Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Huippuvuoret

Vuoden pisin päivä Longyearbyenissä

21.-22.6.2020

Longyearbyen on Huippuvuorten suurin asutuskeskus reilulla 2 000 asukkaallaan. Samalla kaupunki on helposti maailman pohjoisin yli tuhannen asukkaan asutus. Oikeastaan ainoastaan Huippuvuorten Ny-Ålesund muutamalla kymmenellä asukkaallaan on vielä pohjoisempi siviiliasutus. Toisin kuin suomalaisissa Longyearbyenin kokoluokan kunnissa, täällä asukkaat ovat pakkautuneet pienelle alueelle Longyearinlaaksoon Adventfjordenin rantaan. Kuhinaa on siis enemmän kuin näin pieneltä paikalta voisi odottaa. Ja ainakin taatusti enemmän ravintoloita, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä kuin suomalaisessa 2 000 asukkaan kunnassa!

Olin ollut Longyearbyenissä sunnuntaihin tultaessa jo kaksi yötä, mutta oikeastaan nähnyt vain pienen osan ydinkeskustaa. Kaikki kaupatkin olivat olleet kiinni saapuessani Huippuvuorille toissailtana. Tänä päivänä ainoa supermarket Svalbardbutikken olisi avoinna jopa kolme tuntia: klo 15-18! Ennen sitä lähtisin opastetulle kiertoajelulle Longyearbyeniin ja sen lähiympäristöön. Oikeastaan se lähiympäristö tässä eniten kiinnosti, sillä itse kaupungin koluaisin helposti kyllä itseksenikin. Kaupungin ulkopuolella tarvitsisin aseistetun oppaan ja helpoin tapa päästä ulos kaupungista on varata Svalbard Buss og Taxin järjestämä kiertoajelu. Se maksaa naurettavat 365 kruunua (34,95 euroa) ja kestää noin kaksi tuntia. Kiertoajelu toteutuu kahdesti päivässä ilman mitään minimiosallistujamääriä, joten tiesin lähteväni retkelle varatessani sen edellisiltana.

Turistit varastavat jääkarhuista varoittavan liikennemerkin usein. Taustalla Adventdaleniin johtava tie ja Longyearbyenin juomavesiallas.

Huippuvuorten ainoa norjalainen hiilikaivos Gruve 7 oli sumun peitossa. Sinne johtaa sorapäällysteinen serpentiinitie.

Pikkubussi kaarsi hotellini pihaan jo hyvissä ajoin ennen kello kymmentä. Oppaana ja kuskina toimiva saksalaismies oli ollut kovasti yllättynyt aamulla varauksia tarkastaessaan, kun kiertoajelulle olikin yhtäkkiä ollut asiakas. Matkailuala on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa, eikä kaupungissa ole juuri ketään. Minäkin olisin nyt ainoa osallistuja tällä kiertoajelulla! VIP-kierroksen aluksi suuntasimme kohti koillista ja Adventdalenin laaksoa. Kaupunki loppuu äkkiä ja eteen tulee jääkarhuista varoittava liikennemerkki. Merkin jälkeen vaaditaan ase jääkarhujen varalta. Kuski vitsailikin, että jos jääkarhu syö sinut merkin ohitettuasi, lähtee perheellesi lasku jääkarhun ruokkimisesta! Meillä ei nyt ollut asetta mukana, mutta iso auto riittää mainiosti suojautumiseen. Saapumisiltana olin havainnut autojen virtalukoissa avaimia ja nyt opas kertoi, että Huippuvuorilla ihmiset pääosin jättävät avaimet autoon, sillä jääkarhun osuessa kohdalle voi hypätä mihin tahansa autoon ja ajaa pois. Samoin asuntojen ovet ovat auki juuri samasta syystä. Kuitenkin tämä on nyt muuttumassa, kiitos oikeutta väärin käyttävien kiinalaisten.

Liikennemerkin luona on jäähyhmäinen vesiallas, josta Longyearbyen ottaa vetensä. Samoilla tienoilla on myös Longyearbyenin vanha lentoasema, mistä muistuttaa entinen terminaali. Nykyisin se on asumiskäytössä. Muutenkin Adventdalenin laaksossa, vuorten rinteillä on paljon taloja. Niissä asutaan tai ne ovat mökkeinä. Paljon täällä on myös koiratarhoja, sillä onhan huskyvaljakko kätevä kulkuväline talvisin ja turistit ne vasta tällaisesta toiminnasta tykkäävätkin. Lumettomana aikana koirat vetävät pyörin varustettua kärryä, jonka kyydissä voi istua. Nyt turisteja ei ole, mutta koiria pitää silti juoksuttaa ja valjakkoja näkyi matkan varrella useita. Kävimme erään koiratarhan pihassa pyörähtämässä ja katsomassa korkealla hirressä roikkuvaa hylkeenraatoa, jonka tarkoituksena on kuulemma kiinnittää jääkarhun huomio ja jättää koirat rauhaan. Koirat ovat täällä ulkona kesät talvet. Lähemmäs koiria ei ollut nyt järkevää mennä, sillä tarhan omistaja valmisteli valjakkoa juoksutusta varten ja koirat saattaisivat innostuksesta hyppiä pahaa-aavistamattoman turistin nurin. Pelottavia nämä koirat muutenkin ovat, että parempi näin.

Näkymä Gruve 7:ltä alas Adventdaleniin ja kohti Longyearbyeniä.

Huippuvuorten siemenholviin ei ole asiaa turistilla.

Muutamien kilometrien jälkeen soratie muuttuu serpentiiniksi ja alkaa nousta ylemmäksi. Näkymät alas laaksoon ovat upeita, mutta tien päästä EISCAT-tutkalta ei nyt näkynyt yhtään mitään. Huippu oli sankan sumun peitossa. Samoin hieman alempana sijaitseva Gruve 7, Huippuvuorten ainoa toiminnassa oleva norjalaiskaivos oli hyvin sumuun kääriytynyt. Gruve 7:ssä työskentelee noin 40-50 kaivosmiestä ja osa hiilestä kuljetetaan käytettäväksi Longyearbyenin voimalaitoksessa. Suurin osa kuitenkin laivataan Eurooppaan. Pysähdyimme ottamaan kuvia, minkä jälkeen huristelimme takaisin Longyearbyeniin ja sen ohitse. Seuraava pysähdyspaikkamme olisi Huippuvuorten siemenholvi eli “tuomiopäivän holvi”. Siellä on nykyisin noin miljoona siemennäytettä ympäri maailmaa säilöttynä -18°C asteeseen. Holviin ei tietenkään pääse sisään, mutta tulipa tuokin nyt nähtyä omin silmin. Holvin pihamaalta on hyvät näkymät alas Longyearbyenin lentoasemalle. Lähellä sijaitsee kuulemma myös hiilikaivosmuseona toimiva Gruve 3. Jäi käymättä, vaikka täällä pitäisikin olla kiinnostunut hiilikaivosmenneisyydestä.

Nyt kun kaupungin lähiseutu oli koluttu, palasimme Longyearbyeniin. Opas kertoili elämästä kaupungissa, jossa asuu yli 50 kansallisuutta. Suurin osa on tietenkin norjalaisia ja Norja toivookin kaupungin pysyvän nimenomaan norjalaisena. Siitä huolimatta Huippuvuorille saa muuttaa kuka tahansa, jopa ugandalainen, joka pystyy täällä itsensä elättämään. Sosiaaliturvaa ei ole ja jos rahat loppuvat, joutuu lähtemään pois. Samoin, jos mokaat pahasti vaikkapa aloittamalla baaritappelun, sinut karkotetaan saarilta. Tietenkin poislähtö on kova kohtalo, jos olet esimerkiksi ugandalainen lapsi, asunut vuosikaudet Huippuvuorilla ja osaat sujuvasti norjaa, etkä lainkaan omaa heimokieltäsi. Nyt koronavirus on kuitenkin hieman muuttanut asetelmaa ja Norja on myöntynyt maksamaan jotain avustuksia ihmisille, joiden elanto on esimerkiksi turistien katoamisen takia kadonnut.

Longyearbyenin pääkävelykadulla ei ole ruuhkaa sunnuntai-iltapäivänä.

Nybyen on Longyearbyenin kauimmaisin kolkka.

Matkailu vaikuttaakin olevan merkittävä elinkeino kaupungissa, mutta ylilyöntejäkin on tapahtunut. Esimerkiksi viime kesänä Longyearbyenin satamaan lipui päivän ajaksi loistoristeilijä, josta laskeutui kaupunkia tutkimaan yli 6 000 turistia. Siis 6 000 turistia 2 000 asukkaan pikkukaupunkiin! Asukkailla onkin toisinaan hieman vaikeuksia mahtua omaan kaupunkiinsa, kun turisteja tulee risteilyaluksilla ja jopa kuudella lennolla päivässä. Moskovaa, Pariisia ja vaikkapa Amsterdamia myöten. Nyt Longyearbyenillä onkin aikaa miettiä halutaanko paikkakunnalla massaturismia vai olisiko jokin kestävämpi ratkaisu parempi. Ainakin herkälle arktiselle luonnolle pienempi turistivirta olisi parempi, sillä täällä kasvillisuudella kestää ikuisuus kasvaa ja ruohon päällä kävely on kielletty sakon uhalla. Tämän opin, kun eräs paikallinen mies oikaisi ruohikon poikki lenkillään ja sai oppaani kiroamaan miehen alimpaan helvettiin.

Ajelimme Longyearbyenin kirkon ohitse Longyearinlaakson pohjukassa sijaitsevaan Nybyeniin, jossa hiilikaivostyöläiset ovat aikoinaan asuneet. Nyt siellä on hotelli ja opiskelija-asuntoloita. Huippuvuorten yliopiston opiskelijat on sijoitettu tänne kauas kaikesta, sillä täällä he voivat riekkua ilman, että aiheuttavat häiriötä muille asukkaille. Tietenkin myös jääkarhuilla on enemmän valinnanvaraa, sillä täällä ei tarvitse tyytyä norjalaiseen. Tarjolla on myös ruotsalaisia ja muita eksoottisia kansallisuuksia. Nybyenistä ajelimme kaupunkiin ja sitä ristiinrastiin. Kiertelisin enemmän sitten itsekseni kävellen. Kuski vei minut takaisin hotellille ja hän pääsi jatkamaan sunnuntain viettoa thaimaalaisen vaimonsa kanssa. Kiertoajelun päätteeksi olimme nähneet kaupungin läpikotaisin ja ajaneet suurimman osan Huippuvuorten tieverkostosta, joka käsittää järjettömät 40 kilometriä.

Longyearbyeniläiset asustavat värikkäissä taloissa.

Täällä melkeimpä kaikilla on oma moottorikelkka, joka jää niille sijoilleen, kun kausi päättyy. Taustalla paikallisten asuintaloja.

Longyearbyen iltakymmenen aikoihin läheltä kirkkoa nähtynä. Etualalla hotellini Mary-Ann’s Polarrigg, joka on rakennettu vanhoihin hiilikaivostyöläisten parakkeihin.

Minä lähdin seuraavaksi Huippuvuorten museoon, joka sijaitsee samassa rakennuksessa yliopiston kanssa. Huippuvuorilla on tapana ottaa kengät melkein kaikkialla pois. Perinne periytyy ajalta, jolloin hiilikaivosmiehet ottivat kenkänsä pois sisään tullessaan, etteivät tuoneet hiiltä tupaan. Niin myös museoon mennessä kengät tuli ottaa pois. Suomalaisena ymmärtäisin tämän, jos kengät otettaisiin pois vain kotiin mennessä. Muuten tämä on valtavan epäkäytännöllistä ja hieman typerääkin. Itse museossa ei sen sijaan ole mitään typerää, ei edes se, että lipunoston yhteydessä pitää kirjoittaa nimilistaan kotiosoite, puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Koronaviruksen takia tietenkin. Nyt olin kuitenkin museon ainoa kävijä. Museo esittelee kattavasti Huippuvuorten historiaa sen löytämisestä nykypäivään saakka. Myös kattava esittely eläimistöstä täytettyä jääkarhua myöten on erinomainen. Jääkarhu on suurikokoinen ja ammuttu vuonna 2005 itsepuolustuksena.

Harhailin koko iltapäivän Longyearbyeniä ristiinrastiin. Kaupunki on niin pieni, että väistämättä tulin kävelleeksi samoja katuja uudestaan ja uudestaan. Kello 15 Svalbardbutikken sitten avautui ja koko kaupunki tuntui olevan yhtäkkiä liikkeellä. Parkkipaikka oli täynnä ja kaupassa pientä tungosta. Ostin muutaman postikortin ja jotain välipalaa. Ruoka on ei-niin-yllättäen täällä aivan liian kallista ja mielestäni ravintolassa syöminen tulee halvemmaksi. Siispä illalla menin syömään rullakebabin Isbjørnbutikkeniin, joka on kuin täkäläinen R-kioski.

Lisää Longyearbyenin asuinalueita.

Kaupungin uimarannalla on pikkuinen sauna, joka oli lukossa. Menin silti uimaan.

Myös Huippuvuorten matkailuinfo oli samoihin aikoihin Svalbardbutikkenin kanssa auki. Toisin kuin ruokakaupassa, turisti-infossa asioidessa on otettava kengät pois ja kirjoitettava omat yhteystiedot koronaviruksen vuoksi sivupöydällä olleeseen listaan. Se tuntui hieman hassulta, sillä sulkemisaikaan oli puoli tuntia ja olin päivän toinen asiakas. Edellinen listaan nimen kirjoittanut oli ollut paikallinen. Ostin pari magneettia ja postimerkkejä, minkä jälkeen päätin lähteä uimaan.

Ajattelin, että onhan näin pohjoisessa uimassa meressä käytävä, vaikkei sitä kukaan todistaisikaan. Olin aiemmin päivällä bongannut Longyearbyenin viralliselta uimarannalta pienen saunan, joka oli kuitenkin lukossa. Turisti-infon nainen kertoi saunan olevan kaupungin sataman omistuksessa ja kertoi samalla, että uimiseen kannattaisi käyttää jotain muuta rantaa lähempänä lentoasemaa. Keskustassa oleva ranta olisi kuulemma niin likainen! Tietenkin jäätiköiltä tuleva Longyearjoki laskee juuri rannalle ja vesi on harmaata, mutta eihän näin pohjoisessa oleva vesi nyt likaista ole. Onnekseni Mary-Ann’s Polarrigg -hotellini on lähinnä rantaa sijaitseva majapaikka tässä kaupungissa. Siispä kävelin rantaan, pulahdin veteen ja palasin hotellille. Vesi oli juuri niin lämmintä kuin Suomessa jäiden lähdön jälkeen huhtikuussa. Eli niin kylmää, että tunto lähtee jaloista välittömästi, minkä vuoksi veteen meno on helpompaa.

Hyvä, että Longyearbyeniin saapuminen ilmoitetaan oikein kyltillä. Varsinkin, kun kaupungista ei pääse tietä pitkin Huippuvuorten muihin asutuskeskuksiin.

Huippuvuorten kirkko.

Vielä yksi kuva Adventdaleniin.

Sunnuntaina 21.6. oli vuoden pisin päivä, mutta se ei Longyearbyenissä näy mitenkään. Onhan täällä ikuinen kuukausia kestävä yötön yö. Illan suussa aurinkokin oli tullut kunnolla esiin (ja yöllä pilvet väistyivät kokonaan). Kävelin ympäri kaupunkia iltakymmeneen saakka ja jos olisin ollut eteläeurooppalainen, olisin varmasti ihastellut yöllistä aurinkoa läpi yön. Minä menin kuitenkin nukkumaan.

Seuraavana päivänä minulla oli vielä muutama tunti aikaa kierrellä kaupungilla. Nyt maanantain koittaessa miltei kaikki putiikit olivat avoinna. Kaupungin kaksikerroksisessa ostoskeskuksessa, Lompen Senteretissä, osa kaupoista oli suljettu, eikä minullakaan enää ollut tarvetta matkamuistoille. Magneetit oli jo ostettu. Läheisessä Skinnbodenissa oli myynnissä aito jääkarhuntalja kalloineen, mitä lähdettiin minulle epätoivoisesti myymään, kun erehdyin kysymään, että ihanko oikeasti myytte jääkarhua täällä. Taljan hinta oli 12 000 euroa, mikä sisältäisi postituksen kotiini. Kuulemma Eurooppaan jääkarhun voisi ongelmitta lähettää.

Maailman pohjoisimmalla huoltoasemalla myydään verotuksen takia superhalpaa bensaa ja dieseliä.

Maanantaiaamupäivällä Longyearbyenin kävelykadulla oli jo hieman elämääkin ja jopa Lompen Senteret oli avoinna.

Viimetöikseni kävin nauttimassa lounaan Longyearbyenin kirjaston yhteydessä toimivassa Rabalder Cafessa. Iso annos lasagnea salaatin, leivän ja veden kera maksoi ainoastaan 115 kruunua (n. 10,9 euroa). Maailman pohjoisimmassa kahvilassa Fruenessa jälkiruoaksi nautittu itsetehty jäätee ja korvapuusti maksoi 74 kruunua (n. 7 euroa). Nämä paikalliset ravintolahinnat ovat ihan naurettavan alhaisia. Mahtavatko hinnat nousta, kun turistit palaavat…

Kello viideltä lentokenttäbussi nouti minut hotellilta ja kuljetti kymmenen minuutin päähän lentoasemalle. Norwegianin lento Tromssaan oli päivän ainoa lento ja 1,5 tunnin kuluttua olin jo takaisin mantereella. Enää olisi automatka takaisin Ouluun, mutta ei ainakaan tulisi pimeä. Pohjois-Lapin yötön yö tosin eroaa valtavasti Huippuvuorten vastineesta: Lapissa aurinko sentään laskee, mutta pysyy kuitenkin horisontin yläpuolella. Huippuvuorilla on ikuinen keskipäivä.

Maailman pohjoisin vuonoristeily Pyramidenin kaivoskaupunkiin

20.6.2020

Huippuvuoret on paljon muutakin kuin sen suurin kaupunki Longyearbyen. Oikeastaan saarilla tulisi painella luontoon ja yöpyä teltassa yö tai pari. Tai vähintään vaeltaa jonkin läheisen vuoren huipulle, mitä alun perin suunnittelinkin. Mutta luontoon meneminen täällä vaatii patikointia ja vieläpä mahdollisesti surkeassa säässä (jota Suomessa on ihan riittämiin). Aseistettu opaskin olisi otettava matkaan jääkarhujen vuoksi.  Ajattelin, etten kuitenkaan näkisi sen jonkin läheisen vuoren huipulta mitään, koska olisi sumua ja räntääkin varmaan sataisi. Lisäksi olin yksinäni matkassa, eikä kahden hengen minimivaatimus retkille ehkä täyttyisi. Patikoinnit olisi parempi jättää tropiikkiin ja aavikoille ja nyt vain rentoutua. Ostin siis itselleni 11 tunnin vuonoristeilyn Pyramidenin hylättyyn kaivoskaupunkiin ja Nordenskiöldinjäätikölle.

Normaalina kesänä vuonoristeilyjä järjestää useampikin firma, mutta nyt löysin vain yhden, Henningsen Transport & Guidingin järjestämän risteilyn Pyramideniin. Ostin matkan, vaikka en täysin uskonut retken toteutuvan. Hinta oli 1 750 Norjan kruunua (n. 166 euroa) ja summan toki saisi takaisin peruutustilanteessa. Vähimmäismatkustajamäärä oli kahdeksan ja ostaessani retken matkustajia oli viisi henkeä! Parin päivän kuluttua Henningsen lähetti sähköpostin, jossa he kertoivat saaneensa risteilylle isomman ryhmän ja nyt matkustajia olisi riittävästi. Pääsisimme vuonolle seilaamaan!

Risteilypäiväksi luvattiin huonoa säätä, mutta aurinko kuitenkin paistoi seilattaessa ulos Longyearbyenistä.

Aluksemme M/S Billefjord Pyramidenin satamalaiturissa.

Lauantaiaamuna puin ylleni useamman kerroksen vaatetta, kun samaan aikaan Suomessa nautittiin äärimmäisen harvinaisesta juhannushelteestä. Kyllä Longyearbyenissäkin aurinko tietenkin paistoi, mutta ei se jaksanut nostaa lämpötilaa kuin jonnekin viiden plusasteen tienoille. Henningsenin bussi kaarsi aikataulussa kello 8.30 noutamaan minua ja samassa hotellissa majoittuvaa tromssalaispariskuntaa. Longyearbyenin satama sijaitsee vain kahden minuutin ajomatkan päässä Mary Ann’s Polarrigg -hotellista, mutta siinä ajassa norjalainen oppaamme ehti selvittää risteilyn kulun på norsk. Kuulemma kyydissä oli paljon norjalaisia eläkeläisiä, jotka eivät englantia osaisi. Se retkemme pelastanut ryhmä olikin nimenomaan iäkkäämmistä norjalaisista muodostunut ryhmä. Minä saisin oman evästyksen sitten laivalla på engelska, sillä olin laivan ainoa ei-norjalainen. Tai ainakin ainoa, joka ei asunut Norjassa tai Huippuvuorilla.

Ilman koronavirusta laivalla olisi saanut istua missä tahansa, mutta nyt kaikilla oli oma pöytä, jossa nautittaisiin myöhemmin risteilyn hintaan kuulunut lounas. Käsidesiä oli tarjolla käsittämättömän monessa paikassa. Opas keräsi kaiken lisäksi kaikkien matkustajien tiedot kotiosoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita myöten. Jäljitys onnistuisi paremmin, kun minulla tai jollain norjalaisella sitten todettaisiin covid-19!

Skansbuktaa reunustavilta vuorilta on 1900-luvun alussa louhittu kipsiä.

Skansbukta.

Kallion väritys on kipsistä johtuen vaaleampi Skansbuktan alueella.

Kaikki mahdolliset säätiedotukset lupailivat Huippuvuorille pilvistä ja sateista säätä koko päiväksi. Heti lähdön (ja risteilyfirman tarjoaman pahoinvointipillerin) jälkeen nautin kuitenkin Billefjord-aluksen aurinkokannella Huippuvuorten auringosta. Olisi kai pitänyt olla aurinkorasvaakin mukana, sillä illalla naama hieman punotti. Pahoinvointitabletti tuli todella tarpeeseen, sillä pian lähdön jälkeen laiva keinui aalloissa sen verran pahoin, että ehdin jo katua matkalle lähtöä. Billefjord on kuulemma jäänmurtaja, mikä ei ainakaan helpota keinutusta. Laivan thaimaalainen miehistö luovi paatin nopeasti kahden vuonon, Adventfjordenin ja suuremman Isfjordenin, ristiaallokosta ja meno helpotti huomattavasti. Taas kelpasi istuskella aurinkokannella jääkarhuja kiikaroimassa. Paitsi ettei niitä jääkarhuja kyllä näkynyt.

Billefjord seilasi ensimmäiseksi Isfjordenin pohjoisrannalle, missä seisoo Huippuvuorten vanhin rakennus Svenskhuset. Ruotsalainen talo tunnetaan erityisesti talven 1872–73 kuluessa tapahtuneesta tragediasta. Tuona talvena 17 hylkeenmetsästäjää kuoli ja pitkään kuolinsyyksi epäiltiin keripukkia. Nyttemmin kuolinsyyksi on varmistunut säilykepurkeista saatu lyijymyrkytys. Eipä Svenskhuset juuri laivalle kyllä näkynyt, sillä rannoilla oli sumua. Kiikareilla onnistuin talon löytämään. Ehkä. Ei siitä kuvamateriaalia ole. Googlatkaa.

Tästä on louhittu kipsiä aikoinaan. Rannalla on vielä mökki jäljellä.

Miehistö grillaa possua laivan kannella Skansbuktassa.

Svenskhuset jäi taakse, kun pian livuimme Skansbukta-nimiseen lahteen, paikkaan missä Isfjorden loppuu ja laivallemme nimen antanut Billefjord alkaa. Skansbuktaa reunustavat jylhät, suoraan merestä kohoavat vuoret. Vuoret ovat hieman vaaleampia kuin aiemmin näkemämme rannat; täällä on kipsiä! Kipsiä on jopa louhittu 1900-luvun alkupuolella, mutta vastenmieliset sääolot tekivät bisneksestä liian vaivalloista. Lahti jäätyi liian varhain ja suli liian myöhään. Sijaintikin oli erittäin syrjäinen. Siispä louhinta todettiin liian kalliiksi.

Skansbuktaa ihaillessamme laivan miehistö grillasi kannella lohta ja possua. Skansbuktan jälkeen koittikin sitten ruokailu ja ruoka olisi voitu tarjoilla millä tahansa suomalaisella kesämökillä, sen verran tuttua ja turvallista se oli. Risteilyn hintaan kuuluvan lounaan kanssa sai ilmaiseksi vettä, mutta kaikki muu oluesta virvoitusjuomiin maksoi muutaman kympin: limsatölkki oli 30 kruunua (n. 2,8 euroa) ja olut 40 kruunua (n. 3,8 euroa). Vohvelin sai 25 kruunulla, mutta huippuvuortenthaimaalaiset eivät selvästi oikein tajua koko konseptia: vohveleiden päälle lätkäistiin äärimmäisen pieni määrä kermavaahtoa ja mansikkahilloa. Tai ehkä norjalaiset sitten nauttivat suunnattomasti vohveleista ilman täytteitä.

Pyramidenin kuvankaunis venäläiskaupunki kutsuu vierailemaan.

Pyramidenissä kaivettiin hiiltä vuosikymmenet, mistä muistuttaa esimerkiksi vuoren rinteellä edelleen oleva kaivosinfrastruktuuri.

Puolen päivän aikoihin vuonoristeilyn pääkohde Pyramiden ilmestyi näköpiiriin. Kun Longyearbyen muistuttaa kovasti Norjaa, on Pyramiden sitten aikamatka Neuvostoliittoon. Pyramiden on alun perin ruotsalaisten 1900-luvun alussa perustama hiilikaivoskaupunki, mutta ruotsalaiset päätyivät luopumaan paikasta ja myivät paikan Neuvostoliittoon. Sikäläinen valtion kaivosyhtiö Trust Arktikugol alkoi kehittää Pyramidenistä kaivoskaupunkia jo ennen toista maailmansotaa, mutta pääosin kaivostoiminta alkoi vasta sodan jälkeen. Pyramideniin ilmestyi muun muassa kulttuuritalo, koulu, kirjasto ja toki myös Leninin patsas, maailman pohjoisin sellainen. Pyramiden kukoisti erityisesti 1980-luvulla ja elinolot olivat hyvät. Miesten asuintaloa kutsuttiin Lontooksi ja naisten Pariisiksi. Perheiden majoitusta taas kutsuttiin hullujen huoneeksi, sillä talossa oli pysyttävä sisällä jääkarhuvaaran vuoksi. Lasten ei annettu leikkiä ulkona. Sitten Neuvostoliitto romahti ja lopulta viimeinen niitti kaivoskaupungin sulkemiselle oli venäläisen lentokoneen maahansyöksy lähellä Longyearbyeniä vuonna 1996. Siinä kuoli useita pyramideniläisiä. Lopulta vuonna 1998 Pyramiden muuttui aavekaupungiksi, eikä se milloinkaan ehtinyt tuottaa edes voittoa.

Pyramiden on edelleen venäläisten hallussa. Satamalaiturilla laivalasti jaettiin kolmeen ryhmään. Norjalaiset ikäihmiset saivat bussikuljetuksen “keskustaan” saakka. Itse päädyin venäläisen Daniilin ryhmään ja hänen ryhmänsä kulkisi kaupungissa kävellen. Mies oli ollut viisi vuotta Pyramidenissä ja oli yksi “kaupungin” 30 asukkaasta. Talvella väkiluku laskee 15:een. Suuri väkiluku perustuu kuulemma siihen, että kaupungissa asuu paljon Pyramideniä kunnostavia rakennusmiehiä. Näin kaupungilla myös kolme venäjää puhuvaa lasta kirmailemassa ilman mitään aseistusta. Nyt tietenkin jääkarhulla oli helpompiakin saaliita, kun suuri norjalaisjoukkio ja minä olimme paikalla. Edellisen kerran jääkarhu oli tallustellut pääkadun poikki kuluvan viikon tiistaina. Daniililla oli olalla kivääri, mikä on pakollista ulkona liikkuessa. Pyramiden on sen verran avoin alue, että jääkarhu voi saapua paikalle mistä tahansa. Myös koronavirus voi saapua milloin tahansa, minkä vuoksi meidän tuli säilyttää vähintään metrin turvaväli kanssaretkeläisiin.

Tästä alkaa Pyramiden!

Pyramidenin luontoa.

Ränsistynyttä Pyramideniä sataman liepeillä.

Ensimmäinen pysähdyskohteemme oli viiden minuutin kävelymatkan päässä satamasta: toimimaton puhelinkioski! Oikeasti puhelin ei ole koskaan toiminutkaan, mutta on paikalla sen merkkinä, että tässä on ainoa paikka koko kaupungissa saada yhteys Norjan puhelinverkkoon. Muuten täällä pelataan satelliittipuhelimilla. Toisena pysähdyspaikkana oli jykevä Pyramiden-kyltti neuvostoajoilta! Pian ohitimme Pyramidenin edelleen käytössä olevan helikopterikentän. Pyramideniin pääsee Longyearbyenistä helikopterin ja laivan lisäksi talvella moottorikelkalla muutamassa tunnissa Nordenskiöldinjäätikön kautta. Billefjord-vuonokin jäätyy Pyramidenin korkeudella talvisin.

Kuljimme halki ränsistyneiden tai jopa tuhoutuneiden rakennusten halki kohti keskustaa Daniilin kertoillessa ympäröivistä rakennuksista. Pyramidenin laitamilla on ollut jopa navetta ja sikala. Osa rakennuksista on ulkoapäin ihan hyvässä kunnossa, mutta sisällä todellisuus on toinen. Vain pari-kolme taloa on käyttökelpoisia. Yksi niistä on kulttuuritalo, jossa meidän ryhmämme oli nähtävyys: venäläiset työntekijät ottivat kuvia, sillä olimme tämän sesongin ensimmäisten vierailijoiden joukossa. Itse kulttuuritalossa pääsimme kiertämään jumppasalissa ja elokuvateatterissa (jossa järjestetään edelleen myös konsertteja). Pyramidenin kirjasto oli vielä suljettu koronaviruksen vuoksi. Kulttuuritalon edessä seisoi sitten se Pyramidenin ehkä tunnetuin monumentti: maailman pohjoisin Lenin! Lenin katselee alas pääkatua, jonka varrella on koristeellisia taloja ja lopulta myös kaivoskaupungin kanttiini. Kanttiinin keittiö oli aikanaan kuulemma erittäin hyvin varusteltu, eikä ruoka ei maksanut työläisille mitään. Kaikki oli kuulemma niin hyvin!

Maailman pohjoisin Leninin patsas vahtii Pyramidenin pääkatua kulttuuritalon edustalla.

Pyramidenin pääkatu.

Pyramidenin kulttuuritalossa on toki myös jumppasali.

Seuraavaksi Daniil marssitti meidät Pyramidenin ravintolaan ja matkamuistomyymälään. Matkamuistomyymälässä ei saanut koskea mihinkään, koska olihan koronavirus läsnä kaikkialla. Onnistuin viimein lähettämään pari postikorttia Suomeen, mutta sitten Daniil olikin jo lähtenyt kohti laivaa. Satamasta keskustaan kävellessä mies oli pitänyt tarkkaan laskua, että kaikki olivat mukana. Nyt ei ollut enää niin väliä, oltiinhan toki periaatteessa Venäjällä. En ollut ainoa ryhmästäni, joka oli jäänyt vaille opasta. Oli vain pakko lyöttäytyä toiseen ryhmään, eikä lopulta kukaan edes varmistanut kaikkien lähtevän. Outoa Pyramidenissä on myös se, että kaupungissa on myös toiminnassa oleva hotelli. Poistua sieltä ei tokikaan saa, sillä jääkarhut vaanivat potentiaalisesti aivan kaikkialla. Laivalle tuli neljän hengen norjalaisseurue, joka oli majoittunut hotellissa.

Tämä taisi olla miespuolisten kaivostyöläisten asuntola.

Linnut ovat valloittaneet perheiden asuntolan.

Pyramidenistä Billefjord seilasi kohti Adolfsbuktaa ja sen päässä olevaa Nordenskiöldinjäätikköä. Kumpikin on saanut nimensä suomalaisen tutkimusmatkailijan ja geologin Adolf Erik Nordenskiöldin mukaan. Opas kertoili, että täällä olisi mahdollista nähdä runsaasti arktista faunaa linnuista ja valaista hylkeisiin ja ehkä jopa mursuihin. Mursut vain tällä hetkellä hieman karttavat aluetta ja majailevat pääosin muualla. Lunnin lisäksi pian näimme neljän-viiden maitovalaan uivan melko lähellä laivaa aivan kuin delfiinit! Kuulemma tällainen käytös ei ole kovin yleistä tuolle lajille. Muuten laji on elinvoimainen ja yleinen laji Huippuvuorilla.

Nordenskiöldinjäätikkö on pohjoisin paikka, missä olen käynyt. Aluksemme M/S Billefjord seilaa Färsaarten lipun alla eli kyseessä ei ole mikään Huippuvuorten oma lippu!

Nordenskiöldinjäätikkö ja siitä irtoavia jäälauttoja.

Nordenskiöldinjäätikön jäädessä taakse, vetäytyi suurin osa ihmisistä sisätiloihin loppumatkaksi. Mielestäni tällainen on kuitenkin rahan haaskausta, mitä mieltä oli myös tromssalaismies, jonka kanssa kiikaroimme tuloksetta jääkarhuja aurinkokannelta loppumatkan ajan. Takaisin Longyearbyenissä olimme noin seitsemän aikoihin illalla.

Huippuvuorten jylhiä rantoja matkalla Nordenskiöldinjäätiköltä takaisin kohti Longyearbyeniä.

Lahtivalaanpihvi ja maailman pohjoisin olut.

Hotellillani Mary-Ann’s Polarriggissä on ehkä Huippuvuorten kaunein ravintola, Vinterhagen. Listalla on muun muassa poroa, hyljettä ja valasta! Jo aiemmin Lofooteilla olisin halunnut maistaa valasta, mutta hinnat olivat järjettömät. Täällä Huippuvuorilla ravintolahinnat ainakin näin koronan jälkeen ovat Suomea edullisemmat, joten hinta ei ollut enää este. Tilasin lahtivalaanpihvin ja Svalbard Bryggerin valmistaman maailman pohjoisimman oluen. En voi verrata valasta mihinkään syömääni lihaan: valas maistuu valaalta. Pihvi oli oikein hyvä, mutta taitaa mennä kerran elämässä -kokemukseksi. Jälkiruoaksi tilasin vielä suuren jäätelöannoksen lakoilla ja puolukoilla. Kokonaisuus kustansi ainoastaan 356 kruunua eli 34 euroa. Kiitos koronaviruksen, nyt Huippuvuorille voivat matkustaa myös köyhät suomalaiset!

Liki turistiton Huippuvuoret koronaviruksen jälkimainingeissa

19.6.2020

En suunnitellut matkustavani tänä kesänä Huippuvuorille, enkä edes Norjaan. Ei tullut mieleenkään. Olen jopa karttanut Huippuvuorille menoa aiemmin, sillä olen kuvitellut sen äärimmäisen kalliiksi turistipyydykseksi. Sitten tuli torstai 11. kesäkuuta, jolloin Suomi kertoi avaavansa rajan Norjaan maanantaista 15. kesäkuuta lähtien. Silloin ajatus Huippuvuorista pulpahti mieleen. Nyt tai ei koskaan! Norja teki oman avaamispäätöksen Suomea kohtaan seuraavana päivänä. Sitä seuraavana päivänä etsin itselleni lennot Tromssasta Huippuvuorille. Ja varasin ne. Normaalitilanteessa huippusesonkina eli kesällä Huippuvuorten Longyearbyeniin on jopa kuusi lentoa päivässä, mutta nyt lentoja on vain kuusi viikossa. Norwegian ja SAS lentävät vuoropäivin Oslosta Tromssan kautta ja vain lauantaisin ei ainakaan näin kesäkuussa 2020 ole lentoja. Oulussa asuvana lentäminen Helsingin ja Oslon kautta olisi ollut vain ajan ja rahan haaskausta, sillä diesel on halpaa ja ajaahan Tromssaan ainoastaan yhdeksän tuntia!

Norwegianin siivin Huippuvuorille juhannukseksi 2020.

Norwegianin suorat menopaluulennot vajaata viikkoa etukäteen varattuna maksoivat 266 euroa. Hotellivalikoimaakin oli vielä tuohon aikaan runsaasti: jokaisessa avoinna olevassa hotellissa oli runsaasti huoneita jäljellä. Longyearbyenin keskustasta parin kilometrin päässä sijaitsevassa Nybyenissä Gjestehuset 102:ssa kolmen yön majoitus yhden hengen huoneessa olisi maksanut vaivaiset 150 euroa. Päätin kuitenkin majoittua Longyearbyenin keskustan sykkeeseen (jollaista ei tällä hetkellä ole) Mary Ann’s Polarriggiin. Siellä yhden hengen huone kolmelta yöltä sisältäen aamupalan kustansi 192,86 euroa. En ole seurannut Longyearbyenin hotellihintoja, mutta ei kai edes Suomessa tuohon hintaan kolmea yötä hotellissa yövy.

Majoituksen saatavuus ja hinnat olivat hyviä merkkejä siitä, että nyt voisin saada koko Huippuvuoret itselleni ja voisin ihastella 19. huhtikuuta alkanutta ja 25. elokuuta päättyvää yötöntä yötä ilman kiinalaisia, amerikkalaisia, eteläeurooppalaisia ja kaikkia muita. Se oli itseasiassa jopa kovin todennäköistä, sillä saarille pääsivät 15. kesäkuuta lähtien matkustamaan norjalaisten lisäksi ainoastaan islantilaiset, tanskalaiset ja me suomalaiset. Ruotsista ainoastaan Gotlannin saarelta saa matkustaa Norjaan ja siten myös Huippuvuorille (en käsitä miten se käytännössä onnistuu).

Jäätikkö, jonka nimen vielä selvitän.

Laskeudumme Adventdalenin laaksoon. Maisemat ovat kovin karuja.

Lähdin siis juhannusaattona aamuyöllä neljän jälkeen ajelemaan kohti Tromssaa. Eksoottista oli nähdä Ylitornion, Pellon, Muonion ja Karesuvannon rajanylityspaikat miehitettyinä ja valmiina estämään ruotsalaisten maahantulo! Kilpisjärvellä tankkasin itseni ja autoni, minkä jälkeen oli vielä Norjan poliisin rajatarkastus. Norja kyttää rajalla kuulemma virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia, jotka pääsevät Suomeen, mutta eivät Norjaan. Vartin jonottelun jälkeen poliisi tuli katsomaan omat paperini ja kysyi, mitä aioin Norjassa tehdä. Huippuvuoria poliisimies piti hyvänä ajatuksena ja toivotti hyvää matkaa.

Kilpisjärveltä onkin enää kahden tunnin ajo Tromssaan. Tromssan lentoasema on yhtä suuri kuin Oulunkin kenttä, mutta lentoja on moninkertaisesti enemmän ja ympäri Norjaa. Huippuvuorten lennolle on eksoottisesti passintarkastus, vaikka periaatteessa lennetäänkin Norjan sisäinen lento. Syy on siinä, että Huippuvuoret ei kuulu lainkaan Schengeniin. Käytännössä tämä toimii siten, että jos lähdet matkaan Oslon lentoasemalta, on sinun noustava koneesta Tromssassa välilaskun aikana. Mukaan on otettava kaikki käsimatkatavarat, noudettava mahdollinen ruumalaukku hihnalta ja vietävä se Tromssassa lähtöselvitystiskille. Lopuksi mennään tietenkin turvatarkastukseen ja passintarkastukseen, minkä jälkeen pääsee suoraan portille. Takaisin tullessa tietenkin sama toisin päin. Ensin passintarkastus, ruumalaukku hihnalta, tulli, lähtöselvitystiski, turvatarkastus ja sitten kohti Oslon-lentoa. Hyvin kätevää siis.

Norwegian asetti 17. kesäkuuta eli kaksi päivää ennen lähtöäni maskipakon lennoilleen, minkä vuoksi ennen koneeseen nousua oli laitettava maski. Minulla oli mukana omia maskeja, mutta myös Tromssan lentoasemalla (ja Longyearbyenissäkin) myydään maskeja. Terminaalissa ei kukaan käyttänyt maskia, enkä minäkään ollut ennen lentoa ikinä maskia käyttänyt. Eikä tainnut olla kovin moni muukaan, sillä norjankielisiä voimasanoja kuuli vielä koneessakin. Aluksi minäkin luulin tukehtuvani, mutta kyllä se lopulta helpotti. Kone, Boeing 737-800, ei ollut edes puolillaan. Parin päivän kuluttua kuulin, että matkustajia oli ollut vain noin 40. Norwegian ei tarjoile koneissaan tällä hetkellä yhtään mitään, mutta eipä 1,5 tunnin mittaisen lennon aikana mitään kaipaakaan.

Longyearbyenin lentoasemalta on 1689 kilometriä Vaasaan.

Muualla maailmassa on koronaviruspandemia, Huippuvuorilla rabiesepidemia!

Huippuvuoret tulivat hetki ennen laskeutumista näkyviin pilviverhon takaa. Jo hieman ennen meressä oli näkynyt jäälauttoja, jotka olivat kai irronneet jostain jäätiköstä. Longyearbyeniin laskeudutaan nähtävästi idän suunnasta Adventdalenin laaksoa pitkin ohi Longyearbyenin kaupungin. Itse lentoaseman kiitotie oli hyvin pomppuinen, mikä johtuu ikiroudasta. Muuten lentoasemalta ulos selviytyy hyvin nopeasti, sillä täällä ei ole mitään passintarkastuksia. Huippuvuoret esitteli säänsä puolesta parastaan, sillä aurinko paisteli liki pilvettömältä taivaalta ja lämpötilakin oli jopa +9°. En aivan tällaista odottanut, sillä olinhan pakannut mukaan talvitakin ja -kengät. Sekä tietenkin pitkät kalsarit (joita toki yleensä tarvitsee juhannuksena muutenkin).

Jokaiselta lennolta on bussikuljetus (Flybuss) Longyearbyeniin. Bussi kiertää jokaisen hotellin ja maksaa vain 75 Norjan kruunua (n. 7,15 euroa). Matkan saa maksettua kortilla, eikä Huippuvuorille muutenkaan ole syytä nostaa kruunuja vaivoikseen. Linja-auton kyytiin tuli noin 20 henkeä eli noin puolet lentokoneessa olleista oli ollut paikallisia, jotka hyppäsivät auton rattiin lentoasemalta. Tai heitä tultiin noutamaan. Ennakko-odotukseni turistien minimaalisesta määrästä sai vahvistuksen. Humoristinen bussikuski ilmoitti norjaksi heti kärkeen matkan Longyearbyeniin kestävän 2,5 tuntia, mikä sai bussin hörähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua kuitenkin jo saavutimme kaupungin ja ensimmäisenä pysäkkinä oli hotellini Mary Ann’s Polarrigg. Samalla bussilla hotellille tuli Oslossa asuva vietnamilainen tyttö, joka oli ainoa ei-norjalainen turisti, johon törmäsin kolmen päivän aikana Huippuvuorilla.

Täytetty jääkarhu tervehtii Mary Ann’s Polarriggin käytävällä. Muuten Huippuvuorilla en kyseiseen elikkoon törmännytkään.

Huippuvuorten omat ohjeistukset koronaviruksen varalle.

Mary Ann’s Polarrigg on entisiin hiilikaivostyöläisten parakkeihin perustettu hotelli. Hotellin pihalla seisoo Suomessa valmistettu vanha Sisu, jolla on kuljetettu työläisiä kaivoksiin. Hotelli on sisustettu hiilikaivoksilta hankituilla esineillä ja kaikella siihen liittyvällä. Kyseessä on varmasti eräs Longyearbyenin persoonallisimmista majapaikoista, vaikka sijaitseekin teollisuushallien keskellä pöllyävän soratien varrella. Hotellissa on ravintolan lisäksi asiakkaita varten keittiö omia kokkailuja varten (käyttökiellossa koronaviruksen takia). Samoin sauna löytyy, mikä oli kieltämättä yksi syy varata juuri tämä hotelli. Saunasta tosin kuulemma voi saada koronaviruksen, minkä vuoksi Huippuvuorten viranomaiset ovat kieltäneet myös ne. Covid-19 esittäytyi hotellilla käsidesipullojen valtavan määrän ohella myös siinä, että kaikkien hotelliin kirjautuvien tuli myös laittaa nimensä, kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa listaan, josko vaikka koronaa yhtäkkiä saarilta löytyisikin. Sitten saisi helposti selville, ketkä ovat olleet kontaktissa sairastuneen kanssa. Toistaiseksi Huippuvuoret on Norjan ainoa alue, jossa ei ole ollut ainuttakaan koronavirustapausta.

Longyearjoki erottaa Mary Ann’s Polarrigg -hotellin Longyearbyenin keskustasta.

Longyearbyenin ulkopuolella on pakko kantaa mukana asetta jääkarhujen varalta, mutta aseen kanssa ei ole asiaa esimerkiksi pankkiin tai ruokakauppaan.

Longyearbyenin kävelykadulla on tasan yhtä monta kulkijaa kuin suomalaisen 2 600 asukkaan paikkakunnan pääkadulla perjantai-iltana kahdeksan aikoihin. Eli nolla.

Majoittumisen jälkeen jouduin nielemään pettymyksen siitä, ettei juhannussaunaan nyt pääsisikään. Lähdin siis katselemaan Longyearbyenin keskustaa, jonne kävelee noin viisi minuuttia. Täälläkin on kävelykatu, jonka varrella on kaikki oleellinen, kuten sairaala, kirjasto, posti, pankki, baarit, ravintolat, ruokakauppa ja muutama erikoisliike. On täällä myös pikkuinen ostoskeskuskin, Lompen Senteret. Kaikki oli kuitenkin kiinni baareja ja ravintoloita lukuun ottamatta. Muutenkin Longyearbyen tuntui olevan aina lähinnä suljettu, sillä ei täällä asiakkaita nyt ole, eikä 2 600 asukkaan paikallisväestökään pysty kaikkea bisnestä pitämään pystyssä. Paitsi näemmä baareja, jotka tuntuivat olevan täynnä. Myös yhden baarin terassi oli täynnä, sillä olihan paikallisittain lämmin kesäpäivä ja aurinko paistoi.

Päädyin syömään illalliseksi kävelykadulla olevasta taco-vaunusta kalatacon hintaan 13 euroa. Huippuvuorilla syö ravintoloissa Suomea edullisemmin, mihin syynä taitaa olla verotus. Illallisen jälkeen siirryin nukkumaan, sillä olin matkustanut tälle päivälle ihan riittämiin. Olin nyt lähempänä pohjoisnapaa, kuin kotia. Pohjoisnavalle matkaa on ainoastaan noin 1 300 kilometriä.

Seuraavana aamuna lähtisin 11 tunnin vuonoristeilylle Pyramidenin venäläiseen kaivoskaupunkiin. Lisää myös Longyearbyenistä myöhemmin.