Senegalilaisin siivin Bissauhun

21.7.2015

Kap Verdeltä Afrikan mantereelle pääsee ainoastaan lentokoneilla, ellei sitten ole hyvin onnekas ja löydä rahtilaivaa tai purjevenettä, jotka suostuvat ottamaan matkustajan ja kaiken lisäksi ovat siinä kunnossa, että niihin uskaltautuu. Kap Verden ja mantereen välissä on sentään satoja kilometrejä Atlanttia!

Praian lentoasemalta Afrikan mantereelle operoitavia kohteita ovat Marokon Casablanca, Senegalin Dakar, Guinea-Bissaun Bissau ja Angolan Luanda. Ja koska olin jo nähnyt Casablancan ja Dakarin, olin ostanut lipun Praiasta Dakarin kautta Bissauhun. Senegal Airlinesilla! Bissauhun pääsee myös suoraan Kap Verden omalla yhtiöllä TACV Cabo Verde Airlinesilla, mutta turhan kovaan hintaan ja turhan turvallisesti.

rai31

Tällä Praiasta Dakarin kautta Bissauhun.

Sitten varoituksen sana: Senegal Airlines on konkurssikypsä yritys, jota Senegalin hallitus yrittää pitää pystyssä ainakin siihen saakka, kunnes Dakarin uusi Blaise Diagnen kansainvälinen lentoasema aukeaa. Sen olisi pitänyt avautua liikenteelle jo vuonna 2011 ja näillä näkymin se aukeaa vuonna 2016. Uskoo ken tahtoo. Itse uskon, että lykkäävät lisää. Ja ainakin niin kauan kuin avautuminen lykkääntyy, Senegal Airlines joutuu pyristelemään talousvaikeuksissa, leikkaamaan henkilöstön palkkoja, luopumaan lentokoneistaan, karsimaan kohteita ja toimimaan lakkojen uhan alla. Olisihan se nyt noloa, jos uuden hienon kentän avajaisissa kansallinen lentoyhtiö loistaisi poissaolollaan! Lähteet: [1] & [2]

Senegal Airlinesin lennoille ei saa ostettua lippuja netistä, vaikka he kotisivuillaan sen “mahdollistavatkin”. Lippu on ostettava matkatoimistosta tai laitettava sähköpostia/soitettava johonkin Senegal Airlinesin lipputoimistoon. Niitä on useita eri puolilla Afrikkaa ja onneksi yksi myös Brysselissä. Brysselin-toimistolla on myös sähköpostiosoite! Huvikseni laitoin sinne kesäkuussa viestiä, enkä hetkeäkään uskonut saavani vastausta. Vuorokauden kuluttua sähköpostissa oli kuitenkin viesti: ei Senegal Airlinesilta, vaan Kales Airline Services B.V. -nimiseltä yritykseltä. He edustavat Senegal Airlinesia (ja muutamia muita kyseenalaisia kehitysmaayhtiöitä) ja voisivat kirjoittaa minulle lipun. Lippu tulisi maksaa tilisiirtona belgialaiselle tilille ja hinta olisi 281 euroa! Senegal Airlines puolestaan kertoo sivuillaan lennon hinnaksi 166 euroa. Ihmettelin vastauksessani korkeaa hintaa ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä hinta oli ” itse asiassa laskenut” tuohon 166 euroon. Löin kaupat kiinni ja aloin toivoa parasta! Kovin paljon rahaa ei firman lentolippuihin kannattane laittaa kiinni, sillä Afrikassa eivät päde Euroopan unionin lentomatkustajien oikeudetkaan! Jos firma menee konkurssiin, rahoja tuskin saa takaisin. Varsinkaan, jos niitä on liikuteltu tilisiirrolla.

Muutamaa päivää ennen lähtöä Kales Airline Services B.V. ilmoitti Senegal Airlinesin aikaistaneen lähtöä useilla tunneilla. Se ei haitannut. Pelkäämääni peruutusta ei kuitenkaan lopulta tullut.

Lähtöaamuna Praian taivas oli poikkeuksellisesti pilvessä. Ajoin taksilla Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Lennon lähtöajaksi oli ilmoitettu 11.30. Lentoasemalla vallitsi pahin sekamelska, jonka olen koskaan nähnyt. Senegal Airlinesin lentoani ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä lainkaan. Viime vuodelta Dakarista tiesin, että afrikkalaiset eivät aina jaksa ilmoittaa kaikkia lähteviä lentoja, joten en ihan vielä huolestunut. Samoihin aikoihin terminaalissa oli myös Yhdysvaltojen Providenceen ja Kanariansaarten Las Palmasiin lähteviä matkalaisia. Providencen-matkalaisia lähtöselvitettiin kolmella tiskillä, mutta ennen sitä kaikkien matkalaukut avattiin ja tutkittiin. Liekö sitten tuttua Yhdysvaltojen-lennoilla. En tiedä.

Häslinki oli kaameaa, kun amerikankapverdeläiset ja mormonit (heitä oli jälleen paljon ja kaikkialla) yrittivät jonotella ja etuilla toisiaan pitkässä lähtöselvitysjonossa. Lopulta pääsin omaan Dakar-jonooni. Sinne ei olisi lopulta tarvinnut jonottaakaan puolta tuntia yhdessä muiden kanssa, kuten minua aluksi ohjeistettiin. Henkilökunnan jäsenillä oli afrikkalaiseen tapaan omia, ristiriitaisia ohjeita! Olin kuitenkin lopulta toisena Dakariin menevien jonossa, kun lähtöselvitys avautui. Palvelua sain Dakar-tiskin sijaan Las Palmas -tiskillä, joka ehtiessään hoiteli myös Senegal Airlinesin lentoa, koska edessäni olleen guineabissaulaisen äidin ja lapsen matkustusasiakirjat olivat mitä olivat ja ongelmia oli vaikka muille jakaa. Rinkkani selvitettiin Bissauhun saakka, mutta lentolipun sain vain Dakariin saakka. Kyseessä on silti yksi ja sama lento DN 068. Välilaskun kera.

rai30

Praian lentoasemalla on kaksi porttia. Tällä kertaa portilla yksi menossa TACV Cabo Verde Airlinesin Providencen-koneen boardaus, vaikka monitorissa lukeekin Dakar.

rai33

Ebola-alueet lähestyvät!

Lähtöselvityksen jälkeen seuraava ongelma ilmeni, kun yritin päästä passintarkastukseen. En päässyt, sillä lentoni “lähtisi” vasta 15.20 (alkuperäinen aikataulu), kuten passintarkastukseen matkustajia päästänyt herra minulle kertoi. Häntä ei juuri kiinnostanut, kun kerroin lennon aikataulun muuttuneen. Kun lähtöön alkoi olla huolestuttavan vähän aikaa, menin uudelleen kokeilemaan, kun näin guineabissaulaisenväristen ihmistenkin yrittävän viimein passintarkastukseen. Onnistuin! Passintarkastus oli läpihuutojuttu, paitsi nähtävästi jos matkustaa Guinea-Bissaun passilla. Turvatarkastuksesta sain jälleen viedä läpi puolentoista litran vesipullon. No problem!

Lähtevien terminaali on pieni, jossa on kahvila-ravintola ja joitain pikkuisia putiikkeja. Matkamuistot voi ostaa täältäkin, jos sellaisia harrastaa. Providenceen menijät nousivat koneeseensa, mutta omaa Senegal Airlinesia ei edelleenkään näkynyt. Sitten noin tunnin kuluttua ilmoitetusta lähtöajasta, pikkuinen, Senegaliin rekisteröity Transairin kone laskeutui kentälle. Se oli koneeni!

rai32

Senegal Airlinesin lennolla DN 068 on koneen pienestä koosta huolimatta väljää. Tässä ollaan Kap Verden ja Senegalin välillä ja valkoinen kapteenikin ajaa ovi auki!

Lopulta pääsimme matkaan puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä. Kyseessä oli Senegal Airlinesin lento, jonka operoi senegalilainen Transair omalla henkilökunnallaan ja ulkoisesti vähän kulahtaneella koneella. Penkkien repsottavia nahkapäällysteitä oli liimailtu kiinni (repsottivat jo uudelleen) ja yläpuolella oleva erilaisia nappuloita ja turvavyön merkkivalon käsittävä paneeli repsotti irti monin paikoin. Omalla kohdallani merkkivalot eivät toimineet lainkaan, mutta korjata niitä oli silti yritetty näkyvillä olevista johdonpätkistä päätellen! Senegal Airlines oli luultavasti myynyt tai vuokrannut oman koneensa talousvaikeuksissaan ja nyt joutunut hankkimaan Transairin lentämään lennon Praiasta Bissauhun. Boarding passissa kerrottiin istumapaikka, mutta lopulta omaa paikkaani ei lentokoneessa edes ollut. Stuertti valisti, että “saa istua minne haluaa“. Lennolla oli muutenkin hyvin avoin tunnelma, kun koko lento matkattiin ohjaamon ovi sepposen selällään. Tupakointi oli sentään kielletty! Lennolla tarjoiltiin herkullinen sämpylä, jossa täytteenä oli kanaa, porkkanaraastetta ja majoneesia. Juomapuoli käsitti lasillisen vettä.

20150721_009

Senegal Airlinesin tarjoilut: lasi vettä ja sämpylä.

Tavallisesti lentokoneen tömähtäessä kiitorataan, ensimmäiset matkalaiset ovat jo käytävällä paniikissa availemassa matkatavarahyllyjä. Välilaskupaikassa Dakarissa matkustamohenkilökunnan piti erikseen kehottaa poistumaan koneesta. Ovikin oli jo auki. Hämmennystä herätti se, täytyisikö koneesta poistua vai ei. Sama kone jatkaisi Bissauhun ja suurin osa koneen matkustajista oli jatkamassa sinne. Minä mukaan lukien. Myös Bissauhun jatkavien oli poistuttava koneesta.

dkr35

Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema vetelee viimeisiään. Uusi korvaava kenttä on valmistumassa 45 kilometrin päähän Dakarista.

dkr36

Bissaun-lentoa odottelevia matkustajia Dakarissa.

Poistuimme bussilla sisään Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoasemalle odottelemaan. Siellä meidät johdatettiin jonkin epämääräisen tiskin kautta. Tiskillä oli aasialaisnainen itkua vääntämässä. Liekö kukaan kertonut hänelle, että rahalla pääsee Afrikassa eteenpäin. Meistä Bissauhun-menijöistä ei tällä tiskillä, jonka merkitys ei selvinnyt, kiinnostuttu. Turvatarkastuksen päätteeksi sain uuden boarding passin, tällä kertaa perille Bissauhun asti. Nimeä tai istumapaikkaa siihen ei oltu merkitty, mutta istumapaikka tultiin myöhemmin merkitsemään kynällä (sillä ei ollut mitään merkitystä).

Dakarin lentokenttä oli hieman siistiytynyt viime vuodesta, sinne oli asennettu ilmastointi ja kulkukissaakaan ei enää näkynyt. Muuten meininki oli entisellään: henkilökunta rukoili Mekkaan päin ja vessoissa sotkettiin edelleen vedellä. Oli siellä vessapaperiakin! Ja puolankielisiä vessanseinäkirjoituksia.

dkr37

Dakarin lentoaseman odotustilasta avautuu näkymä kiitotielle ja Dakarin uudelle symbolille, Afrikkalainen renessanssi -monumentille.

20150721_013

Boarding pass Dakarista Bissauhun.

Joitain tunteja Dakarissa notkuttuamme, pääsimme taas ilmaan. Kone oli sama, mutta matkustamohenkilökunta vaihtui. Heidän tehtäviinsä kuului tällä tunnin kestäneellä lennolla  turvaohjeiden antaminen ja veden tarjoilu matkustajille. Minulle tarjoiltiin vettä myös syliin.

Dakar näkyi hienosti lentokoneen ikkunasta, mutta kun aloimme lähestyä Bissauta, oli jo liian pimeää kuvien ottamiseksi. Jos olisi ollut valoisaa, ikkunasta olisi saanut upeita kuvia Guinea-Bissaun metsistä ja joista, jotka meneillään olleen sadekauden vuoksi olivat ruskeita ja ääriään myöten täynnä! Kaikki oli tavattoman vihreää. Siellä täällä sademetsien keskellä näkyi valoja, jotka tulkitsin alkuasukaskylien tuliksi. Olin matkalla Länsi-Afrikan köyhimpään maahan.

dkr38

Dakar jää taakse.

20150721_017

Matkalla Dakarista Bissauhun.

Guinea-Bissaun tasavallassa on yksi ainoa kansainvälinen lentoasema, Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema. Se sijaitsee pääkaupungin Bissaun laitamilla ja oli yllättävän toimiva kokonaisuus. Terminaalin ovella sain maahantulokortin, joka oli nopeasti täytetty. Sen jälkeen sain parissa sekunnissa leiman passiini ja olin vapaa noutamaan laukkuni hihnalta. Rinkka selässä painelin ulos, enkä välittänyt, vaikkei minulla ollut frangin frangia paikallista valuuttaa. Guinea-Bissau käyttää monen muun alueen maan, kuten Senegalin, tavoin valuuttanaan Länsi-Afrikan frangia (yksi euro on noin 656 CFA-frangia eli cefaa). Lentoaseman seinässä on pankkiautomaatti, josta saanee rahaa Visalla.

oxb1

Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema Bissaussa.

Taksikuskit innostuvat Länsi-Afrikassa aina nähdessään valkoisen matkalaisen, niin kävi Osvaldo Vieiran kentälläkin. Sovimme viiden minuutin tiukan tinkimisen jälkeen hinnaksi keskustaan seitsemän euroa!

Vaikka Bissau on sentään pääkaupunki, ei se siltä vaikuttanut illan pimeydessä taksissa istuessani. Kaikkialla on väkeä, mutta katuvaloja muista valoista puhumattakaan ei ole nimeksikään. Olin saapunut myös pimeään Afrikkaan, joka on muuten todella pimeä!

Guinea-Bissaun viisumi

Suomalainen tarvitsee viisumin Guinea-Bissauhun, jonka voi anoa jostain maan Euroopassa olevasta suurlähetystöstä. Se on kallista ja vaatii länsimaalaisen näkökulmasta tyhjänpäiväisiä dokumentteja. Harvemmin eurooppalainen on jäämässä laittomaksi siirtolaiseksi Guinea-Bissauhun. Helpoin paikka anoa Guinea-Bissaun viisumi on Senegalin Ziguinchorissa sijaitseva konsulaatti. Sieltä viisumin on tavannut saada saman tien ja halvalla.

Itse anoin viisumini Guinea-Bissaun pääkonsulaatissa Kap Verden pääkaupungissa Praiassa. Se sijaitsee Palmarejon kaupunginosassa osoitteessa Rua da Ilha da Santa Luzia, nr 43. Konsulaatti on avoinna maanantaista perjantaihin kello 8.30-15.30. Henkilökunta osaa vain ja ainoastaan portugalia ja kreolia. He eivät ole erityisen innokkaita auttamaan viisumiasioissa, ellet osaa portugalia (tai sitä kreolia). Konsulaattiin kannattaakin mennä jonkun portugalia taitavan kanssa. Itse menin yksin, kerroin asiani ja sen jälkeen minut ohjattiin odottamaan. Konsulaatin naispuolinen sihteeri sai puhuttua konsulille järkeä ja sain pienen neuvonpidon jälkeen viisumihakemukseni vireille kerrottuani hymyillen vielä, ettei meillä Suomessa ole Guinea-Bissaun lähetystöjä. Se taisi ratkaista jotain.

Viisumihakemukseen vaaditaan passin lisäksi yksi värikuva, kopio passin tietosivusta, kopio Kap Verden leimasta passissa ja lentovaraus. Lentovarauksen pakollisuudesta en tiedä, mutta jos viisumia hakee Praiassa, on varaus olemassa joka tapauksessa. Itselläni oli kaiken lisäksi vain menolippu Bissauhun. Portugalinkielistä viisumikaavaketta ei tarvitse itse täyttää, vaan konsuli tekee sen puolesta. Heinäkuussa 2015 viisumi maksoi 5 550 escudoa (noin 50,5 euroa), ja sen saaminen kesti viikon. Sain 30 päivän turistiviisumin.

Guinea-Bissau on maailman vähiten vierailtujen maiden listoilla, minkä huomaa myös siitä, että oma heinäkuussa myönnetty viisumini on järjestyksessään 27. Kap Verdellä vuonna 2015 myönnetty! Ainakaan liiaksi maassa ei muita käy.

Viimeinen päivä Dakarissa ja Afrikassa

27.-28.5.2014

Viimeiselle päivälle oli kasautunut vielä muutamassa paikassa vierailu. Samoin jotain tuliaisia oli tarkoitus ostaa. Aloitin päiväni kuitenkin etsimällä wifiä. Plage N’Gorin kahdesta hotellista sellaisen löysin, kun kävelin edestakaisin rannalla. Ne eivät kuitenkaan olleet avoimia, joten päädyin lopulta eilen tutuksi tulleeseen Katia’s-ravintolaan. Sitä oltiin vasta availemassa. Söin aamupalan ja yritin tehdä lähtöselvityksen yöllä lähtevälle Vuelingin Barcelonan-lennolleni. Dakarista lähtevät lennot eivät olleet kuitenkaan itse lähtöselvitettävissä.

IMG_1081 dkr22

Route de N’Gorin aamuliikennettä.

IMG_1083 dkr21

N’Gorin katunäkymää: ei täältä päässytkään oikaisemaan Pointe des Almadiesiin!

IMG_1085 dkr20

Dakarin hienostokaupunginosa Les Almadiesiin saapumassa.

Aamupalan jälkeen kävin hotellillani katsomassa, josko saisin pyykkini takaisin. Henkilökuntaa ei näkynyt, kai nukkuivat vielä. Lähdin siis kävellen kohti Afrikan mantereen läntisintä pistettä, Pointe des Almadiesia. Linnuntietä sinne olisi ollut hotelliltani ehkä noin 1,5 kilometrin matka, eikä matka kävellenkään kovin paljon pidempi ollut. Tosin, kun ilman karttaan katsomista lähdin liikkeelle, matkasta tuli hieman pidempi. Se ei haitannut, sillä löysin kotikylästäni N’Gorista uusia kulmia. Matkapuhelinoperaattori Tigon pakettiauto ajoi kadulla edestakaisin soittaen afrikkalaista musiikkia niin kovaa kuin katolla olevista kaiuttimista vain ääntä lähti. Suomessa vastaava toiminta saisi ihmiset soittamaan poliisin paikalle.

Palailin takaisin isolle tielle, Route de N’Gorille, jota pitkin kävelin Route des Almadies -kadun risteykseen. Jo tässä vaiheessa katukuva oli muuttunut täysin normaalista Dakarista. Olin saapunut hienostokaupunginosa Les Almadiesiin. On merkkiliikkeitä, parempia ravintoloita, yökerhoja, parempia autoja, jopa limusiineja, sekä vauraannäköisiä ihmisiä. Les Almadiesin kaupunginosan halki kulkevan Route des Almadiesin varrella on lisäksi kansainvälisten järjestöjen toimistoja, hienoja huviloita, joiden takana todennäköisesti yksityisrantoja sekä suurlähetystöjä. Yhdysvalloilla on Route des Almadiesin varrella vähän ennen Pointe des Almadiesia upea lähetystörakennus, jonka edessä vartoi joukko, todennäköisesti viisumipäätöstä odottelevia, senegalilaisia. Britannian Gambian-lähetystössä oli odottelijoille oikein oma katettu istuskelualue, mutta täällä viisumiaan odottelevat seisoskelivat puiden alla tienpenkalla.

IMG_1087 dkr19

Route des Almadies kulkee Afrikan mantereen läntisimpään pisteeseen.

IMG_1090 dkr25

Siellä noin kolmen sadan metrin päässä se Afrikan mantereen läntisin piste on! Köyhän saavutettamattomissa. Yhtä harva varmaan pääsee käymään mantereen itäisimmässä kolkassa, joka on Somalian alueella.

IMG_1091 dkr26

Karikkoa ja majakka Plage de la Pointe des Almadiesin edustalla.

Pointe des Almadies on suureksi osaksi luksushotellien valtaama. Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastapäätä on Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantava hotelli King Fahd Palace. Afrikan mantereen läntisimmän pisteen on puolestaan vallannut Hôtel des Almadies, luksusta niin ikään. Jo etukäteen tiedossani oli, ettei minulla olisi tuonne läntisimpään pisteeseen mitään asiaa. Se kun kuuluu tuon edellä mainitun hotellin yksityisrantaan, joka on nimeltään Plage Privee du Club Med. Noin kolmen sadan metrin päähän, Plage de la Pointe des Almadies -rannalle kuitenkin pääsin. Aikani tiirailin tuota läntisintä paikkaa, kunnes eräs matkamuistomyyjä tuli houkuttelemaan kauppaansa. Poljin hintoja ja sain tehtyä tuliaisostoksia.

Kun Pointe des Almadies oli nähty, kysäisin King Fahd Palacen edessä vartoneelta taksikuskilta hintaa Afrikkalainen renessanssi -monumentille. Tarjosin 800 frangia (noin 1,2 euroa), sillä sen verran minulla oli taskussa. Kuljettaja suostui summaan ja lähdimme matkaan. Ouakamin kaupunginosassa, toisen Deux Mamelles -kukkulan päällä sijaitseva Afrikkalainen renessanssi on 49 metriä korkea (kaksi metriä korkeampi kuin New Yorkin Vapaudenpatsas) neuvostohenkinen patsas. Monumentti on suurin patsas entisen Neuvostoliiton ja Aasian ulkopuolella. Afrikkalainen renessanssi on Senegalin edellisen presidentin Abdoulaye Waden idea, senegalilaisen Pierre Goudiabyn suunnittelema ja pohjoiskorealaisten rakentama. Patsas maksoi 27 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, ja se paljastettiin vuonna 2010, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Ranskan siirtomaavallan päättymisestä. Patsasta on kritisoitu voimakkaasti. Miljoonille olisi taatusti ollut muutakin käyttöä. Entä miksi patsas rakennettiin pohjoiskorealaisella työvoimalla? Miksi patsas on kovin eurooppalaishenkinen? Patsaan naisellakin sääri vilahtaa, vaikka Senegal on muslimienemmistöinen maa. Presidentti Waden ajatuksena oli tehdä Afrikkalaisesta renessanssista turistipyydys. En tiedä, miten on käynyt, mutta uskoisin patsaan vetävän kävijöitä. Vetäähän Pariisin Eiffel-torni, Tuurin Onnenkenkä ja Casablancan Hassan II:n moskeijakin ihmisiä puoleensa. Miksei siis Senegalkin saisi rakentaa itselleen vetonaulan!

IMG_1096 dkr31

Afrikkalainen renessanssi koko komeudessaan.

IMG_1110 dkr32

Afrikka katsoo nykyisin tulevaisuuteen ja länteen.

Onhan monumentti vaikuttava ilmestys! Patsaan jalustalle on pitkät leveät portaat. Jalustalla on vessat sekä lipunmyynti, sillä patsaan huipulle on nimittäin mahdollista nousta hissillä. Ei-afrikkalaiselta aikuiselta sisäänpääsy on 6500 frangia (noin 9,9 euroa), ei-afrikkalainen lapsi pääsee puoleen hintaan. Afrikkalainen aikuinen maksaa sisäänpääsystään ainoastaan tonnin (noin 1,5 euroa). Patsaan jalustalla hiippaillut lipunmyyjä kauppasi minulle aluksi aikuisten lippua, mutta kun kerroin sen olevan aivan liian kallis ja kierteleväni vain tässä patsaan jalustalla (jonne ei lippua tarvita), kauppasi hän minulle pian lasten lippua. Kerroin senkin olevan vielä turhan kallis. En siis käynyt huipulla, vaan tyydyin näkymiin monumentin juurelta. Lipputuloista 35 prosenttia menee ilmeisesti ex-presidentti Waden tilille. Olihan hän idean isä! Lähteet: [1] & [2]

dkr28

Näkymä Ouakamin kaupunginosaan. Taustalla Yoffin kaupunginosassa sijaitseva Dakarin lentoasema.

IMG_1104 dkr29

Näkymä Afrikkalainen renessanssi -monumentin jalustalta kohti luodetta. Etualalla ensimmäisenä monumentin parkkipaikka, vasemmalla kohoaa toinen Deux Mamelles -kukkuloista ja sen päällä on Mamelles’n majakka. Pointe des Almadies näkyy kauimmaisena horisontissa.

dkr30

Ouakamin kaupunginosa toiseen suuntaan.

Jalustalta on hyvät näkymät Dakarin lentoasemalle, joka on jäänyt mottiin kaupungin sisään. Samoin ylhäältä on näkymä Pointe des Almadiesiin ja kotikaupunginosaani N’Goriin. Palasin muutaman kilometrin matkan monumentilta hotellilleni kävellen. Matkan varrella myytiin muun muassa hunajaa Casamancesta, mutta yhden purkin hinta olisi ollut kova Suomessakin. Perillä N’Gorissa painelin suorinta tietä rannalle, ostin 500 frangia maksaneen venelipun piskuiselle N’Gorin saarelle ja pian olimme jo menossa. Kaikilla matkustajilla oli jopa pelastusliivi. Mantereelta saareen olisi voinut kuulemma myös uida, sillä välimatkaa on vain noin 400 metriä.

N’Gorin saaren kiertää hetkessä, sillä saari on alle puoli kilometriä pitkä ja leveyttäkin löytyy parhaimmillaan hädin tuskin 300 metriä. Saarella on pienestä koostaan huolimatta sotilastukikohta, minkä lisäksi sinne on pesiytynyt hyväinen määrä taiteilijoita, joista yhden galleriassa jopa vierailin. Komeita mosaiikkitöitä. Eikä tässä vielä kaikki: saarella on myös jonkinlainen surffipaikka ja kuin todisteena paikan olemassaolosta, kolme espanjaa puhuvaa surffaajamiestä tepasteli rannalla. Mantereen ja saaren välillä ei voi surffata, mutta saaren toisella puolella näkyi olevan hyviä aaltoja.

Saarella on pari hiekkarantaa, joista itäisimmälle suunnistin seuraavaksi. Ajattelin syödä siellä. Ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni Alihan se siellä oli tuhannen kännissä toivottamassa minua tervetulleeksi. Menin hänen sukulaisensa pitämään rantaravintolaan ja tilasin kalan, joka oli oikein erinomainen. Ali istahti jossain vaiheessa pöytään juttelemaan. Hän kertoi asuvansa oikeasti Kaliforniassa, olevansa Bob Marleyn small uncle ja tarvitsevansa rahaa, jota en tietenkään tahtonut antaa, koska olin jo eilen antanut. Muuten minulla ei olisi illalla varaa ajaa taksilla lentoasemalle! Ehdotin sitten Alille, etteikö Bob Marleylta voisi kysäistä pientä rahallista avustusta. Ali olisi tahtonut olutta ja tupakkaa, minkä vuoksi teimme vaihtokaupan. Annoin Alille kahden euron kolikon ja Ali antoi minulle pantiksi kännykkänsä. Hän kertoi käyvänsä ostamassa pari tupakkaa ja tuovansa loput rahat takaisin. Loppujen lopuksi mies ei sitten käynytkään ostamassa. Sain kolikkoni takaisin ja hän puhelimensa. Monenlaista kaupustelijaa kävi pöydässäni tai paremminkin pöydässämme, sillä siinä istui Ali ja pitkään yksi kaupustelijakin. Myös ravintolan gambialaisvahvistus Alpha hääri luonamme. Olisin halunnut ostaa joltain kaupustelijalta mustan Dakar-ralli-paidan, mutta saaren paitakauppiaalta puuttui tuo väri valikoimistaan.

IMG_1127 dkr33

Pienen N’Gorin saaren kujilta. Myös täällä kujat ovat hiekkaa.

IMG_1117 dkr27

Taidetta saaren Atlantin-puoleisella rannalla.

IMG_1134 dkr34

Hiekkaranta mantereen puoleisella rannikolla.

Puhuimme Alphan kanssa matkastani ja siitä kuinka se tänään päättyisi. Kerroin käyneeni Marokossa, Mauritaniassa, Senegalissa ja hänen kotimaassaan Gambiassa. Mies kysyi, mikä oli paras maa. Vastasin rehellisesti “Mauritania”. Gambia olisi varmaan kiilannut kakkospaikalle. Alphan puheista ymmärsin, että hänkin olisi lähiaikoina lähdössä reissuun. Vain astetta vaarallisemmalle matkalle. Mieli teki Eurooppaan, mutta tuskin se laillisesti kuitenkaan onnistuisi. Hän tiedusteli, miten mustaan mieheen suhtaudutaan Suomessa, onko paljon rasismia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotin miehen tervetulleeksi Suomeen.

Lähdin takaisin mantereelle. Tällä kertaa pelastusliiviä ei riittänyt minulle, eikä läheskään kaikille muillekaan. Sille saattaisi tällä venekyydillä olla toisinaan tarvettakin, kun matkustajat jakautuvat kovin epätasaisesti veneeseen. Aivan varmasti yhteysvene on kaatunut kerran jos toisenkin. Kävin perillä N’Gorin rannalla vielä uimassa. Vesi näytti saastaiselta kelluvine muoviroskineen, mutta samapa tuo, ovathan kaikki muutkin siinä uimassa. Sitten kävin ostamassa sen mustan Dakar-ralli-paidan ja lähdin hotellilleni.

IMG_1077 dkr23

Näkymä N’Gorin kattojen ylle Chez Sele -hotellini kattoterassilta.

Iltapalaksi kävin läheisessä Ali Babassa syömässä pizzan, kun sellaista kerran näiltä nurkilta oli saatavana, tuhlasin loput puheaikani, ostin mamoilta matkaevästä lentokoneeseen ja vetäydyin hotellihuoneeseeni odottamaan lähtöä. Pimeäkin laskeutui. Yhdeksältä illalla luovutin huoneen ja kävelin hotelli Le Brazzéraden eteen tinkimään taksikuskien kanssa. Aloitin 600 frangista, he aloittivat 4000 frangista. Lopulta yksi kuski keskeytti rukoushetkensä ja lupasi viedä minut tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa) lentoasemalle. Ei muuta kuin rukousmatto takapenkille ja menoksi! Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema sijaitsee ihan N’Gorin nurkilla. Annoin perillä kuskille 1500 frangia, mistä hän yllättyi iloisesti.

Sisään lentoasemalle mennään näyttämällä matkalippua. Valkoisella iholla tosin näytti pääsevän sisään ilmankin. Odotin lähtevien terminaalin olevan kaoottisempi, mutta ainakin näin illalla siellä oli kohtalaisesti tilaa. Senegalin jonkun lajin maajoukkue oli lähdössä reissuun. Omaa Barcelonan-lentoani ei lähtevien lentojen näytöllä näkynyt koko iltana, mutta en jaksanut huolestua, sillä tämähän oli Afrikkaa. Vuelingin lento jonnekin oli joka tapauksessa lähdössä, koska lähtöselvitystiskin takana kävi tohina toista tuntia. Lopulta lähtöselvitys avattiin. Tietenkin myös lähtöselvitysjonossa etuiltiin ja niin taisin itsekin tehdä ryntäämällä jonon puolesta välistä avautumassa olevalle tiskille. Rinkkani selvitettiin Helsinkiin saakka. Vaihdoin jäljelle jääneet Länsi-Afrikan frangit euroiksi ja lähdin passintarkastukseen. Kun poistumisleima oli lyöty viisumin päälle, oli vuorossa turvatarkastus. Turvatarkastuksessa jaloissa pyöri kulkukissa!

20140527_001

Tässä vaiheessa kissa on siirtynyt turvatarkastuksesta lähtöä odottelevien matkustajien joukkoon.

Lentoaseman kansainvälinen puoli on tukkoinen, varsinkin kun lentoja on lähdössä useampi kuin yksi. Lähes kaikki saatavana olevat penkit olivat käytössä. Ja se kissakin pyöri penkkien välissä. Terminaalin ilmastointi ei toiminut kunnolla ja sisätilat olivat täynnä hyttysiä. Viimeinen mahdollisuus hankkia malaria! Menin ostamaan vesipulloa terminaalin pienestä ravintolasta. Pullo kävi lopulta kolme kertaa jääkaapissa, kun kysyin hintoja ja että voinko maksaa euroilla. Sain myyjänaiselta tuhahduksia vastauksiksi. Miellyttävää asiakaspalvelua vielä näin ennen maastapoistumista. Lentoasemalla tein myös huomion, että kaikki tuliaiset ja matkamuistot kannattaa ostaa vasta kentältä. Valikoimat ovat paremmat sekä hinnat ovat halvemmat ja niistäkin voi kokemukseni mukaan vielä tinkiä. Ostin heräteostoksena apinanleipäpuun. Sen pitäisi elää muutaman tuhat vuotta.

20140527_005

Barcelonaan ja Washingtoniin lähtevien portti.

20140527_006

Lentoa odottavia matkustajia.

Samaan aikaan, kello yhden ja kahden välillä yöllä, oman Barcelonaan lähtevän lentoni kanssa oli lähdössä South African Airwaysin kone Etelä-Afrikan Johannesburgista Washingtoniin. Se ottaa lisää matkustajia täältä Dakarista. Se lähti lentoon ennen meidän konetta. Olin omassa koneessani joutunut varauloskäytävän kohdalle, enkä saanut pitää nousun ja laskun aikana yhtään mitään käsissäni, enkä edessä olevan penkin alla. Tomera espanjalainen stuertti kehotti laittamaan jopa sylissäni olevan paidan päälle. Samalla rivillä kanssani istui kaksi ranskalaista herraa. Kumpikaan heistä ei osannut sanaakaan englantia tai espanjaa, joista jompaa kumpaa on osattava, että voi istua varauloskäytävän kohdalla Vuelingin koneessa. Ilmeisesti minun siivelläni miehet saivat jäädä paikalleen. Muuten lento sujui melko kivuttomasti, valot olivat poissa, eikä käytävälläkään liikkunut myyntikärryjä. Suurin osa nukkui tai ainakin yritti. Lento kesti “neljä tuntia ja 70 minuuttia”, kuten kapteeni asian kuulutti.

Barcelonan lentoasemalla minut ohjattiin passintarkastukseen ja näin ollen ulos kansainväliseltä puolelta, vaikka olin jatkomatkustaja. Ihmettelin vain, enkä jaksanut protestoida. Passintarkastajaa moikkasin ranskaksi. Sain lipun Vuelingin Helsingin-lennolle lähtöselvitystiskiltä ja mieleni olisi tehnyt kertoa kuinka typerä systeemi tällä kentällä on. En kertonut sitten kuitenkaan. Enkä ollut näköjään edes ainoa Dakarista tuleva ja Barcelonassa vaihtava, vaan muitakin matkustajia valui tiskille. Kai tälläkin kentällä sentään transit-tiski on vaihtomatkustajia varten! Muuten Barcelonankin lentoasemasta tuli mieleen suuri kauppakeskus.

Vähän ennen Helsingin-koneen lähtöä kuulin ensimmäiset sanat suomea vähän yli kuukauteen. Puheluita kotiin ei nyt lasketa. Eipä meikäläisiä ainakaan liiaksi Länsi-Afrikassa liiku. Muutenkin näin kuukauden aikana ainoastaan kaksi reppureissaajaa, joista toinen oli Mauritaniassa tapaamani ikäiseni puolalainen ja toinen Senegalin Saint-Louisissa tapaamani keski-ikäinen ranskalaisrouva. Muut länsimaalaiset olivat joko omalla autolla liikenteessä (yksi tapaus), rantalomalla tai asuivat Länsi-Afrikassa.

Lento Barcelonasta Helsinkiin sujui nopeasti torkkuessa. Kun Dakar-Barcelona-lento oltiin matkustettu silmämääräisesti uudehkolla ja siistillä koneella, olisi Helsingin-koneen voinut silmällä ja korvalla arvioiden laittaa suoraan Euroopan unionin mustalle listalle. Matkustin siiven kohdalla ja se oli aika iloisesti ruosteessa. Tai ainakin sen värinen. Kone ääntelehti epäilyttävästi pitkin matkaa, mutta ilmassa pysyttiin ja sehän on tärkeintä! Vieressäni matkusti venäjää puhunut, mutta Suomen passilla liikenteessä ollut, nainen lapsineen. Oikeastaan seurueeseen kuului enemmänkin suomenvenäläisiä, mutta halpalentoyhtiö oli hajasijoittanut heidät ja muutkin matkalaiset ympäri konetta. Keskikäytävällä oli koko lennon ajan tavanomaista kovempi liikenne. Todennäköisesti istumapaikastaan maksaneet olivat saaneet vierekkäisiä paikkoja.

Suomessa lämpötila oli keskiviikkona 28.5. vain kuutisen astetta ja vettä tihutti. Ei sentään räntää!

Dakarin toiselle laidalle N’Goriin

26.5.2014

Goréen majapaikkani emäntä lähti viemään tytärtään kouluun mantereelle jo kello 6.45 lähteneellä aamun ensimmäisellä lautalla. Olimme edellisiltana sopineet, että kun lähden, lukitsen portin ja heitän avaimen portin yli. Näin toimin. Olin itsekin poistumassa saarelta jo kello kahdeksan lautalla. Taivas oli pilvessä. Tällä kertaa lautalla oli hyvin väljää. Mukana oli vain muutamia paikallisia sekä ranskalainen koululaisryhmä.

IMG_1014 goree32

Koko Goréen saari lautalta nähtynä. Eteläosan Castel erottuu muuta saarta korkeampana.

Goree33

Tällaisella lautalla saarelle kuljetaan. Kuva otettu edellisenä päivänä La Maison des Esclavesin yläkerran parvekkeelta.

Dakarin satamaan oli saapunut Ziguinchorin ja Dakarin väliä liikennöivä Aline Sitoé Diatta -matkustaja-alus. Oma pikkuinen Beer-lauttamme pysäköitiin tuon suuren aluksen viereen. Nimensä puolesta Beer voisi liikennöidä ennemminkin Helsingin ja Tallinnan välillä. Kun kaikki muut matkustajat painelivat saman tien takseihin, itse istahdin terminaalin eteen toviksi tarkistamaan ilmaisella wifillä eilisillan Suomi-Venäjä-jääkiekkopelin tuloksen. Tuomarit olivat pedanneet Venäjän maailmanmestariksi. En ollut siis menettänyt mitään.

IMG_1012 dkr8

Dakarin silhuetti Goréen-lautalta.

dkr9

Saavumme Dakarin satamaan.

Kävelin taksikuskien luo. Tinkimään. Olin päättänyt mennä Länsi-Afrikan kiertomatkani viimeiseksi yöksi Keur Diame -nimiseen hotelliin Dakarin toiselle laidalle Parcelles Assainiesin kaupunginosaan Yoffin rannan tuntumaan. Väänsin hinnasta kolmen eri kuskin kanssa, kunnes neljäs tuli ja vain haki minut autoonsa. Hän lupasi viedä minut 3000 frangilla (noin 4,6 euroa) Keur Diameen. Mies piti minua automaattisesti amerikkalaisena, koska ranskantaitoni ei ollut erityisen vakuuttava. Kuski heitteli matkan aikana harvoja osaamiaan englannin sanoja. Tai ainakin luulen niiden olleen englantia. Esimerkiksi thank you ääntyi denky. Perillä Parcelles Assainiesissa ajelimme jonkin matkaa monttuista hiekkatietä pitkin. Vasemmalla puolella oli Plage de Yoff eli Yoffin hiekkaranta ja sen takana Atlantti. Rannalla oli lenkkeilijöitä ja poikia potkimassa palloa. Aurinkokin alkoi paistaa.

Tien varressa aamupalaa myynyt nainen kertoi kuljettajalleni, että olemme oikeassa paikassa. Tien toisella puolella oleva rakennus olisi Keur Diame. Taksikuski vaati matkasta lopulta 500 frangia lupaamaansa summaa enemmän, mikä tietenkin vain vahvisti jälleen negatiivista Senegal-kuvaani. Mielelläni antaisin hyvälle taksikuskille pienen juomarahan sovitun summan päälle, mutta kun kuskit eivät tässä maassa anna tällaiseen edes mahdollisuutta. Aina täytyisi olla täsmälleen oikea rahasumma taskussa, jonka voisi antaa, eikä kuskin tarvitsisi antaa vaihtorahaa lainkaan.

Epäilin suuresti rakennuksen olevan jokin muu kuin hotelli Keur Diame, koska mitään hotellista kertovaa kylttiä ei ollut. Lisäksi hotellin metalliportti oli lukossa. Samaan aikaan sisään pyrkinyt mama jyskytti aikansa porttia, kunnes se tultiin avaamaan. Avaamaan tuli matematiikan opettaja, joka vahvisti rakennuksen olevan Keur Diame. Lainasin puhelintani ja opettaja soitti pari puhelua. Sen verran ymmärsin wolofinkielisestä puheesta, että täällä yksi amerikkalainen tarvitsisi huonetta. Puhelun jälkeen opettaja kertoi, ettei rakennuksessa olisi vapaita huoneita, mutta voisin jakaa huoneen hänen kanssaan. Kieltäydyin tarjouksesta, jonka jälkeen yksi vapaa huone olisikin löytynyt. Merinäköala löytyi, mutta muuten tupakankatkuisessa huoneessa oli ainoastaan likainen patja. Hinnaksi kerrottiin 20 000 frangia (noin 30,5 euroa), mikä on posketon hinta moisesta. En halunnut edes tinkiä. Kieltäydyin siis tästäkin ja kerroin vaihtavani paikkaa. Opettaja ei luovuttanut, joten menimme seuraavan rakennuksen eteen, joka oli kuulemma hotelli. Se oli nyt vain suljettu, mutta omistaja tulisi pian paikalle. Tässä vaiheessa annoin opettajalle pienen juomarahan ja lähdin etsimään taksia. Aioin siirtyä N’Gorin kaupunginosaan. Rakennus, johon aamun ensimmäinen taksinkuljettaja oli minut tuonut, ei ollut hotelli Keur Diame, minkä selvitin myöhemmin netistä. Jonkinlainen pitkäaikaisvieraita majoittava talo se luultavasti kuitenkin oli.

Takseja kulki tiuhaan rannan hiekkatiellä. Ensimmäinen taksikuski pyysi liian kovaa hintaa matkasta N’Goriin, eikä ollut halukas tinkimään. Toinen taksikuski ei ymmärtänyt, että halusin N’Gorissa sijaitsevalle hotellille. Esittelemäni kartta oli jotain aivan käsittämätöntä. Kolmas taksikuski oli matkassa uudehkolla Škoda Octavialle ja oli heti valmis viemään minut N’Goriin. Hän osasi lukea karttaakin! Kuljettaja otti oma-aloitteisesti puhelun ensimmäiseen hotelliin. Olin wolofinkielisessä keskustelussa taas amerikkalainen. Kyseisessä hotellissa yllättäen ei ollut tilaa. Sen jälkeen sovimme hinnan, jolla mies lähti kyyditsemään minua Plage N’Gorille eli N’Gorin rannalle, jonka ääressä on muutamia hotelleja. Perillä maksoin sovitun summan ja mies kiitteli kovasti. Kysäisin huvikseni, paljollakohan hän lähtisi käymään Lac Rose -nimisellä järvellä, joka sijaitsee joitain kilometrejä N’Gorista itään. Hinta vaihteli 20 000 ja 40 000 frangin välillä. Emme päässeet sopimukseen, joten hyvästelin kuskin.

Plage N’Gorilla sijaitsevat ainakin hotellit La Madrague, La Brazzérade ja Maison Abaka. Ajattelin majoittua La Brazzéradeen, jossa huoneen piti maksaa yhdeltä yöltä 20 000 frangia (noin 30,5 euroa). Suunnittelin törsääväni viimeisen yön kunniaksi vähän parempaan hotelliin. Hintansa puolesta se olisi ollut matkan kallein. La Brazzéraden edessä odotteli Ali-niminen nuorukainen, joka kertoi hotellin olevan kallis ja että hänen setänsä pitäisi halvempaa hotellia aivan lähellä. Sinne siis! Syvältä N’Gorin kujilta, monen mutkan päästä löytyi Chez Sele -niminen hotelli. Hotellille ei ole minkäänlaisia opasteita, eikä edes ovessa lue mitään hotelliin viittaavaa. Tämä paikka täytyy tietää. Alin setä Sele toivotti minut tervetulleeksi. Huoneen hinta on normaalisti 12 000 frangia, mutta koska pyysin saada pitää huonetta seuraavaan iltaan kello yhdeksään saakka, maksoin huoneesta 15 000 frangia (noin 22,9 euroa). Hotellissa on muutamia huoneita. Minun huoneeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Vessa ja suihku olivat käytävässä. Kaikin puolin hyvin siisti paikka. Annoin kasan pyykkiä tämän perhehotellin siivoojana ja pyykkärinä työskennelleelle naiselle, sillä minulla ei ollut enää puhtaita vaatteita ja lento kotiin olisi jo huomenna! Hän veloitti kasasta 2000 frangia (noin kolme euroa). Saisin pyykit seuraavana aamuna.

Ali tahtoi majoittumisen jälkeen näyttää minulle ruokapaikan. Ensimmäinen paikka rannalla ei tarjonnut ruokaa, joten hän ohjasi minut Katia’s-nimiseen ravintolaan vilkasliikenteisen Route de N’Gorin varteen. Hinnat olivat tyyriinpuoleiset, joten tilasin listan halvimman annoksen eli hampurilaisen. Olinhan koko aamun ollut amerikkalainen! Annoin Alille tippiä tämän avusta kahden euron kolikon, joka oli pyörinyt lompakossani jo kuukauden verran. Kyseessä oli kohtuuttoman suuri juomaraha, mutta menkööt nyt tämän kerran. Ali kertoi lähtevänsä läheiselle N’Gorin saarelle (ransk. Île de N’Gor) “Coca-Colalle”. Aivan taatusti. Minä puolestani ajattelin lähteä käymään Lac Rose -järvellä.

Kävelin Route de N’Gor -tien varteen, jossa hyppäsin Dakar Dem Dikkin (DDD) minibussiin ja ostin lipun Keur Massarin kylään saakka. Matka halki Kap Verden niemimaan (ransk. Cap-Vert) pohjoisrannikon kesti noin 45 minuuttia ja perillä Keur Massarissa hyppäsin taksiin. Tässä vaiheessa taivas meni jälleen täysin pilveen. Keur Massarista pääsee kyllä linja-autolla perille Lac Roselle saakka, mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Sovimme kuljettajan kanssa, että maksaisin menopaluumatkasta 6000 frangia (noin 9,1 euroa). Kuljettaja lupasi odotella minua järvellä. Järvi oli yllättävän kaukana Keur Massarista, eikä sinne niin vain kävellä, kuten Lonely Planet toteaa. Välissä on kaksi kylääkin!

IMG_1022 dkr10

Lac Rose ei ollut nimestään huolimatta vaaleanpunainen. Pilvinen taivas oli muuttanut veden ruskeaksi.

IMG_1048 dkr13

Näkymä Lac Roselle läheltä suolakasoja.

Perillä Lac Rosessa en ehtinyt vielä nousta taksistakaan, kun jo ensimmäinen yrittäjä oli ikkunassa. Minun pitäisi ehdottomasti palkata opas, koska tämä on alue on valtavan vaarallinen, paljon kriminaaleja. Olisin suuressa vaarassa yksinäni. Kuulostipa lupaavalta paikalta. Opasehdokas oli totisesti järvensä paras mainosmies! En palkannut opasta, vaan lähdin rosvojen armoille yksinäni.

Merenrannan lähellä sijaitseva pienehkö Lac Rose (myös nimellä Lac Retba) tunnetaan veden vaaleanpunaisesta väristä. Kuolleenmeren tavoin järvi on valtavan suolainen, niin että se kelluttaa ihmistä. Lac Rosen veden erikoinen väri puolestaan on suolasta pitävän Dunaliella salina -nimisen levän ansiota. Levä muodostaa auringonvalon ansiosta ympärilleen vaaleanpunaista pigmenttiä, minkä vuoksi järven pitäisi näyttää kauttaaltaan kauniin vaaleanpunaiselta. Taivas oli mennyt puolisen tuntia sitten täysin pilveen, joten järvi oli ruskea! Kävin siitä huolimatta lyhyellä venekierroksella järvellä. Lac Rosen suolapitoisuudesta johtuen veneen pohja oli tasainen. Normaali, kölillä varustettu, vene ei ilmeisesti pysyisi pystyssä. Kierroksen aikana näin kahden miehen nostavan suolaa järvenpohjasta. Järvi oli sillä kohdalla miehiä kaulaan saakka ja enimmilläänkin vain kolme metriä syvä. Takaisin rantaan selvittyäni kävin katsomassa rantaan kasattuja suuria suolakasoja. Veneretken lisäksi järven ympäri olisi voinut kuulemma ratsastaa vaikka hevosella. Lähde: [1]

dkr11

Tässä nostetaan suolaa tasapohjaiseen veneeseen keskellä järveä.

IMG_1044 dkr12

Lac Rosen suolakasoilta.

Suolakasojen läheisyydessä oli matkamuistokoju, jonka yli-innokas nainen tuli lahjoittamaan minulle pienen pussillisen suolaa. Kieltäydyin, koska tullissa sitä tuskin ensimmäisenä suolana pidettäisiin. Nainen vaati minua ottamaan hänestä kuvan. Kieltäydyin taas, koska se olisi johtanut todennäköisesti rahastukseen. Palasin taksille. Kun kuljettajani sai autonsa käyntiin, oli ikkunassa jälleen yksi mies mankumassa rahaa. Hän oli tämän ilmaisen parkkipaikan “vartija”. Mies kertoi pitäneensä autoamme, parkkipaikan ainoaa, silmällä koko ajan. Niin oli tehnyt kuljettajanikin kyllä. En “ymmärtänyt” tämän niin kutsutun “vartijan” puhetta ja kysäisin muina miehinä, että mikä nyt on ongelmana. Kuljettajaa eivät “vartijan” puheet enää kiinnostaneet, hän laittoi ikkunan kiinni ja lähdimme. Taivas oli edelleen pilvessä. Niagan kylän kohdalla tuulilasiin tuli jopa muutamia vesipisaroita. Perillä Keur Massarissa maksoin taksin ja kuljettaja oli hyvin mielissään. Tämä oli ilmeisesti ollut hyvä keikka. Kättelimme ja lähdin DDD:n bussilla takaisin Dakarin N’Goriin.

Ennen hotellin etsimistä, ostin mangon ja pieniä Turkista tuotuja, sata frangia maksaneita, leivonnaisia. Myyjänainen totesi, ilmeisesti vitsillä, 500 frangin setelini olevan fatigué, väsynyt, ja että se kuuluisi lähinnä roskakoriin. Näytin huvikseni lompakkoani, joka oli aivan tyhjä. Muut paikalla olleet myyjättäret purskahtivat nauruun. Setelini kelpasi lopulta. Ostosten kanssa lähdin etsimään hotelliani, mutta se sai odottaa vielä, kun erään putiikin edessä istuskellut nuorimies huuteli minulle. Pysähdyin juttelemaan. Hän kysyi, olinko Australiasta, koska minulla oli Austria-paita päällä. Hieman mies ihmetteli, kun en ollut Australiasta, enkä edes Itävallasta. Minulla olisi kuulemma pitänyt olla Suomi-paita päällä. Mies osasi englantia, joten hänen kanssaan oli mukava jutella hetkisen. Hän kysyi niin monen muun senegalilaisen tavoin, mitä mieltä olen Senegalista. Vastasin, kuten aina, että onhan teillä täällä ihan hienoja paikkoja, kauniita maisemia. Huvituin mielessäni hieman, kun tämäkin kysyjä lisäsi itse vielä: “ja mukavia ihmisiä”. Mutisin jotain vastaukseksi. Jotkut ovat ihan mukiinmeneviä tyyppejä, toiset taas eivät. Niin kuin tietysti kaikkialla. Ehkä kohtaamani senegalilaiset olivat vain epätoivoisia, ehkä olimme koko ajan vain eri aaltopituudella. En tiedä. Joka tapauksessa rahastuksen ja huijauksen maku tässä maassa on. Sen huomasin jälleen kohta.

IMG_1065 dkr14

N’Gorin rantaviivaa ja värikkäitä kalastajien veneitä.

IMG_1067 dkr18

N’Gorin kujilta.

Uusi tuttavuuteni halusi näyttää vähäsen N’Gorin rantaa. Mukaan liittyi miehen veli. Tein taas selväksi, etten halua nyt mitään opastettua kierrosta ja että itse asiassa taidan mennä hotellilleni. Kumpikin korosti, että he eivät missään nimessä haluaisi mitään maksua, kunhan vähän näyttäisivät kotikulmiaan. Kuulemma turistit tavallisesti pysyvät vain N’Gorin hiekkarannan hotellien läheisyydessä, eivätkä vaivaudu tutustumaan itse kylään. Kävelimme rannalla kalastusveneiden seassa aikamme ja kurkkasimme yhteen varastoon, jossa säilytettiin kilpaveneitä. Niillä kilpaillaan kuulemma vain muutaman kerran vuodessa. Sitten kävelimme halki sokkeloisten kujien paikkaan, jonka miehet julistivat olevan Afrikan mantereen läntisin paikka. Sanoin eriävän mielipiteeni. Pointe des Almadies muutaman sadan metrin päässä on oikeasti tuo läntisin piste. Se melkein näkyikin. Tässä “läntisimmässä pisteessä” huomasin tehneeni aloittelijan virheen, eihän tällaiseksi paisuneesta kierroksesta ilman maksua selviä vaikka mitä oltaisiinkin luvattu.

IMG_1070 dkr15

Pienempi poukama, pienemmät veneet. Edelleen N’Gorista.

dkr17

N’Gorin moskeija ja etualalla “kyläneuvoston” kokoontumispaikka.

Kierros jatkui. Kuljimme moskeijan ohi. Moskeijan viereisessä katoksessa kokoontuu jonkinlainen kyläneuvosto. Kaikki asiat päätetään kuulemma siellä. Katoksessa oli “satoja vuosia vanha” rumpu, jolla N’Gorin asukkaille tiedotetaan erilaisista asioista, kuten vaikkapa jos joku on merellä pulassa. Näin oli tehty vuosisatojen ajan. Tässä vaiheessa alkoivat vihjailut, että minun tulisi lahjoittaa yhteisön lapsille riisiä. Niin tekevät kuulemma kaikki täällä käyvät turistit! Voisin kuulemma jopa tulla syömään sitä yhdessä lasten kanssa. Juuri sopivasti tulimme kaupan kohdalle, josta voisin nyt ostaa riisisäkin. Iso säkki maksaisi 30 000 frangia (noin 45,7 euroa), pienen saisi 15 000 frangilla (noin 22,9 euroa). Totesin miehille, etten ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Osallistun jo yhteisön tukemiseen asumalla keskellä paikallisasutusta sijaitsevassa hotellissa sekä ostavani ruokaa ja juomaa paikallisista kaupoista ja jopa kadunvarresta! Seuraavaksi miehet alkoivat vaatia rahaa itselleen. Niinpä niin. Annoin 500 frangia suosiolla, ainoan setelin, jonka repustani löysin. Se ei ollut miesten mukaan mitään, eikä se ole minustakaan. Viimeiset lompakossani olleet rahat olin kuitenkin sijoittanut hetki sitten hedelmiin ja herkkuihin. Toisaalta nyt mukana oli ollut omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt rannalta kaduille seikkailemaan miesten mukana. Alun perin tarkoituksena oli ollut “katsella vain vähän rantaa”.

Hotellin löytäminen sokkeloisilta kujilta oli melko helppoa. Oikeassa risteyksessä lukee punaisella ghetto. Ei alue kuitenkaan erityisen ghetolta näyttänyt. Joidenkin talojen katto oli tietysti tullut alas ja muuta pientä ongelmaa oli havaittavissa. Mahdollisesti ne olivat ongelmia vain eurooppalaiselle. Silti esimerkiksi kapeat sokkeloiset kadut, joille myöskään autolla ei ole mitään asiaa, olivat poikkeuksellisen siistissä kunnossa. Ostin kotikatuni päästä, juuri tuon ghetto-tekstin alta iltapalaksi fatayoita. Ne käärittiin arabiankieliseen sanomalehteen.

dkr16

N’Gorin kapeita katuja.

Viimeinen kokonainen yö Afrikassa kului huonosti nukkuen, sillä uskonnolliselta kuulostava musiikki kaikui naapurustossa aamuyöhön saakka. Vuohet ja kukot aloittivat konserttinsa pian musiikin loppumisen jälkeen aamun sarastaessa. Ei ole mitään niin ikävää ääntelyä kuin kahden vuohen keskustelu! Jälkeenpäin sitäkin kuitenkin kaipaa.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.

Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!

16.5.2014

Jokainen senegalilainen, jolle kerroin aikovani ehkä käydä Tambacoundan kaupungissa maan itäosassa, naureskeli ajatukselle. Kaupungissa ei olisi kuulemma yhtään mitään nähtävää ja lisäksi siellä olisi liian kuuma. Sääennusteidenkin mukaan lämpötila näytti kohoavan päivästä toiseen sinne 40 asteen paremmalle puolelle. Siinähän on jo kaksi hyvää syytä vierailla!

Olin jo aamulla kuuden aikoihin jälleen Dakarin Gare routière Pompiersin puskataksiasemalla. Tällä kertaa maksoin puskataksimatkasta suunnilleen sen verran, mitä senegalilaisetkin. Rahastaja ei varmaankaan ollut huijaustuulella. Ostin asemalta pari banaania ja vesipullon, sillä matkasta tulisi pitkä ja kuuma. Jouduin seitsemänpaikkaisessa sept-placessa takaosaan keskelle eli kaikkein huonoimmalle paikalle. Paikat ainakin periaatteessa jaetaan siten, että ensimmäisenä saapunut pääsee etupenkille, seuraavat auton keskiosaan ja viimeiset kolme matkustajaa joutuvat perälle. Oikealla puolella istui vanha rouva, jolla oli apteekin muovipussi käsilaukkunaan. Vasemmalla puolella istui äiti vauvansa kanssa eli oikeastaan sept-placessa olikin kahdeksan matkustajaa. Edessäni, auton keskiosassa istui vanhempi herra sekä kaikesta päätellen ulkomailla asuva senegalilainen pariskunta, joka pyrki näyttämään vaurauttaan muun muassa pukeutumisellaan ja kaikenlaisella elektroniikalla. Pari puhui keskenään ranskaa, vähän kuin se olisi ollut heidän jonkinlainen salakieli. Mies näppäili kuulokkeet päässään pitkin matkaa Iphoneaan ja Facebookia. Ilmeisesti Senegalin maaseudultakin sitten jonkinlainen 2G löytyy, sillä puskataksissa ei nyt ainakaan ollut wlania!

20140516_003

Puskataksissa on tiivis tunnelma. Etupenkkiläiset käyttävät turvavyötä!

Pysähdyimme vain kerran Kaolackin laitamilla sijaitsevalla huoltoasemalla jaloittelemassa. Toisen kerran pysähdyimme Koumpentoumin kaupungin lähistöllä, kun vierustoverini jäi siellä pois. Nyt minulla oli huimasti tilaa, mutta iloa ei riittänyt pitkään, kun kuljettaja poimi tien varresta pojan, joka oli myös matkalla Tambacoundaan. Jos Saint-Louisista Dakariin johtanut tie oli ollut huippukunnossa, ei samaa voinut sanoa Tambacoundaan johtavasta tiestä, joka on monin paikoin ajokelvottomassa tilassa. Tiessä on valtavia kuoppia, joiden vuoksi ainoastaan rekat ajavat mutkitellen mateluvauhtia varsinaisella tiellä. Muiden ei tarvitse hajottaa autoaan ajamalla tiellä, vaan tien varteen hiekalle on syntynyt uusi tie. Toisinaan on kyllä palattava varsinaiselle tiellekin, kun joku on tulossa vastaan tai eteen sattuu asumuksia. Tai sitten kuljettaja kiertää esteet ajamalla “uudenkin tien” ulkopuolella. Välillä ajoimme vuohia väistellen kirjaimellisesti puskassa.

20140516_005

Kännykällä puskataksin ikkunasta otettu kuva. Kuvauspaikka on Koumpentoumin ja Tambacoundan välillä.

20140516_008

Lisää puskaa Koumpentoumin ja Tambacoundan väliltä.

Lämpötila nousi matkan aikana ja perillä syvällä sisämaassa sijaitsevassa Tambacoundassa se oli yli 40 astetta. Tambacounda, tai lyhyemmin Tamba, on noin 80 000 asukkaan risteyskaupunki. Kaupungin kautta kulkee liikenne niin Dakariin, Malin rajalle Kidiraan kuin esimerkiksi Senegalin kaakkoiskolkkaan Kédougouhunkin. Kaupungin kautta kulkee myös rautatie Dakarista Malin Bamakoon, jonka vartta valtatie Dakarista seurailee pitkiä matkoja. Junia ei taida tällä hetkellä radalla kulkea. Jos Saint-Louis oli siirtomaa-arkkitehtuurin helmi ja Dakar muuten vain miljoonakaupunki korkeine rakennuksineen, niin Tambacounda olikin nyt oikeastaan ensimmäinen oikea afrikkalaiskaupunki hiekkaisine katuineen ja röttelötaloineen. Toki täälläkin on ruutukaava ranskalaisten perintönä.

IMG_0156 tambacounda5

Tambacoundan katunäkymää iltapäivän kuumuudessa.

Tambacoundan puskataksiasemalta otin taksin Bloc Gadec -nimiseen hotelliin. Minulla ei ollut mitään käsitystä moisen majapaikan sijainnista, mutta niin vain sain hinnan tingityksi 500 frangiin. Samaan taksiin tuli myös ulkomailla asuvan pariskunnan mies kolmen matkalaukkunsa kanssa. Mahtoiko pari ollakaan oikeasti pari, koska nainen ei samaan taksiin tullut. Perillä Bloc Gadecissa sain siistin huoneen 9000 frangilla eli noin 14 eurolla. Muutaman tonnin lisähinnalla olisi saanut ilmastoinninkin, mikä tietenkin olisi voinut olla hyvä vaihtoehto näissä lämpötiloissa, mutta kattotuuletin sai nyt ajaa saman asian.

IMG_0165 tambacounda2

Hotelli Bloc Gadec.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, mutta en sellaista löytänyt. Ostin sitten mangon kadunkulmasta, sillä ne olivat nyt parhaimmillaan. Myyjäpariskunta kyseli, mistä tulen:

– Suomesta? Mitä kieltä siellä puhutaan?
– Suomea (ranskaksi “finnois”, mikä lausutaan ‘finua’).
– Kiinaa? (ranskaksi “chinois”, lausutaan ‘shinua’).
– Suomea (ffffinnois).
– Kiinaa? (chinois).
– No ei, kun suomea.

Söin mangon ja lähdin uudelleen ravintolajahtiin. Kysäisin hotellin vastaanottovirkailijaltakin, joka viittoi jonnekin suuntaan. Ennen ravintolan löytymistä eräässä kadunkulmassa istuskeleva vanha herra tervehti minua ja viittoi luokseen. Vaihdoimme pari sanaa, jonka jälkeen hän pyysi rahaa. Kerroin tälle, että hän saisi lantin, jos kertoisi olisiko tässä lähellä ravintolaa. En saanut vastausta, joten hänkin jäi vaille lanttia. Aivan nurkalta löytyi sitten yksi ravintola, josta sain annoksen kalaa ja riisiä ja Coca-Colan tuhannella frangilla (1,5 euroa). Annos tuli välittömästi, sillä ruoka oli jo valmista. Harmittaa, kun en ottanut annoksesta kuvaa, mutta niin luotaantyöntävän näköinen se oli, että vetäisi mahan täysin sekaisin välittömästi. Olihan ruokaa ensinnäkin säilytetty huoneenlämmössä, joka oli noin 40 astetta, ties kuinka kauan. Mutta olin väärässä, ei mitään ongelmia!

tambacounda4

Tämän kadun varresta löytyi ravintola.

IMG_0160 tambacounda3

Katunäkymää.

Ruoan jälkeen kävelin päämäärättömästi Tambacoundan kaduilla. Maaperä ja sitä myöten kaupungin kadut punertavat eli luultavasti huomisen puskataksimatkan jälkeen olisin kauttaaltani punaisen hiekkapölyn peitossa. Poikkesin kaupassa ostamassa juomaa ja aamupalaa aamuksi. Mauritanian peruina söin aamupalaksi yleensä kaupoista saatavia tuontikeksejä, -torttuja ja -munkkeja ynnä muuta vastaavia. Senegalissa tällaiset herkut on valmistettu yleensä Turkissa ja hinnat lähtevät 100 frangista (noin 0,15 euroa). Lähes ilmaista siis. Kaduilta olisi tietenkin saanut myös terveellisemmän vaihtoehdon eli mangoja ja muita tuoreita hedelmiä. Ranskalaiset juurruttivat siirtomaavaltansa aikana maahan mauttoman ja kuivan patonginkin, mutta moista en ainakaan aamuisin olisi jaksanut järsiä. Kauppareissu venähti hieman, kun kauppias oli kiinnostunut valkonaamaturistista.

Juurikin valkoisen olemukseni ansiosta olin koko ajan huomion keskipiste ja toubab-huutoja (lausutaan tubab) kuuli missä liikuinkin. Erityisen innokkaita huutelijoita olivat lapset, mutta kyllä aikuisetkin sitä harrastavat. Vaikkei toubabilla mitään negatiivista kaikua vielä olekaan, niin on se pidemmän päälle rasittavaa. En minäkään Suomessa liikkuessani huutele vastaantuleville, että “katoppas, siinähän menee musta!”. Usein kuitenkin vastasin iloisesti, bonjour!

Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä ostamassa 250 frangin kolikolla kolme mangoa. Hintaa yhdelle mangolle tuli näin ollen noin kymmenen senttiä. Mangot käsissäni palasin hotellilleni noin kilometrin päästä. Lapset pelasivat jalkapalloa hiekkaisilla kaduilla, koska oli jo hieman “viileämpää”:

– Toubab, toubab!
– Moi vaan!
– Toubab! Anna rahaa!
– En.
– Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!
– No en.

tambacounda1

Pitkäaikaispysäköinti.

Kauan odotettu Dakar

14.-15.5.2014

Olin jo puoli seitsemän maissa aamulla Saint-Louisin puskataksiasemalla. Keskustasaarelta sinne minut kuljettanut taksikuski kertoi eri vaihtoehdot, millä pääsisin Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Minibussi eli wolofin kielellä ndiaga ndiaye olisi halvin vaihtoehto. Seitsemän matkustajaa ottava vanha ranskalainen farmariauto (usein Peugeot 505), sept-place, maksaisi parisen tonnia enemmän. Länsimaalaisittain hinnassa ei ole siis juuri mitään eroa, mutta kun tässä osassa maailmaa oleskelee aikansa, huomaa että tuhannella frangillakin (noin 1,5 euroa) saa jo vaikka mitä. Siispä minibussiin!

Oikeastaan minibussi on kaikkea muuta kuin mini. Se on vanha valkoinen Mercedes-Benz 508:n raato. Matkustustilat on tehty riisuttuun takaosaan, jonne on saatu järjestettyä mahdollisimman monta penkkiriviä. Kussakin rivissä, molemminpuolin autoa on päällystetyt istuimet, kuten meikäläisissä linja-autoissa. Senegalin minibusseissa lisäksi keskikäytävä on valjastettu matkustajien käyttöön: käytävä on täynnä selkänojattomia penkkejä, jotka saa nostettua ylös liikkumisen helpottamiseksi. Minibussi lähtee matkaan vasta, kun se on täynnä. Ja matkustajia mukaan mahtuu ainakin 40. Kyydistä poisjääminen tapahtuu hakkaamalla kolikkoa seinään. Tosin asian voi kertoa myös auton perässä oleskelevalle tai usein ulkopuolella roikkuvalle pojalle. Hän myös hoitaa rahastuksen ja pois jäädessä noutaa matkalaukun auton katolta.

Saint-Louisin ja maan pääkaupungin Dakarin välillä liikutaan vilkkaasti. Tämä ajatus mielessäni päädyin valitsemaan ndiaga ndiayen, vaikka olinkin auton ensimmäinen matkustaja. Olin myöhästynyt ilmeisesti pari minuuttia, sillä samoihin aikoihin asemalta lähti vastaava minibussi. Kyselin, onko se menossa Dakariin, mutta kukaan ei vastannut. Ei kuljettaja, matkustajat, eivätkä oman minibussinikaan matkustajien haalijat. Samapa tuo, tuskinpa bussillani kauan kestää täyttyä. Ja mikäs tässä olisi uskonnollista paasausta auton kaiuttimista kuunnellessa. Matkustajia ilmestyi tipoittain. Minä istuin päättäväisesti sisällä bussissa ja odotin. Välillä ostin ikkunan kautta banaanin tai jotain muuta. Tunnit kuluivat ja kahvinmyyjätkin lopettivat myyntinsä tältä aamulta. Olisin voinut vaihtaa sept-placeen, mutta toisaalta en halunnut luovuttaa. Vaihtoa toiseen välineeseen kävivät kokeilemassa useat kanssaodottajani, mutta jokainen palasi aina käsiään levitellen takaisin. Aina välillä matkustajia tuli paljon kerralla. Vaihtomatkustajia? Autosta oli hyvä tarkkailla puskataksiaseman elämää ja hämmästellä, mitä kaikkea suoraan autoon olisikaan myyty. En esimerkiksi ostanut ruo’oista punottua isoa mattoa, vaikka sellaistakin kaupiteltiin.

Kello viiden alkaessa lähestyä, matkustajia oli jo lähestulkoon riittävästi. Olin saanut viereeni värikkäästi pukeutuneen rouvan, maman, lapsineen. Taakseni oli istahtanut jo hieman aikaisemmin toinen mama. Hän huusi kurkku suorana kaikkien kanssa. Äänensävystä päätellen asiat olivat katastrofaalisen huonosti, mutta temperamenttiset etelän asukit tuntien, huuto saattoi olla ihan vain normaalia keskustelua säästä. Yhtäkkiä auto oli täynnä, mutta vielä ennen lähtöä humalainen saarnamies saapui siunaamaan meidän matkamme. Osa rukoili mukana, osaa kiinnosti enemmän matkapuhelimen soittoäänien kuunteleminen samaan aikaan. Yksi stereotyyppiseksi afroamerikkalaiseksi pukeutunut nuorukainen kuunteli puhelimestaan Justin Bieberiä kovaan ääneen. Saarnamies keräsi Koraanin siteerauksen päätteeksi kolehdin ja yllättävän moni antoikin miehelle kaljarahaa. Olin minibussin ainoa valkoinen, toubab, minkä mies tietenkin huomasi ja alkoi jutella minulle omalla afrikkalaisella kielellään. Katseet kääntyivät minuun, joten löin saarnamiehelle luun kurkkuun vastaamalla yllättäen suomeksi. Kehotin miestä juomaan välillä vähän vettäkin ja samalla otin hörpyn käsissäni olleesta vesipullosta. Mies luovutti ja poistui tovin päästä. Pian mekin lähdimme matkaan kohti Dakaria.

Jo alkumatkasta ihmisiä jäi pois kyydistä. Aina minibussin tai minkä tahansa julkisen kulkuneuvon pysähtyessä, tienvarressa istuskelevat naiset säntäävät ikkunoihin leipomuksineen, pähkinöineen, vesipusseineen ja tuoreine hedelmineen. Välillä kauppa käy, välillä kukaan ei osta mitään. Vastaavaan ei törmää esimerkiksi pohjoisessa naapurimaassa Mauritaniassa. Eikä siellä törmää juuri apinanleipäpuihinkaan, joiden määrä lisääntyi koko ajan mitä etelämmäksi minibussimme ehti. Aurinko laski ja tuli pimeää. Pimeässä matkustamista ei suositella kehitysmaissa, sillä autojen ja teiden kunto on huono. Onnettomuusriski kasvaa huomattavasti. Noin kuuden tunnin jälkeen aloimme saapua Dakariin. Katuvaloja ei ole, joten autojen valot sekä liiketiloista tulevat valot ovat ainoa valonpilkahdus tämän miljoonakaupungin laitamilla. Tosin eipä tilanne juurikaan toinen ole ydinkeskustassakaan, pimeitä katuja riittää. Perillä yhdellä Dakarin puskataksiasemoista, Gare routière Pompiersilla, meitä matkustajia oli enää vain minä ja yksi toinen mies. Saint-Louisin saarnamiehen puheet ja rukoukset auttoivat ja pääsin elävänä Dakariin!

20140515_007

En ottanut ainuttakaan kuvaa matkustuspäivänä 14.5., joten laitan tähän väliin kuvan pankkiautomaatista saamistani kymppitonnin seteleistä ja niiden peräkkäisistä sarjanumeroista.

Gare routière Pompiersilla oli kymmenen aikoihin illalla vain vähän kaupunkitakseja. Myöskään puskatakseja ei ollut kovinkaan paljon lähdössä, mutta ainakin Gambiaan olisi päässyt. Ilmeisesti matkan Gare routière Pompiersilta keskustaan pitäisi maksaa vähintään 2000 frangia, mutta tätä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Aseman kaksi, eri paikoissa odottavaa, taksikuskia pyysivät 3000 frangia matkasta keskustaan, mutta minä halusin maksaa vain tonnin. Toinen kuskeista lopulta suostui tarjoukseeni. Siispä tonnilla Chez Nizar -nimiseen hotelliin Avenue Pompidou -kadulle, aivan ydinkeskustaan. Kuljettaja sanoi tietävänsä paikan, mutta aluksi vei läheiseen hienostohotelliin. Sen jälkeen kysyimme ystävällisiltä poliiseilta tietä. Yksi poliiseista osasi jopa englantia. Kuljettajani ei kaikesta päätellen osannut lukea, eikä ymmärtänyt kartastanikaan mitään. Siihen Chez Nizar oli kuitenkin merkitty. Löysimme viimein oikean paikan ja kuljettaja pysäytti auton kadun toiselle puolelle. Tässä vaiheessa kello oli jo melkein 23 ja roskasakki oli kömpinyt koloistaan kaduille. Dakarissa ei kannata liikkua pimeällä, eikä ainakaan yksin. Näköjään myöskään taksin etupenkillä ei ole turvassa, sillä vielä istuessani autossa, ikkunaan tuli pari miestä. Toivottivat tervetulleeksi ja kättelimme. Tämän jälkeen toinen miehistä oli saanut huomaamattaan jonkinlaisen rievun ujutettua sylissäni olevan reppuni päälle. Rosvon käsi oli jo avaamassa vetoketjua, kunnes minä ja kuljettaja samaan aikaan äkkäsimme asian. Kyseisen vetoketjun takana ei toki olisi ollut käsidesipulloa arvokkaampaa esineistöä, mutta tulipahan todistettua, että väitteet Dakarin katurikollisuudesta pitävät paikkansa. Kuljettaja nosti sähkökäyttöiset ikkunat kiinni ja kurvasi kadun toiselle puolelle. Sinne oli saapunut Chez Nizarin yövahti vastaanottamaan minua. Maksoin taksin ja annoin vähän ylimääräistäkin.

Dakar on kallis kaupunki yöpyä. Kalleudesta huolimatta halusin nyt vähän luksusta, minkä vuoksi otin huoneen omalla vessalla ja suihkulla. Ilmastointilaitekin löytyi, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä kaukosäätimen paristot oli varastettu, eivätkä omanikaan auttaneet asiaa. Toisaalta eipä laitetta olisi tarvinnutkaan. Dakarin lämpötilat kun eivät ole mitään Saharaan verrattuna! Huone yhdeksi yöksi maksoi 17 000 frangia eli noin 25 euroa. Sain tonnin alennusta pyytämättäni. Huone ilman suihkua ja vessaa olisi maksanut vain kymppitonnin eli noin 15 euroa. Tätä huonetta yövahti kuvaili ghetoksi. En halunnut palata Dakarin öisille kaduille, joten iltapalaksi söin Suomesta tuodun pussikeiton. Vesikin oli jo valmiiksi lämmennyt päivän aikana!

Nukuin myöhään ja herättyäni lähdin etsimään aamupalaa. Porttikongissa päivysti kaksi hotellin työntekijää, mutta sitä en tiennyt, että heidän toimistonsa onkin tällainen pelkistetympi versio eli pelkkä pöytä ja tuoli lähes kadulla. Toinen työntekijöistä huuteli minulle jotain, mutta eilisen tapahtuman vuoksi epäilin kaikkia kriminaaleiksi tai muuten vain huijareiksi, joten en huomioinut heitä mitenkään. Vasta toisen henkilöistä kerrottua huoneeni numeron, ymmärsin miesten olevan oikealla asialla. Maksoin huoneeni ja vitsailimme heidän konttoristaan. Kerroin lähteväni aamupalalle, mutta sellaista saisi kuulemma myös hotellin katolta! Toinen “vastaanottovirkailijoista” huusi katutasolta neljännessä kerroksessa sijaitsevaan “ravintolaan”. Siellä oli kuin olikin pitkä pöytä ja muovituoleja sen ympärillä. Lisäksi katolla oli pienehkö koppi, jossa kaksi naista valmistivat minulle aamupalan. Tuhannella frangilla sain pari patonkia ja pienen pannullisen kahvia. Verensokeritasot nousivat ja olin hyvin innoissani ollessani vihdoin Dakarissa. Kauan tänne pääsyä olinkin odottanut, en tosin tiedä syytä sille! Johtuisiko yksinkertaisesti vain kaupungin nimestä…

IMG_0127 dkr2

Dakarin rantaviivaa presidentinlinnan takaa.

IMG_0126 dkr1

Pidä Dakar siistinä! Tämä kyltti on Route de la Corniche Est -kadun varrella, merenrannan tuntumassa.

Suomessa varmasti ensisijaisesti Dakar-rallista (joka nykyään ajetaan Etelä-Amerikassa) tunnettu Dakar on Senegalin pääkaupunki, tärkeä liike-elämän keskus ja satamakaupunki. Reilulla kahdella miljoonalla asukkaallaan kaupunki menee heittämällä ohi esimerkiksi Mauritanian Nouakchottin. Afrikan suurimpia kaupunkeja! Myös rakennuskanta on täysin toisenlainen, täällä on korkeitakin rakennuksia. Dakar sijaitsee Cap-Vertin niemimaalla, aivan sen kärjessä. Näin ollen kaupunki on koko Afrikan mantereen läntisin paikka.

IMG_0153 dkr5

Place de l’Independance.

dkr3

Katunäkymää Place de l’Independancelta etelään. Joillain on täälläkin rahaa hienoista kartanoista ja autoista päätellen.

Aamupalan jälkeen lähdin kaupungille. Jo lyhyen kävelyn aikana tein huomion, että Dakarin keskustahan näyttää ihan joltain eteläeurooppalaiselta kaupungilta. Ohitin Place de l’Independancen eli Itsenäisyyden aukion ja lähdin kohti rantaa. Alue, missä kuljeskelin tunnin verran, oli suurlähetystöjen ja varakkaampien ihmisten aluetta. Vastaantulevien valkoihoisten määrä tuplautui. Löysin katolisen Notre Dame des Victoires -katedraalin ja samoin presidentti Macky Sallin palatsi osui reitilleni. Toisin kuin useita muita valtion rakennuksia, niin presidentinlinnaa saa kuvata ilman, että joutuu kuulusteluun ja kamera takavarikoidaan. Jonkin ajan kuluttua tielleni osui länsimaalaistyyppinen pikaruokaravintola. Hinnat olivat senegalilaisittain pilvissä, minkä huomasi jo siitäkin, että asiakaskunta koostui pääasiassa eurooppalaisista ja arabeista. Sain kunnon hampurilaisen, minkä jälkeen kaupungin tutkimista oli hyvä jatkaa.

IMG_0133 dkr7

Katolinen Cathédrale Notre Dame des Victoires.

dkr4

Senegalin presidentinlinna.

Valkoihoinen, toubab, pistää ikävästi silmään kaupungin katukuvassa, minkä vuoksi miltei koko ajan joku nuorimies on kyselemässä, “auttamassa” ja “opastamassa”. Lähes jokainen tuntuu olevan artist. Kun heitä ei noteeraa, ei kuulemma pidä senegalilaisista, on rasisti ja ties mitä. Kun heille antaa siimaa eli alkaa jutella, heistä ei pääse eroon. Kerran aivan mielenkiinnosta lähdin yhden englantia taitavan fulben matkaan. Hän ja useat muut pitivät lähistöllä sijaitsevaa kahdessa kerroksessa olevaa isoa “tekstiilitehdasta”. Kaikki oli kuulemma paikan päällä valmistettua, jopa Made in India -tekstillä varustetut t-paidat! En ollut erityisen kiinnostunut perinteisistä senegalilaisista vaatteista, sillä niille ei vain yksinkertaisesti ole käyttöä Suomessa. Tein kuulemma suuren virheen, kun en ostanutkaan batiikkivärjättyjä vaatteita kaikille perheenjäsenille tuliaisiksi. T-paitojen painatusjälki sen sijaan oli huonoa: paidoissa oli painatuksesta aiheutuneita tahroja ja kirjoitusvirheitä. En minä halua paitaa, jossa lukee SENFGAL! Olkootkin “taidetta”! Pakko olisi silti ollut vain tukea tätä fulbeyhteisöä, sillä ajat ovat huonot, eikä näin kesällä ole turistejakaan! Tosin samaan aikaan näin “tehtaassa” ainakin neljä muuta turistia. Ostinkin sitten itselleni yhden t-paidan, ainoan, jossa ei ollut ylimääräistä sotkua. Myyjä otti vielä senegalilaisen puhelinnumeroni ylös, sillä palaisin kaupunkiin parin viikon kuluttua. Tällöin hän yrittäisi myydä minulle lisää. Emme eronneet hyvinä ystävinä, sillä en ollut varmaan ostanut riittävästi, eivätkä hänen ystävänsä hintavat opastuspalvelutkaan kiinnostaneet minua. Kerroin haluavani tutkia Senegalia oman mieleni mukaan ja muuttaa suunnitelmia yllättäen.

Vaatekaupoilta lähdettyäni eksyin. Luulin palaavani samoja jälkiä takaisin, mutta ei suunnistaminen (ilman karttaa) niin yksinkertaista olekaan tässä kaupungissa. Tunnin verran ympäriinsä harhailtuani, löysin takaisin hotellilleni. Harhailun avulla sain lisää käsitystä kaupungin keskusta-alueesta ja jonkin verran myös valokuvia.

dkr6

Dakarin keskustan katuja.

Suurin uhraus tämän Länsi-Afrikan matkani vuoksi, oli Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen väliin jääminen. Kuuden aikoihin illalla hain hotellin alakerran Ali Babasta rullakebabin ja vetäydyin loppuillaksi huoneeseeni kuuntelemaan Radio Novalta selostusta ottelusta, jossa Suomi kohtasi isäntämaa Valko-Venäjän. Pelihän päättyi Suomen 2-0-voittoon.

Nukkumaan mennessäni olin edelleen innoissani Dakarista. En ehkä kohdannut pahimpia huijareita ja vältyin toistaiseksi ryöstöltäkin, joten ajattelin kaupungin olevan ehkä mainettaan parempi. Kaupungista lisää myöhemmin.