Guinealainen yöbussi Kankaniin

4.-5.8.2015

Etukäteen olin arvioinut Guinean matkani vaikeimmaksi maaksi matkustaa. Tiet ovat mitä ovat ja sadekausi lyö leimaansa kaikkeen. Matka-ajat tässä maassa ovat hyvin pitkiä ja epämukavia. Jos siis matkustaa tavallisen kansan keskuudessa julkisilla! Päätin pyrkiä Conakrysta Guinean toiselle laidalle Kankanin kaupunkiin, mutta ensin oli noudettava Malin viisumi suurlähetystöstä. Sen vuoksihan olin Conakryyn oikeastaan tullut.

Kirjauduin ulos katolisen lähetysaseman majatalosta ja kävelin kadun varteen. Yritin saada taksia Conakryn keskustassa Kaloumissa hyvän tovin. Vettäkin satoi ja minulla oli koko omaisuus selässä. Viimein löysin tyhjän taksin ja vuokrasin sen itselleni. Ensin mentäisiin Malin suurlähetystöön ja sitten puskataksiasemalle, josta lähtisin Kankaniin. Sovimme hinnaksi 50 000 frangia (noin 6,25 euroa).

Malin suurlähetystö sijaitsee Corniche Nord -kadulla Camayennen kaupunginosassa ja kuljettaja kertoi tietävänsä paikan. Tiesin sijainnin toki itsekin, olinhan siellä edellisenä päivänä käynyt jättämässä viisumianomukseni. Camayennen liepeillä kuljettajani ei kääntynyt siitä, mistä itse olisin mennyt. Ajattelin hänen käyttävän toista reittiä, mutta paikallisten taksikuskien tapaan hän vain ajoi. Ilman päämäärää. Kerroin uudelleen suurlähetystön sijainnin, minkä jälkeen mies aloitti päänsä pudistelun ja kertoi haluavansa lisää rahaa. Olihan tähän turhaan ajeluun kulunut ajateltua enemmän bensaa. Joopa joo. Kerroin haluavani vaihtaa taksia. Hinnaksi suurlähetystölle sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa) eli sen verran, mitä kyyti oli eilenkin maksanut. Ryhdyin opastamaan, mutta mies ei hyväksynyt ohjeitani, vaan kyseli jalankulkijoilta ja ajoi uudelleen vikasuuntaan. Ja hinta nousi taas.

Malin suurlähetystön edessä oli edelleen se sama pikkuinen järvi, eikä kuski tahtonut liata autoaan. Sanoin kahlaavani perille, otin rinkan ja annoin sovitut 15 000 frangia. Se ei riittänyt, vaan tämä mestari alkoi riuhtoa rinkasta. Korotin ääntäni ja niin korotti kuskikin. Camayenne on “parempaa” aluetta, jossa on luksushotelleja ja suurlähetystöjä, joten uskalsin laittaa vastaan. Minä en anna periksi tällaisissa asioissa, joissa hinta on sovittu. Nyt kaiken lisäksi en ollut edes päässyt perille, vaan joutuisin vielä kahlaamaan pari sataa metriä! Asiaa selvitellessä kului kymmenisen minuuttia ja Guineassa kun ollaan, paikalle tuli pian myös poliisi. Poliisi oli säyseällä ja sovittelevalla tuulella, eikä lähtenyt pidättämään minua, vaikka valkoinen onkin aina väärässä. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että ”unohdin” ranskan siinä tilanteessa. Kuljettaja luovutti ja minä lähdin kahlaamaan. Olisin voinut selvitellä asiaa pidempäänkin, olinhan turisti vailla aikatauluja. Mutta viimeistään nyt olin täysin vakuuttunut, että Conakry tosiaan on ”shithole”, kuten sitä ”leikkisästi” eri yhteyksissä kutsutaan.

Suurlähetystölle kahlattuani, minulta mitattiin aluksi kuume ebolan varalta. Ebolaa ei tällä kertaa ollut ja sain luvan marssia konsulin toimistoon. Viisumi ei ollut valmis, mutta ystävällinen konsuli taikoi sen passiin pikavauhtia ja toivotti hyvää matkaa! Mali oli jo tässä vaiheessa vakuuttanut!

cky18

Eräs iltapäivä Madinan puskataksiasemalla Conakryssa. Kuva otettu bussin ikkunasta.

Kahlasin pois suurlähetystöstä ja otin ensimmäisen vapaan taksin puskataksiasemalle. Conakryssa on kolme pääpuskataksiasemaa: Bambeto, Matam ja Madina. Ensin mainitulta lähtevät Fouta Djallonin alueelle, kuten Labéen ja Dalabaan menevät autot. Matam toimii lähtöpaikkana muun muassa Kissidougouun ja Nzérékoréen meneville kulkuneuvoille. Madinasta sen sijaan lähtevät puskataksit ja bussit Kankaniin. Aluksi ajoimme Matamin asemalle, koska päivän ensimmäinen taksikuski oli kertonut Kankanin-autojen lähtevän sieltä. Perillä selvisi, että olimme väärällä asemalla. Siispä Madinaan. Asemien välissä on joitain kilometrejä, mutta matkaan upposi tunti. Sen verran tukossa Conakry oli jälleen. Sentään taksikuskini oli hieman parempi tapaus ja jopa jutustelimme jonkin verran. Kuulemma taksin ajamisella jotenkin elää Conakryssa, vaikkei se hyväkään bisnes ole. Mies kritisoi matkan aikana kaikkialla olleita viranomaisia, jotka tekevät ennestäänkin kaoottisesta liikenteestä helvetin. Hän pudisteli päätään todeten samalla, että siellä teillä Englannissa/Hollannissa/Irlannissa sotilaat taitavat olla kasarmilla, eivätkä kaduilla harmia aiheuttamassa. (Finlande on jotain aivan käsittämätöntä guinealaiselle, mutta niin on Guineakin tavalliselle suomalaiselle tallaajalle.)

Perillä Madinan puskataksiasemalla ostin lipun Kankaniin menevästä linja-autosta. Se on ehdottomasti paras vaihtoehto näin pitkälle matkalle. Jalkatilaa on hyvin, eikä syliin lastata esimerkiksi viidenkymmenen kilon sokerisäkkejä. Bussi on toki hitaampi, mutta myös halvempi: 100 000 frangia (noin 12,5 euroa). Lipun saatuani kello oli 12 ja kun lähdin tarpeilleni, perääni huikattiin, että älähän mene kauas, sillä lähtö olisi ihan kohta. Ei se ihan ollut.

cky19

Bussilippu Kankaniin.

Madinan puskataksiasema on sottaisin julkisen liikenteen asema, missä olen ollut. Eurooppalainen kaatopaikkakin olisi taatusti siistimpi tapaus. Madinassa ei esimerkiksi ole julkisia vessoja, vaan miehet tekevät tarpeensa virtsalammikossa seisoskellen hylätyn bussin renkaisiin vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varressa. Naiset kyykistelevät missä sattuu. Yleensä kuitenkin jossain autojen välissä. Roskaa ja muuta törkyä on käsittämättömiä määriä kaikkialla. Kaikki jää niille sijoilleen, sillä roskiksia ei ole ja jos olisi, ne varmasti tyhjennettäisiin kadunvarteen. Tavallinen guinealainen tuskin kiinnittää tähän huomiota, eikä se minuakaan jaksa enää hetkauttaa. Jäivätpä omatkin roskani niille sijoilleen.

Tämän viehättävän epäsiisteyden keskellä toimii ravintoloita, pikkuisia kauppoja, veikkauskojuja… Lisäksi seassa pyörii kymmeniä ruoanmyyjiä: kuka myy keitettyjä munia, kuka muffinsseja, kuka vesipusseja, kuka sardiinisäilykkeitä ja patonkia. Kaikkea saa, eikä nälässä tarvitse olla, paitsi jos sattuu omistamaan suomalaisen mahan ja edessä on liian pitkä bussimatka. Keskityin intialaisten ananastäytekeksien syömiseen, vaikka “miestenvessan” vieressä kyllä grillattiin hyvältä tuoksuneita lihavartaita. En vain tällä kertaa uskaltanut ottaa riskiä.

Välillä linja-autossa istuen ja välillä ulkopuolella seisoskellen sain paljon kavereita. Kankaniin oli lähdössä iso joukko nuoria ikäisiäni miehiä, jotka adoptoivat minut ja pitivät huolta. Bussin ainoana valkoisena olin tietenkin erikoisuus, josta kaikki olivat hyvin kiinnostuneita. Pojista puheliain oli Mory, Conakryssa asuva ja opiskeleva nuorukainen. Hän oli matkalla perheensä luo Kankanin liepeillä sijaitsevaan kylään. Hän osasi jonkinlaista englantiakin. Isä oli kuulemma käynyt New Yorkissa asti ja sinne tekisi pojankin mieli! Linja-auton lähtöä odotellessamme kuuntelimme guinealaista musiikkia, vaihdoimme yhteystietoja ja opiskelimme miehen äidinkieltä mandingoa. Guinea, kuten miltei jokainen Afrikan maa, on useamman kansan kotimaa. Mandingoa puhuvien mandinkojen lisäksi Guineassa asuu lukuisia muitakin kansoja, kuten susut. Susujen liityttyä mukaan keskusteluun, bussin perällä oli hetken verran käynnissä varsinainen kielikylpylä. Ja bussi seisoi edelleen tiukasti Madinan puskataksiasemalla! Ei ollut mitään merkkejä, että lähtö olisi pian! Morya rauhallisempi tapaus oli Antoine, joka oli pikkuveljensä kanssa myös matkalla Kankaniin. Antoinesta tuli minulle varsinainen suojelusenkeli, kun selvisi, että olen kristitty. Mies kuuluu Guinean pikkuiseen kristittyyn vähemmistöön ja oli siitä hyvin ylpeä!

dabola2

Uusia kavereita matkalla Kankaniin. Kuva otettu Dabolassa.

dabola1

Tauko ohi ja takaisin bussiin. Kuva otettu Dabolassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää bussin lattialle kannettiin kymmenisen Kouroussaan menevää isoa muoviämpäriä. Aloin jo elätellä toivoa lähdöstä. Seuraavaksi auton katolle alettiin nostaa tavaraa. Tavaraa pakattiin myös bussin sisälle, taaimmaisen oviaukon reunustalle. Sitten, kun bussia alettiin tankkaamaan kanistereista, alkoi olla jo lähdön tunnelmaa. Ja niin kello viiden jälkeen iltapäivällä kuljettaja lopulta käynnisti bussin. Ison bussin poistuminen puskataksiasemalta on monimutkainen projekti, joka alkaa sillä, että ympärille pakkautuneet pikkuiset kojut siirretään, pienemmät autot pyritään siirtämään pois alta, mopot kaatuilevat tohinassa ja lopulta tie ulos asemalta on lähes auki. Bussin pojat pitivät minua ajan tasalla, mitä milloinkin olisi odotettavissa. Poikien mukaan me matkustajat nousisimme kyytiin vasta moottoritien varresta.

Kului tunti, eikä mitään tapahtunut. Linja-automme oli jumittunut tiesulkuun, jota pitivät palkkoihinsa tyytymättömät autojen lastaajat. Tyytymättömyys ei ollut kuulemma oman bussimme syytä, mutta kuljettajamme ja kymmenisen matkustajaa katsoivat silti parhaaksi mennä väliin sekoittamaan pakkaa. Tuli käsirysy, jota seurasin kauempaa. Pari tähän pikkuiseen tappeluun osallistunutta oli antanut puhelimensa ja kuulokkeensa minulle. Varmuuden vuoksi. Guinealainen veri totisesti kiehuu yli äärimmäisen herkästi. Johan se näkyy verisinä rähinöinä eri puolilla maata aina toisinaan. Esimerkiksi kaukaisessa Nzérékoréssa saa kuulemma herkästi viidakkoveitsestä, jos on esimerkiksi väärää heimoa.

Tiesulku purettiin jonkin ajan kuluttua, minkä jälkeen oma bussimme oli pian moottoritien varressa. Seurasi nimenhuuto. Oman nimen kuultuaan sai astua bussiin. Lopulta kaikki olivat kyydissä, mutta sitten tuli seuraava riita. Bussin rahastaja kohdisti silmittömän raivonsa takapenkin Diabyyn, joka pysyi varsin tyynenä. Syytä riitaan en tiedä, mutta tällaista käsittämätöntä raivoa ilmeni vielä pariin otteeseen, eikä vieläkään oltu liikkeellä! Ihmettelen, etteivät guinealaiset ole vielä lähteneet vaeltamaan suurina massoina kohti Eurooppaa. Paikallista meininkiä seuranneena olen sitä mieltä, että tällä maalla ei vain ole minkäänlaista tulevaisuutta! Eurooppalaisen reppureissaajan näkökulmasta guinealainen meno on toki enemmän kuin mielenkiintoista!

Tunnin jälkeen aurinko alkoi vähitellen laskea ja kello lähestyä seitsemää. Tässä vaiheessa matkustajat olivat pääosin siirtyneet takaisin tien varteen. Minä mukaan lukien. Seurasi uusi nimenhuuto, minkä jälkeen pääsimme lähtemään. Alun perin minulle oli sanottu, että lähtö on ennen kello yhtä iltapäivällä. Se tapahtui kello 19 ja riemu bussin takapäässä, jossa minä ja muut pojat istuskelimme, oli ylimmillään.

Conakrysta ei kuitenkaan ihan niin vain poistuta, sillä ainoa ulosmenoväylä on aina tukossa. Ajoimme ulos kaupungista kaksi tuntia. Ohitimme kaupungin lentoaseman, valtavan norsupatsaan ja ebolatarkastuspisteen. Nimen omaan ohitimme! Bussin takaovi oli koko ajan auki ja välillä siihen nousi liikenteen seasta ihmisiä, jotka tulivat jäniksenä kilometrin tai pari. Oviaukossa matkusti myös bussin oma apupoika, joka välillä jalkautui ja tarkisti tien kunnon bussin varalta. Tie oli pääosin aika huono.

Kun sitten lopulta jossain Coyahin nurkilla linja-auto saatiin kunnolla vauhtiin, oli myös bussin takaosassa mielenkiintoinen tunnelma. Valaistusta ei juuri ollut, mutta elämää senkin edestä. Kuljettaja soitti guinealaista, senegalilaista, malilaista ja ties minkämaalaista musiikkia täysillä, matkustajat lauloivat välillä mukana ja välillä kuljettajalle esitettiin huutamalla jopa toiveita musiikin suhteen! Mory piti minut ajan tasalla kunkin kappaleen esittäjästä ja kotimaasta. Guinean oma poika Mory Kantékin pääsi ääneen useaan kertaan. Juuri tämän uskomattoman yhteisöllisen tunnelman vuoksi bussimatka oli matkani ehdottomia kohokohtia. Pitkät matkat Guineassa kannattaa ehdottomasti matkustaa bussilla!

Kindian jälkeen tiellä oli poliisin, santarmin tai sotilaiden tiesulku, jossa kaikkien paperit tarkistettiin. Guinealaiset pääsivät helposti läpi. Ulkomaalaisten, eli minun ja erään sierraleonelaisen, passit tarkistettiin tarkasti ja tiedot kirjattiin ylös. Jotain viranomaisen ammattitaidosta kertoo sekin, että tiedot otettiin Senegalin viisumistani. Mahdoinko päätyä kirjoihin ja kansiin senegalilaisena… Tietojen ylösottamisen jälkeen viranomainen kertoi ”normaalin kirjaamismaksun” olevan 10 000 frangia (noin 1,25 euroa) eli guinealaisittain ihan hirmuisesti. Mutisin jotain englanniksi, nappasin passin, kiitin ja poistuin ”ymmärtämättä”. Tietojen kirjaaja totesi toiselle, ettei se tainnut ymmärtää. Kukaan ei pysäyttänyt minua, joten kyse oli vain korruptiosta, kuten arvelinkin.

dabola5

Dabolan katunäkymää aamutuimaan.

dabola4

Dabolan pääkatuja.

Matka jatkui pimeillä Guinean teillä. Osa matkustajista nukkui, minä vain nuokuin. Musiikki raikasi täysillä. Aamuyöstä kolmen aikoihin linja-auto pysähtyi pienessä kylässä Mamoun kaupungin nurkilla. Kylä nukkui, joten matkustajat katsoivat hyväksi ajatukseksi käyttää erästäkin pihapiiriä vessana. Olisihan se aamulla herätessä varmasti mukavaa löytää omasta pihasta ihmisen läjiä. Kuljettajamme nukkui tässä parisen tuntia ja auringon noustessa jatkoimme matkaa. Osa matkustajista jatkoi uniaan. Kaverini Antoine kuunteli auringon noustessa uskonnollista musiikkia. Puhelimen taustakuvana näytti olevan Neitsyt Maria.

Aamuyhdeksältä saavuimme Dabolan kaupunkiin. Conakrysta sinne on 400 kilometriä ja matkaan oli kulunut noin 14 tuntia. Dabolasta tulee mieleen ebola ja toki sielläkin on tapauksia ollut. Ei toki enää pitkiin aikoihin. Muuten Dabola vaikutti komeissa maisemissa sijaitsevalta miellyttävän rauhalliselta kaupungilta. Kävimme Antoinen, tämän veljen, Diabyn ja erään neljännen nuorukaisen kanssa aamupalalla kadunvarren kuppilassa. Aamu lähti tällä kertaa käyntiin lautasellisella riisiä ja lihaa.

dabola3

Aamupalalla Dabolassa.

Lyhyen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti Kankania. Tie muuttui päällystämättömäksi, mutta ei se vauhtia hillinnyt. Aurinko paistoi ja tien varsi oli täynnä tavattoman alkukantaisia kyliä. Täällä eletään satoja vuosia Eurooppaa jäljessä. Ihmisten mökit ovat pyöreitä, eikä niissä näytä olevan mitään länsimaista hapatusta, kuten aaltopeltiä. Hyvän matkaa Dabolan jälkeen käyttämämme tie osittain lävistää Ylä-Nigerin kansallispuistoa (Parc National du Haut Niger). Sellaista hienoa puskaa sekin. Yritin napsia kuvia bussin likaisesta ikkunasta, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Keskityin ahmimaan maisemaa silmillä.

guinea9

Maisemaa Dabolan ja Kouroussan välillä.

guinea8

Maisemaa jossain päin Ylä-Nigerin kansallispuistoa. Kuva otettu Dabolan ja Kouroussan välillä bussin ikkunasta.

Useampi ihminen jäi kyydistä Kouroussassa ja yhtäkkiä bussissa oli hyvin tilaa. Aloin voida pahoin, enkä enää jaksanut ihastella maisemiakaan. En jaksanut kiinnostua edes Nigerjoesta, jonka ylitin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni.

Perillä Kankanissa uusi tuttavuuteni Diaby saattoi minut Le Calao -hotelliin. Le Calao on Kankanin harvoja majapaikkoja, minkä vuoksi yön hinta (150 000 frangia eli noin 18,75 euroa) oli tasoon nähden aika onneton. Tinkimisen varaa ei ollut, eikä vastaanotto muutenkaan ollut mitenkään miellyttävä. Raha toki sai henkilökunnan silmät kiilumaan. Huoneeni oli iso, jossa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna, toimimaton televisio, pöytä, nojatuoli sekä oma vessa ja kylpyhuone. Vessan vetäminen ja suihkussa käyminen toki suoritetaan tässä majatalossa saavista kaatamalla.

kankan2

Perillä Kankanissa! Näkymä Hotel Le Calaon pihamaalta kadulle päin.

kankan1

Hotel Le Calaon pihapiiri.

Tein pikaisen kierroksen kaupungilla ja palasin takaisin hotellille. Tunsin voimieni häviävän ja seuraava yö kuluikin pääosin vessassa. Dabolassa nauttimani aamupala ruokamyrkytti minut!

Lohduton Conakry ei päästä matkailijaa helpolla

3.8.2015

Parin miljoonan asukkaan Conakry ei ole kaupunki helpoimmasta päästä. Se ei ota vastaan avosylin. Se on ennemminkin benjihyppy rispaantuneella köydellä. Conakrya ei voi mitenkään nähdä turistikohteena, eikä se sellainen koskaan tule olemaankaan. Tuntuu, että ulkomaailman tulisi vain unohtaa koko rapistunut ja slummiutunut kaupunki ja antaa Conakryn tuhota itsensä. Lopullisesti. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin, että tässä kaupungissa on sitä jotakin, jota ei ole ennen kokenut! Se on se karmea kaaos, jonka päällä leijuu viranomaisten uhka. Tunnelma on jokseenkin kireä, niin kuin se on kaikkialla Guineassa. Tarvittaisiin vain pieni kipinä, niin kaupunki lähtisi kaduille. Sen verran toivottomaan tilaan Conakry on ajautunut. Silti ihmiset jaksavat yrittää ja olla ystävällisiä valkoista miestäkin kohtaan. Ainakin, kunhan heidän kanssaan pääsee vaihtamaan enemmänkin juttua.

Yksi Conakryn merkittävimmistä ongelmista on se, että kaupunki on kehittynyt kilometrien pituiselle Kaloumin niemimaalle ja kaupunkiin pääsee vain yhtä valtaväylää pitkin. Toisin sanoen liikenne tökkii aina ja kaikkialla. Tämä mielessäni heräsin aamuvarhaisella, vaikka Hotel Zambezi Innin pehmeässä sängyssä olisi voinut nukkua pidempäänkin. Oli lähdettävä hoitamaan asioita!

Conakryn julkinen liikenne hoituu kimppatakseilla. Kävelin kadun varteen, pysäyttelin takseja ja kerroin haluavani Kaloumiin. Se on samannimisen niemimaan kärjessä sijaitseva Conakryn keskusta. Parinkymmenen minuutin yrittämisen ja paikan vaihtamisen jälkeen lopulta yksi taksi oli matkalla Kaloumiin. Kimppataksit ovat suomalaisen näkökulmasta ilmaisia. Nytkin maksoin puolen tunnin matkastani reilusti alle euron. Matkaa oli muutamia kilometrejä.

cky4

Aamuinen näkymä Kaloumista, Conakryn ydinkeskustasta.

Conakryn ja samalla koko Guinean hermokeskus Kaloum (myös nimellä En Ville) on oikeastaan entinen saari, nimeltään Tombo. Aikoinaan se on yhdistetty Kaloumin niemimaahan ja nyt siellä toimivat tärkeät virastot, suurlähetystöt, presidentinlinna ynnä muu valtiokoneisto. Ehkä juuri siitä syystä Conakryssa on käytännössä valokuvauskielto. Poliiseja, santarmeja ja sotilaita on valtavasti ja aivan kaikkialla. Katsoinpa mihin suuntaan tahansa, aina jossain seisoi viranomainen aseensa kanssa valmiina kiusaamaan kansalaisia ja meitä harvoja ulkomaalaisia. Netistä löytyy useita varoituksia siitä, että kaupungissa kannattaa unohtaa kuvaaminen. Se johtaa vaikeuksiin: valokuvien poistamiseen, kameran rikkomiseen, takavarikoimiseen, sakkoihin, pidätykseen… Siitäkin huolimatta otin kameran mukaan kaupungille. Laitoin kameraan uuden muistikortin, jossa oli tilaa vain parillekymmenelle kuvalle ja päätin pitää aparaatin visusti piilossa. Saavuttuani Kaloumiin, näppäsin pikaisen kuvan eräästä keskustan kadusta. Siellä ei ollut viranomaisia tällä kertaa. Oli kai liian aikaista.

Sitten etsin käsiini rahanvaihtajan. He parveilevat Guinean pääpostin liepeillä. Alue on Guinean oma “Wall Street”. Rahan vaihtaminen kadulla johtaa ilmeisesti pidätykseen, mutta silti eurot ja dollarit vaihtuvat suuriksi franginipuiksi suhteellisen avoimesti. Vaihtaja viheltää tai huudahtaa, rikas valkoinen istahtaa penkille viereen muina miehinä ja kysäisee, millä kurssilla eurot vaihtuvat. Pian valkoinen poistuu onnellisena laukussaan tuhteja setelinippuja. Tahdoin vaihtaa sata euroa ja vaihtaja lupasi siitä noin 800 000 frangia eli yhteensä 80 seteliä! Ennen kuin annoin satasen miehelle, laskin franginivaskan ja totesin siinä olevan reilusti ylimääräistä. Kymmeniätuhansia! Joko rahanvaihtajani ei osannut laskea tai oli muuten vain hajamielinen tai tyhmä. Annoin satasen ja poistuin erittäin tyytyväisenä. Kuulemma rahanvaihtaminen on toisinaan ihan hyväkin bisnes. No, ei ollut tänään. Kerrankin huijaus meni toisinpäin.

Kaloumista löytyy siis myös Guinean pääposti, joka avaa ovensa kello kahdeksalta aamulla. Odottelin avautumista kymmenisen minuuttia. Paikka avautui täsmällisesti ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Pyysin postimerkkejä kolmeen postikorttiin. Mielenkiintoisesti postimaksu Eurooppaan on halvempi kuin Afrikkaan. Maksoin merkit ja ne luvattiin liimata kortteihin. Epäileväni poistuin, mutta kortit tosiaan saapuivat Suomeen kolmessa viikossa! Merkit oli liimattu lähes päällekkäin. Guinean pääpostista näytti muuten saavan jopa filateelisia tuotteita!

Aamu oli edelleen kovin aikainen. Halusin päästä ajoissa Malin suurlähetystöön anomaan viisumia. Siihen tarvitaan passikuvia, enkä ollut sellaisia jaksanut Suomessa hankkia. Guinea-Bissaun ja Guinean viisumit olivat vieneet loput vanhat kuvat. Kyselin ihmisiltä, olisiko lähistöllä valokuvaamoita ja onhan siellä. Minut ohjeistettiin libanonilaisten pitämään kuvaamoon. Löysin sen varsin helposti. Poliiseja välttääkseni tosin jouduin hieman kiertämään. Sain kuvat pienen ihmettelyn ja odottelun jälkeen. Pilkkahinnalla. Ilmastoidusta kuvaamosta poistuttuani en enää jaksanut karttaa viranomaisia, vaan kävelin muina miehinä heitä kohti ja ohi. Noin kymmenen hengen poliisiryhmä oli niin keskittynyt jutustelemaan keskenään, etteivät ryhtyneet “sakottamaan”.

Otatin kadunkulmassa vielä valokopion passistani ja näin olin valmis seuraavan viisumin hankkimiseen. Vielä ennen Malin suurlähetystöä kävin katolilaisella lähetysasemalla kysymässä huonetta seuraavaksi yöksi. Toista yötä en 68 euron huoneessa olisi! Yksi huone oli vapautumassa ja tartuin siihen. Saisin sen puolenpäivän jälkeen, kunhan edellinen majoittuja ensin häipyy. Enää Conakry ei tuntunut niin pahalta, mutten silti tahtonut viettää siellä kolmea yötä, kuten alun perin olin suunnitellut.

cky11

Katolilainen lähetysasema Conakryn keskustassa.

cky6

Kaloumin rantaviivaa.

cky5

Port du Boulbinet -satama Kaloumin eteläkärjessä.

Conakryssa on vaikea saada taksia, vaikka niitä on valtavasti. Ne ovat usein täysiä, menossa väärään suuntaan tai sitten kuski ei vain ymmärrä puhetta tai tekstiä. Lukutaito kun ei ole vielä oikein lyönyt läpi täkäläisessä ammattikunnassa. Conakrylaiset taksikuskit ovat tyhmin ihmisryhmä, mihin olen missään törmännyt, minkä vuoksi taksikyydit ovat äärimmäisen turhauttavia retkiä kerta toisensa jälkeen. Jos kuitenkin lykästää ja onnistuu löytämään tyhjän taksin, saa sen omaan ajoon taikasanalla déplacement. Sitten kuski ajaa sinne, minne on pyydetty, eikä kerää matkan varrelta muita matkalaisia. Yleensä kuski ei tosin tiedä, minne ollaan menossa, kunhan vain ajelee. Sain taksin pienen yrittämisen jälkeen katolilaisen lähetysaseman läheltä ja kaiken kukkuraksi kuljettaja tiesi, missä Malin suurlähetystö sijaitsee! Tällä kertaa minulla oli siis äärimmäisen hyvää tuuria. Hinnaksi sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Hyvää tuuria oli sekin, ettei kuski alkanut perillä nostamaan sovittua hintaa. Se on täälläkin tapana valitettavasti.

Perillä Camayennen kaupunginosassa vastassa oli pikkuinen järvi, joka oli katkaissut Corniche Nord -kadun. Sopivasti tuon valtavan lätäkön kohdalla sijaitsee Malin tasavallan suurlähetystö. Viisuminhakureissu muuttui kahlausreissuksi. Ja kun suurlähetystöön kerran olin menossa, olin tietenkin pannut kunnon kengät jalkaan. Ne kastuivat, kun tiellä oli vettä vähintään parisenkymmentä senttiä. Aallokkoa synnyttivät ohi ajaneet citymaasturit. Perillä suurlähetystön portilla vastassa oli nauravainen vahtimestari. Aikani tyhjensin kenkiä kuravedestä, minkä jälkeen kävin jättämässä viisumihakemuksen. Viisumihakemuksen täytön lomassa hörppäsin hyvin ystävällisen herra konsulin kanssa lasilliset makeaa malilaista teetä. Sellaista, mitä olin Mauritaniassakin juonut. Viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Malin viisumista lisää täällä.

Nyt oli enää edessä matkatavaroiden nouto Hotel Zambezi Innistä ja muutto toiseen hotelliin! Tällä kertaa sain taksikuskikseni Sierra Leonesta kotoisin olleen miehen. Sain kyydissä jälleen maistiaisen Conakryn liikennekulttuurista: ennen kello kymmentä kaupungin nelikaistainen sisäänmenoväylä oli kokonaan kaupunkiin tulevien käytössä. Kymmeneltä suunta vaihtui, mutta jo hyvissä ajoin ennen sitä moottoritielle kulkunsa suuntasi kymmenittäin autoja. Me myös! Ennen kymmentä on vain ajettava vähän varovaisemmin, sillä samoilla kaistoilla tulee autoja vastakarvaan. Kymmenen jälkeen kaasun saattoi laittaa pysyvämmin pohjaan, sillä nyt omalla kaistalla ei enää juuri tullut vastaantulijoita. Jäin kyydistä Dabondyn Total-huoltoaseman pihassa, sillä kuljettaja ei olisi ikimaailmassa löytänyt Zambezi Inn -hotelliani. Hän ruinasi lisää rahaa perillä.

Vielä ennen luksusmaailmasta poistumistani, pulahdin Zambezi Innin uima-altaaseen. Koko aamun kestänyt sade oli väistynyt ja tilalle tuli parahiksi tropiikin kuuma aurinko. Henkilökunta seurasi minua altaalle ja osa jäi seisoskelemaan laidalle. Josko vaikka tarvitsisin jotain! He kantoivat varastosta minulle pöydän, tuolin ja aurinkovarjon. En olisi tarvinnut niistä mitään, mutta onhan se kerran elämässä mukava tuntea itsensä tärkeäksi (ja ainoaksi) hotellivieraaksi! Altaassa lilluskelun jälkeen rojahdin hetkeksi minua varten tuotuun tuoliin ja annoin auringon kuivata itseni. Sitten olin valmis jättämään tällaisen elämän taakseni ja palaamaan arkeen!

cky10

Huomaamatta näpätty otos Kaloumista.

Puoliltapäivin istuin taas taksissa matkalla kohti Kaloumia ja katolista lähetysasemaa. Tällä kertaa taksin saaminen oli vienyt puoli tuntia. Olin saanut vinkin, että auton saisi helpommin, jos siirtyisi läheisen moottoritien varteen. Se olisi vain vaatinut neljän vilkasliikenteisen kaistan ylittämistä rinkka selässä. Ei kiitos. Kuskini oli innoissaan saatuaan kyytiin turistin. Meitä ei juurikaan Conakryssa tai Guineassakaan käy. Itse asiassa olin tähän mennessä nähnyt koko Guineassa vain yhden valkoisen. Ja senkin hotellissa Labéssa. Aamuisen valokuvaamon arabeja en laske mukaan laskuihini.

Taksien hinnat nousevat samaan tahtiin liikennemäärien kanssa. Nyt matka Kaloumiin maksoi 40 000 frangia (noin viisi euroa). Alle kymmenen kilometrin matkaan kului tällä kertaa kokonainen tunti, mutta hyvin mielenkiintoinen sellainen. Etenimme moottoritiellä kävelyvauhtia, minkä vuoksi tie ja sen reunat olivat täynnä kaupustelijoita. Pääosin lapsia. Näky veti suun väistämättäkin hymyyn ja ryhdyin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea ruuhkassa istuessa voisi ostaa: puutarhasaksia, salaatinkuivaimia, suihkujakkaroita, hammastikkuja, partateriä, vanupuikkoja, soppalautasia… Kuljettaja kertoili matkan varrella, mikä mikäkin rakennus tai paikka on. Milloin oikealla puolella oli jokin moskeija ja milloin vasemmalle puolelle sattui markkinapaikka. Kuulemma vaarallinen valkoihoiselle!

cky15

Conakryn katolilainen lähetysasema.

cky17

Huoneeni Maison d’Accueilissa, lähetysasemalla. Ilmastointi ja ehjä hyttysverkko löytyy!

cky14

Lähetysaseman takapihalta.

Katolisella lähetysasemalla sain kuin sainkin huoneen! Kyseessä on siis lähetysaseman yhteydessä toimiva Maison d’Accueil -niminen majatalo, jonka huoneet ovat pelkistettyjä, siistejä ja osassa on jopa ilmastointi. Sain ilmastoidun huoneen 160 000 frangilla (noin 20 euroa). Lähetysaseman päällikkö Michel osaa jonkun verran englantia ja oli itse ystävällisyys. Kyselin huvikseni, onko kaupungissa suurikin katolilainen yhteisö. Lukumääriä en saanut, mutta ihan merkittävä yhteisö täällä kuitenkin majailee.

Lähetysaseman takapihalla on pieni kirkko, minkä lisäksi kivenheiton päässä on Conakryn katolilainen katedraali. Muutenhan Guinea on pääosin islaminuskoinen. Lähetysaseman takapiha on paratiisi keskellä tätä rapistumassa olevaa pääkaupunkia. Siellä kasvaa eksoottisia hedelmäpuita, siellä on katolilaisia alttareita ja siellä on myös häkissään asusteleva krokotiili! Lieköhän kyseessä taas hedelmällisyyden symboli, kuten ovat Kachikallyn krokotiilit Gambiassa.

cky12

Conakryn katolilaisella lähetysasemalla on oma krokotiili takapihallaan.

cky13

Sitten siellä takapihalla on näitäkin.

Lähetysasemalta poistuin merenrantaan, Conakryn eteläisimpään kolkkaan. Maisema olisi ehkä hienompi, ellei ranta olisi täynnä muoviroskaa. Eteläisimmässä kolkassa sijaitsee Port du Boulbinet, josta pääsee venekyydeillä luultavasti läheisen Îles de Los -saariryhmän saarille. Ne ovat ihan Kaloumin edustalla. Samoin rannalla on pieni majakka ja Barack Obaman nimeä kantava ravintola. Kun rantaa sivuavaa Rue KA 002 -katua jatkaa länteen, tulevat seuraavaksi vastaan autokaupat. Rannan ja tien väli on täynnä käytettyjä autoja. Vähitellen sotilaiden läsnäolo kasvaa uusiin mittasuhteisiin, sillä rannalla on myös sotilastukikohta. Kävelin jälleen muina miehinä tukikohdan portin ohi, enkä joutunut vaikeuksiin. Sitten kadun nimi vaihtuu ja pian rakennukset vaihtuvat hulppeammiksi: Kuuban suurlähetystö, Novotel-hotelli… Jatkoin kohti pohjoista. Löysin sataman ja Hotel Zambezi Innistä minut tuoneen taksikuskin! Jälleennäkeminen oli riemukas. Itse en olisi kuskiani enää tunnistanut, nämä ihmiset kun näyttävät kaikki ihan samalta!

cky8

Conakryn katolilainen katedraali ulkoa…

cky7

…ja sisältä.

Kävelin sattumanvaraisia katuja ympäri Kaloumia, kunnes löysin katolilaisen katedraalin. Rohkenin ottaa katedraalin aidan sisäpuolella kameran esiin, koska kirkkojen kuvaamista ei yleensä olla ensimmäisenä kieltämässä. Kiersin katedraalin sisää ja ulkoa. Sain olla yksin. Ulkona heitin kameran taas piiloon reppuun ja jatkoin kaupunkikierrosta. Conakry on kaaos, jota kaikkialla olevat viranomaiset pahentavat. Välttelin katsekontaktia ja kuljin määrätietoisesti eteenpäin, enkä koko päivän aikana joutunut pidätetyksi tai edes sakotetuksi. Olinkohan onnekas. Silti passin ja rokotuskortin mukana kantaminen kannattaa varmuuden vuoksi.

Lähellä majapaikkaani on Marché du Niger. Sellaista röttelöistä vihannestoria kuraisine polkuineen ei pääkaupungin ydinkeskustasta äkkiseltään kuvittelisi löytävänsä, mutta täällä sellainen on. Jonkin matkan päässä on toinen tori, josta saa kaikkea mahdollista kalasta ja lihasta vihanneksiin ja makaroniin ja elektroniikasta vaatteisiin. Kiertelin torilla tunnin verran, enkä tuntenut oloani tippaakaan epämukavaksi. Kukaan ei huudellut, ei tyrkyttänyt, vaan sain olla rauhassa. Torilla kiertely tuntui jostain syystä hyvin luonnolliselta, vaikka olin sentään samassa kaupungissa ebolan kanssa! Tyrkytystä sain osakseni, kun kuljin vaateosaston halki. Olisi pitänyt ostaa tuliaisiksi Saksan jalkapallomaajoukkueen paitoja. Olisi varmaan guinealaisia vastineitakin löytynyt. En ostanut, vaan päätin ostaa guinealaisia mangoja ja patongin. Marché du Nigeristä hain tomaatteja ja sipulin. Illallinen olisi valmis!

cky9

Marché du Niger.

cky16

Katolilaisen lähetysaseman takapihalta iltahämärässä.

Loppuilta kului lähetysasemalla huoneeni edustalla täytettyä patonkia syödessä. Aurinko laski ja yöllä alkoi sataa.

Epätodellinen saapuminen Conakryyn

2.8.2015

Dalaban aamu oli aurinkoinen. Kävelin parinkymmenen minuutin matkan kaupungin puskataksiasemalle. Asema on pikkuinen, eikä siellä vallitse minkäänlaista kaaosta. Autoja on lähdössä vain kourallinen.

Ostin lipun Guinean pääkaupunkiin Conakryyn menevään puskataksiin. Lipun ostamisessa oli huijauksen makua, sillä matkan hinnaksi kerrottiin 75 000 frangia (noin 9,4 euroa). Olin odottanut noin puolet pienempää summaa ja panin merkille, että osa matkustajista maksoi matkastaan puolet minua vähemmän. Yritin kysellä muilta matkustajilta, mitä nämä olivat matkastaan pulittaneet. Kuljettaja ei siitä tykännyt ja eräskin matkustaja sitten kieltäytyi näyttämästä lippuaan. Etupenkillä istunut nuori poika ei ollut kuunnellut mitä ulkona tapahtui ja näytti lippuaan. Siinä oli onnekseni sama summa eli ehkä minunkin piletissä todella seisoi oikea summa.

Matkalaukun hinnaksi kerrottiin 30 000 frangia (noin 3,75 euroa), vaikka oikeampi summa on noin kymppitonni (noin 1,25 euroa). Kieltäydyin tiukasti maksamasta ja pienen vääntämisen jälkeen myös rinkkani päätettiin nostaa auton katolle. Kuljettaja ei myöhemminkään ruinannut lisää rahaa. Toisin sanoen minua oli kuin olikin huijattu.

dalaba14

Guineassa puskatakseihin saa liput, joissa on merkitty reitti, hinta, päivämäärä ja auton rekisterinumero. Kuvassa on lippuni Dalabasta Conakryyn.

Tie Dalabasta 55 kilometrin päähän Mamoun kaupunkiin saakka on suhteellisen hyvää asfalttia, eikä liikennettä ole liiaksi asti. Voi ajaa mutkia suoriksi. Vuoristomaisemat ovat upeita, mutta tasoittuvat vähitellen Mamouhun laskeuduttaessa. Mamou on suurehko risteyskaupunki, jossa yhtyvät pohjoisesta, eli suunnastamme, tuleva “valtatie”, etelästä eli Kissidougousta tuleva tie sekä länsi-itäsuuntainen valtaväylä Conakrysta Kankaniin.

Olin odottanut ebolatarkastuspisteiden alkavan viimeistään tälle Guinean ehkä tärkeimmälle tielle päästyämme. Niitä ei näkynyt, mutta sen sijaan pian Mamoun jälkeen tielle oli kaatunut rekka, minkä vuoksi rekat olivat muodostaneet onnettomuuspaikan molemmin puolin kymmenien kilometrien pituiset jonot. Henkilöautoilla paikan pystyi ohittamaan ojan kautta. Onnettomuus tuskin oli mikään tuore juttu, sillä paikalle olivat saapuneet myös mamat myymään ruokaa jumissa oleville rekkakuskeille. Toinen ajokaista oli käytössä ja suuri sopivasti pääsimme ilman odottelua ohittamaan rekat, joista suurin osa näytti olevan guinealaisia, mutta olipa joukossa senegalilaisia, malilaisia, ghanalaisia ja sierraleonelaisiakin rekkoja. Tunti tai kaksi siinä ohituksessa toki meni. Välillä kun oli vaihdettava kuulumisia tuttujen kuskien kanssa, välillä poliisi pysäytti, välillä seisottiin varmaan ihan muuten vaan. Ihan parissa päivässä moinen ruuhka tuskin purkautuukaan. Nyt rekkakuskit olivat “rakentamassa” kuokkien ja lapioiden avulla uutta tietä kaatuneen rekan ohi. Siirtäminen olisi ilmeisesti vaikeampi homma!

guinea7

Jossain Mamoun ja Kindian välillä pidimme rukoilutauon. Ja niin pitivät muutkin tiellä liikkuneet autokunnat. Itse pidin toisenlaisen tauon.

guinea6

Näkymä toiseen suuntaan taukopaikalta.

Rekkajonoa ohittaessamme kiinnitin huomiota, että Guinean rekat ovat lähes poikkeuksetta Espanjasta laivattuja Renaulteja. Espanjalaisten kuljetusliikkeiden tarrat olivat vielä kyljissä, minkä lisäksi lähes aina joko keskeltä tuulilasia tai sivuikkunasta löytyi laivauksesta kertova A4-kokoinen tarra Conakry-teksteillä. Samainen lappu oli myös lähes kaikissa vähänkin uudemmissa henkilöautoissa, sillä nekin oli tuotu Espanjasta. Aivan kuin täkäläiset kuljettajat olisivat jotenkin ylpeitä saadessaan ajaa Eurooppa-autoilla. Tai sitten pelätään, että viranomaiset puuttuvat asiaan, jos tarra puuttuu ikkunasta!

Viranomaiset ovatkin hurjaluontoisia tässä maassa. Ensimmäisenä Guinean-päivänäni olin kokenut korruptiopysäytyksen tiellä. Nyt Kindian kaupungin ohitettuamme tiellä oli päivän ensimmäinen pysäytys, jossa poliisit tai santarmit keräsivät palkkaansa. Paikalla oli tietenkin valtaisa ruuhka, siinä vierähti tunnin verran. Kun tuli meidän vuoromme, kuljettaja kysyi meiltä matkustajilta, kenellä paperit eivät ole kunnossa tai ne puuttuvat kokonaan. Kaksi matkustajaa ojensi kuskille 5 000 frangin (noin 0,6 euroa) setelin ja kuljettaja antoi rahat ikkunasta poliisille samaan aikaan, kun toinen poliisi tarkisti matkustajien asiakirjoja. Annoinpa itsekin passini, eikä siitä onnekseni tullut haloota. Eikä ongelmaa ollut rokotuskortissanikaan. Kaikki oli kunnossa, eikä kenenkään tarvinnut edes nousta autosta. Tulipa siinä ruuhkassa mietittyä kaikenlaista, kuten että liikenne soljuisi sujuvasti ilman tällaisia mielivaltaisia tiesulkuja. Tai jos autoja halutaan välttämättä pysäytellä, niin mittaisivat edes niitä matkustavaisten lämpötiloja ebolan varalta.

Toinen korruptiopysäytys oli lähes ensimmäisen perässä. Jälleen pitkä odottelu, kahden paperittoman matkustajan rahastus ja rahat viranomaiselle. Tällä kertaa 5 000 frangia ilman papereita matkustavaa kohti ei tosin ollut riittävä summa poliisille/santarmille. Kohteliaasti kuskimme yritti ranskaksi kysellä, mikä mahtaisi olla se summa, johon monsieur olisi tyytyväinen. Kymppitonni naamaa kohti oli riittävästi. Minäkin pääsin tiesulusta läpi EU-passilla ilman ongelmia. Toisin kuin oma autokuntamme, osa kuljettajista yritti tiesulusta läpi toisella taktiikalla. Kaasuttamalla pientareen kautta! Guinean poliisivoimat eivät sellaista peliä suvaitse, vaan pari poliisia hakkasi mielipuolisesti eräänkin auton kylkeä ja passitti kaikki ulos. Onneksi oma kuskini luotti kohteliaisuuteen, vaikka näiden rikollisten tukeminen aivan varmasti korpeaakin. Noh, maassa maan tavalla!

20150801_005

Ruuhka Coyahissa 30 kilometriä ennen Conakrya.

Seuraavan kerran liikenne puuroutui Coyahissa, noin 30 kilometriä ennen Conakrya. Siinä ruuhkassa meni ainakin kaksi tuntia, vaikka tie oli muuttunut nelikaistaiseksi eli kumpaankiin suuntaan meni kaksi kaistaa. Nälässä ruuhkissa ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä missä vain autot seisovat, ovat siellä myös kaiken maailman ruoan ja rihkaman myyjät! Pähkinöitä ja banaaneja saa ostettua enimpään nälkään vaikka suoraan auton ikkunasta. Jos haluaa esimerkiksi lihavartaita, on mentävä ulos autosta tien varteen. Ja jos tahtoo ostaa vaikkapa kattilan tai sukat, sekin onnistuu ruuhkassa istuessa.

Coyahin ohi päästyämme tämä Conakryn sisäänmenoväylä muuttui villiksi länneksi, sillä vaikka vastaantulevien kaistat onkin erotettu korokkeella, voi vastaantulevien kaistalla ajella huoletta. Käytännössä tie Coyahista Conakryyn on nelikaistainen kumpaankin suuntaan. Tähän mennessä matka oli sujunut varsin miellyttävästi, mutta kun Conakry alkoi lähestyä, alkoi sataa ja tiet muuttuivat velliksi ja ruuhkautuivat ja ties mitä.

20150802_007

Conakryn maisemaa hieman ennen Bambetoa.

20150802_008

Lisää Conakrya.

Miljoonakaupunki Conakry sijaitsee kilometrien pituisella Atlanttiin pistävällä niemellä ja kaupunkiin on vain yksi sisäänmenoväylä. Ja se on tukossa varmasti aina. Kuljettaja ajoi autonsa monen mutkan ja kirjaimellisesti monen kuoppaisen takapihan kautta lopulta perille Bambeton puskataksiasemalle, jonne saapuvat ja josta lähtevät Fouta Djallonin alueen puskataksit. Bambeto on surkea näky, suorastaan yksi suuri kaatopaikka, jota käyttää julkisen liikenteen lisäksi paikalliset kauppiaat. Tuoretta ruokaa!

Bambeto on vielä hyvin kaukana Conakryn keskustasta Kaloumista, joka sijaitsee niemen kärjessä. Otin taksin Kaloumissa sijaitsevalle katolilaiselle lähetysasemalle, joka pitää samassa rakennuksessa kaupungin halvinta majapaikkaa, Maison d’Accueilia. Yleensä majatalo on ilmeisesti täynnä, sillä se tosiaan on halpa, siisti ja parhaalla paikalla tässä kaupungissa. Ajattelin sieltä kuitenkin löytyvän majapaikan minullekin, sillä onhan ebola ajanut kaikki pois maasta! Vaan eipä ollut, sillä nyt majatalossa majoittuu juuri noita ebolatyöntekijöitä. Majatalon henkilökunta kehotti tulemaan seuraavana päivänä uudelleen. Silloin ehkä olisi tilaa.

Pimeä alkoi jo laskeutua. Otin taksin ja kerroin haluavani Plein Sud -nimiseen hotelliin. Kuljettaja puolestaan kertoi haluavansa Eurooppaan. Sovimme matkan hinnaksi 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Siis hinnaksi hotelliin! Kuljettaja oli pössytellyt jotain muutakin kuin vain tupakkaa ja oli kovin poissaoleva. Kunhan ajeli, emmekä löytäneet etsimäämme. Annoin miehelle kymppitonnin ja poistuin taksista. En vain tiedä missä. Menin juttelemaan erään rakennuksen edessä olleelle vartijalle, joka otti asiakseen hoitaa minut Plein Sudiin. Otimme taksin, ajelimme puolisen tuntia ja kyselimme ainakin kymmeneltä ihmiseltä neuvoja. Tuloksetta. Ehkä Plein Sudia ei enää olekaan.

Epätoivo alkoi iskeä. Minne mennä yöksi afrikkalaisessa suurkaupungissa, jos ei halua maksaa omaisuutta siitä, että saa hetkeksi kallistaa päänsä tyynyyn. Mietin jo meneväni yöksi Conakryn lentoasemalle, mutta tuskin sielläkään terminaaliin yöksi sisään pääsisi ilman lentolippua. Toisaalta paikalliset opiskelijat suosivat lentoaseman parkkipaikkaa tenttiinlukupaikkana, sillä siellä on aina valaistus… (Lähteet: [1])

Conakryn majoitustarjonta koostuu lähes pelkästään luksushotelleista, joiden hinnat ovat pilvissä. Eräs residenssi Angolan suurlähetystön liepeillä olisi kustantanut 800 000 frangia (noin sata euroa) yöltä, toinen samalla suunnalla oleva maksoi 500 000 frangia. Kolmannessa, Hôtel Coleahissa, hinnaksi ilmoitettiin 600 000 frangia (noin 75 euroa). Hotellissa on wifi, jota pyysin saada käyttää, jos maksaisin jonkun pienen summan. Sain koodin, varasin viidessä minuutissa huoneen Zambezi Inn -hotellista ja kun menin kiittämään vastaanottotiskille, pyydettiin minulta vaatimattomat satatonnia (noin 12,5 euroa) viiden minuutin wifin käytöstä. En jaksanut muuta kuin hymyillä ja kaivaa setelinipun taskusta. Kuulemma hinta on sama, käyttää nettiä sitten viisi minuuttia tai koko päivän. Vastaanottovirkailija ei vaivautunut tulemaan tiskin ääreenkään, vaan kiukkuisesti komenteli jalkapallopelin lomasta. Ladoin tiskiin 50 000 frangia (noin 6,25 euroa) ja lähdin. Hôtel Coleah on oikea valinta, jos coleahko palvelu kiinnostaa.

Epätodellista ensimmäistä iltaani pimeässä Conakryssa sävyttivät vesisade ja typerät taksikuskit. Puolisen tuntia yritin saada taksia tien varressa, mutta joko kuskit pyysivät hirmusummia tai eivät vain tienneet hotelliani, vaikka oli minulla sentään osoitekin. Karttaa eivät conakrylaiset taksikuskitkaan osaa tulkita. Iltayhdeksän aikoihin ajoin viimein taksilla Dabondyn alueella sijaitsevan Zambezi Inn -hotellin portista sisään. Hotelli sijaitsee keskellä ankeaa naapurustoa, minkä vuoksi hotelli on ympäröity korkealla muurilla ja portilla on vahti, joka päästää sisään, jos on oikealla asialla. Zambezi Inn sijaitsee lähellä Conakryn kansainvälistä lentoasemaa, minkä vuoksi tämä luksushotelli (omalla mittapuullani) on varmasti lähinnä bisnesmiesten suosiossa. Ei Conakryssa turistejakaan käy. Hotellin henkilökunta yllättyi, kun ilmestyin vastaanottotiskille. Sain palvelua englanniksi hyvin ystävälliseltä henkilökunnalta, minkä vuoksi itsekin tulin hyvälle tuulelle. Olin vihdoin perillä! Eihän siinä 300 kilometrin matkassa taaskaan mennyt kuin kellonympärys!

cky2

Zambezi Inn -hotelli seuraavana aamuna.

cky1

Oli niin kallis huone, että sorruin jopa kuvaamaan sitä.

Sain hotellista paremman huoneen kuin minkä olin varannut Booking.comista. Sain kuulemma sadan euron huoneen 68 eurolla. Zambezi Inn huolii Visa-kortin (ei MasterCardia), mikä on loistava asia, sillä kukaan ei halua nostaa 68 euron arvosta Guinean frangeja seinästä. Se olisi hallitsematon nivaska! Huone totisesti oli parhaita, missä olen ollut. Ja ylivoimaisesti kallein, minkä olen koskaan yksinäni maksanut. Huoneessani oli pehmeä parisänky, jääkaappi, pöytä, tuoli ja televisio. Televisio ei toiminut, mutta se olisi kuulemma pantu hetkessä kuntoon. En tullut Afrikkaan televisiota katsomaan, joten annoin asian olla. Huoneessa on toki myös oma vessa ja suihku, josta tuli nyt ensimmäistä kertaa sitten Kap Verden Tarrafalin myös lämmintä vettä. Totisesti luksushotelli!

cky3

Zambezi Innin uima-allas seuraavana aamuna.

Olin ilmeisesti Zambezi Innin ainoa asukas, sillä paikan johtaja tuli pian saapumiseni jälkeen henkilökohtaisesti panemaan wifin päälle. Ja pyysi kirjoittamaan Booking.comiin hyvän arvostelun heistä, sillä olinhan saanut korotuksen parempaan huoneeseen. Ja tokihan minä kiitollinen olinkin. Ainoa huono puoli Zambezi Innissä onkin korkea hinta, mutta sitä ehkä vähäsen kompensoi takapihan uima-allas! Ravintolaa en kokeillut, saati aamupalaa kokeillut. Se olisi maksanut 80 000 frangia (noin 10 euroa) eli saman verran kuin edellinen yöni Dalabassa!

Follow my blog with Bloglovin

Ebolan varjo Guinean matkailun yllä

Tällä hetkellä länsiafrikkalainen Guinean tasavalta tunnetaan maailmalla ennen kaikkea ebolasta. Maa on viimeisimmän ja toistaiseksi pahimman ebolaepidemian alkukoti.

Vietin Guineassa heinä-elokuun 2015 taitteessa kahdeksan päivää, enkä nähnyt maassa ainuttakaan toista turistia ja muita valkoisiakin vain yhden käden sormilla laskettavan määrän. Ebola on tehnyt tehtävänsä, vaikka maa jo ennen epidemiaakin oli kaikkea muuta kuin tunnettu matkailumaa: maassa kävi vuonna 2013 yhteensä 56 000 kävijää, minkä vuoksi maa on maailman 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 20. Afrikan mittakaavassa maa on kuudenneksi vähiten vierailtu maa. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

Matkailu ei siis ole merkittävä elinkeino Guineassa, mutta ainakin pääkaupungin Conakryn hotellit ja ravintolat ovat suuresti kärsineet. Kärsimystä on lisännyt myös se, että Guinea oli jo ennen epidemiaakin yksi maailman köyhimmistä maista, ja se sijoittuu koulutusta, tulotasoa, elinajanodotetta ja elämänlaatua mittaavalla inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) sijalle 179, kun kaikkiaan maita siinä on 187. Näin ollen ebolan vaikutus yhteiskuntaan ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen on ollut murskaava.

ebola1

Ebolasta kertova kansankielinen mainos Dalabassa.

Tällä hetkellä hyvää vauhtia ohi menossa oleva ebolaepidemia alkoi joulukuussa 2013 Meliandoun kylästä eteläisestä Guineasta, Sierra Leonen ja Liberian rajojen läheisyydestä. Kaksivuotias Emile-poika oli leikkinyt kylässä olleessa ontossa puussa, niin kuin kylän lapsilla oli tapana. Puu oli afrikanhännäkkölepakoiden asuinpaikka ja on arveltu, että poika sai ebolan lepakoiden ulosteista. Lepakoiden kun on todettu kantavan ebolavirusta ja selviävän siitä hengissä. Joskin viruksen kantaminen on ilmeisesti harvinaista. Lepakot kuuluvat myös guinealaisten ruokavalioon.

Joka tapauksessa: ensin kuoli poika, sitten pojan kolmevuotias sisko, minkä jälkeen tauti vei äidin ja lopulta myös isoäidin. Perheen nitistettyään tauti jatkoi leviämistään. Pitkään ei tunnuttu tietävän mikä tämä mystinen tauti oli, sillä Guineassa, eikä Länsi-Afrikassa ylipäänsäkään ollut aiemmin tavattu ebolaa. Guineasta tauti levisi naapurimaihin Sierra Leoneen ja Liberiaan. Ennen Guineaa, ebolaa oli tavattu vain keskisessä ja itäisessä Afrikassa trooppisten sademetsien läheisyydessä.

ebola5

Jonkinlaista sademetsää Guineassa.

Mikä ebola?

Ebola on viruksen aiheuttama verenvuotokuume. Tauti tappaa yli puolet sairastuneista. Ebola leviää ihmisestä toiseen sairastuneen tai kuolleen ihmisen ruumiineritteiden, kuten syljen, veren, hien tai virtsan kautta. Suojaamaton seksikontakti ebolaa sairastavan tai siitä toipuvan kanssa on myös tartunnan lähde. Niin ikään suora kosketus elävään tai kuolleeseen villieläimeen, kuten lepakoihin ja apinoihin, voi huonolla tuurilla tartuttaa. Samoin villieläinten eli niin kutsutun bush meatin syöminen ebola-alueilla voi tartuttaa ebolan syöjään.

Ilmateitse ebola ei tartu, vaan suora kontakti on oleellinen. Myöskään esimerkiksi rahaa käsittelemällä, pilaantunutta ruokaa syömällä tai uima-altaassa polskimalla ei ebolaa voi saada.

Taudin oireita ovat kuumeen lisäksi nivel- ja lihaskivut, päänsärky, oksennus, ripuli, ruokahaluttomuus, vatsakivut, yleinen heikkous sekä sisäiset ja ulkoiset verenvuodot. Ebola itää 2-21 vuorokauden kuluessa.

Ebolaviruksen saa tuhottua pesemällä käsiä saippualla. Myös kloorikäsittely tuhoaa viruksen, eikä se juuri elä kuivilla pinnoilla saati auringonvalossa.

ebola2

Käsienpesusankoviritys Conakryn katolilaisessa katedraalissa.

Miten ebola näkyy Guineassa?

Ebola ei vaikuta satunnaisen matkailijan elämään juurikaan. Ihmiset halailevat ja kättelevät toisiaan normaalisti. Ja niin kättelin minäkin. Ebola näkyy katukuvassa lähinnä siinä, että kaupungeissa ja kylissä on siellä täällä käsienpesuämpäreitä, joissa ihmisten tulisi säännöllisesti pestä kätensä saippualla. Suurissa kaupungeissa, kuten Labéssa, Conakryssa ja Kankanissa näitä ämpäreitä on välillä vieri vieressä katujen varsilla. Joka tapauksessa ämpäri on aina vähänkin merkittävän liiketilan edessä kadulla. Esimerkiksi, kun menet postiin tai ravintolaan, peset portailla aluksi kätesi! Noh, ei sitä kukaan valvo pesetkö vai et.

Dalaban kaupungissa näin suurehkon ja huomiotaherättävän pulaarinkielisen ebolakyltin. Conakryn majapaikassani majoittui joitain ebolatyöntekijöitä, mutta ei heitä kaupungin kaduilla näkynyt. Conakryn Palais du Peuple -rakennuksen julkisivuun oli vedetty valtava kangas, jossa julistettiin taistelua ebolaa vastaan. Kaupungissa bongasin myös kyltin, jossa kehotettiin olemaan syrjimästä ebolasta selvinneitä. Mitään tarkastuspisteitä, missä ihmisten kuumeita mittaillaan, ei Guinean teiden varrella eteeni tullut. Tai pääkaupungin Conakryn ulosmenotiellä sellainen ilmeisesti oli, mutta sen kautta eivät ajaneet kaikki. Eli mikäli sairastaa ebolaa, sen voi halutessaan helposti kiertää.

Malin Guinean-suurlähetystössä minulta mitattiin kuume, samoin tehtiin kahdesti maasta poistuttaessa Guinean ja Malin välisellä rajalla. Guinean puolella rajaa pestiin kädet saippualla ja mitattiin kuume. Malin puolella rajaa kuume mitattiin uudelleen, minkä lisäksi otettiin yhteystiedot ylös, kysyttiin minne on matkalla ja montako päivää aikoo viettää Malissa. Malin puoleisella raja-asemalla oli valmiina sängyillä varustettu teltta mahdollisia ebolapotilaita varten.

Muuten ebolaan ei pahemmin törmää. En esimerkiksi nähnyt ainuttakaan ebola-aiheista seinämaalausta, joista on ollut kuvia lehdistössä. Toisaalta suomalainen media varmasti seuraa enimmäkseen englanninkielistä lehdistöä, joka puolestaan on luultavasti ollut enemmän kiinnostunut englanninkielisistä Sierra Leonesta ja Liberiasta. Guinea ranskankielisenä on mielestäni ollut vähän pimennossa.

Lehdistössä on kerrottu myös siitä, kuinka jotkut guinealaiset kieltävät ebolan olemassaolon ja/tai syyttävät sen olevan länsimaiden salajuoni. Guinealaista elämänmenoa vain kahdeksan päivää seuranneena en voi sanoa tuntevani maata, enkä tiedä, mitä guinealaiset keskimäärin ajattelevat. Suurin osa tuntui tiedostavan asian ja pesi tunnollisesti käsiään. Pari kansalaista, joiden kanssa juttelin, kielsi koko ebolan olemassaolon. “Oletko sinä nähnyt ebolaa? Niin! En ole minäkään! Ebola ei ole todellinen!”

Todettakoon vielä se, että toistaiseksi ebolalta välttyneessä Guinea-Bissaussa ebola on paljon enemmän esillä kaikkialla olevina julisteina ja käsienpesukehotuksina. Niitä on jopa autojen ikkunoissa!

ebola3

Rivistö käsienpesuämpäreitä Kankanin yliopiston pihamaalla.

Tilanne elokuun ja marraskuun alussa 2015

Vieraillessani Guineassa 30.7.-7.8. välisen ajan, maassa oli muutamia ebolatapauksia. Saavuin maahan viikolla 31, jolloin Maailman terveysjärjestö (WHO) raportoi yhden uuden tapauksen. Seuraavalla viikolla, jolloin poistuin, uusia tapauksia ilmoitettiin kaksi. Tapaukset olivat pääkaupungin Conakryn alueella sekä Sierra Leonen rajan läheisyydessä Forecariahin alueella.

Nyttemmin, marraskuussa 2015, Guineassa tavataan edelleen muutamia tapauksia lähes viikoittain. Viimeisimmän, 4.11., julkaistun WHO:n raportin mukaan viikolla 44 uusia tapauksia todettiin yksi. Edelleen tapaukset tuntuvat keskittyvän Conakryn ja Forecariahin alueille.

Marraskuun alussa 2015 Länsi-Afrikan epidemia on menossa ohi. Kaikkiaan ebolaan on sairastunut 28 607 henkeä, joista kuollut on 11 314. Nämä ovat virallisia lukuja. Todellisuudessa sairastuneiden lukumäärä lienee suurempi. Suurin osa tapauksista on ollut Guinean lisäksi sen naapureissa Sierra Leonessa ja Liberiassa, mutta hajatapauksia on ollut siellä täällä, kuten Malissa ja Nigeriassa. Nykyisin ebola leviää enää ainoastaan sen alkukodissa, Guineassa. Muut maat ovat saaneet sen nitistettyä.

Guineaa ei kuitenkaan missään nimessä kannata enää pelätä. Vuosi sitten tilanne oli toinen, kun tapauksia tuli satoja viikoittain. Matkailijan riski saada tartunta on WHO:n, ECDC:n ja kotoisen THL:n mukaan hyvin pieni. Maa on taas avoinna ja lentoyhtiöt ovat avanneet yhteyksiään uudelleen tai suunnittelevat tekevänsä niin. Suomen ulkoministeriökin on poistanut jo 16. kesäkuuta oman Guineaa, Sierra Leonea ja Liberiaa koskevan matkustustiedotteensa. Aiemmin se kehotti välttämään tarpeetonta matkustamista ebolasta kärsiviin maihin, vaikka samalla totesi, ettei epidemia “muodosta merkittävää tartuntariskiä alueella matkaileville tai oleskeleville suomalaisille“. Sen sijaan esimerkiksi Britannian ulkoministeriö kehottaa omassa tiedotteessaan edelleen välttämään tarpeettomia vierailuja maassa.

Suomalaisen median antama kuva on kovin erilainen kuin todellisuus paikan päällä.

ebola4

Ebola ei tartu rahan välityksellä. Kuvassa on guinealainen 500 frangin (noin 0,06 euroa) seteli, kuten selvästi voi havaita.

Lähteet:

  1. Ulkoministeriö: Ebola romuttamassa hyvin alkaneen kehityksen Länsi-Afrikassa
  2. Yahoo! News: Guinea hotels, restaurants feel fallout from Ebola
  3. Yle Uutiset: Ebolan jäljittäjät: Epidemia alkoi lasten leikeistä
  4. Yle Uutiset: Ebolaan kuollut jo noin 5 000 – katso päivitetty tautitilanne kartalta
  5. THL: Ebola
  6. Ulkoasiainministeriö: UM suosittelee välttämään tarpeetonta matkustamista Guineaan ja Sierra Leoneen sekä noudattamaan varovaisuutta Liberiassa
  7. WHO: Ebola Situation Report – 5 August 2015
  8. WHO: Ebola Situation Report – 12 August 2015
  9. WHO: Ebola Situation Report – 4 November 2015