SCAT Airlinesin siivin Astanasta Aktauhun

18.8.2017

Kazakstan ei ole pelkkä kulissimainen ja hengetön Astana, eikä sen näkemällä ole nähnyt mitään. On matkattava muuallekin. Emme olleet aiemmin nähneet Kaspianmerta ja se oli yksi syy lentää kaupunkiin nimeltä Aktau. Juurikin sen Kaspianmeren rannalle.

SCAT Airlinesillä Aktauhun!

Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kotimaanterminaali.

Maailman yhdeksänneksi suurimmassa maassa lentäminen on miltei pakollista, ellei sitten halua istua päivätolkulla junissa. Kazakstanissa on useita lentoyhtiöitä, jotka lentävät järkihintaan maan sisäisiä lentoja. Ja ne lennot ainakin osaksi näkyvät ihan meikäläisissä lentohakukoneissakin, kuten Momondossa. Välille Astana–Aktau kazakstanilainen SCAT Airlines vaikutti parhaalta (eli halvimmalta) vaihtoehdolta. Momondo ohjasi varaamaan liput venäläisen Ozon Travelin sivuilta, jotka ovat ainoastaan venäjäksi eli kyrillisillä kirjaimilla. Google-kääntäjää apuna käyttäen saimme liput varattua. Varasimme samalle lipulle vielä lennon kolmen päivän päähän Aktausta Kaspianmeren pohjoisrannalle Atyrauhun. Hinnaksi yhdelle hengelle näille kahdelle lennolle tuli maltilliset 4 824 Venäjän ruplaa (noin 81 euroa).

Kotimaanterminaali sisältäpäin.

Iltapäivän Astanassa haahuiltuamme, otimme bussin numero 10 lentoasemalle. Bussimatka keskustasta kestää noin 20 minuuttia ja maksaa sen 90 tengeä (noin 0,2 euroa). Astanan lentoasema on nimetty maan Ensimmäisen Presidentin ja Kansakunnan Johtajan, Nursultan Nazarbajevin mukaan. Länsimaisesta näkökulmasta tämä on tietenkin vähän erikoista, sillä herra Nazarbajev on edelleen vallassa. Lentoasemalla on kaksi terminaalia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa sisäkautta. Ykkönen on ulkomaanterminaali, kakkosesta eli vanhemmasta terminaalista lähtevät kotimaanlennot. Terminaaliin sisään mennessä on turvatarkastus, eivätkä nämä tarkastajat juurikaan osaa englantia. Rinkassani olleeseen puukkoon tarkastajat puuttuivat ja yrittivät ilmeisesti kertoa sen olevan kielletty, mutta enhän minä rinkkaa käsimatkatavaraksi ajatellut ottaakaan! Sain onneksi pitää puukkoni. Lähtöselvityksessä osattiin jo vähän enemmän kieliä, kunhan tiskille ensin päästiin. Etuilu on tapana tässäkin maassa ja ainakin lapset ja korkea ikä ovat hyväksyttyjä syitä kiilata jostain takaa koko jonon keulille.

Vesikannu lentoaseman vessassa kertoo, että on saavuttu länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.

Astanan lentoaseman kauppa toivottaa tervetulleeksi verovapaille ostoksille.

Porttimme!

Kazakstanin lentoasemat ovat joka tapauksessa erittäin hyvin toimivia. Ne ovat selkeitä ja turvatarkastus on maailman nopein, sillä tarkastajia on paljon, eikä jonoja synny. Vesipullonkin saa viedä läpi, jopa sen 1,5-litraisen.

Itse lento DV 741 lähti suunnilleen ajallaan kello 18.50 ja oli siis SCAT Airlinesin operoima. Lentoyhtiö oli joulukuuhun 2016 Euroopan unionin mustalla listalla, kuten lähes kaikki kazakkiyhtiöt. Ja olihan koneella toki silmämääräisesti ikääkin. Muuten SCAT Airlines on kuin mikä tahansa täyden palvelun lentoyhtiö: ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Lisäksi heti nousun jälkeen ja vähän ennen laskua tarjoillaan karkkia. Turvademo ennen nousua kesti todella kauan, sillä se tehtiin erikseen kolmella kielellä: kazakiksi, venäjäksi ja englanniksi. Myös osa kuulutuksista tuli englanniksi. Tosin sellaisella englannilla, jota ei voi ymmärtää. Mutta eihän sitä lennoilla nyt mitään yleensäkään tarvitse ymmärtää.

Lentokoneen matkustamo.

Lennolla Aktauhun tarjoiltu ateria.

Astanan liepeillä on kaunis kosteikko.

Lentoaika Aktauhun oli 2 tuntia ja 20 minuuttia, mikä kertoo jotain maan koosta. Pääosin taivas oli pilvetön eli näkyvyyttä oli maahan asti. Lentokoneen ikkunasta selvisi hyvin, että Kazakstan on isoksi osaksi pelkkää karua ja tasaista aroa. Siellä täällä aron katkaisi satunnainen joki tai kanjoni. Kaspianmeren lähestyessä aro muuttui silkaksi aavikoksi. Nyt näkyi sitten suolajärviäkin. Muutenhan Aktaun sijainti meren ja aavikon välissä ei ole mikään luonnollisin sijainti suurkaupungille, mutta kaupunki täällä nyt kuitenkin on neuvostoaikojen peruina.

Vähän ennen laskeutumista Aktaun lentoasemalle. Taustalla suolajärvi.

Lentokoneemme perillä Aktaussa.

Aktau on tunnin jäljessä pääkaupunkia Astanaa, eli perillä oltiin kello kahdeksan jälkeen illalla, jolloin aurinkokin oli juuri laskenut. Aktaun lentoaseman terminaali on uusi ja toimiva: laukut sai nopeasti. Myös taksin saa nopeasti. Toisin kuin Astanan lentoasemalla, täällä ei ollut ainuttakaan virallisen taksin näköistä autoa. Perille Aktaun majapaikkaan kuitenkin pääsimme ja matkalla ensimmäiset kamelit havaitsimme.

Ensikosketus futuristiseen Astanaan

17.-18.8.2017

Kazakstan on viime vuosina pyrkinyt helpottamaan matkailijoiden maahanpääsyä. Tämän vuoden alusta Suomen kansalainen saa olla maassa ilman viisumia 30 päivän ajan, mikä tietysti oli yksi syy siihen, että päädyimme matkustamaan juuri Kazakstaniin. Myös Kazakstanin tämän vuoden aikana järjestämät suuret tapahtumat, kuten maailmannäyttely, Expo 2017, ovat hyvä syy ajoittaa matka juuri tähän vuoteen; ainakin saanee olla rauhassa korruptoituneilta viranomaisilta!

Wizzairin siivin Budapestistä Astanaan.

Finnair lentää Astanaan kahdesti viikossa maailmannäyttelyn vuoksi, minkä lisäksi esimerkiksi unkarilainen Wizzair halpalentää Budapestistä useamman kerran viikossa kaupunkiin. Menopaluun hinta oli noin 150 euroa. Me siis lähdimme matkaan Budapestistä, josta lentoaika Astanaan on vähän alle viisi tuntia. Pääosin kanssamatkustajamme olivat unkarilaisia, joita en hetkeäkään voi suositella matkaseuraksi; älkää ikimaailmassa lentäkö Budapestin kautta minnekään! Unkarilaiset olivat koko lennon ajan pääosin käytävällä kokoontumisiaan pitämässä ja eteläisenä kansana puhetta riitti kuin vanhasta radiosta. Onneksi kyseessä ei ollut yölento! Paitsi, että Astana on neljä tuntia Budapestiä (ja kolme tuntia Suomea) edellä, joten kello oli 1.30 (Astanan aikaa) yöllä, kun koneen pyörät ottivat Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen. Toki jo hieman ennen sitä unkarilaisystäväisemme antoivat raivokkaat aplodit onnistuneesta laskeutumisesta.

Vaikka viisumia ei EU-kansalainen enää Kazakstaniin tarvitsekaan, pitää maahan saavuttua kuitenkin täyttää maahantulokortti, jossa kysytään ihan vain perusasioita, kuten matkan syytä. Maahantulokortin ja passin kanssa marssitaan seuraavaksi passintarkastukseen, jossa selkeää englantia puhuva setä kysyy vielä osoitetta Kazakstanissa ja matkankestoa. Lopuksi hän lyö leiman passiin, kaksi leimaa maahantulokorttiin ja toivottaa tervetulleeksi maahan. Maahantulo on siis ainakin Astanassa nykyisin hyvin kivutonta. Maahantulokortissa kehotetaan rekisteröitymään maahan viiden päivän kuluessa, mutta lentoasemalta saadut kaksi leimaa kortissa tarkoittavat rekisteröitymisen olevan hoidossa, eikä siitä tarvitse enää stressata.

Хоккей! Kaupungin oma KHL-ylpeys Barys Astana pelasi 24.8. moskovalaista Spartak Moskovaa vastaan.

Kazakstanin kaupungit ovat täynnä patsaita: tässä runoilija Žambyl Žabajevin patsas Astanan Tashenov-kadun varrella.

Kun on maahan päästy, pitää mielellään päästä myös majapaikkaan ja siihen tarvitaan käteistä. Kazakstanin rahayksikkö on tenge. Elokuussa 2017 yksi euro oli noin 400 tengeä. Vaihdoin 50 euroa lentoasemalla suhteellisen hyvällä kurssilla. Lentoasemalla on toki myös pankkiautomaatti.

Sitten taksiin! Yöaikaan eli kello 23 jälkeen kentältä pääsee kylille vain taksilla, jonka hinnaksi lentokentän seinillä olevat kookkaat plakaatit kertovat 2 000–3 000 tengeä (noin 5–7,5 euroa). Onhan matkaa kuitenkin reippaat 15 kilometriä. Viralliset taksit kuskeineen odottavat ulkona siistissä rivissä. Pimeiden taksien kuljettajat metsästävät näköjään terminaalin sisällä ja hintapyynti on huomattavasti korkeampi. Aluksi neuvottelimmekin kyydin jo sisällä terminaalissa, mutta ulkona kuski johdatti meidät parkkipaikan laidalle autoon, missä ei ollut mitään taksiin viittaavaa. Ensimmäistä päivää uudessa kaupungissa ja maassa ei ehkä ole järkevää aloittaa jännittämällä, joten peruimme kyydin ja lähdimme virallisten taksien luo. Hinta tippui 3 000 tengeen (noin viisi euroa) ja englantiakin osattiin. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin Kazakstanissa matkaava huomaa, että jokainen auto on potentiaalinen taksi. Eli pimeiltä takseilta ei voi välttyä, jos kyytejä haluaa. Oikeita takseja ei ole liiaksi asti.

Jesiljoki halkoo Astanaa. Taustalla muun muassa presidentinlinna, Ak Orda, sinisine kupoleineen. Huomaa jalankulkija oikeassa alalaidassa.

Jesiljoen ylittävä silta.

Majoituimme keskustan pohjoispuolella Tashenov-kadulla sijaitsevassa Hostelland Astanassa. Huoneet on sisustettu Ikea-kamalla, ikkunaa ei aina ole, eikä edes minkäänlaista ilmanvaihtoa. Kylppäri ja vessa on jaettu, eikä wifikään kehuttavasti toimi. Booking.comin hinta kahden hengen huoneelle oli kuitenkin edullinen Astanaan: 6 750 tengeä (noin 16,9 euroa). Ja nukkumaanhan sitä tänne vain tultiin, ei aikaa viettämään.

Aamulla (klo 12.00) jätimme rinkan hostellille säilöön ja lähdimme pistäytymään Astanan uuteen futuristiseen keskustaan. Keskustaan (ja edelleen lentoasemalle) pääsee bussilla numero 10. Hinta on 90 tengeä (noin 0,2 euroa) ja busseissa kulkee lipunmyyjä. Päätimme näin aluksi kuitenkin kävellä keskustaan muutaman kilometrin matkan. Kiiltäviä pilvenpiirtäjiä ja futuristisia muotoja näkyy ympärillä, mutta missään ei ainuttakaan jalankulkijaa. Ainoastaan autoja leveillä bulevardeilla. Varta vasten pääkaupungiksi rakennettu Astana (jopa nimi Astana tarkoittaa “pääkaupunkia”) alkoi vaikuttaa kulissilta, kuin Pohjois-Korean Pjongjang, vaikken Pohjois-Koreassa olekaan vielä ehtinyt käydä. Matkalla ylitetään Jesiljoki (venäjäksi Išim), minkä jälkeen keskusta alkaa. Astanassa voi myös huomata, ettei kaupunkia ole suunniteltu jalankulkijoille, sillä erään vilkkaasti liikennöidyn monitasoliittymänkin joutuu alittamaan mutkaista (ja mutaista) polkua pitkin.

Taustalla presidentinlinna Ak Orda.

Astanan uutta ydinkeskustaa Bayterek-tornin juurella.

Keskustassa näimme sitten jo ihmisiä kaduillakin. Ongelmaksi muodostui järkevän ruokapaikan löytyminen. Hienostoravintoloita kaupungista kyllä tuntui löytyvän. Lopulta löysimme itsemme Keruen-ostoskeskuksen ravintolakerroksesta, jossa osassa ravintoloista saatavilla oli englanninkielisiä ruokalistojakin. Tässä vaiheessa kyrilliset kirjaimet olivat vielä opettelussa, mutta ne kyllä oppii pakon edessä muutamassa päivässä. Englannin kielellä ei tee Kazakstanissa yhtään mitään, eikä sitä kukaan osaa.

Keskustan parhaalla paikalla seisoo satametrinen Bayterek-torni, Astanan oma Eiffel-torni. Aikamme pyörimme ruokailun jälkeen tornin juurella, kunnes lähdimme takaisin hostellille noutamaan rinkkaamme. Vettäkin sateli. Tutkisimme lisää Astanaa parin viikon kuluttua ennen kotimatkaa.

Astanan maamerkki, Bayterek-torni.

Illalla lensimme Kaspianmeren rannalle Aktauhun. Siitä lisää omassa kertomuksessaan myöhemmin.

Georgian Kaukasukselle parin päivän varoitusajalla

24.-25.10.2016

Georgia ja Kaukasusvuoristo ylipäätäänkin on kiinnostanut aina, mutta vakavissaan en ole sinne suunnalle milloinkaan matkaa suunnitellut. Nyt satuin kuitenkin olemaan Puolassa ja selailin sikäläistä halpalentotarjontaa. Puolet puolalaisistahan asuu Britanniassa ja loput muualla lännessä, joten lentoja ympäri Eurooppaa totisesti riittää ja halvalla. Wizzair on vähän aikaa sitten avannut lentoyhteyden Georgian Kutaisiin useasta eurooppalaiskaupungista, mukaan lukien Puolan Katowicesta. Katowicen-yhteys on kausiluonteinen, mikä saattoi olla syynä sille, että menopaluulento Kutaisiin irtosi alle sadalla eurolla. Menolentomme oli kauden toiseksi viimeinen ja paluu vastaavasti viimeinen.

Muutaman päivän varoitusajallakin voi Georgiaan suunnistaa, sillä suomalainen ei tarvitse maahan viisumia. Eikä passin voimassaoloajallekaan ole enää rajoituksia, kunhan nyt on voimassa sen ajan kun ajattelee maassa viipyä.

Halusin vuoristoon, Svanetian alueelle lähelle Venäjän rajaa. Georgian Bus -niminen yritys liikennöi suoraan Kutaisin lentoasemalta Svanetian “pääkaupunkiin” Mestiaan hintaan 40 laria (noin 15,7 euroa). Lipun voi varata kätevästi netistä ja sähköposteihinkin yritys vastaa kokemukseni mukaan saman tien. Toki Mestiaan pääsee halvemmallakin (25 laria eli noin 9,8 euroa), mutta se vaatii Kutaisiin menoa ja se on puolen tunnin taksimatkan päässä. Ja maksaa se matka Kutaisiinkin.

Majoituksia saa helposti ja lokakuu on jo off-sesonkia. Se tarkoittaa hyvää tarjontaa ja hyvin halvalla. Varasin guesthousen kolmeksi yöksi 75 larilla eli 29 eurolla.

mestia5

Georgiassa on paljon Ladoja.

mestia4

Svanetian alueelle luonteenomaista ovat korkeat keskiajalla rakennetut puolustustornit. Tässä yksi guesthousemme naapurista Mestiasta.

Katowicen lentoasemalla kaikki sujui hyvin, sillä lentoja oli lähdössä vain yksi eli lentomme Kutaisiin. Turvatarkastus on tutun tyly, kuten se on aina puolalaisilla lentoasemilla. Kullakin turvatarkastajalla tuntuu olevan aina omia sääntöjään. Wizzairin lento lähti maanantaina kello 23.55 ja laskeutui Kutaisin lentoasemalle (georgiaksihan lentoasema on lyhyesti ja ytimekkäästi Kutaisis David Aghmasheneblis Saxelobis Saertashoriso Aeroporti) vajaat kolme tuntia myöhemmin. Georgia oli kaksi tuntia Puolaa edellä ajassa (tunnin Suomea edellä), joten olimme viiden aikoihin paikallista aikaa passintarkastusjonossa. Jonot olivat täynnä puolalaisia, tšekkejä, bulgarialaisia ja romanialaisia. Samaan aikaan kun laskeutui myös lento Bulgarian Sofiasta. Passintarkastus eteni sujuvasti, kunnes itse pääsin tiskille Suomen passini kanssa. Tarkastaja ei tiennyt mitä tehdä, vaan joutui kysymään naapurikopista neuvoja. Lyhyen neuvonpidon päätteeksi sain leiman passiin nopeasti, eikä minua pyydetty ostamaan esimerkiksi viisumia.

Koska olin varannut etukäteen liput Mestiaan menevään pikkubussiin, menimme ilmoittautumaan Georgian Bussin tiskille. Siellä vaihdoin elektronisen lipun varsinaisiin bussilippuihin ja samalla saimme ilmaiseksi Geocellin paikalliset sim-kortit. Pikkubussin lähtöajaksi oli ilmoitettu kello 6.00, mutta lähdimme matkaan puolisen tuntia myöhässä. Lopulta pikkubussiin ei tullutkaan muita matkustajia, joten saimme yksityiskyydin pikkubussilla reilun neljän tunnin matkan päähän Mestiaan.

Tie kulkee Samtredian ja Zugdidin kautta, minkä jälkeen pian alkaa nousu Kaukasusvuoristoon. Tie on suhteellisen hyvässä kunnossa olevaa asfalttitietä, mutta välillä joudutaan väistelemään tielle pudonneita kivenlohkareita. Tai lehmiä. Tai sikoja. Kuljettaja paineli mutkaisella vuoristotiellä reipasta tahtia ja reippaasti soi myös musiikki autossa. Niin reippaasti, että korviin sattui. Kehotin laittamaan volyymia pienemmälle. Olin kuvitellut georgialaisten vihaavan Venäjää, mutta yllätyksekseni suurin osa musiikista oli venäläistä! Perille Svanetian keskuskylään Mestiaan saavuimme kello 11 aikoihin aamupäivällä.

mestia2

Guesthouse Ketevan Niguriani seuraavana aamuna. Majatalolla on oma puolustustorninsa.

mestia1

Majatalon yhteinen oleskelutila on tuulahdus jostain 1800-luvulta.

mestia6

Majatalon pihamaa.

Kylässä on matkailuneuvonta, jossa päätimme pistäytyä kysymässä guesthousemme sijaintia, sillä Booking.comin ilmoittamat sijainnit ovat kokemukseni mukaan sinne päin, eikä niihin kannata luottaa. Tälläkin kertaa majoitus oli eri paikassa, missä Booking.com oli sen sanonut olevan.

Guesthouse Ketevan Niguriani sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Mestian keskusaukiolta. Rakennus on historiallinen ja siinä on alueen taloille tyypillinen korkea keskiaikainen puolustustorni. Talon alakerrassa asuu ystävällinen perhe isoäiteineen ja yläkerrassa on kolme vierashuonetta, kylpyhuone ja iso oleskelutila. Kerrottakoon, että huoneisiin ei ole avaimia lainkaan: “No keys, no problem!”. Lokakuun lopulla Mestiassa on kylmä ja luntakin saattaa olla. Ollaanhan 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tästä johtuen myös guesthouse on viileä, mutta siihen ratkaisuna on neuvostoaikainen lämmityspatteri, jonka saimme huoneeseemme hohkaamaan. Joka tapauksessa pitkät kalsarit on hyvä ottaa mukaan, jos Mestiaan matkustaa lokakuussa.

mestia10

Mestian pääkatu.

mestia8

Mestian moderni poliisiasema ei sovi katukuvaan millään tavalla.

mestia9

Pääkatua poliisiaseman kohdalta kohti itää.

Parin tunnin päiväunien jälkeen lähdimme tutustumaan Mestian kylänraittiin. Kylässä on kaksi pankkiautomaattia, joista toisesta (poliisiaseman lähellä sijaitsevalta) ei saanut rahaa ulkomaisilla korteilla. Liberty Bankin automaatti pääkadun itäpäässä antoi rahaa. Myös rahanvaihto hoituu samaisessa Liberty Bankissa, mutta se ei ollut enää illansuussa avoinna. Paremmalla kurssilla eurot vaihtuvat kuitenkin Mestian keskusaukion kupeessa olevassa Crystal-mikroluottopuljussa. Muuten Georgia tuntuu olevan dollarimaa, sillä niitä olisi voinut vaihtaa vielä myöhään illallakin auki olevassa rahanvaihtopisteessä kylän matkailuneuvonnan takana. Euroja ei siellä huolittu, vaikka tämä valtio kovasti eurooppalaisena haluaakin esiintyä.

Ruoka on ensimmäisiä asioita mitä Georgiasta mieleeni tulee. Mestian pääkadun varren Café Ushba tarjoili englanninkielisen ruokalistan ja herkullista ruokaa. Kaksi ihmistä söi viidellä eurolla, mutta yleensä ravintolalasku Mestiassa oli noin seitsemän euroa kahdelle hengelle. Nälkä kasvaa syödessä ja mieli tekee maistella ties mitä herkkuja! Georgialaiset jotenkin saavat ruoasta kuin ruoasta herkullista.

mestia3

Georgiassa oli parlamenttivaalit lokakuun alussa, mutta vaalimainokset ovat edelleen kaikkialla läsnä.

mestia7

Paikallinen leikkipuisto.

Mestian kaupat ovat pikkuisia ja niissä on suunnilleen yhtä suuri ja kattava valikoima kuin Länsi-Afrikassakin. Tosin täällä saa paikallisiakin tuotteita. Kassan takana istuva mummu laski ostokset helmitaululla. Sen käyttö taitaa Suomessa olla jo kadonnutta kansanperinnettä.

Kotimatkalle Royal Air Marocin siivin

23.-24.8.2015

Ouagadougoun kansainvälinen lentoasema sijaitsee paraatipaikalla keskellä kaupunkia. Sieltä on oikeasti vain kivenheitto keskustaan. Burkina Fasolla on tosin suunnitelmissa rakentaa uusi kenttä kauemmas, mutta se ei ole valmis vielä vuosikausiin. Jos koskaan.

Olin lentoasemalla, koska minulla oli paikka marokkolaisen Royal Air Marocin lennolle Ouagadougousta Casablancaan ja sieltä edelleen Turkin Istanbuliin. Ja Istanbulista edelleen Ukraine International Airlinesilla Helsinkiin. Toki Ouagadougousta pääsee yhdellä vaihdollakin Suomeen, mutta se olisi liian helppoa ja liian kallista. Päätin säästää rahaa ja tulla kolmella vaihdolla.

Casablancan-lentoni lähtöaika oli kahden aikoihin yöllä, eikä sisään terminaaliin niin vain kävelläkään. Kehitysmaissa terminaaliin päästäkseen joutuu yleensä näyttämään lentolippua, mutta nyt sen näyttäminenkään ei auttanut. Tuli odottaa ulkona puupenkillä tunti tai pari, sillä lähtöön oli vielä niin pitkä aika. Olin varannut kentälle reilusti aikaa, sillä tiedän Länsi-Afrikan lentoasemat kaoottisiksi paikoiksi, joissa erilaiseen säätämiseen saa aikaa kulumaan kuin huomaamatta.

Kun lopulta pääsin sisään terminaaliin, menin suoraan lähtöselvitysjonoon. Ainoastaan Casablancan-kone oli lähdössä, mutta pienessä terminaalissa riitti silti ruuhkaa. Aluksi täytin maastapoistumiskortin, minkä jälkeen näytin passiani tarkastajille. Tarkastajat syynäsivät kaikki passit suurennuslaseilla. Omani osoittautui tällä kertaa aidoksi, joten seuraavaksi pääsin lähtöselvitystiskille. Tiskin takana osattiin englantiakin ja oma-aloitteisesti minua alettiin selvittää perille Helsinkiin saakka, vaikka jatkolentoni Istanbulista oli eri varauksella. En kai näyttänyt turkkilaiselta, joten minun ei ajateltu jäävän sinne. En uskonut lähtöselvityksen onnistuvan perille asti, vaikka sitä kolme ihmistä sääti tiskin toisella puolella pitkään. Lopulta olisin saanut laukkuni Kiovaan saakka, mutta perille Helsinkiin en. Kiitin avuliaisuudesta ja pyysin laittamaan laukun vain Istanbuliin saakka. Siellä minulla olisi aikaa säätää se eteenpäin.

oua53

Ouagadougoun kansainvälisen lentoaseman odotustiloja lähtevien puolella kaikkien turvatarkastusten jälkeen.

Seuraavaksi sormenjälkeni kerättiin talteen Burkina Fason arkistoihin ja sain maastapoistumisleiman. Seurasi normaali turvatarkastus, minkä jälkeen lähdin kohti porttiani. Porttialueelle oli toinen turvatarkastus: kaikkien käsimatkatavarat avattiin ja pengottiin läpikotaisin. Ainoa huomauttamisen aihe löytyi muffinsseista, joita olin ostanut matkalle mukaan. Hieman epäröiden ne kehotettiin syömään pois ennen lentoa. En syönyt. Porttialueella ei ole vessoja, joten niihin päästäkseen tulee käsimatkatavarat jättää turvatarkastajien taakse penkille. Takaisin tullessa ei enää tarvitse joutua kopeloiduksi. Porttialueella ei ole myöskään kauppoja, mutta ylihintainen kahvila sieltä löytyy. Ostin puolentoista litran vesipullon viimeisillä frangeillani.

oua54

Royal Air Marocin lentokoneemme Ouagadougoun lentoasemalla.

Royal Air Marocin lento Casablancaan lähti ajallaan ja lensi Malin ja Mauritanian ilmatilojen kautta halki öisen Saharan autiomaan. Ennen laskeutumista ystävällinen lentohenkilökunta tarjoili aamupalaksi makean croissantintapaisen. Aamu alkoi kajastaa, kun lentokoneen pyörät ottivat Mohammed V:n kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen.

Casablancan lentoasema on hyvä vaihtokenttä. Lentoasemalla oli edelleen sama ebola-tiski, kuin edellisvuonnakin. Ilmeisesti Länsi-Afrikasta tulevat matkustajat kulkevat sen kautta. Ouagadougoun-lennosta ei oltu kiinnostuneita, eikä minun hiljattaista Guinean-vierailuanikaan kukaan voinut tietää. Passia pläräämällä se olisi tullut ilmi. Casablancan kenttä oli kokenut kasvojenkohotuksen sitten viime näkemän. Esimerkiksi ravintolaosasto oli uudistettu täysin, eikä sisällä pöydissä tupakointiakaan enää näkynyt. Jo huhtikuussa 2014 se oli suurin kieltokyltein kielletty, mutta niitä ei noudatettu.

cmn10

Royal Air Marocin kone Casablancan lentoasemalla odottamassa minua ja muita Istanbulin-matkalaisia.

cmn11

Casablancan lentoasemalla oli pitkä rivistö Marokon kansallisen lentoyhtiön Royal Air Marocin koneita.

Casablancasta jatkoin samaisen Royal Air Marocin siivin Istanbuliin. Lennolla oli ruhtinaallisesti tilaa ja sain kokonaan oman penkkirivin, jossa saattoi nukkua koko matkan. Pohjois-Afrikassa kun oltiin, ei näkyvyydessä ollut valitettavaa: pilvettömältä taivaalta näki pitkälle! Aluksi koko Casablanca avautui ikkunastani. Myöhemmin koneen viistäessä Marokon pohjoisrannikkoa pitkin kohti itää, näin pitkälle Manner-Espanjaan. Samoin bongasin marokkolaisen Nadorin kaupungin ja Espanjalle kuuluvan Melillan erillisalueen. Naapurimaa Algerian puolelta havaitsin pohjoisen suurkaupungit, kuten Oranin ja pääkaupungin Algerin. Algeria kiinnostaisi suunnattomasti, mutta viisumin saaminen on vaikeaa.

Royal Air Maroc ei ole lähtenyt karsimaan palveluista, vaan lennon hintaan kuului matkalaukun lisäksi erinomainen marokkolaishenkinen lounas ja myöhemmin vielä välipalakin kahden kolmioleivän muodossa. Myös viltit olivat tarjolla jopa näin päivälennolla. Kaiken kaikkiaan parhaita lentoja vähään aikaan. Tällaiset lennot, joissa panostetaan laatuun ja palveluun, jäävät matkustajien mieleen.

cmn13

Marokon suurin kaupunki Casablanca lentokoneen ikkunasta vähän nousun jälkeen. Kuvasta voi erottaa jopa merenrannassa seisovan kaupungin korkeimman rakennuksen, Hassan II:n moskeijan.

cmn12

Algerian rannikolla tarjoiltiin herkullinen lounas. Taisi olla kanaa.

Istanbulin Atatürkin lentoasema on ankeimpia ja ruuhkaisimpia kenttiä, joilla olen ollut. Aluksi valtaosa koneesta tulleista, minä mukaan lukien, käveli harhaan. Suunnistimme kylttien mukaan passintarkastukseen, josta joku kuitenkin turkiksi patisti toisaalle. Olimme tulleet väärään paikkaan. Lähdimme haahuilemaan eteenpäin, kunnes löysimme toisen passintarkastuspisteen ja samalla maailman pisimmät passintarkastusjonot. Turkin kansalaisille on oma jononsa, muukalaisille omansa. Vajaan tunnin jonoteltuani, sain leiman passiin ja pääsin hakemaan rinkkani hihnalta. Vein sen matkatavarasäilytykseen ja lähdin kohti metroa. Minulla oli kymmenisen tuntia aikaa notkua Istanbulissa. Jos olisin lentänyt Turkish Airlinesilla, minulla olisi ehkä ollut oikeus ilmaiseen hotelliyöhön. Turkish Airlines oli kuitenkin ollut aivan liian kallis, kun olin varaillut lentoja. Kyseinen pulju on edelleen testaamatta.

Turkissa on pakko syödä kebabia. Muuta syytä minulla ei nytkään ollut matkustaa Sultanahmetin alueelle Istanbulin turistikortteliin. Tahdoin vain kebabia. Aluksi kuitenkin kävin Sinisessä moskeijassa. Se kun sattui olemaan siinä vieressä, kun astelin ulos raitiovaunusta. En tosin sisään astellessani tiennyt, mikä pytinki kyseessä mahtoi olla. Sinisen moskeijan edessä sijaitsee Sultanahmetin aukio, minkä keskellä seisoo korkea Theodosiuksen obeliski. Aukiolla tehtiin pommi-isku tammikuussa 2016. Hagia Sofian bongasin sitten myöhemmin ja sen tunnistinkin ulkonäöstä. Näin oli Turkin suurin kaupunki nähty!

ist4

Sininen moskeija.

ist1

Miten osuvaa: rammat tästä ovesta! Tämä siis Sinisen moskeijan sisäänkäynnissä.

ist2

Iskender kebab Sultanahmetin turistialueella nautittuna. Turistihinnat, mutta maku oli erinomainen.

Kebabia syödessäni Sultanahmet pimeni. Tuli sähkökatko. Kehitysmaamatkailijana minulla oli tietenkin otsalamppu repussani, joten ruokailun jälkeen Sultanahmetin tutkiminen jatkui ongelmitta. Kanssaturistini eivät olleet näköjään yhtä hyvin valmistautuneet matkalleen! Sininen moskeija ja valtaosa seudusta oli vielä pimeänä, kun lähdin etsimään metroasemaa. Itse asiassa olin kuvitellut Istanbulin olevan varsin länsimainen kaupunki, mutta silti kohti Aksarayn metroasemaa kävellessäni 95 prosenttia kaikista vastaantulijoista oli miehiä. Joutuvatko naiset tosiaan täälläkin olemaan pimeän tullen sisätiloissa! Näin toki vain hyvin pienen palasen Istanbulista ja ehkä se avautuu paremmin, jos joskus päätän palata kaupunkiin.

ist3

Sultanahmetin katuja ennen sähkökatkoa.

Atatürkin lentoasemalle ei niin vain mennäkään, vaan heti ovella on ensimmäinen turvatarkastus. Sen läpäistyäni, etsin mahdollisimman rauhallisen nurkan, levitin Royal Air Marocin viltin lattialle ja vaivuin horrokseen. Malarian ehkäisylääkkeiden vaikutuksen alaisena sitä nukkuu missä tahansa! Tosin kaamea häslinki terminaalissa tuntui käyvän läpi yön. Ei mitenkään miellyttävä paikka viettää yötä.

kbp1

Kiovassa vaihdoin konetta.

ist5

Ukraine International Airlines tarjoili lennollaan mukillisen vettä. Nautin!

Aamulla nousin Ukraine International Airlinesin lennolle Kiovaan, vaihdoin Kiovassa ja jatkoin samalla yhtiöllä perille Helsinkiin saakka. Kaiken kaikkiaan matka Ouagadougousta Helsinkiin taisi kestää vajaa 40 tuntia.

Viimeinen päivä Ouagadougoussa

22.8.2015

Länsi-Afrikan kiertomatkani oli tulossa päätökseensä. Vielä oli kuitenkin kokonainen päivä aikaa Burkina Fason pääkaupungin Ouagadougoun tutkimiselle. Söin ylihintaisen aamupalan Le Pavillon Vert -hotellini ravintolassa. Kuiva patonki, hunajaa, voita ja murukahvia. Ystäväni Seni saapui kymmenen aikoihin hotellilleni ja siirryimme läheiseen kansankuppilaan jatkamaan aamupalaa. Munakas, patonki ja teetä puoleen hintaan verrattuna hotelliini. Ikinä ei kannattaisi syödä mitään hotellilla.

Aamupalan jälkeen ajelimme Moro-Naban palatsille Ouagadougoun keskustaan. Palatsissa asustaa Burkina Fason valtaheimon, mossien, kuningas Naba Baongo II. Hän on Burkina Fason perinteisistä johtajista kaikkein vaikutusvaltaisin. Joka perjantai kello seitsemältä aamulla hänen palatsilla tapahtuu noin 15 minuuttia kestävä Moro-Naba-seremonia, jossa mossipäälliköt saapuvat tapaamaan kuningasta. Myös turistit ovat tervetulleita seuraamaan seremoniaa, mutta valokuvien ottaminen on ehdottomasti kielletty. Aikaisesta ajankohdasta johtuen päätin jättää koko seremonian edellisaamuna väliin. Lähde: [1]

Seni kuitenkin tahtoi, että tapaisin kuninkaan ja oli yrittänyt järjestää tapaamista. Se kuitenkin osoittautui mahdottomaksi, kun ajoimme palatsin pihamaalle puoliltapäivin. Oikeasti skootteri piti taluttaa pihamaalle, sillä ajaminen oli kielletty. Kuninkaan kerrottiin olevan hääseremoniassa jossain päin Ouagadougoua. Olin ehkä hieman helpottunut tämän kuullessani. Miten minun olisi pitänyt puhutella kuningasta, olisiko pitänyt kumartua, pitäisikö olla toisenlainen vaatetus. Tapaamisen sijaan meidät ohjattiin katsomaan pyhiä krokotiilejä, jotka olivat pienessä aitauksessaan Moro-Naban palatsin pihamaalla. Niiden kuvaaminen oli niin ikään kielletty.

oua49

FESPACO-elokuvafestivaalin päämaja Ouagadougoun keskustassa.

oua48

24:nnen FESPACO:n juliste.

Ouagadougou on Afrikan mittakaavassa tunnettu kulttuurikaupunki. Eläväisen musiikkiskenen lisäksi paikkakunta tunnetaan FESPACO-nimisestä (La Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) elokuvafestivaalista. Näille Afrikan suurimmille filmifestivaaleille hyväksytään ainoastaan afrikkalaisten elokuvantekijöiden elokuvia. Niiden täytyy olla vieläpä tuotettu pääosin maanosassa. Afrikan Oscar-gaalaksikin kutsuttua festivaalia on järjestetty vuodesta 1969 lähtien. Nykyisin FESPACO valtaa Ouagadougoun kahden vuoden välein ja edellisen kerran näin tapahtui 28.2.–7.3.2015. Tuolloin mukana oli 134 elokuvaa. Parhaan elokuvan palkinnon sai ranskalais-marokkolaisen Hicham Ayouchin elokuva Fièvres. Seuraava, järjestyksessään 25. FESPACO järjestetään alkuvuodesta 2017. Lähteet: [2] & [3]

Ajelimme FESPACO:n päämajalle. Sain luvan ottaa kuvia rakennuksen aulassa. Esillä oli muun muassa julisteita aikaisemmista FESPACO-voittajista.

oua52

FESPACO:n parhaan elokuvan palkinnon voittajat kotimaineen. Viimeisin voittaja puuttuu julisteesta.

FESPACO:n päämajalta ajoimme halki Ouagadougoun keskustan Maison du Peuplelle. Se on ilmeisesti Ouagadougoun Hartwall-areena. Siellä järjestetään konsertteja ynnä muuta kulttuurisesti merkittävää. Rakennus on vuosikymmenten takaa, eikä erityisen hyvässä kunnossa enää. Sisällä kierrellessämme huomasin, että seuraavan tapahtuman valmistelut olivat täydessä vauhdissa. Esimerkiksi äänentoistoa viriteltiin.

oua50

Maison du Peuple.

oua51

Maison du Peuplen katsomoa ja esiintymislava.

Vielä kerran kävimme Ouagadougoun torilla, grand marchélla. Halusin ostaa Burkina Faso -t-paidan. Sellaisen ostaminen osoittautui vähitellen mahdottomaksi, vaikka epätoivoiset kauppiaat panivat parastaan. Jalkapallopaitoja olisi saanut, mutta sellaista en halunnut. Halusin oikean t-paidan. Lopulta luovutin, sillä kävi ilmi, että kaikki t-paidat olivat yhtä ja samaa kokoa. Kauppiaatkin olivat pettyneitä. Olisi kuulemma silti pitänyt ostaa jotain, sillä se “on täällä päin tapana” ja että “muuten tulee kaikille huonoa onnea” ja ties mitä! En silti ostanut mitään.

Myöhemmin ostin kadun varrelta maapähkinöitä tuliaisiksi Suomeen. Oikein muutakaan täältä ei voi ostaa, ellei sitten halua ostaa perinteisiä vaatteita, kankaita tai norsuveistoksia. Pian tämän pähkinäpysähdyksen jälkeen Seni huomasi Iphonensa olevan kateissa. Ajelimme takaisin samoja jälkiä. Kyselimme kadunvarsien liikkeistä tuloksetta. Eräs vaateliike oli ymmärtänyt ehkä hieman väärin asiakkaiden kalastelun. Kahden, mielestään varmasti hyvin muodikkaasti pukeutuneen nuoren miehen liikkeeseen oli oikeasti vaikea päästä sisään kaikkien kadulla olleiden mallinukkejen ohi. Tyhjä se liike olikin. Palasimme lopulta pähkinämyyjien luokse, joita itse epäilen varkaudesta. He vakuuttelivat syyttömyyttään, mutta samaan aikaan eivät enää katsoneet silmiin. Kun aito Iphone katoaa Afrikassa, ei sitä taida olla mahdollista saada takaisin.

Kävimme kännykkäliikkeissä tiedustelemassa, voisiko puhelimen jotenkin sulkea lopullisesti tai mahdollisesti jäljittää. Poliisin juttusille meneminen ei tullut Senille edes mieleen, sillä poliisi ei ole ystävä, eikä tee mitään. Lopulta kuitenkin ajoimme Senin kotikaupunginosaan ja poliisiasemalle. Poliisiasemallekaan ei niin vain mennä, vaan poliisilta saa heti nuhteita, jos vahingossa ajaa portista sisään. Niin sanoo järki. Burkinalainen poliisi sanoo, että skootteri on talutettava. Mitenköhän aseman pihalla olleet autot oli sinne tuotu. Työntämälläkö. Poliisi käski tulla uudelleen puhelimen tarkempien tietojen kanssa. Seni päätti luottaa Allahiin.

Loppupäivä kului Tampouyn kaupunginosassa. Kävimme syömässä ja istuimme Senin veljen Ibrahimin kaupalla. Olisin voinut istuskella siinä monta päivää sitä kaikkea vilskettä ja vilinää katsellen, uusiin ihmisiin tutustuen ja muslimien rukoushetkiä tuijotellen. Olin huomannut, että joka ilta jo hyvissä ajoin ennen iltarukousta kaupalle saapui pikkuinen vanhus. Mies oli 75-vuotias luku- ja kirjoitustaidoton entinen maanviljelijä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitakaan. Seni tulkkasi tarpeen vaatiessa.

Muslimien rukoushetken jälkeen Seni kuljetti minut takaisin hotellilleni, söimme pannukakut hotellin ravintolassa ja lähdimme kohti Ouagadougoun kansainvälistä lentoasemaa. Ensimmäistä kertaa matkustin lentokentälle skootterin kyydissä rinkka selässä!

Talvinen Kaunas

29.-30.12.2015

Kävin Liettuassa! Lensin Finnairin siivin Vilnaan, missä tapasin reissukaverini. Yhden yön Liettuan pääkaupungissa nukkuneena, olimme aamulla yhdeksän aikoihin kaupungin päälinja-autoasemalla, joka paikallisella kielellä tunnetaan nimellä Vilniaus autobusų stotis. Asema sijaitsee keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lukuisilla linja-autoilla ja johdinautoilla. Lippuja ulos kaupungista lähteviin busseihin saa ostettua lipunmyynnin lisäksi suoraan kuljettajilta. Niin teimme mekin. Lippu Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Kaunasiin, maksoi 5,50 euroa. Liikennöivä yhtiö on nimeltään TOKS.

Bussi ajoi Kaunasiin pysähtyen ainoastaan kerran matkan puolivälissä, Elektrėnaissa. Kyseessä on harmailla neuvostohenkisillä kerrostaloilla varustettu pikkukaupunki, jossa pelattiin joulukuussa 2015 jääkiekon alle 20-vuotiaiden kakkosdivarin A-ryhmän maailmanmestaruuskilpailut. Mukana oli huippukiekkomaita, kuten Viro ja Alankomaat. Kilpailut olivat edelleen läsnä katukuvassa.

kaunas1

Arkkienkeli Mikaelin kirkko.

Matka Vilnasta Kaunasiin kesti noin 1,5 tuntia. Kaunasin päälinja-autoasema sijaitsee Akropolis-kauppakeskuksen yhteydessä. Lipunmyyntikin on sisällä kauppakeskuksessa. Emme jääneet kauppakeskusta koluamaan, vaan lähdimme samantien kohti tämän noin 300 000 asukkaan Kaunasin vanhaakaupunkia. Sinne pääsee esimerkiksi kaupungin pääkävelykatua, Laisvės alėjaa, pitkin. Kadun varrella oli aluksi kovin ortodoksihenkinen kirkko, joka nykyisin oli penkeistä ja muustakin sisustuksesta päätellen roomalaiskatolinen, kuten koko Liettuakin. Kirkko tunnetaan Arkkienkeli Mikaelin kirkkona (tai “varuskuntakirkkona”) ja se on rakennettu 1890-luvulla Kaunasin linnan varuskunnan käyttöön. Silloin Liettua oli osa Venäjän keisarikuntaa ja sotilaatkin ilmeisesti ortodokseja. Täten kirkkokin oli alkujaan ortodoksinen. Nyt kirkon joulukuusessa välkkyivät mauttomat jouluvalot. Sellaiset ovat liettualaisten mieleen laajemmankin otannan perusteella!

kaunas2

Laisvės alėja -kävelykatu Arkkienkeli Mikaelin kirkon ja vanhankaupungin välillä.

kaunas4

Liettuan historiallinen presidentinlinna.

kaunas3

Kaunasin vanhaakaupunkia Vilniaus gatvėn eli “Vilnankadun” varrella.

Vanhankaupungin (liettuaksi Senamiestis) ensimmäinen käyntikohteemme oli historiallinen presidentinlinna, joka toimi maailmansotien välisen ajan maan presidentinlinnana. Nykyisin talossa toimii Liettuan presidenttimuseo. Ihan niin paljoa ei maan johto kiinnostanut, että olisimme eteistä kauemmas museoon eksyneet. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että maan johdossa on nykyisin siis naispresidentti Dalia Grybauskaitė!

Jo ennen tätä presidentinlinnaa, olimme kulkeneet jonkin matkaa Kaunasin vanhankaupungin pääkatua Vilniaus gatvėa eli “Vilnankatua”. Se on mukulakivipäällysteinen ja komeiden vanhojen rakennusten reunustama. Eihän Kaunas toki Riikaa tai Tallinnaa päihitä jo kokonsakaan puolesta, mutta on täälläkin niitä kapeita katuja eli vanhankaupungin tunnelmaan kyllä pääsee! Vilniaus gatvėn päässä on kaupungin katolilainen basilika. Sen historia ulottuu jo 1600-luvulle, ja se on omistettu apostoli Pietarille ja Paavalille. Oven edessä vartoi kerjäläinen, joka opasti tiukkaan äänensävyyn, jos ovi ei mennyt ihan kiinni asti. Varmasti harmittaa istuskella päivät pitkät kylmässä. Kirkkoja on kaupungissa ihan kaikkialla, niin kuin niitä kunnon katolilaisessa maassa kuuluu ollakin, eikä kaikkia ehdi yhden päivän aikana kiertämään.

kaunas5

Lisää Vilniaus gatvėa. Etualalla olevasta italialaisesta BuonGiorno-tavernasta saa hyvää ja halpaa pizzaa.

kaunas6

Vilniaus gatvėn päässä oleva katolilainen 1600-luvun basilika.

kaunas7

Keskellä vanhaakaupunkia, Rotušės aikštėlla, seisoo Kaunasin vanha kaupungintalo.

Vilniaus gatvė päättyy “Raatihuoneen aukioon”, mikä paikallisella kielellä on Rotušės aikštė. Keskellä aukiota seisoo 1700-luvun lopulla rakennettu vanha kaupungintalo. Jylhään ilmestykseen pääsee nykyisin tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Näin talvella kierros oli ilmainen ja liettuaksi opastettu. Osallistuimme silti. Kierroksen aikana vierailimme rakennuksen pohjakerroksen vankityrmässä ja keramiikkamuseossa. Kovin paljon esityksestä ei saanut irti. Pitäisi osata liettuaa. Museosta matkamme jatkui vanhan kaupungintalon ylempiin kerroksiin. Rakennus toimii kaupungin arvovieraiden vastaanottopaikkana, mistä merkkinä oli pari huonetta täynnä eri kaupunkien ja tahojen lahjoittamia esineitä. Helsinkikin oli lahjoittanut lautasen Kaunasille. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa puolestaan oli antanut omalla tunnuksellaan varustetun vaasin. Varmasti vain kuninkaat voivat näin tehdä! Kaupungintalo toimii edelleen myös avioliittojen vahvistamispaikkana, kuin jonkinlaisena maistraattina. Sitä varten paikka varmasti oli koristeltu kukkasin.

kaunas9

Vanhan kaupungintalon kellarissa sijaitsee keramiikkamuseo.

kaunas12

Vanhan kaupungintalon ylimmissä kerroksissa on juhlavaa.

kaunas10

Vasemmalla Liettuan vaakuna, oikealla Kaunasin.

kaunas11

Juhlasali vanhassa kaupungintalossa.

Vanhalta kaupungintalolta Kaunasin kiertely jatkui kaupungin keskiaikaiselle linnoitukselle. Se sijaitsee kivenheiton päässä Rotušės aikštėlta, Nerisjoen rannalla. Ihmeen paljon tästä 1300-luvun linnastakin vain on vielä jäljellä. Toki sitä on aikojen saatossa moneen kertaan varmasti paikkailtu.

kaunas8

Kuvassa oleva Pyhän Kolminaisuuden kirkko on osa yhä toimivaa Kaunasin katolilaista pappisseminaaria (Kauno kunigų seminarija). Seminaari sijaitsee vanhan kaupungintalon välittömässä läheisyydessä Rotušės aikštėn laidalla.

kaunas14

Kaunasin linna.

Kaupungin matkailuneuvonnasta saatujen vinkkien (ja suomenkielisten esitteiden) perusteella suuntasimme puistoon nimeltä Santakos Parkas. Se ei ole Rovaniemen Santa Parkin vastine, vaan ihan oikea puisto, jonka toisessa päässä Liettuan suurimmat joet, Valko-Venäjältä tulevat Neris ja Niemen (liettuaksi Nemunas) yhtyvät. Vilnan suunnasta tuleva Neris oli täynnä jäälauttoja, olihan lämpötila reilusti kymmenen miinusasteen alapuolella. Niemenissä ei jäitä ollut, minkä vuoksi sorsatkin vielä joella viihtyivät.

kaunas15

Santakos Parkas. Oikealta virtaava Neris yhtyy suoraan edessä vasemmalta tulevaan Niemenjokeen.

kaunas16

Goottilainen Vytautas Suuren kirkko Niemenjoen rannassa.

Kävelimme Niemenin rantaa pitkin kohti itää aina Vytautas Suuren kirkolle saakka. Kirkko on nimetty Liettuan kansallissankarin, vuosina 1392-1430 hallinneen Vytautas Suuren mukaan. Goottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko on otettu käyttöön vuonna 1400 ja näin ollen se on yksi paikkakunnan vanhimmista. Kävimme sisällä ja kurkistimme rippituoliin, jonka eteen oli vedetty verho. Ja kuinka ollakaan, siellä oli odottamassa pullo hienoa alkoholia lahjapussissa. Katolilaisen matkaseurani mukaan kyseessä oli lahja papille.

Ylitimme kirkon kohdalla Niemenjoen Vytautas Suuren siltaa pitkin. Silta on rakennettu neuvostoaikana, eikä esimerkiksi 1400-luvulla kirkon tavoin. Silta on muuten liettuaksi tiltas, vaikkemme kielisukulaisia olekaan! Sillan toisella puolella on Aleksotasin kukkula, jolta avautuvat hienot näkymät Kaunasin vanhaankaupunkiin. Kävellen tätä lyhyttä matkaa ylös ei tarvitse kiivetä, vaan voi olla laiska ja maksaa alle euron funikulaarikyydistä. Opiskelijat tietenkin pääsevät puoleen hintaan alle 40 sentillä.

kaunas17

Näkymä Kaunasin vanhaankaupunkiin Aleksotasin näköalakukkulalta. Etualalla virtailee Niemenjoki.

kaunas13

Vielä kerran Rotušės aikštėn laitamia vanhastakaupungista.

Myöhäisen lounaan jälkeen otimme suunnaksi kaupungin uudella alueella sijaitsevan Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon. Ennen sitä löysimme matkalla sattumalta erään rakennuksen seinästä suomen-, ruotsin- ja liettuankielisen kyltin, jonka mukaan tunnettu suomenruotsalainen runoilija Henry Parland oli työskennellyt kyseisessä rakennuksessa toimineessa Ruotsin konsulaatissa. Samoilla suunnilla on myös paholaismuseo, joka oli juuri sulkemassa oviaan. Olihan jo melkein pimeääkin. Niiden lähistöllä on myös suuri Vytautas Suuren sotamuseo, jonka edessä palaa “ikuinen tuli” ja jonka edessä on pitkä rivi vanhojen herrojen patsaita.

Olimme jo melkein Jeesuksen ylösnousemuksen kirkolla, jonne niin ikään pääsee kätevästi funikulaarilla. Tämä funikulaari ei anna opiskelija-alennusta, vaan hinta, 50 senttiä, on sama kaikille. Funikulaari nousee pari minuuttia ylöspäin. Itse kirkko on rakennettu korkealle mäelle ja kirkon näköalatasanteelle voi kiivetä pientä pääsymaksua vastaan joko jalkaisin tai hissillä. Maisemat tasanteella ovat hienot: sieltä näkyy koko Kaunas.

kaunas20

Jeesuksen ylösnousemuksen kirkko on 1900-luvulta ja siltä se näyttääkin.

kaunas19

Kaunas Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon näköalatasanteelta nähtynä.

kaunas18

Näköalatasanne oli hengenvaarallisen liukas lumen ja jään vuoksi. Onneksi oli kaiteet!

Pimeässä palailimme takaisin Akropolis-kauppakeskukseen, ostimme lipun Vilnaan menevään minibussiin (6 euroa) ja noin puolessatoissa tunnissa olimme takaisin pääkaupungissa.

Senegalilaisin siivin Bissauhun

21.7.2015

Kap Verdeltä Afrikan mantereelle pääsee ainoastaan lentokoneilla, ellei sitten ole hyvin onnekas ja löydä rahtilaivaa tai purjevenettä, jotka suostuvat ottamaan matkustajan ja kaiken lisäksi ovat siinä kunnossa, että niihin uskaltautuu. Kap Verden ja mantereen välissä on sentään satoja kilometrejä Atlanttia!

Praian lentoasemalta Afrikan mantereelle operoitavia kohteita ovat Marokon Casablanca, Senegalin Dakar, Guinea-Bissaun Bissau ja Angolan Luanda. Ja koska olin jo nähnyt Casablancan ja Dakarin, olin ostanut lipun Praiasta Dakarin kautta Bissauhun. Senegal Airlinesilla! Bissauhun pääsee myös suoraan Kap Verden omalla yhtiöllä TACV Cabo Verde Airlinesilla, mutta turhan kovaan hintaan ja turhan turvallisesti.

rai31

Tällä Praiasta Dakarin kautta Bissauhun.

Sitten varoituksen sana: Senegal Airlines on konkurssikypsä yritys, jota Senegalin hallitus yrittää pitää pystyssä ainakin siihen saakka, kunnes Dakarin uusi Blaise Diagnen kansainvälinen lentoasema aukeaa. Sen olisi pitänyt avautua liikenteelle jo vuonna 2011 ja näillä näkymin se aukeaa vuonna 2016. Uskoo ken tahtoo. Itse uskon, että lykkäävät lisää. Ja ainakin niin kauan kuin avautuminen lykkääntyy, Senegal Airlines joutuu pyristelemään talousvaikeuksissa, leikkaamaan henkilöstön palkkoja, luopumaan lentokoneistaan, karsimaan kohteita ja toimimaan lakkojen uhan alla. Olisihan se nyt noloa, jos uuden hienon kentän avajaisissa kansallinen lentoyhtiö loistaisi poissaolollaan! Lähteet: [1] & [2]

Senegal Airlinesin lennoille ei saa ostettua lippuja netistä, vaikka he kotisivuillaan sen “mahdollistavatkin”. Lippu on ostettava matkatoimistosta tai laitettava sähköpostia/soitettava johonkin Senegal Airlinesin lipputoimistoon. Niitä on useita eri puolilla Afrikkaa ja onneksi yksi myös Brysselissä. Brysselin-toimistolla on myös sähköpostiosoite! Huvikseni laitoin sinne kesäkuussa viestiä, enkä hetkeäkään uskonut saavani vastausta. Vuorokauden kuluttua sähköpostissa oli kuitenkin viesti: ei Senegal Airlinesilta, vaan Kales Airline Services B.V. -nimiseltä yritykseltä. He edustavat Senegal Airlinesia (ja muutamia muita kyseenalaisia kehitysmaayhtiöitä) ja voisivat kirjoittaa minulle lipun. Lippu tulisi maksaa tilisiirtona belgialaiselle tilille ja hinta olisi 281 euroa! Senegal Airlines puolestaan kertoo sivuillaan lennon hinnaksi 166 euroa. Ihmettelin vastauksessani korkeaa hintaa ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä hinta oli ” itse asiassa laskenut” tuohon 166 euroon. Löin kaupat kiinni ja aloin toivoa parasta! Kovin paljon rahaa ei firman lentolippuihin kannattane laittaa kiinni, sillä Afrikassa eivät päde Euroopan unionin lentomatkustajien oikeudetkaan! Jos firma menee konkurssiin, rahoja tuskin saa takaisin. Varsinkaan, jos niitä on liikuteltu tilisiirrolla.

Muutamaa päivää ennen lähtöä Kales Airline Services B.V. ilmoitti Senegal Airlinesin aikaistaneen lähtöä useilla tunneilla. Se ei haitannut. Pelkäämääni peruutusta ei kuitenkaan lopulta tullut.

Lähtöaamuna Praian taivas oli poikkeuksellisesti pilvessä. Ajoin taksilla Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Lennon lähtöajaksi oli ilmoitettu 11.30. Lentoasemalla vallitsi pahin sekamelska, jonka olen koskaan nähnyt. Senegal Airlinesin lentoani ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä lainkaan. Viime vuodelta Dakarista tiesin, että afrikkalaiset eivät aina jaksa ilmoittaa kaikkia lähteviä lentoja, joten en ihan vielä huolestunut. Samoihin aikoihin terminaalissa oli myös Yhdysvaltojen Providenceen ja Kanariansaarten Las Palmasiin lähteviä matkalaisia. Providencen-matkalaisia lähtöselvitettiin kolmella tiskillä, mutta ennen sitä kaikkien matkalaukut avattiin ja tutkittiin. Liekö sitten tuttua Yhdysvaltojen-lennoilla. En tiedä.

Häslinki oli kaameaa, kun amerikankapverdeläiset ja mormonit (heitä oli jälleen paljon ja kaikkialla) yrittivät jonotella ja etuilla toisiaan pitkässä lähtöselvitysjonossa. Lopulta pääsin omaan Dakar-jonooni. Sinne ei olisi lopulta tarvinnut jonottaakaan puolta tuntia yhdessä muiden kanssa, kuten minua aluksi ohjeistettiin. Henkilökunnan jäsenillä oli afrikkalaiseen tapaan omia, ristiriitaisia ohjeita! Olin kuitenkin lopulta toisena Dakariin menevien jonossa, kun lähtöselvitys avautui. Palvelua sain Dakar-tiskin sijaan Las Palmas -tiskillä, joka ehtiessään hoiteli myös Senegal Airlinesin lentoa, koska edessäni olleen guineabissaulaisen äidin ja lapsen matkustusasiakirjat olivat mitä olivat ja ongelmia oli vaikka muille jakaa. Rinkkani selvitettiin Bissauhun saakka, mutta lentolipun sain vain Dakariin saakka. Kyseessä on silti yksi ja sama lento DN 068. Välilaskun kera.

rai30

Praian lentoasemalla on kaksi porttia. Tällä kertaa portilla yksi menossa TACV Cabo Verde Airlinesin Providencen-koneen boardaus, vaikka monitorissa lukeekin Dakar.

rai33

Ebola-alueet lähestyvät!

Lähtöselvityksen jälkeen seuraava ongelma ilmeni, kun yritin päästä passintarkastukseen. En päässyt, sillä lentoni “lähtisi” vasta 15.20 (alkuperäinen aikataulu), kuten passintarkastukseen matkustajia päästänyt herra minulle kertoi. Häntä ei juuri kiinnostanut, kun kerroin lennon aikataulun muuttuneen. Kun lähtöön alkoi olla huolestuttavan vähän aikaa, menin uudelleen kokeilemaan, kun näin guineabissaulaisenväristen ihmistenkin yrittävän viimein passintarkastukseen. Onnistuin! Passintarkastus oli läpihuutojuttu, paitsi nähtävästi jos matkustaa Guinea-Bissaun passilla. Turvatarkastuksesta sain jälleen viedä läpi puolentoista litran vesipullon. No problem!

Lähtevien terminaali on pieni, jossa on kahvila-ravintola ja joitain pikkuisia putiikkeja. Matkamuistot voi ostaa täältäkin, jos sellaisia harrastaa. Providenceen menijät nousivat koneeseensa, mutta omaa Senegal Airlinesia ei edelleenkään näkynyt. Sitten noin tunnin kuluttua ilmoitetusta lähtöajasta, pikkuinen, Senegaliin rekisteröity Transairin kone laskeutui kentälle. Se oli koneeni!

rai32

Senegal Airlinesin lennolla DN 068 on koneen pienestä koosta huolimatta väljää. Tässä ollaan Kap Verden ja Senegalin välillä ja valkoinen kapteenikin ajaa ovi auki!

Lopulta pääsimme matkaan puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä. Kyseessä oli Senegal Airlinesin lento, jonka operoi senegalilainen Transair omalla henkilökunnallaan ja ulkoisesti vähän kulahtaneella koneella. Penkkien repsottavia nahkapäällysteitä oli liimailtu kiinni (repsottivat jo uudelleen) ja yläpuolella oleva erilaisia nappuloita ja turvavyön merkkivalon käsittävä paneeli repsotti irti monin paikoin. Omalla kohdallani merkkivalot eivät toimineet lainkaan, mutta korjata niitä oli silti yritetty näkyvillä olevista johdonpätkistä päätellen! Senegal Airlines oli luultavasti myynyt tai vuokrannut oman koneensa talousvaikeuksissaan ja nyt joutunut hankkimaan Transairin lentämään lennon Praiasta Bissauhun. Boarding passissa kerrottiin istumapaikka, mutta lopulta omaa paikkaani ei lentokoneessa edes ollut. Stuertti valisti, että “saa istua minne haluaa“. Lennolla oli muutenkin hyvin avoin tunnelma, kun koko lento matkattiin ohjaamon ovi sepposen selällään. Tupakointi oli sentään kielletty! Lennolla tarjoiltiin herkullinen sämpylä, jossa täytteenä oli kanaa, porkkanaraastetta ja majoneesia. Juomapuoli käsitti lasillisen vettä.

20150721_009

Senegal Airlinesin tarjoilut: lasi vettä ja sämpylä.

Tavallisesti lentokoneen tömähtäessä kiitorataan, ensimmäiset matkalaiset ovat jo käytävällä paniikissa availemassa matkatavarahyllyjä. Välilaskupaikassa Dakarissa matkustamohenkilökunnan piti erikseen kehottaa poistumaan koneesta. Ovikin oli jo auki. Hämmennystä herätti se, täytyisikö koneesta poistua vai ei. Sama kone jatkaisi Bissauhun ja suurin osa koneen matkustajista oli jatkamassa sinne. Minä mukaan lukien. Myös Bissauhun jatkavien oli poistuttava koneesta.

dkr35

Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema vetelee viimeisiään. Uusi korvaava kenttä on valmistumassa 45 kilometrin päähän Dakarista.

dkr36

Bissaun-lentoa odottelevia matkustajia Dakarissa.

Poistuimme bussilla sisään Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoasemalle odottelemaan. Siellä meidät johdatettiin jonkin epämääräisen tiskin kautta. Tiskillä oli aasialaisnainen itkua vääntämässä. Liekö kukaan kertonut hänelle, että rahalla pääsee Afrikassa eteenpäin. Meistä Bissauhun-menijöistä ei tällä tiskillä, jonka merkitys ei selvinnyt, kiinnostuttu. Turvatarkastuksen päätteeksi sain uuden boarding passin, tällä kertaa perille Bissauhun asti. Nimeä tai istumapaikkaa siihen ei oltu merkitty, mutta istumapaikka tultiin myöhemmin merkitsemään kynällä (sillä ei ollut mitään merkitystä).

Dakarin lentokenttä oli hieman siistiytynyt viime vuodesta, sinne oli asennettu ilmastointi ja kulkukissaakaan ei enää näkynyt. Muuten meininki oli entisellään: henkilökunta rukoili Mekkaan päin ja vessoissa sotkettiin edelleen vedellä. Oli siellä vessapaperiakin! Ja puolankielisiä vessanseinäkirjoituksia.

dkr37

Dakarin lentoaseman odotustilasta avautuu näkymä kiitotielle ja Dakarin uudelle symbolille, Afrikkalainen renessanssi -monumentille.

20150721_013

Boarding pass Dakarista Bissauhun.

Joitain tunteja Dakarissa notkuttuamme, pääsimme taas ilmaan. Kone oli sama, mutta matkustamohenkilökunta vaihtui. Heidän tehtäviinsä kuului tällä tunnin kestäneellä lennolla  turvaohjeiden antaminen ja veden tarjoilu matkustajille. Minulle tarjoiltiin vettä myös syliin.

Dakar näkyi hienosti lentokoneen ikkunasta, mutta kun aloimme lähestyä Bissauta, oli jo liian pimeää kuvien ottamiseksi. Jos olisi ollut valoisaa, ikkunasta olisi saanut upeita kuvia Guinea-Bissaun metsistä ja joista, jotka meneillään olleen sadekauden vuoksi olivat ruskeita ja ääriään myöten täynnä! Kaikki oli tavattoman vihreää. Siellä täällä sademetsien keskellä näkyi valoja, jotka tulkitsin alkuasukaskylien tuliksi. Olin matkalla Länsi-Afrikan köyhimpään maahan.

dkr38

Dakar jää taakse.

20150721_017

Matkalla Dakarista Bissauhun.

Guinea-Bissaun tasavallassa on yksi ainoa kansainvälinen lentoasema, Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema. Se sijaitsee pääkaupungin Bissaun laitamilla ja oli yllättävän toimiva kokonaisuus. Terminaalin ovella sain maahantulokortin, joka oli nopeasti täytetty. Sen jälkeen sain parissa sekunnissa leiman passiini ja olin vapaa noutamaan laukkuni hihnalta. Rinkka selässä painelin ulos, enkä välittänyt, vaikkei minulla ollut frangin frangia paikallista valuuttaa. Guinea-Bissau käyttää monen muun alueen maan, kuten Senegalin, tavoin valuuttanaan Länsi-Afrikan frangia (yksi euro on noin 656 CFA-frangia eli cefaa). Lentoaseman seinässä on pankkiautomaatti, josta saanee rahaa Visalla.

oxb1

Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema Bissaussa.

Taksikuskit innostuvat Länsi-Afrikassa aina nähdessään valkoisen matkalaisen, niin kävi Osvaldo Vieiran kentälläkin. Sovimme viiden minuutin tiukan tinkimisen jälkeen hinnaksi keskustaan seitsemän euroa!

Vaikka Bissau on sentään pääkaupunki, ei se siltä vaikuttanut illan pimeydessä taksissa istuessani. Kaikkialla on väkeä, mutta katuvaloja muista valoista puhumattakaan ei ole nimeksikään. Olin saapunut myös pimeään Afrikkaan, joka on muuten todella pimeä!

Guinea-Bissaun viisumi

Suomalainen tarvitsee viisumin Guinea-Bissauhun, jonka voi anoa jostain maan Euroopassa olevasta suurlähetystöstä. Se on kallista ja vaatii länsimaalaisen näkökulmasta tyhjänpäiväisiä dokumentteja. Harvemmin eurooppalainen on jäämässä laittomaksi siirtolaiseksi Guinea-Bissauhun. Helpoin paikka anoa Guinea-Bissaun viisumi on Senegalin Ziguinchorissa sijaitseva konsulaatti. Sieltä viisumin on tavannut saada saman tien ja halvalla.

Itse anoin viisumini Guinea-Bissaun pääkonsulaatissa Kap Verden pääkaupungissa Praiassa. Se sijaitsee Palmarejon kaupunginosassa osoitteessa Rua da Ilha da Santa Luzia, nr 43. Konsulaatti on avoinna maanantaista perjantaihin kello 8.30-15.30. Henkilökunta osaa vain ja ainoastaan portugalia ja kreolia. He eivät ole erityisen innokkaita auttamaan viisumiasioissa, ellet osaa portugalia (tai sitä kreolia). Konsulaattiin kannattaakin mennä jonkun portugalia taitavan kanssa. Itse menin yksin, kerroin asiani ja sen jälkeen minut ohjattiin odottamaan. Konsulaatin naispuolinen sihteeri sai puhuttua konsulille järkeä ja sain pienen neuvonpidon jälkeen viisumihakemukseni vireille kerrottuani hymyillen vielä, ettei meillä Suomessa ole Guinea-Bissaun lähetystöjä. Se taisi ratkaista jotain.

Viisumihakemukseen vaaditaan passin lisäksi yksi värikuva, kopio passin tietosivusta, kopio Kap Verden leimasta passissa ja lentovaraus. Lentovarauksen pakollisuudesta en tiedä, mutta jos viisumia hakee Praiassa, on varaus olemassa joka tapauksessa. Itselläni oli kaiken lisäksi vain menolippu Bissauhun. Portugalinkielistä viisumikaavaketta ei tarvitse itse täyttää, vaan konsuli tekee sen puolesta. Heinäkuussa 2015 viisumi maksoi 5 550 escudoa (noin 50,5 euroa), ja sen saaminen kesti viikon. Sain 30 päivän turistiviisumin.

Guinea-Bissau on maailman vähiten vierailtujen maiden listoilla, minkä huomaa myös siitä, että oma heinäkuussa myönnetty viisumini on järjestyksessään 27. Kap Verdellä vuonna 2015 myönnetty! Ainakaan liiaksi maassa ei muita käy.

Nähtävyydetön Praia

11.7.2015

Oli aika karistaa Boa Vistan turistisaaren pölyt jaloista ja siirtyä aavistuksen syrjempään. Jos niin voi sanoa Kap Verden pääkaupungista Praiasta!

Taksikuski ei saapunut sovittuun aikaan viemään minua Boa Vistan lentoasemalle. Hän ei saapunut lopulta ollenkaan. Onneksi olin ajoissa liikenteessä ja hostellin aulassa odotellessani tuli ilmi, että samassa hostellissa majoittunut ranskalainen Benjamin oli tulossa samalle lennolle. Jaoimme taksin. Matka Sal Reistä lentoasemalle maksoi 700 escudoa (noin 6,3 euroa). Minä lentäisin vain yhden lennon eli Santiagon saarelle Praiaan. Lentopelkoinen Benjamin jatkaisi Praiasta takaisin samaan suuntaan eli yli Boa Vistan Salin saarelle ja sieltä edelleen São Vicenten saarelle. Kap Verden sisäinen lentoliikenne on monimutkaista!

Boa Vistan Aristides Pereiran kansainvälinen lentoasema on toimiva ja moderni asema, eikä turvatarkastuksessa puolentoista litran vesipulloni ollut mikään ongelma. Siitä en ole vielä päässyt selvyyteen, että millä logiikalla osalle Afrikan sisäisistä lennoista saa viedä mielin määrin nesteitä ja toisille taas ei. Kap Verden sisällä nesteet eivät näemmä kuitenkaan ole ongelma.

rai11

TACV Cabo Verde Airlinesin potkurikone odottamassa Praian-lentoa Boa Vistan lentoasemalla.

Lentoyhtiönä tällä kotimaanlennolla oli maan kansallinen lentoyhtiö TACV Cabo Verde Airlines. Afrikkalaiseen tapaan boarding oli hyvin kaoottinen kaikkien yrittäessä läpi yhtä aikaa. Rynnimisen ymmärsi sisällä pikkuruisessa potkurikoneessa, jossa matkustajat istuivat sattumanvaraisilla paikoilla. Itsekään en päässyt omalle paikalleni ikkunan viereen, vaikka esittelin lippuani lentoemännille ja paikallani istuneelle rouvalle.

Itse lennosta ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Kone nousi, pysyi ilmassa ja laskeutui. Siinä kaikki. Lyhyellä, alle tunnin, lennolla ei ollut tarjoiluja, mutta maisemat olivat aivan katseltavia. Koneesta näkyi hyvin esimerkiksi Boa Vistan ja Santiagon välissä sijaitseva Maion saari. Karua autiomaata sekin.

rai10

Gamboan ranta Praian keskustasta Plateaulta nähtynä. Taustalla Achada de Santo Antónion kaupunginosa ja takana vasemmassa reunassa D. Maria Pian majakka.

Santiagon saarella laskeuduimme Praian laitamilla sijaitsevalle Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Afrikkalaisten suuresti rakastama ja ihailema Mandelahan onkin tunnetusti ponnistanut maailmalle juuri Kap Verdeltä! Mutta oikeasti: eikö maasta tosiaan löydy tarpeeksi suurmiehiä, joiden mukaan nimetä kenttiä! Salin lentoasema on nimetty muuten nykyisessä Guinea-Bissaussa syntyneen valtiomiehen mukaan. Toki herra vaikutti Kap Verdenkin politiikassa.

Olin varannut etukäteen sängyn Praian ja koko Santiagon ainoasta hostellista, Brothers & Barrosista. Achada de Santo Antónion alueella sijaitseva hostelli on kaupungin edullisin (heinäkuussa 2015 petipaikka maksoi 2 000 escudoa eli noin 18 euroa), mutta myös tavattoman vaikea löytää. Itse asiassa se on mahdotonta, sillä mitään hostellista kertovia kylttejä ei ole. Tämän vuoksi suosittelen lämpimästi käyttämään hostellin tarjoamaa noutopalvelua lentoasemalta. Se maksaa kymmenen euroa, mutta säästää kymmeniä minuutteja etsimisaikaa.

rai12

Tämän kadun varrella sijaitsee Praian-majapaikkani.

rai9

Hostellihuonettani Praiassa.

Hostelli on ystävällisen Danilsonin ja tämän sisarusten pyörittämä, mutta ei päivätyö, vaan toistaiseksi ennemminkin harrastus. Hostelli ei ole tällä hetkellä edes mikään virallinen majapaikka. Verotussyiden vuoksi paikkaa ei ole merkitty kylteinkään. Hostellissa on kaksi huonetta. Toisessa on yksi kerrossänky, toisessa kaksi. Makuupaikkoja on siis kuudelle hengelle. Huoneissa on myös suuret lukolliset säilytyskaapit. Käytävällä on kaksi suihkua ja kolme vessaa sekä hyvin varusteltu keittiö. Myös wifi toimii. Kaiken kaikkiaan huolenpito ja tilojen siisteys on parasta mihin olen hostelleissa koskaan törmännyt!

Hostelli on avattu tämän vuoden alussa ja kehittyy vähitellen. Nyt omistajalla oli suunnitelmissa hankkia yleiselle alueelle sohva ja tehdä jonkinlainen maalaus seinään. Kap Verden markkinat ovat vain niin pienet, että raha on tiukassa. Esimerkiksi kerrossängyt on pitänyt rakentaa itse (koska maasta puuttuvat Ikeat), seiniin kiinnitettävät lukulamput olivat tulossa Yhdysvalloista (koska sellaisia ei maassa myydä)… Eivätkä esimerkiksi afrikkalaiset vieraat oikein käsitä hostelli-instituutiota. Kuulemma eräätkin norsunluurannikkolaiset olivat kääntyneet ovella tajuttuaan, että huoneessa majoittuisi mahdollisesti muitakin. Ja eipä hostelleihin Länsi-Afrikassa juuri törmääkään.

Ja koska Kap Verdelle matkustavat vierailevat pääasiassa vain Salilla tai Boa Vistalla, ei tässä hostellissa ollut lisäkseni kuin yksi musta amerikkalainen turisti. Kuulemma sukujuuret eivät olleet Kap Verdellä.

rai5

Praian pääkatuja ydinkeskustan Plateaulla.

Praia (suomeksi “ranta”) on 130 000 asukkaallaan Kap Verden ylivoimaisesti suurin kaupunki, ja se sijaitsee Santiagon saaren etelärannalla. Kaupungissa on toimiva bussiliikenne, mutta turistin ei siihen tarvitse välttämättä turvautua. Kaikki on kävelyetäisyydellä. Oikeastaan Praiassa ei ole yhtään mitään nähtävää, minkä vuoksi siellä voi hyvällä omallatunnolla vain harhailla. Majoittumisen jälkeen kävelinkin ydinkeskustaan, Plateaulle. Se on nimensä mukaisesti ympäristöään korkeammalla oleva kalliotasanne, jonne on keskittynyt esimerkiksi Kap Verden hallinto, tärkeät liikkeet, pankit, posti ja sairaala.

rai1

Katunäkymä Plateaulta.

rai4

Dr. Julio Abreun katu Plateaulla. Taustalla Nossa Senhora da Graçan kirkko.

Praian pitäisi kuulopuheiden ja opaskirjojen varoittelujen perusteella olla hirmuisen vaarallinen kaupunki. Esimerkiksi Boa Vistalla useampikin ihminen kauhisteli sitä, että olin menossa Praiaan. Valkoisena en voisi liikkua missään yksinäni ilman, että joku tulisi ja veisi omaisuuden. Ja pahimmassa tapauksessa vielä mukiloisi sairaalakuntoon. En kuitenkaan tuntenut oloani missään turvattomaksi. Praialaisilla olikin kovin erilainen käsitys kotikaupunkinsa turvallisuustilanteesta kuin esimerkiksi boavistalaisilla. Tietenkään ei liene järkevää työntää nokkaansa Praian laitamien kukkuloille kasvaneisiin faveloihin. En tiedä kutsutaanko Praian harmaita slummeja faveloiksi, mutta kummasti ne Rio de Janeiron vastaavia muistuttivat! En ole toki Riossa käynyt.

rai2

Praça Alexandre Albuquerque -aukio Plateuan parhaalla paikalla. Täälläkin on ilmainen wifi.

rai8

Paraati Fazendan kaupunginosassa.

rai7

Kulkueessa kuin kulkueessa on oltava myös siniristilippu. Tosin tässä tapauksessa kyseessä lienee Portugalin ensimmäinen lippu, joka oli tuollainen.

rai6

Kap Verden lippu.

Näin lauantai-iltapäivällä Plateaulla oli hiljaista. Aikani siellä laahustettuani laskeuduin portaita pitkin alas Sucupiran torille. Se on tyypillinen afrikkalainen tori, josta saa kaikkea elävistä apinoista, vihanneksiin ja tekstiileihin. Apinaa en ostanut, enkä mitään muutakaan. Sucupiralta selvittyäni törmäsin Fazendan kaupunginosassa harhailtuani värikkääseen kulkueeseen, jonka merkitys ei selvinnyt. Iäkkäät ”kuningas” ja ”kuningatar” paraatin kärjessä joka tapauksessa marssivat.

Palailin ennen pimeää takaisin hostellilleni. Ihan vain koska Praia on “vaarallinen” kaupunki.

Omatoimisesti Boa Vistalle

7.-8.7.2015

Kap Verden saarivaltio joitain satoja kilometrejä Senegalin edustalla Atlantin valtameressä on kiehtonut pitkään. Syytän siitä vuosia sitten ahkerasti selailtuja Finnmatkojen lomaesitteitä. Maahanhan on jo pitkään päässyt Suomestakin suorilla Finnmatkojen lomalennoilla, mutta vain talviaikaan. Juuri talvi onkin se aika, jolloin Kap Verdellä on sesonki. Tai oikeammin sesonki on vain Boa Vistan ja Salin saarilla, jotka haalivat kaikki eurooppalaisten charter-lennot ja sitä myöten turistit. Vain noin viisi prosenttia Kap Verdelle matkustavista valitsee jonkun muun kymmenestä pääsaaresta. Mielenkiintoisesti maan merkittävin kansainvälinen lentoasemakin sijaitsee juuri Salilla, eikä suinkaan maan pääkaupungissa Praiassa Santiagon saarella!

Kap Verdelle pääsee eri puolilta Eurooppaa reittilennoilla, mutta niiden hinnat ovat omalle kukkarolleni aivan liian korkeita. Näin kesäaikaan paras reitti Kap Verdelle, eli joko Boa Vistalle tai Salille, kulkeekin jonkun eurooppalaisen suurkaupungin kautta lomalennolla. Itse varasin Boa Vistan -lentoni Saksan TUI:n sivuilta. Lähtökenttiä on useita ympäri Saksaa. Helpoimmat suomalaisesta näkökulmasta ovat varmasti Frankfurt, Berliini ja München. Oma lentoni lähti Frankfurtin lentoasemalta aamuyöstä 8.7. Koska kyseessä oli TUI-yhtiön lomalento, ei lennolla saanut veloituksetta yhtään mitään. Vaikka lennon sainkin varattua suomalaisella luottokortillani suoraan TUI:n nettisivuilta, ei aterian ostaminen enää onnistunutkaan. Onneksi sen saa ostettua samaan hintaan myös suoraan lentoemoilta. Omin eväinkin pitkään lentoon voi varautua. Tosin aamuyöstä turvatarkastuksen jälkeiset kaupat ja ravintolatkaan eivät olleet vielä avoinna, joten edes vesipulloa en lennolle saanut mukaan!

bvc3

Haribon siivin Afrikkaan!

Lentoaika Saksasta Boa Vistalle on hieman pidempi kuin Suomesta Kanarialle, mutta siinähän se menee nukkuessa ja lentoreittiä näytöltä tarkkaillessa. Tuttuja marokkolaisia ja mauritanialaisia paikkoja viistäen kone kääntyi vähän ennen Senegalin rannikkoa kohti Kap Verden saariryhmää. Hieman ennen laskeutumista ilmasta näkee, että sekä Sal että Boa Vista ovat silkkaa kuivaa ja ruskeaa hiekkaerämaata, siis juuri täydellistä kaikille Saharaan tykästyneille reissareille

Jo Frankfurtin kentällä värikäs Haribo-lentokoneemme oli saanut suunnilleen jokaisen matkalaisen ottamaan kuvan. Nyt sama toistui Kap Verden päässä koneesta päästyämme, vaikka lentokoneiden kuvaaminen Boa Vistan lentoasemalla onkin vihaisesta sormienheristelystä päätellen kiellettyä.

Boa Vistan lentoasema on mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka kyseessä on uusi ja upea asema, ei siellä kattoja ole liiaksi asti. Kyseessä on ulkoilmaterminaali, mikä on ihan luonnollista maassa, jossa paistaa lähes vuoden jokaisena päivänä ja jossa sadekausi on vain nimellinen kausi vuodessa. Terminaalirakennuksen kuvaamiseenkin suhtauduttiin vihamielisesti.

Suomalainen tarvitsee viisumin Kap Verdelle, mutta mitään etukäteissuunnittelua ei vaadita, sillä viisumin saa kätevästi saavuttaessa maahan ilman mitään lomakkeiden täyttämistä. Viisumin hinta on maltilliset 25 euroa, ja se on ainoastaan normaalikokoinen leima passissa. Leiman lisäksi viisumivirkailija toivottaa hyvää lomaa Kap Verdellä, mikä on aivan ennenkuulumatonta kehitysmaiden rajoilla! Toisaalta nyt olinkin saapumassa tämän maan toiseksi merkittävimpään turistirysään!

bvc1

Kotikatuni Sal Reissä. Oikealla La Boaventura -hostellini.

bvc2

Näkymä hostellini toisesta kerroksesta sisäpihalle ja merelle. Taustalla Sal Rein kaupungin edustalla oleva pikkuinen samanniminen saari.

Sain rinkkani hihnalta lähes välittömästi, minkä jälkeen otin taksin Sal Rein kaupunkiin hintaan seitsemän euroa. Sal Rei on noin 8 000 asukkaan saaren pääkaupunki ja samalla myös ylivoimaisesti suurin asutuskeskittymä. Yli puolet saaren väestöstä asuu siellä. Olin varannut majoituksen kolmeksi yöksi saaren ainoasta hostellista, La Boaventurasta. All inclusive -lomakylien täyttämässä maassa hostellit ovat harvinaisuus. Yö neljän hengen dormissa maksoi kymmenen euroa yöltä. La Boaventura on ranskalaisen miehen pyörittämä hotelli-hostelli, jossa on ravintola ja baari sekä toimiva wifi. Sijainti merenrannalla kävelyetäisyydellä kaikista palveluista on lyömätön.

bvc8

Rua dos Emigrantes -katu johtaa Sal Rein keskusaukiolta, Largo de Santa Isabelilta, muun muassa postitoimistolle. Kuva otettu kaupungin kirkon edustalta.

Unettoman yön Frankfurtin lentoasemalla viettäneenä lähdin silti varsin pian tutkimaan Sal Rein keskustaa. Kapverdeläinen ruoka kaupungin keskusaukion laidalla sijaitsevassa Naida-ravintolassa ei ainakaan vakuuttanut. Ei maultaan, eikä hinnaltaan. Miekkakalaa ja ranskalaisia. Turistihinnat. Palvelu sen sijaan oli ystävällistä ja odotellessani ruokaa eteen kannettiin erilaisia Kap Verdeä käsitteleviä lehtiä. Myös netti ravintolasta löytyy: nimittäin Kap Verden kaikkien pitäjien keskusaukiolla on ilmainen wifi, joka nyt täällä vain sattui yltämään Naidan oviaukollekin!

bvc6

Siirtomaa-aikainen rakennus Sal Rein keskustassa.

bvc4

Sal Rein kirkko.

Siirtomaa-aikaisten talojen ja mukulakivikatujen hallitsevan Sal Rein on mahdollista koluta yhdessä päivässä ja aikaa jää runsaasti vielä uimarannallekin. Keskellä kaupunkia on kirkko, vähän syrjemmällä kalasatama ja kaduilla senegalilaisia matkamuistomyyjiä ynnä muita huijareita. Alkuperäiset kapverdeläiset ovat rauhallisia ja ystävällisiä luonteeltaan, eivätkä hyöki turistin kimppuun, kuten Senegalista tulleet siirtolaiset. Kai se eurooppalaisiin sekoittuminen on vähän temperamenttia rauhoittanut! Pistäydyin huvikseni erääseen senegalilaispuljuun kyselemään lippiksen hintaa, sillä Afrikan aurinko pehmentää pään helposti ilman suojausta. En tiedä, mitä tämänkin kauppiaan päässä liikkui, kun halvannäköistä Made in China -merkinnöin varustettua lakkia kaupitteli laadukkaana kapverdeläisenä käsityönä, joka oli maksanut kauppiaalle kokonaiset 30 euroa! Oikea hinta lienee 30 senttiä. Lippiksen hinnasta päästiin sopuun, mutta vaihtorahaa ei ah-niin-tuttuun-senegalilaiseen-tapaan haluttu antaakaan takaisin. Olisikin pitänyt ostaa matkamuistoja reppu täyteen! En ostanut. En yhtään ihmettele, miksi pakettimatkalaiset viihtyvät niissä all inclusive -hotelleissaan ja vierailevat pikkuisessa Sal Reissä ainoastaan opastetulla retkellä. Varmasti ainakin monien pohjoismaalaisten kohdalla paikallaan.

bvc7

Sal Rein katuja.

bvc5

Sal Rein rantamia. Kesällä merikin on tyyni.

Iltapäivällä vuokrasin itselleni mönkijän seuraavaksi päiväksi, minkä jälkeen pulahdin Atlanttiin. Sal Rein hiekkarannat ovat pitkiä, vesi matalaa, aallot olemattomia näin kesällä ja tilaakin on hehtaarikaupalla, mutta yksi negatiivinen asia näillä paratiisirannoilla on: nimittäin aggressiiviset kulkukoirat, jotka hyökkivät kimppuun, häiritsevät auringonottamista, käyvät yllättäen näykkäisemässä jalasta tai muuten vain seuraavat nälissään. Kättäpidempää mukaan rannoille!

Mdinan ja Rabatin koluaminen

22.5.2015

Viimeinen päivä Maltalla alkoi suoraan lounaalla: eli spagettia jäniskastikkeella. Mitä turhaa sitä enää aamuyhdeltätoista aamupalaa syömään! Maltalaiset ovat ilmeisen innokkaita syömään jäniksiä, minkä vuoksi lähes jokaisen ravintolan listoilta elikkoa löytää. Ja onhan se ehkä jopa kanaakin parempaa.

Ruokailun jälkeen hyppäsimme St. Julian’sissa linja-autoon, joka jo puolentoista tunnin matkanteon jälkeen saapui perille Rabatiin. Huvittavinta tässä on se, että etäisyyttä paikkakuntien välillä on alle 15 kilometriä, mutta koska bussi kiertää muun muassa Slieman, Birkirkaran ynnä muut pikkukaupungit välillä, venyy matka-aika pitkäksi. Mutta mihinpä sitä reissussa kiire olisikaan.

mlt20

Näkymä Mdinan kaupunginmuurilta kohti pohjoista. Taustalla häämöttää Välimeri.

mlt22

Mdinan katuja.

Maltan saaren keskiosassa sijaitseva Rabat ei ollut ensisijainen matkakohde, vaan ensiksi suuntasimme siinä kyljessä sijaitsevaan pikkuruiseen, vajaan 300 asukkaan, Mdinaan. Mdina on yksi parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja maailmassa. Kummallista kyllä, mutta Mdina ei vielä ole Unescon maailmanperintöluettelossa. Muurein ympäröity kaupunki toimi vuoteen 1530 saakka Maltan pääkaupunkina. “Hiljaiseksi kaupungiksi” (ainakin siksi, ettei kaupungissa ole autoja) kutsutun kaupungin sokkeloisilta kujilta löytää nykyisin paljon turisteja, mutta myös muuta nähtävää, kuten museoita ja Mdinan katedraalin, jonne on kallis sisäänpääsymaksu. Emme käyneet, koska johan noita kirkkoja on nähty. Mdinan pohjoisosasta avautuu upea maisema yli Maltan saaren.

mlt21

Mdinan katedraali.

mlt23

Edelleen Mdinasta.

Mdina tuli koluttua kokonsa ansiosta nopeasti, jonka jälkeen otimme suunnaksi naapurikaupunki Rabatin. Noin 11 000 asukkaan pikkukaupungin tärkeimmät nähtävyydet ovat roomalaiset Pyhän Agathan ja Paavalin katakombit. Ne saavuttaa helposti ja nopeasti kävellen Rabatin bussipysäkiltä (Rabat Interchange) tai Mdinasta. Luonnollisesti katakombit suljettiin juuri parahiksi meidän saapuessa paikalle. Toki Rabatiin muutenkin kannattaa tulla. On siellä ainakin Pyhälle Paavalille omistettu katedraali, sillä herra ilmeisesti haaksirikkoutui Maltalle aikojen alussa ja oleskeli sen jälkeen kolme kuukautta Rabatissa. Ja tietenkin täälläkin on kauniita kapeita katuja, joille ei useinkaan autoilla ole mitään asiaa.

mlt24

Pyhän Paavalin katedraali Rabatissa.

mlt25

Rabatista.

Rabatin jälkeen otimme linja-auton Maltan kansainväliselle lentoasemalle, josta Wizzairin halpalento Puolan Gdańskiin lähti.