Tervehdys Pallontallaajien käyttäjät,

Kiitos kun olet ollut mukana Pallontallaajien yhteisössä. Sivuston vähäisen kävijämäärän vuoksi olemme valitettavasti joutuneet tekemään päätöksen palvelun sulkemisesta tämän kevään aikana. Keskutelumahdollisuus foorumilla päättyy maanantaina 1.2. Sivusto tullaan sulkemaan toukokuun loppuun mennessä, johon asti vanhat viestit ovat vielä luettavissa, joten nyt kannattaa käydä nappaamassa vanhat matkamuistot talteen.

Ystävällisin terveisin,
Pallontallaajien tiimi

automatkailu arkistot - Afrikkaan, Afrikkaan!
Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

automatkailu

Saapuminen Adeninlahden rannalle Berberaan

1.2.2021

Matka Laas Geelin kalliomaalauksilta kohti Berberaa jatkui. Pyysin pysäyttämään auton joitain kilometrejä päätielle päästyämme. Guled oli etukäteen varoitellut seuraavan mäen huipulta avautuvan upean näkymän ja sellainen se totisesti oli. Afrikan sarven karua luontoa kauneimmillaan. Oppaani kertoi näkymän avautuvan alueelle, jonka nimi on Kooda Yare. Alueesta on suunniteltu kansallispuistoa ja sellainen sopisi tähän osaan Somalimaata erinomaisesti. Kyliä ja sitä myöten asukkaita kun on muutenkin vähäisesti. Ehkä jonain päivänä.

Kooda Yare voisi olla tulevaisuudessa kansallispuisto.

Lafaruugin kylän halki virtaa joki, jossa jopa keskellä kuivaa kautta virtasi pieni noro. Joenrantoja koristavat leveät kaktuspusikot.

Seuraava pysäytys tuli Guledin aloitteesta Lafaruugin kylässä, noin 45 kilometriä Laas Geelistä kohti Berberaa. Guled oli kuulemma aina halunnut pysähtyä tässä kohdassa ja olihan korkean vuoren reunustaman kylän halki virtaava joki kuvauksellinen. Olimme vain hetki sitten keskustelleet Somalimaan joista ja että, onko niissä käytännössä koskaan vettä. Sadekaudetkin ovat kuulemma sellaisia, että vettä ei välttämättä sada tai sadetta saadaan liian vähän. Pysyvästi virtaavia jokia ei Somalimaan puolella ole ja sellaiset löytyvät Somalian eteläosista (esimerkiksi Jubbajoki). Lafaruugin läpi nyt kuitenkin virtasi vielä näin kuivan kaudenkin aikana helmikuussa, joskin noro oli melko vaatimaton. Se oli kuitenkin riittävä pitämään joenpohjalla kasvavan ruohon hyvin vihreänä ja siten tarjoavan kylän lampaille ja vuohille ravintoa mielin määrin. Joen rannalla oli suuria kaktuspusikoita. Lafaruugin väki ei näin päivän kuumimpaan aikaan ulkona juuri liikkunut, joten otimme kuvia rauhassa ja pian jatkoimme matkaa. Berbera olisi enää 55 kilometrin päässä ja jo nyt lämpötila alkoi kivuta ylemmäksi. Berbera olisi Hargeisaa huomattavasti lämpimämpi kaupunki!

Lafaruugin halki virtaavan joen rantamia.

Lafaruugin pikkukylässä on puolenpäivän aikoihin rauhallista.

Olin eilisen päivän Boramaan suuntautuneen päiväretken ja tämän päivän ajomatkan aikana havainnut Somalimaan olevan varsin mäkistä maastoa. Rannikko Berberan lähellä on kuitenkin hyvin tasaista, mutta siitä huolimatta Adeninlahti näkyi jo pitkän matkan takaa. Guled oli iloinen, että näin Punaisenmeren ensimmäistä kertaa elämässäni juuri täällä Somalimaassa. Somalimaalaiset pitävät Adeninlahtea osana Punaistamerta, mutta minulla on eriävä mielipide asiasta: minusta Punainenmeri loppuu Djiboutin ja Jemenin väliseen Bab el Mandebin salmeen jo hyvissä ajoin ennen Somalimaan rannikkoa. Minulla on Punainenmeri siis edelleen näkemättä.

Hieman ennen Berberaa ohitimme kaupungin lentoaseman, jonka kiitotie on reilun neljän kilometrin pituisena Afrikan pisimpiä. Berberalaisilta asiaa kysyttäessä kiitotie on pisin! Joka tapauksessa se on Neuvostoliiton 1970-luvulla rakentama ja kun Somalia päätti vaihtaa Neuvostoliiton Yhdysvaltoihin, Nasa käytti kiitotietä 1980-luvulta aina vuoteen 1991 saakka avaruussukkuloidensa hätälaskupaikkana. African Express Airways on operoinut Berberan lentoasemalta viime vuosien aikana esimerkiksi Dubaita myöten, mutta nyt alkuvuonna 2021 lentoja ei ole minnekään. Kenttä toimii lisäksi sotilaslentokenttänä. Lähde: [1]

Saavumme Berberaan. Vastassa jalustalle nostettu muslimien pyhä kirja Koraani.

Berberassakin yleisin auto on Toyota Vitz.

Pian olimme Berberassa, joka erosi Hargeisasta kuin yö päivästä. Täällä kadut ovat leveät, on rauhallista ja kaikkialla on hyvin siistiä. Rauhallisuuteen toki vaikutti se, että Somalimaan merkittävimmässä satamakaupungissa sattuu olemaan ainoastaan noin 60 000 asukasta. Siisteys on kuulemma paikallisen, suositun kaupunginjohtajan ansiota, sillä tämä on sijoituttanut roskakoreja ympäri kaupunkia ja niitä jopa tyhjennetään. Lisäksi berberalaisnaiset lakaisevat kadut illan ja yön aikana putipuhtaiksi. Se on nimenomaan naisten työtä ja sitä myöhemmin illalla pääsin todistamaankin.

Ajoimme ensitöiksemme jemeniläiseen ravintolaan, sillä onhan Berbera miltei vastapäätä Jemenin tärkeintä satamakaupunkia Adenia. Kanssakäyminen ja liikenne maiden välillä on tiivistä, ja Berberassakin asuu paljon jemeniläisiä. Osa tietenkin on Jemenin epävakaita oloja paossa, kuten ilmeisesti juuri ravintolamme henkilökunta. Al Yemen Alsaeed Restuarantiin marssitaan jemeniläisten pitämän kaupan kautta. Tiskin takana häärineet jemeniläismiehet olivat hyvin ystävällisiä ja nytpä minullakin on jemeniläinen Facebook-kaveri. Kertoivat olevansa kotoisin kaupungista nimeltä Ibb eli jostain pääkaupungin Sanaan ja Adenin puolivälistä. Myös itse ravintolan henkilökunta on siis yhtä lukuun ottamatta Jemenistä. Jemeniläiset erottaa vaaleammasta ihosta sekä siitä, etteivät he puhu juurikaan somalia. Somalit sen sijaan osaavat jonkin verran arabiaa, vaikka kielet eroavatkin toisistaan suuresti.

Tilaus tultiin ottamaan jo ennen kuin ehdin edes istahtaa: tilasin kokonaisen kalan, jonka pääsin myös näkemään ennen kuin se valmistettiin. Kala oli vielä yöllä uiskennellut Adeninlahdessa, mutta eipä arvannut joutuvansa suomalaisen syömäksi. Berbera merenrantakaupunkina onkin paikka, jossa on syötävä nimenomaan kalaa. Se on taatusti tuoretta. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua kala sitten saapui pöytään ja mukana saapui myös riisiä, jonkinlainen vihanneskastike ja uunituore litteä leipä, chapati. Guledkin tilasi alun perin samanlaisen kalan kuin itse ja kävi sen myös tarkastamassa. Kuitenkin kuulemma hänen saamansa kala oli eri, joten hän lähetti sen takaisin keittiöön ja tilasi kanaa tilalle. Guled lähetti myös osan pöytäämme kannetuista ruoista takaisin, sillä emme olleet sellaisia tilanneet. En tiedä oliko syynä kielimuuri somalien ja jemeniläisten välillä vaiko jemeniläiset ihan bisnesmielessä yrittivät ujuttaa ruokia pöytäämme. Ruoka oli erittäin herkullista ja kokonaisen suuren kalan syömisen jälkeen olin täynnä. Somalimaalaisten tavoin myös jemeniläiset suosivat käsinsyömistä, eikä Al Yemen Alsaeed Restuarantissa eteeni tuotu haarukkaa ja veistä. Enkä sellaisia pyytänyt, koska maassa maan tavalla! Oma kalani ja tuorepuristettu mangomehu maksoivat kymmenen dollaria (n. 8 euroa).

Al Yemen Alsaaed Restuarantissa syödään käsin. Huomaa oikeassa nurkassa rukoilemassa olevan oppaani Guledin varjo.

Jemeniläisittäin valmistettu kala Al Yemen Alsaaed Restuarantissa.

Berberan jemeniläisravintolan yhteydessä toimii jemeniläiskauppa. Jemeniläiset muistuttavat ystävällisyydessään kovasti somaleita.

Ruokailun jälkeen turvamieheni Ayaanle tahtoi näyttää minulle paikan, missä paikalliset miehet olivat pureskelemassa khattia. Jemeniläisen ravintolan kanssa samassa rakennuksessa toimii erittäin halvan oloinen hotelli ja eräässä huoneessa miehet istuivat omilla matoillaan lattialla ja pureskelivat tuota merkillistä kasvia. Kaikki olivat kovin innoissaan saadessaan ulkomaalaisen vieraan ja pian kouraani jo työnnettiin ensimmäinen khatpensaan oksa. Oksan lehdet maistuivat kitkerältä, enkä tietenkään mitään tuntenut parin lehden pureskelun jälkeen, vaikka miehet tohkeissaan kyselivät tuntemuksiani. Tähän pitäisi paneutua paremmin myöhemmin. Nyt menisimme ensin kirjautumaan hotelliini.

Visit Horn of Africa oli varannut minulle huoneen kaupungin parhaalta paikalta, Damal Hotellista. Rakennuksen edustalla päivystää yötäpäivää aseistettu vartija ja sisällä kaikki on kovin uutta ja kiiltävää. Tämä oli suorastaan luksusta! Hotellin johtaja tuli henkilökohtaisesti kättelemään ja toivottamaan tervetulleeksi. Kuulemma paikka on vain 3,5 vuotta vanha. Ainoa miinus hotellissa oli se, että sain huoneen ilman ikkunaa. Toisaalta en minä täällä olisi kuin yön, pian lähtisimme uudelleen kaupungille. Niinpä reilun puolen tunnin kuluttua Guled tuli noutamaan minua. Hän itse majoittui halvemmassa motellissa jonkin matkan päässä. Samoin Ayaanle majoittui eri majatalossa. Hänen työnsä tältä päivältä oli ohitse, enkä häntä enää tänä päivänä nähnyt.

Berberalainen huoltoasema.

Berberalaisen khatkaupan myyntiartikkeleita.

Tosiaan se khat eli somaliksi jaad! Se olisi seuraavana ohjelmassa, eikä kuulemma liki kukaan Visit Horn of African asiakkaista halua jättää khattuokiota välistä! Aivan aluksi on kuitenkin todettava, että olen erittäin huumevastainen ihminen, enkä toivo huumeiden laillistamista Suomessa. Jo esimerkiksi pelkkä poltetun kannabiksen haju on vastenmielisimpiä löyhkiä mitä tiedän. Khat on kuitenkin monessa mielessä poikkeus: se ei esimerkiksi Suomessa täytä erittäin vaarallisen huumausaineen kriteerejä, eikä sen ole todettu aiheuttavan voimakasta riippuvuutta. Joka tapauksessa khat on Suomessa kielletty, mutta Somalimaassa se on erittäin laillista! Kyseessä on luultavasti ainoa huumausaine, jonka hyväksyn ja sellaista olin kiinnostunut kokeilemaan, kunhan Afrikan sarveen tai Jemeniin joskus matkustaisin. Khatia on käytetty näillä alueilla jo vuosisatojen ajan, mutta kuka kumma keksi ensimmäisenä ryhtyä pureskelemaan pikkuisia lehtiä! Khat on naapurimaassa Etiopiassa kasvava pensasmainen kasvi, khatpensas (Catha edulis). Pensaan lehdissä on psykoaktiivisia ainesosia, kuten katiinia ja katinonia, ja päihdyttävä vaikutus saadaan siis lehtiä pureskelemalla. Vaikutusta on kuvailtu amfetamiinin kaltaiseksi.

Khat on valtava bisnes Somalimaassa ja pieniä khatkojuja on kaikkialla erittäin tiheästi. Maassa on jopa khatmyymäläketjuja, kuten Gaafane. Ajoimme eräälle Berberan keskustassa sijaitsevalle khatkojulle, jossa oli ruuhkaa. Viitisentoista miestä oli ostamassa khattia samaan aikaan. Myyjiä oli kolme, joilla kaikilla oli kädet täynnä töitä eli khatpensaan oksia. Oksat olivat vielä tänään olleet kiinni pensaissaan Etiopian puolella, mutta aamun aikana ne oli korjattu ja kuljetettu kaasu pohjassa rajan yli Somalimaahan ja lopulta Adeninlahden rannalle Berberaan. Myyjät laittoivat asiakkaan tahtoman määrän oksia kasaan ja muovipussiin. Khatia on erilaisia laatuja ja valitettavasti paras (ja kallein) laatu oli päässyt loppumaan. Otimme siis 125 000 šillingillä (n. 12,5 euroa, n. 15 dollaria) saunavihdan kokoisen khatvihdan toiseksi parasta khatia. Annoin Guledille 15 dollaria ja hän hoiti maksamisen. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ostan huumeita (tai ehkä sitten Jemenissä uudelleen…).

Khatia käyttävät liki kaikki somalimaalaismiehet ja myynti on täysin avointa ja laillista, mutta siltikin se on hieman salamyhkäistä hommaa. Kuvia en myyjistä saanut ottaa, mutta itse myyntiartikkelin kuvaaminen oli sallittua. Eivät Alkonkaan myyjät asiakkaista puhumattakaan tykkäisi, jos aasialainen turisti tulisi ottamaan kuvia sinusta ostamassa viinapulloa. Kun khatvihta oli vaihtanut omistajaa, piti se seuraavaksi pestä: kojun edustalla oli pesupaikka ja pian meillä oli pesty ja puhdas khatvihta! Jos asuisin Somalimaassa ja minulla olisi oma sauna, varmasti kokeilisin khatvihtaa saunavihtana. Irtoaisiko psykoaktiivinen aines ilmaan nuuhkittavaksi löylyissä, ilman vaivalloista pureskelua?

Tälle terassille miehet kerääntyvät katsomaan laadukasta intialaiselokuvaa ja pureskelemaan khatia.

Vasemmalla kakkoslaatuinen khat, oikealla ykköslaatua.

Ajoimme Berberan upeaan vanhaankaupunkiin vihta takapenkillä. Menisimme pureskelemaan khatia kalastajien kanssa, sillä onhan Berbera satamakaupunki ja satama työllistää suuren osan kaupungin miehistä. Guled kertoi, että tässä kaupungissa miehillä on oikeasti varaa khatiin, koskapa töitä kerran riittää. Muuten khat on maassa melkoinen ongelma, aivan kuten alkoholi Suomessa. Usein miehet käyttävät aivan liian suuren osan palkastaan tähän kasviin. Ja vaikka rahaa ei olisikaan, pystyy muutamalla puhelinsoitolla ja/tai suhteilla järjestämään itselleen velaksi khatvihdan päivän ratoksi. Oppaani kertoi esimerkin kahdeksanlapsisesta perheestä, jonka isä katsoi järkevämmäksi sijoitukseksi ostaa khatia, kuin ruokaa perheelleen. Istahdimme kaupungin keskusaukion laidalla olevan kahvilan terassille. Kello kahden aikoihin iltapäivällä muita khatinpureskelijoita oli vain muutamia ja kaikki katsoivat pienestä televisiosta intialaista Bollywood-elokuvaa. Väkeä valui paikalle vähitellen omat khatvihdat kainaloissaan. Työt olivat päättyneet ja nyt oli aika rentoutua poikaporukalla. Naiset eivät yleensä käytä khatia ja jos käyttävät, tekevät he sen omissa oloissaan ja keskenään.

Khatin pureskelu vaatii harjoitusta, sillä ihan mitä tahansa lehtiä oksasta ei sovi heittää suuhun ja pureskella. Vain nuoret ja pehmeät lehdet ovat hyviä ja niistä tuleva vaikutus on paras. Guled perkasi minulle alussa pari oksaa, josta saatoin vain popsia kaikki lehdet suuhuni. Suussa näitä kitkeriä lehtiä tuli pureskella ja taitavimmat keräsivät lehtimössön jompaankumpaan poskeen. Useimmat kuulemma vain nielevät mössön ja niin tein minäkin. En vain käsittänyt, miten poskeen pystyy mitään keräämään. Kitkerää makua poistaaksemme, khatia pureskellessa nautitaan erityistä makeaa teetä, virvoitusjuomia (meillä oli omenafantaa) ja etenkin vettä. Veden nauttiminen on erityisen tärkeää, koska khat kuivattaa. Jatkuva juominen taas aiheuttaa sen, että vessassa saa ravata tiuhaan. Aivan kuin baarissa oluella ollessa. Nuorista lehdistä kalutut khatoksat laitettiin roskiksen virkaa toimittaneisiin pahvilaatikoihin, joista kahteen otteeseen pari miestä kävi korjaamassa oksat talteen. He olivat “crazy guys“, heille kelpaavat kaikki lehdet. Kysymyksessä saattoi olla myös rahakysymys: varaa oli vain muiden jo kaluamiin oksiin.

Puolet minun ja Guledin khatvihdasta.

Khatinpureskeluseuraa berberalaisterassilla.

Samaan pöytään istahtanut nuorukainen oli kovasti kiinnostunut valkoihoisesti khatinpureksijasta. Mies ei osannut englantia paria sanaa enempää, mutta pian hän alkoi ojennella minulle sitä parempaa khatia, jota hänen oli onnistunut jostain ostaa. Tämän parempilaatuisen khatoksan tunnistaa tummemmanpunaisesta rungosta. Minä en kylläkään erottanut laatuja, mutta ehkä reilun tunnin pureskelun jälkeen jonkinlainen rentoutuminen ja lievä hyvän olon tunne alkoi vallita kehossani. Khat ei saanut päätäni huippaamaan, vaan seisomaan noustessa olo oli selväpäinen. Juurikin rentoutuminen on yksi khatin vaikutuksista. Paikalla istuskelleiden miesten mukaan khatilla on myös esimerkiksi piristävä vaikutus, enkä kuulemma tulisi nukkumaan seuraavana yönä. Guled käänsi erään paikalla olleen miehen puhelua minulle, sillä siinä mies toivoi tiukkaan sävyyn vaimolleen tämän jättävän hänet rauhaan. Olisihan hän pureskelemassa khatia eurooppalaisen kanssa! Kului ehkä 20 minuuttia ja vaimo saapui paikalle toteamaan tämän omin silmin.

Minä olin kahden tunnin pureskelun aikana todennut, että ihmiset ovat täällä täysin samanlaisia kuin Suomessakin. Somaleilla on khat, suomalaisilla alkoholi. Kumpikin kerää miehet terasseille istuskelemaan ja kumpikin aiheuttaa jatkuvaa tarvetta vessareissuille. Ainoa ero on se, että khatpäissään voi ajaa autoa ja mekin iltapäiväneljän aikoihin lähdimme ajelemaan kohti Berberan rantoja. Minun olisi päästävä uimaan. Guled kertoi, ettei voisi uida khatin vaikutuksen alaisena. Häneen kasvi vaikutti enemmän, mutta luultavasti hän osasi khathommat minua paljon paremmin.

Berberan Batalaale-rannalla on tilaa helmikuun alussa 2021. Rantatuoleja ei ole, eikä uimareitakaan.

Batalaale-rantaa kohti itää.

Hetkessä olimme Batalaale-rannalla, joka on varmaankin kaupunkia lähinnä oleva ja siten suosituin ranta. Oppaani mukaan ranta ei ole Somalimaan kauneimpia, mutta minulle tämä riitti oikein mainiosti. Taivaalla ei ollut pilven pilveä, tuuli oli lämmin ja lämpötila oli +28ºC. Hiekkarantaa oli silmänkantamattomiin ja hiekka oli hyvin lämmintä. Rannalla on Maan-Soor-hotelli, jolla on muutamia rantabungaloweja, jotka tosin ovat melko kaukana merestä. Heillä on myös jonkinlaista sukellustoimintaa tarjolla paikalle eksyville matkailijoille. Berberalla olisi valtavan suuri potentiaali olla merkittävä aurinkolomakohde eurooppalaisille charter-turisteille. Lentokenttä ja hyviä hotelleja löytyy, samoin pitkä hiekkaranta ja takuuvarma aurinko! Muut rannalla olijat olivat paikallisia, pääosin naisia, jotka minut nähdessään tahtoivat otattaa valokuvat itsestään. Lähetin ne myöhemmin Whatsappin välityksellä, mutten taida täällä nyt julkistaa.

Adeninlahden vesi oli hyvin lämmintä, mutta aallot tekivät uimisesta hieman hankalaa. Ranta syveni loivasti ja oli hiekkapohjainen. En silti uskaltanut mennä kovin kauas, sillä en halunnut päätyä merivirtojen mukana vastarannalle Jemeniin. Adenin valot muuten kuulemma näkyvät vastarannalta yöaikaan hieman Berberan itäpuolelta. Kuulostaa epäuskottavalta, koska etäisyyttä kaupunkien välillä on 260 kilometriä. Aikani uiskenneltuani siirryin rantahiekkaan pysäköityyn autoon ja jatkoimme khatin pureskelua, vaikka minulle alkoi riittää. En enää tuntenut minkäänlaista vaikutusta pureskelustani huolimatta, sen sijaan syljeneritys oli lisääntynyt. Pimeyden laskeuduttua kokonaan Berberan ylle, lähdimme kiertelemään kaupungin kaduille autolla. Päämäärätön autoilu ja khatin pureskelu samaan aikaan ovat somalimaalaisten suurta hupia iltaisin. Kiertelimme ympäri kaupunkia ja lopulta Guled tahtoi ostaa lisää khatia. Löysimme parempaa laatua eräästä khatmyymälästä, mutta en minä edelleenkään huomannut mitään eroa siihen aiempaan laatuun. Autoilimme vielä aikamme, kunnes Guled jätti minut hotellille ja lähti jatkamaan khatin parissa motellilleen. Minun ei tarvitsisi enää khatiin Afrikan puolella kajota.

Sen sijaan, että laittaisin tänne kuvan hotellihuoneesta, laitankin kuvan Damal Hotellin hissin painikkeista. Suomalainen hissinasentaja on tuskin ollut täällä asennushommissa.

Kävin suihkun jälkeen vielä ulkona ostamassa vesipullon, mutta sen jälkeen jäin katsomaan Arabiemiraattien televisiokanavia (somalimaalaisia ei ollut tarjolla) ja istumaan ilmastoidussa hotellihuoneessa. Berberassa ilmastoinnille on tarvetta näin talvellakin, sillä lämpötila pysytteli hellelukemissa jopa näin myöhään illallakin. Minua oli varoiteltu, etten saisi unenpäästä kiinni tänä yönä, mutta taisin nukahtaa samantien. Khat ei aiheuttanut edes vatsanpuruja, kuten olin hieman pelännyt!

Laas Geelin kalliomaalaukset ovat Somalimaan ylpeys

1.2.2021

Tammikuu oli vaihtunut helmikuuksi ja Hargeisassa herättiin edellisaamua viileämmässä kelissä. Eivät hargeisalaiset sentään autojen ikkunoita joutuneet ravaamaan, mutta minun oli laitettava pitkähihaista ylle aamupalalle! Tällä kertaa tilasin omeletin, johon oli selvästi lisätty sokeria. Se ei toki ollut enää yllätys somalien sokeriaddiktion tuntien, mutta tuntui oudolta. Pian pitkähihaisen sai sitten ottaa pois, kun aurinko lämmitti tarpeeksi varjoiseen ravintolaankin. Omelettia syödessäni sain viestin, jossa Guled kertoi myöhästyvänsä tällä kertaa puoli tuntia. Lopulta hän saapui paikalle kello 8.45 eli 45 minuuttia alkuperäisestä suunnitelmasta myöhässä. Minä nousin autoon ja Guled jäi mobiilimaksamaan hotellihuonettani, mutta vahingossa maksu lipsahti väärälle vastaanottajalle, sillä Sugaal Hotellin ja paikallisen huoltoaseman puhelinnumeroissa sattui olemaan yhden numeron ero. Näin “Total Hargeisa” oli 30 dollaria rikkaampi. Tällaisen mokan pystyy korjaamaan ja ilmeisesti Guledin onnistui saada rahansa takaisin.

Hargeisan pääkadun tunnelmia aamutuimaan.

Hargeisan ulosmenotie on pääosin hyvässä kunnossa.

Ajoimme pääkadun varteen, jossa turvamieheni, Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitin herra Ayaanle jo odotteli kalašnikoveineen. Ayaanle oli jälleen hyvällä tuulella ja kertoi, että tänäänhän olisi sitten khatpäivä. Hän ei työnsä puolesta voi khatia pureskella, mutta minun olisi ehdottomasti kokeiltava! Guled oli häipynyt jonnekin ja kohta sanomalehtikauppias lykkäsi avoimesta ikkunasta kouraani päivän lehden, englanninkielisen The Horizonin. Tokihan minä lehden lunastin, kun hinta oli erittäin maltilliset 2000 šillinkiä (n. 0,2 euroa). Lehti ilmestyy kerran kuukaudessa (tällä kertaa sopivasti 1. helmikuuta) ja on Women In Journalism Associationin (WIJA) julkaisema, ehkä hieman kärkkäästi kirjoitettu sanomalehti. Koska Suomen lehdistö ei aivan päivittäin käsittele Somalimaan asioita, teenkin nyt tietenkin katsauksen, mitä The Horizon kirjoittaa:

  • Pääuutinen on ehdottomasti 16. tammikuuta tapahtunut poliitikon, kansalaisyhteiskuntavaikuttajan ja etenkin maan ensimmäisen naistoimittajan Shukri Harir Ismailin kuolema. Tämä paljasjalkainen hargeisalainen oli syntynyt vuonna 1958. Hänellä oli 13 lasta ja erikseen naisten toimittama lehti mainitsee, miten monta poikaa (6) häneltä jäi jälkeen. Somalimaan presidentti Muse Bihi Abdikin on esittänyt surunvalittelunsa. Ilmeisen rohkea ja aikaansaava nainen kyseessä.
  • Paljon palstatilaa saa Yhdysvaltain tuoreen presidentin Joe Bidenin virkaanastuminen, jota käsitellään Somalimaan näkökulmasta. Lehti antaa pitkän liudan syitä, miksi Bidenin tulisi tunnustaa Somalimaa. Syitä ovat esimerkiksi se, että Somalimaa on läheisissä väleissä Taiwanin kanssa, eikä ole suostunut Kiinan pyyntöihin suhteiden katkaisemiseksi, Somalimaa on Freedom Housen mukaan Afrikan sarven ainoa demokraattinen maa ja voisi olla malliesimerkki kaikille naapurimailleen, Somalimaan kansanedustajien keskuudessa on ollut halukkuutta solmia rauha Israelin kanssa sekä se, että Somalimaan tärkein satamakaupunki Berbera olisi Djiboutia parempi paikka Yhdysvaltain sotilastukikohdalle. Djiboutissa kun on lehden mukaan aivan liikaa Kiinan vaikutusvaltaa. The Horizon myös kannustaa Yhdysvaltoja avaamaan konsulaatin Hargeisaan.
  • Tanskan Kenian-suurlähettiläs Ole Thonke ja Britannian puolustusministeri Gavin Williamson ovat pistäytyneet Hargeisassa tapaamassa presidentti Muse Bihi Abdia. Pienellä tarkastuksella selviää, että herra Thonke todellakin on tammikuun lopulla käynyt Hargeisassa, mutta herra Williamsonin visiitti tapahtui jo tammikuussa 2019, eikä hän ole enää edes puolustusministeri.
  • Lehti kritisoi avoimesti Somalian presidenttiä Mohamed Abdullahi Mohamedia, josta käytetään ainoastaan tämän lempinimeä Mr. Farmajo eli “juusto”. Herra Juuston mainitaan olevan Somalian brutaalin sotilasdiktaattorin Siad Barren “distant nephew“, eivätkä nykyiset tapahtumat (siviilien teurastukset, toimittajien pidätykset ynnä muut) Somaliassa jaksa yllättää. Omena ei putoa kauaksi puusta, The Horizon kirjoittaakin.
  • Koronaviruspandemiakin saa sisäsivuilla palstatilaa: Taiwan on lahjoittanut 6000 antigeenipikatestiä Somalimaalle ja Kanadan Quebecissä on löydetty toimiva lääke covid-19-sairauteen! Lehti myös kirjoittaa Itä-Afrikan ja Keski-Afrikan sisämaavaltioiden koronarokotteiden kulkevan muun muassa Berberan sataman kautta.
  • Lionel Messi on tienannut 555 237 619 euroa vuodesta 2017 tähän päivään saakka ja Bayern Münchenin maalivahti Manuel Neuer on vuosikymmenen paras jalkapallomaalivahti.
  • Toistaiseksi tuntematon henkilö on voittanut Yhdysvaltain Mega Millions -lotossa miljardi dollaria!

Tuore englanninkielinen somalimaalaisten naisten toimittama The Horizon kadulta ostettuna.

Ayaanle lueskeli lehteä Hargeisasta ulos ajellessamme, minä lukisin sen kunnolla perillä Berberassa. Otimme suunnaksi koillisen, jossa päivän etappimme, Laas Geel ja Berbera sijaitsevat. Pysähdyimme tankkaamaan Hargeisan laitamilla ja minä kävin huoltoaseman kaupassa ostamassa herkkuja matkaa varten. Kookospalloset tekivät kauppansa Ayaanlelle ja halusipa automme kimpussa häärinyt huoltomieskin omansa. Toki hänkin omansa sai!

Hargeisan laitamilla ohitimme Kuwaitin sponsoroiman koulun, jossa tytöt opiskelevat eri rakennuksessa tien toisella puolen ja pojat omassaan omalla puolellaan. Koulun sydän on valtava moskeija ja olipa takapihalla kuulemma myös kasvihuoneita. Koululta liikenee esimerkiksi tomaatteja jopa myyntiin asti ja ne ovat parhaita tomaatteja, mitä maasta saa. Kuwaitilaiset ovat selvästi Somalimaan närpiöläisiä. Kaikissa kouluissa ei tosin jaotella tyttöjä ja poikia omiin oloihinsa, vaan maassa on runsaasti kouluja, joissa on sekaluokkia. Tämän saa koulun johtaja itse päättää. Naiset eivät ole tässä maassa niin huonossa asemassa, kuin Suomessa voisi kuvitella. Itse asiassa eräällä tiesululla pian Hargeisan jälkeen oli naispoliisi passissa. Sitä en vain tiedä, miten poliisinaisen kaapu ja hiukset peittävässä hunnussa vielä erikseen kiinni oleva sininen poliisihuivi vaikuttavat rosvojen ja muiden ongelmien kanssa painimiseen.

Laas Geel on Somalimaan tärkein nähtävyys ja siksipä sinne on jopa opastekyltti päätieltä.

Maisemaa matkalla Laas Geelille.

Tie Berberaan on vaihtelevassa kunnossa. Pian Hargeisan jälkeen tie on muutaman kilometrin ajan huippukunnossa, mutta sitten yhtäkkiä päällyste on kuorittu kymmenien kilometrien matkalta. Jouduimme ajamaan tietyömaan vieressä kuoppaisella ja erittäin pöllyävällä hiekkatiellä. Tieurakka on Arabiemiirikuntien rahoittama ja etenee koko ajan, mutta ei Guledkaan osannut kertoa, milloin Berberaan saakka voisi ajaa erinomaisessa kunnossa olevaa valtatietä pitkin. Arabiemiirikunnat oli siis kaiken takana, mutta Somalimaan oli onnistunut neuvotella tienrakentajien olevan paikallisia somalimiehiä. Kiina oli ennen tätä yrittänyt saada urakkaa yrittäen täällä samaa, mikä on onnistunut valitettavan laajalti Afrikassa: tuoda kaikki tienrakentajat Kiinasta ja jättää paikalliset nuolemaan näppejään.

Laas Geel (myös nimellä Las Geel) sijaitsee reilun 50 kilometrin päässä Hargeisasta ja on Somalimaan ehdottomasti tärkein matkailunähtävyys. Mutta kuten Dhahag Kourekin edellispäivänä, ei Laas Geelkään ole helposti tavoitettavissa. Päätieltä on tosin tällä kertaa opastekyltti, mutta sen jälkeen tie on eilisenkaltaista röykytystä kuuden kilometrin verran. Edelliskerralla Guled oli joutunut tällä osuudella renkaanvaihtohommiin. Matkalla kalliomaalauksille, hoksasin muutaman kymmenen metrin päässä edessämme kahdella jalalla puuhun kurottelevan antiloopin. Pian näin toisenkin. Ja kolmannen. Neljäskin loikki toisella puolen tietä. Kyseessä oli gerenukki eli kirahviantilooppi, solakka pitkäkaulainen Afrikan sarven eläin. Ei tarvitse lähteä Serengetiin, kun Somalimaassakin pääsee safarille!

Hoikkarakenteinen gerenukki on havainnut automme. Toinen eläin on oikealla pensaassa takapuoli kameraa kohti.

Nämä kauniit linnut päivystivät puussa Laas Geelin opastuskeskuksen edessä. Kyseessä on mahdollisesti keltanokkatoko.

Laas Geelin kalliomaalaukset ovat hyvin säilyneitä ja kuvaavat pääosin nautoja.

Erään Laas Geelin luolan katto on täynnä paholaisen tekeleitä, kuten paikalliset pitkään uskoivat.

Perillä Laas Geelissä vastassa oli samanlainen graniittivuori, kuten myös Dhagah Kouressa. Täällä käy enemmän väkeä, joten paikalla oli vaatimaton Laas Geeliä ja maan muita kalliomaalausalueita esittelevä näyttelyhuone. Opin näyttelyssä nimen “Laas Geel” tarkoittavan “kamelien juomapaikkaa”, sillä tämän graniittivuoren juurella kaksi (kuivunutta) joenuomaa kohtaa. Nykysomalin kielellä paikannimen kuuluisi olla “Laas Gaal”, mutta maassa on päädytty pitäytymään alkuperäisessä ja sitä myöten merkityksellisemmässä nimessä. Samassa rakennuksessa näyttelyhuoneen kanssa päivystää myös paikan vartija-opas.

Ja vaikka Laas Geel on Somalimaan tärkein turistipyydys, ei se tarkoita kävijäryntäystä. Nytkin olin ainoa vieras ja päivän ensimmäinen. Vieraskirjan mukaan kävijöitä ei ole päivittäin, mutta joulukuusta lähtien paikalla oli käynyt ainakin kolme kreikkalaista, muutama saksalainen, brittejä, yhdysvaltalaisia sekä venäläisen Mzungu Expeditionsin kiertomatkalaisryhmä. Somalimaalaisia unohtamatta. En tiedä paikan pääsymaksun suuruudesta, sillä asia hoidettiin ollessani tutustumassa näyttelyyn.

Kauniita kuvioita.

Ihminen ja ehkä koira.

Nauta ja ihminen.

Laas Geel on usean luolan käsittämä kokonaisuus ja näiden luolien seinämissä on kuvattuna satoja hahmoja, pääosin nautoja, mutta myös koiria, apinoita, norsuja, antilooppeja, kirahveja sekä ihmisiä esimerkiksi kilpi tai jousi käsissään. Nautojen runsas määrä on tutkijoiden mukaan vanhin todiste naudan domestikaatiossa tällä seudulla. Nämä tuhansia vuosia vanhat kalliomaalaukset ovat pääosin käsittämättömän hyvin säilyneitä, mutta ehkäpä olosuhteet ovat ihanteelliset niiden säilymiseen. Laas Geel “löydettiin” vasta vuonna 2002 ranskalaisen arkeologiryhmän tehdessä kaivauksia seudulla, mutta paikalliset ihmiset toki olivat maalauksista tietoisia. Ranskalaisen arkeologiryhmän mukaan maalaukset on tehty 4000–1000-luvuilla eKr. Somalimaalaisten mukaan Laas Geelin maalaukset ovat 5000-vuotiaita. Upeiden maalausten ohella myös maisemat näistä luolista ympäröivään maastoon ovat upeita!

Oppaallani oli jotain ongelmia puhelimensa kanssa, joten hän vietti aikaa pääosin soitellen Telesomille. Ayaanle ja paikan vartija-opas Omar kierrättivät minua luolasta luolaan. Viimeisessä luolassa oli islamilaiseen Somalimaahan hieman kyseenalaisesti sopiva kuva: sonni oli hypännyt lehmän päälle parittelun merkeissä. Ja kyllä minä, Ayaanle ja Omar niin nauroimme, kun asian hoksasin! Omar vihjasi lopussa hienovaraisesti, että tippi voisi olla paikallaan ja ilman muuta viiden dollarin setelin miehelle sujautin. Laas Geel on todella Somalimaan matkan kohokohtia! Maan hallitus on yrittänyt saada kalliomaalauksia Unescon maailmanperintöluetteloon, mutta ongelmaksi on muodostunut kansainvälisen tunnustuksen puute. Ilmeisesti siis naapurimaa Somalian tulisi lähestyä Unescoa, jos luolat maalauksineen haluttaisiin luetteloon. Sinne ne joka tapauksessa kuuluvat.

Näkymät Laas Geelin luolista ovat upeat. Täällä on kyllä kelvannut maalailla seiniä tuhansia vuosia sitten!

Turvamieheni Ayaanle ja oppaani Guled. Laas Geelin graniittivuori taka-alalla.

Kuivunut joenuoma, wadi, Laas Geelin liepeillä.

Palailimme Laas Geelistä kohti Hargeisa–Berbera-päätietä eri reittiä. Ylitimme leveän wadin, kuivuneen joenuoman ja pian gerenukit loikkivat jälleen kummallakin puolella autoamme. Kaikkiaan näin varmaan kymmenen gerenukkia. Jonkin ajan kuluttua olimme jälleen takaisin päätiellä, joka muuttui pian jälleen hyväkuntoiseksi valtatieksi. Tieksi, jolla saattaisi päästellä ties miten kovaa. Somalimaassa vauhtia pyritään hillitsemään hidastetöyssyillä, joita on kaikkialla ja jopa tällä valtatiellä. Töyssyt ovat usein keskellä ei-mitään vailla minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Guled tuntee Somalimaan tiet ja osaa jarruttaa ajoissa. Matka kohti Berberaa jatkui hyvää vauhtia. Saapumisesta Berberaan seuraavassa jutussa.

Dhagah Kouren kalliomaalauksilta Etiopiaa hipoen Boramaan

31.1.2021

Heräsin ensimmäiseen aamuuni Afrikassa sitten maaliskuun 2018, jolloin heräsin Kamerunin Yaoundéssa toisella puolella tätä laajaa maanosaa. Reilun vuorokauden matkustus oli kai uuvuttanut niin, etten ollut herännyt aamuyöstä edes rukouskutsuihin. Somalimaa kun on sataprosenttisesti islamilainen valtio. Siirryin huoneestani ulos Sugaal Hotellin ravintolaan aamupalaa varten. Vaan olipa absurdia istahtaa t-paidalla lämpimään ulkoilmaan tietäen, että Suomessa kärvisteltiin kovissa tammikuun pakkasissa. Sugaalilla on erilaisia aamupalavaihtoehtoja: munuaiset ja maksan jätin välistä ensimmäisenä, samoin omeletin ja päädyin ottamaan papuja. “Beans” ääntyy somalimaalaisten suussa hieman erilailla kuin Englannissa ja kuulostaa sanalta “penis”. Näin se oli kokemukseni mukaan paikasta riippumatta, ei siis vain tässä omassa Hargeisan hotellissani. Somalimaalaisten aamupalapapusoppa oli erittäin virkistävää vaihtelua Länsi-Afrikan patongeille ja croissanteille. Hieman kotoiselta hernekeitolta maistuneessa papusopassa oli papujen lisäksi ainakin vihreää paprikaa, valkosipulia ja sipulia. Koko komeus lapioitiin alas vaalean leivän palasilla. Haarukkaa en saanut, en pyytänyt, ehkä kyllä edes kaivannut. Edellisiltana oppaani Guled oli kertonut tulevansa noutamaan minua kello 8.30, mutta saapui lopulta puolisen tuntia myöhässä. Maassa maan tavalla.

Hargeisan liikennettä aamutuimaan. Somalimaassa autot ovat muuten lähes poikkeuksetta Japanista tuotuja käytettyjä Toyotia, joten ratti on väärällä puolella ja siksipä myös minä istuin väärällä puolella autoa.

Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitin turvamieheni Ayaanle. Mahtava tyyppi.

Guled ajoi paikalle noin kello 9.00 ja lähdimme matkaan saman tien. Mutta ensin oli vain noukittava Somalimaan hallituksen vaatima asemies mukaan matkaan. Mies olisi Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitista (SPU), jonka joukot on erityisesti koulutettu suojelemaan ulkomaalaisia. Vaikkapa sitten turisteja, kuten minua! Somalimaa ottaa ulkomaalaisten turvallisuuden äärimmäisen vakavasti, sillä se ei halua mitään hämminkiä tai ongelmia sille tärkeille vieraille. Tämä siitäkin huolimatta, että Somalimaa on Afrikan turvallisimpia maita, eikä sitä sovi sekoittaa epävakaaseen naapuriin Somaliaan millään tavalla. Guledin mukaan maassa ei ole ikinä ollut minkäänlaista matkailijaan kohdistunutta vaaratilannetta. Somalimaa pelaa kuitenkin varman päälle ja tietenkin tässäkin taustalla piillee haave kansainvälisestä tunnustuksesta. SPU:ta ei vaadita Hargeisassa, mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sellainen tulisi olla mukana. Ellet sitten ole maassa omatoimisesti ja onnistu neuvottelemaan maan matkailuministeriössä kirjallista vapautusta tästä vaatimuksesta. Sellainen onnistuu toisinaan ja yhtä toisinaan taas ei. Tosin myös omatoimimatkailijoiden on mahdollista saada SPU-mies mukaan julkisen liikenteen bussiin. Itseäni ei kiinnostanut yrittää tällaista, vaan olin Somalimaassa ihan paikallisen matkatoimiston järjestämällä yksityiskiertomatkalla, jossa turvamies tuli talon järjestämänä. Mielestäni tämä turvamies on merkittävä osa Somalimaa-kokemusta, eikä sitä missään nimessä tule kokea miksikään riippakiveksi. Päinvastoin!

Niinpä pääkadulta mukaan hyppäsi maastoasuun pukeutunut, ehkä nelikymppinen Ayaanle. Mahtava tyyppi kaiken kaikkiaan. Englantiakin hän osasi ihan riittävästi. Mukanaan mies kantoi AK-47 Kalašnikov -rynnäkkökivääriä ja oli nyt sitten valmiina turvaamaan selustani tällä päiväretkellä kohti länttä ja Boraman kaupunkia. Ayaanlekin tosin vahvisti oppaani sanat, että ei tässä mitään ongelmia tulisi olemaan. Yleensä turvamies istuu etupenkillä, mutta Ayaanlelle sopi takapenkkipaikkakin oikein hyvin. Minä taas näkisin edestä paremmin. Covid-19 vaikutti sen verran matkantekoomme, että periaatteessa meidän tuli käyttää maskia autossa istuessamme ja aluksi se melko hyvin kasvoilla pysyikin. Loppumatkasta se oli lähinnä leuan alla ja joka tapauksessa vähintään myöhemmin ravintolassa istuessamme olisimme koronan toisiimme kyllä tartuttaneet. Seuraavana päivänä Ayaanle lipesi tästä vaatimuksesta melkein kokonaan, enkä minäkään maskin hyötyä oikein ymmärtänyt. Hallitus nyt vain oli näin määrännyt.

Ajamme ulos Hargeisasta. Huomaa maan yleisin automerkki ja -malli.

Huoltoasemalla. Pumpussa on aseman puhelinnumero ja nimi mobiilimaksua varten. Tammikuun lopulla 2021 diesellitra maksoi 5000 šillinkiä. Eli noin 0,5 euroa/litra.

Vesirekat kuljettavat vettä ympäri maata. Myös rekkojen ratti on väärällä puolella.

Nappasimme kahvit vielä ennen Hargeisasta poistumistamme ja sitten vain kaasu pohjaan ja suunta kohti Boramaa. Sinne olisi 115 kilometrin ajo. Kuten kaikissa kehitysmaissa, myös Somalimaassa pääteillä on runsaasti tiesulkuja. Somalimaassa tiesulku on yleensä muutaman poliisin miehittämä koppi ennen ja/tai jälkeen asutuskeskuksen. Useimmiten poliisit seisoskelevat tienvarressa jo valmiiksi, koska ainakin Hargeisa–Borama-tiellä on paljon liikennettä. Minut nähtyään he halusivat nähdä turvamieheni naaman takapenkiltä ja näin puomin virkaa toimittava köysi tai naru laskettiin maahan ja matka saattoi jatkua. Yleensä pysähdys kesti pari sekuntia, eikä matkalla Boramaan kukaan tahtonut nähdä passiani. Kuulemma ilman minua poliisit kinuisivat rahaa, mutta valkoisen miehen nähden eivät kehtaa.

Renkaiden ilmanpaineet kuntoon. Kuvassa etualalla vasemmalla oppaani Guled ja takana musta neliveto-Toyotamme.

Kyllä! Somalimaan yleisin auto on Japanista laivattu Toyota Vitz harmaanvärisenä. Meillähän kyseinen auto tunnetaan Toyota Yaris -nimellä.

Tämän päivän ensimmäinen pysäytys olisi Dhagah Kouren kalliomaalausalue 45 kilometrin päässä Hargeisasta luoteeseen. Sinne on ajettava ensin päällystettyä Boraman-valtatietä ja neljää kilometriä ennen Arabsiyon pikkukaupunkia käännyttävä kohti pohjoista. Mitään opasteita ei todellakaan ole, joten Dhagah Kourelle johtavan hiekkaisen ja kuoppaisen kärrypolun sijainti tulee totisesti tuntea. Röykyttelimme tätä mutkaista ja moneen suuntaan haarautuvaa “tietä” reilun kymmenen kilometrin matkan. Olimme Gabileyn alueella, joka tunnetaan Somalimaan “ruoka-aittana”. Täällä kasvaa esimerkiksi appelsiini, mango, papaija ja vaikkapa maissi. Papaijapuupeltoja olikin matkalla kalliomaalauksille tiuhaan. Melko paljon tämän kärrypolun varrella oli myös paimentolaisten asumuksia. Ne on kyhätty risuista ja oksista. Päälle on sidottu erilaisia kankaanpalasia. Asumusten pihapiiri on myös aidattu risuaidalla, varmaankin hyeenojen varalta, joita seudulla on paljonkin. Hyeenoja en nähnyt, mutta harmaita ja pitkähäntäisiä oravia siellä täällä sujahteli. Samoin kameleita. Olimme liki koko matkan ajaneet aloeveerakasvien keskellä. Kasveja on kaikkialla Somalimaassa, mutta niitä ei maassa ainakaan vielä hyödynnetä teollisesti. Paikalliset ihmiset toki ymmärtävät aloeveeran merkityksen ja hyödyntävät sitä omiin tarpeisiinsa.

Papaijapuita matkalla Dhagah Kourelle.

Tie Dhagah Kourelle kulkee aloeveerakasvien ympäröimänä.

Lähikuva aloeveerasta.

Saavumme Dhagah Kouren graniittilohkareröykkiöille.

Noin 1,5 tunnin matkanteon jälkeen Guled onnistui ilman minkäänlaisia vaikeuksia löytämään oikeat tieurat ja saavuimme Dhagah Kourelle (myös esimerkiksi nimillä Dhagax Koure, Dhagah Kureh jne.). Kuulemma edelliskerran oppaani oli käynyt paikalla 1. tammikuuta. Nyt vuoden toinen kerta tuli tammikuun viimeisenä päivänä. Dhagah Koure on upea, valtavista punertavista graniittilohkareista koostuva suuri kiviröykkiöalue. Oikeastaan vuori. Paikalla oli vartija, joka lähti näyttämään maalauksia meille. Kaikkiaan niitä on sadoittain ja ne ovat jopa 5000 vuotta vanhoja. Maalauksissa toistuvat samat kuviot, kuten ihminen, härkä, kirahvi, koira ja niin edelleen. Dhagah Koure oli Somalimaan tunnetuin kalliomaalausalue vuoteen 2002 saakka, jolloin Laas Geelin paljon vaikuttavampi alue “löydettiin”. Vierailisin siellä seuraavana päivänä. Dhagah Kouren merkitys kutistui kaiken lisäksi vuonna 2011, kun useita kalliomaalauksia havaittiin tärvellyn. Syynä oli ilmeisesti se, että paikan hoitamisesta oli kiistaa kahden eri osapuolen kesken. Minulle täällä oli kuitenkin aivan riittämiin maalauksia, minkä lisäksi maisemat näiden graniittilohkareiden päältä ovat upeita.

Löysimme paikalta myös kilpikonnan, jotka olin tähän saakka yhdistänyt meriin ja vähintäänkin vesistöihin. Maakilpikonniakin kuitenkin nähtävästi on ja tämä nuori yksilö saattoi olla suomenkieliseltä nimeltään kannuskilpikonna. Guled pohti eläimen ottamista lemmikikseen, mutta lopulta totesi eläimen varmaankin kuolevan matkalla Boramaan ja sieltä myöhemmin takaisin Hargeisaan. Kannuskilpikonna jäi jatkamaan elämäänsä Dhagah Kouren varjoisissa luolissa. Lähtiessämme minua kehotettiin tippaamaan paikan vartijaa, joten annoin 40 000 šillinkiä (n. 4 euroa). Kuulemma sen verran on riittävästi.

Mahdollisesti kannuskilpikonna.

5000 vuotta vanha kalliomaalaus Dhagah Kourella. Kuvassa ihminen ja kirahvi.

Olivatkohan nämä norsuja vai lehmiä?

Näkymä Dhagah Kourelta.

Palasimme takaisin Boramaan johtavalle valtaväylälle hieman eri reittiä. Ajoimme halki Arabsiyon kaupungin ja lukuisten pikkukylien. Alueelle nimensä antanut Gabiley on jo hieman suurempi keskus, jossa on jopa rispaantunein Somalimaan lipuin ja palmupuin koristeltu leveä bulevardi. Palmut tosin olivat kuolleet. Gabileyn jälkeen saavuimme Kalabaydhin kylään, josta lähti tie 19 kilometrin päähän Wajaaleen. Se lienee Somalimaan merkittävin rajanylityspaikka Etiopian kanssa. Tuleehan sitä kautta muun muassa khat maahan!

Jonkin matkaa Kalabaydhistä eteenpäin jätimme Maroodi Jeexin hallinnollisen alueen taaksemme ja siirryimme Awdalin alueelle. Somalimaa on jaettu kuuteen hallinnolliseen alueeseen. Täällä Awdalissa Boramaan johtava valtatie kulkee paikoin erittäin lähellä Etiopian rajaa. Huvittavasti muutaman kilometrin päässä rajasta sattuu sijaitsemaan kylä nimeltä Tulli. Pian Tullin jälkeen Etiopia on koko ajan näköpiirissä vasemmalla puolella. Jopa Etiopian puolen kylät, kuten Tferi Ber ja Aw Bare, näkyvät selvästi ja lopulta tie nuolee rajaa niin läheltä, että rajalle on vain kymmeniä metrejä. Tässä paikassa asustaa vuohifarmari, joka asuu vakituisesti tässä molemmin puolin rajaa ja maksaa veroistaan 50 prosenttia Somalimaahan ja loput Etiopiaan. Merkkinä rajasta on vain yksittäinen puu. Mitään raja-aitoja ei Somalimaan ja Etiopian välillä ole, mutta siellä täällä on vartiotorneja. Puhelimeni ei mennyt Etiopian verkkoon missään vaiheessa ja Somalimaassa Telian liittymä ei toimi lainkaan.

Tullista on enää 24 kilometrin matka Boramaan.

Oikeanpuolimmaisin puu merkkaa rajaa Somalimaan ja Etiopian välillä. Puun tuolla puolen kaikki kuuluu Etiopiaan. Tässä kohtaa, molemmin puolin rajaa, asustaa vakituisesti paikallinen vuohifarmari.

Boraman liikennettä.

Itse Boramakin on vain muutaman kilometrin päässä Etiopian rajalta ja näkyi pian tuosta valtionrajaa hipovasta kohdasta alhaalla laaksossa korkeiden vuorten ympäröimänä. Borama on Somalimaan suurimpia kaupunkeja yli 200 000 asukkaan väestöllään ja tunnettu erityisesti brittien siirtomaakaudella rakennetusta opinahjosta, joka nykyisin toimii Amoud-yliopistona. Ennen sinne ajoa, ajoimme sisään itse kaupunkiin. Borama muistuttaa kaikessa kaaoksessaan kovasti Hargeisaa. Täälläkin saa ajaa miten tahtoo ja täällä liikenteen seassa on mukavana lisänä holtittomasti kaahailevia tuktuk-takseja, jotka pääkaupungista puuttuvat. Niinpä sitten kaksi tuktukia kiihdytti talla pohjassa ohitsemme, toinen oikealta ja toinen vasemmalta. Heillä oli selvästi kisa menossa ja puolenpäivän tienoissa siihen on Boraman kaduilla sopivan rauhallista. Guled ajoi auton Boraman ytimeen, jossa tosin kadut ovat hiekkaisia ja kuoppaisia. Vuohia vaeltelee järsimässä muoviroskaa, jolla Somalimaankin kadut ja luonto on kyllästetty. Guled kertoi myöhemmin näiden kaupunkivuohien itseasiassa olevan somalimaalaisten vanhempien naisten lemmikkejä, ei suinkaan ravinnoksi kasvatettavia elikkoja. Guledinkin isoäidillä oli vuohia lemmikkeinä ja kieltämättä minäkin vuohen lemmikiksi ottaisin kissaa tai koiraa mieluummin. Ruoaksi kasvatettavat vuohet elelevät erikseen maaseudun “farmeilla” ja saavat syödäkseen muuta kuin muovia. Kuulemma vuohten saama ravinto maistuu myös niiden lihassa.

Goljanno Restuarant & Cafeteria oli valintamme Boramassa.

Boraman keskustassakin on hiekkaisia katuja. Vasemmalla kuvassa paikallinen mies khat-ostoksilla.

Me emme nyt söisi vuohta, vaan tahdoin lautaselleni kamelia. Astuimme sisään vilkkaaseen Goljanno-ravintolaan. Ayaanle käveli suoraan yläkertaan ja tietenkin ase kulki mukana kaikkialle. Tilasin mangomehun sekä kamelia ja makaronia, mikä huvitutti suuresti Ayaanlea, sillä yleensä turistit ovat arkoja ja tilaavat kasviksia tai vähintäänkin kalaa. Ruokaa odotellessani eräs mies tuli kyselemään, että mistä kaukaa sitä tullaan. Helsingin mies tiesi, muttei Oulua. Pian myös nuori somalinainen sujuvalla brittiaksentilla tiedusteli, mahdoinko olla joku kuuluisa tubettaja. Naisen nuori veli oli kuulemma näin todennut, muttei ollut uskaltanut kysyä. Perhe oli täällä lomailemassa Britanniasta. Ennen ruoan saapumista, pöytään kannettiin kolme kulhollista kuumaa kamelinrasvaa. Sen nyt jätin kuitenkin välistä, kuten tapana on ollut jättää myös joulukinkusta uunissa irtoava rasva juomatta. Itse kameli oli ihan jees, mutta ehkä hieman liian kuivaa ja mautonta. Annos oli niin valtava, että siitä olisi riittänyt neljälle. Niinpä Ayaanle otti loput ruoastani mukaan ja antoi myöhemmin eräässä kadunkulmassa jollekin sukulaiselleen. Taisi olla veljen vaimo. Vaihtokaupassa saimme somalialaisia banaaneja, jotka maistuvat ja näyttävät kuin mikä tahansa kaupan banaani Suomessa. Länsi-Afrikan banaanit taas ovat pieniä ja paljon makeampia.

Lounaani Boramassa: spagettia, kamelinlihaa, kamelinläskiä ja kamelinrasvaliemi.

Boraman torilla on rauhallista puolenpäivän kuumuudessa.

Aikamme ajelimme ympäri Boraman kuoppaisia katuja, kunnes basaarissa tie yllättäen päättyi. Oli peruutettava takaisin. Lopulta oikea tie löytyi ja olimme matkalla ulos kaupungista tuktukeja väistellen. Täällä kaupungin laitamilla on hauskasti nimettyjä pieniä kauppoja, kuten Dubai Shoping Centre tai Erdogan Shopping Center. Turkki on ainakin naapurimaa Somalian paras kaveri, mutta yrittää Turkin presidentti Erdogan työntää lonkeroitaan myös Somalimaan puolelle. Ainakin turkkilaisia tuotteita on kaupoissa runsain mitoin.

Boraman merkittävin nähtävyys on Somalimaan paras yliopisto, vuonna 1998 perustettu Amoud (somaliksi Jaamacadda Camuud). Se toimii maaseudun rauhassa muutaman kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Alun perin kampus oli brittien siirtomaakaudellaan rakennuttama ja toimi silloin “high schoolina”. Koulua ovat käyneet kuulemma kaikki Somalimaan presidentit ja muut merkkihenkilöt. Olimme paikalla iltapäivällä, jolloin opetus oli jo tältä päivältä ohitse. Kaikkialla oli hyvin rauhallista, eikä edes liikenteen melu kuulunut. Paikalla oli vain kolme nuorta kamelia, noin 1,5–2-vuotiaita, joita Ayaanle veti hännästä. Minä vain otin muutaman valokuvan. Ayaanle kertoi, että yliopistollakin on aseistettu vartijansa ja että tällä on amerikkalainen ase.

Amoud-yliopiston rakennuskanta on pääosin siirtomaakaudelta.

Lapin yliopiston mailla saattaa kuljeksia poroja, täällä kameleita. Takana majatalo, jossa yliopiston vierailevat professorit ja muu opetushenkilökunta majoittuu.

Tässä on oikein kahdella tuktukilla lähdetty khat-ostoksille. Tämän boramalaisen khat-kojun seinässä kuvattuna khat-vihtoja.

Sitten tulikin aika lähteä takaisin Boramaan ja edelleen kohti Hargeisaa. Ayaanle oli kovasti äänessä takapenkillä ja hän sai pian jopa oikeita töitä, kun edellämme ajanut Toyota Vitz toistuvasti pysähteli keskelle vilkasliikenteistä katua yrittäen kysellä vastaantulevilta autoilta jotain. Ayaanle otti Kalašnikovinsa ja meni nuhtelemaan kuljettajaa. Vaikka ollaankin Somalimaassa, ei nyt sentään koko liikennettä sovi tukkia! Ayaanle on Special Protection Unit -yksikössä työskentelystään huolimatta pohjimmiltaan poliisi ja hänellä on oikeus sakottaa, mutta nyt kuljettaja selvisi pelkillä nuhteilla. Guled hyppäsi myös tohkeissaan ulos autosta ja meni seuraamaan nuhtelua. Minä jäin autoon istumaan, sillä Toyotan kuljettaja voisi hämmentyä täysin, jos nyt vielä valkoinen mieskin tulisi asiaa puimaan!

Takaisin Hargeisaan ajoimme pysähtymättä, sillä reitti oli sama. Hargeisassa Guled vielä ajoi rikkaiden asuinalueen kautta, jossa talot ovat hienoja ja niiden ympärillä on korkea aita. Korkea aita on myös tasavallan presidentin palatsin ympärillä, joka vasta valtaisa onkin. Matkalla ohitimme myös Hargeisa Group Hospitalin, jonne myöhemmin menisin testauttamaan itseni koronaviruksen varalta. Perillä hotellilla Guled kysyi tahdoinko lähteä myöhemmin vielä syömään. Maha oli edelleen täynnä Boraman kamelia, mutta kyllä illalla vielä nälkä tulisi. Hän tulisi noutamaan minut kello 19.30. Ayaanlen näkisin jälleen seuraavana aamuna, kun lähtisimme kohti Laas Geeliä ja Berberaa.

Vesirekkoja Hargeisan laitamilla.

Hargeisan pääkadun varressa olevan monumentin merkityksestä kysellessäni sain vastauksen, että se on “just a monument”. Juuri tällaiset monumentit ovatkin parhaita!

Guled tuli illalla suunnilleen sovittuna aikana ja kävelimme lyhyen matkan läheiseen ravintolaan, Ali Jirde Hotelliin. Ravintolaan mennessä vartija paljastaa metallinpaljastimella hallussasi olevat rynnäkkökiväärit ja pommit. Paikka onkin selkeästi hieman tärkeämpien ihmisten suosiossa. Omaan Sugaal Hotelliini voi kuka tahansa marssia sisään, mutta siellä ei majoitu tai illallista tärkeää väkeä. Laadukkaasta ympäristöstä huolimatta hinnat eivät ole korkeat, vaan pääruoat maksavat viidestä kymmeneen dollaria. Tarjoilu vain on hieman hidasta. Tilasin pizzan, sillä Afrikassa pizzat ovat aina pieniä ja minulla oli vain pieni nälkä. Ali Jirde Hotel järjestää joka keskiviikkoilta somalimaalaista kulttuuria, tanssia ja laulua, esittelevän shown, johon tulisimme sitten viimeisenä iltanani.

Telesom – Luotettava valinta. Turha yrittää soitella tuohon numeroon, sillä Telesom ei Suomessa toimi.

Ruokailun jälkeen kävimme hankkimassa minulle paikallisen Telesom-operaattorin liittymän. Otin pelkän nettipaketin, joka ei lopulta toiminut kuin pari päivää ja senkin aikaa hieman heikosti. Somalimaa jostain syystä mainostaa Afrikan nopeimpia nettiyhteyksiä, mutta se on pötypuhetta. Telesom on paikallinen operaattori, mutta koska Somalimaata ei ole kansainvälisesti tunnustettu, ovat puhelinnumerot periaatteessa somalialaisia. Somalian suuntanumero +252 oli laitettava eteen, jos minulle Suomesta tahtoi soittaa.

Palasimme hotellille ja sovimme, että Guled noutaisi minut aamulla kello 8.00.

Kakía Langádan rotkolaakson ja Mitátan kylän kautta kotimatkalle

3.-4.7.2020

Viimeinen kokonainen päivä Kreikassa alkoi tällä kertaa ihan hotelliaamupalalla, ensimmäisellä sellaisella tällä matkalla. Hotel Akrotirin ainoina asukkaina olimme nyt ainoina asiakkaina hotellin upealla terassilla nauttimassa Platiá Ámmoksen helteisestä aamusta ja upeista näkymistä aina Peloponnesokselle saakka. Aamupalan jälkeen nappasimme hotellilta vieraille tarkoitetun aurinkovarjon ja heitimme sen vuokra-auton peräkonttiin. Tänään olisi rantapäivä. Ensiksi tosin ajattelimme katsastaa Agía Pelagían, Kytheran saaren toiseksi tärkeimmän “turistirysän”. Tärkein sellainen oli ollut unelias Kapsáli saaren etelärannikolla. Platiá Ámmoksesta on aluksi ajettava Karaváksen kylään, mistä lähtee hyväkuntoinen, paikoin serpentiininä kulkeva tie alas Agía Pelagíaan, niin ikään Kytheran koillisrannikolle.

Agía Pelagían rantakadulla on heinäkuussa 2020 tunkua.

Agía Pelagían rannalla on liki mahdotonta säilyttää turvavälit muihin koronaisiin auringonpalvojiin.

Agía Pelagía on reilun 400 asukkaan kylä ja elää pääosin matkailusta. Paitsi, että nyt kesällä 2020 matkailu ei kyllä elättänyt yhtään ketään. Turisteja ei vain ollut, vaan kylän hieno hiekkaranta aurinkovarjoineen ja -tuoleineen oli typötyhjä. Hiljaiselta näytti myös hotellien ja muiden majoituspaikkojen pihamailla. Pääosin tyhjillään olivat lisäksi ne muutamat kahvilat ja ravintolat, joita Agía Pelagían rantakadulla oli. Kylän ainoassa matkamuistomyymälässä oli pari muutakin asiakasta, muttei kuitenkaan ulkomaalaisia. Olisin halunnut ostaa avaimenperän oman autoni avaimiin, mutta täältä ei sellaista löytynyt. Ajattelimme ajella myöhemmin huviksemme vielä kerran etelärannikon Chóraan. Siellä tarjonta olisi parempi. Agía Pelagían rantakatu oli nopeasti katseltu. Otimme seuraavaksi suunnan kohti Kakía Langádan rantaa, jonka olin nähnyt eräässä Youtube-videossa aiemmin. Ranta on hieman syrjäisempi, eikä perille saakka johda edes päällystetty tie. Lopulta päätin jättää auton Langáda-rannan parkkipaikalle, joka on pitkähkö ranta juuri ennen Kakía Langádaa. Langádan rannalla oli jopa kaksi ihmistä ja rantabaari, joka ei kyllä tietenkään ollut avoinna.

Langádalta oli muutaman sadan metrin kävely omalle syrjäiselle rannallemme, jonka ainutlaatuiseksi tekee sen sijainti ja maisemat! Ranta nimittäin sijaitsee muutaman kilometrin pituisen Kakía Langádan rotkon suulla, jylhien vuorten reunustaessa pienellä kannaksella sijaitsevaa pikkukivirantaa. Kannaksen toisella puolella on Välimeri, toisella melko matala sadan metrin pituinen laguuni. Aina Trifilliánikan kylään saakka jatkuva Kakía Langádan rotko on paikka, josta osmanikaappari Hayreddin Barbarossa tunkeutui Kytheralle vuonna 1537 ja valloitti koko saaren. Itse en olisi kyllä pystynyt laguunia pidemmälle rotkoa etenemään, mutta ehkäpä osmaneilla oli varusteet kunnossa, eivätkä olleet matkassa pelkillä rantasandaaleilla. Joka tapauksessa nyt pikkuisella rannallamme ei ollut osmaneja, ei muita turisteja, eikä sitä myöten koronavirustakaan. Rotkolaakson rinteillä kiipeilleiden villivuohien ääntely rannan rauhaa tosin “rikkoi”. Parin tunnin pulikoinnin jälkeen totesimme auringonoton riittävän ja päätimme lähteä käymään Chórassa. Koko aikana Kakía Langádan rannalle ei ilmestynyt muita.

Tämä tie johtaa Kakía Langádan rannalle ja rotkon suulle.

Kannaksella olevan rannan takana on laguuni.

Kakía Langádan pikkukiviranta.

Kävimme Chórassa, jossa mukaan tarttui hieno saarella valmistettu avaimenperä (nytpä olisi muisto tältä saarelta), paikallista oreganoa ja 80 millilitran pullo Kytheran omaa fatourádaa, kanelilla ja neilikalla maustettua tsipouro-viinaa. Sellaisen saisi viedä käsimatkatavaroissa kotiin. Paluumatkalla takaisin kohti pohjoisen Platiá Ámmosta ja hotelliamme, pysähdyimme tankkaamassa Potamóksessa, jossa sijaitsee kaksi saaren neljästä huoltoasemasta. Litra ysivitosta maksoi 1,659 euroa. Auton tankkauksen jälkeen päätimme tankata myös itsemme. Auto eilen tutuksi tulleelle parkkipaikalle ja istahdus johonkin keskusaukion ravintoloista. Päädyimme mussakaan ja kreikkalaiseen salaattiin. Ruokaa odottaessamme päätin sitten tehdän lähtöselvityksen seuraavan päivän lennolle Ateenasta Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. Alun perin meidän piti matkustaa Lufthansalla Münchenin kautta Helsinkiin ja jopa järkevillä matka-ajoilla. Lufthansa perui paluun ja me saimme vaihdettua lipun SAS:n lennolle Ateenasta Tukholman kautta Helsinkiin. Tämäkin kuitenkin peruttiin ja lopulta meillä oli monimutkainen pohjoismaisten pääkaupunkien kiertue lipullamme. Paitsi, että SAS:n asiakaspalvelija oli mokannut oikein kunnolla ja nyt lähtöselvitystä tehdessäni varaus oli enää olemassa vain yhdelle hengelle! Onneksi huomasin asian hieman ennen SAS:n asiakaspalvelun sulkeutumista tälle päivälle ja soitto Tanskaan ratkaisi asian. SAS:lla en lentäisi ihan vähään aikaan, sen verran karmivan kokemuksen firmasta sain.

Ajoimme illaksi takaisin Platía Ámmokseen, jossa oli vielä lähdettävä kerran uimaan. Seuraavasta kerrasta lämpimissä vesissä ei olisi tietoa, eikä kyllä lämpimistä illoistakaan. Kreikkaa tulisi ikävä viimeistään syksyllä.

Maisemaa Karaváksen ja Platiá Ámmoksen kylien välillä.

Näkymä korkealla sijaitsevasta Mitátan kylästä kohti etelää. Pikkuinen Viarádikan kylä sijaitsee kuvassa oikealla keskellä.

Viimeisen päivän aamuna söimme matkan varrella kerääntyneen ruoan ja kävimme palauttamassa avaimen Hotel Akrotirin vastaanottoon. Edelleen olimme ainoita vieraita. Lento takaisin Ateenaan lähtisi vasta iltapäivällä, mutta sitä ennen ajattelimme vierailla Karaváksen kylän liepeillä sijaitsevilla Amir Alin lähteillä, jonne on kyllä opasteet. Niistä huolimatta emme löytäneet paikkaa ja tiet kävivät lopulta aivan liian ahtaiksi Citroen Cactuksellemme. Jätimme paikan näkemättä ja ajelimme lopulta Aroniádikan kylään. Ajattelimme syödä lounaan vielä ennen lentoa, vaikkei nälkä oikeastaan ollutkaan. Lounaan jälkeenkin oli aikaa jäljellä, joten keksin lähteä käymään Mitátan pikkukylässä. Mitátalla on traaginen lähihistoria, johon sisältyy useampia voimakkaita maanjäristyksiä. Viimeisimpänä maa järisi vuonna 2006 jopa 6,9 momenttimagnitudin voimalla tuhoten kylän rakennuksia ja tekemällä muun muassa kirkosta liian vaarallisen käyttää. Kovia kokenut kirkko kuitenkin seisoo edelleen upealla paikalla kylän keskusaukiolla, suuren Tsákona-laakson rinteellä. Seuraava kunnon järistys varmasti saa rakennuksen romahtamaan.

Mitátan keskusaukiolla seisoo käyttökiellossa oleva vanha kirkko sekä oikealla korjattu kahvila-ravintola.

Vuoden 2006 maanjäristyksen jälkiä Mitátan kirkossa.

Palautimme vuokra-Citroenimme kahden jälkeen Kytheran lentoasemalle. Viikon aikana olimme ajelleet ympäri Kytheraa ja Antikytheraa yhteensä 298 kilometrin verran. Lentoasemalla oli maskipakko, joten istuskelimme ulkona. Ulkona oli lisäksi viileämpää kuin ilmastoimattomassa terminaalissa. SkyExpressin lentomme GQ 441 takaisin Ateenaan olisi pitänyt lähteä kello 16.10, mutta se lähti hieman aikataulusta jäljessä. Se ei haitannut, koska joutuisimme odottelemaan Ateenan lentoasemalla seuraavaa lentoa ihan riittämiin. Menolennolla koneessa oli ollut yksi lentoemäntä ja 11 matkustajaa me mukaan lukien. Nyt lennolla Ateenaan lentoemoja oli kaksi ja matkustajia yhdeksän.

Kytheran Aléxandros Aristotélous Onásiksen lentoasema on koronakesänä hiljainen ilmestys.

Lentoasemalta voi ostaa viimeiset matkamuistot.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä piti olla Ateenaan palattuamme vielä yli puoli vuorokautta aikaa tutkia tätä pääkaupunkia, mutta kiitos Lufthansan lentojen peruutusten, emme enää ehtineet kaupungille. SAS:n lennolla Ateenasta Kööpenhaminaan oli 13 matkustajaa ja koneena oli 180-paikkainen Airbus A320. Aiemmilla kerroilla Kööpenhaminassa konetta vaihtaessani olin saanut hyvin positiivisen kuvan tästä kentästä, mutta nyt vastaanotto oli kolkko. Tanska taitaa olla kuin Suomi eli ulkomaalaisten tulisi pysyä mahdollisimman kaukana. Passintarkastuksessa tivattiinkin sitten tylysti mitä aion tehdä Tanskassa, johon vastasin tylysti “nothing“. Seuraava vastoinkäyminen tuli, kun lentoaseman lähtöselvitysautomaatit eivät toimineet, eikä Pohjoismaiden suurimman lentoaseman transfer centressä ollut puoliltaöin henkilökuntaa, eikä missään edes aukioloajoista kertovaa kylttiä. Sen sijaan siellä ja kaikkialla lentoasemalla oli valtavan törkyistä. Koko lentoasemalla viettämämme yön aikana en nähnyt ainuttakaan siivoojaa, mutta ehkäpä koronavirus ei ole tanskalaisten mielestä mikään syy siivoukselle. Sen sijaan lentoaseman henkilökunnalla riitti kyllä pitkin yötä intoa potkia hereille penkeillä nukkuvia jatkolentoa odottavia matkustajia ja vaatia laittamaan maski kunnolla kasvoille. Ja minä kun vielä toukokuussa suunnittelin lähteväni kesälomalla Tanskaan. Onneksi en lähtenyt!

Lopulta lähtöselvitys Tukholman-lennolle ja edelleen Helsinkiin onnistui ihan lähtöportilla, sillä transfer centreen ei ollut ilmestynyt aamuseitsemään mennessä työntekijöitä. Arlandan lentoasemalla tunnelma oli mukavan vapautunut, kun maskeja ei yhtäkkiä ollut kenelläkään. Helsinkiin saavuimme iltakuuden aikoihin.

Paluu Kytheralle ja kohti Platiá Ámmoksen rantakylää

2.7.2020

Aamuyöt täällä Antikytheralla tuntuivat olevan vilpoisia, ainakin kun nukkui kaikki ikkunat auki! Viiden aikoihin ne oli jälleen pakko sulkea. Auringonnoususta ei mennyt pitkään, kun lämpö alkoi jälleen helliä ja helleaalto otti niskalenkin öisestä viileydestä. Viimeiselle aamulle ja aamupäivälle Antikytheralla ei ollut enää mitään ohjelmaa. Laiva takaisin Kytheralle lähtisi kello 13.05. Söimme jääkaapin tyhjäksi, täyttelimme varustamon vaatiman terveyskyselyn ja sitten vain odottelimme. Oikeasti Airbnb-huvilalta olisi kuulunut lähteä kello 11, mutta omistaja oli edellisiltana lähtenyt Kreetalle ja seuraavat vieraat tulisivat vasta vajaan viikon kuluttua. Kuulemma kolme miestä Peloponnesoksen Gýtheiosta. Saimme vapaasti viipyä vaikka lautan saapumiseen saakka, sillä lauttarantaan ajoi viitisen minuuttia.

Lopulta olimme satamalaiturilla vajaata puolta tuntia ennen tutun Porfyrousa-lautan saapumista. Täällä ei ole mitään terminaalia, eikä varsinkaan mitään lähtöselvityksiä. Sen kuin vedimme taas maskin kasvoille ja ajoimme laivaan, kun se täsmälleen aikataulussa peruutti laituriin. Ensin tosin oli jälleen odotettava kaaoksen laantumista, jonka Antikytheran olemattoman pieni väestökin saa aikaan, kun laiva saapuu. Se tuo kauppaan tavaraa, kuten tuoretta leipää ja vie lähtiessään saarelaisten roskat. Paluumatka autolle maksoi menomatkan tavoin 33,5 euroa ja matkustajalle 7,3 euroa. Tällä kertaa autokannelle ajoi toinenkin auto, erään mantereella toimivan sähköfirman pakettiauto. Me menimme ensitöiksemme Porfyrousan kahvilaan, joka oli jälleen avoinna hetkisen lähdön hetkellä. Emme olleet käyttäneet rahaa kolmeen päivään, sillä olimme kokanneet kaikki ruoat huvilalla, eikä kauppakaan ollut avoinna silloin kuin olisimme menneet ostoksille. En osaa sanoa, miten antikytheralaiset olisivat näinä aikoina suhtautuneetkaan, jos olisimme menneet esimerkiksi paikalliseen ravintolaan syömään.

Potamóksen halki kulkeva “valtatie”. Vasemmalla kylän postitoimisto.

Potamóksen jykevä kirkko seisoo keskellä kylää.

Laivamatkan päätteeksi ajoimme ulos laivasta tutussa Diakóftin satamassa. Lautta jatkaisi matkaa Peloponnesokselle, jonne oli silmämääräisesti matkalla runsaasti autoja. Jonossa oli itävaltalaisia ja saksalaisia turistejakin, mutta pääasiassa varmasti ihan kotimaanmatkailijoita. Rekkojakin oli muutamia. Meillä oli seuraava ja matkan viimeinen majapaikka varattuna Kytheran saaren pohjoisimmasta kylästä, Platiá Ámmoksesta. Sitä ennen ajattelimme pysähtyä saaren suurimmassa kylässä, Potamóksessa. Kytheran saaren ja samalla kunnan pääkaupunki Chóra etelärannikolla ei siis ole suurin asutuskeskus!

Potamós (suom. “joki”) on vajaan 500 asukkaan eläväinen taajama, jonka erittäin kapeiden katujen läpi kulkee Kytheran pohjois-eteläsuuntainen “valtatie”. Jätimme auton ilmaiselle parkkipaikalle ja lähdimme tutustumaan kylään kävellen. Keskusaukiolla, kirkon ja plataanien varjossa on useita ravintoloita ja kahviloita, joissa oli tällä kertaa jopa asiakkaita. Mekin alun perin aioimme syödä Potamóksessa, mutta lautalla nautitut eväät lykkäsivät nälkämme lopulta perille Platiá Ámmokseen. Potamóksessa on ruokapaikkojen ohella ainakin yksi matkamuistomyymälä (suljettu), postitoimisto, kaksi huoltoasemaa ja saaren parhaiten varusteltu supermarket. Tänne meidän olisi pitänyt hoksata tulla ostoksille ennen Antikytheralle matkustamista! Potamós on paikallisesti tunnettu myös 60 metriä pitkästä brittien vuonna 1826 rakentamasta sillasta. Leveyttä sillalla on siitä kertovan opastekyltin perusteella 6,8 metriä ja korkeutta seitsemän metriä. Silta taitaa johtaa sen kuuluisan “joen” yli, jonka mukaan Potamós on nimetty. Nyt joessa ei ollut tippaakaan vettä, mutta olihan toki keskikesä.

Potamóksen keskustaa.

Platiá Ámmoksen kylä ja ranta. Taustalla Manner-Kreikka.

Potamóksen jälkeen jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Hyvällä tuurilla saimme ajaa halki Potamóksen keskustan ilman peruutteluita, sillä se “valtatie” on niin valtava, ettei kylän kohdalla salli kaksisuuntaista liikennettä. Potamóksen ja Platiá Ámmoksen välillä on vielä pienehkö Karavás-niminen kylä. Pohjoisessa ajellessa tein huomion, että täällä saari on huomattavasti etelää vehreämpi suurien metsäalueidensa ansiosta. Muutaman kilometrin päätteeksi Platiá Ámmos ilmestyi näkyviin ja näkyviin ilmestyi myös Manner-Kreikka eli Peloponnesoksen niemimaa. Laskettelimme serpentiinitietä alas kyläpahaseen, jossa ei enää ollutkaan muuta kuin pari hotellia, ranta ja kaksi ravintolaa. Ruokakauppa täältä puuttui kokonaan, mutta eipä se taitaisi muutaman kymmenen asukkaan kylässä kannattaakaan. Eikä kesällä 2020 varsinkaan, kun ei ole edes turisteja.

Majapaikkamme Hotel Akrotiri sijaitsee rinteellä hieman “keskustan” ulkopuolella. Olimme varanneet majoituksen kahdeksi yöksi hintaan 79 euroa. Olimme tämän suuren huoneistohotellin ainoat vieraat, vaikka normaalisti tähän aikaan hotellin luulisi olevan täynnä. Huoneessamme oli jääkaappi, kaasuliesi, oma suihku ja vessa sekä ilmastointi. Ja tietenkin terassi merinäköalalla.

Hotel Akrotiri.

Platiá Ámmoksen ranta toisesta suunnasta. Etualalla oikealla kylän ravintoloista toinen: Kantina.

Platiá Ámmoksen hiekkarannalla on vanha kalastusvene.

Hotel Akrotirissä ei ole ravintolaa, mutta paikkakunnan ravintoloista toinen on ihan sadan metrin päässä oleva The Little Boat. Paikka vaikutti hiljaiselta, mutta ravintolassa istuskellut omistajanainen kyllä kertoi paikan olevan avoinna, ja että ruokaakin saisi. Asiakkaista kovasti hämmentynyt nainen osasi vain kreikkaa, mutta saimme tilauksen tehtyä. Mitään ruokalistoja ei ollut. Jonkin ajan kuluttua omistajamies sitten ilmestyi paikalle suihkunraikkaana ja englantia osaavana. Hän toivotti kovasti tervetulleeksi ja kertoi aikojen olevan äärimmäisen vaikeat. Yksi Platiá Ámmoksen ravintoloista oli jo joutunut lopettamaan koronapandemian vuoksi, sillä asiakkaita ei vain ollut. The Little Boatin mies haukkui Kreikan hallituksen ja teki hyvin selväksi, että koko koronahössötys on pelkkää politiikkaa. Kreikassa oli samana päivänä todettu seitsemän uutta koronatapausta ja Suomessa kokonaiset viisi. Kala- ja mustekala-ateriamme olivat maittavia ja tippasimme enemmän kuin kuuluisi. Toivottavasti ravintola selviää.

Ravintolasta oli toiset sata metriä Platiá Ámmoksen rantakadulle ja pitkälle hiekkarannalle. Ranta oli miltei tyhjä, joten ei täältäkään koronavirusta varmaan saisi. Ranta syvenee loivasti ja tilaa on pulikoida vaikka Peloponnesokselle asti. Illalla katselimme hotellihuoneemme terassilta Peloponnesoksen valoja sekä merellä seilaavia tankkereita ja suuria rahtialuksia. The Little Boat sen sijaan oli surullisen tyhjä. Toivottavasti emme kuitenkaan olleet päivän ainoat asiakkaat.

Antikytheran historiakierros ja saaren korkein huippu

1.7.2020

Antikytheran saaren koluaa halutessaan hyvinkin nopeasti, muttei kuitenkaan siinä ajassa (5 minuuttia), kun lautta viivähtää satamassa. Päiväkin olisi riittävä, mutta meillä oli nyt vielä toinenkin kokonainen päivä saarelle uhrattavaksi. Paluulautta Kytheralle lähtisi vasta seuraavana päivänä. Nautimme aamupalaa kattoterassilla suunnitellen päivän aktiviteetteja. Ainakin uimaan pitäisi päästä ja siinä sivussa katsastaa muutama raunio, joita on kaikilla Kreikan saarilla. Airbnb-huvilamme omistaja Argyro huikkasi meille lähtevänsä illalla lautalla Kreetalle muutamaksi päiväksi. Hän näytti minne jättäisimme avaimen seuraavana päivänä ja muistutti vielä sulkemaan talon ikkunaluukut.

Kamarélan rannan tuntumassa, Argyron Airbnb-majoituksen naapurissa on upouusi kirkko.

Aqua Jewel lipuu kohti Potamósta. Etualalla Xeropotámoksenlahti.

Aamupalan jälkeen lämpötila oli sopivasti kohonnut yli kolmeenkymmeneen. Edellispäivänä saapunut helleaalto helli meitä edelleen! Ajelimme parin kilometrin matkan saaren pohjoisrannikolle, Xeropotámoksenlahdelle. Tämä pikkuruinen lahti sijaitsee pääkaupungin Potamóksen pohjoispuolella, miltei näköetäisyydellä. Xeropotámoksenlahti itsessään on mitä parhain uimapaikka, sillä se syvenee varsin nopeasti, eikä pohja ole täynnä suuria kivenlohkareita, kuten kotirannallamme Kamarélassa. Ennen uimista lähdimme kapuamaan ylös, sillä täällä on useiden hehtaarien alueelle levittäytyneen kastron eli linnoitetun kaupungin rauniot. Kaupunki rakennettiin hellenistisellä kaudella, tarkemmin 300-luvulla eKr. ja se kantoi nimeä Aígila. Muurein ympäröidyn Aígilan väkiluku saattoi olla jopa tuhat! Roomalaiset tuhosivat kaupungin vuonna 69 eKr. Nyt jäljellä on vain raunioita, osa paremmassa ja osa huonommassa kunnossa. Akropoliista en esimerkiksi yhtäkkiseltään olisi tunnistanut mitään erikoista, mutta arkeologit olivat sellaisenkin täältä paikallistaneet. Kastro sijaitsee siis ympäristöään korkeammalla ja sieltä avautuu hyvä näkymä eri suuntiin. Ja sattuipa paikalta näkemään Seajets-varustamon Aqua Jewel -autolautankin Potamósta kohti lipuessaan. Laiva töräytti komeasti sumutorveaan merkiksi antikytheralaisille, että tulossa ollaan.

Aígilan kaupungin raunioita.

Kastro on levittäytynyt laajalle, muun muassa ylös taaempana näkyvälle kukkulalle.

Näkymä kastrolta kohti itää. Näiltä main löytyi vuonna 1900 kuuluisa laivanhylky ja sieltä vielä kuuluisampi Antikytheran mekanismi.

Xeropotámoksenlahden pohjukassa on myös kreikkalaisen mytologian jumalille Apollonille ja Artemiille omistetun temppelin raunio. Tämä on niin heikossa kunnossa, että on mielestäni vaatinut jo huippuarkeologin toteamaan, mitä kaikki paikan kivet edustavat. Ei Antikythera raunioidensa ansiosta ikinä Unescon maailmanperintöluetteloon tule pääsemään, mutta paikka on maisemiensa vuoksi upea ja paikalla mielenkiintoista kävellä ja miettiä, että tällä 50–60 asukkaan saarella on joskus asunut sadoittain väkeä.

Historiakierroksen jälkeen pulahdin uimaan. Samaan aikaan rannalle pölähti myös kahden auton verran väkeä. Samat ihmiset olivat olleet edellisiltana myös Kamarélan rannalla, sillä sinne kulkevaa liikennettä oli ollut hyvä tarkkailla huvilamme kattoterassilta. Kreetalta olivat rekisterikilven perusteella. Nyt tällä rannalla olivat siis yhtäkkiä suurin osa Antikytheran vuosittaisesta turistimäärästä, joka on noin 20. Pikaisen pulahduksen jälkeen päätimme ajella saaren korkeimman vuoren huipulle! 378-metrinen Plagára näkyi hyvin huvilallemme ja oli näkynyt niin myös edellispäivänä Galanianássa käydessämme. Kartasta totesin vuoren huipulle johtavan tien. Olihan siellä toki antenneja ja mastojakin, että tietä tarvittiinkin.

Antikytheran pohjoinen puolisko Plagáran laelta nähtynä.

Galanianán kylä on Antikytheran kolmanneksi suurin. Toisin sanoen saaren pienin. Kuva otettu Plagáran huipulle johtavalta serpentiinitieltä.

Tie ylös Plagáran huipulle kääntyy Antikytheran ornitologisen aseman kohdalta, hieman ennen Galanianán kylää. Tie on aluksi ihan hyvä, joskin kapea. En tiedä, saisiko ylös edes ajaa, sillä en ymmärtänyt kreikankielisiä kylttejä. Mutta toisaalta tällä saarella ei näy ristinsielua normaalisti yhtään missään. Eli jatkoimme matkaa. Citroen Cactuksemme vain oli niin superlaiska, ettei se olisi jaksanut ylös asti ja toisaalta myös tie muuttui huonoksi. En olisi halunnut soitella toisella saarella toimivaan autovuokraamoomme rengasrikosta vuorenrinteeltä Antikytheralta. Kävelimme viimeisen kilometrin serpentiiniä ylös huipulle. Huipulla oli huomattavasti viileämpää kuin alhaalla: täällä kävi mukava tuulenvire. Paikalla ei tietenkään ollut ihmisiä, mutta villivuohia senkin edestä. Ne olivat toisaalta kiinnostuneita meikäläisistä, mutta tekivät kyllä tilaa ja tarkkailivat kauempaa ihmisvieraita. Huipulta avautui upea näkymä koko pohjoiselle Antikytheralle. Täältä näimme noin puolet saaresta. Ja olisimme nähneet varmasti kaikenkin, jos olisimme hieman vielä patikoineet etelään.

Loppupäivä kului huvilallamme ja kotirannallamme Kamarélassa. Illansuussa Argyro hyvästeli meidät ja uhkasi tulla Suomeen ja Norjaan syksyllä, jos koronavirus ei ole enää riesanamme!

Ruskamatka Ruotsin Lapin Arjeplogiin

18.-20.9.2020

Suomen hallitus päätti torstaina 10. syyskuuta, että raja muun muassa Ruotsiin avautuu lauantaina 19. syyskuuta. Enää ei tarvitsisi jäädä omaehtoiseen karanteeniin! Ajattelin avautumisen olevan koronavuoden harvoja valopilkkuja, sillä emmehän voi eristäytyä kuukausi- tai vuositolkulla. Elämän on jatkuttava. Samalla kuitenkin ajattelin, ettei raja hallituksen tuntien pysy pitkään avoimena. Varasinkin heti kahden yön majoituksen Arjeplogista, pienestä taajamasta Ruotsin Lapissa. Kai matkakohteen valinnassa oli hieman myös mielenosoituksen makua: suomalaisten käsketään pysyä ja matkailla Suomessa, mutta samaan aikaan Suomen Lappiin hamutaan matkailijoita ulkomailta.

Niinpä sitten perjantaina 18. syyskuuta lähdimme ajelemaan kohti Torniota, jossa Ruotsin puolelta tulevia autoja pysäyteltiin viimeistä päivää. Itse sain vain ajaa Haaparantaan, sillä Ruotsi on pitänyt rajansa avoinna koko pandemian ajan. Kaikkiaan Oulusta Arjeplogiin on vajaan 500 kilometrin ja 5,5 tunnin matka, mikä on ehkä hieman liian pitkä matka viikonloppureissulle, mutta toisaalta ajaminen on mukavaa ja Ruotsin puolella Luulajan ja Arjeplogin välillä oli kovin minimaalisesti liikennettä. Sen kun vain ajeli ja katseli karummaksi muuttuvia maisemia. Arjeplog ei ole kovin paljon Oulua pohjoisemmassa, ei edes Napapiirin pohjoispuolella, mutta luonto on mielestäni jo kuin Enontekiöllä.

Arjeplogin toinen pääkatu Storgatan lauantaiaamuna.

Drottninggatan on toinen pääkaduista. Mustassa rakennuksessa toimii Leon’s Steakhouse ja sen takana Pizzeria Verona.

Arjeplog on pinta-alaltaan Ruotsin neljänneksi suurin kunta, mutta asukkaita on vastaavasti vaatimattomat 2 800. Mitään järkevää syytä valita juuri Arjeplog kaikista Norrbottenin paikkakunnista, ei ollut. Yhtä hyvin valinta olisi voinut osua myös Kiirunaan, Jokimukkaan tai vaikkapa Arvidsjauriin. Kaikkiallahan Norrbottenissa luonto on kaunista ja sellaiselta se vaikutti täälläkin, kun saavuimme auringon laskiessa hieman ennen seitsemää Arjeplogin kuntakeskukseen. Olin varannut kahden yön majoituksen Hornavan Hotellista viiden minuutin kävelymatkan päästä keskustasta. Hornavan Hotell on saanut nimensä Arjeplogia hallitsevasta Hornavan-järvestä, joka on noin 70 kilometriä pitkä ja sattumoisin myös Ruotsin syvin järvi: 221 metriä! Hornavanin ohella kunnan alueella on lukuisia erikokoisia järviä, niissä reilut 4 700 erikokoista saarta. Arjeplog onkin yllättäen myös saaristo, vaikka sijaitsee kaukana meristä!

Hornavan Hotellin huoneista on hulppea näkymä Hornavan-järvelle ja sitä ympäröiville vuorille, jotka puolestaan kylpevät tähän aikaan vuodesta ruskan väreissä. Suoraan vastarannalla kohoaa Galtispuoda-niminen vuori, jolle menisimme seuraavana päivänä. Ensin kuitenkin oli lähdettävä etsimään ruokapaikkaa, sillä Hornavan Hotellin ravintola ei ole tähän aikaan vuodesta avoinna lainkaan. Arjeplogin kaikki kolme ravintolaa seisovat vierekkäin Drottninggatanilla. Ensimmäisenä on pikaruokaravintola Frasses, toisena Leon’s Steakhouse ja kolmantena Pizzeria Verona. Veronan turkkilainen omistaja oli hieman hämmentynyt saadessaan englantia puhuvia asiakkaita, mutta ruokaa saatiin pöytään. Vaan totesimmepa, että seuraavana päivänä kokeilisimme sitten naapuriravintolaa. Suomalaisena kiinnitän nykyisin huomiota käsidesin saatavuuteen. Veronassa sellaista ei ollut, eikä ollut kyllä ruokakaupan eteisessäkään (seuraavana aamuna Coopissakin oli jo käsidesiä). Mutta maassa maan tavalla!

Arjeplogin kirkko seisoo torin laidalla Hornavanin rannalla.

Storgatanilla on tietenkin myös kalastusvälineputiikki, sillä Arjeplog on suosittu kalastuskohde.

Ruskaa matkalla Akkeliksen huipulle.

Lauantaiaamun valjetessa oli Suomikin sitten poistanut rajatarkastukset. Me menimme hotellin alakertaan katsastamaan aamupalaa, joka oli kuin olikin buffet-muodossa. Linjaston alussa oli käsidesin lisäksi kolmenlaisia kertakäyttöhanskoja. Buffetissa oli selvästi panostettu siihen, että saatavilla oli mahdollisimman paljon pakattua ruokaa, kuten jugurttipurkkeja, pillimehua, kelmutettua kinkkua ja yksittäispakattua juustoa. Roskan määrä on melkoinen.

Aamupalan jälkeen lähdimme tutkimaan Arjeplogin keskustaa, joka on mahdollista ottaa haltuun vaikka kymmenessä minuutissa niin halutessaan. Taajamassa on kaksi pääkatua: Drottninggtan ja Storgatan. Drottninggatan on osaksi jopa yksisuuntainen, aivan kuin oltaisiin jossain suuressakin metropolissa. Kadun varrella ovat edellämainittujen ruokapaikkojen ohella Coop, kioski, hotelli ja Ica. Storgatanilla on kunnantalo, poliisiasema, linja-autoasema, kalastusvälinekauppa, kodinkonekauppa ja Systembolaget. Kävimme myös Arjeplogin kirkossa, joka on yllättäen päivittäin avoinna kello 8-16. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1768 ja 1890-luvulla se sai kellotornin. Tähän mennessä olimme nyt kolunneet keskustaa vajaat puoli tuntia. Kello kymmeneltä Arjeplogin ehkä tunnetuin nähtävyys, Silvermuseet, avautui. Hopeamuseo sijaitsee Arjeplogin torin laidalla, kirkon vieressä. Museo esittelee laajalti, miten Arjeplogissa on aikoinaan eletty. Tärkein anti on kuitenkin laaja saamelaisten hopeakorujen näyttely, sillä Arjeplogin alueella tehtiin hopealöydöksiä jo 1600-luvulla.

Maisemaa Akkeliksen huipulta kohti kaakkoa ja Arjeplogin keskustaajamaa.

Hornavan Akkeliksen laelta nähtynä.

Hornavanin saaristoa.

Silvermuseetin jälkeen ajelimme noin 10 kilometriä kohti luodetta ja Norjaa. Ja sitten 8 kilometriä kohti pohjoista ja Hornavan-järveä. Buktin “kylässä” on pieni pysäköintialue ja kyltti, joka paljastaa meidän saapuneen Akkelin-vuoren juurelle. Akkeliksen huippu kohoaa 784 metriä merenpinnasta ja sijaitsee Hornavanin ja pienemmän Aisjaure-järven välissä. Huipulle johtaa 3,5 kilometriä pitkä hyvin merkitty polku, jonka alkuvaiheessa nousu on paikoin aika jyrkkääkin. Loppua kohden helpottaa ja hieman ennen huippua puusto katoaa kokonaan. Huipulla oli mustikkasato parhaimmillaan, mutta sinnepä se taitaa mädäntyä. Kukaan ei jaksa kantaa täysiä mustikkasankoja alas vuorelta. Mustikoiden ohella ehkä parasta Akkeliksen puuttomalla huipulla ovat huikeat näkymät joka suuntaan. Täältä näkyy Hornavan ja Uddjaure monine järvineen sekä useita pienempiä järviä, kuten Fluka ja Aisjaure. Huipulta näkyy myös Arjeplogin keskusta ja sen takana oleva Galtispuoda.

Kakel-järvi Galtispuodan rinteeltä nähtynä.

Galtispuodan maisemia toiseen suuntaan.

Laskeuduimme alas Akkelikselta ja päätimme ajella seuraavaksi Galtispuodalle. Tämä vuori on 800-metrinen ja ylös huipulle pitäisi olla 2,5 kilometriä pitkä helppo patikkapolku. Sellaista emme ikinä löytäneet, joten päätimme vain ajella ylös vuoren huipulle. Toisin kuin Akkeliksen huipulle, Galtispuodan laelle johtaa päällystetty tie. Huipulla on linkkimasto ja hiihtohissin pääteasema, sillä Galtispuodalla on 1970-luvulta lähtien lasketeltu. Laskettelukeskus kulkee nimellä Galtis.

Loppuilta kului kuljeskellessa Arjeplogin katuja edestakaisin. Ja Leon’s Steakhouse on sitten Pizzeria Veronaa parempi ruokapaikka, vaikkei steakhousen ruokalistalla ollutkaan kuin kaksi pihviä!

Sunnuntaipäivän aikana ajelimme hiljakseen Haaparannan kautta takaisin Ouluun. Kuten jo menomatkalla, myös paluumatkalla vastaan ajeli melko paljon keskieurooppalaisia: belgialaisia, hollantilaisia, italialaisia, saksalaisia ja jopa brittejä. Suomi ei päästä turisteja maahan, mutta Ruotsiin ovat kaikki tervetulleita. Ruotsin Lappi taitaa korjata tämän talven potin Suomen Lapin nenän edestä. Ruotsin Lapissa on huskyt, iglut, porot ja liian paljon lunta. Vain Joulupukki puuttuu.

Apolitáran majakka ja uinuva Potamós

30.6.2020

Ensimmäinen yö Antikytheran saarella, meren äärellä, sujui rauhallisesti. Ainoastaan aamuyöstä puhaltanut viileä tuuli herätti hetkeksi, sillä nukuimme ikkunat auki. Aamuyhdeksältä viileydestä ei ollut enää tietoakaan, itse asiassa ilma tuntui kuumemmalta kuin kahtena edellisenä aamuna. Kreikan saaristoon oli saapunut helleaalto, siis kreikkalainen helleaalto. Muutenhan Kreikassa on suomalaisille aina helle, mutta nyt lämmöt nousivat jopa täkäläisittäin korkealle: yli 30:een asteeseen. Kattoterassilla oli aamun lämmössä hyvä nauttia aamupala ja katsella villivuohien vaeltelua huvilamme edessä. Olimme yhtä suuri nähtävyys vuohille kuin ne meille. Osa jopa lähestyi, kun niille hieman huuteli kutsuhuutoja.

Antikytheralla asustaa moninkerroin enemmän villivuohia kuin ihmisiä.

Pyhän Mýronin kirkko Galanianán kylässä on Antikytheran merkittävin uskonnollinen nähtävyys.

Näkymä Galanianásta kohti pohjoista. Keskellä kuvassa pikkuinen Porín kallioluoto ja takana Kytheran etelärannikkoa.

Antikytheralla on sen pienestä koosta johtuen pieni määrä nähtävyyksiä, mutta kolmen päivän aikana ehtisi koluta ne kaikki. Ainoastaan saaren eteläkärjessä seisova Apolitáran majakka on vaikeammin saavutettavissa, joten otimme sen päivän tavoitteeksi. Oikeastihan Kreikan helteissä kaikenlainen patikointi pitäisi jättää aamuun tai iltaan, kun on hieman viileämpää. Me kuitenkin lähdimme aamupäivällä matkaan.

Antikytheran päätiet on päällystetty, mutta eivät ne enää parhaassa kunnossa ole. Toisaalta emme nähneet aamun aikana yhtään toista autoa liikkeellä! Tiet yhdistävät saaren kolme kylää toisiinsa: Potamóksesta Charchalianáan ja Potamóksesta Galanianáan. Me ajelimme muutamassa minuutissa Charchalianássa sijaitsevalta majapaikaltamme Antikytheran pienimpään kylään: 15 asukkaan Galanianáan. Jo tällä matkalla näimme, miten monimuotoinen Antikythera on: täällä on rotkoja, vuoria, hylättyjä kivirakennuksia, mehiläistarha ja vaikkapa seismologinen asema. Pysäytimme auton ensimmäiseksi äärimmäisen hiljaisen Galanianán “keskusaukiolle”, sillä tässä kylässä on saaren merkittävin uskonnollinen kohde: Pyhän Mýronin kirkko ja luostari.  Jokaisella Kreikan saarella on oma suojeluspyhimyksensä ja Pyhä Mýron on Antikytheran sellainen. Häntä juhlitaan vuosittain 17. elokuuta ja juhlaan kuuluu villivuohien metsästystä ja syömistä. Muun muassa. Kirkko ei tietenkään ollut auki, mutta pihapiiriin ja pienelle hautausmaalle oli vapaa pääsy. Kirkko on rakennettu Antikytheran keskiosien halki kulkevan rotkon reunalle, vastapäätä saaren korkeinta vuorta, Plagáraa. Täällä vuorten välissä, keskellä Antikytheraa, ei tietäisi olevansa pienellä saarella keskellä ei-mitään.

Galanianássa ja sieltä etelään on kymmenittäin, ellei jopa sadoittain, vanhoja talojen raunioita.

Tämä tie johtaa Galanianásta saaren eteläkärkeen. Taka-alalla Kreetan rannikkoa.

Raunio matkalla etelään.

Ajoimme muutaman sata metriä ja eteen tuli portti, jossa luki kreikaksi, että muistathan sulkea perässäsi. Varmaankin niiden villivuohien takia, joita hyppelehti heti portin takana. Jätimme auton portin taakse, mutta oikeasti portin olisi voinut avata ja jatkaa matkaa autolla. Mutta Googlen mukaan Apolitáran majakalle olisi vain parin kilometrin kävely. Ja nyt ei ainakaan tarvitsisi pelätä, että vuokra-automme renkaat tyhjenisivät tällä soratieksi muuttuneella osuudella. Tien molemmin puolin oli satojen metrien matkalla kivisten asumusten raunioita, jotka villivuohet olivat nyttemmin kelpuuttaneet kodeikseen. Lähempänä Galanianáa kysymyksessä olivat bysanttilaisen asutuksen rauniot, mutta kauempana etelässä olivat ehkä tuoreempaa tekoa. Antikytheralla kun on asustanut 1900-luvun puoliväliin saakka jopa tuhat asukasta. Ja nyt vain 50–60.

Patikoidessamme kaikessa rauhassa helteessä kohti etelää, odotimme majakan ilmestyvän näköpiiriin milloin tahansa. Kuitenkin näköpiirissä pysyivät sitkeästi vain oikealla puolella noussut Dómata-vuori ja vasemmalla puolestaan Välimeri. Antikytheran länsirannikko on loivempaa tekoa, mutta ei täälläkään hiekkarantoja ole. Ne ovat Kreetalla, joka näkyi nyt varsin hyvin edessämme. Parin kilometrin jälkeen tie loppui ja alkoi polku halki matalan pensaikon. Edelleenkään majakkaa ei vain näkynyt. Alas majakalle johtaa mutkainen polku, jota on paikoin vaikea seurata, sillä täällä ei ole suuria massoja tallaamassa. Polku ei ole siis kovin selkeä, mutta selkeyttä on pyritty parantamaan maalaamalla valkoisia täpliä kiviin sinne tänne. Lukuisia kertoja kävelimme harhaan, kun täpliä ei vain näkynyt. Lopulta, ehkä 500 metriä ennen määränpäätä, majakka ilmestyi vihdoin näköpiiriin. Laskeutuminen alas rinnettä huonoa polkua pitkin yli 30 asteen helteessä kesti hyvän tovin, mutta saavutimme majakan kuitenkin!

Apolitáran majakka saaren eteläisimmästä kohdasta nähtynä. Majakalle johtava polku laskeutuu takana kohoavan vuoren rinnettä alas. Ei korkeimmalta kohdalta, vaan hieman oikealta.

Potamóksen satamassa on muutamia paikallisten kalastuspaatteja.

Vuonna 1926 rakennettu Apolitáran majakka siis seisoo Antikytheran eteläisimmässä kolkassa, mutta ei taida olla enää toiminnassa. Majakan ympäristö on täynnä erilaista rojua metallisesta sängynrungosta lasinpaloihin. Rikki oli majakan valolaitekin ja sekin taitaa olla lasia… Majakan ovi on lukossa munalukolla, mutta pienelle sisäpihalle pääsee, kunhan keplottelee munalukon (auki olevan) irti portista. Apolitáran majakka tarjoaa nykyään varjoa alueen vuohipopulaatiolle, mutta ne tekivät nyt oma-aloitteisesti tilaa, kun teimme hetkeksi leirin paikan ainoaan varjopaikkaan. Päivän kuumin aika saapui ja varjo alkoi häipyä, joten mekin päätimme lähteä kapuamaan takaisin kohti sitä soratietä, jonka päässä automme olisi.

Kaiken kaikkiaan majakkavierailuun meni kolmisen tuntia. Auton lämpömittari ilmoitti lämpötilaksi vaatimattomat +41°C. Siltä se kyllä tuntuikin. Ajelimme takaisin huvilallemme Charchalianáan, kävimme suihkussa ja päätimme lähteä tutustumaan saaren pääkylään Potamókseen. Siellä asustaa reilut 30 asukasta ja siellä on kauppa. Ja pari ravintolaa. Ajattelimme kaupan olevan avoinna ja ehkä edes jommankumman ravintoloista. Ajoimme auton kylän pienelle laiturille, sille samalle, jolle saarelle tulevat autolautat peruuttavat. Ei se siinä kenenkään tiellä olisi, sillä ei tänne alvariinsa lauttoja tule.

Potamóksen kylä. Melkein kokonaan kuvassa.

Antikytheralla on tietenkin myös oma poliisiasemansa.

Tässä toimii saaren ainoa kauppa, joka oli nyt suljettu.

Potamós on äkkiä katseltu. Varmasti viisikin minuuttia on riittävästi, jos on oikein kiire. Kylän halki virtaa käsittämättömän pieni puro, jossa solisee olematon noro. Tämä noro on luultavasti antanut nimensä kylälle, jonka nimi suomeksi tarkoittaa jokea. Puron toisella puolella on kirkko, kauppa-ravintola ja asuintaloja. Ja poliisiasema! Toisella puolella on loput taloista, ravintola ja puhelinkioski. Iltaisin kylällä saattaa olla elämää, mutta nyt näimme kokonaiset kolme ihmistä jalkeilla ja kadulla. Sekin on jo tietenkin suuri osuus Potamóksen väestöstä. Kumpikaan ravintoloista ei ollut avoinna, eikä ollut kyllä kauppakaan. Kaupan edustalla roikkui pyykkinarulla muovipusseja kuivamassa. Varmasti illalla tapahtuvaa asiakasryntäystä odotellessa. Kauppa toimii myös asiamiespostina, joten teoriassa täältäkin on mahdollista lähettää postikortti. Vartin kiertelyn jälkeen totesimme pääkaupungin nähdyksi ja palasimme takaisin majapaikkaamme Charchalianán kylän laitamille.

Potamóksen pääkadun varrella on muun muassa puhelinkioski. Takana saaren toinen ravintola.

Illan suussa kävin vielä kävellen tutustumassa kotikyläämme, jonka palveluihin kuuluvat bussipysäkki (saarella ei ole julkista liikennettä), kirkko ja helikopterikenttä. Hätätilanteessa saarelta on siis pääsy pois helikopterilla.

Matka Antikytheran saarelle

29.6.2020

Rakkauden jumalatar Afroditen kotisaaren, Kytheran, ja kaikkien tunteman Kreetan välissä aalloista kohoaa pikkuinen ja karu Antikytheran saari. Saari on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee vastapäätä (anti-) paljon suurempaa isosiskoa Kytheraa. Antikytheran pienuudesta huolimatta saari on kohtuullisen tunnettu maailmalla ja vähintäänkin Kytheraa tunnetumpi: Antikytheran pohjoispuolisista vesistä löytyi sattumalta vuonna 1900 laivanhylky, noin vuonna 65 eKr. uponnut. Hylystä puolestaan löytyi erilaisten antiikin kreikkalaisten patsaiden ohella mekaaninen laskukone, Antikytheran kone. Mielestäni antiikinaikaiset laskukoneet ja laskukoneet ylipäätäänkin voisi kaikki upottaa mereen, joten se saaren tunnettuudesta.

Joka tapauksessa olimme nyt maanantaiaamuna ajaneet Kytheran satamaan, joka sijaitsee Diakóftin kylässä saaren itärannikolla tarkoituksenamme matkustaa tuonne laskukoneestaan tunnetulle pikkusaarelle. Satamassa ei ollut ketään vielä hieman ennen kymmentä, ei edes satamapoliisia tai lipunmyyjää. Toki lippu meillä jo olikin, sillä sellaisen voi lunastaa helposti netistä Kithira Travelin nettisivuilta. Paperisen lipun haimme edellispäivänä heidän toimistostaan Chórasta ja siellä kerrottiin, että noin puolta tuntia ennen laivan lähtöä olisi hyvä olla satamassa. Oikeasti riittää, kunhan on minuuttia ennen lähtöaikaa paikalla. Mitään lähtöselvityksiä ei todellakaan ole. Menopaluu kahdelle hengelle ja autolle maksoi 97,64 euroa, josta auto aiheutti suurimmat kulut. Aikuisen lippu maksoi ainoastaan 7,30 euroa suuntaansa!

Peloponnesokselta saapuva Porfyrousa-lautta peruuttaa Diakóftin satamaan. Vasemmanpuoleinen mies oli meidän lisäksemme ainoa Antikytheralle matkalla ollut henkilö. Hän matkusti rakennustarvikkeiden kanssa ilman autoa.

Kesällä 2020 Kreikan lauttaliikenteessä vaadittiin kasvomaskin käyttöä.

Porí sijaitsee Kytheran ja Antikytheran välissä.

Antikytheralla asuu ainoastaan noin 50–60 asukasta, mutta tästä huolimatta saarelle liikennöi ainakin kaksi autolauttaa pohjoisen suunnasta ja yksi Kreetan Kíssamoksesta. Me hyppäsimme suunnilleen ajallaan Triton Ferriesin operoimaan Porfyrousa-lauttaan, joka oli tulossa Peloponnesoksen Neápolista ja jatkaisi Kytheran jälkeen Antikytheralle. Lauttaan ajo oli kaoottinen tapahtuma, sillä mantereelta tulevien matkalaisten vielä ajaessa ulos, alkoi jo vastavirtaankin pyrkiä autoja. Meidän kuitenkin kehotettiin vielä odottaa ja lopulta vastavirtaan uineet autotkin tulivat ulos autokannelta. Ne olivat ainoastaan vieneet rahtia Antikytheralle vietäväksi. Meidän vuokra-automme olikin lopulta ainoa Antikytheralle suuntaava auto. Matkustajia laivassa oli kolme, eli meidän lisäksemme antikytheralainen herra. Kreikan laivaliikenteessä on koronaviruksen vuoksi maskipakko, mitä noudattivat kahvilan työntekijät ja autokannen purkamista ja lastausta vahtinut työntekijä. Muilla työntekijöillä maskia ei ollut, eikä ollut kyllä sillä antikytheralaisella miehelläkään, joka kulutti aikansa tupakkaa poltellen. Minä käytin maskia, vaikkei se helteessä mitään herkkua olekaan. Maskipakon ohella varustamo halusi laivaan ajaessamme valmiiksi täyttämämme terveyskyselyn, jossa kysyttiin koronavirusoireiden ja yhteystietojen lisäksi muun muassa isän nimi.

Laivamatka Välimerellä on miellyttävämpi tapa viettää kesälomaa kuin matka Helsingistä Tallinnaan, sillä täällä ainakin sen voi istua kannella maisemia katsellen, eikä tule kylmä! Hieman ennen Antikytheran saavuttamista alus lipui Porí-nimisen kalliosaaren ohi ja pian sen jälkeen saavuimme Antikytheran pohjoisrannikolle. Kahden ja puolen tunnin matkanteon päätteeksi Porfyrousa lipui Antikytheran pikkuisen “pääkaupungin”, Potamóksen edustalle, töräytti sumutorvea, kääntyi ja peruutti laituriin. Potamóksen pikkuruinen laituri oli täynnä, paikalla oli varmasti puolet saaren asukkaista! Kuten Kytheran päässä, myös täällä ihmisten oli pakko ajaa sisään laivaan ennen kuin itse ajoin ulos!

Antikytheran pohjoisrannikko on ilmestynyt näköpiiriin.

Antikytheran suurin keskus on Potamóksen kylä, joka näkyy kokonaisuudessaan kuvassa.

Antikytheran sanotaan olevan kuin Kreikka 1960-luvulla, jolloin maan saaria alettiin muokata massaturismin tarpeisiin. Antikythera jäi sivuun tästä kehityksestä, eikä tänne edelleenkään suuntaudu juurikaan turismia massaturismista puhumattakaan. Kuitenkin majoituskapasiteetti on yllättävän hyvä noin 60 asukkaan saarelle: täällä on paikallisyhteisön ylläpitämä vaatimaton majatalo ja kaksi Airbnb-majoitusta. Olin toukokuun lopulla varannut Villa Kamarela -nimisen Airbnb-majoituksen Charchalianán kylästä, viiden minuutin ajomatkan päästä Potamóksesta. Villa Kamarelan omistaa ja siellä asustaa Argyro-niminen vanhempi rouva. Hän tuli noutamaan meidät Potamóksen satamasta, toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja kaiken lisäksi kätteli. Hän olikin ensimmäinen ihminen kuukausiin, joka kätteli. Mutta toisaalta, eipä Kreikan saarilla koronavirusta ollut kesäkuussa, eikä ole edelleenkään!

Airbnb-majoituksemme Antikytheran saarella.

Villa Kamarelan alakerrassa on ruokailutilat, vessa ja keittiö.

Alakerrassa on myös olohuone.

Argyro ajoi edellä ja me seurasimme häntä perille Charchalianáan, kylään, jossa on noin 10–15 asukasta! Itse Villa Kamarela seisoo Antikytheran länsirannikolla, jyrkänteen laidalla. Kunpa ei tulisi kovaa maanjäristystä, sillä tämä talo olisi ensimmäisenä alhaalla Välimeressä! Paikka on paratiisi, sillä lähin naapuri on kirkko ja lähin ihmisasutus on muutaman sadan metrin päässä. Täällä olisi äärimmäisen rauhallista, vaikka tällä saarella taitaa olla kyllä rauhallista aivan kaikkiallakin.

Argyro esitteli kaksikerroksisen talon läpikotaisin: olohuone, hyvinvarusteltu keittiö, kylpyhuone ja pesukone ovat alakerrassa. Nukkumatilat ja toinen vessa löytyvät yläkerrasta. Yläkerrasta pääsee myös kattoterassille, josta avautuvaa merinäköalaa ei ole missään! Siellä kelpaisi myöhemmin siemailla Kytheralta tuomaamme paikallista viiniä ja katsella auringonlaskua. Ja villivuohia, joita tuntui parveilevan kaikkialla. Argyro kehottikin pitämään puutarhan portit kiinni, sillä vuohet tulisivat muuten syömään hänen istutuksensa! Argyro kertoi viettävänsä kesät Antikytheralla ja talvet Ateenassa. Naisen isä oli ollut antikytheralainen ja äiti ilmeisesti Kreetalta. Airbnb-vieraiden ilmestyessä paikalle, Argyro siirtyy asustamaan talon takapihalla olevaan varastorakennukseen. Joku voisi pitää tätä epämiellyttävänä, sillä maksetaanhan tässä kuitenkin koko huvilasta. Järjestely on kuitenkin kaikkea muuta kuin epämiellyttävää, sillä nainen on mitä ystävällisin emäntä, jonka onnistui esimerkiksi tuputtaa meille oliiviöljyä (sillä kukaanhan ei voi elää ilman) ja sitruunoita. Lisäksi nainen oli paikalla lähinnä vain öisin ja muuten vietti aikaansa ystäviensä luona eri puolilla Antikytheraa.

Kamarélan ranta.

Antikytheran vedet ovat kirkkaat.

Ensimmäisenä valmistimme ruokaa, sillä saaren kaksi ravintolaa ja yksi pieni kauppa ovat avoinna vain joskus illalla. Jos silloinkaan. Antikytheralle onkin ehdottomasti tultava omissa eväissä. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, ettemme tulisi käyttämään rahaa kolmeen päivään… Syömisen jälkeen lähdimme lähirannallemme, joka oli ihan edessämme, ehkä 50–100 metrin päässä. Mutta koska Antikytheran länsirannikko on jyrkkä, on Kamarélan rannalle laskeuduttava serpentiinitietä ja lopulta serpentiinipolkua. Kamaréla on helposti Antikytheran kaunein paikka: lahdenpoukama, joka on täynnä erikokoista kivenlohkaretta, jotka ovat muinoin syöksyneet alas poukamaan ehkä maanjäristyksen seurauksena. Selvää taitaa olla, että hiekkakivinen jyrkänne sortuu tulevaisuudessa uudelleenkin ja täyttää poukaman. Mitään hiekkarantaa täällä ei ole, eikä uimaankaan pääse kovin helposti vedenalaisten kivien takia, mutta pääsee kuitenkin. Ranta oli tyhjä muista uimareista ja auringonpalvojista, mikä toisaalta taitaa olla itsestäänselvää näin pikkuruisella saarella. Jos muita ihmisiä ei ollut, oli ranta täynnä mereltä ajautunutta törkyä: kiinalaisin tekstein varustettuja pulloja, uretaanimöykkyjä, siimaa ja korkkaamaton egyptiläinen cocistölkki. Avasimme, tölkki sihahti ja juoma tuoksui aivan pätevältä, vaikka olikin matkannut merellä ties kuinka kauan ja päätynyt Antikytheran rantakivikkoon ties koska. Parasta ennen ei selvinnyt, koska Egyptissä nähtävästi käytetään vain omia arabinumeroita.

Charchalianán kylänraitti Villa Kamarelan pihamaalta nähtynä.

Tsikalariássa valmistettua viiniä.

Nousimme parin tunnin jälkeen takaisin ylös huvilallemme. Tänään ei lähdettäisi enää mihinkään, vaan ilta kului kattoterassilla merelle katsellessa. Ja toisaalta näkyihän terassilta myös saaren korkein vuori, Plagára, 378 metriä merenpinnasta. Juomana oli siis Kytheran saaren pienessä Tsikalarián kylässä valmistettu viini, joka oli pullotettu kätevästi 1,5 litran muovipulloon! Hiljaista täällä oli illallakin. Vain villivuohien kaulassa kilkatellut kello “rikkoi” rauhaa silloin tällöin.

Eteläisen Kytheran kierros

28.6.2020

Kythera on pienehkö saari, jonka päästä päähän ajaa reilussa puolessa tunnissa. Periaatteessa saaren siis voisi koluta jopa päivässä, mutta me olimme varanneet saarelle neljä yötä. Päätimme aluksi tutkia saaren eteläosan ja ensimmäisenä kohteena oli luonnollisesti pääkaupunki Chóra, joka myös Kythera-nimellä tunnetaan. Pääkaupunki ei ole saaren suurin keskus, mutta suurimmasta päästä tämäkin on, vaikka väkeä on alle 300.  Chórassa on suuri pysäköintialue, jolle auton ehdottomasti kannattaa jättää. Kaupungin äärimmäisen kapeille kaduille ei kannata lähteä autolla, vaikka se teoriassa mahdollista onkin. Ensitöiksemme Chórassa kävimme noutamassa etukäteen varaamamme lauttaliput Antikytheran saarelle. Kithira Travel -niminen matkatoimisto on Antikytheralle liikennöivän Porfyrousa-lautan lipunmyyjä saarella.

Kytheran saaren ja kunnan keskus on Chóran kylä.

Chóran kapeilla kaduilla saa ajaa myös autolla.

Rakkauden jumalatar Afrodite syntyi Avgón saarella, joka näkyy hyvin Chóran linnoituksesta.

Chóran valkoisilla kaduilla oli näin aamupäivällä hiljaista, mutta yksi ravintola ja pari kahvilaa oli avoinna. Samoin kaikki matkamuistomyymälät olivat avoinna. Jos Kytheralta haluaa matkamuistoja, on Chóra paras paikka niitä ostaa. Täällä nämä putiikit eivät myöskään vietä siestaa. Kävelimme halki kaupungin Chóran linnoitukselle, joka on 1500-luvun alussa tänne vuoren laelle rakennettu. Itse kaupunki on kehittynyt linnan ääreen. Venetsialaisvallan aikana rakennettuun linnaan saa vain kävellä, sillä mitään pääsymaksuja ei ole. Eikä täällä kyllä ole liiaksi asti vierailijoitakaan. Muutama kreikkalaiskävijä linnan muurien sisällä kuitenkin maisemia ihasteli. Chóran linnasta on upea näkymä niin itse kaupunkiin kuin esimerkiksi alas Kapsálin kylään ja jopa Antikytheran saarelle saakka. Myös Kreetan rannikko näkyi näin kirkkaana päivänä kaukaisuudessa. Mielenkiintoisempi näky on kuitenkin toisessa suunnassa, lähellä rannikkoa kohoava Avgón (suom. “muna”) munanmuotoinen ja korkea saari. Se on kreikkalaisen mytologian mukaan rakkauden jumalatar Afroditen syntymäpaikka. Kythera mainostaakin itseään Afroditen kotisaarena.

Chóran linna hallitsee Kytheran eteläosaa. Vasemmalla taka-alalla häämöttää Antikytheran saaren pohjoisrannikko.

Näkymä alas Kapsálin kylään Chóran linnasta.

Aioimme käydä kahvilassa, mutta Chóran kadut hohkasivat kuumuutta näin puoliltapäivin ja laskeuduimmekin serpentiinitietä alas Kapsálin kylään. Kapsáli on Kytheran merkittävin turistipyydys, mutta täältä puuttuvat suuret (ja pienetkin) hotellikompleksit. Majapaikat ovat pieniä, samoin ravintolat, jotka ovat keskittyneet rantakadun varteen. Kapsálin rantakahviloissa oli väkeä, mutta ei täällä muita kieliä kuin kreikkaa kuullut. Nautimme kataifi- ja baklava-leivokset ja jatkoimme matkaa. Olimme matkalla Kapsáliin huomanneet syvässä rotkossa sijaitsevan rannan, jolle oli päästävä. Sinne ei vain näyttänyt johtavan tietä, eikä oikein mitään polkuakaan. Rannalla oli kuitenkin yksi auringonottaja eli jotenkin sinne pääsisi. Onnistuimme löytämään alas johtavan polun ja lopulta pääsimme pulahtamaan aaltoihin tällä vaikeasti saavutettavalla pikkukivirannalla. Pian saapumisemme jälkeen väkeä alkoi lappaamaan rannalle siinä määrin, että se ensimmäinen auringonpalvoja sai tarpeekseen ja lähti. Oli tietenkin päivän kuumin hetki ja mekin tunnin jälkeen pakkasimme romumme ja poistuimme.

Tämä ranta sijaitsee Chóran ja Kapsálin puolessavälissä ja on hieman vaikeasti saavutettavissa.

Ajoimme Kálamoksen kylän kautta takaisin hotellille ja pikaisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme kohti Mylopótamoksen kylää. Siellä pitäisi olla vesiputous, mikä kuulostaa oudolta tälle karulle saarelle. Mylopótamos sijaitsee Kytheran saaren länsiosassa, muttei ihan rannikolla. Kylän keskus on selvästi Platanos-ravintola, jonka terassi oli tupaten täynnä. Viereissä pöydässä istui saksankielistä matkaopasta lukeva nainen. Kytheralla onkin kuin onkin muitakin ulkomaalaisia! Ruoka oli maukasta ja edullista, jonka jälkeen saattoi lähteä kohti vesiputousta. Sinne on hyvä opastus, eikä kylältä paikan päälle kävele kuin kymmenisen minuuttia. Vesiputous on hämyisässä metsikössä, jossa oli mukavan viileää. Putouksen juurelle olisi ollut mukava pulahtaa, mutta päätimme jatkaa kuitenkin merelle.

Mylopótamoksen kylää hallitsee kirkontorni. Tornin takana on perinteistä kytheralaista ruokaa tarjoileva Platanos-ravintola.

Kytheralaisessa salaatissa on kovia leivänpalasia, eikä esimerkiksi ollenkaan kurkkua.

Matkalla Limniónas-nimiselle rannalle, ajoimme halki Káto Chóran kylän. Kylä on venetsialaiskaudella perustettu ja siellä on rauniolinna. Káto Chóran jälkeen maisemat ovat huikeat, sillä täällä (päällystetty) tie laskeutuu mutkitellen ja välillä ihan serpentiininä monen kilometrin matkalla alaspäin. Kasvillisuus pyrkii syömään tietä parhaansa mukaan, eikä siinä oikeastaan ole tilaa kahden auton kohdata. Onneksi Kytheralla on nyt hiljaista, eikä ainuttakaan toista autoa vastaan tullut. Limniónaksessa vastassa oli tyyni poukama, muutama valkoiseksi kalkittu kalastajamökki ja kaksi ihmistä. Heitä ehkä harmitti, kun tulimme rikkomaan rauhan tänne Kytheran syrjäiseen kolkkaan. Niinpä hekin pian poistuivat ja jäimme rannalle aivan kahdestaan. Täälläkään ei olisi vaikeuksia pitää turvavälejä. Rannalla ei ole muita palveluita kuin vessa.

Saaren länsirannikkoa matkalla Limniónaksen rannalle.

Limniónaksen rannan “venevajoja”.

Tie Limniónakseen.

Kiemurrellessamme ylös rannalta takaisin kohti sivistystä, arvoimme mihin saaren “supermarketeista” menisimme. Matkalla majoitukseemme Katoúnin kylässä, olisi kolme-neljä isompaa kauppaa. Päädyimme Livádin supermarkettiin, jonka valikoima oli kyllä varsin onneton. Ostimme muun muassa kaksi viimeistä makkarapakettia, juustoa, leipää, makaronia, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, paikallista muovipulloon pakattua punaviiniä ja vettä. Myyjä oli kovin innoissaan hyvistä asiakkaista ja antoi vielä kaupanpäällisiksi läjän persikoita. Nyt meillä olisi riittävästi ruokaa selvitäksemme kolme päivää pikkuruisella Antikytheran saarella Kytheran ja Kreetan saarten välissä.