Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!

STP Airwaysin lento Príncipen saarelle

19.2.2018

On järjetöntä matkustaa maailman ääriin maahan nimeltä São Tomé ja Príncipe ja jättää vierailematta Príncipen saarella. Sinne pääsee São Tomélta helposti lentämällä. Saarelle lentää Euroopan unionin mustalla listalla oleva valtiollinen lentoyhtiö STP Airways sekä Euroopan unionin mustalla listalla oleva Africa’s Connection. Paikallinen lentoyhtiö niin ikään. Kumpikin yhtiö myy lippuja netissä kotisivuillaan, eikä ainoastaan teoriassa, vaan todistettavasti kummaltakin sivustolta oikean lipun todella saa sähköpostiinsa (myöhemmin tapaamani saksalaispariskunta oli onnistuneesti hankkinut liput Africa’s Connectionin sivuilta).

Minä menin ja näppäilin tietoni kokonaan portugalinkieliselle STP Airwaysin sivustolle Google-kääntäjän pienellä avustuksella ja kohta sähköpostissani oli  menopaluu Príncipelle. Lippu pitää muistaa tulostaa, sillä sitä tarvitaan lähtöselvityksessä. Tein varaukseni noin kuukautta aikaisemmin, enkä tiedä vaikuttaako ajankohta jotain hintaan. Maksoin menopaluusta 107,07 euroa. Sen halvemmalla ei ainakaan STP Airwaysin sivuilta lippuja irronnut millekään päiville, ja yleisimmin menopaluu näytti kustantavan noin 200 euroa.

Niinpä sitten maanantaiaamuna 19.2. kello seitsemän aikoihin olin hankkimassa itselleni mototaksikyytiä lentoasemalle. Kyyti maksoi 15 dobraa (0,60 euro). Lentoasema oli jo avoinna, mutta pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vielä Africa’s Connectionin lennon selvitys käynnissä. Tällöin itse asiassa sain ensimmäistä kertaa tietää, että STP Airwaysin ohella joku toinenkin yhtiö liikennöi Príncipelle.

Lentoasemalla sain tietää, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa oli tulossa muutaman päivän valtiovierailulle São Tomé ja Príncipelle samana päivänä ja vierailisi myöhemmin myös Príncipen saarella. Viimeksi Portugalin presidentti vieraili São Tomé ja Príncipellä 18 vuotta sitten.

STP Airwaysin lähtöselvitys alkoi puolitoista tuntia ennen lähtöä. Olin ensimmäinen lennolle menevä matkustaja ja sain koneesta paikan numero yksi. Boarding passit kirjoitetaan täällä päin maailmaa käsin ja laukkupuntarikaan ei ole digitaalisuutta nähnytkään. Tekstien perusteella se oli siirtomaa-ajoilta. Lennolle saa viedä 15 kilon edestä matkatavaraa, mutta puntariin ei nyt kyllä edes vilkaistu. São Tomén kansainvälisen lentoaseman turvatarkastus on suunnilleen samanlainen kuin kaikkialla. Tosin nesteiden kanssa on vähän epäselvyyttä: edellä menevältä pariskunnalta takavarikoitiin puolentoista litran vesipullo. Minä sain omani pitää, koska minulla oli eri tarkastaja. Hämmentävää.

Lähtevien lentojen odotustila on pieni, mutta riittävä kotimaanlentoja varten. Kauppa ja kahvila-baari olivat kiinni, eikä luvattu wifikään toiminut. Tänä aamuna puhelimessani oleva ja paljon kehumani CST:n nettiliittymäkin nukkui sikeästi. Africa’s Connectionin lennolle taisi mennä viitisen tai kuutisen matkustajaa. Lento lähti vähän ennen omaani.

São Tomén lentoaseman odotustila.

Ukrainalaisen lentokoneen sisustaa ennen nousua. Kyllä kapteeni oven sentään sulki.

STP Airwaysin lento 8F 211 lähti aikataulussa kello 9.00. Lennon operoi kokonaan ukrainalainen miehistö vanhalla Ukrainaan rekisteröidyllä Saab 340 -potkurikoneella. Kone oli täynnä eli matkustajia oli reilut 30. Suorittamani etnisen profiloinnin perusteella yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat valkoihoisia, pääosin keski-iän ylittäneitä eurooppalaisia. Lähinnä tietenkin portugalilaisia lomalaisia. Mukana oli iso saksalainen turistiryhmäkin oppaansa kanssa. Nuoren ukrainalaisen lentoemännän kuulutuksista en saanut mitään selvää, vaikka istuin ensimmäisellä penkkirivillä. Myöhemmin vieressäni istunut saksalaisnainen kyseli uteliaisuuttaan lentoemännältä, että mikä tässä oikein on homman nimi, kun kaikkialla on kyrillisiä kirjaimia. Kuulemma STP Airways on vuokrannut koneen miehistöineen Ukrainasta ja sama miehistö kulkee edestakaisin saarten väliä kolmen kuukauden ajan. Sen jälkeen pääsee kolmeksi kuukaudeksi kotiin Kiovaan. Jos jo Suomesta on hankalaa päästä São Tomélle, ovat yhdeydet Kiovaankin kuulemma aika onnettomia: São Tomé–Lissabon–Rooma–Kiova.

Laskeuduimme aikataulussa kello 9.35. Príncipen lentoasema on hyvin piskuinen ja tulee jäämään Mauritanian Zouérat’n lentoaseman kanssa ikuisesti mieleeni. Ensimmäisenä täällä mitataan kaikkien matkustajien kuume laittamalla asetta muistuttava laite otsalle. Tällä taidetaan etsiä mahdollisia malariapotilaita. Taiwanilaiset ovat lähes kokonaan saaneet nitistettyä malarian saarelta. São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta  kiitti avusta katkaisemalla diplomaattisuhteet vuonna 2016, saisihan isommalta Kiinalta varmasti vähän enemmän rahaa! Kuumeen mittauksen jälkeen voi odotella matkalaukkuja joko ulkona tai sisällä terminaalissa. Príncipen lentoasemalla ei ole matkalaukkuhihnaa, vaan laukut tuodaan kärryssä terminaalin ulkoseinän viereen. Siitä ne saa sitten noukkia mukaan ja kävellä halki terminaalin ulko-ovelle. Ovelta ovelle on arviolta viiden metrin matka.

Saab 340 Príncipen lentoasemalla.

Matkalaukkuja odottelemassa koneen ja terminaalin välissä.

Ovella vastassa olivat eri majapaikkojen edustajat kyltteineen. Pitihän minullakin olla hakija, ainakin olin sen tilannut. Vaan eipä ollut, eivätkä mototaksikuskitkaan oikein ymmärtäneet minua. Ei varmaan ollut tavallista, että valkoihoinen haluaisi matkustaa majoitukseensa mopon kyydissä. Príncipe taitaa olla vähän luksuskohteen maineessa, eikä halpaa majoitusta ole kuin parissa majatalossa pääkaupungissa Santo Antóniossa. Saaren pari-kolme hinnakasta resorttia sijaitsevat syrjässä meren ääressä saaren pohjoisosassa. Joka tapauksessa olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi Príncipe Residencial -nimisestä majatalosta Santo Antónion laidalta. Kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistaja päästi minut pinteestä ja tarjosi minulle oma-aloitteisesti ilmaiskyytiä. Mies puhui sujuvaa englantia, sillä oli asunut vuosia Manchesterissa. Palatessaan mies oli laittanut kotikaupunkiinsa hotellin pystyyn ja oli nyt hyvin onnellinen.

Minäkin olin onnellinen päästyäni lopulta omaan majapaikkaani.

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.

Öljykaupunki Atyraussa voi kävellä Euroopasta Aasiaan ja takaisin

21.8.2017

Aktaun lentoasema on uusi, ainakin se näyttää siltä. Se myös toimii erinomaisesti: lähtöselvityksessä ei ollut jonoja, eikä jonottaa tarvinnut myöskään turvatarkastuksessa. Aktaun lentoasemalta oli aamukuuden tienoissa lähdössä useita lentoja, kuten Venäjän Šotsiin ja Kazakstanin Aktobeen. Me olimme lähdössä Atyrauhun.

SCAT Airlinesin lentomme DV 749 Aktausta Atyrauhun lähti hieman ennen auringonnousua kello 6.10. Lennon aikana saattoi ihastella alla levittäytynyttä Kaspianmerta, kunhan valon määrä ensin lisääntyi tarpeeksi.

SCAT Airlinesin lentokoneemme Aktaun lentoasemalla lähdössä kohti Atyrauta.

Atyrau sijaitsee Kaspianmeren pohjoisrannikon tuntumassa, Uraljoen suistossa. Matkaa rannikolle on muutamia kilometrejä. Kaupungin erikoisuus on se, että se sijaitsee itse asiassa 20 metriä merenpinnan alapuolella. Ja Kaspianmerihän on siis järvi, ei meri. Atyraun lentoasema, jonne laskeuduimme aikataulussa noin 50 minuutin lennon jälkeen, on niin ikään eksoottinen elämys: maailman matalimmalla sijaitseva kaupallinen lentoasema! Se sijaitsee kokonaiset 22 metriä merenpinnan alapuolella. Toinen eksoottinen piirre tällä pikkuruisella lentoasemalla oli se, että terminaaliin oli bussikuljetus. Kävelymatkaa olisi ollut noin 50 metriä, mutta bussilla siihen sai kulutettua 57 sekuntia. Mittasin ajan puhelimen sekuntikellolla ja sain oudoksuvia katseita kanssamatkustajina olleilta kazakeilta.

Maailman matalimmalla sijaitsevan kaupallisen lentoaseman maisemia lentokoneen ikkunasta kuvattuna.

Atyraun lentoasema.

Atyrau on öljykaupunki. Öljyä ja kaasua pumpataan jossain lähistöllä ja Atyraussa sitä sitten ainakin jalostetaan. Sen vuoksi kaupungissa asustaa ulkomaalaisiakin ja keskellä kaupunkia on luksushotelli. Taksin hintakin oli paljon Aktauta ja Astanaa kalliimpi, mutta pääsimme tuossa tuokiossa toisella puolella kaupunkia sijaitsevalle rautatieasemalle. Jätimme matkatavarat säilöön ja lähdimme kaupungille odottelemaan illalla alkavaa junamatkaamme.

Maisemaa Atyraun rautatieaseman liepeiltä. Mitenkään erityisen kaunis Atyrau ei ole.

Atyraun Aasian-puoleisia asuinalueita.

Matkalla kävellen Aasiasta Eurooppaan. Vasemmalla puolella siis Eurooppa.

Jo lentokoneen ikkunasta olin havainnut Atyraun olevan tyystin toisenlainen kaupunki kuin Astana tai Aktau. Atyraussa ei nimittäin ole kasvillisuutta! Kaupunki on kehittynyt keskelle karua aroa. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että Atyrau on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jotka sijaitsevat kahdessa maanosassa. Olimme laskeutuneet Euroopan puolelle, ajaneet taksilla Aasiassa sijaitsevalle rautatieasemalle ja nyt olimme matkalla jalkaisin takaisin kohti Eurooppaa. Rajana toimii Uraljoki, jonka yli pääsee keskustassakin siltoja pitkin. Ja varmaan uimallakin. En tiedä voiko Istanbulissa vaihtaa maanosaa kävellen, siis jotain Bosporinsalmen siltaa pitkin. Tuskin, mutta Atyraussa se on hyvinkin mahdollista.

Atyraun keskustaa taustalla. Joen vasemmalla rannalla on Aasia ja oikealla Eurooppa.

Ollaan saavuttu Aasiaan. Euroopan puoleisella rannalla on vastaava pömpeli kertomassa Euroopan alkamisesta.

Kävelimme siis takaisin Eurooppaan, seurailimme Uraljoen rantoja kohti ydinkeskustaa, näimme kalastajia ja lopulta olimme ylittämässä jokea takaisin Aasiaan. Pääkatu Abayta pitkin. Kadun varrella on sitten kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kävimme Burger Kingissä, se oli sitä mitä ihminen tarvitsee liian varhaisen heräämisen jälkeen. Lennolla ei oltu tarjoiltu muuta kuin karkkia ja mehua. Toki löysimme parikin itseään aamupalalla (ihan englanniksikin) mainostavaa ravintolaa. Oikeasti aamupalaa ei ollut tarjolla. Burger Kingin jälkeen kävelimme kohti itää ja löysimme Makhambet Ötemisulyn draamateatterin suihkulähteineen. Kadulta voi löytää myös postitoimiston, mutta ei postikortteja.

Vasemmalla Makhambet Ötemisulyn draamateatteri.

Atyraun pääkatua Abayta Aasiasta kohti Eurooppaa. Kuva otettu Makhambet Ötemisulyn draamateatterin edustalta.

Lähellä Uraljokea, ihan ydinkeskustassa sijaitsee Atyraun alueen historiaa esittelevä museo. Museon ovella hinnaksi kerrottiin 200 tengeä (noin 0,50 euroa), mutta kun menimme lipunmyyntiluukulle ehkä liian huonolla venäjällä ostamaan lippuja, olikin hinta eri. Museolla oli eri hinta “kaukaa ulkomailta” tuleville vieraille: 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Naapurimaiden väelle oli niin ikään oma hintansa. Museossa ei saa valokuvata, mutta muuten se on oikein positiivinen yllätys. Historiassa liikkeelle lähdetään dinosaurusten ajasta ja kuljetaan halki neuvostoaikojen, jolloin kaupunki tunnettiin nimellä Gurjev. Lopulta päädytään esittelemään Atyraun nykyistä talouselämää, jossa öljynjalostuksella on suurin rooli. Mukavin lisä näissä Kazakstanin alueita esittelevissä museoissa on aina maan isää, ikuista presidenttiä, Nursultan Nazarbajevia esittelevä huone. Sitäkään ei siis valitettavasti saanut kuvata.

Museovisiitin jälkeen pistäydyimme Atyraun uimarannalle, joka ei sijaitse Kaspianmeren rannalla, vaan keskellä kaupunkia Uraljoen Aasian-puoleisella rannalla. Ranta on kovettunutta mutaa, mutta siitä huolimatta rannalla oli uimareita. Jopa pukukopit ja rantaravintola löytyvät. Emme käyneet uimassa, koska olimme odottelemassa junaa.

Atyrau on Атырау kyrillisillä kirjaimilla.

Isatayn ja Makhambetin aukion kukkaistutuksia.

Imangalin moskeija.

Junamatkaa varten tarvitaan eväitä, mutta supermarketin löytyminen ei ole kovin helppoa Atyraun keskustassa. Päätimme lähteä katsastamaan Euroopan puolella olevan ostoskeskuksen. Siispä jälleen Uraljoen yli. Isatayn ja Makhambetin aukiolla oli kauniita kukkaistutuksia ja vuonna 2000 avattu Imangalin moskeija. Kazakstan kun sattuu olemaan isoksi osaksi muslimimaa. Pian moskeijan jälkeen eteen tulee Atyraun ostoskeskus, joka oli kuin tuulahdus jostain kaukaa menneisyydestä, muttei kuitenkaan basaariajoilta, vaikka käytävät suhteellisen kapeat ovatkin. Myytävä tavara taisi olla kiinalaista. Kauppakeskuksessa piti olla Ideal-supermarket, mutta se oli suljettu hiljattain. Wifiä ei ollut, mutta sentään yhdet liukuportaat!

Atyraulaisessa kauppakeskuksessakin on liukuportaat, joista vasemmanpuoleiset ovat poissa käytöstä. Kauppakeskuksen arkkitehtuuri on hämmentävää, sillä tämäkin käytävä päättyy ei-mihinkään.

Jatkoimme eteenpäin, syvemmälle Eurooppaan! Sitten löytyi toinen kauppakeskus, joka jo hieman enemmän muistutti länsimaisia vastineitaan. Sieltä löytyi sitten jo supermarkettikin. Ostimme kassit täyteen ruokaa ja lähdimme metsästämään taksia takaisin juna-asemalle. Atyraussakin saa olla onnekas, mikäli haluaa löytää virallisen taksin. Lentoasemalla ja rautatieasemalla se ei ole ongelma. Ostoskeskuksen edessä päivysti nuorukainen farmariladan avaimet käsissään. Päätimme hypätä kyytiin. Mies oli kovin innostunut saadessaan turisteja Euroopasta kyytiinsä, vaikkei hän rautatieaseman sijaintia tiennytkään. Mitäpä sitä nyt sellaisen sijaintia paikallisten asukkaiden kannattaisikaan tietää. Varsinkaan jos omistaa Ladan. Annoimme kuskille ajo-ohjeita ja pääsimme perille.

Meillä oli junalippu Kandyagashiin ja sieltä edelleen eteläiseen Kazakstanin Türkistaniin. Kazakstanin junalippuja kehotetaan varailemaan hyvissä ajoin, mikä todellakin pitää ainakin kesällä paikkansa. Varasimme lippuja 6. elokuuta, jolloin suora juna Atyrausta Türkistaniin oli jo loppuunmyyty. Myös Kandyagashin junaan oli vain hyvin vähän paikkoja enää jäljellä. Liput saa varattua ja maksettua kätevästi suoraan Kazakstanin rautateiden, Kazakhstan Temir Zholyn sivuilta. Jopa paikat saa itse varattua. Hintaa kakkosluokan makuuvaunupaikkalipullamme oli 4 251 tengeä (noin 10,6 euroa). Toinen muistettava seikka on se, että joihinkin juniin pitää netistä ostettu ja tulostettu lippu vaihtaa rautatieaseman lipunmyynnissä toisenlaiseksi. Ihan veloituksetta. Kandyagashiin menevä junamme oli niin uudenaikainen, että sinne sai lipunmyyjän mukaan marssia ihan itseprintattu lippu kourassa. Kolmanneksi vielä on muistettava, että Kazakstanin junat kulkevat pääkaupungin Astanan ajassa. Länsi-Kazakstan, kuten juuri Atyrau ja Kandyagash ovat eri ajassa: kello on Astanaa jäljessä tunnin. Lipussamme siis luki junan lähtöajaksi kello 22.07, mutta lähdimme matkaan 21.07 paikallista aikaa.

Atyraun rautatieasema.

Junamme Atyrausta Kandyagashiin. Junan pääteasema oli pääkaupunki Astana.

Juna oli uusi ja upea, paljon parempi kuin Suomen junat. Konduktöörit olivat uteliaita ja tavattoman uteliaita, samoin kanssamatkustajamme. Samaan hyttiin sattui Atyrausta kotoisin oleva nuorukainen, joka osasi hyvin jopa englantia. Levitimme sängyt ja painuimme pian yöpuulle, sillä olisimme perillä Kandyagashissa kello 4.46 (eli 3.46 paikallista aikaa). Kazakstanin junat ovat kuulemma aika aikataulussa ja niin saavuimme Kandyagashiinkin minuutilleen aikataulussa.

SCAT Airlinesin siivin Astanasta Aktauhun

18.8.2017

Kazakstan ei ole pelkkä kulissimainen ja hengetön Astana, eikä sen näkemällä ole nähnyt mitään. On matkattava muuallekin. Emme olleet aiemmin nähneet Kaspianmerta ja se oli yksi syy lentää kaupunkiin nimeltä Aktau. Juurikin sen Kaspianmeren rannalle.

SCAT Airlinesillä Aktauhun!

Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kotimaanterminaali.

Maailman yhdeksänneksi suurimmassa maassa lentäminen on miltei pakollista, ellei sitten halua istua päivätolkulla junissa. Kazakstanissa on useita lentoyhtiöitä, jotka lentävät järkihintaan maan sisäisiä lentoja. Ja ne lennot ainakin osaksi näkyvät ihan meikäläisissä lentohakukoneissakin, kuten Momondossa. Välille Astana–Aktau kazakstanilainen SCAT Airlines vaikutti parhaalta (eli halvimmalta) vaihtoehdolta. Momondo ohjasi varaamaan liput venäläisen Ozon Travelin sivuilta, jotka ovat ainoastaan venäjäksi eli kyrillisillä kirjaimilla. Google-kääntäjää apuna käyttäen saimme liput varattua. Varasimme samalle lipulle vielä lennon kolmen päivän päähän Aktausta Kaspianmeren pohjoisrannalle Atyrauhun. Hinnaksi yhdelle hengelle näille kahdelle lennolle tuli maltilliset 4 824 Venäjän ruplaa (noin 81 euroa).

Kotimaanterminaali sisältäpäin.

Iltapäivän Astanassa haahuiltuamme, otimme bussin numero 10 lentoasemalle. Bussimatka keskustasta kestää noin 20 minuuttia ja maksaa sen 90 tengeä (noin 0,2 euroa). Astanan lentoasema on nimetty maan Ensimmäisen Presidentin ja Kansakunnan Johtajan, Nursultan Nazarbajevin mukaan. Länsimaisesta näkökulmasta tämä on tietenkin vähän erikoista, sillä herra Nazarbajev on edelleen vallassa. Lentoasemalla on kaksi terminaalia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa sisäkautta. Ykkönen on ulkomaanterminaali, kakkosesta eli vanhemmasta terminaalista lähtevät kotimaanlennot. Terminaaliin sisään mennessä on turvatarkastus, eivätkä nämä tarkastajat juurikaan osaa englantia. Rinkassani olleeseen puukkoon tarkastajat puuttuivat ja yrittivät ilmeisesti kertoa sen olevan kielletty, mutta enhän minä rinkkaa käsimatkatavaraksi ajatellut ottaakaan! Sain onneksi pitää puukkoni. Lähtöselvityksessä osattiin jo vähän enemmän kieliä, kunhan tiskille ensin päästiin. Etuilu on tapana tässäkin maassa ja ainakin lapset ja korkea ikä ovat hyväksyttyjä syitä kiilata jostain takaa koko jonon keulille.

Vesikannu lentoaseman vessassa kertoo, että on saavuttu länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.

Astanan lentoaseman kauppa toivottaa tervetulleeksi verovapaille ostoksille.

Porttimme!

Kazakstanin lentoasemat ovat joka tapauksessa erittäin hyvin toimivia. Ne ovat selkeitä ja turvatarkastus on maailman nopein, sillä tarkastajia on paljon, eikä jonoja synny. Vesipullonkin saa viedä läpi, jopa sen 1,5-litraisen.

Itse lento DV 741 lähti suunnilleen ajallaan kello 18.50 ja oli siis SCAT Airlinesin operoima. Lentoyhtiö oli joulukuuhun 2016 Euroopan unionin mustalla listalla, kuten lähes kaikki kazakkiyhtiöt. Ja olihan koneella toki silmämääräisesti ikääkin. Muuten SCAT Airlines on kuin mikä tahansa täyden palvelun lentoyhtiö: ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Lisäksi heti nousun jälkeen ja vähän ennen laskua tarjoillaan karkkia. Turvademo ennen nousua kesti todella kauan, sillä se tehtiin erikseen kolmella kielellä: kazakiksi, venäjäksi ja englanniksi. Myös osa kuulutuksista tuli englanniksi. Tosin sellaisella englannilla, jota ei voi ymmärtää. Mutta eihän sitä lennoilla nyt mitään yleensäkään tarvitse ymmärtää.

Lentokoneen matkustamo.

Lennolla Aktauhun tarjoiltu ateria.

Astanan liepeillä on kaunis kosteikko.

Lentoaika Aktauhun oli 2 tuntia ja 20 minuuttia, mikä kertoo jotain maan koosta. Pääosin taivas oli pilvetön eli näkyvyyttä oli maahan asti. Lentokoneen ikkunasta selvisi hyvin, että Kazakstan on isoksi osaksi pelkkää karua ja tasaista aroa. Siellä täällä aron katkaisi satunnainen joki tai kanjoni. Kaspianmeren lähestyessä aro muuttui silkaksi aavikoksi. Nyt näkyi sitten suolajärviäkin. Muutenhan Aktaun sijainti meren ja aavikon välissä ei ole mikään luonnollisin sijainti suurkaupungille, mutta kaupunki täällä nyt kuitenkin on neuvostoaikojen peruina.

Vähän ennen laskeutumista Aktaun lentoasemalle. Taustalla suolajärvi.

Lentokoneemme perillä Aktaussa.

Aktau on tunnin jäljessä pääkaupunkia Astanaa, eli perillä oltiin kello kahdeksan jälkeen illalla, jolloin aurinkokin oli juuri laskenut. Aktaun lentoaseman terminaali on uusi ja toimiva: laukut sai nopeasti. Myös taksin saa nopeasti. Toisin kuin Astanan lentoasemalla, täällä ei ollut ainuttakaan virallisen taksin näköistä autoa. Perille Aktaun majapaikkaan kuitenkin pääsimme ja matkalla ensimmäiset kamelit havaitsimme.

Ensikosketus futuristiseen Astanaan

17.-18.8.2017

Kazakstan on viime vuosina pyrkinyt helpottamaan matkailijoiden maahanpääsyä. Tämän vuoden alusta Suomen kansalainen saa olla maassa ilman viisumia 30 päivän ajan, mikä tietysti oli yksi syy siihen, että päädyimme matkustamaan juuri Kazakstaniin. Myös Kazakstanin tämän vuoden aikana järjestämät suuret tapahtumat, kuten maailmannäyttely, Expo 2017, ovat hyvä syy ajoittaa matka juuri tähän vuoteen; ainakin saanee olla rauhassa korruptoituneilta viranomaisilta!

Wizzairin siivin Budapestistä Astanaan.

Finnair lentää Astanaan kahdesti viikossa maailmannäyttelyn vuoksi, minkä lisäksi esimerkiksi unkarilainen Wizzair halpalentää Budapestistä useamman kerran viikossa kaupunkiin. Menopaluun hinta oli noin 150 euroa. Me siis lähdimme matkaan Budapestistä, josta lentoaika Astanaan on vähän alle viisi tuntia. Pääosin kanssamatkustajamme olivat unkarilaisia, joita en hetkeäkään voi suositella matkaseuraksi; älkää ikimaailmassa lentäkö Budapestin kautta minnekään! Unkarilaiset olivat koko lennon ajan pääosin käytävällä kokoontumisiaan pitämässä ja eteläisenä kansana puhetta riitti kuin vanhasta radiosta. Onneksi kyseessä ei ollut yölento! Paitsi, että Astana on neljä tuntia Budapestiä (ja kolme tuntia Suomea) edellä, joten kello oli 1.30 (Astanan aikaa) yöllä, kun koneen pyörät ottivat Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen. Toki jo hieman ennen sitä unkarilaisystäväisemme antoivat raivokkaat aplodit onnistuneesta laskeutumisesta.

Vaikka viisumia ei EU-kansalainen enää Kazakstaniin tarvitsekaan, pitää maahan saavuttua kuitenkin täyttää maahantulokortti, jossa kysytään ihan vain perusasioita, kuten matkan syytä. Maahantulokortin ja passin kanssa marssitaan seuraavaksi passintarkastukseen, jossa selkeää englantia puhuva setä kysyy vielä osoitetta Kazakstanissa ja matkankestoa. Lopuksi hän lyö leiman passiin, kaksi leimaa maahantulokorttiin ja toivottaa tervetulleeksi maahan. Maahantulo on siis ainakin Astanassa nykyisin hyvin kivutonta. Maahantulokortissa kehotetaan rekisteröitymään maahan viiden päivän kuluessa, mutta lentoasemalta saadut kaksi leimaa kortissa tarkoittavat rekisteröitymisen olevan hoidossa, eikä siitä tarvitse enää stressata.

Хоккей! Kaupungin oma KHL-ylpeys Barys Astana pelasi 24.8. moskovalaista Spartak Moskovaa vastaan.

Kazakstanin kaupungit ovat täynnä patsaita: tässä runoilija Žambyl Žabajevin patsas Astanan Tashenov-kadun varrella.

Kun on maahan päästy, pitää mielellään päästä myös majapaikkaan ja siihen tarvitaan käteistä. Kazakstanin rahayksikkö on tenge. Elokuussa 2017 yksi euro oli noin 400 tengeä. Vaihdoin 50 euroa lentoasemalla suhteellisen hyvällä kurssilla. Lentoasemalla on toki myös pankkiautomaatti.

Sitten taksiin! Yöaikaan eli kello 23 jälkeen kentältä pääsee kylille vain taksilla, jonka hinnaksi lentokentän seinillä olevat kookkaat plakaatit kertovat 2 000–3 000 tengeä (noin 5–7,5 euroa). Onhan matkaa kuitenkin reippaat 15 kilometriä. Viralliset taksit kuskeineen odottavat ulkona siistissä rivissä. Pimeiden taksien kuljettajat metsästävät näköjään terminaalin sisällä ja hintapyynti on huomattavasti korkeampi. Aluksi neuvottelimmekin kyydin jo sisällä terminaalissa, mutta ulkona kuski johdatti meidät parkkipaikan laidalle autoon, missä ei ollut mitään taksiin viittaavaa. Ensimmäistä päivää uudessa kaupungissa ja maassa ei ehkä ole järkevää aloittaa jännittämällä, joten peruimme kyydin ja lähdimme virallisten taksien luo. Hinta tippui 3 000 tengeen (noin viisi euroa) ja englantiakin osattiin. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin Kazakstanissa matkaava huomaa, että jokainen auto on potentiaalinen taksi. Eli pimeiltä takseilta ei voi välttyä, jos kyytejä haluaa. Oikeita takseja ei ole liiaksi asti.

Jesiljoki halkoo Astanaa. Taustalla muun muassa presidentinlinna, Ak Orda, sinisine kupoleineen. Huomaa jalankulkija oikeassa alalaidassa.

Jesiljoen ylittävä silta.

Majoituimme keskustan pohjoispuolella Tashenov-kadulla sijaitsevassa Hostelland Astanassa. Huoneet on sisustettu Ikea-kamalla, ikkunaa ei aina ole, eikä edes minkäänlaista ilmanvaihtoa. Kylppäri ja vessa on jaettu, eikä wifikään kehuttavasti toimi. Booking.comin hinta kahden hengen huoneelle oli kuitenkin edullinen Astanaan: 6 750 tengeä (noin 16,9 euroa). Ja nukkumaanhan sitä tänne vain tultiin, ei aikaa viettämään.

Aamulla (klo 12.00) jätimme rinkan hostellille säilöön ja lähdimme pistäytymään Astanan uuteen futuristiseen keskustaan. Keskustaan (ja edelleen lentoasemalle) pääsee bussilla numero 10. Hinta on 90 tengeä (noin 0,2 euroa) ja busseissa kulkee lipunmyyjä. Päätimme näin aluksi kuitenkin kävellä keskustaan muutaman kilometrin matkan. Kiiltäviä pilvenpiirtäjiä ja futuristisia muotoja näkyy ympärillä, mutta missään ei ainuttakaan jalankulkijaa. Ainoastaan autoja leveillä bulevardeilla. Varta vasten pääkaupungiksi rakennettu Astana (jopa nimi Astana tarkoittaa “pääkaupunkia”) alkoi vaikuttaa kulissilta, kuin Pohjois-Korean Pjongjang, vaikken Pohjois-Koreassa olekaan vielä ehtinyt käydä. Matkalla ylitetään Jesiljoki (venäjäksi Išim), minkä jälkeen keskusta alkaa. Astanassa voi myös huomata, ettei kaupunkia ole suunniteltu jalankulkijoille, sillä erään vilkkaasti liikennöidyn monitasoliittymänkin joutuu alittamaan mutkaista (ja mutaista) polkua pitkin.

Taustalla presidentinlinna Ak Orda.

Astanan uutta ydinkeskustaa Bayterek-tornin juurella.

Keskustassa näimme sitten jo ihmisiä kaduillakin. Ongelmaksi muodostui järkevän ruokapaikan löytyminen. Hienostoravintoloita kaupungista kyllä tuntui löytyvän. Lopulta löysimme itsemme Keruen-ostoskeskuksen ravintolakerroksesta, jossa osassa ravintoloista saatavilla oli englanninkielisiä ruokalistojakin. Tässä vaiheessa kyrilliset kirjaimet olivat vielä opettelussa, mutta ne kyllä oppii pakon edessä muutamassa päivässä. Englannin kielellä ei tee Kazakstanissa yhtään mitään, eikä sitä kukaan osaa.

Keskustan parhaalla paikalla seisoo satametrinen Bayterek-torni, Astanan oma Eiffel-torni. Aikamme pyörimme ruokailun jälkeen tornin juurella, kunnes lähdimme takaisin hostellille noutamaan rinkkaamme. Vettäkin sateli. Tutkisimme lisää Astanaa parin viikon kuluttua ennen kotimatkaa.

Astanan maamerkki, Bayterek-torni.

Illalla lensimme Kaspianmeren rannalle Aktauhun. Siitä lisää omassa kertomuksessaan myöhemmin.

Georgian Kaukasukselle parin päivän varoitusajalla

24.-25.10.2016

Georgia ja Kaukasusvuoristo ylipäätäänkin on kiinnostanut aina, mutta vakavissaan en ole sinne suunnalle milloinkaan matkaa suunnitellut. Nyt satuin kuitenkin olemaan Puolassa ja selailin sikäläistä halpalentotarjontaa. Puolet puolalaisistahan asuu Britanniassa ja loput muualla lännessä, joten lentoja ympäri Eurooppaa totisesti riittää ja halvalla. Wizzair on vähän aikaa sitten avannut lentoyhteyden Georgian Kutaisiin useasta eurooppalaiskaupungista, mukaan lukien Puolan Katowicesta. Katowicen-yhteys on kausiluonteinen, mikä saattoi olla syynä sille, että menopaluulento Kutaisiin irtosi alle sadalla eurolla. Menolentomme oli kauden toiseksi viimeinen ja paluu vastaavasti viimeinen.

Muutaman päivän varoitusajallakin voi Georgiaan suunnistaa, sillä suomalainen ei tarvitse maahan viisumia. Eikä passin voimassaoloajallekaan ole enää rajoituksia, kunhan nyt on voimassa sen ajan kun ajattelee maassa viipyä.

Halusin vuoristoon, Svanetian alueelle lähelle Venäjän rajaa. Georgian Bus -niminen yritys liikennöi suoraan Kutaisin lentoasemalta Svanetian “pääkaupunkiin” Mestiaan hintaan 40 laria (noin 15,7 euroa). Lipun voi varata kätevästi netistä ja sähköposteihinkin yritys vastaa kokemukseni mukaan saman tien. Toki Mestiaan pääsee halvemmallakin (25 laria eli noin 9,8 euroa), mutta se vaatii Kutaisiin menoa ja se on puolen tunnin taksimatkan päässä. Ja maksaa se matka Kutaisiinkin.

Majoituksia saa helposti ja lokakuu on jo off-sesonkia. Se tarkoittaa hyvää tarjontaa ja hyvin halvalla. Varasin guesthousen kolmeksi yöksi 75 larilla eli 29 eurolla.

mestia5

Georgiassa on paljon Ladoja.

mestia4

Svanetian alueelle luonteenomaista ovat korkeat keskiajalla rakennetut puolustustornit. Tässä yksi guesthousemme naapurista Mestiasta.

Katowicen lentoasemalla kaikki sujui hyvin, sillä lentoja oli lähdössä vain yksi eli lentomme Kutaisiin. Turvatarkastus on tutun tyly, kuten se on aina puolalaisilla lentoasemilla. Kullakin turvatarkastajalla tuntuu olevan aina omia sääntöjään. Wizzairin lento lähti maanantaina kello 23.55 ja laskeutui Kutaisin lentoasemalle (georgiaksihan lentoasema on lyhyesti ja ytimekkäästi Kutaisis David Aghmasheneblis Saxelobis Saertashoriso Aeroporti) vajaat kolme tuntia myöhemmin. Georgia oli kaksi tuntia Puolaa edellä ajassa (tunnin Suomea edellä), joten olimme viiden aikoihin paikallista aikaa passintarkastusjonossa. Jonot olivat täynnä puolalaisia, tšekkejä, bulgarialaisia ja romanialaisia. Samaan aikaan kun laskeutui myös lento Bulgarian Sofiasta. Passintarkastus eteni sujuvasti, kunnes itse pääsin tiskille Suomen passini kanssa. Tarkastaja ei tiennyt mitä tehdä, vaan joutui kysymään naapurikopista neuvoja. Lyhyen neuvonpidon päätteeksi sain leiman passiin nopeasti, eikä minua pyydetty ostamaan esimerkiksi viisumia.

Koska olin varannut etukäteen liput Mestiaan menevään pikkubussiin, menimme ilmoittautumaan Georgian Bussin tiskille. Siellä vaihdoin elektronisen lipun varsinaisiin bussilippuihin ja samalla saimme ilmaiseksi Geocellin paikalliset sim-kortit. Pikkubussin lähtöajaksi oli ilmoitettu kello 6.00, mutta lähdimme matkaan puolisen tuntia myöhässä. Lopulta pikkubussiin ei tullutkaan muita matkustajia, joten saimme yksityiskyydin pikkubussilla reilun neljän tunnin matkan päähän Mestiaan.

Tie kulkee Samtredian ja Zugdidin kautta, minkä jälkeen pian alkaa nousu Kaukasusvuoristoon. Tie on suhteellisen hyvässä kunnossa olevaa asfalttitietä, mutta välillä joudutaan väistelemään tielle pudonneita kivenlohkareita. Tai lehmiä. Tai sikoja. Kuljettaja paineli mutkaisella vuoristotiellä reipasta tahtia ja reippaasti soi myös musiikki autossa. Niin reippaasti, että korviin sattui. Kehotin laittamaan volyymia pienemmälle. Olin kuvitellut georgialaisten vihaavan Venäjää, mutta yllätyksekseni suurin osa musiikista oli venäläistä! Perille Svanetian keskuskylään Mestiaan saavuimme kello 11 aikoihin aamupäivällä.

mestia2

Guesthouse Ketevan Niguriani seuraavana aamuna. Majatalolla on oma puolustustorninsa.

mestia1

Majatalon yhteinen oleskelutila on tuulahdus jostain 1800-luvulta.

mestia6

Majatalon pihamaa.

Kylässä on matkailuneuvonta, jossa päätimme pistäytyä kysymässä guesthousemme sijaintia, sillä Booking.comin ilmoittamat sijainnit ovat kokemukseni mukaan sinne päin, eikä niihin kannata luottaa. Tälläkin kertaa majoitus oli eri paikassa, missä Booking.com oli sen sanonut olevan.

Guesthouse Ketevan Niguriani sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Mestian keskusaukiolta. Rakennus on historiallinen ja siinä on alueen taloille tyypillinen korkea keskiaikainen puolustustorni. Talon alakerrassa asuu ystävällinen perhe isoäiteineen ja yläkerrassa on kolme vierashuonetta, kylpyhuone ja iso oleskelutila. Kerrottakoon, että huoneisiin ei ole avaimia lainkaan: “No keys, no problem!”. Lokakuun lopulla Mestiassa on kylmä ja luntakin saattaa olla. Ollaanhan 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tästä johtuen myös guesthouse on viileä, mutta siihen ratkaisuna on neuvostoaikainen lämmityspatteri, jonka saimme huoneeseemme hohkaamaan. Joka tapauksessa pitkät kalsarit on hyvä ottaa mukaan, jos Mestiaan matkustaa lokakuussa.

mestia10

Mestian pääkatu.

mestia8

Mestian moderni poliisiasema ei sovi katukuvaan millään tavalla.

mestia9

Pääkatua poliisiaseman kohdalta kohti itää.

Parin tunnin päiväunien jälkeen lähdimme tutustumaan Mestian kylänraittiin. Kylässä on kaksi pankkiautomaattia, joista toisesta (poliisiaseman lähellä sijaitsevalta) ei saanut rahaa ulkomaisilla korteilla. Liberty Bankin automaatti pääkadun itäpäässä antoi rahaa. Myös rahanvaihto hoituu samaisessa Liberty Bankissa, mutta se ei ollut enää illansuussa avoinna. Paremmalla kurssilla eurot vaihtuvat kuitenkin Mestian keskusaukion kupeessa olevassa Crystal-mikroluottopuljussa. Muuten Georgia tuntuu olevan dollarimaa, sillä niitä olisi voinut vaihtaa vielä myöhään illallakin auki olevassa rahanvaihtopisteessä kylän matkailuneuvonnan takana. Euroja ei siellä huolittu, vaikka tämä valtio kovasti eurooppalaisena haluaakin esiintyä.

Ruoka on ensimmäisiä asioita mitä Georgiasta mieleeni tulee. Mestian pääkadun varren Café Ushba tarjoili englanninkielisen ruokalistan ja herkullista ruokaa. Kaksi ihmistä söi viidellä eurolla, mutta yleensä ravintolalasku Mestiassa oli noin seitsemän euroa kahdelle hengelle. Nälkä kasvaa syödessä ja mieli tekee maistella ties mitä herkkuja! Georgialaiset jotenkin saavat ruoasta kuin ruoasta herkullista.

mestia3

Georgiassa oli parlamenttivaalit lokakuun alussa, mutta vaalimainokset ovat edelleen kaikkialla läsnä.

mestia7

Paikallinen leikkipuisto.

Mestian kaupat ovat pikkuisia ja niissä on suunnilleen yhtä suuri ja kattava valikoima kuin Länsi-Afrikassakin. Tosin täällä saa paikallisiakin tuotteita. Kassan takana istuva mummu laski ostokset helmitaululla. Sen käyttö taitaa Suomessa olla jo kadonnutta kansanperinnettä.

Kotimatkalle Royal Air Marocin siivin

23.-24.8.2015

Ouagadougoun kansainvälinen lentoasema sijaitsee paraatipaikalla keskellä kaupunkia. Sieltä on oikeasti vain kivenheitto keskustaan. Burkina Fasolla on tosin suunnitelmissa rakentaa uusi kenttä kauemmas, mutta se ei ole valmis vielä vuosikausiin. Jos koskaan.

Olin lentoasemalla, koska minulla oli paikka marokkolaisen Royal Air Marocin lennolle Ouagadougousta Casablancaan ja sieltä edelleen Turkin Istanbuliin. Ja Istanbulista edelleen Ukraine International Airlinesilla Helsinkiin. Toki Ouagadougousta pääsee yhdellä vaihdollakin Suomeen, mutta se olisi liian helppoa ja liian kallista. Päätin säästää rahaa ja tulla kolmella vaihdolla.

Casablancan-lentoni lähtöaika oli kahden aikoihin yöllä, eikä sisään terminaaliin niin vain kävelläkään. Kehitysmaissa terminaaliin päästäkseen joutuu yleensä näyttämään lentolippua, mutta nyt sen näyttäminenkään ei auttanut. Tuli odottaa ulkona puupenkillä tunti tai pari, sillä lähtöön oli vielä niin pitkä aika. Olin varannut kentälle reilusti aikaa, sillä tiedän Länsi-Afrikan lentoasemat kaoottisiksi paikoiksi, joissa erilaiseen säätämiseen saa aikaa kulumaan kuin huomaamatta.

Kun lopulta pääsin sisään terminaaliin, menin suoraan lähtöselvitysjonoon. Ainoastaan Casablancan-kone oli lähdössä, mutta pienessä terminaalissa riitti silti ruuhkaa. Aluksi täytin maastapoistumiskortin, minkä jälkeen näytin passiani tarkastajille. Tarkastajat syynäsivät kaikki passit suurennuslaseilla. Omani osoittautui tällä kertaa aidoksi, joten seuraavaksi pääsin lähtöselvitystiskille. Tiskin takana osattiin englantiakin ja oma-aloitteisesti minua alettiin selvittää perille Helsinkiin saakka, vaikka jatkolentoni Istanbulista oli eri varauksella. En kai näyttänyt turkkilaiselta, joten minun ei ajateltu jäävän sinne. En uskonut lähtöselvityksen onnistuvan perille asti, vaikka sitä kolme ihmistä sääti tiskin toisella puolella pitkään. Lopulta olisin saanut laukkuni Kiovaan saakka, mutta perille Helsinkiin en. Kiitin avuliaisuudesta ja pyysin laittamaan laukun vain Istanbuliin saakka. Siellä minulla olisi aikaa säätää se eteenpäin.

oua53

Ouagadougoun kansainvälisen lentoaseman odotustiloja lähtevien puolella kaikkien turvatarkastusten jälkeen.

Seuraavaksi sormenjälkeni kerättiin talteen Burkina Fason arkistoihin ja sain maastapoistumisleiman. Seurasi normaali turvatarkastus, minkä jälkeen lähdin kohti porttiani. Porttialueelle oli toinen turvatarkastus: kaikkien käsimatkatavarat avattiin ja pengottiin läpikotaisin. Ainoa huomauttamisen aihe löytyi muffinsseista, joita olin ostanut matkalle mukaan. Hieman epäröiden ne kehotettiin syömään pois ennen lentoa. En syönyt. Porttialueella ei ole vessoja, joten niihin päästäkseen tulee käsimatkatavarat jättää turvatarkastajien taakse penkille. Takaisin tullessa ei enää tarvitse joutua kopeloiduksi. Porttialueella ei ole myöskään kauppoja, mutta ylihintainen kahvila sieltä löytyy. Ostin puolentoista litran vesipullon viimeisillä frangeillani.

oua54

Royal Air Marocin lentokoneemme Ouagadougoun lentoasemalla.

Royal Air Marocin lento Casablancaan lähti ajallaan ja lensi Malin ja Mauritanian ilmatilojen kautta halki öisen Saharan autiomaan. Ennen laskeutumista ystävällinen lentohenkilökunta tarjoili aamupalaksi makean croissantintapaisen. Aamu alkoi kajastaa, kun lentokoneen pyörät ottivat Mohammed V:n kansainvälisen lentoaseman kiitotiehen.

Casablancan lentoasema on hyvä vaihtokenttä. Lentoasemalla oli edelleen sama ebola-tiski, kuin edellisvuonnakin. Ilmeisesti Länsi-Afrikasta tulevat matkustajat kulkevat sen kautta. Ouagadougoun-lennosta ei oltu kiinnostuneita, eikä minun hiljattaista Guinean-vierailuanikaan kukaan voinut tietää. Passia pläräämällä se olisi tullut ilmi. Casablancan kenttä oli kokenut kasvojenkohotuksen sitten viime näkemän. Esimerkiksi ravintolaosasto oli uudistettu täysin, eikä sisällä pöydissä tupakointiakaan enää näkynyt. Jo huhtikuussa 2014 se oli suurin kieltokyltein kielletty, mutta niitä ei noudatettu.

cmn10

Royal Air Marocin kone Casablancan lentoasemalla odottamassa minua ja muita Istanbulin-matkalaisia.

cmn11

Casablancan lentoasemalla oli pitkä rivistö Marokon kansallisen lentoyhtiön Royal Air Marocin koneita.

Casablancasta jatkoin samaisen Royal Air Marocin siivin Istanbuliin. Lennolla oli ruhtinaallisesti tilaa ja sain kokonaan oman penkkirivin, jossa saattoi nukkua koko matkan. Pohjois-Afrikassa kun oltiin, ei näkyvyydessä ollut valitettavaa: pilvettömältä taivaalta näki pitkälle! Aluksi koko Casablanca avautui ikkunastani. Myöhemmin koneen viistäessä Marokon pohjoisrannikkoa pitkin kohti itää, näin pitkälle Manner-Espanjaan. Samoin bongasin marokkolaisen Nadorin kaupungin ja Espanjalle kuuluvan Melillan erillisalueen. Naapurimaa Algerian puolelta havaitsin pohjoisen suurkaupungit, kuten Oranin ja pääkaupungin Algerin. Algeria kiinnostaisi suunnattomasti, mutta viisumin saaminen on vaikeaa.

Royal Air Maroc ei ole lähtenyt karsimaan palveluista, vaan lennon hintaan kuului matkalaukun lisäksi erinomainen marokkolaishenkinen lounas ja myöhemmin vielä välipalakin kahden kolmioleivän muodossa. Myös viltit olivat tarjolla jopa näin päivälennolla. Kaiken kaikkiaan parhaita lentoja vähään aikaan. Tällaiset lennot, joissa panostetaan laatuun ja palveluun, jäävät matkustajien mieleen.

cmn13

Marokon suurin kaupunki Casablanca lentokoneen ikkunasta vähän nousun jälkeen. Kuvasta voi erottaa jopa merenrannassa seisovan kaupungin korkeimman rakennuksen, Hassan II:n moskeijan.

cmn12

Algerian rannikolla tarjoiltiin herkullinen lounas. Taisi olla kanaa.

Istanbulin Atatürkin lentoasema on ankeimpia ja ruuhkaisimpia kenttiä, joilla olen ollut. Aluksi valtaosa koneesta tulleista, minä mukaan lukien, käveli harhaan. Suunnistimme kylttien mukaan passintarkastukseen, josta joku kuitenkin turkiksi patisti toisaalle. Olimme tulleet väärään paikkaan. Lähdimme haahuilemaan eteenpäin, kunnes löysimme toisen passintarkastuspisteen ja samalla maailman pisimmät passintarkastusjonot. Turkin kansalaisille on oma jononsa, muukalaisille omansa. Vajaan tunnin jonoteltuani, sain leiman passiin ja pääsin hakemaan rinkkani hihnalta. Vein sen matkatavarasäilytykseen ja lähdin kohti metroa. Minulla oli kymmenisen tuntia aikaa notkua Istanbulissa. Jos olisin lentänyt Turkish Airlinesilla, minulla olisi ehkä ollut oikeus ilmaiseen hotelliyöhön. Turkish Airlines oli kuitenkin ollut aivan liian kallis, kun olin varaillut lentoja. Kyseinen pulju on edelleen testaamatta.

Turkissa on pakko syödä kebabia. Muuta syytä minulla ei nytkään ollut matkustaa Sultanahmetin alueelle Istanbulin turistikortteliin. Tahdoin vain kebabia. Aluksi kuitenkin kävin Sinisessä moskeijassa. Se kun sattui olemaan siinä vieressä, kun astelin ulos raitiovaunusta. En tosin sisään astellessani tiennyt, mikä pytinki kyseessä mahtoi olla. Sinisen moskeijan edessä sijaitsee Sultanahmetin aukio, minkä keskellä seisoo korkea Theodosiuksen obeliski. Aukiolla tehtiin pommi-isku tammikuussa 2016. Hagia Sofian bongasin sitten myöhemmin ja sen tunnistinkin ulkonäöstä. Näin oli Turkin suurin kaupunki nähty!

ist4

Sininen moskeija.

ist1

Miten osuvaa: rammat tästä ovesta! Tämä siis Sinisen moskeijan sisäänkäynnissä.

ist2

Iskender kebab Sultanahmetin turistialueella nautittuna. Turistihinnat, mutta maku oli erinomainen.

Kebabia syödessäni Sultanahmet pimeni. Tuli sähkökatko. Kehitysmaamatkailijana minulla oli tietenkin otsalamppu repussani, joten ruokailun jälkeen Sultanahmetin tutkiminen jatkui ongelmitta. Kanssaturistini eivät olleet näköjään yhtä hyvin valmistautuneet matkalleen! Sininen moskeija ja valtaosa seudusta oli vielä pimeänä, kun lähdin etsimään metroasemaa. Itse asiassa olin kuvitellut Istanbulin olevan varsin länsimainen kaupunki, mutta silti kohti Aksarayn metroasemaa kävellessäni 95 prosenttia kaikista vastaantulijoista oli miehiä. Joutuvatko naiset tosiaan täälläkin olemaan pimeän tullen sisätiloissa! Näin toki vain hyvin pienen palasen Istanbulista ja ehkä se avautuu paremmin, jos joskus päätän palata kaupunkiin.

ist3

Sultanahmetin katuja ennen sähkökatkoa.

Atatürkin lentoasemalle ei niin vain mennäkään, vaan heti ovella on ensimmäinen turvatarkastus. Sen läpäistyäni, etsin mahdollisimman rauhallisen nurkan, levitin Royal Air Marocin viltin lattialle ja vaivuin horrokseen. Malarian ehkäisylääkkeiden vaikutuksen alaisena sitä nukkuu missä tahansa! Tosin kaamea häslinki terminaalissa tuntui käyvän läpi yön. Ei mitenkään miellyttävä paikka viettää yötä.

kbp1

Kiovassa vaihdoin konetta.

ist5

Ukraine International Airlines tarjoili lennollaan mukillisen vettä. Nautin!

Aamulla nousin Ukraine International Airlinesin lennolle Kiovaan, vaihdoin Kiovassa ja jatkoin samalla yhtiöllä perille Helsinkiin saakka. Kaiken kaikkiaan matka Ouagadougousta Helsinkiin taisi kestää vajaa 40 tuntia.

Viimeinen päivä Ouagadougoussa

22.8.2015

Länsi-Afrikan kiertomatkani oli tulossa päätökseensä. Vielä oli kuitenkin kokonainen päivä aikaa Burkina Fason pääkaupungin Ouagadougoun tutkimiselle. Söin ylihintaisen aamupalan Le Pavillon Vert -hotellini ravintolassa. Kuiva patonki, hunajaa, voita ja murukahvia. Ystäväni Seni saapui kymmenen aikoihin hotellilleni ja siirryimme läheiseen kansankuppilaan jatkamaan aamupalaa. Munakas, patonki ja teetä puoleen hintaan verrattuna hotelliini. Ikinä ei kannattaisi syödä mitään hotellilla.

Aamupalan jälkeen ajelimme Moro-Naban palatsille Ouagadougoun keskustaan. Palatsissa asustaa Burkina Fason valtaheimon, mossien, kuningas Naba Baongo II. Hän on Burkina Fason perinteisistä johtajista kaikkein vaikutusvaltaisin. Joka perjantai kello seitsemältä aamulla hänen palatsilla tapahtuu noin 15 minuuttia kestävä Moro-Naba-seremonia, jossa mossipäälliköt saapuvat tapaamaan kuningasta. Myös turistit ovat tervetulleita seuraamaan seremoniaa, mutta valokuvien ottaminen on ehdottomasti kielletty. Aikaisesta ajankohdasta johtuen päätin jättää koko seremonian edellisaamuna väliin. Lähde: [1]

Seni kuitenkin tahtoi, että tapaisin kuninkaan ja oli yrittänyt järjestää tapaamista. Se kuitenkin osoittautui mahdottomaksi, kun ajoimme palatsin pihamaalle puoliltapäivin. Oikeasti skootteri piti taluttaa pihamaalle, sillä ajaminen oli kielletty. Kuninkaan kerrottiin olevan hääseremoniassa jossain päin Ouagadougoua. Olin ehkä hieman helpottunut tämän kuullessani. Miten minun olisi pitänyt puhutella kuningasta, olisiko pitänyt kumartua, pitäisikö olla toisenlainen vaatetus. Tapaamisen sijaan meidät ohjattiin katsomaan pyhiä krokotiilejä, jotka olivat pienessä aitauksessaan Moro-Naban palatsin pihamaalla. Niiden kuvaaminen oli niin ikään kielletty.

oua49

FESPACO-elokuvafestivaalin päämaja Ouagadougoun keskustassa.

oua48

24:nnen FESPACO:n juliste.

Ouagadougou on Afrikan mittakaavassa tunnettu kulttuurikaupunki. Eläväisen musiikkiskenen lisäksi paikkakunta tunnetaan FESPACO-nimisestä (La Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) elokuvafestivaalista. Näille Afrikan suurimmille filmifestivaaleille hyväksytään ainoastaan afrikkalaisten elokuvantekijöiden elokuvia. Niiden täytyy olla vieläpä tuotettu pääosin maanosassa. Afrikan Oscar-gaalaksikin kutsuttua festivaalia on järjestetty vuodesta 1969 lähtien. Nykyisin FESPACO valtaa Ouagadougoun kahden vuoden välein ja edellisen kerran näin tapahtui 28.2.–7.3.2015. Tuolloin mukana oli 134 elokuvaa. Parhaan elokuvan palkinnon sai ranskalais-marokkolaisen Hicham Ayouchin elokuva Fièvres. Seuraava, järjestyksessään 25. FESPACO järjestetään alkuvuodesta 2017. Lähteet: [2] & [3]

Ajelimme FESPACO:n päämajalle. Sain luvan ottaa kuvia rakennuksen aulassa. Esillä oli muun muassa julisteita aikaisemmista FESPACO-voittajista.

oua52

FESPACO:n parhaan elokuvan palkinnon voittajat kotimaineen. Viimeisin voittaja puuttuu julisteesta.

FESPACO:n päämajalta ajoimme halki Ouagadougoun keskustan Maison du Peuplelle. Se on ilmeisesti Ouagadougoun Hartwall-areena. Siellä järjestetään konsertteja ynnä muuta kulttuurisesti merkittävää. Rakennus on vuosikymmenten takaa, eikä erityisen hyvässä kunnossa enää. Sisällä kierrellessämme huomasin, että seuraavan tapahtuman valmistelut olivat täydessä vauhdissa. Esimerkiksi äänentoistoa viriteltiin.

oua50

Maison du Peuple.

oua51

Maison du Peuplen katsomoa ja esiintymislava.

Vielä kerran kävimme Ouagadougoun torilla, grand marchélla. Halusin ostaa Burkina Faso -t-paidan. Sellaisen ostaminen osoittautui vähitellen mahdottomaksi, vaikka epätoivoiset kauppiaat panivat parastaan. Jalkapallopaitoja olisi saanut, mutta sellaista en halunnut. Halusin oikean t-paidan. Lopulta luovutin, sillä kävi ilmi, että kaikki t-paidat olivat yhtä ja samaa kokoa. Kauppiaatkin olivat pettyneitä. Olisi kuulemma silti pitänyt ostaa jotain, sillä se “on täällä päin tapana” ja että “muuten tulee kaikille huonoa onnea” ja ties mitä! En silti ostanut mitään.

Myöhemmin ostin kadun varrelta maapähkinöitä tuliaisiksi Suomeen. Oikein muutakaan täältä ei voi ostaa, ellei sitten halua ostaa perinteisiä vaatteita, kankaita tai norsuveistoksia. Pian tämän pähkinäpysähdyksen jälkeen Seni huomasi Iphonensa olevan kateissa. Ajelimme takaisin samoja jälkiä. Kyselimme kadunvarsien liikkeistä tuloksetta. Eräs vaateliike oli ymmärtänyt ehkä hieman väärin asiakkaiden kalastelun. Kahden, mielestään varmasti hyvin muodikkaasti pukeutuneen nuoren miehen liikkeeseen oli oikeasti vaikea päästä sisään kaikkien kadulla olleiden mallinukkejen ohi. Tyhjä se liike olikin. Palasimme lopulta pähkinämyyjien luokse, joita itse epäilen varkaudesta. He vakuuttelivat syyttömyyttään, mutta samaan aikaan eivät enää katsoneet silmiin. Kun aito Iphone katoaa Afrikassa, ei sitä taida olla mahdollista saada takaisin.

Kävimme kännykkäliikkeissä tiedustelemassa, voisiko puhelimen jotenkin sulkea lopullisesti tai mahdollisesti jäljittää. Poliisin juttusille meneminen ei tullut Senille edes mieleen, sillä poliisi ei ole ystävä, eikä tee mitään. Lopulta kuitenkin ajoimme Senin kotikaupunginosaan ja poliisiasemalle. Poliisiasemallekaan ei niin vain mennä, vaan poliisilta saa heti nuhteita, jos vahingossa ajaa portista sisään. Niin sanoo järki. Burkinalainen poliisi sanoo, että skootteri on talutettava. Mitenköhän aseman pihalla olleet autot oli sinne tuotu. Työntämälläkö. Poliisi käski tulla uudelleen puhelimen tarkempien tietojen kanssa. Seni päätti luottaa Allahiin.

Loppupäivä kului Tampouyn kaupunginosassa. Kävimme syömässä ja istuimme Senin veljen Ibrahimin kaupalla. Olisin voinut istuskella siinä monta päivää sitä kaikkea vilskettä ja vilinää katsellen, uusiin ihmisiin tutustuen ja muslimien rukoushetkiä tuijotellen. Olin huomannut, että joka ilta jo hyvissä ajoin ennen iltarukousta kaupalle saapui pikkuinen vanhus. Mies oli 75-vuotias luku- ja kirjoitustaidoton entinen maanviljelijä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitakaan. Seni tulkkasi tarpeen vaatiessa.

Muslimien rukoushetken jälkeen Seni kuljetti minut takaisin hotellilleni, söimme pannukakut hotellin ravintolassa ja lähdimme kohti Ouagadougoun kansainvälistä lentoasemaa. Ensimmäistä kertaa matkustin lentokentälle skootterin kyydissä rinkka selässä!

Talvinen Kaunas

29.-30.12.2015

Kävin Liettuassa! Lensin Finnairin siivin Vilnaan, missä tapasin reissukaverini. Yhden yön Liettuan pääkaupungissa nukkuneena, olimme aamulla yhdeksän aikoihin kaupungin päälinja-autoasemalla, joka paikallisella kielellä tunnetaan nimellä Vilniaus autobusų stotis. Asema sijaitsee keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lukuisilla linja-autoilla ja johdinautoilla. Lippuja ulos kaupungista lähteviin busseihin saa ostettua lipunmyynnin lisäksi suoraan kuljettajilta. Niin teimme mekin. Lippu Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Kaunasiin, maksoi 5,50 euroa. Liikennöivä yhtiö on nimeltään TOKS.

Bussi ajoi Kaunasiin pysähtyen ainoastaan kerran matkan puolivälissä, Elektrėnaissa. Kyseessä on harmailla neuvostohenkisillä kerrostaloilla varustettu pikkukaupunki, jossa pelattiin joulukuussa 2015 jääkiekon alle 20-vuotiaiden kakkosdivarin A-ryhmän maailmanmestaruuskilpailut. Mukana oli huippukiekkomaita, kuten Viro ja Alankomaat. Kilpailut olivat edelleen läsnä katukuvassa.

kaunas1

Arkkienkeli Mikaelin kirkko.

Matka Vilnasta Kaunasiin kesti noin 1,5 tuntia. Kaunasin päälinja-autoasema sijaitsee Akropolis-kauppakeskuksen yhteydessä. Lipunmyyntikin on sisällä kauppakeskuksessa. Emme jääneet kauppakeskusta koluamaan, vaan lähdimme samantien kohti tämän noin 300 000 asukkaan Kaunasin vanhaakaupunkia. Sinne pääsee esimerkiksi kaupungin pääkävelykatua, Laisvės alėjaa, pitkin. Kadun varrella oli aluksi kovin ortodoksihenkinen kirkko, joka nykyisin oli penkeistä ja muustakin sisustuksesta päätellen roomalaiskatolinen, kuten koko Liettuakin. Kirkko tunnetaan Arkkienkeli Mikaelin kirkkona (tai “varuskuntakirkkona”) ja se on rakennettu 1890-luvulla Kaunasin linnan varuskunnan käyttöön. Silloin Liettua oli osa Venäjän keisarikuntaa ja sotilaatkin ilmeisesti ortodokseja. Täten kirkkokin oli alkujaan ortodoksinen. Nyt kirkon joulukuusessa välkkyivät mauttomat jouluvalot. Sellaiset ovat liettualaisten mieleen laajemmankin otannan perusteella!

kaunas2

Laisvės alėja -kävelykatu Arkkienkeli Mikaelin kirkon ja vanhankaupungin välillä.

kaunas4

Liettuan historiallinen presidentinlinna.

kaunas3

Kaunasin vanhaakaupunkia Vilniaus gatvėn eli “Vilnankadun” varrella.

Vanhankaupungin (liettuaksi Senamiestis) ensimmäinen käyntikohteemme oli historiallinen presidentinlinna, joka toimi maailmansotien välisen ajan maan presidentinlinnana. Nykyisin talossa toimii Liettuan presidenttimuseo. Ihan niin paljoa ei maan johto kiinnostanut, että olisimme eteistä kauemmas museoon eksyneet. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että maan johdossa on nykyisin siis naispresidentti Dalia Grybauskaitė!

Jo ennen tätä presidentinlinnaa, olimme kulkeneet jonkin matkaa Kaunasin vanhankaupungin pääkatua Vilniaus gatvėa eli “Vilnankatua”. Se on mukulakivipäällysteinen ja komeiden vanhojen rakennusten reunustama. Eihän Kaunas toki Riikaa tai Tallinnaa päihitä jo kokonsakaan puolesta, mutta on täälläkin niitä kapeita katuja eli vanhankaupungin tunnelmaan kyllä pääsee! Vilniaus gatvėn päässä on kaupungin katolilainen basilika. Sen historia ulottuu jo 1600-luvulle, ja se on omistettu apostoli Pietarille ja Paavalille. Oven edessä vartoi kerjäläinen, joka opasti tiukkaan äänensävyyn, jos ovi ei mennyt ihan kiinni asti. Varmasti harmittaa istuskella päivät pitkät kylmässä. Kirkkoja on kaupungissa ihan kaikkialla, niin kuin niitä kunnon katolilaisessa maassa kuuluu ollakin, eikä kaikkia ehdi yhden päivän aikana kiertämään.

kaunas5

Lisää Vilniaus gatvėa. Etualalla olevasta italialaisesta BuonGiorno-tavernasta saa hyvää ja halpaa pizzaa.

kaunas6

Vilniaus gatvėn päässä oleva katolilainen 1600-luvun basilika.

kaunas7

Keskellä vanhaakaupunkia, Rotušės aikštėlla, seisoo Kaunasin vanha kaupungintalo.

Vilniaus gatvė päättyy “Raatihuoneen aukioon”, mikä paikallisella kielellä on Rotušės aikštė. Keskellä aukiota seisoo 1700-luvun lopulla rakennettu vanha kaupungintalo. Jylhään ilmestykseen pääsee nykyisin tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Näin talvella kierros oli ilmainen ja liettuaksi opastettu. Osallistuimme silti. Kierroksen aikana vierailimme rakennuksen pohjakerroksen vankityrmässä ja keramiikkamuseossa. Kovin paljon esityksestä ei saanut irti. Pitäisi osata liettuaa. Museosta matkamme jatkui vanhan kaupungintalon ylempiin kerroksiin. Rakennus toimii kaupungin arvovieraiden vastaanottopaikkana, mistä merkkinä oli pari huonetta täynnä eri kaupunkien ja tahojen lahjoittamia esineitä. Helsinkikin oli lahjoittanut lautasen Kaunasille. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa puolestaan oli antanut omalla tunnuksellaan varustetun vaasin. Varmasti vain kuninkaat voivat näin tehdä! Kaupungintalo toimii edelleen myös avioliittojen vahvistamispaikkana, kuin jonkinlaisena maistraattina. Sitä varten paikka varmasti oli koristeltu kukkasin.

kaunas9

Vanhan kaupungintalon kellarissa sijaitsee keramiikkamuseo.

kaunas12

Vanhan kaupungintalon ylimmissä kerroksissa on juhlavaa.

kaunas10

Vasemmalla Liettuan vaakuna, oikealla Kaunasin.

kaunas11

Juhlasali vanhassa kaupungintalossa.

Vanhalta kaupungintalolta Kaunasin kiertely jatkui kaupungin keskiaikaiselle linnoitukselle. Se sijaitsee kivenheiton päässä Rotušės aikštėlta, Nerisjoen rannalla. Ihmeen paljon tästä 1300-luvun linnastakin vain on vielä jäljellä. Toki sitä on aikojen saatossa moneen kertaan varmasti paikkailtu.

kaunas8

Kuvassa oleva Pyhän Kolminaisuuden kirkko on osa yhä toimivaa Kaunasin katolilaista pappisseminaaria (Kauno kunigų seminarija). Seminaari sijaitsee vanhan kaupungintalon välittömässä läheisyydessä Rotušės aikštėn laidalla.

kaunas14

Kaunasin linna.

Kaupungin matkailuneuvonnasta saatujen vinkkien (ja suomenkielisten esitteiden) perusteella suuntasimme puistoon nimeltä Santakos Parkas. Se ei ole Rovaniemen Santa Parkin vastine, vaan ihan oikea puisto, jonka toisessa päässä Liettuan suurimmat joet, Valko-Venäjältä tulevat Neris ja Niemen (liettuaksi Nemunas) yhtyvät. Vilnan suunnasta tuleva Neris oli täynnä jäälauttoja, olihan lämpötila reilusti kymmenen miinusasteen alapuolella. Niemenissä ei jäitä ollut, minkä vuoksi sorsatkin vielä joella viihtyivät.

kaunas15

Santakos Parkas. Oikealta virtaava Neris yhtyy suoraan edessä vasemmalta tulevaan Niemenjokeen.

kaunas16

Goottilainen Vytautas Suuren kirkko Niemenjoen rannassa.

Kävelimme Niemenin rantaa pitkin kohti itää aina Vytautas Suuren kirkolle saakka. Kirkko on nimetty Liettuan kansallissankarin, vuosina 1392-1430 hallinneen Vytautas Suuren mukaan. Goottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko on otettu käyttöön vuonna 1400 ja näin ollen se on yksi paikkakunnan vanhimmista. Kävimme sisällä ja kurkistimme rippituoliin, jonka eteen oli vedetty verho. Ja kuinka ollakaan, siellä oli odottamassa pullo hienoa alkoholia lahjapussissa. Katolilaisen matkaseurani mukaan kyseessä oli lahja papille.

Ylitimme kirkon kohdalla Niemenjoen Vytautas Suuren siltaa pitkin. Silta on rakennettu neuvostoaikana, eikä esimerkiksi 1400-luvulla kirkon tavoin. Silta on muuten liettuaksi tiltas, vaikkemme kielisukulaisia olekaan! Sillan toisella puolella on Aleksotasin kukkula, jolta avautuvat hienot näkymät Kaunasin vanhaankaupunkiin. Kävellen tätä lyhyttä matkaa ylös ei tarvitse kiivetä, vaan voi olla laiska ja maksaa alle euron funikulaarikyydistä. Opiskelijat tietenkin pääsevät puoleen hintaan alle 40 sentillä.

kaunas17

Näkymä Kaunasin vanhaankaupunkiin Aleksotasin näköalakukkulalta. Etualalla virtailee Niemenjoki.

kaunas13

Vielä kerran Rotušės aikštėn laitamia vanhastakaupungista.

Myöhäisen lounaan jälkeen otimme suunnaksi kaupungin uudella alueella sijaitsevan Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon. Ennen sitä löysimme matkalla sattumalta erään rakennuksen seinästä suomen-, ruotsin- ja liettuankielisen kyltin, jonka mukaan tunnettu suomenruotsalainen runoilija Henry Parland oli työskennellyt kyseisessä rakennuksessa toimineessa Ruotsin konsulaatissa. Samoilla suunnilla on myös paholaismuseo, joka oli juuri sulkemassa oviaan. Olihan jo melkein pimeääkin. Niiden lähistöllä on myös suuri Vytautas Suuren sotamuseo, jonka edessä palaa “ikuinen tuli” ja jonka edessä on pitkä rivi vanhojen herrojen patsaita.

Olimme jo melkein Jeesuksen ylösnousemuksen kirkolla, jonne niin ikään pääsee kätevästi funikulaarilla. Tämä funikulaari ei anna opiskelija-alennusta, vaan hinta, 50 senttiä, on sama kaikille. Funikulaari nousee pari minuuttia ylöspäin. Itse kirkko on rakennettu korkealle mäelle ja kirkon näköalatasanteelle voi kiivetä pientä pääsymaksua vastaan joko jalkaisin tai hissillä. Maisemat tasanteella ovat hienot: sieltä näkyy koko Kaunas.

kaunas20

Jeesuksen ylösnousemuksen kirkko on 1900-luvulta ja siltä se näyttääkin.

kaunas19

Kaunas Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon näköalatasanteelta nähtynä.

kaunas18

Näköalatasanne oli hengenvaarallisen liukas lumen ja jään vuoksi. Onneksi oli kaiteet!

Pimeässä palailimme takaisin Akropolis-kauppakeskukseen, ostimme lipun Vilnaan menevään minibussiin (6 euroa) ja noin puolessatoissa tunnissa olimme takaisin pääkaupungissa.