Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

kameli

Azraqin kosteikolle halki itäisen Jordanian erämaan

1.1.2019

Jordanian matkaa suunniteltaessa Punaisenmeren rantalomakohde Akaba taisi jäädä ensimmäisenä pois listalta. Viikossa ei ehtisi kaikkialle. Wadi Rumin jätimme listalta seuraavana, vain hieman ennen reissuun lähtöä. Ajattelimme Wadi Rumin olevan hieman liian suosittu ja siten täynnä turisteja. Ja toisaalta ajattelimme näkevämme karunkauniita laaksoja ja kallioita muuallakin. Päätimme korvata Wadi Rumin suuntaamalla etelän sijasta koilliseen, Jordanian vähiten vierailtuun kolkkaan. Siellä sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Azraq, jossa on linna ja jordanialaisittain kuuluisa vesistönsuojelualue.

Vuoden ensimmäinen aamu valkeni kirkkaana. Kylmä kyllä oli jälleen, minkä vuoksi teki hyvää päästä aavikolle. Siellä olisi ainakin päiväsaikaan lämpimämpi. Azraqin majoitustarjonta vain sattuu oleman kovin suppea: tarjolla on ainoastaan kallis Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluliiton (RSCN) ylläpitämä Azraq Lodge ja toisaalta yhdessä Tripadvisorin keskustelussa mainittu vaatimaton hotelli “jossain päin Azraqia”. Alun perin ajatuksena oli etsiä tuo halpa majatalo, mutta kaksi kylmää yötä Danassa sai minut varaamaan yön Azraq Lodgesta hintaan 82 dinaaria (n. 101 euroa) sisältäen aamupalan. Tämä on helposti uusi ennätykseni majoituksen hintoja ajatellen! Azraq Lodge löytyi Booking.comista, toisin kuin se toinen.

Danan hotellin mukavat isännät hyvästelivät antamalla meille matkaan leipää. En olekaan mistään muusta hotellista saanut leipää lähtiessä. Pistäydyin Danan pikkuisessa kaupassa hakemassa vielä yhden vesipullon ennen autiomaahan siirtymistä. Kauppias toivotti lämpimästi tervetulleeksi oikein kädestä pitäen.

Danasta on 275 kilometrin ajo Azraqiin. Matkaan kuluisi kolmisen tuntia. Ensimmäinen osuus olisi 72 kilometrin siirtyminen Al-Jafrin kaupunkiin kohti kaakkoa, mistä edelleen reilun 200 kilometrin ajo perille Azraqiin. Jostain oudosta syystä Google Maps ei ehdota tätä reittiä lainkaan, jos alkupisteeksi laittaa Danan ja päätepisteeksi Azraqin. Se ehdottaa sen sijaan kiertämistä Ammanin kehätien kautta. Me halusimme nähdä autiomaata ja ainakin Lonely Planet kuvailee Al-Jafrista Azraqiin johtavaa valtatietä numero 5 sanalla “desolate”, autio.

Valtatie 5, al-Badian valtatie, on tyhjä. Kyltti hieman Al-Jafrista pohjoiseen kertoo etäisyydet Irakin ja Saudi-Arabian raja-asemille ja määränpäähämme Azraqin kaupunkiin.

Al-Badian valtatiellä jossain Al-Jafrin ja Azraqin puolivälissä ehkä.

Aluksi nousimme jälleen Danasta isolle tielle. Danan tienhaarassa oli tänä aamuna sotilaita istumassa panssaroidussa ajoneuvossaan. Me emme olleet uhkaavia, joten saimme jatkaa pysähtymättä. Hetkessä saavutimme valtatien 15, jota myös nimellä “Desert Highway” kutsutaan. Tällä tiellä piti ajaa muutaman sadan metrin matka, minkä jälkeen tehdä U-käännös ja ajaa hieman takaisin päin. Siten pääsimme kääntymään Al-Jafriin johtavalle pienemmälle tielle. Tie oli hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kameleita näkyi horisontissa, samoin lampaita siellä täällä. Vaikka olimme nyt selvästi siirtyneet autiomaahan, on täälläkin kai jotain järsittävää eläimille. Danassa läsnä olleet vuoret katosivat vähitellen taustapeilistä.

Sitten saavuimme Al-Jafriin. Ensimmäisenä vastassa oli suuri sotilastukikohta. Tiesululla ei ollut ketään, vaikka uskoinkin, että Al-Jafrissa jos jossain passimme nyt vihdoin haluttaisiin nähdä. Täällä ei käy turisteja, eikä heillä oikein ole mitään syytä edes ajaa kaupungin poikki. Kuka nyt Azraqiin yrittäisi tätä kautta. Ohitimme pölyisen Al-Jafrin, eikä kukaan pysäyttänyt. Käännyimme lopulta valtatie 5:lle, jota myös al-Badian valtatieksi nimitetään. Al-Jafrissa on viimeinen huoltoasema vähään aikaan, mutta meillä oli tankissa tavaraa riittämiin.

Näin suuret pinnanmuodot ovat harvassa al-Badian autiomaassa.

Al-Badian autiomaa on pienten mustien tuliperäisten kivien peittämää. Kasvillisuus on liki olematonta.

Jonkin matkaa Al-Jafrista kohti pohjoista ajettuamme, eteen tuli kyltti: Irakin rajalle olisi 430 kilometrin matka. Saudi-Arabiakaan ei olisi kaukana. Muuten tiellä ja sen molemmin puolin oli kovin vähän mitään muuta. Olimme nyt syvällä al-Badian autiomaassa, paikassa, jonka nimi tarkoittaa “paikkaa josta beduiinit ovat kotoisin” ja toisaalta myös “kuivaa paikkaa”. Maisema olikin kuivaa pääosin tasaista mustan vulkaanisen pikkukiven peittämää erämaata, jolla ei kasvanut mitään tai mikään. Veden täyttämät painanteet olivat hyvin harvassa ja yhtä harvassa oli kasvillisuus.

Tie sen sijaan on hyvässä kunnossa. Täällä voisi ajaa niin lujaa kuin vain autosta lähtee, eikä muusta liikenteestä ole haittaa. Laskimme, että ensimmäisten 150 kilometrin aikana vastaan tuli kymmenen autoa. Tie todellakin oli autio. Al-Jafrin ja Azraqin välillä tiessä on pari hidastetöyssyä ilman varoituskylttejä, joihin hajottaa autonsa, jos ajaa reilua satasta nopeusrajoitusten mukaan. Helposti tulee siis kymmenien kilometrien kävelymatka erämaan poikki!

Ehkä puolivälissä tietä, keskellä-ei-mitään, on huoltoasema ja poliisin tarkastuspiste. Emme tankanneet, eikä autommekaan ollut rikki (olin hoksannut hidasteet ajoissa). Kukaan ei myöskään pysäyttänyt meitä. Myös sivilisaation merkit ovat kovin vähissä, mutta puhelimessa on kyllä kenttää liki koko ajan. Apua saa siten soitettua helposti.

Jännittävintä tiellä, hieman ennen Azraqia, on se, että valtatie kulkee alle 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian rajasta. Tätä juhlistaaksemme pidimme evästauon tuossa paikassa. Maisemaltaan se oli kuin missä tahansa muualla tämän valtatien varrella, eikä näkyvyyttä tainnut olla ihan Saudi-Arabiaan saakka. Otin kuitenkin kuvankaappauksen sijainnista. Lähemmäksi tuota patavanhoillista kuningaskuntaa ei kovin helpolla pääse, saudit kun eivät vierailijoita maahansa halua. Lopulta saavutimme sen risteyksen, mistä tie haarautuu Saudi-Arabian rajalle. Siitä lähtien jo valmiiksi hyväkuntoinen tie parani entisestään. Kaistojakin tuli pian yksi lisää. Tällä varmaan halutaan näyttää rikkaalle naapurimaalle, että kyllä meilläkin on rahaa. Tai sitten tie oli jopa saudien rahoittama. Saudiarabialaisten autojen määrä kasvoi huomattavasti, mutta rauhallista oli silti edelleen. Oli vaikea kuvitella tänne niin paljon liikennettä, että kahta kaistaa oikeasti tarvittaisiin.

Vajaan 20 kilometrin päässä Saudi-Arabian kuningaskunnasta al-Badian valtatie näyttää tältä. Eli samalta kuin vaikkapa 100 tai 150 kilometriä aiemmin.

Erämaa ei ole mitään ilman kameleita.

Tie on muuttunut kaksikaistaiseksi hieman ennen Azraqia. Tässä kohtaa tie haarautuu Saudi-Arabiaan. Me jatkoimme suoraan eli kohti Ammania ja toisaalta myös Syyriaa ja Irakia.

Olimme päättäneet vierailla Shaumarin luonnonsuojelualueella, joka on vähän ennen Azraqia etelästä saavuttaessa. Navigaattorista ei ollut mitään hyötyä Azraqin tuntumassa, sillä tiejärjestelyt ovat nykyisin tyystin erilaiset kuin vaikkapa Google Mapsissa. Eikä etelästä lähestyttäessä edes ollut mitään tienviittoja Shaumariin. Hieman ennen Azraqia teimme sitten U-käännöksen ja lähdimme takaisin tulosuuntaan. Pohjoisen suunnasta Shaumariin on opastekylttejä, joten löysimme paikan lopulta.

RSCN:n ylläpitämä Shaumarin luonnonsuojelualue on kooltaan vain 22 km², mutta se on tärkeä elinalue muun muassa vaarantuneille valkobeisoille ja lännenkaulustrapeille. Sen lisäksi siellä asustaa aasianvilliaaseja ja gaselleja. Emme oikein uskoneet paikan olevan avoinna, varsinkaan näin uudenvuodenpäivänä. Parkkipaikka olikin tyhjä, mutta yllättäen lipunmyyntitiskillä istui mies, joka kertoi paikan olevan avoinna. Tervetuloa vaan! Sisäänpääsymaksun mies kertoi olevan viisi dinaaria (n. 6,2 euroa) henkilöltä. Sillä pääsisi porttien sisäpuolelle piknik-alueelle kuten myös paikan opastuskeskukseen. Lipunmyynti on Jordaniassakin toisinaan aikamoinen show: täällä lipunmyyjä tahtoi nähdä passit, joista kopioitiin tiedot kirjoihin ja kansiin. Mies ei vain tahtonut löytää kansallisuutta passistani, eikä asian kerrottuani ollut kuullutkaan maasta nimeltä Finland:

– England? Holland?
– Finland.
– Missä päin tämä Finland on?
– Pohjois-Euroopassa, Ruotsin ja Venäjän välissä.
– Ah, Venäjä! Voinko kirjoittaa Venäjän kansallisuudeksi?
– No et.

Lopuksi minun piti vielä allekirjoittaa kuitti, joka toimi samalla pääsylippuna. Maksu onnistuu muuten myös luottokortilla. Kokeilimme. Näin olimme päässeet hyvin virallisesti Shaumarin luonnonsuojelualueelle. Ensimmäisenä kävelimme tietenkin massiiviseen opastuskeskukseen, minkä tiskillä istunut nuorimies taisi hieman pelätä ulkomaankielisiä vierailijoita ja pysytteli koko ajan kaukana, mutta kuitenkin näköetäisyydellä, meistä. Ettei vain joutuisi puhumaan englantia.

Valkobeisoja Shaumarin luonnonsuojelualueella.

Samoja elikoita.

Opastuskeskus kertoo kattavasti Shaumarin luonnonsuojelualueesta ja tämän seudun luonnosta ylipäänsä. Tärkein anti ovat kuitenkin aitojen sisäpuolella asustelevat Shaumarin eläinlajit. En ollut uskonut näkeväni valkobeisoja tällä matkalla, sillä Shaumarin safarikierroksetkin olisi pitänyt varata vähintään 48 tuntia ennen vierailua ja lisäksi olisi pitänyt olla kasassa vähintään kolmen hengen ryhmä. Meitä oli vain kaksi. Nyt nuo Qatar Airwaysin tunnuseläimet kuitenkin olivat yhtäkkiä suoraan edessäni, vaikkakaan eivät luonnossa. Näin myös hauskannäköisiä lännenkaulustrappeja. Noiden kurkilintujen englanninkielinen nimikin on oikein hauska: houbara bustard. Aasianvilliaaseja laidunsi viereisessä aitauksessa yhdessä paikallisen gasellilajin kanssa. Noita reem-gaselleja oli vaikea nähdä niiden pienen koon vuoksi, mutta opastuskeskuksen toisen kerroksen kahvilaan kavuttuamme näimme yhden gasellin kuopsuttelemassa maata.

Opastuskeskuksen kahvila ei ole ehkä milloinkaan ollut avoinna. Tämän vuoksi luonnonsuojelualueelle voi tulla omissa eväissä, joita on mukava sitten grillailla tätä aktiviteettia varten rakennetuilla grilleillä eukalyptuspuiden katveessa. Saapuessamme Shaumari oli ollut täysin tyhjä, mutta nyt opastuskeskuksen puistossa oli kuhinaa. Tänne nähtävästi tullaan viettämään aikaa kavereiden ja lasten kanssa. Azraqista tänne ajaa hujauksessa.

Olimme jo portista ulkona ja lähes autolla, kun lipunmyyjä juoksi peräämme. Hänen mielestään meidän kuului maksaa lisää, sillä hän oli “epähuomiossa” perinyt meiltä liian pienen sisäänpääsymaksun. Oikea sisäänpääsymaksu olisi kuulemma kahdeksan dinaaria (n. 9,9 euroa) henkilöltä! Me kieltäydyimme maksamasta ja kerroimme, ettei hänen virheensä ollut meidän virheemme. Jordaniassa muutenkin lipunmyyjät voivat keksiä lippujen hintoja mielensä mukaan, sillä hinnastoja en nähnyt missään. Paitsi ehkä Petrassa. Shaumarista jäi lopulta hieman hapan maku. Jo viiden dinaarin sisäänpääsymaksu on mielestäni hieman liikaa Jordaniassa, mutta kahdeksan dinaaria on täyttä ryöstöä. Jos myyjä olisi kertonut tuon summan heti kättelyssä, olisimme jättäneet paikan näkemättä.

Näkymä Azraqin kaupunkiin Azraq Lodgen pihamaalta.

Azraq Lodgen oleskelutila henkii sotilaallista historiaansa.

Parissakymmenessä minuutissa saavutimme Azraqin kaupungin ja sen keskustassa sijaitsevan Azraq Lodgen. Paikka on 1940-luvulla rakennettu entinen brittien sotilassairaala, jonka RSCN on nyttemmin muuttanut 16 huoneen hotelliksi. Astuimme sisään suureen oleskelutilaan, jonka sohvat on päällystetty maastokuviolla. Seinillä roikkuu vanhoja valokuvia ja onpa perällä pieni museontapainenkin. Majatalossa ei tietenkään tiedetty varauksestani yhtään mitään, sillä olin tehnyt sen samana aamuna ja nyt kello oli vasta kaksi iltapäivällä. Tilaa kuitenkin olisi. Vierailijoita taisi olla kahdessa muussa huoneessa: itävaltalaisia ja belgialaisia pöydällä lojuneiden passikopioiden perusteella. Lopulta varaukseni löytyi ja saimme huoneemme.

Huone oli valtava, ja siellä tuntee olevansa entisessä sairaalassa. Sängyt ja kylpyhuone eivät toki ole 40-luvulta, mutta tuolit taisivat olla. Tai ainakin niistä oli tehty vanhannäköisiä ja epämukavia. Oltiinhan toki brittisairaalassa! Ilmastointi toimi (tai oikeammin tarvitsimme lämmitystä, joka sekin toimi) ja oma terassi löytyi. Terassilta avautuu hyvin stereotyyppinen näkymä: pari moskeijaa, matalia betonitaloja ja hiekkaerämaata silmän kantamattomiin. Tällaista on minun Lähi-itäni!’

Azraq Lodge (ja Kuolleenmeren Mujib Chalets) on niitä hotelleja, joista ei tarvitsisi välttämättä lähteä ulos ollenkaan. Mielellään vain nauttisi upeasta miljööstä ja katselisi auringonlaskua terassilta. Tietenkin kalleimman koskaan maksamani hotellin kuuluu ollakin luokseensavetävä!

Azraq Lodgen majoitusrakennus.

Azraqin rakennuskantaa.

Azraq Lodgen ollessa RSCN:n ylläpitämä, kuuluu majoitukseen aamupalan ohella myös ilmainen sisäänpääsy (muuten pääsymaksu on kahdeksan dinaaria) läheiselle RSCN:n luonnonsuojelualueelle, Azraqin kosteikolle. Se oli yksi syy, miksi olimme tulleet Azraqiin. Vastaanottovirkailija valmisti vapaaliput tuossa tuokiossa ja pian olimme jo ulkona kävelemässä kohti tuota outoa kosteikkoa. Ei täältä Jordanian itäosista, läheltä Saudi-Arabiaa uskoisi löytävänsä moista keidasta. Eikä se hyvin voikaan, sillä vuoteen 1993 mennessä kosteikon lähteet olivat käytännössä kuivaneet ja alue näin ollen tuhoutunut. Alun perin kosteikkoalue muodostui 250 000 vuotta sitten. Paikalla viihtyivät niin norsut, virtahevot, sarvikuonot, leijonat kuin geparditkin. Muuttolinnut tapasivat pysähtyä Azraqissa muuttomatkoillaan. Samoin ihmiset hyödynsivät vesistöä, mutta koska populaatio oli maltillinen, ei ihminen ehtinyt tuhota paikkaa vuosituhansien saatossa. Vasta 1960-luvulla Jordanian pääkaupunki Amman alkoi kasvaa ja tarvitsi vettä. Nopeasti, muutamassa vuosikymmenessä Azraqin kosteikko oli pumpattu kuiviin. Nykyisin pieni osa kosteikosta on saatu pelastettua ja työ jatkuu, vaikka alueella onkin edelleen laittomia pumppauksia.

Tässä lainehti vielä vähän aikaa sitten Ein el Soda -niminen lähde, joka pumpattiin tyhjäksi parissakymmenessä vuodessa. Viimeiset pisarat imettiin vuonna 1993.

Nykyisin Azraqin kosteikot on suojeltu ja niitä pyritään entistämään.

Tällaista näkyä ei odottaisi näkevänsä keskellä kuivaa al-Badian erämaata.

Täällä pääsisi osallistumaan pidemmälle opastetulle “safarille”, mutta sekin vaatisi vähintään kolmea osanottajaa. Siellä pääsisi paremmalla tuurilla näkemään paikallisen tšetšeenivähemmistön kosteikkoalueelle tuomia vesipuhveleita. Omin päin pääsimme kiertämään 1,5 kilometrin pituisen “marsh trailin”, jolla saa käsityksen tästä luonnonsuojelualueesta. On kuivahtanutta maisemaa, joka on kuulemma joskus ollut veden peitossa. Toisaalta paljon on myös vesialuetta, jossa on äärimmäisen hyvällä tuurilla onnistunut selviämään pikkuruinen kalalaji, tiikerikillinen (Aphanius sirhani). Se on kotoperäinen täällä Azraqin kosteikkoalueella eli sitä ei tavata missään muualla maailmassa. Luonnossa sen näkeminen on hankalaa, mutta kosteikon opastuskeskuksen akvaariossa näitä äärimmäisen uhanalaisia kaloja saattoi katsella. Marsh trail oli äkkiä kierretty, emmekä nähneet kuin vesipuhveleiden pusikoihin tekemiä polkuja.

Kotoperäinen tiikerikillinen elää Azraqin luonnonsuojelualueen vesistöissä.

Azraqin katunäkymää iltapäivällä.

Luonnonsuojelualue meni kiinni neljältä iltapäivällä. Sen jälkeen lähdimme kauppaan. Ajattelimme valmistaa piknikin omaan huoneeseemme, sillä illalliseen ei nyt todellakaan olisi enää varaa huoneen maksaessa sata euroa. Illallinen maksaa kuulemma 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Kaupassa saimme kuninkaallisen vastaanoton: kahvia tarjottiin ostostenteon lomassa ja johdatettiinpa välillä takahuoneeseenkin, jossa oli tuoreempia hedelmiä ja vihanneksia. Ainakaan ne eivät olleet seisseet auringonpaisteessa kadunvarressa koko päivää. Säilykemaissipurkki, makkarasäilyke, kurkku, tomaatteja, appelsiinejä, banaaneja, saudiarabialaista mangomehua, egyptiläinen sulatejuustopaketti ja luonnonjogurttia lähti mukaamme seitsemällä dinaarilla (n. 8,7 euroa). Kauppias antoi kaupan päälle myös kertakäyttölautaset aivan pyytämättämme. Tulimme satsista liiankin täyteen ja kaiken lisäksi säästimme pienen omaisuuden.

Azraqissakin ilta viilenee näin talvella nopeasti, eikä pihalla viihdy ilman paksumpaa vaatetusta. Onneksi hotellihuoneen lämmitys toimi moitteetta. Kahden kylmän yön jälkeen Azraq Lodge tuntui taivaalliselta.

Kallioon kaiverrettu Petra

31.12.2018

Vuoden viimeinen aamu valkeni aurinkoisena. Ei aurinko sentään vielä aamukuuden jälkeen lämmittänyt, mutta lämmin suihku kyllä lämmitti kylmettyneitä jäseniä. Hotel Dana Towerissa ei siis ole lämmitystä, mutta suihkun veden saa lämpimänä halutessaan. On vain vaivauduttava napsauttamaan nappulaa suihkun seinässä ja odotettava puolisen tuntia. Ja toivottava, ettei kukaan ehdi tyhjentämään koko lämminvesivaraajaa ennen itseä. Suihku kun on yli kymmenen ihmisen keskenään jakama. Samoin vessa.

Syy varhaiseen heräämiseen oli se, että ajattelimme lähteä kohti Jordanian tärkeintä nähtävyyttä, Petraa, ennen suurinta ryysistä. Samaa tuntuivat ajattelevan muutkin hotellin asukkaat. Aamupalan jälkeen olimme autossa jo kahdeksan aikaan nousemassa ylös jyrkkää tietä, joka on ainoa väylä ulos Danan kylästä. Maisemat jo pelkästään tältä Danan “ulosmenoväylältä” ovat upeita: täältä saa käsityksen koko Danasta ja näkymät samannimiseen laaksoonkin ovat hyvät. Alhaalla Danassakin on hautausmaa, mutta suurempi löytyi myös tien yläpäästä. Emme olleet sitä edellispäivän sankassa sumussa bonganneet.

Danan laakso aamukahdeksalta vuoden 2018 viimeisenä päivänä.

Danan hautausmaa.

Danasta Petraan on 55 kilometrin matka. Puolivälissä matkaa sijaitsee Shoubakin pikkukaupunki, joka tunnetaan ristiretkeläisten rakentamasta Montrealin linnastaan. Jätimme paikan väliin, koska edellispäivänä olimme nähneet linnoituksen Karakissa. Ristiretkeläisten tekeleen niin ikään. Lisäksi ajattelimme näkevämme ihan riittävästi vanhaa rakennustaitoa Petrassa. Siispä pysähdyimme vain hedelmäostoksilla keskustassa. Samoin päätin täyttää tankin kaupungin Manaseer-huoltoasemalla, koska hoksasin sen hyväksyvän luottokortin maksuksi. Jordaniassa ei tarvitse tietenkään itse liata käsiään huoltoasemilla, vaan aseman työntekijä täyttää tankin. Jos maksaa käteisellä, on heitettävä vaihtokolikot tippinä tankkaajalle. Jos taas maksaa kortilla, kuten minä, laitetaan 0,5 dinaarin (n. 0,6 euroa) palvelumaksu automaattisesti loppusummaan. Shoubakissa tankillinen ysivitosta maksoi noin 35 euroa. Ammanissa sama litku oli halvempaa: tankin sai täyteen alle 30 eurolla.

Petra sijaitsee Wadi Musa -nimisen kaupungin syleilyssä. Kaupunki taas sijaitsee laaksossa, joten tie laskee halki kaupungin ja lopulta perillä odotti kymmenittäin turisteja kuljettavia linja-autoja ja sadoittain yksityisautoja, iso osa tietenkin turistien vuokra-autoja. Pysäköinti ei yllättäen täälläkään kustanna dinaariakaan ja toisaalta pysäköidä voi miten ja minne lystää. Heti, kun astuin ulos autosta, oli kimpussa retkien kaupittelija. Nyt jo voisi varata kameli- tai hevoskyytiä Petrassa ja toisaalta hän voisi kuljettaa Petran toiselle laidalle luostarille. Sieltä olisi kuulemma sitten kätevää kävellä takaisin päin. Emme lähteneet miehen kelkkaan, mutta eräät espanjalaiset taisivat lähteä.

Vuokra-automme Chevrolet Cruze Petran parkkipaikalla.

Tie Petraan. Vasemmanpuoleinen “kaista” on varattu hevoskyydeille. Oikeanpuoleisella kulkevat jalankulkijat.

Onneksi täälläkin otetaan turvallisuus tosissaan, sillä turisteja on aivan valtavasti. Siis paljon potentiaalisia kohteita terroristeille. Petran sisäänkäynnissä onkin ensimmäisenä turvatarkastus, minkä jälkeen pääsee hankkimaan lippua. Ja vaikka ollaankin kehitysmaassa nimeltä Jordania, on Petra silti maailman kalleimpia turistinähtävyyksiä. Ellei peräti kallein. Yhden päivän lippu maksaa vuonna 2019 nimittäin 50 dinaaria (n. 61,5 euroa). Kahden päivän lipun saa 55 dinaarilla (n. 67,7 euroa) ja kolme päivää maksaa 60 dinaaria (n. 73,9 euroa). Ne, jotka tekevät päiväretken Israelin puolelta maksavat sisäänpääsystä huokeat 90 dinaaria (n. 110,8 euroa). Meillä oli kuitenkin Jordan Pass, jolla pääsimme Petraan ilmaiseksi, eikä lipunmyyntitiskillekään tarvinnut jonotella!

Petra on valtaisa alue, minkä vuoksi sitä voisi koluta vaikka kolmen päivän ajan. Me ajattelimme näkevämme riittävästi yhden päivän aikana. Olimme sisällä joskus puoli kymmenen aikoihin, jolloin aurinko lämmitti niin paljon, että t-paita oli aivan riittävä varustus. Ero Danan aamuiseen +5 asteen lukemaan oli huomattava! Italialaiset ja ranskalaiset turistiryhmät kyllä pitäytyivät toppatakeissaan ja pipoissaan.

Petraa pääsee näkemään kävellen tai vaihtoehtoisesti voi hypätä hevosen vetämän kärryn perään, ratsastaa hevosella Indiana Jonesin tyyliin tai ottaa aasikyyti. Lyhyellä pätkällä saatavana on toki myös kameleita. Autoja tai muita moottoriajoneuvoja Petran alueella ei onneksi ole. Me päätimme kävellä, koska en vain jaksa änkätä näiden “taksiyrittäjien” kanssa sopivasta hinnasta. Kävellen ainakin voi pysähtyä ottamaan kuvia tai muuten vain pällistelemään kiveen hakattua arkkitehtuuria, jota Petra edustaa.

Kapea 1,2 kilometrin pituinen Siq-sola johtaa Petran “Aarrekammiolle”.

Kapeimmillaan Siq on vain muutaman metrin levyinen.

Petra on siis muinainen nabatealaisten perustama kaupunki, jossa on mahdollisesti asustanut aikoinaan yli 20 000 asukasta. Alun perin nabatealaiset saapuivat alueelle jo 500-luvulla ennen Kristusta ja kukoistuskauttaan paikkakunta eli erityisesti ajanlaskun alun molemmin puolin. Nabatealaisten pääkaupunkina toiminut Petra oli merkittävä kaupankäyntikeskus sen kautta kulkeneiden kamelikaravaanien ansiosta. Sittemmin kauppareitit muuttuivat, Petra koki useita tuhoisia maanjäristyksiä ja lopulta se hylättiin joskus 600-luvulla jälkeen ajanlaskun alun. Petra unohtui ja “löydettiin” uudelleen vasta 1800-luvun alussa. Nykyisin Petra on Unescon maailmanperintökohde, jossa käy massoittain turisteja päiväretkellä. Ovathan Akaban ja toisaalta myös Eilatin turistirannat lähellä! Tässä yhteydessä on myös oleellista mainita, että Indiana Jones löysi Graalin maljan Petrasta.

Petraan kuljetaan kapean ja syvän solan, Siqin, pohjaa pitkin. Siq on reilun kilometrin pituinen ja kapeimmillaan vain muutaman metrin levyinen. Aamupäivällä se oli hieman viileä, sillä aurinko ei pääse kovin helposti lämmittämään Siqin pohjaa. Hevoskärryt vilahtelevat vauhdilla ohi, eivätkä todellakaan väistä, eikä eteenpäinkään aina pääse; turistiryhmiä oli ihan valtavasti. Nyt kaikki eivät enää olleet Italiasta, vaan turistiryhmiä oli runsaasti myös Kiinasta, Ranskasta, Espanjasta ja Yhdysvalloista. Ja jopa eksoottisista maista, kuten Makedoniasta, Algeriasta, Vietnamista ja Indonesiasta!

Petran “Aarrekammio” eli kuningas Aretas III:n hautakammio.

Turistien paljoutta Aarrekammion edustalla.

Siqin lopussa avautuu kapea näkymä Petran “Aarrekammioon”, Al Khaznehiin. Se on se nähtävyys, joka on jokaisessa Jordaniaa ja Petraa käsittelevässä opuksessa ja samalla siten Petran tärkein nähtävyys. Aarrekammio on saanut nimensä siitä, että tarinoiden perusteella egyptiläinen faarao piilotti sinne aarteensa. Oikeasti Aarrekammio on nabatealaiskuningas Aretas III:n hautakammio. Sisään kammioon ei ole muilla asiaa kuin Indiana Jonesilla.

Aarrekammion pihamaalla on matkamuistomyymälä, joka hyväksyi luottokortin maksuvälineenä! Kammion edestä olisi matkamuistojen lisäksi pystynyt myös nappaamaan kamelikyydin, joita kaupiteltiin aktiivisesti. Huvikseni kysyin hintaa: 40 dinaaria (n. 49,4 euroa) hengeltä. Noin kilometrin matkasta. Ainakin minun mielenkiintoni lopahtaa tällaisten poskettomien lähtöhintojen kohdalla, enkä jaksanut heittää mitään vastatarjousta. Epätoivoinen kamelikuski kulki perässä pudottaen hintaa vähitellen ja lopulta kyydin olisi saanut seitsemällä dinaarilla (n. 8,6 euroa). Ja kyydin olisi voinut maksaa luottokortilla. Petran kamelikuskit taitavat olla ainoita maailmassa, jotka hyväksyvät korttimaksun! Kamelikuski loukkaantui, kun en enää kiinnostunut ja tuhahti, että miksi edes kysyin hintaa.

Taitoimme matkaa Aarrekammiolta “fasadikadulle”, joka niin ikään on kapea sola, mutta Siqiä levempi kuitenkin. Fasadikadun varressa, siis kallioon hakattuna, on lukuisia hautakammioita, joiden julkisivut ovat mitä upeimpia. Kammioista suurimmat ovat kuninkaiden hautoja. Osaan kammioista pääsee sisäänkin, ainakin jos vähän kiipeilee. Jos Petra olisi Euroopassa, ei täällä saisi kiipeillä miten tahtoo. Toisaalta ei kiipeilemällä näitä kallioon hakattuja monumentteja rikki saa. Kuningashaudoilta avautuu hieno näkymä esimerkiksi nabatealaisten kallioon kovertamalle teatterille, joka kovasti muistuttaa roomalaisten tekemiä vastineita.

Tähän luolaan piti laskeutua katon kautta. Taustalla oleva kallio on täynnä hautakammioita.

Petran kuninkaallisia hautoja.

Kävimme vielä katsastamassa parien temppeleiden rauniot, minkä jälkeen päätimme jättää parin kilometrin päässä sijaitsevan luostarin, Al Deirin, väliin. Meitä asiakkaiksi haalineen aasikuskin mukaan sen väliin jättäminen oli sama kuin ei olisi Petrassa käynytkään. Aasilla sinne olisi päässyt kuulemma helposti ja nopeasti. En kysynyt hintaa. Aasikuskeja Petrassa on runsaasti, jotka kaikki ovat nuoria poikia. Tein Petrassa kulkiessani omia päätelmiä, että kun lapsi (poika tai tyttö) on tarpeeksi vanha, että osaa puhua ja kävellä, lähetetään hänet kaupustelemaan “aitoja roomalaisia” kolikoita turisteille. Kun he hieman kasvavat, saavat he oman pysyvän myyntipaikan. Oli se sitten vaikka vain maahan levitetty viltti, jonka päälle on levitetty kivenmurikoita, siellä täällä kasvavia sipulikasveja ja vaikka noita “aitoja roomalaisia” rahoja. Noin 10-15 vuoden iässä pojat saavat aasin, jolla kuljettaa turisteja. Tässä vaiheessa tytöt häipyvät ansaitsemasta, sillä pitäähän kotitöitäkin jonkun tehdä ja naimisiinkin pitäisi joutaa. Kun pojista tulee aikuisia, saavat he hevosen, jota voi ohjastaa vaikka eläkeikään saakka. Onnekkaimmat pääsevät kamelin ohjaksiin. Naiset palaavat vanhemmalla iällä takaisin Petraan, mutta nyt ihan pysyvään matkamuistokojuun myyjättäreksi.

Petra sijaitsee laaksossa.

Jos jo sisäänpääsymaksu on kova, ovat myös Petran ruokapaikat ehdottomasti ylihinnoiteltuja. Kysyimme ensimmäisestä ravintolasta sandwichin hintaa: seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa). Norjan hinnoissa on myös tuorepuristetun mehun hinta. Eräästä toisesta puljusta ostimme sandwichit (kylmä rieska, jonka sisään oli vedetty pari viivaa jotain salamitahnaa) ja tuoreen granaattiomenamehun. Sandwich olisi saanut olla lämmitetty tai sisältää edes salaattia. Mutta hinta oli sentään “halpa”: vain viisi dinaaria (n. 6,2 euroa). Onneksi meillä oli omiakin eväitä, sillä Petran ruokapuoli tuntuu olevan kovin onneton.

Kaiken kaikkiaan Petra on upea elämys, jota ei pidä turistien paljoudesta huolimatta jättää väliin, jos Jordaniaan asti matkustaa. Meillä jäi paljon näkemättä, mutta hyvän yleiskatsauksen tästä kallioon kaiverretusta nabatealaiskaupungista kyllä mielestäni sain.

Matkalla takaisin Danaan. Kuva otettu Shoubakin keskustan halki vievän kadun varrelta.

Dana Towerin sisustusta. Vasemmalla ylhäällä entinen kuningas Hussein. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Matkalla ulos Petrasta ja Wadi Musasta pysähdyimme Shoubakin kaupungissa kaupassa vuoden viimeistä kertaa. Illaksi palasimme takaisin Danan kylään ja tuttuun Hotel Dana Toweriin, jossa illastimme tutusta buffetböydästä. Uuttavuotta ei kannata tulla viettämään Danaan, sillä täällä ei uudestavuodesta tiedetä yhtään mitään. Onhan paikallisilla toki oma islamilainen uusivuotensa.

Tuulinen Türkistan on Keski-Aasian Mekka

23.8.2017

Pitkän junamatkan päätteeksi saavuimme viimein Türkistaniin. Itse asiassa juna oli etuajassa viitisentoista minuuttia! Olimme likaisia, sillä emme olleet voineet peseytyä kahteen päivään. Edellinen suihku oli Kaspianmeren rannalla Aktaussa. Otimme taksin Turkestan-hotellille, joka näyttää ulkoapäin kalliilta. Sama vaikutelma tulee vastaan myös aulassa, mutta hinta oli silti edullinen: vain 6 000 tengeä (noin 15 euroa) yöltä. Teoriassa hotelli hyväksyy myös luottokortit, mutta käytännössä summa oli pulitettava käteisellä. Saimme kuudellatonnilla huoneen, jossa oli toimiva ilmastointi, televisio, jääkaappi ja oma kylpyhuone. Ja kokolattiamatto. Mutta ei torakoita.

Puhdistautumisen jälkeen olimme nopeasti takaisin ulkona. Türkistanissa vaikutti tuulevan, eikä ihan vähää! Tietenkin kaupunki sijaitsee eteläisessä Kazakstanissa keskellä valtaisia aroja, joilla ei kasva kuin kameleita ja heinää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta lämpötilat pysyivät ehkä tuulen vuoksi maltillisissa numeroissa.

Ahmed Jasawin mausoleumi takaapäin.

Mausoleumi on kauniisti koristeltu.

Kaunis yksityiskohta Ahmed Jasawin mausoleumin seinässä.

Türkistaniin tullaan katsomaan vuosina 1389–1405 rakennettua Ahmed Jasawin mausoleumia, joka kohoaa keskellä kaupunkia noin kymmenen minuutin rauhallisen kävelymatkan päässä Turkestan-hotellistamme. Mausoleumi on 1100-luvulla eläneen uskonnollisen vaikuttajan ja saarnamiehen hauta. Tietenkään muslimipyhimys ei elänyt mausoleumin rakentamisajankohtaan saakka, vaan silloin Timur Lenk päätti pystyttää paikalle suureellisen rakennuksen. Houkuttelihan paikka muslimipyhiinvaeltajia laajalti. Vaikka mausoleumi onkin ilmeisesti keskeneräinen, koska Timur Lenk ehti kuolla ennen pytingin valmistumista, houkuttelee se tuhansittain pyhiinvaeltajia kaupunkiin edelleen erityisesti Keski-Aasian alueelta. Türkistania onkin kuvailtu Keski-Aasian Mekaksi tai vähintään Kazakstanin pyhimmäksi paikaksi.

Mausoleumin hinnasto.

Me emme olleet pyhiinvaeltajia, vaan muuten vain kiinnostuneita mausoleumista. Lähestyimme rakennusta takaapäin ja sieltä se upeammalta näyttääkin, kuin edestä. Hienot kaakelit seinissä ja kupoleissa! Mausoleumiin pääsee toki sisäänkin ja sisään pääsevät myös vääräuskoiset. Mutta pääsylippu pitää ostaa, onhan rakennus Unescon maailmanperintöluettelossa! Kehitysmaissa pääsymaksu monesti riippuu kansalaisuudesta, niin täälläkin: Kazakstanin kansalainen maksaa sisäänpääsystä 200 tengeä (noin 0,50 euroa), naapurimaiden kansalaiset 300 tengeä (noin 0,75 euroa) ja citizens of the far abroad eli me, maksoimme 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Tietenkään lipunmyyjätär ei kysynyt kansalaisuutta, mutta ehkä aisti heikosta venäjästämme meidän olevan kaukaa ulkomailta.

Ahmed Jasawin mausoleumi edestäpäin.

Mausoleumi, kuten koko Türkistan sijaitsee keskellä puutonta aroa.

Mausoleumin sisällä ei saa kuvata, mutta tätä kuvasivat kaikki. Minä mukaan lukien.

Mausoleumin ovella lippu sitten tarkistettiin ja myös reppu oli laitettava vierailun ajaksi lukittavaan lokeroon. Lukko oli rikki, kuten se oli kaikissa lokeroissa. Lipuntarkastaja kertoi paikan olevan turvallinen, olihan yläpuolella valvontakamerakin. Sisällä naisten on peitettävä päänsä, minkä lisäksi kuvaaminen on kielletty. Tietenkään paikallisten kuvaamiseen ei puututtu, joten minäkin otin kännykällä parit kuvat, johon tietenkin puututtiin. Ja olihan sisällä myös suuri televisioryhmä, mutta heillä ehkä oli lupa kuvata. Sisällä mausoleumi tosiaankin näytti keskeneräiseltä, eikä siellä ole oikein mitään hienoa tarjottavaa matkailijalle, joka ei ole muslimi.

Mausoleumia kiertää osittain muuri, jolle saa kiivetä ihan maksuttakin. Kukaan muu ei ollut vaivautunut muurille. Muurilta avautuu näkymä Türkistanin keskustaan. Muurin lisäksi mausoleumin tuntumassa on ruusutarha ja muutamia matkamuistomyymälöitä! Kazakstan ei ole tunnettu matkailumaa, mutta Türkistanissa matkailijoita käy. Etupäässä matkamuistot olivat uskonnollista krääsää. Postikortteja ei myyty, joten en ostanut mitään.

Ruusutarha.

Kameli aterioimassa.

Perjantaimoskeija.

Lähistöllä kohoaa myös perjantaimoskeija, joka on rakennettu 1800-luvulla. Sinne emme enää menneet, sillä muslimit eivät usein suvaitse vääräuskoisia pyhissä paikoissaan. No, ehkä Kazakstan voisi vapaamielisyydessään olla poikkeus. Sen sijaan perjantaimoskeijan ja mausoleumin välisellä alueella laidunsi muutamia kameleita, jotka voittavat jokaisen moskeijan. Ne maiskuttivat rauhallisina heinää ja vahtasivat puoliuteliaina meitä. Lähellä on myös Türkistanin historiaa esittelevä hyvä museo, johon pääsi sisään samalla pääsymaksulla kuin Ahmed Jasawin mausoleumiinkin. Tässäkin museossa oli luonnollisesti oma osastonsa presidentti Nazarbajeville.

Itse kaupungin keskusta on varsin tyypillinen kazakstanilaisen kaupungin keskusta eli tarjolla ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Parin kilometrin päässä mausoleumilta kohti rautatieasemaa sijaitsee jotain sykähdyttävää: basaari, jonka sokkeloissa voi eksyä hyvin helposti. Saatavilla on ainakin kaikkea Kiinasta ja kaikkea tuoretta. En viitsinyt kaivaa väkijoukossa kameraa esiin, mutta kyseessä on ehdottomasti käymisenarvoinen paikka.

Näkymiä Türkistanin keskustaan Ahmed Jasawin mausoleumin muurilta. Etualalla Türkistanin historiaa esittelevä museo.

Katunäkymä Türkistanissa.

Portti Türkistanin basaariin.

Illalla tutkimme hotellin erinomaisesti toimivalla wifillä matkan jatkoa. Kaupungin linja-autoasemalta emme olleet saaneet oikein mitään irti; mitään aikatauluja emme löytäneet. Kuitenkin löysimme Aralskiin lähdössä olleen bussin. Löysimme netistä junan, johon päätimme lähteä ostamaan lippuja rautatieasemalta. Samalla ilta alkoi hämärtyä.

Taksin löytäminen Türkistanissakin on vaikeaa, mutta vanhempi herrasmies huitoi meidät luokseen kadun toiselle puolelle. Hän oli uzbekki ja lähdössä viemään keitettyjä maisseja vaimolleen mausoleumin lähistölle. Vaimo on maissikauppias. Kävimme viemässä maissit ja tapasimme samalla puolet miehen perheestä. Sitten ajoimme rautatieasemalle. Mies kertoi työskennelleensä asemalla ja tuntisi paikat kuin omat taskunsa. Hänen johdollaan etuilimme lipunmyyntijonossa. Etelänmaillahan se on toki normaalia. Pyysimme lippuja Taraziin, näytimme passeja ja lopulta meillä oli liput aivan väärään junaan. Liput kahdelle maksoivat noin 14 euroa, enkä pitänyt menetystä suurena. Uzbekkiystävämme kuitenkin kertoi, että lipuista oli mahdollista saada suurin osa takaisin. Menimme passien kanssa asemalla olevaan pieneen kioskiin, jossa oli skanneri. Skannasimme parilla hilulla passit ja etuilimme takaisin luukulle. Pian kourassani oli noin kymmenen euron edestä rahaa kourassa! Kylläpä Kazakstanin rautatiet toimivatkin loistavasti! Päätimme yrittää Taraziin marshrutkakyydillä Šymkentin kautta, sillä muut junat olivat täynnä.

Matka takaisin hotellille kulki parin mutkan kautta, sillä kuskimme tahtoi ostaa uzbekkityylistä leipää ja sitä saimme lopulta mekin. Sovimme myös, että mies tulee aamulla yhdeksältä tuomaan meidät marshrutka-asemalle, aivan siihen basaarin kulmille.

Kamelilla E-n-Tkemkemtin keitaalle

3.5.2014

Jo saapuessani Chinguettiin ja Auberge La Rose des Sables -majataloon, alkoi majatalon pitäjä kaupata kameliretkeä aavikolle. Sellainen oli suunnitelmissa jo ennen Suomesta lähtöä, joten suostuin. Kymppitonnilla eli 25 eurolla sain kamelin, oppaan ja ruoan yhdeksi päiväksi. Minua ei kiinnostanut aavikolla yöpyminen, joten halusin vain päiväretken. Olinhan yöpynyt kadunvarressa Choumissa ja kattoterassilla Atarissa ennen Chinguettiin saapumistani. Yönyliretken lisäksi viikon tai kahden retki kamelin selässä olisi ollut mahdollinen. Ja varmaan vaikka Timbuktuun saakka…

IMG_9549 kameliretki3

Temagueztin kylä. Etualalla kuivunut joenuoma, taustalla kohoavat Ouaranen hiekka-aavikon dyynit.

Lauantaiaamuna kahdeksalta kameli ilmestyi majatalon portille. Opas, jonka nimeä en enää muista, pesi kasvonsa, hörppäsi pari teelasillista majatalon isännän kanssa ja sitten lähdimme kävelemään ulos Chinguettista. Minä, opas ja kameli. Kaupungin ulkopuolella hyppäsin satulaan kamelin selkään ja opas jatkoi matkaansa kamelin edessä kävellen. Opas ohjasi eläintä keppiä ja köyttä apunaan käyttäen. Keppiä ei tarvinnut käyttää, vaan kameli oli selvästi menopäällä. Vähän väliä kamelin kaula kaartui alaspäin ja otus nappasi suuhunsa kasveja, joita kasvoi hiekassa yllättävän paljon.

IMG_9568 kameliretki

Kamelin pysäköinti: satula pois selästä ja etujalat köydellä yhteen.

Lähdimme Chinguettista kohti koillista. Ensimmäisenä oikealla puolella on El Baq’an keidas, jota miltei vastapäätä sijaitsee Aghlâouan keidas. Välissä sijaitsee kuivunut joenuoma, vadi, jossa elokuussa voi olla paljonkin vettä. Vadia seuraillen seuraavana oikealla on Temagueztin pikkukylä, jossa on alle kymmenen rakennusta. Puolentoista tunnin matkanteon jälkeen aavikko alkoi vihertää enemmän ja enemmän. Saavuimme E-n-Tkemkemtin keitaalle, jonka laidalla on taatelitarhoja. Opas sitoi kamelin etujalat yhteen, ettei kulkuneuvoni karkaisi omille teilleen päivän aikana.

kameliretki7

Taatelitarhojen reunustama E-n-Tkemkemtin keidaskylä.

Vietimme päivän oppaan, tämän velipojan ja kahden muun miehen työmaalla, eli yhdellä taatelitarhoista. Taatelitarha oli rajattu heinästä ja risuista tehdyllä aidalla. Tarhassa oli kymmenittäin taatelipalmuja ja syvällä tarhan alla runsaasti pohjavettä, jota pumpattiin muutaman palmupuun juureen, josta se lähti kiertämään kaikkien puiden juureen vettä varten hiekkaan kaivettuja uomia pitkin. Eli aina, kun yksi palmu oli saanut tarpeekseen vettä, avattiin seuraava hiekkapato ja vesi pääsi seuraavan puun juureen. Virtaa pumppuihin saatiin aurinkopaneeleista. Tarhan omisti sama herra kuin kamelinkin. En saanut selville, asuiko tämä E-n-Tkemkemtissä, Chinguettissä vai missä.

IMG_9571 kameliretki5

Taatelipalmuja ja kastelukanavia niiden juurella. Sadonkorjuun aika koittaa heinäkuussa.

Kun palmut oli kasteltu, vetäydyimme ruokailemaan ja makoilemaan moneksi tunniksi heinäkatokseen. Käväisin päivän kuumimpaan aikaan pikaisesti myös kylässä, josta oli kuulunut tasainen rummutus ja jotain perinteistä laulua koko päivän. Liekkö sitten jotain häämeininkejä ollut meneillään. Kylän väki ei kuumimpaan aikaan tokikaan ollut ulkona, joten sain yksikseni tutkia kylää. Oppaani ei osannut pahemmin ranskaa englannista puhumattakaan, enkä siten saanut selvyyttä kylän nimestä. Myöhemmin selvitin kylän olevan nimeltään E-n-Tkemkemt.

kameliretki4

E-n-Tkemkemtin kylä.

Kameli löytyi viiden maissa iltapäivällä noin 50 metrin päästä jättöpaikasta. Eipä elikko mitään vastalauseita esittänyt, vaikka olikin seissyt suorassa auringonpaisteessa 40-50 asteen lämmössä koko päivän. Paluumatka tehtiin hieman eri reittiä ja koko matkan ajan opas höpötteli kamelille. En tiedä, oliko juttelu edellytys sille, että kameli suostui kulkemaan.

kameliretki2

Joku muukin on pysäköinyt kamelinsa dyynille. Taustalla Abeirin keidas korkeine minareetteineen.

Chinguettiin saavuin kamelin selässä. Lapset tietysti hoksasivat, että olen rikas valkoinen siirtomaaherra ja huutelivat “monsieur, cadeaux!” eli “anna rahaa, herra!“. No en sitten alkanut heittelemään vähäisiä rahojani kamelin selästä hiekkaan!

Kamelin selässä matkustaminen on yllättävän miellyttävää. En tiedä, miten se eroaa hevosen selässä matkaamisesta, kun en ole koskaan kokeillut. Ensi kerralla ostan oman kamelin ja ratsastan koko mantereen poikki.

IMG_9574 kameliretki6

Heinämaja E-n-Tkemkemtissä.

Hiekkaan hukkuva Chinguetti

Chinguettissa käyminen on lähes pakollista, jos Mauritaniaan matkustaa. Adrarin alueella sijaitseva noin 4000 asukkaan kaupunki on ehdottomasti maan merkittävin matkailukohde. Sikäli siis kun maassa joku ylipäänsä vierailee. Mauritania on yksi maailman vähiten vierailluista maista.

IMG_9477 chinguetti7

Näkymä Chinguettin vanhaankaupunkiin kaupunkia rajaavilta dyyneiltä. Alaoikealla oleva dyyni on hyvää vauhtia nielemässä rakennuksia.

Chinguetti on muinainen karavaanikaupunki, joka perustettiin jo 1100-luvulla. Nykyisen kaupungin tuntumassa oli toki jo valmiina 600-luvulla muodostunut ja nykyisin hiekkaan hautautunut keidasasutus. Kaupungin kautta kulki merkittävä kauppareitti, jota kautta kuljetettiin kamelikaravaaneilla esimerkiksi suolaa. Chinguettin asemaa tärkeänä kauppapaikkana vahvisti osaltaan myös kaupungin huomattava merkitys islamilaisen opin keskuksena. Kaupunki toimi myös Mekkaan matkalla olleiden pyhiinvaeltajien kokoontumispaikkana. Kaupunki on yhä muslimien seitsemänneksi pyhin kaupunki. Chinguettin suuruuden päivät olivat 1600-1800-luvuilla. 1900-luvun puolenvälin jälkeen kaupungin väkiluku kääntyi laskuun.

Kivestä rakennettu Chinguetti on muodostunut vanhan moskeijan ympärille ja vanhimmat rakennukset ovat jo 1200-luvulta. Kaupunki on nykyisin luonnollisesti Unescon maailmanperintökohde. Lähde: [1]

IMG_9619 chinguetti

Chinguettin tärkein nähtävyys on kivestä rakennettu 1500-luvun moskeija, jonne on ei-muslimeilta pääsy kielletty.

Vapun jälkeisenä perjantaina (2.5.2014) eli muslimien pyhäpäivänä päätin lähteä käymään kaupungissa. Puskataksi tuli noutamaan minut suoraan Bab Sahara -majatalosta Atarin kaupungin laitamilta iltapäivällä kahden ja kolmen välillä. Autossa oli väljää, sillä minun ja kuljettajan lisäksi mukana oli vain takapenkillä matkustanut nainen tavaravuorensa kanssa. Reilun tunnin kestävä matka maksoi näin pienellä matkustajamäärällä 3000 ouguijaa eli 7,5 euroa. Ennen Atarista poistumistamme, kuljettaja tankkasi auton hieman erilaisella huoltoasemalla. Nimittäin erään pienen kaupan edessä oli muutamia polttoainetynnyreitä ja -kanistereita, joista tankkaaminen tapahtui veivattavalla tynnyripumpulla.

IMG_9429 amogjar

Maisemaa Amogjarin rotkosta matkalla Atarista Chinguettiin.

Tie Atarista Chinguettiin mutkittelee osan matkaa jylhän Amogjarin rotkon reunamia pitkin. Rotko-osuus on päällystetty, muuten tie on hiekka- ja sorapintainen. Ennen rotkoon sukeltamista kuljettaja ja matkustajanainen nousivat autosta ja rukoilivat. Mahdettiinko rukoilla korkeammilta voimilta suojelusta rotko-osuudelle vai sattuiko vain sopivasti yksi päivän viidestä rukoushetkestä. Auton alkaessa nousta jyrkkää ja mutkaista osuutta takapenkin nainen aloitti äänekkään rukoilun. Sanat Allah ja Muhammed toistuivat tiuhaan. Sitä kesti varmaan viidestä kymmeneen minuuttia. Sitten olimme päässeet yli pahimmasta paikasta. Minua ei enää tässä vaiheessa hetkauttanut rukoilu, koska olin huomannut maurien olevan syvästi uskonnollisia. Sen sijaan nousun aikana ihmetystä herättivät kymmenet valtavat englanninkielisellä tekstillä varustetut kalanruokasäkit tien varressa. Mitä tehdään kalanruoalla keskellä Saharaa, 500 kilometrin päässä merenrannasta?

Rukoilun lisäksi kuljettajalla ja matkustajalla riitti matkan aikana puhumista minusta, sillä hassaniyankielisessä puheessa toistui moneen kertaan sana nasrani, joka tarkoittaa kaltaistani valkoihoista länsimaalaista. Sana nasrani on alun perin tarkoittanut Nasaretista kotoisin olevaa ihmistä. Jeesus oli nasaretilainen ja me eurooppalaiset olemme suurimmaksi osaksi hänen seuraajiaan. Tämän vuoksi olemme nasraneja. Ymmärsin, ettei sanalla ole mitään negatiivista kaikua.

Ennen Chinguettiin saapumista näimme armeijan porukkaa jalkautumassa kuorma-auton lavalta. Varmaan yhtä hauskaa leireillä ja harjoitella sotimista Saharassa kuin Suomen lumihangessa ja miljoonan asteen pakkasessa.

Kun olimme Amogjarin rotkon ja sen molemmin puolin olevat vuoret ohittaneet, saavuimme tasaiselle maalle, jota peittävät kivenlohkareet ja muu varsin karkea maa-aines. Maasto muuttui yhä enemmän pelkäksi hiekaksi Chinguettin lähestyessä. Lopulta Chinguettissa kohosivat Ouaranen hiekka-aavikon eli ergin dyynit. Maisemassa ei ollut hiekan lisäksi mitään muuta. Ouarane on Mauritanian pisin dyyniketju ja hyvin stereotyyppistä Saharan maisemaa.

Chinguetti sijaitsee Ouaranen hiekka-aavikon reunalla. Tämä kuva on otettu parin kolmen sadan metrin päässä vanhastakaupungista.

Tuuli kasaa hiekkaa kaupungin talojen väliin siten, että talon seinän ja tien keskikohdan välissä voi olla sellaisia reilun metrinkin pituisia pudotuksia. Muutenkin Saharan tuulet ovat selvästi hautaamassa kaupunkia hiekkaan. Tämän vuoksi autoilu Chinguettin kaduilla on hyvin mielenkiintoista. Kiinni emme jääneet kaduilla olevista kinoksista huolimatta. Kuljettaja ajoi minut pyytämättä Auberge La Rose des Sables -nimiseen majataloon, mikä osoittautui ihan hyväksi ja siistiksi paikaksi. Yöstä pulitin muistaakseni 2500 ouguijaa eli noin kuusi euroa. Majataloa pitää vanhempi herrasmies, joka mauriksi osaa hämmästyttävän hyvin englantia. La Rose des Sablesista saa myös ruokaa ja siellä syöminen on järkevä valinta, sillä kaupungissa ei kuulemma ole ravintoloita. Enkä kyllä ravintolaa Chinguettista löytänyt. Huoneista löytyvät hyttysverkot, samoin wifi majatalossa on, mutta se on kohtuuttoman kallis (1000 ouguijaa eli 2,5 euroa) eli en kokeillut. Suihku ja vessa ovat jaetut.

IMG_9434 chinguetti8

Auberge La Rose des Sablesin sisäpihaa. Oma huoneeni oli tuo pallokattoinen savesta ja kivestä rakennettu maja. Hyvin kuuma yöllä.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan kaupunkiin. Majatalon pitäjä kulki kanssani ensimmäiset parisataa metriä ja näytti mistä pääsisin kaupungin vanhaan osaan. Jo tämän lyhyen kävelyn aikana puolenkymmentä setää tuli mauritanialaiseen tapaan kädestä pitäen toivottamaan tervetulleeksi (merhbe!), kysymään mistä tulen, miten voin ja mitä pidän heidän maastansa. Ja kun yritin vastailla hassaniyaksi heidän ranskankielisiin kysymyksiinsä, hymyt levenivät entisestään. Hassaniya eli arabian kielen Mauritaniassa puhuttava murre sopii paljon ranskaa paremmin suomalaiseen suuhun. Kaupungilla kävellessäni sain paljon kutsuja juomaan teetä ja tutustumaan käsityöläisten puoteihin. Käsitöiden, kuten erilaisten korujen, hinnat olivat pilvissä, joten Chinguettista ostin matkamuistoksi ainoastaan hienon eebenpuisen avaimenperän.

IMG_9610 chinguetti5

Ikä alkaa painaa Chinguettin vanhankaupungin rakennuksia.

Chinguetti muodostuu kahdesta osasta, “uudesta” ja vanhasta kaupungista. Välissä kulkee leveä kuivunut joenuoma, vadi. Kävellessäni vadin poikki kulkevaa tietä pitkin, bongasin ensimmäiset (Atarin Bab Sahara -majataloa ei nyt lasketa) eurooppalaiset koko maassa. Ranskalainen perhe oli viettämässä pitkää viikonloppua Chinguettissa. He asuvat ja työskentelevät pääkaupungissa Nouakchottissa. Osasivat sujuvaa englantiakin, joten lyöttäydyin heidän seuraansa harhailemaan ympäri kaupungin vanhaa osaa. Saimme seuraa uteliaista paikallisista lapsista, joiden määrä kasvoi matkan varrella.

Pojat_dyynillä

Pojat saivat ajatuksen lähteä hyppimään alas dyyniltä. Olisin itsekin sännännyt notkoon, ellei kukaan olisi ollut näkemässä!

Saavuimme kaupungin laidalle, paikkaan jossa dyynit alkavat. Tässä vaiheessa lapsukaisia oli mukana vähintään parikymmentä. Hiekka oli jäähtynyt paljain jaloin käveltäväksi auringon jo laskiessa, joten otin kengät pois. Lapset naureskelivat minulle, koska kävelyni pehmeässä hiekassa näytti heistä oudolta. Dyyneillä pojat sitten päättivät järjestää hyppynäytöksen ja alkoivat hyppiä alas jyrkkää dyyniä. Mentiin volteilla, kärrynpyörillä, selkä edellä ja ties miten. Tytöt eivät lähteneet tähän mukaan lainkaan, mutta halusivat silti tulla kuvatuiksi.

Chinguetti6

Katunäkymä Chinguettin vanhastakaupungista iltahämärässä.

Aurinko laski ja lähdimme kävelemään kauniisti rappiolla olevan vanhankaupungin poikki kohti “uutta” kaupunkia ja siellä sijaitsevia majapaikkojamme. Matkalla poikkesin vielä kauppaan, josta sain ostettua appelsiinimehua. Suoraan Jemenistä! Kauppojen valikoimat ovat kovin olemattomat Mauritaniassa ja vettä lukuun ottamatta aivan kaikki myyntiartikkelit ovat tuontitavaraa. Enimmäkseen Marokosta, Egyptistä ja Jemenistä.

Perillä majatalollani isäntä oli valmistanut pyynnöstäni aterian. Kanaa ja makaronia. Jälkiruoaksi mauritanialaisia mandariineja. Ruoan vuoksi ei Mauritaniaan todellakaan kannata lähteä, mutta ei maassa nälässä tarvitse silti olla.

IMG_9602 chinguetti3

Kaupungin uusi osa näyttää ihan yhtä vanhalta kuin vanhakaupunkikin.

Mauritanian puskataksit ja sananen maan autokannasta

Vielä lopuksi vähän juttua Mauritanian julkisesta liikenteestä eli puskatakseista. Puskataksilla (ransk. taxi-brousse) tarkoitetaan henkilöautoa, jolla hoidetaan julkinen liikenne monissa Afrikan maissa. Puskataksit kulkevat nimensä mukaisesti “puskassa” eli kaupungista kaupunkiin tai kylästä kylään. Puskataksit lähtevät jostain tietystä paikasta ja usein varhain aamulla. Autoihin otetaan niin paljon ihmisiä kuin vain mahdollista. Mauritaniassa puskataksiin tungetaan apukuskin penkille kaksi matkustajaa ja takapenkille neljä matkustajaa. Auto lähtee vasta, kun se on täynnä. Tosin matkustajat voivat myös ostaa useita paikkoja, jolloin matkaan lähdetään aiemmin ja tilaa on enemmän. Yksinkin kokonaisen puskataksin voi vuokrata ja tällöin kokonaishinta on kaikkien paikkojen yhteissumma. Eurooppalaiselta pyydetään tietenkin reipasta ylihintaa, enkä hetkeäkään usko, että tinkimisestä huolimatta eurooppalainen matkustaisi samaan hintaan paikallisen kanssa. Lisäksi mahdollisista matkatavaroista peritään pienehkö erillismaksu. Kun yksi puskataksi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää toista autoa. Tosin Mauritaniassa ihmiset ovat köyhiä, eivätkä liiku paikasta toiseen kovinkaan paljoa, jonka vuoksi myöskin puskatakseja on monesti vain yksi per päivä per reitti. Nouakchottin ja Nouadhiboun väli sekä Nouakchottin ja Senegalin rajan väli ovat luonnollisesti poikkeuksia suurten matkustajamäärien vuoksi.

Mauritanian autokanta koostuu pääasiassa 1980-luvulla kasatuista 190-sarjan Mercedes-Benzeistä, jotka ovat jo aikoja sitten tulleet käyttöikänsä päähän Euroopassa (ei kuitenkaan Suomessa, jossa on maanosan vanhin autokanta). Tämän jälkeen autot on laivattu Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti ajettu sinne. Tällaista huviajelua harrastavat etenkin keskieurooppalaiset, jotka hankkivat kotimaassa vanhan Mercedes-Benzin, ajavat sen jonnekin päin Länsi-Afrikkaa, myyvät sen siellä voitolla ja lentävät kotiin. Jo Marokon ja Mauritanian välisellä rajalla eurooppalaisten autot yritetään kuulemma puoliväkisin ostaa ja paremman hinnan Afrikassa autosta saakin. Ja kun kaikki Mauritanian autot ovat näitä 1980-luvun Mersuja, ovat myös lähes kaikki puskataksit.

IMG_9604 chinguetti4

Lopuksi vielä kuva Chinguettin hautausmaasta.

Adrarin alue ja sen pääkaupunki Atar

Saharan autiomaassa, keskisessä Mauritaniassa sijaitseva Adrar on alue, jonne kaikki maassa vierailevat matkailijat suuntaavat. Atar puolestaan on reilun 20 000 asukkaan kaupunki, Adrarin alueen hallinnollinen keskus ja kaupunki, jonka kautta alueen pienempiin kaupunkeihin, kyliin ja keitaille kuljetaan. Matkailijan kannalta merkittävimmät vierailukohteet alueella ovat Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvat muinaiset karavaanikaupungit Chinguetti ja Ouadane. Lähellä Ataria sijaitsee lisäksi maailmanperintöluettelon aielistalla oleva Azougui, joka oli 1000- ja 1100-luvuilla almoravididynastian pääkaupunkina. Turisti tietenkin haluaa Saharassa ratsastaa kamelilla. Sellaisen vuokraaminen oppaineen ja eväineen onnistuu jo Atarissa. Tarvitsee vain näyttäytyä kaupungilla, niin retkien kauppaajia alkaa parveilla ympärillä.

IMG_9407 atar2

Atarin markkina-alue keskipäivän kuumuudessa. Tässä vaiheessa päivää katu on vielä hiljainen.

IMG_9409 atar3

Aukio Atarin keskustan liikenneympyrän laidalla. Näiltä main lähtee julkinen liikenne eri puolille Adraria ja Mauritaniaa.

Atarin kaupungin keskustassa on suuri liikenneympyrä, jonka ympärillä sijaitsee erilaisia palveluita, kuten ravintoloita, kauppoja ja rahanvaihtoa. Kaupungissa on myös Visan hyväksyvä pankkiautomaatti, joka kuulemma ei aina anna rahaa, mutta veloittaa silti noston tililtä. Liikenneympyrän tienoilta lähtevät puskataksit ja minibussit eri kohteisiin Adrarin alueella ja pääkaupunkiin Nouakchottiin. Liikenneympyrän pohjoispuolella sijaitsee markkina-alue, joka herää eloon illalla pahimman kuumuuden hellittäessä.

IMG_9401 atar

Ravintola Atarin keskustassa. Laajasta listasta huolimatta saatavana taisi olla vain sandwich ja hampurilainen.

Atarin sijainti vuorten (“adrar” muuten tarkoittaa suomeksi vuoria) ympäröimänä tekee kaupungista etenkin kesäaikaan varsin lämpimän paikan. Vieraillessani kaupungissa toukokuun 2014 alussa, nousi lämpötila yli 40 asteeseen varjossa. Aamulla kahdeksalta lämpöä oli varjossa jo 34 astetta. Tämän vuoksi Atarissa viettämäni aika kului pitkälti Auberge Bab Saharan riippumatossa tai muuten varjossa oleskellessa. Kesä-, heinä- ja elokuu ovat vieläkin kuumempia. Elokuussa saadaan lisäksi sateita. Talvikausi on se aika, jolloin kaupungissa ja Adrarissa kannattaa vierailla. Silloin lämpötilat ovat maltillisemmat, mutta toisaalta öisin lämpötila voi laskea pakkasen puolelle.

IMG_9630 atar5

Tyypillinen mauritanialainen sekatavarakauppa. Tilaisuus kuvaamiseen sattui, kun odottelin tässä kaupassa riisisäkin päällä puskataksia Terjitin keitaalle. Kuljettaja, kauppiaat ja koko muukin kaupungin miesväestö lähti rukouskutsun jälkeen vaeltamaan läheiseen moskeijaan rukoilemaan. Minun käskettiin vain odotella kaupassa.

Kaupungissa on myös lentokenttä, jonne ei ole tällä hetkellä Mauritanian sisäisiä lentoja. Talvikaudella 2014-2015 ranskalainen Afrikkaan erikoistunut matkanjärjestäjä Point-Afrique on aloittamassa suorat lennot Pariisista Atariin. Point-Afrique palasi Mauritaniaan neljän tai viiden vuoden tauon jälkeen viime talvena, kun Mauritanian turvallisuustilanne oli parantunut riittävästi. Siitä lisää myöhemmin.

IMG_9628 atar6

Puskataksia lastataan Atarin keskustan liikenneympyrän laidalla. Tien toisella puolella olevat liikkeet on suljettu rukoushetken ajaksi.

Tie halki kuivuneen joenuoman Atarin keskustasta kohti Azouguin kylää. Tai oli uomassa jäljellä vielä pieni vesilätäkkö, jossa lapset leikkivät. Uomassa virtaa vettä luultavasti elokuussa koittavan lyhyen sadekauden aikana. Uoman poikki kulkevaa tietä kuljetaan Bab Sahara -nimiseen majataloon.

Tie halki kuivuneen joenuoman Atarin keskustasta kohti Azouguin kylää. Tai oli uomassa jäljellä vielä pieni vesilätäkkö, jossa lapset leikkivät. Uomassa virtaa vettä luultavasti elokuussa koittavan lyhyen sadekauden aikana. Uoman poikki kulkevaa tietä kuljetaan Bab Sahara -nimiseen majataloon.

Mauritanian kuiva vappu

30.4.-1.5.2014

Choum (lausutaan shuum) on pieni, muutaman tuhannen asukkaan kaupunki Adrarin alueella Mauritanian pohjoisosassa, aivan Länsi-Saharan rajalla. Choumin kautta on aikoinaan kulkenut yksi Saharan ylittävistä kauppareiteistä. Nykyisin kaupunki tunnetaan siitä, että sen läpi kulkee Mauritanian ainoa rautatie pohjoisen Zouérat’sta Atlantin rantaan Nouadhibouhun. Rautatiellä liikennöivät junat pysähtyvät Choumissa ja kaupunki on tärkeä risteyspaikka Nouadhiboun ja Atarin välisessä (juna + puskataksi) sekä Zouérat’n ja Atarin (ja edelleen Nouakchottin) (juna + puskataksi) välisessä liikenteessä.

Itselläni oli tarkoitus yrittää päästä Zouérat’sta alkaneen junamatkani jälkeen Choumista Atariin, mutta perillä Choumissa kävi ilmi, että matkustajia Atarista junalle tuoneet puskataksit olivat jo lähteneet takaisin Atariin. Seuraava mahdollisuus olisi päästä puskataksin kyydissä Atariin kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, jolloin Nouadhibousta Zouérat’han matkalla oleva tyhjä juna pysähtyisi Choumissa.

IMG_9356 choum

Choumin pääkatu aamuvarhaisella.

En ehtinyt vielä miettiä, miten ja missä viettäisin kuutisen tuntia kyytiä odotellessa, kun eräs riittävän hyvää englantia puhuva Ismael adoptoi minut, osti minulle Fanta-tölkin ystäviensä kaupasta ja sitten lähdimme ilmoittautumaan santarmiasemalle. Turvallisuuden vuoksi. Rinkan jätin kauppaan, koska se oli kuulemma turvallista (eikä rinkassa mitään kameran laturia arvokkaampaa ollutkaan). Santarmiasema oli aivan kulman takana ja siellä makoili mies ulos kannetussa sängyssä rynnäkkökivääri tyynynsä alla. Santarmi soitti puhelun jollekin suurelle päällikölle, joka saapui pian paikalle ja tiedot passistani kirjattiin ylös. Asemalla vierähti lähemmäs tunti, kun Ismael toimi samalla käynnillä aseman mikrotukihenkilönä. Päällikkö ei osannut laittaa musiikkia soimaan läppäriltään tai jotain vastaavaa ongelmaa heillä oli. Itse istuskelin sängyllä, söin pähkinöitä, soitin Zouérat’han uudelle ystävälleni Salehille ja seurasin kuinka miehet vuorollaan levittivät rukousmattonsa ja rukoilivat kohti Mekkaa.

Ismaelin ystävien kauppa Choumin ”pääkadun” varressa oli ehtinyt mennä jo kiinni, kun lähdimme santarmiasemalta. Rinkka jäi siis yöksi lukkojen taakse. Lähdimme kävelemään hiekkaisia ja pimeitä katuja Choumin laitamille, Ismaelin kotiin, jossa hän asui vaimonsa ja alle vuoden vanhan poikavauvan kanssa. Vaimo saapui jostain vauvansa kanssa tovin kuluttua. Samoin saapui toinen nainen, ilmeisesti vaimon sisko. Ismael levitti ulos maton, jonka päälle hän kantoi pari patjaa ja tyynyjä itselleen ja minulle. Naisille levitettiin oma matto patjoineen muutaman metrin päähän. Tapoimme aikaa katsomalla Mauritanian televisiota ja pariskunnan häävideota ulos kannetusta televisiosta. Pariskunta oli mennyt naimisiin viime vuonna. Perinteisellä mauritanialaisella musiikilla tuntuu olevan iso rooli häissä. Musiikin tahdissa vieraat käyvät vuorollaan tanssahtelemassa muusikoiden edessä ja heittelemässä seteleitä avioparille. Naiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta mielenkiintoisesti morsiamen kasvot tai oikeastaan koko pää on peitetty mustalla huivilla. Alkoholia ei hääjuhlassa tietenkään tarjoilla. Ismael vaati minua pitämään aikanaan omat hääni Choumissa. Totesin sen olevan turhan hankalaa, koska perheeni, sukulaiseni ja ystäväni asuvat Suomessa. Sen sijaan en kertonut, että alkoholittomat häät ovat Suomessa kiellettyjä. Videota katsellessa Ismael ja minä joimme lasitolkulla minttuteetä sekä söimme käsin kuskusta, jossa oli jonkun lintueläimen siipi.

Yhden jälkeen yöllä kaksi Ismaelin kaveria saapui kyläilemään ja katselemaan läppäriltä Youtubesta ongittuja Muammar Gaddafi -pilavideoita. Ismaelin vaimo ja vauva nukkuivat viereisellä matolla, eivätkä protestoineet poikien iltaa mitenkään! Jossain vaiheessa keskustelu ajautui naisiin ja siihen kuinka Mauritaniassa naisten kuuluu olla lihavia. Toinen kavereista, Salim, piikitteli Ismaelia siitä, että hänen vaimonsa on ihan liian laiha.

Ismaelin tietokoneen taustakuvana oli maan nykyinen presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz. Vallankaappauksella valtaan vuonna 2008 noussut kenraali. Mauritanian presidentit tulikin seuraavaksi opetella. Moktar Ould Daddah oli ensimmäinen presidentti ja Sidi Ould Cheikh Abdallahi hallitsi ennen nykyistä presidenttiä. Abdallahi oli myös maan ensimmäinen ja ainoa demokraattisesti valtaan noussut presidentti. Kaverukset luettelivat presidenttien jälkeen kaikki maan nykyiset ministeritkin. Ihan pyytämättä! Tietokoneelta esiteltiin toki myös kuvia urheiluautoista, moottoripyöristä, libanonilaisesta poptähdestä Nancy Ajramista sekä kauniista Bollywood-näyttelijättäristä. Länsimaisittain ihan säädyllisiä kuvia.

Choum

Choumin pääkatua aamuviiden maissa. Hyvähän tässä on yksi yö viettää.

Kello kahdelta yöllä yritin katsella pimeään horisonttiin, josko juna olisi tulossa. Ei näkynyt, mutta siitä huolimatta lähdimme kävelemään Ismaelin kanssa takaisin kaupalle, jonka edestä puskataksi lähtisi. Matkalla poikkesimme hänen työpaikalleen. Jonkinlainen valokopiontia tarjoava yritys hänellä ilmeisesti on. Perillä kaupan edessä oli levitettynä matto, jolla jo yksi Ismaelin ystävistä ja kaupanpitäjistä nukkui. Siihen vain viereen makoilemaan, katselemaan Otavaa väärinpäin ja kuuntelemaan kuinka junia siirrellään edestakaisin ja kuinka juna Nouadhibousta lopulta pysähtyy Choumissa ja jatkaa matkaansa. Puskataksia ei tänä yönä poikkeuksellisesti tullutkaan. Aamuneljältä muessin kiipesi Choumin moskeijan minareettiin, avasi mikrofonin, rykäisi pari kertaa ja aloitti uskovaisten kutsumisen rukoukseen. Muessin aloitti kutsuhuudon livenä, mutta pian tämän jälkeen laittoi jonkun rätisevän rukouskutsukasetin pyörimään.

Aamun sarastaessa huomasin, että suunnilleen jokaisen rakennuksen edessä nukuttiin. Eihän sisällä nukkumisesta tässä vaiheessa vuotta mitään tulisikaan. Pihalla sen sijaan on juuri sopivat olosuhteet nukkumiseen, eikä tarvitse edes peittoa. Mitä nyt ilma ja sitä myötä nenä on täynnä hiekkapölyä. Hyvin siinä kadunvarressa kuitenkin nukkui, varsinkin kun juuri kukaan ei liikkunut ja kaupungista oli sammutettu yöksi sähköt.

IMG_9357 choum

Kylän miesten oleskeluhuone. Tai ei siellä ainakaan naisia näyttänyt käyvän.

Aurinko nousi, kauppa aukesi ja Ismael lähti töihin. Puskataksiyhteydestä Atariin ei ollut kellään oikein mitään tietoa, joten sitä odotellessa istuskelin Ismaelin kavereiden kaupassa myytävänä olevien Maailman ruokaohjelman riisisäkkien päällä, keittelimme teetä ja juttelimme niitä näitä. Kaupan vieressä oli huone, jonka reunoilla oli patjoja, joilla miehet tapasivat makoilla ja keitellä teetä. Siellä itsekin makoilin hyvän tovin. Sitten yhtäkkiä yksi kaupanpitäjistä tuli hakemaan minut. Puskataksi Atariin oli löytynyt ja sen lavalla oli tila minullekin. Puskataksina toimi uudehko Toyota Hilux, jonka sisus oli tungettu täyteen matkustajia. Lisäksi lavalla oli tavaroiden päällä minun lisäkseni kolme muuta matkustajaa. Eihän se matkanteko lava-auton lavalla olemattomalla tiellä Saharassa oikein mukavaa ole, mutta upeat maisemat korvaavat kärsimykset eli lavalla kynsin ja hampain roikkumisen. Matkan jälkeen tiedän, miltä tuntuu ajaa autolla sata-asteisessa saunassa 120 km/h. Ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Matka Choumista Atariin kesti kolmisen tuntia, ja matkalla oli muutamia santarmin tai poliisin tarkastuspisteitä. Hintaa matkalle tuli 2000 ouguijaa eli viisi euroa.

IMG_9371 atar

Kattoterassini Auberge Bab Saharassa Atarissa. Alakerrassa on normaali hotellihuone.

Olin iltapäivällä Adrarin alueen pääkaupungissa Atarissa, jossa majoituin hollantilais-saksalaisen pariskunnan pitämään Auberge Bab Saharaan. Olisi majatalossa ollut hienoja huoneitakin, osa ihan ilmastoinnillakin varustettuja, mutta kuulemma kattoterassilla nukkuminen olisi paras ja halvin vaihtoehto. Sinne siis! Ja on Bab Saharassa myös pieni uima-allas! Asetuin taloksi, jonka jälkeen lähdin käymään Atarin keskustassa. Kameleita sielläkin vastaan käveli. Ja autonrenkailla leikkiviä lapsia. Takaisin palattuani päätin vappuaaton kunniaksi syödä kunnon illallisen alkupaloineen ja jälkiruokineen. Illallispöydässä oli myös hollantilainen pariskunta, joka oli valtavalla ”kuorma-asuntoautolla” matkalla Etelä-Afrikkaan. Ajokki ei kuulemma ole luodinkestävä, vaikka aikovat Nigeriankin ylittää sillä.

IMG_9391 atar2

Näkymä atarilaisasutukseen Auberge Bab Saharan kattoterassilta aamukuuden tienoilla.

Taivasalla nukkuminen oli taas hyvä päätös. Koko yön tarkenee t-paidalla ilman peittoa. Seuraava päivä eli vappupäivä meni vessassa juostessa ja postikortteja kirjoitellessa. En poistunut Bab Saharasta kuin vasta pimeyden jo laskeutuessa, ja silloinkin vain kadun toiselle puolelle, jossa kauppaa pitävä perhe kutsui minut teelle. Sähköpostiosoitteita tuli vaihdettua jälleen ja nenäliinapaketinkin antoivat maksutta!

20140501_010

Auberge Bab Saharan yleisiä tiloja. Riippumattokin löytyy. Jotain erikoisia ankkoja, kanoja ja kukko siellä juoksentelee jaloissa vapaina, kunnes ne syödään!

Niin, Mauritanian vappu on kuiva kahdestakin syystä. Ensinnäkin nenän limakalvot ovat kovilla Saharan kuivassa ilmanalassa ja hiekkapölyssä. Toiseksi alkoholi on kielletty maassa (ei vain vappuna, vaan läpi vuoden), mutta kuitenkin islamilaisen tasavallan valtaapitävät ummistavat silmänsä alkoholinmyynnille tietyissä paikoissa. Ainakin Nouadhibousta ja Nouakchottista olutta saa Norjan hinnoilla. Yksi paikka Nouakchottissa on Ranskan suurlähetystön naapurissa sijaitseva ranskalainen Institut français -kulttuurikeskus.

Mauritanian Saharaan

28.4.2014

Aamupäivällä kirjauduin ulos Casablancan-hotellistani ja lähdin talsimaan rinkka selässä kohti lähintä raitiovaunupysäkkiä. Raitiovaunu oli kuitenkin hajonnut niille sijoilleen, joten oli otettava taksi. Taksi Place Mohammed V:n aukiolta Casa Voyageurs -rautatieasemalle maksoi 15 dirhamia eli huimat 1,3 euroa.

Juna takaisin lentoasemalle lähti ajallaan ja oli lentoasemalla kello 10.30. Luulin olleeni aivan liian aikaisin liikenteessä, sillä lentoni Mauritanian Zouérat’han lähtisi vasta kello 14.30. Aikaa lentoasemalle kannattaa nähtävästi kuitenkin varata paljon, sillä lentoaseman ovella on ensimmäinen turvatarkastus läpivalaisuineen. Paikalliseen tapaan kaikki yrittävät yhtä aikaa rynniä läpi ja aikaa kuluu tuhottomasti. Paljon aikaa kuluu myös rahanvaihtotiskin jonossa, jossa pitää esitellä passia ja allekirjoittaa papereita. Marokon valuuttaa eli dirhameita kun ei saisi viedä ulos maasta. Ainakaan teoriassa. Lähtöselvitys aukesi jo hyvissä ajoin, mutta lentoaseman henkilökunta pyrki parhaansa mukaan hämmentämään matkustajia. Milloin olin myöhässä, milloin kerrottiin lähtöselvityksen aukeavan kahden tunnin päästä, milloin minun pitikin mennä tiskille, jossa lähtöselvitettiin Lontoon-konetta. Samaan aikaan Mauritaniaan menijöitä kuitenkin jo lähtöselvitettiin.

Lentoaseman lähtevien matkustajien puolella polteltiin tupakkaa avoimesti, vaikka se olikin kyltein kielletty. Noh, lennolle pääsin ja se taisi lähteä aikataulussa. Mauritania Airlinesin lento! Puljullahan ei oikein ole edes kotisivuja ja Euroopan unionin mustalta listaltakin firma on ollut poissa vasta parisen vuotta. Lento oli kuitenkin kaikin puolin miellyttävä. Verovapaita ostoksia olisi saanut tehdä ja joulukinkulta maistuvaa ruokaakin tarjoiltiin, vaikka kyseessä olikin kanaa ja riisiä. Kuulutukset tapahtuivat pelkästään ranskaksi ja hassaniyaksi, joka on arabian kielen murre ja Mauritanian virallinen kieli. Englanniksi taisi tulla yksi kuulutus. Lentoemännillä oli huntu päässä.

IMG_9216 ouz1

Lennon aikana ylitettiin satoja kilometrejä Saharaa. On sielläkin joskus jokia virtaillut uomista päätellen.

20140428_002

Mauritania Airlinesin lento L6 103 Casablancasta Zouérat’n kautta Nouakchottiin.

Ilmaan noustuamme, samalle aiemmin kokonaan tyhjälle riville istahti nuori mauritanialaisnainen. Parikymppinen ja hyvin lihava. Mauritanialaisittain hyväosaiset naiset ovat lähes poikkeuksetta tukevassa kunnossa, sillä lihava nainen on paikallisten miesten mieleen ja ylipaino on merkki vauraudesta ja kunnianarvoisuudesta. Kauneusihanne on siis vähän erilainen kuin länsimaissa. Tyttöjä aletaan pakkosyöttää noin kahdeksanvuotiaina eli naimaiän lähestyessä. Ruokahalua kasvatetaan eläinten kasvatukseen tarkoittua hormonia sisältävillä lääkkeillä, joita ei ole tarkoitettu ihmisten käyttöön. Sydänviat ynnä muut liikalihavuudesta seuraavat vaivat tietysti sitten riivaavat maurinaisia. Ja maassa nähdään samaan aikaan nälkääkin. Mutta silti niin mielenkiintoista! Lähde: [1]

Takaisin asiaan. Kravun kääntöpiirin tuntumassa, kuitenkin eteläpuolella, sijaitsee Zouérat’n kaupunki. Tässä Tiris-Zemourin eli koko Pohjois-Mauritanian käsittävän hallinnollisen alueen pääkaupungissa asuu reilut 30 000 asukasta. Zouérat on syntynyt Mauritanian korkeimman vuoren, 915-metrisen rautapitoisen Kediet Ijillin juurelle. Ensimmäisen kerran rautamalmia löydettiin juuri Kediet Ijillin liepeiltä vuonna 1952. Miltei kokonaan eurooppalaisten omistama Société des mines de fer de Mauritanie eli Miferma aloitti malmin louhinnan Mauritanian itsenäistymisvuonna 1960. Mauritanian valtio kansallisti Miferman vuonna 1974, jonka jälkeen yrityksen toiminnot siirrettiin pari vuotta aikaisemmin perustetulle Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie -nimiselle (SNIM) kaivosyhtiölle. SNIM louhii rautamalmia nykyisin Kediet Ijillin lisäksi muualla Zouérat’n lähialueilla, jonka jälkeen malmi kuljetetaan junilla Atlantin rannikolle Nouadhiboun kaupunkiin. Siitä lisää myöhemmin. Zouérat’n voinee sanoa elävän ja hengittävän lähes täysin SNIM:n tahdissa. Toki myös armeija ja paikallishallinto työllistävät. Lähteet: [2] & [3]

Kediet Ijill

Mauritanian korkein vuori Kediet Ijill. Kompassi sekoaa vuorella rautapitoisuudesta johtuen.

Mauritania Airlinesin lento laskeutui puolentoista tunnin jälkeen Zouérat’han ja kiitoradan varressa oli odottamassa kaksi paloautoa vilkut päällä. Kova luotto on Mauritania Airlinesiin silti edelleen! Olin etukäteen yrittänyt googlailla tätä Zouérat’n Tazadit-nimistä lentoasemaa. Google Mapsin ilmakuvissa lentoasemalla ei näytä olevan minkäänlaista terminaalia, eikä mitään muutakaan rakennusta. SNIM-kaivosyhtiön kotisivuilta kuitenkin selvisi, että Zouérat’n lentoasema on saamassa terminaalirakennuksen. Terminaalirakennus oli kuin olikin rakenteilla, mutta tuskin vielä vähään aikaan käytössä. Sen sijaan terminaalirakennuksena toimi nyt pieni, noin 20 neliömetrin kokoinen, kahdella ikkunalla varustettu koppi. Matkatavarat tuotiin kopin eteen hiekalle, josta ne kerättiin ja mentiin koppiin, jossa oli pöytä, tuoli ja pöydän ääressä setä, joka löi leiman passiin viisumin viereen, eikä kysellyt mitään. Muut Zouérat’ssa kyydistä poisjääneet olivat enimmäkseen espanjalaisia ja pohjoisafrikkalaisia SNIM-kaivosyhtiön työntekijöitä. Mauritania Airlinesin lento jatkoi Zouérat’sta edelleen maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Passintarkastuksen jälkeen menin turvatarkastusalueelle, jossa laukkuni haluttiin tutkia (kuten kaikkien muidenkin). En tiedä etsivätkö alkoholia vai mitä. Alkoholin käyttäminen ja maahantuonti on nimittäin kielletty Mauritanian islamilaisessa tasavallassa. Ja siitä saa rangaistuksen. Mitään laitonta ei rinkastani löytynyt ja sain mennä ulos ”terminaalista”.

20140428_009

Zouérat’n lentoaseman kiitotie. Muuten en uskaltanut lentoasemalla kuvata.

Lämpöä ulkona oli reilusti yli 40 astetta, mutta se nyt oli etukäteen tiedossakin. Takseja ei ollut odottamassa saapuvia matkustajia, oli vain SNIM:n linja-auto saapuville kaivostyöläisille. Matkaa keskustaan ei tainnut olla kuin kilometri tai pari, mutta siinä kuumuudessa käveleminen rinkka selässä ei innostanut. Varsinkaan ilman vettä. Menin sitten juttelemaan olemattomalla ranskallani lentoaseman parkkipaikalla autoonsa nojaileviin sûretén (jotain valtion leivissä olevia turvamiehiä, sotilaspoliiseja tjsp.) miehiin. Kerroin olevani turisti ja haluavani päästä kaupungin keskustaan johonkin hotelliin. Kuulemma takseja ei ole ja että voisin yrittää päästä kaivosfirman bussiin. En ehtinyt vielä lähteä bussille, kun miehet päättivät heittää minut jollekin hotellille. Lyhyen matkan aikana ehdittiin pitää lyhyt hassaniyan oppitunti, eikä kyydistä otettu rahaa lainkaan, vaikka sitä yritinkin tarjota. Ensimmäisellä hotellilla (Hotel Mama) ei tärpännyt, sillä se oli kokonaan kaivosyhtiölle varattu. Radiopuhelimella otettiin hotellin turvamiehen kanssa yhteyttä omistajaan, joka myös ilmestyi paikalle toteamaan tilanteen. Ehdottivat, että ottaisin taksin kaivosyhtiö SNIM:n hotelliin. Sitten paikalle saapui dieselmersullaan turvamiehen kaveri Saleh. Hän tiesi noin kolme kertaa edullisemman majoitusvaihtoehdon, L’appartements Mama -nimisen hotellin, josta minullekin löytyi huone hintaan 10 000 ouguijaa (lausutaan ugiijja) eli 25 euroa. Zouérat’ssa hinta on edullinen, mutta koko Mauritanian mittakaavassa reippaasti yläkanttiin. Ennen kuin ehdin rinkkaa heittää selästäni, Saleh ja hotellinomistaja kantoivat minulle jostain seitsemän kylmää puolen litran vesipulloa. Saleh kertoi olevansa syntyperäinen zouératlainen ja ehdotti kiertoajelua hänen Mersullaan tunnin päästä. No minähän suostuin, koska Saleh vaikutti hyvältä tyypiltä. Kommunikointi sujui yllättävän helposti englannin, ranskan, hassaniyan ja espanjan sekoituksella. Oikeasti osaan noista kielistä vain englantia.

IMG_9226 ouz2

Katunäkymä hotellin portilta. Kadunvarteen pysäköidyillä Mercedes-Benzin kuorma-autoilla (nk. “patanokkamersu”) rahdattiin tavaraa Suomessa viimeksi 1960-luvulla. Nyt ne ovat kaikki Mauritanian teillä.

zouerat katunakyma

Zouérat’n rakennuskanta on matalaa ja kadut pääkatua lukuun ottamatta hiekkaa.

Ennen Salehin saapumista täytyi kello siirtää Mauritanian aikaan. Maassa ei siirrytä Marokon tavoin kesäaikaan, joten yhtäkkiä minulla oli tunti enemmän aikaa. Mauritaniassa kello on siis kolme tuntia vähemmän kuin kesäajassa olevassa Suomessa.

Lauma jalkapalloa potkivia pikkupoikia ehti ihmetellä aikansa minua hotellin edustalla. Juttelin heille sitten suomeksi, koska ranskaakaan en taitanut tässä vaiheessa vielä yhtään. Heidän jälkeen paikalle käveli läheisestä kaupasta Telmidi-niminen herra, joka talutti minut kauppaansa ja löi Coca-Cola-tölkin kouraan ilmaiseksi. Saleh saapui puolentoista tunnin kuluttua. Aluksi ajoimme Zouérat’n pääkatua kaivosyhtiö SNIM:n alueelle eli alueelle, jossa kaivosyhtiöllä on hotelli, elokuvateatteri ja paljon kerrostaloja kaivosten ulkomaalaisille työntekijöille. Tämän jälkeen Mercedeksen nokka suunnattiin kohti Kediet Ijill -vuorta, jonka juurella käytiin kääntymässä ja katsomassa terminaalia, jossa rautamalmia lastataan juniin. Vuoren juurelta oli myös hyvät näkymät Zouérat’han. Takaisin keskustaan ajoimme eläinmarkkina-alueen kautta. Myynnissä oli ainakin vuohia ja kameleita. Tämän jälkeen ajelimme edestakaisin kaupungin markkina-alueella. Sitten koitti illallisen aika ja ravintola, jonne menimme, oli jonkun sukulaisen pitämä. Televisiosta tuli espanjalaista jalkapalloa ja Real Madrid on kuulemma paras joukkue. En saanut itse maksaa ateriaani, tosin eipä minulla paikallista valuuttaa olisi ollutkaan. Sitä lähdettiin seuraavaksi vaihtamaan jonnekin keskustan mattokauppaan, jonne Salehin kaverit olivat kokoontuneet makoilemaan ja juomaan teetä. Minullekin tietysti tarjottiin ja mauritanialaiseen tapaan kaikki piti kätellä läpi. Sain 110 eurolla 44 000 ouguijaa eli yksi euro on 400 ouguijaa. Edessä oli vielä paikallisen sim-kortin hankinta, sillä suomalainen liittymä ei todellakaan toimi maassa. Operaattorivaihtoehtoja ovat Mattel, Mauritel ja Chinguitel, joista Mattel on kuulemma paras! Mattelin korttia lähdimme metsästämään, mutta ensimmäisessä kaupassa pyydettiin turhan kovaa hintaa. Salehin mukaan ylihintaa pyytävät ovat alibaboja, ja että pääkaupunki Nouakchott on täynnä alibaboja. Termi oli laajemmassakin käytössä Mauritaniassa. Järkihintainen sim-kortti löytyi sitten tienvarren tupakkakioskista ja raha vaihtoi omistajaa drive-in-tyyliin auton ikkunasta.

IMG_9267 ouz5

Zouérat’n pääkatua.

kamelimarkkinat

Miehet hieromassa kauppaa kameleista Zouérat’n laitamilla. En saanut vastausta hintatasosta, joten jäi ostamatta. Blogin otsakekuva on samasta kamelilaumasta.

Saleh toimi kiertoajelumme aikana samalla jonkinlaisena taksikuskina. Aina joku tuttu löytyi tien varresta (jopa pimeällä) ja näitä ihmisiä sitten heiteltiin koteihinsa ympäri kaupunkia. Mitään maksuja ei Saleh näyttänyt ottavan. Ilta oli jo pitkällä ja pimeyskin laskeutunut aikoja sitten, joten tuli aika viedä minut hotellilleni. Saleh pyysi 6000 ouguijaa kiertoajelustaan eli 15 euroa, annoin 7000 ouguijaa, koska olin hyvällä tuulella. Olin päättänyt jatkaa matkaani jo seuraavana päivänä junalla, joten sovimme Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut kello 11. Juna lähtisi noin kello 11.30.

zouerat katunakyma2

Putiikkia joka lähtöön kaupungin markkina-alueella (ransk. marché).

IMG_9273

Zouérat’n pääkatua auringon laskiessa.

Heräsin jo kello kuusi aamulla ja lähdin eilisen tuttavuuden, Telmidin, kaupalle ostamaan aamupalaa. Kauppa olikin jo auki ja Telmidin perhe oli viereisessä huoneessa aamupalalla tai vasta heräilemässä, joten minutkin sitten haastettiin syömään. Patonkia ja minttuteetä. Lisäksi maitojauhemaitoa. Tai jotain vastaavaa. Ei kuulemma ainakaan kamelinmaitoa. Aamupalan jälkeen olisin päässyt Telmidin kanssa rautamalmikaivokselle kuorma-auton kyytiin, sillä selvisi että hän oli SNIM:llä kuorma-autokuskina. Valitettavasti olin sopinut jo Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut ennen puoltapäivää. Kaivoksen sijaan lähdin kaupungille etsimään rättiä päähäni. Täällä kaikilla miehillä on kankaanpala kietaistuna pään, suun ja nenän ympärille. Naiset käyttävät huntuaan suojana. Siitäkin huolimatta tuntui, että hiekkaa on dyynin verran nenässä ja korvissa koko ajan. Neljän metrin pätkä mustaa kiinalaista kangasta tarttuikin matkaan jostain puljusta.

Saleh saapui kello 11 jälkeen ja soitteli pari puhelua. Juna lähtisikin parisen tuntia myöhässä ja kaupungin pohjoispuolelta, eikä siis Kediet Ijill -vuoren juurelta, kuten ilmeisesti tavallisesti. Meillä olikin sitten vielä aikaa vierailla Zouérat’n laitamilla Salehin talonrakennustyömaalla keittelemässä minttuteetä. Salehin poika ja koiranpentu olivat työmaalla vahdissa yöllisten rosvojen varalta. Suuri talo heille on valmistumassa, mutta sinne muuttavat sitten serkutkin perheineen.

Saleh pyysi mainostamaan kotikaupunkiaan Euroopassa. Haluaisi turisteja sinne ja ilmoittautui oppaaksi. Puhelinnumeron saa minulta! Jos siis Mauritania kiinnostaa ja haluaa saapua maahan mahdollisimman vaikealla tavalla, kannattaa tulla Zouérat’n kautta. Kaikkiahan maa kuitenkin kiinnostaa, toteaahan jo Madventures-kaksikkokin Mad World -teoksessaan, ettei Mauritania ole kenenkään matkalistalla ensimmäisenä. Minulla se oli.

IMG_9302 ouz7

Saleh.

Mauritanian viisumi

Mauritanian viisumin hankkiminen etukäteen Suomesta on periaatteessa helppoa, ainakin jos asuu lähellä Helsinkiä ja suurlähetystö suvaitsee vastata sähköpostikyselyihin. Nimittäin Ranskan suurlähetystö Helsingissä edustaa Mauritaniaa Suomessa ja myöntää 60 euroa maksavia viisumeita. Suurlähetystöstä pitää varata aika (onnistuu sähköpostitse englanniksi) ja sinne pitää mennä henkilökohtaisesti vastaamaan sata kertaa samaan kysymykseen (miksi olen menossa Mauritaniaan?). Lähetystö haluaa hotellivarauksen koko oleskelun ajaksi (Hotels.comin tai vastaavan varaus riittää, jonka voi sitten perua), menopaluulentolipun (itsellä oli paluulippu Senegalista, mikä ei ollut mikään ongelma), todistuksen matkavakuutuksesta (saa vakuutusyhtiöstä) sekä tietysti voimassaolevan passin. Viisumihakemuksena käytetään mielenkiintoisesti Schengen-viisumilomaketta, jonka saa tulostettua lähetystön kotisivuilta. Konsuli sitten myöntää saman tien viisumin niille päiville kuin on toivonutkin. Monikertaviisumi napsahti omalle kohdalleni pyytämättä.

Mauritanian viisumin on saanut loppuvuodesta 2013 lähtien myös maarajoilta sekä ainakin pääkaupungin Nouakchottin lentoasemalta saapuessa maahan. Maa on kuitenkin tunnettu siitä, että se muuttaa viisumikäytäntöään tiuhaan. Välillä viisumeita saa rajoilta, välillä ei. Jos on tulossa maitse Marokon läpi tai viettää pidempään Marokossa, helppo paikka hankkia viisumi on Mauritanian suurlähetystö Rabatissa. Toukokuussa 2014 viisumi EU-kansalaiselle maksoi vähemmän kuin Ranskan Helsingin-suurlähetystössä.

Koska Helsingissä käyminen maksaa liikaa ainakin Oulusta, yksi mahdollisuus on myös hankkia viisumi jostain Mauritanian Euroopassa sijaitsevasta suurlähetystöstä. Niissä viisumi maksoi helmikuussa 2014 reilut 90 euroa. Lähin lähetystö on Berliinissä. Lähestyin heitä sähköpostilla, kahteenkin eri osoitteeseen. Yritin kysyä, onnistuisiko postitse anominen. Vastausta en ole saanut. En tiedä olisiko vastaus tullut, jos olisin kysynyt ranskaksi. Roomankin lähetystöä lähestyin tuloksetta. Eli en tiedä, onnistuuko anominen postitse.