Kaakao tutuksi Monte Forten plantaasilla

26.2.2018

Tänäkin aamuna satoi. Satoi jo toista päivää putkeen. Oli aika heittää hyvästit Mé-Zóchi Resortille, Trindadelle ja São Tomén sisämaalle. Olin varannut kahden yön majoituksen saaren länsirannikolta, Monte Forten kaakaoplantaasilta. Sama suunnitelma oli hotellin saksalaisilla Susannalla ja Svenillä, joten hetken päästä kannoin rinkkani heidän vuokra-Mitsubishiinsä ja istahdin takapenkille suuresti kiitollisena. Eipä tarvitsisi kävellä sateessa etsimään puskataksia ensin pääkaupunkiin. Ja sen jälkeen toista Nevesiin.

Kalastusveneitä São Tomén saaren luoteisrannikolla Guadelupen ja Nevesin kaupunkien puolivälissä.

EN-1-tie kulkee paikoin kauniissa palmutunnelissa saaren länsirannikolla.

São Tomén kaupungissakin satoi. Kävimme kahvilla lähellä São Sebastiãon linnoitusta ja mielestäni kahvila olisi voinut ihan hyvin sijaita missä tahansa eteläeurooppalaisessa kaupungissa. Seuraavaksi minua vietiin kaupungin (ja koko maan) parhaaseen supermarkettiin, Super CKdoon. Suuri, ilmastoitu ja moderni supermarketti olisi niin ikään voinut hyvinkin olla missä tahansa Euroopassa. Valikoima oli monipuolinen, mutta varsin kallis. Liki kaikki kun oli taas tuontitavaraa Portugalista. Ehkä siksi asiakaskunta koostui pääosin valkoisista. Täällä näin jälleen sen belgialaispariskunnan, jonka olin nähnyt saarelle saapuessani ja São João dos Angolaresissa.

Portugalilaisen tavaran lisäksi kaupassa on kuitenkin myös hyllyllinen São Tomé ja Príncipellä tuotettua tavaraa, pääosin syötävää sellaista. Tuotteet oli suunnattu tietenkin matkailijoille. Ostin kaksi pakettia paikallista Claudio Corallon tummaa suklaata, vaikken suuri suklaan ystävä olekaan. Olisi väärin olla ostamatta lähisuklaata, kun tänne asti on tultu. Ja koska suklaa ei säilyisi Suomeen saakka, piti sen syönti aloittaa heti autossa. Suklaa oli ehkäpä parasta syömääni ja samalla myös kalleinta. Claudio Corallon suklaassa ei ole lainkaan maitoa, mitä ei todellakaan tarvita.

Edellisviikolla olin käynyt Gabonin suurlähetystössä anomassa viisumia, jonka kerroin tulevani hakemaan nyt maanantaiaamuna. Puolen päivän jälkeen ajelimme lähetystön porttien luo. Hakemukseni vastaan ottanut ystävällinen nainen oli kävelemässä paljain jaloin vesisateessa lähetystön nurmikentällä ja tunnisti minut heti. Hän huikkasi kovaan ääneen lähetystörakennukseen päin ja pian toinen virkailija kiikutti juoksujalkaa passini kouraani. Tämä mies toivotti hyvää matkaa Gaboniin. En ihan näin ystävällistä palvelua odottanut Gabonilta, mutta ehkäpä nämä kaksi minua palvellutta virkailijaa olivatkin paikallisia!

São Tomén länsirannikkoa ennen Nevestä.

Nevesin öljysatamaa on kaiketi uudistettu ja sieltä on ajelehtinut rantaan hylättyjä öljysäiliöitä. Tämä paikka on muutamia kilometrejä ennen itse kaupunkia.

Neves häämöttää taustalla. Kuvassa myös lisää hylättyjä säiliöitä.

Puolen päivän jälkeen istuin sitten saksalaisten kyydissä kohti länttä ja Monte Forten plantaasia. Matkalla ajoimme läpi Guadelupen kaupungin, jossa en sitten koskaan vieraillut. Se kuitenkin on kuin mikä tahansa sãotomélaiskaupunki. Kirkko keskellä kaupunkia ja niin edelleen. Täällä saaren pohjoisosassa kasvillisuus on hieman erilaista kuin muualla maassa. Maisema voisi olla jostain Itä-Afrikan savannilta, mutta ei täällä norsuja ja leijonia kuitenkaan ole. Ehkä tiheä ihmisasutus on vaikuttanut siihen, että metsiä on raivattu esimerkiksi maanviljelykseen.

Kun sitten saavutimme taas meren, vaikutti länsirannikko kovin erilaiselta itärannikkoon verrattuna. Tie ei kulkenut missään korkealla rinteellä, vaan aivan rantaa seuraillen. Pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan kuvia. Erityisesti hieman ennen Nevesin kaupunkia rantaan ajelehtineet hylätyt suuret öljysäiliöt olivat hämmentävä näky. Nevesissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen öljysatama, jota oli kaiketi siis uudistettu. Itse Neves vaikutti tämän maan ankeimmalta kaupungilta, kun ajoimme sen halki. Ehkä siihen vaikutti se, että Neves on teollisuuskaupunki: täällä valmistetaan maan oma Nacional-olut ja täällä on se öljysatama. Ehkä ankeuteen vaikutti myös se, että kaupungin nimi tarkoittaa suomeksi lunta. Siis täällä trooppisella päiväntasaajan saarella Atlantin rannalla! Neves sijaitsee 30 kilometrin päässä pääkaupungista.

Saavumme Nevesiin.

Monte Forten plantaasin päärakennus toimii majatalona.

Paikallinen kondomiautomaatti majatalon seinällä.

Nevesistä on parin kilometrin matka Monte Forten plantaasille, roçalle. Päätieltä on vielä vähän ennen paikan saavuttamista käännyttävä jyrkähkölle kärrypolulle, joka vaatii nelivedon. Sellainen meillä oli. Ylhäällä kukkulan laella sitten tönötti tuo vanhan plantaasin päärakennus, jossa nykyään harjoitetaan majoitustoimintaa. Toimintaa harjoittaa osuuskunta nimeltä CECAB / STP, mikä on lyhenne sanoista Cooperativa de Exportação de Cacau Biológico de São Tomé e Príncipe. Huoneita on kuusi tai seitsemän. Taso on tyypillistä Afrikkaa, paitsi että täällä suihkusta tulee lämmintä vettä ja suihkutellessa voi katsella maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa! Hyttysverkko löytyy sängyn yläpuolelta ja ovet saa lukkoon. Majapaikan wifi toimii teoriassa kello 17.30–21.30, mutta käytännössä netti napsautettiin päälle joskus kuuden jälkeen ja kytkettiin pois joskus yhdeksän jälkeen. Ei siis kannata uskoa Booking.comia, että nettiä olisi aina saatavilla. Kahden yön hinta oli 900 dobraa eli 36 euroa sisältäen aamupalan.

Taustalla kohoaa maan korkein huippu Pico de São Tomé, 2 024 metriä merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla plantaasin päärakennus.

Monte Forten keskustaa. Kuvassa keskellä kylän kaivo, jossa lapset tuntuivat lotraavan kaiket päivät. Aikanaan vedestä tällä saarella ei ole pulaa.

Raaka kaakaopuun hedelmä.

Kypsä kaakaopuun hedelmä on punainen (tai keltainen).

Majoitustoiminta on vain sivubisnes CECAB / STP:lle, sillä plantaasi tuottaa edelleen kaakaota. Siispä tutustumaan kaakaontuotantoon. Saimme oppaaksemme Kuku-nimisen pitkän miehen. Varmaan maan pisimmän. Mies asui ja työskenteli tällä plantaasilla. Ranskaksi, portugaliksi ja englanniksi tapahtunut opastuskierros esitteli kaakaontuotannon eri vaiheet alkaen kaakaokasvien esittelystä, edeten kaakaopapujen kuivaamiseen, paahtamiseen ja lopulta säkitykseen. Vaiheita oli kyllä vielä lisää, mutta eivätpä nekään mieleen jääneet. Plantaasin varastohallissa tuoksui kaakao, vaikkei nyt ollutkaan suurin sesonki. Kiireisimmät ajat kaakaontuotannossa ovat huhtikuu ja lokakuu, jolloin Monte Fortessakin paiskitaan hiki hatussa. Kuulemma. Hallissa oli muutamia säkkejä luomukaakaopapuja matkalla Ranskaan. Pääosin Monte Forten kaakaopavut kai rahdataan juuri Ranskaan. Parin päivän takaisen Monte Cafén tavoin Monte Fortekin on kyläyhteistö, jossa työväki asuu vanhoissa siirtomaa-ajan rakennuksissa.

Kuku kääntelee ulkona katoksissa kuivuvia kaakaopapuja.

Ranskalainen Kaoka ostaa Monte Fortesta kaakaopapuja ja jalostaa ne suklaaksi.

Kaokalle Ranskaan matkalla olevia luomukaakaopapusäkkejä.

Monte Fortessa aurinko alkoi taas pitkästä aikaa paistella. Lähdin saksalaisten kanssa alas EN-1-tielle, joka oli hyvin hiljainen. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Monte Forten kohdalla tie kulkee miltei meressä kiinni. Välissä on vain pieni kaistale kivikkoista rantaa. Hiekkarantoja ei tämän majapaikan läheisyydestä kannata siis odottaa. Kävelimme muutaman kilometrin matkan Padrão dos Descobrimentos -muistomerkille. Se on paikka merenrannassa, missä portugalilaiset astuivat ensimmäisinä ihmisiä maihin täällä 1400-luvulla. Paluumatkalla nappasin Esprainhan kylän laitamilta yhden kauniin punaisen kaakaokasvin hedelmän. Pitihän se nyt selvittää, miltä sisus näyttää!

Hiljainen valtatie lähellä majapaikkaani.

Padrão dos Descobrimentos.

Pieni joki vähän ennen mereen laskemista lähellä Monte Fortea.

Auringonlasku Monte Forten plantaasilla.

Roça Monte Forten illallinen on kallis, se maksaa 250 dobraa (10 euroa), eikä ole hintansa väärti. Ruokailua varten kannattaa suunnistaa läheiseen Mucumbli-hotelliin, jossa saa suunnilleen samalla hinnalla laadukasta sapuskaa.

Monte Café, Bom Sucesso ja São Nicolãun putous pyöräillen

23.-24.2.2018

Aamu valkeni aurinkoisena ja ilma oli taas kuumankostea. Sellainen se oli joka aamu tässä maassa. Aamupala tarjoiltiin Mé-Zóchi Resortin terassilla siinä kahdeksan jälkeen. Se käsitti tuoreita hedelmiä, teetä, leipää ja kinkkumunakkaan. Sain kolme kinkkumunakasta, sillä hotellin saksalaisvieraat eivät syöneet lihaa. Minulle tilanne oli siis ihanteellinen, ei ainakaan tulisi heti nälkä.

Mé-Zóchi on siitä täysin poikkeuksellinen kehitysmaan majatalo, että siellä voi maksaa luottokortilla ja nostaa rahaa. Tietenkin viiden tähden hotellit Afrikassakin monesti kelpuuttavat kortin, mutta nyt oltiin kaukana sellaisesta. Hotellin isäntä Célio on nähnyt maailmaa ja saanut sieltä ilmeisen hyviä vaikutteita. Tällaisia ihmisiä São Tomé ja Príncipe ja koko Afrikka tarvitsee! Maksaminen ja rahannosto tapahtui jonkin kännykkäsovelluksen kautta, johon näpyttelin luottokorttini numeron ja niin 145 euroa siirtyi Célion firman portugalilaiselle pankkitilille. Summasta 45 euroa meni majoituskuluihin (kolme yötä) ja polkupyörän vuokraan (5 euroa). Sata euroa (eli 2 500 dobraa) nostin käteisvaroiksi ja tämä tapahtuma saattoi säästää minulta monen tunnin odottelun pääkaupungin Banco Internacional de São Tomé e Príncipessä. Se on ainoa paikka, jossa rahaa saa tiskiltä luottokorttia vastaan. Pankkiautomaatit tässä maassa eivät siis hyväksy ulkomaalaisia kortteja.

EN-3-tie on yksi São Tomén kolmesta pääväylästä. Tie oli erinomaisessa kunnossa kauttaaltaan aina ylös Bom Sucesson tienhaaraan saakka. Ja kasvillisuus niin ikään on täälläkin sankkaa ja vihreää.

Mé-Zóchi Resortista vuokraamani polkupyörä, helposti paras vuokrapyöräni Afrikassa!

Aamupalan ja raha-asioiden hoitamisen jälkeen heitin repun selkään ja lähdin veivaamaan ylöspäin. Tavoitteenani oli yrittää päästä Trindaden noin 400 metristä reiluun tuhanteen metriin ja siellä sijaitsevaan Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Matkaa olisi noin 11 kilometriä. Aurinko meni pilveen jo ennen seuraavaa kylää, Batepáa. Se helpotti polkemista jonkin verran, mutta koska tie nousee koko ajan ylös ja ylös, päädyin taluttamaan pyörää pitkiä matkoja. Tasaisempia pätkiä oli harvassa, eikä alamäkiä ainuttakaan. Hiki valui ja juomaa kului, mutten silti katunut yhtään tälle ylämäkipyöräilylle lähtöä.

Puolivälissä nousua, noin kuuden kilometrin päässä hotellista, oli ensimmäinen vierailukohteeni: Monte Café. Ennen maan itsenäistymistä tämä plantaasi, roça, tuotti suurimman osan São Tomé ja Príncipen kahvista ja työllisti siinä samalla tuhansittain paikallisia. Monte Café tuottaa edelleen kahvia ja on siinä samassa suurehko kyläyhteisö. Työllistävä vaikutus on siis säilynyt. Kylän keskipisteessä sijaitsevat vanhat siirtomaa-aikaiset rakennukset, joissa kahvia edelleen käsitellään ja jalostetaan. Ympärillä asuu sitten työväki perheineen. Monte Caféssa on jopa oma koulu.

Monte Cafén kahviplantaasin rakennuskantaa.

Tämä rakennus on Monte Cafén laadukas kahvimuseo.

Monte Cafén työväki asustaa ja viljelee maata siirtomaa-aikaisten rakennusten ympärillä. Tämä kuva on otettu kahvimuseon parvekkeelta. Kuvassa näkyy myös mukulakivitie, joka johtaa päätieltä plantaasille.

Monte Cafén tärkein anti vierailijalle on varmasti kahvimuseo, jonne on 75 dobran (kolme euroa) pääsymaksu. Myös eurot olisivat kelvanneet. Lippuun kuuluu opastus, joka onnistui kohdallani ihan englanniksi. Jouduin kyllä odottelemaan jonkin aikaa  (yksityis)kierrokseni alkua, sillä samaan aikaan kanssani museolle pölähti bussilastillinen japanilaisia turisteja. Erään naisen mekossa luki suurin kirjaimin ja selvällä suomella “metsä”. Japanilaiset eivät jostain syystä menneet museoon, vaan ainoastaan nauttivat kahvikupposet museon kahvilassa. Museo esitteli kahvintuotantoa siirtomaa-ajoilta lähtien päättyen luonnollisesti nykyhetkeen. Lopuksi sain itsekin kupillisen paikallista kahvia. Valitsin tietenkin kalleimman ja harvinaisemman vaihtoehdon, arabica-lajikkeen. Se oli hyvin kitkeränmakuinen, elämäni pahin kahvi. En ostanut kotiinviemisiä.

Maisemia hieman ennen Bom Sucesson kasvitieteellistä puutarhaa.

Ôbon kansallispuisto (kuvassa tummanvihreällä) alkaa Bom Sucessosta ja käsittää ison osan São Tomén saarta.

Monte Cafélta tie jatkaa tietenkin edelleen nousemista. Oltiinhan vasta noin 600 metrissä. Vajaan kolmen kilometrin päässä EN-3-tie päättyy. Suoraan menevä tie muuttuu päällystämättömäksi ja johtaa São Nicolãun vesiputoukselle. Oikealle kääntyvä tie on osittain mukulakivetty ja johtaa mutkitellen ylös Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Risteyksessä on kyllä pieni kylttikin opastamassa kohti Bom Sucessoa. Lähdin ensin kiipeämään kohti puutarhaa, mutta ei tietä voinut polkea kuin paikoin. Kova ylämäki ja huono tie eivät ole paras yhdistelmä.

Pian saavuin pieneen Bom Sucesson kylään, jossa jouduin taas paikallisten lasten piirittämäksi. Myös São Tomén sisäosien pikkupojat jakavat muiden saaren lasten kanssa saman unelman ja se on tietenkin oma polkupyörä! Meillä ei ollut tietenkään yhteistä kieltä, mutta kaikki olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni. En ollut nyt niin ystävällisellä tuulella kuin muutama päivä aiemmin Santanassa ja Água Izéssä, joten polkaisin vain itseni vauhtiin ja karistin lapset taakseni vilkutellen. Ensimmäisen mutkan takana lapset eivät enää nähneet minua, joten jatkoin kiipeämistä kävellen.

Tämä kasvaa Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta olen nähnyt sitä monissa muissakin paikoissa tällä saarella.

Tässä roikkuvat São Tomén saaren orkideat.

Pääsin lopulta perille Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan (port. Jardim Botânico). Aikaa Trindaden hotellilta lähdöstä oli tainnut kulua kolmisen tuntia. Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee 1 115 metrin korkeudessa merenpinnasta ja esittelee São Tomén ja Príncipen saarten tyypillistä kasvillisuutta. Yksinään puutarhaan ei ilmeisesti saa mennä, joten oli alistuttava opastettavaksi. Ja opastuksen saa vain portugaliksi ja ranskaksi. Saapuessani puutarhalle, oli kierrokselle juuri lähdössä ranskalainen pariskunta. Lyöttäydyin mukaan seurueeseen, ranskani kuitenkin sujuu paremmin kuin portugalini. Kummatkaan eivät oikeasti suju juuri lainkaan.

Orkideannäköinen orkidea.

Tämäkin on jossainpäin São Toméa tavattava orkidealaji.

Opas kertoili ummet ja lammet kaikista hienoista kasveista, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään tietoa. Jos sellaisia edes on. Mieleen jäi ainakin tuntomimosa (Mimosa pudica), kasvi jonka lehdet “sulkeutuvat” sitä kosketettaessa. Sitten joukossa oli kaneli ja se todellakin tuoksui kanelilta, ja lukuisia sellaisia kasveja, joita meillä on sisätiloissa koristekasveina. Täällä ne kasvavat ihan luonnossa. Kasvitieteellinen puutarha esitteli myös 140 erilaista orkidealajia. Suurin osa näistä oli ihan mitäänsanomattoman näköisiä rikkaruohoja ja vain harvalla oli kukinta-aika. Kierroksen lopuksi kerättiin sitten pääsymaksu 50 dobraa (kaksi euroa) sekä kehotettiin kirjoittamaan oma nimi ja kotimaa kirjaan. Paikan vierailijat olivat lähes kaikki Portugalista, Ranskasta ja Saksasta. Ja loputkin pääosin Länsi-Euroopasta. Muutamia päiviä aiemmin Bom Sucessossa oli käynyt kaksi suomalaistakin! En siis ehkä ollut ainoa suomalainen maassa!

Tämä puu vaikuttaisi vähän mangroverämeen kasvillisuudelta. Ainakin puu on tukenut itsensä tukevasti maahan.

Bom Sucesson kasvitieteellisen puutarhan läheisyydessä toimii ravintola, jossa voi nauttia lounaan raikkaassa vuoristoilmassa. Ilma todella oli viileämpi, mutta kuuma siltikin. Ravintolan nurkalta lähtee polku Lagoa Amélia -nimiselle umpeenkasvaneelle kraatterijärvelle. Harkitsin käyväni siellä, mutta polku muuttui niin huonoksi, etten pyörälläni päässyt eteenpäin kovin helposti, enkä toisaalta viitsinyt raahata pyörää pitkin metsiä. Luovuin yrityksestäni. Pilvet tuntuivat paikoin roikkuvan lähes ihossa kiinni, kun sitten lähdin laskeutumaan alas Bom Sucessosta.

Tässä vaiheessa polku Lagoa Amélialle oli vielä hyvässä kunnossa.

Viimeisenä kohteenani tahdoin São Nicolãun putouksella. Sinne johtavan tien alussa oli kaksi poikaa myymässä vadelmia. Ostin ison satsin 20 dobralla (0,80 euroa). Pyyntihinta oli aluksi 50 dobraa. Pojat olivat hyvin tyytyväisiä saamaansa seteliin ja kertoivat kaupan päälle putoukselle menevän tien kunnon ja etäisyyden putoukselle.

Vesiputoukselle oli vain ehkä vartin pyöräilymatka, eikä nyt tarvinnut edes kavuta ylöspäin. Putous on noin 30-metrinen ja sijaitsee hienossa rotkossa. Paikalla oli saapuessani paikallisia ottamassa selfieitä. Muuten sain olla rauhassa ja nauttia eväitäni putouksen äärellä. Tänne on rakennettu oikein penkit ja roskikset turisteja varten.

São Nicolãun putous.

Jos menomatkaan 400 metristä 1 115 metriin oli kulunut tuntikausia, oli paluumatka yhtä juhlaa. Laskettelin 15 kilometrin matkan (kiersin pidemmän reitin kautta) alas noin 15 minuutissa. Polkea ei tarvinnut metriäkään, ainoastaan tuli keskittyä jarruttelemaan!

Iltapäivällä kävin vielä kävellen Trindadessa kaupassa ja pimeyden laskeutuessa lähdimme hotellin saksalaisten vieraiden kanssa sekä Célio-johtajan kanssa syömään läheiseen “ravintolaan”, joka pikemminkin taisi olla vain jonkun koti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi.

Seuraava aamu, 24.2., valkeni sateisena ja ajettelin pitää vapaapäivän matkustamisesta. En poistunut hotellilta ennen kuin vasta illalla, kun menimme jälleen porukassa syömään tuohon samaiseen ravintolaan.

Trindadesta alkaa São Tomén sisäosien tutkiminen

23.2.2018

Toisena yönäni São João dos Angolaresin Miónga-hotellissa en nähnyt rottaa, mutta taas eläinkunta kyllä herätti minut ennen auringonnousua. Tällä kertaa huoneen peltikatolla käveli koira. Aamupala oli hyvin samanlainen kuin edellisaamunakin, samoin aikataulutus petti jälleen. Nyt aamupala oli tosin vain 45 minuuttia myöhässä. Se ei haitannut, sillä huoneen maksettuani sain kuitenkin odotella pääkaupunkiin lähtevää puskataksia puolisen tuntia. Näin vielä eilisen päivän mopokuskini Adílsonin. Hän pyysi uutta laastaria eilen Rolasin saarella telomalleen varpaalle. Varvas näytti aika pahalta, toivottavasti on parantunut.

Auto kohti São Toméa lähti ja matkaa teimme puolisentoista tuntia. Perillä pääkaupungissa vaihdoin Trindadeen menevään autoon. São Tomén toiseksi suurin kaupunki Trindade sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä pääkaupungista lounaaseen eli sisämaahan. Näin ollen matkakin kesti vaivaiset 15 minuuttia! Tässä maassa etäisyydet ovat todella lyhyitä. Kaikkialle pääsee saman päivän aikana helposti. Trindadeen menevä automme ei ollut iso keltainen pakettiauto, vaan normaali henkilöauto (keltainen kuitenkin). Takapenkillä istui lisäkseni kolme henkeä, apukuskin paikalla oli vain yksi matkustaja. Matka kustansi 25 dobraa eli yhden euron.

Mé-Zóchi Resort sijaitsee keskellä metsää.

EN-3-tie Trindadesta kohti etelää.

Olin varannut Booking.comista edellisiltana majoituksen kahdeksi yöksi Trindaden laitamilta, Belémin ja Capelan kylien väliltä. Hotellin nimi on Mé-Zóchi Resort. En osannut lausua sitä tarpeeksi ymmärrettävästi mopotaksikuskeille, jotka piirittivät minut keikan toivossa heti ulos autosta astuessani. Trindaden huoltoasemalla, jossa olin jäänyt pois kyydistä, sattui olemaan tankkaamassa hotellin johtaja, Celio! Mies arvasi minun olevan tulossa hänen majataloonsa ja poimi kyytiinsä.

Mé-Zóchi Resortissa taitaa olla São Tomé ja Príncipen ainoa makuusali ja tämän vuoksi maan halvimmat majoitushinnat. Täällä maksoin yhdestä yöstä vaivaiset 12,15 euroa. Makuusalissa oli kolme parisänkyä ja sain valita omani, sillä muita majoittujia ei ollut. Ilmastointina täällä toimii vain tuuletin ja avoin hyttysverkolla peitetty ikkuna. Moskiittoverkko valitettavasti puuttuu. Toinen miinuspuoli paikassa oli se, että koko hotellissa oli toiminnassa vain yksi vessa. Toinen oli tukossa, eikä sille vaivauduttu tekemään mitään koko aikana. Wifi kuitenkin pelasi erinomaisesti ja aamupalakin luvattiin.

Jokaisen kaupungin keskustassa on oltava puisto ja siellä patsas. Mutta missä muualla Afrikassa puistot ovat yhtä siistejä kuin São Tomé ja Príncipellä? Eivät yhtään missään.

Trindaden pääkatu. Missä muualla Afrikassa on yhtä puhtaita katuja kuin tässä maassa? Ei yhtään missään.

Lähdin kävellen tutustumaan Trindaden kaupunkiin. Sinne on vajaan parin kilometrin kävelymatka Mé-Zóchi Resortista. Kaupunki sijaitsee 400 metrin korkeudessa merenpinnasta ja ehkä pääkaupungin läheisyyden vuoksi, se vaikutti keskustan siirtomaa-aikaisine rakennuksineen kuin hyvin pieneltä kopiolta São Tomén kaupungista. Kaupungin halki johtavan pääkadun (ja samalla EN-3-valtatien) varrella on huoltoasema, kaksi pientä supermarkettia (Pingo Doxi ja Luso Sabor), vaatekauppa ja ravintoloita.

Poikkesin pääkadulta, löysin poliisiaseman, lisää ravintoloita sekä tietenkin Ruotsin murhatun pääministerin Olof Palmen mukaan nimetyn päiväkodin. Vaaleanpunaisen rakennuksen seinässä olevan laatan mukaan Ruotsi oli sponsoroinut Jardim de infância Olof-Palmen perustamista 1980-luvulla. Ruotsissa on siis jo silloin tiedetty, että on olemassa maa nimeltä São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta.

Jardim de infância Olof-Palme Trindaden keskustassa. Ei täkäläisiä päiväkoteja ainakaan ikkunoiden määrällä ole pilattu.

Portaat alas kirkonmäeltä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkko Trindaden parhaalla paikalla.

Trindaden paras anti sijaitsee vähän muuta keskustaa korkeammalla: Pyhän Kolminaisuuden kirkko kellotorneineen kohoaa ehkäpä kaupungin korkeimmalla kohdalla. Kirkon nimi viittaa varmasti kaupungin nimeen, joka tarkoittaa portugaliksi kolmiykseyttä. Kirkon ympäristössä on muitakin hienoja Portugalin valtakauden ajan rakennuksia, kuten vanha kirjasto. Osa “kirkonmäen” rakennuksista on valitettavan huonossa kunnossa. Kirkon lähellä oli lapsia puussa, jotka sieltä huutelivat minulle englanniksi “hello, how are you?” Kun sitten kysyin heidän vointiaan englanniksi, sain vastaukseksi kikattelua. Ehkä jonain päivänä São Tomékin tajuaa vaihtaa pakkoranskan pakkoenglanniksi, toivoa ainakin näköjään on.

Kävin lähtiessäni toisessa kaupungin supermarketeista, Pingo Doxissa. Valikoima on ihan hyvä, löysin jopa jotain paikallista: sokeriruokojogurttia. Burkina Fason Ouagadougoussa nautin taannoin maailman parasta jogurttia ja nyt tiedän, että se oli tehty sokeriruo’osta. Miksei Suomesta saa sokeriruokojogurttia!

Siirtomaa-aikaista rakennuskantaa kirkon naapurissa.

Sitä samaa. Oven yläpuolella lukee “Missionários Claretianos”. Rakennus lienee siis lähetyssaarnaajien käytössä.

Sãotomélainen sokeriruokojogurtti on pakattu normaaleihin muovimukeihin.

Perillä hotellilla tapasin paikalle juuri saapuneen saksalaisen pariskunnan. Olin nähnyt heidät aiemmin São Tomén lentoasemalla, kun olimme olleet matkalla Príncipen saarelle. He Africa’s Connectionilla, minä STP Airwaysillä.

Illalla hotellin omistaja Celio sitten ilmoitti, että kello 19.00 lähtisimme yhdessä syömään. Mikäpä siinä. Ajelimme Celion kyydissä Capelan kylään jonkin kadun varteen. Siinä paikallinen mama laittoi ruokaa: leipäpuun hedelmästä vuoltuja ranskalaisten muotoisia siivuja, riisiä sekä kalaa. Saattoi kala olla kyllä lihaakin, vähän jäi epäselväksi. Ruokailun yhteydessä paikalliset miehet bongasivat myrkyllisen mustan käärmeen (cobra preta) poikasen luikertelevan kadulla. Käärmeen elämä päättyi hyvin nopeasti monen eri ihmisen kengän alle. Täälläkään käärmeistä ei pidetä.

Päiväntasaajan ylitys Rolasin paratiisisaarella

22.2.2018

Pääsimme turvallisesti Porto Alegreen São Tomén saaren eteläisimpään kärkeen. Sieltä vuokrasin veneen, joka veisi meidät Rolasin saarelle. Mopotaksikuskini Adílsonin serkkupoika lupasi edestakaisen venematkan 30 eurolla. Onhan matkaa saarelle puolisen tuntia ja olihan veneessämme perämoottori, joka syö polttoainetta. Joka tapauksessa olin odottanut korkeampaa hintaa. Lähdimme matkaan saman tien hienolla, moneen kertaan paikatulla veneellämme, jossa oli upea keulakoriste: nukenpää! Sain jopa pelastusliivin, olinhan maksava asiakas. Aallokko ei ollut lainkaan paha, eikä kastuminen minua olisi kyllä haitannutkaan. Alkumatkasta ymmärsin mopokuskini ja venekuskini keskustelevan keskenään kilpikonnista (portugaliksi tartaruga). Minä en konnia nähnyt, mutta täällä niitä kuulemma vilisee ja nyt oli lisäksi muninta-aika parhaimmillaan!

Adílson matkalla Porto Alegresta Rolasin saarelle. Taustalla vielä São Tomén saarta.

São Tomén saaren eteläisiä paratiisirantoja.

Rolas ei ole ihan suoraan Porto Alegren kohdalta etelään, vaan ensin on navigoitava hieman länteen. Aluksi sivusimme São Tomén aivan eteläisimpiä hiekkarantoja. Palmujen reunustamia paratiisirantoja jokainen. Lähinnä Porto Alegrea sijaitseva ranta on nimeltään Praia Gamboa. Seuraavien rantojen nimetkin minulle tietenkin kerrottiin, vaan eivät kyllä jääneet mieleen. Praia Inhame sen sijaan jäi, sillä siellä tiesin sijaitsevan kalliimmanpuoleisen Praia Inhame Eco Lodge -hotellin. Kaiketi Inhamen ranta on myös São Tomén kaikkein eteläisin.

Saavumme Rolasin saarelle. Kuvan kukkula on entinen tulivuori ja sen huipulla sijaitsee päiväntasaajamonumentti.

Näiden palmujen takana on yksi koko maan parhaista rannoista, Praia Café.

Pian Rolas alkoi lähestyä. Saaren pohjoisrannikkoa hallitsee korkea kukkula, joka taitaa olla entinen tulivuoren huippu. Kukkulan laella on kuuluisa päiväntasaajan sijainnin osoittava monumentti. Rantauduimme kuitenkin vielä pohjoisen pallonpuoliskon puolelle, Praia Pesqueiralle. Tätä rantaa ja siellä olevaa laituria käyttää saaren paikallisväestö. Itse asiassa minua vähän yllätti, että saarella ylipäänsä on vielä paikallisasutustakin. Olin ymmärtänyt asian väärin. Rolasille vuonna 2000 perustettu Pestana Equador -resortti oli pakottanut pienen São Franciscon kylän muuttamaan. Olin luullut sen asukkaiden muuttaneen kokonaan mantereelle, mutta oikeasti kylän sijaintia oli vain muutettu länteen päin! Sittemmin portugalilainen Pestana on yrittänyt karkottaa paikalliset kokonaan saarelta siinä onnistumatta. São Francisco on muuten tyypillinen afrikkalaiskylä lautahökkeleineen, mutta sieltä voi löytää myös matkamuistomyymälän.

São Franciscon pääkatu.

Rolas on São Tomén ja Príncipen saarten tavoin tiheän kasvillisuuden peittämä. São Tomélla tavattava myrkyllinen musta käärme (cobra preta) ei täällä kuitenkaan kuulemma elele.

Kävelimme São Franciscon poikki ja venekuskini tuntui tuntevan jokaisen kylässä. São Francisco on varmasti harvoja asutuksia maailmassa, jotka sijaitsevat täsmälleen päiväntasaajalla. Täällä sitten ylitin päiväntasaajan ensimmäistä kertaa elämässäni. Voiko enää paljon upeampaa ja eksoottisempaa paikkaa olla ylittämiselle, kuin pieni São Tomé ja Príncipeen kuuluva saari! Kylässä ei ollut mitään päiväntasaajasta kertovia merkkejä, se olisi siellä kukkulan laella.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulalle johtavaa polkua. Se kiertää kukkulan rinteellä ja on aika epäsiistissä kunnossa. Enkä puhu nyt mistään muovipulloista ja tupakantumpeista, vaan kookospalmuista ja muista puista tulleesta materiaalista. Toisaalta, jos polku olisi ollut puhtaaksi haravoitu, olisiko paikassa ollut samanlaista viehätystä. Huipulla on kaakeleista askarreltu maailmankartta, missä São Tomé ja Príncipen kohdalla on tuo monumentti. Täällä ylitin päiväntasaajan monia kertoja pohjoisesta etelään ja takaisin. Nyt tiedän, miltä ulkomaalaisista tuntuu ylittää napapiiri Lapissa.

Päiväntasaaja Rolasin saarella. Kuva otettu eteläiseltä pallonpuoliskolta kohti taustalla näkyvää São Tomén saarta.

Laskeuduimme alas päiväntasaajamonumentilta ja lähdimme katsastamaan Rolasin pohjoispuolen rantoja. Praia Café on kuulemma Rolasin paras ja kuuluisin ranta. Ja olihan se upea. Kävin uimassa, oppaani odottelivat rannalla. Sitten lähdimme seuraavalle rannalle. Praia Café sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta 50 metrin päässä lounaaseen sijaitseva Praia Pombo onkin jo eteläisellä pallonpuoliskolla. Rannalla olivat kilpikonnat käyneet munimassa ja munintapaikat oli merkitty kepein, ettei kukaan vain tulisi häiritsemään.

Praia Caféllakin on tilaa.

Näkymä Praia Cafélta kohti Praia Pomboa. Jossain tuossa kulkee myös päiväntasaaja.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti Praia Bateriaa. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin metsässä kulkeva polku oli täynnä kaikenlaista puista irronnutta “roskaa”, kuten kookospähkinän kuoria. Tässä vaiheessa voi kertoa, että venekuskillani ei ollut jaloissaan minkäänlaisia kenkiä missään vaiheessa retkeämme, eikä polku ollut mikään paras kävelyä ajatellen! Paikalliset asukkaat, niin miehet kuin naisetkin, olivat metsässä töissä aukomassa kookoksia ja irrottamassa valkoista sisusta. Onko tämä sitä koprantuotantoa? Tapasimme jopa São Franciscon kyläpäällikön työn touhussa. Metsässä tapaa myös runsaasti sikoja, joita tosin tapaa kyllä kaikkialla São Tomélla.

Avattuja kookospähkinöitä Praia Baterian tuntumassa.

Praia Bateria.

Forno da Cal ja paljasjalkainen venekuskini.

Praia Bateria on pitkä ja kapea, muutaman metrin korkuisten seinämien eristämä merenlahti. Pohjukassa on pieni hiekkaranta. Ranta oli tyhjä, enkä muutenkaan Rolasin rannoilla nähnyt ketään. Paitsi yhden pariskunnan Praia Cafélla. Praia Baterian lounaispuolella on pieni Ponta da Furna -niminen niemi ja niemellä erikoinen geologinen muodostuma: Forno da Cal -niminen “blowhole“. Se on siis reikä kalliossa, joka sattuu olemaan yhteydessä mereen. Vähän rajumpi merenkäynti pukkaa reiästä vettä geysirin tavoin. Nyt meri oli rauhallinen, mutta pelottavaa ääntä reikä silti piti. Kuin joku paholainen olisi hönkäillyt syvyyksistä. Reiän höngintä pelästytti paikan ensimmäistä kertaa nähneen mopokuskini Adílsonin niin pahasti, että hän paikalta paniikissa paenneena teloi varpaansa pahan näköisesti. Onneksi mukanani oli laastareita.

Tällä poukamalla tuskin on nimeä.

Pois lähdettäessä halusin vielä uteliaisuuttani pistäytyä Pestana Equadorissa ja tarkistaa, miltä näyttää luksusresortti, jota Tripadvisorissa ja Booking.comissa kilvan haukutaan. Pitkälle en päässyt, sillä olisi pitänyt maksaa pääsymaksu (ihan ymmärrettävää kyllä). Ihan vain, että olisin päässyt näkemään yli 200 euroa yöltä veloittavan resortin ja “Länsi-Afrikan suurimman uima-altaan”. Sellainen täällä Pestanan mukaan on. Siispä otimme suunnaksi veneemme ja edelleen Porto Alegren. Rolas oli nähty ja päiväntasaaja ylitetty. Vieläpä moneen kertaan!

Mopedin kyydissä São Tomén eteläkärkeen

22.2.2018

Ensimmäinen yö São João dos Angolaresissa ja Miónga-hotellissa sujui pääosin ihan mallikkaasti. Meren äänet kuuluvat vuoteeseen saakka, mikä on vain positiivista. Nukkuminen moskiittoverkon alla suojassa hyttysiltä sujui hyvin siihen saakka, kunnes vähän ennen auringonnousua heräsin epämääräiseen rapinaan katonrajassa. Linnut olivat tuohon aikaan jo hereillä, mutta rapina ei ollut linnun aiheuttama. Laitoin valot päälle ja samassa rotan pää kurkisti katonrajasta. Salamana olin ylhäällä taputtamassa käsiä yhteen, mikä sai rotan paniikkiin. Se kipitti huoneeni seinää pitkin toiseen koloon katonrajassa ja katosi. Olisinkohan onnistunut tappamaan mokoman pelkällä sandaalillani. Tuskin.

Huoneen hintaan Mióngassa kuuluu aamupala, jonka tarjoilu alkaa kello 8.00. Näin kertoi ravintolan tarjoilija minulle henkilökohtaisesti sekä portugaliksi että ranskaksi. Englantia hän ei osannut. Minähän tietenkin istuin ravintolan terassilla kahdeksalta katselemassa merelle ja jo hieman yhdeksän jälkeen aamupala sitten viimein tuli eteeni. Hotellin ranskalaisvieraat odottelivat niin ikään aamupalaansa jo kahdeksalta. Mióngan aamupala käsittää leipää, paistetun munan, kahvia tai teetä, itsetehtyä mehua sekä suuren vadillisen erilaisia hedelmiä. Nyt edessäni oli banaaneja, karambola, papaijaa ja avokadoja. Avokadot jätin pääosin lautasella ja lähdin juoksujalkaa etsimään Adílsonia, jonka kanssa olin lähdössä kohti Porto Alegrea. Olin jälleen myöhässä, eikä se taaskaan johtunut minusta. Mies huuteli Mióngan keittiöstä, hän oli tullut sinne tapaamaan tuttuja ja odottelemaan minua.

Matkalla São Tomén saaren eteläkärkeen. Taustalla vasemmalla Pico Cão Grande -niminen vuori.

Tien kunto täällä etelässa vaihtelee rajusti, mutta kasvillisuus on runsasta.

Pääsimme lähtemään vähän yhdeksän jälkeen. Ensin kävimme tankkaamassa Adílsonin mopon ja se ei täällä tapahdu missään huoltoasemalla. Joku pieni huone São João dos Angolaresin pääkadun varrella on täynnä polttoainetta sisältäviä avonaisia muovipulloja. Luultavasti entisiä vesipulloja. Sieltä saa sitten vapaasti ottaa haluamansa pullon ja tyhjentää sen tankkiinsa. Eräs nainen saapui jostain paikalle ja otti maksun vastaan. Tankkaamisen jälkeen pääsimme kunnolla matkaan, Adílson ajoi ja minä istuin perässä.

Sää oli mitä mahtavin. Taisi olla ensimmäinen päiväni maassa, kun aurinko paistoi lähes koko päivän. Päivät tässä maassa ovat lähes kokonaan pilvisiä, ainakin näin helmikuussa. Liikenne etelään johtavalla EN-2-valtatiellä oli erittäin rauhallista. Lähinnä näin jalankulkijoita eli miehiä viidakkoveitsineen matkalla töihin johonkin metsään. São Tomélla vastaantulijoita tervehditään näyttämällä peukkua ja sen kaikki kyllä tuntuivat nostavan pystyyn, kun meidän mopedimme kiiti ohitse. Vastaantulijoiden ilme oli pääosin iloinen tai sitten hämmästynyt. Muuten tiellä sitten liikkui harvoja yksityisautoja ja puskatakseja sekä muutamia turisteja vuokra-autoissaan, joita tuntui olevan tienvarressa aina, kun itsekin tahdoin ottaa kuvan. Näin järjettömät kolme länsimaalaista pariskuntaa tiellä etelään sekä jonkin kristillisen lahkon lava-auton, jossa näytti istuvan valkoisia ihmisiä.

Ympäröivästä maastosta hyvin erottuva Pico Cão Grande, 663 metriä merenpinnan yläpuolella.

Vielä yksi kuva EN-2-tieltä kohti Pico Cão Grandea, “Suurta koiraa”.

Jokaisessa São Tomén matkailua vähänkin sivuavassa oppaassa on aina kuva Pico Cão Grandesta. “Suuren koiran huippua” tarkoittava 663-metrinen kapea vuori on upea näky, sillä se nousee erittäin jyrkästi ympäröivästä maastosta ja näkyy siksi hyvin kauas. Vuori on englanniksi volcanic plug, tiedä sitten mitä se on suomeksi. Mutta tulivuori tuon kartion on joka tapauksessa muinoin luonut. Pico Cão Grande näkyy parhaiten Agripalman öljypalmuplantaasin siimeksestä pariinkin otteeseen. Täällä São Tomén eteläosassa onkin laajoja öljypalmualueita, joita jotkut kritisoivat ja jotkut puolustavat. Palmumetsikkö on mielestäni ihan kaunista, vaikka palmut onkin istutettu siisteihin riveihin, eikä joukossa kasva mitään muuta.

Tämä São Tomén saaren eteläosa on harvaanasuttua seutua, eikä kyliäkään ole kovin tiheässä. Monte Mario on ensimmäinen vähän suurempi kylä etelärannikolla. Myös täällä etelässä lapset huutelevat “colombaksi” eli “kolonialistiksi“. Pian Monte Marion jälkeen ohitimme Ponta Baleiaan johtavan tienhaaran. Ponta Baleiasta lähtee päivittäinen venekuljetus Rolasin saarelle ja Pestana Equador -luksusresorttiin. Kyyti lähtee joskus kymmenen jälkeen aamulla ja on tuon Pestanan järjestämä. Kyytiin pääsee kuulemma, kunhan ottaa yhteyttä esimerkiksi pääkaupungissa sijaitsevaan Pestana-hotelliin ja varaa paikan veneestä. Pestana järjestää myös menopaluukyydityksiä pääkaupungin ja Ponta Baleian välillä. Kaikki toki maksaa, eikä vähiten se, jos tahtoo yöpyä Pestana Equadorissa: siitä saa pulittaa reilut 200 euroa yöltä. Yövyttäessä paikan päällä, kyyditykset luultavasti sisältyvät majoituksen hintaan.

Malanzan kylän laitamilla.

Ryhmä turisteja lähdössä Malanzasta mangroverämeelle.

Perillä Porto Alegressa.

Seuraava pikkukylä kantaa nimeä Malanza ja se tunnetaan turistien keskuudessa mangroverämeestään. Ohitimme mangrovekierrosten lähtöpaikan ja siellä oli juuri parahiksi turistiryhmä lähdössä oppaineen kohti rämettä. Minullekin olisi järjestetty paikka, mutta kieltäydyin tällä kertaa. Olen nähnyt mangrovea aiemmin, mutta mielellään siihen enemmänkin tutustuisi.

Porto Alegre sijaitsee noin kilometrin päässä Malanzasta etelään. Reilun 500 asukkaan Porto Alegre on köyhä kalastajakylä. Jos São João dos Angolares jäi mieleen varsin kehittyneenä paikkakuntana, oli Porto Alegre taas paluu syvälle Afrikkaan. Täällä asutaan lautahökkeleissä ja kylän halki kulkee ihan vain hiekkatie. Pysäköimme mopon Adílsonin sukulaisten talon eteen ja siellä huomioin, että täkäläiset asukkaat ovat jälleen aivan erinäköisiä kuin vaikkapa São João dos Angolaresissa. Täällä kasvonpiirteet ovat leveämmät ja ihonväri on tummempi. Vaikka São Tomé ja Príncipe on Afrikan toiseksi pienin maa, en osannut kuvitellakaan näin suurta vaihtelua kansassa.

Tällä veneellä lähdimme Rolasin saarelle. Erityisesti keulakoriste on upea.

Porto Alegren silhuetti mereltä päin.

Porto Alegrea.

Portoalegrelaisten elättäessä itsensä etupäässä kalastuksella, ei veneen (canoa) saaminen Rolasille ollut tehtävä eikä mikään. Adílsonin serkkupoika lähti viemään meitä saarelle ja menopaluun hinnaksi sovimme 30 euroa. Lisää matkasta saarelle täällä!

Palasimme Rolasilta takaisin Porto Alegreen iltapäivällä kolmen jälkeen. Meillä oli nälkä, mutta päätimme ajella takaisin São João dos Angolaresiin myöhäiselle lounaalle. Tietenkin jostain Porto Alegressakin olisi ruokaa löytynyt. Matkalla Adílson unohti kypäränsä Monte Marion kylään hänen lisättyä öljyä mopedin ketjuihin, emmekä huomanneet kypärän puuttumista ennen kuin vasta puolimatkassa takaisin. Kypärä saapui jotenkin perille seuraavana aamuna, kai puskataksin kyydissä. Julkinen liikenne São Tomén eteläosissa loppuu kokonaan iltapäivällä viimeistään kolmen aikoihin. Tie oli nyt lähes autio, minkä vuoksi lapset olivat monin paikoin laskettelemassa tiellä puisilla polkupyörillään ja potkulaudoillaan.

Ribeira Peixen kylänraittia.

Ribeira Peixe sijaitsee meren äärellä.

Ribeira Peixen putoukset.

Aivan pyytämättäni kuskini tahtoi näyttää minulle Ribeira Peixen (suom. Kalajoki) pienen vesiputouksen. Sitä en olisi yksinäni löytänyt, vaikka päätieltä pitää poistua vain vähäsen kohti kylän keskustaa. Lisäksi oli käveltävä jonkin talon pihapiirin poikki. Perheen naiset olivat laittamassa ruokaa nuotiolla, kun kävelimme ohitse. Taitaa tällainen kotirauhan rikkominen olla ihan normaalia täällä. Vesiputous sijaitsee kivenheiton päässä merenrannasta, ja sen juurella kyläläiset olivat pyykkitouhuissaan. Palatessamme putouksilta naisväki huomasi tyhjän vesipulloni ja pyysi sen itselleen. Täällä vesipullot kierrätetään näin. Ja nytpä tiedän, mikä on vesipullo portugaliksi: garrafa de água.

Perillä São João dos Angolaresissa kävimme oppaani kanssa vielä syömässä ravintolassa, johon São Tomé ja Príncipelle tuleva tyypillinen turisti tuskin eksyisi. Suuri annos kalaa ja riisiä maksoi pari euroa. Toisin sanoen ei kannata uskoa internetistä löytyvää valitusta maan hintatason kalleudesta, kyllä täälläkin saa halvalla erinomaista ruokaa!

Tällainen on näkymä Miónga-hotellista. Mangroveräme alkaa heti kuvasta oikealle.

Loppupäivän vietin hotellin edustalla olevien basalttilohkareiden päällä istuskellessa. Täällä voisi istuskella päiväkausia ja katsella kaunista maisemaa. Illalla hotellin ravintolasta alkoi kuulua musisointia. Paikallinen bändi soitti terassilla loistavaa afrikkalaista musiikkia reilun tunnin verran. Yleisönä oli suurehko ranskalaisseurue, joka ei yöpynyt hotellissa. Ehkä olivat jollain kiertomatkalla ja tämä angolarien musiikkiesitys Mióngassa oli osa reissua.

Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!

Viidakkovaellus Príncipen saaren sisäosiin

20.2.2018

Príncipellä on syytä mennä metsään, onhan saari vuodesta 2012 lähtien ollut Unescon biosfäärialue! Príncipen biodiversiteetti on huikea ympäröiviä merialueita myöten: saarella asustaa lukuisia kotoperäisiä lajeja, kuten lintuja, matelijoita, lepakoita, hyönteisiä ja kasveja. Luonto on monin paikoin koskematonta, sillä ihmisiä saarella on vähän: vain reilut 7 000.

São Tomén ja Príncipen matkailuviranomaisten luomien brosyyrien mukaan saarella on useita mahdollisia paikkoja, missä mennä sinne metsään patikoimaan. Mitään käytännön tietoa oppaista ei irti saa, ei esimerkiksi tietoa reittien kestosta, ei karttoja. Ainoastaan hehkutusta upeista perhosista ja maisemista ja vastaavista. Tällä ajetaan takaa tietenkin sitä, että matkailija palkkaisi oppaan itselleen, joka johdattaisi kaikkiin hienoihin paikkoihin. Oppaita saa varmasti palkattua Santo Antóniosta. En minäkään viidakoihin yksinäni olisi mennyt, jos olisin ollut Afrikan mantereella tai vain São Tomélla (jossa asustelee myrkyllinen musta kobra). Príncipeltä kuitenkin sattuvat puuttumaan myrkylliset käärmeet ja muu ikävä eläimistö. Lisäksi saari on pieni.

Tien päässä portaat Porto Realin vanhalle kasvillisuuden valtaamalle sairaalalle.

Sairaalan käytäviä.

Príncipellä on panostettu opastetauluihin. Tässä opaste Santa Joaquinan näköalapaikalle johtavalle TR 1 -reitille.

Olin onkinut netistä kuvan yhden viidakkoreitin opastetaulusta. Lähdin etsimään sitä, sen kerrottiin olevan Porto Realin vanhan sairaalan luona. Porto Real on pieni kylä Santo Antóniosta lounaaseen eli saaren sisäosiin. Tänä aamuna aurinko yritti paistella ja kapuaminen ylös Porto Realiin oli varsin raskas haaste. Tie perille Porto Realin “keskustan” tuntumaan saakka oli päällystetty. Kylän vanha sairaala, antico hospital, löytyy, kun kääntyy vasemmalle ensimmäisenä eteen tulevasta T-risteyksestä. Tästä lähtien tie on päällystämätön. Parin sadan metrin päässä risteyksestä kasvillisuuden seasta erottuvat kiviportaat. Niiden yläpäässä on kasvillisuuden huolella valtaama entinen sairaalarakennus. Rakennuksen vieressä on sitten tuo mainitsemani opastetaulu, joka ohjaa TR 1 -reitille. Sen lopussa, kuuden kilometrin päässä sijaitsee Santa Joaquinan näköalapaikka. Aikaa paikan saavuttamiseen kerrottiin kuluvan kolme tuntia.

Tässä vaiheessa reittiä polku vielä erottuu kasvillisuudesta.

Reitti on merkitty keltaisin kiviin tai puihin maalatuin nuolin.

Päätin lähteä katsomaan reitin, kävelisin niin pitkälle kuin huvittaisi. Eksyminen ei olisi kovin todennäköistä, sillä polku on pääosin ihan hyvin merkitty keltaisilla TR 1 -teksteillä ja nuolilla kivissä ja puissa. Aivan aluksi reitillä voi ajaa autollakin, mutta nelivedon se vaatii. Pian polku kuitenkin kasvaa paikoin umpeen, eikä eteenpäin pääse kuin jalan. Jossain vaiheessa kyltti kertoo saapumisesta Ôbon kansallispuistoon, joka käsittää miltei puolet Príncipestä. Siitä lähtien moottoriajoneuvot ovat kokonaan kiellettyjä, vaikka mielestäni enää pitkiin aikoihin ei polku ole ollut ajokelpoinen. Sen sijaan paikoin tarvitsisi viidakkoveistä.

Viidakossa mekkalaa pitävät ainoastaan järjettömän värikkäät linnut, jotka nekin kyllä saavat aikaan pelottavia ääniä. Suomalainen metsä kuulostaa täysin toisenlaiselta. Välillä meteliä aiheuttivat tippuvat kookospähkinät, mutta ei täällä hengestään pääse minkään eläimen toimesta. Malariankin taiwanilaiset ovat kitkeneet saarelta lähes kokonaan. Hyttysmyrkky on kuitenkin ihan ehdoton vaelluksella!

Maisemia puolivälistä reittiä.

“Polku” puolivälissä reittiä.

Ilmeisesti leipäpuun (fruta pão) hedelmä.

Reitin puolivälin tienoilla polku häviää hetkeksi kokonaan, samoin häviävät keltaiset opastemerkinnät. Ehkä kasvillisuus on syönyt ne. Kaiken tämän kruunaa se, että polku kulkee vuorenrinnettä pitkin. Vaarana TR 1 -reitillä lieneekin ainoastaan putoaminen polulta. Ei siinä ruohikossa tosin pitkälle putoa! Toisaalta apua saa kyllä soitettua tarpeen vaatiessa, sillä ainakin CST:n liittymä mobiilidataa myöten toimi moitteetta kaikkialla täällä Príncipen sisäosissakin. Mukaan patikkaretkelle kannattaa ottaa pitkät housut kasvillisuuden ja niiden hyttysten takia.

Saavutin Santa Joaquinan näköalapaikan, miradouron, 1,5 tunnissa. Viimeiset sadat metrit polku nousee serpentiininä ylös rinnettä. Paikoin kipuamista on helpotettu köysillä. Rinteeseen päästyäni taivas oli synkentynyt entisestään ja metsä oli varsin pimeä. Santa Joaquinan näköalapaikalta avautui hieno näkymä alas Santo Antónioon, vaikka alempana näytti satavan rankasti. Olin 326 metrin korkeudessa merenpinnasta ja suunnilleen Príncipen keskipisteessä. Olin kahden Príncipen korkeimman vuoren välissä ainakin Google Mapsin mukaan: jossain pohjoispuolella kohosi 680-metrinen Pico Papagaio ja jossain eteläpuolellani oli saaren korkein vuori Pico de Príncipe, 948 metriä merenpinnan yläpuolella.

Näkymä Santa Joaquinan näköalapaikalta alas Santo Antónioon, joka sijaitsee keskellä kuvaa kapean merenlahden pohjukassa.

Polku príncipeläisessä viidakossa.

Porto Realin hylättyä koulua sponsoroivat Euroopan unioni ja Unicef.

Söin eväitä näköalapaikalla ja lähdin takaisin samaa polkua pitkin, sillä mitään kierrosta tässä ei voisi tehdä. Ellei sitten lähtisi täysin tallaamattomille poluille (joita ei edes ole). Tallaamaton TR 1 -reittikin tuntui olevan, sillä en nähnyt muita ihmisiä koko retkellä. Vain liskoja, rapuja, lintuja ja hyttysiä. Kaikkiaan menopaluu Porto Realista Santa Joaquinaan ja takaisin vei kolmisen tuntia.

Ensimmäiset ihmiset näin vasta Porto Realissa ja lisää tuli vastaan perillä Santo Antóniossa. Kaupungissa paisteli taas vähän aurinko ja päätin juhlistaa sitä lähtemällä rannalle. Praia Évora eli Évoran ranta sijaitsee Santo Antóniosta itään, ehkä kahden kilometrin päässä. Sinne päästäkseen pitää kävellä halki Santo Antónion esikaupunkien, jos reilun tuhannen asukkaan kaupungilla voi ylipäätään olla esikaupunkeja. Köyhä kansa tuntui asuvan täällä. Lapset huutelivat innoissaan “branco, branco” ohi kävellessäni ja jos en vastannut huutoon tai heilauttanut kättäni, huusivat lapset kyllä niin kauan, kunnes noteerasin heidät. Sitten hymyä vasta riittikin. Koiratkin huomasivat minut ja ikävästi räksyttivät perässäni hölköttäen. (Takaisin tullessa kannoin kalikkaa mukanani, jolla koirat saa tarpeen tullen ajettua pois.)

Tie Praia Évoralle.

Praia Évora oli tyhjä.

Isolla tiellä on rannalle opastava kyltti, mutta käveltyäni kuoppaista polkua jonkin matkaa, tulin paikallisen sahan pihaan. Mietin jo perääntymistä, mutta päätin kysäistä pihalla olevilta miehiltä tietä rannalle. Olin kuin olinkin oikealla polulla, se vain sattui kulkemaan tuon tuotantolaitoksen pihan poikki. Bradtin São Tomé & Príncipe -opas oli varoittanut rannan olevan likainen ja täynnä ihmisiä (sijaintinsa vuoksi). Löysin kyllä täydellisen puhtaan ja täydellisen tyhjän rannan. Ranta syveni loivasti ja vesi oli täydellisen lämpöistä.

Rannalta palattuani kävin kaupassa ja ostin kadulta friteerattuja banaaneja tai jotain vastaavia. Myyjätär taisi olla hieman juovuksissa. Santo Antóniota laitettiin edelleen juhlakuntoon Portugalin presidentin visiittiä varten. Palattuani hotellille, sain viimein huoneenikin maksettua ja sovittua (ilmaisesta!) lentokenttäkuljetuksesta seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen.

São Tomé ja Príncipen kaunein ranta Praia Banana

19.2.2018

Príncipe on São Toméa reippaasti pienempi saari, eikä julkista liikennettä ole. Pitää vuokrata mopo tai sitten ottaa mototaksi mercado municipalin edestä. Halusin päästä São Tomé ja Príncipen kuuluisimmalle ja kauneimmalle rannalle, Praia Bananalle. Siellä on ilmeisesti joskus kuvattu myös Bacardin mainos. Mototaksikuski Victor kertoi menopaluun hinnaksi 200 dobraa (kahdeksan euroa) sisältäen tunnin odottelun rannalla. En lähtenyt tinkimään, hinta vaikutti sopivalta. Muutenkaan en muistaakseni kertaakaan joutunut tinkimään São Tomé ja Príncipen taksikuskien kanssa. Hinta oli aina kohdillaan.

Banaaninmuotoinen Praia Banana näköalapaikalta nähtynä.

Praia Banana eli “Banana Beach” eli “Banaaniranta” sijaitsee Príncipen pohjoisosassa, noin kymmenen kilometrin päässä Santo Antóniosta (joka muuten sijaitsee keskellä saarta). Aluksi ajoimme kohti Príncipen lentoasemaa ja hieman ennen sitä käännyimme oikealle, tielle, joka johtaa perille saakka. Opasteet ovat selkeitä, pitää vain seurata Belo Monteen johtavaa tietä. Tie Santo Antóniosta on ensimmäiset viitisen kilometriä hyvää asfalttia, mutta muuttuu sitten päällystämättömäksi. Kuoppia joutuu väistelemään, eikä vauhtiakaan voi olla kovin paljon.

Päällysteen päättymisen jälkeen tie kulkee fantastisen upeassa sademetsässä. Liaaneja roikkuu tien päällä ja jälleen kaikki mahdollinen tropiikin kasvillisuus on edustettuna. Victor pysähtyi pyynnöstäni pari kertaa, että pääsin ottamaan kuvia, mutta eihän kuvista saa oikeaa käsitystä. Eläimistö käsitti ainakin värikkäitä lintuja, joita lenteli puiden seassa sekä rapuja! Kyllä, São Tomé ja Príncipellä tapaa kaukana merestä, sademetsän keskellä rapuja. Lienevätkö niitä maakrapuja. Ennen itse rannalle pääsyä ajoimme näköalapaikalle, miradourolle, josta avautuu fantastinen näkymä tuolle kuuluisalle rannalle. Ja kauas merelle. Edes se, että päivä oli taas pilvinen ei haitannut tippaakaan. Säo Tomé ja Príncipen taivas on aina pilvessä.

Matkalla Praia Bananalle.

Victor odottelee, kun otan kuvia matkalla rannalle.

Miradourolta on vielä jyrkähkö laskeutuminen mutaista kärrypolkua pitkin itse rannalle. Praia Banana on nykyisin luksushotellina toimivan Roça Belo Monten eli Belo Monten entisen kaakaoplantaasin yksityisranta. Ilmeisesti. Lonely Planetin Thorn Tree -foorumilta olin etukäteen lukenut, että rannalla kävijöiltä on veloitettu ainakin vuonna 2017 järjetöntä 15 euron pääsymaksua. Ranta kieltämättä näytti upealta valaistuksineen, opasteineen ja muutamine aurinkotuoleineen. Ehkä kaikkea tätä ja palmujen keskellä ollutta pientä baari-kahvilaa pyörittämään tarvittaisiin turistien kaikki rahat. Toisaalta Roça Belo Monte on järjettömän kallis hotelli: sattumanvarainen yö toukokuussa 2018 näyttäisi kustantavan edullisimmillaan tasan 500 euroa.

Olin varautunut jo kaivamaan kuvettani, kun kahvilasta oltiin tulossa puolijuoksua luokseni. Tulossa ollut mies kuitenkin perääntyi, enkä tiennyt syytä. Ehkä se, että olin paikallisen mototaksikuskini seurassa. Ehkä hän kävi oppaastani. Rannalla oli viitisen muuta turistia, kaikki valkoihoisia. Paikalla ollut kolmen hengen portugalilainen perhe oli tullut samalla aamukoneella kanssani São Tomélta.

Praia Banana.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Vielä yksi kuva.

Taksikuskini Victor ei halunnut tulla uimaan, mutta minä tietenkin tahdoin uida tällä kauneimmalla näkemälläni rannalla. Ranta on vaaleaa, hyvin upottavaa hiekkaa. Banaaninmuotoista rantaa reunustaa palmurivistö ja kummassakin päässä on suuria mustia basalttilohkareita. Ja edessä rauhallinen Atlantin valtameri, jonka takana Kamerun ja Päiväntasaajan Guinealle kuuluva Biokon saari. Ranta syveni hyvin nopeasti, mikä ei liene yllätys; onhan Príncipen saarikin vain tulivuorenhuippu. Pulikoin puolisen tuntia, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kohti Santo Antóniota.

Perillä Santo Antóniossa Victor ehdotti seuraavallekin päivälle jotain retkeä. Lupasin harkita asiaa.

Kiertelyä uneliaassa Santo Antóniossa

19.2.2018

Pääsin lentoasemalta Santo Antónion majapaikkaani Príncipe Residencialiin kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistajan kyydissä. Omistaja kovasti houkutteli tulemaan omaan majapaikkaansa ja kehotti vähintään ilmestymään paikalle, ellen olisi tyytyväinen Príncipe Residencialiin. Yksi huone oli kuulemma vielä jäljellä. Sain miehen käyntikortin, jossa oli puhelinnumero. Sai soittaa milloin tahansa, jos jotain ongelmia tai kysymyksiä ilmenisi.

Príncipen pääkaupungin Santo Antónion halki virtaa Palhotajoki, joka aamupäivällä oli laskuveden vuoksi lähes tyhjentynyt.

Vasemmalla hotellini Príncipe Residencial. Hotellin naapurissa sijaitsee koulu ja urheilustadion.

Ensivaikutelma Príncipe Residencialista oli kuitenkin loistava: hotelli on uusi, avattu syyskuussa 2017, ja kaikki on uutta, toimivaa ja siistiä. Huoneen ilmastointi toimi, jääkaappi toimi ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Päätin jäädä, sillä kaikki edellämainitut seikat ovat vain luksusta. Hotellin wifiä en tosin saanut toimimaan, mutta minulla oli mobiilidataa.

Príncipe Residencialin omistaja Hipolito, keski-ikäinen englantia taitava mies tuli pian paikalle toivottamaan tervetulleeksi ja kertomaan, että hoidetaan maksu sitten joskus. Hipoliton päätyö on Santo Antónion keskustassa pienessä kaupassa. Luultavasti hän omisti senkin. Príncipe Residencial oli Booking.comin mukaan Príncipen halvin majoitus, kun tein varausta. Maksoin kahdelta yöltä yhteensä 90 euroa. Jos jo São Tomé on Afrikan mantereeseen verrattuna kallis, on Príncipe São Toméa kalliimpi. Paikoin ihan huomattavastikin. Varauksessani ei ollut mitään mainintaa aamupalasta, mutta sellaisen kerrottiin kuuluvan hintaan. Itse asiassa olisin saanut aamupalan myös heti hotelliin saavuttuani!

Santo Antónion katedraalia pestiin ulkoa päin Portugalin presidentin lähestyvän vierailun vuoksi.

Príncipen parlamentti sijaitsee keskellä Santo Antóniota.

Parlamentin edessä on viihtyisä puisto tykkeineen ja penkkeineen. Tykkien luona olevaan valkoiseen tauluun maalattiin seuraavana päivänä Portugalin presidentin lähestyvän vierailun vuoksi uusi hieno maalaus: presidentti Marcelo Rebelo de Sousan kuva!

Lähdin tutustumaan Príncipen pääkaupunkiin Santo Antónioon kävellen. Jossain yhteyksissä kaupunkia kutsutaan maailman pienimmäksi pääkaupungiksi ja onhan täällä toki vain reilut tuhat asukasta. Ehkä pääkaupunki-nimitys tulee siitä, että saarella on ollut itsehallinto vuodesta 1995. Se tarkoittaa myös omaa parlamenttia ja esimerkiksi omaa paikallishallinnon presidenttiä. Kaiken kaikkiaan Príncipe tuntuu lintukodolta vilkkaan São Tomén jälkeen: täällä on vain noin 7 000 asukasta, eikä väkeä siten riitä kaikkialle. Olisin voinut helposti nukkua parlamentin edessä keskellä katua. Autoja ei ole nimeksikään.

Santo Antónion keskustan katuja.

Tämän siirtomaa-aikaisen rakennuksen merkitys ei selvinnyt.

Santo Antónion näkee puolessa tunnissa, eikä paljon tarvitse edes kiirehtiä. Keskustassa on mainitsemani parlamenttitalo, sen edessä kaunis puisto tykkeineen ja penkkeineen, kulttuurikeskus, siirtomaa-aikaa henkivä postitalo, kahviloita, ravintoloita, pieniä kauppoja ja kirkko. Kaupungin katolilaista katedraalia pestiin ulkoapäin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Muutenkin kaupungin katuja pestiin, taloja maalattiin ja jopa parlamentin edustan lipputankoja maalattiin pitkin päivää. Syy, miksi pääsin näkemään Santo Antónion ehkä tavallista puhtaampana, oli tietysti lähestyvä Portugalin presidentin Marcelo Rebelo de Sousan vierailu saarella. Kukaan ei oikein vain tiennyt minä päivänä presidentti tulisi saarelle, mutta nyt jälkeenpäin on helppo ollut netistä tarkistaa, että vierailu tapahtui torstaina 22. helmikuuta.

Príncipen pääpostiin jätin São Tomén pääpostista hankkimani postikortit. Kortit tulivat hieman vajaassa kuukaudessa perille Suomeen. Postileiman päivämäärä oli käsintehty.

Santo Antónion rakennuskantaa “rantabulevardin” varrella.

Santo Antónion kaupunki sijaitsee merenlahden pohjukassa.

Kiertelin ja kuvasin paikkoja ehkä tunnin verran. Kaupunki sijaitsee merenlahden pohjukassa, jonne laskee keskustaa sivuava varsin leveä Palhotajoki. Nyt puolenpäivän aikoihin oli laskuveden aika, jolloin myös joki oli tyhjentynyt suurimmaksi osaksi. Kävelin joenrantaa pitkin ja paikalliset tytöt lirkuttelivat kadun toiselta puolelta selvällä englannilla. Jo São Tomélla ihmiset olivat olleet hyvin ystävällisiä ja avoimia (paljon avoimempia kuin Länsi-Afrikan muslimimaissa). Nyt Príncipellä ihmiset olivat entistäkin ystävällisempiä. Sãotomélaisten mielestä príncipeläiset ovat heidän pikkuveljiään ja käyvät vähän hitaalla. Ja kyllä he minustakin ovat erilaisia, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla.

Santo Antónion hautausmaa.

Illansuussa Palhotajoki on taas täyttynyt.

Näkymä Santo Antónioon kaupungin pienen sataman liepeiltä.

Jo Suomessa olin päättänyt, että São Tomé ja Príncipen kuuluisin ja kaunein ranta, Bacardi-mainoksesta tunnettu Praia Banana eli “Banaaniranta” oli nähtävä. Iltapäivällä otin mototaksin rannalle ja takaisin. Retkestä lisää täällä.

Rannalta palattuani kiertelin loppupäivän Santo Antónion varsin tyhjiä katuja ristiinrastiin. Ei kaupunki kuitenkaan enää niin kuollut ollut kuin päivällä! Paitsi ehkä kaupungin pieni hautausmaa, jonka portit olivat lukossa. Nyt Palhotajoessa oli vettä ja satamassakin kävi jonkinlainen vilske pienen rahtilaivan saapumisen vuoksi. Joku näytti hakevan kaljakorin melkein suoraan laivasta. Kaikki tavara (ehkä sitä olutta lukuun ottamatta) tuodaan São Tomé ja Príncipelle Portugalista ja luultavasti Príncipe saa oman osansa, kunhan se kiertää ensin São Tomén kautta. Kaupungin satama ei mitenkään kykenisi vastaanottamaan isoja konttilaivoja. Ennen pimeää palasin hotellilleni Santo Antónion laitamille.

STP Airwaysin lento Príncipen saarelle

19.2.2018

On järjetöntä matkustaa maailman ääriin maahan nimeltä São Tomé ja Príncipe ja jättää vierailematta Príncipen saarella. Sinne pääsee São Tomélta helposti lentämällä. Saarelle lentää Euroopan unionin mustalla listalla oleva valtiollinen lentoyhtiö STP Airways sekä Euroopan unionin mustalla listalla oleva Africa’s Connection. Paikallinen lentoyhtiö niin ikään. Kumpikin yhtiö myy lippuja netissä kotisivuillaan, eikä ainoastaan teoriassa, vaan todistettavasti kummaltakin sivustolta oikean lipun todella saa sähköpostiinsa (myöhemmin tapaamani saksalaispariskunta oli onnistuneesti hankkinut liput Africa’s Connectionin sivuilta).

Minä menin ja näppäilin tietoni kokonaan portugalinkieliselle STP Airwaysin sivustolle Google-kääntäjän pienellä avustuksella ja kohta sähköpostissani oli  menopaluu Príncipelle. Lippu pitää muistaa tulostaa, sillä sitä tarvitaan lähtöselvityksessä. Tein varaukseni noin kuukautta aikaisemmin, enkä tiedä vaikuttaako ajankohta jotain hintaan. Maksoin menopaluusta 107,07 euroa. Sen halvemmalla ei ainakaan STP Airwaysin sivuilta lippuja irronnut millekään päiville, ja yleisimmin menopaluu näytti kustantavan noin 200 euroa.

Niinpä sitten maanantaiaamuna 19.2. kello seitsemän aikoihin olin hankkimassa itselleni mototaksikyytiä lentoasemalle. Kyyti maksoi 15 dobraa (0,60 euro). Lentoasema oli jo avoinna, mutta pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vielä Africa’s Connectionin lennon selvitys käynnissä. Tällöin itse asiassa sain ensimmäistä kertaa tietää, että STP Airwaysin ohella joku toinenkin yhtiö liikennöi Príncipelle.

Lentoasemalla sain tietää, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa oli tulossa muutaman päivän valtiovierailulle São Tomé ja Príncipelle samana päivänä ja vierailisi myöhemmin myös Príncipen saarella. Viimeksi Portugalin presidentti vieraili São Tomé ja Príncipellä 18 vuotta sitten.

STP Airwaysin lähtöselvitys alkoi puolitoista tuntia ennen lähtöä. Olin ensimmäinen lennolle menevä matkustaja ja sain koneesta paikan numero yksi. Boarding passit kirjoitetaan täällä päin maailmaa käsin ja laukkupuntarikaan ei ole digitaalisuutta nähnytkään. Tekstien perusteella se oli siirtomaa-ajoilta. Lennolle saa viedä 15 kilon edestä matkatavaraa, mutta puntariin ei nyt kyllä edes vilkaistu. São Tomén kansainvälisen lentoaseman turvatarkastus on suunnilleen samanlainen kuin kaikkialla. Tosin nesteiden kanssa on vähän epäselvyyttä: edellä menevältä pariskunnalta takavarikoitiin puolentoista litran vesipullo. Minä sain omani pitää, koska minulla oli eri tarkastaja. Hämmentävää.

Lähtevien lentojen odotustila on pieni, mutta riittävä kotimaanlentoja varten. Kauppa ja kahvila-baari olivat kiinni, eikä luvattu wifikään toiminut. Tänä aamuna puhelimessani oleva ja paljon kehumani CST:n nettiliittymäkin nukkui sikeästi. Africa’s Connectionin lennolle taisi mennä viitisen tai kuutisen matkustajaa. Lento lähti vähän ennen omaani.

São Tomén lentoaseman odotustila.

Ukrainalaisen lentokoneen sisustaa ennen nousua. Kyllä kapteeni oven sentään sulki.

STP Airwaysin lento 8F 211 lähti aikataulussa kello 9.00. Lennon operoi kokonaan ukrainalainen miehistö vanhalla Ukrainaan rekisteröidyllä Saab 340 -potkurikoneella. Kone oli täynnä eli matkustajia oli reilut 30. Suorittamani etnisen profiloinnin perusteella yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat valkoihoisia, pääosin keski-iän ylittäneitä eurooppalaisia. Lähinnä tietenkin portugalilaisia lomalaisia. Mukana oli iso saksalainen turistiryhmäkin oppaansa kanssa. Nuoren ukrainalaisen lentoemännän kuulutuksista en saanut mitään selvää, vaikka istuin ensimmäisellä penkkirivillä. Myöhemmin vieressäni istunut saksalaisnainen kyseli uteliaisuuttaan lentoemännältä, että mikä tässä oikein on homman nimi, kun kaikkialla on kyrillisiä kirjaimia. Kuulemma STP Airways on vuokrannut koneen miehistöineen Ukrainasta ja sama miehistö kulkee edestakaisin saarten väliä kolmen kuukauden ajan. Sen jälkeen pääsee kolmeksi kuukaudeksi kotiin Kiovaan. Jos jo Suomesta on hankalaa päästä São Tomélle, ovat yhdeydet Kiovaankin kuulemma aika onnettomia: São Tomé–Lissabon–Rooma–Kiova.

Laskeuduimme aikataulussa kello 9.35. Príncipen lentoasema on hyvin piskuinen ja tulee jäämään Mauritanian Zouérat’n lentoaseman kanssa ikuisesti mieleeni. Ensimmäisenä täällä mitataan kaikkien matkustajien kuume laittamalla asetta muistuttava laite otsalle. Tällä taidetaan etsiä mahdollisia malariapotilaita. Taiwanilaiset ovat lähes kokonaan saaneet nitistettyä malarian saarelta. São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta  kiitti avusta katkaisemalla diplomaattisuhteet vuonna 2016, saisihan isommalta Kiinalta varmasti vähän enemmän rahaa! Kuumeen mittauksen jälkeen voi odotella matkalaukkuja joko ulkona tai sisällä terminaalissa. Príncipen lentoasemalla ei ole matkalaukkuhihnaa, vaan laukut tuodaan kärryssä terminaalin ulkoseinän viereen. Siitä ne saa sitten noukkia mukaan ja kävellä halki terminaalin ulko-ovelle. Ovelta ovelle on arviolta viiden metrin matka.

Saab 340 Príncipen lentoasemalla.

Matkalaukkuja odottelemassa koneen ja terminaalin välissä.

Ovella vastassa olivat eri majapaikkojen edustajat kyltteineen. Pitihän minullakin olla hakija, ainakin olin sen tilannut. Vaan eipä ollut, eivätkä mototaksikuskitkaan oikein ymmärtäneet minua. Ei varmaan ollut tavallista, että valkoihoinen haluaisi matkustaa majoitukseensa mopon kyydissä. Príncipe taitaa olla vähän luksuskohteen maineessa, eikä halpaa majoitusta ole kuin parissa majatalossa pääkaupungissa Santo Antóniossa. Saaren pari-kolme hinnakasta resorttia sijaitsevat syrjässä meren ääressä saaren pohjoisosassa. Joka tapauksessa olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi Príncipe Residencial -nimisestä majatalosta Santo Antónion laidalta. Kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistaja päästi minut pinteestä ja tarjosi minulle oma-aloitteisesti ilmaiskyytiä. Mies puhui sujuvaa englantia, sillä oli asunut vuosia Manchesterissa. Palatessaan mies oli laittanut kotikaupunkiinsa hotellin pystyyn ja oli nyt hyvin onnellinen.

Minäkin olin onnellinen päästyäni lopulta omaan majapaikkaani.