Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

lentoasema

Kakía Langádan rotkolaakson ja Mitátan kylän kautta kotimatkalle

3.-4.7.2020

Viimeinen kokonainen päivä Kreikassa alkoi tällä kertaa ihan hotelliaamupalalla, ensimmäisellä sellaisella tällä matkalla. Hotel Akrotirin ainoina asukkaina olimme nyt ainoina asiakkaina hotellin upealla terassilla nauttimassa Platiá Ámmoksen helteisestä aamusta ja upeista näkymistä aina Peloponnesokselle saakka. Aamupalan jälkeen nappasimme hotellilta vieraille tarkoitetun aurinkovarjon ja heitimme sen vuokra-auton peräkonttiin. Tänään olisi rantapäivä. Ensiksi tosin ajattelimme katsastaa Agía Pelagían, Kytheran saaren toiseksi tärkeimmän “turistirysän”. Tärkein sellainen oli ollut unelias Kapsáli saaren etelärannikolla. Platiá Ámmoksesta on aluksi ajettava Karaváksen kylään, mistä lähtee hyväkuntoinen, paikoin serpentiininä kulkeva tie alas Agía Pelagíaan, niin ikään Kytheran koillisrannikolle.

Agía Pelagían rantakadulla on heinäkuussa 2020 tunkua.

Agía Pelagían rannalla on liki mahdotonta säilyttää turvavälit muihin koronaisiin auringonpalvojiin.

Agía Pelagía on reilun 400 asukkaan kylä ja elää pääosin matkailusta. Paitsi, että nyt kesällä 2020 matkailu ei kyllä elättänyt yhtään ketään. Turisteja ei vain ollut, vaan kylän hieno hiekkaranta aurinkovarjoineen ja -tuoleineen oli typötyhjä. Hiljaiselta näytti myös hotellien ja muiden majoituspaikkojen pihamailla. Pääosin tyhjillään olivat lisäksi ne muutamat kahvilat ja ravintolat, joita Agía Pelagían rantakadulla oli. Kylän ainoassa matkamuistomyymälässä oli pari muutakin asiakasta, muttei kuitenkaan ulkomaalaisia. Olisin halunnut ostaa avaimenperän oman autoni avaimiin, mutta täältä ei sellaista löytynyt. Ajattelimme ajella myöhemmin huviksemme vielä kerran etelärannikon Chóraan. Siellä tarjonta olisi parempi. Agía Pelagían rantakatu oli nopeasti katseltu. Otimme seuraavaksi suunnan kohti Kakía Langádan rantaa, jonka olin nähnyt eräässä Youtube-videossa aiemmin. Ranta on hieman syrjäisempi, eikä perille saakka johda edes päällystetty tie. Lopulta päätin jättää auton Langáda-rannan parkkipaikalle, joka on pitkähkö ranta juuri ennen Kakía Langádaa. Langádan rannalla oli jopa kaksi ihmistä ja rantabaari, joka ei kyllä tietenkään ollut avoinna.

Langádalta oli muutaman sadan metrin kävely omalle syrjäiselle rannallemme, jonka ainutlaatuiseksi tekee sen sijainti ja maisemat! Ranta nimittäin sijaitsee muutaman kilometrin pituisen Kakía Langádan rotkon suulla, jylhien vuorten reunustaessa pienellä kannaksella sijaitsevaa pikkukivirantaa. Kannaksen toisella puolella on Välimeri, toisella melko matala sadan metrin pituinen laguuni. Aina Trifilliánikan kylään saakka jatkuva Kakía Langádan rotko on paikka, josta osmanikaappari Hayreddin Barbarossa tunkeutui Kytheralle vuonna 1537 ja valloitti koko saaren. Itse en olisi kyllä pystynyt laguunia pidemmälle rotkoa etenemään, mutta ehkäpä osmaneilla oli varusteet kunnossa, eivätkä olleet matkassa pelkillä rantasandaaleilla. Joka tapauksessa nyt pikkuisella rannallamme ei ollut osmaneja, ei muita turisteja, eikä sitä myöten koronavirustakaan. Rotkolaakson rinteillä kiipeilleiden villivuohien ääntely rannan rauhaa tosin “rikkoi”. Parin tunnin pulikoinnin jälkeen totesimme auringonoton riittävän ja päätimme lähteä käymään Chórassa. Koko aikana Kakía Langádan rannalle ei ilmestynyt muita.

Tämä tie johtaa Kakía Langádan rannalle ja rotkon suulle.

Kannaksella olevan rannan takana on laguuni.

Kakía Langádan pikkukiviranta.

Kävimme Chórassa, jossa mukaan tarttui hieno saarella valmistettu avaimenperä (nytpä olisi muisto tältä saarelta), paikallista oreganoa ja 80 millilitran pullo Kytheran omaa fatourádaa, kanelilla ja neilikalla maustettua tsipouro-viinaa. Sellaisen saisi viedä käsimatkatavaroissa kotiin. Paluumatkalla takaisin kohti pohjoisen Platiá Ámmosta ja hotelliamme, pysähdyimme tankkaamassa Potamóksessa, jossa sijaitsee kaksi saaren neljästä huoltoasemasta. Litra ysivitosta maksoi 1,659 euroa. Auton tankkauksen jälkeen päätimme tankata myös itsemme. Auto eilen tutuksi tulleelle parkkipaikalle ja istahdus johonkin keskusaukion ravintoloista. Päädyimme mussakaan ja kreikkalaiseen salaattiin. Ruokaa odottaessamme päätin sitten tehdän lähtöselvityksen seuraavan päivän lennolle Ateenasta Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. Alun perin meidän piti matkustaa Lufthansalla Münchenin kautta Helsinkiin ja jopa järkevillä matka-ajoilla. Lufthansa perui paluun ja me saimme vaihdettua lipun SAS:n lennolle Ateenasta Tukholman kautta Helsinkiin. Tämäkin kuitenkin peruttiin ja lopulta meillä oli monimutkainen pohjoismaisten pääkaupunkien kiertue lipullamme. Paitsi, että SAS:n asiakaspalvelija oli mokannut oikein kunnolla ja nyt lähtöselvitystä tehdessäni varaus oli enää olemassa vain yhdelle hengelle! Onneksi huomasin asian hieman ennen SAS:n asiakaspalvelun sulkeutumista tälle päivälle ja soitto Tanskaan ratkaisi asian. SAS:lla en lentäisi ihan vähään aikaan, sen verran karmivan kokemuksen firmasta sain.

Ajoimme illaksi takaisin Platía Ámmokseen, jossa oli vielä lähdettävä kerran uimaan. Seuraavasta kerrasta lämpimissä vesissä ei olisi tietoa, eikä kyllä lämpimistä illoistakaan. Kreikkaa tulisi ikävä viimeistään syksyllä.

Maisemaa Karaváksen ja Platiá Ámmoksen kylien välillä.

Näkymä korkealla sijaitsevasta Mitátan kylästä kohti etelää. Pikkuinen Viarádikan kylä sijaitsee kuvassa oikealla keskellä.

Viimeisen päivän aamuna söimme matkan varrella kerääntyneen ruoan ja kävimme palauttamassa avaimen Hotel Akrotirin vastaanottoon. Edelleen olimme ainoita vieraita. Lento takaisin Ateenaan lähtisi vasta iltapäivällä, mutta sitä ennen ajattelimme vierailla Karaváksen kylän liepeillä sijaitsevilla Amir Alin lähteillä, jonne on kyllä opasteet. Niistä huolimatta emme löytäneet paikkaa ja tiet kävivät lopulta aivan liian ahtaiksi Citroen Cactuksellemme. Jätimme paikan näkemättä ja ajelimme lopulta Aroniádikan kylään. Ajattelimme syödä lounaan vielä ennen lentoa, vaikkei nälkä oikeastaan ollutkaan. Lounaan jälkeenkin oli aikaa jäljellä, joten keksin lähteä käymään Mitátan pikkukylässä. Mitátalla on traaginen lähihistoria, johon sisältyy useampia voimakkaita maanjäristyksiä. Viimeisimpänä maa järisi vuonna 2006 jopa 6,9 momenttimagnitudin voimalla tuhoten kylän rakennuksia ja tekemällä muun muassa kirkosta liian vaarallisen käyttää. Kovia kokenut kirkko kuitenkin seisoo edelleen upealla paikalla kylän keskusaukiolla, suuren Tsákona-laakson rinteellä. Seuraava kunnon järistys varmasti saa rakennuksen romahtamaan.

Mitátan keskusaukiolla seisoo käyttökiellossa oleva vanha kirkko sekä oikealla korjattu kahvila-ravintola.

Vuoden 2006 maanjäristyksen jälkiä Mitátan kirkossa.

Palautimme vuokra-Citroenimme kahden jälkeen Kytheran lentoasemalle. Viikon aikana olimme ajelleet ympäri Kytheraa ja Antikytheraa yhteensä 298 kilometrin verran. Lentoasemalla oli maskipakko, joten istuskelimme ulkona. Ulkona oli lisäksi viileämpää kuin ilmastoimattomassa terminaalissa. SkyExpressin lentomme GQ 441 takaisin Ateenaan olisi pitänyt lähteä kello 16.10, mutta se lähti hieman aikataulusta jäljessä. Se ei haitannut, koska joutuisimme odottelemaan Ateenan lentoasemalla seuraavaa lentoa ihan riittämiin. Menolennolla koneessa oli ollut yksi lentoemäntä ja 11 matkustajaa me mukaan lukien. Nyt lennolla Ateenaan lentoemoja oli kaksi ja matkustajia yhdeksän.

Kytheran Aléxandros Aristotélous Onásiksen lentoasema on koronakesänä hiljainen ilmestys.

Lentoasemalta voi ostaa viimeiset matkamuistot.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä piti olla Ateenaan palattuamme vielä yli puoli vuorokautta aikaa tutkia tätä pääkaupunkia, mutta kiitos Lufthansan lentojen peruutusten, emme enää ehtineet kaupungille. SAS:n lennolla Ateenasta Kööpenhaminaan oli 13 matkustajaa ja koneena oli 180-paikkainen Airbus A320. Aiemmilla kerroilla Kööpenhaminassa konetta vaihtaessani olin saanut hyvin positiivisen kuvan tästä kentästä, mutta nyt vastaanotto oli kolkko. Tanska taitaa olla kuin Suomi eli ulkomaalaisten tulisi pysyä mahdollisimman kaukana. Passintarkastuksessa tivattiinkin sitten tylysti mitä aion tehdä Tanskassa, johon vastasin tylysti “nothing“. Seuraava vastoinkäyminen tuli, kun lentoaseman lähtöselvitysautomaatit eivät toimineet, eikä Pohjoismaiden suurimman lentoaseman transfer centressä ollut puoliltaöin henkilökuntaa, eikä missään edes aukioloajoista kertovaa kylttiä. Sen sijaan siellä ja kaikkialla lentoasemalla oli valtavan törkyistä. Koko lentoasemalla viettämämme yön aikana en nähnyt ainuttakaan siivoojaa, mutta ehkäpä koronavirus ei ole tanskalaisten mielestä mikään syy siivoukselle. Sen sijaan lentoaseman henkilökunnalla riitti kyllä pitkin yötä intoa potkia hereille penkeillä nukkuvia jatkolentoa odottavia matkustajia ja vaatia laittamaan maski kunnolla kasvoille. Ja minä kun vielä toukokuussa suunnittelin lähteväni kesälomalla Tanskaan. Onneksi en lähtenyt!

Lopulta lähtöselvitys Tukholman-lennolle ja edelleen Helsinkiin onnistui ihan lähtöportilla, sillä transfer centreen ei ollut ilmestynyt aamuseitsemään mennessä työntekijöitä. Arlandan lentoasemalla tunnelma oli mukavan vapautunut, kun maskeja ei yhtäkkiä ollut kenelläkään. Helsinkiin saavuimme iltakuuden aikoihin.

Ateenan katselmus neljässä tunnissa ilman maskia

26.-27.6.2020

Ulkomaanmatkailusta on viimeisten kuukausien aikana kehittynyt käsittämättömän vaikea harrastus, eikä suomalaisille avoinna olleita maita ole ollut liiaksi asti. Saatikka sellaisia, jotka olisi voinut saavuttaa helposti. Ilman koronaviruspandemiaa olisin matkustanut kesälomallani ehkä Algeriaan tai edes jonnekin eksoottiseen kohteeseen Euroopan ulkopuolella. Loma Suomessa ei jaksanut inspiroida, sillä kotimaata ehtii kyllä nähdä ihan riittämiin vuoden kuluessa. Ulkomaille oli päästävä ja siihen lääkettä ensimmäisten joukossa tarjosi Kreikka. Maa kertoi toukokuun lopulla avaavansa rajat suomalaisille 15. kesäkuuta lähtien. Seuraavana päivänä tästä ilmoituksesta meillä oli lennot Ateenan kautta Kytheran saarelle kolmen viikon päähän. Edellisestä Kreikan-matkasta olisikin jo kymmenen vuotta! Suomi ei tietenkään vielä matkalle lähdettäessä Kreikan-matkailua suositellut, mutta kun katsoo Kreikan kesäkuun tartuntalukuja, ei Suomen antama suositus ole järkevä. Kreikka tietänee oman tilanteensa paremmin.

Akropoliilla on kesäkuussa 2020 tyhjää. Kuvan ainoa ihminen on Akropoliilla työskentelevä opas.

Parthenonin temppeli hallitsee Ateenan Akropolis-kukkulaa.

Viikon kuluttua lentojen varaamisesta Lufthansa perui paluulennon ja tarjosi vain rahojen palautusta. Lufthansa on hieman vanhanaikainen lentoyhtiö ja palvelee asiakkaita vain puhelimitse. 1,5 tunnin jonotuksen jälkeen meillä oli uudet paluulennot. Samaan Star Allianceen kuuluva Lufthansa suostui mukisematta reitittämään meidät SAS:n lennoille Ateenasta Tukholman kautta Helsinkiin. SAS ja Ruotsin lehdistö olivat näyttävästi mainostaneet uusia kesäkohteita, minkä vuoksi olimme turvallisin mielin. Ateenaan lennettäisiin jopa kaksi päivittäistä vuoroa. SAS on kuitenkin niin surkeassa taloudellisessa tilanteessa, että myy lentoja, joita sillä ei ole aikomustakaan lentää. Niinpä jälleen viikon kuluttua paluu peruttiin. Tai oikeastaan se muuttui sellaiseksi, että jatkolento Tukholmasta Helsinkiin lähtisi tuntikausia aiemmin, kuin lentomme Ateenasta Tukholmaan. SAS kehotti ottamaan yhteyttä Lufthansaan ja Lufthansa SAS:iin. SAS:n suomenkielinen asiakaspalvelu Tallinnassa reititti meidät pyynnöstämme ja täysin mukisematta Ateenasta Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Helsinkiin. (Viimeinen vastoinkäyminen tuli Kreikassa paluumatkan lähtöselvitystä tehtäessä, kun yllättäen kahden hengen varaus olikin muuttunut yhden hengen varaukseksi. Nyt soitin SAS:n asiakaspalveluun Tanskaan, jossa Tallinnan asiakaspalvelijan karmiva moka korjattiin ja toinenkin meistä pääsisi takaisin kotiin.)

Tällä hetkellä lentomatkailu vaikuttaakin olevan hieman turhan paljon arpapeliä. Mielestäni Kreikan olisi kannattanut valjastaa Aegean Airlinesin laivastonsa lentämään eurooppalaisiin pääkaupunkeihin ja tuomaan halukkaita turisteja maahan. Kuitenkin Lufthansan menolento Frankfurtin kautta säilyi koko kolmen viikon ajan muuttumattomana ja pääsimme matkaan. Niin lento Frankfurtiin, kuin lento Ateenaankin olivat täysiä. Kyllä matkustushalukkuutta löytyy, kunhan vain joku lentäisi. Onneksi sentään Lufthansa lentää ja vieläpä edelleen tarjoilee lennoillaan ilmaisia juomia ja ruokia!

Näkymä Akropoliilta kohti merta. Oikeassa alakulmassa Herodes Atticuksen odeion.

Monastirákin aukion laidalla on 1700-luvulla rakennettu Tzistarákiksen moskeija.

Hieman ennen laskeutumista lentoemännät jakoivat jokaiselle lomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa matkan alkupiste, lennon numero ja missä aikoisi majoittua. Alun perin lomake olisi pitänyt esittää passintarkastuksen yhteydessä, mutta nyt olimme kuulemma onnekkaita, kun Ateenan päässä kaikki lomakkeet haluttiin yhtenä läjänä. Lisäksi kukaan ei lopulta halunnut nähdä passeja, sen kuin vain kävelimme Kreikkaan. Syynä saattoi olla se, että lento laskeutui yhden jälkeen yöllä.

Kreikassa julkisessa liikenteessä on käytettävä maskia eli vielä lentokenttäbussissa jouduimme kärvistelemään, mutta heti ulos päästyämme maskit roskiin ja normaali elämä voi alkaa. Ateenassa maskin käyttö kaduilla on yhtä yleistä kuin Suomessakin eli maskeja ei juuri näe. Se on ymmärrettävää, koska tapauksia tuli koko maassa vain kourallinen päivittäin. Majoituimme lyhyeksi yöksi Syntagma-aukion liepeille Omeros-hotelliin. Jo kello seitsemältä aamulla olimme ulkona ja kävelemässä kohti Akropolista. Meillä oli muutama tunti aikaa ennen kuin lento Kytheran saarelle lähtisi.

Modernin Ateenan ydin on Syntagma-aukio.

Ateena on suosittu turistikohde, mutta näin lauantaiaamuna kadut olivat tyhjiä. Ennen Akropolista turisteja näkyi tasan kaksi. Puhuivat englantia keskenään. Olen käynyt Akropoliilla kymmenen vuotta sitten, jolloin pääsymaksu sattui olemaan ilmainen jonkin juhlapyhän vuoksi. Nyt pääsymaksu oli 20 euroa. Kymmenen vuotta sitten Akropolis oli täynnä vierailijoita, nyt paikalla ei ollut juuri ketään. Paikkaan sai tutustua ilman väkijoukkoja ja siten myös koronavirusta. Akropoliilta laskeuduimme roomalaisen ja kreikkalaisen agoran kautta Monastirákin aukiolle. Aikamme kolusimme myös vanhanakaupunkina pidettyä Plákan kaupunginosaa ja nautimme aamupalan paikallisessa kahvilassa. Kreikassa tarjoilijoiden on pidettävä kasvomaskia ja Ateenassa se näyttääkin toteutuvan. Kytheran saarella säännön noudattaminen on hyvin kirjavaa, kuten myöhemmin havaitsimme.

Puolen päivän maissa matkustimme takaisin Ateenan lentoasemalle ja hyppäsimme Sky Expressin lennolle kohti Kytheraa.

Vuoden pisin päivä Longyearbyenissä

21.-22.6.2020

Longyearbyen on Huippuvuorten suurin asutuskeskus reilulla 2 000 asukkaallaan. Samalla kaupunki on helposti maailman pohjoisin yli tuhannen asukkaan asutus. Oikeastaan ainoastaan Huippuvuorten Ny-Ålesund muutamalla kymmenellä asukkaallaan on vielä pohjoisempi siviiliasutus. Toisin kuin suomalaisissa Longyearbyenin kokoluokan kunnissa, täällä asukkaat ovat pakkautuneet pienelle alueelle Longyearinlaaksoon Adventfjordenin rantaan. Kuhinaa on siis enemmän kuin näin pieneltä paikalta voisi odottaa. Ja ainakin taatusti enemmän ravintoloita, hotelleja ja matkamuistomyymälöitä kuin suomalaisessa 2 000 asukkaan kunnassa!

Olin ollut Longyearbyenissä sunnuntaihin tultaessa jo kaksi yötä, mutta oikeastaan nähnyt vain pienen osan ydinkeskustaa. Kaikki kaupatkin olivat olleet kiinni saapuessani Huippuvuorille toissailtana. Tänä päivänä ainoa supermarket Svalbardbutikken olisi avoinna jopa kolme tuntia: klo 15-18! Ennen sitä lähtisin opastetulle kiertoajelulle Longyearbyeniin ja sen lähiympäristöön. Oikeastaan se lähiympäristö tässä eniten kiinnosti, sillä itse kaupungin koluaisin helposti kyllä itseksenikin. Kaupungin ulkopuolella tarvitsisin aseistetun oppaan ja helpoin tapa päästä ulos kaupungista on varata Svalbard Buss og Taxin järjestämä kiertoajelu. Se maksaa naurettavat 365 kruunua (34,95 euroa) ja kestää noin kaksi tuntia. Kiertoajelu toteutuu kahdesti päivässä ilman mitään minimiosallistujamääriä, joten tiesin lähteväni retkelle varatessani sen edellisiltana.

Turistit varastavat jääkarhuista varoittavan liikennemerkin usein. Taustalla Adventdaleniin johtava tie ja Longyearbyenin juomavesiallas.

Huippuvuorten ainoa norjalainen hiilikaivos Gruve 7 oli sumun peitossa. Sinne johtaa sorapäällysteinen serpentiinitie.

Pikkubussi kaarsi hotellini pihaan jo hyvissä ajoin ennen kello kymmentä. Oppaana ja kuskina toimiva saksalaismies oli ollut kovasti yllättynyt aamulla varauksia tarkastaessaan, kun kiertoajelulle olikin yhtäkkiä ollut asiakas. Matkailuala on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa, eikä kaupungissa ole juuri ketään. Minäkin olisin nyt ainoa osallistuja tällä kiertoajelulla! VIP-kierroksen aluksi suuntasimme kohti koillista ja Adventdalenin laaksoa. Kaupunki loppuu äkkiä ja eteen tulee jääkarhuista varoittava liikennemerkki. Merkin jälkeen vaaditaan ase jääkarhujen varalta. Kuski vitsailikin, että jos jääkarhu syö sinut merkin ohitettuasi, lähtee perheellesi lasku jääkarhun ruokkimisesta! Meillä ei nyt ollut asetta mukana, mutta iso auto riittää mainiosti suojautumiseen. Saapumisiltana olin havainnut autojen virtalukoissa avaimia ja nyt opas kertoi, että Huippuvuorilla ihmiset pääosin jättävät avaimet autoon, sillä jääkarhun osuessa kohdalle voi hypätä mihin tahansa autoon ja ajaa pois. Samoin asuntojen ovet ovat auki juuri samasta syystä. Kuitenkin tämä on nyt muuttumassa, kiitos oikeutta väärin käyttävien kiinalaisten.

Liikennemerkin luona on jäähyhmäinen vesiallas, josta Longyearbyen ottaa vetensä. Samoilla tienoilla on myös Longyearbyenin vanha lentoasema, mistä muistuttaa entinen terminaali. Nykyisin se on asumiskäytössä. Muutenkin Adventdalenin laaksossa, vuorten rinteillä on paljon taloja. Niissä asutaan tai ne ovat mökkeinä. Paljon täällä on myös koiratarhoja, sillä onhan huskyvaljakko kätevä kulkuväline talvisin ja turistit ne vasta tällaisesta toiminnasta tykkäävätkin. Lumettomana aikana koirat vetävät pyörin varustettua kärryä, jonka kyydissä voi istua. Nyt turisteja ei ole, mutta koiria pitää silti juoksuttaa ja valjakkoja näkyi matkan varrella useita. Kävimme erään koiratarhan pihassa pyörähtämässä ja katsomassa korkealla hirressä roikkuvaa hylkeenraatoa, jonka tarkoituksena on kuulemma kiinnittää jääkarhun huomio ja jättää koirat rauhaan. Koirat ovat täällä ulkona kesät talvet. Lähemmäs koiria ei ollut nyt järkevää mennä, sillä tarhan omistaja valmisteli valjakkoa juoksutusta varten ja koirat saattaisivat innostuksesta hyppiä pahaa-aavistamattoman turistin nurin. Pelottavia nämä koirat muutenkin ovat, että parempi näin.

Näkymä Gruve 7:ltä alas Adventdaleniin ja kohti Longyearbyeniä.

Huippuvuorten siemenholviin ei ole asiaa turistilla.

Muutamien kilometrien jälkeen soratie muuttuu serpentiiniksi ja alkaa nousta ylemmäksi. Näkymät alas laaksoon ovat upeita, mutta tien päästä EISCAT-tutkalta ei nyt näkynyt yhtään mitään. Huippu oli sankan sumun peitossa. Samoin hieman alempana sijaitseva Gruve 7, Huippuvuorten ainoa toiminnassa oleva norjalaiskaivos oli hyvin sumuun kääriytynyt. Gruve 7:ssä työskentelee noin 40-50 kaivosmiestä ja osa hiilestä kuljetetaan käytettäväksi Longyearbyenin voimalaitoksessa. Suurin osa kuitenkin laivataan Eurooppaan. Pysähdyimme ottamaan kuvia, minkä jälkeen huristelimme takaisin Longyearbyeniin ja sen ohitse. Seuraava pysähdyspaikkamme olisi Huippuvuorten siemenholvi eli “tuomiopäivän holvi”. Siellä on nykyisin noin miljoona siemennäytettä ympäri maailmaa säilöttynä -18°C asteeseen. Holviin ei tietenkään pääse sisään, mutta tulipa tuokin nyt nähtyä omin silmin. Holvin pihamaalta on hyvät näkymät alas Longyearbyenin lentoasemalle. Lähellä sijaitsee kuulemma myös hiilikaivosmuseona toimiva Gruve 3. Jäi käymättä, vaikka täällä pitäisikin olla kiinnostunut hiilikaivosmenneisyydestä.

Nyt kun kaupungin lähiseutu oli koluttu, palasimme Longyearbyeniin. Opas kertoili elämästä kaupungissa, jossa asuu yli 50 kansallisuutta. Suurin osa on tietenkin norjalaisia ja Norja toivookin kaupungin pysyvän nimenomaan norjalaisena. Siitä huolimatta Huippuvuorille saa muuttaa kuka tahansa, jopa ugandalainen, joka pystyy täällä itsensä elättämään. Sosiaaliturvaa ei ole ja jos rahat loppuvat, joutuu lähtemään pois. Samoin, jos mokaat pahasti vaikkapa aloittamalla baaritappelun, sinut karkotetaan saarilta. Tietenkin poislähtö on kova kohtalo, jos olet esimerkiksi ugandalainen lapsi, asunut vuosikaudet Huippuvuorilla ja osaat sujuvasti norjaa, etkä lainkaan omaa heimokieltäsi. Nyt koronavirus on kuitenkin hieman muuttanut asetelmaa ja Norja on myöntynyt maksamaan jotain avustuksia ihmisille, joiden elanto on esimerkiksi turistien katoamisen takia kadonnut.

Longyearbyenin pääkävelykadulla ei ole ruuhkaa sunnuntai-iltapäivänä.

Nybyen on Longyearbyenin kauimmaisin kolkka.

Matkailu vaikuttaakin olevan merkittävä elinkeino kaupungissa, mutta ylilyöntejäkin on tapahtunut. Esimerkiksi viime kesänä Longyearbyenin satamaan lipui päivän ajaksi loistoristeilijä, josta laskeutui kaupunkia tutkimaan yli 6 000 turistia. Siis 6 000 turistia 2 000 asukkaan pikkukaupunkiin! Asukkailla onkin toisinaan hieman vaikeuksia mahtua omaan kaupunkiinsa, kun turisteja tulee risteilyaluksilla ja jopa kuudella lennolla päivässä. Moskovaa, Pariisia ja vaikkapa Amsterdamia myöten. Nyt Longyearbyenillä onkin aikaa miettiä halutaanko paikkakunnalla massaturismia vai olisiko jokin kestävämpi ratkaisu parempi. Ainakin herkälle arktiselle luonnolle pienempi turistivirta olisi parempi, sillä täällä kasvillisuudella kestää ikuisuus kasvaa ja ruohon päällä kävely on kielletty sakon uhalla. Tämän opin, kun eräs paikallinen mies oikaisi ruohikon poikki lenkillään ja sai oppaani kiroamaan miehen alimpaan helvettiin.

Ajelimme Longyearbyenin kirkon ohitse Longyearinlaakson pohjukassa sijaitsevaan Nybyeniin, jossa hiilikaivostyöläiset ovat aikoinaan asuneet. Nyt siellä on hotelli ja opiskelija-asuntoloita. Huippuvuorten yliopiston opiskelijat on sijoitettu tänne kauas kaikesta, sillä täällä he voivat riekkua ilman, että aiheuttavat häiriötä muille asukkaille. Tietenkin myös jääkarhuilla on enemmän valinnanvaraa, sillä täällä ei tarvitse tyytyä norjalaiseen. Tarjolla on myös ruotsalaisia ja muita eksoottisia kansallisuuksia. Nybyenistä ajelimme kaupunkiin ja sitä ristiinrastiin. Kiertelisin enemmän sitten itsekseni kävellen. Kuski vei minut takaisin hotellille ja hän pääsi jatkamaan sunnuntain viettoa thaimaalaisen vaimonsa kanssa. Kiertoajelun päätteeksi olimme nähneet kaupungin läpikotaisin ja ajaneet suurimman osan Huippuvuorten tieverkostosta, joka käsittää järjettömät 40 kilometriä.

Longyearbyeniläiset asustavat värikkäissä taloissa.

Täällä melkeimpä kaikilla on oma moottorikelkka, joka jää niille sijoilleen, kun kausi päättyy. Taustalla paikallisten asuintaloja.

Longyearbyen iltakymmenen aikoihin läheltä kirkkoa nähtynä. Etualalla hotellini Mary-Ann’s Polarrigg, joka on rakennettu vanhoihin hiilikaivostyöläisten parakkeihin.

Minä lähdin seuraavaksi Huippuvuorten museoon, joka sijaitsee samassa rakennuksessa yliopiston kanssa. Huippuvuorilla on tapana ottaa kengät melkein kaikkialla pois. Perinne periytyy ajalta, jolloin hiilikaivosmiehet ottivat kenkänsä pois sisään tullessaan, etteivät tuoneet hiiltä tupaan. Niin myös museoon mennessä kengät tuli ottaa pois. Suomalaisena ymmärtäisin tämän, jos kengät otettaisiin pois vain kotiin mennessä. Muuten tämä on valtavan epäkäytännöllistä ja hieman typerääkin. Itse museossa ei sen sijaan ole mitään typerää, ei edes se, että lipunoston yhteydessä pitää kirjoittaa nimilistaan kotiosoite, puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Koronaviruksen takia tietenkin. Nyt olin kuitenkin museon ainoa kävijä. Museo esittelee kattavasti Huippuvuorten historiaa sen löytämisestä nykypäivään saakka. Myös kattava esittely eläimistöstä täytettyä jääkarhua myöten on erinomainen. Jääkarhu on suurikokoinen ja ammuttu vuonna 2005 itsepuolustuksena.

Harhailin koko iltapäivän Longyearbyeniä ristiinrastiin. Kaupunki on niin pieni, että väistämättä tulin kävelleeksi samoja katuja uudestaan ja uudestaan. Kello 15 Svalbardbutikken sitten avautui ja koko kaupunki tuntui olevan yhtäkkiä liikkeellä. Parkkipaikka oli täynnä ja kaupassa pientä tungosta. Ostin muutaman postikortin ja jotain välipalaa. Ruoka on ei-niin-yllättäen täällä aivan liian kallista ja mielestäni ravintolassa syöminen tulee halvemmaksi. Siispä illalla menin syömään rullakebabin Isbjørnbutikkeniin, joka on kuin täkäläinen R-kioski.

Lisää Longyearbyenin asuinalueita.

Kaupungin uimarannalla on pikkuinen sauna, joka oli lukossa. Menin silti uimaan.

Myös Huippuvuorten matkailuinfo oli samoihin aikoihin Svalbardbutikkenin kanssa auki. Toisin kuin ruokakaupassa, turisti-infossa asioidessa on otettava kengät pois ja kirjoitettava omat yhteystiedot koronaviruksen vuoksi sivupöydällä olleeseen listaan. Se tuntui hieman hassulta, sillä sulkemisaikaan oli puoli tuntia ja olin päivän toinen asiakas. Edellinen listaan nimen kirjoittanut oli ollut paikallinen. Ostin pari magneettia ja postimerkkejä, minkä jälkeen päätin lähteä uimaan.

Ajattelin, että onhan näin pohjoisessa uimassa meressä käytävä, vaikkei sitä kukaan todistaisikaan. Olin aiemmin päivällä bongannut Longyearbyenin viralliselta uimarannalta pienen saunan, joka oli kuitenkin lukossa. Turisti-infon nainen kertoi saunan olevan kaupungin sataman omistuksessa ja kertoi samalla, että uimiseen kannattaisi käyttää jotain muuta rantaa lähempänä lentoasemaa. Keskustassa oleva ranta olisi kuulemma niin likainen! Tietenkin jäätiköiltä tuleva Longyearjoki laskee juuri rannalle ja vesi on harmaata, mutta eihän näin pohjoisessa oleva vesi nyt likaista ole. Onnekseni Mary-Ann’s Polarrigg -hotellini on lähinnä rantaa sijaitseva majapaikka tässä kaupungissa. Siispä kävelin rantaan, pulahdin veteen ja palasin hotellille. Vesi oli juuri niin lämmintä kuin Suomessa jäiden lähdön jälkeen huhtikuussa. Eli niin kylmää, että tunto lähtee jaloista välittömästi, minkä vuoksi veteen meno on helpompaa.

Hyvä, että Longyearbyeniin saapuminen ilmoitetaan oikein kyltillä. Varsinkin, kun kaupungista ei pääse tietä pitkin Huippuvuorten muihin asutuskeskuksiin.

Huippuvuorten kirkko.

Vielä yksi kuva Adventdaleniin.

Sunnuntaina 21.6. oli vuoden pisin päivä, mutta se ei Longyearbyenissä näy mitenkään. Onhan täällä ikuinen kuukausia kestävä yötön yö. Illan suussa aurinkokin oli tullut kunnolla esiin (ja yöllä pilvet väistyivät kokonaan). Kävelin ympäri kaupunkia iltakymmeneen saakka ja jos olisin ollut eteläeurooppalainen, olisin varmasti ihastellut yöllistä aurinkoa läpi yön. Minä menin kuitenkin nukkumaan.

Seuraavana päivänä minulla oli vielä muutama tunti aikaa kierrellä kaupungilla. Nyt maanantain koittaessa miltei kaikki putiikit olivat avoinna. Kaupungin kaksikerroksisessa ostoskeskuksessa, Lompen Senteretissä, osa kaupoista oli suljettu, eikä minullakaan enää ollut tarvetta matkamuistoille. Magneetit oli jo ostettu. Läheisessä Skinnbodenissa oli myynnissä aito jääkarhuntalja kalloineen, mitä lähdettiin minulle epätoivoisesti myymään, kun erehdyin kysymään, että ihanko oikeasti myytte jääkarhua täällä. Taljan hinta oli 12 000 euroa, mikä sisältäisi postituksen kotiini. Kuulemma Eurooppaan jääkarhun voisi ongelmitta lähettää.

Maailman pohjoisimmalla huoltoasemalla myydään verotuksen takia superhalpaa bensaa ja dieseliä.

Maanantaiaamupäivällä Longyearbyenin kävelykadulla oli jo hieman elämääkin ja jopa Lompen Senteret oli avoinna.

Viimetöikseni kävin nauttimassa lounaan Longyearbyenin kirjaston yhteydessä toimivassa Rabalder Cafessa. Iso annos lasagnea salaatin, leivän ja veden kera maksoi ainoastaan 115 kruunua (n. 10,9 euroa). Maailman pohjoisimmassa kahvilassa Fruenessa jälkiruoaksi nautittu itsetehty jäätee ja korvapuusti maksoi 74 kruunua (n. 7 euroa). Nämä paikalliset ravintolahinnat ovat ihan naurettavan alhaisia. Mahtavatko hinnat nousta, kun turistit palaavat…

Kello viideltä lentokenttäbussi nouti minut hotellilta ja kuljetti kymmenen minuutin päähän lentoasemalle. Norwegianin lento Tromssaan oli päivän ainoa lento ja 1,5 tunnin kuluttua olin jo takaisin mantereella. Enää olisi automatka takaisin Ouluun, mutta ei ainakaan tulisi pimeä. Pohjois-Lapin yötön yö tosin eroaa valtavasti Huippuvuorten vastineesta: Lapissa aurinko sentään laskee, mutta pysyy kuitenkin horisontin yläpuolella. Huippuvuorilla on ikuinen keskipäivä.

Liki turistiton Huippuvuoret koronaviruksen jälkimainingeissa

19.6.2020

En suunnitellut matkustavani tänä kesänä Huippuvuorille, enkä edes Norjaan. Ei tullut mieleenkään. Olen jopa karttanut Huippuvuorille menoa aiemmin, sillä olen kuvitellut sen äärimmäisen kalliiksi turistipyydykseksi. Sitten tuli torstai 11. kesäkuuta, jolloin Suomi kertoi avaavansa rajan Norjaan maanantaista 15. kesäkuuta lähtien. Silloin ajatus Huippuvuorista pulpahti mieleen. Nyt tai ei koskaan! Norja teki oman avaamispäätöksen Suomea kohtaan seuraavana päivänä. Sitä seuraavana päivänä etsin itselleni lennot Tromssasta Huippuvuorille. Ja varasin ne. Normaalitilanteessa huippusesonkina eli kesällä Huippuvuorten Longyearbyeniin on jopa kuusi lentoa päivässä, mutta nyt lentoja on vain kuusi viikossa. Norwegian ja SAS lentävät vuoropäivin Oslosta Tromssan kautta ja vain lauantaisin ei ainakaan näin kesäkuussa 2020 ole lentoja. Oulussa asuvana lentäminen Helsingin ja Oslon kautta olisi ollut vain ajan ja rahan haaskausta, sillä diesel on halpaa ja ajaahan Tromssaan ainoastaan yhdeksän tuntia!

Norwegianin siivin Huippuvuorille juhannukseksi 2020.

Norwegianin suorat menopaluulennot vajaata viikkoa etukäteen varattuna maksoivat 266 euroa. Hotellivalikoimaakin oli vielä tuohon aikaan runsaasti: jokaisessa avoinna olevassa hotellissa oli runsaasti huoneita jäljellä. Longyearbyenin keskustasta parin kilometrin päässä sijaitsevassa Nybyenissä Gjestehuset 102:ssa kolmen yön majoitus yhden hengen huoneessa olisi maksanut vaivaiset 150 euroa. Päätin kuitenkin majoittua Longyearbyenin keskustan sykkeeseen (jollaista ei tällä hetkellä ole) Mary Ann’s Polarriggiin. Siellä yhden hengen huone kolmelta yöltä sisältäen aamupalan kustansi 192,86 euroa. En ole seurannut Longyearbyenin hotellihintoja, mutta ei kai edes Suomessa tuohon hintaan kolmea yötä hotellissa yövy.

Majoituksen saatavuus ja hinnat olivat hyviä merkkejä siitä, että nyt voisin saada koko Huippuvuoret itselleni ja voisin ihastella 19. huhtikuuta alkanutta ja 25. elokuuta päättyvää yötöntä yötä ilman kiinalaisia, amerikkalaisia, eteläeurooppalaisia ja kaikkia muita. Se oli itseasiassa jopa kovin todennäköistä, sillä saarille pääsivät 15. kesäkuuta lähtien matkustamaan norjalaisten lisäksi ainoastaan islantilaiset, tanskalaiset ja me suomalaiset. Ruotsista ainoastaan Gotlannin saarelta saa matkustaa Norjaan ja siten myös Huippuvuorille (en käsitä miten se käytännössä onnistuu).

Jäätikkö, jonka nimen vielä selvitän.

Laskeudumme Adventdalenin laaksoon. Maisemat ovat kovin karuja.

Lähdin siis juhannusaattona aamuyöllä neljän jälkeen ajelemaan kohti Tromssaa. Eksoottista oli nähdä Ylitornion, Pellon, Muonion ja Karesuvannon rajanylityspaikat miehitettyinä ja valmiina estämään ruotsalaisten maahantulo! Kilpisjärvellä tankkasin itseni ja autoni, minkä jälkeen oli vielä Norjan poliisin rajatarkastus. Norja kyttää rajalla kuulemma virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia, jotka pääsevät Suomeen, mutta eivät Norjaan. Vartin jonottelun jälkeen poliisi tuli katsomaan omat paperini ja kysyi, mitä aioin Norjassa tehdä. Huippuvuoria poliisimies piti hyvänä ajatuksena ja toivotti hyvää matkaa.

Kilpisjärveltä onkin enää kahden tunnin ajo Tromssaan. Tromssan lentoasema on yhtä suuri kuin Oulunkin kenttä, mutta lentoja on moninkertaisesti enemmän ja ympäri Norjaa. Huippuvuorten lennolle on eksoottisesti passintarkastus, vaikka periaatteessa lennetäänkin Norjan sisäinen lento. Syy on siinä, että Huippuvuoret ei kuulu lainkaan Schengeniin. Käytännössä tämä toimii siten, että jos lähdet matkaan Oslon lentoasemalta, on sinun noustava koneesta Tromssassa välilaskun aikana. Mukaan on otettava kaikki käsimatkatavarat, noudettava mahdollinen ruumalaukku hihnalta ja vietävä se Tromssassa lähtöselvitystiskille. Lopuksi mennään tietenkin turvatarkastukseen ja passintarkastukseen, minkä jälkeen pääsee suoraan portille. Takaisin tullessa tietenkin sama toisin päin. Ensin passintarkastus, ruumalaukku hihnalta, tulli, lähtöselvitystiski, turvatarkastus ja sitten kohti Oslon-lentoa. Hyvin kätevää siis.

Norwegian asetti 17. kesäkuuta eli kaksi päivää ennen lähtöäni maskipakon lennoilleen, minkä vuoksi ennen koneeseen nousua oli laitettava maski. Minulla oli mukana omia maskeja, mutta myös Tromssan lentoasemalla (ja Longyearbyenissäkin) myydään maskeja. Terminaalissa ei kukaan käyttänyt maskia, enkä minäkään ollut ennen lentoa ikinä maskia käyttänyt. Eikä tainnut olla kovin moni muukaan, sillä norjankielisiä voimasanoja kuuli vielä koneessakin. Aluksi minäkin luulin tukehtuvani, mutta kyllä se lopulta helpotti. Kone, Boeing 737-800, ei ollut edes puolillaan. Parin päivän kuluttua kuulin, että matkustajia oli ollut vain noin 40. Norwegian ei tarjoile koneissaan tällä hetkellä yhtään mitään, mutta eipä 1,5 tunnin mittaisen lennon aikana mitään kaipaakaan.

Longyearbyenin lentoasemalta on 1689 kilometriä Vaasaan.

Muualla maailmassa on koronaviruspandemia, Huippuvuorilla rabiesepidemia!

Huippuvuoret tulivat hetki ennen laskeutumista näkyviin pilviverhon takaa. Jo hieman ennen meressä oli näkynyt jäälauttoja, jotka olivat kai irronneet jostain jäätiköstä. Longyearbyeniin laskeudutaan nähtävästi idän suunnasta Adventdalenin laaksoa pitkin ohi Longyearbyenin kaupungin. Itse lentoaseman kiitotie oli hyvin pomppuinen, mikä johtuu ikiroudasta. Muuten lentoasemalta ulos selviytyy hyvin nopeasti, sillä täällä ei ole mitään passintarkastuksia. Huippuvuoret esitteli säänsä puolesta parastaan, sillä aurinko paisteli liki pilvettömältä taivaalta ja lämpötilakin oli jopa +9°. En aivan tällaista odottanut, sillä olinhan pakannut mukaan talvitakin ja -kengät. Sekä tietenkin pitkät kalsarit (joita toki yleensä tarvitsee juhannuksena muutenkin).

Jokaiselta lennolta on bussikuljetus (Flybuss) Longyearbyeniin. Bussi kiertää jokaisen hotellin ja maksaa vain 75 Norjan kruunua (n. 7,15 euroa). Matkan saa maksettua kortilla, eikä Huippuvuorille muutenkaan ole syytä nostaa kruunuja vaivoikseen. Linja-auton kyytiin tuli noin 20 henkeä eli noin puolet lentokoneessa olleista oli ollut paikallisia, jotka hyppäsivät auton rattiin lentoasemalta. Tai heitä tultiin noutamaan. Ennakko-odotukseni turistien minimaalisesta määrästä sai vahvistuksen. Humoristinen bussikuski ilmoitti norjaksi heti kärkeen matkan Longyearbyeniin kestävän 2,5 tuntia, mikä sai bussin hörähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua kuitenkin jo saavutimme kaupungin ja ensimmäisenä pysäkkinä oli hotellini Mary Ann’s Polarrigg. Samalla bussilla hotellille tuli Oslossa asuva vietnamilainen tyttö, joka oli ainoa ei-norjalainen turisti, johon törmäsin kolmen päivän aikana Huippuvuorilla.

Täytetty jääkarhu tervehtii Mary Ann’s Polarriggin käytävällä. Muuten Huippuvuorilla en kyseiseen elikkoon törmännytkään.

Huippuvuorten omat ohjeistukset koronaviruksen varalle.

Mary Ann’s Polarrigg on entisiin hiilikaivostyöläisten parakkeihin perustettu hotelli. Hotellin pihalla seisoo Suomessa valmistettu vanha Sisu, jolla on kuljetettu työläisiä kaivoksiin. Hotelli on sisustettu hiilikaivoksilta hankituilla esineillä ja kaikella siihen liittyvällä. Kyseessä on varmasti eräs Longyearbyenin persoonallisimmista majapaikoista, vaikka sijaitseekin teollisuushallien keskellä pöllyävän soratien varrella. Hotellissa on ravintolan lisäksi asiakkaita varten keittiö omia kokkailuja varten (käyttökiellossa koronaviruksen takia). Samoin sauna löytyy, mikä oli kieltämättä yksi syy varata juuri tämä hotelli. Saunasta tosin kuulemma voi saada koronaviruksen, minkä vuoksi Huippuvuorten viranomaiset ovat kieltäneet myös ne. Covid-19 esittäytyi hotellilla käsidesipullojen valtavan määrän ohella myös siinä, että kaikkien hotelliin kirjautuvien tuli myös laittaa nimensä, kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa listaan, josko vaikka koronaa yhtäkkiä saarilta löytyisikin. Sitten saisi helposti selville, ketkä ovat olleet kontaktissa sairastuneen kanssa. Toistaiseksi Huippuvuoret on Norjan ainoa alue, jossa ei ole ollut ainuttakaan koronavirustapausta.

Longyearjoki erottaa Mary Ann’s Polarrigg -hotellin Longyearbyenin keskustasta.

Longyearbyenin ulkopuolella on pakko kantaa mukana asetta jääkarhujen varalta, mutta aseen kanssa ei ole asiaa esimerkiksi pankkiin tai ruokakauppaan.

Longyearbyenin kävelykadulla on tasan yhtä monta kulkijaa kuin suomalaisen 2 600 asukkaan paikkakunnan pääkadulla perjantai-iltana kahdeksan aikoihin. Eli nolla.

Majoittumisen jälkeen jouduin nielemään pettymyksen siitä, ettei juhannussaunaan nyt pääsisikään. Lähdin siis katselemaan Longyearbyenin keskustaa, jonne kävelee noin viisi minuuttia. Täälläkin on kävelykatu, jonka varrella on kaikki oleellinen, kuten sairaala, kirjasto, posti, pankki, baarit, ravintolat, ruokakauppa ja muutama erikoisliike. On täällä myös pikkuinen ostoskeskuskin, Lompen Senteret. Kaikki oli kuitenkin kiinni baareja ja ravintoloita lukuun ottamatta. Muutenkin Longyearbyen tuntui olevan aina lähinnä suljettu, sillä ei täällä asiakkaita nyt ole, eikä 2 600 asukkaan paikallisväestökään pysty kaikkea bisnestä pitämään pystyssä. Paitsi näemmä baareja, jotka tuntuivat olevan täynnä. Myös yhden baarin terassi oli täynnä, sillä olihan paikallisittain lämmin kesäpäivä ja aurinko paistoi.

Päädyin syömään illalliseksi kävelykadulla olevasta taco-vaunusta kalatacon hintaan 13 euroa. Huippuvuorilla syö ravintoloissa Suomea edullisemmin, mihin syynä taitaa olla verotus. Illallisen jälkeen siirryin nukkumaan, sillä olin matkustanut tälle päivälle ihan riittämiin. Olin nyt lähempänä pohjoisnapaa, kuin kotia. Pohjoisnavalle matkaa on ainoastaan noin 1 300 kilometriä.

Seuraavana aamuna lähtisin 11 tunnin vuonoristeilylle Pyramidenin venäläiseen kaivoskaupunkiin. Lisää myös Longyearbyenistä myöhemmin.

Päivä Ammanin vilskeessä

3.-4.1.2019

Kylmä on Ammanissakin aamuisin näin talviaikaan. Tai ainakin viileä. Viileää oli myös Sun Rise Hotelin yhteistilassa, jossa aamupala tarjoiltiin. Ikkunat olivat auki vilkasliikenteiselle kadulle, mutta vahvemmin sisällä tunsi olevansa luonnossa: yhteistiloissa on kymmenittäin pikkulintuja pikkuisissa häkeissään. Kaikki sirkuttivat yhteen ääneen, mikä jo hieman otti korviinkin! Lintuharrastus taisi olla hotellia ylläpitävän Jaberin perheen rakas harrastus, mutta linnut eivät välttämättä nauttineet olostaan päällekkäin kaapin syvennyksessä ja jatkuvassa tupakansavussa.

Söimme huoneen hintaan kuuluneen aamupalan ja lähdimme ulos. Kevyttoppatakki oli oikein pätevä vaatetus tälle päivälle, minkä lisäksi päässä olisi saanut olla pipo ja käsissä hanskat. Tuuli oli sen verran tuima ja viileä. Kesällä Ammanissa varmasti paistuu elävältä, mutta nyt lämpöä toivoi olevan edes hieman. Aurinko kyllä paistoi. Lähdimme suunnistamaan kohti Ammanin keskustaa ja sen muutamia turistinähtävyyksiä. Ei niitä täällä liiaksi asti sentään ole, vaikka puhutaankin eräästä maailman vanhimmasta jatkuvasti asutetusta kaupungista. Pääosin kaupunki tosin on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä vielä 1900-luvun alussa väkeä oli mitättömät parisen tuhatta. Nyt populaatio on kasvanut neljään miljoonaan. Siinäkin vielä yksi syy, miksei Ammaniin kannata tulla omalla autolla!

Naapurimaahan Saudi-Arabiaan suuntaaviin linja-autoihin lippuja myyvän toimiston julkisivua Abdalin bussiasemalla.

Amman on rakennettu kukkuloille.

Aluksi ohitimme lukuisat Abdalin bussiaseman lipunmyyntiputiikit. Täältä voisi hypätä Saudi-Arabiaan matkaavaan linja-autoon, joita odotteli kadun varressa pitkä rivi. Ja matkalaisiakin tuntui riittävän. Samoin Syyriaan olisi päässyt, sillä rajat ovat auki ja sisällissota sen verran hyvällä mallilla, että maahan voi taas matkustaa. Turistitkin jo palailevat, mutta itse taidan vielä hieman odottaa.

Amman on rakennettu kukkuloille, kuten niin moni kaupunki maailmassa. Tässä kaupungissa pääsee halutessaan ramppaamaan ylös ja alas. Mekin nyt nousimme ylös sadan metrin verran. Portailla vastaan tulleet ihmiset olivat aidosti yllättyneitä nähtyään turisteja heidän kotinurkillaan. Heidän hymynsä levisi entisestäänkin, kun tervehdin heitä arabiaksi. Vaikka Jordaniassa käykin turisteja, eivät he monestikaan eksy pääkaupunkiin saakka. Oleilevat Akaban rannoilla ja käyvät korkeintaan Petrassa päiväseltään. Sen vuoksi Ammanissa matkailija saa monesti erittäin lämpimän vastaanoton. Jopa autokorjaamojen ovilta huudellaan “welcome”, tervetuloa! Vastaavaa ystävällisyyttä ilman mitään taka-ajatuksia olen kohdannut vain Mauritaniassa vuonna 2014.

Umaijadien palatsi Ammanin sitadellin huipulla.

Herkuleen temppelin rauniot sitadellin laella.

Saavuimme pian Ammanin sitadellin juurelle, jonne sisäänpääsyä piti hieman pohtia. Lopulta aikamme linnoituksen muureja kierrettyämme osuimme portille johtavalle tielle. Sitadellin alueelle pääsi Jordan Passillamme ilmaiseksi. Muut maksavat sisäänpääsystä kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Oppaat tarjoavat täällä muuta maata hanakammin palveluksiaan, mutta luopuivat kuitenkin lopulta yrityksistään. Lähdimme kiertämään tätä Ammanin korkeimmalle kohdalle, Jebel al Qala’alle, muodostunutta linnoitusta, jota kiertää 1,7 kilometrin pituinen kivimuuri. Alun perin kukkula on ollut asuttu jo pronssikaudella, minkä jälkeen kaiken maailman kansat assyrialaisista, babylonialaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähtien ovat touhuilleet alueella. Kreikkalaiset ja roomalaiset muuten käyttivät Ammanista nimitystä Philadelphia!

Ensimmäisenä kävelimme umaijadien rakentamalle palatsille, joka on yksi sitadellin kohokohdista. Mielestäni suurempi kohokohta on kuitenkin roomalaiskaudelta peräisin olevan Herkuleen temppelin rauniot, jossa edelleen seisoo muutama pylväs kohti Jordanian taivasta. Herkuleen temppelin luota avautuu myös mainio näkymä alas Ammanin ydinkeskustaan, jota hallitsee samalta aikakaudelta peräisin oleva roomalainen amfiteatteri. Sitadellin alueella toimii lisäksi Jordanian arkeologinen museo, jonne ei tarvitse ostaa erillistä lippua. Museo on pieni, mutta esittelee kattavasti maan arkeologista perintöä paikallisista sarkofageista, Zeuksen päistä ja Azraqista löydetyistä puhvelin hampaista lähtien.

Näkymä Ammanin roomalaiselle teatterille ja ydinkeskustaan sitadellilta.

Vaaleanruskea on Ammanin väri.

Seuraavana lähdimme laskeutumaan alas sitadellilta. Taksit tarjosivat hyvin aktiivisesti kyytejään, mutta päätimme matkustaa jalan. Roomalaiselle teatterille ei tosin niin vain laskeuduttukaan, sillä sen saavuttaakseen tuli kiertää puolet tuosta linnoituskukkulasta. Näin jälkeenpäin selvitin, että lyhyempikin reitti kyllä löytyy! Matkalla osuimme vahvasti miehitetylle portille, jonka takana avautui metsäinen kukkula. Kukkulalla sijaitsee Raghadanin palatsi, jota Jordanian kuningas käyttää edustustehtävissään, kuten valtiovieraiden vastaanottamisessa. Meillä ei tietenkään ollut sinne mitään asiaa. Enkä usko, että portille parahiksi hajonneen taksinkaan kuskia kovin ilolla tervehdittiin. Sotilaat olivat paikalla asiaa selvittämässä.

Roomalainen teatteri niin ikään kuuluu Jordanian turistinähtävyyksiin, joihin Jordan Passilla pääsee ilmaiseksi. Muuten sisäänpääsystä joutuu pulittamaan tännekin sen pari dinaaria. Samalla lipulla pääsee sitten myös samassa yhteydessä oleviin kansanperinnettä esitteleviin museoihin. Ketään ei tosin kiinnostanut nähdä fyysistä Jordan Passia, vaan suullinen ilmoitus riitti. Tervetuloa, sisään vaan! Eli, jos matkustaa ilman Jordan Passia, kannattaa vain vastata myöntävästi, kun lipunmyyjä kysäisee, että “Jordan Pass?

Roomalainen teatteri.

Paikalliset pojat tahtoivat tulla kuvatuiksi roomalaisella teatterilla.

Roomalainen teatteri näytti ylhäältä sitadellilta varsin pieneltä, mutta nyt esiintymislavalta ylöspäin katsellessa paikka näyttikin suurelta. Portaat ylös olivat erittäin jyrkät. Jo roomalaisten on täytynyt vahingossa tipahdella alas katsomosta sinne noustessaan! Teatterin ylimmällä rivillä tapasin eteläafrikkalaisen, Johannesburgista kotoisin olleen nuoren miehen, joka oli yksinään reissussa koluamassa Jordaniaa. Hän oli kuullut Suomesta, osasi sen sijoittaa kartalle ja vieläpä kertoi haaveilevansa vierailusta maassamme. Mielenkiintoisempi kohtaaminen oli paikallisten hyperaktiivisten poikien kanssa, jotka kamerani nähtyään tahtoivat tulla kuvatuksi. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta saimme sovittua, että lähettäisin kuvat Facebookin kautta heille Suomeen palattuani. Nytpä minullakin on Facebook-kavereita, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Ne nimittäin on kirjoitettu arabiaksi.

Roomalaisen teatterin jälkeen jatkoimme Hashemikadun vilskeeseen. Nyt alkoi olla jo basaarimeininkiä havaittavissa. Autot tööttäilivät ruuhkaisella kadulla, jalkakäytävä oli tupaten täynnä ja kauppiaat houkuttelivat putiikkeihinsa. Ammanin kauppiaat ovat lauhkeita ja mukavia, täällä ei revitä hihasta pakko-ostoksille. Valikoimia saa halutessaan katsella täysin rauhassa. Liekö syynä se, että asiakaskunta on pääosin paikallisia, eikä turisteja pahemmin näe. Ensimmäisenä suunnistimme hedelmä- ja vihannessouqiin, meluiselle ja ahtaalle tori-alueelle, josta saa kaikki tällä seudulla kasvavat syötävät kasvit. Tuoreet, kuivatut, jauhetut, paahdetut, suolatut. Ostimme paikallisia granaattiomenoita ja banaaneja, vaikka eksoottisia mausteita ja pähkinöitäkin olisi varmasti saanut hyvään hintaan. Koko souqissa emme nähneet muita turisteja. Siis ainakaan länsimaalaisia turisteja! Hedelmien ja vihannesten jälkeen seuraa sekatavarasouq, jossa myydään sitten kaikki syötäväksi kelpaamaton tavara. Kankaista rakennusmateriaaleihin, jalkapalloihin ja elektroniikkaan.

Vihannes- ja hedelmäsouqin tarjontaa. Turisteilta otetaan täällä rahat pois.

Jälkiruokatarjontaa samaisessa souqissa.

Näin olimme päätyneet Al Husseinin moskeijan eteen. Ylitimme kadun, sillä tahdoimme vierailla vastapäätä moskeijaa sijaitsevassa, paljon hehkutetussa Al Afghani -nimisessä matkamuistopuodissa. Lonely Planet kertoo sen olevan perustettu jo 1870-luvulla. Itsessään putiikki oli hieman pettymys, eikä sieltä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa. Putiikki on selvästi suunnattu muslimiasiakkaille. Toisin oli sitten kulman takana, josta ostimme 0,45 dinaarilla (n. 0,56 euroa) kaksi falafelrullaa. Menimme syömään niitä roomalaisen teatterin liepeille, sillä muuten kaduilla oli liikaa väkeä. Roomalaisen teatterin luo ovat kerääntyneet myös Ammanin rahakauppiaat (eivät rahanvaihtajat!): täältä keräilijä saa kaikkia eksoottisia seteleitä ja kolikoita. Libyan dinaareista, Pohjois-Korean woneista ja Etelä-Sudanin punnista lähtien. Itse ostin pilkkahintaan Saudi-Arabian rahasarjan, kuten myös Irakin kolikot Saddam Husseinin kaudelta. Käytetyt CIA:n tekemät pelikortit vuodelta 2003 lähtivät niin ikään matkaani. Niissä kuvattuna oli Saddam Husseinin lisäksi koko herran lähipiiri. On mahtanut olla mukava tapa opiskella tämän rosvosakin naamoja korttipelin tiimellyksessä! Jordaniassa Saddamia tosin pidetään suurena arabijohtajana, sillä herran naamaa näkee niin autojen takapeileissä kuin myös kauppojen seinillä julisteiden muodossa.

Ammanissa, kuten muissakin kehitysmaiden pääkaupungeissa, on omat alueensa tietyille tuotteille. Tietyllä alueella täälläkin myydään vain hedelmiä ja vihanneksia, toisaalla taas vaikkapa vain naisten vaatteita. Itseäni kiinnosti “kultasouq”, alue, jolla myydään vain kullasta valmistettuja tuotteita. Eli lähinnä helyjä. Tammikuun alussa 2019 tuo alue vain oli pelkkä suuri työmaa, koska alueen kadut oli revitty auki, mutta kultasepänliikkeisiin kyllä halutessaan pääsi puikkelehtimaan. Kannattaa tosin varmaan matkustaa Dubaihin, jos kultaa tahtoo nähdä.

Kuningas Faisalin katu on yksi Ammanin pääkaduista.

Joulukuusen voi koristaa paprikoilla. Näin Duke’s Diwanin parvekkeella.

Duke’s Diwan on Ammanin kulttuuriväen kokoontumispaikkoja.

Mielenkiintoisempi vierailukohde, Duke’s Diwan, on eräs Ammanin vanhimmista rakennuksista. Se on vuonna 1924 valmistunut entinen pääpostitoimisto. Talo toimi postina 1940-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen se oli 50 vuoden ajan hotellina. Vuonna 2001 herra nimeltä Mamdouh Bisharat sitten kiinnostui talosta, koska oli huolestunut, ettei Ammanilla kohta enää ole mitään luonnetta tai autenttisuutta. Keskusta-alue kun on täynnä betonihirvityksiä. Bisharat otti rakennuksen vastuulleen ja nyt siitä on muotoutunut tärkeä kokoontumispaikka Ammanin kulttuuriväelle. Paikassa järjestetään kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, eikä paikkaan ole mitään sisäänpääsymaksua. Minttuteetä tarjoillaan kylläkin korkeaan dinaarin (n. 1,2 euroa) hintaan per lasi. Mutta toisaalta jollainhan paikkaa on ylläpidettävä, vaikka ei se siltä välttämättä näyttänytkään. Lievästi ränsistynyt rakennus on jännittävä vierailukohde ehdottomasti.

Illan suussa, auringon alkaessa painua mailleen, suunnistimme vielä Rainbow-kadulle (kyllä, kadunnimikyltissä lukee “Al-Rainbow”!). Se on pitkä, mutta hyvin rauhallinen katu, jota reunustaa lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Ne voisivat aivan hyvin sijaita missä tahansa Etelä-Euroopassa, mikä kertoo ehkä tarpeeksi paikkojen hintatasosta. Kadulle ovatkin kerääntyneet paremman väen näyttäytymispaikat, kuten myös merkkiliikkeet ja muut paikat, joita ei tavallinen ammanilainen tarvitse. Täällä on jopa alkoholiliike, mitä ei varsinkaan tavallinen ammanilainen tarvitse. En nimittäin nähnyt missään muualla Jordaniassa (lentoasemaa lukuun ottamatta) alkoholia myynnissä!

Seitsemän aikoihin illastimme edellisiltana tutuksi tulleessa Jusefin kadunvarsiravintolassa. Ruoka kahdelle hengelle hummuksineen, leipineen ja juomineen kustansi kuusi dinaaria (n. 7,4 euroa). Egyptiläinen koptikristitty Jusef kertoili elämästään Jordaniassa. Hän on naimisissa jordanialaisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi kappaletta. Kotopuolessa Kairossa tulee käytyä enää hyvin harvoin, eikä siihen ole oikein mitään syytäkään. Jordaniassa elämä on kuulemma parempaa. Kävi myös ilmi, että Jusef on aikoinaan ollut Ruotsin Jordanian-suurlähetystössä kokkina. Lihapullat olivat käyneet tutuiksi!

Al-Rainbow-katu on niin ikään kaupungin tärkeimpiä katuja, jonne asiaa taitaa olla vain varakkaalla kansanosalla.

Viimeisenä päivänä yritimme Jordanian kansallismuseoon (oikealla), mutta se oli suljettu.

Perjantai 4. tammikuuta oli torstain tavoin aurinkoinen, mutta nyt ulkona jopa tarkeni. Kuten yleensäkin reissuilla, lähtöpäiväksi sää aina lämpenee t-paitalukemiin. Onneksi meillä oli vielä tuntikaupalla aikaa pyöriä Ammania tutkien. Huono puoli tässä päivässä vain oli se, että perjantait ovat muslimien pyhäpäiviä. Muun muassa Jordanian kansallismuseo oli tänä päivänä suljettuna. Myös avoinna olevien ruokapaikkojen löytäminen keskustasta oli todella vaikeaa. Ehkä keskipäivän rukoushetken jälkeen tilanne on parempi. En tiedä. Eräs paikka aivan museon nurkalla sattui kuitenkin olemaan avoinna ja sieltä jopa huudeltiin tervetulotoivotuksia. Henkilökunta oli totutun uteliasta: he kysyivät työpaikkaani, lentolipun hintaa ja jopa parturini sijaintia. En ollut sentään käynyt Jordaniassa parturissa. Henkilökunnan uteliain, Mohammed, oli kotoisin Jaffasta (osa Tel Avivia) Israelista ja kertoi tulleensa tänne Ammaniin saadakseen olla vapaa.

Otimme iltapäivällä kolmen aikoihin taksin Tabarbourin bussiasemalle Ammanin keskustan pohjoispuolelle. Sieltä Sariyah Express -niminen linja-autofirma liikennöi jatkuvalla syötöllä (puolen tunnin välein) Ammanin kansainväliselle lentoasemalle. Lipun hinta oli 3,3 dinaaria (n. 4,1 euroa) ja matka kesti noin 40 minuuttia. Tällä kertaa liikenne ei ollut puuroutunutta. Ryanairin lentomme Varsova-Modlinin kentälle lähti aivan aikataulussa ja perillä Puolassa vastassa oli sankka räntäsade!

Matka Jordaniaan ja sananen autonvuokrauksesta

27.-28.12.2018

Marokko, Israel ja Jordania olivat loppusuoralla valitessamme matkakohdetta uudeksivuodeksi. Kohteen piti olla lämmin ja edullinen. Israel tippui listalta lopulta hintatasonsa puolesta ja Marokossakin olin jo käynyt. Siispä päädyimme Jordaniaan, sinne kun pääsee nykyään Ryanairin halpalennättämänä eri puolilta Eurooppaa. Ei nyt Suomesta tokikaan, mutta esimerkiksi Varsova-Modlinin kentältä Puolasta. Menopaluu maksoi 125 euroa, johon päälle toki tulivat Wizzairin lennot Turusta Gdańskiin ja junalippu Modliniin. Nekään eivät ole hinnalla pilattuja.

Yövyimme yhden yön Modlinin pikkukaupungissa, lähellä tuota Varsova-Modlinin lentoasemaa. Se on moderni laitos, ei lainkaan mikään ankea halpalentoterminaali. Kenttää käyttää vain Ryanair, joka aloitti lennot Jordanian Ammaniin itse asiassa vasta marraskuussa 2018. Kohde taitaa tällä hetkellä olla Ryanairin verkoston eksoottisimmasta päästä, ainakin Suomesta katsottuna.

Jordanian lippu Karakin linnan pihalla.

Jordanian kuninkaita rivissä. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Lentoaika Varsovasta Ammaniin oli nelisen tuntia, ja laskeuduimme etuajassa illansuussa. Kuningatar Alian kansainvälinen lentoasemalla vastassa olivat joulukuuset, mikä on muslimimaahan saavuttaessa toki hieman outoa. Toisaalta Jordaniassa on pikkuruinen kristitty vähemmistö, eikä maa muutenkaan ole kovin tiukkapipoisessa maineessa. Siitä kertoo myös se, että maa toivottaa matkailijat avosylin vastaan (koska öljyvarojakaan ei ole). Sitä helpottamaan on luotu Jordan Pass, passi, jonka etukäteen netistä ostamalla välttyy maksamasta viisumia (joka on pakollinen Suomen kansalaiselle) ja pääsee lukuisiin matkailunähtävyyksiin ilmaiseksi. Eli, jos saapuu Jordaniaan Ammanin kautta ja aikoo vierailla Petrassa, säästää Jordan Passin hankkimalla kymmeniä euroja. Halvin Jordan Pass, “Jordan Wanderer” kustansi meille 70 Jordanian dinaaria (noin 87 euroa). Yksi dinaari on siis noin 1,2 euroa, kerrankin näinkin päin!

Kuljimme passintarkastusjonon läpi tunnissa, minkä jälkeen saatoimme siirtyä odottelemaan vuokra-autoamme. Kyllä, Jordaniassa todellakin kannattaa vuokrata auto, sillä julkisella liikenteellä ei pääse kaikkiin jänniin paikkoihin, kuten vaikkapa vain Kuolleellemerelle. Lisäksi liikenteen kerrottiin olevan rauhallista ja teiden hyvässä kunnossa. En ollut aiemmin vuokrannut missään autoa ja autoilukokemustakin oli vain sivistyneen liikenteen maista eli Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Jordaniasta olisi nyt hyvä aloittaa.

Olimme päätyneet jordanialaiseen Monte Carlo -autovuokraamoon, jonka hinnat olivat maltilliset ja lisäksi yritystä suitsutettiin erilaisilla keskustelupalstoilla. Sähköpostikirjeenvaihto olikin ollut selkeää ja nopeaa. Valitettavasti vain ketään ei ollut lopulta vastassa lentoaseman Starbucksin edessä, jossa meidän oli tarkoitus tavata. Soitin firmaan, josta kerrottiin edustajan saapuvan paikalle viidessätoista minuutissa. Lopulta edustaja tuli paikalle 1,5 tuntia myöhässä, mikä on tosin täysin tavallista näissä arabipiireissä. Kelloja ei tunneta. Mies oli ystävällinen, mutta kehtasi väittää ettemme olleet sovitussa paikassa kello 20.45. Olin kyllä juurikin tuohon aikaan soittanut edustajalle ja kertonut meidän odottavan paikalla.

Monte Carlon konttori sijaitsee lentoasema-alueen ulkopuolella, jonne edustaja ajoi meidät. Olimme varanneet pikkuisen Nissan Micran, mutta saimme isomman ja paremman menopelin: Chevrolet Cruzen, jonka moottorikin olisi vähän isompi (1,6 l) kuin tuon pikku-Nissanin (1,2 l). Tilaa emme tosin tarvinneet, koska meillä oli vain pelkät käsimatkatavarat, mutta tietenkin iso auto on aina iso auto. Viiden päivän vuokra olisi ollut ainoastaan 125 dinaaria (n. 155 euroa), mutta päätin pelata varman päälle ja poistaa omavastuuni. Lisäksi otimme autoon myös wifi-laitteen, ettei ihan sokkona tarvitsisi paikkoja etsiskellä. Koko paketin hinnaksi tuli nyt 215 dinaaria (n. 266 euroa). Monte Carlo teki toki myös sadan dinaarin (n. 124 euroa) katevarauksen luottokortilleni, jos vaikka kadottaisimme koko auton. Joka tapauksessa Monte Carlo oli ainakin näin etukäteen varattuna reilusti edullisempi kuin kaikki kansainväliset autonvuokrausketjut.

Vuokrakiesimme Chevrolet Cruze matkalla Madabasta Kuolleellemerelle.

Queen Ayola Hotel Madabassa seuraavana aamuna.

Illan pimeydessä lähdimme sitten suunnistamaan kohti 20 minuutin päässä sijaitsevaa Madaban kaupunkia. Liikenne tosiaankin oli hyvin maltillista, mutta syynä siihen voi olla se, että tiessä on tasaisin välein hidastetöyssyjä, joista ei välttämättä kerrota etukäteen liikennemerkillä. Pahimmillaan vauhtia voi olla 80 tai jopa 100 km/h ja sitten tiessä on ihan yllättäen hidaste. Saavutimme Madaban, löysimme hotellin ja pysäköimme Chevroletimme kadunvarteen. Autoon ei täällä päin kannattane jättää mitään, sillä Jordaniassa vuokra-autoissa on erilainen rekisterikilpi. Turistit siis huomataan. Toisaalta turistit huomaa siitäkin, että käytämme vilkkua sekä tarpeen tullen myös ajovaloja!

Hotellimme, Queen Ayola, on nähnyt parhaat päivänsä, mutta sijainti on ihan lyömätön. Ollaan aivan vanhankaupungin ytimessä. Maksoimme yöstä ja aamupalasta 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Huone oli pelkistetty, mutta onneksi lämmityslaite toimi koko yön. Yöt eivät ole ainakaan täällä Madabassa mitään lämpimiä näin talvella. Vettäkin sateli.

Marraskuinen kesäpäivä rosoisessa Pristinassa

3.11.2018

Norwegian on kesästä 2017 lähtien halpalentänyt Helsingistä Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Näin marraskuussa 2018 lentoja on yksi viikossa, lauantaiaamuisin. Lento oli liki täynnä, mutta ei kyydissä suomalaisia juuri ollut; reitti taitaakin lähinnä palvella Suomessa asustelevaa noin 10 000 hengen kosovolaisyhteisöä. Mukana lennolla oli nyt kuitenkin myös meidän yhdeksän hengen suomalaisporukka. Ja vaikka suomalaisia ei lennolla juuri ollutkaan, niin kaikki kyllä tuntuivat osaavan suomea.

Kun Kosovoon lentelee Helsingistä päin, olisi kaikkein lyhin ja yksinkertaisin reitti tietenkin Serbian yli. Vaikka entinen emämaa Serbia pitääkin Kosovoa edelleen vain yhtenä maakuntanaan, ei se silti anna Pristinaan suuntaavien koneiden lentää ilmatilansa kautta. Niinpä mekin sitten koukkasimme Pristinaan alakautta: Romanian, Bulgarian ja Makedonian kautta. Tämä lisää hieman lentoaikaa, joka oli nyt reipas kolme tuntia.

Pristinan upouusi lentoasema on nimetty Adem Jasharin mukaan. Hän oli Kosovon sodan vapaustaistelija, jonka serbit tappoivat vuonna 1998. Lentoja laskeutui kentälle näin lauantaiaamuna yhtä aikaa useita, muun muassa Saksasta ja Sveitsistä, joissa niin ikään majailee sodan peruina suuri määrä kosovolaisia. Ruuhkasta huolimatta passintarkastuksesta selviytyi melko nopeasti. Passintarkastaja ei antanut minulle lainkaan leimaa, mutta muiden suomalaisten passit kyllä leimattiin. Niinpä annoin passini takaisin koppiin ja leima lopulta irtosi myös omaa passiani koristamaan. Näin olin jälleen Länsi-Balkanilla.

Maailman toiseksi nuorimman valtion pääkaupungin vanhassakaupungissa mikään ei ole vanhaa. Tässä näkymä hotellimme edustalta Lidhja e Prizrenit -kadulta.

Omat kokemukseni entisen Jugoslavian alueesta rajoittuvat Kroatian Zagrebiin, joka oli kovin tylsä ja kliininen paikka, sekä Bosnia-Hertsegovinan laajempaan kiertelyyn pari vuotta sitten. Bosnia on huikean mielenkiintoinen, mutta ei siellä mikään oikein toimi. Kosovo pääsi irti Serbian ikeestä vasta kymmenen vuotta sitten, minkä vuoksi nyt oli jännittävää nähdä, miten albaanit ovat saaneet nuoren valtionsa toimimaan.

Taksissa istuessa mieleeni tuli aluksi niin Ukraina kuin Georgiakin, sillä täälläkin näemmä moottoritien varressa vaeltaa ja laiduntaa lehmiä ilman minkäänlaista aitaa! Muuten Kosovo kyllä vaikutti kovin erilaiselta kuin muut näkemäni maat: jos jo lentokoneessa olleet puhuivat suomea, puhui taksikuski nyt sujuvaa englantia. Eiväthän taksikuskit missään päin maailmaa puhu englantia, ellei olla englanninkielisessä maassa! Kielitaito selittyi sillä, että taksikuskimme omisti kuulemma Kanadan passin asuttuaan aikoinaan eri puolilla Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kuski höpötteli muutenkin koko matkan lentoasemalta Pristinan keskustaan. Sain tietää, että Detroitin liikenne on karmeampaa kuin Kosovossa, Kosovossa kaikki tupakoivat, kaikilla on saksalainen auto, maan rekisterikilvillä ei pääse kuin Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan (pitää olla tunnuksettomat kilvet, että voi ajaa kaikkialle), Kosovon rikkain mies rakennuttaa sitä ja tätä, Turkki rakennutti Pristinan uuden lentoaseman ja saa nyt pyörittää sitä ilmaiseksi kymmenen vuoden ajan, koko presidentti Bushin perhe on saanut omat nimikkokatunsa Pristinaan, Kosovon rauhanneuvottelija Martti Ahtisaari on hieman kiistelty hahmo viivyteltyään itsenäistymisen kanssa ja että Pristinan vanhassakaupungissa mikään ei oikeastaan ole vanhaa.

Pristinan vanhin rakennus, 1400-luvulla rakennettu Carshi-moskeija. Minareetti on selvinnyt pystyssä jo 600 vuotta.

Skanderbegin ratsastajapatsas Äiti Teresan bulevardin varrella. Taustalla Kosovon verohallinto.

Parissakymmenessä minuutissa olimmekin nyt saapuneet vanhaankaupunkiin. Etukäteen tilattu kyyti kustansi 15 euroa. Ja vaikka nyt oltiinkin maassa, joka ei kuulu Euroopan unioniin, eikä edes yksikään naapurimaista ole EU-maa, käytetään täällä silti euroja.

Majoituimme Hotel Primaan, josta on lyhyt kävelymatka kaikkiin Pristinan nähtävyyksiin, joista puolet olimme tosin jo nähneet matkalla hotellille! Prima on pikkuinen perheyritys, jossa taitaa olla kymmenen huonetta. Isäntä Driton ja muu henkilökunta on tavattoman ystävällistä. Ja niin on kyllä koko Kosovon kansakin. Se oli käynyt viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Driton kutsui meidät tervetuliaiskahville ollessamme lähdössä ruokapaikkaa etsimään. Missä muualla hotelli tarjoaa kahvit, teet ja paikallisen suolaisen rahkapullan hyvää hyvyyttään!

Lämpötila oli kohonnut hellelukemiin jo ennen puoltapäivää.

Juhlamekkokauppoja löytyy Äiti Teresan bulevardin pohjoispään tienoilta.

Pristina on noin 200 000 asukkaan kaupunki, jonka pääkatu kantaa nimeä Äiti Teresan bulevardi. Se on leveä kävelykatu, joka alkaa Kosovon parlamenttitalolta, jonka edustalla on maan entisen johtajan Ibrahim Rugovan patsas. Lähistöllä on myös albaanien kansallissankarin, 1400-luvulla vaikuttaneen Skanderbegin ratsastajapatsas. Kävellessämme pitkin bulevardia lämpömittarit näyttivät parhaimmillaan +26°C. Kuulemma täälläkin on ollut tavanomaista lämpimämpi kesä, eikä nyt marraskuussa enää kuuluisi olla näin lämmintä. Äiti Teresan bulevardin varsilla olikin nyt marraskuisena kesäpäivänä kovasti väkeä. Terassit pursusivat väkeä ja terassille mekin siirryimme.

Ravintolahinnat ovat naurettavan alhaiset jopa pääkaupungin pääkadulla. Kolmella eurolla saa jo pizzan ja muuten annokset pyörivät 2–5 euron hinnoissa. Oluen saa eurolla tai 1,5 eurolla. Euroopassa yhtä halpaa on vain Ukrainassa, sillä Valko-Venäjällä en ole käynyt.

Äiti Teresan bulevardi alkaa tästä etelän suunnasta tultaessa.

Äiti Teresan mukaan nimetty ja italialaisella rahalla rakennettu katolilainen katedraali ja sen 65-metrinen kellotorni. Kosovon korkein rakennus marraskuussa 2018.

Äiti Teresan bulevardi päättyy Jugoslavian aikana rakennetun Grand Hotelin paikkeilla. Hotelli oli aikoinaan Kosovon hienoin, mutta jämähtänyt kuulemma historian alkuhämäriin. Uudistustyöt ovat kuitenkin jo käynnissä. Kuten todettua, Busheilla on täällä omat katunsa. Äiti Teresan bulevardi jatkuukin etelään jatkettaessa Xhorxh Bushin katuna, George W. Bushin mukaan nimettynä.

Katedraalin lasimaalauksessa Äiti Teresa ja entinen paavi Johannes Paavali II. Katolilaisen kirkon pyhimyksiä kumpikin.

Yksityiskohta kirkonpenkistä.

Kävelimme Bushin kadun päässä olevaan upouuteen, vasta syksyllä 2017 käyttöön vihittyyn katolilaiseen Äiti Teresan katedraaliin. Maassa on pieni katolilainen vähemmistö, vaikka kosovolaiset pääosin ovatkin muslimeja. Olihan Kalkutan slummeissa elämänsä köyhiä auttanut Äiti Teresakin katolilainen ja albaani. Katedraalin kellotorni on vielä toistaiseksi Kosovon korkein rakennus, mutta korkeampi rakennus on kyllä rakenteilla. Kellotorniin pääsee ihastelemaan Pristinaa yläilmoista, mutta netistä löytyvien tietojen perusteella torni on auki vähän miten sattuu. Eikä paikalla nytkään ollut mitään opasteita, hinnastoja tai edes aukioloaikoja. Hissin vieressä päivystää mies, joka taitaa olla jonkinlainen vahtimestari. Hän kerää yhden euron pääsymaksun, jonka maksettuaan hissi nostaa turistin tornin huipulle. Kellotornista näin sitten loput Pristinan nähtävyyksistä eli kaupungin kauniin kirjastorakennuksen ja sen vieressä olevan hylätyn ortodoksikirkon. Kaupungin itäpuolella kohoavat vuoretkin näkyivät tornista hyvin.

Näkymä Äiti Tereran katedraalin kellotornista kohti pohjoista.

Kosovon kansalliskirjasto ja kesken jäänyt ortodoksikirkko samaisesta kellotornista nähtynä. Taustalla vuoristoa.

Tämän ortodoksikirkon rakennustyöt jäivät 1990-luvun lopulla kesken Kosovon sodan vuoksi.

Kellotornivierailun jälkeen siirryimme sitten Kosovon kansalliskirjastoa pällistelemään. Kirjasto on rakennettu Jugoslavian aikana 1980-luvulla, ja sitä usein kuvaillaan “maailman rumimmaksi kirjastoksi”, “maailman rumimmaksi rakennukseksi” tai vähintäänkin “Kosovon rumimmaksi rakennukseksi”. Mielestäni kirjasto on kaikkea muuta kuin ruma ja se kuitenkin sopii tänne Pristinaan loistavasti, koska ei kaupunki muutenkaan ole mikään kaupunkien jalokivi. Arkkitehtuurin takia tänne ei kannata matkustaa, mutta muuten kaupunki oli vakuuttanut. Täällä on tunnelmaa! Kirjastorakennuksen vieressä on kesken jäänyt ortodoksikirkko. Sitä ei koskaan rakennettu loppuun asti 1990-luvun lopun sodan vuoksi. Tuskin kirkko koskaan valmistuukaan, edustaahan ortodoksiusko albaanien suurinta vihollista, Serbiaa.

Uskonto taisi vaikuttaa myös illallispaikkoihin, jopa pääkadun varrella. Oluen saaminen kun tuntui olevan tiukassa, jos tahtoi myös ruokailla!

Ethiopian Airlines ja Addis Abeban kiinalainen lentoasema

8.-9.3.2018

Olin viimeistä aamua Yaoundéssa ja Afrikassa ylipäätäänkin. En lopullisesti, mutta tällä erää kyllä. Heräilin rauhassa ja niin heräili lähitienookin. Aamupalaksi söin säilykkeen, jollainen minulla vielä oli hätävarana. Siitäkään tuskin saisin ripulia matkaseurakseni. Tietenkin Tropical Hotelin ravintolakin tarjoilee pikkurahalla erilaisia aamupalayhdistelmiä, mutta siihen ei ollut nyt tarvetta.

Rosvousyrityksen toissailtana torjunut ja eilen minulle kaupunkia esitellyt Pascal saapui sovitusti kello kymmeneltä hotellille. Oli kieltämättä outoa, että hän oli tismalleen aikataulussa. Afrikkalaisilla kun ajankäsitys on yleensä täysin erilainen. Otimme taksin kadulta määränpäänämme Yaoundé-Nsimalenin lentoasema. Edellispäivänä Pascal oli kertonut matkan sinne kustantavan “vain jotain satasia”, mitä en lähtenyt epäilemään, hänhän tässä paikallinen on. Lonely Planet kyllä kertoi hinnaksi 4 000 frangia (noin kuusi euroa), sillä keskustasta lentoasemalle matkaa kertyy noin 25 kilometriä. Nyt kuski heitti tuon 4 000 frangin hinnan ilmoille, mitä Pascal piti ryöstönä. Hän ehdotti autosta poistumista, mutta minä suostuttelin jäämään kertomalla hinnan olevan ihan normaali. Samaa mieltä oli kuljettajamme.

Nsimalenin lentoaseman sijainti kaukana Yaoundén keskustasta ja kaupungin järjettömät ruuhkat olivat saaneet minut lähtemään matkaan jo kymmeneltä, vaikka lentoni lähtöaika olisi vasta kello 14.20. Kuljettaja tiesi kaupungin kuin omat taskunsa ja monen mutkan kautta pääsimme kiertämään aina kaikki pahimmat tukokset. Kieltämättä hieman huolestuin paikoin ja olin jo valmis kertomaan maksavani kuskille sovittua enemmän, jos tämä pääsisi tunnissa perille. Siihen ei ollut tarvetta, vaan liikenne helpottui vähitellen keskustan jäädessä taakse ja lopulta pääsimme 55 minuutissa lentoasemalle. Maksoin perillä 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) setelillä, mistä kuskilla ei ollut antaa vaihtorahaa. Hän miltei liikuttui, kun sai pitää loput juomarahana.

Yaoundé-Nsimalenin lentoaseman kansainvälisellä puolella on tungosta, kun Kenya Airwaysin ja Ethiopian Airlinesin lennot ovat valmiina lähtöön.

Yaoundé-Nsimalenin kansainvälinen lentoasema on Kamerunin toiseksi merkittävin ja toiseksi vilkkain lentoasema. Siitäkin huolimatta, että se palvelee pääkaupunkia. Valtion taloudellinen keskus Douala pitää hallussaan vilkkainta kenttää. Hiljaista kentällä kieltämättä olikin, kun marssin sisään terminaaliin Pascalin hyvästeltyäni. Periaatteessa sisään pääsee vain passia tai lentolippua näyttämällä, mutta näköjään valkoinen ihokin ajoi saman asian.

Aivan ensimmäisenä minut ohjattiin phytosanitaire-tarkastukseen. Sen suoritti englantiakin osannut rouva, jonka konttori oli nurin käännetty pieni puulaatikko terminaalin lattialla. Phytosanitaire kääntyy “kasvinterveydeksi” ja nyt minulle esitettiin kysymys: oliko laukussani puisia maskeja, afrikkalaisia naamioita siis. Niitähän länsimaalaiset turistit Afrikasta hankkivat. Tarkastaja oli selvästi pettynyt, kun vastasin kysymykseen kieltävästi, eikä rinkan penkominenkaan tuottanut tulosta. Seuraava kysymys kuuluikin: “miksei sinulla ole maskeja, eikö ole rahaa vai?” Kerroin hankkineeni Kamerunista vain muistoja ja käyttäneeni rahat elämiseen. Tätä tarkastajattaren oli hieman vaikea käsittää ja hän kehottikin ensi kerralla ostamaan maskin. Se olisi hyvä muisto.

Lentoaseman lähtöselvitys on hyvin järjestetty, eikä nyt lähdössä ollut kuin kaksi konetta: oma Ethiopian Airlinesin lentoni Addis Abebaan ja Kenya Airwaysin lento Nairobiin. Addis Abeban -lennon lähtöselvitys avautuu Yaoundéssa kolme tuntia ennen lähtöä eli juuri parahiksi phytosanitairen läpäistyäni. Olin ensimmäinen lähtöselvitettävä ja sain koneeseen täysin eri paikan kuin mitä olin etukäteen valinnut Ethiopian Airlinesin sivuilta. Yaoundésta lähteville lennoille ei voi lähtöselvittäytyä omin päin netissä, vaan on ehdottomasti tulostettava paperinen tuloste varauksesta ja mentävä tiskille asioimaan. Sain lipun Lontooseen saakka, samoin laukkuni selvitettiin sinne saakka.

“Ckeck-in” ei onnistunut netissä Yaoundésta lähtevälle lennolle.

Yaoundén lentoasemalle on lukuisia tiskejä, joissa täytyy asioida. Lisää löytyy lähtöselvityksen jälkeen terminaalin yläkerrasta, jossa ensimmäisenä sain maastapoistumislomakkeen täytettäväksi. Se kannattaa täyttää hetimiten, vaikkei sitä aivan samantien tarvitakaan. Seuraava tiski tarkasti rokotuskortin, minkä jälkeen pääsin tullin tiskille. He halusivat tietää, oliko minulla euroja käteisenä ja kuinka paljon. Olihan minulla satasen verran, mutta kielsin asian. Keski-Afrikan frangeista ei oltu kiinnostuneita. Matka jatkui turvatarkastukseen, josta yritin viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Monilla Afrikan sisäisillä lennoilla se onnistuu hyvin, mutta ei nähtävästi Kamerunin ja Etiopian välillä.

Viimeinen muodollisuus oli passintarkastus, joka löi leiman ja keräsi maastapoistumislomakkeen. Ei mitään ongelmia. Sitten olin vapaa tutkimaan Yaoundén pientä lentoasemaa, jossa oli edelleen hyvin hiljaista. Tax free -myymälä oli suljettu. Oli kai ollut jo pitkään. Kahvila-ravintola sen sijaan oli avoinna. Vessoja on runsaasti, mutta vessapaperi tältä lentoasemalta kyllä puuttui. Upeaa sen sijaan oli se, että Yaoundé-Nsimalenissa on wifi, joka toimii kuin Helsinki-Vantaalla. Ellei paremminkin!

Yaoundé-Nsimalenin duty free shop.

Lento ET 925 valmiina lähtöön.

Lentoasemalla on pari-kolme odotustilaa lähteviä matkustajia varten, mutta lentojen vähäisestä määrästä johtuen vain yksi on käytössä kerrallaan. Ensin lähti Kenya Airwaysin lento, joten Etiopiaan-menijöiden tuli odotella vuoroaan. Kun se koitti, tarkastettiin aluksi passi ja lentolippu. Sitten pengottiin käsimatkatavarat ja lopuksi vielä etsittiin metallinpaljastimella puukot ja pommit pois matkustavaisten hallusta. Minun tuli poistaa kamerasta akku ja pitää se erillään koko lennon ajan. Pian sitten jo katselin odotustilassa, kun Kenya Airwaysin lento nousi taivaalle ja kohti Itä-Afrikan Nairobia. Lentoyhtiön slogan on näemmä “The Pride of Africa”. Ethiopian Airlinesin tunnuslause kuuluu “The New Spirit of Africa”!

Lentojen odotustilalla on kokoa.

Ethiopian Airlinesin kone saapuu Librevillestä.

Ethiopian Airlinesin Boeing 787 Dreamliner -laajarunkokone Gabonin Librevillestä Yaoundén kautta Addis Abebaan saapui aivan ajallaan noukkimaan minut ja muut matkalaiset kyytiinsä. Koneen boardaus tapahtui kuin Euroopassa, ilman mitään järkyttävää rynnimistä ja kaaosta. Yaoundén kentällä homma on hyvin hanskassa, mikä on kovin monella afrikkalaislentoasemalla kaukainen haave vain. Koneessa sitten selvisi, että olin itseasiassa saanut economy-luokan parhaan paikan itselleni. Pääsin istumaan ensimmäiselle riville, jossa jalkoja saattoi pitää vaikka suorana. Toki ensin jouduin ajamaan pois paikallani istuneen, jo Librevillestä mukaan nousseen miehen. Hän oli kasvoista päätellen kotoisin Afrikan sarvesta, ehkäpä juuri Etiopiasta. Lennon aikana päättelin, että Yaoundén lentoaseman lähtöselvitys oli antanut istumapaikat saapumisjärjestyksessä. Minä ja kaksi muuta Yaoundésta tullutta eurooppalaista olimme tulleet ensimmäisinä lähtöselvitykseen ja nyt istuimme parhailla paikoilla economy-luokan etuosassa.

Lento ET 925 lähti aivan aikataulussa ja lentoajaksi lupailtiin neljää tuntia. Lentoreitti kulkisi halki keskisen Afrikan taivaan, Keski-Afrikan tasavallan ja Etelä-Sudanin ilmatilojen kautta. Erittäin positiivista lennolla oli se, että koko miehistö kapteenia ja perämiestä myöten oli etiopialaisia. Minua ilahdutti suuresti myös amharan kielen käyttö koneessa: kaikki kuulutettiin aluksi aina Etiopian valtakielellä ja vasta sitten englanniksi. Ranskankielisessä Afrikassa kun oltiin, jotain kuuluteltiin silloin tällöin myös ranskaksi. Lentoemot tuskin ranskaa osasivat, mutta erittäin ystävällisiä he kyllä olivat.

Lennolla tarjottu lounas.

Etiopialaisen juoksijalegenda Haile Gebrselassien menestyksen salaisuus.

Lennon alkupuolella tarjoiltiin ruoka, josta oli kaksi vaihtoehtoa: liha ja kana. Itse valitsin herkullista kanaa, joka tarjoiltiin riisin kanssa. Tarjottimella oli myös salaatti, sämpylä ja jälkiruoaksi karpalomyslipatukka ja suolakeksejä. Jos Ethiopian Airlines muuten vaikuttaa panostavan etiopialaisuuteen, olivat tarjottimella olleet ranskalainen voi, brittiläinen suolakeksi ja saksalainen myslipatukka mahdollisimman kaukana siitä. Ehkäpä Ethiopian Airlines kuvittelee eurooppalaiset tuotteet jotenkin paremmiksi, vaikka Etiopiasta taatusti löytyisi korvaavat vastaavat tuotteet. Ruokajuomat kuuluivat hintaan ja ne sentään olivat etiopialaisia olutta myöten.

Etelä-Sudanin ilmatilassa lentäessämme ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja perillä Addis Abebassa oli jo säkkipimeää. Laskeuduimme aikataulussa kello 20.35 paikallista aikaa. Jatkolentoni Lontooseen lähtisi vasta kello 1.20 seuraavan päivän puolella.

Tervetuloa Etiopiaan!

Addis Abeban lentoaseman kansainvälistä puolta.

Addis Abeba-Bolen lentoasemalla oli täysin erilainen tunnelma kuin kuolleella Yaoundé-Nsimalenilla. Nyt väkeä oli tuvan täydeltä, sillä lentoja oli lähdössä ympäri Afrikkaa ja maailmaa. Istumapaikkoja oli jäljellä ainoastaan lattialla. Kuulin runsaasti amerikanenglantia ja bongasin ryhmän Fjällräven-reppuisia norskeja. He olivat odottamassa Ethiopian Airlinesin lentoa Tukholman kautta Osloon. Juutalaismatkustajat tunnisti kipasta, he olivat kai lähdössä kotiinsa Tel Aviviin. Tai sitten Amerikkaan. Valkoisen ihonvärin suuresta määrästä huomasi, että Etiopia on matkailumaa. Tänne kai tullaan, kun Thaimaa ja Kenian safaritkin on jo nähty.

Hyvää kiinalaista uuttavuotta 2018 kaikille kiinalaisille. Erikoistarjouksena tupakka ja viinakset!

Kaikkein kierointa tässä kaikessa oli kuitenkin se, että Addis Abeban lentoasemalla ei aina tiennyt olevansa Afrikassa: kiinalaisuus oli räikeästi esillä kaikkialla! Lähtevien lentojen näytössä määränpää kerrottiin ensin kiinaksi ja kiinalaiset kohteet oli lisäksi väritetty vihreällä värillä, että matkustajat Mr. Zedong ja Mr. Jinping varmasti huomaavat oman lentonsa. Nyt lyhyen ajan sisällä oli lähdössä lento Hongkongiin, Guangzhouhun, Shanghaihin, Chengduun ja Pekingiin! Muuten kiinalaiset, ja vain kiinalaiset, matkustajat huomioitiin kentällä omalla kiinalaista temppeliä muistuttavalla palvelupisteellään, jossa palvelua sai omalla kielellä. Toki tax free -kaupat toivottivat hyvää kiinalaista uuttavuotta (joka oli jo 16. helmikuuta) ovillaan ja nuoleskeltiinpa kiinalaisia myös omalla nuudeliravintolalla ja kuumavesiautomaatilla. Jos Etiopia rehvastelee maailmalla sillä, ettei se koskaan ole ollut kenenkään siirtomaa, niin tämän ylpeydenaiheen voi viimeistään nyt vetää alas vessanpöntöstä. Etiopia on myynyt itsensä Kiinalle, ainakin Addis Abeban kansainvälisen lentoaseman perusteella.

Illan lähtevät lennot Addis Abebasta. Lennot Kiinaan eroteltu joukosta vihreällä värillä.

Kiinalaisten ikioma nuudeliravintola.

Olin jättänyt kaikki matkamuistot ja tuliaiset ostamatta, koska Gabonissa ja Kamerunissa ei ollut oikein mitään järkevää ostettavaa. Paitsi pähkinöitä. Siispä tuliaisostokset on kätevä suorittaa välilaskulentoasemalla, maassa, jossa en ole koskaan edes käynyt. Tuliaistarjonta Addis Abeban lentoasemalla onkin loistava, jos vain kiinalaisten sekaan mahtuu tarjontaa tarkastelemaan! Ja eihän siitä aina oikein mitään tullut, vaan eräskin kiinalaisnainen kiljahti kauhistuneena, kun tulin samalle hyllylle tuotteita tarkastelemaan. Taisi hän pahoitella lopulta, kun mulkaisin paheksuvasti. Matkamuistoksi saa tosiaan kaikkea suurista etiopialaisristeistä perinteisiin etiopialaisvaatteisiin. Etiopia tunnetaan maailmalla kahvistaan ja ehkä myös teestään, joita ostin kotiinviemisiksi. Kentällä voi onneksi maksaa myös ulkomaalaisella luottokortilla, jos mukana ei satu olemaan Yhdysvaltain dollareita tai maan omaa rahaa, birrejä. Kiinalaiset tuntuivat ostavan mukaansa kalliita luksustuotteita, kuten kelloja. Toki myös tupakkaa lähti matkaan enemmän kuin riittävästi, mutta sehän ei ole yllätys: kaikki kiinalaiset kun polttelevat.

Lentoasema on kiinalaisten lisäksi huomioinut myös muslimit, joilla on oma rukoilutila jalkojenpesumahdollisuutta myöten. Juutalaisillakin on oma pieni synagogansa hiljentymistä varten. Sekä islamilla että juutalaisuudella on pitkät perinteet Etiopiassa. Kiinalaisuudella perinteet ovat toistaiseksi vielä kovin ohkaiset. Addis Abeba-Bolen lentoasema mainosti suureellisesti myös ilmaista ja nopeaa wifiä. En aluksi päässyt liittymään siihen, mutta kunhan maltoin odotella muutaman minuutin, heikko yhteys muodostui aina pariksi minuutiksi. Ei sillä nettiä selattu, mutta ei sille nyt ollut kyllä edes tarvetta. Etiopian hallitus haluaa pitää kansansa kurissa, minkä vuoksi se sulkee sosiaalisen median aina silloin tällöin. Tällä kertaa Facebook toimi, mutta pääsy Whatsappiin oli estetty.

Ethiopian Airlines kuuluu Star Allianceen.

Vasemmalla synagoga, edessä lentoaseman kauppakatu.

Lentoasemalla on periaatteessa ihan hyvä ruokatarjonta, mutta hintataso on kuin lentoasemilla yleensäkin. Pizzanpalasta ravintolassa pyydettiin kahdeksan dollaria. En ostanut, vaan marssin pieneen kauppaan, jossa myytiin itsetehtyjä sandwichejä ja donitseja. Leipä maksoi kolme dollaria ja donitsi dollarin. Ja koko komeuden sai maksettua Visa-kortilla! Kiinalaisen nuudeliravintolan hintatasoa en tarkistanut, mutta ehkä siellä olisi pitänyt osata mandariinikiinaa ja maksaa Kiinan rahalla.

Lopulta sain siirtyä turvatarkastukseen ja kohti lähtöporttia. Turvatarkastuksessa oli runsaasti kotomaassaan vierailemassa olleita somaleita matkalla nyt takaisin Britanniaan. Samalla lennolla oltaisiin! Turvatarkastuksen päätteeksi jäin istuskelemaan penkille, mistä passini käytiin keräämässä ilman mitään perusteluita talteen. Kun sitä ei alkanut kuulua takaisin, kävin noukkimassa sen takaisin läheiseltä pöydältä. Ennen kuin joku muu haluaa Suomen passin itselleen! Passi oli kuulemma kerätty talteen huumetestin varalta. Nyt hätääntynyt viranomainen sitten otti minut suoraan tarkastukseen, kun kerran olin niin kovin oma-aloitteinen. Kengistä ja repusta ei löytynyt viitteitä huumejäämistä, mutta on näillä täällä ainakin samanlainen laite kuin Australian rajalla -ohjelmassa! Myös kamera piti todistaa kameraksi käynnistämällä se. Menin takaisin penkille istumaan ja näin, että huumetestiin pääsivät suunnilleen kaikki yksinmatkustavat.

Ethiopian Airlinesin lento ET 700 valmiina lähtemään kohti Lontoota.

Lennon Lontooseen piti lähteä kello 1.20 paikallista aikaa, mutta pian tuli kuulutus, että lento viivästyy tunnilla. Se piti paikkansa. Viivästys oli lopulta vain tunnin. Ethiopian Airlinesin lento ET 700 lähti noin kello 2.20 yöllä ja se operoitiin Airbusin laajarunkokoneella. Kone ei tullut edes puolilleen, vaan kaikilla matkustajilla oli vähintään oma penkkirivi kokonaan itsellään! Nyt lentoajaksi Lontooseen kerrottiin noin yhdeksän tuntia, mutta se ei haittaisi, sillä aika kyllä kuluisi lentoyhtiön oman viihdejärjestelmän parissa. Tarjolla oli pitkä lista länsimaalaisia elokuvia, mutta ajattelin katsoa maaseudulla tapahtuvan nuoren tytön traagista pakkoavioliittoa (ilmeisesti) käsittelevän etiopialaisen elokuvan myöhäistä illallista odotellessa. Taso oli niin käsittämättömän harrastelijamainen, että jätin elokuvan kesken. Amharaksi puhutussa elokuvassa piti olla englanninkielinen tekstitys ja näin olikin, mutta vain siellä täällä. Muutamien minuuttien välein. Onneksi etiopialainen musiikkitarjonta sentään oli laadukas. Minusta tuli etiopialaisen musiikin suuri ystävä.

Lennolla tarjottu aamupala sisälsi ranskalaisia, munakokkelia, makkaran, muffinssin, sämpylän ja hedelmäsalaatin!

Italian Alppeja.

Sudanin ilmatilassa tapahtuneen ruokailun päätteeksi saattoi oikaista pitkälleen omalle penkkiriville ja vetää peiton korviinsa. Heräsin pian, kun ystävällinen lentoemo tuli suoristamaan peittoni. Ethiopian Airlinesillä peittelykin kuuluu hintaan. Aamupala tarjoiltiin jossain lumihuippuisten Alppien yllä. Taivas oli pilvetön ja näkyvyyttä alas Italian ja Sveitsin alppikyliin saakka! Lopulta laskeuduimme Heathrow’n kentälle yhdeksän tuntia Addis Abebasta lähdön päätteeksi. Afrikan parhaaksi lentoyhtiöksi valittu Ethiopian Airlines nousi helposti myös omalla listallani parhaaksi. Eikä vain Afrikan yhtiöiden keskuudessa. Ethiopian Airlinesillä on muuten suurena suunnitelmanaan olla tulevaisuudessa maailman suurin lentoyhtiö!

Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan “etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi “portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä “terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.

Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!