Maailman sosiaalisin junamatka

29.4.2014

Karistin Zouérat’n pölyt jaloistani yhden jälkeen iltapäivällä. Edellisenä päivänä kaupunkia esitellyt Saleh ajoi minut noin vartin matkan päähän kaupungin keskustasta pohjoiseen. Matkan varrella oli yksi santarmin tai poliisin tarkastuspiste, jossa passini tiedot kirjoitettiin ylös. Kansallisuutta eivät miehet passista löytäneet, vaikka passi kiersi santarmilta toiselle. Puutuin peliin ja osoitin Finlande-tekstiä tietosivun ylälaidassa. Matka jatkui ja pian eteen tuli junarata sekä sen varressa oleva muutamasta karahkasta ja niiden varaan ripustetusta kankaanpalasta kyhätty katos. Tämä viritelmä toimii rautatieasemana. Asemalta lähtisi juna halki Saharan Atlantin rantaan Nouadhibouhun.

Eikä mikä tahansa juna, vaan tietysti maailman pisin ja painavin juna! Junaliikennettä harjoittaa Mauritanian valtion kaivosyhtiö Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie eli SNIM. Junaa pidennetään Zouérat’sta lähdettäessä alkumatkasta parisen kertaa, myöhemmin mukaan saatetaan kytkeä esimerkiksi joitain vesisäiliövaunuja ja perillä Nouadhiboussa junalla on pituutta jopa 2,5 kilometriä. Jotkut lähteet puhuvat kolmestakin kilometristä. Juna kuljettaa pääasiassa SNIM:n louhimaa rautamalmia Zouérat’n lähialueiden kaivoksilta, mutta siis myös esimerkiksi vettä ja ajoneuvoja. Pituutta junaradalla on noin 700 kilometriä ja se kulkee mauritanialaisen Choumin kaupungin läheisyydessä noin viiden kilometrin matkan Polisario-liikkeen hallitseman Länsi-Saharan maaperällä. Aikoinaan Länsi-Sahara vältettiin tunnelilla, mutta se ei ole ollut vuosiin käytössä. Junia on kuusi päivässä. Kolme Zouérat’sta täydessä lastissa Nouadhibouhun ja kolme tyhjänä takaisin. Yhtä junaa vetää joko neljä heikompitehoista veturia (3300 hevosvoimaa) tai kaksi 4500 hevosvoiman veturia. Junassa on malmivaunujen lisäksi kaksi tai kolme matkustajavaunua, joista ainakin yksi on makuuvaunu. Sen hintatasosta en tiedä, mutta ”kakkosluokan” puupenkillä matkaaminen maksaa tonnin eli noin 1,5 euroa. Hinta on sama vaikka jäisi missä pois. Useimmat jäävät joko Choumissa eli noin puolivälissä rataa tai sitten pääteasemalla Nouadhiboussa. Toiseen suuntaan matkustettaessa suurin osa jää ilmeisesti pois Choumissa. Malmivaunuissa voi matkustaa ilmaiseksi. Lähde: [1]

Zouerat asema

Kahden veturin vetämä juna saapuu Zouérat’n “asemalle” läheiseltä kaivokselta. Mitään laiturialueita ei ole, vaan junaan hypätään suoraan hiekalta. Tässä vaiheessa juna ei ole vielä kovinkaan pitkä.

Junaa odotellessa ehdin tutustua länsisaharalaiseen, mutta Nouadhiboussa asuvaan nuoreen Hamoud-nimiseen toimittajaan, kuunnella länsisaharalaista popmusiikkia ja vaihtaa sähköpostiosoitteita. Hän oli aikeissa matkustaa matkustajavaunussa, minä taas malmikuorman päällä ilmaiseksi. Juna saapui, eikä sankka pölypilvi vaunujen kuorman yläpuolella houkutellut lainkaan, joten Hamoud tarttui kädestäni ja lähti taluttamaan minua matkustajavaunuun. Kaikki yrittivät jälleen yhtä aikaa sisään vaunuun ja hetkessä vaunu oli täynnä lattiaa myöten. Naispuoliset matkustajat sai laskea yhden käden sormilla. Omaa vaunuani kiersi puinen penkki, jonka päällä istuttiin ja maattiin. Matkatavaroita pidettiin siellä missä sattuu olemaan tilaa. Penkin alla sitä oli jonkin verran. Junavaunut ovat ilmeisesti olleet muinoin Belgian rautatiellä hollannin-, ranskan- ja saksankielisistä tupakointikieltokylteistä päätellen. Nykyisin vaunussa saa tietenkin poltella. Lipunmyynti tapahtuu junassa. Sama henkilö myy lipun ja hetken kuluttua tulee tarkistamaan sen.

IMG_9320 juna2

Saharan autiomaata Fderîkin pikkukaupungin liepeillä.

Lähdettäessä juna ei ollut vielä kovinkaan pitkä, mutta jo puolen tunnin matkanteon jälkeen junaa pidennettiin ensimmäisen kerran. Samalla odottelimme vastaantulevaa junaa. Olimme Fderîkin varuskuntakaupungin ”asemalla”. Zouérat’n tavoin Fderîk sijaitsee Mauritanian korkeimman vuoren, Kediet Ijillin, juurella. Ja myös täällä louhitaan malmia. Pysähdys kesti reilut puoli tuntia, jonka aikana vaunuja liikuteltiin edestakaisin. Tuona aikana matkustajat kävivät ulkona rukoilemassa, tupakalla ja tarpeillaan. Minä lähdin ulos kameran kanssa, koska paikalta kuulemma saisi hyviä kuvia. Maisemakuvien lisäksi useampikin matkustaja pyysi, että ottaisin kuvia heistä. Näytin otetun kuvan, eikä yksikään vaatinut rahaa. Sisällä vaunussa en ottanut kuvia.

Fderik juna

Fderîkin asemalla. Tästä junasta saimme lisää malmivaunuja.

IMG_9327 juna3

Junan pidennystä odotellessa.

Matka jatkui ja pian Fderîkin jälkeen alkoi teenkeitto. Se on melkoinen tapahtuma kerta toisensa jälkeen, kun minttuteetä kaadellaan edestakaisin lasien ja teepannun välillä. Tarkoituksena on saada juuri oikeanlainen vaahto laseihin ja samalla tee valmistuu ilmeisesti. Kun vaahto on oikea ja tee maistuu keittäjästä hyvältä, kaadetaan laseihin valmis tee ja laitetaan lasit jakoon. Tee juodaan mahdollisimman nopeasti. Kuuma ja vahva minttutee kuulemma tekee hyvää kuumalla ilmalla ja sitähän Saharassa riittää. Ylimakeita minttuteelasillisia tuli joka suunnasta koko matkan ajan, niin että loppumatkasta kieli oli palanut. Jokaista tarjottua lasillista ei pidä tai tarvitse juoda, vaan sitä tulee aina välillä tarjota vierustoverillekin. Ja vaikka lasista joisikin, niin aivan tyhjäksi ei tarvitse juoda, vaan puolet voi antaa naapurillekin. Yleensä ensimmäiset kolme lasillista on kohteliasta juoda, mutta junassa se ei aivan niin mene, kun juojia on vaunullinen.

Teeseremonioiden lisäksi eri puolilla vaunua alkoi ruoanlaitto. Alkumatkasta riitaa junan lipunmyyjän kanssa haastanut hihattomaan paitaan pukeutunut nuorukainen kaivoi jostakin maalipurkista, kaasupullosta ja ties mistä kyhätyn keittimen, jossa pian tirisi rasva ja jonne heiteltiin lihaa kypsymään. Keitin tietenkin piti tuoda keskelle vaunua niin, että rasvaa roiskui lähellä istuvien päällekin. Samalla vehkeellä kypsyi myös hetken kuluttua myös makaroni. Muut matkustajat pakottivat ymmärrettävistä syistä nuorukaisen keittimineen syrjään kokkailemaan. Huutohan siitä tuli. Niin, tämä riidanhaastaja ja lipunmyyjä ottivat pian lähdön jälkeen kontaktia toisiinsa ja riidanhaastaja oli vähällä lentää ulos junasta. Ainakin sellaisen käsityksen sain! Muut matkustajat joutuivat tyynnyttelemään poikaa, mutta samalla naureskelivat keskenään tapahtumalle. Lopuksi riita loppui kuin seinään ja kaksikko kätteli. Riita toistui vielä jonkin ajan kuluttua, mutta päättyi jälleen kättelyyn. Ruoka valmistui aikanaan ja sitä tarjottiin kaikille lähellä istuville, myös minulle. Kieltäydyin ja keskityin tyhjentämään rusinapakettia, jota toki sai kierrättää lähellä istuvien keskuudessa. Vettä kului matkan aikana valtavasti, koska junassa ei tietenkään ole ilmastointia ja ulkonakin on vähintään 40 astetta lämpöä. Myös vettä tuli tarjota naapureille. Jossain vaiheessa kaikilta alkoi loppua vesi, jolloin alkoi vesikauppa. Parillakin matkustajalla oli kylmälaukut täynnä myytäväksi tarkoitettua vettä.

IMG_9351 juna4

Jälleen junaa pidennetään keitaalla, jonka nimeä en muista. Saattaa olla Char. Vasemmalla “kakkosluokan” vaunu ja oikeanpuolimmaisella raiteella vesisäiliövaunuja, jotka kytkettiin osaksi junaamme.

Hiekkapölyä tulvi matkan aikana vaunun avoimista ikkunoista sisään ja edelleen nenään, suuhun, silmiin ja korviin. Välillä juna pysähtyi, porukka siirtyi ulos hiekalle istuskelemaan ja juttelemaan. Myös sisällä vaunussa kaikki tuntuivat juttelevan kaikkien kanssa. Minun lähistölle oli kerääntynyt pääasiassa Länsi-Saharasta kotoisin olevia ihmisiä, sahraweja. Sahrawien kotimaata Länsi-Saharaa omanaan pitävä Marokko on ajanut sahrawit ahtaalle. Vastapäätä minua istui jonkin verran englantia taitava sahrawiherra, jonka kanssa keskustelimme Länsi-Saharan tilanteesta. Hän kuului Marokon valtaa vastaan taistelevaan Polisario-kapinaliikkeeseen ja oli vastikään käynyt Etelä-Afrikassa jossain aihetta käsittelevässä konferenssissa. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on tunnustanut Länsi-Saharan eli siis Saharan demokraattisen arabitasavallan itsenäiseksi valtioksi.

Kerran minut käytiin hakemassa paikaltani junan avonaiselle ovelle katselemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Pari kertaa käskettiin avata ikkuna ja ottaa kuva. Matkustajilla tuntui olevan kova halu esitellä kotiseutuaan ja valtavan kaunista se onkin. Ja karua.

IMG_9339 juna5

Saharan autiomaata Pohjois-Mauritaniassa.

Pimeys laskeutui yhdeksän tuntia kestäneen junamatkan aikana ennen omaa asemaani, Choumia. Vaunussa ei ollut lainkaan valoja, vaan pimeyden tullessa syttyivät taskulamput. Hieman ennen Choumia SNIM:n kirkkaankeltaiseen huomiotakkiin pukeutunut mies kyseli vaunussa, ketkä ovat jäämässä kyydistä. Juna saapui pian Choumin ”asemalle” eli hiekalle keskelle säkkipimeyttä. Muutamat valot näkyivät noin kilometrin päässä sijaitsevasta Choumin pikkukaupungista. Choumissa ei jäänyt montaakaan ihmistä minun lisäkseni kyydistä, eikä junalta kaupunkiin ollut mitään kyytiä. Hamoud ja hänen ystävänsä varmistivat, ettei minun tarvitsisi kävellä Choumiin odottamaan jatkoyhteyttä Atarin kaupunkiin. He neuvottelivat minulle paikan kaivosyhtiön autoon, etupenkille. Se oli tullut noutamaan yhtä matkustajaa junalta ja kuljettaja suostui ottamaan minutkin kyytiin maksutta.

Nouadhibouhun jatkaneella junalla oli vielä 12 tunnin matka edessään. Vähintään.