseni lompakkoani, joka oli aivan tyhjä. Muut paikalla olleet myyjättäret purskahtivat nauruun. Setelini kelpasi lopulta. Ostosten kanssa lähdin etsimään hotelliani, mutta se sai odottaa vielä, kun erään putiikin edessä istuskellut nuorimies huuteli minulle. Pysähdyin juttelemaan. Hän kysyi, olinko Australiasta, koska minulla oli Austria-paita päällä. Hieman mies ihmetteli, kun en ollut Australiasta, enkä edes Itävallasta. Minulla olisi kuulemma pitänyt olla Suomi-paita päällä. Mies osasi englantia, joten hänen kanssaan oli mukava jutella hetkisen. Hän kysyi niin monen muun senegalilaisen tavoin, mitä mieltä olen Senegalista. Vastasin, kuten aina, että onhan teillä täällä ihan hienoja paikkoja, kauniita maisemia. Huvituin mielessäni hieman, kun tämäkin kysyjä lisäsi itse vielä: “ja mukavia ihmisiä”. Mutisin jotain vastaukseksi. Jotkut ovat ihan mukiinmeneviä tyyppejä, toiset taas eivät. Niin kuin tietysti kaikkialla. Ehkä kohtaamani senegalilaiset olivat vain epätoivoisia, ehkä olimme koko ajan vain eri aaltopituudella. En tiedä. Joka tapauksessa rahastuksen ja huijauksen maku tässä maassa on. Sen huomasin jälleen kohta.

IMG_1065 dkr14

N’Gorin rantaviivaa ja värikkäitä kalastajien veneitä.

IMG_1067 dkr18

N’Gorin kujilta.

Uusi tuttavuuteni halusi näyttää vähäsen N’Gorin rantaa. Mukaan liittyi miehen veli. Tein taas selväksi, etten halua nyt mitään opastettua kierrosta ja että itse asiassa taidan mennä hotellilleni. Kumpikin korosti, että he eivät missään nimessä haluaisi mitään maksua, kunhan vähän näyttäisivät kotikulmiaan. Kuulemma turistit tavallisesti pysyvät vain N’Gorin hiekkarannan hotellien läheisyydessä, eivätkä vaivaudu tutustumaan itse kylään. Kävelimme rannalla kalastusveneiden seassa aikamme ja kurkkasimme yhteen varastoon, jossa säilytettiin kilpaveneitä. Niillä kilpaillaan kuulemma vain muutaman kerran vuodessa. Sitten kävelimme halki sokkeloisten kujien paikkaan, jonka miehet julistivat olevan Afrikan mantereen läntisin paikka. Sanoin eriävän mielipiteeni. Pointe des Almadies muutaman sadan metrin päässä on oikeasti tuo läntisin piste. Se melkein näkyikin. Tässä “läntisimmässä pisteessä” huomasin tehneeni aloittelijan virheen, eihän tällaiseksi paisuneesta kierroksesta ilman maksua selviä vaikka mitä oltaisiinkin luvattu.

IMG_1070 dkr15

Pienempi poukama, pienemmät veneet. Edelleen N’Gorista.

dkr17

N’Gorin moskeija ja etualalla “kyläneuvoston” kokoontumispaikka.

Kierros jatkui. Kuljimme moskeijan ohi. Moskeijan viereisessä katoksessa kokoontuu jonkinlainen kyläneuvosto. Kaikki asiat päätetään kuulemma siellä. Katoksessa oli “satoja vuosia vanha” rumpu, jolla N’Gorin asukkaille tiedotetaan erilaisista asioista, kuten vaikkapa jos joku on merellä pulassa. Näin oli tehty vuosisatojen ajan. Tässä vaiheessa alkoivat vihjailut, että minun tulisi lahjoittaa yhteisön lapsille riisiä. Niin tekevät kuulemma kaikki täällä käyvät turistit! Voisin kuulemma jopa tulla syömään sitä yhdessä lasten kanssa. Juuri sopivasti tulimme kaupan kohdalle, josta voisin nyt ostaa riisisäkin. Iso säkki maksaisi 30 000 frangia (noin 45,7 euroa), pienen saisi 15 000 frangilla (noin 22,9 euroa). Totesin miehille, etten ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Osallistun jo yhteisön tukemiseen asumalla keskellä paikallisasutusta sijaitsevassa hotellissa sekä ostavani ruokaa ja juomaa paikallisista kaupoista ja jopa kadunvarresta! Seuraavaksi miehet alkoivat vaatia rahaa itselleen. Niinpä niin. Annoin 500 frangia suosiolla, ainoan setelin, jonka repustani löysin. Se ei ollut miesten mukaan mitään, eikä se ole minustakaan. Viimeiset lompakossani olleet rahat olin kuitenkin sijoittanut hetki sitten hedelmiin ja herkkuihin. Toisaalta nyt mukana oli ollut omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt rannalta kaduille seikkailemaan miesten mukana. Alun perin tarkoituksena oli ollut “katsella vain vähän rantaa”.

Hotellin löytäminen sokkeloisilta kujilta oli melko helppoa. Oikeassa risteyksessä lukee punaisella ghetto. Ei alue kuitenkaan erityisen ghetolta näyttänyt. Joidenkin talojen katto oli tietysti tullut alas ja muuta pientä ongelmaa oli havaittavissa. Mahdollisesti ne olivat ongelmia vain eurooppalaiselle. Silti esimerkiksi kapeat sokkeloiset kadut, joille myöskään autolla ei ole mitään asiaa, olivat poikkeuksellisen siistissä kunnossa. Ostin kotikatuni päästä, juuri tuon ghetto-tekstin alta iltapalaksi fatayoita. Ne käärittiin arabiankieliseen sanomalehteen.

dkr16

N’Gorin kapeita katuja.

Viimeinen kokonainen yö Afrikassa kului huonosti nukkuen, sillä uskonnolliselta kuulostava musiikki kaikui naapurustossa aamuyöhön saakka. Vuohet ja kukot aloittivat konserttinsa pian musiikin loppumisen jälkeen aamun sarastaessa. Ei ole mitään niin ikävää ääntelyä kuin kahden vuohen keskustelu! Jälkeenpäin sitäkin kuitenkin kaipaa.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.

Popenguine ja sen jylhä rantatörmä

24.5.2014

Karistin Joal-Fadiouthin pölyt jaloistani aamupalan jälkeen. Taksin puskataksiasemalle sain helposti ja hintaa matkalle tuli sata frangia (0,15 euroa). Pieni hinta johtui siitä, että taksi täyttyi matkan varrella. Julkinen liikenne hoidetaan täälläkin kätevästi pääkatua edestakaisin ajelevilla yksityisautoilla, jotka ottavat ja jättävät matkustajia heidän haluamiinsa paikkoihin.

Joal-Fadiouthin puskataksiasemalta olisi päässyt sept-placella suoraan Dakariinkin, mutta en halunnut vielä palata sinne, vaan ostin paikan Mbouriin menevästä sept-placesta. Vajaan tunnin kuluttua saavuimme Mbouriin, jossa ajattelin käydä pankkiautomaatilla ja jatkaa sen jälkeen mahdollisesti matkaa läheiseen Popenguinen kylään. Pankkiautomaatti löytyi vastapäätä asemaa. Kokeilin huvikseni Visa Electronin toimivuutta ja sehän toimi! Ja toimi muuten Gambiassakin. Muuten nostin rahaa oikealla Visalla.

Palasin puskataksiasemalle, sillä Mbour ei nyt vain innostanut. Halusin pienempään paikkaan. Asemalla sain tietää, että sept-placet Popenguineen olisivat tältä päivältä jo menneet, eikä olisi muuta mahdollisuutta kuin maksaa 8000 frangia (noin 12 euroa) yksityistaksikyydistä. En suostunut uskomaan taksikuskien puheita, sillä senegalilaiset jos jotkut ovat liikkuvaista kansaa. Pakkohan täältä on jollain päästä. Ja niin pääsikin, sillä pian minibussin, ndiaga ndiayen, rahastaja tuli kyselemään, mihin haluaisin päästä. Hän kertoi, että joutuisin vaihtamaan minibussia Sindiassa. Ndiaga ndiaye täyttyi puolessa tunnissa ja noin puolen tunnin matkasta maksoin 300 frangia (0,45 euroa). Mitään matkalaukkumaksuja ei tällä kertaa peritty. Sindiassa vaihdoin minibussia, jollainen odotti tien toisella puolella ja lähti pian, vaikkei ollutkaan täynnä. Tällä kertaa noin 20 minuutin matkasta Popenguineen maksoin 200 frangia (0,3 euroa). Myöskään tämän minibussin rahastajapoika ei veloittanut rinkastani mitään.

IMG_0851 popenguine2

Popenguinen keskustan tuntumasta.

Olin jo ennen matkalle lähtöä päättänyt, että Popenguinessa on käytävä, sillä halusin nähdä kylän tuntumassa kohoavan korkean rantatörmän, Cap de Nazin. Juuri Cap de Nazin kaltaiset törmät kun ovat Länsi-Afrikassa harvinaisia. Lisäksi rantatörmällä on jonkinlainen luonnonsuojelualue ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita.

Perillä Popenguinessa minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mistä löytäisin jonkin majapaikan. Kylän keskusaukiolla on suuri hotelli, jonka metalliportti oli lukossa, eikä jyskytyksestänikään huolimatta kukaan tullut avaamaan. Ohi kulkenut mies epäili, että hotelli saattaisi olla suljettu, minkä jälkeen hän neuvoi, mistä suunnasta löytäisin majoitusta. Toinen avulias senegalilaismies otti asiakseen järjestää minulle majapaikan, soitti pari puhelua, minkä jälkeen kävelimme puolen kilometrin matkan. Sieltä löytyi kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen paikka oli ilmeisesti rastafarien pitämä ja siellä oli tarjolla 15 000 frangia maksaneita isoja huoneistoja. Toinen hotelli, Balafon, sijaitsee vastapäätä tätä rastahotellia. Päädyin Balafoniin, jossa maksoin yhdeltä yöltä vain kymppitonnin (noin 15 euroa). Maksoin pienen juomarahan oppaalleni, mistä hän yllättyi ja tietenkin myös ilahtui.

IMG_0860 popenguine8

Hotelli, kahvila, baari ja ravintola Balafon.

IMG_0861 popenguine9

Hotellilla oli taidetta näytillä ja luultavasti samalla myös myynnissä.

Popenguine on Senegalin mittakaavassa turistirysä, sillä se sijaitsee niin lähellä pääkaupunkia Dakaria. Popenguineen on helppo tulla vaikka vain viikonlopuksi Dakarista. Niin tekee maan presidenttikin, jolla on huvila kylän laitamilla. Turistirysämäisyys oli tiedossa jo etukäteen, mutta en arvannut kylässä oikeasti olevan turisteja näin kesäaikaan. Cap Skirringissä valkoisten turistien laskemiseen ei tarvittu aivan kahdenkaan käden sormia, Joal-Fadiouthissa olin nähnyt valkoisen vain hotellissani, eikä Gambiassakaan toubabeihin pahemmin törmännyt. Popenguinessa heitä nyt oli. Jo ravintolan pöydissä istui neljä valkoista ja baaritiskille itsensä parkkeerasi keski-ikäinen ranskalainen mies. Sitten jostain takapihan pusikoista paikalle pölähti mielenkiintoinen seurue: kolme eurooppalaista, isokokoista ja noin 60-vuotiasta naista hippikuteissaan nuorten lirkuttelevien rastapoikien kanssa. Ensimmäistä kertaa neljään päivään minulla oli nyt pääsy nettiin, koska Balafonissa on wifi. Viestitin Suomeen olevani vanhojen eurooppalaisten hippien hotellissa. Pyysin vielä ravintolan ruokalistaa näytille, mutta siinä hinnat lähtivät 4000 frangista (noin kuusi euroa), mikä on ihan liikaa. Tonnilla syö jo hyvin!

IMG_0788 popenguine14

Cap de Naz ja Popenguinen pitkä hiekkaranta. Rannalla taisi olla kaksi ravintolaa.

IMG_0798 popenguine19

Cap de Nazin rinnettä.

IMG_0805 popenguine13

Atlantti kohtaa rantatörmän.

Popenguine15

Näkymä Guéréon kylään Cap de Nazin rinteeltä.

IMG_0816 popenguine18

Polku törmän huipulle.

Lähdin siis rannalle mangon, keksipaketin ja vesipullon kanssa. Popenguinen ranta on leveä, pitkä ja siisti. Aallot olivat tänään aika kovat, mutta menin silti uimaan. Vesi tuntui jostain syystä jäiseltä, vaikka tässä muutaman sadan kilometrin matkalla olenkin ollut uimassa Atlantissa jo muutamaan kertaan: Nouakchottissa, Cap Skirringissä ja Gambiassa. Sama kylmä Kanarianvirta kaikkien näiden paikkojen ohi virtaa! Paikallinen mies tuli samaan kohtaan uimaan, vaikka koko ranta oli muuten tyhjä. Ehkä voisimme pelastaa toisemme, jos voimakas merivirtaus pääsisi yllättämään.

Sitten itse Cap de Nazia katsomaan. Aluksi kävelin rantaa pitkin parisen kilometriä törmän ohi. Vastaan tuli kolme eurooppalaista naista paikallisten rastapoikien kanssa. Guéréon kylässä käännyin takaisin päin, mutta nyt lähdin kiipeämään törmää ylöspäin. Päälle johtaa mutkainen polku, joka ei aina ole kovin selkeästi näkyvillä. Jotain vuohipolkuja? Siellä täällä on ruskeaksi kuivuneita pensaita, jotka taatusti sadekaudella ja sen jälkeen ovat vihreitä. Samoin heinikko oli ruskistunut kuivan kauden aikana. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että mahtaako täällä olla käärmeitä. Cap de Nazin huipulla on tiheämpää pensaikkoa, mutta myös upeat maisemat joka suuntaan. Törmän päällä on myös bunkkeri, ilmeisesti siis toisen maailmansodan aikainen.

IMG_0824 popenguine5

Toisen maailmansodan aikainen bunkkeri Cap de Nazin huipulla.

IMG_0827 popenguine4

Tällainenkin on Cap de Nazin huipulla. Tuskin kuitenkaan maailmansodan aikainen, koska ovikin on vielä paikoillaan. Seinät tosin eivät.

IMG_0829 popenguine16

Näkymä Cap de Nazin huipulta kohti sisämaata. Tämä on kai sitten se Popenguinen luonnonsuojelualue. Sadekaudella todennäköisesti täysin toisennäköinen.

IMG_0836 popenguine6

Cap de Nazin jyrkkää seinämää Popenguineen päin laskeuduttaessa. Rannalla mittakaavana ihminen.

IMG_0832 popenguine17

Näkymä Popenguinen kylään.

Kun lähdin laskeutumaan Popenguinen puoleista rinnettä alas, sain ranskankielisen tekstiviestin, jossa kysyttiin kumpi on maailman pienin itsenäinen valtio, 1. Vatikaani vai 2. Eritrea. Vastaus pyydettiin lähettämään numeroon 1616. Mahtoiko olla senegalilaisen Orange-operaattorini lähettämä. Joka tapauksessa ihmettelin suuresti!

Myöhemmin luin, että Popenguinen luonnonsuojelualueelle olisi tuhannen frangin pääsymaksu, eikä törmän päälle kannattaisi lähteä kaahimaan ilman opasta, sillä “polut eivät aina ole kovin selkeitä”. Mielestäni tälle retkelle ei oppaita tarvitse, kunhan varoo putoamasta alas törmältä. Polut ovat riittävän hyvin näkyvissä, eikä tässä missään umpimetsässä rämmitä, vaan ihan avonaisella paikalla. Näkyvyyttä riittää melkein Vatikaaniin ja Eritreaan asti!

Rinteiltä ehjänä selvittyäni palasin hotellilleni, jonka ravintola oli tyhjentynyt. Aikani yritin saada Suomi-Yhdysvallat-jääkiekko-ottelua kuuluviin Radio Novalta, mutta en onnistunut. Samaan aikaan neljän nuoren amerikkalaisen porukka lähti hotellilta ison viskilaatikon kanssa jonnekin. Matkaan lähdettiin isolla valkoisella amerikkalaisella lava-autolla. Jotain vapaalle vaihtaneita vapaaehtoistyöntekijöitäkö? Itse lähdin kävellen etsimään ruokapaikkaa, jollainen löytyi, kunhan jaksoi etsiä. Kebabia ei ollut, mutta sandwich löytyi. Hintaan tuhat frangia (1,5 euroa).

IMG_0840 popenguine12

Popenguinen keskustaa.

IMG_0843 popenguine13

Lisää keskustaa. Tällä kertaa hiekkakuja.

Musta madonna eli mustaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi lähetyssaarnaajille aikoinaan Popenguinen luonnonsuojelualueella eli siellä rantatörmällä, jolta olin tulossa. Tämän vuoksi kylästä on tullut huomattava pyhiinvaelluskohde katolilaisten keskuudessa. Vuosittain touko-kesäkuussa senegalilaiset, samoin kuin naapurimaiden kristityt tapaavat suunnistaa paikkakunnalle. Siitäkin huolimatta, että Popenguine on muun Senegalin tavoin muslimienemmistöinen, ei keskustassa liikkuessaan huomaa muuta kuin katolilaisuuden vaikutuksen. Kylässä on kaunis katolilainen kirkko sekä kaikkialla viittoja “grotte“-nimiseen paikkaan. Grottessa on suuri Neitsyt Marian alttari sekä useita pienempiä muiden pyhimysten alttareita, joilla katolilaiset tapaavat käydä rukoilemassa. Itse kuvasin kirkon ja käväisin myös grottessa. Sinne saapui samaan aikaan paikallinen isä pienen tyttärensä kanssa rukoilemaan. Lähde: [1]

IMG_0848 popenguine7

Popenguinen kirkko.

IMG_0858 popenguine10

“Grotten” keskipisteenä oleva Neitsyt Marian alttari, jonne uskovaiset tuovat kukkia ja rukouksia paperilappusillaan.

Popenguine11

Pyhän Franciscus Assisilaisen alttari on yksi pienemmistä alttareista “grottessa”. Myös hän ottaa vastaan kukkia ja rukouksia.

Hotellillani mauritanialainen kauppias, Sidi nimeltään, halusi esitellä helyjään minulle, vaikken ollutkaan kiinnostunut. Myynnissä oli juurikin samoja koruja kuin Mauritanian pääkaupungin Nouakchottin Marché Capitalella, jolla olin juuri vähän aikaa sitten vieraillut. Kun koruja katsoi tarkemmin, huomasi monen niistä olevan muovia. Nouakchottissa vastaavat olivat sentään olleet vielä eebenpuuta. Sidi itsekin myönsi niiden olevan muovia. En ostanut mitään, vaikka olisin saanut Mauritanian-kävijänä kunnon alennuksenkin kuulemma. Mauritanian ouguijatkin olisivat kelvanneet, sillä Sidi oli pian lähdössä käymään kotonaan. Oli kuitenkin hauska vaihtaa muutama sana hassaniyaksi pitkästä aikaa!

Popenguine1

Pussillinen fatayoita.

Sen sijaan ostin hotellin läpi kulkeneilta mamoilta pussillisen fataya-nimisiä pieniä uppopaistettuja piiraita, paitsi että piiras lienee kylläkin väärä nimi näille. Fatayoiden sisällä oli ainakin kalaa. Sain lisäksi kaani-nimistä vahvaa tomaatti-sipuli-kastiketta, joihin fatayoita kuuluu dipata. Menin syömään ne rannalle. En ehtinyt kovin montaa syödä, kun jo taas yksi juoppo istahti viereen. Mies esittäytyi juhlallisesti rannan johtajaksi! Ei hän sentään mitään pääsymaksua alkanut periä, mutta fatayani olisivat kelvanneet. Mies kertoi, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. Tuli vain mieleen, että viinaan kyllä oli ollut varaa. Hotellillani oli palatessani alkanut illalliskattaus. “Vanhat eurooppalaiset hipit” olivat löytäneet normaalit vaatteensa jostain ja tulleet illallistamaan. Tällä kertaa rastapoikia ei näkynyt.

Popenguine3

Paikallisen koulun muuri sanoo: “yhtenäisyys, kuri, työ”.

Päivä Joal-Fadiouthissa

23.5.2014

Päivä Joal-Fadiouthissa! Omassa päässäni Joal-Fadiouthin kaltainen kylä, tai paremminkin pikkukaupunki, voittaa mennen tullen kaikki eläimiä kuhisevat luonnonpuistot. Jo maantiede on mielenkiintoinen: Atlantin ja mangrovesuon välissä sijaitseva Joal-Fadiouth on oikeastaan kahdesta kylästä, Joalista ja Fadiouthista, muodostuva kokonaisuus. Joal sijaitsee mantereella ja on paljon suurempi kuin pieni Fadiouth, joka puolestaan on saari. Fadiouthin saari on yhteydessä Joaliin puisella sillalla, niin kapealla, ettei sitä pitkin mahdu auto kulkemaan. Näin ollen saarella ei ole moottoriajoneuvoja, vaan kaikki kuljetetaan eläinten avustuksella. Tosin saaren kapeille kujille ei auto mahtuisikaan.

Myös kulttuurinen puoli on kunnossa: Joal-Fadiouth on senegalilaisittain kummajainen, sillä siellä asuu suuri määrä kristittyjä. Esimerkiksi Fadiouthin väestöstä noin 90 prosenttia kristittyjä, kun koko maan väestöstä muslimeja on se 90 prosenttia. Joal-Fadiouthin asukkaat ovat hyvin ylpeitä tällaisesta kahden uskontokunnan yhteiselosta, mikä näkyy myös siinä, että niin muslimit kuin kristitytkin haudataan samalle hautausmaalle. Valtaosa ihmisistä asuu Joalissa, samoin palvelut, kuten minun Le Thiouraye -hotellini, ovat suurimmaksi osaksi mantereella.

Joal-Fadiouth5

Joalin kalasatamasta.

Hotelli Le Thiourayen huonehintaan kuuluu aamupala, joka tarjoillaan hotellin ravintolassa kunhan henkilökunta ensin herää. Itse olin taas jalkeilla ennen seitsemää, koska ei tänne nukkumaan oltu tultu! Ehdin aamupalaa odotellessani käydä hiekkaisilla lähikujilla harhailemassa. Myös täällä tiet Joalin halki kulkevaa kilometrien pituista pääkatua lukuun ottamatta ovat hiekkaa. Lapset olivat lähdössä koulutielle, muuten oli hiljaista. En toki vielä tiennyt, miten vilkas paikka Joal muutenkaan on.

Aamupalani sain kello kahdeksalta, ja siihen kuului patonkia ja kahvia. Le Thiourayen ravintola sijaitsee terassilla joen rannalla, aivan joessa kiinni, minkä vuoksi kalastajat ja simpukankerääjät joutuvat lähes kahlaamaan ohi kulkiessaan. En tosin ole aivan varma, onko kyseessä joki ollenkaan, vaan ainoastaan laajemman mangrovesuon osa. Kaunis paikka joka tapauksessa. Pöytäseuraksi sain hotellin omistajan, joka tuli kyselemään kuulumisia ja leikkaamaan kynsiään! Jo lähes kuukauden ranskankielisessä Afrikassa pyörineenä ymmärsin aika paljon omistajan puheesta, johon vastailin kykyjeni mukaan joko ralliranskallani tai englanniksi. Ranskaahan en ole koskaan päivääkään opiskellut. Tällä hetkellä Joal-Fadiouthissa oli kuulemma hiljaista, mutta talviaikaan turisteja on enemmän. Enemmänkin voisi silti olla. En kysynyt, onko viisumiuudistus vaikuttanut heihin jotenkin.

IMG_0599 joal-fadiouth6

Eugène.

Joal-Fadiouth7

Kulkupelimme.

Aamupalan jälkeen otin suunnaksi Fadiouthin saaren. En päässyt kuin 500 metriä, kun vanhempi herra, Eugène nimeltään, pysäytti minut. Hän oli polkupyörällä matkalla toiseen suuntaan, mutta halusi nyt viedä minut lyhyelle veneretkelle yhdestä puusta veistetyllä veneellä, piroguella. Suunnilleen ymmärsin, mitä hän kertoi ja varsinkin hinnan ymmärsin. Hän pyysi 7000 frangia eli noin 10,7 euroa. Tinkasin hinnan 4000 frangiin (noin kuusi euroa), sillä minulla ei oikeastikaan ollut liiaksi rahaa. Joal-Fadiouthissa kun ei ole pankkiautomaattia, enkä viitsinyt sellaisen takia ajella Mbouriin ja takaisin. Ei muuta kuin kohti pirogueta sitten! Näkisin kuulemma mangrovepuskaa, kylien mielenkiintoisen hautausmaan ja kävisimme kiertämässä myös itse Fadiouthin saarta.

Kävelimme Fadiouthin saareen vievän sillan juurelle, jossa hyppäsin veneeseen. Vene ei ollut Eugènen oma, vaan hän vuokrasi sen nyt pientä maksua vastaan. Mies ohjasi pirogueta pitkällä, vedenpohjaan asti ulottuvalla, puukepillä. Matkan aikana näki hyvin, kuinka simpukankerääjät olivat toimissaan mangroven reunoilla. Eugène sauvoi veneemme pienen kierroksen jälkeen mangrovekasvillisuuden reunoja pitkin Joal-Fadiouthin hautausmaan mutaiseen, pieniä rapuja vilisevään, rantaan.

IMG_0643 joal-fadiouth9

Hautausmaan korkeimmalla kohdalla on suuri risti.

IMG_0641 joal-fadiouth12

Kristittyjen hautoja ja miljoonittain simpukankuoria.

IMG_0639 joal-fadiouth11

Huhtikuussa 2014 kuolleen kristityn hauta. Taustalla Fadiouthin saari.

Joal-Fadiouth8

Kahden muslimin haudat. Taustalla Fadiouthin saari.

IMG_0633 joal-fadiouth10

Tavallisten muslimien haudat on merkitty metallilaatoin.

Omalla saarellaan mangroven laidassa sijaitseva hautausmaa on erikoinen paikka, sillä samalle alueelle on haudattu niin kristittyjä kuin muslimeitakin. Hautoja myöten koko pieni saari tuntuu olevan paksun simpukankuorikerroksen peitossa. Muslimien hautoja on vähemmän. Ne tunnistaa siitä, että merkiksi on pantu vain metallikyltti, jossa on vainajan nimi sekä yleensä syntymä- ja kuolinajat. Ilmeisesti varakkaammat muslimivainajat ovat tosin saaneet vähän parempia hautoja, kuten metallihäkin hautansa päälle. Eugène osoitteli hautoja ja sanoi “Allahu akbar” varmistaakseen, että ymmärsin niiden olevan muslimihautoja. Kristittyjen haudat sen sijaan on merkitty valkoisilla risteillä.

Hautausmaalla Eugène halusi antaa osoitteensa minulle, hän asuu Fadiouthin saarella. Eugène oli ensimmäinen ja viimeinen senegalilainen, jonka yhteystiedot sain, enkä nyt laske mukaan parin huijarin puhelinnumeroita senegalilaisen sim-korttini muistissa! Varmaan täytyy Fadiouthiin vähintään joulukortti lähettää! Mauritaniasta ja Gambiasta minulla sen sijaan on läjäpäin uusien tuttavuuksien yhteystietoja ja heillä vastaavasti minun.

IMG_0667 joal-fadiouth17

Näkymä Fadiouthiin hautausmaalle johtavalta sillalta.

IMG_0654 joal-fadiouth13

Fadiouthin saaren kapeilta simpukkakujilta.

IMG_0656 joal-fadiouth18

Pyhän Francisco Xavierin kirkko Fadiouthissa.

Hautausmaalta kävelimme puista siltaa pitkin Fadiouthin saarelle. Saaren mutaisilla rannoilla tepastelevat siat ovat varma merkki siitä, että on saapumassa lähes kokonaan kristittyyn kylään! Muslimeillehan sika on saastainen eläin. Hautausmaan tavoin myös Fadiouthin saaren kujat ovat valkoisten simpukankuorten peitossa. Kuoria on hyödynnetty myös itse talojen rakennusmateriaalina. Sitä en varmaksi tiedä, mistä miljoonat kuoret on saarelle ja hautausmaalle tuotu. Veikkaisin, että niitä on aikojen saatossa vain kerääntynyt, kun ihmiset ovat keränneet simpukoita ravinnoksi mangrovelta. Toimintaa harrastetaan vielä tänäänkin, mistä kertovat ruskeiden simpukankuorten kasat Fadiouthin kujilla.

IMG_0663 joal-fadiouth14

Fadiouthin torialue on pieni.

Joal-Fadiouth21

Mamat myyntipuuhissaan Fadiouthin torilla.

IMG_0715 joal-fadiouth15

Arkkienkeli Rafaelin alttari Fadiouthissa. Vai mitä nämä tällaiset kopit ovat?

Eugène johdatti minua saaren kujilla. Kävimme saaren katolilaisessa kirkossa ja kuljimme piskuisen torialueen poikki. Myynnissä oli vihanneksia ja hedelmiä. Kristinuskon voimakkaan läsnäolon huomaa myös katolilaisten pyhimysten “alttareina” ympäri saarta. Palasimme kierroksen jälkeen veneelle hautausmaan rantaan, josta 63-vuotiaaksi osoittautunut Eugène sauvoi veneen takaisin mantereelle.

Rannassa on ravintola, mutta sen hinnat olivat minun kukkarolleni liikaa, joten ostin vastapäisestä “ravintolasta” kanasandwichin eli kanasipulisekoituksella täytetyn patongin, johon pienellä lisämaksulla ostin myös keitetyn kananmunan. Jälkiruoaksi ostin eräänlaisen korvapuustin. Menin syömään ne Atlantin puoleiselle hiekkarannalle. Vaan ennen rannalle pääsyä koululaiset olivat jo ehtineet vaatia sanomalehteen käärittyä patonkiani itselleen! Itse ranta oli tyhjä, mutta ei tyhjä roskista.

Joal-Fadiouth16

Atlantin valtamereen rajoittuva hiekkaranta Joalin puolella.

IMG_0709 joal-fadiouth19

Näkymä Joalista Fadiouthiin johtavalta sillalta.

Halvaksi tulleen ruokailun jälkeen kävin Fadiouthin saarella pikaisesti vielä uudelleen. Ottamassa lisää kuvia. Ostin samalla käynnillä myös mangoja. Saarella oli jonkinlainen kyläkokous menossa, sillä kymmenittäin kylän miesväkeä oli kerääntynyt yhteen. Paluumatkalla, Fadiouthin ja Joalin välisellä puusillalla, kohtasin jo aamulla näkemäni “oppaan”. Ilmeisesti kyseessä oli astetta virallisempi kuin aamuinen Eugène-herra. Eugène olikin kaikkea muuta kuin virallinen, mutta se ei haitannut. Vaikka olin jo aamulla selittänyt rahatilanteeni, olisi tämä opas silti tahtonut viedä minut katsomaan jotain valtavan suurta apinanleipäpuuta, se olisi very critical. Kieltäydyin ja palasin Joaliin.

Vuorossa oli Joalin koluaminen. Kuljin aluksi hiekkaisia katuja lähellä Atlantin puoleista rantaa kohti pohjoista. Sitten löysin jälleen yhden kalasataman, ehkä viehättävimmän tällä matkalla. Rannalla oli kymmenittäin värikkäästi maalattuja veneitä. Osa veneistä oli saanut Real Madridin ja FC Barcelonan logot kylkiinsä, parissa liehui Yhdysvaltojen lippu. Sain kulkea rauhassa. Kalasatamasta siirryin Joalin halki kulkevan pääkadun varteen ja jatkoin edelleen kohti pohjoista. Senegalin ensimmäinen presidentti Léopold Sédar Senghor syntyi vuonna 1906 Joalissa ja hänen kotitalonsa on Mbind Diogoye -nimisenä museona tätä nykyä. Edellisiltana taksinkuljettaja oli näyttänyt paikan, joten ajattelin käydä katsastamassa paikan. Museo sijaitsee pääkadun varrella ja kävelin varmaan ainakin kolme kilometriä tietä pitkin. Sitten luovutin ja palasin takaisin. Ehkä kävelin ohi. Neuvojahan en suomalaisena kysellyt!

IMG_0724 joal-fadiouth4

Rakennus Joalissa, Atlantin rannalla.

Joal-Fadiouth23

Joalin kalasatama.

IMG_0738 joal-fadiouth22

Tämän veneen kalastajat kannattavat espanjalaista Real Madridia.

Joal-Fadiouth24

Katunäkymä Joalin pääkadulta kohti merenrantaa.

Senegalissa oleskeluni aikana olin havainnut, että vanhemmilta naisilta ei kannata ostaa yhtään mitään. Heidän hintansa ovat pilvissä. Huomasin sen taas, kun aioin ostaa kadunvarren mamalta pari mangoa (niitä meni ihan mahdottomasti!). Aikomukseksi jäi. Mama selitti, että “näin meillä Senegalissa” tai jotain sinne päin. Jonkun matkan päästä ostin nuorelta mieheltä kilon mangoja samaan hintaan, mitä mama pyysi kahdesta hedelmästä.

Hotellini ravintolasta on kaunis näky mangrovesuolle, jota lähdin seuraavaksi katsomaan. Ravintolasta näkyy myös Samba Diaan ja muihin pikkukyliin johtava hiekkatie, jota pitkin lähdin kulkemaan. Tiellä kulkee puskatakseja näihin pieniin kyliin. Yksi puskataksi ei ollut kunnolla edes päässyt matkaan, kun se oli lauennut tien varteen ja sinne odotettiin nyt taitavaa mekaanikkoa. Kävelin tietä pitkin parisen kilometriä. Muutaman sadan metrin jälkeen autoilijat ovat hylänneet varsinaisen tien sen huonon kunnon vuoksi ja siirtyneet ajamaan tien vieressä. Ajan saatossa tie tulee varmasti siirtymään uudelleenkin, kunhan tämä korvaava tiekin ajetaan pilalle. Tai sateet pilaavat sen.

Joal-Fadiouth27

Mangrovea.

IMG_0774 joal-fadiouth29

Roskainen tienvarsi ja samalla roskainen mangrove.

Kävellessäni tein taas tuttuja huomioita: Senegal tosiaan on kuin Intia, vaikka en ole Intiassa käynytkään, mutta se on roskaisen maineessa. Tämänkin hiekkatien varsi ja mangrovekasvillisuus samalla on kuin kaatopaikka. On lasinsiruja, rikkinäisiä kännykänkuoria, rautalankaa, valtavasti muovipusseja, muuta muoviroskaa. Ja sitten niistä yritetään polttaen eroon. Nytkin tienvarressa savusi jätekasoja. Kaksi kulkukoiraa oli löytänyt “kaatopaikasta” kotinsa. Luultavasti siellä siis joskus on jotain syötävääkin tarjolla.

IMG_0781 joal-fadiouth26

Ruska-aika mangrovesuolla. Taustalla apinanleipäpuita.

Samba Dian hiekkatieltä selvittyäni kiertelin vielä vähän Joalin sivukujia, kun luonnonvaloa riitti vielä hetkiseksi. Kolme poikaa tuli juttelemaan. Yksi heistä oli syntynyt Gambiassa ja osasi englantia. Ylitsevuotava ystävällisyys jotenkin paistoi tästä Gambian-pojasta läpi, mikä vähän laittoi varoituskelloja soimaan. Hän jäi kaipaamaan minua, hänen suurta ystäväänsä, kun sanoin jatkavani matkaa. Lähellä hotelliani kohtasimme uudelleen eli poikaporukka oli seurannut minua. Tässä vaiheessa tämä 13-vuotiaaksi esittäytynyt Gambian-poika tuli tulkkaamaan minulle, kun eräs humalassa ollut setä oli kutsumassa minua seuraavana päivänä Samba Diaan, se olisi upea paikka. Majoitus järjestyisi hänen perheensä luona. Eipä kyllä tullut mieleenkään lähteä tällaisen tyypin matkaan. Kun kännissä ollut mies pistäytyi pikaisesti viereisessä ravintolassa, Gambian-poika selitti minulle, että miestä kiinnosti ainoastaan reppuni sisältö, rahat ja kamera. Mies oli kuulemma hiljattain puukolla uhaten tai jotenkin muuten väkivalloin päästänyt jonkun turistin omaisuudestaan, kun tämä valkonaama oli erehtynyt lähtemään miehen kanssa Samba Diaan. Uskoo ken tahtoo.

Samba Dian mies luovutti. Gambian-poika valisti minua, että Joal-Fadiouth on hyvin vaarallinen. Samoin koko Senegal on very, very dangerous. Ei kannattaisi liikkua missään. Kerroin, että itse olin kyllä kokenut koko maan hyvinkin turvalliseksi. Kerroin, että vain Dakarissa taksissa istuessani reppuun oltiin tunkemassa kättä. Gambian-poika käänsi keskusteluamme kahdelle muulle pojalle. Hekin olivat korkeintaan 15-vuotiaita. Yhden pojan paidassa luki osuvasti DANEgerous. Jonkun tanskalaisen firman paita? Jutellessamme juuri tämä DANEgerous-tyyppi kävi vaivihkaa takanani katsomassa, ikään kuin, voisiko reppuni sisältöön jotenkin päästä käsiksi. No eihän sinne pääse, kun ostin reissua varten repun, jonne pääsee vain selkäpuolelta. Poika kyseli hotelliani, mutta kerroin vain, että se on tässä sadan metrin päässä. Se aiheutti kiivaan keskustelun poikien kesken. Gambian-poika ehdotti seuraavaksi, että nyt lähtisin heidän matkaansa. Kun en kerran Samba Diaankaan lähtenyt, en lähtenyt poikien matkaankaan! Koplan puhemies oli ainoa rosvonoloinen, kaksi muuta sen sijaan eivät vaikuttaneet mitenkään kriminaaleilta. Jotain mätää tässä touhussa kuitenkin oli!

Vein kuitenkin omaisuuteni hotellille, otin vain 2000 frangia (kolme euroa) taskuun ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Eilisillan Nokia-mies tunnisti minut ja huuteli tien toiselta puolelta Finland, Finland! Ruokapaikka löytyi läheltä. Ei mikään hieno turistiravintola, vaan tavallisen kansan ravintola, jossa ovena oli rispaantunut verho ja pöydät liian matalia. Tai tuolit liian korkeita. Juuri sopiva minulle! Ranskalaiset ja kanakastike oli päivän annos. Oikein hyvää ja halpaa.

IMG_0747 joal-fadiouth25

Joalin halki kulkeva pääkatu.

Paluumatkalla päädyin vielä hotellin naapuriin minttuteelle. Naapurissa tuntui asuvan koko suku tai ainakin melkein. Talossa asui Jules kahden veljensä kanssa sekä nainen, joka oli miesten sisko tai jonkun vaimo. Lisäksi seassa pyöri lapsia. Jules oli kalastaja, mutta osasi silti jostain syystä englantia. Ei ollut kuulemma Gambiassakaan asustanut. Toinen veli oli nimeltään Mamadou. Hän oli töissä postissa ja päällään hänellä oli t-paita, jossa oli Senegalin postin toimitusjohtajan Mamadou Thiorin kuva. Mahtaakohan Itellakin tehdä työntekijöilleen toimitusjohtajansa kuvalla varustettuja paitoja. Kolmannen veljen nimeä en osaa kirjoittaa.

Jules ihmetteli, miksei minulla ollut vielä senegalilaista tyttöystävää. Nyt mentäisiin hankkimaan. Kuulemma täällä saisi kaksi sillä hinnalla, millä Euroopassa vain yhden! Kerroin mahdollisimman hienovaraisesti, ettei minulla ollut tarpeeksi rahaa, sillä Joal-Fadiouthissa ei ole sitä pankkiautomaattia ja että olin etsimässä mieluummin eurooppalaista tyttöystävää, sillä täältä Afrikasta naisen “kotiuttaminen” olisi hyvin vaikeaa. Jules totesi, etten taida pitää senegalilaisista. Noh, ei illanvietto siihen loppunut. Katselimme valokuvia ja joimme lisää minttuteetä. Jules olisi tahtonut välttämättä ostaa neljä vuotta vanhan Nokian puhelimeni, siitäkin huolimatta, ettei ranskaa ole valittavissa kieleksi. Pohjoismaisten kielten lisäksi tarjolla oli ainoastaan englanti. Senegalissa peruspuhelin maksaa kuulemma 10 000-15 000 frangia eli noin 15-22 euroa. Vielä ennen kuin pääsin nukkumaan hotellilleni, pyysi Jules tietenkin rahaa. Annoin 500 frangin setelin (0,75 euroa), että hän sai ostettua tupakka-askin. Sekin on täällä siis aika edullista.

Joal-Fadiouth20

Joalin rannat ovat täynnä rapuja. Tällä lajilla toinen saksi on ylisuuri toiseen verrattuna.

Matka Gambiasta Senegalin Joal-Fadiouthiin

22.5.2014

Edellisiltana olin sopinut Bakaun pyörävuokraaja-Jimmyn kanssa, että pitäisin vuokrapyöräni vielä yön yli. Hintaa moiselle tuli 50 dalasia eli alle euro. Aamulla olin luovuttamassa huonettani Fajara Guesthousessa ja kuten tavallista, ainuttakaan henkilökunnan jäsentä ei taaskaan ollut mailla halmeilla. Hotellissa remonttia tehneet miehet ottivat asian hoitaakseen ja jonkin ajan kuluttua sain avaimen palautettua. Sitten pyöräilin rinkka selässä Bakaun kylään. Jimmy oli jo hereillä, vaikka ilta Lama Lama -yökerhossa oli kuulemma venähtänyt pikkutunneille. Puhetta miehellä riitti taas suomalaisille korvilleni hieman liikaakin. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, sillä sen verran erilaista gambianenglannin ääntämys on: esimerkiksi girl ääntyy “gall” ja Germany puolestaan “Jamani”. Sen sijaan esimerkiksi ne senegalilaiset, jotka englantia osaavat, ääntävät kieltä paljon selkeämmin.

IMG_0395 gambia43

Vielä yksi kuva Bakausta.

Lähdin Jimmyn kanssa etsimään Banjuliin menevää shared-taxia eli minibussia. Odotellessamme tien varressa kymmenisen minuuttia, taksit tarjosivat innokkaasti kyytejään. Jimmy torjui tarjouksia, ilmoittamalla minun tulleen tänne Casablancasta saakka, enkä todellakaan tarvitsisi omaa taksia! Casablanca tuntuukin olevan monien haaveiden kohde tässä maassa. Onhan se tietysti jo aika lähellä Eurooppaa. Minibussi tuli, samoin hyvästelyn aika. Minibussin kyydissä noin 20 minuutin matka pääkaupunkiin maksoi 12 dalasia eli noin 0,2 euroa. Matkalaukusta ei veloitettu ylimääräistä. Yksityistaksikyyti Banjuliin olisi maksanut 200-400 dalasia (noin 3,8-7,5 euroa). Bakausta lähtiessämme minibussi oli täynnä, mutta pian etupenkiltä jäi yksi matkustaja pois ja minut ohjattiin sinne. En valkoisena kolonialistiriistäjänä tietenkään odota, enkä edes kaipaa mitään erikoiskohtelua, sillä olen vain vieraana tässä maassa. Kieltämättä tällainen kohtelu kuitenkin tuntui mukavalta, etenkin kun tiesin, että Senegalissa meininki saattaisi muuttua taas päinvastaiseksi.

gambia42

Veneitä Gambiajoen rannalla Banjulissa.

Perillä Banjulissa minibussi jättää matkustajat Independence Drive -kadun varteen, josta edelleen on käveltävä tai otettava taksi. Noin kilometrin matkasta halki Banjulin vanhankaupungin kaupungin lauttasatamaan on helppo selviytyä, sillä näin pienessä kaupungissa eksyminen on mahdotonta. Lippu Gambiajoen yli Barraan liikennöivään Johé-lauttaan maksaa 15 dalasia (noin 0,3 euroa) ja sen ostaminen tapahtuu lippuluukulta, jonne rynnii kymmenittäin ihmisiä samaan aikaan. Vanhemmat naiset ovat kokemukseni mukaan pahimpia etuilijoita ja kiilaajia. Ennen lähtevien terminaaliin pääsyä, toisella luukulla kysytään vielä kansallisuutta, osoitetta Gambiassa (eli hotellia) sekä nimeä. Näistä muodollisuuksista selvittyäni, istahdin terminaalin penkille odottamaan ja syömään 15 dalasilla ostamiani munkkeja. Ruokamyyjien lisäksi terminaalissa parveilee muitakin myyjiä. Vieressäni mies osti silkkihuivin, ilmeisesti vaimolleen tuliaiseksi. Pian toiselle puolelle istahti senegalilainen hajuvesikauppias, joka myi naisille muun muassa ällöttävänhajuista banaanihajuvettä. Sitä ei totisesti tarvitse kuin vähän sipaista kämmenselkään, niin banaanin löyhkää saa haistella loppuvuoden! Kuulemma kauppa silti käy niin hyvin, että voi hetkisen levähtääkin.

Sitten lautta saapui Banjulin satamaan, tyhjeni ja pian me Barraan-menijät olimme rynnimässä lautalle. Kaikki yhtä aikaa. Mieleeni tuli, että lautta täyttyisi hetkessä, jos ihmiset osaisivat jonottaa. Myös Intiassa tapahtuvat joukkotallautumiset muistuivat mieleen. Olin terminaalissa saanut kaksi uutta kaveria: Laminin ja Musan. Molemmat päälle kolmekymppisiä miehiä, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta nyt he ottivat minut “suojiinsa”. Tungin itseäni eteenpäin lautassa Laminin ja Musan kulkiessa edellä. Virne kasvoillaan he kertoivat tällaisen olevan ihan normaalia Gambiassa. Lautta lähti, kun sen joka sopukka oli täynnä ihmisiä. Liikkumatilaa ei ollut yhtään, mutta silti kaupustelijanaiset kulkivat taitavasti seassa myyntiartikkelit pään päälle asetetulla vadilla. Sekä Lamin että Musa tuntuivat olevan ylpeitä Johé-lautasta ja kyllähän tästä Gambian ainoasta (toimivasta) lautasta, joka on vieläpä nopea ja uudenaikainenkin, voi ollakin ylpeä!

Perillä Barran rannassa rynnittiin myös. Lamin ja Musa hoitivat minulle paikan paikallisten hintaan seitsemänpaikkaisesta puskataksista. Mahtavia ihmisiä nämä gambialaiset, harmi vain, kun en “ehtinyt” viettää tässä maassa pidempään.

Puskataksimatka oli hyvin lyhyt, ainoastaan noin 15 kilometriä. Gambian rajamuodollisuudet tapahtuvat Amdallain kylässä. Ulkomaalaiset joutuvat käymään kahdessa huoneessa, joista ensimmäisessä tentataan, mikä oli matkani tarkoitus ja mihin olen Senegalissa menossa. Tenttaajan kysymykset olivat sen verran arkaaista englantia tai muuten vain epäselviä, että ennen minua ollut sierraleonelainen nainen hohotteli avoimesti niille ja väänsi niistä vitsiä minulle. Niin Sierra Leone kuin Gambiakin on virallisesti englanninkielinen maa eli kielimuurin luulisi olevan matala. Seuraavaksi pääsin toiseen huoneeseen, josta sain poistumisleiman aikani jonotettuani. Takanani jonotti Beninissä asuva hollantilainen mies ja Ranskan passilla matkustanut musta pukumies. Pukumies olisi mielellään ohittanut koko lyhyen jonomme, mutta tukin vaivihkaa ovensuun. Odottakoot mokoma vuoroaan. Lopulta kun hän pääsi huoneeseen, kohdeltiin herraa silkkihansikkain ja leima tuli passiin saman tien. Minun passini syynäys oli vielä tässä vaiheessakin kesken ja kysymyksiä herätti, että eivätkö Suomen kansalaiset tosiaan tarvitse Gambiaan viisumia. Yksi virkailija tiesi kertoa, ettemme tarvitse.

Gambian rajamuodollisuuksista selvittyäni, vaihdoin Gambian dalasit takaisin Senegalin valuuttaan, Länsi-Afrikan frangeihin. Koko rajalla oleskeluni ajan yksi hevoskärrymatkaa Senegalin puoleiselle puskataksiasemalle kaupannut mies oli odotellut minua. En ollut pyytänyt häntä odottamaan, mutta hän selvästi haistoi pohjattoman rahavarantoni. Ajattelin matkan maksavan liikaa, sillä hevoskärryt odottivatkin sadan metrin päässä raja-asemalta, rakennusten takana. Olin oikeassa, hän pyysi tähtitieteellistä summaa. Lisäksi kärryihin kömpivät jostain äiti lapsineen, luultavasti minua siis haluttiin vain maksumieheksi. Sanoin käveleväni puskataksiasemalle, sinne olisi noin kilometrin matka. Hinta laski, mutta en silti kiinnostunut.

Minulla ei ollut vielä Senegalin tuloleimaakaan passissani, minkä sain ongelmitta rennon asialliselta, englantia puhuvalta virkailijalta. Hän kysyi ainoastaan, mihin aikoisin Senegalissa mennä. Vastasin, että Mbouriin. Senegalin puoleinen raja-asema on nimeltään Karang. Passintarkastuksen ohi voi kävellä huomaamattaan hyvin helposti. Itsekin huomasin sen sattumalta. Rakennus sijaitsee aivan Gambian vastaavan rakennuksen vieressä.

Näin olin jälleen Senegalissa, maassa, johon minulle oli jo ehtinyt muodostua viha-rakkaus-suhde.

Rajalta puskataksiasemalle kuljin mopotaksilla. Ankaran tinkauksen jälkeen sovimme hinnaksi 200 frangia. Perillä annoin miehellä kuitenkin 250 frangin (noin 0,4 euroa) lantin, koska hän ei edes yrittänyt nostaa sovittua hintaa. Puskataksiaseman rahastajat ja matkustajien haalijat osasivat vielä jotenkuten englantia, mutta silti vanhasta muistista tinkasin ranskaksi. Paikasta sept-placessa pyydettiin tuttuja Senegal-hintoja, joten päätin matkustaa Mbouriin linja-autolla, sillä sellainen oli lähes täynnä ja näin ollen kohta lähdössä. Sovimme tinkauksen jälkeen lippuni hinnaksi 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Summaan sisältyi myös matkalaukkumaksu. Maksoin matkan 5000 frangin setelillä, mutta sitten siitä ei yhtäkkiä oltukaan halukkaita antamaan takaisin riittävästi vaihtorahaa. Nostin äläkän ja nousin jo paikaltani osoittaakseni, että minun ei ole pakko matkustaa tällä välineellä. Lähellä olevat matkustajat komensivat rahastajan antamaan minulle oikean määrän vaihtorahaa. Oikeus voitti taas.

Senegalilaisessa linja-autossa on tiivis tunnelma, sillä myös keskikäytävällä on käännettävät penkit. Näin ollen yhdessä rivissä istuu viisi matkustajaa. Itse istuin käytävällä olevalla penkillä. Olin jälleen ainoa toubab, valkonaama. Pian tuli pysähdys, jonka vuoksi kaikkien tuli poistua linja-autosta. Sotilaat halusivat tutkia bussin läpikotaisin. Osa joutui availemaan matkatavaroitaan. Eräs mies oli kiinnostunut mistä kaukaa olen tulossa, mutta ei hänkään Suomea tiennyt. Pohjois-Eurooppakaan ei soittanut kelloja, mutta la Russie, Venäjä, sentään oli tuttu maa. Tarjosin miehelle keksin, joita olin hamstrannut Gambiasta. Suklaakeksejä Britanniasta!

Matka Karangista sujui miellyttävissä merkeissä: saunamaisissa lämpötiloissa ja jalat mahdollisimman vaikeassa asennossa. Kaolackin kaupungissa käännyimme Dakariin menevälle tielle, jonka varrella myös Mbourin kaupunki on. Aurinko ei ollut ihan vielä laskemassa, kun saavuimme Mbourin suurelle puskataksiasemalle. Päätin muuttaa suunnitelmaa ja jatkaa vielä tänään Joal-Fadiouthiin, jonne on noin tunnin matka Mbourista sept-placella.

Matka alkoi vauhdikkaasti, mutta kaupungin ulkopuolella santarmi pysäytti meidät, kuten myös kaikki muut tielläliikkujat. Kuljettajamme meni selvittelemään asioita. Mukaansa hän otti auton paperit, mutta niitä ei haluttu katsoa. Korruptiopysäytys! Aikansa kuljettajia palloteltiin santarmilta toiselle ja käsiä leviteltiin. Reilun kymmenen minuutin kuluttua matkamme jatkui, kun luultavasti lahjuksia oli ensin maksettu. En ymmärtänyt autossa käydystä keskustelusta mitään, koska se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä.

Perillä Joal-Fadiouthissa otin taksin Le Thiouraye -nimiseen hotelliin. En koskaan oppinut lausumaan hotellin nimeä. Samaan taksiin tuli myös vapaamatkustaja, joka jäi jo aikaisemmin kyydistä. Kuljettaja innokkaasti esitteli kotikaupunkiaan (tai paremminkin kahden kylän, Joalin ja Fadiouthin kokonaisuutta) ja kyseli minulta ne tavalliset kysymykset.

Matka Gambian Fajarasta polkupyörällä, minibussilla, kävellen, lautalla, puskataksilla, mopotaksilla, linja-autolla, toisella puskataksilla ja lopuksi vielä kaupunkitaksilla tänne Senegalin Joal-Fadiouthiin kesti kaikkiaan noin 12 tuntia, vaikka matkaa on vain noin 270 kilometriä. Linnuntietä kylien välinen etäisyys on noin 80 kilometriä.

IMG_0583 joal-fadiouth3

Tästä sisään hotelli Le Thiourayeen. Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa on otettu 23.5.

IMG_0586 joal-fadiouth2

Tässä osassa rakennusta ovat hotellin kolme huonetta. Omani on keskellä.

Le Thiouraye on pieni, vain kolmen huoneen hotelli, mutta ajattelin siellä siltikin olevan tilaa. Eihän nyt ollut mikään turistikausi, eikä Senegal muutenkaan ole mikään maailman suosituin matkailumaa. Hotellin vastaanotossa oltiin aluksi aivan ihmeissään, että minun kanssani nyt tulisi tehdä. Ei sitten tullut mieleenkään, että voisin huoneen ehkä tarvita, kun olen isojen kantamusten kanssa liikkeellä! Vaikka emme olleetkaan yhtään samalla aaltopituudella, sain kuin sainkin huoneen kahdeksi yöksi alennushintaan: kaksi yötä maksoi 26 000 frangia eli noin 39,6 euroa. Huone ja hotelli muutenkin oli tuttuun senegalilaiseen tapaan hyvin siisti. Kun laitoin huoneeseeni valot päälle, lähti edellinen asukas menemään. Seinällä oli nimittäin jonkinlainen lisko (gekko tai joku vastaava). Ensi kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n näin myös torakan. Se pääsi hengestään. Vettä ei tullut, mutta sangollinen vettähän riittää mainiosti suihkussa käyntiin. Wifiä ei tästä hotellista löydy.

Joal-Fadiouth1

Huoneessani oli parisängyn lisäksi yhden hengen vuode. Hyttysverkot olivat ehjiä.

Hotelli Le Thiourayen ravintolan ruokalista on Lonely Planetin mukaan yhden Senegalin parhaimman kokin “säveltämä”. Opuksesta ei käy ilmi, onko tämä top chef itse myös töissä tässä ravintolassa. Veikkaisin asian olevan näin, sillä keittiöstä kannettiin minulle erinomainen annos kanaa, ranskalaisia ja riisiä. Tänään listalla oli saatavana ainoastaan kanaa ja riisiä sekä kanaa ja ranskalaisia. Sain nähtävästi molempia. Ravintolassa oli samaan aikaan myös hotellin toinen asukas, hollantilainen, Dakariin sijoitettu kirjeenvaihtaja. Hänellä oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu.

Ruokaillessani otin kakkospuhelimeni, neljä vuotta vanhan Nokian, takaisin käyttöön. Olin “joutunut” edellisiltana ottamaan käyttöön kolmospuhelimeni, ainakin kymmenen vuotta vanhan Nokian, sillä Gambiassa puhelimen lataus ei onnistunut englantilaistyyppisistä pistokkeista johtuen. Ykköspuhelimena minulla tällä matkalla oli Jolla, jolla käytin majapaikkojen nettiä. Jolla pysyi useimmiten hotellihuoneessa, eikä kulkenut mukanani kaikissa epämääräisissä paikoissa. Tänä iltana kaikki kolme puhelinta lähtivät vahingossa kanssani kylille, kun lähdin ostamaan vettä. Illan pimeydessä, valaisemattomilla kujilla, yksin liikkuminen ei ole tietenkään järkevää valkoiselle miehelle, mutta ajattelin silti käydä kaupassa. Pieni kauppa löytyi parin sadan metrin päästä. Myyjänä oli vanhempi herrasmies, joka  kysäisi, että mistäs kaukaa sitä ollaan tulossa. Herra tiesi Suomen ja osasi yhdistää sen Nokiaan! Ja kuin tilauksesta minulla oli kaksi Nokian puhelinta matkassa, joita sitten aikamme ihastelimme. Oo, Finland, Finland! Myös myyjällä tietenkin oli Nokia, vaikka Senegal nykyisin onkin Samsungin valtakuntaa. En maininnut sedälle mitään Microsoft-kaupasta. Ostin vesipullon, kaupan viimeisen, ja palasin hotellilleni.

Rajan yli Gambian rauhaan

20.5.2014

Olin jalkeilla jo viiden aikoihin aamuyöstä. Tämän päivän aikana tarkoituksenani oli siirtyä Afrikan mantereen pienimpään valtioon, Gambian tasavaltaan, maahan, joka työntyy pitkulamaisena ja hyvin kapeana syvälle Senegalin sisään jakaen sen käytännössä kahtia. Senegal rajaakin Gambiaa kaikista muista ilmansuunnista paitsi lännestä, jossa Gambialla on lyhyehkö rantaviiva Atlantin valtamerelle. Sinne Atlantin rannikolle aioin yrittää.

Ziguinchorin Le Relais de Santhiaba -hotellin huoneestani pääseminen oli ensimmäinen ongelma. Nimittäin huoneen paksun metallioven lukko oli jotenkin jumittunut. Mietin jo, pitäisikö minun alkaa jyskyttää, että joku heräisi ja tulisi vapauttamaan minut huoneestani. Onneksi puukolla sain kangotettua lukon kielen auki ja olin vapaa. Eilisen illan ongelmaopasta ei enää käytävässä näkynyt, joten puukolle ei ollut muuta käyttöä tänä aamuna. Valoa oli vielä kovin vähän, mutta päätin silti kävellä läheiselle suuremmalle kadulle, josta ajattelin saavani taksin puskataksiasemalle. Niin kävi ja vakiotaksalla, 500 frangilla (noin 1,5 euroa), olin pian asemalla. Yksi sept-place lähti Gambian rajalle juuri saavuttuani asemalle, joten pääsin seuraavaksi täytettävän auton etupenkille. Etupenkkipaikan vuoksi jaksanut nyt käydä kovin suurta sotaa rahastajan kanssa, vaikka tiesin maksavani noin 2000 frangia (noin kolme euroa) ylihintaa. Ostin muffinsseja ja vesipullon aamupalaksi. Gambian-autojen lähtöpaikalle saapui pian rahanvaihtaja, joka valisti minua, että Gambiassa on eri rahayksikkö. Tiesin asian ja kysyin, onko tällä vaihtaa 5000 frangin seteliä (noin 7,6 euroa) Gambian dalaseiksi. Asiaa alettiin hoitaa, mutta lopulta kahdelta eri rahanvaihtajalta ei löytynyt tarpeeksi dalaseja. Samapa tuo, rajalla on aivan varmasti rahanvaihtajia!

Auto täyttyi noin puolessa tunnissa, minkä jälkeen kuljettaja painoi kaasun pohjaan ja matka saattoi alkaa. Minä ja kuski käytimme turvavyötä. Bignonan kaupungin jälkeen tiellä oli jälleen Senegalin armeijan tiesulku Casamancen alueen separatismitoiminnan vuoksi, josta matkustajat kävelivät läpi näyttäen henkilöllisyystodistuksia. Auto oli odottamassa tiesulun päätteeksi, minkä jälkeen matka taas jatkui. Seletyn kylässä sijaitseva Senegalin raja-asema oli läpihuutojuttu. Kolmisen autokunnallista yritti rynniä samaan aikaan passintarkastajien pieneen koppiin, minä tietysti mukana. Maassa maan tavalla! Senegalilaiset pääsivät henkilökorttiaan vilauttamalla eteenpäin, muut matkalaiset heittivät tarkastajalle pienen setelin, minkä jälkeen he olivat vapaita menemään. Myös minä sain lopulta poistumisleiman passiini, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Leimauksen jälkeen vaihdoin rajalla parveilevilta rahanvaihtajilta 5000 Länsi-Afrikan frangia Gambian dalaseiksi. Sain 410 dalasia eli yksi euro oli noin 53 dalasia.

Puskataksi Ziguinchorista Gambiaan jättää matkustajat Giborohiin, joka on ensimmäinen kylä Gambian puolella. Giborohissa on Gambian raja-asema, jossa aluksi jonotin muiden kanssa passintarkastusluukulle. Pian rakennuksesta tuli siviiliasuinen mies, joka kehotti minua jättämään rinkkani ulkopuolelle ja tulemaan sisään rakennukseen. En jättänyt, vaan otin mukaan. Kun Suomessa meuhkataan paperittomista toimistoista, niin nyt olin tietokoneettomassa toimistossa. Sisällä passintarkastajanainen kirjasi tietoni passista muistikirjaansa ja löi leiman, jolla saisin oleskella Gambiassa 30 päivää. Oikeasti Suomen kansalaisen kuuluisi saada 90 päivän leima, mutta mistäpä toimiston väki kaikkia asioita voi muistaa! Joka tapauksessa Gambia päästää maahan esimerkiksi lähes kaikkien Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaiset ilman viisumia, mikä tietysti on vain positiivinen asia maan matkailun kannalta. Olin jo lähdössä, kun jouduin vielä takahuoneeseen, jossa kaksi miestä (jälleen siviiliasuista) halusi tutkia matkatavarani. He olivat kiinnostuneet lähinnä lääkkeistä. Purin laukkuni sisällön, mutta mitään laitonta ei löytynyt. Toinen miehistä löysi repustani Omar-karkkeja, joita alkoi lappaa käsiinsä ja samalla kysyi saisiko ottaa niitä muutaman. No et taskuja täyteen ainakaan! Mies laittoi karkit takaisin, minkä jälkeen annoin Suomen-tuliaisina karkit mieheen. Sain poistua.

Raja-asemaa vastapäätä lähtevät puskataksit Serekundaan ja maan suurimpaan kaupunkiin Brikamaan. Ostin paikan Serekundaan menevästä autosta, joka lähti samantien. En joutunut maksamaan ylihintaa, eikä sellaista edes pyydetty. Hyvä ensivaikutelma uudesta maasta! Giborohista Serekundaan on vain noin 30-40 kilometrin matka, joten se oli nopeasti ohi. Maisemat eivät Senegalista juuri eroa muuten kuin siisteydellään. Senegalissa sata prosenttia maapinta-alasta on roskien peitossa, vesialastakin lähes yhtä suuri osuus, mikä ei tosin itseäni pätkääkään haitannut. Nyt tein huomion, että Gambiassa jätehuolto toimii tai ihmiset eivät muuten vain ole yhtä välinpitämättömiä.

Perillä Serekundan puskataksiasemalla päätin ottaa taksin lähelle merenrantaa, Fajaraan. Valitsin opaskirjasta muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Fajara Guesthouse -nimisen majatalon, minkä taksikuski sanoi tietävänsä. Näytin hänelle myös karttaa, jossa sijainti oli merkitty. En ollut perillä Gambian taksihinnoista, mutta sovimme hinnaksi pienen tinkimisen jälkeen 225 dalasia (noin 4,2 euroa), maassa kun on 25 dalasin seteli! Kuljettaja osoittautui huijariksi ja rosvoksi, sen näki jo naamasta. Heti asemalta lähdettyämme hän ilmoitti hinnan olevan sitten 250 dalasia, minkä jälkeen käskin tämän pysähtyä ja jättää minut pois kyydistä. Otin turvavyön jo pois. Tämä sai hinnan laskemaan takaisin sovittuun 225 dalasiin. Pian hän pani tupakaksi ja yritti saada tienvarresta toisenkin matkustajan taksiin. Tällainen ei todellakaan ole tapana, kun olen ostanut koko auton itselleni yksityisajoon. En halua vapaamatkustajia kyytiin! Tienvarressa huitonut mies ei tullut autoon, koska näki kuljettajani tupakoivan. Kuljettaja ei vakuutteluistaan huolimatta tiennyt reittiä hotellille, vaan kyseli pariin otteeseen tietä, eikä ymmärtänyt kartastani mitään. Ilmeisesti kyseessä oli taas yksi lukuisista lukutaidottomista taksikuskeista. Ensimmäisen harhaanajon jälkeen kuljettaja taas kertoi, että nyt voin lisätä summaan 25 dalasia eli hinta olisi taas 250 dalasia. Kerroin, ettei se ole minun ongelmani, jos kuljettaja ei tiedä hotellia, vaikka sanoo tietävänsä. Maksaisin sen mitä on sovittu. Hän oli eri mieltä. Parin väärän paikan jälkeen saavuimme oikeaan paikkaan. Jälkeenpäin arvioin, että olimme ajaneet korkeintaan puoli kilometriä ylimääräistä. Annoin kuljettajalle kolme satasen seteliä ja hän antoi vain 50 dalasia takaisin. Tämän jälkeen hän avasi takaluukun. Vaikka 25 dalasia onkin suomalaiselle mitätön summa, korpeaa tällainen, jo Senegalissa hyvin tutuksi tullut, rosvoaminen silti. Tivasin puuttuvaa seteliä, johon sain vastaukseksi tuhahduksen: “for why?“. Kiitos vain, olikin näköjään hyvä ajatus tulla Gambiaan. Sen verran nälkä ja väsy oli taas, että laukun saatuani haukuin kuskin fucking criminaliksi. Enkä katunut sanojani myöhemmin.

IMG_0385 gambia1

Huoneeni Fajara Guesthousessa. Pistokkeet ovat englantilaistyyppiset, joten puhelimen lataus ei onnistunut.

Fajara Guesthousessa oli hyvä vastaanotto, joskin gambianenglannista oli vähän vaikeaa saada selvää. Olinko ollut liian pitkään ranskan kielikylvyssä! Olin nyt englanninkielisessä maassa, Britannian entisessä siirtomaassa. Vaikkei englanti todennäköisesti kenenkään äidinkieli tässä maassa olekaan, osaavat kieltä (lähes) kaikki, aivan kuten ranskaa Senegalissa. Fajara Guesthousessa oli vapaita huoneita, joten valitsin sellaisen toisesta kerroksesta. Huoneessa oli tehokkaan kattotuulettimen lisäksi oma suihku ja vessa. Maksoin kahdesta yöstä yhteensä 1400 dalasia eli noin 26 euroa.

Hain kävellen pankkiautomaatilta lisää Gambian rahaa. Automaatilta sai nostaa kerrallaan ainoastaan 3000 dalasia, mikä on noin 56 euroa. Otin sen verran ja sain 30 seteliä! Tuhti nippu taskussani lähdin takaisin hotellilleni. Hotellin pitäjältä kuulin, että 100 dalasia eli noin 1,9 euroa on maan suurin seteli. Itse näen tällaisessa tilanteessa pelkästään hyviä puolia: kaikilla on ainakin aina antaa vaihtorahaa! Esimerkiksi Marokossa olin tuskaillut sadan ja kahdensadan dirhamin seteleiden, Mauritaniassa 5000 ouguijan seteleiden ja Senegalissa 10 000 frangin seteleiden kanssa.

Olin tietoisesti majoittunut Gambian “turistirannikolle”, pääkaupunki Banjulista lounaaseen sijaitsevalle suhteellisen lyhyelle, Atlanttiin rajoittuvalle alueelle. Alue muodostuu lähes yhteenkasvaneista Bakaun, Fajaran, Kotun ja Kololin “lomakylistä”. Niiden tuntumassa sijaitsee Serekunda, joka on maan suurin asutuskeskus. Kuitenkin gambialaisten mukaan etelämpänä sijaitseva Brikama on suurin kaupunki. Talviaikaan rannikon lomakyliin saapuu lentokonelasteittain eurooppalaisia pakettimatkustajia, pääasiassa ilmeisesti entisestä emämaasta Britanniasta, mutta myös esimerkiksi Pohjoismaista Suomi mukaan lukien. Näin kesällä on hiljaista, mutta valkonaamoja näkee enemmän kuin vaikkapa Senegalin Cap Skirringissä, jonka matkailu nyt onkin vaatimatonta Gambiaan verrattuna.

IMG_0458 gambia9

Gambialaista hedelmälimsaa.

Matkoilla pitäisi syödä paikallisia ruokia, mihin aluksi aina pyrinkin. Ei niitäkään silti loputtomiin jaksa. Oikeastaan ei niitä Länsi-Afrikassa jaksaisi edes paria viikkoa, koska ruoka on useimmiten kanaa/kalaa ja riisiä. Mutta kun kebabia (nimellä shawarma) ei saa oikein mistään, vaikka se aina ruokalistalta löytyykin ja pizzeriatkin loistavat poissaolollaan, on tyydyttävä kanaan ja kalaan. Tai sandwichiin. Jokainen eteen sattuva pizzeria on hyödynnettävä, joten majoittumisen jälkeen marssin lähimpään pizzeriaan ja tilasin pizzan. Tilauksen otti vastaan yksi henkilö, toinen toi juoman ja kolmas itse pizzan. Outoa asioida englanniksi. Vielä oudompaa oli ostaa ruokailun jälkeen vanhalta mummulta englanniksi mangoja.

Gambia on tunnettu “bumstereistaan”, nuorista tai nuorehkoista kielitaitoisista paikallisista miehistä, jotka pörräävät pääasiassa rannoilla ja pyrkivät hurmaamaan turistinaisia, joista sitten kuvittelevat hyötyvänsä rahallisesti. Gambia onkin tunnettu naisten seksiturismista, minkä vuoksi näitä bumstereita näkee täällä (talviaikaan tietenkin lähinnä) keski-ikäisten ja paljon vanhempienkin eurooppalaisrouvien seurassa. Lisäksi bumsterit ovat kuin takiaisia ja lähtevät väkisin opastamaan jonnekin. Eikä tarvitse olla edes nainen, riittää, että on valkoinen iho! “Opastaminen” ei tietenkään tapahdu korvauksetta. Osa bumstereista on vain huijareita, osa pelkkiä rosvoja. Osa tekee vähän kaikkea tehdäkseen turistien olon mahdollisimman ikäväksi.

gambia2

Fajaran rantaa kohti etelää.

Minä löysin ensimmäisen bumsterin Fajaran rannalta, jossa kävin pikaisesti pyörähtämässä. Ranta on rakennettu täyteen hotellikomplekseja ja rannalla aurinkoa otti muutamia eurooppalaisia naisia. Nimenomaan naisia! Pienessä huumepöllyssä oleva bumsteri tuli juttusille. Ajattelin, että kai tuon kanssa nyt voi muutaman sanan vaihtaa. Finland? Nice, very nice! Se oli virhe, sillä hän lähti kulkemaan mukanani rannalta. Kun pääsimme tielle, toinen bumsteri kiikutti miehelle kengät jalkaan. Nyt menisimme kuulemma Kachikallyn krokotiilialtaalle ja se olisi nice, very nice! Kerroin, etten ole menossa sinne nyt, vaan lähinnä käveleväni ilman päämäärää. En enää juurikaan vastaillut miehen “opastukseen”. Ohitimme Britannian suurlähetystön, mikä oli nice, very nice. Pian tuli Libyan suurlähetystö, joka myös oli nice. Bumsteri tiesi kertoa, että Libyan lähetystö on saamassa pian uuden suurlähettilään. Voi kiitos, mitä tämä tieto mahtaa maksaa? Haluatko tonnin vai samantien kaksi? Ja vielä edessä olisi se krokotiilipaikkakin! Seuraavana tien oikealla puolella oli sairaala, nice, very nice! Itse en osaakaan lukea, onneksi minulla oli opas kertomassa, minkä rakennuksen ohi kulloinkin kuljimme.

IMG_0391 gambia3

Autio ranta parhaalla paikalla, hieman ennen Bakauta Fajarasta päin tullessa.

Vähän ennen Bakauhun saapumistamme, päätin karistaa bumsterin ja käännyin kohti rantaa. Bumsteri vähän tietenkin ihmetteli, että eivät ne krokotiilit täällä ole, mutta seurasi perässä. Löysin aivan tyhjän hiekkarannan, jota pitkin lähdin kulkemaan. Bumsteri luovutti, sillä tiesi rannan olevan umpikuja. Kävin rannan toisessa päässä kivikossa syömässä jälkiruokamangot. Sen jälkeen nousin pois rannalta, kuljin halki Bakaun välillä poiketen sivukujille. Bakaussa voi huomata, että on saapunut turistirysään: ravintoloita on tavallista enemmän, samoin katukuvassa oli nyt ensimmäistä kertaa matkani aikana uimalelukauppiaita. Olin harvoja turisteja, mutta sain silti kulkea melko rauhassa. Paikalliset ovat kai sitten tottuneet meikäläisiin. Toubab-huutoja silti kuulee niin lasten kuin aikuistenkin suusta.

Gambia15

Bakaun sivukujilta.

Gambia16

Katunäkymä Cape Pointista.

Päätin käydä Cape Pointissa, joka on Bakaun kylän pohjoisin kolkka. Matkalla sinne sain kutsun tulla tutustumaan erääseen guesthouseen. Omistaja toki ymmärsi, etten ollut muuttamassa tähän hotelliin. Mutta nyt minulla olisi kuulemma majapaikka valmiina, kun palaan Gambiaan. Hinnat olivat kohdillaan ja muutenkin kyseessä oli hyvin siisti paikka. Uima-allaskin löytyy. Cape Point on suurten hotellikompleksien valtaama, mutta sieltä löytyy myös siisti leveä hiekkaranta. Ja rannalta voimakkaista virtauksista kertova suomen- ja ruotsinkielinen varoituskyltti! Tällä rannalla ei ollut ainuttakaan auringonpalvojaa, eikä uimaria. Ainoastaan paikalliset kalastajat olivat touhuissaan. Niemennokan mökin seinässä olevan tekstin perusteella he ovat parhaita kalamiehiä Ruotsin eteläpuolella!

IMG_0405 gambia4

Ruotsin- ja suomenkielinen varoituskyltti Cape Pointin rannalla.

gambia13

Cape Pointin leveää hiekkarantaa.

Muutamien mutkien kautta päädyin Gambian pieneen kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on perustettu jo vuonna 1924. Paljon eksoottisia kasveja! Kaupan hyllyiltä tuttuja hedelmiä, kesäkukkina Suomessa käytettäviä kasveja… Paikka on nähtävästi myös hyvä lintubongauspaikka, koska värikkäitä lintuja lehahteli lentoon puiden oksilta. Puutarhaan on 50 dalasin (hieman alle euro) pääsymaksu, jonka peri puistonhoitaja, afrikkalaiseksi hyvin rauhallinen mies, joka lähti oma-aloitteisesti esittelemään minulle puistoa. Olin taas ainoa kävijä. Lopuksi vielä rupattelimme tovin ja kuultuaan olevani Suomesta, osasi hän sanoa terve, terve! Selvästi suomalaisiakin täällä siis käy.

gambia5

Sisäänkäynti Gambian kasvitieteelliseen puutarhaan.

IMG_0421 gambia11

Yleiskuva kasvitieteellisestä puutarhasta.

IMG_0445 gambia7

Purppurajuoru.

IMG_0432 gambia10

Nuori “silk cotton-tree”. Vanhemmiten rungon terävät piikit putoavat pois.

Gambia8

Tämä saattaa olla passionhedelmän kukka.

Gambia12

Passionhedelmä. Edelleen kasvitieteellisessä puutarhassa.

Sitten löytyi kebabpaikka! Minun ei ollut nälkä, mutta kohta varmaan olisi, joten päätin ennakoida ja käydä nauttimassa shawarmat. Olihan se taas hyvää, eikä pari pitkää luutakaan haitannut tahtia. Luiden perusteella en osannut päätellä kebabin alkuperää. Bakaun pääkadun varrella on myös länsimaalaistyyppinen valintamyymälä, ehkä Siwan kokoinen. Olin ainoa asiakas. Lappasin ostoskoriin Egyptistä rahdattuja täytecroissantteja, pari rullaa indonesialaista vessapaperia, bangladeshilaista mehua ja muuta tuontitavaraa, sillä eihän tässäkään maassa varmaan juuri mitään valmisteta. Paitsi pähkinöitä ja pullovettä.

IMG_0397 gambia14

Bakaun läpi kulkeva tie.

Takaisin Fajaraan päin kävellessäni, tien varresta, Bakaun postitoimiston nurkalta huikattiin minulle. Kairo-nimisen pyörävuokraamon Baboucarr eli Babu eli Jimmy tervehti iloisesti, hän halusi jutella. Juttelimme lähes tunnin ajan kuin olisimme tunteneet aina, minkä myös Jimmy totesi. Katselimme kartastani matkareittiä ja hän puolestaan esitteli omaa pakoreittiään. Hän yritti vuosi tai pari sitten Eurooppaan, niin kuin niin moni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta nykyään yrittää. Paremman elämän toivossa. Jimmy oli yhdessä muiden nuorten gambialaismiesten kanssa matkustanut Gambiasta Senegalin poikki Guinea-Bissauhun, mistä edelleen Guinean kautta Maliin, mutta tammikuussa 2012 alkanut ja yhä jatkuva konflikti Malin hallituksen, tuaregikapinallisten ja terroristiryhmien välillä Pohjois-Malissa sai ryhmän palaamaan takaisin Gambiaan. Jatkuva ammuskelu ja pommitus olivat olleet liikaa. Viimeisen yön ennen kotimaahan paluuta porukka oli nukkunut Gambian suurlähettilään tai konsulin luona Senegalissa. Tarkoitus olisi ollut ylittää Sahara ja yrittää meriteitse Italiaan. Kotiin palattuaan Jimmy oli perustanut pyörävuokraamon, jossa nykyään on viitisen polkupyörää. Turisteilta saatuja. Olin aiemmin päivällä miettinyt pyöränvuokrausta, mitä nyt kysäisin Jimmyltä. Hän ei ollut sitä itse vielä ehtinyt ehdottaa. Sovimme, että seuraavana aamuna kahdeksalta tulisin paikalle ja vuokraisin pyöristä parhaan, norjalaisturistin lahjoittaman sveitsiläisvalmisteisen maastopyörän, päiväksi ja lähtisimme yhdessä pääkaupunkiin Banjuliin. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka. Hinnaksi sovimme sata dalasia, mikä on vajaa kaksi euroa.

Ensivaikutelma Gambiasta oli erittäin positiivinen, nämä ihmisethän ovat kuin mauritanialaisia. Leppoista sakkia. Asiaan tietenkin voi vaikuttaa alueelle suuntautuva (massa)turismi. Senegalin Saint-Louisista alkanut kulttuurishokkini päättyi Gambian rajalle!

IMG_0441 gambia6

Kasvitieteellisen puutarhan kasvillisuutta.

Päivä Ziguinchorissa

19.5.2014

Cap Skirring oli nähty nopeasti, samoin sen pitkä upea ranta. Ranskalaiset pakettimatkailijat taatusti viihtyvät kylässä viikon tai kaksi, mutta minä en halunnut enää rentoutua ja ottaa aurinkoa! Cap Skirring on käymisen arvoinen juurikin rantansa ansiosta, mutta en silti oikein usko, että suomalaiset tykkäisivät tänne joskus tulevaisuudessa pakettimatkustaa. Kulttuuri ja ihmiset sitä myöten ovat vain niin toiselta planeetalta.

Aamupalan jälkeen heitin rinkan taas selkään ja kävelin Cap Skirringin puskataksiasemalle tarkoituksenani matkustaa Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin. Sinne olisi noin tunnin matka. Mikäli puskataksiasemalla on lähdössä erilaisia kulkuneuvoja kohteeseen, kilpailevat niiden rahastajat matkustajista kiivaasti, niin nytkin. Tällä kertaa päätin valita minibussin, sillä se oli hieman halvempi ja matkustajia oli jo melkein riittävästi. Seitsemänpaikkainen sept-place täyttyi aikaisemmin ja lähti matkaan, mutta mekin pääsimme pian lähtemään. Vielä ennen lähtöä minibussin kuljettaja yritti raivata yhdelle matkustajalle istumapaikan, jolle pääsyn eräs mama oli penkin eteen lattialle kasaamillaan nyssäköillä tukkinut. Kuljettajan viesti oli, että moiset tavarat kuuluisivat katolle tai peräkonttiin, ei todellakaan lattialle! Niin silmitöntä raivoa en ollutkaan vielä tällä matkalla nähnyt, mitä kuljettajamme nyt mamalle osoitti. Mama pisti parhaansa mukaan vastaan, mutta taipui lopulta ja viimeinen matkustaja sai hänelle kuuluvan paikkansa.

Matka Ziguinchoriin kulki taas niiden samojen kauniiden mangrovesoiden poikki, kuin menomatkakin. Kuljettaja soitatti auton radiosta iloista afrikkalaista musiikkia. Mikäs sen parempaa matkamusiikkia ja hyvän tuulen nostattajaa! Vaikka Senegal onkin 90-prosenttisesti muslimimaa, on tässä osassa maata paljon myös kristittyjä ohi vilahtavista kirkoista päätellen. Myös Cap Skirringin pääkadun varressa on pieni kirkko. Minibussissa vieressäni istui nainen, jolla oli ristikorvakorut.

zig2

Santhiaban kaupunginosan maisemaa.

Nykyisin noin 230 000 asukkaan Ziguinchor on portugalilaisten 1600-luvulla perustama. Portugalilaiset käyttivät paikkakuntaa orjasatamanaan. Tietenkin Ziguinchorilla on myös ranskalainen menneisyytensä, mitä perua on kaupungin historiallinen keskusta. Se on täynnä rappiolla olevia kolonialismin aikakauden rakennuksia. Ziguinchor sijaitsee leveän Casamancejoen rannalla. Jokea pitkin liikennöi pari kertaa viikossa Aline Sitoé Diatta -niminen lautta Atlantille ja edelleen Dakariin. Laivaliikenteen lisäksi kaupungin kautta kulkee liikenne etelän Guinea-Bissauhun ja pohjoisen Gambian kautta Senegalin muuhun osaan, kuten pääkaupunkiin Dakariin. Ilmastoltaan Ziguinchor kuuluu tropiikkiin, minkä voi huomata päälle 30 asteen lämpötiloista, mukavan korkeasta kosteusprosentista ja paidan liimautumisesta selkään.

IMG_0317 zig17

Hotel Le Relais de Santhiaba sijaitsee hiljaisen hiekkakadun varrella.

Perillä Ziguinchorissa minibussi jätti useita matkustajia kyydistä ennen kuin kurvasi kaupungin puskataksiasemalle. Aioin mennä Le Perroquet -nimiseen hotelliin, mutta asemalla työskentelevän miehen (työnkuva ei ihan tarkasti selvinnyt) mukaan minun kannattaisi majoittua hänen ystävänsä Le Relais de Santhiaba -nimiseen hotelliin. Se olisi paljon halvempi ja kaikki samat mukavuudet löytyisivät. Mikäpä siinä, mennään vain katsomaan! Luulin miehen olevan taksikuski, mutta asia ei ollutkaan näin. Mies tuli kuitenkin mukanani taksilla ja lähtiessäni maksoin hänelle 500 frangia, että hän pääsi takaisin “työpaikalleen”. Hotel Le Relais de Santhiaba vaikutti oikein hyvältä ja vieläpä edulliseltakin. Täällä sentään oli off-sesongin hinnasto käytössä ja maksoin yöstä 8000 frangia eli noin 12 euroa. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Wifikin toimi.

zig16

Santhiaban kaupunginosan kadut ovat silkkaa hiekkaa.

zig3

Kuorma-autoja vuosikymmenten takaa.

Taksikuski ja puskataksiaseman mies kertoivat hotellini sijaitsevan Santhiaban alueella ja että keskusta olisi kivenheiton päässä. He osoittivat minulle myös suunnan, mistä keskusta löytyisi. Lähdin tarkistamaan, pitikö väite paikkansa. Kiertelin alueella ja lopulta palasin vahingossa lähtöpisteeseeni kulkematta samaa reittiä takaisin. Olihan reitin varrella tietenkin kauppoja ja pankkeja, mutta ei se kaupungin historiallinen keskusta ollut. Otin uuden suunnan. Nyt löysin Guinea-Bissaun konsulaatin ja myöhemmin yliopiston, jonka edessä parveilevilla opiskelijoilla oli koulupuku. Katujen nimetkin alkoivat viestiä keskustan läheisyydestä: Avenue Carvalho, Rue de France…

IMG_0326 zig15

Rond-Point Jean-Paul II. Oikealla kuvassa on senegalilainen minibussi, ndiaga ndiaye.

zig14

Eiköhän tämäkin ole ollut jonkun siirtomaaherran kartano.

zig13

Siirtomaa-arkkitehtuuria Ziguinchorin keskustassa.

Kuvailin keskustan kauniita siirtomaa-aikaisia rakennuksia, kunnes päivän ensimmäinen  “opas” ilmoittautui palvelukseensa. Tein heti alkuun selväksi, etten ollut aikeissa maksaa mitään ja että olin jättänyt rahani hotellilleni. Se ei ihan pitänyt paikkansa. Miehen mukaan maksaminen ei olisi oleellista, hän opasti “vapaaehtoisesti”. Joopajoo. Olin kulkemassa Casamancejoen rantaan ja “opas” tuli mukanani kuin takiainen. Rannassa mies sitten ehdotti, että hän voisi valmistaa minulle aterian, sillä oli ammatiltaan kokki. Talviaikaan hän työskentelee Cap Skirringin Le Nature -ravintolassa kokkina eli samassa ravintolassa, missä olin eilen syönyt! Maailma on pieni. Hän olisi halunnut soittaa Le Naturen Abrahamille eli Ibrahimille ja kertoa kohtaamisestamme, mutta puheaikaa ei ollut, enkä itsekään tahtonut tällaiseen omaani tuhlata. Kesällä Cap Skirringissä asiakkaita ei juuri ole, joten hän asusti äitinsä kanssa kotonaan Ziguinchorissa. Luulin aluksi hänen työskentelevän näin kesäaikaan jossain ziguinchorilaisravintolassa, mutta hän halusikin kokata minulle kotonaan, parin kilometrin päässä keskustasta. Kala-aterian saisin 2000 frangilla ja lihaa 3000 frangilla (noin 4,5 euroa). Aluksi kieltäydyin, mutta lopulta olimme matkalla slummiin. Päätin antaa Le Naturelle toisen mahdollisuuden.

Perillä miehen ja tämän äidin kotona, tervehdimme aluksi kaikkia paikallaolleita. Tämän jälkeen istahdin pihamaalle odottelemaan, kuuntelemaan radiota ja olemaan huomion keskipisteenä. Sana toubabista kiiri etenkin lasten keskuudessa ja heitä tuli tasaisena virtana ihmettelemään minua. Osa vain kurkki nurkan takaa, rohkeammat tulivat lähemmäs, mutta heistäkään kaikki eivät uskaltaneet sanoa mitään. Osa vastasi tervehdyksiini. Tietenkin minulla oli taas mahdotonta erottaa näitä lukuisia ihmisiä toisistaan, kaikki kun näyttivät samalta. Luultavasti tervehdin samoja naamoja useita kertoja. Kokkini kävi ostamassa ruokatarpeet liha-ateriaan, valmisti ruoan ja ehdimme hörpätä lasilliset teetäkin ennen ruokailua. Varsinainen ruokailu ei taaskaan ollut mikään kulinaristinen nautinto. Vuohenlihaa, riisiä ja kastiketta. Kyllähän sitä tietenkin hengissä pysyy ja söin lautasen eilisestä Le Nature -kokemuksesta poiketen miltei tyhjäksi. Vain muutama oudonnäköinen vuohenpalanen jäi lautaselle. Samalla olin tullut ruokkineeksi kokin iäkkään äidin ja muutamia muita sukulaisia. Äiti kiitteli kovasti, muutenhan perhe olisi luultavasti syönyt taas vain kalaa, kuten kaikkina muinakin päivinä.

IMG_0350 zig4

Pihapiiri.

zig5

Senegalilainen käymälä Ziguinchorin laitamilla.

Aterian päätyttyä mies olisi halunnut lähteä kanssani pariksi päiväksi vielä Abeneen ja Kafountineen, jotka ovat kuulemma kauniita pikkukyliä Casamancen rannikolla, luonnon keskellä. Kokin sukua asuu Abenessa, jossa olisi järjestynyt majoitus ja ruokailu. Kafountine taas olisi ollut kävelymatkan päässä Abenesta. Tarjous oli houkutteleva ja hinta varsin edullinen, mutta en siltikään luottanut kokkiini tarpeeksi. Sen sijaan olin ajatellut suunnata pariksi päiväksi Gambiaan, minkä jälkeen palata vähitellen takaisin Dakariin. Viimeistään Gambian epätoivoinen haukkuminen sai minut tekemään päätökseni olemaan menemättä Kafountineen ja Abeneen: Gambian rajavartijat ja poliisit kynisivät minut puhtaaksi rahoistani, joko lahjuksien muodossa tai ihan vain ryöstämällä. Samoin gambialaiset itse olisivat outoa porukkaa, luontoa ei olisi nimeksikään… Lisäksi mies valehteli, ettei Gambiajoen vastarannalta Barrasta pääsisi Senegalin rajalle muuten kuin vuokraamalla auton, mikä taas maksaisi paljon. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, sillä puskataksit ja bussit kulkevat välillä tiuhaan.

Sain kuitenkin kokin puhelinnumeron, jos muuttaisin mieltäni. Paluumatkalla kuljimme lasten koraanikoulun eli madrasan ohi. Siellä tytöt ja pojat opettelevat varsinaisen koulupäivän jälkeen muutaman tunnin lausumaan ulkoa islamin pyhää kirjaa Koraania. Kokki kehotti hieman epäsuorasti minua antamaan lahjoituksen koululle. Koraanikoulun opettaja kuulemma ruokkii lahjoitusvaroilla lapsia, joista osa on orpoja. En epäile yhtään, varmasti näin onkin. En silti “ymmärtänyt” kehotusta, koska en länsimaalaisena myöskään oikein ymmärrä koko instituutiota.

zig7

Tuntematon tropiikin kasvi.

IMG_0360 zig6

Rue du Général de Gaullen varressa sijaitseva siirtomaahenkinen postitoimisto.

Pyörähdin hotellilla, minkä jälkeen lähdin takaisin keskustaan. Löysin kauniin siirtomaa-aikaisen postirakennuksen, jonka luota olisin jälleen saanut uuden oppaan. Tämän opasehdokkaan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa, jonka jälkeen sain jatkaa yksikseni eteenpäin. Kyllä palveluitaan saa tulla kauppaamaan ja heidän kanssaan on hauskaa jutustellakin hetkinen, mutta väkisin mukana kulkeminen on raivostuttavaa. Opasehdokkaan lisäksi löysin lähistöltä aasin, joka seisoi rauhassa keskellä risteystä välittämättä liikenteestä. Kaistapäisesti ajavat autoilijat tottuneesti väistelivät eläintä. Sain kulkea rauhassa vain kymmenen minuuttia, kun Casamancejoen rannasta mukaan tarttui seuraava opasehdokas. Jälleen tein selväksi, etten halua opasta, eikä minulla ole mitään millä maksaa palveluksista. Oikeastikin minulla oli vain muutamia kolikoita mukana. Jälleen opas kertoi, ettei ole rahan perässä matkassa. En uskonut hetkeäkään tähän! Hän kulki kanssani ensin läheiseen kalasatamaan, minkä jälkeen sain kuulla paikat, mihin hän nyt aikoisi minut viedä. Kerroin meneväni juuri sinne, minne tahdon ja seuraavaksi suunnistin uponneen Le Joola -nimisen matkustajalaivan muistopaikalle. “Opas” kulki mukana. Le Joola oli Ziguinchorin ja Dakarin välillä kulkenut matkustajalaiva, joka kaatui ja upposi kovassa merenkäynnissä Gambian edustalla 26. syyskuuta 2002. Turmassa hukkui yli 1800 ihmistä laivan kaikkiaan noin 2000 matkustajasta. Laiva oli tarkoitettu alle 600 matkustajalle. Lähde: [1]

IMG_0368 zig8

Matkalta kalasatamaan. Näissä rakennuksissa Casamancejoen rannalla asuu paikkakunnan vauraampi väki, kuten useita eurooppalaisia.

zig9

Place Joola eli Le Joola -laivan muistopaikka.

zig10

Rue du Capitaine Javelierin alkupää.

Palasin kuvia ottaen takaisin hotellilleni, enkä mennyt yhteenkään paikkaan, johon “oppaani” olisi minut halunnut viedä. Osan olin jo nähnyt, osa ei kiinnostanut. Hotellin lähestyessä, “opas” aloitti kaupustelun, sillä hänkin oli taiteilija. Sain nähdä muutaman rannekorun ja avaimenperän. Lisäksi sain kuulla pitkän ranskankielisen tarinan siitä, miten huonosti hänellä menee. Vauvakin olisi ja kaikkea. En innostunut kauppatavaroista, minkä jälkeen hän alkoi vaatia rahaa kierroksesta, jonka hän oli kanssani kulkenut. Kerroin, että olin jo alussa kertonut, etten tarvitse oppaita, enkä maksaisi mitään kenellekään. Hieman jo hurjistuneena hän ilmoitti, että luulenko tosiaan voivani olla maksamatta mitään. Voisin antaa 200 frangin lantin, en enempää. Hän kertoi, ettei 200 frangia ole mitään. Totesin sitten asian käsitellyksi, heitin pari sanaa suomeksi ja menin hotellihuoneeseeni. Mies heitti kirosanoja perääni. Olin aikeissa vielä lähteä hakemaan lähikaupasta iltapalaa, mutta puolisen tuntia tapahtuman jälkeen ovelleni koputettiin. No voi hohhoijaa, hotellin omistaja oli kai sitten kertonut “afrikkalaiselle veljelleen”, missä huoneessa olen. En avannut, vaan päätin pysyä huoneessani koko illan ja syödä iltapalaksi Mauritaniasta ostamiani marokkolaisia sardiineja. Olihan pimeyskin jo ehtinyt laskeutua. Parin tunnin kuluttua mies koputteli oveen toistamiseen. Ovi oli raskainta tekoa, aivan kuin tilauksesta. Ei siitä ainakaan läpi tultaisi. Olkoot vaikka koko yön käytävässä, minulle on aivan sama! Mutta mitä “vauva” mahtaa tuumata, kun isä ei ole kotona, vaan luuhaa kiusaamassa turisteja pitkin yötä!

zig12

Rue du Général de Gaullen ja rue du Capitaine Javelierin kulmassa sijaitseva Conseil Régionalin rakennus. Rakennuksessa toimii Casamancen alueen matkailutoimisto.

zig11

Katunäkymä ydinkeskustasta.

Nukkumaan mennessäni mietin, miksi olin tässä maassa edelleen. Miksi en jättänyt koko maata väliin ja mennyt esimerkiksi Maliin tai Guinea-Bissauhun. Olin etukäteen päättänyt lähteä seuraavana aamuna maanpakoon Gambiaan.

Cap Skirringistä vahingossa Guinea-Bissauhun ja takaisin

18.5.2014

Länsi-Afrikassa ei nukuta myöhään, ainakin niin olen havainnut. Enkä minäkään halunnut heittää valoisaa aikaa hukkaan, joten olin jalkeilla jo ennen seitsemää. Aurinko oli kauniisti nousemassa hotellini takana avautuvan mangroverämeen takaa. Otin kameran mukaan ja lähdin ottamaan kuvia auringonnoususta ja toisaalta myös sioista, jotka tonkivat roskia hotellin aidan vieressä. Elikot pelästyivät minua ja pötkivät kauemmas rämeelle. Hotellini, Kaloa les Palétuviersin, aamiaistarjoilu alkaa kello seitsemältä aamulla, jolloin olin jo pöydässä istumassa. Pian sain eteeni patongin, croissantin ja kannullisen kahvia sekä maitoa.

IMG_0192 cap skirring7

Hotellin aamupala.

IMG_0194 cap skirring8

Tämä poika oli jo aamuseitsemältä potkimassa palloa hotellini edessä ja halusi tulla kuvatuksi.

cap skirring9

Hotellilleni johtava polku.

Aamupalan jälkeen suunnistin Atlantin rantaan, joka sijaitsee reilun kilometrin päässä hotelliltani. Ranta, jota siis yhdeksi Länsi-Afrikan parhaimmista kuvaillaan, oli kuin olikin melkein tyhjä. Päätin kävellä rantaa pitkin kohti etelää ainakin Kabroussen kylän tuntumaan, ehkä jopa Guinea-Bissaun rajalle. Rajalle olisi kuudesta seitsemään kilometrin matka. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rannalla saattoi tallustella ilman kenkiä. Tosin alkumatkasta kävelin meressä, koska sain seuraa kolmen huonokuntoisen näköisen kulkukoiran koplasta. Vaikka koirat eivät mitenkään uhkaavilta vaikuttaneetkaan, ajattelin, että voivathan mokomat nälissään purra minua ja sitten minulla olisi vesikauhu ja kaikkea. Tein eläimille selväksi, ettei heidän seuransa ollut tervetullutta roiskimalla välillä vettä niiden suuntaan. Koirat löysivät pian mielenkiintoisempaa tekemistä: rannalla seisoskelleiden korppikotkien härnäämisen. Maineensa mukaisesti korppikotkat olivat rannalla syömässä raatoja, merestä ajautuneita kuolleita kaloja.

IMG_0204 cap skirring22

Näkymä aamuvarhaisella kohti Cap Skirringin kalasatamaa ja sen monia veneitä.

IMG_0209 cap skirring13

Koirat lähtivät seuraamaan.

IMG_0223 cap skirring14

Paratiisimainen ranta.

Cap Skirringin rantaviivalla on useita eritasoisia majapaikkoja. On bungaloweja ja hieman parempiakin hotelleja. Osa rakennuksista on tosin jäänyt kesken ja osa on suljettu. Luonto on valloittamassa alueita takaisin. Ravintoloita sen sijaan ei ole kovin monia. Näin off-sesonkina jokainen asiakas on tärkeä. Sen tiesi myös Le Nature -ravintolan Abraham. Oikeasti hän on Ibrahim eli Ibu, mutta eurooppalaisten korvaan Abraham ilmeisesti kuulostaa paremmalta. Abraham juoksi ravintolastaan luokseni ja toivotti tervetulleeksi. Hänen ravintolastaan saisi kaikkea pizzasta lähtien. Hinnatkaan eivät olleet hassummat ja Abraham osasi myös englantia, sillä oli kotoisin Gambiasta. Englanti oli hänen vahvempi kielensä, mutta näin Senegalissa ravintoloitsijan on kuulemma osattava hyvin myös ranskaa, koska se on täällä käyvien turistien kieli. Vielä näin yhdeksän aikoihin aamulla en tietenkään ollut aikeissa lounastaa, vaan kerroin käveleväni rannalla ja tulevani ehkä paluumatkalla syömään.

Le Naturen jälkeen rannalla oli enää vain harvoja kulkijoita, muutamia kalastajia ja taiteilija-matkamuistomyyjä. Lisäksi Kabroussen kylän kohdalla vanhempi eurooppalaispariskunta oli jonkinlaisella kalastusretkellä. Enemmän oli lehmiä, joita vaelsi ja makoili laumoittain rantaviivan tuntumassa. Lukuisten lehmän jätösten lisäksi rannalla makasi sinne huuhtoutunut portugalinsotalaiva, ihmisellekin vaarallinen ikävä polttiaiseläin.

IMG_0214 cap skirring30

Rantaa kohti etelää kuvattuna.

cap skirring15

Rantahiekalle ajautunut portugalinsotalaiva.

IMG_0250 cap skirring17

Palmujen reunustamalla rannalla on useita hotelleja.

Kabrousse on muuten Etelä-Amerikkaa lähinnä oleva paikka Afrikan mantereella! Päätin jatkaa Kabroussesta kävellen Guinea-Bissaun rajalle saakka. Maisema muuttui huomattavasti Kabroussen jälkeen, sillä rantaa reunustavat palmut loppuivat ja tilalle tulivat hiekkadyynit. Ajattelin, että kaipa Senegal ja Guinea-Bissau ovat jotenkin rajansa merkinneet maastoon, mutta näin ei ollut ja yhtäkkiä olin Cap Roxossa (Guinea-Bissaun kielellä eli portugaliksi Cabo Roxo). Tarkistin rajankulun vielä myöhemmin kartoista, mutta kaikkien karttojen mukaan olin ylittänyt rajan. Ehkä muutamilla metreillä, ehkä sadoilla. Olin siis Guinea-Bissaun tasavallan läntisimmässä pisteessä ilman passia ja viisumia, siis laittomasti! Kukaan ei nähnyt tai ketään ei kiinnostanut, joten minusta ei ole tulossa Foxin Vankilassa ulkomailla -sarjaan jaksoa. Toisaalta rajaa ylitetään hiekassa olleista kengänjäljistä päätellen tiuhaan, joten rikkomukseni lienee vähäinen. Virallinen rajanylityspaikka Senegalista Guinea-Bissauhun olisi Mpackissa Ziguinchorin kaupungista etelään. Otin pari kuvaa ja lähdin takaisin Senegaliin ja Cap Skirringiin. Guinea-Bissaussa täytyy vierailla joskus tulevaisuudessa uudelleen, viisumin kanssa.

IMG_0254 cap skirring18

Tässä vaiheessa olen vielä Senegalin puolella, mutta mahdollisesti aivan rajalla… Kuva otettu Senegalin suuntaan eli kohti pohjoista.

IMG_0261 cap skirring20

Samasta paikasta kohti etelää. Taaempana näkyvä merialue on jo Guinea-Bissauta. Samoin osa kuvassa näkyvästä maa-alasta.

IMG_0263 cap skirring19

Näkymä Guinea-Bissaun läntisimmästä kolkasta, Cabo Roxosta, kohti kaakkoa. Kaikki kuvassa näkyvä on Guinea-Bissauta.

Kävin pariin otteeseen uimassa, minkä jälkeen ilmestyin Abrahamin Le Nature -ravintolaan. Mies oli iloinen, kun olin “pitänyt lupaukseni” tulla ravintolaan myöhemmin. Oikeasti en kyllä ollut luvannut yhtään mitään. Tilasin kalaa diolojen tapaan. Diolat ovat siis Casamancen alueen valtaväestöä.

Ruoan valmistuminen kesti ja kesti. Abraham viritti radionsa soittamaan letkeää reggaeta. Sitä tai räppiä nuoret miehet Senegalissa kuuntelevat. Abraham selosti innokkaasti reggaeartistien nimiä, mutta enhän minä tiedä kuin Bob Marleyn. Kun musiikkipuoli oli kunnossa, hän aloitti minttuteen keittelyn. Marokon ja Mauritanian tavoin myös Senegalissa on voimakas teekulttuuri. Kaikissa kolmessa maassa tee maistuu erilaiselta. Marokkolainen tee on mielestäni parasta, eikä valmistumiseen tuhrata liikaa aikaa. Mauritaniassa teetä valmistetaan liian monta kertaa päivässä ja suurella hartaudella. Siksi se onkin aina tasalaatuista. Senegalissa tee (ataaya) on kaikkein vahvinta, mutta laatu heittelee, kun valmistusoperaatio suoritetaan kahta kättä heittäen vähän sinne päin. Niin tälläkin kertaa, mutta eipä tuo minua haittaa!

Le Naturen edustan aurinkotuolille rojahti keski-ikäinen ranskalaisnainen ottamaan aurinkoa, lukemaan kirjaa ja polttamaan ketjussa. Senegalin rantakylissä esiintyy, joskaan ei ilmeisesti samassa mittakaavassa kuin Gambiassa, naisten seksiturismia: keski-ikäiset eurooppalaisnaiset matkustavat tänne lomaromanssin perässä. Pari-kolmekymppisten paikallisten nuorukaisten huomio varmaan tuntuu mukavalta. Abraham oli selvästi tämän  aurinkotuoliin istahtaneen naisen “poikaystävä”, sen verran innokkaasti hän naista palveli. Ja shortsit vain hädin tuskin pysyivät ylhäällä. Siitä huolimatta nainen kovin kylmäkiskoisesti torjui kaiken. Ensin hän tilasi sandwichin, mutta lopulta se oli aivan vääränlainen, eikä näin ollen kelvannut! Abrahamin kaverille se kelpasi. Teelasillistakaan nainen ei huolinut. Molemmat osapuolet tällaisesta suhteesta tietenkin hyötyvät: Abraham saa luultavasti rahaa tai lahjoja, nainen kaipaamansa lomaromanssin. Siitäkin huolimatta tilanteessa on mielestäni vahva hyväksikäytön maku. Samanlaista toimintaa harrastavat toki myös miehet, jotka matkustavat yksin Thaimaahan. Senegalissa miesten seksiturismi jää naisten jalkoihin, mutta näin Cap Skirringissäkin ainakin yhden parin, jossa keski-ikäisen valkoisen miehen käsipuolessa oli nuori senegalilaistyttö.

IMG_0266 cap skirring21

Le Naturen terassilta.

Ruoka oli viimein valmista kahden tunnin odottelun jälkeen. Lautasella makasi kokonainen kala. Lisäksi oli riisiä ja kulhollinen kastiketta. Senegalilainen ruoka petti jälleen ja osa oli pakko jättää syömättä. Ei siis missään nimessä kahden tunnin odotuksen arvoista. Maksoin ja lähdin. Abraham oli ruokaa odottaessani antanut minulle lahjan, nahkaisen rannekorun, jossa oli pieni simpukka. Ranneketta olisi pidettävä aina, sillä se suojaa suunnilleen kaikelta pahalta ja vieläpä taisi suojella perhettäkin. Hän korosti, ettei haluaisi siitä mitään maksua. Lähdettyäni hän kuitenkin juoksi vielä perääni ja muistutti korusta. Nyt minun pitäisi antaa jotain hänelle, euro tai kaksi. Naurahdin ja olin jo antamassa korua takaisin. Kerroin maksaneeni jo juomarahaa ja ettei minulla olisi nyt mitään vastalahjoja.

Ranneke ranteessani jatkoin matkaani. Jos rannalla olisi ollut muita, he olisivat pitäneet minua hulluna, niin paljon minua hymyilytti ja nauratti. Olisi tehnyt myös mieli huutaa. Saint-Louisissa alkanut kulttuurishokki sen kuin jatkui vain!

IMG_0283 cap skirring23

Cap Skirringin kalasatama on yhtä värikäs kuin aiemmin näkemänikin satamat.

IMG_0284 cap skirring24

Kalastusvenettä työnnetään takaisin rantaan.

Kävin taas uimassa, minkä jälkeen kävelin takaisin Cap Skirringiin. Kylän edustalla on pieni kalasatama, port de pêche. Varma rahastuspyydys, jos erehtyisin menemään lähemmäs kuvaamaan. Otin siis kuvat kauempaa, ikään kuin salaa, minkä jälkeen laitoin kameran reppuun ja kävelin satamaan. Jo kaukaa yksi kalastaja havaitsi minut ja tuli juttusille. Nyt olisi huikea mahdollisuus päästä tutustumaan kalasatamaan. Olisi kuulemma vieläpä täysin ainutlaatuinen! Kerroin nähneeni jo kaksi mauritanialaista ja yhden senegalilaisen kalasataman, joten nyt en ollut kiinnostunut kierroksesta. Enemmänkin minua kiinnosti suuren lehmälauman vaellus rannalla. Lehmät olivat matkalla läheiseen palmumetsikköön. Oliko auringonottaminen tältä päivältä jo ohi?

cap skirring25

Lehmälauma poistumassa rannalta metsään. Outoa, että eläimet ylipäänsä hakeutuvat suolaisen veden ääreen. Toki tuulenvire varmasti helpottaa oloa päivän kuumuudessa.

Jatkoin matkaani kohti pohjoista. Rantatörmällä oli kartano, jonka porteilta senegalilaisnainen huuteli kutsuhuutojaan. Ilmeisesti minulle. En vastannut huutoon, mutta luultavasti tyttö olisi ollut nyt niitä kuuluisia senegalilaisia “tyttöystäviä”. Saint-Louisista sellaisen olisi saanut, samoin Dakarista. Myös Cap Skirringissä sain muutaman tarjouksen. En tarttunut tarjouksiin, vaan vetosin rahattomuuteen.

Cap Skirringin kalasataman pohjoispuolella on astetta hienompia kartanoita. Rikkaiden senegalilaisten kesämökkejä? Kuljin huvila-alueen poikki ja löysin sieltä hiekkatien, jonka arvelin johtavan takaisin Cap Skirringin keskustaan. Palmujen ja korkean pusikon reunustamalla tiellä oli mukava kävellä, eikä kukaan ollut ainakaan kaupustelemassa mitään. Oikeastaan tiellä ei kulkenut kuin yksi perhe kävellen ja muutama auto. Yhtä ajoi valkoinen noin 60-vuotias rouva, joka poimi nuoren senegalilaispojan matkan varrelta kyytiin. Tie kulki Cap Skirringin lentoaseman kiitotien ohi ja lopulta tieltä oli hyvät näkymät kalasatamaan.

IMG_0292 cap skirring26

Kaunista senegalilaista pöpelikköä.

IMG_0190 cap skirring6

Hotel Kaloa les Palétuviersin uima-allas. Takana näkyvässä rivitalossa sijaitsevat hotellihuoneet, myös minun.

Hotellillani hyppäsin uima-altaaseen. Altaalla oli samaan aikaan 50-60-vuotias ranskalaismies seitsemän pienen mustan lapsen kanssa. Mies oli selvästi hankkinut paikallisen naisen ja saanut kaupan päälle suurperheen. Lasten ihonväristä päättelin, ettei yksikään voinut olla miehen oma. Hotellin takapihalla aukeava mangrovesuo oli yksi tärkeä syy, miksi päätin majoittua Hotel Kaloa les Palétuviersiin. Uinnin jälkeen lähdin kävelylle mutaiselle suolle. En nähnyt iilimatoja, eikä muta upottanut. Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että mahtaako tällainen mangrove olla skistosomiaasia eli bilhartsiaa aiheuttavien halkiomatojen elinaluetta. Vaikka minulla olikin sandaalit jalassa, lähdin pois.

Lounaspettymyksen vuoksi päätin jälleen illallistaa eilisessä kahta ruokalajia tarjoavassa pikaruokapaikassa. Sain ennen ravintolaan pääsyäni seuraa eilisestä opasehdokkaasta. Hän oli jälleen humalassa, tällä kertaa ehkä enemmänkin. En ymmärtänyt, mitä hän tahtoi tai kauppasi, koska ranskan, espanjan ja englannin sekamelskasta ei saanut selkoa. Älähdin miehelle suomeksi ja astuin ravintolaan. Edellisenä päivänä söin hampurilaisen, joten nyt tilasin sandwichin, mikä oli jälleen hyvin onnistunut valinta. Hintaa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

cap skirring28

Hotellini takana avautuva mangroveräme. Kauempana virtailee joki.

IMG_0300 cap skirring29

Mangrovekasvillisuutta.

IMG_0196 cap skirring10

Cap Skirringin pääkatu.

Cap Skirring elää matkailusta, minkä vuoksi kylänraitilla on myös “siirtomaatavarakauppa”. Kaikkea eurooppalaista tuontitavaraa! Ostin ylihintaisen Oreo-keksipaketin. Kaupasta ulos astuttuani tajusin, että olin saanut 200 frangia (noin 0,30 senttiä, mikä on iso raha Senegalissa) liian vähän takaisin setelistäni. Taas senegalilainen pääsi huijaamaan! En mennyt valittamaan, kun myyjätär puikki takahuoneeseen ostotapahtuman jälkeen.

Oli jo pimeää. Palasin hotellilleni ja menin nukkumaan.

IMG_0198 cap skirring12

Hekin halusivat tulla kuvatuiksi.

IMG_0199 cap skirring11

Kylän liikenneympyrä ja puskataksiasema.