Pääkaupunki nimeltä Ouagadougou

19.8.2015

Suurin osa maailman pääkaupungeista on nimetty ilman minkäänlaista mielikuvitusta. Kartalta löytyy niin Tukholmaa, Brysseliä kuin Budapestiäkin. Sitten on pääkaupunkeja, joiden nimeämistä on oikeasti mietiskelty: on Ankaraa, Limaa ja Montevideota. Kaikkein parhaimmalta suussa maistuu kuitenkin Burkina Fason pääkaupunki Ouagadougou! Kaupunki, jonka nimeä ei valitettavasti lausuta kuten kirjoitetaan, sijaitsee keskellä maata ja siellä on reilut puolitoista miljoonaa asukasta. Sinne siis!

oua11

Safarilla Ouagadougoun keskustassa. Leijonapatsas symboloi Ouagadougoun ja ranskalaisen Lyonin kaupungin suhteita.

Burkina Fason lounaisnurkalta Gaouasta on vajaan 400 kilometrin matka tuohon maagiseen pääkaupunkiin. Jos haluaa olla typerys, matkan voi taittaa polvet suussa puskataksilla eli romulla pikkubussilla hintaan 8 000 frangia (noin 12,2 euroa). Nämä autot lähtevät Gaouan keskustan puskataksiasemalta kello seitsemän jälkeen aamulla.

Fiksut valitsevat välille ison ilmastoidun linja-auton. Kävelin noin parin kilometrin matkan rinkka selässä Hotel Halasta kaupungin bussiterminaaliin. Se sijaitsee noin kolmen tai neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta pohjoiseen päin vievän pääväylän varressa. Terminaalissa voi valita kahdesta vaihtoehdosta, jotka ovat TSR (Transport Sana Rasmane) ja STMB. Jälkimmäisen kalusto on jostain historian alkuhämäristä, joten valinnanvaikeutta ei ollut. Siispä astelin TSR:n lippuluukulle ja ostin lipun Ouagadougouun saakka. Hinta on 7 000 frangia (noin 10,7 euroa) ja se on painettu lippuun! Näin ollen lipunmyyjä ei pääse vetämään välistä keksimällä omia hintoja. Lähtöjä on erityisesti aamulla suunnilleen tunnin välein. Olin aamun ensimmäisellä vuorolla ja se lähti ajallaan kello 7. STMB:n bussi lähti myös samaan aikaan kohti pääkaupunkia.

Tie kulki kohti pohjoista Bouroum-Bouroumin ja Tiankouran kylien kautta. Aurinko paistoi ja bussissa oli hyvin tilaa. Diébougoun kaupunki tuli varsin nopeasti ja siellä linja-automme täyttyi lähes kokonaan. Jo pian Diébougoun jälkeen kaarsimme Danon kaupungin linja-autoasemalle. Isolta tieltä sinne kuljetaan sellaista kärrypolkua, etten tiennyt bussin siihen edes pystyvän. Kuoppainen tie oli yöllisen sateen jäljiltä täynnä pieniä järviä, joihin ajaminen kyllä synnytti tsunameja kadunvarren kauppiaiden riemuksi. Asemalla matkustajat rynnivät joukolla ulos, joten ajattelin täällä olevan hieman pidemmän tauon. Ehdin hädin tuskin käydä vessassa, kun kuljettaja jo tööttäili lähdön merkiksi. Matkustajat ja sellaisiksi halunneet rynnivät yhtä aikaa ovelle. Onneksi olin jättänyt repun paikalleni, muuten se oli nyt mennyt ja minusta tullut seisomapaikkalainen. Lopulta kukaan ei kuitenkaan joutunut seisomaan ja rahastajat ajoivat ilman paikkaa jääneet ulos. Odottakoot seuraavaa bussia, joka tulisi joka tapauksessa jo tunnin kuluttua. Ostin ikkunasta banaaneja matkaevääksi.

Pâ-nimisessä kaupungissa käännyimme kohti itää ja Ouagadougoua. Pân lisäksi bongasin ikkunasta kylttejä muihinkin hauskannimisiin paikkoihin: Lâ, Pô, Silli, Lollio ja kirsikkana kakun päällä Bingo hieman ennen Ouagadougoua! Burkinalaiset totisesti osaavat paikkojen nimeämisen. Tienviittojen bongaamiseenkin kyllästyy ja juuri sitä varten TSR näytti televisioista koko matkan ajan iloisia burkinalaisia musiikkivideoita ja laadukkaan norsunluurannikkolaisen komediaelokuvan. Ranskaksi puhuttua elokuvaa pystyi seuraamaan ihan ilman kielitaitoakin. Siinä maalaispoika muutti syvältä Norsunluurannikon puskasta rannikon miljoonakaupunkiin Abidjaniin. Matkatavarat koostuivat lähinnä valtavasta banaanitertusta. Abidjanissa elämä meni kokonaan uusiksi: piti oppia syömään haarukalla ja veitsellä, kulkemaan taksiin ovesta ikkunan sijasta ja käyttämään liukuportaita niitä pelkäämättä! Hyvin kliseistä, mutta hauskaa!

oua7

Avenue de la Liberté on yksi Ouagadougoun merkittävimpiä katuja. Kuva otettu Le Pavillon Vert -hotellini edestä kohti Sankariarén toria.

oua8

Ouagadougoun katunäkymää.

Saavuin Ouagadougouun yhden aikaan iltapäivällä. Samalla olin saapunut Sahelin alueelle: maisema oli kuivaa ja karua, vaikka meneillään ollut sadekausi olikin värjännyt sitä vähän vihreämmäksi. Aurinko paistoi ja lämpötila oli kolmenkymmenen paremmalla puolella. Otin TSR:n terminaalista taksin Le Pavillon Vert -hotelliin Ouagadougoun keskustan pohjoispuolelle Marché de Sankariaré -nimisen torin nurkalle.

Le Pavillon Vert on Ouagadougoussa se paikka, joka kerää kaikki pienen budjetin länkkärireissaajat. Länsi-Afrikka on sen verran pieni paikka, että hotelliin oli majoittunut sama Kapkaupunkiin autollaan matkalla ollut saksalainen pariskunta, jonka tapasin jo Malin Bamakossa Hotel Sleeping Camelissa. Vaihdoimme kuulumisia. Sain kuulla, että myös Bamakossa ollut australialainen moottoripyöräseikkailija Pat oli samassa hotellissa. Hän oli malarian nujertamana huoneessaan ja saksalaispariskunta piti hänestä huolta. Nainen sattui olemaan sairaanhoitaja. Burkinalaista sairaalaa kolmikko tahtoi välttää viimeiseen saakka! Sillä välin, kun itse olin kolunnut Burkina Fason eteläosia, aussiseikkailija oli kuulemma päätynyt pariksi päiväksi vankilaan Norsunluurannikolla. Sama hänellä varmasti oli edessä myöhemmin myös Kongon demokraattisessa tasavallassa! Niin, me neljä länsimaalaista taisimmekin sitten olla hotellin ainoat vieraat!

oua10

Hotel Le Pavillon Vertin vehreää pihamaata.

oua9

Burkina Fason pitkäaikainen presidentti Blaise Compaoré ajettiin virastaan väkivaltaisten mellakoiden saattelemana lokakuussa 2014. Tässä hotellin seinässä olevassa julisteessa vihattu Compaoré on pantu mm. taluttamaan aasia, juoksemaan sarvikuonoa pakoon ja kiillottamaan Marokon kuninkaan kenkiä.

Oma hotellihuoneeni oli Le Pavillon Vertin halvin, 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Varasin sen kolmeksi yöksi. Huoneessa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna sekä rottinkipenkki ja tuuletin. Vessa ja suihku ovat jaetut. Kaiken kaikkiaan oikein pätevä hotelli siis. Söin hotellin ravintolassa hampurilaisen ja lähdin kaupungille.

Hotel Le Pavillon Vert sijaitsee pitkän Avenue de la Libertén varrella. Jos lähtee katua kohti länttä, löytää erilaisia tukkuliikkeitä ja korjaamoita. Jos valitsee idän, löytää tavallisen kansan kahviloita ja ravintoloita sekä supermarketteja! Sellaisia rikkaille länsimaalaisille suunnattuja kauppoja, jossa saattaa seota täysin, kun yhtäkkiä kaikkea taas on saatavilla! Kävin huvikseni eräässä ja ostin Turkista tuodun ja moneen kertaan sulaneen suklaapatukan! Kaupan pikkuinen suklaavalikoima oli omassa pienessä jääkaapissaan, jonne jostain syystä päätin vilkaista. Palailin takaisin hotellilleni, käväisin vastapäätä hotelliani sijaitsevalla Sankariarén torilla. Ei mitään uutta, johan näitä toreja on nähty. Silti afrikkalaisessa torissa on aina sitä jotain. Eteläistä eksotiikkaa! Ostin jonkun nuoren tytön kaikki pähkinät ja tytöltä taisi loppua työpäivä siihen.

Ouagadougou on siitä merkillinen länsiafrikkalaiskaupunki, että siellä on rautatie ja sillä vieläpä liikennettä. Kävelin radanvartta Ouagadougoun rautatieasemalle. Ihan muuten vain. Täältä pääsisi junalla Bobo-Dioulasson ja Banforan kautta aina Norsunluurannikon Abidjaniin saakka. Siis Atlantin rantaan.

oua5

Siirtomaakaudella kuolleiden ranskalaissotilaiden hautausmaa keskellä Ouagadougoua.

Asemalta päädyin Ranskan kulttuuri-instituutin, Institut Français du Burkina Fason eteen. Yhdysvaltojen tavoin myös Ranska pelkää ja sisään instituuttiin kuljetaan turvatarkastuksen läpi. Kerran Mauritanian Nouakchottissa ranskalaisinstituutissa vierailleena, totesin, etten jaksa alkaa avata reppuani. Kävin vain naapurissa olevalla hautausmaalla, jonne on haudattu siirtomaa-aikana kuolleita ranskalaissotilaita. Hautausmaan portissa erikseen täsmennettiin, että paikalla tosiaan saa vierailla ilmaiseksi. Ilmeisesti paikalliset ovat yrittäneet rahastaa silläkin.

oua1

Vallankumouksen aukiolla on hieno muistomerkki Burkina Fason karttoineen.

oua4

Vallankumouksen aukiota.

Keskellä kaupunkia sijaitsee myös Place de la Révolution eli ”Vallankumouksen aukio”, joka on valtava tyhjä alue. Sen laidalla on monumentti ilmeisesti siis vallankumouksen merkiksi. Aukion kahdella laidalla on suuret sotilasalueet ja etelälaidalla Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Burkina Fason pääkonttori. Itäpuolella aukio rajoittuu muun muassa suureen pankkirakennukseen, Burkina Fason perustuslakineuvostoon ja Air Burkinan konttoriin. Täällä ollaan siis jo lähes asian ytimessä. Päätin jättää keskustan tarkemman tutkimisen seuraavaan päivään ja lähteä kohti hotellia.

oua6

Katunäkymä Ouagadougousta.

oua2

Tämä kolmikko myy varaosia raskaaseen kalustoon.

oua3

Miesten kaupan julkisivua: “Vente de pieces detaches”.

Halusin vielä käydä kaupassa. Sellaisessa oikeassa länkkärikaupassa. Etsin puoli tuntia löytämättä ainuttakaan kauppaa, en edes mitään pieniä afrikkalaiskauppoja. Lopulta löysin yhden supermarketin, jossa oli jopa pieniä ostoskärryjä! Olin ainoa asiakas. Löysin paikallista jugurttia, mutta ehkä merkittävin löytö oli kaupan leipähylly. Ensimmäistä kertaa valikoimassa oli jotain muutakin leipää kuin sitä iänikuista mautonta patonkia, jota tuli jo korvistakin. Ostin innoissani pussillisen oikeaa leipää! Ja makkarasäilykkeen! Ja sipsejä! Kaikki oli kuljetettu tänne syvälle Afrikkaan ihan vain minua varten!

Loropénin rauniot ja paikallinen poppamies

18.8.2015

Dramane saapui sovitusti hotellilleni. Tai ainakin melkein sovitusti. Mies oli käynyt vaihtamassa skootteriinsa renkaan, sillä nyt olisi edessä sen verran pitkä ja vaativa ajo! Lähdimme samantien kohti maaseutua. Dramane ajoi, minä istuin takana ja tie oli sadekauden runtelema hiekkatie. Skoottereilla täällä kaikki kulkevat, eikä Dramanekaan pitänyt mitenkään outona ajatuksena lähteä 40 kilometrin päähän Loropéniin skootterilla. Matkustajan kanssa!

Olin edellispäivänä tullut samaa reittiä Loropénistä Gaouaan, joten nyt menin saman tien toiseen suuntaan ja näin samat lobikylät. Lobit ovat alueen valtaheimo ja olin tutustunut heidän kulttuuriinsa Dramanen työpaikalla Musée de Ponissa Gaouassa. Lobit totisesti asuvat edelleen tismalleen samanlaisissa savimajoissa, jollaisen jäljennöstä olin museon pihalla katsellut. Dramane kertoi Sidoumoukarin lobikylän läpi ajaessamme, että perinteisen arkkitehtuurin lisäksi kylän liepeillä olisi luolia, mutta niihin emme nyt menneet. Oli kiirehdittävä, sillä olimme lähteneet matkaan varsin myöhään. Toki sadekauden vuoksi.

Edellisiltana tietä toiseen suuntaan ajaessani, en ollut kiinnittänyt juuri huomiota rakennuksiin. Ne olivat näyttäneet samanlaisilta savimajoilta, mitä kaikkialla on. Enemmän minua oli “pysäyttänyt” Loropénin liepeillä olevan kylän nimi. Valitettavasti kylä ei ollutkaan Dakar, kuten olin edellispäivänä lukenut, vaan Lakar! Ei ollutkaan siis syytä pysähtyä kuvaamaan kylttiä. Dakar on siis Senegalin pääkaupunki.

loropeni3

Perillä Loropénissä. Tässä kohtaavat Gaouasta tuleva ja Banforaan menevä isompi tie ja etelään kohti Kamptia menevä tie. Taaempana taitaa olla Loropénin “keskusaukio”.

loropeni2

Gaoua–Banfora-tie Loropénin keskustassa.

Ajomatka Loropéniin sujahti noin tunnissa. Skootterilla pääsee liikkumaan ketterästi, autolla joutuu hidastelemaan ja kiertelemään enemmän. Vastaan tulleet autot pystyikin laskemaan yhden käden sormilla. Auto on jo niin kallis hankintakin, ettei sellaiseen ole paikallisilla varaa.

Loropéni on pikkuinen kaupunki tai suurehko kylä. Kylän “keskusaukio” on samalla paikkakunnan puskataksiasema. Edellisiltana olin vaihtanut siinä kulkuneuvoa. Kylässä on koulu, moskeija ja pikkupuoteja. Aukion laidalla on myös paikallinen kahvila-ravintola, jossa on sinisestä muovipressusta tehdyt seinät. Joimme siellä teet. En ollut tullut Loropéniin pelkän teehetken vuoksi, vaan siksi, että kaupungin liepeillä sijaitsee Burkina Fason ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Unescon maailmanperintökohde: Loropénin rauniot! Vaikka muinaisen kivilinnoituksen rauniot tunnetaan pääkaupungissa Ouagadougoussakin, eivät ne Loropéniä ole maailmankartalle saaneet. Lonely Planetkaan ei mainitse nähtävyydestä sanallakaan, vaikka rauniot ovat olleet Unescon listalla jo vuodesta 2009. Olin saanut itsekin tietää paikasta ja Unesco-listauksesta vasta tänä aamuna!

loropeni4

Tästä lähtee tie kohti Kamptin kaupunkia. Oikealla sinipressuinen kahvilamme.

loropeni1

Loropéniläinen kahvila-ravintola.

loropeni5

Katunäkymä Loropénistä.

Loropénin keskustasta on noin kolmen kilometrin ajomatka raunioalueelle ja isolta tieltä on hyvät opasteet paikalle. Raunioille johtavan tien alussa on lipunmyyntikoppi, mutta nyt lipunmyyjä-opas viittoi meidät jatkamaan perille asti. Hän tulisi perässä polkupyörällä. Lipunmyyntikopin vieressä on myös valmistumassa oleva museo Loropénin raunioilta löydetyille esineille ja muille löydöille. Museo ei ollut vielä avoinna yleisölle ja muutenkin koko maailmanperintökohde tuntui olevan hyvin alkutekijöissään. Paikalle vievä hiekkatiekin oli aivan uusi. Jätimme skootterin parkkipaikalle ja opasta odotellessamme katselimme paikalla kasvavia voipuita, joiden siemenistä valmistetaan kuuluisaa karitevoita. Dramane kertoi, että kulttuuriperinnön lisäksi myös paikan luonto on ainutlaatuista. Joitain kasvilajeja kasvaa vain tässä lähistöllä! Voipuut sentään ovat laajemmalle levittäytyneet.

loropeni9

Loropénin raunioiden lipunmyyntikoppi ja valmisteilla oleva museo.

loropeni6

Loropénin raunioita: muinaista linnoitusta kiertäneen korkean muurin osasia.

Opas pyöräili paikalle viiden minuutin päästä ja pääsimme aloittamaan kierroksen. Pääsymaksu Loropénin raunioille on 2 000 frangia (noin kolme euroa), mihin sisältyy jälleen opastus. Oppaana toimi nuori mies, joka valitteli, ettei puhu englantia. Kierroksen alettua mies kuitenkin alkoi opastaa englanniksi. Ei mitään ongelmia ymmärtämisen kanssa! Olin ainoa vierailija paikalla ja todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen koko päivänä.

Reilun hehtaarin alueelle levittäytyvien Loropénin raunioiden historia on suureksi osaksi hämärän peitossa, mutta paikalla tehdään kaivauksia, joiden toivotaan auttavan raunioiden merkityksen selvittämisessä. Löydöt on tarkoitus laittaa näytille siihen valmistumassa olevaan museoon. Paikan synnystä ei tiedetä juuri mitään, mutta joka tapauksessa rauniot ovat ajalta ennen eurooppalaisten tuloa seudulle. Ikää on tutkimusten mukaan vähintään tuhat vuotta. Lobimaalla (eli tällä seudulla) on kaikkiaan kymmenen vastaavaa kivilinnoitusta, mutta tämä on parhaiten säilynyt.

Linnoituksen arvellaan liittyneen Atlantin rannikolta tulleen ja Saharan autiomaan ylittäneeseen kultakauppaan, sillä se kukoisti alueella samaan aikaan linnoituksen kanssa. Linnoitus oli ilmeisesti koulango- tai lohron-heimojen hallitsema, sillä nuo heimot kontrolloivat seudun kullantuotantoa. Tuotanto kukoisti 1300-luvulta 1600-luvulle, minä aikana myös linnoituksen on selvitetty kukoistaneen. Linnoitus hylättiin lopullisesti 1800-luvun alkupuolella. Sitten se jäi ilmeisesti ikään kuin unohduksiin ja on säilynyt hyvin tähän päivään saakka. Lähteet: [1]

loropeni11

Sisällä linnoituksen muurin sisällä.

loropeni10

Unesco otti Loropénin rauniot vuonna 2009 maailmanperintöluetteloonsa.

loropeni12

Loropénin muinaisen linnoituksen muuria.

Kiertelimme rehevän kasvillisuuden valloittaman raunioalueen sisä- ja ulkopuolella. Linnoituksen muuri on hyvin säilynyt ja kiertää alueen. Muuri on korkeimmillaan kuuden metrin korkuinen, eikä sitä ole helppo kiivetä ylöskään. Oppaani mukaan lateriitista rakennettu muuri on tarkoituksella rakennettu sellaiseksi, ettei sitä pystyisi kiipeämään. Liukkaalta se tuntuikin. Myöskään portteja linnoituksen sisään ei ole ollut yhtä tai kahta enempää. Jotain tärkeää linnoitus on siis suojellut.

Olin hyvin tyytyväinen päätettyäni vierailla raunioilla. Paikka oli vasta toinen maailmanperintökohde tällä matkalla, sillä Länsi-Afrikka ei ole mikään eldorado niiden suhteen. Ensimmäinen maailmanperintökohteeni oli Kap Verden Cidade Velha.

loropeni8

Puu on kasvanut muuria apuna käyttäen. Puu toisaalta tukee muuria, mutta toisaalta rapisuttaa sitä. Ikää tällä loisella on vain noin 20 vuotta.

loropeni7

Muurien sisäpuolella on pienempien rakennelmien raunioita.

Jatkoimme matkaa. Ensin palasimme Loropénin keskustaan ja tankkasimme skootterin tienvarren “huoltoasemalla”. Tällä kertaa “asemalla” oli pieni itsetehty metallikehikko, jossa oli rivissä muutama käytetty viinapullo täynnä polttoainetta. Ostimme tankin täyteen ja se maksoi noin 3 000 frangia (noin 4,6 euroa). Tämän “huoltoaseman” vieressä oli upea pieni moskeija ja jo hetken haaveilin kuvan ottamisesta. Moskeijan kuvaaminen oli viimeksikin vienyt minut poliisiasemalle, joten luovuin ajatuksesta.

Jatkoimme Loropénistä kohti Kamptia, jonne on matkaa 19 kilometriä. Punahiekkainen tie oli Gaoua–Loropéni-tietäkin huonompi. Se ei hidastanut matkantekoamme ja vielä vähemmän muiden matkaa. Autoja ei tiellä tullut vastaan, vaan ainoastaan mopedeja ja polkupyöriä. Olin luullut Kamptin olevan Loropéniäkin syrjäisempi alkuasukaskylä, jollaiselta se laitamiltaan vaikuttikin. Ainoastaan vaatteet ihmisten päällä ja erilaiset kulkuvälineet muistuttivat jotenkin meikäläisestä sivistyksestä. Talot olivat tyypillisiä lobitaloja, eikä niissä näyttänyt olevan mitään länsimaalaista hapatusta. Tuskin sähköjäkään. Ei siinä vauhdissa tosin kaikkeen ehtinyt kiinnittää huomiota.

loropeni14

Dramane skoottereineen jossain Loropénin ja Kamptin välillä.

loropeni13

Tie Loropénistä Kamptiin.

kampti1

Kampti näyttää Loropénin jälkeen sivistykseltä. Onhan täällä päällystetty tiekin!

Saavuimme Kamptiin ja asfaltti alkoi! Dramane kertoi paikkakunnan olevan itseasiassa merkittäväkin pikkukaupunki. Kampti on oikeastaan rajakaupunki, sillä Norsunluurannikon rajalle on ainoastaan noin 25 kilometriä. Tämän huomaa myös poliisin ja sotilaiden läsnäolosta ja Kamptista etelään, eli kohti rajaa, lähtevien on käytävä ilmoittautumassa poliisiasemalla. Onneksi olin ottanut passini mukaan retkelle, sillä nyt sitä tahdottiin syynätä. Nimen, syntymäajan, syntymäpaikan, passinnumeron, kansallisuuden ja muiden tärkeiden tietojen lisäksi poliisi kirjasi ylös myös vanhempien nimet sekä syynäsi viisumin ja saapumisleiman. Poliisi tahtoi tietää myös asuinpaikkani (eli hotellin), seuraavan kohteeni ja maan, mistä olin tulossa Burkina Fasoon. Prosessi oli kivuton, eikä mistään lahjuksista edes vihjattu. Lähtöä tehdessämme ystävälliset poliisit tahtoivat vielä kuulla “uutisia Suomesta”. No, mitä minä siihen osaan vastata, kun meillä ei ole edes ebolaa ja eduskuntavaalitkin menivät jo! Nothing special!

kampti12

Sib Tadjalté perheineen asuu aidossa lobitalossa Kuekueran kylässä Kamptin kupeessa.

kampti2

Fetissit talon oviaukon kohdalla antavat suojelusta asukkaille.

Ajelimme joitain kilometrejä kohti Norsunluurannikon rajaa, minkä jälkeen käännyimme puskaan. Painelimme kuoppaista hiekkatietä ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavuimme pieneen lobikylään nimeltä Kuekuera. Dramane ajoi skootterinsa erään lobiperheen pihaan, missä saimme ystävällisen vastaanoton. Perhe ei ollut tiennyt tulostamme, mutta saimme luvan piipahtaa tutustumassa aitoon lobitaloon ja aitoon animistiseen lobiperheeseen! Talossa asuu parantaja-tietäjä Sib Tadjalté vaimonsa (tai vaimojensa) ja lapsiensa kanssa. Perhe on suuri ja kaikki olivat nyt pihalla. Naiset olivat ruoanlaittopuuhissa ja Sib muuten vain nautti elämästä. Asuinpaikka on länsimaalaisen silmään paratiisi!

Otimme kengät pois ja astuimme sisään tähän mudasta ja puunrungoista tehtyyn suureen suorakaiteenmuotoiseen taloon. Talossa on tasakatto, jota käytetään ainakin viljan kuivaamiseen. Rakennuksen oviaukko on pieni ja oviaukon yläpuolella on kaksi fetissiä: mies ja nainen. Ne tuovat turvaa talossa asuville. Sisällä talossa totisesti oli käsittämättömän pimeä, kuten lobitaloissa ylipäänsäkin. Ikkunoita ei juuri ole, eikä lamppuja, sillä sähköjä talossa ei ole. Eikä varmasti muuallakaan Kuekuerassa. Dramane ei ollut ensi kertaa lobitalossa ja meni edellä. Minä kompuroin perässä, kun en vain nähnyt eteeni. Aluksi kävimme keittiössä, jossa oli hiljattain jauhettu viljaa.

kampti11

Parantaja-tietäjä Sib Tadjalté talonsa pihamaalla.

kampti3

Sib Tadjaltén talon eteinen. Kuva otettu salaman kanssa ja oikeasti paikassa ei juuri näe eteensä.

kampti4

Lobitalon keittiötä.

Parin kulman takana pimeydessä istui pikkupoika. Vain pieni valonsäde osui häneen katossa olevasta pienestä reiästä. Poika avasi “oven” talon mielenkiintoisimpaan huoneeseen, “puhdistautumishuoneeseen”. Kyse ei ole kylpyhuoneesta, vaan pienestä kammiosta täynnä erikokoisia ja -näköisiä fetissejä. Pääosin fetissit ovat ihmishahmoja, mutta myös joitain eläimiä seassa on. Näillä main kristinusko ja islam eivät ole päässeet syrjäyttämään lobien omaa animistista uskontoa, jossa esi-isät ja luonnossa asuvat henget ovat erittäin merkittävässä asemassa. Sib Tadjalté on ilmeisen tärkeä henkilö ja hänellä on parantajana ja tietäjänä kyky toimia välittäjänä ihmisten ja henkimaailman, kuten esi-isien, välillä. Sib Tadjalté on siis poppamies! Huoneen lattialla on pieniä valkoisia simpukoita, joita käytetään ennustamisessa ja jossain vaiheessa tätä mielenkiintoista animistista toimitusta uhrataan eläin (sulista päätellen lähinnä kanoja) ja veri pirskotellaan fetissien päälle. Fetissit olivat kuivuneen veren tahrimia.

kampti6

Näkymä Sib Tadjaltén talon “puhdistautumishuoneeseen”.

kampti7

Pääosin kammiossa olevat fetissit kuvaavat ihmistä.

kampti5

Fetissien joukossa on eläinhahmojakin. Lattialla on suuret määrät pieniä valkoisia simpukoita.

kampti9

Kanoja käytetään uhrauksessa.

kampti8

Yleisnäkymä kuivuneen veren tahrimien fetissien täyttämään kammioon.

Lisää fetissejä on Sib Tadjaltén pihamaalla. Jälleen kokoja ja muotoja on joka lähtöön ja uusia fetissejä on tehtävä silloin tällöin. Henget kun käskevät valmistaa aina vain suurempaa ja suurempaa. Minulla ei ollut kanaa, jonka olisi voinut uhrata vierailuni kunniaksi, joten jätin 2 000 frangin (noin kolme euroa) setelin erään ulkona olleen fetissin eteen kiven alle. Sib Tadjalté osti setelilläni myöhemmin kanan ja uhrasi sen. Muuten vierailu oli ilmainen ja hyvin miellyttävä. Kaikkea sai kuvata vapaasti. Vierailun aikana aurinko alkoi jo laskea, joten aloimme tehdä lähtöä. Dramane halusi ajaa mahdollisimman paljon ennen pimeää. Perhe jäi jatkamaan askareitaan.

kampti13

Suurikokoisia fetissejä talon pihamaalla.

kampti14

Lisää.

Hurautimme hetkessä Kamptiin ja ohitse. Vielä riitti valoa. Tie Kamptista Gaouaan on päällystetty, mutta päällyste on aika reikäinen varsinkin Gaouan alkaessa lähestyä. Matkaa kaupunkien välillä on reilut 40 kilometriä, mistä noin puolet jouduimme ajamaan pimeässä. Mutta perille päästiin turvallisesti. Kaikkiaan retkellemme tuli pituutta noin 120 kilometriä.

kampti10

Kauniin vehreää maisemaa Kuekueran ja Kamptin välillä.

Gaouassa ajoimme Dramanen kodin kautta. Tämä asui paikallisessa rivitalossa mielestäni varsin keskiluokkaisesti. Mies tahtoi myydä minulle kaksi Sib Tadjaltén veistämää puista parikymmensenttistä fetissiä: miehen ja naisen. Henget olivat patistaneet Tadjaltén tekemään suurempia fetissejä, joten nämä kaksi olivat jääneet jo kauan sitten käyttämättömiksi. Musée de Ponin työntekijänä Dramane oli saanut ne joskus haltuunsa ja tahtoi kaupitella ne minulle, sillä olin ollut hyvin kiinnostunut lobien kulttuurista. Suomesta ne saisivat kuulemma hyvän kodin. Joku olisi ollut kiinnostunut niistä myös Belgiassa. Ostin fetissit ja varmistin vielä, saisinko tosiaan viedä ne ulos maasta. Mitään ongelmia ei kuulemma koituisi, sillä taikakalut ovat vain noin 15–20 vuotta vanhoja. Ainakin olin saanut nyt hienon matkamuiston Burkina Fasosta: vanhat veren tahrimat lobifetissit! Ei mitään turistikrääsää! Euroopassa niistä voisi kuulemma saada satakin euroa, mutta siihen en jaksa uskoa. Kun kaupat oli lyöty lukkoon, söimme illallisen ja katselimme Dramanen japanilaisen museokollegan lähettämiä videoita lobien perinteisistä tansseista. Sitten tuli hyvästien aika.

Seuraavana aamuna ajattelin lähteä Ouagadougouun.

Vihreiden kukkuloiden ympäröimä Gaoua

18.8.2015

Olin saapunut edellisenä iltana Banforasta Gaouaan (lausutaan ‘Gawa’), enkä ollut nähnyt paikkakunnasta kuin pari pimeää katua. Vesisade oli jatkunut ilmeisesti läpi yön. Aamukahdeksalta olin ulkona hotellistani ja lähdin kävellen kohti kaupungin keskustaa. Sinne on Hotel Halasta kilometrin tai parin matka. Ihmisten määrä kasvoi mitä lähemmäksi keskustaa pääsin. Menin tahallani vähän ohi keskustasta ja löysin suuren joukon naisia pitämässä kokousta ennen töihin lähtöä. Peltotöitä tai rikkaruohojen kitkentää ilmeisesti. Ryhmällä oli miespomo, joka toivotti minut tervetulleeksi Gaouaan ja kertoi tulevansa töiden jälkeen tapaamaan minua hotelliini!

gaoua2

Gaouan liikekeskusta eräältä kaupungin kukkulalta nähtynä.

gaoua4

Lisää keskustaa, mutta enemmän asuintaloja.

Kuljin halki Gaouan liikekeskustan ja onnistuin löytämään kaupungin postitoimiston. Ostin postimerkit Sindousta ostamiini kortteihin ja jätin ne Burkina Fason postin huomaan. Korteilla kesti noin kuukausi saapua Suomeen. Postivierailun jälkeen suunnistin ylöspäin. Noin 30 000 asukkaan Gaoua on rakennettu vehreiden kukkuloiden lomaan ja osaksi niiden rinteille. Korkeuserot ovat paikoin suuria. Saavuin erään kukkulan laelle ja samalla jonkinlaiseen hallintokortteliin, jonka laidalta on hyvät näkymät Gaouan keskustaan ja kaikkiin muihinkin suuntiin. Otin kuvia ja nautin näkymistä. En ollut missään vaiheessa suunnitellut Gaouaan tuloa, mutta yhtäkkiä paikkakunta alkoi tuntua ehkäpä parhaimmalta paikalta tällä Länsi-Afrikan kiertomatkallani. Kukaan ei ollut huudellut valkoiseksi, kukaan ei ollut valittanut valokuvauksesta ja sääkin oli ihan kiva. Aurinko tosin oli toistaiseksi pilvessä. Ehkä niitä “le blanc” –huutoja ei kuulu, sillä Gaoua on kaikkea muuta kuin länsimaalaisten turistien reitin varrella. En nähnyt kaupungilla kuljeskellessani ainuttakaan toista valkoihoista.

gaoua5

Vielä yksi näkymä Gaouan keskustaan ja takana oleville kukkuloille.

gaoua15

Gaouan keskustan vilinää aamupäivällä.

Joka tapauksessa, tämän samaisen kukkulan laella on myös kaupungin ehkä tärkein nähtävyys: Musée de Poni. Se ei ole mikään hevosnäyttely, vaan Ponin provinssin ihmisten elämää esittelevä laadukas etnologinen museo. Sen vuoksi eilen tapaamani ranskalaispariskuntakin oli Gaouaan matkustanut. Museoon on 2 000 frangin (noin kolme euroa) pääsymaksu, mutta sen maksamista sain hetkisen odotella. Oppaat olivat kadoksissa ja opastus kuuluu täälläkin lipun hintaan.

Pyysin ja sain englantia taitavan oppaan eli hyvä tuurini jatkui. Miehen nimi oli Dramane. Huumorimiehenä hän heti kättelyssä pyysi ottamaan itsensä matkalaukussani mukaan Suomeen. Kaiken lisäksi Dramane oli kuullut maasta nimeltä Suomi ja osasi sen vieläpä sijoittaa samaan läjään Ruotsin ja Norjan kanssa! Hän oli ensimmäinen ja viimeinen afrikkalainen tällä matkalla, joka Suomen tiesi. Kap Verden Boa Vistan paikallisia en nyt laske mukaan!

gaoua9

Musée de Poni.

gaoua8

Lobitalon jäljennös museon pihamaalla.

Musée de Ponin näyttely on pääasiassa täkäläisen valtaheimon, lobien, kulttuurin esittelyä. Museon pihamaalla on aidossa koossa jäljennös lobitalosta. Lobit asuvat maaseudulla yhä suorakaiteenmuotoisissa mudasta rakennetuissa taloissaan, joissa on esimerkiksi huoneet kotieläimille ja vaimoille. Siis oma huone kullekin vaimolle! Sitten löytyy keittiö, jossa on suuria saviastioita täynnä ruokaa ja juomaa. Ikkunoita ei juuri ole ja jos on, ne ovat vain pikkuisia reikiä seinässä. Siispä talo on todella pimeä. Lobit ovat edelleen isoksi osaksi animisteja, joten fetissit kuuluvat arkeen ja talojen ulkopuolella onkin “alttari” esi-isiä varten. Dramanen mukaan esi-isiltä kysytään neuvoja asiaan kuin asiaan ja heitä kiitetään esimerkiksi uhraamalla.

Toisin kuin ulkona, sisällä museossa ei saa valokuvata, joten sain keskittyä täysin opastukseen. Museossa on esillä laajasti alueen asukkaille tyypillisiä artefakteja, kuten aseita ja soittimia, sekä historiallisia valokuvia. Nyt museo oli muuttamassa väliaikaisiin tiloihin, sillä rakennuksen katto oli niin surkeassa kunnossa. Romahtaisi vielä! Osa museon esineistöstä oli jo ehditty pakata, mutta lähes kaiken pääsin vielä näkemään. Museon äidin, ilmeisesti ranskalaisen, Madeleine Pèrenkin kuva oli jo otettu pois seinältä! Remontin kestosta ei ollut oikein tietoa, mutta eiköhän paikka viimeistään vuoden 2016 aikana aukea uudelleen.

gaoua6

Lobien fetissejä eli taikakaluja: vasemmalla esiäiti ja oikealla esi-isä. He kertovat vastaukset suunnilleen kaikkeen.

gaoua10

Tämä taisi olla täkäläisen karjasuojan jäljennös. Edelleen museon pihamaalta.

Dramane näki innostukseni lobikulttuuria kohtaan ja lähtiessäni ehdotti retkeä läheiseen lobikylään. Itseäni kiinnosti Loropénin kaupungin liepeillä sijaitseva Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva raunioalue. Olin lukenut siitä itseasiassa vasta tänä aamuna ja päättänyt käydä siellä! Sovimme, että Dramane saapuisi kello kahdelta iltapäivällä hotellilleni ja sitten lähtisimme hänen skootterillaan ensin Loropénin raunioille, minkä jälkeen jonnekin Kamptin pikkukaupungin laitamille aitoon lobikylään ja -perheeseen! Hinnaksi sovimme 12 000 frangia (noin 18,2 euroa) sisältäen polttoaineen skootteriin. Taksi pelkille Loropénin raunioille ja takaisin maksaa hotellini vastaanoton arvion perusteella noin 50 000 frangia (noin 76,2 euroa), mikä taitaa olla kyllä yläkanttiin arvioitu!

Lähtiessäni vielä ihastelin museon pihamaalla olevaa vanhaa ruostunutta autonrähjää. Se on ensimmäinen auto näillä main! Ranskalainen siirtomaaupseeri ajeli sillä Dramanen mukaan 1910-lähtien seudun kylissä. Ehkä täällä sitten teitä oli kuitenkin! Autoa kuvatessani kitkentähommissa olleet naiset halusivat tulla kuvatuiksi. Otin parit kaverikuvat!

gaoua7

Lobimaan ensimmäinen auto. Ranskasta ilmeisesti 1910-luvulla tuotu.

gaoua11

Gaoualaisia naisia työn touhussa. Huumorinaisena oikeanpuolimmainen otti asennon kameran edessä ja oli tikahtua nauruun kuvan nähtyään!

gaoua12

Kuvattavia riitti!

Sitten laskeuduin alas kukkulalta ja menin ostamaan onnistuneesti väärennetyllä 500 frangin (noin 0,75 euroa) kolikolla vesipullon. Miten kukaan jaksaakaan väärentää kolikoita! Näin, että myyjä pani kolikon välittömästi uudelleen kiertoon vaihtorahana. Kioskia vastapäätä toimi sopivasti Gaouan vankila! Kulkeuduin joidenkin mutkien kautta kaupungin torille, jossa sunnuntai on tärkein markkinapäivä. Nyt ei ollut sunnuntai, eikä asiakkaita liiemmin. Täältäkin saa toukkia, jos sellaisia tykkää mutustaa!

gaoua13

Gaouan tori. Takana näkyvällä kukkulalla sijaitsee Musée de Poni ja kaupungin hallintorakennuksia.

Kävelin kaupungin puskataksiasemalle tiedustelemaan jatkoyhteyksiä Ouagadougouun. Sain selville, että aamuseitsemän ja kahdeksan tienoissa lähtee pikkubussi kohti pääkaupunkia. Hinnaksi pojat kertoivat 8 000 frangia (noin 12,2 euroa), mihin hintaan pääsee jo ihan oikealla ilmastoidulla linja-autollakin! Luultavasti linja-auto on myös nopeampi, sillä se ei pysähdy jokaisessa pikkukylässä.

Puskataksiasemalla harvahampainen äreänoloinen vanhempi herra pyrki matkaoppaakseni. Olisi tahtonut esitellä kaupunkia siitäkin huolimatta, että kerroin jo kierrelleeni. Mies ei osannut englantia, mutta palaveri sai joukon nuoria miehiä kerääntymään ympärillemme. Eräs heistä osasi jonkin verran englantia ja tämäkös ei miellyttänyt vanhaa setää sitten yhtään! Hän kuvitteli nuorukaisen vievän hänen asiakkaansa. Ja minä kun en halunnut ketään oppaakseni. Jatkoin matkaani.

gaoua3

Gaouan keskustan pääkatuja.

gaoua14

Edelleen kaupungin pääkatuja.

Kuljeskelin ympäri kaupunkia ja iltapäivällä palasin takaisin Hotel Halaan. Odottamaan Dramanea skoottereineen. Maaseutukierroksesta lisää seuraavassa kertomuksessa.

Gaouaan halki eteläisen Burkina Fason pikkukylien

17.8.2015

Alun perin olin suunnitellut matkustavani Burkina Fason pohjoisosaan Gorom-Goromiin ja Doriin, mutta se olisi tarkoittanut pitkiä edestakaisia bussimatkoja. Lisäksi Sahelin alueella sijaitsevan Gorom-Goromin turvallisuustilanteen kerrottiin olevan arveluttava. Ovathan Pohjois-Malin levottomuudet melko lähellä. Päätin Sindoussa haudata Sahel-haaveeni ja matkustaa kohti Ghanan rajaa aina Gaouan (lausutaan ‘Gawa’) kaupunkiin saakka. Se on eteläisen Burkina Fason suurimpia kaupunkeja keskellä lobiheimon asuinsijoja.

Ensin oli kuitenkin päästävä pois Sindousta. Kaupungista pääsee pikkubussilla 50 kilometrin päähän Banforaan kolmesti aamussa. Ensimmäinen auto lähti, kun olin kello seitsemältä aamupalapöydässä. Maksoin laskun ja olin ennen kahdeksaa tien varressa odottamassa. Pääsin toiseen pikkubussiin, joka ajoi tuttua reittiä Dounan ja Wolonkoton kautta Banforaan.

sindou26

Tie Sindousta Banforaan on huippukunnossa.

Perille saavuttuaan ei yleensä tarvitse itse huolehtia jatkosuunnitelmista, muut kyllä huolehtivat niistä. Nyt mies nimeltä Oumar kertoi järjestävänsä minut Gaouan-pikkubussiin. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (noin 9,1 euroa). Odotellessani kävin ostamassa täytetyn patongin ja yritin maksaa sitä 500 frangin (noin 0,75 euroa) lantilla. Katselin kolikkoa hetkisen itsekin, mutta annoin sen mamalle, joka ei sitä kelpuuttanut. Väärennetty mikä väärennetty. Ajattelin yrittää panna vahingon kiertämään sitten Gaouassa. Autolle palattuani Oumar ajoi minut kaupungin puskataksiasemalle ja pyysi ottamaan mukaansa Eurooppaan. Hän ei halunnut enää elää Burkina Fasossa. Euroopassa hän aikoi maanviljelijäksi ja kysyi, mitä me oikein siellä kasvatamme.

Siirryin kadun toiselle puolelle, josta seuraava kyyti lähti noin puolen kilometrin päähän. Siellä odotti kymmenisen Gaouaan lähtijää. Burkinafasolaisten ystävällisyys on omaa luokkaansa, nytkin minulle kannettiin penkki ja kun se joutui hetken kuluttua aurinkoon, tultiin sitä kantamaan kanssani varjoon puun alle. Penkillä istuskellessani sitä taas huomasi, miten täkäläisilläkin lapsilla on lapsuus loppunut lyhyeen. Alle kouluikäiset lapsukaiset kiersivät myymässä karkkia, tupakkaa ja nenäliinapaketteja. Heitä valitettavasti tarvitaan perheiden elannon hankkimiseen. Kun olin ostanut erään pikkupojan lähes koko “myyntipöydän” tyhjäksi eli kaikki kolme nenäliinapakettia, tuli pian seuraava poika kaupustelemaan samoja nenäliinapaketteja. Josko vaikka tarvitsisin lisää! Olivat muuten Made in Norsunluurannikko.

sindou25

Ghanalainen Africa Cola voittaa Coca-Colat ja vastaavat.

Vajaan tunnin kuluttua ryhmämme siirtyi jälleen uuteen paikkaan vähän Banforan ulkopuolelle, Gaouaan menevän tien alkuun. Vaihdoimme taas autoa ja nyt kulkupeli muistutti taas sitä, miltä sen Afrikassa kuuluukin näyttää, eli romulta! Malin Bamakosta lähtien olin nyt kulkenut suhteellisen länsimaisesti isoilla linja-autoilla ja Sindoussakin melko uudella ja hyväkuntoisella pikkubussilla. Tällä kertaa vanhasta Toyota Hiacesta muokattu pikkubussi oli elämänsä elänyt. Siispä matkaan! Pääsin kahden miehen väliin selkä menosuuntaan päin. Edessäni istui vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut, ilmeisesti vähän hurskaampi, muslimimies. Jaloissamme oli vararenkaita ynnä muuta rojua.

Heti Banforasta lähdön jälkeen kävi selväksi, että Gaouaan johtava hiekkatie olisi umpisurkeassa kunnossa. Pääosin varmasti sadekauden vuoksi. Välillä ajelimme kävelyvauhtia, välillä tien ulkopuolella puskassa ja välillä oli otettava vähän vauhtia, että suurista vesilätäköistä päästiin. Yleensä ihmiset varmasti kulkevat Gaouaan Bobo-Dioulasson kautta, mutta se olisi liian helppoa. Lisäksi matkaseura oli mukavaa, joiden kanssa ei tosin juttuun liiemmin päässyt ranskantaidottomuuteni vuoksi, mutta kyllä elekielelläkin jotenkin pärjää. Esimerkiksi vierustoverini olisi tahtonut puoliväkisin ostaa viisi vuotta vanhan Nokiani.

Ensimmäinen suurempi paikkakunta matkalla Gaouaan on Sidéradougou, jossa osa matkustajista jäi pois. Ja uusia tuli tilalle. Tähän mennessä olimme tulleet Banforasta noin 60 kilometriä reilussa kahdessa tunnissa. Dandougoussa jäivät seuraavat matkalaiset ja nyt autossa alkoi olla jo hyvin tilaa. Ei tarvinnut enää istua epämukavasti. Kouéren kylässä oli pidempi pysähdys. Kouére, kuten jokainen kylä tai pikkukaupunki tällä matkalla ovat sitä alkeellisinta Afrikkaa pienine savimajoineen ja muine hökkeleineen. Paikalliset “huoltoasemat” ovat parinkymmenen pullon rivistö maassa. Jostain oli saatu ranskalaisen Totalin kylttejä kuitenkin! Toisaalta autoja täälläpäin ei liiemmin ole, eli “huoltoasemat” riittävät mopedeja varten. Niitä on enemmän. Kouéressa edessäni istuneet miehet pyysivät minut kanssaan lounaalle viereiselle “grillille”. Se oli muutaman karahkan varaan kyhätty katos, jonka alla grillattiin lihaa. Vaikka liha tuoksuikin hyvältä, en halunnut sekoittaa mahaani vielä tässä vaiheessa matkaa. Enkä toisaalta tiennyt olisinko saanut täkäläisiä lihanosia alaskaan. Kerroin, etten ole nälkäinen ja söin Banforasta ostamiani mangolastuja.

kouere1

Kouére on tyypillinen kylä Banforan ja Gaouan välillä. Tämä kuva on otettu kohti Gaouaa.

kouere2

Kouéren kylää toiseen suuntaan. Etualalla vasemmalla on paikallinen grilli. Taustalla näkyy myös vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut muslimimies, joka tuli kanssamme Banforasta tänne.

Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui ja kuljettajakin alkoi olla kiinnostunut minusta. Hän osasi muutamia lauseita englanniksi ja äänsi ne kuin lähes aito amerikkalainen! Olihan hänellä myös farkut jalassa, mikä nyt ei kovin tavallista taida olla ainakaan suurempien kaupunkien ulkopuolella. Päässään hänellä oli jostain täkäläisestä eläimestä tehty karvahattu. Ja suun edessä hengityssuojain, sillä auton sisään tulvi punaista hiekkapölyä. Tie oli kuivahtanut matkan edetessä. Seuraava pikkukaupunki oli nimeltään Ouo! Ja sen jälkeen pysähdyimme jättämään pari matkustajaa pieneen Lokosson kylään.

Minulle oli Banforassa kerrottu ja alleviivattu tämän puskataksin olevan suora aina Gaouaan saakka. Noin 40 kilometrin päässä Gaouasta, Loropénin pikkukaupungissa, sain kuulla, että pitäisi vaihtaa kulkuneuvoa. Tämän pikkubussin pääteasema oli Loropéni! Samasta autosta tuli vain kaksi muuta vaihtomatkustajaa seuraavaan kulkuneuvoon, ikivanhaan Mercedes-Benzin pakettiautoon, joka oli muutettu jälleen puskataksiksi. Kömmin perälle, pyyhin penkiltä punaista hiekkapölyä pois ja istahdin. Lähdimme melkein samantien matkaan kohti Gaouaa. Tie ei parantunut yhtään. Ohitimme useita pieniä lobiheimon asuttamia pikkukyliä, joista suunnilleen jokaisesta tuli joku tai joitakin kyytiin kohti Gaouaa. Lopulta noin 20 kilometriä ennen Gaouaa, autoon ei mahtunut enää yhtään lisää matkustajia, mutta heitä vain tuli ja sitä muut matkustajat protestoivat. Kaiken tämän kruunasi juuri parahiksi laskeutunut pimeys ja alkava ukonilma rankkasateineen. Perillä Gaouassa olimme noin seitsemän aikaan illalla. Matkaa Banforasta Gaouaan on melko tarkalleen 200 kilometriä, mutta aikaa siihen näin sadekaudella sai kulumaan seitsemisen tuntia.

lokosso

Lokosson kylä hieman ennen Loropéniä on jo niin pieni, ettei sitä löydy tavallisilta kartoiltakaan.

Gaouassa satoi rankasti, eikä juuri kukaan tahtonut poistua pikkubussista. Minä olisin tahtonut, mutta auton takaosasta oli vain mahdotonta poistua. Ikkunakin oli jumissa, eikä sitä saanut edes kiinni. Kastuin ihan autossa istumallakin. Viimein jotkut ymmärsivät poistua sateeseen ja minä hyökkäsin heidän peräänsä, otin laukkuni ja lähdin kyselemään taksia. Ryhmä miehiä oli sadetta pitämässä erään katoksen alla, mutta eräs ilmoittautui kuljettamaan minut Hotel Halaan.

Libanonilaisomistuksessa oleva Hotel Hala on Gaouan paras hotelli. Astelin tupaan kirjaimellisesti keittiön kautta. Mistäpä tuota voisi tietää, missä on pääovi! Keittiössä häärinyt libanonilainen mies toivotti hymyillen tervetulleeksi ja ohjasi vastaanottotiskille. Tiskillä vastassa oli tympein vastaanotto ikinä: olin tullut häiritsemään vanhan herran jalkapallopelin seuraamista. Suupielet olivat kuin korostuneesti alaspäin ja otsa rypyssä. Hieman ennen minua hotelliin oli tullut vanhempi ranskalaispariskunta, joka yritti samaan aikaan tilata tiskillä ruokaa. Hymyilimme epäuskoisina toisillemme! Varasin hotellin halvimman huoneen kahdeksi yöksi (12 500 frangia eli noin 19 euroa yöltä). Tilasin myös spagetti bolognesen.

gaoua1

Hotel Halan vastaanotosta löytyy metsästysmuistoja ja norsun syöksyhampaita.

Vaihdoimme kuulumisia ranskalaisen pariskunnan kanssa. He olivat lentäneet Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun ja halunneet vierailla myös Gaouassa. Juurikin täkäläisen lobiheimon kulttuuri tuntui kiinnostavan. Ja se kiinnosti minuakin. Pariskunta oli käynyt myös Suomessa, Kuusamossa. Poika kuulemma tykkäsi kalastaa. Itse en kertonut, etten ole koskaan käynyt heidän maassaan!

Spagettia odotellessani lähdin käymään huoneessani. Huone oli suurehko ja vieläpä omalla suihkulla ja vessalla varustettu. Parisängyn yllä oli ehjä hyttysverkko. Lisäksi huoneessa oli yhden hengen vuodekin. Hotel Halassa on toimiva wifi ja se toimi myös huoneessani. Katossa pyöri tuuletin.