Pallontallaajat.net
Valikko

Gabonin hyväkuntoisia teitä pitkin Oyemiin

4.3.2018

Lambarénéssä, syvällä Gabonin sisämaassa, kuumuus sai nyt aivan uudet mittasuhteet. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heti aamuvarhaisesta lähtien kuin viimeistä päivää. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen jo seitsemän-kahdeksan aikoihin ja kosteus oli käsittämätön. Hyvin selväksi oli käynyt, että koko ajan on hiki. Siitä huolimatta nautin suuresti. Täällä kylmä suihku tuntuu luksukselta.

Joskus yhdeksän aikoihin katolilaisen lähetysaseman pihamaa alkoi heräillä, kun overland-rekan nuoriso heräili teltoistaan. Rekan vieressä alkoi aamupalan valmistus. Myös omalla autollaan matkalla olleet eteläafrikkalaiset pitkänmatkalaiset, Diane ja Ricky, kokkailivat aamupalaansa. Minä söin edelleen São Tomélta tuomiani portugalilaisia muffinsseja. Niissä oli pitkä parasta ennen -päiväys. Pakkasin rinkkani ja aloin tehdä lähtöä, mutta sitten sain tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä: saisin eteläafrikkalaisten autosta takapenkkipaikan. Se kustantaisi vain yhden portugalilaisen muffinssin! Kyllä takapenkillä huomattavasti mukavammin matkustaa kuin täyteen ahdetussa puskataksissa tai linja-autossa. En lisäksi tiennyt mistäpäin Lambarénéa edes löytäisin puskataksiaseman, gare routièren, vaikka olisihan joku paikallinen taksikuski senkin tiennyt.

Aamutuimaan omalla terassilla Lambarénén katolilaisella lähetysasemalla. Pihalla overland-rekalla Afrikkaa kiertävien nuorukaisten telttoja.

Ogoouéjoki lähetysaseman kohdalla.

Ennen lähtöä maksoin majoituksen ja sitten kymmenen aikoihin aamulla lähdimme matkaan. Matkaan kohti pohjoista. Autossa oli ilmastointi, mikä vasta luksusta onkin tässä osassa maapalloa! Ensimmäinen takaisku meinasi tulla Lambarénén kaupungista poistuttaessa, sillä ensimmäisellä tiesululla poliisi ei ollutkaan kuin gabonilaiset poliisit yleensä. Hän oli hyvin huonolla tuulella ja valitti auton vakuutuksen olevan kelpaamaton. Kummasti se oli kelvannut Kongon tasavallasta Gabonin puolelle siirryttäessä. Samaten kaikilla muilla Gabonin tiesuluilla aina tänne saakka. Ilmeisesti se, että kukaan meistä ei puhunut sanaakaan ranskaa, sai poliisin luovuttamaan. Ymmärsimme hyvin, mitä poliisi tarkoitti, mutta sai meiltä vastaukseksi vain ystävällistä hymyilyä. Eteläafrikkalaisten taktiikkana olikin puhua viranomaisille ainoastaan englantia, sillä sitä ei ranskankielisessä Afrikassa osata. Näin itsekin toimin ranskankielisessä Guineassa takavuosina. Ajattelimme kuitenkin poliisien ottavan yhteyttä seuraavaan tiesulkuun, jossa meitä kiusattaisiin taas, ellemme nyt ostaisi jotain tiettyä vakuutusta. Ricky oli kääntymässä takaisin Lambarénéen, kunnes muistutin olevan sunnuntai. Kukaan ei myisi vakuutuksia, kaikki olisivat kirkossa.

Kuitenkin seuraava tiesulku oli läpihuutojuttu: auto seis, poliisi löntystelee palmunlehvämajastaan autolle, Ricky kertoo kohteliaasti englanniksi puhuvansa vain englantia, annamme passit poliisille, hän plärää ne läpi ja toivottaa hyvää matkaa. Tätä toistui merkittävämpien kylien ja pikkukaupunkien kohdalla. Edes se, että minä matkustin viininpunaisella Suomen passilla Etelä-Afrikkaan rekisteröidyssä autossa Etelä-Afrikan kansalaisten kanssa, ei herättänyt kummastusta viranomaisissa. Etelä-Afrikan passi on nähtävästi tummanvihreä.

Eteläafrikkalaiset matkalla halki koko mantereen kohti Eurooppaa.

Dianella ja Rickyllä ei ollut mitään tarkkaa päiväohjelmaa tai -suunnitelmaa. Mutta Gabonin puolella he joka tapauksessa aikoivat vielä yöpyä ennen rajanylitystä Kamerunin puolelle. Sain nopeasti käsityksen pariskunnan reissaustyylistä, eikä siinä pahemmin pysähdelty kuvia ottamaan. Tosin eivät puskataksitkaan pysähtele. Tyylin ymmärtää hyvin, kun muistaa pariskunnan olevan afrikkalaisia, vaikkakin valkoisia. Heille tämä afrikkalainen meininki oli tuttua, minkä vuoksi saattoi hyvin painaa vain kaasua ja ohittaa kaiken suomalaisen silmään eksoottisen. Toisaalta joka maassa on kyllä omat luonteenpiirteensä. Esimerkiksi Gabonissa ei asuta savimajoissa, asutus on harvassa, tiet ovat hyväkuntoisia ja juuri missään ei loju roskia. Lisäksi havaitsin maassa olevan paljon lipputankoja, joissa liehui Gabonin vihreä-kelta-sininen lippu. Syrjäisissä kylissäkin ollaan ylpeitä gabonilaisuudesta. Tai sitten kyseessä on vain presidentti Bongon nuoleskelu tai määräys häneltä.

Yritin seurata Google Mapsista matkamme etenemistä. Halusin tietää, milloin ylittäisimme päiväntasaajan. Tällä kertaa etelästä pohjoiseen. Bifounin kylään saakka tie kulki niin kuin se oli karttoihin merkitty. Bifounista kohti pohjoista ja Kamerunin rajaa jatkaa N2-tie, mitä pitkin lähdimme kulkemaan. Kylän jälkeen Google Mapsista ei ollut enää yhtään apua. Tie kulki oikeasti ihan erilaisia reittejään pitkin metsiä, mutta tien kunto oli kuitenkin erinomainen. Google Maps lisäksi ehdotti lyhimmäksi reitiksi Lambarénéstä Kamerunin rajalle tietä, joka koukkasi Päiväntasaajan Guinean kautta. Oikeasti se olisi ollut satoja kilometrejä pidempi reitti. Ainakaan karttojen osalta Gabon ei ole vielä valmis. Karttaa katsoessa saa muuten myös sen käsityksen, että Gabon on pinta-alaltaan pieni maa. Tietä pitkin etelästä Kongon tasavallan rajalta pohjoiseen Kamerunin rajalle on matkaa reilut 800 kilometriä. Se on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Rovaniemelle.

Ohitimme Ndjolén pikkukaupungin ja ehkä puolisen tuntia sen jälkeen vilahti päiväntasaajasta kertova merkki ohitsemme. Se oli aika pahasti särkynyt, eivätkä eteläafrikkalaiset matkakumppanini olisi sitä ilman minua edes noteeranneet. Paikka sijaitsee mutkaisen tien varressa, eikä mitään turvallisia pysäköintimahdollisuuksia ollut. Emme siis kääntyneet takaisin. Juhlistimme ylitystä eteläafrikkalaisilla tikkareilla. Gabonissa päiväntasaajaa ei selvästi ole valjastettu millään tavalla matkailun käyttöön, kuten vaikka Rovaniemellä napapiirin tapauksessa. Voisihan Joulupukin kesämökki olla vaikka täällä Gabonin sademetsässä! Toisaalta ei Gabonissa ole matkailijoitakaan.

Kaiken kaikkiaan tie pohjoiseen oli ehkä hämmästyttävin ikinä, sillä matkustimme suuren osan matkasta luonnon luomissa tunneleissa. Missä muualla kuin keskisessä Afrikassa tien ylle kaartuvat puut luovat luonnonmukaisia tunneleita, joissa vieläpä voi ajaa autolla! Gabon on täydellinen roadtrip-kohde tavattoman rauhallisen liikenteensä ja kauniin luontonsa ansiosta. Täällä olisi äärettömän helppo löytää oma rauhallinen poukama jonkin valtavan joen rannalta ja pystyttää vaikka teltta siihen. Ainakaan ihminen tuskin sattuu paikalle häiritsemään. Samaten pyöräily onnistuisi loistavasti, ellei kuumuus ja kosteus haittaa. Luonto onkin varmasti tärkein syy, miksi kenenkään pitäisi matkustaa Gaboniin. Edellinen presidentti, 41 vuotta hallinnut Omar Bongo perusti kaikkiaan 13 kansallispuistoa, jotka käsittävät yli kymmenen prosenttia maan pinta-alasta. Nyt Omarin poika, presidentti Ali Bongo kulkee samoissa jalanjäljissä haluamalla perustaa valtavan meriensuojelualueen Gabonin vesille. Huono puoli näissä maan kansallispuistoissa on se, että niihin tutustuminen vaatii paksun lompakon. Reppureissaajia varten niitä ei ole tehty.

Maisemaa jossain Lalaran ja Mitzicin väliltä.

Gabonilaista sademetsää.

Noin sata kilometriä ennen Oyemin kaupunkia eteen tulee paikkakunta nimeltä Mitzic. “Mitzic” voisi olla jugoslavialainen sotarikollinen tai kyläpahanen vaikka Slovenian Alpeilla, mutta afrikkalaiselta se ei kuulosta! Joka tapauksessa Mitzic on eläväinen pikkukaupunki, jossa näytti olevan pieniä alkeellisia majatalojakin. Tänne voisi jäädä yöksi, mietin. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli yrittää Oyemiin saakka. Sinne Diane ja Rickykin päättivät jatkaa pienen tuumaus- ja kartanlukutauon jälkeen. Enkä minäkään sitten lähtenyt lätkimään tässä vaiheessa, vaan pysyin osana retkuetta.

Matkan aikana kerroin Suomesta ja sain hyvän selostuksen Etelä-Afrikan nykytilanteesta, eikä se järin hyvältä vaikuta ainakaan valkoisen näkökulmasta. Maassa pitää tietää, missä näyttää naamansa ja missä ei. Kapkaupungissakin on alueita, jotka ovat hengenvaarallisia valkoihoiselle. Kumpikin matkakumppaneistani oli menettänyt läheisiään väkivaltarikosten uhreina, eikä ihan vain yhtä tai kahta. Apartheidin jäljiltä mustien ja valkoisten välit eivät ole parhaimmat ja esimerkiksi valkoisten omaisuuden tuhoamista ei pidetä erityisen pahana, eikä välttämättä edes vääryytenä. Loistava esimerkki tästä tapahtui tammikuussa 2018, kun “Coolest monkey in the jungle” -t-paidasta hurjistuneet lähtivät riehumaan paikallisiin H&M-kauppoihin. Kai nyt on mustien eteläafrikkalaisten mielestä sitten koston aika. Toisaalta myös mustien kesken ilmenee vihamielisyyttä: esimerkiksi zulut ja xhosat eivät tule toimeen keskenään. Toisaalta kuulin, että turisti on pääsääntöisesti turvassa, ja että pienissä kylissä vastaanotto on mitä ystävällisin. Oli ihonväri mikä tahansa.

Vähän ennen Pohjois-Gabonin suurimpaan keskukseen Oyemiin saapumistamme, oli tiellä vielä yksi tiesulku. Aiemmilla suluilla poliiseilla ja muilla viranomaisilla oli ollut yhteneväinen sininen virka-asu koppalakkeineen. Nyt tällä Oyemin virkamiehellä oli yllään luotiliivi. Hän tarkasti passimme hyvässä hengessä, mutta lopulta kysyi suoraan Coca-Colaa. Kielteisen vastauksen saatuaan, kylmä käteinenkin olisi kelvannut. Autokuntamme ei “ymmärtänyt” suoraa pyyntöä, joten poliisi heilautti hymyssä suin kättään ja matkamme pääsi jatkumaan.

Katolilaiset lähetysasemat ovat oivallisia majapaikkoja tässä maanosassa, sillä niissä hinta ja laatu kohtaavat. Lisäksi paikoista on pidetty huolta, mitä valitettavan harvoin tapahtuu muissa Afrikan halvoissa majataloissa. Päätimme etsiä Oyemin katolilaisen katedraalin ja lähetysaseman, jonka pihalla muidenkin overlandereiden kerrottiin yöpyneen. Joka tapauksessa eteläafrikkalaisten ei tarvitsisi huolehtia nukkumisestaan, heillähän on auton katolle koottava teltta. Lisäksi he voisivat ajaa mihin tahansa puskaan ja olla siellä. Minulla telttaa ei ollut, mutta ajattelin kysyä lähetysasemalta huonetta. Lähetysasema sijaitsee muutaman kilometrin Oyemista koilliseen. Perillä vastassa oli kielimuuri, joka saatiin murrettua, kun paikalle tuotiin nuori valkoinen itävaltalaistyttö. Hän kertoi olevansa kotoisin Linzistä ja oleskelleensa joitain kuukausia täällä Oyemissa, ilmeisesti siis lähetystyössä. Saimme selville, että paikan pappi oli jossain 80 kilometrin päässä Jumalan asialla, olihan sunnuntai. Ja että pitäisi saada hänen suostumuksensa leiriytymiseen. Toisaalta täällä ei olisi vapaita huoneita minua varten.

Pian olimme sitten matkalla takaisin Oyemin keskustaan, missä kuului olevan joku toinen katolilainen lähetysasema. Sen yhteydessä oli kirkko ja koulu liikuntasaleineen. Tämä asema oli tuon itävaltalaistytön tukikohta ja täällä meidät vastaanotti hyvin ystävällinen musta nunna, joka tuttuun tapaan osasi hyvin englantia. Eteläafrikkalaiset voisivat hyvin yöpyä pihamaalla ja minä voisin laittaa leirin pystyyn luokkahuoneessa. Tosin pois pitäisi lähteä varhain, sillä koululaiset saapuvat jo seitsemäksi. Kiitin vieraanvaraisuudesta, mutta päätin mennä oikeaan majataloon. Halusin viipyä Oyemissa kaksi yötä ja se voisi olla hankalaa täällä koululuokan penkeillä. Varsinkin kun koululapsia tanssi pihamaalla rytmikkään afrikkalaismusiikin tahdissa vielä iltaseitsemältäkin sunnuntai-iltana! Ehkä he olivat pyhäkoululaisia! Itävaltalaistytön lisäksi paikalla oli toinenkin valkoinen tyttö, joka kertoi olevansa Ranskasta.

Mvet Palace on Oyemin paras hotelli.

Mvet Palacen baari.

Lähetysaseman nunna ja eurooppalaistytöt suosittelivat Mvet Palace -nimistä hotellia minulle ja sieltä minä hetkeä myöhemmin löysin itseni. Diane ja Ricky ystävällisesti veivät minut, enkä joutunut kävelemään rinkka selässä Oyemin hiljalleen hämärtyvässä illassa. En olisi paikalle kyllä ehkä osannutkaan, sen verran sekavalta tämä pitäjä vaikutti. Perillä luovutin loput kaksi São Tomén muffinssia ja hyvästelin kaksikon. Seuraavana päivänä he ylittivät rajan Kameruniin. Minä puolestani päätin tutkailla Oyemia. Mvet Palacesta tuli tukikohtani, eikä lainkaan huono sellainen. Hotelli on suurensuuri ja huoneita on valtavasti. Mihin Oyem ylipäänsä tarvitsee näin suurta hotellikompleksia! Mvet Palacen vastaanoton rouva oli hyvin tyypillinen afrikkalainen vastaanottovirkailija eli tyly. Minä sen sijaan olin hyvällä tuulella ja yritin kysellä kaikenlaista. Wifin salasanan onnistuin kaivamaan, samoin aamupala minulle luvattiin. Huoneen hinta oli 10 300 frangia (noin 15,7 euroa) yöltä ja tahdoin olla siis kaksi yötä. Olin ilmeisesti ainoa asukas.

Tohtori Schweitzerin jalanjäljissä Lambarénéssä

3.3.2018

En antanut Gabonille vielä periksi, sillä halusin välttämättä vierailla Lambarénén kaupungissa ja siellä sijaitsevassa Albert Schweitzerin viidakkosairaalassa. Se oli etukäteen yksi matkani kohokohdista. Niinpä sitten aamukuudelta olin jalkeilla, hotkaisin aamupalaksi portugalilaisia muffinsseja ja pian olin jo kadulla hankkimassa taksia puskataksien lähtöpaikalle. Taksi löytyi samantien ja sain apua tinkaukseen paikallisilta naisilta ihan pyytämättäni. Kyllä täällä turisteista huoltakin halutaan pitää. Taksimatka paikkaan nimeltä PK8 maksoi 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja ilman paikallista tulitukea se olisi maksanut 2 500 frangia. PK8 sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Librevillen keskustasta kaupunkia sivuavan kehätien varressa.

Gabonissakin julkinen liikenne hoituu isoksi osaksi puskatakseilla (taxi-brousse). Nimitys tulee siitä, että autot ajavat kaupunkien ja kylien välillä eli “puskassa”. Maa on kuitenkin niin kehittynyt, että myös bussiliikennettä on olemassa. Société Gabonaise de Transport eli SOGATRA liikennöi maan tärkeimpiin kaupunkeihin juurikin täältä PK8:sta, mutta matka-aika on tietenkin pidempi. Eihän linja-autolla voi ajaa miljoona kilometriä tunnissa. Linja-autolla pääsisi noin puolet halvemmalla, mutta valitsin kuitenkin puskataksin. Se oli normaali japanilaisvalmisteinen farmariauto, eikä edes mikään ikäloppu. Autossa oli tilaa seitsemälle matkustajalle. Ensimmäisenä paikalle ilmaantunut matkustaja saa apukuskin penkin. Seuraavat kolme matkustajaa saavat paikat keskeltä ja loput kolme joutuvat istumaan jalat suussa takana. Puskataksit lähtevät ilman aikataulua vasta, kun kaikki penkit on täytetty. Itse olin matkustaja numero kolme ja sain hyvän paikan keskirivistä ikkunan vierestä.

Auton täyttymistä odotellessa oli aikaa havainnoida täkäläisen julkisen liikenteen solmukohdan elämää. Ehkä vain tavallista paremmat autot paljastivat olevani Gabonissa. Muuten toiminta on kuin missä tahansa muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ruoanmyyjättäret kiertävät autojen seassa laatikot päänsä päällä kauppaamassa täytettyjä patonkeja, muffinsseja ja muita herkkuja. Aamutuimaan olisi ollut mahdollista ostaa myös vaikkapa rannekello, vyö tai leluja vauvalle.

Paikallinen tonnin seteli on 1,5 euron arvoinen.

Puolen tunnin päästä auto oli täynnä ja lähdimme matkaan. Olin odottanut rahastuksen tapahtuvan lähdön hetkellä, mutta yllättäen niin ei tapahtunut. Gabon on nyt kolmas kokemani Afrikan maa Kap Verden ja São Tomé ja Príncipen ohella, jossa maksu peritään vasta määränpäässä. Ja hintahan oli 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

Etukäteen olin lukenut öljyrikkaan Gabonin teiden olevan erinomaisen loistavassa kunnossa. Librevillessä niin olikin. Kaupungista kohti kaakkoa ja lopulta Kongon tasavallan rajalle johtava N1-tie oli kuitenkin jo muutaman kilometrin jälkeen kuin pommituksen jäljiltä. Miten tätä tietä mikään linja-auto pystyy ajamaan, jos henkilöautollakin tekee tiukkaa. Valtatiellä on erilaisia esteitä, kuten suuria kiviä, valtavia veden täyttämiä kuoppia ja ties mitä. Välillä tie kulkee varsinaisen tien ulkopuolella puskassa, koska itse tiellä on mahdotonta ajaa. Ja kyllä täälläkin rekkoja ja linja-autoja silti eteenpäin pyrkii. Eräs pikkubussi oli jossain Ntoumin paikkeilla pahassa paikassa, jossa pienikin virheliike olisi varmasti kaatanut koko bussin, olihan vasemmanpuoleisista renkaista muutaman sentin päässä suuri metrin syvyinen mutainen kuoppa. Kuljettajamme naureskeli, tööttäili kannustukseksi ja hymyssä näkyi olevan myös tuon bussin kuljettajan suu.

Ntoumin kaupungin kohdalta olisi lähtenyt tie Cocobeachille, salamyhkäisen Päiväntasaajan Guinean rajalle. Seuraava suurempi kaupunki matkalla on Kango, jonne on reilun 90 kilometrin matka pääkaupungista. Olimme madelleet tänne reilussa kahdessa tunnissa. Ei tarvitse paljon arvailla, miksi juuri pääkaupunkiin johtava tie on niin käsittämättömän surkeassa kunnossa. “Normaalissa” Afrikan maassa tien kunnon voisi panna rahapulan piikkiin, mutta Gabonilla on öljyrahoja! Syynä tien kuntoon onkin tietenkin itsevaltaisen presidentin Ali Bongon pelko. Pelko vallankaappauksesta, pelko öljymiljardien menettämisestä. Kyllä huono tie varmasti jostain provinsseista tulevia vallankaappajia hidastaakin ja antaa Bongon tukijoille aikaa valmistautua. Ja olihan Librevillen laitamilla sitten valtaisa kasarmikin. Virallinen syy Bongon pelkääminen ei tietenkään ole, mutta sain omille mietteilleni vielä myöhemmin vahvistuksen Kamerunin rajalle suunnatessani.

Vähän Kangon kaupungin jälkeen tien kunto parantui huomattavasti. Nyt tie oli yhtäkkiä paljon paremmassa kunnossa kuin Suomessa keskimäärin. Matelu loppui ja nyt kuski saattoi painaa tallan pohjaan. Vauhtia oli yli 100 km/h, mutta kerrankin Afrikassa se ei ollut järjenvastainen vauhti. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole juuri nimeksikään. Gabon väestönsäkin suhteen kummajainen afrikkalaisittain, sillä maassa on vain 1,7 miljoonaa asukasta (2017). Maa on kuitenkin vain hieman esimerkiksi Isoa-Britanniaa suurempi, jossa asuu miljardeja ihmisiä.

Jossain Kangon eteläpuolella ylitimme sitten päiväntasaajan, mutta en havainnut mitään siitä kertovaa monumenttia. Sen sijaan havaitsin ajavamme mitä upeimmassa trooppisessa sademetsässä. Kaikki on erittäin vihreää, vehreää ja vehmasta. Myös se Gabonissa on silmiinpistävää, että täällä ei asusteta savimajoissa. Talot pienissä tienvarren kylissä ovat laudasta kyhättyjä, mikä tietenkin viittaa myös maan vaurauteen. Ja toki myös siihen, että puutavaraa saa mistä tahansa. Gabon on kuin Afrikan Suomi. Bifounin kylässä tie risteää: pohjoista kohti lähtee N2-tie ja kohti etelää jatkaa N1-tie. Jatkoimme kohti etelää. Lambaréné ei olisi enää kovin kaukana. Ehkä tunti, ehkä pari.

Ogoouéjoki virtaa koko Gabonin halki ja Lambarénén kohdalla joessa on jo aika paljon vettä.

Matkalla Librevillestä Lambarénéen tiellä on useita poliisin tai santarmin tiesulkuja. Tämä on hyvä työllistämisen keino kehitysmaissa. Gabonissa tiesulutkin olivat muuta Afrikkaa edellä, sillä matka jatkui aina miltei samantien, eikä kenenkään tarvinnut maksaa lahjuksia. Itsekään en joutunut kertaakaan näyttämään passiani, vaikka virkamiehet kyllä näkivät varmasti lähes suoraan pohjattomaan lompakkooni. Oikeasti lompakon pohja näkyi, koska en ollut saanut automaatista rahaa Librevillessä. Perillä Lambarénéssä pyysinkin saada hypätä kyydistä Western Unionin kohdalla. Ei vain ollut ihan selvää, missä tuo Etoile Lambarene -niminen toimisto sijaitsisi. Kartta minulla kyllä oli ja olisin sen löytänyt ihan itsekin, mutta kuljettaja halusi viedä minut. Kuljettaja ja kanssamatkustajani patistivat minua nyt soittamaan “sille paikalliselle ystävälleni”, jolle olin siirtämässä rahaa. Se ei oikein käynyt järkeen, että olin itse nostamassa rahaa ja että ei minulla Lambarénéssä ollut ketään ystäviä.

Western Unionilla on Lambarénéssä kaksi toimipaikkaa, toinen on postitoimisto joen etelärannalla. Oli lauantai, joten posti oli suljettu. Toinen paikka on tuo Etoile Lambarene joen pohjoisrannalla. Western Union kertoi sen olevan avoinna lauantainakin kello yhteen saakka. Perille saavuttuani portissa oli kyltti, joka kertoi paikan olevan avoinna puoli kolmeen saakka iltapäivällä. Nyt kello oli vasta 12.30, joten aikaa kyllä oli. “Etoile Lambarene” paljastui paikallisen BGFI-pankin Lambarénén konttoriksi. Vartija kehotti jättämään rinkan ulkopuolelle. Tein töitä käskettyä. Sitten marssin sisään konttoriin, joka oli kuin mikä tahansa pankki. Tiskejä oli kaksi ja pääsin välittömästi toiselle niistä. Asiakkaana toisella tiskillä ollut mies tuli oma-aloitteisesti auttamaan minua, sillä en ollut koskaan käyttänyt Western Unionia. Täytin lomakkeen, esitin passin ja kohta käsissäni oli 200 000 Keski-Afrikan frangia (noin 304 euroa). Kurssi oli loistava, eikä Western Union vetänyt välistä kuin 4,90 euroa. Pankkiautomaatti olisi ottanut huomattavasti suuremman komission, joten saattaa olla, että käytän Western Unionia jatkossakin. Olin erittäin hyvällä tuulella rahat saatuani. Näköjään raha tekee ihmisen onnelliseksi. Nyt se on koettu. Toivotin hyvät viikonloput ja kiittelin vielä kovasti.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee keskellä upeaa trooppista kasvillisuutta. Taustalla toiminnassa olevan “uuden” sairaalan rakennuksia.

Schweitzerin sairaalan päärakennus on nykyisin museona. Nyt se oli suljettu lakon takia.

Lähdin seuraavaksi etsimään taksia Albert Schweitzerin sairaalalle. Siellä pitäisi olla hotellikin matkailijoita varten. Yritin pysäyttää takseja, mutta kaikki olivat täysiä. Myös täällä julkinen liikenne toimii edestakaisin ajelevilla kimppatakseilla. Sain taas pyytämättäni apua taksin nappaamiseen, vaikka olikin vähän epäselvää minne lopulta halusin. “Schweitzer” on vaikea sana jo suomalaisellekin ja vaikea se on gabonilaisellekin, eikä sanaa todellakaan äännetä saksalaisittain täällä keskellä afrikkalaista sademetsää. Se ääntyy afrikanranskaksi hyvin erilailla. Pian yksi taksi oli menossa kohti sairaalaa ja pääsin kyytiin. Hinta oli 200 frangia (0,30 euroa).

Sairaalan portilla kyydistä jäi toinenkin matkustaja, uudessa sairaalassa työskentelevä nainen. Nainen ei työskennellyt siis Albert Schweitzerin sairaalassa, joka on nykyisin museona, vaan läheisessä “nykyaikaisessa” sairaalassa. Lambarénéssä on siis sairaala ja sairaalamuseo. Minä menin sairaalamuseoon, jonka portissa roikkui lakana. Museon väki oli täälläkin lakossa, en grève. Miten mukavaa, olinkin jo huomannut gabonilaisten tykkäävän lakkoilla. Maan ulkoministeriö Librevillessäkin oli ollut lakossa jo pari kuukautta. Sairaalaan töihin menossa ollut nainen kuitenkin kertoi, että kyllä museo silti aivan normaalisti avoinna olisi. Samoin hotelli.

Sairaalamuseon rakennuksia.

Lambarénéssä on valtavasti erilaisia liskoja. Tässä yksi Schweitzerin sairaalassa.

Kävelin parinsadan metrin matkan museolle, missä paikalla asuva nainen tuli kertomaan paikan olevan suljettu. Juurikin sen lakon vuoksi. Kysyin, mistä homma kiikasti ja sain vastaukseksi sormien yhteenhieromista. Raha se tekisi tämänkin paikan ihmisistä onnellisia. Olin matkannut Suomesta saakka paikan päälle ja ajattelin murtaa lakon. Yritin lahjoa naisen avaamaan museon minulle. Hänellä ei ollut paikan avainta. Myös hotellin majatalo oli suljettu lakon vuoksi, eikä lahjonta auttanut sinnekään pääsemisessä. Kyllä Gabon esitteli jälleen parhaita puoliaan! Sain vinkin vaihtoehtoisesta majoituksesta, joen toisella puolella olisi katolilainen lähetysasema, jossa olisi “samanvärinen isä kuin minäkin”. Ja se olisi muutenkin hyvä paikka. Sinne siis, mutta ensin tahdoin tutustua museoon. Se oli mahdollista, vaikka rakennuksiin ei sisään päässytkään. Jätin rinkan nojaamaan penkkiin naisen talon viereen. Eipä siellä mitään varastettavaa olisi.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee Ogoouéjoen rannalla ja kuvan rakennuksissa tapahtuivat muun muassa leikkaukset. Myös esimerkiksi apteekki sijaitsi näissä 1900-luvun alun rakennuksissa.

Näkymä toisesta suunnasta.

Olin lukenut Albert Schweitzerista ja tämän viidakkosairaalasta ensimmäisen kerran varmaankin Rauno Pankolan kirjasta “Afrikan safari” (1961). Siinä Pankola vaimoineen kiersi Afrikan autolla vuosina 1959–1961 ja vieraili myös tapaamassa Schweitzeria, joka vielä silloin oli elossa. Saksassa vuonna 1875 syntynyt Schweitzer oli jo 1900-luvun alussa muuttanut Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan ja Gaboniin. Pankola kirjoittaa:

Tänne kurjaan Gabonin tasavaltaan musiikin-, filosofian-, teologian- ja lääketieteen tohtori Albert Schweitzer perusti sairaalansa vuonna 1913. Gabon oli silloin eräs Afrikan köyhimmistä osista ja on edelleenkin.

Pankolan mukaan Schweitzer suunnitteli ja rakensi noin 50 alkeellista rakennusta vuolaan Ogoouéjoen rantaan. Oli leikkaussali, apteekki, potilashuoneita, ruokasali. Kilometrin päässä oli lisäksi kylä spitaalisia varten. Toiminnan rahoitus tuli lahjoituksina ympäri maailman. Pankolan vieraillessa paikalla 1960-luvun alussa, potilaita oli 350–400, minkä lisäksi leprakylässä 150–200. Potilaita saapui useiden päivämatkojenkin takaa, eikä ketään lähetetty pois. Sairaala muistutti kuulemma suurta alkuasukaskylää, sillä tapana oli, että jonkun perheenjäsenen sairastuessa koko perhekunta kotieläimineen muutti sairaalaan. Pitihän potilaan ruokaa ja seuraa saada:

Mustat pitävät sairaaloista. Mikään ei ole heistä mukavampaa kuin saada puuhata kotiaskareitaan samalla lörpötellen naapureitten kanssa tai vain istua ja lörpötellä.

Sairaalan henkilökunta oli osaksi Euroopasta. Pankolan käydessä kaikki neljä lääkäriä olivat Euroopasta. Samoin osa sairaanhoitajista oli valkoisia, muun muassa sairaalan hautausmaalle haudattu Alida Silver. Osa eurooppalaisesta henkilökunnasta ei halunnut työstään palkkaa, minkä lisäksi sairaala houkutteli paikalle useita eurooppalaisia hyväntekijöitä. Kaikki saivat jäädä vaikka loppuelämäkseen. Ranskan kansalaisuuden sittemmin hankkinut Albert Schweitzer palkittiin vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnolla työstään täällä keskellä viidakkoa. Loppuaan kohden herra tohtori ei enää ottanut osaa itse hoitotyöhön, eikä seurannut kehitystä. Sairaala oli Pankolan ja sairaanhoitajien mukaan 1960-luvulla auttamattoman vanhanaikainen, eikä herra Schweitzer suostunut tekemään juuri mitään muutoksia:

Koetamme soveltaa nykyajan hygieniaa ja vaatimuksia niin pitkälle kuin voimme loukkaamatta tohtori Schweitzeria. Eikä se ole paljon. Tohtori Schweitzerin poistuttua keskuudestamme poltetaan koko sairaala ja rakennetaan uusi kaikki vaatimukset täyttävä tilalle. Uudet rakennukset tulevat olemaan alumiinia.

Schweitzer kuoli vuonna 1965. Ei vanhaa sairaalaa sentään poltettu ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelon aielistalla ja mitä mielenkiintoisin matkailukohde. Tai olisi, jos se olisi avoinna. Lakko oli kaikesta päätellen kestänyt pitkään. Kurkistin museorakennuksen ikkunasta ja näin kaiken olleen peitettynä. Kaikkialla oli paksu tomukerros. Samoin pihamaa ja polut rakennusten väleissä olivat villiintyneet ja täynnä puuroskaa. Tropiikissa luonto taitaa vallata kaiken hyvinkin nopeasti. Sairaalan pienellä hautausmaalla on muutamia kiviristejä ja kaiken keskellä lepää tämä suuri hyväntekijä, tohtori Schweitzer. Hautuumaan takana on pieni eläintarha, jossa oli kaksi pelikaania. Toinen oli ärhäkällä tuulella, enkä tiedä kuka näitä elikoita nyt ruokkii. Aitauksessa oli myös vuohi ja peura. Kävelin leveän Ogoouéjoen rantaan, missä oli yhdestä puusta veistettyjä alkuasukaskanootteja. Kuten jo 1960-luvulla.

Tohtori Albert Schweitzerin hauta viidakkosairaalan pienellä hautausmaalla.

Viidakkosairaalassa asustaa myös kaksi pelikaania.

Viidakkosairaalan majatalossa oli neljä vierashuonetta, mutta sekin oli nyt siis suljettu. Varsinainen sairaala-alue sijaitsee hieman tuon vierastalon takana. Se näytti tismalleen samalta kuin Pankolan kirjassa, sama “1900-luvun alun primitiivinen Afrikka” oli edelleen läsnä. Eräässä ovessa oli teksti “salle d’opération“, “operaatiohuone”. Yhden oven takana oli aikoinaan apteekki. Rakennukset olivat osaksi paalujen päälle rakennettu ja minä tietenkin tutkin paikat myös alapuolelta. Paaluissa oli saksan- ja ranskankielistä tekstiä jostain 1900-luvun alkupuoliskolta.

Totesin paikan nähdyksi, vaikken sisään rakennuksiin nyt päässytkään. Hain rinkkani ja annoin 500 frangin (noin 0,76 euroa) setelin palkaksi laukkuni peräänkatsomisesta. Lähdin seuraavaksi etsimään taksia, joka veisi minut katolilaiselle lähetysasemalle. Sairaalamuseon pihamaalle oli juuri ajanut maasturi, jossa näytti olevan nainen ratissa. Se on täysin poikkeuksellista Afrikassa! Lähestyttyäni enemmän, näin naisen olevan lisäksi valkoinen. Eikä hän ratissa kyllä lopulta edes ollut. Auto oli Etelä-Afrikan rekisterissä ja ratti oli väärällä puolella. Kotoaan Kapkaupungista vajaat kolme viikkoa sitten lähteneet eteläafrikkalaiset Diane ja Ricky olivat matkalla kohti Eurooppaa halki läntisen Afrikan. Kerroin viidakkosairaalan olevan lakossa ja että minulle oli suositeltu toista majapaikkaa kaupungista. Päätimme lähteä sinne, mutta ensin pääsin vetämään kierroksen viidakkosairaalassa. Minähän alueen tunsin jo! Täälläpäin Afrikkaa törmää erittäin harvoin muihin matkalaisiin, joten minulle raivattiin autosta takapenkkipaikka. Eipä tarvinnut metsästää taksia.

Lambarénén katolilaisen lähetysaseman majoitustilat ovat tässä rakennuksessa. Oma huoneeni oli aivan talon päädyssä.

Nurmikko hieman lainehti trooppisen ukkosmyrskyn jälkeen. Edessä olevassa rakennuksessa on lähetysaseman henkilökunnan majoitustilat.

Mission Sœuers Bleues de l’Immaculée Conception eli Lambarénén katolilainen lähetysasema sijaitsee noin neljän kilometrin päässä viidakkosairaalasta kohti keskustaa. Asema sijaitsee vain kivenheiton päässä Lambarénén hulinasta, niin ikään Ogoouéjoen ääressä. Ja paikalla oli kuin olikin valkoinen isä! Hän ei kylläkään osannut englantia Espanjasta kun kertoi olevan kotoisin. Paikalle tuli myös vanhempi valkoinen nainen, joka osasi jonkin verran englantia, mutta pian paikalle pyyhälsi ystävällinen musta nunna. Jostain kummasta syystä nunnat osaavat aina hyvää englantia työskentelivät he sitten Kazakstanissa tai täällä Gabonissa. Lähetysasema käsittää kolme suurta rakennusta, joista yhdessä toimii koulu, toinen on henkilökunnan asuinkäytössä ja kolmannessa on kolme tai neljä huonetta matkailijoita varten.

Sain oman valtavan huoneen 8 000 frangilla (noin 12,2 euroa). Huoneessa oli kolme sänkyä, vessa ja suihku. Ilmastoinnin virkaa ajoi katossa pyörivä propelli. Huone kuin myös koko lähetysasema oli erittäin siisti. Harmittomia liskoja täällä oli kyllä ihan valtavasti, mutta oltiinhan nyt päiväntasaajan kuuman auringon alla. Eteläafrikkalaiset eivät tarvinneet huonetta, sillä heillä oli oma auto ja sen katolle pystytettävä teltta. Heiltä veloitettiin 2 000 frangia yöltä (noin kolme euroa).

Lambarénén “pohjoista” keskustaa. Kuvassa myös Ogoouéjoella liikennöiviä jokilaivoja.

Lambarénén “eteläinen” keskusta sijaitsee joen etelärannalla. Kaikkialla on käsittämättömän siistiä.

Lähdin tutustumaan Lambarénén kaupunkiin, joka vaikutti varsin uneliaalta. Kaupungissa on noin 38 000 asukasta ja se on leveän Ogoouéjoen jakama. Joki on niin suuri, että sillä on jopa liikennettä: täältä voisi matkustaa rannikolle Port-Gentiliin jokilaivalla! Laivoja oli parkissa joen pohjoisrannalla. Pohjoisrannalla on muutenkin paljon erilaista liiketoimintaa, kuten huoltoasemia, ravintoloita ja se minun pankkini. Kävelin kuitenkin nyt yli joen etelärannalle. Täällä sijaitsee ainakin kaupungin postitoimisto, paljon pieniä putiikkeja ja löysin lopulta myös paikallisen puhelinkaupan. Halusin hankkia gabonilaisen liittymän, sillä suomalainen Telian liittymä ei toimi täälläkään. Eikä toimi São Tomé ja Príncipeltä hankkimani CST:n liittymäkään. Sen mainostettiin toimivan yli sadassa maassa, mutta lähin ja tärkein naapurimaa Gabon ei ole yksi niistä.

Discotheque Hollywood -nimellä kulkeva pieni puhelinkauppa toki myi minulle Gabon Telecomin liittymän. Se maksoi 1 500 frangia ja se piti rekisteröidä. Siihen tarvittiin passinkopio, jonka putiikin apupoika kävi ottamassa sadan frangin (noin 0,15 euroa) hintaan. Firman pomo ei ollut kotoisin Hollywoodista, vaan Kamerunin Bafoussamista.  Odotellessani tietenkin tarkistin kaupungin sijainnin Google Mapsista, mistä pomo kovin riemastui. Melkein kiljui riemusta. En tiedä näkikö hän Gabonin ja Kamerunin kartan ensimmäistä kertaa elämässään, mutta nyt miehelläkin taitaa olla karttasovellus puhelimessaan. Muuten emme oikein olleet samalla aallonpituudella, kun yritin ostaa hieman mobiilidataakin Gabonin sim-kortilleni. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puolen tunnin kuluttua sain hieman dataa. Se vain vaati sen, että putiikin apupoika kipaisi jonnekin ostamaan sitä. Discotheque Hollywoodista sai toki kännyköitä, lankapuhelimia, sim-kortteja, kaukosäätimiä ja jostain syystä myös rotanmyrkkyä, mutta ei mobiilidataa.

En tiedä, miten paljon mobiilidataa sain sillä tonnilla (noin 1,5 euroa), joten päätin käyttää säästeliäästi. Whatsapp ja Facebookin Messenger kyllä pyörivät, mutta nettisivujen avaaminen oli aika mahdotonta. Mutta eipä tänne nettisurffailemaan tultukaan. Discothequessa asioidessani taivas oli vetänyt synkäksi ja tuuli yltyi. Gabonissa se tietää lähes aina rajua ukkoskuuroa. Lähdin kohti majapaikkaa ja matkalla törmäsin ryhmään nuoria valkoihoisia. Mistä he olivat tulossa?

Discotheque Hollywoodista saat kaiken tarvittavan puhelimeesi.

Lambarénén keskusta veti synkäksi.

Perillä lähetysasemalla sain niskaani ensimmäiset sadepisarat ja näin mistä ne näkemäni valkonaamat olivat tulossa. Pihaan oli juuri ajanut brittiläisen Oasis Overlandin overland-rekka täynnä nuorukaisia matkalla Lontoosta Afrikan länsiosien kautta Kapkaupunkiin ja lopulta itärannikkoa pitkin ylös Kairoon. Koko matkaan menisi 40 viikkoa. Vaihdoin muutaman sanan rekan kuljettajan kanssa. Hän oli uusiseelantilainen, muuten matkustajat olivat Britanniasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja kuulemma joku Italiastakin. Kuulemma matkalta voi irtautua ja palata myöhemmin mukaan. Eikä todellakaan ole pakko roikkua mukana koko 40 viikon rypistystä. Joka tapauksessa näin pääsee varmasti näkemään Afrikan helposti, kun ei tarvitse huolehtia mistään.

Oasis Overlandin overland-rekka Lambarénén lähetysaseman pihassa.

Sadekuuro oli rankka. Ukkonenkin jyrähteli muutamaan otteeseen. Illansuussa päätin vielä mennä oikein ravintolaan syömään, koska olin rahoissani. Parinsadan metrin päässä lähetysasemalta sijaitsee ravintola, jossa on jopa terassi. Istahdin parhaalle paikalle katselemaan Ogoouéjokea. Aurinko oli aloittanut laskeutumisensa. Ruokalista oli taas tavattoman laaja, mutta käytännössä vain muutama ruokalaji oli saatavilla. Ravintolan edessä oli liitutaulu, jossa mainostettiin pizzaa. Sitä ei ollut. Hampurilaisiakaan ei saanut. Mainostukset eivät siis pitäneet millään tavalla paikkaansa. Tilasin siis kanaa ja ranskalaisia, sillä sitä oli saatavilla. Sitä on aina saatavilla. Kaikkialla. Annos tuli varsin nopeasti ja oli erinomainen. Edes hinta (6 000 frangia eli 9,1 euroa) ei hirvittänyt tällä kertaa, koska en “hienojen” afrikkalaisravintoloiden muovituoleja kovin usein kuluta. Overland-rekan amerikkalaiset olivat samaisessa ravintolassa oluella. Vahingossakaan ainuttakaan ranskan sanaa en kuullut, vaan he yrittämällä yrittivät saada kaiken palvelun en anglais. Ainakin kaljaa ja pähkinöitä pöytään saatiin.

Illalla saapuivat hyttyset. Myrkytin itseni ja vetäydyin terassille lukemaan loppuillaksi. Eipä tarvitsisi netissä roikkua. Yöllä sitten satoi rankasti, mutta minä nukuin sikeästi.

Kaupunki- ja pankkiautomaattikierros vauraassa Librevillessä

2.3.2018

Yö Librevillen laitamilla Hôtel Padonou Charbonagesissa sujui hyvin, paikka on yllättävän rauhallinen. Pariin otteeseen yöllä hotellin suurta metalliporttia kolistettiin, portti avattiin ja autoja ajoi pihaan. Muuten oli hiljaista. Aamun valjetessa alkoi myös ympäröivä Charbonagesin kaupunginosa herätä. Lapset mekastivat suoraan kylpyhuoneeni ikkunan alla.

Päätin lopettaa yöni yhdeksän aikoihin aamulla ja avata television. Onhan Gabonin television tarjonta tarkistettava. Edellisiltana olin katsellut hullunhauskaa hupailua nimeltä “Le Grand Mbandja”. Voi sitä tekonaurun määrää. Täkäläisessä “urheiluruudussa” kaksi gabonilaista miestä puolestaan keskusteli keskenään kenet kolmesta ruudulle ilmestyvästä olympiaurheilijasta he valitsisivat vaimokseen. Kummasti valkoiset naiset tuntuivat kelpaavan paremmin. Muun muassa Yhdysvaltain Lindsey Vonn mielellään otettaisiin Gaboniin, mutta voiko päiväntasaajalla alppihiihtää? Tänä aamuna senaatin naispuolinen puhemies Lucie Milebou Aubusson näytti olevan jossain maakunnassa vierailulla, joka alkoi tietenkin kansallishymnin, “La Concorden”, kuuntelulla. Seuraava kanava näyttikin sitten aikuisviihdettä. Kello yhdeksältä perjantaiaamuna! Toisaalta eivät afrikkalaislapset yksinään televisiota koskaan pääse katsomaan.

Hotellini ei tarjoa aamupalaa, ei edes patonkia, joten söin São Tomélta tuomiani eväitä. Portugalissa valmistetut muffinssit ainakin olivat nyt matkustaneet hyvin kauas tullakseen syödyiksi. Olin nyt siirtynyt ranskankieliseen Afrikkaan, entiseen Ranskan siirtomaahan ja samalla siis patonkivyöhykkeelle. Valitettavasti siirtomaaisät istuttivat Gaboniinkin mauttoman ja kuivakan patongin, jota en ollut kaivannut hetkeäkään sen jälkeen, kun lähdin edelliskerran ranskankielisestä Afrikasta vuonna 2015. “Kadehdittuja” patonkeja myytiin katujen varsilla, kun sitten lähdin ulos.

São Tomé ja Príncipen taivas oli ollut enimmäkseen pilvessä koko sen ajan, kun siellä oleskelin. Täällä Librevillessä aurinko paistoi nyt liki pilvettömältä taivaalta. Auringonpaiste yhdistettynä reiluun +30 asteeseen, huikeaan ilmankosteuteen ja sijaintiin päiväntasaajalla tekevät suomalaisen olosta tukalan. En minä tosin valittanut, kyllä tämä helposti Suomen säät päihittää. Vesivarantoni vain olivat aika vähissä, eikä taskuissani ollut frangiakaan paikallista valuuttaa. Oli siis käveltävä ja yritettävä etsiä pankkiautomaatti. Tai rahanvaihtaja. Charbonagesin kaupunginosasta on reilun kymmenen kilometrin matka kaupungin keskustaan. Sain pyytämättäni ohjeita keskustan saavuttamiseen, vaikka ei sinne kyllä kannattaisi kuulemma kävellen lähteä. Kaikki gabonilaiset olivat tähän mennessä vaikuttaneet ystävällisiltä, mutta jotenkin kovin vaisuilta. Rauhoittaako tämä “epäterveellinen” ilmasto tosiaan niin paljon.

Ramppi alas Boulevard Triomphalille. Taustalla Librevillen keskustaa. Taksien lisäksi myös kuvan sinivalkoisilla pakettiautoilla hoituu kaupungin julkinen liikenne.

Ville de Libreville eli Librevillen kaupunki.

Librevilleen saavuttuani edellisiltana, olin tehnyt huomion, että kaupunki on paljon São Toméa kehittyneempi. Päivänvalossa Charbonages ainakin näytti ihan yhtä köyhältä. Samoin seuraava kaupunginosa Quartier Derriere Prison. Tavallinen kansa on täälläkin eurooppalaisen näkökulmasta köyhää, mutta ei täällä missään epätoivossa kylvetä. Kuten vaikkapa Guinean Conakryssä. Tilanne on päinvastainen, sillä vauras, rauhallinen ja vähäväkinen Gabon on kuin Afrikan Länsi-Eurooppa, joka houkuttelee köyhät naapurimaiden asukkaat lihapatojensa ääreen. Täällä tosin mitään ei taida saada ilmaiseksi, ei edes niitä lihapatoja. On paiskittava töitä.

Tietenkin myös gabonilaiset paiskivat töitä. Kadunvarsi on aivan täynnä jos jonkinlaista bisnestä. On ruokakauppaa, rautakauppaa, elektroniikkakauppaa, parturia, kahvilaa, ravintolaa. Mitään suuria firmoja ei kuitenkaan täällä laitamilla ole paria suurempaa supermarkettia lukuun ottamatta. Quartier Derriere Prisonissa on myös Bas de Gue Guen moskeija ja sen läheisyydessä parveili hunnutettuja naisia. São Tomé ja Príncipellä en nähnyt muslimin muslimia, mutta Gabonissa heitä on siellä täällä. Islamuskoisia on 9,8 prosenttia (2012) väestöstä ja mielenkiintoisesti maan presidentti Ali Bongo on yksi heistä. Hänen isänsä Omar Bongo vieraili vuonna 1973 Muammar Gaddafin Libyassa ja sitten se oli menoa. Muhammad korvasi Jeesuksen, Albert-Bernard Bongosta tuli Omar Bongo ja poikakin siis sai heittää Alain Bernard -nimensä romukoppaan tullakseen Aliksi.

Taivalsin ohi Stade Gros Bouquet’n ja pian oikealla puolellani oli Omar Bongon yliopisto. Ja vasemmalla Nelson Mandelan lukio. Opiskelijoita parveili molemmin puolin vilkasta tietä. Oli välitunti ja aika ostaa jotain purtavaa. Kadunvarsi koulujen kohdalla oli täynnä ruoanmyyjiä. Vielä ennen Boulevard Triomphalille pääsyä, löysin Kamerunin suurlähetystön. Onneksi siellä ei ollut nyt tarvetta vierailla, sillä olin veistänyt Kamerunin viisumin jo etukäteen Tukholmasta.

Gabonin senaatti.

Vasemmalla Gabonin kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriö. Taustalla Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin toimisto.

Boulevard Triomphal on kuin mikä tahansa pääkaupungin sisäänmenotie, kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Euroopassa tällaisen vilkasliikenteisen tien varressa ei saisi kävellä, mutta täällä kävelevät kaikki. Myös minä laskeuduin bulevardin varteen. Tie johtaa merenrantaan, mistä keskusta kunnolla alkaa. Ennen sinne pääsyä bongasin tien varresta ainakin Guinean, Venäjän ja Kiinan suurlähetystöt, maan kansalliskokouksen (Assemblée nationale), senaatin ja kaupungintalon. Rakennuksia tuskin saa kuvata, mutta otin kuitenkin senaatista kuvan. Otin kuvan myös senaatin vieressä olevasta kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriöstä. Sen arkkitehtuuri on kaikessa ennakkoluulottomuudessaan vain jotain upeaa ja edustaa minulle erinomaisesti modernia Afrikkaa. Ja onhan sekin ennakkoluulotonta heittää turismiasiat samaan ministeriöön maan kaivosasioiden kanssa. Ministeriön takana seisoo lasilla päällystetty Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin konttori.

Keskuspankista tuskin saisin käteistä, joten suunnistin läheiselle ostoskeskukselle. Samassa kompleksissa oli kasino, hypermarché ja pankki! Ja pankin seinässä pankkiautomaatteja. En vielä pitänyt huonona merkkinä, etteivät nämä kaksi ensimmäistä automaattia antaneet minulle frangeja. Automaatteja ei oltu edes merkitty Visa-tekstein ja ajattelin niiden toimivan vain paikallisilla korteilla. Ostoskeskuksen naapurissa kohoaa Gabonin tasavallan ulkoministeriö ja sen työntekijät olivat lakossa, en grève! Lakkoilu oli jatkunut jo kaksi kuukautta ja sillä yritettiin hakea parannuksia työolosuhteisiin. Ainakin asbestia rakennuksesta kerrotaan löytyvän. Ministeriön aidassa oli eri puolilta Afrikkaa tuotuja Gabonin suurlähetystöjen työntekijöiden vaatteita, revittyjä ja rikkinäisiä sellaisia.

Librevillen keskusta sijaitsee Atlantin äärellä. Rantaa viistää Boulevard de l’indépendance -katu.

Tämä kuva voisi olla Etelä-Ranskasta, mutta on kuitenkin Librevillen keskustasta.

Boulevard Triomphal päättyy ulkoministeriön kohdalla merenrantaan. Käännyin vasemmalle eli kohti etelää ja jatkoin matkaani kohti ydinkeskustaa. Tämän Atlantin rantaa seurailevan kadun nimi on Boulevard de l’indépendance, Itsenäisyyden bulevardi. Sen varressa oli heti aluksi katolilainen Pyhän Marian katedraali, cathédrale Sainte Marie. Pian sen jälkeen näin supermarketin parkkipaikalla pankkiautomaatin, joka sekään ei suostunut antamaan minulle rahoja. En edelleenkään huolestunut, mutta kadun toisella puolella ollut Ecobankin automaatti Visa-teksteineen lopulta masensi minut. Kone ei todellakaan sylkäissyt kouraani franginivaskaa, vaan ainoastaan kuitin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä omaan pankkin. Enkö siis lainkaan saisi Gabonista rahaa suomalaisella Visalla. Sen piti olla mahdollista, minkä lisäksi olin ilmoittanut pankkiini käyttäväni korttia Gabonissa.

Jatkoin eteenpäin. São Tomé ja Príncipen demokraattisella tasavallalla on täällä suuri ja hieno suurlähetystö kaupungin parhaalla paikalla aivan meren ääressä. Kotimaa on ainakin lähes täsmälleen suoraan edessä, vain reilun parinsadan kilometrin päässä. Kuljin useiden ministeriöiden ohitse, kuin myös maan presidentinlinnan. En edes harkinnut kuvan ottamista. Löysin taas uuden pankin, BGFI:n, mutta sen automaatti oli hieman piilossa. Pankin vartija lähti ilomielin opastamaan minua oikeaan paikkaan. Hän kertoi haluavansa Coca-Cola-tölkin palkkioksi avustaan. Sen lupasin, olisin varmasti antanut vaikka kaksi, jos automaatti olisi antanut rahaa. Paikalle sattunut liikemies ja vartija kääntelivät korttiani hämmästellen. Pitäisihän täältä nyt ulkomaalaisellakin Visalla rahaa saada. MasterCardilla sen sijaan voisi heittää vaikka vesilintua. Vartija jäi harmittavasti ilman tippiään, vaikka olin kyllä hetkeä aiemmin löytänyt ensimmäiset Keski-Afrikan frangini kadulta: 10 frangin eli 0,015 euron arvoinen kolikko. Sillä ei vielä hotellia maksettaisi.

Librevillen liikekeskustassa autotkin ovat uudempia kuin Suomessa.

Avenue du Colonel Parant on jo niin keskellä Librevilleä kuin vain mahdollista. Oikealla puolella Union Gabonaise de Banque, josta en todellakaan saanut rahaa.

Sain vinkin mennä seuraavaksi yrittämään BICIG:n eli Banque Internationale pour le Commerce et l’Industrie au Gabonin automaatille. Se sijaitsee aivan keskustassa ja keskusta näyttää hyvin epäafrikkalaiselta. Kaikkialla on korkeita hienoja rakennuksia, eikä täällä ole roskiakaan. Onneksi täällä on sentään laitettu edes vähän öljyrahoja kaupungin ehostukseen. BICIG-pankin automaatteja oli kolme, mutta vain yksi oli toiminnassa. Jonottelin vartin verran ja ihmiset näyttivät tulevan ulos kopista rahanippujen kanssa. Minä en onnistunut, en edes vaikka kokeilin kaikki kolme kielivaihtoehtoa. Englanniksi ja espanjaksi yrittäessä näytöltä hävisi kaikki, mutta ranskankielinen versio kyllä antoi mennä aivan loppuun saakka. Rahaa ei vain tippunut. Pankin vartija johdatti minut pankin sisäpihalle, siellä oli neljä automaattia lisää. Mikään ei auttanut, eikä auttanut edes pankinjohtajan juttusilla käynti. Onneksi olin sentään laittanut pitkät housut jalkaan! Lopulta vedin 50 euron setelin rahavyöstä ja kerroin haluavani vaihtaa sen paikalliseen rahaan. Se kävisi ja puolen tunnin kuluttua minulla oli 32 800 Keski-Afrikan frangia. Yksi euro on siis 656 frangia. Ja kurssi on aina sama, onhan frangi sidottu euroon.

Ensimmäisenä kävin kaupassa ostamassa juotavaa, São Tomén lentoaseman vesipullot oli jo aikoja sitten juotu. Seuraavaksi jatkoin automaattijahtia, vaikken oikein enää uskonutkaan saavani rahaa tästä maasta. Union Gabonaise de Banquen automaateista tuli jälleen vesiperä. Siispä päätin hieman tutustua kaupunkiin muutenkin kuin vain pankkimaailman kautta. Keskusta on mielestäni ihan mielenkiintoinen kaikessa kehittyneisyydessään, valkoihoisia ja arabeja näkee varsin usein, minkä lisäksi täällä on tuhkatiheässä eurooppalaistyylisiä kahviloita ja ravintoloita. Ostin kolme appelsiinia kadulta ja päivittelin myyjättärille niiden kallista hintaa: tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Toisaalta eipä Gabonissa taida kasvaa appelsiineja. Menin syömään ne merenrantaan ja jäin istuskelemaan varmaan puoleksi tunniksi. Täällä pääsisi lisäksi uimaan aivan ydinkeskustassa, vaikka täällä sitä roskaa nyt olikin.

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Näkymä presidentinlinnan edustalta kohti pohjoista.

Myös tämän orjuudesta vapautumisen muistomerkin kuvaaminen on ehdottomasti kielletty.

Libreville oli lyönyt minut maahan, en olisi halunnut kierrellä kaupunkia enää yhtään. Pakotin itseni käymään vielä eräällä kaupungin tunnetuimmalla nähtävyydellä. Presidentinlinnaa vastapäätä, merenrannassa, sijaitsee paikallisen kuvanveistäjän Marcelin Minkoe Minzén luomus vuodelta 2007: se esittää kahleista vapautuvaa orjaa, joka on puoliksi nainen ja puoliksi mies. Kävelin kohti veistosta nurmikkoa pitkin, enkä kävelytietä. Nurmikolla oli muitakin, enkä arvellut sen olevan kiellettyä. Pian presidentinlinnan aitojen takaa kuitenkin vislattiin äänekkäästi ja heristettiin sormea. Ulkomaalaiset eivät siis saa kulkea nurmikolla.

Pääsin veistoksen ääreen ja lähdin lähestymään, että saisin paremman kuvan. Sama vartija aloitti vislauksen ja huutelun nyt paljon äänekkäämmin. Otin kuvan ja lähdin muina miehinä pois päin. Vislaus vain jatkui, mutta en välittänyt. En ollut missään vaiheessa suunnannut kameraa kohti presidentinlinnaa, jota ei kaikesta päätellen kannata tehdä. Nytpä tiedän, että tämän orjamuistomerkin lähelle meno ja sen kuvaaminen on kiellettyä. Ehkä patsas on vain presidentti Bongon iloksi. Muistomerkin luona näin saman ranskalaisen pariskunnan, jonka olin nähnyt jo Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa São Tomélla kuin myös edellisiltana Afrijetin lennolla tänne Librevilleen. Keskinen Afrikka totisesti on pieni paikka!

Iltapäivällä Librevillen rantabulevardi ruuhkautui.

Keskustan kadut ovat yllättävän puhtaat, mutta merenranta on ruokottomassa kunnossa.

Sain vielä mieleeni lähteä vaeltamaan rantabulevardia etelään päin. Siellä olisi yksi paikkakunnan parhaimmista hotelleista, viiden tähden Le Méridien Re-Ndama. Ehkä siellä olisi pankkiautomaatti. Matkallani tahdoin kokeilla löytämääni Orabankin automaattia, mutta se ei ollut toiminnassa. Vartijat kertoivat, että kyllä siitä Visalla pitäisi rahaa saada. MasterCard ei kävisi täälläkään. Minut johdatettiin pankin tiskille, jossa tilannetta päiviteltiin, mutta ei rahaa täältäkään saanut edes tiskiltä Visaa vastaan.

Lopulta olin Le Méridien -hotellin tilavassa aulassa, jossa oli kuin olikin automaatti. Avuliaat ovimiehet johdattivat minut ilomielin sinne kertoen, että Visa kyllä kävisi. Ja vain Visa. Minun Visani ei sylkäissyt rahaa ulos täälläkään, joten päätin luovuttaa ja lähteä takaisin hotellilleni. Otin taksin. Librevillessäkin julkinen liikenne toimii pääasiassa siten, että seisotaan kadunvarressa ja viitotaan lähestyvälle taksille. Jos taksissa on tilaa, se hiljentää tai pysähtyy, jolloin kuuluu huutaa etuikkunasta oma määränpää. Jos auto on menossa edes vähän sinnepäin, pääsee kyytiin. Onnistuin pysäyttämään typötyhjän taksin, jota ohjasti musliminuorukainen nimeltä Youssouf. Kimppataksi sitten täyttyi matkan varrella kohti Charbonagesia.

Hotellilla ei tietenkään oltu tyytyväisiä, kun en ollut onnistunut saamaan riittävästi rahaa mistään. Eurot eivät todellakaan kelpaisi maksuksi. He passittivat minut Librevillen lentoasemalle, jossa olisi rahanvaihtaja. Otin taas kimppataksin lentoasemalle hintaan tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Lentoaseman kaksi tai kolme pankkiautomaattia eivät antaneet rahaa, minkä lisäksi rahanvaihtoluukku oli suljettu. Joopa joo. Päätin kysäistä infotiskiltä apua, josko joku vaihtaisi euroja tällä asemalla. Ystävällinen nainen osasi jopa englantia ja viittoi viereisen tiskin miehen vaihtavan rahaa! Tällä luukulla maksettiin parkkimaksuja, mutta mies ilomielin ja englanniksi otti euroni ja pian olin taas varoissani. Kurssi oli hyvä ja kentän pienessä kioskissa saisin kuulemma vaihdettua jopa mukanani olleet 7 000 Länsi-Afrikan frangia Keski-Afrikan frangeiksi. Pian olin päässyt eroon Länsi-Afrikan rahasta ja minulla oli 7 000 ylimääräistä Keski-Afrikan frangia. Näiden kahden valuutan kurssin on tismalleen sama.

500 Keski-Afrikan frangia on pienin seteli ja arvoltaan noin 0,76 euroa. Äärimmäisen käyttökelpoinen seteli.

Kymppitonni on suurin seteli, arvoltaan noin 15,2 euroa. Aiheuttaa usein hankaluuksia, sillä syö koko vaihtorahakassan.

Hotellilla maksoin kahden yön majoitukseni ja vetäydyin lepäämään huoneeseen. Katselin lentoja takaisin Suomeen. Gabon oli tyrmännyt minut totaalisesti, enkä jaksa suositella Librevilleä (tai Gabonia ylipäänsäkään) yhtään kenellekään. Rahaa ei saa seinästä ja kaikki on kovin kallista! Seuraavaksi päiväksi säädin Suomessa olevien kotijoukkojen avustuksella Western Unionin kautta rahaa itselleni Gaboniin. Tulipa rahansiirtopalvelun käyttäminenkin kokeiltua.

Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan “etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi “portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä “terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.

Viimeiset hetket São Tomélla

28.2.-1.3.2018

Helmikuun loppuessa alkoi myös oleskelu São Tomé ja Príncipellä tulla päätökseensä. Kahdessa viikossa olin nähnyt kaiken. Viisumivapaa 15 päivän oleskelu on mielestäni aivan riittävästi ja nyt voisi hyvillä mielin lähteä tukemaan Gabonin kansantaloutta. Aikaa täällä toki saisi kulumaan, jos haluaisi ottaa aurinkoa maan kuvankauniilla rannoilla maaten. Helmikuussa aurinkokin kyllä oli pääasiassa pilviverhon takana.

Toiseksi viimeisen yöni vietin Monte Forten plantaasilla São Tomén saaren länsirannikolla. Runsaaseen aamupalaan en juuri kyennyt koskemaan, sillä olin edelleen heikossa kunnossa. Söin banaanin ja pari jakkihedelmästä irrotettua hedelmää. Niistä ei ehkä saisi vatsatautia, sillä niitä majatalon keittiö ei olisi voinut pilata. Ennen lähtöä, majoitus tuli vielä maksaa. Aiemmin kovin näkymätön ja laiska tarjoilijapoikamme tuli perimään rahat. Täälläkin kelpaavat niin paikallinen raha, dobra, kuin myös eurot. Jouduin maksamaan edellisillan illallisenkin (10 euroa), vaikken ollut sitä edes nähnyt saatikka syönyt. Ruoka olisi pitänyt kuulemma perua, mutta kenelle ilmoitat perumisesta, jos paikalla ei ole ristinsielua. Saksalaiset hotellivieraatkin olivat edellisiltana jo ehtineet olettaa, ettei illallista tulisi. Joskus yhdeksän jälkeen ruoka oli kuitenkin kuulemma kannettu pöytään ihan yllättäen. Roça Monte Forte sijaitsee toki kauniilla paikalla, mutta en minä paikkaa jäänyt lämmöllä muistelemaan. Palvelu on äärimmäisen hidasta ja hieman ylimielistä. Mutta sentään oluesta poika unohti veloittaa oikean määrän!

Paluumatkan pääkaupunkiin köröttelin tuttuun tapaan saksalaisten Susannan ja Svenin kyydissä, heidän vuokra-autollaan. Tänä aamuna ei satanut, mutta eipä oikein kyllä paistanutkaan. Reilun tunnin kuluttua olimme pääkaupungissa. Olin varannut huoneen samasta Albergria Porcelana -hotellista, jossa olin jo neljä yötä maahan saavuttuani. Sain saman huoneen ja vietin loppupäivän pääosin sängyn vankina. En ollut kunnossa edelleenkään. Onneksi nyt oli ilmastointi ja onneksi Suomen huutokauppakeisarin katselua ei ollut estetty São Tomé ja Príncipellä! Hotellin wifi on helposti paras missään Afrikassa kokemani.

Takaisin pääkaupungissa. Kuvassa kaupungin halki virtaileva Água Grande -joki, joka laskee katedraalin edessä Atlanttiin. Molemmin puolin jokea kulkee Avenida Água Grande -katu.

São Tomén kaupungin ydinkeskustan “vilinää”. Kuvassa Príncipen saaren pääkaupungin mukaan nimetty katu: Rua Santo António do Príncipe. Vasemmalla myös paikallinen TAP Portugal -lentoyhtiön toimisto.

Illansuussa kuitenkin pakotin itseni ylös ja raahauduin vielä ulos, sillä tuntui väärältä vain maata sängyssä. Kävelin Avenida Água Grandea pitkin ydinkeskustaan. Tämä puistokatu kulkee pienen keskustan halki virtaavan joen, Rio Água Granden, molemmin puolin. Kadun päässä seisovat niin katolinen katedraali kuin myös maan vaaleanpunainen presidentinlinna. Kiertelin keskustan katuja, joilla on hienoja nimiä: ainakin Kap Verde, Angola, Guinea-Bissau, Mosambik, Egyptin entinen presidentti Nasser ja Kongon demokraattisen tasavallan murhattu pääministeri Patrice Lumumba ovat saaneet oman katunsa.

Kävin lopuksi vielä kaupassa. Avenida Água Granden varrella sijaitsee hyvä kauppa, Supermercado Coconote. Valikoima on luonnollisesti paljon pienempi kuin Super CKdossa kaupungin laitamilla, mutta täältä saa kaiken tarvitsemansa ja edullisempaan hintaan. Hintataso näkyi siinäkin, että täällä asiakkaat olivat pääosin paikallisia. Löysin kylmätiskistä paikallista sokeriruokojogurttia (joka lopulta paljastui pilaantuneeksi). Lisäksi ostin hedelmiä, joita voisi ostaa myös liki joka kadunkulmasta. Kaupasta vain on huomattavasti helpompaa ostaa, eikä myyjätär pääse vetämään hatusta poskettomia hintoja. Toisaalta ei São Tomé ja Príncipellä ole ollut tapana huijata turisteja. Joka tapauksessa Supermercado Coconotessa hedelmien osto tapahtuu siten, että valitaan muovipusseihin hedelmät ja viedään ne lihatiskille punnittavaksi. Lihatiskin neiti kirjoittaa erillisille paperilapulle tuotteen nimen ja hinnan. Kassalla paperilaput sitten annetaan kassaneidille, että hän osaisi veloittaa oikean summan.

Rua de Angola eli Angolan katu.

Rua de Cabo Verde eli Kap Verden katu sivuaa maan keskuspankkia (vasemmalla).

Rua Patrice Lumumba kulkee edessä näkyvän ränsistyneen siirtomaa-aikaisen talon ohi.

Seuraavana aamuna kuukausi oli kääntynyt maaliskuuksi ja taas satoi. Albergria Porcelanasta ei tarvitse lähteä vielä kello 12, kuten hotelleista yleensä. Täällä lähtöaika on vasta kello 13! Luovutin huoneen avaimen ja vetäydyin syömään hotellin ravintolaan. São Tomélla syödään hieman liikaa kalaa, joten tilasin pihvin keittobanaanisiivuilla ja riisillä. Keittobanaania näkee lautasella ranskalaisia useammin, ainakin niissä ravintoloissa, missä paikallisillakin on varaa aterioida. Kylkeen tuli myös paistettu kananmuna. Hinta oli alle sata dobraa eli alle neljä euroa.

Kävin tuhlaamassa viimeiset dobrani portugalilaisiin kekseihin ja säilykemakkaroihin sekä espanjalaisiin liha-papusäilykkeisiin. Tungin ne perillä hotellilla rinkkaani ja jäin hotellin oleskelutilaan odottelemaan illalla lähtevää lentoani Gabonin Librevilleen. Säilykkeet takaisivat sen, etten saisi uutta vatsatautia Gabonissa ainakaan ihan heti. Ja toki säilykkeet usein voittavat afrikkalaisen ruoan hinnassa, laadussa ja maussa. Näin taitavat ajatella myös paikalliset, sillä kauppojen hyllyt ja asiakkaiden ostoskorit notkuivat säilykkeitä.

Supermerdaco Continentalin valikoimaa.

Jehovan todistajien kärry Albergria Porcelana -hotellin eteisessä. Näitähän näkee Suomessakin joka kauppakeskuksen edessä.

Kuten jo todettua, São Tomé ja Príncipellä kaikki mahdolliset uskonnolliset lahkot ovat edustettuina. Välillä eri suuntausten kirkkoja on vierivieressä. Albergria Porcelana -hotelli sattuu olemaan Jehovan todistajien hallinnassa, enkä tiennyt asiasta mitään ennen paikalle saapumistani. Ei kannata kuitenkaan huolestua, sillä olutta ja viinaksia löytyy kyllä ravintolan valikoimista! Jehovalaisuus näkyi kuitenkin siinä, että ravintolan televisiosta löytyi kansainvälinen jehovakanava. Se näkyi myös siinä, että hotellin yhteisissä tiloissa pidettiin rukoushetkiä, joihin otti osaa pomo, siivoojarouva ja eräs portugalilainen mies, liekkö hotellivieras. Lopulta se näkyi myös siinä, että vähän ennen lähtöäni rinkkani päälle oli jätetty jehovalaisuudesta kertova kirjanen. Sen oli jättänyt siivoojatar, joka käski lukea sen ja kertoi sen olevan em inglês, englanniksi. Tiesin heti kirjasen olevan loistava tuliainen. Ei minusta Jehovan todistajaa tullut, vaikka kirjanen kertoikin Jeesuksen alkaneen hallita Jumalan valtakuntaa tismalleen 2. lokakuuta 1914. Kellonaikaa ei mainittu. Niinpä niin, uskokoon ken tahtoo.

Ehtoolla sitten siirryin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle odottelemaan lentoani Librevilleen. Siitä lisää myöhemmin. Kaikkiaan jätin 15 päivän aikana São Tomé ja Príncipelle noin 650 euroa sisältäen aivan kaiken, kuten majoituksen, liikkumisen, ruoan, kalliit postimerkit ja -kortit ja 70 euron Gabonin viisumin. Lento Euroopasta ja maan sisäiset lennot eivät summaan kuitenkaan sisälly.

Santa Catarinan, kahden tunnelin ja yhden vesiputouksen päivä

27.2.2018

Roça Monte Forten aamiainen oli runsas: leipää, kahvia, teetä, munakasta sekä paljon erilaisia tuoreita hedelmiä. Sillä jaksaisi helposti iltapäivään saakka. Edellispäivänä olimme sopineet kaakaontuotantokierroksellamme meitä opastaneen Kukun kanssa retkestä Cascata Angolar -vesiputoukselle. Tuttuun tapaan taivaalta tuli kaatamalla vettä, joten päätimme lykätä retkeä iltapäivään. Sademetsässä tarpominen vesisateella ei ole maailman miellyttävintä puuhaa. Päätimme lähteä aamupalan jälkeen autolla niin kauas saaren länsirannikkoa etelään kuin mahdollista. Tai minähän vain liftasin itseni taas kyytiin ystävällisten saksalaisten tuttavuuksien vuokra-auton kyytiin. Ellen olisi saanut kyytiä, olisin vuokrannut polkupyörän läheisestä Mucumbli-hotellista ja mennyt samoihin paikkoihin joka tapauksessa.

Aamuinen näkymä Monte Fortesta merelle. Vettä satoi kaatamalla.

Eräs kauneimmista koskaan näkemistäni maisemista sijaitsee Nevesin ja Santa Catarinan välillä São Tomén länsirannikolla. Rannalla on useita kalastusveneitä.

Keltainen puskataksi sukeltamassa kohta São Tomé ja Príncipen ainoaan tunneliin jonkin matkaa ennen Santa Catarinan kylää.

Monte Fortesta on noin 13 kilometrin matka viimeiseen kylään tien päässä eli Santa Catarinaan. Tie oli eräs kauneimmista koskaan näkemistäni. Toisella puolella oli pääosin koko matkan jyrkkä rinne, toisella vastaavasti rauhallinen Atlantin valtameri. Muutamien kilometrien päässä on eräs São Tomén tunnetuimmista nähtävyyksistä: tasavallan ainoa tunneli! Siis sellainen tunneli, jonka läpi voi kulkea autollakin. Mitsubishi jäi kuitenkin nyt aluksi tien sivuun, sillä oli otettava kuvia ja paljon. Tämä tunneli on vain ehkä 30 metrin pituinen, mutta se on silti kuvattuna jokaisessa maata esittelevässä mainoksessa, kirjassa, blogipostauksessa ja vastaavassa. Itse en olisi varmaankaan rakentanut paikalle tunnelia, vaan kärrännyt mereen muutaman kuorma-autolastillisen kiviä ja kiertänyt tuon pikkuisen kallionkielekkeen, joka työntyy kohti merta ja katkaisee muuten yhtenäisen rannan.

Vähän tunnelin jälkeen tiellä oli jälkiä maanvyörystä. Suuria puita oli romahtanut tielle sateiden kostuttaman maan petettyä alta. Puiden vuoksi tie oli nyt yksisuuntainen maanvyörypaikan kohdalla, sillä kukaan ei ollut vielä ehtinyt sahata puita pois. Yksi puu oli romahtanut rannalle saakka, missä sen veistäminen veneeksi oli kesken. Eli puunrunko muuttuu veneeksi sillä paikalle, minne luonto on sen heittänyt!

Maisemaa maan ainoan maantietunnelin jälkeen.

Ennen Santa Catarinaa rannalle on maanvyöryn seurauksena päätynyt puunrunko, joka nyt muuntui veneeksi siinä samassa paikassa.

Saavumme Santa Catarinaan.

Santa Catarina on siis viimeinen kylä länsirannikolla. Sinne päättyy pääkaupungista alkava EN-1-valtatie. Santa Catarina on Nevesin tavoin hyvin köyhä ja täälläkin on valtavasti lapsia. Täällä lapset huutelevat valkoisilla lastatun auton nähtyään doce, doce! Joku on siis joskus jakanut täällä makeisia lapsille ja lapset tietenkin ovat oppineet pyytämään karkkia kaikilta näkemiltään valkoisilta kolonialisteilta ja riistäjiltä. Rahaa he eivät sentään pyydä. Pyöräillessäni niin pohjois-, itä- kuin keskiosissakin, en missään kohdannut tällaista. Eivätkä lapset muualla kyllä huudelleet tuota mantraa autojen perään. En tiedä onko länsirannikko Nevesin liepeiltä etelään jotenkin “pilalla” vai näinkö täällä kohdellaan automatkaajia. Paikallisia aikuisia turistin näkeminen ei täälläkään sentään hetkauta, ainakaan negatiivisesti.

Santa Catarinan kylänraittia.

Kalastuspaatteja Santa Catarinan eteläpuolella.

Santa Catarinasta tie jatkui vielä, mutta muuttui pian yhä huonommaksi ja huonommaksi. Käännyimme takaisin päin. São Toméa ei voi kiertää tietä pitkin ja tie olisi varmasti johtanut johonkin syrjäiseen kyläpahaseen. Santa Catarinasta alkaa kyllä parin päivän patikkareitti, volta a ilha, etelän Porto Alegreen halki saaren syrjäisimpien kolkkien. Varmaan opaskin on hyvä olla, joskin ei täällä eksymään varmaan pääse. Kunhan seuraa merenrantaa!

Entinen baari Santa Catarinan tuntumassa.

Samaisen baarin rekvisiittaa: “Tervetuloa! Jeesus Kristus on täällä. Kyllä!”

Iltapäivällä etsimme käsiimme edellispäiväna tapaamamme Kukun (nimen kirjoitusasu tuskin on oikea). Hän suostui ilomielin lähtemään kanssamme Angolarin putoukselle. Kolmen hengen retken hinnaksi tuli yhteensä 500 dobraa (20 euroa). Majatalon henkilökunta oli kaupitellut samaa retkeä samalla oppaalla hintaan 30 euroa. Toisin sanoen majatalon nuoret isännät tahtoivat ottaa kymmenen euron komission itselleen. Järkyttävä summa täkäläisittäin, mutta niin tässä majatalossa kaikki muutenkin on ylihinnoiteltua.

Lähdimme saksalaisten vuokra-autolla kohti paikkaa, josta patikointi alkaisi. Tie kulkee ohi Ponta Figon plantaasin ja on pääosin siinä kunnossa, ettei sinne kannattaisi autolla edes yrittää. Kuku oli kuitenkin eri mieltä. Tämä “tie” seurailee São Tomén syvimmän laakson reunaa ylös kohti maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa. Vuoren huipulle ei tokikaan autolla pääse, mutta näköjään aika pitkälle kuitenkin. “Tien” päässä jätimme auton parkkiin ja kiven renkaan alle. Sitten seurasi noin tunnin patikointi upeassa sademetsässä. Tätä retkeä ei voi tehdä ilman opasta ja viidakkoveistä, sillä välillä polkua ei ole olemassakaan ja välillä noustaan melkein pystysuoraa rinnettä ylös. Tukea saa ympäröivästä rehevästä kasvillisuudesta. Välillä on kierrettävä valtavia kaatuneita puunrunkoja, joiden yli kiipeäminen olisi kiertämistä aikaavievämpää. Vaikka tämän seudun voisi kuvitella olevan autiota, oli täälläkin useammassa kuin vain yhdessä pusikossa miehiä työn touhussa. Banaanipuut vaativat huolenpitoa!

Matkalla kohti Angolarin vesiputousta.

São Tomén länsirannikolla kaakaopuita on kaikkialla. Nämä hedelmät ovat raakoja.

Sinne kahlaamaan parin sadan metrin matka lepakkojen seuraksi säkkipimeyteen.

Ylitimme useita pikkupuroja ja yhden vähän isomman joen. Joen ylitettyämme olimme paikassa, mistä lähtee polku Pico de São Tomén huipulle reiluun kahteen kilometriin. Me lähdimme vastakkaiseen suuntaan. Noin tunnin kuluttua autolta lähdön jälkeen edessä oli yksi seudun kahdeksasta tunnelista, joissa kulki kylmää vettä ylhäältä vuorilta. Jos Madeiran turistisaarella kävellään levadojen eli kastelukanavien vieressä, täällä pääsee kävelemään itse kanavassa. Angolar-putouksen saavuttaminen itse asiassa on mahdollista vain laittamalla jalat tuohon polviin saakka ulottuvaan viileään veteen ja taivallettava noin 200 metrin matka pimeässä tunnelissa taskulampun kanssa. Aikoinaan olen Ródoksen Eptá Pigésissä kävellyt vastaavanlaisen tunnelin päästä päähän, mutta siellä oli kyllä välillä aukkoja katossa, joista pääsi valoa tunneliin. Täällä São Tomélla matkan varrella ei ollut “hätäpoistumisteitä” eli luonnonvaloa ei ollut saatavilla, minkä lisäksi tunnelissa piti kulkea kumarassa (ainakin jos on yli 180 cm pitkä). Onneksi Kuku varoitteli edeltä lyömästä päätä joihinkin katosta reilusti ulkoneviin kiviin. Tämä tunneli ei todellakaan sovi ahtaanpaikankammosta kärsiville.

Valon jo kajastaessa selvästi edessä päin, näin lepakon lentelevän tunnelissa. Olimme tulleet häiritsemään sitä. Tunnelista selvittyäni näin vasemmalla puolella upean kalliosyvennyksen, minkä perukassa kohisee noin 50 metriä korkea Cascata Angolar. Paikka on vaikeasti saavutettava, minkä lisäksi vesiputous kastelee koko syvennyksen ja tekee kivet liukkaiksi. Liukastuin itsekin, mutten onneksi pahasti. Muutenkin voimani olivat hieman vähissä, en voinut kovin hyvin. Putoukselta on palattava takaisin samaa tunnelia pitkin ja muutenkin samaa reittiä pitkin takaisin autolle.

Cascata Angolar on noin 50 metriä korkea.

Erään joen yli oli rakennettu silta, jonka kaiteista ei kannattanut ottaa tukea.

Röykyttelimme alas hieman eri reittiä. Karmea tämä tie alas pieneen 300 asukkaan Generosan kyläänkin oli ja jäin oksentamaan auton luo, kun muut lähtivät katsomaan vaniljaa, jota tällä plantaasilla tuotetaan. Johan vaniljatankoja näkee K-Supermarketissakin, jos niitä haluaa nähdä! Oksentamista sen sijaan pääsee harjoittamaan harvemmin. Tosin Afrikassa oksennus kyllä yleensä tulee ennemmin tai myöhemmin. Oli kuitenkin jälleen mukava nähdä, että paikalliset jättivät rauhaan, eivätkä olleet kimpussa ahdistelemassa. Sãotomépríncipeläiset ovat todellakin merkillistä sakkia!

Viimeiset sadat metrit pyysin saada kävellä takaisin majapaikkaan, sillä autossa istuminen ei nyt ollut kaikkein mukavinta ajanvietettä. Loppupäivän makasin sängyssäni, enkä kyennyt syömään illallista. Syytän Monte Forten edellistä illallista tai sitten aamiaista pahoinvoinnistani. Myöskään saksalaiset eivät olleet elämänsä kunnossa. Yöllä oli oksennettava uudelleen, mitä ei helpottanut vessanseinälle aina uudelleen ja uudelleen ilmestynyt julmetunkokoinen ja -näköinen hämähäkki. Ötökän koti taisi olla vessan katonrajassa.

Kaakao tutuksi Monte Forten plantaasilla

26.2.2018

Tänäkin aamuna satoi. Satoi jo toista päivää putkeen. Oli aika heittää hyvästit Mé-Zóchi Resortille, Trindadelle ja São Tomén sisämaalle. Olin varannut kahden yön majoituksen saaren länsirannikolta, Monte Forten kaakaoplantaasilta. Sama suunnitelma oli hotellin saksalaisilla Susannalla ja Svenillä, joten hetken päästä kannoin rinkkani heidän vuokra-Mitsubishiinsä ja istahdin takapenkille suuresti kiitollisena. Eipä tarvitsisi kävellä sateessa etsimään puskataksia ensin pääkaupunkiin. Ja sen jälkeen toista Nevesiin.

Kalastusveneitä São Tomén saaren luoteisrannikolla Guadelupen ja Nevesin kaupunkien puolivälissä.

EN-1-tie kulkee paikoin kauniissa palmutunnelissa saaren länsirannikolla.

São Tomén kaupungissakin satoi. Kävimme kahvilla lähellä São Sebastiãon linnoitusta ja mielestäni kahvila olisi voinut ihan hyvin sijaita missä tahansa eteläeurooppalaisessa kaupungissa. Seuraavaksi minua vietiin kaupungin (ja koko maan) parhaaseen supermarkettiin, Super CKdoon. Suuri, ilmastoitu ja moderni supermarketti olisi niin ikään voinut hyvinkin olla missä tahansa Euroopassa. Valikoima oli monipuolinen, mutta varsin kallis. Liki kaikki kun oli taas tuontitavaraa Portugalista. Ehkä siksi asiakaskunta koostui pääosin valkoisista. Täällä näin jälleen sen belgialaispariskunnan, jonka olin nähnyt saarelle saapuessani ja São João dos Angolaresissa.

Portugalilaisen tavaran lisäksi kaupassa on kuitenkin myös hyllyllinen São Tomé ja Príncipellä tuotettua tavaraa, pääosin syötävää sellaista. Tuotteet oli suunnattu tietenkin matkailijoille. Ostin kaksi pakettia paikallista Claudio Corallon tummaa suklaata, vaikken suuri suklaan ystävä olekaan. Olisi väärin olla ostamatta lähisuklaata, kun tänne asti on tultu. Ja koska suklaa ei säilyisi Suomeen saakka, piti sen syönti aloittaa heti autossa. Suklaa oli ehkäpä parasta syömääni ja samalla myös kalleinta. Claudio Corallon suklaassa ei ole lainkaan maitoa, mitä ei todellakaan tarvita.

Edellisviikolla olin käynyt Gabonin suurlähetystössä anomassa viisumia, jonka kerroin tulevani hakemaan nyt maanantaiaamuna. Puolen päivän jälkeen ajelimme lähetystön porttien luo. Hakemukseni vastaan ottanut ystävällinen nainen oli kävelemässä paljain jaloin vesisateessa lähetystön nurmikentällä ja tunnisti minut heti. Hän huikkasi kovaan ääneen lähetystörakennukseen päin ja pian toinen virkailija kiikutti juoksujalkaa passini kouraani. Tämä mies toivotti hyvää matkaa Gaboniin. En ihan näin ystävällistä palvelua odottanut Gabonilta, mutta ehkäpä nämä kaksi minua palvellutta virkailijaa olivatkin paikallisia!

São Tomén länsirannikkoa ennen Nevestä.

Nevesin öljysatamaa on kaiketi uudistettu ja sieltä on ajelehtinut rantaan hylättyjä öljysäiliöitä. Tämä paikka on muutamia kilometrejä ennen itse kaupunkia.

Neves häämöttää taustalla. Kuvassa myös lisää hylättyjä säiliöitä.

Puolen päivän jälkeen istuin sitten saksalaisten kyydissä kohti länttä ja Monte Forten plantaasia. Matkalla ajoimme läpi Guadelupen kaupungin, jossa en sitten koskaan vieraillut. Se kuitenkin on kuin mikä tahansa sãotomélaiskaupunki. Kirkko keskellä kaupunkia ja niin edelleen. Täällä saaren pohjoisosassa kasvillisuus on hieman erilaista kuin muualla maassa. Maisema voisi olla jostain Itä-Afrikan savannilta, mutta ei täällä norsuja ja leijonia kuitenkaan ole. Ehkä tiheä ihmisasutus on vaikuttanut siihen, että metsiä on raivattu esimerkiksi maanviljelykseen.

Kun sitten saavutimme taas meren, vaikutti länsirannikko kovin erilaiselta itärannikkoon verrattuna. Tie ei kulkenut missään korkealla rinteellä, vaan aivan rantaa seuraillen. Pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan kuvia. Erityisesti hieman ennen Nevesin kaupunkia rantaan ajelehtineet hylätyt suuret öljysäiliöt olivat hämmentävä näky. Nevesissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen öljysatama, jota oli kaiketi siis uudistettu. Itse Neves vaikutti tämän maan ankeimmalta kaupungilta, kun ajoimme sen halki. Ehkä siihen vaikutti se, että Neves on teollisuuskaupunki: täällä valmistetaan maan oma Nacional-olut ja täällä on se öljysatama. Ehkä ankeuteen vaikutti myös se, että kaupungin nimi tarkoittaa suomeksi lunta. Siis täällä trooppisella päiväntasaajan saarella Atlantin rannalla! Neves sijaitsee 30 kilometrin päässä pääkaupungista.

Saavumme Nevesiin.

Monte Forten plantaasin päärakennus toimii majatalona.

Paikallinen kondomiautomaatti majatalon seinällä.

Nevesistä on parin kilometrin matka Monte Forten plantaasille, roçalle. Päätieltä on vielä vähän ennen paikan saavuttamista käännyttävä jyrkähkölle kärrypolulle, joka vaatii nelivedon. Sellainen meillä oli. Ylhäällä kukkulan laella sitten tönötti tuo vanhan plantaasin päärakennus, jossa nykyään harjoitetaan majoitustoimintaa. Toimintaa harjoittaa osuuskunta nimeltä CECAB / STP, mikä on lyhenne sanoista Cooperativa de Exportação de Cacau Biológico de São Tomé e Príncipe. Huoneita on kuusi tai seitsemän. Taso on tyypillistä Afrikkaa, paitsi että täällä suihkusta tulee lämmintä vettä ja suihkutellessa voi katsella maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa! Hyttysverkko löytyy sängyn yläpuolelta ja ovet saa lukkoon. Majapaikan wifi toimii teoriassa kello 17.30–21.30, mutta käytännössä netti napsautettiin päälle joskus kuuden jälkeen ja kytkettiin pois joskus yhdeksän jälkeen. Ei siis kannata uskoa Booking.comia, että nettiä olisi aina saatavilla. Kahden yön hinta oli 900 dobraa eli 36 euroa sisältäen aamupalan.

Taustalla kohoaa maan korkein huippu Pico de São Tomé, 2 024 metriä merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla plantaasin päärakennus.

Monte Forten keskustaa. Kuvassa keskellä kylän kaivo, jossa lapset tuntuivat lotraavan kaiket päivät. Aikanaan vedestä tällä saarella ei ole pulaa.

Raaka kaakaopuun hedelmä.

Kypsä kaakaopuun hedelmä on punainen (tai keltainen).

Majoitustoiminta on vain sivubisnes CECAB / STP:lle, sillä plantaasi tuottaa edelleen kaakaota. Siispä tutustumaan kaakaontuotantoon. Saimme oppaaksemme Kuku-nimisen pitkän miehen. Varmaan maan pisimmän. Mies asui ja työskenteli tällä plantaasilla. Ranskaksi, portugaliksi ja englanniksi tapahtunut opastuskierros esitteli kaakaontuotannon eri vaiheet alkaen kaakaokasvien esittelystä, edeten kaakaopapujen kuivaamiseen, paahtamiseen ja lopulta säkitykseen. Vaiheita oli kyllä vielä lisää, mutta eivätpä nekään mieleen jääneet. Plantaasin varastohallissa tuoksui kaakao, vaikkei nyt ollutkaan suurin sesonki. Kiireisimmät ajat kaakaontuotannossa ovat huhtikuu ja lokakuu, jolloin Monte Fortessakin paiskitaan hiki hatussa. Kuulemma. Hallissa oli muutamia säkkejä luomukaakaopapuja matkalla Ranskaan. Pääosin Monte Forten kaakaopavut kai rahdataan juuri Ranskaan. Parin päivän takaisen Monte Cafén tavoin Monte Fortekin on kyläyhteistö, jossa työväki asuu vanhoissa siirtomaa-ajan rakennuksissa.

Kuku kääntelee ulkona katoksissa kuivuvia kaakaopapuja.

Ranskalainen Kaoka ostaa Monte Fortesta kaakaopapuja ja jalostaa ne suklaaksi.

Kaokalle Ranskaan matkalla olevia luomukaakaopapusäkkejä.

Monte Fortessa aurinko alkoi taas pitkästä aikaa paistella. Lähdin saksalaisten kanssa alas EN-1-tielle, joka oli hyvin hiljainen. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Monte Forten kohdalla tie kulkee miltei meressä kiinni. Välissä on vain pieni kaistale kivikkoista rantaa. Hiekkarantoja ei tämän majapaikan läheisyydestä kannata siis odottaa. Kävelimme muutaman kilometrin matkan Padrão dos Descobrimentos -muistomerkille. Se on paikka merenrannassa, missä portugalilaiset astuivat ensimmäisinä ihmisiä maihin täällä 1400-luvulla. Paluumatkalla nappasin Esprainhan kylän laitamilta yhden kauniin punaisen kaakaokasvin hedelmän. Pitihän se nyt selvittää, miltä sisus näyttää!

Hiljainen valtatie lähellä majapaikkaani.

Padrão dos Descobrimentos.

Pieni joki vähän ennen mereen laskemista lähellä Monte Fortea.

Auringonlasku Monte Forten plantaasilla.

Roça Monte Forten illallinen on kallis, se maksaa 250 dobraa (10 euroa), eikä ole hintansa väärti. Ruokailua varten kannattaa suunnistaa läheiseen Mucumbli-hotelliin, jossa saa suunnilleen samalla hinnalla laadukasta sapuskaa.

Monte Café, Bom Sucesso ja São Nicolãun putous pyöräillen

23.-24.2.2018

Aamu valkeni aurinkoisena ja ilma oli taas kuumankostea. Sellainen se oli joka aamu tässä maassa. Aamupala tarjoiltiin Mé-Zóchi Resortin terassilla siinä kahdeksan jälkeen. Se käsitti tuoreita hedelmiä, teetä, leipää ja kinkkumunakkaan. Sain kolme kinkkumunakasta, sillä hotellin saksalaisvieraat eivät syöneet lihaa. Minulle tilanne oli siis ihanteellinen, ei ainakaan tulisi heti nälkä.

Mé-Zóchi on siitä täysin poikkeuksellinen kehitysmaan majatalo, että siellä voi maksaa luottokortilla ja nostaa rahaa. Tietenkin viiden tähden hotellit Afrikassakin monesti kelpuuttavat kortin, mutta nyt oltiin kaukana sellaisesta. Hotellin isäntä Célio on nähnyt maailmaa ja saanut sieltä ilmeisen hyviä vaikutteita. Tällaisia ihmisiä São Tomé ja Príncipe ja koko Afrikka tarvitsee! Maksaminen ja rahannosto tapahtui jonkin kännykkäsovelluksen kautta, johon näpyttelin luottokorttini numeron ja niin 145 euroa siirtyi Célion firman portugalilaiselle pankkitilille. Summasta 45 euroa meni majoituskuluihin (kolme yötä) ja polkupyörän vuokraan (5 euroa). Sata euroa (eli 2 500 dobraa) nostin käteisvaroiksi ja tämä tapahtuma saattoi säästää minulta monen tunnin odottelun pääkaupungin Banco Internacional de São Tomé e Príncipessä. Se on ainoa paikka, jossa rahaa saa tiskiltä luottokorttia vastaan. Pankkiautomaatit tässä maassa eivät siis hyväksy ulkomaalaisia kortteja.

EN-3-tie on yksi São Tomén kolmesta pääväylästä. Tie oli erinomaisessa kunnossa kauttaaltaan aina ylös Bom Sucesson tienhaaraan saakka. Ja kasvillisuus niin ikään on täälläkin sankkaa ja vihreää.

Mé-Zóchi Resortista vuokraamani polkupyörä, helposti paras vuokrapyöräni Afrikassa!

Aamupalan ja raha-asioiden hoitamisen jälkeen heitin repun selkään ja lähdin veivaamaan ylöspäin. Tavoitteenani oli yrittää päästä Trindaden noin 400 metristä reiluun tuhanteen metriin ja siellä sijaitsevaan Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Matkaa olisi noin 11 kilometriä. Aurinko meni pilveen jo ennen seuraavaa kylää, Batepáa. Se helpotti polkemista jonkin verran, mutta koska tie nousee koko ajan ylös ja ylös, päädyin taluttamaan pyörää pitkiä matkoja. Tasaisempia pätkiä oli harvassa, eikä alamäkiä ainuttakaan. Hiki valui ja juomaa kului, mutten silti katunut yhtään tälle ylämäkipyöräilylle lähtöä.

Puolivälissä nousua, noin kuuden kilometrin päässä hotellista, oli ensimmäinen vierailukohteeni: Monte Café. Ennen maan itsenäistymistä tämä plantaasi, roça, tuotti suurimman osan São Tomé ja Príncipen kahvista ja työllisti siinä samalla tuhansittain paikallisia. Monte Café tuottaa edelleen kahvia ja on siinä samassa suurehko kyläyhteisö. Työllistävä vaikutus on siis säilynyt. Kylän keskipisteessä sijaitsevat vanhat siirtomaa-aikaiset rakennukset, joissa kahvia edelleen käsitellään ja jalostetaan. Ympärillä asuu sitten työväki perheineen. Monte Caféssa on jopa oma koulu.

Monte Cafén kahviplantaasin rakennuskantaa.

Tämä rakennus on Monte Cafén laadukas kahvimuseo.

Monte Cafén työväki asustaa ja viljelee maata siirtomaa-aikaisten rakennusten ympärillä. Tämä kuva on otettu kahvimuseon parvekkeelta. Kuvassa näkyy myös mukulakivitie, joka johtaa päätieltä plantaasille.

Monte Cafén tärkein anti vierailijalle on varmasti kahvimuseo, jonne on 75 dobran (kolme euroa) pääsymaksu. Myös eurot olisivat kelvanneet. Lippuun kuuluu opastus, joka onnistui kohdallani ihan englanniksi. Jouduin kyllä odottelemaan jonkin aikaa  (yksityis)kierrokseni alkua, sillä samaan aikaan kanssani museolle pölähti bussilastillinen japanilaisia turisteja. Erään naisen mekossa luki suurin kirjaimin ja selvällä suomella “metsä”. Japanilaiset eivät jostain syystä menneet museoon, vaan ainoastaan nauttivat kahvikupposet museon kahvilassa. Museo esitteli kahvintuotantoa siirtomaa-ajoilta lähtien päättyen luonnollisesti nykyhetkeen. Lopuksi sain itsekin kupillisen paikallista kahvia. Valitsin tietenkin kalleimman ja harvinaisemman vaihtoehdon, arabica-lajikkeen. Se oli hyvin kitkeränmakuinen, elämäni pahin kahvi. En ostanut kotiinviemisiä.

Maisemia hieman ennen Bom Sucesson kasvitieteellistä puutarhaa.

Ôbon kansallispuisto (kuvassa tummanvihreällä) alkaa Bom Sucessosta ja käsittää ison osan São Tomén saarta.

Monte Cafélta tie jatkaa tietenkin edelleen nousemista. Oltiinhan vasta noin 600 metrissä. Vajaan kolmen kilometrin päässä EN-3-tie päättyy. Suoraan menevä tie muuttuu päällystämättömäksi ja johtaa São Nicolãun vesiputoukselle. Oikealle kääntyvä tie on osittain mukulakivetty ja johtaa mutkitellen ylös Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Risteyksessä on kyllä pieni kylttikin opastamassa kohti Bom Sucessoa. Lähdin ensin kiipeämään kohti puutarhaa, mutta ei tietä voinut polkea kuin paikoin. Kova ylämäki ja huono tie eivät ole paras yhdistelmä.

Pian saavuin pieneen Bom Sucesson kylään, jossa jouduin taas paikallisten lasten piirittämäksi. Myös São Tomén sisäosien pikkupojat jakavat muiden saaren lasten kanssa saman unelman ja se on tietenkin oma polkupyörä! Meillä ei ollut tietenkään yhteistä kieltä, mutta kaikki olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni. En ollut nyt niin ystävällisellä tuulella kuin muutama päivä aiemmin Santanassa ja Água Izéssä, joten polkaisin vain itseni vauhtiin ja karistin lapset taakseni vilkutellen. Ensimmäisen mutkan takana lapset eivät enää nähneet minua, joten jatkoin kiipeämistä kävellen.

Tämä kasvaa Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta olen nähnyt sitä monissa muissakin paikoissa tällä saarella.

Tässä roikkuvat São Tomén saaren orkideat.

Pääsin lopulta perille Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan (port. Jardim Botânico). Aikaa Trindaden hotellilta lähdöstä oli tainnut kulua kolmisen tuntia. Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee 1 115 metrin korkeudessa merenpinnasta ja esittelee São Tomén ja Príncipen saarten tyypillistä kasvillisuutta. Yksinään puutarhaan ei ilmeisesti saa mennä, joten oli alistuttava opastettavaksi. Ja opastuksen saa vain portugaliksi ja ranskaksi. Saapuessani puutarhalle, oli kierrokselle juuri lähdössä ranskalainen pariskunta. Lyöttäydyin mukaan seurueeseen, ranskani kuitenkin sujuu paremmin kuin portugalini. Kummatkaan eivät oikeasti suju juuri lainkaan.

Orkideannäköinen orkidea.

Tämäkin on jossainpäin São Toméa tavattava orkidealaji.

Opas kertoili ummet ja lammet kaikista hienoista kasveista, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään tietoa. Jos sellaisia edes on. Mieleen jäi ainakin tuntomimosa (Mimosa pudica), kasvi jonka lehdet “sulkeutuvat” sitä kosketettaessa. Sitten joukossa oli kaneli ja se todellakin tuoksui kanelilta, ja lukuisia sellaisia kasveja, joita meillä on sisätiloissa koristekasveina. Täällä ne kasvavat ihan luonnossa. Kasvitieteellinen puutarha esitteli myös 140 erilaista orkidealajia. Suurin osa näistä oli ihan mitäänsanomattoman näköisiä rikkaruohoja ja vain harvalla oli kukinta-aika. Kierroksen lopuksi kerättiin sitten pääsymaksu 50 dobraa (kaksi euroa) sekä kehotettiin kirjoittamaan oma nimi ja kotimaa kirjaan. Paikan vierailijat olivat lähes kaikki Portugalista, Ranskasta ja Saksasta. Ja loputkin pääosin Länsi-Euroopasta. Muutamia päiviä aiemmin Bom Sucessossa oli käynyt kaksi suomalaistakin! En siis ehkä ollut ainoa suomalainen maassa!

Tämä puu vaikuttaisi vähän mangroverämeen kasvillisuudelta. Ainakin puu on tukenut itsensä tukevasti maahan.

Bom Sucesson kasvitieteellisen puutarhan läheisyydessä toimii ravintola, jossa voi nauttia lounaan raikkaassa vuoristoilmassa. Ilma todella oli viileämpi, mutta kuuma siltikin. Ravintolan nurkalta lähtee polku Lagoa Amélia -nimiselle umpeenkasvaneelle kraatterijärvelle. Harkitsin käyväni siellä, mutta polku muuttui niin huonoksi, etten pyörälläni päässyt eteenpäin kovin helposti, enkä toisaalta viitsinyt raahata pyörää pitkin metsiä. Luovuin yrityksestäni. Pilvet tuntuivat paikoin roikkuvan lähes ihossa kiinni, kun sitten lähdin laskeutumaan alas Bom Sucessosta.

Tässä vaiheessa polku Lagoa Amélialle oli vielä hyvässä kunnossa.

Viimeisenä kohteenani tahdoin São Nicolãun putouksella. Sinne johtavan tien alussa oli kaksi poikaa myymässä vadelmia. Ostin ison satsin 20 dobralla (0,80 euroa). Pyyntihinta oli aluksi 50 dobraa. Pojat olivat hyvin tyytyväisiä saamaansa seteliin ja kertoivat kaupan päälle putoukselle menevän tien kunnon ja etäisyyden putoukselle.

Vesiputoukselle oli vain ehkä vartin pyöräilymatka, eikä nyt tarvinnut edes kavuta ylöspäin. Putous on noin 30-metrinen ja sijaitsee hienossa rotkossa. Paikalla oli saapuessani paikallisia ottamassa selfieitä. Muuten sain olla rauhassa ja nauttia eväitäni putouksen äärellä. Tänne on rakennettu oikein penkit ja roskikset turisteja varten.

São Nicolãun putous.

Jos menomatkaan 400 metristä 1 115 metriin oli kulunut tuntikausia, oli paluumatka yhtä juhlaa. Laskettelin 15 kilometrin matkan (kiersin pidemmän reitin kautta) alas noin 15 minuutissa. Polkea ei tarvinnut metriäkään, ainoastaan tuli keskittyä jarruttelemaan!

Iltapäivällä kävin vielä kävellen Trindadessa kaupassa ja pimeyden laskeutuessa lähdimme hotellin saksalaisten vieraiden kanssa sekä Célio-johtajan kanssa syömään läheiseen “ravintolaan”, joka pikemminkin taisi olla vain jonkun koti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi.

Seuraava aamu, 24.2., valkeni sateisena ja ajettelin pitää vapaapäivän matkustamisesta. En poistunut hotellilta ennen kuin vasta illalla, kun menimme jälleen porukassa syömään tuohon samaiseen ravintolaan.

Trindadesta alkaa São Tomén sisäosien tutkiminen

23.2.2018

Toisena yönäni São João dos Angolaresin Miónga-hotellissa en nähnyt rottaa, mutta taas eläinkunta kyllä herätti minut ennen auringonnousua. Tällä kertaa huoneen peltikatolla käveli koira. Aamupala oli hyvin samanlainen kuin edellisaamunakin, samoin aikataulutus petti jälleen. Nyt aamupala oli tosin vain 45 minuuttia myöhässä. Se ei haitannut, sillä huoneen maksettuani sain kuitenkin odotella pääkaupunkiin lähtevää puskataksia puolisen tuntia. Näin vielä eilisen päivän mopokuskini Adílsonin. Hän pyysi uutta laastaria eilen Rolasin saarella telomalleen varpaalle. Varvas näytti aika pahalta, toivottavasti on parantunut.

Auto kohti São Toméa lähti ja matkaa teimme puolisentoista tuntia. Perillä pääkaupungissa vaihdoin Trindadeen menevään autoon. São Tomén toiseksi suurin kaupunki Trindade sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä pääkaupungista lounaaseen eli sisämaahan. Näin ollen matkakin kesti vaivaiset 15 minuuttia! Tässä maassa etäisyydet ovat todella lyhyitä. Kaikkialle pääsee saman päivän aikana helposti. Trindadeen menevä automme ei ollut iso keltainen pakettiauto, vaan normaali henkilöauto (keltainen kuitenkin). Takapenkillä istui lisäkseni kolme henkeä, apukuskin paikalla oli vain yksi matkustaja. Matka kustansi 25 dobraa eli yhden euron.

Mé-Zóchi Resort sijaitsee keskellä metsää.

EN-3-tie Trindadesta kohti etelää.

Olin varannut Booking.comista edellisiltana majoituksen kahdeksi yöksi Trindaden laitamilta, Belémin ja Capelan kylien väliltä. Hotellin nimi on Mé-Zóchi Resort. En osannut lausua sitä tarpeeksi ymmärrettävästi mopotaksikuskeille, jotka piirittivät minut keikan toivossa heti ulos autosta astuessani. Trindaden huoltoasemalla, jossa olin jäänyt pois kyydistä, sattui olemaan tankkaamassa hotellin johtaja, Celio! Mies arvasi minun olevan tulossa hänen majataloonsa ja poimi kyytiinsä.

Mé-Zóchi Resortissa taitaa olla São Tomé ja Príncipen ainoa makuusali ja tämän vuoksi maan halvimmat majoitushinnat. Täällä maksoin yhdestä yöstä vaivaiset 12,15 euroa. Makuusalissa oli kolme parisänkyä ja sain valita omani, sillä muita majoittujia ei ollut. Ilmastointina täällä toimii vain tuuletin ja avoin hyttysverkolla peitetty ikkuna. Moskiittoverkko valitettavasti puuttuu. Toinen miinuspuoli paikassa oli se, että koko hotellissa oli toiminnassa vain yksi vessa. Toinen oli tukossa, eikä sille vaivauduttu tekemään mitään koko aikana. Wifi kuitenkin pelasi erinomaisesti ja aamupalakin luvattiin.

Jokaisen kaupungin keskustassa on oltava puisto ja siellä patsas. Mutta missä muualla Afrikassa puistot ovat yhtä siistejä kuin São Tomé ja Príncipellä? Eivät yhtään missään.

Trindaden pääkatu. Missä muualla Afrikassa on yhtä puhtaita katuja kuin tässä maassa? Ei yhtään missään.

Lähdin kävellen tutustumaan Trindaden kaupunkiin. Sinne on vajaan parin kilometrin kävelymatka Mé-Zóchi Resortista. Kaupunki sijaitsee 400 metrin korkeudessa merenpinnasta ja ehkä pääkaupungin läheisyyden vuoksi, se vaikutti keskustan siirtomaa-aikaisine rakennuksineen kuin hyvin pieneltä kopiolta São Tomén kaupungista. Kaupungin halki johtavan pääkadun (ja samalla EN-3-valtatien) varrella on huoltoasema, kaksi pientä supermarkettia (Pingo Doxi ja Luso Sabor), vaatekauppa ja ravintoloita.

Poikkesin pääkadulta, löysin poliisiaseman, lisää ravintoloita sekä tietenkin Ruotsin murhatun pääministerin Olof Palmen mukaan nimetyn päiväkodin. Vaaleanpunaisen rakennuksen seinässä olevan laatan mukaan Ruotsi oli sponsoroinut Jardim de infância Olof-Palmen perustamista 1980-luvulla. Ruotsissa on siis jo silloin tiedetty, että on olemassa maa nimeltä São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta.

Jardim de infância Olof-Palme Trindaden keskustassa. Ei täkäläisiä päiväkoteja ainakaan ikkunoiden määrällä ole pilattu.

Portaat alas kirkonmäeltä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkko Trindaden parhaalla paikalla.

Trindaden paras anti sijaitsee vähän muuta keskustaa korkeammalla: Pyhän Kolminaisuuden kirkko kellotorneineen kohoaa ehkäpä kaupungin korkeimmalla kohdalla. Kirkon nimi viittaa varmasti kaupungin nimeen, joka tarkoittaa portugaliksi kolmiykseyttä. Kirkon ympäristössä on muitakin hienoja Portugalin valtakauden ajan rakennuksia, kuten vanha kirjasto. Osa “kirkonmäen” rakennuksista on valitettavan huonossa kunnossa. Kirkon lähellä oli lapsia puussa, jotka sieltä huutelivat minulle englanniksi “hello, how are you?” Kun sitten kysyin heidän vointiaan englanniksi, sain vastaukseksi kikattelua. Ehkä jonain päivänä São Tomékin tajuaa vaihtaa pakkoranskan pakkoenglanniksi, toivoa ainakin näköjään on.

Kävin lähtiessäni toisessa kaupungin supermarketeista, Pingo Doxissa. Valikoima on ihan hyvä, löysin jopa jotain paikallista: sokeriruokojogurttia. Burkina Fason Ouagadougoussa nautin taannoin maailman parasta jogurttia ja nyt tiedän, että se oli tehty sokeriruo’osta. Miksei Suomesta saa sokeriruokojogurttia!

Siirtomaa-aikaista rakennuskantaa kirkon naapurissa.

Sitä samaa. Oven yläpuolella lukee “Missionários Claretianos”. Rakennus lienee siis lähetyssaarnaajien käytössä.

Sãotomélainen sokeriruokojogurtti on pakattu normaaleihin muovimukeihin.

Perillä hotellilla tapasin paikalle juuri saapuneen saksalaisen pariskunnan. Olin nähnyt heidät aiemmin São Tomén lentoasemalla, kun olimme olleet matkalla Príncipen saarelle. He Africa’s Connectionilla, minä STP Airwaysillä.

Illalla hotellin omistaja Celio sitten ilmoitti, että kello 19.00 lähtisimme yhdessä syömään. Mikäpä siinä. Ajelimme Celion kyydissä Capelan kylään jonkin kadun varteen. Siinä paikallinen mama laittoi ruokaa: leipäpuun hedelmästä vuoltuja ranskalaisten muotoisia siivuja, riisiä sekä kalaa. Saattoi kala olla kyllä lihaakin, vähän jäi epäselväksi. Ruokailun yhteydessä paikalliset miehet bongasivat myrkyllisen mustan käärmeen (cobra preta) poikasen luikertelevan kadulla. Käärmeen elämä päättyi hyvin nopeasti monen eri ihmisen kengän alle. Täälläkään käärmeistä ei pidetä.

Päiväntasaajan ylitys Rolasin paratiisisaarella

22.2.2018

Pääsimme turvallisesti Porto Alegreen São Tomén saaren eteläisimpään kärkeen. Sieltä vuokrasin veneen, joka veisi meidät Rolasin saarelle. Mopotaksikuskini Adílsonin serkkupoika lupasi edestakaisen venematkan 30 eurolla. Onhan matkaa saarelle puolisen tuntia ja olihan veneessämme perämoottori, joka syö polttoainetta. Joka tapauksessa olin odottanut korkeampaa hintaa. Lähdimme matkaan saman tien hienolla, moneen kertaan paikatulla veneellämme, jossa oli upea keulakoriste: nukenpää! Sain jopa pelastusliivin, olinhan maksava asiakas. Aallokko ei ollut lainkaan paha, eikä kastuminen minua olisi kyllä haitannutkaan. Alkumatkasta ymmärsin mopokuskini ja venekuskini keskustelevan keskenään kilpikonnista (portugaliksi tartaruga). Minä en konnia nähnyt, mutta täällä niitä kuulemma vilisee ja nyt oli lisäksi muninta-aika parhaimmillaan!

Adílson matkalla Porto Alegresta Rolasin saarelle. Taustalla vielä São Tomén saarta.

São Tomén saaren eteläisiä paratiisirantoja.

Rolas ei ole ihan suoraan Porto Alegren kohdalta etelään, vaan ensin on navigoitava hieman länteen. Aluksi sivusimme São Tomén aivan eteläisimpiä hiekkarantoja. Palmujen reunustamia paratiisirantoja jokainen. Lähinnä Porto Alegrea sijaitseva ranta on nimeltään Praia Gamboa. Seuraavien rantojen nimetkin minulle tietenkin kerrottiin, vaan eivät kyllä jääneet mieleen. Praia Inhame sen sijaan jäi, sillä siellä tiesin sijaitsevan kalliimmanpuoleisen Praia Inhame Eco Lodge -hotellin. Kaiketi Inhamen ranta on myös São Tomén kaikkein eteläisin.

Saavumme Rolasin saarelle. Kuvan kukkula on entinen tulivuori ja sen huipulla sijaitsee päiväntasaajamonumentti.

Näiden palmujen takana on yksi koko maan parhaista rannoista, Praia Café.

Pian Rolas alkoi lähestyä. Saaren pohjoisrannikkoa hallitsee korkea kukkula, joka taitaa olla entinen tulivuoren huippu. Kukkulan laella on kuuluisa päiväntasaajan sijainnin osoittava monumentti. Rantauduimme kuitenkin vielä pohjoisen pallonpuoliskon puolelle, Praia Pesqueiralle. Tätä rantaa ja siellä olevaa laituria käyttää saaren paikallisväestö. Itse asiassa minua vähän yllätti, että saarella ylipäänsä on vielä paikallisasutustakin. Olin ymmärtänyt asian väärin. Rolasille vuonna 2000 perustettu Pestana Equador -resortti oli pakottanut pienen São Franciscon kylän muuttamaan. Olin luullut sen asukkaiden muuttaneen kokonaan mantereelle, mutta oikeasti kylän sijaintia oli vain muutettu länteen päin! Sittemmin portugalilainen Pestana on yrittänyt karkottaa paikalliset kokonaan saarelta siinä onnistumatta. São Francisco on muuten tyypillinen afrikkalaiskylä lautahökkeleineen, mutta sieltä voi löytää myös matkamuistomyymälän.

São Franciscon pääkatu.

Rolas on São Tomén ja Príncipen saarten tavoin tiheän kasvillisuuden peittämä. São Tomélla tavattava myrkyllinen musta käärme (cobra preta) ei täällä kuitenkaan kuulemma elele.

Kävelimme São Franciscon poikki ja venekuskini tuntui tuntevan jokaisen kylässä. São Francisco on varmasti harvoja asutuksia maailmassa, jotka sijaitsevat täsmälleen päiväntasaajalla. Täällä sitten ylitin päiväntasaajan ensimmäistä kertaa elämässäni. Voiko enää paljon upeampaa ja eksoottisempaa paikkaa olla ylittämiselle, kuin pieni São Tomé ja Príncipeen kuuluva saari! Kylässä ei ollut mitään päiväntasaajasta kertovia merkkejä, se olisi siellä kukkulan laella.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulalle johtavaa polkua. Se kiertää kukkulan rinteellä ja on aika epäsiistissä kunnossa. Enkä puhu nyt mistään muovipulloista ja tupakantumpeista, vaan kookospalmuista ja muista puista tulleesta materiaalista. Toisaalta, jos polku olisi ollut puhtaaksi haravoitu, olisiko paikassa ollut samanlaista viehätystä. Huipulla on kaakeleista askarreltu maailmankartta, missä São Tomé ja Príncipen kohdalla on tuo monumentti. Täällä ylitin päiväntasaajan monia kertoja pohjoisesta etelään ja takaisin. Nyt tiedän, miltä ulkomaalaisista tuntuu ylittää napapiiri Lapissa.

Päiväntasaaja Rolasin saarella. Kuva otettu eteläiseltä pallonpuoliskolta kohti taustalla näkyvää São Tomén saarta.

Laskeuduimme alas päiväntasaajamonumentilta ja lähdimme katsastamaan Rolasin pohjoispuolen rantoja. Praia Café on kuulemma Rolasin paras ja kuuluisin ranta. Ja olihan se upea. Kävin uimassa, oppaani odottelivat rannalla. Sitten lähdimme seuraavalle rannalle. Praia Café sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta 50 metrin päässä lounaaseen sijaitseva Praia Pombo onkin jo eteläisellä pallonpuoliskolla. Rannalla olivat kilpikonnat käyneet munimassa ja munintapaikat oli merkitty kepein, ettei kukaan vain tulisi häiritsemään.

Praia Caféllakin on tilaa.

Näkymä Praia Cafélta kohti Praia Pomboa. Jossain tuossa kulkee myös päiväntasaaja.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti Praia Bateriaa. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin metsässä kulkeva polku oli täynnä kaikenlaista puista irronnutta “roskaa”, kuten kookospähkinän kuoria. Tässä vaiheessa voi kertoa, että venekuskillani ei ollut jaloissaan minkäänlaisia kenkiä missään vaiheessa retkeämme, eikä polku ollut mikään paras kävelyä ajatellen! Paikalliset asukkaat, niin miehet kuin naisetkin, olivat metsässä töissä aukomassa kookoksia ja irrottamassa valkoista sisusta. Onko tämä sitä koprantuotantoa? Tapasimme jopa São Franciscon kyläpäällikön työn touhussa. Metsässä tapaa myös runsaasti sikoja, joita tosin tapaa kyllä kaikkialla São Tomélla.

Avattuja kookospähkinöitä Praia Baterian tuntumassa.

Praia Bateria.

Forno da Cal ja paljasjalkainen venekuskini.

Praia Bateria on pitkä ja kapea, muutaman metrin korkuisten seinämien eristämä merenlahti. Pohjukassa on pieni hiekkaranta. Ranta oli tyhjä, enkä muutenkaan Rolasin rannoilla nähnyt ketään. Paitsi yhden pariskunnan Praia Cafélla. Praia Baterian lounaispuolella on pieni Ponta da Furna -niminen niemi ja niemellä erikoinen geologinen muodostuma: Forno da Cal -niminen “blowhole“. Se on siis reikä kalliossa, joka sattuu olemaan yhteydessä mereen. Vähän rajumpi merenkäynti pukkaa reiästä vettä geysirin tavoin. Nyt meri oli rauhallinen, mutta pelottavaa ääntä reikä silti piti. Kuin joku paholainen olisi hönkäillyt syvyyksistä. Reiän höngintä pelästytti paikan ensimmäistä kertaa nähneen mopokuskini Adílsonin niin pahasti, että hän paikalta paniikissa paenneena teloi varpaansa pahan näköisesti. Onneksi mukanani oli laastareita.

Tällä poukamalla tuskin on nimeä.

Pois lähdettäessä halusin vielä uteliaisuuttani pistäytyä Pestana Equadorissa ja tarkistaa, miltä näyttää luksusresortti, jota Tripadvisorissa ja Booking.comissa kilvan haukutaan. Pitkälle en päässyt, sillä olisi pitänyt maksaa pääsymaksu (ihan ymmärrettävää kyllä). Ihan vain, että olisin päässyt näkemään yli 200 euroa yöltä veloittavan resortin ja “Länsi-Afrikan suurimman uima-altaan”. Sellainen täällä Pestanan mukaan on. Siispä otimme suunnaksi veneemme ja edelleen Porto Alegren. Rolas oli nähty ja päiväntasaaja ylitetty. Vieläpä moneen kertaan!