Doboj ja sen linna

10.-11.10.2016

Missä on Doboj? Bosnia-Hertsegovinan pohjoisosassa! Onko siellä jotain nähtävää? Eipä juuri! Kävimme joka tapauksessa, koska sinne pääsi kätevästi Sarajevosta junalla!

doboj1

Näkymä Doboj’n linnoitukselta: kaupunki on laitamiltaan kasvanut rinteille. Etualalla moskeija.

doboj6

Doboj näyttää ihan Seinäjoelta. Tässä pääkatu.

Tämän vajaan 80 000 asukkaan kaupungin keskusta on nopeasti koluttu: leveän pääkadun varrella on kaikki mitä ihminen tarvitsee, mutta mitenkään erityisen säväyttävä keskustakaan ei ole. Doboj sijaitsee Bosnia-Hertsegovinan serbialueella, Serbitasavallassa. Tämä taas näkyy katukuvassa siinä, että siellä kirjoitetaan osaksi kyrillisillä kirjaimilla. Aivan kuten naapurissa Serbiassa. Samaten Bosnia-Hertsegovinan valtioliput on korvattu kaikkialla Serbitasavallan omilla lipuilla, eivätkä moskeijat huuda rukouskutsujaan. Kuten vaikkapa Sarajevossa. On siis saavuttu ortodoksivyöhykkeelle.

doboj3

Doboj’n pääkadun varresta erottuu yksi talo muita reilusti korkeampana. Julkisivuremontin tarpeessa, kuten joka toinen bosnialaisrakennus.

doboj4

Katunäkymää keskustan kupeesta.

Jos keskusta ei juurikaan sykähdytä satunnaista suomalaista kulkijaa, on kaupungissa onneksi myös alun perin 1200-luvulla rakennettu linnoitus, josta avautuvat hienot näkymät koko kaupunkiin. Bosnia-Hertsegovinan pääkaupungin Sarajevon tavoin myös Doboj on rakennettu jonkinlaiseen laaksoon ja sen reunamille. Doboj’n linnaan ei ilmeisesti ole pääsymaksua, sillä sellaisesta ei missään mainittu. Toisaalta kukaan ei myöskään ilmeisesti hoksannut vierailuamme, sillä vahtikopistakin kuului vain kuorsausta. Jo yhdeksän jälkeen aamulla linnoituksen portti oli avoinna, mutta sulkemisajasta ei ole tietoa.

doboj5

Doboj’n linna on rakennettu korkealle kukkulalle ja se näkyy kauas.

doboj2

Vielä yksi kuva Doboj’sta, jälleen linnoitukselta.

Majoitusvinkkinä mainittakoon Kolubarska-kadun päässä sijaitseva Motel Bato Petrol, huoltoaseman yhteydessä toimiva edullinen, mutta hiljainen ja siisti motelli. Toki alakerrasta tunkeva sakea tupakansavu haittaa, mutta yhden yön siinäkin joten kuten yöpyy. Löytyy Booking.comista. Englantia ei osata sanaakaan, mutta kukapa sitä haluaisikaan puhua, jos voi puhua serbiaa!

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Sadantuhannen ristin kukkula

2.1.2016

Aamulla hieman ennen kymmentä olimme Vilnan rautatieasemalla. Kaupunki nimeltä Šiauliai kutsui. Tai oikeammin sen laitamilla sijaitseva Ristikukkula (liettuaksi Kryžių kalnas). Pikkuinen kukkula täynnä ristejä!

Normaalihintainen junalippu Šiauliaihin maksoi 9,70 euroa. Lipunmyyntiluukun ikkunaan oli liimattu kansainvälisen ISIC-opiskelijakortin kuva, mutta siitä huolimatta alennusta ei aluksi tahdottu antaa. Tuntui, että lipunmyyjä näki kortin ensimmäistä kertaa. Erilaisten selvittelyiden jälkeen alennus lohkesi, kuten kuuluikin. Sain lipun puoleen hintaan. Juna lähti täsmälleen aikataulussa kello 10 ja pysyikin joten kuten aikataulussaan aina perille Šiauliaihin saakka. Sinne oli vajaan kolmen tunnin matka.

ristikukkula4

Yli sadantuhannen ristin kukkula. Nykyisin kukkula ei enää riitä, vaan ristejä on pystytetty ja pystytetään jo varsin kauaskin itse kukkulalta.

ristikukkula3

Ristikukkula on täynnä erikokoisia ristejä.

Itse Šiauliai on mitäänsanomaton pitäjä ja vaikka olenkin suuri mitäänsanomattomien paikkojen ystävä, nyt en vaivautunut kaivamaan edes kameraa esiin. Pakkastakin oli -15 astetta. Kylmä viima ja lumi viimeistelivät kokemuksen. Menimme kebabille, sillä sellaista oli nyt ensimmäistä kertaa Liettuassa saatavilla! Hinnat olivat vaatimattomia: large kebab hintaan 2,50 euroa. Olisipa Suomessakin yhtä halpaa.

Kebabravintolaa vastapäätä sijaitsee Saulės Miestas -ostoskeskus, minkä yhteydessä toimii Šiauliain linja-autoasema. Asemalla olikin jo sitten muitakin ihmisiä. Muuten tämä Liettuan neljänneksi suurin kaupunki vaikutti hylätyltä! Asemalta kulkee muutamia kertoja päivässä linja-auto Joniškis-nimiseen kaupunkiin. Tämä on se bussi, jolla pääsee myös Ristikukkulalle. Ostimme lipun Domantain pysäkille saakka. Hinta oli 80 senttiä. Samalla bussilla parinkymmenen minuutin matkan Domantaihin tuli myös yksin reissussa ollut naisreissaaja. Puheesta päätellen hän oli jostain englanninkielisestä maasta. Šiauliaista Domantaihin on noin 12 kilometrin matka, minkä jälkeen oikealla puolella näkyy Ristikukkulasta kertova kyltti: “Kryžių kalnas 2″. Bussipysäkiltä ison tien varresta on käveltävä kahden kilometrin matka perille, eikä itse Ristikukkula kylläkään näy tälle isolle tielle, vaikka niin joku internetissä väittääkin.

ristikukkula8

Etualalla lumisia pikkuristejä. Suuremmat ristit ovat tekstien perusteella puolalaisten pystyttämiä.

ristikukkula1

Joka sopukka on täynnä ristejä. Jokainen voi tuoda paikalle omansa.

ristikukkula7

Ristikukkulan huipulla.

Ristikukkula on Liettuan tunnetuimpia nähtävyyksiä ja onhan se mielenkiintoinen ilmestys! Keskellä peltoa on pikkuinen kukkula aivan täynnä erikokoisia ristejä. Ensimmäiset ristit paikalle tuotiin luultavasti, kun liettualaiset ja puolalaiset olivat epäonnistuneet Venäjän keisarikuntaa vastaan suunnatussa marraskuun kansannousussa vuonna 1831. Toinen kapina keisarikuntaa vastaan tapahtui 1863, minkä jälkeen ristien määrä lisääntyi. Risteillä ihmiset tahtoivat muistaa kansannousuissa kuolleita perheenjäseniään.

Kukkulan laelle pääsee kiipeämään ja tuhansien ristien seassa pystyy melko hyvin kuljeskelemaan ja toteamaan, miten ihmiset eri puolilta Eurooppaa ovat saapuneet paikalle ja pystyttäneet oman ristinsä. Jo historiansa vuoksi ristit ovat pääosin liettualaisten ja naapurista Puolasta tulleiden jälkeensä jättämiä, mutta onpa seassa paljon saksalaistenkin ristejä. Ja taatusti suomalaisiakin löytyy. Pari päivää sitten Johanna från Sverige oli käynyt paikalla ja jättänyt oman pikkuristinsä kukkulalle. Ristien määrä on järisyttävä. On arvioitu, että niitä on nykyisin yli 100 000! Näin ei ole ollut aina, sillä vuonna 1900 ristejä laskettiin olleen vain 130 kappaletta. Liettuan neuvostomiehityksen aikana ristit tietenkin piti jyrätä useaan kertaan, mutta liettualaiset pystyttivät niitä aina uudestaan ja uudestaan. Se oli heidän tapansa osoittaa mieltä neuvostomiehitystä vastaan.

Paikka on merkittävä uskonnollinen pyhiinvaelluskohde, minkä merkittävyyttä varmasti lisäsi entisestään paavi Johannes Paavali II:n vierailu paikalla vuonna 1993. Lähde: [1]

ristikukkula6

Näkymä kukkulan toiselta puolelta.

ristikukkula2

Iso osa risteistä on taidokkaasti veistetty.

ristikukkula5

Yksityiskohta jostain päin kukkulaa.

Aurinko alkoi laskea, joten päätimme poistua paikalta. Kävimme kukkulan kupeessa sijaitsevassa vierailukeskuksessa lämmittelemässä ja tilaamassa taksin. Ristikukkulalta takaisin Šiauliaihin pääsee taksin lisäksi tietenkin myös linja-autolla. Eli on käveltävä takaisin ison tien varteen ja odotettava Joniškisista tulevaa linja-autoa. Taksi takaisin Šiauliain rautatieasemalle maksoi 8,50 euroa. 12 kilometrin matkasta!

Asemalta ostimme junalipun Itämeren rantaan Klaipėdan kaupunkiin. ISIC-kortilla lipun hinta oli 3,15 euroa. Normaali hinta oli 6,30 euroa. Näin siis noin kolmen tunnin junamatkasta. Kyseessä oli taajamajuna, joka pysähteli jokaisella asemalla. Kukaan ei tietenkään ikinä jäänyt pois tai hypännyt kyytiin! Klaipėdan valot kuitenkin lopulta näkyivät ikkunasta.

ristikukkula9

Isompien ristien seassa on sadoittain pikkuisia ristejä, jotka nyt olivat osaksi hautautuneet lumeen.

Sunnuntai Szczecinissä

14.-15.3.2015

Lauantaiaamulla sain päähäni lähteä käymään Szczecinissä. Onhan sinne meneminen luonnollinen jatkumo kotipaikkakunnalleni Bydgoszczille. Vain puolalainen saa päähänsä laittaa neljä peräkkäistä konsonanttia paikkakunnan nimeen! Joka tapauksessa: Bydgoszczista on pitkä matka (260 kilometriä) Saksan rajalla sijaitsevaan Szczeciniin. Päätin suorittaa menomatkan linja-autolla, koska kerran tai kahdesti päivässä kulkeva vuoro sentään on suora. Neljä ja puoli tuntia kestänyt matka maksoi opiskelijalta 42,50 złotya eli noin 10,4 euroa.

Matkalla varasin itselleni 32 euron hotellihuoneen Szczecinin keskustan kupeesta, ulica Gabriela Narutowiczan varrella sijaitsevasta Hotel Kapitanista. Olen varmaan ainoa ihminen, joka ei majoitusta varatessa jaksa lukea arvosteluita, mutta tämä yhden tähden hotelli osoittautui oikein miellyttäväksi ja siistiksi paikaksi. Itse voisin antaa sille pari lisätähteäkin. Kapitan-hotelli kuitenkin vaikuttaa olevan ylpeä ainokaisesta tähdestään, koska se esiintyy hotellin ovessa ja laskussakin! Majoittumisen jälkeen hain kebabin ja menin nukkumaan.

Kapitan-hotellissa ehkäpä parasta on huikea aamupala, jota vanhempi rouva täydentää kaiken aikaa. Noh, en ottanut kuvia, kuten en myöskään huoneesta. Googlatkaa. Täydellä mahalla lähdin ulos hotellista ja kohti Szczecinin nähtävyyksiä!

szz4

Vihaiset linnut. Taiteilija tuntematon.

IMG_3878 szz1

Löysin myös basehyppypaikan.

Jo 1200-luvulla perustettu Szczecin eli saksaksi Stettin on vanha saksalainen kaupunki, josta saksalaisväestö karkotettiin toisen maailmansodan voittajien päätöksellä vuonna 1945 ja kaupunki annettiin Puolalle. Samalla vaihtui nimi ja kaupunki asutettiin puolalaisilla. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että kaupunki on toiminut vuosina 1630–1720 Ruotsin Pommerin pääkaupunkina. Ruotsi kun suurvaltapäissään touhusi myös täällä Itämeren etelärannalla.

Nykyisin Oderjoen (tai puolaksi Odra) varrella sijaitseva Szczecin tunnetaan pääasiassa merkittävästä satamastaan ja telakastaan. Löysin kaupungista lisäksi merenkulkuoppilaitoksen. Muuten kaupunki ei sitten olekaan erityisen tunnettu eikä turistikohde. Paitsi ehkä saksalaisille, joiden on helppo tulla rajan yli haikailemaan menettämäänsä kaupunkiin. Pari saksalaista linja-autoa näinkin hotellien edessä parkissa.

IMG_3824 szz12

Pomorski Uniwersytet Medyczny w Szczecinie.

Szczecinissä on toki vanhakaupunki, Stare miasto, mutta koska se tuhoutui suurelta osin toisessa maailmansodassa, ei se ole erityisen sykähdyttävä elämys. Alueella on nimittäin liian paljon uusia rakennuksia. Mieluummin tulisikin puhua uusvanhastakaupungista! Hotelliltani kohti vanhaakaupunkia kävellessäni, ensimmäisenä kohtasin Pomorski Uniwersytet Medyczny w Szczecinien eli paikallisen lääketieteellisen yliopiston. Luulin pytinkiä aluksi korkeine torneineen katedraaliksi. Vastapäätä lääkistä on 1800-luvulla rakennettu punatiilinen uusgoottilaisuutta edustava Szczecinin kaupungintalo.

IMG_3910 szz11

Ulica Kuśnierska on Szczecinin vanhankaupungin harvoja “kapeita” mukulakivikatuja. Keskellä taaempana näkyy Pommerin herttuoiden palatsin valkoinen kellotorni.

szz6

Näkymä Oderjoelle ja satamaan Szczecinin kansallismuseon edustalta.

Kun sitten päädyin seuraavaksi Oderjoen rantaan, oli siellä runsaasti miehiä ongella. Rannan kävelytieltä saa jonkinlaista käsitystä kaupungin merenkulullisesta merkityksestä. Rannassa on joitain nostureita, laivoja ja makasiineja. Kuitenkin itse satama taitaa olla turistin ulottumattomissa. Rannalla on Kościół św. Jana Ewangelisty -katedraali, mutta se ei ole mitään verrattuna valtaisaan jo 1100-luvulla perustettuun Bazylika archikatedralna św. Jakuba w Szczecinie -basilikaan. Se, ja erityisesti sen korkea torni, näkyy kauas. Torni on vasta hiljattain rakennettu takaisin huippuunsa toisen maailmansodan tuhojen jäljiltä. Torniin pitäisi päästä myös vierailemaan, mutta kuten aina, olin väärään aikaan liikenteessä. Jumalanpalveluksen aikana sinne ei tietenkään ole menemistä, mutta kun sunnuntain jumalanpalvelus oli ohi, olin kärkkymässä katedraalin nurkilla. Tietenkin heti perään pidettiin toinen palvelus, joten tornivierailu jäi tekemättä. Kahdeksalla złotylla torniin pitäisi päästä.

szz9

Vanhaakaupunkia hallitseva Bazylika archikatedralna św. Jakuba w Szczecinie näyttää pieneltä kuvassa.

IMG_3937 szz5

Vanhankaupungin taloja.

Ehkä kuitenkin tuota kirkkoa mielenkiintoisempi nähtävyys on alun perin 1300–1400-luvuilla rakennettu Pommerin herttuoiden palatsi (puol. Zamek Książąt Pomorskich). Kuten nimi kertoo, palatsissa on ollut Pommerin herttuakunnan herttuoiden pääpaikka. Herttuakunta oli olemassa vuosina 1121–1637. Tämäkin palatsi tuhoutui suurelta osin toisen maailmansodan seurauksena, mutta sittemmin se on jälleenrakennettu. Ja remontti näytti jatkuvan tälläkin hetkellä. Sopivasti näin talvella linna ja sen kellotorni oli sunnuntaisin suljettu! Kiertelin sitten vain ulkoapäin linnaa.

IMG_3879 szz8

Pommerin herttuoiden palatsin sisäpihalta. Kellotorni vasemmalla.

szz2

Lisää sisäpihaa.

Palatsin liepeillä on Szczecinin pikkuinen keskusaukio, rynek. Aukion pohjoispuolella on “moderneja” rakennuksia, mutta muuten aukiota kiertää sentään keskiaikaisen mallin mukaan uudelleenrakennettuja taloja. Rynekin laidalla on myös erikoinen poikkeus tähän läpeensäpommitettuun kaupunkiin: nimittäin ehjänä säilynyt 1400-luvun goottilainen kaupungintalo. Nykyisin talo toimii Szczecinin historiaa esittelevänä museona, jossa pistäydyin. Opiskelijalippu maksaa viisi złotya, muut maksavat puolet enemmän. Museon opasteet ovat ainoastaan puolaksi ja saksaksi, mutta mielestäni paikka on silti käymisen arvoinen. Museo esittelee kaupungin historiaa perustamisesta tähän päivään saakka. Esillä on muun muassa karttoja, maalauksia, valokuvia, maljakkoja, arkeologisia löytöjä, haarniskoja, aseita, hevosenkenkiä, lasiesineitä, rahoja, koulupuku, natsiesineistöä, puolalaisen miliisin varustus ja jopa puolalainen Junak-moottoripyörä.

szz3

Szczecinin rynek. Vasemmalla sodasta selvinnyt vanha kaupungintalo, jossa nykyisin toimii historiallinen museo.

IMG_4011 szz10

Kaupungin historiaa esittelevä museo.

Historialliselta museolta suuntasin Oderjoen rantaa pitkin kohti pohjoista. Matkalla oli muun muassa Szczecinin kansallismuseo. En käynyt. Museosta pohjoiseen sijaitsee puisto nimeltä Park im. Stefana Żeromskiego. Kävelin halki, piipahdin vanhankaupungin ulkopuolisella alueella, palailin takaisin vanhaankaupunkiin ja totesin kaupungin nähdyksi. Onneksi en varannut hotellia kahdeksi yöksi. Vielä ennen paluumatkaa junalla kävin syömässä. Nähtävästi Saksan rajalle asti oli matkattava, että ravintolassa sai töykeää itäeurooppalaista asiakaspalvelua! En valita, sitähän minä Puolalta odotinkin! Vessastakin olisi pitänyt maksaa erikseen, vaikka asiakas olinkin.

szz7

Ulica Szarotki on jo vanhankaupungin ulkopuolella.

Paluumatka Szczecinistä Bydgoszcziin sujui kahdessa osassa junalla opiskelijahintaan neljä euroa. Junaa vaihdoin Piłassa ja perillä Bydgoszczissa olin viisi tuntia matkaanlähdön jälkeen.

Sumuinen Guarda

18.-19.12.2014

Aamulla seitsemän jälkeen olimme rinkkoinemme ulkona Lissabonin majapaikastamme Residencial Roxista. Metro oli tänään taas toiminnassa, joten pääsimme sillä kätevästi kaupungin päärautatieasemalle, Orientelle. Futuristinen Gare do Oriente on jo itsessään nähtävyys, ja se on valmistunut vuoden 1998 maailmannäyttelyyn. Asemalla tuli jälleen huomattua, etteivät opasteet aina ole kovin selkeitä tällaisissa “eteläisissä maissa”. Lipunmyyntitiski löytyi lopulta pienen etsinnän jälkeen. Opasteet osoittivat taas johonkin ihan muualle. Aioimme ostaa junaliput vajaan neljän tunnin päähän Lissabonista koilliseen sijaitsevaan Covilhãn kaupunkiin. Oikeasti sinne ei mennyt junia, vaikka lippuja olisikin voinut ostaa paikallisen junayhtiön CP:n nettisivuilta (kotisivu, logo, konduktöörien uniformu ja junat ovat muuten samanlaisia kuin VR:llä, näin niin kuin vähän mutkia suoriksi vetäen). Onneksi emme ostaneet lippuja etukäteen.

Toisena vaihtoehtona oli pyöritelty hieman pohjoisempana sijaitsevaa Guardaa, jonne saimme ostettua liput. CP:llä 18-25-vuotiaat saavat 25 prosenttia alennusta, joten minun lippuni maksoi vain 16 euroa. Intercidades-juna lähti minuutilleen aikataulussa kello 8.39, pysähtyi usein ja Pampilhosan kaupungin jälkeen kääntyi kohti Guardaa. Pinnanmuodot ovat jylhempiä mitä kauemmas sisämaahan päätyy, toisaalta myös ajoittain esiintynyt sankka sumu ja junan kuraiset ikkunat estivät maisemien näkymistä. Ja vaikka lentokoneesta näyttääkin siltä, ettei Portugalissa pahemmin metsiä ole, niin kyllä vain täälläkin jonkinlaista pöpelikköä on. Ainakin radan molemmin puolin. Metsiköt loppuivat jo hyvissä ajoin ennen Guardaa ja maisema muuttui avoimeksi kumpuilevaksi maastoksi. Vuohet ja lampaat varmaan tykkäävät.

Perillä Guardan rautatieasemalla olimme kello yhdeltä iltapäivällä. Myös Guardassa oli sankka sumu ja lämpötila oli laskenut Lissabonin miellyttävästä 15 asteesta reilusti alle kymmeneen. Pipokeli! Guardan historiallinen keskusta sijaitsee noin viiden kilometrin päässä rautatieasemalta. Välin voi taittaa linja-autolla, joita kulkee kun kulkee, tai taksilla, kuten me. Hintaa tuli vajaa kuusi euroa eli taksikyytikin on Portugalissa edullista. Kuljettaja, vähintään 70-vuotias paappa, jätti meidät centro historicon ytimeen Igreja da Misericórdia -kirkon eteen, jonka naapurissa Rua Vasco da Gama -kadulla sijaitsee Residência Filipe -hotelli. Mitään varauksia meillä ei ollut, mutta tilaa oli. Yö kahden hengen huoneessa maksoi 30 euroa, mihin sisältyi myös aamupala. Huoneessa oli kolme sänkyä, lämpiävä patteri (joka on tarpeen Portugalin talvessa rannikollakin!) ja tilava kylpyhuone kylpyammeineen. No, kylpyammettahan ihminen ei kyllä tarvitse mihinkään. Jääkaappia ei ollut, mutta sitä ei talvella tarvitsekaan, eväät kun säilyvät myös parvekkeella. Kaiken kaikkiaan parhaita hotelleja omalla kohdallani vähään aikaan!

IMG_2449 guarda8

Vanhankaupungin ydin: kuva otettu Igreja da Misericórdia -kirkon edestä kohti Guardan “pääkatua” Rua do Comérciota, jossa on punainen matto ja kaikki!

IMG_2400 guarda13

Rua Fransisco de Passos. Tämän kadun varressa on paljon ravintoloita.

IMG_2491 guarda6

Vanhankaupungin katuja.

Lissabonia alemmat lämpötilat selittyvät ainakin kaupungin sijainnilla, sillä Koillis-Portugalissa Serra da Estrela -vuorten koillispuolella sijaitseva Guarda on maan korkein kaupunki: korkein kohta on 1056 metriä merenpinnan yläpuolella. Tällä tuloksella mentäisiin Suomessa Saanankin ohi. Nuoren Portugalin toinen kuningas Sancho I perusti kaupungin jo vuonna 1197 suojelemaan (siitä kaupungin nimikin) espanjalaisten ja maurien hyökkäyksiltä. Korkea sijaintikaan ei aina auttanut suojelemaan Portugalin rajoja, vaan ainakin maurit ovat valloittaneet kaupungin. Espanjan raja kun on vain noin 30 kilometrin päässä Guardasta itään. (Lähde: [1])

IMG_2566 guarda2

Kaupungin perustajan kuningas Sancho I:n patsas Sé-katedraalin nurkalla.

Lissabonissa olimme sattumalta televisiouutisista katselleet, kun kaiken Kuuban kauppasaartomeuhkauksen ja paavi Franciscuksen hehkutuksen seassa tuli Guardan joulumeiningeistä lyhyt juttu. Kaupunki on nimittäin tänä jouluna alkanut markkinoida itseään nimellä A Cidade Natal eli “joulukaupunki” saadakseen kävijöitä kaupunkiin (Lähde: [2]). Ja mikäs sen paremmin Portugalin joulukaupungiksi sopisikaan kuin korkein kaupunki, jossa välillä sataa luntakin. Nyt lunta ei ollut, onneksi. Guardan vanhankaupungin kapeat kadut oli koristeltu kauniilla jouluvaloilla, samoin rakennusten seinissä Igreja da Misericórdia -kirkkoa myöten oli jouluvalaistus. Vanhankaupungin keskusaukiolla Praça Luís de Camõesilla oli metallisen joulukuusen lisäksi iso muovihalli täynnä karusellia ja muuta huvipuistotoimintaa lapsille. Vanhankaupungin “pääkadulle” Rua do Comérciolle oli levitetty lisäksi leveä punainen matto, jota pitkin ei tietenkään kukaan kehdannut kulkea, vaan väki kulki reunoilla.

Ruokapaikkaa etsiessämme vanhakaupunki vaikutti aika synkältä paikalta, sillä se on rakennettu pääasiassa harmaasta graniitista. Punainen matto sopii siis hyvin katukuvaan, kuten sopivat myös kaikkialla soivat joululaulut. Ihmettelimme, minne kaikki kaupungin asukkaat olivat kadonneet, kun saimme kulkea katuja yksinämme. Muut kaduilla liikkuvat olivat koiria. Pian olimme vanhankaupungin pohjoisosassa, judiaria-nimellä tunnetussa juutalaiskorttelissa. Guardan juutalaishistoria ulottuu ainakin 1200-luvulle ja 1300-luvulta lähtien heidän vaikutuksensa kasvoi. Judiariassa oli synagogan ja oman hautausmaan lisäksi ainakin vesikaivoja, vesimylly ja tori. Vuonna 1496 juutalaiset sitten päätettiin karkottaa: osa kääntyi kristinuskoon ja jäi paikkakunnalle nk. “uusiksi kristityiksi”, osa päätti paeta Guardasta. Bongasimme korttelin kadulta daavidintähden.

IMG_2416 guarda9

Judiarian eli juutalaiskorttelin rakennuskantaa.

IMG_2421 guarda10

Judiariasta.

Kapealta Rua da Paz -kadulta löysimme T&M Burguer -ravintolan. Ja siellähän ne ihmiset olivat! Tilasimme sen kummemmin miettimättä francesinha-nimisen annoksen. Vasta seuraavana päivänä selvisi, että se on perinteinen portugalilainen ruokalaji. Loppuviikon jämäruokalautaselta se kuitenkin näytti ja maistui, sillä syvälle lautaselle oli kasattu alimmaksi pihvi, jonka päällä oli ainakin kinkunsiivu, paahtoleipä ja koko kasan päällä sulatettu juustokerros. Koko komeus lillui jonkinlaisessa kastikkeessa. Kylkiäisinä tuotiin ranskalaisia. Mutta halpaahan syöminen täälläkin on, kun annos maksoi vain 5,90 euroa. Samaten jälleen sain ihmetellä portugalilaisten kielitaitoa; kai se televisio-ohjelmien dubbaamattomuuskin vähän vaikuttaa, että englantia taidetaan suhteellisen hyvin.

Ruokailun jälkeen vuorossa oli kaupungin tärkeimmän nähtävyyden katsastus. Kyseessä on Praça Luís de Camõesilla eli kaupungin parhaalla paikalla seisova valtava Sé-niminen katedraali. Ainahan ne tärkeimmät nähtävyydet ovat jotain kirkkoja! Sé on rakennettu vuosina 1390-1540. Ilmeisesti pytinki edustaa ainakin goottilaisuutta ja renessanssia (Lähde: [1]). Katedraalin vieressä on kaupungin perustajan kuningas Sancho I:n patsas. Portugalin korkeimman kaupungin korkeimmalla kohdalla on Guardan linnoitus, jonne päädyimme seuraavaksi. Oikeastaan linnoituskukkulalla on vain Torre de Menagem -nimeä kantava torni, jonka “kivijalkaan” on hakattu korkeus “1056,3 m”. Torniin pitäisi olla vapaa sisäänpääsy, mutta nyt se ainakin oli suljettu. Toisaalta tornin huipulta ei olisi sataa metriä pidemmälle nähnytkään sankan sumun vuoksi. Selkeällä säällä tornista pitäisi olla hienot näkymät niin Serra da Estrelan vuoristoon kuin Espanjaankin.

Linnoituskukkulalta laskeuduimme muutamien mutkien kautta Largo Frei Pedron puistoon, jossa jokainen puu ja penkki oli kauniisti koristeltu värikkäillä käsitöillä. Suomessa ne revittäisiin irti ensimmäisen yön aikana. Guardassa rauhaa voi osaltaan tuoda sijainti vastapäätä poliisiasemaa..

IMG_2562 guarda1

Sé.

IMG_2572 guarda3

Torre de Menagem. Korkeus 1056,3 metriä merenpinnan yläpuolella.

IMG_2499 guarda7

Largo Frei Pedron puistossa puut, penkit ja jopa roskikset ovat saaneet värikkäät koristukset.

Löysimme keskustasta linja-autoaseman, josta kävimme ostamassa linja-autolipun Portoon seuraavaksi aamuksi. Hintaa kolmen tunnin bussimatkalle tuli 12,20 euroa. Tämäkin on nuorisolippuhinta. Aseman kioskista löysin jopa Guarda-postikortteja, joita oli ostettava ja lähetettävä. Lumisia kuvia Portugalista! Postimerkkien löytäminen onkin toinen juttu, sillä niitä saa vain ja ainoastaan postitoimistoista. Paitsi, että ei todellakaan saa postitoimistostakaan. Lupasivat kuitenkin seuraavaksi aamuksi. Espanjassa merkkejä myydään muistaakseni tupakkakaupoissa, mutta Guardassa ei tärpännyt sellaisessakaan. Huvikseni kokeilin vielä lehtikioskia, josta minut ajettiin pois, koska televisiosta tuli potkupalloa.

Joulukaupungissa pitää olla tietenkin myös tapahtumia, joita Guardassa joulunaikaan on paljon. Joka päivä 5. joulukuuta alkaen aina loppiaiseen saakka on jotain. Tänä iltana olisi muun muassa Guardan teknillisen yliopiston (Instituto Politécnico da Guarda) lukuvuoden päätösjuhla, festa, ja sitä valmisteltiin pitkin iltapäivää ja iltaa aivan hotellimme edustalla. Katu suljettiin jossain vaiheessa, paikalle peruutti pikaruokamyyntivaunu, olutmyyntikojujen luukut avattiin ja esiintymislava rakennettiin. Sumu sakeni entisestään. Alkuillalla kaupungilla kiersi teknillisen yliopiston opiskelijoista koostunut Copituna D’Oppidana -kuoro. Kuoro esitti perinteisissä yliopistoasuissa ja perinteisillä soittimilla pari vauhdikasta kappaletta tunamusiikkia myös hotellimme pikkuruisessa aulassa. Jonkinlainen joulutervehdys? Mekin mielenkiinnosta hiippailimme huoneestamme seuraamaan, kun aloimme ihmetellä, mistä musiikki oikein tulee.

Varsinaisen juhlan aloitusajaksi oli ilmoitettu kello 21, mutta oikeasti meiningit alkoivat vasta kymmenen jälkeen. Esiintyjänä oli portugalilainen Grupo Arkadia, jonka kaikki kappaleet olivat iloista portugalinkielistä poppia ja kuulostivat samalta. Puoliltaöin oli ilotulitus. Yön aikana lämpötila laski pakkasen puolelle ja kemut jatkuivat myöhälle aamuyöhön saakka.

IMG_2532 guarda11

Rua do Comércion jouluvalaistusta.

IMG_2529 guarda12

Rua da Fraternidade.

Aamulla sumu oli hälventynyt ja aurinko paistoi. Aamupalan jälkeen kävimme vielä uudelleen Torre de Menagemin juurella Guardan linnoituskukkulalla. Sumu olikin hälventynyt vain tuhannessa metrissä sijaitsevasta vanhastakaupungista. Maisemat linnoituskukkulalta olivat upeat: Guardan historiallinen keskusta oli kuin saari pilvimeressä. Läheiset tuulivoimalatkin nousivat kuin tyhjästä. Vaikka linnoituskukkula sijaitsee linnuntietä kaupungin linja-autoasemalta vain noin puolen kilometrin päässä, tuli sama eilinen sankka sumu vastaan jo hyvissä ajoin ennen asemaa, jonne laskeuduimme odottelemaan linja-autoa Portoon.

IMG_2588 guarda5

Maisema Guardan linnoituskukkulalta Torre de Menagemin juurelta. Pilvimeressä on näköjään muitakin saaria.

guarda4

Näkymä Torre de Menagemin juurelta historialliseen keskustaan. Keskellä Sé. Taustalla pilvimeri.

Niin, niitä postimerkkejä ei postitoimistosta saanut myöskään tänä aamuna. Postilaatikkoja on kyllä riittämiin, mutta mistä tämä uuvelo kansa postimerkkinsä ostaa! Ovat kuitenkin omistaneet aikoinaan muun muassa puolet maailmaa.

Mauritanian kuiva vappu

30.4.-1.5.2014

Choum (lausutaan shuum) on pieni, muutaman tuhannen asukkaan kaupunki Adrarin alueella Mauritanian pohjoisosassa, aivan Länsi-Saharan rajalla. Choumin kautta on aikoinaan kulkenut yksi Saharan ylittävistä kauppareiteistä. Nykyisin kaupunki tunnetaan siitä, että sen läpi kulkee Mauritanian ainoa rautatie pohjoisen Zouérat’sta Atlantin rantaan Nouadhibouhun. Rautatiellä liikennöivät junat pysähtyvät Choumissa ja kaupunki on tärkeä risteyspaikka Nouadhiboun ja Atarin välisessä (juna + puskataksi) sekä Zouérat’n ja Atarin (ja edelleen Nouakchottin) (juna + puskataksi) välisessä liikenteessä.

Itselläni oli tarkoitus yrittää päästä Zouérat’sta alkaneen junamatkani jälkeen Choumista Atariin, mutta perillä Choumissa kävi ilmi, että matkustajia Atarista junalle tuoneet puskataksit olivat jo lähteneet takaisin Atariin. Seuraava mahdollisuus olisi päästä puskataksin kyydissä Atariin kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, jolloin Nouadhibousta Zouérat’han matkalla oleva tyhjä juna pysähtyisi Choumissa.

IMG_9356 choum

Choumin pääkatu aamuvarhaisella.

En ehtinyt vielä miettiä, miten ja missä viettäisin kuutisen tuntia kyytiä odotellessa, kun eräs riittävän hyvää englantia puhuva Ismael adoptoi minut, osti minulle Fanta-tölkin ystäviensä kaupasta ja sitten lähdimme ilmoittautumaan santarmiasemalle. Turvallisuuden vuoksi. Rinkan jätin kauppaan, koska se oli kuulemma turvallista (eikä rinkassa mitään kameran laturia arvokkaampaa ollutkaan). Santarmiasema oli aivan kulman takana ja siellä makoili mies ulos kannetussa sängyssä rynnäkkökivääri tyynynsä alla. Santarmi soitti puhelun jollekin suurelle päällikölle, joka saapui pian paikalle ja tiedot passistani kirjattiin ylös. Asemalla vierähti lähemmäs tunti, kun Ismael toimi samalla käynnillä aseman mikrotukihenkilönä. Päällikkö ei osannut laittaa musiikkia soimaan läppäriltään tai jotain vastaavaa ongelmaa heillä oli. Itse istuskelin sängyllä, söin pähkinöitä, soitin Zouérat’han uudelle ystävälleni Salehille ja seurasin kuinka miehet vuorollaan levittivät rukousmattonsa ja rukoilivat kohti Mekkaa.

Ismaelin ystävien kauppa Choumin ”pääkadun” varressa oli ehtinyt mennä jo kiinni, kun lähdimme santarmiasemalta. Rinkka jäi siis yöksi lukkojen taakse. Lähdimme kävelemään hiekkaisia ja pimeitä katuja Choumin laitamille, Ismaelin kotiin, jossa hän asui vaimonsa ja alle vuoden vanhan poikavauvan kanssa. Vaimo saapui jostain vauvansa kanssa tovin kuluttua. Samoin saapui toinen nainen, ilmeisesti vaimon sisko. Ismael levitti ulos maton, jonka päälle hän kantoi pari patjaa ja tyynyjä itselleen ja minulle. Naisille levitettiin oma matto patjoineen muutaman metrin päähän. Tapoimme aikaa katsomalla Mauritanian televisiota ja pariskunnan häävideota ulos kannetusta televisiosta. Pariskunta oli mennyt naimisiin viime vuonna. Perinteisellä mauritanialaisella musiikilla tuntuu olevan iso rooli häissä. Musiikin tahdissa vieraat käyvät vuorollaan tanssahtelemassa muusikoiden edessä ja heittelemässä seteleitä avioparille. Naiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta mielenkiintoisesti morsiamen kasvot tai oikeastaan koko pää on peitetty mustalla huivilla. Alkoholia ei hääjuhlassa tietenkään tarjoilla. Ismael vaati minua pitämään aikanaan omat hääni Choumissa. Totesin sen olevan turhan hankalaa, koska perheeni, sukulaiseni ja ystäväni asuvat Suomessa. Sen sijaan en kertonut, että alkoholittomat häät ovat Suomessa kiellettyjä. Videota katsellessa Ismael ja minä joimme lasitolkulla minttuteetä sekä söimme käsin kuskusta, jossa oli jonkun lintueläimen siipi.

Yhden jälkeen yöllä kaksi Ismaelin kaveria saapui kyläilemään ja katselemaan läppäriltä Youtubesta ongittuja Muammar Gaddafi -pilavideoita. Ismaelin vaimo ja vauva nukkuivat viereisellä matolla, eivätkä protestoineet poikien iltaa mitenkään! Jossain vaiheessa keskustelu ajautui naisiin ja siihen kuinka Mauritaniassa naisten kuuluu olla lihavia. Toinen kavereista, Salim, piikitteli Ismaelia siitä, että hänen vaimonsa on ihan liian laiha.

Ismaelin tietokoneen taustakuvana oli maan nykyinen presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz. Vallankaappauksella valtaan vuonna 2008 noussut kenraali. Mauritanian presidentit tulikin seuraavaksi opetella. Moktar Ould Daddah oli ensimmäinen presidentti ja Sidi Ould Cheikh Abdallahi hallitsi ennen nykyistä presidenttiä. Abdallahi oli myös maan ensimmäinen ja ainoa demokraattisesti valtaan noussut presidentti. Kaverukset luettelivat presidenttien jälkeen kaikki maan nykyiset ministeritkin. Ihan pyytämättä! Tietokoneelta esiteltiin toki myös kuvia urheiluautoista, moottoripyöristä, libanonilaisesta poptähdestä Nancy Ajramista sekä kauniista Bollywood-näyttelijättäristä. Länsimaisittain ihan säädyllisiä kuvia.

Choum

Choumin pääkatua aamuviiden maissa. Hyvähän tässä on yksi yö viettää.

Kello kahdelta yöllä yritin katsella pimeään horisonttiin, josko juna olisi tulossa. Ei näkynyt, mutta siitä huolimatta lähdimme kävelemään Ismaelin kanssa takaisin kaupalle, jonka edestä puskataksi lähtisi. Matkalla poikkesimme hänen työpaikalleen. Jonkinlainen valokopiontia tarjoava yritys hänellä ilmeisesti on. Perillä kaupan edessä oli levitettynä matto, jolla jo yksi Ismaelin ystävistä ja kaupanpitäjistä nukkui. Siihen vain viereen makoilemaan, katselemaan Otavaa väärinpäin ja kuuntelemaan kuinka junia siirrellään edestakaisin ja kuinka juna Nouadhibousta lopulta pysähtyy Choumissa ja jatkaa matkaansa. Puskataksia ei tänä yönä poikkeuksellisesti tullutkaan. Aamuneljältä muessin kiipesi Choumin moskeijan minareettiin, avasi mikrofonin, rykäisi pari kertaa ja aloitti uskovaisten kutsumisen rukoukseen. Muessin aloitti kutsuhuudon livenä, mutta pian tämän jälkeen laittoi jonkun rätisevän rukouskutsukasetin pyörimään.

Aamun sarastaessa huomasin, että suunnilleen jokaisen rakennuksen edessä nukuttiin. Eihän sisällä nukkumisesta tässä vaiheessa vuotta mitään tulisikaan. Pihalla sen sijaan on juuri sopivat olosuhteet nukkumiseen, eikä tarvitse edes peittoa. Mitä nyt ilma ja sitä myötä nenä on täynnä hiekkapölyä. Hyvin siinä kadunvarressa kuitenkin nukkui, varsinkin kun juuri kukaan ei liikkunut ja kaupungista oli sammutettu yöksi sähköt.

IMG_9357 choum

Kylän miesten oleskeluhuone. Tai ei siellä ainakaan naisia näyttänyt käyvän.

Aurinko nousi, kauppa aukesi ja Ismael lähti töihin. Puskataksiyhteydestä Atariin ei ollut kellään oikein mitään tietoa, joten sitä odotellessa istuskelin Ismaelin kavereiden kaupassa myytävänä olevien Maailman ruokaohjelman riisisäkkien päällä, keittelimme teetä ja juttelimme niitä näitä. Kaupan vieressä oli huone, jonka reunoilla oli patjoja, joilla miehet tapasivat makoilla ja keitellä teetä. Siellä itsekin makoilin hyvän tovin. Sitten yhtäkkiä yksi kaupanpitäjistä tuli hakemaan minut. Puskataksi Atariin oli löytynyt ja sen lavalla oli tila minullekin. Puskataksina toimi uudehko Toyota Hilux, jonka sisus oli tungettu täyteen matkustajia. Lisäksi lavalla oli tavaroiden päällä minun lisäkseni kolme muuta matkustajaa. Eihän se matkanteko lava-auton lavalla olemattomalla tiellä Saharassa oikein mukavaa ole, mutta upeat maisemat korvaavat kärsimykset eli lavalla kynsin ja hampain roikkumisen. Matkan jälkeen tiedän, miltä tuntuu ajaa autolla sata-asteisessa saunassa 120 km/h. Ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Matka Choumista Atariin kesti kolmisen tuntia, ja matkalla oli muutamia santarmin tai poliisin tarkastuspisteitä. Hintaa matkalle tuli 2000 ouguijaa eli viisi euroa.

IMG_9371 atar

Kattoterassini Auberge Bab Saharassa Atarissa. Alakerrassa on normaali hotellihuone.

Olin iltapäivällä Adrarin alueen pääkaupungissa Atarissa, jossa majoituin hollantilais-saksalaisen pariskunnan pitämään Auberge Bab Saharaan. Olisi majatalossa ollut hienoja huoneitakin, osa ihan ilmastoinnillakin varustettuja, mutta kuulemma kattoterassilla nukkuminen olisi paras ja halvin vaihtoehto. Sinne siis! Ja on Bab Saharassa myös pieni uima-allas! Asetuin taloksi, jonka jälkeen lähdin käymään Atarin keskustassa. Kameleita sielläkin vastaan käveli. Ja autonrenkailla leikkiviä lapsia. Takaisin palattuani päätin vappuaaton kunniaksi syödä kunnon illallisen alkupaloineen ja jälkiruokineen. Illallispöydässä oli myös hollantilainen pariskunta, joka oli valtavalla ”kuorma-asuntoautolla” matkalla Etelä-Afrikkaan. Ajokki ei kuulemma ole luodinkestävä, vaikka aikovat Nigeriankin ylittää sillä.

IMG_9391 atar2

Näkymä atarilaisasutukseen Auberge Bab Saharan kattoterassilta aamukuuden tienoilla.

Taivasalla nukkuminen oli taas hyvä päätös. Koko yön tarkenee t-paidalla ilman peittoa. Seuraava päivä eli vappupäivä meni vessassa juostessa ja postikortteja kirjoitellessa. En poistunut Bab Saharasta kuin vasta pimeyden jo laskeutuessa, ja silloinkin vain kadun toiselle puolelle, jossa kauppaa pitävä perhe kutsui minut teelle. Sähköpostiosoitteita tuli vaihdettua jälleen ja nenäliinapaketinkin antoivat maksutta!

20140501_010

Auberge Bab Saharan yleisiä tiloja. Riippumattokin löytyy. Jotain erikoisia ankkoja, kanoja ja kukko siellä juoksentelee jaloissa vapaina, kunnes ne syödään!

Niin, Mauritanian vappu on kuiva kahdestakin syystä. Ensinnäkin nenän limakalvot ovat kovilla Saharan kuivassa ilmanalassa ja hiekkapölyssä. Toiseksi alkoholi on kielletty maassa (ei vain vappuna, vaan läpi vuoden), mutta kuitenkin islamilaisen tasavallan valtaapitävät ummistavat silmänsä alkoholinmyynnille tietyissä paikoissa. Ainakin Nouadhibousta ja Nouakchottista olutta saa Norjan hinnoilla. Yksi paikka Nouakchottissa on Ranskan suurlähetystön naapurissa sijaitseva ranskalainen Institut français -kulttuurikeskus.

Maailman sosiaalisin junamatka

29.4.2014

Karistin Zouérat’n pölyt jaloistani yhden jälkeen iltapäivällä. Edellisenä päivänä kaupunkia esitellyt Saleh ajoi minut noin vartin matkan päähän kaupungin keskustasta pohjoiseen. Matkan varrella oli yksi santarmin tai poliisin tarkastuspiste, jossa passini tiedot kirjoitettiin ylös. Kansallisuutta eivät miehet passista löytäneet, vaikka passi kiersi santarmilta toiselle. Puutuin peliin ja osoitin Finlande-tekstiä tietosivun ylälaidassa. Matka jatkui ja pian eteen tuli junarata sekä sen varressa oleva muutamasta karahkasta ja niiden varaan ripustetusta kankaanpalasta kyhätty katos. Tämä viritelmä toimii rautatieasemana. Asemalta lähtisi juna halki Saharan Atlantin rantaan Nouadhibouhun.

Eikä mikä tahansa juna, vaan tietysti maailman pisin ja painavin juna! Junaliikennettä harjoittaa Mauritanian valtion kaivosyhtiö Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie eli SNIM. Junaa pidennetään Zouérat’sta lähdettäessä alkumatkasta parisen kertaa, myöhemmin mukaan saatetaan kytkeä esimerkiksi joitain vesisäiliövaunuja ja perillä Nouadhiboussa junalla on pituutta jopa 2,5 kilometriä. Jotkut lähteet puhuvat kolmestakin kilometristä. Juna kuljettaa pääasiassa SNIM:n louhimaa rautamalmia Zouérat’n lähialueiden kaivoksilta, mutta siis myös esimerkiksi vettä ja ajoneuvoja. Pituutta junaradalla on noin 700 kilometriä ja se kulkee mauritanialaisen Choumin kaupungin läheisyydessä noin viiden kilometrin matkan Polisario-liikkeen hallitseman Länsi-Saharan maaperällä. Aikoinaan Länsi-Sahara vältettiin tunnelilla, mutta se ei ole ollut vuosiin käytössä. Junia on kuusi päivässä. Kolme Zouérat’sta täydessä lastissa Nouadhibouhun ja kolme tyhjänä takaisin. Yhtä junaa vetää joko neljä heikompitehoista veturia (3300 hevosvoimaa) tai kaksi 4500 hevosvoiman veturia. Junassa on malmivaunujen lisäksi kaksi tai kolme matkustajavaunua, joista ainakin yksi on makuuvaunu. Sen hintatasosta en tiedä, mutta ”kakkosluokan” puupenkillä matkaaminen maksaa tonnin eli noin 1,5 euroa. Hinta on sama vaikka jäisi missä pois. Useimmat jäävät joko Choumissa eli noin puolivälissä rataa tai sitten pääteasemalla Nouadhiboussa. Toiseen suuntaan matkustettaessa suurin osa jää ilmeisesti pois Choumissa. Malmivaunuissa voi matkustaa ilmaiseksi. Lähde: [1]

Zouerat asema

Kahden veturin vetämä juna saapuu Zouérat’n “asemalle” läheiseltä kaivokselta. Mitään laiturialueita ei ole, vaan junaan hypätään suoraan hiekalta. Tässä vaiheessa juna ei ole vielä kovinkaan pitkä.

Junaa odotellessa ehdin tutustua länsisaharalaiseen, mutta Nouadhiboussa asuvaan nuoreen Hamoud-nimiseen toimittajaan, kuunnella länsisaharalaista popmusiikkia ja vaihtaa sähköpostiosoitteita. Hän oli aikeissa matkustaa matkustajavaunussa, minä taas malmikuorman päällä ilmaiseksi. Juna saapui, eikä sankka pölypilvi vaunujen kuorman yläpuolella houkutellut lainkaan, joten Hamoud tarttui kädestäni ja lähti taluttamaan minua matkustajavaunuun. Kaikki yrittivät jälleen yhtä aikaa sisään vaunuun ja hetkessä vaunu oli täynnä lattiaa myöten. Naispuoliset matkustajat sai laskea yhden käden sormilla. Omaa vaunuani kiersi puinen penkki, jonka päällä istuttiin ja maattiin. Matkatavaroita pidettiin siellä missä sattuu olemaan tilaa. Penkin alla sitä oli jonkin verran. Junavaunut ovat ilmeisesti olleet muinoin Belgian rautatiellä hollannin-, ranskan- ja saksankielisistä tupakointikieltokylteistä päätellen. Nykyisin vaunussa saa tietenkin poltella. Lipunmyynti tapahtuu junassa. Sama henkilö myy lipun ja hetken kuluttua tulee tarkistamaan sen.

IMG_9320 juna2

Saharan autiomaata Fderîkin pikkukaupungin liepeillä.

Lähdettäessä juna ei ollut vielä kovinkaan pitkä, mutta jo puolen tunnin matkanteon jälkeen junaa pidennettiin ensimmäisen kerran. Samalla odottelimme vastaantulevaa junaa. Olimme Fderîkin varuskuntakaupungin ”asemalla”. Zouérat’n tavoin Fderîk sijaitsee Mauritanian korkeimman vuoren, Kediet Ijillin, juurella. Ja myös täällä louhitaan malmia. Pysähdys kesti reilut puoli tuntia, jonka aikana vaunuja liikuteltiin edestakaisin. Tuona aikana matkustajat kävivät ulkona rukoilemassa, tupakalla ja tarpeillaan. Minä lähdin ulos kameran kanssa, koska paikalta kuulemma saisi hyviä kuvia. Maisemakuvien lisäksi useampikin matkustaja pyysi, että ottaisin kuvia heistä. Näytin otetun kuvan, eikä yksikään vaatinut rahaa. Sisällä vaunussa en ottanut kuvia.

Fderik juna

Fderîkin asemalla. Tästä junasta saimme lisää malmivaunuja.

IMG_9327 juna3

Junan pidennystä odotellessa.

Matka jatkui ja pian Fderîkin jälkeen alkoi teenkeitto. Se on melkoinen tapahtuma kerta toisensa jälkeen, kun minttuteetä kaadellaan edestakaisin lasien ja teepannun välillä. Tarkoituksena on saada juuri oikeanlainen vaahto laseihin ja samalla tee valmistuu ilmeisesti. Kun vaahto on oikea ja tee maistuu keittäjästä hyvältä, kaadetaan laseihin valmis tee ja laitetaan lasit jakoon. Tee juodaan mahdollisimman nopeasti. Kuuma ja vahva minttutee kuulemma tekee hyvää kuumalla ilmalla ja sitähän Saharassa riittää. Ylimakeita minttuteelasillisia tuli joka suunnasta koko matkan ajan, niin että loppumatkasta kieli oli palanut. Jokaista tarjottua lasillista ei pidä tai tarvitse juoda, vaan sitä tulee aina välillä tarjota vierustoverillekin. Ja vaikka lasista joisikin, niin aivan tyhjäksi ei tarvitse juoda, vaan puolet voi antaa naapurillekin. Yleensä ensimmäiset kolme lasillista on kohteliasta juoda, mutta junassa se ei aivan niin mene, kun juojia on vaunullinen.

Teeseremonioiden lisäksi eri puolilla vaunua alkoi ruoanlaitto. Alkumatkasta riitaa junan lipunmyyjän kanssa haastanut hihattomaan paitaan pukeutunut nuorukainen kaivoi jostakin maalipurkista, kaasupullosta ja ties mistä kyhätyn keittimen, jossa pian tirisi rasva ja jonne heiteltiin lihaa kypsymään. Keitin tietenkin piti tuoda keskelle vaunua niin, että rasvaa roiskui lähellä istuvien päällekin. Samalla vehkeellä kypsyi myös hetken kuluttua myös makaroni. Muut matkustajat pakottivat ymmärrettävistä syistä nuorukaisen keittimineen syrjään kokkailemaan. Huutohan siitä tuli. Niin, tämä riidanhaastaja ja lipunmyyjä ottivat pian lähdön jälkeen kontaktia toisiinsa ja riidanhaastaja oli vähällä lentää ulos junasta. Ainakin sellaisen käsityksen sain! Muut matkustajat joutuivat tyynnyttelemään poikaa, mutta samalla naureskelivat keskenään tapahtumalle. Lopuksi riita loppui kuin seinään ja kaksikko kätteli. Riita toistui vielä jonkin ajan kuluttua, mutta päättyi jälleen kättelyyn. Ruoka valmistui aikanaan ja sitä tarjottiin kaikille lähellä istuville, myös minulle. Kieltäydyin ja keskityin tyhjentämään rusinapakettia, jota toki sai kierrättää lähellä istuvien keskuudessa. Vettä kului matkan aikana valtavasti, koska junassa ei tietenkään ole ilmastointia ja ulkonakin on vähintään 40 astetta lämpöä. Myös vettä tuli tarjota naapureille. Jossain vaiheessa kaikilta alkoi loppua vesi, jolloin alkoi vesikauppa. Parillakin matkustajalla oli kylmälaukut täynnä myytäväksi tarkoitettua vettä.

IMG_9351 juna4

Jälleen junaa pidennetään keitaalla, jonka nimeä en muista. Saattaa olla Char. Vasemmalla “kakkosluokan” vaunu ja oikeanpuolimmaisella raiteella vesisäiliövaunuja, jotka kytkettiin osaksi junaamme.

Hiekkapölyä tulvi matkan aikana vaunun avoimista ikkunoista sisään ja edelleen nenään, suuhun, silmiin ja korviin. Välillä juna pysähtyi, porukka siirtyi ulos hiekalle istuskelemaan ja juttelemaan. Myös sisällä vaunussa kaikki tuntuivat juttelevan kaikkien kanssa. Minun lähistölle oli kerääntynyt pääasiassa Länsi-Saharasta kotoisin olevia ihmisiä, sahraweja. Sahrawien kotimaata Länsi-Saharaa omanaan pitävä Marokko on ajanut sahrawit ahtaalle. Vastapäätä minua istui jonkin verran englantia taitava sahrawiherra, jonka kanssa keskustelimme Länsi-Saharan tilanteesta. Hän kuului Marokon valtaa vastaan taistelevaan Polisario-kapinaliikkeeseen ja oli vastikään käynyt Etelä-Afrikassa jossain aihetta käsittelevässä konferenssissa. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on tunnustanut Länsi-Saharan eli siis Saharan demokraattisen arabitasavallan itsenäiseksi valtioksi.

Kerran minut käytiin hakemassa paikaltani junan avonaiselle ovelle katselemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Pari kertaa käskettiin avata ikkuna ja ottaa kuva. Matkustajilla tuntui olevan kova halu esitellä kotiseutuaan ja valtavan kaunista se onkin. Ja karua.

IMG_9339 juna5

Saharan autiomaata Pohjois-Mauritaniassa.

Pimeys laskeutui yhdeksän tuntia kestäneen junamatkan aikana ennen omaa asemaani, Choumia. Vaunussa ei ollut lainkaan valoja, vaan pimeyden tullessa syttyivät taskulamput. Hieman ennen Choumia SNIM:n kirkkaankeltaiseen huomiotakkiin pukeutunut mies kyseli vaunussa, ketkä ovat jäämässä kyydistä. Juna saapui pian Choumin ”asemalle” eli hiekalle keskelle säkkipimeyttä. Muutamat valot näkyivät noin kilometrin päässä sijaitsevasta Choumin pikkukaupungista. Choumissa ei jäänyt montaakaan ihmistä minun lisäkseni kyydistä, eikä junalta kaupunkiin ollut mitään kyytiä. Hamoud ja hänen ystävänsä varmistivat, ettei minun tarvitsisi kävellä Choumiin odottamaan jatkoyhteyttä Atarin kaupunkiin. He neuvottelivat minulle paikan kaivosyhtiön autoon, etupenkille. Se oli tullut noutamaan yhtä matkustajaa junalta ja kuljettaja suostui ottamaan minutkin kyytiin maksutta.

Nouadhibouhun jatkaneella junalla oli vielä 12 tunnin matka edessään. Vähintään.