Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

automatkailu

Idän aavikkolinnat ja saapuminen Ammaniin

2.1.2019

Azraq Lodge on täydellinen majapaikka, ehkä korkeaa hintaa lukuun ottamatta. Edes aivan naapurissa sijaitseva Muwaffaq Saltin lentotukikohta ei häiritse juurikaan, vaikka lentojen lähdöt kyllä kuulee ja näkeekin halutessaan hyvin helposti. Jordanian kuninkaallisten ilmavoimien käyttämä tukikohta on erittäin aktiivisessa käytössä ja sieltä nousee tiuhaan hävittäjiä ja suurempiakin koneita itäisen Jordanian taivaalle. Tukikohtaa ovat käyttäneet myös ainakin Alankomaiden ja Belgian hävittäjät, jotka lähtivät täältä Isis-terroristijärjestön perään. Syyria ja Irak kun ovat ihan kulman takana. Monipuolisen aamupalan jälkeen minäkin kävelin Azraq Lodgen takapihalle ja pääsin näkemään, miten kolme hävittäjää nousi taivaalle valtavan jylyn saattelemana.

Muwaffaq Saltin lentotukikohta näkyy ja kuuluu Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraqin pohjoisen keskustan halki kulkeva pääkatu linnan muurilta nähtynä.

Kymmenen aikoihin olimme jälleen vuokra-autossamme. Tarkoituksena oli ajaa Azraqin linnalle (Qasr Azraq), joka sijaitsee Azraqin pohjoisessa osassa. Azraqin kaupunki on kahdessa osassa, parin kilometrin päässä toisistaan. Hotellimme Azraq Lodge, kosteikko ja lentotukikohta sijaitsevat eteläisessä osassa kaupunkia. Itse linnaa ei ole mitenkään viitoitettu, mutta sen kyllä hoksaa ilmankin. Se sijaitsee tien vasemmalla puolella Azraqin pohjoisen osan keskustassa. Olimme päivän ensimmäiset asiakkaat, mikä sai paikan oppaan tulemaan innokkaana tarjoamaan palveluksiaan. Mies ei pahoittanut mieltään, kun kerroimme koluavamme linnan keskenämme. Linnaan on kahden dinaarin (n. 2,5 euroa) sisäänpääsymaksu ja samalla tiketillä pääsee myös Amran ja Kharanan linnoihin. Meillä oli Jordan Pass, jolla pääsimme sisään ilmaiseksi.

Azraqin linnan sisäpiha.

Azraqin linna on kyhätty mustasta basaltista.

Azraqin linnan historia juontuu roomalaisten aikoihin, jonnekin 300-luvulle, mutta nykymuotoinen linna on 1200-luvulta. Linna on rakennettu paikallisesta mustasta basalttikivestä, mitä täällä päin tuntuu riittävän. Ainakin edellispäivänä Al-Jafrista Azraqiin ajellessamme olimme huomanneet maan olevan mustan basalttikiven peitossa. Osin raunioina oleva linna tunnetaan ehkä parhaiten siitä, että talvella 1917–1918, siis Osmanien valtakuntaa käydyn arabikapinan aikana, brittiläinen sotilas T. E. Lawrence (eli “Arabian Lawrence”) piti linnaa tukikohtanaan. Olin toki kuullut herrasta aiemminkin, mutta vasta jälkikäteen, vuoden 1962 “Arabian Lawrence” -elokuvan katsomisen jälkeen, vierailu alkoi tuntua entistä mielenkiintoisemmalta. Elokuvassa ei tosin taidettu Azraqia mainita. Kiertelimme linnaa parinkymmenen minuutin ajan. Lähtiessämme linnaan saapui kymmenen hengen ranskalaisryhmä. Vaikka Azraq onkin rauhallinen ja syrjäinen, ovat turistiryhmät löytäneet tämänkin kolkan Jordaniasta. Turistiryhmät ilmeisesti kiertävät näitä “aavikkolinnoituksia”, joita täällä Ammanin itäpuolen aavikolla riittää!

Pikkuruinen Amran linna sijaitsee keskellä autiomaata.

Samainen linna lähempää.

Amran linnan freskoissa karhut soittavat kitaraa.

Azraqin linnalta jatkoimmekin matkaa seuraavaan aavikkolinnaan, mikä olisi tyystin erilainen, kuin juuri näkemämme. Amran linna (Qasr Amra) on 30 kilometrin ja parinkymmenen minuutin päässä Azraqista. Kyseinen linna ei itse asiassa ole edes linna, vaan 700-luvulla rakennettu rentoutumis- ja metsästysmaja. Täkäläinen kalifi Walid I (ja mahdollisesti myös myöhemmät kalifit) saapuivat Amraan viettämään “pleasure timea” kylpien ja metsästäen, kuten oppaamme Mubarak meille kertoi. Amran linna tunnetaan erityisesti sen sisätiloja peittävistä freskoista, joissa on kuvattuna alastomia naisia, eläimiä ja hedelmiä. Tällaista ei uskoisi näkevänsä islamilaisessa maassa, sillä islamissa ihmisten ja eläinten kuvaamista pidetään pahana. Osa freskoista on toki tuhottu graffiteilla, mutta kunnostustöitä tehtiin koko ajan.

Tämä pikkuinen linna on Unescon maailmanperintöluettelossa ja turistibusseja tuntui tulevan jatkuvana virtana. Annoimme oppaallemme Mubarakille parin dinaarin tipin, vaikkemme kierrosta halunneetkaan. Se vain tapahtui taas. Itse linnaan on vapaa sisäänpääsy Jordan Passilla, eikä sitä edes tarvinnut esittää paikalle saapuessa. Hymyileväinen Mubarak kertoi uskovansa meitä.

Amran freskoista erottuu eläinten lisäksi selkeitä ihmishahmoja.

Lisää taidokkaita freskoja.

Amran linna on mukavan pieni vierailukohde ja pieni oli myös seuraava aavikkolinnoituksemme: 700-luvulla valmistunut Kharanan linna (Qasr Kharana). Se puolestaan sijaitsee 15 kilometrin päässä Amrasta, samaisen Ammaniin johtavan valtatien varressa. Opasteet idästä eli Azraqin suunnasta ovat hieman onnettomia, mutta linnan kyllä hoksaa muutenkin. Se on miltei tiessä kiinni. Myös Kharanan linnaan pääsee Jordan Passilla ilmaiseksi. Pistäydyimme pikaisesti ja jatkoimme matkaa.

Kharanan linna.

Jordanian pääkaupunki Amman odotti, mutta ennen sitä aioimme palauttaa vuokra-Chevroletimme. Ammanissa ajamista en missään vaiheessa edes miettinyt, sillä liikenteen kerrottiin olevan kaoottista. Kaoottiseen suuntaan se kehittyi jo Ammanin kehätiellä, jota pitkin matkasimme kohti Monte Carlo -autovuokraamoa. Täälläkin liikenteen rytmiin kyllä pääsee äkkiä ja oppii ohittelemaan autoja ilman vilkkua. Suomessa takana tulevasta autosta ei pysty päättelemään, ajaako edellä menevää autoa mies vai nainen. Jordanian liikenne onkin hauskaa seurattavaa juuri tämän vuoksi: täällä naisten ajaminen on hieman holtitonta, mutta toisaalta vauhtia on reilusti alle rajoituksen. Kun tällaisen auton sitten ohittaa, näkee ratissa aina niqabiin pukeutuneen naisen. Jordaniassa naiset pääsevät sentään rattiin, mutta tämä pienen raon silmien kohdalle jättävä kasvohuntu ei vain voi olla turvallinen ajovarustus! Ainakin se tekee ajamisesta haasteen.

Juuri ennen auton palautusta tankkasimme auton täyteen Manaseer-huoltoasemalla, sillä ne tuntuvat hyväksyvän korttimaksun. Auton palautus oli sujuvaa, eikä kulkupelistämme löytynyt mitään huomautettavaa. Vahingon varalle tehty sadan dinaarin katevaraus lähti kortiltani välittömästi. Monte Carlon pojat tilasivat meille taksin ja se tuli jo 45 minuutin kuluttua. Aikaa meillä tosin oli. Kello ei ollut vielä yhtäkään iltapäivällä. Taksimatka Ammanin lentoaseman nurkilta, Monte Carlon konttorilta, Ammanin keskustaan maksoi 30 dinaaria (n. 37,5 euroa). Matkaan kului reilut 40 minuuttia ja matkalla bongasin tien varresta esimerkiksi Ikean!

Perillä Jordanian pääkaupungissa. Kuvassa vilkas Kuningas Husseinin katu.

Sun Rise Hotel sijaitsee parkkipaikan takana. Tältä alueelta lähtee tiuhaan busseja Saudi-Arabiaan ja Syyriaan.

Olimme varanneet hotellihuoneen Sun Rise Hotelista, Abdalin linja-autoaseman luota. Valitettavasti tuolta bussiasemalta lähtee busseja vain Saudi-Arabiaan ja Syyriaan, eikä esimerkiksi Jerashiin. Sun Rise on pienehkö hotelli, jota pyörittää Betlehemistä Länsirannalta kotoisin oleva palestiinalainen Hamdanin perhe. Perheen pää, Jaber Hamdan tarjoaa kuljetuspalveluita Jordanian lisäksi Libanonissa ja Syyriassa. Poika Mohammed kertoi, että täällä “itärannalla” eli Jordaniassa palestiinalaiset voivat elää vapaammin, vaikka kotikin kyllä tuntui olevan mielessä. Länsirannalla palestiinalaisten elämä ei kuulemma ole hääviä.

Ortodoksikirkko Abdalin bussiaseman liepeillä Ammanin keskustassa.

Katukuvaa Kuningas Abdullah I:n moskeijan edestä.

Majoittumisen jälkeen lähdimme lyhyelle kierrokselle hotellin nurkille. Löysimme Jordanian opetusministeriön, samoin kuin maan parlamentin. Kuningas Abdullah I:n moskeijan nurkilta käännyimme takaisin kohti hotellia. Moskeijallakin näkyi olevan oma matkamuistomyymälänsä, mutta sisään moskeijaan emme edes yrittäneet. Ortodoksikirkko moskeijaa vastapäätä sen sijaan kiinnosti, mutta sen portit olivat lukossa. Myöhemmin illalla kuulin, että täällä kirkot soittavat kellojaan! Tietenkin kristinuskolla on täällä muinaiset juuret, johon törmäsin pimeän jo laskeuduttua. Olin nimittäin etsimässä ruokaa ja päädyin astumaan sisään pieneen katuravintolaan. Ravintoloitsija Jusef toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja toivotti hyvät uudet vuodet. Minä tietenkin kysyin, että milloinkas se teidän islamilainen uusivuosi koittaa. Jusef kertoi olevansa koptikristitty Egyptistä. Tämän hän vahvisti näyttämällä ranteessaan olevaa pientä ristitatuointia! Ostin dinaarilla paikan kaikki falafelit ja tämän lisäksi parilla dinaarilla kolme shawarmaa. Amman on halpa kaupunki, olkootkin pääkaupunki. Kerrankin näin päin!

Azraqin kosteikolle halki itäisen Jordanian erämaan

1.1.2019

Jordanian matkaa suunniteltaessa Punaisenmeren rantalomakohde Akaba taisi jäädä ensimmäisenä pois listalta. Viikossa ei ehtisi kaikkialle. Wadi Rumin jätimme listalta seuraavana, vain hieman ennen reissuun lähtöä. Ajattelimme Wadi Rumin olevan hieman liian suosittu ja siten täynnä turisteja. Ja toisaalta ajattelimme näkevämme karunkauniita laaksoja ja kallioita muuallakin. Päätimme korvata Wadi Rumin suuntaamalla etelän sijasta koilliseen, Jordanian vähiten vierailtuun kolkkaan. Siellä sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Azraq, jossa on linna ja jordanialaisittain kuuluisa vesistönsuojelualue.

Vuoden ensimmäinen aamu valkeni kirkkaana. Kylmä kyllä oli jälleen, minkä vuoksi teki hyvää päästä aavikolle. Siellä olisi ainakin päiväsaikaan lämpimämpi. Azraqin majoitustarjonta vain sattuu oleman kovin suppea: tarjolla on ainoastaan kallis Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluliiton (RSCN) ylläpitämä Azraq Lodge ja toisaalta yhdessä Tripadvisorin keskustelussa mainittu vaatimaton hotelli “jossain päin Azraqia”. Alun perin ajatuksena oli etsiä tuo halpa majatalo, mutta kaksi kylmää yötä Danassa sai minut varaamaan yön Azraq Lodgesta hintaan 82 dinaaria (n. 101 euroa) sisältäen aamupalan. Tämä on helposti uusi ennätykseni majoituksen hintoja ajatellen! Azraq Lodge löytyi Booking.comista, toisin kuin se toinen.

Danan hotellin mukavat isännät hyvästelivät antamalla meille matkaan leipää. En olekaan mistään muusta hotellista saanut leipää lähtiessä. Pistäydyin Danan pikkuisessa kaupassa hakemassa vielä yhden vesipullon ennen autiomaahan siirtymistä. Kauppias toivotti lämpimästi tervetulleeksi oikein kädestä pitäen.

Danasta on 275 kilometrin ajo Azraqiin. Matkaan kuluisi kolmisen tuntia. Ensimmäinen osuus olisi 72 kilometrin siirtyminen Al-Jafrin kaupunkiin kohti kaakkoa, mistä edelleen reilun 200 kilometrin ajo perille Azraqiin. Jostain oudosta syystä Google Maps ei ehdota tätä reittiä lainkaan, jos alkupisteeksi laittaa Danan ja päätepisteeksi Azraqin. Se ehdottaa sen sijaan kiertämistä Ammanin kehätien kautta. Me halusimme nähdä autiomaata ja ainakin Lonely Planet kuvailee Al-Jafrista Azraqiin johtavaa valtatietä numero 5 sanalla “desolate”, autio.

Valtatie 5, al-Badian valtatie, on tyhjä. Kyltti hieman Al-Jafrista pohjoiseen kertoo etäisyydet Irakin ja Saudi-Arabian raja-asemille ja määränpäähämme Azraqin kaupunkiin.

Al-Badian valtatiellä jossain Al-Jafrin ja Azraqin puolivälissä ehkä.

Aluksi nousimme jälleen Danasta isolle tielle. Danan tienhaarassa oli tänä aamuna sotilaita istumassa panssaroidussa ajoneuvossaan. Me emme olleet uhkaavia, joten saimme jatkaa pysähtymättä. Hetkessä saavutimme valtatien 15, jota myös nimellä “Desert Highway” kutsutaan. Tällä tiellä piti ajaa muutaman sadan metrin matka, minkä jälkeen tehdä U-käännös ja ajaa hieman takaisin päin. Siten pääsimme kääntymään Al-Jafriin johtavalle pienemmälle tielle. Tie oli hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kameleita näkyi horisontissa, samoin lampaita siellä täällä. Vaikka olimme nyt selvästi siirtyneet autiomaahan, on täälläkin kai jotain järsittävää eläimille. Danassa läsnä olleet vuoret katosivat vähitellen taustapeilistä.

Sitten saavuimme Al-Jafriin. Ensimmäisenä vastassa oli suuri sotilastukikohta. Tiesululla ei ollut ketään, vaikka uskoinkin, että Al-Jafrissa jos jossain passimme nyt vihdoin haluttaisiin nähdä. Täällä ei käy turisteja, eikä heillä oikein ole mitään syytä edes ajaa kaupungin poikki. Kuka nyt Azraqiin yrittäisi tätä kautta. Ohitimme pölyisen Al-Jafrin, eikä kukaan pysäyttänyt. Käännyimme lopulta valtatie 5:lle, jota myös al-Badian valtatieksi nimitetään. Al-Jafrissa on viimeinen huoltoasema vähään aikaan, mutta meillä oli tankissa tavaraa riittämiin.

Näin suuret pinnanmuodot ovat harvassa al-Badian autiomaassa.

Al-Badian autiomaa on pienten mustien tuliperäisten kivien peittämää. Kasvillisuus on liki olematonta.

Jonkin matkaa Al-Jafrista kohti pohjoista ajettuamme, eteen tuli kyltti: Irakin rajalle olisi 430 kilometrin matka. Saudi-Arabiakaan ei olisi kaukana. Muuten tiellä ja sen molemmin puolin oli kovin vähän mitään muuta. Olimme nyt syvällä al-Badian autiomaassa, paikassa, jonka nimi tarkoittaa “paikkaa josta beduiinit ovat kotoisin” ja toisaalta myös “kuivaa paikkaa”. Maisema olikin kuivaa pääosin tasaista mustan vulkaanisen pikkukiven peittämää erämaata, jolla ei kasvanut mitään tai mikään. Veden täyttämät painanteet olivat hyvin harvassa ja yhtä harvassa oli kasvillisuus.

Tie sen sijaan on hyvässä kunnossa. Täällä voisi ajaa niin lujaa kuin vain autosta lähtee, eikä muusta liikenteestä ole haittaa. Laskimme, että ensimmäisten 150 kilometrin aikana vastaan tuli kymmenen autoa. Tie todellakin oli autio. Al-Jafrin ja Azraqin välillä tiessä on pari hidastetöyssyä ilman varoituskylttejä, joihin hajottaa autonsa, jos ajaa reilua satasta nopeusrajoitusten mukaan. Helposti tulee siis kymmenien kilometrien kävelymatka erämaan poikki!

Ehkä puolivälissä tietä, keskellä-ei-mitään, on huoltoasema ja poliisin tarkastuspiste. Emme tankanneet, eikä autommekaan ollut rikki (olin hoksannut hidasteet ajoissa). Kukaan ei myöskään pysäyttänyt meitä. Myös sivilisaation merkit ovat kovin vähissä, mutta puhelimessa on kyllä kenttää liki koko ajan. Apua saa siten soitettua helposti.

Jännittävintä tiellä, hieman ennen Azraqia, on se, että valtatie kulkee alle 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian rajasta. Tätä juhlistaaksemme pidimme evästauon tuossa paikassa. Maisemaltaan se oli kuin missä tahansa muualla tämän valtatien varrella, eikä näkyvyyttä tainnut olla ihan Saudi-Arabiaan saakka. Otin kuitenkin kuvankaappauksen sijainnista. Lähemmäksi tuota patavanhoillista kuningaskuntaa ei kovin helpolla pääse, saudit kun eivät vierailijoita maahansa halua. Lopulta saavutimme sen risteyksen, mistä tie haarautuu Saudi-Arabian rajalle. Siitä lähtien jo valmiiksi hyväkuntoinen tie parani entisestään. Kaistojakin tuli pian yksi lisää. Tällä varmaan halutaan näyttää rikkaalle naapurimaalle, että kyllä meilläkin on rahaa. Tai sitten tie oli jopa saudien rahoittama. Saudiarabialaisten autojen määrä kasvoi huomattavasti, mutta rauhallista oli silti edelleen. Oli vaikea kuvitella tänne niin paljon liikennettä, että kahta kaistaa oikeasti tarvittaisiin.

Vajaan 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian kuningaskunnasta al-Badian valtatie näyttää tältä. Eli samalta kuin vaikkapa 100 tai 150 kilometriä aiemmin.

Erämaa ei ole mitään ilman kameleita.

Tie on muuttunut kaksikaistaiseksi hieman ennen Azraqia. Tässä kohtaa tie haarautuu Saudi-Arabiaan. Me jatkoimme suoraan eli kohti Ammania ja toisaalta myös Syyriaa ja Irakia.

Olimme päättäneet vierailla Shaumarin luonnonsuojelualueella, joka on vähän ennen Azraqia etelästä saavuttaessa. Navigaattorista ei ollut mitään hyötyä Azraqin tuntumassa, sillä tiejärjestelyt ovat nykyisin tyystin erilaiset kuin vaikkapa Google Mapsissa. Eikä etelästä lähestyttäessä edes ollut mitään tienviittoja Shaumariin. Hieman ennen Azraqia teimme sitten U-käännöksen ja lähdimme takaisin tulosuuntaan. Pohjoisen suunnasta Shaumariin on opastekylttejä, joten löysimme paikan lopulta.

RSCN:n ylläpitämä Shaumarin luonnonsuojelualue on kooltaan vain 22 km², mutta se on tärkeä elinalue muun muassa vaarantuneille valkobeisoille ja lännenkaulustrapeille. Sen lisäksi siellä asustaa aasianvilliaaseja ja gaselleja. Emme oikein uskoneet paikan olevan avoinna, varsinkaan näin uudenvuodenpäivänä. Parkkipaikka olikin tyhjä, mutta yllättäen lipunmyyntitiskillä istui mies, joka kertoi paikan olevan avoinna. Tervetuloa vaan! Sisäänpääsymaksun mies kertoi olevan viisi dinaaria (n. 6,2 euroa) henkilöltä. Sillä pääsisi porttien sisäpuolelle piknik-alueelle kuten myös paikan opastuskeskukseen. Lipunmyynti on Jordaniassakin toisinaan aikamoinen show: täällä lipunmyyjä tahtoi nähdä passit, joista kopioitiin tiedot kirjoihin ja kansiin. Mies ei vain tahtonut löytää kansallisuutta passistani, eikä asian kerrottuani ollut kuullutkaan maasta nimeltä Finland:

– England? Holland?
– Finland.
– Missä päin tämä Finland on?
– Pohjois-Euroopassa, Ruotsin ja Venäjän välissä.
– Ah, Venäjä! Voinko kirjoittaa Venäjän kansallisuudeksi?
– No et.

Lopuksi minun piti vielä allekirjoittaa kuitti, joka toimi samalla pääsylippuna. Maksu onnistuu muuten myös luottokortilla. Kokeilimme. Näin olimme päässeet hyvin virallisesti Shaumarin luonnonsuojelualueelle. Ensimmäisenä kävelimme tietenkin massiiviseen opastuskeskukseen, minkä tiskillä istunut nuorimies taisi hieman pelätä ulkomaankielisiä vierailijoita ja pysytteli koko ajan kaukana, mutta kuitenkin näköetäisyydellä, meistä. Ettei vain joutuisi puhumaan englantia.

Valkobeisoja Shaumarin luonnonsuojelualueella.

Samoja elikoita.

Opastuskeskus kertoo kattavasti Shaumarin luonnonsuojelualueesta ja tämän seudun luonnosta ylipäänsä. Tärkein anti ovat kuitenkin aitojen sisäpuolella asustelevat Shaumarin eläinlajit. En ollut uskonut näkeväni valkobeisoja tällä matkalla, sillä Shaumarin safarikierroksetkin olisi pitänyt varata vähintään 48 tuntia ennen vierailua ja lisäksi olisi pitänyt olla kasassa vähintään kolmen hengen ryhmä. Meitä oli vain kaksi. Nyt nuo Qatar Airwaysin tunnuseläimet kuitenkin olivat yhtäkkiä suoraan edessäni, vaikkakaan eivät luonnossa. Näin myös hauskannäköisiä lännenkaulustrappeja. Noiden kurkilintujen englanninkielinen nimikin on oikein hauska: houbara bustard. Aasianvilliaaseja laidunsi viereisessä aitauksessa yhdessä paikallisen gasellilajin kanssa. Noita reem-gaselleja oli vaikea nähdä niiden pienen koon vuoksi, mutta opastuskeskuksen toisen kerroksen kahvilaan kavuttuamme näimme yhden gasellin kuopsuttelemassa maata.

Opastuskeskuksen kahvila ei ole ehkä milloinkaan ollut avoinna. Tämän vuoksi luonnonsuojelualueelle voi tulla omissa eväissä, joita on mukava sitten grillailla tätä aktiviteettia varten rakennetuilla grilleillä eukalyptuspuiden katveessa. Saapuessamme Shaumari oli ollut täysin tyhjä, mutta nyt opastuskeskuksen puistossa oli kuhinaa. Tänne nähtävästi tullaan viettämään aikaa kavereiden ja lasten kanssa. Azraqista tänne ajaa hujauksessa.

Olimme jo portista ulkona ja lähes autolla, kun lipunmyyjä juoksi peräämme. Hänen mielestään meidän kuului maksaa lisää, sillä hän oli “epähuomiossa” perinyt meiltä liian pienen sisäänpääsymaksun. Oikea sisäänpääsymaksu olisi kuulemma kahdeksan dinaaria (n. 9,9 euroa) henkilöltä! Me kieltäydyimme maksamasta ja kerroimme, ettei hänen virheensä ollut meidän virheemme. Jordaniassa muutenkin lipunmyyjät voivat keksiä lippujen hintoja mielensä mukaan, sillä hinnastoja en nähnyt missään. Paitsi ehkä Petrassa. Shaumarista jäi lopulta hieman hapan maku. Jo viiden dinaarin sisäänpääsymaksu on mielestäni hieman liikaa Jordaniassa, mutta kahdeksan dinaaria on täyttä ryöstöä. Jos myyjä olisi kertonut tuon summan heti kättelyssä, olisimme jättäneet paikan näkemättä.

Näkymä Azraqin kaupunkiin Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraq Lodgen oleskelutila henkii sotilaallista historiaansa.

Parissakymmenessä minuutissa saavutimme Azraqin kaupungin ja sen keskustassa sijaitsevan Azraq Lodgen. Paikka on 1940-luvulla rakennettu entinen brittien sotilassairaala, jonka RSCN on nyttemmin muuttanut 16 huoneen hotelliksi. Astuimme sisään suureen oleskelutilaan, jonka sohvat on päällystetty maastokuviolla. Seinillä roikkuu vanhoja valokuvia ja onpa perällä pieni museontapainenkin. Majatalossa ei tietenkään tiedetty varauksestani yhtään mitään, sillä olin tehnyt sen samana aamuna ja nyt kello oli vasta kaksi iltapäivällä. Tilaa kuitenkin olisi. Vierailijoita taisi olla kahdessa muussa huoneessa: itävaltalaisia ja belgialaisia pöydällä lojuneiden passikopioiden perusteella. Lopulta varaukseni löytyi ja saimme huoneemme.

Huone oli valtava, ja siellä tuntee olevansa entisessä sairaalassa. Sängyt ja kylpyhuone eivät toki ole 40-luvulta, mutta tuolit taisivat olla. Tai ainakin niistä oli tehty vanhannäköisiä ja epämukavia. Oltiinhan toki brittisairaalassa! Ilmastointi toimi (tai oikeammin tarvitsimme lämmitystä, joka sekin toimi) ja oma terassi löytyi. Terassilta avautuu hyvin stereotyyppinen näkymä: pari moskeijaa, matalia betonitaloja ja hiekkaerämaata silmän kantamattomiin. Tällaista on minun Lähi-itäni!’

Azraq Lodge (ja Kuolleenmeren Mujib Chalets) on niitä hotelleja, joista ei tarvitsisi välttämättä lähteä ulos ollenkaan. Mielellään vain nauttisi upeasta miljööstä ja katselisi auringonlaskua terassilta. Tietenkin kalleimman koskaan maksamani hotellin kuuluu ollakin luokseensavetävä!

Azraq Lodgen majoitusrakennus.

Azraqin rakennuskantaa.

Azraq Lodgen ollessa RSCN:n ylläpitämä, kuuluu majoitukseen aamupalan ohella myös ilmainen sisäänpääsy (muuten pääsymaksu on kahdeksan dinaaria) läheiselle RSCN:n luonnonsuojelualueelle, Azraqin kosteikolle. Se oli yksi syy, miksi olimme tulleet Azraqiin. Vastaanottovirkailija valmisti vapaaliput tuossa tuokiossa ja pian olimme jo ulkona kävelemässä kohti tuota outoa kosteikkoa. Ei täältä Jordanian itäosista, läheltä Saudi-Arabiaa uskoisi löytävänsä moista keidasta. Eikä se hyvin voikaan, sillä vuoteen 1993 mennessä kosteikon lähteet olivat käytännössä kuivaneet ja alue näin ollen tuhoutunut. Alun perin kosteikkoalue muodostui 250 000 vuotta sitten. Paikalla viihtyivät niin norsut, virtahevot, sarvikuonot, leijonat kuin geparditkin. Muuttolinnut tapasivat pysähtyä Azraqissa muuttomatkoillaan. Samoin ihmiset hyödynsivät vesistöä, mutta koska populaatio oli maltillinen, ei ihminen ehtinyt tuhota paikkaa vuosituhansien saatossa. Vasta 1960-luvulla Jordanian pääkaupunki Amman alkoi kasvaa ja tarvitsi vettä. Nopeasti, muutamassa vuosikymmenessä Azraqin kosteikko oli pumpattu kuiviin. Nykyisin pieni osa kosteikosta on saatu pelastettua ja työ jatkuu, vaikka alueella onkin edelleen laittomia pumppauksia.

Tässä lainehti vielä vähän aikaa sitten Ein el Soda -niminen lähde, joka pumpattiin tyhjäksi parissakymmenessä vuodessa. Viimeiset pisarat imettiin vuonna 1993.

Nykyisin Azraqin kosteikot on suojeltu ja niitä pyritään entistämään.

Tällaista näkyä ei odottaisi näkevänsä keskellä kuivaa al-Badian erämaata.

Täällä pääsisi osallistumaan pidemmälle opastetulle “safarille”, mutta sekin vaatisi vähintään kolmea osanottajaa. Siellä pääsisi paremmalla tuurilla näkemään paikallisen tšetšeenivähemmistön kosteikkoalueelle tuomia vesipuhveleita. Omin päin pääsimme kiertämään 1,5 kilometrin pituisen “marsh trailin”, jolla saa käsityksen tästä luonnonsuojelualueesta. On kuivahtanutta maisemaa, joka on kuulemma joskus ollut veden peitossa. Toisaalta paljon on myös vesialuetta, jossa on äärimmäisen hyvällä tuurilla onnistunut selviämään pikkuruinen kalalaji, tiikerikillinen (Aphanius sirhani). Se on kotoperäinen täällä Azraqin kosteikkoalueella eli sitä ei tavata missään muualla maailmassa. Luonnossa sen näkeminen on hankalaa, mutta kosteikon opastuskeskuksen akvaariossa näitä äärimmäisen uhanalaisia kaloja saattoi katsella. Marsh trail oli äkkiä kierretty, emmekä nähneet kuin vesipuhveleiden pusikoihin tekemiä polkuja.

Kotoperäinen tiikerikillinen elää Azraqin luonnonsuojelualueen vesistöissä.

Azraqin katunäkymää iltapäivällä.

Luonnonsuojelualue meni kiinni neljältä iltapäivällä. Sen jälkeen lähdimme kauppaan. Ajattelimme valmistaa piknikin omaan huoneeseemme, sillä illalliseen ei nyt todellakaan olisi enää varaa huoneen maksaessa sata euroa. Illallinen maksaa kuulemma 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Kaupassa saimme kuninkaallisen vastaanoton: kahvia tarjottiin ostostenteon lomassa ja johdatettiinpa välillä takahuoneeseenkin, jossa oli tuoreempia hedelmiä ja vihanneksia. Ainakaan ne eivät olleet seisseet auringonpaisteessa kadunvarressa koko päivää. Säilykemaissipurkki, makkarasäilyke, kurkku, tomaatteja, appelsiinejä, banaaneja, saudiarabialaista mangomehua, egyptiläinen sulatejuustopaketti ja luonnonjogurttia lähti mukaamme seitsemällä dinaarilla (n. 8,7 euroa). Kauppias antoi kaupan päälle myös kertakäyttölautaset aivan pyytämättämme. Tulimme satsista liiankin täyteen ja kaiken lisäksi säästimme pienen omaisuuden.

Azraqissakin ilta viilenee näin talvella nopeasti, eikä pihalla viihdy ilman paksumpaa vaatetusta. Onneksi hotellihuoneen lämmitys toimi moitteetta. Kahden kylmän yön jälkeen Azraq Lodge tuntui taivaalliselta.

Kallioon kaiverrettu Petra

31.12.2018

Vuoden viimeinen aamu valkeni aurinkoisena. Ei aurinko sentään vielä aamukuuden jälkeen lämmittänyt, mutta lämmin suihku kyllä lämmitti kylmettyneitä jäseniä. Hotel Dana Towerissa ei siis ole lämmitystä, mutta suihkun veden saa lämpimänä halutessaan. On vain vaivauduttava napsauttamaan nappulaa suihkun seinässä ja odotettava puolisen tuntia. Ja toivottava, ettei kukaan ehdi tyhjentämään koko lämminvesivaraajaa ennen itseä. Suihku kun on yli kymmenen ihmisen keskenään jakama. Samoin vessa.

Syy varhaiseen heräämiseen oli se, että ajattelimme lähteä kohti Jordanian tärkeintä nähtävyyttä, Petraa, ennen suurinta ryysistä. Samaa tuntuivat ajattelevan muutkin hotellin asukkaat. Aamupalan jälkeen olimme autossa jo kahdeksan aikaan nousemassa ylös jyrkkää tietä, joka on ainoa väylä ulos Danan kylästä. Maisemat jo pelkästään tältä Danan “ulosmenoväylältä” ovat upeita: täältä saa käsityksen koko Danasta ja näkymät samannimiseen laaksoonkin ovat hyvät. Alhaalla Danassakin on hautausmaa, mutta suurempi löytyi myös tien yläpäästä. Emme olleet sitä edellispäivän sankassa sumussa bonganneet.

Danan laakso aamukahdeksalta vuoden 2018 viimeisenä päivänä.

Danan hautausmaa.

Danasta Petraan on 55 kilometrin matka. Puolivälissä matkaa sijaitsee Shoubakin pikkukaupunki, joka tunnetaan ristiretkeläisten rakentamasta Montrealin linnastaan. Jätimme paikan väliin, koska edellispäivänä olimme nähneet linnoituksen Karakissa. Ristiretkeläisten tekeleen niin ikään. Lisäksi ajattelimme näkevämme ihan riittävästi vanhaa rakennustaitoa Petrassa. Siispä pysähdyimme vain hedelmäostoksilla keskustassa. Samoin päätin täyttää tankin kaupungin Manaseer-huoltoasemalla, koska hoksasin sen hyväksyvän luottokortin maksuksi. Jordaniassa ei tarvitse tietenkään itse liata käsiään huoltoasemilla, vaan aseman työntekijä täyttää tankin. Jos maksaa käteisellä, on heitettävä vaihtokolikot tippinä tankkaajalle. Jos taas maksaa kortilla, kuten minä, laitetaan 0,5 dinaarin (n. 0,6 euroa) palvelumaksu automaattisesti loppusummaan. Shoubakissa tankillinen ysivitosta maksoi noin 35 euroa. Ammanissa sama litku oli halvempaa: tankin sai täyteen alle 30 eurolla.

Petra sijaitsee Wadi Musa -nimisen kaupungin syleilyssä. Kaupunki taas sijaitsee laaksossa, joten tie laskee halki kaupungin ja lopulta perillä odotti kymmenittäin turisteja kuljettavia linja-autoja ja sadoittain yksityisautoja, iso osa tietenkin turistien vuokra-autoja. Pysäköinti ei yllättäen täälläkään kustanna dinaariakaan ja toisaalta pysäköidä voi miten ja minne lystää. Heti, kun astuin ulos autosta, oli kimpussa retkien kaupittelija. Nyt jo voisi varata kameli- tai hevoskyytiä Petrassa ja toisaalta hän voisi kuljettaa Petran toiselle laidalle luostarille. Sieltä olisi kuulemma sitten kätevää kävellä takaisin päin. Emme lähteneet miehen kelkkaan, mutta eräät espanjalaiset taisivat lähteä.

Vuokra-automme Chevrolet Cruze Petran parkkipaikalla.

Tie Petraan. Vasemmanpuoleinen “kaista” on varattu hevoskyydeille. Oikeanpuoleisella kulkevat jalankulkijat.

Onneksi täälläkin otetaan turvallisuus tosissaan, sillä turisteja on aivan valtavasti. Siis paljon potentiaalisia kohteita terroristeille. Petran sisäänkäynnissä onkin ensimmäisenä turvatarkastus, minkä jälkeen pääsee hankkimaan lippua. Ja vaikka ollaankin kehitysmaassa nimeltä Jordania, on Petra silti maailman kalleimpia turistinähtävyyksiä. Ellei peräti kallein. Yhden päivän lippu maksaa vuonna 2019 nimittäin 50 dinaaria (n. 61,5 euroa). Kahden päivän lipun saa 55 dinaarilla (n. 67,7 euroa) ja kolme päivää maksaa 60 dinaaria (n. 73,9 euroa). Ne, jotka tekevät päiväretken Israelin puolelta maksavat sisäänpääsystä huokeat 90 dinaaria (n. 110,8 euroa). Meillä oli kuitenkin Jordan Pass, jolla pääsimme Petraan ilmaiseksi, eikä lipunmyyntitiskillekään tarvinnut jonotella!

Petra on valtaisa alue, minkä vuoksi sitä voisi koluta vaikka kolmen päivän ajan. Me ajattelimme näkevämme riittävästi yhden päivän aikana. Olimme sisällä joskus puoli kymmenen aikoihin, jolloin aurinko lämmitti niin paljon, että t-paita oli aivan riittävä varustus. Ero Danan aamuiseen +5 asteen lukemaan oli huomattava! Italialaiset ja ranskalaiset turistiryhmät kyllä pitäytyivät toppatakeissaan ja pipoissaan.

Petraa pääsee näkemään kävellen tai vaihtoehtoisesti voi hypätä hevosen vetämän kärryn perään, ratsastaa hevosella Indiana Jonesin tyyliin tai ottaa aasikyyti. Lyhyellä pätkällä saatavana on toki myös kameleita. Autoja tai muita moottoriajoneuvoja Petran alueella ei onneksi ole. Me päätimme kävellä, koska en vain jaksa änkätä näiden “taksiyrittäjien” kanssa sopivasta hinnasta. Kävellen ainakin voi pysähtyä ottamaan kuvia tai muuten vain pällistelemään kiveen hakattua arkkitehtuuria, jota Petra edustaa.

Kapea 1,2 kilometrin pituinen Siq-sola johtaa Petran “Aarrekammiolle”.

Kapeimmillaan Siq on vain muutaman metrin levyinen.

Petra on siis muinainen nabatealaisten perustama kaupunki, jossa on mahdollisesti asustanut aikoinaan yli 20 000 asukasta. Alun perin nabatealaiset saapuivat alueelle jo 500-luvulla ennen Kristusta ja kukoistuskauttaan paikkakunta eli erityisesti ajanlaskun alun molemmin puolin. Nabatealaisten pääkaupunkina toiminut Petra oli merkittävä kaupankäyntikeskus sen kautta kulkeneiden kamelikaravaanien ansiosta. Sittemmin kauppareitit muuttuivat, Petra koki useita tuhoisia maanjäristyksiä ja lopulta se hylättiin joskus 600-luvulla jälkeen ajanlaskun alun. Petra unohtui ja “löydettiin” uudelleen vasta 1800-luvun alussa. Nykyisin Petra on Unescon maailmanperintökohde, jossa käy massoittain turisteja päiväretkellä. Ovathan Akaban ja toisaalta myös Eilatin turistirannat lähellä! Tässä yhteydessä on myös oleellista mainita, että Indiana Jones löysi Graalin maljan Petrasta.

Petraan kuljetaan kapean ja syvän solan, Siqin, pohjaa pitkin. Siq on reilun kilometrin pituinen ja kapeimmillaan vain muutaman metrin levyinen. Aamupäivällä se oli hieman viileä, sillä aurinko ei pääse kovin helposti lämmittämään Siqin pohjaa. Hevoskärryt vilahtelevat vauhdilla ohi, eivätkä todellakaan väistä, eikä eteenpäinkään aina pääse; turistiryhmiä oli ihan valtavasti. Nyt kaikki eivät enää olleet Italiasta, vaan turistiryhmiä oli runsaasti myös Kiinasta, Ranskasta, Espanjasta ja Yhdysvalloista. Ja jopa eksoottisista maista, kuten Makedoniasta, Algeriasta, Vietnamista ja Indonesiasta!

Petran “Aarrekammio” eli kuningas Aretas III:n hautakammio.

Turistien paljoutta Aarrekammion edustalla.

Siqin lopussa avautuu kapea näkymä Petran “Aarrekammioon”, Al Khaznehiin. Se on se nähtävyys, joka on jokaisessa Jordaniaa ja Petraa käsittelevässä opuksessa ja samalla siten Petran tärkein nähtävyys. Aarrekammio on saanut nimensä siitä, että tarinoiden perusteella egyptiläinen faarao piilotti sinne aarteensa. Oikeasti Aarrekammio on nabatealaiskuningas Aretas III:n hautakammio. Sisään kammioon ei ole muilla asiaa kuin Indiana Jonesilla.

Aarrekammion pihamaalla on matkamuistomyymälä, joka hyväksyi luottokortin maksuvälineenä! Kammion edestä olisi matkamuistojen lisäksi pystynyt myös nappaamaan kamelikyydin, joita kaupiteltiin aktiivisesti. Huvikseni kysyin hintaa: 40 dinaaria (n. 49,4 euroa) hengeltä. Noin kilometrin matkasta. Ainakin minun mielenkiintoni lopahtaa tällaisten poskettomien lähtöhintojen kohdalla, enkä jaksanut heittää mitään vastatarjousta. Epätoivoinen kamelikuski kulki perässä pudottaen hintaa vähitellen ja lopulta kyydin olisi saanut seitsemällä dinaarilla (n. 8,6 euroa). Ja kyydin olisi voinut maksaa luottokortilla. Petran kamelikuskit taitavat olla ainoita maailmassa, jotka hyväksyvät korttimaksun! Kamelikuski loukkaantui, kun en enää kiinnostunut ja tuhahti, että miksi edes kysyin hintaa.

Taitoimme matkaa Aarrekammiolta “fasadikadulle”, joka niin ikään on kapea sola, mutta Siqiä levempi kuitenkin. Fasadikadun varressa, siis kallioon hakattuna, on lukuisia hautakammioita, joiden julkisivut ovat mitä upeimpia. Kammioista suurimmat ovat kuninkaiden hautoja. Osaan kammioista pääsee sisäänkin, ainakin jos vähän kiipeilee. Jos Petra olisi Euroopassa, ei täällä saisi kiipeillä miten tahtoo. Toisaalta ei kiipeilemällä näitä kallioon hakattuja monumentteja rikki saa. Kuningashaudoilta avautuu hieno näkymä esimerkiksi nabatealaisten kallioon kovertamalle teatterille, joka kovasti muistuttaa roomalaisten tekemiä vastineita.

Tähän luolaan piti laskeutua katon kautta. Taustalla oleva kallio on täynnä hautakammioita.

Petran kuninkaallisia hautoja.

Kävimme vielä katsastamassa parien temppeleiden rauniot, minkä jälkeen päätimme jättää parin kilometrin päässä sijaitsevan luostarin, Al Deirin, väliin. Meitä asiakkaiksi haalineen aasikuskin mukaan sen väliin jättäminen oli sama kuin ei olisi Petrassa käynytkään. Aasilla sinne olisi päässyt kuulemma helposti ja nopeasti. En kysynyt hintaa. Aasikuskeja Petrassa on runsaasti, jotka kaikki ovat nuoria poikia. Tein Petrassa kulkiessani omia päätelmiä, että kun lapsi (poika tai tyttö) on tarpeeksi vanha, että osaa puhua ja kävellä, lähetetään hänet kaupustelemaan “aitoja roomalaisia” kolikoita turisteille. Kun he hieman kasvavat, saavat he oman pysyvän myyntipaikan. Oli se sitten vaikka vain maahan levitetty viltti, jonka päälle on levitetty kivenmurikoita, siellä täällä kasvavia sipulikasveja ja vaikka noita “aitoja roomalaisia” rahoja. Noin 10-15 vuoden iässä pojat saavat aasin, jolla kuljettaa turisteja. Tässä vaiheessa tytöt häipyvät ansaitsemasta, sillä pitäähän kotitöitäkin jonkun tehdä ja naimisiinkin pitäisi joutaa. Kun pojista tulee aikuisia, saavat he hevosen, jota voi ohjastaa vaikka eläkeikään saakka. Onnekkaimmat pääsevät kamelin ohjaksiin. Naiset palaavat vanhemmalla iällä takaisin Petraan, mutta nyt ihan pysyvään matkamuistokojuun myyjättäreksi.

Petra sijaitsee laaksossa.

Jos jo sisäänpääsymaksu on kova, ovat myös Petran ruokapaikat ehdottomasti ylihinnoiteltuja. Kysyimme ensimmäisestä ravintolasta sandwichin hintaa: seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa). Norjan hinnoissa on myös tuorepuristetun mehun hinta. Eräästä toisesta puljusta ostimme sandwichit (kylmä rieska, jonka sisään oli vedetty pari viivaa jotain salamitahnaa) ja tuoreen granaattiomenamehun. Sandwich olisi saanut olla lämmitetty tai sisältää edes salaattia. Mutta hinta oli sentään “halpa”: vain viisi dinaaria (n. 6,2 euroa). Onneksi meillä oli omiakin eväitä, sillä Petran ruokapuoli tuntuu olevan kovin onneton.

Kaiken kaikkiaan Petra on upea elämys, jota ei pidä turistien paljoudesta huolimatta jättää väliin, jos Jordaniaan asti matkustaa. Meillä jäi paljon näkemättä, mutta hyvän yleiskatsauksen tästä kallioon kaiverretusta nabatealaiskaupungista kyllä mielestäni sain.

Matkalla takaisin Danaan. Kuva otettu Shoubakin keskustan halki vievän kadun varrelta.

Dana Towerin sisustusta. Vasemmalla ylhäällä entinen kuningas Hussein. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Matkalla ulos Petrasta ja Wadi Musasta pysähdyimme Shoubakin kaupungissa kaupassa vuoden viimeistä kertaa. Illaksi palasimme takaisin Danan kylään ja tuttuun Hotel Dana Toweriin, jossa illastimme tutusta buffetböydästä. Uuttavuotta ei kannata tulla viettämään Danaan, sillä täällä ei uudestavuodesta tiedetä yhtään mitään. Onhan paikallisilla toki oma islamilainen uusivuotensa.

Ristiretkeläisten Karak ja kylmä Danan kylä

30.12.2018

On mahtavaa heräillä uuteen aamuun katsellen sängystä Kuolleellemerelle. Mujib Chaletsin rantamökissä olisi viihtynyt parikin päivää. Toisaalta ei täällä oikein tekemistä ole, ellei sitten vain loikoilisi riippumatossa tai Kuolleenmeren suolalitkussa. Ja toisaalta, majapaikka oli hieman turhan tyyris. Kävimme aamupalalla, joka illallisesta poiketen oli todellakin ajallaan!

Kymmenen tienoissa starttasimme Kuolleenmeren rantatörmälle pysäköimäni vuokra-auton. Päätimme lähteä ensitöiksemme tarkistamaan kivenheiton päässä sijaitsevaa Wadi Mujibia. Näin talvella tämä vaikuttava veden kallioon uurtama laakso oli suljettu. Edes valokuvia ei päässyt ottamaan mitenkään järkevästi. Jatkoimme matkaa. Aioimme ajaa aluksi Karakin kaupunkiin, jonne olisi reilun 50 kilometrin ajo.

Purkkivettä Mujib Chaletsin aamupalapöydässä.

Kuolleenmeren kaakkoisrantoja.

Tähän loppuu Kuollutmeri. Taustalla kohoavat Israelin vuoret.

Muutamien kilometrien verran Kuollutmeri oli oikealla puolellamme ja kaikki ympärillämme oli tyystin kuollutta, kuten asiaan täällä päin maailmaa kuuluukin. Sitten meri (tai siis järvi) loppui ja asutus alkoi. Saavuimme Ghor al-Hadithan kylään, jota seurasi Gawr al-Mazraahin kylä tai ehkä ennemminkin pikkukaupunki. Täällä oli jo kauppoja, ravintoloita, apteekkeja, huoltoasema ja moskeija. Ja toisin kuin Kuolleenmeren välittömässä läheisyydessä, täällä nyt jopa hieman vihersi. Kai kasvattavat vihanneksia. Gawr al-Mazraahissa jätimme Kuolleenmeren valtatien taaksemme ja käännyimme Karakin valtatielle, tielle numero 50. Matkalla Kuolleenmeren tasolta Karakiin, tie nousee -400 metristä merenpinnan alapuolelta tuhanteen metriin merenpinnan yläpuolelle. Siis 1 400 metriä noin 30 kilometrin matkalla. Suurin nousu on heti alkumatkasta, kun tie mutkittelee serpentiininä pitkin karujen vuorten rinteitä. Rekoilla on vaikeaa, eikä omakaan Chevroletimme mitenkään kevyesti serpentiinillä käyttäytynyt. Liikenne oli tälläkin tiellä rauhallista.

Matkalla ylös Kuolleeltamereltä. Serpentiinitie kulkee kuvan karussa maisemassa.

Al Qala’a -katu Karakin vanhassakaupungissa.

Maisemaa Karakin linnasta tulosuuntaamme, kohti Kuolluttamerta.

Päämäärämme Karakin kaupungissa oli ristiretkien aikainen linna, joka näkyi jo kauas. Sen verran kookas ilmestys on kyseessä. Sen saavuttaminen autolla on jo pienoinen haaste, sillä Karak on rakennettu kaoottisesti kukkuloille. Ja erään kukkulan laella vanhassakaupungissa seisoo myös tuo linnoitus. Vanhankaupungin kadut ovat yleisesti ahtaita ja sokkeloisia, niin täälläkin. Jotenkin selvisimme Al Qala’a -kadulle ja saimme autonkin vinoparkkiin lähes linnoituksen portin luo. Kadunvarsipysäköinti ei Karakissa maksa mitään.

Itse linnaan sen sijaan on sisäänpääsymaksu, kaksi dinaaria (n. 2,45 euroa). Meillä oli Jordan Pass, jolla sisäänpääsymaksulle voi heittää hyvästit! Linnaan kuljetaan turvatarkastuksen kautta: reput, käsilaukut ja muu suurempi tavara läpivalaistaan ja itse joutuu kulkemaan metallinpaljastimesta. Lisäksi sisäänkäynnin luona on valtava poliisiasema, jonka edessä parveilevat poliisit ovat erityisiä turistipoliiseja. Kaikkeen tähän taitaa olla syynä vuonna 2016 Karakin linnassa tapahtunut islamistien järjestämä terrori-isku, jossa kuoli reilu kymmenen ihmistä. Mukaan lukien yksi kanadalainen turisti. Jordania on iskusta huolimatta hämmentävän turvallinen matkakohde, huolimatta epämääräisistä naapurimaistaan.

Karakin linnaa muurien sisäpuolelta.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Karak on rakennettu kukkuloille. Kuva otettu Karakin linnasta.

Vuonna 1142 valmistunut Karakin (tai Kerakin) linna oli osa eteläisestä Turkista aina Akabaan asti ulottunutta ristiretkeläisten puolustuslinjaa. Se sijaitsi Jerusalemin ja Shobakin puolivälissä ja oli näin ollen strategisesti tärkeä: esimerkiksi Karakin kautta kulkeneita karavaaneja verotettiin ja näin autettiin Jerusalemia vaurastumaan. Muslimit ottivat linnan haltuunsa 1100-luvun lopulla ja ovat pitäneet sitä hallussaan siitä lähtien. Siitä huolimatta kaupungissa on edelleen suuri kristitty vähemmistö. Kiertelimme linnan holveissa ja kammioissa ja pääosin kyllä taisimme ihailla ympäröiviin laaksoihin ja kukkuloille avautuvia maisemia. Taivas tosin oli lähes kokonaan pilvessä, jotka roikkuivat alhaalla laaksoissa. Kovin pitkälle ei siten näkynyt. Linnaan oli tutustumassa yllättävän paljon turisteja (pääosin italiaanoja), vaikka ollaankin kaukana Akaban rannoilta.

Maisemaa jossain ennen At Tafilahin pikkukaupunkia pohjoisen suunnasta tultaessa.

Näkymä samasta paikasta, mutta toiseen suuntaan.

Karakin vanhassakaupungissa ajaminen ei ole miellyttävää, sillä yksisuuntaisia katuja ei kunnioiteta hituakaan. Peruuttelemaan ja väistelemään jouduin minäkin muiden autoilijoiden ohella pariin otteeseen ennen kuin tie ulos kaupungista aukeni. Kukaan ei soittanut torvea, heristänyt nyrkkiä, eikä muutenkaan osoittanut mieltään. Joustavaa, joustavaa!

Karakista otimme suunnaksi Danan pikkukylän. Sinne olisi noin 90 kilometrin matka. Tie näytti kartalla syheröiseltä ja sellaiseksi se pian muuttuikin: mutkaa ja serpentiiniä toisensa perään. Maisemat olivat jylhät ja karut, sellaiset perusjordanialaiset. Liikennettä tällä tiellä oli vähänlaisesti, mutta seassa oli kyllä aasejakin kuskeineen. At Tafilahin kaupungin jälkeen navigaattori ohjasi pikkutielle, jota menimme muutaman kilometrin matkan. Samalla sää muuttui sumuiseksi ja lämpötila laski. Lopulta se oli enää +4 astetta, kun aamulla Kuolleeltamereltä lähtiessä se oli ollut +20! Sumu oli sakein koskaan näkemäni, mutta siltikään kaikki jordanialaiskuskit eivät katsoneet järkeväksi käyttää edes ajovaloja.

Danan kylä sijaitsee laakson reunalla. Hotellimme Dana Tower on perimmäinen rakennus keskellä kuvaa. Vihreäkattoiset rakennut kuuluvat kokonaisuuteen.

Danan laakso avautuu välittömästi kylän jälkeen.

Dana on pitkälti raunioina.

Danan kylään laskeudutaan päätieltä parin kilometrin matka alaspäin. Kylä on pikkuinen ja lähes täysin raunioina. Ainakin sellaiselta se näyttää. Aaseja ja kulkukoiria kulkee kylänraitilla. Oma majapaikkamme, Dana Tower Hotel sijaitsee ihan kylän halki johtavan tien päässä, jylhän Danan laakson äärellä. Maisemat kyllä ovat kohdillaan, mutta muuten Dana ei ole hyvä valinta talvella. Kylän missään majapaikassa kun ei ole lämmitystä! Lämmin tunnelma Dana Towerissakin kuitenkin on, mutta älkää silti vaivautuko tänne talvella. Kommentoidessamme parkkipaikalla roskia kaivellutta mustaa aasia, kertoi omistaja aasin olevan Dana Towerin omistuksessa. Ja että tämä yksilö on vieläpä “very beautiful donkey”!

Danan pääkatu (ja ainoa tie) päättyy hotelliimme kuvassa taustalla keskellä.

Oliivipuu kylän laitamilla.

Danan laakso olisi hyvä patikointikohde, mutta nyt ilta alkoi jo hämärtyä. Kiertelimme hetken verran itse kylää. Siellä on kolme tai neljä pientä hotellia, pienen pieni kauppa, moskeija, hautuumaa ja ravintola. Ravintolaan emme menneet, vaan olimme törsänneet Dana Towerin illallisbuffettiin. Täällä se maksaa seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa) ja täällä se oli jopa tismalleen aikataulussa! Ruoka on erinomaista ja sitä todellakin saa ottaa niin paljon kuin jaksaa.

Ruokaillessamme jutustelimme brittiläisen pyörämatkaajan, Tristanin kanssa. Mies oli lähtenyt polkemaan Uudesta-Seelannista aikoinaan. Matka oli kulkenut niin Papua-Uuden-Guinean, Kiinan, Kazakstanin kuin vaikkapa Suomenkin kautta. Vähän aikaa sitten mies oli lentänyt Ateenasta Ammaniin ja polki nyt Jordaniaa halki tavoitteenaan jatkaa lautalla Egyptin puolelle, josta edelleen Sudaniin ja lopulta Kapkaupunkiin. Tavoitteena taisi olla koko maailman kierto. Dana Towerissakin liki kaikki vieraat olivat italialaisia, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Hotellin yhteistilaan, kankaiseen beduiinitelttaan saapuivat jossain vaiheessa iltaa myös henkilökuntaan kuuluva Hasan ja toinen mies, jotka hoilasivat meidän iloksi muutaman paikallisen laulun. Tunnelmaa siis riittää, vaikka kylmä olikin.

Madabasta Mooseksen jalanjäljille ja lopulta Kuolleellemerelle

29.12.2018

Muslimimaissa herätys tulee usein rukouskutsun muodossa hyvin aikaisin. Niin täällä Madabassakin. Ensimmäisen kutsun jälkeen ei toki vielä kannata nousta, mutta kömmimme kuitenkin jo yhdeksän aikoihin aamupalalle. Queen Ayola Hotelin aamupalabuffet oli kovin köyhä: kuivakkaa litteää pitaleipää, hummusta, kurkkua, tomaattia ja hilloa. Keitettyjä kananmunia oli jäljellä vain yksi, eikä niitä ollut tulossa enää lisää.

Madabassa sateli vettä, kun sitten kymmenen aikoihin jalkauduimme vanhankaupungin kaduille. Veimme reput vuokra-Chevroletimme peräkonttiin ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Ajattelimme, että pari-kolme tuntia olisi riittävästi. Kuollutmeri veti vastustamattomasti luokseen jo heti aamusta! Siellä olisi lämpimämpikin. Madabassa kevyttoppatakki ei ollut lainkaan liikaa, sillä lämpötila pysytteli +10 asteen alapuolella!

Sateinen talviaamu Madaban vanhassakaupungissa.

Kuuluisa Madaban kartta Pyhän Yrjön ortodoksikirkon lattiassa. Muurein ympäröity Jerusalem kuvassa keskellä.

Madaba tunnetaan erityisesti kristitystä menneisyydestään, ja vaikka muslimien rukouskutsut raikaavatkin kaupungin yllä viidesti päivässä, on paikkakunta edelleen Jordanian suurimpia kristittyjä yhteisöjä. Tästä syystä kirkkojakin on useita. Kaupungin huomattavin nähtävyyskin liittyy kristinuskoon, ja se on ortodoksisessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu 1800-luvulla. Löysimme paikan helposti, maksoimme yhden dinaarin (n. 1,2 euroa) sisäänpääsymaksun ja pian edessämme avautui kuuluisa Madaban kartta, Luvattua maata kuvaava 500-luvun mosaiikkitaideteos. Teoksen edessä parveili suuri joukko italialaisia turisteja oppaansa kanssa ja jo tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selville, että liki kaikki Jordaniaan tulevat matkailijat tulevat nimenomaan Italiasta. Madaban kartan sisäänsä kätkevä kirkko on 1800-luvulta ja rakennettu muinoin paikalla seisseen kirkon sijalle. Mosaiikkikartta uudelleenlöydettiin juurikin nykyisen kirkon rakennustöiden yhteydessä.

Lisää mosaiikkeja löysimme sitten ihan kulman takaa. Jos hankkimallamme Jordan Passilla ei päässyt ilmaiseksi sisään Pyhän Yrjön kirkkoon, kelpasi se nyt tähän arkeologiseen kohteeseen nimeltä “Burnt Palace”. Paikka on yläluokkaisen kartanon rauniot. Tämä 500-luvun luksushuvila tuhoutui 700-luvulla maanjäristyksessä ja tulipalossa. Nyt paikkaa koristaneita upeita mosaiikkeja oli raaputeltu esiin. Mosaiikeissa kuvattuna on niin norsuja, kameleita kuin ihmisiäkin. Osaa kuvista oli pyritty tuhoamaan, sillä islamissa karsastetaan ihmisten ja eläinten kuvaamista. Nyttemmin mosaiikit varmasti ovat turvassa, sillä matkailijavirrat tuntuivat olevan näin joulukuun lopullakin valtavat.

Jordanian eläimistö oli aikoinaan hyvin rikas, kuten 500-luvun palatsin mosaiikeista käy ilmi. Nykyisin eläimistö käsittää kuulemma lähinnä kissan ja koiran.

Madaban vanhankaupungin katukuvaa.

Mosaiikkiähkyn viimeistelimme toisessa arkeologisessa kohteessa, ihan kivenheiton päässä edellisestä. Tässä paikassa on esillä Jordanian vanhin mosaiikki, 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua, sekä Neitsyt Marian kirkko 500-luvulta. Neljänneksi vierailukohteeksi valikoimme Johannes Kastajan teloituksen muistolle rakennetun katolisen kirkon. Sinne on yhden dinaarin sisäänpääsymaksu (n. 1,2 euroa). Jordan Passilla ei tässä kohteessa tee mitään. Kirkkoon kannattaa ehdottomasti pistäytyä näköalojen vuoksi, sillä kellotorniin pääsee kapuamaan. Jos torni olisi Euroopassa, ei se todellakaan olisi avoinna turisteille. Tai ainakin kaiteet olisivat korkeammat ja portaikko vähemmän sokkeloinen! Näkymät alas kaupunkiin olivat kuitenkin upeat. Taivas tosin oli pilvessä, eikä kovin pitkälle ollut näkyvyyttä. Ei edes Mount Nebolle, jonne seuraavaksi aioimme. Ensin kävimme kaupassa ja vaihdoimme rahaa. Täällä kurssi oli paljon parempi kuin lentoasemalla edellisiltana. Kaikki muu onkin sitten kovissa hinnoissa, sillä Madaba tuntuu elävän turismista ja turisteilta halutaan riistää jokainen lantti. Siispä: matkamuistot ja ruokatarvikkeet kannattaa ostaa jostain muualta, vaikkapa Ammanista. Samoin Madaban keskustan ravintolat ovat naurettavissa hinnoissa, jos pikkuruisesta kebabrullastakin joutuu pulittamaan kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Pulitimme silti.

Johannes Kastajan teloituksen muistolle rakennettu katolinen kirkko.

Näkymä Madaban vanhaankaupunkiin Johannes Kastajan teloituksen muistokirkon kellotornista.

Näkymä toiseen suuntaan.

Jatkoimme matkaa kohti Mount Neboa. Suurissa kaupungeissa ajaminen ei ole Suomessa mikään ongelma, mutta nyt oltiin Lähi-idässä, jossa ajaminen on kovin erilaista. Madabaa olinkin vähän etukäteen jännittänyt. Matkan suurin haaste tulikin heti aluksi, kun oli ylitettävä vuokra-autollamme vilkasliikenteinen tie risteyksessä, jossa ei ollut liikennevaloja. Onneksi takana tullut auto lähti hivuttautumaan liikenteen sekaan ja minä rinnalla. Yhdessä pääsimme toiselle puolelle, eikä kukaan soittanut torvea. Tämä on täysin normaalia liikennekäyttäytymistä. Pian opin lukemaan jordanialaista liikennettä, eikä suomalainen liikenne enää tuntunut kaikessa joustamattomuudessaan mitenkään järkevältä! Vain tiessä olevat pahuksen yllätyshidastetöyssyt vaativat jatkuvaa tarkkaavaisuutta!

Mount Nebo on alle kymmenen kilometrin ajomatkan päässä Madabasta. Linja-autoja paikalla oli runsaasti, samoin yksityisautoja. Jatkoimme parkkipaikkaa tien suuntaisesti, sillä Jordaniassa voi pysäköidä mihin tahansa. Takaisin tullessa muut olivat tehneet samaa oman automme eteen. Mukavan luovaa toimintaa! Pääsylippu Mount Nebolle kustantaa kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa), eikä siltä välty edes Jordan Passilla.

Mount Nebolta Jumala näytti Moosekselle Luvatun maan, joka näyttää tältä nykyisin. Kuvassa myös alas Kuolleellemerelle kiemurteleva tie.

Mount Nebon laella on kirkko.

Mount Nebokin on kristityille tärkeä pyhiinvaelluskohde, jossa Jumalan kerrotaan näyttäneen Moosekselle Luvatun maan. Paikan päällä sateli ja taisimme itse asiassa olla pilvessä. Meille Jumala siis jätti Luvatun maan näyttämättä, mutta selkeällä säällä täältä näkee Kuolleellemerelle, Länsirannalle Jerikon kaupunkiin ja kuulemma jopa Jerusalemiin saakka. Totesimme paikan nähdyksi ja lähdimme laskettelemaan kohti maailman matalinta paikkaa, Kuolluttamerta.

Tie mutkittelee serpentiininä alas Mount Nebolta. Maisema on karunkaunis, vihreää ei juuri näy. Sen sijaan varsin runsaslukuisia lammaslaumoja paimenineen laiduntelee Mount Nebon ja Kuolleenmeren välillä. Lampaathan nyt löytävät nälkäänsä aina jotain pureskeltavaa. Paimenet lienevät vaeltelevia beduiineja. Ainakin heidän asumuksensa olivat kovin alkeellisia, muovista kyhättyjä vaatimattomia majoja. Autoja beduiineillakin kuitenkin näyttää olevan, joskin aasitkin näyttivät edelleen kelpaavan kulkuneuvoksi.

Laakso Mount Nebolta kohti Kuolluttamerta laskeuduttaessa.

Jordaniassa etäisyydet ovat lyhyet, joten päätimme lykätä hieman Kuolleellemerelle menoa. Kaikki merkittävät turistivedätykset sijaitsevat maan länsiosissa, niin myös Jeesuksen kastepaikkana mainostettu paikka “Bethany Beyond the Jordan”. Paikka sijaitsee Jordanvirran ääressä, mutta siellä vierailu ei niin vain onnistukaan: on osallistuttava opastetulle kierrokselle, jonka kesto on kolmisen tuntia. Jätimme väliin, sillä todellakin se Kuollutmeri nyt kiinnosti paljon enemmän. Israelillakin on muuten ilmeisesti oma paikkansa, jossa Johannes Kastajan väitetään kastaneen Jeesuksen.

Matka jatkui. Jordaniassa autoillessa tulee varautua pysähtymään tarkastuspisteillä, joita on melko tiheään. Matkalla Mount Nebolta alas Kuolleenmeren valtatielle, oli tiellä yksi tarkastuspiste. Se vain oli sellainen, ettei paikalla ollut virkavaltaa tarkistamassa passeja, ajokortteja, mahdollisia räjähteitä ja muuta rekvisiittaa. Ajoimme vain läpi. Toinen checkpoint oli Kuolleenmeren hotelliryppään tuntumassa valtatiellä. Tällä kertaa paikalla oli poliisi, joka tarkisti joidenkin autokuntien papereita. Meidät hän viittoi vain jatkamaan, emme me niitä todennäköisimpiä terroristeja varmaan olisi! Tämän lyhyen pysäytyksen jälkeen emme enää olleet matkan aikana tekemisissä virkavallan kanssa, sillä suurin osa tarkastuspisteistä oli tyhjiä tai turistit eivät vain sattuneet kiinnostamaan poliiseja.

Kuollutmeri kohti pohjoista järveä seurailevan valtatien varrelta.

Vastarannalla Israel ja Länsiranta.

Kuolleenmeren itärantaa seuraileva valtatie on kaksikaistainen ja erinomaisessa kunnossa. Nopeusrajoitukset vaihtelevat kovasti, enkä oikein pysynyt perillä mitä nopeutta milloinkin piti ajaa. Turistit ajelivat vähän maltillisemmin, sillä pitihän maisemiakin ihailla. Paikalliset päästelivät reilua satasta vasenta kaistaa. Valtatien varrella on useita levikkeitä, joilta kävimme pariin otteeseen ihmettelemässä Kuolluttamerta ja sen valkeita rantamia. Täällä ei ole valkeahiekkaisia uimarantoja, vaan valkoisuus tulee suolasta. Koko järvi tosiaan vaikuttaa kuolleelta, eikä siinä elämää joitain bakteereja lukuun ottamatta olekaan. Edes laivoja ei järvellä näy. Tuskin pysyisivät pystyssäkään.

Olimme varanneet jo syyskuussa yhden yön majoituksen Wadi Mujibin luota, Kuolleenmeren puolivälin tienoilta. Keskeltä ei-mitään. Paikalla on Royal Society for the Conservation of Naturen eli RSCN:n ylläpitämä Mujib Chalets -lomamökkikylä. RSCN on Jordanian entisen kuninkaan Husseinin vuonna 1966 luoma järjestö, joka hallinnoi ja suojelee Jordanian luonnon resursseja. Esimerkiksi villieläimiä ja luonnonsuojelualueita, kuten täällä olevaa Mujibin luonnonsuojelualuetta. Yö Mujib Chaletsin omassa yksityisessä lomamökissä maksoi joulukuun 2018 lopulla 76 dinaaria (n. 94 euroa). Hintaan sisältyi aamupala, oma terassi riippumattoineen sekä huikea suora näkymä suoraan sängystä Kuolleellemerelle! Majapaikka on kallis, mutta näkymästä mieluusti maksaakin. Samoin lämpimästä vedestä ja toimivasta lämmityksestä, sillä vaikka lämpötila oli kivunnut +20 asteen paremmalle puolelle perille päästyämme, ovat illat täälläkin viileitä näin talvella. Näkymän lisäksi majapaikalla on oma yksityinen ranta, joka oli täysin tyhjä. Tyhjyys voi johtua siitä, että tänne ei kukaan vahingossa eksy: tänne on tultava vartavasten. Ollaanhan kaukana kaikista asutuskeskuksista ja toisaalta myös moskeijoiden aamuisista herätyshuudoista! Pulahdimme Kuolleeseenmereen kelluttelemaan ihan ylhäisessä yksityisyydessämme. Olimme 408 metriä merenpinnan alapuolella.

Oma mökkimme Kuolleenmeren rannalla. Mökit oli numeroitu korkeuden perusteella: omamme oli -403. Eli tuon verran olimme merenpinnan alapuolella.

Näkymä yksityisrannalta.

Koska oltiin kaukana asutuksesta, ei ruokapaikoistakaan ole ylitarjontaa. Ainoa illallispaikka taisi olla majapaikan oma ravintola, jonka buffetin sorruimme ostamaan. Se maksoi 14 dinaaria (n. 17,4 euroa) henkilöltä eli jälleen ihan liikaa. Ruoan kerrottiin olevan valmis kuudelta ja jo kahdeksalta se olikin valmis. Jos jo edellisiltainen autonvuokraaminen venyi reilusti, oli tämä ruokailun venyminen jo ihan odotettavissa. Pahoittelivat sentään, mokomat!

Mujib Chaletsin lomamökeissä ei ole wifiä (joka toimii vain ravintola-vastaanottorakennuksessa), eikä televisiota. Onneksi. Voi vain tuijottaa pimeälle Kuolleellemerelle ja todeta, että horisontissa kajastava valo taitaa olla Jerusalem.

Matka Jordaniaan ja sananen autonvuokrauksesta

27.-28.12.2018

Marokko, Israel ja Jordania olivat loppusuoralla valitessamme matkakohdetta uudeksivuodeksi. Kohteen piti olla lämmin ja edullinen. Israel tippui listalta lopulta hintatasonsa puolesta ja Marokossakin olin jo käynyt. Siispä päädyimme Jordaniaan, sinne kun pääsee nykyään Ryanairin halpalennättämänä eri puolilta Eurooppaa. Ei nyt Suomesta tokikaan, mutta esimerkiksi Varsova-Modlinin kentältä Puolasta. Menopaluu maksoi 125 euroa, johon päälle toki tulivat Wizzairin lennot Turusta Gdańskiin ja junalippu Modliniin. Nekään eivät ole hinnalla pilattuja.

Yövyimme yhden yön Modlinin pikkukaupungissa, lähellä tuota Varsova-Modlinin lentoasemaa. Se on moderni laitos, ei lainkaan mikään ankea halpalentoterminaali. Kenttää käyttää vain Ryanair, joka aloitti lennot Jordanian Ammaniin itse asiassa vasta marraskuussa 2018. Kohde taitaa tällä hetkellä olla Ryanairin verkoston eksoottisimmasta päästä, ainakin Suomesta katsottuna.

Jordanian lippu Karakin linnan pihalla.

Jordanian kuninkaita rivissä. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Lentoaika Varsovasta Ammaniin oli nelisen tuntia, ja laskeuduimme etuajassa illansuussa. Kuningatar Alian kansainvälinen lentoasemalla vastassa olivat joulukuuset, mikä on muslimimaahan saavuttaessa toki hieman outoa. Toisaalta Jordaniassa on pikkuruinen kristitty vähemmistö, eikä maa muutenkaan ole kovin tiukkapipoisessa maineessa. Siitä kertoo myös se, että maa toivottaa matkailijat avosylin vastaan (koska öljyvarojakaan ei ole). Sitä helpottamaan on luotu Jordan Pass, passi, jonka etukäteen netistä ostamalla välttyy maksamasta viisumia (joka on pakollinen Suomen kansalaiselle) ja pääsee lukuisiin matkailunähtävyyksiin ilmaiseksi. Eli, jos saapuu Jordaniaan Ammanin kautta ja aikoo vierailla Petrassa, säästää Jordan Passin hankkimalla kymmeniä euroja. Halvin Jordan Pass, “Jordan Wanderer” kustansi meille 70 Jordanian dinaaria (noin 87 euroa). Yksi dinaari on siis noin 1,2 euroa, kerrankin näinkin päin!

Kuljimme passintarkastusjonon läpi tunnissa, minkä jälkeen saatoimme siirtyä odottelemaan vuokra-autoamme. Kyllä, Jordaniassa todellakin kannattaa vuokrata auto, sillä julkisella liikenteellä ei pääse kaikkiin jänniin paikkoihin, kuten vaikkapa vain Kuolleellemerelle. Lisäksi liikenteen kerrottiin olevan rauhallista ja teiden hyvässä kunnossa. En ollut aiemmin vuokrannut missään autoa ja autoilukokemustakin oli vain sivistyneen liikenteen maista eli Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Jordaniasta olisi nyt hyvä aloittaa.

Olimme päätyneet jordanialaiseen Monte Carlo -autovuokraamoon, jonka hinnat olivat maltilliset ja lisäksi yritystä suitsutettiin erilaisilla keskustelupalstoilla. Sähköpostikirjeenvaihto olikin ollut selkeää ja nopeaa. Valitettavasti vain ketään ei ollut lopulta vastassa lentoaseman Starbucksin edessä, jossa meidän oli tarkoitus tavata. Soitin firmaan, josta kerrottiin edustajan saapuvan paikalle viidessätoista minuutissa. Lopulta edustaja tuli paikalle 1,5 tuntia myöhässä, mikä on tosin täysin tavallista näissä arabipiireissä. Kelloja ei tunneta. Mies oli ystävällinen, mutta kehtasi väittää ettemme olleet sovitussa paikassa kello 20.45. Olin kyllä juurikin tuohon aikaan soittanut edustajalle ja kertonut meidän odottavan paikalla.

Monte Carlon konttori sijaitsee lentoasema-alueen ulkopuolella, jonne edustaja ajoi meidät. Olimme varanneet pikkuisen Nissan Micran, mutta saimme isomman ja paremman menopelin: Chevrolet Cruzen, jonka moottorikin olisi vähän isompi (1,6 l) kuin tuon pikku-Nissanin (1,2 l). Tilaa emme tosin tarvinneet, koska meillä oli vain pelkät käsimatkatavarat, mutta tietenkin iso auto on aina iso auto. Viiden päivän vuokra olisi ollut ainoastaan 125 dinaaria (n. 155 euroa), mutta päätin pelata varman päälle ja poistaa omavastuuni. Lisäksi otimme autoon myös wifi-laitteen, ettei ihan sokkona tarvitsisi paikkoja etsiskellä. Koko paketin hinnaksi tuli nyt 215 dinaaria (n. 266 euroa). Monte Carlo teki toki myös sadan dinaarin (n. 124 euroa) katevarauksen luottokortilleni, jos vaikka kadottaisimme koko auton. Joka tapauksessa Monte Carlo oli ainakin näin etukäteen varattuna reilusti edullisempi kuin kaikki kansainväliset autonvuokrausketjut.

Vuokrakiesimme Chevrolet Cruze matkalla Madabasta Kuolleellemerelle.

Queen Ayola Hotel Madabassa seuraavana aamuna.

Illan pimeydessä lähdimme sitten suunnistamaan kohti 20 minuutin päässä sijaitsevaa Madaban kaupunkia. Liikenne tosiaankin oli hyvin maltillista, mutta syynä siihen voi olla se, että tiessä on tasaisin välein hidastetöyssyjä, joista ei välttämättä kerrota etukäteen liikennemerkillä. Pahimmillaan vauhtia voi olla 80 tai jopa 100 km/h ja sitten tiessä on ihan yllättäen hidaste. Saavutimme Madaban, löysimme hotellin ja pysäköimme Chevroletimme kadunvarteen. Autoon ei täällä päin kannattane jättää mitään, sillä Jordaniassa vuokra-autoissa on erilainen rekisterikilpi. Turistit siis huomataan. Toisaalta turistit huomaa siitäkin, että käytämme vilkkua sekä tarpeen tullen myös ajovaloja!

Hotellimme, Queen Ayola, on nähnyt parhaat päivänsä, mutta sijainti on ihan lyömätön. Ollaan aivan vanhankaupungin ytimessä. Maksoimme yöstä ja aamupalasta 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Huone oli pelkistetty, mutta onneksi lämmityslaite toimi koko yön. Yöt eivät ole ainakaan täällä Madabassa mitään lämpimiä näin talvella. Vettäkin sateli.

Gabonin hyväkuntoisia teitä pitkin Oyemiin

4.3.2018

Lambarénéssä, syvällä Gabonin sisämaassa, kuumuus sai nyt aivan uudet mittasuhteet. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heti aamuvarhaisesta lähtien kuin viimeistä päivää. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen jo seitsemän-kahdeksan aikoihin ja kosteus oli käsittämätön. Hyvin selväksi oli käynyt, että koko ajan on hiki. Siitä huolimatta nautin suuresti. Täällä kylmä suihku tuntuu luksukselta.

Joskus yhdeksän aikoihin katolilaisen lähetysaseman pihamaa alkoi heräillä, kun overland-rekan nuoriso heräili teltoistaan. Rekan vieressä alkoi aamupalan valmistus. Myös omalla autollaan matkalla olleet eteläafrikkalaiset pitkänmatkalaiset, Diane ja Ricky, kokkailivat aamupalaansa. Minä söin edelleen São Tomélta tuomiani portugalilaisia muffinsseja. Niissä oli pitkä parasta ennen -päiväys. Pakkasin rinkkani ja aloin tehdä lähtöä, mutta sitten sain tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä: saisin eteläafrikkalaisten autosta takapenkkipaikan. Se kustantaisi vain yhden portugalilaisen muffinssin! Kyllä takapenkillä huomattavasti mukavammin matkustaa kuin täyteen ahdetussa puskataksissa tai linja-autossa. En lisäksi tiennyt mistäpäin Lambarénéa edes löytäisin puskataksiaseman, gare routièren, vaikka olisihan joku paikallinen taksikuski senkin tiennyt.

Aamutuimaan omalla terassilla Lambarénén katolilaisella lähetysasemalla. Pihalla overland-rekalla Afrikkaa kiertävien nuorukaisten telttoja.

Ogoouéjoki lähetysaseman kohdalla.

Ennen lähtöä maksoin majoituksen ja sitten kymmenen aikoihin aamulla lähdimme matkaan. Matkaan kohti pohjoista. Autossa oli ilmastointi, mikä vasta luksusta onkin tässä osassa maapalloa! Ensimmäinen takaisku meinasi tulla Lambarénén kaupungista poistuttaessa, sillä ensimmäisellä tiesululla poliisi ei ollutkaan kuin gabonilaiset poliisit yleensä. Hän oli hyvin huonolla tuulella ja valitti auton vakuutuksen olevan kelpaamaton. Kummasti se oli kelvannut Kongon tasavallasta Gabonin puolelle siirryttäessä. Samaten kaikilla muilla Gabonin tiesuluilla aina tänne saakka. Ilmeisesti se, että kukaan meistä ei puhunut sanaakaan ranskaa, sai poliisin luovuttamaan. Ymmärsimme hyvin, mitä poliisi tarkoitti, mutta sai meiltä vastaukseksi vain ystävällistä hymyilyä. Eteläafrikkalaisten taktiikkana olikin puhua viranomaisille ainoastaan englantia, sillä sitä ei ranskankielisessä Afrikassa osata. Näin itsekin toimin ranskankielisessä Guineassa takavuosina. Ajattelimme kuitenkin poliisien ottavan yhteyttä seuraavaan tiesulkuun, jossa meitä kiusattaisiin taas, ellemme nyt ostaisi jotain tiettyä vakuutusta. Ricky oli kääntymässä takaisin Lambarénéen, kunnes muistutin olevan sunnuntai. Kukaan ei myisi vakuutuksia, kaikki olisivat kirkossa.

Kuitenkin seuraava tiesulku oli läpihuutojuttu: auto seis, poliisi löntystelee palmunlehvämajastaan autolle, Ricky kertoo kohteliaasti englanniksi puhuvansa vain englantia, annamme passit poliisille, hän plärää ne läpi ja toivottaa hyvää matkaa. Tätä toistui merkittävämpien kylien ja pikkukaupunkien kohdalla. Edes se, että minä matkustin viininpunaisella Suomen passilla Etelä-Afrikkaan rekisteröidyssä autossa Etelä-Afrikan kansalaisten kanssa, ei herättänyt kummastusta viranomaisissa. Etelä-Afrikan passi on nähtävästi tummanvihreä.

Eteläafrikkalaiset matkalla halki koko mantereen kohti Eurooppaa.

Dianella ja Rickyllä ei ollut mitään tarkkaa päiväohjelmaa tai -suunnitelmaa. Mutta Gabonin puolella he joka tapauksessa aikoivat vielä yöpyä ennen rajanylitystä Kamerunin puolelle. Sain nopeasti käsityksen pariskunnan reissaustyylistä, eikä siinä pahemmin pysähdelty kuvia ottamaan. Tosin eivät puskataksitkaan pysähtele. Tyylin ymmärtää hyvin, kun muistaa pariskunnan olevan afrikkalaisia, vaikkakin valkoisia. Heille tämä afrikkalainen meininki oli tuttua, minkä vuoksi saattoi hyvin painaa vain kaasua ja ohittaa kaiken suomalaisen silmään eksoottisen. Toisaalta joka maassa on kyllä omat luonteenpiirteensä. Esimerkiksi Gabonissa ei asuta savimajoissa, asutus on harvassa, tiet ovat hyväkuntoisia ja juuri missään ei loju roskia. Lisäksi havaitsin maassa olevan paljon lipputankoja, joissa liehui Gabonin vihreä-kelta-sininen lippu. Syrjäisissä kylissäkin ollaan ylpeitä gabonilaisuudesta. Tai sitten kyseessä on vain presidentti Bongon nuoleskelu tai määräys häneltä.

Yritin seurata Google Mapsista matkamme etenemistä. Halusin tietää, milloin ylittäisimme päiväntasaajan. Tällä kertaa etelästä pohjoiseen. Bifounin kylään saakka tie kulki niin kuin se oli karttoihin merkitty. Bifounista kohti pohjoista ja Kamerunin rajaa jatkaa N2-tie, mitä pitkin lähdimme kulkemaan. Kylän jälkeen Google Mapsista ei ollut enää yhtään apua. Tie kulki oikeasti ihan erilaisia reittejään pitkin metsiä, mutta tien kunto oli kuitenkin erinomainen. Google Maps lisäksi ehdotti lyhimmäksi reitiksi Lambarénéstä Kamerunin rajalle tietä, joka koukkasi Päiväntasaajan Guinean kautta. Oikeasti se olisi ollut satoja kilometrejä pidempi reitti. Ainakaan karttojen osalta Gabon ei ole vielä valmis. Karttaa katsoessa saa muuten myös sen käsityksen, että Gabon on pinta-alaltaan pieni maa. Tietä pitkin etelästä Kongon tasavallan rajalta pohjoiseen Kamerunin rajalle on matkaa reilut 800 kilometriä. Se on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Rovaniemelle.

Ohitimme Ndjolén pikkukaupungin ja ehkä puolisen tuntia sen jälkeen vilahti päiväntasaajasta kertova merkki ohitsemme. Se oli aika pahasti särkynyt, eivätkä eteläafrikkalaiset matkakumppanini olisi sitä ilman minua edes noteeranneet. Paikka sijaitsee mutkaisen tien varressa, eikä mitään turvallisia pysäköintimahdollisuuksia ollut. Emme siis kääntyneet takaisin. Juhlistimme ylitystä eteläafrikkalaisilla tikkareilla. Gabonissa päiväntasaajaa ei selvästi ole valjastettu millään tavalla matkailun käyttöön, kuten vaikka Rovaniemellä napapiirin tapauksessa. Voisihan Joulupukin kesämökki olla vaikka täällä Gabonin sademetsässä! Toisaalta ei Gabonissa ole matkailijoitakaan.

Kaiken kaikkiaan tie pohjoiseen oli ehkä hämmästyttävin ikinä, sillä matkustimme suuren osan matkasta luonnon luomissa tunneleissa. Missä muualla kuin keskisessä Afrikassa tien ylle kaartuvat puut luovat luonnonmukaisia tunneleita, joissa vieläpä voi ajaa autolla! Gabon on täydellinen roadtrip-kohde tavattoman rauhallisen liikenteensä ja kauniin luontonsa ansiosta. Täällä olisi äärettömän helppo löytää oma rauhallinen poukama jonkin valtavan joen rannalta ja pystyttää vaikka teltta siihen. Ainakaan ihminen tuskin sattuu paikalle häiritsemään. Samaten pyöräily onnistuisi loistavasti, ellei kuumuus ja kosteus haittaa. Luonto onkin varmasti tärkein syy, miksi kenenkään pitäisi matkustaa Gaboniin. Edellinen presidentti, 41 vuotta hallinnut Omar Bongo perusti kaikkiaan 13 kansallispuistoa, jotka käsittävät yli kymmenen prosenttia maan pinta-alasta. Nyt Omarin poika, presidentti Ali Bongo kulkee samoissa jalanjäljissä haluamalla perustaa valtavan meriensuojelualueen Gabonin vesille. Huono puoli näissä maan kansallispuistoissa on se, että niihin tutustuminen vaatii paksun lompakon. Reppureissaajia varten niitä ei ole tehty.

Maisemaa jossain Lalaran ja Mitzicin väliltä.

Gabonilaista sademetsää.

Noin sata kilometriä ennen Oyemin kaupunkia eteen tulee paikkakunta nimeltä Mitzic. “Mitzic” voisi olla jugoslavialainen sotarikollinen tai kyläpahanen vaikka Slovenian Alpeilla, mutta afrikkalaiselta se ei kuulosta! Joka tapauksessa Mitzic on eläväinen pikkukaupunki, jossa näytti olevan pieniä alkeellisia majatalojakin. Tänne voisi jäädä yöksi, mietin. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli yrittää Oyemiin saakka. Sinne Diane ja Rickykin päättivät jatkaa pienen tuumaus- ja kartanlukutauon jälkeen. Enkä minäkään sitten lähtenyt lätkimään tässä vaiheessa, vaan pysyin osana retkuetta.

Matkan aikana kerroin Suomesta ja sain hyvän selostuksen Etelä-Afrikan nykytilanteesta, eikä se järin hyvältä vaikuta ainakaan valkoisen näkökulmasta. Maassa pitää tietää, missä näyttää naamansa ja missä ei. Kapkaupungissakin on alueita, jotka ovat hengenvaarallisia valkoihoiselle. Kumpikin matkakumppaneistani oli menettänyt läheisiään väkivaltarikosten uhreina, eikä ihan vain yhtä tai kahta. Apartheidin jäljiltä mustien ja valkoisten välit eivät ole parhaimmat ja esimerkiksi valkoisten omaisuuden tuhoamista ei pidetä erityisen pahana, eikä välttämättä edes vääryytenä. Loistava esimerkki tästä tapahtui tammikuussa 2018, kun “Coolest monkey in the jungle” -t-paidasta hurjistuneet lähtivät riehumaan paikallisiin H&M-kauppoihin. Kai nyt on mustien eteläafrikkalaisten mielestä sitten koston aika. Toisaalta myös mustien kesken ilmenee vihamielisyyttä: esimerkiksi zulut ja xhosat eivät tule toimeen keskenään. Toisaalta kuulin, että turisti on pääsääntöisesti turvassa, ja että pienissä kylissä vastaanotto on mitä ystävällisin. Oli ihonväri mikä tahansa.

Vähän ennen Pohjois-Gabonin suurimpaan keskukseen Oyemiin saapumistamme, oli tiellä vielä yksi tiesulku. Aiemmilla suluilla poliiseilla ja muilla viranomaisilla oli ollut yhteneväinen sininen virka-asu koppalakkeineen. Nyt tällä Oyemin virkamiehellä oli yllään luotiliivi. Hän tarkasti passimme hyvässä hengessä, mutta lopulta kysyi suoraan Coca-Colaa. Kielteisen vastauksen saatuaan, kylmä käteinenkin olisi kelvannut. Autokuntamme ei “ymmärtänyt” suoraa pyyntöä, joten poliisi heilautti hymyssä suin kättään ja matkamme pääsi jatkumaan.

Katolilaiset lähetysasemat ovat oivallisia majapaikkoja tässä maanosassa, sillä niissä hinta ja laatu kohtaavat. Lisäksi paikoista on pidetty huolta, mitä valitettavan harvoin tapahtuu muissa Afrikan halvoissa majataloissa. Päätimme etsiä Oyemin katolilaisen katedraalin ja lähetysaseman, jonka pihalla muidenkin overlandereiden kerrottiin yöpyneen. Joka tapauksessa eteläafrikkalaisten ei tarvitsisi huolehtia nukkumisestaan, heillähän on auton katolle koottava teltta. Lisäksi he voisivat ajaa mihin tahansa puskaan ja olla siellä. Minulla telttaa ei ollut, mutta ajattelin kysyä lähetysasemalta huonetta. Lähetysasema sijaitsee muutaman kilometrin Oyemista koilliseen. Perillä vastassa oli kielimuuri, joka saatiin murrettua, kun paikalle tuotiin nuori valkoinen itävaltalaistyttö. Hän kertoi olevansa kotoisin Linzistä ja oleskelleensa joitain kuukausia täällä Oyemissa, ilmeisesti siis lähetystyössä. Saimme selville, että paikan pappi oli jossain 80 kilometrin päässä Jumalan asialla, olihan sunnuntai. Ja että pitäisi saada hänen suostumuksensa leiriytymiseen. Toisaalta täällä ei olisi vapaita huoneita minua varten.

Pian olimme sitten matkalla takaisin Oyemin keskustaan, missä kuului olevan joku toinen katolilainen lähetysasema. Sen yhteydessä oli kirkko ja koulu liikuntasaleineen. Tämä asema oli tuon itävaltalaistytön tukikohta ja täällä meidät vastaanotti hyvin ystävällinen musta nunna, joka tuttuun tapaan osasi hyvin englantia. Eteläafrikkalaiset voisivat hyvin yöpyä pihamaalla ja minä voisin laittaa leirin pystyyn luokkahuoneessa. Tosin pois pitäisi lähteä varhain, sillä koululaiset saapuvat jo seitsemäksi. Kiitin vieraanvaraisuudesta, mutta päätin mennä oikeaan majataloon. Halusin viipyä Oyemissa kaksi yötä ja se voisi olla hankalaa täällä koululuokan penkeillä. Varsinkin kun koululapsia tanssi pihamaalla rytmikkään afrikkalaismusiikin tahdissa vielä iltaseitsemältäkin sunnuntai-iltana! Ehkä he olivat pyhäkoululaisia! Itävaltalaistytön lisäksi paikalla oli toinenkin valkoinen tyttö, joka kertoi olevansa Ranskasta.

Mvet Palace on Oyemin paras hotelli.

Mvet Palacen baari.

Lähetysaseman nunna ja eurooppalaistytöt suosittelivat Mvet Palace -nimistä hotellia minulle ja sieltä minä hetkeä myöhemmin löysin itseni. Diane ja Ricky ystävällisesti veivät minut, enkä joutunut kävelemään rinkka selässä Oyemin hiljalleen hämärtyvässä illassa. En olisi paikalle kyllä ehkä osannutkaan, sen verran sekavalta tämä pitäjä vaikutti. Perillä luovutin loput kaksi São Tomén muffinssia ja hyvästelin kaksikon. Seuraavana päivänä he ylittivät rajan Kameruniin. Minä puolestani päätin tutkailla Oyemia. Mvet Palacesta tuli tukikohtani, eikä lainkaan huono sellainen. Hotelli on suurensuuri ja huoneita on valtavasti. Mihin Oyem ylipäänsä tarvitsee näin suurta hotellikompleksia! Mvet Palacen vastaanoton rouva oli hyvin tyypillinen afrikkalainen vastaanottovirkailija eli tyly. Minä sen sijaan olin hyvällä tuulella ja yritin kysellä kaikenlaista. Wifin salasanan onnistuin kaivamaan, samoin aamupala minulle luvattiin. Huoneen hinta oli 10 300 frangia (noin 15,7 euroa) yöltä ja tahdoin olla siis kaksi yötä. Olin ilmeisesti ainoa asukas.

Tennesin kalliopiirrokset ja palanen Kvaløyan saarta haltuun

3.8.2016

Pohjois-Norja on saavutettavista Oulusta ja muualta Pohjois-Suomesta kovin helposti. Autolla ajaa helposti yhden päivän aikana jonnekin kauniin vuonon rantaan ja ehtii saada vielä grillinkin kuumaksi ennen pimeän tuloa. Kesällä ei toki tule edes pimeää. Me tosin ajoimme Norjaan yhden pysähdyksen taktiikalla: yksi yö teltassa Kilpisjärvellä, Saanan valloitus, tankki täyteen bensaa ja rajan yli!

Mitä kauemmas Kilpisjärveltä ja Norjan rajalta pääsee, sitä jylhemmiksi käyvät maisemat. Vuoret nousevat seinäminä eteen ja tunturipurot syöksyvät vesiputouksina alas niitä pitkin. Samalla polttoaineenkulutus nousee, kun tiet nousevat, laskevat ja kiertävät koko ajan.

Norja1

Vesiputous matkalla Kilpisjärveltä Norjan  Skibotniin. Norjan puolella kuitenkin reilusti.

Norja2

Paatsivuonon kirkko Tennesin kylässä. Kirkolta lähtee kilometrin mittainen “kulttuuripolku” Tennesin kalliopiirroksille.

Laskeuduimme Jäämeren rantaan Skibotniin, mistä jatkoimme kylään nimeltä Tennes. Se on pikkuinen kylä Paatsivuonon (norj. Balsfjord) kunnassa. Tennes sijaitsee kauniilla paikalla Paatsivuonon rannassa ja siellä sijaitsee seudun suurin rykelmä muinaisia kalliopiirroksia. Jätimme auton Paatsivuonon kirkon parkkipaikalle ja lähdimme noin kilometrin pituiselle polulle, minkä varrella sijaitsee kolme kuvakenttää: Kirkely, Bukkhammaren ja Gråberget. Nämä ovat yleisölle avoimia ja sijaitsevat hyvin merkityn reitin varrella. Tennesissä sijaitsee vielä neljäskin kalliopiirroskenttä, joka ei tosin ole yleisölle avoinna. Mitään pääsymaksuja kalliopiirroksille ei luonnollisestikaan ole, eikä toisaalta mitään yleisöryntäystäkään. Vieraskirjan mukaan kävijöitä käy harvakseltaan, ei välttämättä viikoittainkaan.

Norja3

Ihminen Gråbergetin kuvakentässä.

Norja4

Poro?

Ikää Tennesin kalliopiirroksilla on 6000–7000 vuotta, ja ne on kaiverrettu kallioon aikana, jona merenranta on ollut noin 17–18 metriä korkeammalla. Piirrokset ovat vanhin ihmisen jälkeensä jättämä jälki Paatsivuonon kunnan alueella.

Tennesin kalliopiirroksista voi erottaa ainakin ihmisten, porojen ja pyöriäisten kuvia. Mielikuvituksen ansiosta paljon muitakin. Aiemmin on arveltu kuvien liittyvän alueen metsästysrituaaleihin, mutta nykyisin ilmoille on heitetty muitakin teorioita: kuvat on saatettu kaivertaa myös, kun eri ihmisryhmät tai suvut ovat kohdanneet. Todellinen syy tuskin selviää koskaan.

Norja6

Kirahvi?

Norja5

Muumeja?

Kilometrin pituinen polku kulkee vehmaan pusikon läpi, eläinaitauksessa! Polulle kannattaa valita vedenkestävät kengät tai vaihtoehtoisesti sandaalit, sillä norjalaiset eivät ole saaneet aikaiseksi pitkospuitakaan koko reitille.

Tennesissä on myös kaunis pikkuinen satama, jonka aallonmurtajalta saa hyvää käsitystä Pohjois-Norjan maisemista: vuonoja ja vuoria!

Norja7

Tennesin satamassa oli kaksi venettä.

Norja8

Paatsivuonoa Tennesin satamasta nähtynä.

Parin tunnin Tennesissä oleskelun jälkeen otimme suunnaksi pohjoisen ja Kvaløyan saaren. Norjan viidenneksi suurimmalla saarella ei sinänsä ole kai mitään muuta nähtävää kuin kauniita maisemia ja kalastajakyliä. Saarelle pääsee ihan ilmaiseksikin Tromssan kautta, mutta me olimme ihan väärällä puolella Paatsivuonoa, joten ajoimme aluksi Malangshalvøya-niemimaan kärkeen Balsnesiin, mistä lähtee vuonna 2011 liikenteelle avattu merenalainen Rya-tunneli. Tunnelilla on mittaa noin 2,6 kilometriä ja se alittaa Straumsfjorden-vuonon. Tunneli maksaa sata Norjan kruunua (noin 12 euroa).

Norja9

Ersfjorden-vuono Ersfjordbotnista nähtynä.

Norja12

Näkymä Tromvikin satamasta.

Norja10

Tromvik on pienehkö kalastajakylä.

Tunnelin jälkeen olimme Kvaløyan saarella. Tromssan kaupunki näkyi pitkän aikaa oikealla puolella. Sinne mentäisiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Päätimme ajaa Tromvikin kylään. Tie Ersfjordbotnista Tromvikiin on hyvin afrikkalaisessa kunnossa. En tiedä, mihin Norja laittaa öljymiljardejaan, muttei ainakaan tiestöönsä! Tromvikissa on suurehko kalastussatama, pieni ranta ja taloja.Tromvikista ei löytynyt mukavaa yöpymispaikkaa, joten jatkoimme Rekvikin kylään, mikä on entistä syrjäisempi kyläpahanen. Kylään johtaa soratie, joka nousee melkein 300 metrin korkeuteen, kunnes laskee mutkitellen alas merenrantaan. Rekvikissa on reilut parisenkymmentä taloa ja yksi tie. Ja nähtävästi myös poroja. Palailimme Rekvikista Tromvikiin ja lähdimme samaa tietä pitkin takaisin.

Norja11

Tromvikin satama.

Norja14

Tie Tromvikista Rekvikiin nousee korkealle.

Norja13

Tästä alkaa lasku kohti Rekvikiä.

Norja15

Rekvikin kylä on Tromvikiäkin pienempi unelias kyläpahanen.

Norja16

Peilityyni ja kirkasvetinen Grøtfjorden-vuono Karigambuktassa hieman Grøtfjordin kylän ulkopuolella.

Muutaman kilometrin päässä, Karigambuktassa, päätimme ruokailla. Kertakäyttögrilli rantakiville ja perunat kypsymään! Ilma oli lämmin, vuonon pinta tyyni ja aurinkokin yritti paistaa. Jossain vaiheessa jopa hylje kävi näyttäytymässä useaan kertaan lähietäisyydellä. Kai olisi himoinnut kypsymässä olleita Lidlin lihapullia.

Lofootit päästä päähän ja palanen Pohjois-Ruotsia

20.-22.6.2014

Lofootit on se Pohjois-Norjan rannikolla sijaitseva saariryhmä, joka erkanee jonona Narvikin kaupungin liepeillä kohti lounasta, kauemmas Atlantille. Lofootit poikkeavat kartasta katsottaessa muista Norjan saarista siten, että ne eivät sijaitse aivan mantereen tuntumassa. Saariryhmä sijoittuu Narvikin ja Bodøn kaupunkien väliselle alueelle eli napapiirin pohjoispuolella ollaan. Asukkaita Lofooteilla on reilut 20 000. Väestö elää matkailusta ja kalastuksesta. Sitten siellä on vielä upean jylhät maisemat, joiden vuoksi saarille oli lähdettävä.

Alun perin kahden hengen retkikuntamme tarkoituksena oli ajella vain “jonnekin Pohjois-Ruotsiin”, koska Norja on kaukana ja lisäksi ryöstöhintainen. Kuitenkin viimeistään Oulun moottoritiellä matkalla kohti Ruotsin rajaa päätimme ajella saman tien Lofooteille, “koska olemme muutenkin sinne suuntaan menossa.” Matkaan tulikin lähdettyä aika takki auki, sillä tärkeimmät varusteet eli esimerkiksi ketsuppi, makkarat ja puukko unohtuivat. Muuten kylmälaukku täytettiin Suomessa. Telttaakaan emme viitsineet pystyttää kokeeksi, vaikka se kuulemma saattaisi olla rikki. Matkakohteeseen ei myöskään tutustuttu etukäteen millään tavoin. Tiedossa oli vain, että siellä saattaisi olla kallista, kylmää, tuulista ja sateista. Lisäksi ymmärsimme etsiä sen tiedon, ettei matkalla Lofooteille (eikä Lofooteillakaan) olisi tiemaksuja.

20140620_004

Jällivaaran kävelykeskusta on juhannusaattona hiljainen.

Rajan ylitimme Torniossa varhain juhannusaattoaamuna ja noin parin tunnin kuluttua koitti ensimmäinen ja pakollinen pysähdys napapiirillä Överkalixissa. Överkalixin jälkeen tiellä maleksivat matkan ensimmäiset porot. Nelisen tuntia Oulusta lähdön jälkeen saavuimme Jällivaaran kaivoskaupunkiin. Rautamalmin vuoksi tämä kaupunki on olemassa. Ne unohtuneet tarvikkeet eli puukko ja makkarat hankittiin Jällivaarasta. Onneksi kaupan hyllyssä oli vielä kaksi pakettia Atrian Hiillosta, koska ruotsalaisten omat makkarat näyttivät lähinnä nakeilta, emmekä siten katsoneet niitä soveltuviksi juhannuksen grillailuhetkiin. Kauppareissun jälkeen jalkauduimme Jällivaaran keskustan kaduille ja upea rautatieasemahan sieltä löytyi. Kaupunki oli hiljainen, mutta sentään yksi kebab-pizzeria kävelykadun varrella oli avoinna, joten makkaroihin ei tarvinnut vielä Ruotsissa kajota.

Kiirunan_kirkko

Kiirunan satavuotias puukirkko. Näyttää ihan yhtenä kokonaisuutena siirrettävältä.

Tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui noin sata kilometriä pohjoiseen, Kiirunan kaupunkiin. Jällivaaran ja Mauritanian Zouérat’n tavoin se on rautamalmin takia olemassa. Kaivosyhtiö LKAB on louhinut keskustaajaman tuntumasta vuosikymmenten ajat malmia ja kaupunki on kasvanut siihen ääreen. Nyttemmin kaupungin keskustaa kuitenkin joudutaan siirtämään, sillä malmikaivos on ulottunut sen alle ja tästä on aiheutunut romahdusvaara. Siirtäminen on katsottu taloudellisestikin järkeväksi, koska malmilla on niin merkittävä asema alueen ja koko Ruotsinkin taloudessa. Lisäksi malmia riittää louhittavaksi vielä vuosikymmeniä. Parin kolmen vuosikymmenen kuluessa iso osa asukkaista, julkisista rakennuksista ja liiketoiminnoista siirtyy noin kilometrin päähän nykysijainnista. Kiirunan kirkko ilmeisesti siirretään kokonaisena uuteen keskustaan. Asukkaat ovat ymmärtäväisiä siirron suhteen, sillä kaivosyhtiön lähdön myötä kuolisi taatusti koko kaupunki. Tai no, onhan Kiirunassa myös jotain avaruustutkimusvirityksiä ja Richard Branson on ajetellut lähettää turisteja avaruuteen juuri täältä.

Pysähdys Kiirunassa sisälsi viiden minuutin kävelyn keskustan kävelykadulla, jonka jälkeen etsimme kaupungin siirtoa vartovan kirkon. Sisällä kirkossa leijaili vahva tervantuoksu. Pikavisiitin jälkeen vuorossa oli vielä kaivosalueen kuvaamista kaupungin laitamilla. Ihan mielenkiintoinen kaupunki, vaikka näitä kaivoskaupunkeja onkin viime aikoina sattunut eteen useampikin.

Kiirunasta lähtien maisema alkoi muuttua kuvaukselliseksi ja kuvauspysähdyksiä alkoi tulla sitä tahtia, että Lofooteilla ei oltaisi koskaan. Tarkoituksenamme oli tankata auto täyteen vielä Ruotsin puolella, mutta yllättäen Ruotsin ja Norjan rajalla Riksgränsenissä ei ollutkaan bensa-asemaa. Sen sijaan siellä oli järvessä jäitä ja taivaalta sateli räntää. Lämpötila laski kolmeen asteeseen. Vaivaiskoivut eivät olleet vielä jaksaneet kasvattaa lehtiä, eivätkä kaikki laskettelijatkaan ymmärtäneet lopettaa kauttaan. Onhan se varmaan eksoottista lasketella mutkamäessä juhannuksena. Ilmeisesti viimeinen ruotsalainen bensa-asema on 40 kilometrin päässä rajalta Abiskossa.

Riksgränsen

Riksgränsenin liepeillä eli Ruotsin ja Norjan välisen rajan läheisyydessä sateli räntää. Juhannuskeli parhaimmillaan.

Me emme takaisin Abiskoon lähteneet tankkaamaan, vaan lähdimme sankassa räntäsateessa laskettelemaan Norjan mäkiä kohti Narvikia. Ysivitonen oli yllättävän edullista Narvikin Shellillä, sillä tankki tuli täyteen 110 eurolla. Kun Narvik tuli nähdyksi, lähdimme ajelemaan E10-tietä pitkin kohti Lofootteja. Tie seurailee Ofotfjorden-vuonon rantoja ja Narvik näkyy vuonon vastarannalla ties kuinka kauan kaupungista lähdön jälkeen.

IMG_1430 tjeldsund

Kilometrin pituinen Tjeldsundin silta ylittää samannimisen salmen. Silta yhdistää Hinnøyan saaren mantereeseen.

Saavuimme perille Lofooteille joskus kuuden maissa iltapäivällä. Kuvauspysähdyksiä oli tähän mennessä kertynyt jo aika lailla ja alkoi olla nälkäkin. Ajelimme Lofoottien pääkaupungin Svolværin ohi Gimsøyn saarelle Gimsøystraumenin salmen rantaan, salmen ylittävän pitkän sillan alle grillailemaan. Juhannusaattoilta ei kulunut kokonaan sillan alla, vaan ruokailun jälkeen siirsimme leirin Gimsøyltä Vestvågøyn saarelle sivutien varteen Smorten-nimiseen kyläpahaseen. Kylässä on kaksi taloa. Ei juurikaan tehnyt mieli yrittää pystyttää telttaa, kun tuuli heilutti jo paikallaan olevaa autoakin, eikä talvitakki ollut yhtään liikaa ulkona. Päädyimme nukkumaan autossa. Tuskin olisimme telttaa muutenkaan pystyttäneet, sillä farmarihondassa on ruhtinaalliset makuutilat.

Lof_ranta

Valkohiekkainen ranta Flakstadøyn saarella hieman ennen Rambergin taajamaa ei ollut houkutellut navakan tuulen, tihkusateen ja alle kymmenen lämpöasteen vuoksi juurikaan auringonpalvojia.

Smortenista on vajaa sata kilometriä E10-tien päähän Å-nimiseen kylään Moskenesøyn saarelle. Kylää pidemmälle ei Lofooteilla autolla pääse, joten sinne lähdimme herättyämme. Vestvågøyn saarella Borgin kylässä eteen tuli Lofotr-niminen viikinkimuseo. Se on ilmeisesti jonkinlainen rekonstruktio jonkun viikinkipäällikön talosta. Emme vierailleet, koska norjalaiset pääsymaksuhinnat eivät kiinnostaneet, eivätkä täten myöskään viikingit.

lof6

Moskenesøyn maisemaa.

IMG_1509_å

Norjalainen Å.

Perillä E10-tien päässä Åssa (pidempi kirjoitusasu on Å i Lofoten) ihastelimme ja haistelimme tovin puisissa kuivaustelineissä kuivumassa olevia turskia. Näitä kapakalankuivauspaikkoja on paljon matkalla Ån kylään. Kapakala on ilmeisesti samankaltainen ylpeydenaihe Lofooteille, kuin vaikkapa parmankinkku Italialle. Onhan näitä päättömiä turskia jo tuhannen vuoden ajan saarilla kuivailtu ilman mitään säilöntäaineita. Pelkkä meri-ilma riittää ja aikaa ulkona kuivumiseen menee kahdesta kolmeen kuukautta. Päät kuivataan erikseen. Åssa on oikein kapakalamuseokin, joka näytti keräävän kaikki saksalaiset ja hollantilaiset karavaanarit vierailulle. Me emme vierailleet sielläkään, koska turskakaan ei ihan niin paljoa kiinnostanut. Å on varsin viehättävä kylä, jonka talous taitaa nykyisin pyöriä enemmän matkailun kuin kalastuksen ympärillä. Tutustuin kalastajakylään itsekseni, koska retkikunnan toinen jäsen ilmoitti pesevänsä hampaansa täällä.

IMG_1522 lof3

Turskaa kuivumassa.

IMG_1530 lof5

Näkymä Åsta. Punaiset tönöt saattaisivat olla jotain kalastajien mökkejä.

IMG_1521 lof4

Lisää Åta.

Åsta lähdimme ajelemaan takaisinpäin E10-tietä, jonka tietöissä saa viettää välillä pitkiäkin aikoja paikoillaan. Ensimmäinen etappi oli saariryhmän suurin kaupunki Svolvær. Kaupungin keskusta on otettavissa haltuun helposti kävellen ja sieltä löytyy myös paljon ruokailumahdollisuuksia. Valaanpihviä olisi saanut 350 kruunulla. Paikallisesta kebab-pizzeriasta olisi saanut noin 15 euroa maksavan kebabannoksen, mutta ravintolassa ei käynyt ulkomaalainen debit-credit-kortti, emmekä halunneet nostaa Norjan rahaa riesaksi. Jopa kaupungin “keskusaukiolla” ollut thairuokaa myyvä kärry oli reilusti ylihinnoiteltu. Varmaan keskieurooppalaiset karavaanarit ja bussimatkaajat maksavat näitä hintoja, mutta eivät kaikki norjalaisetkaan. Eräskin norjalainen perhe lähti ruokalistan tutkimisen jälkeen samalla ovenavauksella meidän kanssa eräästä pikaravintolasta. Lähdimme sitten ajelemaan Svolværistä kohti mannerta.

IMG_1568 lof8

Lofoottien pääkaupungin Svolværin venesatamaa.

IMG_1563 lof9

Katunäkymä Svolværistä. Vettä sataa.

Vähän matkan päässä Svolværistä, kilometrin päässä E10-tiestä, löytyi Fiskebølin lauttasatama, jonka kioskista sai kuudella eurolla maittavan ruoka-annoksen, makkaraa ja muusia. Annos olikin bensan lisäksi ainoa ostos Norjasta! Fiskebølistä pääsee lautalla Melbuun Vesterålenin saariryhmään. Emme lähteneet sinne, vaan lähdimme ajelemaan vähitellen takaisin kohti Suomea, vaikka oli tarkoitus viettää toinenkin yö Lofooteilla.

IMG_1450 lof1

Lofootit soveltuisivat automainokseen kuin automainokseen.

Raftsundetin salmea Austvågøyan saarelta Hinnøyalle ylittäessämme, sillan alla seilasi Hurtigrutenin M/S Finnmarken -matkustaja-alus (maailman kaunein merimatka jne.). Lähdimme ajelemaan Hinnøyn rantaa pitkin kohti Digermulenin kylää. Finnmarken kävi kääntymässä läheisen Trollfjorden-vuonon suulla ja jatkoi sitten matkaansa. Varmaan kohti etelää. Ainakin se oli pohjoisesta tulossa.

Niin, Lofoottien läpi kulkeva E10-tie (ja siten koko saariryhmä) on juhannuksena täynnä saksalaisia ja hollantilaisia keski-ikäisiä ja eläkeiässä olevia pariskuntia asuntoautoineen tai -vaunuineen. Tilanne on varmaan samankaltainen muulloinkin kesäaikana. Lisäksi seassa ajelee muun muassa norjalaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia ja belgialaisia karavaanareita. Ja sitten sekaan heitetään myös Keski-Euroopasta tulevat linja-autot seniorimatkustajineen. Hyvin saariryhmälle mahtuu silti, eikä ole tarvetta pahemmin ohitellakaan, kun maisemat ovat niin huikeat.

IMG_1546 lof7

Lahdenpohjukka Flakstadøyan saarella Rambergin ja Vareidin kylien välillä.

Ylitimme Ruotsin rajan joskus yhdeksän tienoissa illalla ja lopulta jäimme yöksi Rakasjåkka-nimiseen (saameksi Rákkasjohka) paikkaan Torniojärven rantaan. Rakasjåkka on joki, joka laskee Silverfallet-nimisenä vesiputouksena Ruotsin toiseksi syvimpään ja seitsemänneksi suurimpaan järveen Torniojärveen (ruotsiksi Torneträsk). Emme käyneet uimassa, vaikka järvestä olivatkin jäät jo sulaneet.

IMG_1646 rakasjåkka

Rakasjåkka-joki laskee usean metrin matkan Silverfallet-putouksena kanjoniin ja edelleen Torniojärveen.

IMG_1650 rakasjåkka2

Rakasjåkka laskee putouksen ja lyhyen kanjonin kautta Torniojärveen.

Seuraavana päivänä suunnistimme Jällivaaraan syömään Husman Kök & Café -nimiseen ravintolaan lihapullia ja muusia, koska niin kuuluu Ruotsissa tehdä. Annokset olivat maukkaita ja ne vetivät kotimatkan aikana mahan täysin sekaisin kummallakin retkueen jäsenellä. Kotiin kuitenkin päästiin.

IMG_1652 rakasjåkka3

Kirkasvetistä Torniojärveä lännestä itään nähtynä Abiskon kansallispuiston nurkilla. Tässä kohtaa Rakasjåkka-joki laskee Silverfallet-vesiputouksen kautta järveen. Kello on hieman yli puolenyön kuvanottohetkellä.