Päivä Ziguinchorissa

19.5.2014

Cap Skirring oli nähty nopeasti, samoin sen pitkä upea ranta. Ranskalaiset pakettimatkailijat taatusti viihtyvät kylässä viikon tai kaksi, mutta minä en halunnut enää rentoutua ja ottaa aurinkoa! Cap Skirring on käymisen arvoinen juurikin rantansa ansiosta, mutta en silti oikein usko, että suomalaiset tykkäisivät tänne joskus tulevaisuudessa pakettimatkustaa. Kulttuuri ja ihmiset sitä myöten ovat vain niin toiselta planeetalta.

Aamupalan jälkeen heitin rinkan taas selkään ja kävelin Cap Skirringin puskataksiasemalle tarkoituksenani matkustaa Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin. Sinne olisi noin tunnin matka. Mikäli puskataksiasemalla on lähdössä erilaisia kulkuneuvoja kohteeseen, kilpailevat niiden rahastajat matkustajista kiivaasti, niin nytkin. Tällä kertaa päätin valita minibussin, sillä se oli hieman halvempi ja matkustajia oli jo melkein riittävästi. Seitsemänpaikkainen sept-place täyttyi aikaisemmin ja lähti matkaan, mutta mekin pääsimme pian lähtemään. Vielä ennen lähtöä minibussin kuljettaja yritti raivata yhdelle matkustajalle istumapaikan, jolle pääsyn eräs mama oli penkin eteen lattialle kasaamillaan nyssäköillä tukkinut. Kuljettajan viesti oli, että moiset tavarat kuuluisivat katolle tai peräkonttiin, ei todellakaan lattialle! Niin silmitöntä raivoa en ollutkaan vielä tällä matkalla nähnyt, mitä kuljettajamme nyt mamalle osoitti. Mama pisti parhaansa mukaan vastaan, mutta taipui lopulta ja viimeinen matkustaja sai hänelle kuuluvan paikkansa.

Matka Ziguinchoriin kulki taas niiden samojen kauniiden mangrovesoiden poikki, kuin menomatkakin. Kuljettaja soitatti auton radiosta iloista afrikkalaista musiikkia. Mikäs sen parempaa matkamusiikkia ja hyvän tuulen nostattajaa! Vaikka Senegal onkin 90-prosenttisesti muslimimaa, on tässä osassa maata paljon myös kristittyjä ohi vilahtavista kirkoista päätellen. Myös Cap Skirringin pääkadun varressa on pieni kirkko. Minibussissa vieressäni istui nainen, jolla oli ristikorvakorut.

zig2

Santhiaban kaupunginosan maisemaa.

Nykyisin noin 230 000 asukkaan Ziguinchor on portugalilaisten 1600-luvulla perustama. Portugalilaiset käyttivät paikkakuntaa orjasatamanaan. Tietenkin Ziguinchorilla on myös ranskalainen menneisyytensä, mitä perua on kaupungin historiallinen keskusta. Se on täynnä rappiolla olevia kolonialismin aikakauden rakennuksia. Ziguinchor sijaitsee leveän Casamancejoen rannalla. Jokea pitkin liikennöi pari kertaa viikossa Aline Sitoé Diatta -niminen lautta Atlantille ja edelleen Dakariin. Laivaliikenteen lisäksi kaupungin kautta kulkee liikenne etelän Guinea-Bissauhun ja pohjoisen Gambian kautta Senegalin muuhun osaan, kuten pääkaupunkiin Dakariin. Ilmastoltaan Ziguinchor kuuluu tropiikkiin, minkä voi huomata päälle 30 asteen lämpötiloista, mukavan korkeasta kosteusprosentista ja paidan liimautumisesta selkään.

IMG_0317 zig17

Hotel Le Relais de Santhiaba sijaitsee hiljaisen hiekkakadun varrella.

Perillä Ziguinchorissa minibussi jätti useita matkustajia kyydistä ennen kuin kurvasi kaupungin puskataksiasemalle. Aioin mennä Le Perroquet -nimiseen hotelliin, mutta asemalla työskentelevän miehen (työnkuva ei ihan tarkasti selvinnyt) mukaan minun kannattaisi majoittua hänen ystävänsä Le Relais de Santhiaba -nimiseen hotelliin. Se olisi paljon halvempi ja kaikki samat mukavuudet löytyisivät. Mikäpä siinä, mennään vain katsomaan! Luulin miehen olevan taksikuski, mutta asia ei ollutkaan näin. Mies tuli kuitenkin mukanani taksilla ja lähtiessäni maksoin hänelle 500 frangia, että hän pääsi takaisin “työpaikalleen”. Hotel Le Relais de Santhiaba vaikutti oikein hyvältä ja vieläpä edulliseltakin. Täällä sentään oli off-sesongin hinnasto käytössä ja maksoin yöstä 8000 frangia eli noin 12 euroa. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Wifikin toimi.

zig16

Santhiaban kaupunginosan kadut ovat silkkaa hiekkaa.

zig3

Kuorma-autoja vuosikymmenten takaa.

Taksikuski ja puskataksiaseman mies kertoivat hotellini sijaitsevan Santhiaban alueella ja että keskusta olisi kivenheiton päässä. He osoittivat minulle myös suunnan, mistä keskusta löytyisi. Lähdin tarkistamaan, pitikö väite paikkansa. Kiertelin alueella ja lopulta palasin vahingossa lähtöpisteeseeni kulkematta samaa reittiä takaisin. Olihan reitin varrella tietenkin kauppoja ja pankkeja, mutta ei se kaupungin historiallinen keskusta ollut. Otin uuden suunnan. Nyt löysin Guinea-Bissaun konsulaatin ja myöhemmin yliopiston, jonka edessä parveilevilla opiskelijoilla oli koulupuku. Katujen nimetkin alkoivat viestiä keskustan läheisyydestä: Avenue Carvalho, Rue de France…

IMG_0326 zig15

Rond-Point Jean-Paul II. Oikealla kuvassa on senegalilainen minibussi, ndiaga ndiaye.

zig14

Eiköhän tämäkin ole ollut jonkun siirtomaaherran kartano.

zig13

Siirtomaa-arkkitehtuuria Ziguinchorin keskustassa.

Kuvailin keskustan kauniita siirtomaa-aikaisia rakennuksia, kunnes päivän ensimmäinen  “opas” ilmoittautui palvelukseensa. Tein heti alkuun selväksi, etten ollut aikeissa maksaa mitään ja että olin jättänyt rahani hotellilleni. Se ei ihan pitänyt paikkansa. Miehen mukaan maksaminen ei olisi oleellista, hän opasti “vapaaehtoisesti”. Joopajoo. Olin kulkemassa Casamancejoen rantaan ja “opas” tuli mukanani kuin takiainen. Rannassa mies sitten ehdotti, että hän voisi valmistaa minulle aterian, sillä oli ammatiltaan kokki. Talviaikaan hän työskentelee Cap Skirringin Le Nature -ravintolassa kokkina eli samassa ravintolassa, missä olin eilen syönyt! Maailma on pieni. Hän olisi halunnut soittaa Le Naturen Abrahamille eli Ibrahimille ja kertoa kohtaamisestamme, mutta puheaikaa ei ollut, enkä itsekään tahtonut tällaiseen omaani tuhlata. Kesällä Cap Skirringissä asiakkaita ei juuri ole, joten hän asusti äitinsä kanssa kotonaan Ziguinchorissa. Luulin aluksi hänen työskentelevän näin kesäaikaan jossain ziguinchorilaisravintolassa, mutta hän halusikin kokata minulle kotonaan, parin kilometrin päässä keskustasta. Kala-aterian saisin 2000 frangilla ja lihaa 3000 frangilla (noin 4,5 euroa). Aluksi kieltäydyin, mutta lopulta olimme matkalla slummiin. Päätin antaa Le Naturelle toisen mahdollisuuden.

Perillä miehen ja tämän äidin kotona, tervehdimme aluksi kaikkia paikallaolleita. Tämän jälkeen istahdin pihamaalle odottelemaan, kuuntelemaan radiota ja olemaan huomion keskipisteenä. Sana toubabista kiiri etenkin lasten keskuudessa ja heitä tuli tasaisena virtana ihmettelemään minua. Osa vain kurkki nurkan takaa, rohkeammat tulivat lähemmäs, mutta heistäkään kaikki eivät uskaltaneet sanoa mitään. Osa vastasi tervehdyksiini. Tietenkin minulla oli taas mahdotonta erottaa näitä lukuisia ihmisiä toisistaan, kaikki kun näyttivät samalta. Luultavasti tervehdin samoja naamoja useita kertoja. Kokkini kävi ostamassa ruokatarpeet liha-ateriaan, valmisti ruoan ja ehdimme hörpätä lasilliset teetäkin ennen ruokailua. Varsinainen ruokailu ei taaskaan ollut mikään kulinaristinen nautinto. Vuohenlihaa, riisiä ja kastiketta. Kyllähän sitä tietenkin hengissä pysyy ja söin lautasen eilisestä Le Nature -kokemuksesta poiketen miltei tyhjäksi. Vain muutama oudonnäköinen vuohenpalanen jäi lautaselle. Samalla olin tullut ruokkineeksi kokin iäkkään äidin ja muutamia muita sukulaisia. Äiti kiitteli kovasti, muutenhan perhe olisi luultavasti syönyt taas vain kalaa, kuten kaikkina muinakin päivinä.

IMG_0350 zig4

Pihapiiri.

zig5

Senegalilainen käymälä Ziguinchorin laitamilla.

Aterian päätyttyä mies olisi halunnut lähteä kanssani pariksi päiväksi vielä Abeneen ja Kafountineen, jotka ovat kuulemma kauniita pikkukyliä Casamancen rannikolla, luonnon keskellä. Kokin sukua asuu Abenessa, jossa olisi järjestynyt majoitus ja ruokailu. Kafountine taas olisi ollut kävelymatkan päässä Abenesta. Tarjous oli houkutteleva ja hinta varsin edullinen, mutta en siltikään luottanut kokkiini tarpeeksi. Sen sijaan olin ajatellut suunnata pariksi päiväksi Gambiaan, minkä jälkeen palata vähitellen takaisin Dakariin. Viimeistään Gambian epätoivoinen haukkuminen sai minut tekemään päätökseni olemaan menemättä Kafountineen ja Abeneen: Gambian rajavartijat ja poliisit kynisivät minut puhtaaksi rahoistani, joko lahjuksien muodossa tai ihan vain ryöstämällä. Samoin gambialaiset itse olisivat outoa porukkaa, luontoa ei olisi nimeksikään… Lisäksi mies valehteli, ettei Gambiajoen vastarannalta Barrasta pääsisi Senegalin rajalle muuten kuin vuokraamalla auton, mikä taas maksaisi paljon. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, sillä puskataksit ja bussit kulkevat välillä tiuhaan.

Sain kuitenkin kokin puhelinnumeron, jos muuttaisin mieltäni. Paluumatkalla kuljimme lasten koraanikoulun eli madrasan ohi. Siellä tytöt ja pojat opettelevat varsinaisen koulupäivän jälkeen muutaman tunnin lausumaan ulkoa islamin pyhää kirjaa Koraania. Kokki kehotti hieman epäsuorasti minua antamaan lahjoituksen koululle. Koraanikoulun opettaja kuulemma ruokkii lahjoitusvaroilla lapsia, joista osa on orpoja. En epäile yhtään, varmasti näin onkin. En silti “ymmärtänyt” kehotusta, koska en länsimaalaisena myöskään oikein ymmärrä koko instituutiota.

zig7

Tuntematon tropiikin kasvi.

IMG_0360 zig6

Rue du Général de Gaullen varressa sijaitseva siirtomaahenkinen postitoimisto.

Pyörähdin hotellilla, minkä jälkeen lähdin takaisin keskustaan. Löysin kauniin siirtomaa-aikaisen postirakennuksen, jonka luota olisin jälleen saanut uuden oppaan. Tämän opasehdokkaan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa, jonka jälkeen sain jatkaa yksikseni eteenpäin. Kyllä palveluitaan saa tulla kauppaamaan ja heidän kanssaan on hauskaa jutustellakin hetkinen, mutta väkisin mukana kulkeminen on raivostuttavaa. Opasehdokkaan lisäksi löysin lähistöltä aasin, joka seisoi rauhassa keskellä risteystä välittämättä liikenteestä. Kaistapäisesti ajavat autoilijat tottuneesti väistelivät eläintä. Sain kulkea rauhassa vain kymmenen minuuttia, kun Casamancejoen rannasta mukaan tarttui seuraava opasehdokas. Jälleen tein selväksi, etten halua opasta, eikä minulla ole mitään millä maksaa palveluksista. Oikeastikin minulla oli vain muutamia kolikoita mukana. Jälleen opas kertoi, ettei ole rahan perässä matkassa. En uskonut hetkeäkään tähän! Hän kulki kanssani ensin läheiseen kalasatamaan, minkä jälkeen sain kuulla paikat, mihin hän nyt aikoisi minut viedä. Kerroin meneväni juuri sinne, minne tahdon ja seuraavaksi suunnistin uponneen Le Joola -nimisen matkustajalaivan muistopaikalle. “Opas” kulki mukana. Le Joola oli Ziguinchorin ja Dakarin välillä kulkenut matkustajalaiva, joka kaatui ja upposi kovassa merenkäynnissä Gambian edustalla 26. syyskuuta 2002. Turmassa hukkui yli 1800 ihmistä laivan kaikkiaan noin 2000 matkustajasta. Laiva oli tarkoitettu alle 600 matkustajalle. Lähde: [1]

IMG_0368 zig8

Matkalta kalasatamaan. Näissä rakennuksissa Casamancejoen rannalla asuu paikkakunnan vauraampi väki, kuten useita eurooppalaisia.

zig9

Place Joola eli Le Joola -laivan muistopaikka.

zig10

Rue du Capitaine Javelierin alkupää.

Palasin kuvia ottaen takaisin hotellilleni, enkä mennyt yhteenkään paikkaan, johon “oppaani” olisi minut halunnut viedä. Osan olin jo nähnyt, osa ei kiinnostanut. Hotellin lähestyessä, “opas” aloitti kaupustelun, sillä hänkin oli taiteilija. Sain nähdä muutaman rannekorun ja avaimenperän. Lisäksi sain kuulla pitkän ranskankielisen tarinan siitä, miten huonosti hänellä menee. Vauvakin olisi ja kaikkea. En innostunut kauppatavaroista, minkä jälkeen hän alkoi vaatia rahaa kierroksesta, jonka hän oli kanssani kulkenut. Kerroin, että olin jo alussa kertonut, etten tarvitse oppaita, enkä maksaisi mitään kenellekään. Hieman jo hurjistuneena hän ilmoitti, että luulenko tosiaan voivani olla maksamatta mitään. Voisin antaa 200 frangin lantin, en enempää. Hän kertoi, ettei 200 frangia ole mitään. Totesin sitten asian käsitellyksi, heitin pari sanaa suomeksi ja menin hotellihuoneeseeni. Mies heitti kirosanoja perääni. Olin aikeissa vielä lähteä hakemaan lähikaupasta iltapalaa, mutta puolisen tuntia tapahtuman jälkeen ovelleni koputettiin. No voi hohhoijaa, hotellin omistaja oli kai sitten kertonut “afrikkalaiselle veljelleen”, missä huoneessa olen. En avannut, vaan päätin pysyä huoneessani koko illan ja syödä iltapalaksi Mauritaniasta ostamiani marokkolaisia sardiineja. Olihan pimeyskin jo ehtinyt laskeutua. Parin tunnin kuluttua mies koputteli oveen toistamiseen. Ovi oli raskainta tekoa, aivan kuin tilauksesta. Ei siitä ainakaan läpi tultaisi. Olkoot vaikka koko yön käytävässä, minulle on aivan sama! Mutta mitä “vauva” mahtaa tuumata, kun isä ei ole kotona, vaan luuhaa kiusaamassa turisteja pitkin yötä!

zig12

Rue du Général de Gaullen ja rue du Capitaine Javelierin kulmassa sijaitseva Conseil Régionalin rakennus. Rakennuksessa toimii Casamancen alueen matkailutoimisto.

zig11

Katunäkymä ydinkeskustasta.

Nukkumaan mennessäni mietin, miksi olin tässä maassa edelleen. Miksi en jättänyt koko maata väliin ja mennyt esimerkiksi Maliin tai Guinea-Bissauhun. Olin etukäteen päättänyt lähteä seuraavana aamuna maanpakoon Gambiaan.

Cap Skirringistä vahingossa Guinea-Bissauhun ja takaisin

18.5.2014

Länsi-Afrikassa ei nukuta myöhään, ainakin niin olen havainnut. Enkä minäkään halunnut heittää valoisaa aikaa hukkaan, joten olin jalkeilla jo ennen seitsemää. Aurinko oli kauniisti nousemassa hotellini takana avautuvan mangroverämeen takaa. Otin kameran mukaan ja lähdin ottamaan kuvia auringonnoususta ja toisaalta myös sioista, jotka tonkivat roskia hotellin aidan vieressä. Elikot pelästyivät minua ja pötkivät kauemmas rämeelle. Hotellini, Kaloa les Palétuviersin, aamiaistarjoilu alkaa kello seitsemältä aamulla, jolloin olin jo pöydässä istumassa. Pian sain eteeni patongin, croissantin ja kannullisen kahvia sekä maitoa.

IMG_0192 cap skirring7

Hotellin aamupala.

IMG_0194 cap skirring8

Tämä poika oli jo aamuseitsemältä potkimassa palloa hotellini edessä ja halusi tulla kuvatuksi.

cap skirring9

Hotellilleni johtava polku.

Aamupalan jälkeen suunnistin Atlantin rantaan, joka sijaitsee reilun kilometrin päässä hotelliltani. Ranta, jota siis yhdeksi Länsi-Afrikan parhaimmista kuvaillaan, oli kuin olikin melkein tyhjä. Päätin kävellä rantaa pitkin kohti etelää ainakin Kabroussen kylän tuntumaan, ehkä jopa Guinea-Bissaun rajalle. Rajalle olisi kuudesta seitsemään kilometrin matka. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rannalla saattoi tallustella ilman kenkiä. Tosin alkumatkasta kävelin meressä, koska sain seuraa kolmen huonokuntoisen näköisen kulkukoiran koplasta. Vaikka koirat eivät mitenkään uhkaavilta vaikuttaneetkaan, ajattelin, että voivathan mokomat nälissään purra minua ja sitten minulla olisi vesikauhu ja kaikkea. Tein eläimille selväksi, ettei heidän seuransa ollut tervetullutta roiskimalla välillä vettä niiden suuntaan. Koirat löysivät pian mielenkiintoisempaa tekemistä: rannalla seisoskelleiden korppikotkien härnäämisen. Maineensa mukaisesti korppikotkat olivat rannalla syömässä raatoja, merestä ajautuneita kuolleita kaloja.

IMG_0204 cap skirring22

Näkymä aamuvarhaisella kohti Cap Skirringin kalasatamaa ja sen monia veneitä.

IMG_0209 cap skirring13

Koirat lähtivät seuraamaan.

IMG_0223 cap skirring14

Paratiisimainen ranta.

Cap Skirringin rantaviivalla on useita eritasoisia majapaikkoja. On bungaloweja ja hieman parempiakin hotelleja. Osa rakennuksista on tosin jäänyt kesken ja osa on suljettu. Luonto on valloittamassa alueita takaisin. Ravintoloita sen sijaan ei ole kovin monia. Näin off-sesonkina jokainen asiakas on tärkeä. Sen tiesi myös Le Nature -ravintolan Abraham. Oikeasti hän on Ibrahim eli Ibu, mutta eurooppalaisten korvaan Abraham ilmeisesti kuulostaa paremmalta. Abraham juoksi ravintolastaan luokseni ja toivotti tervetulleeksi. Hänen ravintolastaan saisi kaikkea pizzasta lähtien. Hinnatkaan eivät olleet hassummat ja Abraham osasi myös englantia, sillä oli kotoisin Gambiasta. Englanti oli hänen vahvempi kielensä, mutta näin Senegalissa ravintoloitsijan on kuulemma osattava hyvin myös ranskaa, koska se on täällä käyvien turistien kieli. Vielä näin yhdeksän aikoihin aamulla en tietenkään ollut aikeissa lounastaa, vaan kerroin käveleväni rannalla ja tulevani ehkä paluumatkalla syömään.

Le Naturen jälkeen rannalla oli enää vain harvoja kulkijoita, muutamia kalastajia ja taiteilija-matkamuistomyyjä. Lisäksi Kabroussen kylän kohdalla vanhempi eurooppalaispariskunta oli jonkinlaisella kalastusretkellä. Enemmän oli lehmiä, joita vaelsi ja makoili laumoittain rantaviivan tuntumassa. Lukuisten lehmän jätösten lisäksi rannalla makasi sinne huuhtoutunut portugalinsotalaiva, ihmisellekin vaarallinen ikävä polttiaiseläin.

IMG_0214 cap skirring30

Rantaa kohti etelää kuvattuna.

cap skirring15

Rantahiekalle ajautunut portugalinsotalaiva.

IMG_0250 cap skirring17

Palmujen reunustamalla rannalla on useita hotelleja.

Kabrousse on muuten Etelä-Amerikkaa lähinnä oleva paikka Afrikan mantereella! Päätin jatkaa Kabroussesta kävellen Guinea-Bissaun rajalle saakka. Maisema muuttui huomattavasti Kabroussen jälkeen, sillä rantaa reunustavat palmut loppuivat ja tilalle tulivat hiekkadyynit. Ajattelin, että kaipa Senegal ja Guinea-Bissau ovat jotenkin rajansa merkinneet maastoon, mutta näin ei ollut ja yhtäkkiä olin Cap Roxossa (Guinea-Bissaun kielellä eli portugaliksi Cabo Roxo). Tarkistin rajankulun vielä myöhemmin kartoista, mutta kaikkien karttojen mukaan olin ylittänyt rajan. Ehkä muutamilla metreillä, ehkä sadoilla. Olin siis Guinea-Bissaun tasavallan läntisimmässä pisteessä ilman passia ja viisumia, siis laittomasti! Kukaan ei nähnyt tai ketään ei kiinnostanut, joten minusta ei ole tulossa Foxin Vankilassa ulkomailla -sarjaan jaksoa. Toisaalta rajaa ylitetään hiekassa olleista kengänjäljistä päätellen tiuhaan, joten rikkomukseni lienee vähäinen. Virallinen rajanylityspaikka Senegalista Guinea-Bissauhun olisi Mpackissa Ziguinchorin kaupungista etelään. Otin pari kuvaa ja lähdin takaisin Senegaliin ja Cap Skirringiin. Guinea-Bissaussa täytyy vierailla joskus tulevaisuudessa uudelleen, viisumin kanssa.

IMG_0254 cap skirring18

Tässä vaiheessa olen vielä Senegalin puolella, mutta mahdollisesti aivan rajalla… Kuva otettu Senegalin suuntaan eli kohti pohjoista.

IMG_0261 cap skirring20

Samasta paikasta kohti etelää. Taaempana näkyvä merialue on jo Guinea-Bissauta. Samoin osa kuvassa näkyvästä maa-alasta.

IMG_0263 cap skirring19

Näkymä Guinea-Bissaun läntisimmästä kolkasta, Cabo Roxosta, kohti kaakkoa. Kaikki kuvassa näkyvä on Guinea-Bissauta.

Kävin pariin otteeseen uimassa, minkä jälkeen ilmestyin Abrahamin Le Nature -ravintolaan. Mies oli iloinen, kun olin “pitänyt lupaukseni” tulla ravintolaan myöhemmin. Oikeasti en kyllä ollut luvannut yhtään mitään. Tilasin kalaa diolojen tapaan. Diolat ovat siis Casamancen alueen valtaväestöä.

Ruoan valmistuminen kesti ja kesti. Abraham viritti radionsa soittamaan letkeää reggaeta. Sitä tai räppiä nuoret miehet Senegalissa kuuntelevat. Abraham selosti innokkaasti reggaeartistien nimiä, mutta enhän minä tiedä kuin Bob Marleyn. Kun musiikkipuoli oli kunnossa, hän aloitti minttuteen keittelyn. Marokon ja Mauritanian tavoin myös Senegalissa on voimakas teekulttuuri. Kaikissa kolmessa maassa tee maistuu erilaiselta. Marokkolainen tee on mielestäni parasta, eikä valmistumiseen tuhrata liikaa aikaa. Mauritaniassa teetä valmistetaan liian monta kertaa päivässä ja suurella hartaudella. Siksi se onkin aina tasalaatuista. Senegalissa tee (ataaya) on kaikkein vahvinta, mutta laatu heittelee, kun valmistusoperaatio suoritetaan kahta kättä heittäen vähän sinne päin. Niin tälläkin kertaa, mutta eipä tuo minua haittaa!

Le Naturen edustan aurinkotuolille rojahti keski-ikäinen ranskalaisnainen ottamaan aurinkoa, lukemaan kirjaa ja polttamaan ketjussa. Senegalin rantakylissä esiintyy, joskaan ei ilmeisesti samassa mittakaavassa kuin Gambiassa, naisten seksiturismia: keski-ikäiset eurooppalaisnaiset matkustavat tänne lomaromanssin perässä. Pari-kolmekymppisten paikallisten nuorukaisten huomio varmaan tuntuu mukavalta. Abraham oli selvästi tämän  aurinkotuoliin istahtaneen naisen “poikaystävä”, sen verran innokkaasti hän naista palveli. Ja shortsit vain hädin tuskin pysyivät ylhäällä. Siitä huolimatta nainen kovin kylmäkiskoisesti torjui kaiken. Ensin hän tilasi sandwichin, mutta lopulta se oli aivan vääränlainen, eikä näin ollen kelvannut! Abrahamin kaverille se kelpasi. Teelasillistakaan nainen ei huolinut. Molemmat osapuolet tällaisesta suhteesta tietenkin hyötyvät: Abraham saa luultavasti rahaa tai lahjoja, nainen kaipaamansa lomaromanssin. Siitäkin huolimatta tilanteessa on mielestäni vahva hyväksikäytön maku. Samanlaista toimintaa harrastavat toki myös miehet, jotka matkustavat yksin Thaimaahan. Senegalissa miesten seksiturismi jää naisten jalkoihin, mutta näin Cap Skirringissäkin ainakin yhden parin, jossa keski-ikäisen valkoisen miehen käsipuolessa oli nuori senegalilaistyttö.

IMG_0266 cap skirring21

Le Naturen terassilta.

Ruoka oli viimein valmista kahden tunnin odottelun jälkeen. Lautasella makasi kokonainen kala. Lisäksi oli riisiä ja kulhollinen kastiketta. Senegalilainen ruoka petti jälleen ja osa oli pakko jättää syömättä. Ei siis missään nimessä kahden tunnin odotuksen arvoista. Maksoin ja lähdin. Abraham oli ruokaa odottaessani antanut minulle lahjan, nahkaisen rannekorun, jossa oli pieni simpukka. Ranneketta olisi pidettävä aina, sillä se suojaa suunnilleen kaikelta pahalta ja vieläpä taisi suojella perhettäkin. Hän korosti, ettei haluaisi siitä mitään maksua. Lähdettyäni hän kuitenkin juoksi vielä perääni ja muistutti korusta. Nyt minun pitäisi antaa jotain hänelle, euro tai kaksi. Naurahdin ja olin jo antamassa korua takaisin. Kerroin maksaneeni jo juomarahaa ja ettei minulla olisi nyt mitään vastalahjoja.

Ranneke ranteessani jatkoin matkaani. Jos rannalla olisi ollut muita, he olisivat pitäneet minua hulluna, niin paljon minua hymyilytti ja nauratti. Olisi tehnyt myös mieli huutaa. Saint-Louisissa alkanut kulttuurishokki sen kuin jatkui vain!

IMG_0283 cap skirring23

Cap Skirringin kalasatama on yhtä värikäs kuin aiemmin näkemänikin satamat.

IMG_0284 cap skirring24

Kalastusvenettä työnnetään takaisin rantaan.

Kävin taas uimassa, minkä jälkeen kävelin takaisin Cap Skirringiin. Kylän edustalla on pieni kalasatama, port de pêche. Varma rahastuspyydys, jos erehtyisin menemään lähemmäs kuvaamaan. Otin siis kuvat kauempaa, ikään kuin salaa, minkä jälkeen laitoin kameran reppuun ja kävelin satamaan. Jo kaukaa yksi kalastaja havaitsi minut ja tuli juttusille. Nyt olisi huikea mahdollisuus päästä tutustumaan kalasatamaan. Olisi kuulemma vieläpä täysin ainutlaatuinen! Kerroin nähneeni jo kaksi mauritanialaista ja yhden senegalilaisen kalasataman, joten nyt en ollut kiinnostunut kierroksesta. Enemmänkin minua kiinnosti suuren lehmälauman vaellus rannalla. Lehmät olivat matkalla läheiseen palmumetsikköön. Oliko auringonottaminen tältä päivältä jo ohi?

cap skirring25

Lehmälauma poistumassa rannalta metsään. Outoa, että eläimet ylipäänsä hakeutuvat suolaisen veden ääreen. Toki tuulenvire varmasti helpottaa oloa päivän kuumuudessa.

Jatkoin matkaani kohti pohjoista. Rantatörmällä oli kartano, jonka porteilta senegalilaisnainen huuteli kutsuhuutojaan. Ilmeisesti minulle. En vastannut huutoon, mutta luultavasti tyttö olisi ollut nyt niitä kuuluisia senegalilaisia “tyttöystäviä”. Saint-Louisista sellaisen olisi saanut, samoin Dakarista. Myös Cap Skirringissä sain muutaman tarjouksen. En tarttunut tarjouksiin, vaan vetosin rahattomuuteen.

Cap Skirringin kalasataman pohjoispuolella on astetta hienompia kartanoita. Rikkaiden senegalilaisten kesämökkejä? Kuljin huvila-alueen poikki ja löysin sieltä hiekkatien, jonka arvelin johtavan takaisin Cap Skirringin keskustaan. Palmujen ja korkean pusikon reunustamalla tiellä oli mukava kävellä, eikä kukaan ollut ainakaan kaupustelemassa mitään. Oikeastaan tiellä ei kulkenut kuin yksi perhe kävellen ja muutama auto. Yhtä ajoi valkoinen noin 60-vuotias rouva, joka poimi nuoren senegalilaispojan matkan varrelta kyytiin. Tie kulki Cap Skirringin lentoaseman kiitotien ohi ja lopulta tieltä oli hyvät näkymät kalasatamaan.

IMG_0292 cap skirring26

Kaunista senegalilaista pöpelikköä.

IMG_0190 cap skirring6

Hotel Kaloa les Palétuviersin uima-allas. Takana näkyvässä rivitalossa sijaitsevat hotellihuoneet, myös minun.

Hotellillani hyppäsin uima-altaaseen. Altaalla oli samaan aikaan 50-60-vuotias ranskalaismies seitsemän pienen mustan lapsen kanssa. Mies oli selvästi hankkinut paikallisen naisen ja saanut kaupan päälle suurperheen. Lasten ihonväristä päättelin, ettei yksikään voinut olla miehen oma. Hotellin takapihalla aukeava mangrovesuo oli yksi tärkeä syy, miksi päätin majoittua Hotel Kaloa les Palétuviersiin. Uinnin jälkeen lähdin kävelylle mutaiselle suolle. En nähnyt iilimatoja, eikä muta upottanut. Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että mahtaako tällainen mangrove olla skistosomiaasia eli bilhartsiaa aiheuttavien halkiomatojen elinaluetta. Vaikka minulla olikin sandaalit jalassa, lähdin pois.

Lounaspettymyksen vuoksi päätin jälleen illallistaa eilisessä kahta ruokalajia tarjoavassa pikaruokapaikassa. Sain ennen ravintolaan pääsyäni seuraa eilisestä opasehdokkaasta. Hän oli jälleen humalassa, tällä kertaa ehkä enemmänkin. En ymmärtänyt, mitä hän tahtoi tai kauppasi, koska ranskan, espanjan ja englannin sekamelskasta ei saanut selkoa. Älähdin miehelle suomeksi ja astuin ravintolaan. Edellisenä päivänä söin hampurilaisen, joten nyt tilasin sandwichin, mikä oli jälleen hyvin onnistunut valinta. Hintaa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

cap skirring28

Hotellini takana avautuva mangroveräme. Kauempana virtailee joki.

IMG_0300 cap skirring29

Mangrovekasvillisuutta.

IMG_0196 cap skirring10

Cap Skirringin pääkatu.

Cap Skirring elää matkailusta, minkä vuoksi kylänraitilla on myös “siirtomaatavarakauppa”. Kaikkea eurooppalaista tuontitavaraa! Ostin ylihintaisen Oreo-keksipaketin. Kaupasta ulos astuttuani tajusin, että olin saanut 200 frangia (noin 0,30 senttiä, mikä on iso raha Senegalissa) liian vähän takaisin setelistäni. Taas senegalilainen pääsi huijaamaan! En mennyt valittamaan, kun myyjätär puikki takahuoneeseen ostotapahtuman jälkeen.

Oli jo pimeää. Palasin hotellilleni ja menin nukkumaan.

IMG_0198 cap skirring12

Hekin halusivat tulla kuvatuiksi.

IMG_0199 cap skirring11

Kylän liikenneympyrä ja puskataksiasema.

Takaisin rannikolle halki eteläisen Senegalin

17.5.2014

Heräsin hieman ennen viittä aamulla ja lähdin kävellen kohti Tambacoundan puskataksiasemaa. Hotellin omistaja oli edellisenä iltana kertonut, että kaupungista olisi suora puskataksiyhteys Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin ja että puskataksiasemalle voisi kuulemma helposti kävelläkin: “ylität vain junaradan ja käännyt pankin nurkalta vasemmalle…”. Lähdin hieman viiden jälkeen, säkkipimeydessä, kävelemään rinkka selässä kohti asemaa, jonne selviydyin 20 minuutissa kysymättä apua tai käyttämättä mopotakseja. Mitkään katuvalot eivät olleet päällä tai niitä ei vain ollut. Kaupunki ei ollut vielä herännyt.

Sain eiliseen tapaan saman paikan sept-placesta eli takaa keskeltä. Liekö sitten sattumaa vai ihan normaali senegalilainen käytäntö, että toubab matkustaa takana keskellä. Sain vierustoveriksi eurooppalaisen rouvan. Tervehdimme. Matkan aikana hän paljastui espanjalaiseksi. Rouva ei osannut englantia ja ranskakin oli hieman hakusessa, mutta sen verran hän sai sanotuksi, ettei ollut turisti vaan töissä jossain Espanjan valtion hankkeessa. Muuten matkustajia oli Dakar-Tambacounda-välin tavoin kahdeksan, sillä nytkin mukana oli vauva.

IMG_0167 casamance4

Koldan kaupungin katunäkymää eteläisessä Senegalissa. Etualalla kaupunkitaksi.

Alkumatkasta ylitimme Gambiajoen, joka on jo täällä yläjuoksulla varsin leveä. Tie kulki eilistä matkaa paljon rehevämmissä maisemissa, paikoin suorastaan puskassa. Jos olisimme olleet itäisessä Afrikassa, tien yli olisi voinut varmaan juosta vaikka norsu tai seepra. Senegalissa niitä ei pahemmin ole enää, paitsi joitain yksilöitä Niokolo-Koban kansallispuistossa maan kaakkoisosassa. Sen verran stereotyyppistä afrikkalaismaisemaa pyöreine heinämajoineen matkan varrella kuitenkin oli, että monta kertaa lähes toivoin, että rengas puhkeaisi ja pääsisin ottamaan valokuvia. Tie kulki alkumatkasta myös alle 50 kilometrin päästä Guinean rajasta, mikä vähän pisti puistattamaan, vaikka maiden välinen raja olikin suljettu. Kyseessä oli kuitenkin kaikista maailman guineoista se Ebola-viruksen riivaama Guinea. Toki itse tautialueelle olisi ollut varmaan vähintään kahden päivän matka ja lisäksi epidemiakin oli vielä tässä vaiheessa toukokuuta menossa hyvää vauhtia ohi. Laitoin kuitenkin Suomeen terveisiä tekstiviestin muodossa, että nyt se teidän pelkäämänne Guinea on aika lähellä. Vélingaran kaupungin kohdalla alkoi sataa ja se kesti varsin pitkään. Matkustajat alkoivat huolestua katolle sidotuista tavaroistaan, mutta kuljettaja ei nähnyt tarpeelliseksi peitellä tavaroita. Pian sade loppuikin. Koldassa yksi matkustaja jäi pois, mutta täydennystä tuli melko pian: ilmeisesti gambialainen mies, koska hän ei osannut yhtään ranskaa.

IMG_0171 casamance2

Puskataksini matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin. Kuva otettu Koldassa, jossa pysähdyimme toviksi.

casamance3

Koldan postitoimisto.

Eteläisen Senegalin käsittävä Casamance on varsin erillään muusta Senegalista, sillä alueen ja pääkaupunki Dakarin väliin jää jopa itsenäinen valtio, englanninkielinen Gambia. Eteläpuolella alue rajautuu Guinea-Bissaun tasavaltaan. Näin ollen ainoa maayhteys on tulosuunnastamme, Tambacoundan suunnasta. Maantieteensä lisäksi alue eroaa myös kulttuuriltaan muusta Senegalista, sillä alueen väestöstä valtaosa kuulu diola-kansaan, jotka ovat pieni vähemmistö muuten wolof-valtaisessa Senegalissa. Muun muassa näistä seikoista johtuen Casamancessa on ollut 1980-luvulta lähtien separatistista liikehdintää, jolla on tähdätty autonomiaan tai jopa täyteen itsenäisyyteen. Alueelle matkustamista ei aina suositella, sillä aseistetut Casamancen demokraattisten voimien liikkeen (MFDC) separatistit taistelevat toisinaan Senegalin armeijan joukkojen kanssa. Separatistien ja muiden bandiittien tiedetään tehneen (väkivaltaisiakin) iskuja alueella liikkuviin busseihin ja autoihin. Iskujen seurauksena matkustajat pääsevät usein omaisuudestaan. Tällä hetkellä on kuitenkin menossa rauhallisempi jakso ja MFDC:n johtaja julisti jopa yksipuolisen tulitauon 1. toukokuuta 2014 neuvoteltuaan konfliktista salaisesti Senegalin johdon kanssa Vatikaanissa. Lähteet: [1] & [2]

Koldan jälkeen tiellä, vuoron perään molemmilla kaistoilla, alkoi olla puunrungoista, autonrenkaista ja muusta romusta tehtyjä esteitä, kuin tiesulkuja. Ne toimivat tietenkin myös hidasteina, sillä niitä on väisteltävä mutkitellen. Mieleeni tuli kuitenkin, että mahtavatko puunrungot olla tiellä konfliktin takia. Noin 50 kilometriä ennen Bignonan kaupunkia oli Senegalin armeijan tarkastuspiste, jossa kaikkien matkustajien täytyi jalkautua ja kävellä 50 metrin matka. Myös passia täytyi näyttää epäluuloisen oloisille sotilaille. Varmaan kuumottavaa seisoskella valtatiellä, kun koskaan ei tiedä, onko aseistettuja kapinallisia tulossa jostain puskasta tai autosta.

casamance1

Casamancen maaseutua Koldan kaupungin jälkeen. Kuva otettu liikkuvan puskataksin ikkunasta.

Muutamia kilometrejä ennen saapumistamme Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin, tie kulki kauniin mangrovealueen läpi. Tie kulki melkein veden tasolla, eikä vielä ollut edes sadekausi! Alun perin tarkoituksenani oli jäädä Ziguinchoriin yöksi, mutta koska valoisaa riitti vielä pitkään, päätinkin ottaa seuraavan puskataksi Cap Skirringin rantakylään, joka ei nimestään huolimatta ole mikään hiihtokohde. Tiesin, että lähistöllä olisi myös muita vähemmän turistisoituneita kyliä, mutta halusin nähdä Länsi-Afrikan yhdeksi parhaimmista kuvaillun rannan. Lisäksi näin kesäaikaan turisteja ei olisi, joten saisin koko paikan todennäköisesti itselleni. Puskataksimatka Ziguinchorista Cap Skirringiin halki upeiden mangrovepöpelikköjen kesti vain noin tunnin ja nyt sain istua tilavasti auton keskiosassa ikkunan vieressä! Koko matkan yksi matkustajista piti yllä äänekästä, jopa kiukkuista, keskustelua. Aiheita tuntui olevan kaksi: presidentti Macky Sall ja viisumiuudistus. Puhetta en tietenkään ymmärtänyt, sillä se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä, mutta numerot ymmärsin. Ne ovat mielenkiintoisesti (kaikissa?) Senegalissa puhuttavissa kielissä ranskaksi. Autossa tiedettiin Senegalin viisumin maksavan 50 euroa.

cap skirring1

Ensimmäistä kertaa Cap Skirringin rannalla.

Perillä Cap Skirringissä päätin mennä kyselemään vapaata huonetta Hotel Kaloa les Palétuviersista, sillä se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta uima-altaineen, ilmastointeineen ja hintaan kuuluvine aamupaloineen. Lonely Planet kertoi hotellin sijaitsevan kylän keskustassa mangroverämeen ääressä! Kuitenkin hinta olisi suunnilleen sama kuin muissa budjettimajapaikoissa, jotka suureksi osaksi sijaitsivat merenrannalla. Hotellin vastaanottovirkailija toivotti tervetulleeksi ja oli innoissaan, kun sai harjoittaa englannintaitoaan kanssani. Tilaa oli, joten maksoin kahdesta yöstä Kaloa les Palétuviersissa yhteensä 30 000 frangia eli 45 euroa.

Eiliset ajatukset maaperästä osoittautuivat todeksi, sillä olin kauttaaltani punertavan hiekkapölyn peitossa eikä kaikki lähtenyt suihkussakaan. Matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin olimme ajaneet kymmeniä kilometrejä pölisevillä tietyömailla. Kävin suihkun lisäksi myös uima-altaassa kun sellainenkin ylellisyys oli kerran eteen sattunut.

cap skirring2

Huoneeni Hotel Kaloa les Palétuviersissa. Pöytä on selvästi siivottu kuvan ottamista varten.

cap skirring3

Ja sama huone toisesta suunnasta: oikeasti olinkin vain Kreetalla.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, jollaisen löytymisen luulisi olevan Cap Skirringin tapaisessa turistikylässä helppoa. Hotellilla palloillut, englantia taitanut rastapää kysyi, josko haluaisin syödä mereneläviä. En tällä kertaa! Siitä huolimatta hän vei minut rantaan Full Time -nimiseen ravintolaan, jossa sai ainoastaan mereneläviä. Ruokalistan hinnat olivat pilvissä, Suomen hinnoissa, elleivät jopa aavistuksen Norjan hinnoissakin. Näin kuulemma on tehtävä, kun on off-sesonki. En sanonut, että yleensä off-sesonkina hintoja lasketaan, että edes joku tulisi. Senegalilaisen järjenjuoksun käsittämättömyyksiä! Lähdin pois ja hotellin huuhaapoika seurasi. Kuulemma Cap Skirringissä on lentokenttä, jonne Euroopasta saapuvat charter-matkaajat saapuvat suoraan kulkematta Dakarin kautta. Kylässä vierailee talviaikana pääasiassa ranskalaisia ja belgialaisia. Näin kesällä kylässä on vain kourallinen valkoihoisia turisteja. Olin nähnyt kylään saavuttuani kolmen hengen ranskalaisseurueen. Seuraavaan ravintolaan marssin oma-aloitteisesti, mutta huuhaapoika tuli hätiin ja kertoi minulle, ettei paikasta saisi kuin hampurilaisia. Päätin vielä katsastaa kolmannen ravintolan ruokalistan, kunnes sain hätistettyä rastapään matkoihinsa. Sen jälkeen menin pikaruokaravintolaan ja tilasin ison hampurilaisen tuhannella frangilla (noin. 1,5 euroa). Yleensä “pikaruoka” on jopa parempaa kuin ravintolaruoka, niin tässäkin tapauksessa. Juomat täytyi hakea itse vastapäisestä kaupasta. Majoitus ei ole mitenkään halpaa tässä maassa, mutta onneksi sentään syöminen on!

cap skirring4

Cap Skirringin katunäkymää iltahämyssä. Lisää kuvia seuraavassa kertomuksessa.

Ravintolasta lähdettyäni, istahdin hetkiseksi retkiä tarjoavan miehen puheille. Hän oli jo kohtuullisessa humalassa, mutta esitteli silti retkiään innokkaasti. Tai ehkä juuri siksi. Opastusta olisi saanut ranskaksi ja espanjaksi. Mieluusti olisin halunnut englantia taitavan oppaan, joten kieltäydyin tarjouksista. Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n jälkeen toimiva ilmastointi!