Boca do Inferno ja Água Izén entinen kaakaoplantaasi

18.2.2018

Uusi aamu, uusi pyöräretki. Ajattelin suunnata kohti etelää ja seurailla EN-2-tietä aina Água Izén kylän tuntumassa sijaitsevalle Boca do Inferno -kivimuodostumalle saakka. São Tomén kaupungista lähdettäessä liikenne oli vilkasta ja se liikenne koostui pääosin mopoista ja keltaisista pakettiautoista, puskatakseista, jotka kuljettavat sãotomélaisia eri puolille saarta. Ihmisiäkin riitti tien varressa. Useimmat tervehtivät iloisesti. Valkoisen turistin näkeminen pyöränselässä lienee aika epätavallinen näky tässä maassa.

Ohittelin pääkaupungin esikaupungit. Liikenne, samoin kuin ihmisten määrä tien varrella, väheni kaiken aikaa. Bom-Bomin kylässä (suomeksi “Hyvä-Hyvä”) ihmisiä vielä vaelsi koko tien leveydeltä kirkosta kotiin, mutta sitten hiljeni. Pieniä asutusryppäitä kyllä on siellä täällä ja ihmisiä tuntui olevan eilisen päivän tavoin jokaisessa pusikossa. Miten täynnä tämä saari onkaan sitten, kun nuoret aikuistuvat ja perustavat perheen. Afrikan toiseksi pienin maa taitaa jäädä liian pieneksi.

Trooppista metsikköä São Tomén kaupungin ja Santanan välillä.

8 000 asukkaan Santana.

Tie oli erinomaisessa kunnossa, sillä kyllä kelpasi polkea. Ylämäkiä seurasi aina alamäki ja niin edelleen. Kuitenkin polkeminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä saaren pohjoisosissa. Ja tie kulki tietenkin mitä upeimmassa viidakossa. Almasin kylän jälkeen maisema avautuu: tien ja Atlantin väliin on rakennettu Voice of American lähetysasema korkeine mastoineen. Sinne tuskin on turisteilla asiaa. Ajelin ohitse ja sademetsä kohosi pian takaisin molemmille puolilleni.

Noin 12 kilometrin päässä pääkaupungista etelään sijaitsee Santanan kaupunki. Se on São Tomé ja Príncipen suurimpia kaupunkeja, onhan siellä järjettömät 8 000 asukasta. Kaupunki on muodostunut mielestäni oudosti, eikä Bradtin São Tomé ja Príncipe -oppaan kartasta ollut taaskaan mitään hyötyä. Kaarsin uteliaisuuttani kaupungin huoltoaseman nurkalta vasemmalle ja löysin pari hienoa siirtomaa-aikaista rakennusta sekä poliisiaseman. Asemalta kuului naurua. Poliisiasemalta olisi alkanut jyrkkä mukulakivinen alamäki, joten palasin takaisin päätielle. Seuraavaksi kaarsin vasemmalle kaupungin kirkon kohdalta. Paikkakunnan kirkko on omistettu São Tomén suojeluspyhimykselle ja Neitsyt Marian äidille Pyhälle Annalle. Portugaliksi hän on Santa Ana, mistä ilmeisesti juontuu kaupungin nimi, Santana. Kaunis keltainen kirkko kohoaa hienolla paikalla Atlantin ääressä. Alun perin kirkko on rakennettu 1500-luvulla.

Santanan katukuvaa kaupungin poliisiaseman edestä nähtynä. Sunnuntaiaamupäivällä kadulla on hyvin hiljaista.

Santanan kirkko. Pikkupoikia tulossa joka suunnasta, jopa kivikkoiselta rannalta.

EN-2-tie kulkee Santanan poikki.

Näin sunnuntaisin kylän lapsilla ei ole koulua, minkä vuoksi kirkon ympärillä parveili varmaan parisenkymmentä pikkupoikaa. Tyttöjä ei näkynyt missään. Ehkä heillä on kotitöitä tehtävänään. Istahdin hetkeksi kirkon läheisyyteen kaupungin “rantabulevardin” ääreen juomaan. Meni minuutti tai korkeintaan kaksi, kun olin pikkupoikien piirittämä. Heitä tuli joka suunnasta ja kaikki olivat suuresti kiinnostuneita polkupyörästäni. Ensimmäisenä pyörää pääsi kokeilemaan poika, joka sitä uskalsi pyytää. Ei täällä kukaan pyörääni varastaisi ja sainhan pantiksi pojan leikkikalun, pyöränvanteen, jota hän kepillä pyöritteli pitkin Santanan katuja. Poika teki muutaman kierroksen ja sitten tapahtui vaihto. Muutama poika pääsi kokeilemaan pyörää ja kaikilla oli hymy niin kaukana korvissa kuin vain mahdollista. Satulan korkeudella ei ole mitään merkitystä, eikä edes sillä, onko jaloissa sandaalit vai ei. Mietin, missä pojat olivat oppineet pyöräilemään. Sitä en osannut kysyä, eikä meillä muutenkaan ollut juurikaan yhteistä kieltä.

Samoihin aikoihin rantakadun varteen oli maisemia ihailemaan tullut myös valkoinen pariskunta vuokra-autollaan. Afrikan mantereella pojat olisivat rynnänneet välittömästi heidän luokseen rahaa ja lahjoja ruinaamaan. Täällä Santanassa kukaan ei ollut heistä kiinnostunut, ainoastaan pyöräni kiinnosti. São Tomé totisesti on täysin turmeltumaton matkakohde!

Puolen tunnin tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani. Kolme pikkupoikaa seurasi kilometrin verran perässäni juosten, mutta joutuivat lopulta luovuttamaan, kun pääsin alamäkeen. Pian ohitin Santanan laidalla sijaitsevan yhden São Tomén luksusresorteista, Club Santanan. Myöhemmin kuulin, ettei sinne ole mitään asiaa, ellei ole paikan asiakas. Siis kahvillekaan on turha yrittää pysähtyä matkalla etelään. Itse en edes harkinnut pysähtyväni.

Pyykinpesua vähän ennen Água Izén kylää.

Água Izén edustalla ranta on kivikkoinen.

EN-2-tieltä on vielä 200 metrin polkaisu Boca do Infernoon. Ugu ajaa vuokrapyörälläni.

Muutaman kilometrin sademetsässä poljettuani, aloin saapua Água Izén kylään. Ennen sitä näin vasemmalla puolella kauniin kivikkoisen rannan täynnä pyykkääviä naisia. Ranta oli täynnä kuivumassa olevia lakanoita ja vaatteita. Kohta Água Izén plantaasi vanhoine rakennuksineen kohosi oikealla puolella. Päätin ennen alueeseen tutustumista käydä Boca do Infernossa. Água Izéssä kahdeksanvuotias Ugu-niminen pikkupoika juoksi minut kiinni. Kaikkien São Tomé ja Príncipen pikkupoikien suurin haave on oma polkupyörä, niin myös Ugun. Água Izéstä on noin kilometrin matka Boca do Infernoon ja Ugu tahtoi viedä minut sinne. Enemmän hän varmasti tahtoi kokeilla pyörääni. Lopulta minä kävelin ja Ugu pyöräili ilman kenkiä koko matkan Boca do Infernoon.

Boca do Infernoa, “Helvetin suuta”, kutsutaan São Tomé ja Príncipen vanhimmaksi nähtävyydeksi.

Näkymiä Boca do Infernolta toiseen suuntaan.

Viidakkoveitsellä kuoritut kookokset odottamassa janoisia.

Boca do Inferno taitaa kääntyä suomeksi “Helvetin suuksi”. Kyseessä on siis mustasta basalttikivestä muodostunut “kanjoni” rannalla, jonne Atlantti iskee voimalla ja lyö vedet korkeuksiin. Tänään meri oli hyvin rauhallinen, eikä vesi pärskynyt minnekään. Hurjan kaunis tämä paikka silti on. Ja koko komeuden kruunaa paikallisten nuorten miesten pyörittämä kookosbisnes. Ostin 40 dobralla (noin 1,6 euroa) itselleni ja oppaalleni Ugulle kookokset, jotka avattiin paikalla viidakkoveitsellä. Kookoksen sisältämä neste ei ole suurinta herkkuani, mutta olipahan ainakin melkein suoraan puusta! Nesteen juomisen jälkeen kookospähkinä avataan viidakkoveitsellä ja kuoresta lohkaistaan palanen ikään kuin lusikaksi. Sillä kaavitaan pähkinän hedelmäliha parempiin suihin.

Suurin osa sãotomépríncipeläisistä on katolilaisia, mutta saarilla on myös kaikkien mahdollisten lahkojen kirkot. Tässä yksi niistä.

Água Izén kadut ovat suoria ja mukulakivettyjä.

Seuraavaksi Ugu tahtoi viedä minut syömään jakkihedelmää Água Izéen ja näyttää samalla ex-plantaasin vanhan sairaalan. Sen täällä käyvät matkailijat tahtovat useimmiten nähdä. Matkalla Água Izéen Ugusta tuli hyvin suosittu ikätovereidensa keskuudessa. Kaikki kun olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni!

Água Izé on siitä poikkeuksellinen sãotomélaiskylä, sillä täällä asukkaat ovat omineet Portugalin siirtomaa-ajoilta peräisin olevan vanhan kaakaoplantaasin rakennukset asuinkäyttöönsä (aivan kuten edellispäivänä Fernão Diasissa). Alun perin niissä asusti plantaasin työntekijöitä. Ugu polki ylös mukulakivisiä katuja ja kylän korkeimmalta kohdalta löysimme vanhan sairaalan. En olisi paikkaa ilman opasta löytänytkään. Sairaala ei ole tietenkään enää toiminnassa, muuten kuin paikallisten ihmisten asuntoina. Myös sikoja rakennuksessa näytettiin pitävän. Sairaalan parvekkeelta avautui näkymä koko Água Izéen, kuten myös maan korkeimmalle vuorelle, yli 2 000-metriselle Pico de São Tomélle. Mielestäni se oli vähän väärässä suunnassa ollakseen juuri tuo kuuluisa huippu, mutta minähän en olekaan paikallinen. Água Izéssä on myös toinen (entinen) sairaala, aivan 1900-luvun alussa rakennettu. Siellä asui Ugu perheineen ja sinne menimme seuraavaksi. Sitä jakkihedelmää kun oli luvattu!

Água Izén entisen kaakaoplantaasin vanha sairaala.

Näkymä Água Izéen sairaalan parvekkeelta.

Sairaalan “yläkertaa”. Vasemmalla kohoava huippu on Ugun mukaan Pico de São Tomé.

Kävelimme halki ränsistyneen Água Izén asuinalueen ja tulimme keltaiseksi maalatuille entisille kaakaovarastoille. En ihan päässyt selville, onko Água Izéssä edelleen jotain kaakaotoimintaa, mutta kyllä minä voisin kylän milloin tahansa hyväksyä Unescon maailmanperintöluetteloon. São Tomé ja Príncipeltä oma maailmanperintökohde vielä puuttuu. Täällä kaakaovarastoilla pikkutytöt sitten piirittivät minut ja vaativat valokuvia. Linssi oli hetkessä täynnä pieniä sormenjälkiä, mutta kuviakin saatiin aikaiseksi.

Plantaasin varastoja.

Água Izén tytöt halusivat tulla kuvatuiksi.

Água Izén katuja.

Ugu oli ottanut mukaan kotoaan pienen lainelaudan. Hän lähti uimaan ja minä lähdin polkemaan takaisin pääkaupunkiin. Jos olisimme olleet mantereella, olisi Ugu nyt pyytänyt rahaa. Sen sijaan hän toivotti Jumalan siunausta. Sitähän kahdeksanvuotiaat pojat tapaavatkin toivottaa kautta maailman.

Poljin hyvää vauhtia kohti pääkaupunkia. Ohi menevistä autoista näytettiin peukkua, samoin tekivät ohittamani ihmiset. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen Santanaa ajattelin ajaa puskaan ja syödä eväitä, mutta viidakon pieneläimistö vaikutti niin runsaalta, että palasin takaisin polkemaan. Ehtiihän sitä syödä sitten hotellissakin.

Sãotomélaista metsää.

Pidin taas juomatauon Santanassa. Olin ohittanut rannan, jossa oli viitisentoista poikaa uimassa. Alle minuutissa jokainen heistä oli pukeissa ja luonani. Taas alkoi pyöräily. Paikallinen nunnakin tuli paikalle kuultuaan mekkalaa kadulta. Pois hän lähti naureskellen. Ja niin lähdin minäkin. Santanan pojat vaativat kuorossa, että minun olisi tultava huomenna takaisin. Amanhã, amanhã!

Iltapäivällä viiden aikoihin olin takaisin São Tomén kaupungissa. Olin pyöräillyt päivän aikana vain 36 kilometriä. Söin ja kävin vielä illansuussa uimassa Lagarton rannalla, joka sijaitsee Omali Lodge -luksusresorttia vastapäätä vähän ennen kaupungin lentoasemaa. Vesi oli hyvin lämmintä, eikä matka sinne maksanut mototaksilla kuin 15 dobraa (0,6 euroa) suuntaansa!

Pyöräillen São Tomén pohjoisille rannoille

17.2.2018

Toinenkin aamuni São Tomélla oli pilvinen. Nyt ei kuitenkaan sadellut. Edellispäivänä olin käynyt varaamassa itselleni polkupyörän läheisestä Turiart-matkatoimistosta. Olin sovitusti paikalla kello 9. Silloin toimisto aukeaa teoriassa. Paikalla oli vain yövahti, joka ei tiennyt vuokrauksestani mitään. Ensimmäinen työntekijä saapui kello 9.20. Hänelläkään ei ollut mitään hajua, että olin vuokraamassa pyörää. Pomo, jonka kanssa olin sopinut vuokrauksesta, saapui kello 9.30. Vuokrapyöräni nostettiin auton lavalle ja lähdettiin kuskaamaan jonnekin. Kai täyttivät pyöränkumit. Pyörä saapui ennen kymmentä takaisin, jolloin huomattiin, että lukkokin olisi ehkä hyvä olla olemassa. Sellaista lähdettiin ostamaan seuraavaksi. Tietenkään näitä tehtäviä ei voinut hoitaa edellisenä päivänä, jolloin sovimme vuokrauksesta seuraavaksi aamuksi kello 9. Toki kiire minulla ei ollut minnekään. Toimiston toinen työntekijä, nuori mies, oli sivistynyt ja nyt sivistyksen merkkinä oli se, että hän tiesi Suomen olemassaolon! Suomi oli esiintynyt São Tomé ja Príncipen mediassa maana, jossa saa ilmaista rahaa. Kyse oli perustulokokeilusta. Haltioituneena nuorukainen selasi portugalinkielisen Wikipedian Finlândia-artikkelia.

Baía Ana Chaves -lahden rantaa pääkaupungissa. Keskusta häämöttää taustalla vasemmalla.

Maisemaa São Tomén kaupungin ja Santo Amaron kylän välillä.

Vähän kymmenen jälkeen pääsin polkaisemaan itseni liikkeelle. Pyörällä oli epämukava polkea, mutta epämukavaa kehitysmaissa matkailun kuuluu ollakin. Rikkaat vuokratkoon Jeepin ilmastoinnilla ja omalla kuljettajalla. Otin suunnaksi saaren pohjoiset rannat. Halusin tehdä jonkinlaisen kierroksen ja käydä myös sisämaan Guadelupen kaupungissa. Karttanani oli Bradt-kustantamon São Tomé ja Príncipe -opas (2014). Päivän mittaan tuli hyvin selville, että kirjan kartat eivät pidä mitenkään paikkaansa. Olisi pitänyt ottaa mukaan älypuhelin, mutta nyt pyöräretkellä mukana oli vain vanha nokialainen. São Tomélla ja Príncipellä oleskelun aikana tuli hyvin selkeäksi se, että valtio on äärimmäisen turvallinen. Älypuhelinta uskaltaa kyllä pitää mukana. Maan rikostilastot ovat vaatimattomia, sillä täältä ei niin vain karata rajan yli Meksikoon tai muuallekaan. Pitäisi olla vene!

Ajoin aluksi siis harhaan ja päädyin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle. Kiitotietä sivuaa hyvässä asfaltissa oleva tie, jota poljin sitten huvikseni aina Praia Gamboan kylään saakka. Kylä sijaitsee vastapäätä lentoaseman terminaalirakennuksia, mutta välissä on kiitotie. Ja aita. Oli palattava takaisin samoja jälkiä.

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

Löysin EN-1-tien, yhden São Tomén kolmesta “valtatiestä”. Liikenne oli rauhallista: pääosin keltaisia puskatakseja matkalla pääkaupunkiin tai saaren länsirannikon paikkakunnille. Huonossa kunnossa tie kyllä oli. Tie nousi ylös ja alas ja kulki upeassa sademetsässä. Papaijapuita, banaaneja ja kaikkea mahdollista tropiikin hedelmää roikkui ihan tiessä kiinni.

São Tomé ja Príncipellä on vain noin 200 000 asukasta, mutta hyvin tasaisesti he ovat tuntuneet levittäytyneen: mihin vain pysähtyikin, aina sademetsästä kuului ihmistoiminnan ääniä! Siellä miehet olivat metsätöissä, esimerkiksi banaanipensaita harventamassa tai kookospähkinöitä aukomassa. Monesti kehitysmaissa näkee naisten tekevän kaiken työn ja miesten vain tappavan aikaa kylän ainoan television ääressä. São Tomélla miehetkin osallistuvat työntekoon ja puuhastelevat viidakkoveitsineen metsässä. Naiset hoitavat kodin ja pesevät pyykkiä. Se tapahtuu pienten jokien rannoilla! Paikalliset lapset ovat kovin eläväisiä ja lähes kaikki huusivat haltioissaan ohi pyöräillessäni branco, branco, “valkoinen, valkoinen”.

Conden kylästä kääntyy tie Micolon rannalle.

Condesta Micoloon on pitkä alamäki.

Ensimmäisenä ohitin Santo Amaron kylän. Kylä oli sãotomélaisittain suurimmasta päästä. Seuraava kylä oli nimeltään Conde, niin ikään suurehko kylä. Täältä kääntyy hyväkuntoinen päällystetty tie alas merenrantaan, Micoloon. Tässä vaiheessa, muutaman kylän nähtyäni, olin tehnyt huomion, että tässä maassa rakennetaan puusta. Tavallisen kansan asumukset pääkaupungin ulkopuolella on lähes poikkeuksetta rakennettu paalujen varaan. Talon alapuolella voi sitten kuivattaa pyykkiä tai muuten vain oleskella kanojen ja koirien kanssa. Paalujen varaan rakentaminen taitaa olla vain hyvä asia, sillä maassa sataa paljon. Nyt ei tosin satanut, vaikka vähän toivoinkin. Tropiikissa pyöräily ei ole kevyimmästä päästä. Aurinko sentään ei paistanut.

Matkalla Micoloon näin metsikössä paritkin juhlat. Iloinen afrikkalaismusiikki raikasi täysillä ja ihmiset hytkyivät banaanipuiden alla hyvin onnellisen näköisinä. Siis jo puolenpäivän aikoihin. Perillä Micolossa minut piiritti hetkessä suuri lauma lapsia. Kaikki olivat kovasti kiinnostuneita valkoisesta vierailijasta, mutta yhteistä kieltä meillä ei ollut. Pian paikalle löntysti Guilherme, kolmikymppinen mies hassussa Mikki Hiiri -hatussaan. Hatussa oli isot mustat korvatkin. Myöhemmin näin kylän asukkaiden yllä Österreich-paidan, Tanskan Aarhusissa majaansa pitävän firman t-paidan sekä tietenkin Stockholm-paidan. Nytpä sitten tiedän, että Tukholma on perustettu vuonna 1252. Tämä taitaa olla sitä kehitysapua sitten.

Micolon kylän kalastusveneitä.

Guilhermen sukeltamia simpukankuoria. Taustalla paikallinen pikkupoika pitää huolta pyörästäni.

Guilhermekään ei osannut muuta kuin portugalia, mutta aikuisten kanssa on helpompi kommunikoida kaikilla mahdollisilla kielillä. Siispä lähdimme lapsilauman ympäröimänä rannalle. Lapset tahtoivat taluttaa pyörääni. Ranta oli kovin likainen, mutta rumuus siitä oli kaukana. Palmut kaunistavat rannan kuin rannan. Kävelimme Guilhermen kodin kautta, jonka takapihalla perheen naisväki oli istuskelemassa. Miehen siskon olisin ilmeisesti saanut mukaani Eurooppaan. Kyläläiset harjoittavat kalastusta, valtameren äärellä kun asuvat. Guilherme ei ollut kalastaja, vaan hän oli sukeltaja! Mies oli asetellut valtavia simpukankuoria kotitalonsa eteen kuin myyntiä varten. Minulle hän ei yrittänyt myydä, eikä se olisi tainnut olla luvallista yrittää viedäkään simpukoita pois maasta.

Vielä ennen polkaisuani pois kylästä, kysäisin tienvarren ravintolasta pelkän grillatun kalan hintaa. Hinta oli järjettömät sata dobraa (neljä euroa)! Pyöräilin lähirannalle, tyhjälle sellaiselle, syömään säilykemakkaroita ja leipää. Tämän aterian hinta oli parisen euroa.

Lounaspaikkani tyhjällä rannalla Micolon kylän tuntumassa.

Fernão Diasin pakkotyöleirin raunioita.

Maisemaa Fernão Diasin kylän länsipuolella.

Pyöräilin parin kilometrin matkan soratietä Fernão Diasin kylään, joka on entinen siirtomaa-aikainen pakkotyöleiri. Siirtomaaisännät kuljettivat tänne vuonna 1953 Batepássa tapahtuneen siirtomaavirkamiehen tapon vuoksi suuria määriä sãotomélaisia työläisiä. Osa paloi täällä elävältä, osa kidutettiin kuoliaaksi ahtaissa tiloissa. Kuolleet heitettiin laiturilta Atlanttiin. Nyt minä seisoin tällä samalla laiturilla. Paikallinen mies tuli kyselemään kellonaikaa ja kertomaan paikan historiaa. Portugaliksi tietenkin. Nykyisin Fernão Diasin leirin rakennukset ovat paikallisten perheiden koteina. Täälläkin oltiin juhlatunnelmissa, mutta en vielä tiennyt syytä.

Parin kilometrin päässä entiseltä pakkotyöleiriltä sijaitsee upouusi muistomerkki tuolle verilöylylle, jossa kuoli noin tuhat sãotomélaista. Bradtin matkaoppaani mukaan täältä piti päästä jotain tietä pitkin Praia dos Governadores -rannalle. Tie oli hurjassa kunnossa ja loppui vähän ennen rantaa. Etelään, Guadelupen kaupunkiinkin täältä piti päästä. No ei päässyt. Palasin takaisin Guilhermen luo Micoloon. Micoloon vaelsi suuria joukkoja nuoria muun muassa Fernão Diasista ja perillä Guilherme selitti, että pian kylässä olisi karnevaalit! Ennen sitä kävelimme kylän toiseen päähän. Ranta oli törkyinen ja kaiken lisäksi sinne oli hylätty ruostumaan veneiden hylkyjä. Guilherme nakkasi sekaan juomatölkkinsä. Minä päätin kuljettaa omani pääkaupunkiin, vaikka luultavasti se sielläkin päätyy lopulta jollekin rannalle. Praia Micolo eli Micolon ranta pitäisi olla hyvä kilpikonnaranta, mutta nyt konnia ei näkynyt. Rannalla oli vain aidattu häkki, jossa oli siisteissä riveissä kilpikonnien munia odottamassa kuoriutumista. Hiekan alla siis.

Kilpikonnanmunahautomo Micolon rannalla.

Micolon kylän raittia.

Palasimme kylän “keskusaukiolle”, kylän kaivon viereen, odottamaan karnevaalien alkamista. Kyseessä olisi Lobatan alueen karnevaali, joka kiertäisi kylästä toiseen. Mukana olisi myös alueen kuvernööri. Tytöt olivat pukeutuneet samanlaisiin mekkoihin, nuorimmat sinisiin ja vähän vanhemmat punaisiin. Guilherme halusi taas jonkun kylän tytön minulle mukaan Eurooppaan. Käytöksestä päätellen nämä tytöt olivat kyllä alaikäisiä. Osa kylän aikuisista miehistä oli pukeutunut karnevaalia varten naisiksi, osa kanniskeli banaaniterttua olallaan ja paperipussi päässään, jollakin oli yllään rääsyt ja kädessä puinen puukko. Yksi mies oli maalannut hiilellä mustan naamansa mustemmaksi.

Pian karnevaali pääsi alkamaan. Paikalle saapui kuorma-auto, jonka lavalla oli valtavat kaiuttimet ja ryhmä miehiä mukaan lukien televisioryhmä. Ehkä se kuvernöörikin siellä istuskeli. Kaiuttimista tuli niin sãotomélaista kuin angolalaistakin musiikkia. Kuorma-auton eteen muodostui ihmisrinki, jonka sisään eri-ikäiset tyttöryhmät menivät vuorollaan tanssimaan. Karnevaalikansa piti erityisesti kappaleesta, jonka alussa oli pätkä Leijonakuninkaan tunnarista. Muuten kappale oli iloista afrikkalaista musiikkia. Loppuhuipennuksena oli kymmenisen sekuntia konekiväärin ääntä. Sekös kansan vasta hullaantumaan sai! Kovin paljon en ringin sisään nähnyt, mutta sen näin, että täälläkin järjestyksenvalvoja käyttää keltaista huomioliiviä.

Karnevaali saapuu Micolon kylään.

Tytöt tanssivat ihmispaljouden ympäröimänä.

Olin ainoa valkoihoinen paikalla, mutta karnevaalin loppuvaiheilla valkoinen pariskuntakin ajoi paikalle vuokra-autollaan. Karnevaali lähti vähitellen lipumaan kohti seuraavaa kylää, Condea. Guilherme pyysi minua vielä viettämään iltaa ja karnevaalieväätkin olivat mielenkiintoiset, sillä miehen kaveri tuli paikalle mukanaan muovikassillinen limejä. Jouduin kieltäytymään illanvietosta, sillä minun piti ehtiä takaisin pääkaupunkiin ennen pimeää. Micolosta on 15 kilometrin polkaisu São Tomén kaupunkiin.

Takaisin São Tomén kaupungissa. Kuvan talossa kokoontuu maan hallitus.

Olin ennen pimeää pääkaupungissa. Paluumatka tuli vauhdikkaasti, ehkä se oli enemmän alamäkeä. Kaikkiaan poljin päivän aikana 47 kilometriä.

São Tomén kaupungissa kaikki on kauniisti rappiolla

16.2.2018

São Tomé ja Príncipen saarivaltion pääkaupunki kantaa nimeä São Tomé, kuinkas muutenkaan! Pyhää Tuomasta tarkoittavassa kaupungissa on noin 70 000 asukasta. Ylivoimaisesti maan suurin kaupunki siis. Kaupunki on portugalilaisten jo 1400-luvun lopulla perustama ja täynnä upeaa siirtomaa-arkkitehtuuria. Kaikki on kauniisti rappiolla, kuinkas muutenkaan!

Aamulla heräsin pitkien yöunien jälkeen. Olin saanut nukuttua, vaikka ikkunan alla kulki yksi São Tomén kolmesta “valtatiestä”, etelään johtava EN-2. Söin aamupalaksi Euroopasta tuomiani ruokia ja Berliinin vesijohtovettä. Ei ollut heti tarvetta metsästää vesipulloa ja jotain syötävää. Alkoi sadella, mutta siihen olin henkisesti varautunut: São Tomélla sataa usein ja pääosin taitaa olla pilvistä.

São Tomén kaupunki on koostaan huolimatta täynnä kaaosta. Katujen ylitys ei aina ole helppoa.

Kaupungin keskustaa aamutuimaan.

São Tomé ja Príncipe otti vuoden 2018 alussa käyttöön upouudet setelit ja kolikot. Nyt viiden dobran (0,2 euroa) seteli on pienin. Aiemmin pienin seteli oli 5 000 dobraa.

Lähdin ulos vesisateeseen. Sade oli lämmintä ja siinä oli suorastaan ilo kävellä. Paikalliset eivät mielellään olleet sateessa, eivät Praça da Independêncialla eli “Itsenäisyyden aukiolla” päivystäneet rahanvaihtajatkaan. He houkuttelivat minua pois kadulta kastumasta. Rahanvaihtajiin olin tahtonutkin törmätä. Yleensä vaihtajat tosin löytävät sinut: keskustan jokaisessa kadunkulmassa päivystää mies, joka huikkaa valkoista ihoa nähtyään câmbio, rahanvaihto, ja samalla hieroo sormiaan yhteen. Rahanvaihto kadulla on täysin laillista ja sitä tapahtuu jopa maan keskuspankin edessä. São Tomé ja Príncipen rahayksikkö on dobra ja virallisen kurssin mukaan yksi euro on 24,5 dobraa, mutta käytännössä kaikkialla yhdellä eurolla saa 25 dobraa. Vaihdoin 120 euroa ja sain 3 000 dobraa. Jos olisin vaihtanut rahaa täällä pari kuukautta aiemmin, olisin tullut miljonääriksi: dobrasta poistettiin kolme nollaa vuoden 2018 alusta lukien ja samalla otettiin käyttöön uudet hienot setelit. Kävelin pois taskut täynnä upouusia satasen (neljä euroa) seteleitä! Toki vanhatkin dobrasetelit kelpaavat vuoden 2018 loppuun saakka, minkä vuoksi liikenteessä on edelleen vanhoja 100 000 dobran (neljä euroa) seteleitä. Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi paikallisissa automaateissa, joten São Tomé ja Príncipelle on tultava käteisen kanssa.

Kävelin Baía Ana Chavesin rantaan. Kaupunki on muodostunut tämän hevosenkengänmuotoisen lahden rannalle. Ranta on hieno, mutta ei siellä kukaan uimassa ollut. Paikoin se oli kaatopaikkana, paikoin siellä näytettiin käyvän tarpeillaan. Kyllä Atlantti huuhtoo jätökset! Rantabulevardin, reikäisen ja kuoppaisen sellaisen, varrella kohoaa kaupungin katolilainen katedraali ja sen vieressä vaaleanpunainen presidentinlinna. Linna on varmasti koko maan harvoja hyvässä maalissa olevia rakennuksia, sillä muutenhan maassa vallitseva äärimmäinen trooppinen kosteus varmasti tärvelee hetkessä julkisivun kuin julkisivun. Kehitysmaassa kun ollaan, ei presidentinlinnaa tietenkään saa valokuvata. Tämänhetkinen presidentti on 76-vuotias Evaristo Carvalho.

São Tomé ja Príncipen presidentinlinna, jota ei saa kuvata, sekä kaupungin katolilainen katedraali.

São Sebastiãon linnoitus toimii nykyisin maan kansallismuseona.

Linnoituksen sisäpihaa.

São Tomé ja Príncipeltä ei voi lähteä lähettämättä postikortteja, joita myydään sopivasti maan pääpostissa, niin ikään rantabulevardin varrella. Hieman presidentinlinnan takana. Postissa ei ollut tungosta, mutta remonttia siellä tehtiin. Kortteja oli iso valikoima, samoin olisi ollut postimerkkejä vuosien varrelta. Postimaksu Eurooppaan on 50 dobraa eli kaksi euroa. Kortit jopa tulivat vajaassa kuukaudessa Suomeen! Leima oli askarreltu osin ihan käsipelillä.

Kun jatkaa vaellusta rantaa pitkin, tulee ennen pitkää sataman porteille ja kohta 1500-luvulla rakennetulle São Sebastiãon linnoitukselle. Keltaisen jykevän rakennelman edessä seisoo kaksi portugalilaista löytöretkeilijää: São Tomén löytäjät Pêro Escobar ja João de Santarém. Patsaansa linnoituksen eteen on saanut myös tämän siirtomaan ensimmäinen johtaja 1400-luvun lopulta: João de Paiva. Linnoitus on toiminut maan itsenäistymisestä, vuodesta 1975 lähtien kansallismuseona, johon on 50 dobran (kaksi euroa) pääsymaksu. Lipunmyyjä yritti hyötyä kielitaidottomuudestani ottamalla koko satasen setelin ja levittelemällä käsiään portugaliksi. Portugalin kieli on kuitenkin helppoa ja ymmärsin hänen selityksistään, että minun tulisi lopuksi vielä pistäytyä toimistoon hakemaan vaihtorahaa. Lähtiessäni odottelin miestä ja sain ruinattua vaihtorahat pois. Toki rahakirstussa olisi ollut heti alkuaankin vaihtorahaa minulle. Pääsylipunkin sain vasta lähtiessäni ja siihen oli kirjattu summaksi 50 dobraa. Museo esittelee pääosin siirtomaahistoriaa (juuri muuta historiaahan maalla ei edes ole, koska saaret olivat ennen Portugalin kolonisaatiota asumattomia), mutta mukana on myös luontoa esittelevä osasto kilpikonnineen. Ei kuitenkaan aitoja eläviä konnia. Opastetekstit ovat vain portugaliksi, eikä museossa sisällä saa valokuvata. Linnoituksen muureilla saa ottaa mielin määrin kuvia.

Patsaita kansallismuseon pihamaalla.

Linnoituksen muurilla.

Siirtomaa-aika on päättynyt ja Portugalin vaakuna on kannettu takapihalle.

Harhailtuani kaupungilla, löysin paikallisen puhelinoperaattorin CST:n myyntipisteen. Se olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, niin moderni ja toimiva laitos kyseessä oli. Telian liittymä ei toimi São Tomé ja Príncipellä, joten ostin 180 dobralla (7,2 euroa) itselleni paikallisen sim-kortin ja 0,9 GB mobiilidataa. CST:n netti toimikin sitten kuin unelma ja lähes kaikkialla maassa. Joskus se toki vaati vähän herättelyä, etenkin aamuisin.

Sain maksettua hotellini iltapäivällä. Olin varannut hotelli Albergria Porcelanan neljäksi yöksi hintaan 98 euroa. Booking.comin mukaan hotelli veloittaisi lisäksi turistiveron (kolme euroa yöltä) ja kaupunkiveron (10 euroa!). Onneksi São Tomén kaupunki oli luopunut tästä järjettömän suuruisesta kaupunkiverostaan vuoden 2018 alussa, joten säästin hieman. Hotelli (kuten myös muut majapaikat tässä valtiossa) haluavat maksun ensisijaisesti euroina, mutta myös dobrilla maksaminen onnistuu. São Tomé ja Príncipe ei ole budjettimatkakohde, eikä pääkaupungissa ole hostellejakaan. Eräs syy korkeaan hintatasoon lienee se, että kaikki saarella myytävä on tuotu Portugalista. Jopa pullovesi.

Rantamaisemaa linnoitukselta etelään.

Keskikaupungin rakennuskantaa.

Täältä saisi oman raunion.

Halusin vuokrata polkupyörän seuraavaksi päiväksi. Hotellin englantia puhuva johtaja suositteli Turiart-nimistä matkatoimistoa, joka autojen lisäksi vuokraa myös polkupyöriä. Kävin toimistossa ja sovin tulevani seuraavana aamuna yhdeksältä paikan päälle noutamaan menopelini. Päivävuokran hinta oli 10 euroa. Auto olisi lähtenyt päiväksi hintaan 50 euroa.

Lähellä toimii myös italialaisen Claudio Corallon perustama suklaapaja, johon pääsee tutustumiskierroksille. Ihan niin paljon minua ei suklaa kiinnosta, että olisin mennyt. Myöhemmin toki ostin herran suklaata ja totesin erinomaiseksi. Sen sijaan löysin supermarketin. Kehitysmaiden supermarkettien tavoin myös täällä on paljon työvoimaa: reppu on annettava ensimmäiselle miehelle, joka antaa numerolapun. Repun saa lopuksi eri paikasta ja eri mieheltä, kuin mihin sen on jättänyt. Kaupasta ei pääse ulos myöskään kuittia näyttämättä, johon ovimies suttaa allekirjoituksensa. Sentään sitä, että vastaako kuitti muovikassin sisältöä, ei syynätty!

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.

Ensimmäinen päivä Tarazissa

24.8.2017

Kazakstanin kiertoa ei voi suorittaa vierailematta entisessä pääkaupungissa Almatyssa (ent. Alma-Ata), mutta koska etäisyydet maailman yhdeksänneksi suurimmassa valtiossa ovat hirmuiset, on välillä pysähdyttävä yöksi tai pariksi. Türkistanin ja Almatyn välillä on parikin suurempaa kaupunkia, kuten vanha kauppakaupunki Šymkent. Se ei nyt kuitenkaan kiinnostanut, sillä taisipa paikkakunta jopa olla Kazakstanin kolmanneksi suurin kaupunki. Valikoimme pysähdyspaikaksi reilun 300 000 asukkaan Tarazin, mikä aiemmin on tunnettu nimellä Džambul. Sillä nimellä edellisiltana tapaamamme uzbekkimieskin kaupunkia edelleen kutsui. Mies heitti meidät Türkistanin marshrutka-asemalle, missä saimme paikat lähes heti lähteneestä autosta, pikkubussista. Kazakstanissakin kaupunkien välillä liikennöivät marshrutkat eli reittitaksit lähtevät, kun auto on saatu täyteen. Linja-autot ja junat lähtenevät täällä ihan aikataulujen mukaan.

Türkistanista on kahden tunnin matka Šymkentiin. Tie on hyvää moottoritietä liki koko matkan. Emme pysähtyneet matkalla.

Šymkentin marshrutka-asema onkin jo astetta suurempi, minkä lisäksi autojen tuulilaseissa olevat suuntaa kertovat plakaatit ovat ainoastaan kyrillisillä kirjaimilla. Taraz on kyrillisesti Тараз. Oikea marshrutka löytyi ja pian istuimme tällaisen auton takapenkillä. Auto oli suuri farmariauto, missä oli etupenkin lisäksi kaksi penkkirivistöä, joilla kullakin istui kolme matkustajaa. Kaikkiaan matkustajia oli siis seitsemän. Kazakstanissa kenenkään ei tarvitse matkustaa katolla. Tunnelmaa oli tästä huolimatta, kun kuljettaja huudatti täysillä kazakstanilaista ja venäläistä musiikkia. Jostain oudosta syystä joukossa oli muutamia italiankielisiäkin kappaleita.

Marshrutkamme Šymkentin ja Tarazin puolivälissä.

Tie Šymkentin ja Tarazin välillä on erinomaisessa kunnossa. Liikennettä on kovin vähän.

Myös tie Šymkentin ja Tarazin välillä on lähes kokonaan kaksikaistaista moottoritietä, jolla voi paahtaa niin lujaa kuin uskaltaa. Poliiseja ei näkynyt missään. Puolivälissä matkaa pysähdyimme levikkeelle, missä kukin saattoi keventää rakkoaan, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Törkyisiähän nämä tienvarren vessat ovat, sillä tuskin kukaan niistä huolehtii.

Noin 180 kilometrin matka Taraziin oli ohi kolmessa tunnissa. Tai oikeastaan vain matka Tarazin keskustan tuntumaan. Seurasin nimittäin Google Mapsista matkan edistymistä ja halusin selvittää, missä päin kaupunkia marshrutka-asema olisi. Selvisi, että meidän (ja kaikkien muiden matkustajien) tuli vaihtaa autoa, joka veisi perille. Tästä matkasta ei toki joutuisi mitään pulittamaan. Tässä tilanteessa päätimme napata taksin, jollainen näytti odottelevan tienvarressa.

Hotel Taraz.

Hotel Tarazin kerrosten seinillä on hienoa taidetta.

Tässä lisää.

Olimme varanneet huoneen Villa Hotelista osoitteesta 200 Žambyl Avenue. Kuskimme, vanha herrasmies, toki tiesi paikkaan suunnistaa. Hotellista hän ei ollut milloinkaan kuullut. Osoitteessa ei ollut hotellia, eivätkä paikalla olleen rakennustarvikeliikkeen työntekijätkään olleet kuulleet hotellista. Ajelimme edestakaisin Žambyl Avenueta tuloksetta: toiset taksikuskitkaan eivät hotellia tunteneet, eikä edes suuren Hotel Tarazin henkilökunta. Lisäksi kazakstanilaisen sim-korttimme puheaika oli juuri parahiksi ehditty kuluttaa. Päättelimme, ettei hotellia ehkä olisi olemassakaan. Booking.comin osoitetiedot ja kartat ovat valitettavan usein täysin virheellisiä. Annoimme kuskin viedä meidät Hotel Taraziin, valtavaan hotellikompleksiin, jota epäilimme hintavaksi. Tuloksettomasta ja pitkähköstä etsinnästä johtuen halusin tipata taksikuskiamme 500 tengellä (noin 1,25 euroa), mitä hän olisi millään tahtonut ottaa vastaan. Hinnaksi hotellille olimme alun perin sopineet hurjat tuhat tengeä (noin 2,5 euroa).

Hotel Taraz (venäjäksi Гостиница Тараз eli Gostinitsa Taraz) paljastui kaikkea muuta kuin hintavaksi jo valtaisassa sisääntuloaulassa. Hotelli on joskus voinut ollakin kallis, mutta nykytilassa paikka on kovin laiminlyöty ja hotellissa näytti majoittuvan vain kazakkeja. Vastaanottotiskillä saimme hyvän vastaanoton, vaikkei siellä englantia tietenkään osattu sanaakaan. Suomi kyllä oli tuttu maa. Huoneen kerrottiin maksavan 4 000 tengeä (noin 10 euroa) yöltä ja sen saimme vieläpä itse valita kolmesta vaihtoehdosta. Otimme huoneen numero 313, missä esimerkiksi vessan vesisäiliön kantta ei ollut olemassakaan, lavuaarista puuttui hana, eikä televisio toiminut. Ilman niitäkin selviää. Huone on suuri ja parasta on valtava terassi, jolle olisin hotellinjohtajana voinut hankkia tuolin ja pöydän. Tai edes tuolin.

Näkymä Žambyl Avenuelle Hotel Tarazin huoneen numero 313 parvekkeelta.

Hotellihuoneen kylpyhuone.

Hotellin “buffetti”.

Hotel Taraz tarjoaa myös wifin, joka tosin on saatavilla vain ala-aulassa ja sielläkin käytännössä vain vastaanottotiskin välittömässä läheisyydessä ja viereisessä “ravintolassa”. Henkilökunta vinkkasikin meidät sisään viereiseen huoneeseen, jonka ovessa luki Буфет eli buffetti. Tässä buffetissa tilaaminen hoituu siten, että täti nostelee kahdesta kolmeen erilaista annosta jääkaapista. Herkullisimman näköisen voi sitten käskeä laittaa mikroon ja kohta edessä on jokin kazakstanilaisen keittiön luomuksista. Tilasin pilahvin, jolla hintaa oli 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Annos oli hyvänmakuinen, mutta vietti turhan lyhyen ajan mikrossa. Televisiosta tuli samaan aikaan intialaista saippuaoopperaa. Buffetin tätiä kiinnosti mahdoimmeko katsoa intialaisia sarjoja Suomessakin.

Syömällä buffetissa vältyimme ravintolan etsinnältä. Nyt siis kohti Tarazin ihmeitä, jos sellaisia nyt edes olisi! Hotel Taraz sijaitsee Žambyl Avenuen ja Lenininkadun kulmauksessa ja ehkä nimen perusteella lähdimme tarpomaan kohti keskustaa juuri Lenininkatua pitkin. Taraz vaikutti jälleen tyystin erilaiselta kaupungilta kuin aavikon ympäröimä kuuma ja rutikuiva Aktau, puuton ja kosteankuuma öljykaupunki Atyrau tai pohjoisen rauhallinen maalaiskaupunki Kandyagash virkistävän raikkaine ilmoineen. Taraz on vehreä kaupunki, missä puut ja muu kasvillisuus kukoistaa. Ehkäpä läheisiltä vuorilta saadaan vettä pitämään ne elossa tässä kuumuudessa.

Tarazin huvipuisto.

Katunäkymä Tarazista.

Keskustassa on huvipuisto (Қиял-әлем Тараз), jollainen on tosin tuntuu olevan kaikissa  kazakkikaupungeissa. Laitteisiin pääseminen jäi edelleen mietityttämään, sillä lipunmyynneistä emme löytäneet ketään. Aina silloin tällöin laitteet kuitenkin olivat toiminnassa. Jo Aktaussa olimme yrittäneet tuloksetta ostaa lippuja maailmanpyörään.

Vähän kauempana sijaitsee uusi “kulttuurikeskus” hienoine puistoineen. Paikka on ilmeisen uusi, eikä sitä mainita Lonely Planetissakaan. Eikä Google Mapskaan paikkaa tunne. Kulttuurikeskuksen pihamaalla seisoo näkötorni, jonne pääsee pientä pääsymaksua vastaan. Ylhäällä on hienojen maisemien lisäksi maan isän, ikuisen presidentin ja rakkaan johtajan Nursultan Nazarbajevin kädenjälki. Maan isällä on iso kämmen, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Tarazin “kulttuurikeskus”. Vasemmalla uusi näkötorni.

Näkymä Tarazin kaupunkiin.

Tarazin takana kohoaa vuoristo.

Itse kulttuurikeskus (tai mikä ikinä onkaan) oli jo suljettu ja nyt paikalle alkoi kerääntyä hääkansaa. Kazakstanissa hääseurueita näkee missä liikkuukaan. Seurueet liikkuvat kuitenkin valkoisilla limusiineilla, niin täälläkin. Venäjän rekisterissä näytti auto olevan. Kulttuurikeskuksen edessä on patsas herra Žambyl Žabajeville (Жамбыл Жабаев ескерткіші), suurelle kazakkirunoilijalle, jonka mukaan Tarazin kaupunkikin vuosina 1938–1997 tunnettiin nimellä Džambul.

Kazakstanin kartta Tarazin kulttuurikeskuksen puistossa.

Paikallisen hääseurueen kulkuneuvo.

Ilta alkoi hämärtää, eivätkä pankit olleet enää avoinna. Olisin tahtonut vaihtaa euroja tengeiksi, mutta ehtisihän sen seuraavanakin päivänä.

Tuulinen Türkistan on Keski-Aasian Mekka

23.8.2017

Pitkän junamatkan päätteeksi saavuimme viimein Türkistaniin. Itse asiassa juna oli etuajassa viitisentoista minuuttia! Olimme likaisia, sillä emme olleet voineet peseytyä kahteen päivään. Edellinen suihku oli Kaspianmeren rannalla Aktaussa. Otimme taksin Turkestan-hotellille, joka näyttää ulkoapäin kalliilta. Sama vaikutelma tulee vastaan myös aulassa, mutta hinta oli silti edullinen: vain 6 000 tengeä (noin 15 euroa) yöltä. Teoriassa hotelli hyväksyy myös luottokortit, mutta käytännössä summa oli pulitettava käteisellä. Saimme kuudellatonnilla huoneen, jossa oli toimiva ilmastointi, televisio, jääkaappi ja oma kylpyhuone. Ja kokolattiamatto. Mutta ei torakoita.

Puhdistautumisen jälkeen olimme nopeasti takaisin ulkona. Türkistanissa vaikutti tuulevan, eikä ihan vähää! Tietenkin kaupunki sijaitsee eteläisessä Kazakstanissa keskellä valtaisia aroja, joilla ei kasva kuin kameleita ja heinää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta lämpötilat pysyivät ehkä tuulen vuoksi maltillisissa numeroissa.

Ahmed Jasawin mausoleumi takaapäin.

Mausoleumi on kauniisti koristeltu.

Kaunis yksityiskohta Ahmed Jasawin mausoleumin seinässä.

Türkistaniin tullaan katsomaan vuosina 1389–1405 rakennettua Ahmed Jasawin mausoleumia, joka kohoaa keskellä kaupunkia noin kymmenen minuutin rauhallisen kävelymatkan päässä Turkestan-hotellistamme. Mausoleumi on 1100-luvulla eläneen uskonnollisen vaikuttajan ja saarnamiehen hauta. Tietenkään muslimipyhimys ei elänyt mausoleumin rakentamisajankohtaan saakka, vaan silloin Timur Lenk päätti pystyttää paikalle suureellisen rakennuksen. Houkuttelihan paikka muslimipyhiinvaeltajia laajalti. Vaikka mausoleumi onkin ilmeisesti keskeneräinen, koska Timur Lenk ehti kuolla ennen pytingin valmistumista, houkuttelee se tuhansittain pyhiinvaeltajia kaupunkiin edelleen erityisesti Keski-Aasian alueelta. Türkistania onkin kuvailtu Keski-Aasian Mekaksi tai vähintään Kazakstanin pyhimmäksi paikaksi.

Mausoleumin hinnasto.

Me emme olleet pyhiinvaeltajia, vaan muuten vain kiinnostuneita mausoleumista. Lähestyimme rakennusta takaapäin ja sieltä se upeammalta näyttääkin, kuin edestä. Hienot kaakelit seinissä ja kupoleissa! Mausoleumiin pääsee toki sisäänkin ja sisään pääsevät myös vääräuskoiset. Mutta pääsylippu pitää ostaa, onhan rakennus Unescon maailmanperintöluettelossa! Kehitysmaissa pääsymaksu monesti riippuu kansalaisuudesta, niin täälläkin: Kazakstanin kansalainen maksaa sisäänpääsystä 200 tengeä (noin 0,50 euroa), naapurimaiden kansalaiset 300 tengeä (noin 0,75 euroa) ja citizens of the far abroad eli me, maksoimme 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Tietenkään lipunmyyjätär ei kysynyt kansalaisuutta, mutta ehkä aisti heikosta venäjästämme meidän olevan kaukaa ulkomailta.

Ahmed Jasawin mausoleumi edestäpäin.

Mausoleumi, kuten koko Türkistan sijaitsee keskellä puutonta aroa.

Mausoleumin sisällä ei saa kuvata, mutta tätä kuvasivat kaikki. Minä mukaan lukien.

Mausoleumin ovella lippu sitten tarkistettiin ja myös reppu oli laitettava vierailun ajaksi lukittavaan lokeroon. Lukko oli rikki, kuten se oli kaikissa lokeroissa. Lipuntarkastaja kertoi paikan olevan turvallinen, olihan yläpuolella valvontakamerakin. Sisällä naisten on peitettävä päänsä, minkä lisäksi kuvaaminen on kielletty. Tietenkään paikallisten kuvaamiseen ei puututtu, joten minäkin otin kännykällä parit kuvat, johon tietenkin puututtiin. Ja olihan sisällä myös suuri televisioryhmä, mutta heillä ehkä oli lupa kuvata. Sisällä mausoleumi tosiaankin näytti keskeneräiseltä, eikä siellä ole oikein mitään hienoa tarjottavaa matkailijalle, joka ei ole muslimi.

Mausoleumia kiertää osittain muuri, jolle saa kiivetä ihan maksuttakin. Kukaan muu ei ollut vaivautunut muurille. Muurilta avautuu näkymä Türkistanin keskustaan. Muurin lisäksi mausoleumin tuntumassa on ruusutarha ja muutamia matkamuistomyymälöitä! Kazakstan ei ole tunnettu matkailumaa, mutta Türkistanissa matkailijoita käy. Etupäässä matkamuistot olivat uskonnollista krääsää. Postikortteja ei myyty, joten en ostanut mitään.

Ruusutarha.

Kameli aterioimassa.

Perjantaimoskeija.

Lähistöllä kohoaa myös perjantaimoskeija, joka on rakennettu 1800-luvulla. Sinne emme enää menneet, sillä muslimit eivät usein suvaitse vääräuskoisia pyhissä paikoissaan. No, ehkä Kazakstan voisi vapaamielisyydessään olla poikkeus. Sen sijaan perjantaimoskeijan ja mausoleumin välisellä alueella laidunsi muutamia kameleita, jotka voittavat jokaisen moskeijan. Ne maiskuttivat rauhallisina heinää ja vahtasivat puoliuteliaina meitä. Lähellä on myös Türkistanin historiaa esittelevä hyvä museo, johon pääsi sisään samalla pääsymaksulla kuin Ahmed Jasawin mausoleumiinkin. Tässäkin museossa oli luonnollisesti oma osastonsa presidentti Nazarbajeville.

Itse kaupungin keskusta on varsin tyypillinen kazakstanilaisen kaupungin keskusta eli tarjolla ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Parin kilometrin päässä mausoleumilta kohti rautatieasemaa sijaitsee jotain sykähdyttävää: basaari, jonka sokkeloissa voi eksyä hyvin helposti. Saatavilla on ainakin kaikkea Kiinasta ja kaikkea tuoretta. En viitsinyt kaivaa väkijoukossa kameraa esiin, mutta kyseessä on ehdottomasti käymisenarvoinen paikka.

Näkymiä Türkistanin keskustaan Ahmed Jasawin mausoleumin muurilta. Etualalla Türkistanin historiaa esittelevä museo.

Katunäkymä Türkistanissa.

Portti Türkistanin basaariin.

Illalla tutkimme hotellin erinomaisesti toimivalla wifillä matkan jatkoa. Kaupungin linja-autoasemalta emme olleet saaneet oikein mitään irti; mitään aikatauluja emme löytäneet. Kuitenkin löysimme Aralskiin lähdössä olleen bussin. Löysimme netistä junan, johon päätimme lähteä ostamaan lippuja rautatieasemalta. Samalla ilta alkoi hämärtyä.

Taksin löytäminen Türkistanissakin on vaikeaa, mutta vanhempi herrasmies huitoi meidät luokseen kadun toiselle puolelle. Hän oli uzbekki ja lähdössä viemään keitettyjä maisseja vaimolleen mausoleumin lähistölle. Vaimo on maissikauppias. Kävimme viemässä maissit ja tapasimme samalla puolet miehen perheestä. Sitten ajoimme rautatieasemalle. Mies kertoi työskennelleensä asemalla ja tuntisi paikat kuin omat taskunsa. Hänen johdollaan etuilimme lipunmyyntijonossa. Etelänmaillahan se on toki normaalia. Pyysimme lippuja Taraziin, näytimme passeja ja lopulta meillä oli liput aivan väärään junaan. Liput kahdelle maksoivat noin 14 euroa, enkä pitänyt menetystä suurena. Uzbekkiystävämme kuitenkin kertoi, että lipuista oli mahdollista saada suurin osa takaisin. Menimme passien kanssa asemalla olevaan pieneen kioskiin, jossa oli skanneri. Skannasimme parilla hilulla passit ja etuilimme takaisin luukulle. Pian kourassani oli noin kymmenen euron edestä rahaa kourassa! Kylläpä Kazakstanin rautatiet toimivatkin loistavasti! Päätimme yrittää Taraziin marshrutkakyydillä Šymkentin kautta, sillä muut junat olivat täynnä.

Matka takaisin hotellille kulki parin mutkan kautta, sillä kuskimme tahtoi ostaa uzbekkityylistä leipää ja sitä saimme lopulta mekin. Sovimme myös, että mies tulee aamulla yhdeksältä tuomaan meidät marshrutka-asemalle, aivan siihen basaarin kulmille.

Trans-Aralin rautatiellä halki Kazakstanin loppumattomien arojen

22.-23.8.2017

Venäjän keisarikunnan ollessa vielä voimissaan, aivan 1900-luvun alussa valmistunut Trans-Aralin rautatie yhdistää nykyisen Venäjän alueella sijaitsevan Orenburgin ja nykyisen Uzbekistanin pääkaupungin Taškentin. Väliin jää pääasiassa Kazakstan ja sen silmänkantamattomiin jatkuvat tasaiset ja kuivat arot. Siis nähtävyys vailla vertaa, ajattelin. Lentämällä aron yli, esimerkiksi Aktausta tai Atyrausta vaikkapa Almatyyn, olisi säästänyt kolmisen päivää. Mutta matkailijalla ei saa olla liian kiire, minkä lisäksi lentäessä ei pääse näkemään sitä osaa Kazakstanista, jota suuri osa maasta itse asiassa taitaa olla.

Näkymiä junan yläpediltä pian Kandyagashista lähdön jälkeen.

Maisemassa ei paljon vihreää näy.

Näkymät muuttuvat entistä kuivemmiksi mitä etelämmäksi matka etenee.

Junamatkalle ei toki niin vain lähdetä. Ei ainakaan kesäaikaan. Liput on ehdottomasti varattava hyvissä ajoin, mieluiten viikkoja etukäteen. Kuten todettua, se onnistuu netissä suoraan Kazakstanin rautateiden sivuilta. Se onnistuu jopa Uzbekistanin rautateiden operoimaan junaan, kuten tapauksessamme. Juna, “Uzbekistan” nimeltään, olikin tulossa Moskovasta saakka ja matkalla Taškentiin. “Uzbekistan” oli lähtenyt Moskovasta jo sunnuntaina 20. elokuuta kello 22.40 paikallista aikaa, kolkutellut Venäjän rautateillä reilun vuorokauden verran ja sitten siirtynyt aamukahdeksan tienoissa (22. elokuuta) Kazakstanin puolelle. Me hyppäsimme kyytiin Kandyagashissa miltei aikataulussaan eli kello 11.40 paikallista aikaa.

Platzkart-vaunu “Uzbekistan”-junassa. Kuva otettu käytävän suuntaiselta yläpediltä.

Internetistä ostettu ja tulostettu e-lippu tuli vaihtaa Kandyagashin rautatieaseman lipunmyynnissä tähän, joka sitten luovutettiin junassa konduktöörille. Konduktööri piti lippua hallussaan koko matkan ajan ja määränpäässä sen olisi saanut halutessaan takaisin.

Meillä oli makuupaikat platzkart-vaunussa, eli kolmannessa luokassa. Muita paikkoja junaan ei ollut enää tarjolla, kun lippuja varasimme. Platzkart tarkoittaa avointa vaunua eli siellä ei ole mitään hyttejä. Koko vaunu on kuin yhtä suurta hyttiä! Käytävän toisella puolella on käytävän suuntaisesti ylä- ja alapeti, käytävän toisella puolella on sitten neljä petiä (ylä- ja alapeti ×2), mutta ne eivät ole käytävän suuntaisesti. Käytävä on ahdas, eikä siitä rinkan kanssa oikein helposti mentykään. Varsinkaan, kun juna on täynnä sosiaalisia uzbekkeja, jotka palaveeraavat keskenään milloin missäkin.

Löysimme paikkamme: toinen oli jopa tyhjä, kuten pitikin. Minun paikallani nukkui venäläinen mies, jonka tökin hereille. Mies oli tietenkin äreä, eikä olisi tahtonut siirtyä omalle paikalleen. Enkä minä tahtonut hänen paikalleen. Paikalle saapuneella uzbekkikonduktöörilla ei ollut muuta tehtävissä, kuin patistaa venäläinen pois paikaltani. En suostunut joustamaan tippaakaan. Mies oli venäläis-kazakstanilaisperheen pää; vaimo oli kazakki ja lapsia oli kolme kappaletta. (Perhe jäi pois lopulta pois keskellä yötä kello 2.14 Zhosalyssa lähellä Baikonurin avaruuskeskusta ja heidän tilalleen tuli uusia matkalaisia. Onneksi pidin pääni.)

Shalkarin kaupungin rautatieaseman tienoota.

Shalkarin jälkeen maisemassa näkyy hetken verran hiekkadyynejä.

Muuten junassa tuntui olevan lähinnä uzbekkeja matkallaan kotiin. Uzbekit ovat tummempia kuin kazakit, samoin ehkä hieman sosiaalisempia. Konduktöörimme Kolja oli vähän väliä kyselemässä mistä tulemme, mitä täällä teemme ja miksemme menisi suoraa päätä Uzbekistaniin. Se kun on kaikkein paras paikka maan päällä! Kuten usein julkisessa kulkuneuvossa kehitysmaissa, myös täällä meistä tuli siis “julkkiksia”. Suomen sijainti tuntui olevan tiedossa ja tietoutta lisättiin kyselemällä maan presidentistä ja vaikkapa rahayksiköstä.

Slaavit pitävät teestä ja ehkä Neuvostoliiton peruina myös kazakit ja uzbekit kittaavat sitä näemmä minkä ehtivät. Teetä olisikin ollut tarjolla ilmeisesti ihan ilmaiseksi. Samoin ruokatarjoilu pelasi ellei tahtonut ravintolavaunuun asti mennä: uzbekkikokki kulki pilahvivadit käsissään parinkymmenen minuutin välein ja kauppa kävi. Meillä oli omat eväät, joten emme perehtyneet hintatasoon. Siitäkään en ole varma, olisivatko Kazakstanin tenget edes kelvanneet junassa. Uzbekistanin rahayksikkö on som.

Suolajärvi jossain keskellä aroja.

Hevosia kauniissa maisemassa.

Kazakstanin puolella junamme pysähtyi kaikkiaan 17 kertaa, meidän mukana ollessamme muutaman kerran vähemmän. Aina pidemmällä pysähdyksellä junan vaunut täyttyivät kaupustelijoista. Esimerkiksi 20 minuutin paussin aikana Shalkarissa paikalliset mummot tungeksivat myymään villakäsitöitään. Ainakin villasukkia olisi ollut tarjolla. Mitä pidemmälle junamatka eteni, sitä enemmän oli myös kaupustelua: mitä ihmeellisempää (lue: tarpeettomampaa) tavaraa kaupusteltiin. Tavara oli selvästi heikkolaatuista roskaa Kiinasta, mutta sitä myytiin tietenkin saksalaisena laatuna. Ja kauppa kävi!

Itse lähinnä keskityin lukemiseen ja maiseman ihailuun, paljon muutakaan tekemistä ei Trans-Aralilla juuri keksi. Wifiä ei siis todellakaan ole, eikä aina edes verkkoa puhelimelle. Maisema oli kaunista, joskin harvinaisen yksitoikkoista, mutta sitähän suomalainen metsäkin on. Kazakstanilaisessa maisemassa näkyy kuivakkaa aroa niin kauas kuin silmä kantaa. Vihreää, kuten puita on hyvin harvassa. Lähinnä vain asutuksen, kuten kylien ja kaupunkien ympäristössä. Tosin sitä asutusta on vähän. Enemmän on hevoslaumoja ja etelämmäs mentäessä enemmän ja enemmän kameleita!

Toinen suolajärvi jossain päin Trans-Aralia.

Ruskea aromaisema.

Kandyagashin jälkeen pysähdyimme ensimmäisen kerran noin kahden tunnin matkanteon jälkeen pikkupaikkakunnalla nimeltä Zhem. Sen jälkeen juna pysähtyi kello 17.32 Shalkarissa, kello 20.25 Saksaulskajassa ja viimein puoli kymmenen aikoihin illalla Aralskissa! Harmittavasti oli jo pimeää, enkä nähnyt juuri mitään, mutta olihan elämys edes ajaa junalla Aralskin halki! Kaupunkihan tunnetaan siitä, että Araljärven ranta oli aikoinaan täällä. Nyt se on kaukana. Alun perin aioimme pysähtyä Aralskissa, mutta huonojen junayhteyksien vuoksi jätimme paikan väliin. Lisäksi kiinalaiset ovat ilmeisesti romuttaneet “kuuluisan laivojen hautausmaan” laivat, joten mitään nähtävääkään ei ole enää.

Yöllä juna pysähtyi Kazalinskissä, Tjuratamissa, Zhosalyssa, Kyzylordassa ja aamulla seitsemän maissa Shielissä. Yö meni mukavasti, ilmastointi pelasi ja aamulla saattoi herätä virkeänä. Maisema oli edelleen sama. Kahdeksalta Zhanakorganissa oli viimeinen pysähdys ennen omaa asemaamme Türkestania, jonne saavuimme hieman aikataulua edellä kello 9.40. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämmintä oli jo noin +30 ja tuuli oli melkoinen. Olimme keskellä tasaista puutonta aroa (ehkä aavikko olisi oikeampi termi Türkistanissa).

Perille Taškentiin junan piti saapua saman päivän aikana kello 16.50. Kaiken kaikkiaan matka-aika Moskovasta Taškentiin on 2 vuorokautta ja 16 tuntia! Laskeskelimme matkan aikana, että “Uzbekistan”-junan keskinopeus oli huimat 60 kilometriä tunnissa!

Rautateiden risteys nimeltä Kandyagash

22.8.2017

Junamme Atyrausta todella saapui minuutilleen aikataulussa Kandyagashin asemalle, kuten kanssamatkustajamme olivat kertoneet edellisiltana. Kello oli 3.46, mutta asemalla oli silti auki pari pikkukauppaa. Kandyagashissa kyydistä jäi varsin paljon väkeä ja samaten uutta hyppäsi kyytiin. Kaupunki onkin olemassa lähinnä vain rautatieasemansa vuoksi: paikkakunta on perustettu 1900-luvun alussa rautateiden risteyskohtaan. Pohjoisesta, Venäjän suunnalta, tulee Trans-Aralin rautatie, joka menee aina Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin saakka. Lännestä, Venäjältä Volgan suiston Astrahanista, Atyraun kautta kulkee rata kohti itää ja Kazakstanin pääkaupunkia Astanaa.

Kandyagashin asemarakennus on suuri ja yöaikaan sieltä löytää helposti penkin, johon torkahtaa hetkiseksi. Jatkoyhteyttä odottelemaan. Vartiointi pelaa ja lipunmyyntikin on avoinna vuorokauden ympäri. Kahdeksan aikoihin aamulla rautatieasemalle alkoi tulla enemmän säpinää, minkä vuoksi henkilökunta potki kaikki penkeillä silmiään kiinni pitävät ylös.

Jokaisessa vierailemassamme kazakkikaupungissa on tällainen. Jopa pienessä maalaiskaupungissa nimeltä Kandyagash. Kuva otettu auringonnousun aikaan. Taustalla kaupungin rautatieasema.

Rautatieaseman edessä on kaunis puisto.

Jatkoyhteytemme lähtisi vasta kello 11.40 (eli 12.40 Astanan aikaa), joten ehdimme pistäytyä Kandyagashin kaduillakin. Itse Kandyagashista ei juuri löytynyt kuvia tai muutakaan tietoa internetistä, joten kaikki tuli yllätyksenä. Tiedossa oli ainoastaan, että kaupungissa on vajaa 30 000 asukasta, ja että siellä on ollut fosfaattiteollisuutta. Rautatieaseman ympäristössä kohoaa muutamia neuvostoaikaisia kerrostaloja. Rautatieaseman edessä on myös pikkuinen viihtyisä puisto “vapaudenpatsaineen” ja kukkaistutuksineen. Näiden jälkeen, länteen päin, alkaa omakotitaloalue. Tontit on monesti aidattu, mutta ei kaupunki kaiken kaikkiaan hassummalta vaikuttanut. Kyllä täällä paremmin asustellaan kuin vaikkapa Romanian tai Ukrainan maaseudulla. Kaduilla näkyi enemmän karjaa kuin ihmisiä. Autojakin näkyi vain muutamia. Kandyagash vaikutti hyvin uneliaalta paikkakunnalta aamupäivällä kymmenen aikoihin.

Aiemmin vierailemiimme kaupunkeihin, Atyrauhun ja Aktauhun verrattuna, Kandyagash vaikutti vehreältä. Joskin kaupungin laidalla alkoi aro, jossa ei sitten kasvanutkaan muuta kuin heinää. Sekin oli kesän kuumuudessa ruskistunut.

Uneliaan Kandyagashin katunäkymää.

Kaupungin keskustassa on myös hiekkateitä.

Löysimme aikamme harhailtuamme jonkinlaisen pääkadun, jossa näytti olevan jopa julkista liikennettä! Todettakoon nyt myös, että Kandyagashin rautatieasemalta saa helposti taksin. Löysimme myös koulun, moskeijan ja kauppoja. Täälläkin kaupat ovat pieniä, joissa ostokset tehdään osoittelemalla haluamiaan tuotteita ja toistelemalla harašoo. Venäjän taitaminen olisi ihan hyödyllistä täälläkin. Myöhemmin selvisi, että ostamassamme vesipullossa oli hienoista muoviroskaa seassa. Made in Kazakstan. Edelliset, Atyrausta ostamamme, vesipullot sisälsivät täysin juomakelvotonta vettä. Luultavasti kraanavettä. Made in Russia.

Kandyagashin moskeija.

Rautatieasemalla on pari ravintolaa. Marssimme toiseen, missä paikallinen mummo innostui toden teolla saatuaan ulkomaalaisia ravintolaansa. Annoksia olisi saanut vaikka minkälaisia, mutta lopulta edessä oli annos perunoita ja lihaa. Perunat olivat vähän kylmiä, mutta sehän ei mitään haittaa. Tee, puolen litran appelsiinimehu ja ruoka-annos maksoivat vaivaiset 900 tengeä (noin 2,25 euroa). Maksoin 2 000 tengen setelillä ja sain liikaa takaisin. Vaatimalla vaadin saada maksaa edes sen 900 tengeä, mihin lopulta suostuttiin.

Lopulta Uzbekistanin rautateiden juna 006Ф, nimeltään “Uzbekistan”, Moskovasta Taškentiin saapui Kandyagashiin. Junan piti saapua 11.40 paikallista aikaa, mutta se tuli hieman puolen päivän jälkeen. Kuten todettua, Kazakstanin junat eivät milloinkaan myöhästele, mutta nyt kyseessä olikin uzbekistanilainen juna uzbekkihenkilökunnalla varustettuna! Junamatkasta lisää tässä.

Öljykaupunki Atyraussa voi kävellä Euroopasta Aasiaan ja takaisin

21.8.2017

Aktaun lentoasema on uusi, ainakin se näyttää siltä. Se myös toimii erinomaisesti: lähtöselvityksessä ei ollut jonoja, eikä jonottaa tarvinnut myöskään turvatarkastuksessa. Aktaun lentoasemalta oli aamukuuden tienoissa lähdössä useita lentoja, kuten Venäjän Šotsiin ja Kazakstanin Aktobeen. Me olimme lähdössä Atyrauhun.

SCAT Airlinesin lentomme DV 749 Aktausta Atyrauhun lähti hieman ennen auringonnousua kello 6.10. Lennon aikana saattoi ihastella alla levittäytynyttä Kaspianmerta, kunhan valon määrä ensin lisääntyi tarpeeksi.

SCAT Airlinesin lentokoneemme Aktaun lentoasemalla lähdössä kohti Atyrauta.

Atyrau sijaitsee Kaspianmeren pohjoisrannikon tuntumassa, Uraljoen suistossa. Matkaa rannikolle on muutamia kilometrejä. Kaupungin erikoisuus on se, että se sijaitsee itse asiassa 20 metriä merenpinnan alapuolella. Ja Kaspianmerihän on siis järvi, ei meri. Atyraun lentoasema, jonne laskeuduimme aikataulussa noin 50 minuutin lennon jälkeen, on niin ikään eksoottinen elämys: maailman matalimmalla sijaitseva kaupallinen lentoasema! Se sijaitsee kokonaiset 22 metriä merenpinnan alapuolella. Toinen eksoottinen piirre tällä pikkuruisella lentoasemalla oli se, että terminaaliin oli bussikuljetus. Kävelymatkaa olisi ollut noin 50 metriä, mutta bussilla siihen sai kulutettua 57 sekuntia. Mittasin ajan puhelimen sekuntikellolla ja sain oudoksuvia katseita kanssamatkustajina olleilta kazakeilta.

Maailman matalimmalla sijaitsevan kaupallisen lentoaseman maisemia lentokoneen ikkunasta kuvattuna.

Atyraun lentoasema.

Atyrau on öljykaupunki. Öljyä ja kaasua pumpataan jossain lähistöllä ja Atyraussa sitä sitten ainakin jalostetaan. Sen vuoksi kaupungissa asustaa ulkomaalaisiakin ja keskellä kaupunkia on luksushotelli. Taksin hintakin oli paljon Aktauta ja Astanaa kalliimpi, mutta pääsimme tuossa tuokiossa toisella puolella kaupunkia sijaitsevalle rautatieasemalle. Jätimme matkatavarat säilöön ja lähdimme kaupungille odottelemaan illalla alkavaa junamatkaamme.

Maisemaa Atyraun rautatieaseman liepeiltä. Mitenkään erityisen kaunis Atyrau ei ole.

Atyraun Aasian-puoleisia asuinalueita.

Matkalla kävellen Aasiasta Eurooppaan. Vasemmalla puolella siis Eurooppa.

Jo lentokoneen ikkunasta olin havainnut Atyraun olevan tyystin toisenlainen kaupunki kuin Astana tai Aktau. Atyraussa ei nimittäin ole kasvillisuutta! Kaupunki on kehittynyt keskelle karua aroa. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että Atyrau on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jotka sijaitsevat kahdessa maanosassa. Olimme laskeutuneet Euroopan puolelle, ajaneet taksilla Aasiassa sijaitsevalle rautatieasemalle ja nyt olimme matkalla jalkaisin takaisin kohti Eurooppaa. Rajana toimii Uraljoki, jonka yli pääsee keskustassakin siltoja pitkin. Ja varmaan uimallakin. En tiedä voiko Istanbulissa vaihtaa maanosaa kävellen, siis jotain Bosporinsalmen siltaa pitkin. Tuskin, mutta Atyraussa se on hyvinkin mahdollista.

Atyraun keskustaa taustalla. Joen vasemmalla rannalla on Aasia ja oikealla Eurooppa.

Ollaan saavuttu Aasiaan. Euroopan puoleisella rannalla on vastaava pömpeli kertomassa Euroopan alkamisesta.

Kävelimme siis takaisin Eurooppaan, seurailimme Uraljoen rantoja kohti ydinkeskustaa, näimme kalastajia ja lopulta olimme ylittämässä jokea takaisin Aasiaan. Pääkatu Abayta pitkin. Kadun varrella on sitten kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kävimme Burger Kingissä, se oli sitä mitä ihminen tarvitsee liian varhaisen heräämisen jälkeen. Lennolla ei oltu tarjoiltu muuta kuin karkkia ja mehua. Toki löysimme parikin itseään aamupalalla (ihan englanniksikin) mainostavaa ravintolaa. Oikeasti aamupalaa ei ollut tarjolla. Burger Kingin jälkeen kävelimme kohti itää ja löysimme Makhambet Ötemisulyn draamateatterin suihkulähteineen. Kadulta voi löytää myös postitoimiston, mutta ei postikortteja.

Vasemmalla Makhambet Ötemisulyn draamateatteri.

Atyraun pääkatua Abayta Aasiasta kohti Eurooppaa. Kuva otettu Makhambet Ötemisulyn draamateatterin edustalta.

Lähellä Uraljokea, ihan ydinkeskustassa sijaitsee Atyraun alueen historiaa esittelevä museo. Museon ovella hinnaksi kerrottiin 200 tengeä (noin 0,50 euroa), mutta kun menimme lipunmyyntiluukulle ehkä liian huonolla venäjällä ostamaan lippuja, olikin hinta eri. Museolla oli eri hinta “kaukaa ulkomailta” tuleville vieraille: 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Naapurimaiden väelle oli niin ikään oma hintansa. Museossa ei saa valokuvata, mutta muuten se on oikein positiivinen yllätys. Historiassa liikkeelle lähdetään dinosaurusten ajasta ja kuljetaan halki neuvostoaikojen, jolloin kaupunki tunnettiin nimellä Gurjev. Lopulta päädytään esittelemään Atyraun nykyistä talouselämää, jossa öljynjalostuksella on suurin rooli. Mukavin lisä näissä Kazakstanin alueita esittelevissä museoissa on aina maan isää, ikuista presidenttiä, Nursultan Nazarbajevia esittelevä huone. Sitäkään ei siis valitettavasti saanut kuvata.

Museovisiitin jälkeen pistäydyimme Atyraun uimarannalle, joka ei sijaitse Kaspianmeren rannalla, vaan keskellä kaupunkia Uraljoen Aasian-puoleisella rannalla. Ranta on kovettunutta mutaa, mutta siitä huolimatta rannalla oli uimareita. Jopa pukukopit ja rantaravintola löytyvät. Emme käyneet uimassa, koska olimme odottelemassa junaa.

Atyrau on Атырау kyrillisillä kirjaimilla.

Isatayn ja Makhambetin aukion kukkaistutuksia.

Imangalin moskeija.

Junamatkaa varten tarvitaan eväitä, mutta supermarketin löytyminen ei ole kovin helppoa Atyraun keskustassa. Päätimme lähteä katsastamaan Euroopan puolella olevan ostoskeskuksen. Siispä jälleen Uraljoen yli. Isatayn ja Makhambetin aukiolla oli kauniita kukkaistutuksia ja vuonna 2000 avattu Imangalin moskeija. Kazakstan kun sattuu olemaan isoksi osaksi muslimimaa. Pian moskeijan jälkeen eteen tulee Atyraun ostoskeskus, joka oli kuin tuulahdus jostain kaukaa menneisyydestä, muttei kuitenkaan basaariajoilta, vaikka käytävät suhteellisen kapeat ovatkin. Myytävä tavara taisi olla kiinalaista. Kauppakeskuksessa piti olla Ideal-supermarket, mutta se oli suljettu hiljattain. Wifiä ei ollut, mutta sentään yhdet liukuportaat!

Atyraulaisessa kauppakeskuksessakin on liukuportaat, joista vasemmanpuoleiset ovat poissa käytöstä. Kauppakeskuksen arkkitehtuuri on hämmentävää, sillä tämäkin käytävä päättyy ei-mihinkään.

Jatkoimme eteenpäin, syvemmälle Eurooppaan! Sitten löytyi toinen kauppakeskus, joka jo hieman enemmän muistutti länsimaisia vastineitaan. Sieltä löytyi sitten jo supermarkettikin. Ostimme kassit täyteen ruokaa ja lähdimme metsästämään taksia takaisin juna-asemalle. Atyraussakin saa olla onnekas, mikäli haluaa löytää virallisen taksin. Lentoasemalla ja rautatieasemalla se ei ole ongelma. Ostoskeskuksen edessä päivysti nuorukainen farmariladan avaimet käsissään. Päätimme hypätä kyytiin. Mies oli kovin innostunut saadessaan turisteja Euroopasta kyytiinsä, vaikkei hän rautatieaseman sijaintia tiennytkään. Mitäpä sitä nyt sellaisen sijaintia paikallisten asukkaiden kannattaisikaan tietää. Varsinkaan jos omistaa Ladan. Annoimme kuskille ajo-ohjeita ja pääsimme perille.

Meillä oli junalippu Kandyagashiin ja sieltä edelleen eteläiseen Kazakstanin Türkistaniin. Kazakstanin junalippuja kehotetaan varailemaan hyvissä ajoin, mikä todellakin pitää ainakin kesällä paikkansa. Varasimme lippuja 6. elokuuta, jolloin suora juna Atyrausta Türkistaniin oli jo loppuunmyyty. Myös Kandyagashin junaan oli vain hyvin vähän paikkoja enää jäljellä. Liput saa varattua ja maksettua kätevästi suoraan Kazakstanin rautateiden, Kazakhstan Temir Zholyn sivuilta. Jopa paikat saa itse varattua. Hintaa kakkosluokan makuuvaunupaikkalipullamme oli 4 251 tengeä (noin 10,6 euroa). Toinen muistettava seikka on se, että joihinkin juniin pitää netistä ostettu ja tulostettu lippu vaihtaa rautatieaseman lipunmyynnissä toisenlaiseksi. Ihan veloituksetta. Kandyagashiin menevä junamme oli niin uudenaikainen, että sinne sai lipunmyyjän mukaan marssia ihan itseprintattu lippu kourassa. Kolmanneksi vielä on muistettava, että Kazakstanin junat kulkevat pääkaupungin Astanan ajassa. Länsi-Kazakstan, kuten juuri Atyrau ja Kandyagash ovat eri ajassa: kello on Astanaa jäljessä tunnin. Lipussamme siis luki junan lähtöajaksi kello 22.07, mutta lähdimme matkaan 21.07 paikallista aikaa.

Atyraun rautatieasema.

Junamme Atyrausta Kandyagashiin. Junan pääteasema oli pääkaupunki Astana.

Juna oli uusi ja upea, paljon parempi kuin Suomen junat. Konduktöörit olivat ystävällisiä ja tavattoman uteliaita, samoin kanssamatkustajamme. Samaan hyttiin sattui Atyrausta kotoisin oleva nuorukainen, joka osasi hyvin jopa englantia. Levitimme sängyt ja painuimme pian yöpuulle, sillä olisimme perillä Kandyagashissa kello 4.46 (eli 3.46 paikallista aikaa). Kazakstanin junat ovat kuulemma aina aikataulussa ja niin saavuimme Kandyagashiinkin minuutilleen aikataulussa.

Taksilla Koškar-Atan kuvaukselliselle hautausmaalle

20.8.2017

Kazakstanissa kulkiessa näkee siellä täällä kauniita hautausmaita, nekropoleja. Erityisesti maan lounaiskolkka Mangistaun alue on tunnettu niistä. Niihin tutustuminen vaatii valitettavan usein omaa kulkuneuvoa, sillä hautausmaat ovat monesti jumalan selän takana. Aktausta on helposti saavutettavissa kuitenkin yksi, Koškar-Atan hautausmaa. Se sijaitsee Akshukyrin pikkukaupungissa noin 15 kilometrin päässä Aktausta pohjoiseen. Teoriassa sinne pääsee Fort-Ševtšenkon suuntaan menevillä pikkubusseilla.

Koškar-Atan hautausmaa.

Helpompi tapa on matkustaa taksilla, joskin oikeita takseja ei Aktausta oikein helposti löydä. Taksit eivät esimerkiksi ole mitenkään merkittyjä. Toki jokainen auto on potentiaalinen taksi, mutta tällaiset autot eivät yleensä kovin mielellään lähde ajelemaan pitkiä matkoja johonkin naapurikaupungin hautausmaille. Kuitenkin Aktaussa ja Kazakstanissa ylipäänsäkin toimii Taxi Star -niminen taksiyritys, jolla on jopa oma englanniksikin toimiva älypuhelinsovelluksensa. Sitä varten on oltava puhelinnumero jostain itäblokin alueelta, kuten Virosta, Donetskin kansantasavallasta (kyllä vain!) tai sitten ihan Kazakstanista, kuten meillä. Sovellus näytti kyllä saatavilla olevien taksien lukumäärän ja jopa sijainnin, mutta eipä sillä mitään taksia varatuksi saanut. Oli vähän liian hyvä ollakseen totta. Majapaikkamme, B&B Aktaun, henkilökunnasta ei ollut koskaan mitään apua, joten marssimme kaupungin keskustassa kohoavan Hotel Aktaun aulaan ja pyysimme tilaamaan taksin. Taksi tuli noin 20 minuutin odottelun jälkeen ja hinnaksi menopaluulle Koškar-Ataan sovimme 4 000 tengeä (noin kymmenen euroa).

Kazakstanissa on hyvät tiet. Tässä matkalla Aktausta kohti Koškar-Atan hautausmaata.

Siellä kaukana häämöttää Koškar-Atan suolajärvi, paikallinen Tšernobyl.

Taksi lähti kiidättämään meitä kohti hautuumaata. Matkalla saimme ihailla ikkunasta Koškar-Ata-nimistä suolajärveä. Se sijaitsee Aktaun ja lähitienoon tavoin reilusti merenpinnan alapuolella. Järvellä on mielenkiintoinen tausta, sillä neuvostoaikana Aktaun ympäristöstä louhittiin uraania, mistä syntynyttä kaivuujätettä ja uraania siinä sivussa dumpattiin tähän järveen. Kaikkiaan järveen on dumpattu 356 tonnia jätettä, josta radioaktiivista uraania on 105 tonnia. Nykyisin Koškar-Atan järveen joudutaan pumppaamaan vettä kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevasta Kaspianmerestä, etteivät vaaralliset kemikaalit ynnä muu jäte vain karkaisi esimerkiksi tuulen mukana Kaspianmerelle tai vaikkapa Aktaun kaupunkiin. Järveä ei siis kovin läheltä parane tarkastella, eikä se taida ihan luvallistakaan olla. Aita kun näytti kiertävän ympärillä. Lähteet: [1]

Yksityiskohtia hautausmaalta.

Neuvostosymbolein koristeltu hauta.

Vähän erilainen hauta kuin edellinen.

Itse nekropoli sijaitsee ihan Akshukyrin pikkukaupungin kyljessä, päätien toisella puolella. Valtavalla alueella on toinen toistaan upeampia hautamuistomerkkejä, jopa ihan kunnon mausoleumeja. Toki sitten löytyy toinen toistaan hutiloidummin väsättyjä tiilikasoja, joihin joku muslimivainaja on sitten joutunut. Koškar-Ata on tosiaan muslimihautausmaa, minkä vuoksi naisten lienee suotavaa peittää päänsä. Ettei kukaan suutu. Onneksi Kazakstan on kuitenkin hyvin vapaamieliseltä vaikuttava maa, eikä missään näe esimerkiksi julkisia rukoiluhetkiä. Ehkä neuvostokausi on tehnyt tehtävänsä.

Hautausmaalla voisi harhailla tuntikausia kuvaten näitä hienoja hautamuistomerkkejä, mutta me sovimme taksikuskin kanssa viipyvämme vain puolisen tuntia. Ehkä se oli tässä kuumuudessa ihan tarpeeksi. Jos paikalle eksyy omalla autolla, pääsee hautausmaata näköjään tutkimaan myös auton ratista. Hautausmaalla mutkittelevalla “pääväylällä” oli enemmän liikennettä kuin Aktausta tulevalla valtatiellä.

Osa haudoista oli jo sortunut.

Hautojen välissä risteilee polkuja.

Etualan heinikossa muun muassa 1800-luvun hautoja.

Päästyämme takaisin Aktauhun, sovimme kuljettajan heittävän meidät seuraavana aamuna neljän aikoihin lentoasemalle. Lentäisimme Kaspianmeren pohjoisosiin Atyraun kaupunkiin.