Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Päivä mandinkojen mailla Kankanissa

6.8.2015

Itäisessä Guineassa sijaitseva noin 200 000 asukkaan Kankan on maan kakkoskaupunki. Mandinkojen asuttama kaupunki on ilmeisesti tunnettu lähinnä yliopistostaan, mutta matkailijalle sillä ei juuri ole annettavaa. Olin päättänyt pysähtyä kaupungissa kahden yön verran matkallani Conakrysta Malin pääkaupunkiin Bamakoon. Ja tutkia onko kaupungissa mitään.

kankan3

Kankanin markkinameininkejä.

kankan4

Kankanin keskustan tunnelmaa.

Kaupunkikierros sai odottaa iltapäivään, koska ruokamyrkytys oli vienyt voimani. Vasta yhden jälkeen iltapäivällä raahauduin ulos helteiseen Kankaniin. Kankan on oikeastaan surkeimpia paikkoja sairastaa, mutta en antanut sen estää kaupunkiin tutustumista. Kävelin hiljakseen kaupungin puskataksiasemalle, jossa edellispäivänä minut Conakrysta tuonut bussi oli valmiina lähtemään takaisin kohti pääkaupunkia. Bussin lipunmyyjä tunnisti minut ja tuli huumorimiehenä kaupittelemaan minullekin lippua. En ostanut, mutta sain vinkin, mistä kysellä kyytiä Malin Bamakoon.

Kankanista Bamakoon pääsee tuttuun tapaan puskatakseilla, iankaikkisen vanhoilla ranskalaisilla farmariautoilla, joihin tungetaan kuljettajan lisäksi yhdeksän matkustajaa. Sain kuulla, että autoja lähtee aamulla sekä puolenpäivän tienoilla. Olisin voinut kuulemma ostaa lipun huomiselle jo tänään, mutta ihan niin paljon en paikallisiin luota. Vaihdoin puskataksiasemalla myös rahaa, sillä Guinean frangini alkoivat olla lopussa.

kankan7

Milojoki virtaa kaupungin itäpuolella.

kankan10

Milojoen rantamilla on kymmeniä tiiliraunioita.

kankan9

Lähempi kuva raunioista.

Puskataksiasemalta laahustin kaupungin etelälaidalle, Milojoen ylittävälle sillalle. Ruskeavetinen Milo on yksi suuren ja mahtavan Nigerin sivujoista. Milo virtaa kaupungin keskustan itäpuolella ja joen itärannalta löysin tiilikasoja, jotka osoittautuivat lähemmin tarkasteltuina rakennusten raunioiksi. Liekkö kyseessä ollut jonkinlainen vanhakaupunki? Kuljeskelin aikani heinittyneiden raunioiden seassa ja palasin sitten takaisin Milojoen sillalle. Silta on vilkkaasti liikennöity ja sain osakseni paljon pitkiä katseita. Kankanissahan ei valkoista ihoa juuri näe! Itse asiassa olin koko Guineassa nähnyt vain kaksi valkoihoista.

Palasin takaisin kaupunkiin ja hyppäsin mopotaksin kyytiin. Halusin päästä Samory Kouroulle, kaupungin eteläpuolella kohoavalle kukkulalle, josta avautuvat hienot näkymät niin Kankaniin kuin ympäröivälle maaseudullekin. Samory Kouroulla on myös merkittävä historiallinen merkitys, sillä se toimi näyttämönä vuoden 1881 Kankanin piiritykselle, jossa osapuolina olivat lyhytaikaisen Wassouloun kuningaskunnan (myös nimellä Mandinkojen kuningaskunta) johtaja Samory Touré ja ranskalaiset siirtomaaisännät. Mopotaksin kyydistä näin hyvin Kankanin laitamien asutusta. Kuoppaisia kärrypolkuja yhä ylemmäs noustessa ei olisi voinut päätellä olevansa Guinean kolmanneksi suurimman kaupungin esikaupungissa. Samory Kouroun korkeimmalle kohdalle on hyvää vauhtia rakentumassa rakennuksia, ilmeisesti Kankanin yliopistolle. Kuulemma presidentti Alpha Condé rakennuttaa. Aluksi kuljettajani luuli minun haluavan rakennustyömaalle, mutta oivalsi pian, että haluaisinkin vain nähdä maisemia. Samory Kouroun laella ei ole juuri asutusta, minkä vuoksi sain tallustella ruohokentällä vapaasti ja näppäillä kuvia. Huipulta katseltuna Kankan on varsin vaatimattomannäköinen, eikä rakennusten joukosta juuri erotu muuta kuin kaupungin suurmoskeijan minareetit.

kankan12

Samory Kouroun laella. Näkymä kohti Kankanin keskustaa.

kankan11

Näkymä Kankaniin Samory Kouroulta.

kankan16

Viehättävä Marttyyrien aukio Kankanin keskustassa.

Palasimme takaisin Kankanin keskustan tuntumaan, jossa maksoin kuljettajalleni sovitun summan, kymppitonnin (noin 1,25 euroa). Olin pitänyt summaa niin pienenä, etten ollut kehdannut edes tinkiä siitä. Paluumatkalla olin saanut päähäni suorittaa Kankanin kiertämisen kokonaan mopotaksilla, sillä en edelleenkään ollut oikein kävelykunnossa. Kuljettajani vaikutti hyvältä tyypiltä ja suostui ilomielin kierrättämään minua muutamissa paikoissa. Osoitin kartalta haluavani nähdä Marttyyrien aukion, Kankanin yliopiston, katolisen kirkon ja suurmoskeijan. Sen kummempia nähtävyyksiä kaupungissa ei taida olla. Sovimme kierroksen hinnaksi tinkimisen jälkeen 15 000 frangia (noin 1,9 euroa).

Aluksi ajoimme Marttyyrien aukiolle (Place des Martyrs), joka ei ole hienosta nimestään huolimatta missään mielessä näkemisenarvoinen. Aukion keskellä on betonipenkki, jolle voi istahtaa. Vesuri tai viidakkoveitsi voi olla hyödyllinen sitä harkitseville. Marttyyrien aukiolta ajoimme Kankanin yliopistolle. Yliopiston punainen päärakennus on nelikerroksinen ja sen edessä oli rivistö käsienpesusankoja. Ebolan varalta. Kampus ei vaikuttanut aivan tyhjältä, vaikkei opetusta elokuun alussa vielä tainnut saadakaan. Yliopiston jälkeen kurvasimme Kankanin katolisen kirkon pihamaalle. Paikka oli pantu kuntoon viimeisen päälle ihan hiljattain!

kankan13

Kankanin yliopisto.

kankan15

Katu Kankanin yliopiston edessä.

kankan14

Kaupungin katolilainen kirkko.

Viimeisenä ajelimme Kankanin keskustan halki kaupungin suurmoskeijan eteen. Kuljettajani tuli kanssani pihamaalle ja taluttipa vielä sisään moskeijaankin. Kuulemma shortsit ja t-paita ovat ihan riittävä asustus tähän moskeijaan. En ollut onneksi ainoa “alipukeutunut” sillä kertaa. Moskeijoiden valokuvaamiseen suhtaudutaan usein vihamielisesti, joten laitoin kuljettajani kyselemään, olisiko kauniista moskeijasta mahdollista ottaa pari kuvaa. Parin neuvonpidon jälkeen olisi pitänyt vielä odottaa imaamin saapumista, jolta lupa olisi ehkä irronnut. Kiitin avusta ja poistuimme kuvia ottamatta. Onneksi kristittyjen suhde valokuvaukseen ei ole yhtä vaikea.

Kuljettaja vei minut takaisin hotellilleni ja annoin lopulta 5 000 frangia (noin 0,6 euroa) ylimääräistä jo sovitun 15 000 frangin päälle. Olinhan sentään päässyt sisään Kankanin moskeijaan!

Iltapäivällä kuljeksin vielä ominpäin Kankanin torilla. Siellä myydään tuoreita vihanneksia, juureksia, leipää ja lihaa. Paikalliset tekevät ostoksensa edullisemmin, kun taas valkoiselta yritetään nyhtää jokainen lantti. Eräänkin kerran huomasin, miten paikallinen mies osti nipun banaaneja ja kun itse kerroin haluavani saman verran, pyydettiin minulta puolta enemmän rahaa. Kieltäydyin ja aloin tehdä lähtöä, kun hinta yhtäkkiä laski. Muutenkin kankanilaisten suhtautuminen valkoiseen on varsin tylyä. Missään vaiheessa en vahingossakaan tuntenut itseäni tervetulleeksi, vaan ennemminkin olin tunkeilija. Tämän vuoksi en halunnut juuri ottaa kuviakaan. En kokenut sitä järkeväksi ajatukseksi, vaikkei tunnelma sentään uhkaava ollut.

kankan8

Kankanilainen autokorjaamo-purkaamo.

kankan6

Hiljaisempi kadunpätkä kaupungin keskustassa.

kankan5

Aurinko on laskenut ja sadekuuro tyhjentänyt keskustan kadut.

Illalla palaillessani hotellille, bongasin Ruotsin Säfflessä toimivan lämpöpumppufirman teippauksin varustetun auton. Se oli saanut uuden elämän Kankanista.

Hieman ennen auringonlaskua alkoi sataa, kadut tyhjenivät ja minä tietenkin siitä innostuneena lähdin vielä lyhyelle kävelylle. Kerrankin sain kulkea olematta kaikkien silmätikku.

Guinealainen yöbussi Kankaniin

4.-5.8.2015

Etukäteen olin arvioinut Guinean matkani vaikeimmaksi maaksi matkustaa. Tiet ovat mitä ovat ja sadekausi lyö leimaansa kaikkeen. Matka-ajat tässä maassa ovat hyvin pitkiä ja epämukavia. Jos siis matkustaa tavallisen kansan keskuudessa julkisilla! Päätin pyrkiä Conakrysta Guinean toiselle laidalle Kankanin kaupunkiin, mutta ensin oli noudettava Malin viisumi suurlähetystöstä. Sen vuoksihan olin Conakryyn oikeastaan tullut.

Kirjauduin ulos katolisen lähetysaseman majatalosta ja kävelin kadun varteen. Yritin saada taksia Conakryn keskustassa Kaloumissa hyvän tovin. Vettäkin satoi ja minulla oli koko omaisuus selässä. Viimein löysin tyhjän taksin ja vuokrasin sen itselleni. Ensin mentäisiin Malin suurlähetystöön ja sitten puskataksiasemalle, josta lähtisin Kankaniin. Sovimme hinnaksi 50 000 frangia (noin 6,25 euroa).

Malin suurlähetystö sijaitsee Corniche Nord -kadulla Camayennen kaupunginosassa ja kuljettaja kertoi tietävänsä paikan. Tiesin sijainnin toki itsekin, olinhan siellä edellisenä päivänä käynyt jättämässä viisumianomukseni. Camayennen liepeillä kuljettajani ei kääntynyt siitä, mistä itse olisin mennyt. Ajattelin hänen käyttävän toista reittiä, mutta paikallisten taksikuskien tapaan hän vain ajoi. Ilman päämäärää. Kerroin uudelleen suurlähetystön sijainnin, minkä jälkeen mies aloitti päänsä pudistelun ja kertoi haluavansa lisää rahaa. Olihan tähän turhaan ajeluun kulunut ajateltua enemmän bensaa. Joopa joo. Kerroin haluavani vaihtaa taksia. Hinnaksi suurlähetystölle sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa) eli sen verran, mitä kyyti oli eilenkin maksanut. Ryhdyin opastamaan, mutta mies ei hyväksynyt ohjeitani, vaan kyseli jalankulkijoilta ja ajoi uudelleen vikasuuntaan. Ja hinta nousi taas.

Malin suurlähetystön edessä oli edelleen se sama pikkuinen järvi, eikä kuski tahtonut liata autoaan. Sanoin kahlaavani perille, otin rinkan ja annoin sovitut 15 000 frangia. Se ei riittänyt, vaan tämä mestari alkoi riuhtoa rinkasta. Korotin ääntäni ja niin korotti kuskikin. Camayenne on “parempaa” aluetta, jossa on luksushotelleja ja suurlähetystöjä, joten uskalsin laittaa vastaan. Minä en anna periksi tällaisissa asioissa, joissa hinta on sovittu. Nyt kaiken lisäksi en ollut edes päässyt perille, vaan joutuisin vielä kahlaamaan pari sataa metriä! Asiaa selvitellessä kului kymmenisen minuuttia ja Guineassa kun ollaan, paikalle tuli pian myös poliisi. Poliisi oli säyseällä ja sovittelevalla tuulella, eikä lähtenyt pidättämään minua, vaikka valkoinen onkin aina väärässä. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että ”unohdin” ranskan siinä tilanteessa. Kuljettaja luovutti ja minä lähdin kahlaamaan. Olisin voinut selvitellä asiaa pidempäänkin, olinhan turisti vailla aikatauluja. Mutta viimeistään nyt olin täysin vakuuttunut, että Conakry tosiaan on ”shithole”, kuten sitä ”leikkisästi” eri yhteyksissä kutsutaan.

Suurlähetystölle kahlattuani, minulta mitattiin aluksi kuume ebolan varalta. Ebolaa ei tällä kertaa ollut ja sain luvan marssia konsulin toimistoon. Viisumi ei ollut valmis, mutta ystävällinen konsuli taikoi sen passiin pikavauhtia ja toivotti hyvää matkaa! Mali oli jo tässä vaiheessa vakuuttanut!

cky18

Eräs iltapäivä Madinan puskataksiasemalla Conakryssa. Kuva otettu bussin ikkunasta.

Kahlasin pois suurlähetystöstä ja otin ensimmäisen vapaan taksin puskataksiasemalle. Conakryssa on kolme pääpuskataksiasemaa: Bambeto, Matam ja Madina. Ensin mainitulta lähtevät Fouta Djallonin alueelle, kuten Labéen ja Dalabaan menevät autot. Matam toimii lähtöpaikkana muun muassa Kissidougouun ja Nzérékoréen meneville kulkuneuvoille. Madinasta sen sijaan lähtevät puskataksit ja bussit Kankaniin. Aluksi ajoimme Matamin asemalle, koska päivän ensimmäinen taksikuski oli kertonut Kankanin-autojen lähtevän sieltä. Perillä selvisi, että olimme väärällä asemalla. Siispä Madinaan. Asemien välissä on joitain kilometrejä, mutta matkaan upposi tunti. Sen verran tukossa Conakry oli jälleen. Sentään taksikuskini oli hieman parempi tapaus ja jopa jutustelimme jonkin verran. Kuulemma taksin ajamisella jotenkin elää Conakryssa, vaikkei se hyväkään bisnes ole. Mies kritisoi matkan aikana kaikkialla olleita viranomaisia, jotka tekevät ennestäänkin kaoottisesta liikenteestä helvetin. Hän pudisteli päätään todeten samalla, että siellä teillä Englannissa/Hollannissa/Irlannissa sotilaat taitavat olla kasarmilla, eivätkä kaduilla harmia aiheuttamassa. (Finlande on jotain aivan käsittämätöntä guinealaiselle, mutta niin on Guineakin tavalliselle suomalaiselle tallaajalle.)

Perillä Madinan puskataksiasemalla ostin lipun Kankaniin menevästä linja-autosta. Se on ehdottomasti paras vaihtoehto näin pitkälle matkalle. Jalkatilaa on hyvin, eikä syliin lastata esimerkiksi viidenkymmenen kilon sokerisäkkejä. Bussi on toki hitaampi, mutta myös halvempi: 100 000 frangia (noin 12,5 euroa). Lipun saatuani kello oli 12 ja kun lähdin tarpeilleni, perääni huikattiin, että älähän mene kauas, sillä lähtö olisi ihan kohta. Ei se ihan ollut.

cky19

Bussilippu Kankaniin.

Madinan puskataksiasema on sottaisin julkisen liikenteen asema, missä olen ollut. Eurooppalainen kaatopaikkakin olisi taatusti siistimpi tapaus. Madinassa ei esimerkiksi ole julkisia vessoja, vaan miehet tekevät tarpeensa virtsalammikossa seisoskellen hylätyn bussin renkaisiin vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varressa. Naiset kyykistelevät missä sattuu. Yleensä kuitenkin jossain autojen välissä. Roskaa ja muuta törkyä on käsittämättömiä määriä kaikkialla. Kaikki jää niille sijoilleen, sillä roskiksia ei ole ja jos olisi, ne varmasti tyhjennettäisiin kadunvarteen. Tavallinen guinealainen tuskin kiinnittää tähän huomiota, eikä se minuakaan jaksa enää hetkauttaa. Jäivätpä omatkin roskani niille sijoilleen.

Tämän viehättävän epäsiisteyden keskellä toimii ravintoloita, pikkuisia kauppoja, veikkauskojuja… Lisäksi seassa pyörii kymmeniä ruoanmyyjiä: kuka myy keitettyjä munia, kuka muffinsseja, kuka vesipusseja, kuka sardiinisäilykkeitä ja patonkia. Kaikkea saa, eikä nälässä tarvitse olla, paitsi jos sattuu omistamaan suomalaisen mahan ja edessä on liian pitkä bussimatka. Keskityin intialaisten ananastäytekeksien syömiseen, vaikka “miestenvessan” vieressä kyllä grillattiin hyvältä tuoksuneita lihavartaita. En vain tällä kertaa uskaltanut ottaa riskiä.

Välillä linja-autossa istuen ja välillä ulkopuolella seisoskellen sain paljon kavereita. Kankaniin oli lähdössä iso joukko nuoria ikäisiäni miehiä, jotka adoptoivat minut ja pitivät huolta. Bussin ainoana valkoisena olin tietenkin erikoisuus, josta kaikki olivat hyvin kiinnostuneita. Pojista puheliain oli Mory, Conakryssa asuva ja opiskeleva nuorukainen. Hän oli matkalla perheensä luo Kankanin liepeillä sijaitsevaan kylään. Hän osasi jonkinlaista englantiakin. Isä oli kuulemma käynyt New Yorkissa asti ja sinne tekisi pojankin mieli! Linja-auton lähtöä odotellessamme kuuntelimme guinealaista musiikkia, vaihdoimme yhteystietoja ja opiskelimme miehen äidinkieltä mandingoa. Guinea, kuten miltei jokainen Afrikan maa, on useamman kansan kotimaa. Mandingoa puhuvien mandinkojen lisäksi Guineassa asuu lukuisia muitakin kansoja, kuten susut. Susujen liityttyä mukaan keskusteluun, bussin perällä oli hetken verran käynnissä varsinainen kielikylpylä. Ja bussi seisoi edelleen tiukasti Madinan puskataksiasemalla! Ei ollut mitään merkkejä, että lähtö olisi pian! Morya rauhallisempi tapaus oli Antoine, joka oli pikkuveljensä kanssa myös matkalla Kankaniin. Antoinesta tuli minulle varsinainen suojelusenkeli, kun selvisi, että olen kristitty. Mies kuuluu Guinean pikkuiseen kristittyyn vähemmistöön ja oli siitä hyvin ylpeä!

dabola2

Uusia kavereita matkalla Kankaniin. Kuva otettu Dabolassa.

dabola1

Tauko ohi ja takaisin bussiin. Kuva otettu Dabolassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää bussin lattialle kannettiin kymmenisen Kouroussaan menevää isoa muoviämpäriä. Aloin jo elätellä toivoa lähdöstä. Seuraavaksi auton katolle alettiin nostaa tavaraa. Tavaraa pakattiin myös bussin sisälle, taaimmaisen oviaukon reunustalle. Sitten, kun bussia alettiin tankkaamaan kanistereista, alkoi olla jo lähdön tunnelmaa. Ja niin kello viiden jälkeen iltapäivällä kuljettaja lopulta käynnisti bussin. Ison bussin poistuminen puskataksiasemalta on monimutkainen projekti, joka alkaa sillä, että ympärille pakkautuneet pikkuiset kojut siirretään, pienemmät autot pyritään siirtämään pois alta, mopot kaatuilevat tohinassa ja lopulta tie ulos asemalta on lähes auki. Bussin pojat pitivät minua ajan tasalla, mitä milloinkin olisi odotettavissa. Poikien mukaan me matkustajat nousisimme kyytiin vasta moottoritien varresta.

Kului tunti, eikä mitään tapahtunut. Linja-automme oli jumittunut tiesulkuun, jota pitivät palkkoihinsa tyytymättömät autojen lastaajat. Tyytymättömyys ei ollut kuulemma oman bussimme syytä, mutta kuljettajamme ja kymmenisen matkustajaa katsoivat silti parhaaksi mennä väliin sekoittamaan pakkaa. Tuli käsirysy, jota seurasin kauempaa. Pari tähän pikkuiseen tappeluun osallistunutta oli antanut puhelimensa ja kuulokkeensa minulle. Varmuuden vuoksi. Guinealainen veri totisesti kiehuu yli äärimmäisen herkästi. Johan se näkyy verisinä rähinöinä eri puolilla maata aina toisinaan. Esimerkiksi kaukaisessa Nzérékoréssa saa kuulemma herkästi viidakkoveitsestä, jos on esimerkiksi väärää heimoa.

Tiesulku purettiin jonkin ajan kuluttua, minkä jälkeen oma bussimme oli pian moottoritien varressa. Seurasi nimenhuuto. Oman nimen kuultuaan sai astua bussiin. Lopulta kaikki olivat kyydissä, mutta sitten tuli seuraava riita. Bussin rahastaja kohdisti silmittömän raivonsa takapenkin Diabyyn, joka pysyi varsin tyynenä. Syytä riitaan en tiedä, mutta tällaista käsittämätöntä raivoa ilmeni vielä pariin otteeseen, eikä vieläkään oltu liikkeellä! Ihmettelen, etteivät guinealaiset ole vielä lähteneet vaeltamaan suurina massoina kohti Eurooppaa. Paikallista meininkiä seuranneena olen sitä mieltä, että tällä maalla ei vain ole minkäänlaista tulevaisuutta! Eurooppalaisen reppureissaajan näkökulmasta guinealainen meno on toki enemmän kuin mielenkiintoista!

Tunnin jälkeen aurinko alkoi vähitellen laskea ja kello lähestyä seitsemää. Tässä vaiheessa matkustajat olivat pääosin siirtyneet takaisin tien varteen. Minä mukaan lukien. Seurasi uusi nimenhuuto, minkä jälkeen pääsimme lähtemään. Alun perin minulle oli sanottu, että lähtö on ennen kello yhtä iltapäivällä. Se tapahtui kello 19 ja riemu bussin takapäässä, jossa minä ja muut pojat istuskelimme, oli ylimmillään.

Conakrysta ei kuitenkaan ihan niin vain poistuta, sillä ainoa ulosmenoväylä on aina tukossa. Ajoimme ulos kaupungista kaksi tuntia. Ohitimme kaupungin lentoaseman, valtavan norsupatsaan ja ebolatarkastuspisteen. Nimen omaan ohitimme! Bussin takaovi oli koko ajan auki ja välillä siihen nousi liikenteen seasta ihmisiä, jotka tulivat jäniksenä kilometrin tai pari. Oviaukossa matkusti myös bussin oma apupoika, joka välillä jalkautui ja tarkisti tien kunnon bussin varalta. Tie oli pääosin aika huono.

Kun sitten lopulta jossain Coyahin nurkilla linja-auto saatiin kunnolla vauhtiin, oli myös bussin takaosassa mielenkiintoinen tunnelma. Valaistusta ei juuri ollut, mutta elämää senkin edestä. Kuljettaja soitti guinealaista, senegalilaista, malilaista ja ties minkämaalaista musiikkia täysillä, matkustajat lauloivat välillä mukana ja välillä kuljettajalle esitettiin huutamalla jopa toiveita musiikin suhteen! Mory piti minut ajan tasalla kunkin kappaleen esittäjästä ja kotimaasta. Guinean oma poika Mory Kantékin pääsi ääneen useaan kertaan. Juuri tämän uskomattoman yhteisöllisen tunnelman vuoksi bussimatka oli matkani ehdottomia kohokohtia. Pitkät matkat Guineassa kannattaa ehdottomasti matkustaa bussilla!

Kindian jälkeen tiellä oli poliisin, santarmin tai sotilaiden tiesulku, jossa kaikkien paperit tarkistettiin. Guinealaiset pääsivät helposti läpi. Ulkomaalaisten, eli minun ja erään sierraleonelaisen, passit tarkistettiin tarkasti ja tiedot kirjattiin ylös. Jotain viranomaisen ammattitaidosta kertoo sekin, että tiedot otettiin Senegalin viisumistani. Mahdoinko päätyä kirjoihin ja kansiin senegalilaisena… Tietojen ylösottamisen jälkeen viranomainen kertoi ”normaalin kirjaamismaksun” olevan 10 000 frangia (noin 1,25 euroa) eli guinealaisittain ihan hirmuisesti. Mutisin jotain englanniksi, nappasin passin, kiitin ja poistuin ”ymmärtämättä”. Tietojen kirjaaja totesi toiselle, ettei se tainnut ymmärtää. Kukaan ei pysäyttänyt minua, joten kyse oli vain korruptiosta, kuten arvelinkin.

dabola5

Dabolan katunäkymää aamutuimaan.

dabola4

Dabolan pääkatuja.

Matka jatkui pimeillä Guinean teillä. Osa matkustajista nukkui, minä vain nuokuin. Musiikki raikasi täysillä. Aamuyöstä kolmen aikoihin linja-auto pysähtyi pienessä kylässä Mamoun kaupungin nurkilla. Kylä nukkui, joten matkustajat katsoivat hyväksi ajatukseksi käyttää erästäkin pihapiiriä vessana. Olisihan se aamulla herätessä varmasti mukavaa löytää omasta pihasta ihmisen läjiä. Kuljettajamme nukkui tässä parisen tuntia ja auringon noustessa jatkoimme matkaa. Osa matkustajista jatkoi uniaan. Kaverini Antoine kuunteli auringon noustessa uskonnollista musiikkia. Puhelimen taustakuvana näytti olevan Neitsyt Maria.

Aamuyhdeksältä saavuimme Dabolan kaupunkiin. Conakrysta sinne on 400 kilometriä ja matkaan oli kulunut noin 14 tuntia. Dabolasta tulee mieleen ebola ja toki sielläkin on tapauksia ollut. Ei toki enää pitkiin aikoihin. Muuten Dabola vaikutti komeissa maisemissa sijaitsevalta miellyttävän rauhalliselta kaupungilta. Kävimme Antoinen, tämän veljen, Diabyn ja erään neljännen nuorukaisen kanssa aamupalalla kadunvarren kuppilassa. Aamu lähti tällä kertaa käyntiin lautasellisella riisiä ja lihaa.

dabola3

Aamupalalla Dabolassa.

Lyhyen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti Kankania. Tie muuttui päällystämättömäksi, mutta ei se vauhtia hillinnyt. Aurinko paistoi ja tien varsi oli täynnä tavattoman alkukantaisia kyliä. Täällä eletään satoja vuosia Eurooppaa jäljessä. Ihmisten mökit ovat pyöreitä, eikä niissä näytä olevan mitään länsimaista hapatusta, kuten aaltopeltiä. Hyvän matkaa Dabolan jälkeen käyttämämme tie osittain lävistää Ylä-Nigerin kansallispuistoa (Parc National du Haut Niger). Sellaista hienoa puskaa sekin. Yritin napsia kuvia bussin likaisesta ikkunasta, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Keskityin ahmimaan maisemaa silmillä.

guinea9

Maisemaa Dabolan ja Kouroussan välillä.

guinea8

Maisemaa jossain päin Ylä-Nigerin kansallispuistoa. Kuva otettu Dabolan ja Kouroussan välillä bussin ikkunasta.

Useampi ihminen jäi kyydistä Kouroussassa ja yhtäkkiä bussissa oli hyvin tilaa. Aloin voida pahoin, enkä enää jaksanut ihastella maisemiakaan. En jaksanut kiinnostua edes Nigerjoesta, jonka ylitin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni.

Perillä Kankanissa uusi tuttavuuteni Diaby saattoi minut Le Calao -hotelliin. Le Calao on Kankanin harvoja majapaikkoja, minkä vuoksi yön hinta (150 000 frangia eli noin 18,75 euroa) oli tasoon nähden aika onneton. Tinkimisen varaa ei ollut, eikä vastaanotto muutenkaan ollut mitenkään miellyttävä. Raha toki sai henkilökunnan silmät kiilumaan. Huoneeni oli iso, jossa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna, toimimaton televisio, pöytä, nojatuoli sekä oma vessa ja kylpyhuone. Vessan vetäminen ja suihkussa käyminen toki suoritetaan tässä majatalossa saavista kaatamalla.

kankan2

Perillä Kankanissa! Näkymä Hotel Le Calaon pihamaalta kadulle päin.

kankan1

Hotel Le Calaon pihapiiri.

Tein pikaisen kierroksen kaupungilla ja palasin takaisin hotellille. Tunsin voimieni häviävän ja seuraava yö kuluikin pääosin vessassa. Dabolassa nauttimani aamupala ruokamyrkytti minut!