Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

lentoasema

Päivä Ammanin vilskeessä

3.-4.1.2019

Kylmä on Ammanissakin aamuisin näin talviaikaan. Tai ainakin viileä. Viileää oli myös Sun Rise Hotelin yhteistilassa, jossa aamupala tarjoiltiin. Ikkunat olivat auki vilkasliikenteiselle kadulle, mutta vahvemmin sisällä tunsi olevansa luonnossa: yhteistiloissa on kymmenittäin pikkulintuja pikkuisissa häkeissään. Kaikki sirkuttivat yhteen ääneen, mikä jo hieman otti korviinkin! Lintuharrastus taisi olla hotellia ylläpitävän Jaberin perheen rakas harrastus, mutta linnut eivät välttämättä nauttineet olostaan päällekkäin kaapin syvennyksessä ja jatkuvassa tupakansavussa.

Söimme huoneen hintaan kuuluneen aamupalan ja lähdimme ulos. Kevyttoppatakki oli oikein pätevä vaatetus tälle päivälle, minkä lisäksi päässä olisi saanut olla pipo ja käsissä hanskat. Tuuli oli sen verran tuima ja viileä. Kesällä Ammanissa varmasti paistuu elävältä, mutta nyt lämpöä toivoi olevan edes hieman. Aurinko kyllä paistoi. Lähdimme suunnistamaan kohti Ammanin keskustaa ja sen muutamia turistinähtävyyksiä. Ei niitä täällä liiaksi asti sentään ole, vaikka puhutaankin eräästä maailman vanhimmasta jatkuvasti asutetusta kaupungista. Pääosin kaupunki tosin on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä vielä 1900-luvun alussa väkeä oli mitättömät parisen tuhatta. Nyt populaatio on kasvanut neljään miljoonaan. Siinäkin vielä yksi syy, miksei Ammaniin kannata tulla omalla autolla!

Naapurimaahan Saudi-Arabiaan suuntaaviin linja-autoihin lippuja myyvän toimiston julkisivua Abdalin bussiasemalla.

Amman on rakennettu kukkuloille.

Aluksi ohitimme lukuisat Abdalin bussiaseman lipunmyyntiputiikit. Täältä voisi hypätä Saudi-Arabiaan matkaavaan linja-autoon, joita odotteli kadun varressa pitkä rivi. Ja matkalaisiakin tuntui riittävän. Samoin Syyriaan olisi päässyt, sillä rajat ovat auki ja sisällissota sen verran hyvällä mallilla, että maahan voi taas matkustaa. Turistitkin jo palailevat, mutta itse taidan vielä hieman odottaa.

Amman on rakennettu kukkuloille, kuten niin moni kaupunki maailmassa. Tässä kaupungissa pääsee halutessaan ramppaamaan ylös ja alas. Mekin nyt nousimme ylös sadan metrin verran. Portailla vastaan tulleet ihmiset olivat aidosti yllättyneitä nähtyään turisteja heidän kotinurkillaan. Heidän hymynsä levisi entisestäänkin, kun tervehdin heitä arabiaksi. Vaikka Jordaniassa käykin turisteja, eivät he monestikaan eksy pääkaupunkiin saakka. Oleilevat Akaban rannoilla ja käyvät korkeintaan Petrassa päiväseltään. Sen vuoksi Ammanissa matkailija saa monesti erittäin lämpimän vastaanoton. Jopa autokorjaamojen ovilta huudellaan “welcome”, tervetuloa! Vastaavaa ystävällisyyttä ilman mitään taka-ajatuksia olen kohdannut vain Mauritaniassa vuonna 2014.

Umaijadien palatsi Ammanin sitadellin huipulla.

Herkuleen temppelin rauniot sitadellin laella.

Saavuimme pian Ammanin sitadellin juurelle, jonne sisäänpääsyä piti hieman pohtia. Lopulta aikamme linnoituksen muureja kierrettyämme osuimme portille johtavalle tielle. Sitadellin alueelle pääsi Jordan Passillamme ilmaiseksi. Muut maksavat sisäänpääsystä kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Oppaat tarjoavat täällä muuta maata hanakammin palveluksiaan, mutta luopuivat kuitenkin lopulta yrityksistään. Lähdimme kiertämään tätä Ammanin korkeimmalle kohdalle, Jebel al Qala’alle, muodostunutta linnoitusta, jota kiertää 1,7 kilometrin pituinen kivimuuri. Alun perin kukkula on ollut asuttu jo pronssikaudella, minkä jälkeen kaiken maailman kansat assyrialaisista, babylonialaisista, kreikkalaisista ja roomalaisista lähtien ovat touhuilleet alueella. Kreikkalaiset ja roomalaiset muuten käyttivät Ammanista nimitystä Philadelphia!

Ensimmäisenä kävelimme umaijadien rakentamalle palatsille, joka on yksi sitadellin kohokohdista. Mielestäni suurempi kohokohta on kuitenkin roomalaiskaudelta peräisin olevan Herkuleen temppelin rauniot, jossa edelleen seisoo muutama pylväs kohti Jordanian taivasta. Herkuleen temppelin luota avautuu myös mainio näkymä alas Ammanin ydinkeskustaan, jota hallitsee samalta aikakaudelta peräisin oleva roomalainen amfiteatteri. Sitadellin alueella toimii lisäksi Jordanian arkeologinen museo, jonne ei tarvitse ostaa erillistä lippua. Museo on pieni, mutta esittelee kattavasti maan arkeologista perintöä paikallisista sarkofageista, Zeuksen päistä ja Azraqista löydetyistä puhvelin hampaista lähtien.

Näkymä Ammanin roomalaiselle teatterille ja ydinkeskustaan sitadellilta.

Vaaleanruskea on Ammanin väri.

Seuraavana lähdimme laskeutumaan alas sitadellilta. Taksit tarjosivat hyvin aktiivisesti kyytejään, mutta päätimme matkustaa jalan. Roomalaiselle teatterille ei tosin niin vain laskeuduttukaan, sillä sen saavuttaakseen tuli kiertää puolet tuosta linnoituskukkulasta. Näin jälkeenpäin selvitin, että lyhyempikin reitti kyllä löytyy! Matkalla osuimme vahvasti miehitetylle portille, jonka takana avautui metsäinen kukkula. Kukkulalla sijaitsee Raghadanin palatsi, jota Jordanian kuningas käyttää edustustehtävissään, kuten valtiovieraiden vastaanottamisessa. Meillä ei tietenkään ollut sinne mitään asiaa. Enkä usko, että portille parahiksi hajonneen taksinkaan kuskia kovin ilolla tervehdittiin. Sotilaat olivat paikalla asiaa selvittämässä.

Roomalainen teatteri niin ikään kuuluu Jordanian turistinähtävyyksiin, joihin Jordan Passilla pääsee ilmaiseksi. Muuten sisäänpääsystä joutuu pulittamaan tännekin sen pari dinaaria. Samalla lipulla pääsee sitten myös samassa yhteydessä oleviin kansanperinnettä esitteleviin museoihin. Ketään ei tosin kiinnostanut nähdä fyysistä Jordan Passia, vaan suullinen ilmoitus riitti. Tervetuloa, sisään vaan! Eli, jos matkustaa ilman Jordan Passia, kannattaa vain vastata myöntävästi, kun lipunmyyjä kysäisee, että “Jordan Pass?

Roomalainen teatteri.

Paikalliset pojat tahtoivat tulla kuvatuiksi roomalaisella teatterilla.

Roomalainen teatteri näytti ylhäältä sitadellilta varsin pieneltä, mutta nyt esiintymislavalta ylöspäin katsellessa paikka näyttikin suurelta. Portaat ylös olivat erittäin jyrkät. Jo roomalaisten on täytynyt vahingossa tipahdella alas katsomosta sinne noustessaan! Teatterin ylimmällä rivillä tapasin eteläafrikkalaisen, Johannesburgista kotoisin olleen nuoren miehen, joka oli yksinään reissussa koluamassa Jordaniaa. Hän oli kuullut Suomesta, osasi sen sijoittaa kartalle ja vieläpä kertoi haaveilevansa vierailusta maassamme. Mielenkiintoisempi kohtaaminen oli paikallisten hyperaktiivisten poikien kanssa, jotka kamerani nähtyään tahtoivat tulla kuvatuksi. He eivät osanneet sanaakaan englantia, mutta saimme sovittua, että lähettäisin kuvat Facebookin kautta heille Suomeen palattuani. Nytpä minullakin on Facebook-kavereita, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Ne nimittäin on kirjoitettu arabiaksi.

Roomalaisen teatterin jälkeen jatkoimme Hashemikadun vilskeeseen. Nyt alkoi olla jo basaarimeininkiä havaittavissa. Autot tööttäilivät ruuhkaisella kadulla, jalkakäytävä oli tupaten täynnä ja kauppiaat houkuttelivat putiikkeihinsa. Ammanin kauppiaat ovat lauhkeita ja mukavia, täällä ei revitä hihasta pakko-ostoksille. Valikoimia saa halutessaan katsella täysin rauhassa. Liekö syynä se, että asiakaskunta on pääosin paikallisia, eikä turisteja pahemmin näe. Ensimmäisenä suunnistimme hedelmä- ja vihannessouqiin, meluiselle ja ahtaalle tori-alueelle, josta saa kaikki tällä seudulla kasvavat syötävät kasvit. Tuoreet, kuivatut, jauhetut, paahdetut, suolatut. Ostimme paikallisia granaattiomenoita ja banaaneja, vaikka eksoottisia mausteita ja pähkinöitäkin olisi varmasti saanut hyvään hintaan. Koko souqissa emme nähneet muita turisteja. Siis ainakaan länsimaalaisia turisteja! Hedelmien ja vihannesten jälkeen seuraa sekatavarasouq, jossa myydään sitten kaikki syötäväksi kelpaamaton tavara. Kankaista rakennusmateriaaleihin, jalkapalloihin ja elektroniikkaan.

Vihannes- ja hedelmäsouqin tarjontaa. Turisteilta otetaan täällä rahat pois.

Jälkiruokatarjontaa samaisessa souqissa.

Näin olimme päätyneet Al Husseinin moskeijan eteen. Ylitimme kadun, sillä tahdoimme vierailla vastapäätä moskeijaa sijaitsevassa, paljon hehkutetussa Al Afghani -nimisessä matkamuistopuodissa. Lonely Planet kertoo sen olevan perustettu jo 1870-luvulla. Itsessään putiikki oli hieman pettymys, eikä sieltä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa. Putiikki on selvästi suunnattu muslimiasiakkaille. Toisin oli sitten kulman takana, josta ostimme 0,45 dinaarilla (n. 0,56 euroa) kaksi falafelrullaa. Menimme syömään niitä roomalaisen teatterin liepeille, sillä muuten kaduilla oli liikaa väkeä. Roomalaisen teatterin luo ovat kerääntyneet myös Ammanin rahakauppiaat (eivät rahanvaihtajat!): täältä keräilijä saa kaikkia eksoottisia seteleitä ja kolikoita. Libyan dinaareista, Pohjois-Korean woneista ja Etelä-Sudanin punnista lähtien. Itse ostin pilkkahintaan Saudi-Arabian rahasarjan, kuten myös Irakin kolikot Saddam Husseinin kaudelta. Käytetyt CIA:n tekemät pelikortit vuodelta 2003 lähtivät niin ikään matkaani. Niissä kuvattuna oli Saddam Husseinin lisäksi koko herran lähipiiri. On mahtanut olla mukava tapa opiskella tämän rosvosakin naamoja korttipelin tiimellyksessä! Jordaniassa Saddamia tosin pidetään suurena arabijohtajana, sillä herran naamaa näkee niin autojen takapeileissä kuin myös kauppojen seinillä julisteiden muodossa.

Ammanissa, kuten muissakin kehitysmaiden pääkaupungeissa, on omat alueensa tietyille tuotteille. Tietyllä alueella täälläkin myydään vain hedelmiä ja vihanneksia, toisaalla taas vaikkapa vain naisten vaatteita. Itseäni kiinnosti “kultasouq”, alue, jolla myydään vain kullasta valmistettuja tuotteita. Eli lähinnä helyjä. Tammikuun alussa 2019 tuo alue vain oli pelkkä suuri työmaa, koska alueen kadut oli revitty auki, mutta kultasepänliikkeisiin kyllä halutessaan pääsi puikkelehtimaan. Kannattaa tosin varmaan matkustaa Dubaihin, jos kultaa tahtoo nähdä.

Kuningas Faisalin katu on yksi Ammanin pääkaduista.

Joulukuusen voi koristaa paprikoilla. Näin Duke’s Diwanin parvekkeella.

Duke’s Diwan on Ammanin kulttuuriväen kokoontumispaikkoja.

Mielenkiintoisempi vierailukohde, Duke’s Diwan, on eräs Ammanin vanhimmista rakennuksista. Se on vuonna 1924 valmistunut entinen pääpostitoimisto. Talo toimi postina 1940-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen se oli 50 vuoden ajan hotellina. Vuonna 2001 herra nimeltä Mamdouh Bisharat sitten kiinnostui talosta, koska oli huolestunut, ettei Ammanilla kohta enää ole mitään luonnetta tai autenttisuutta. Keskusta-alue kun on täynnä betonihirvityksiä. Bisharat otti rakennuksen vastuulleen ja nyt siitä on muotoutunut tärkeä kokoontumispaikka Ammanin kulttuuriväelle. Paikassa järjestetään kulttuuritapahtumia laidasta laitaan, eikä paikkaan ole mitään sisäänpääsymaksua. Minttuteetä tarjoillaan kylläkin korkeaan dinaarin (n. 1,2 euroa) hintaan per lasi. Mutta toisaalta jollainhan paikkaa on ylläpidettävä, vaikka ei se siltä välttämättä näyttänytkään. Lievästi ränsistynyt rakennus on jännittävä vierailukohde ehdottomasti.

Illan suussa, auringon alkaessa painua mailleen, suunnistimme vielä Rainbow-kadulle (kyllä, kadunnimikyltissä lukee “Al-Rainbow”!). Se on pitkä, mutta hyvin rauhallinen katu, jota reunustaa lukuisia kahviloita ja ravintoloita. Ne voisivat aivan hyvin sijaita missä tahansa Etelä-Euroopassa, mikä kertoo ehkä tarpeeksi paikkojen hintatasosta. Kadulle ovatkin kerääntyneet paremman väen näyttäytymispaikat, kuten myös merkkiliikkeet ja muut paikat, joita ei tavallinen ammanilainen tarvitse. Täällä on jopa alkoholiliike, mitä ei varsinkaan tavallinen ammanilainen tarvitse. En nimittäin nähnyt missään muualla Jordaniassa (lentoasemaa lukuun ottamatta) alkoholia myynnissä!

Seitsemän aikoihin illastimme edellisiltana tutuksi tulleessa Jusefin kadunvarsiravintolassa. Ruoka kahdelle hengelle hummuksineen, leipineen ja juomineen kustansi kuusi dinaaria (n. 7,4 euroa). Egyptiläinen koptikristitty Jusef kertoili elämästään Jordaniassa. Hän on naimisissa jordanialaisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi kappaletta. Kotopuolessa Kairossa tulee käytyä enää hyvin harvoin, eikä siihen ole oikein mitään syytäkään. Jordaniassa elämä on kuulemma parempaa. Kävi myös ilmi, että Jusef on aikoinaan ollut Ruotsin Jordanian-suurlähetystössä kokkina. Lihapullat olivat käyneet tutuiksi!

Al-Rainbow-katu on niin ikään kaupungin tärkeimpiä katuja, jonne asiaa taitaa olla vain varakkaalla kansanosalla.

Viimeisenä päivänä yritimme Jordanian kansallismuseoon (oikealla), mutta se oli suljettu.

Perjantai 4. tammikuuta oli torstain tavoin aurinkoinen, mutta nyt ulkona jopa tarkeni. Kuten yleensäkin reissuilla, lähtöpäiväksi sää aina lämpenee t-paitalukemiin. Onneksi meillä oli vielä tuntikaupalla aikaa pyöriä Ammania tutkien. Huono puoli tässä päivässä vain oli se, että perjantait ovat muslimien pyhäpäiviä. Muun muassa Jordanian kansallismuseo oli tänä päivänä suljettuna. Myös avoinna olevien ruokapaikkojen löytäminen keskustasta oli todella vaikeaa. Ehkä keskipäivän rukoushetken jälkeen tilanne on parempi. En tiedä. Eräs paikka aivan museon nurkalla sattui kuitenkin olemaan avoinna ja sieltä jopa huudeltiin tervetulotoivotuksia. Henkilökunta oli totutun uteliasta: he kysyivät työpaikkaani, lentolipun hintaa ja jopa parturini sijaintia. En ollut sentään käynyt Jordaniassa parturissa. Henkilökunnan uteliain, Mohammed, oli kotoisin Jaffasta (osa Tel Avivia) Israelista ja kertoi tulleensa tänne Ammaniin saadakseen olla vapaa.

Otimme iltapäivällä kolmen aikoihin taksin Tabarbourin bussiasemalle Ammanin keskustan pohjoispuolelle. Sieltä Sariyah Express -niminen linja-autofirma liikennöi jatkuvalla syötöllä (puolen tunnin välein) Ammanin kansainväliselle lentoasemalle. Lipun hinta oli 3,3 dinaaria (n. 4,1 euroa) ja matka kesti noin 40 minuuttia. Tällä kertaa liikenne ei ollut puuroutunutta. Ryanairin lentomme Varsova-Modlinin kentälle lähti aivan aikataulussa ja perillä Puolassa vastassa oli sankka räntäsade!

Matka Jordaniaan ja sananen autonvuokrauksesta

27.-28.12.2018

Marokko, Israel ja Jordania olivat loppusuoralla valitessamme matkakohdetta uudeksivuodeksi. Kohteen piti olla lämmin ja edullinen. Israel tippui listalta lopulta hintatasonsa puolesta ja Marokossakin olin jo käynyt. Siispä päädyimme Jordaniaan, sinne kun pääsee nykyään Ryanairin halpalennättämänä eri puolilta Eurooppaa. Ei nyt Suomesta tokikaan, mutta esimerkiksi Varsova-Modlinin kentältä Puolasta. Menopaluu maksoi 125 euroa, johon päälle toki tulivat Wizzairin lennot Turusta Gdańskiin ja junalippu Modliniin. Nekään eivät ole hinnalla pilattuja.

Yövyimme yhden yön Modlinin pikkukaupungissa, lähellä tuota Varsova-Modlinin lentoasemaa. Se on moderni laitos, ei lainkaan mikään ankea halpalentoterminaali. Kenttää käyttää vain Ryanair, joka aloitti lennot Jordanian Ammaniin itse asiassa vasta marraskuussa 2018. Kohde taitaa tällä hetkellä olla Ryanairin verkoston eksoottisimmasta päästä, ainakin Suomesta katsottuna.

Jordanian lippu Karakin linnan pihalla.

Jordanian kuninkaita rivissä. Oikealla nykyinen kuningas Abdullah II.

Lentoaika Varsovasta Ammaniin oli nelisen tuntia, ja laskeuduimme etuajassa illansuussa. Kuningatar Alian kansainvälinen lentoasemalla vastassa olivat joulukuuset, mikä on muslimimaahan saavuttaessa toki hieman outoa. Toisaalta Jordaniassa on pikkuruinen kristitty vähemmistö, eikä maa muutenkaan ole kovin tiukkapipoisessa maineessa. Siitä kertoo myös se, että maa toivottaa matkailijat avosylin vastaan (koska öljyvarojakaan ei ole). Sitä helpottamaan on luotu Jordan Pass, passi, jonka etukäteen netistä ostamalla välttyy maksamasta viisumia (joka on pakollinen Suomen kansalaiselle) ja pääsee lukuisiin matkailunähtävyyksiin ilmaiseksi. Eli, jos saapuu Jordaniaan Ammanin kautta ja aikoo vierailla Petrassa, säästää Jordan Passin hankkimalla kymmeniä euroja. Halvin Jordan Pass, “Jordan Wanderer” kustansi meille 70 Jordanian dinaaria (noin 87 euroa). Yksi dinaari on siis noin 1,2 euroa, kerrankin näinkin päin!

Kuljimme passintarkastusjonon läpi tunnissa, minkä jälkeen saatoimme siirtyä odottelemaan vuokra-autoamme. Kyllä, Jordaniassa todellakin kannattaa vuokrata auto, sillä julkisella liikenteellä ei pääse kaikkiin jänniin paikkoihin, kuten vaikkapa vain Kuolleellemerelle. Lisäksi liikenteen kerrottiin olevan rauhallista ja teiden hyvässä kunnossa. En ollut aiemmin vuokrannut missään autoa ja autoilukokemustakin oli vain sivistyneen liikenteen maista eli Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Jordaniasta olisi nyt hyvä aloittaa.

Olimme päätyneet jordanialaiseen Monte Carlo -autovuokraamoon, jonka hinnat olivat maltilliset ja lisäksi yritystä suitsutettiin erilaisilla keskustelupalstoilla. Sähköpostikirjeenvaihto olikin ollut selkeää ja nopeaa. Valitettavasti vain ketään ei ollut lopulta vastassa lentoaseman Starbucksin edessä, jossa meidän oli tarkoitus tavata. Soitin firmaan, josta kerrottiin edustajan saapuvan paikalle viidessätoista minuutissa. Lopulta edustaja tuli paikalle 1,5 tuntia myöhässä, mikä on tosin täysin tavallista näissä arabipiireissä. Kelloja ei tunneta. Mies oli ystävällinen, mutta kehtasi väittää ettemme olleet sovitussa paikassa kello 20.45. Olin kyllä juurikin tuohon aikaan soittanut edustajalle ja kertonut meidän odottavan paikalla.

Monte Carlon konttori sijaitsee lentoasema-alueen ulkopuolella, jonne edustaja ajoi meidät. Olimme varanneet pikkuisen Nissan Micran, mutta saimme isomman ja paremman menopelin: Chevrolet Cruzen, jonka moottorikin olisi vähän isompi (1,6 l) kuin tuon pikku-Nissanin (1,2 l). Tilaa emme tosin tarvinneet, koska meillä oli vain pelkät käsimatkatavarat, mutta tietenkin iso auto on aina iso auto. Viiden päivän vuokra olisi ollut ainoastaan 125 dinaaria (n. 155 euroa), mutta päätin pelata varman päälle ja poistaa omavastuuni. Lisäksi otimme autoon myös wifi-laitteen, ettei ihan sokkona tarvitsisi paikkoja etsiskellä. Koko paketin hinnaksi tuli nyt 215 dinaaria (n. 266 euroa). Monte Carlo teki toki myös sadan dinaarin (n. 124 euroa) katevarauksen luottokortilleni, jos vaikka kadottaisimme koko auton. Joka tapauksessa Monte Carlo oli ainakin näin etukäteen varattuna reilusti edullisempi kuin kaikki kansainväliset autonvuokrausketjut.

Vuokrakiesimme Chevrolet Cruze matkalla Madabasta Kuolleellemerelle.

Queen Ayola Hotel Madabassa seuraavana aamuna.

Illan pimeydessä lähdimme sitten suunnistamaan kohti 20 minuutin päässä sijaitsevaa Madaban kaupunkia. Liikenne tosiaankin oli hyvin maltillista, mutta syynä siihen voi olla se, että tiessä on tasaisin välein hidastetöyssyjä, joista ei välttämättä kerrota etukäteen liikennemerkillä. Pahimmillaan vauhtia voi olla 80 tai jopa 100 km/h ja sitten tiessä on ihan yllättäen hidaste. Saavutimme Madaban, löysimme hotellin ja pysäköimme Chevroletimme kadunvarteen. Autoon ei täällä päin kannattane jättää mitään, sillä Jordaniassa vuokra-autoissa on erilainen rekisterikilpi. Turistit siis huomataan. Toisaalta turistit huomaa siitäkin, että käytämme vilkkua sekä tarpeen tullen myös ajovaloja!

Hotellimme, Queen Ayola, on nähnyt parhaat päivänsä, mutta sijainti on ihan lyömätön. Ollaan aivan vanhankaupungin ytimessä. Maksoimme yöstä ja aamupalasta 15 dinaaria (n. 18,6 euroa). Huone oli pelkistetty, mutta onneksi lämmityslaite toimi koko yön. Yöt eivät ole ainakaan täällä Madabassa mitään lämpimiä näin talvella. Vettäkin sateli.

Marraskuinen kesäpäivä rosoisessa Pristinassa

3.11.2018

Norwegian on kesästä 2017 lähtien halpalentänyt Helsingistä Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Näin marraskuussa 2018 lentoja on yksi viikossa, lauantaiaamuisin. Lento oli liki täynnä, mutta ei kyydissä suomalaisia juuri ollut; reitti taitaakin lähinnä palvella Suomessa asustelevaa noin 10 000 hengen kosovolaisyhteisöä. Mukana lennolla oli nyt kuitenkin myös meidän yhdeksän hengen suomalaisporukka. Ja vaikka suomalaisia ei lennolla juuri ollutkaan, niin kaikki kyllä tuntuivat osaavan suomea.

Kun Kosovoon lentelee Helsingistä päin, olisi kaikkein lyhin ja yksinkertaisin reitti tietenkin Serbian yli. Vaikka entinen emämaa Serbia pitääkin Kosovoa edelleen vain yhtenä maakuntanaan, ei se silti anna Pristinaan suuntaavien koneiden lentää ilmatilansa kautta. Niinpä mekin sitten koukkasimme Pristinaan alakautta: Romanian, Bulgarian ja Makedonian kautta. Tämä lisää hieman lentoaikaa, joka oli nyt reipas kolme tuntia.

Pristinan upouusi lentoasema on nimetty Adem Jasharin mukaan. Hän oli Kosovon sodan vapaustaistelija, jonka serbit tappoivat vuonna 1998. Lentoja laskeutui kentälle näin lauantaiaamuna yhtä aikaa useita, muun muassa Saksasta ja Sveitsistä, joissa niin ikään majailee sodan peruina suuri määrä kosovolaisia. Ruuhkasta huolimatta passintarkastuksesta selviytyi melko nopeasti. Passintarkastaja ei antanut minulle lainkaan leimaa, mutta muiden suomalaisten passit kyllä leimattiin. Niinpä annoin passini takaisin koppiin ja leima lopulta irtosi myös omaa passiani koristamaan. Näin olin jälleen Länsi-Balkanilla.

Maailman toiseksi nuorimman valtion pääkaupungin vanhassakaupungissa mikään ei ole vanhaa. Tässä näkymä hotellimme edustalta Lidhja e Prizrenit -kadulta.

Omat kokemukseni entisen Jugoslavian alueesta rajoittuvat Kroatian Zagrebiin, joka oli kovin tylsä ja kliininen paikka, sekä Bosnia-Hertsegovinan laajempaan kiertelyyn pari vuotta sitten. Bosnia on huikean mielenkiintoinen, mutta ei siellä mikään oikein toimi. Kosovo pääsi irti Serbian ikeestä vasta kymmenen vuotta sitten, minkä vuoksi nyt oli jännittävää nähdä, miten albaanit ovat saaneet nuoren valtionsa toimimaan.

Taksissa istuessa mieleeni tuli aluksi niin Ukraina kuin Georgiakin, sillä täälläkin näemmä moottoritien varressa vaeltaa ja laiduntaa lehmiä ilman minkäänlaista aitaa! Muuten Kosovo kyllä vaikutti kovin erilaiselta kuin muut näkemäni maat: jos jo lentokoneessa olleet puhuivat suomea, puhui taksikuski nyt sujuvaa englantia. Eiväthän taksikuskit missään päin maailmaa puhu englantia, ellei olla englanninkielisessä maassa! Kielitaito selittyi sillä, että taksikuskimme omisti kuulemma Kanadan passin asuttuaan aikoinaan eri puolilla Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kuski höpötteli muutenkin koko matkan lentoasemalta Pristinan keskustaan. Sain tietää, että Detroitin liikenne on karmeampaa kuin Kosovossa, Kosovossa kaikki tupakoivat, kaikilla on saksalainen auto, maan rekisterikilvillä ei pääse kuin Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan (pitää olla tunnuksettomat kilvet, että voi ajaa kaikkialle), Kosovon rikkain mies rakennuttaa sitä ja tätä, Turkki rakennutti Pristinan uuden lentoaseman ja saa nyt pyörittää sitä ilmaiseksi kymmenen vuoden ajan, koko presidentti Bushin perhe on saanut omat nimikkokatunsa Pristinaan, Kosovon rauhanneuvottelija Martti Ahtisaari on hieman kiistelty hahmo viivyteltyään itsenäistymisen kanssa ja että Pristinan vanhassakaupungissa mikään ei oikeastaan ole vanhaa.

Pristinan vanhin rakennus, 1400-luvulla rakennettu Carshi-moskeija. Minareetti on selvinnyt pystyssä jo 600 vuotta.

Skanderbegin ratsastajapatsas Äiti Teresan bulevardin varrella. Taustalla Kosovon verohallinto.

Parissakymmenessä minuutissa olimmekin nyt saapuneet vanhaankaupunkiin. Etukäteen tilattu kyyti kustansi 15 euroa. Ja vaikka nyt oltiinkin maassa, joka ei kuulu Euroopan unioniin, eikä edes yksikään naapurimaista ole EU-maa, käytetään täällä silti euroja.

Majoituimme Hotel Primaan, josta on lyhyt kävelymatka kaikkiin Pristinan nähtävyyksiin, joista puolet olimme tosin jo nähneet matkalla hotellille! Prima on pikkuinen perheyritys, jossa taitaa olla kymmenen huonetta. Isäntä Driton ja muu henkilökunta on tavattoman ystävällistä. Ja niin on kyllä koko Kosovon kansakin. Se oli käynyt viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Driton kutsui meidät tervetuliaiskahville ollessamme lähdössä ruokapaikkaa etsimään. Missä muualla hotelli tarjoaa kahvit, teet ja paikallisen suolaisen rahkapullan hyvää hyvyyttään!

Lämpötila oli kohonnut hellelukemiin jo ennen puoltapäivää.

Juhlamekkokauppoja löytyy Äiti Teresan bulevardin pohjoispään tienoilta.

Pristina on noin 200 000 asukkaan kaupunki, jonka pääkatu kantaa nimeä Äiti Teresan bulevardi. Se on leveä kävelykatu, joka alkaa Kosovon parlamenttitalolta, jonka edustalla on maan entisen johtajan Ibrahim Rugovan patsas. Lähistöllä on myös albaanien kansallissankarin, 1400-luvulla vaikuttaneen Skanderbegin ratsastajapatsas. Kävellessämme pitkin bulevardia lämpömittarit näyttivät parhaimmillaan +26°C. Kuulemma täälläkin on ollut tavanomaista lämpimämpi kesä, eikä nyt marraskuussa enää kuuluisi olla näin lämmintä. Äiti Teresan bulevardin varsilla olikin nyt marraskuisena kesäpäivänä kovasti väkeä. Terassit pursusivat väkeä ja terassille mekin siirryimme.

Ravintolahinnat ovat naurettavan alhaiset jopa pääkaupungin pääkadulla. Kolmella eurolla saa jo pizzan ja muuten annokset pyörivät 2–5 euron hinnoissa. Oluen saa eurolla tai 1,5 eurolla. Euroopassa yhtä halpaa on vain Ukrainassa, sillä Valko-Venäjällä en ole käynyt.

Äiti Teresan bulevardi alkaa tästä etelän suunnasta tultaessa.

Äiti Teresan mukaan nimetty ja italialaisella rahalla rakennettu katolilainen katedraali ja sen 65-metrinen kellotorni. Kosovon korkein rakennus marraskuussa 2018.

Äiti Teresan bulevardi päättyy Jugoslavian aikana rakennetun Grand Hotelin paikkeilla. Hotelli oli aikoinaan Kosovon hienoin, mutta jämähtänyt kuulemma historian alkuhämäriin. Uudistustyöt ovat kuitenkin jo käynnissä. Kuten todettua, Busheilla on täällä omat katunsa. Äiti Teresan bulevardi jatkuukin etelään jatkettaessa Xhorxh Bushin katuna, George W. Bushin mukaan nimettynä.

Katedraalin lasimaalauksessa Äiti Teresa ja entinen paavi Johannes Paavali II. Katolilaisen kirkon pyhimyksiä kumpikin.

Yksityiskohta kirkonpenkistä.

Kävelimme Bushin kadun päässä olevaan upouuteen, vasta syksyllä 2017 käyttöön vihittyyn katolilaiseen Äiti Teresan katedraaliin. Maassa on pieni katolilainen vähemmistö, vaikka kosovolaiset pääosin ovatkin muslimeja. Olihan Kalkutan slummeissa elämänsä köyhiä auttanut Äiti Teresakin katolilainen ja albaani. Katedraalin kellotorni on vielä toistaiseksi Kosovon korkein rakennus, mutta korkeampi rakennus on kyllä rakenteilla. Kellotorniin pääsee ihastelemaan Pristinaa yläilmoista, mutta netistä löytyvien tietojen perusteella torni on auki vähän miten sattuu. Eikä paikalla nytkään ollut mitään opasteita, hinnastoja tai edes aukioloaikoja. Hissin vieressä päivystää mies, joka taitaa olla jonkinlainen vahtimestari. Hän kerää yhden euron pääsymaksun, jonka maksettuaan hissi nostaa turistin tornin huipulle. Kellotornista näin sitten loput Pristinan nähtävyyksistä eli kaupungin kauniin kirjastorakennuksen ja sen vieressä olevan hylätyn ortodoksikirkon. Kaupungin itäpuolella kohoavat vuoretkin näkyivät tornista hyvin.

Näkymä Äiti Tereran katedraalin kellotornista kohti pohjoista.

Kosovon kansalliskirjasto ja kesken jäänyt ortodoksikirkko samaisesta kellotornista nähtynä. Taustalla vuoristoa.

Tämän ortodoksikirkon rakennustyöt jäivät 1990-luvun lopulla kesken Kosovon sodan vuoksi.

Kellotornivierailun jälkeen siirryimme sitten Kosovon kansalliskirjastoa pällistelemään. Kirjasto on rakennettu Jugoslavian aikana 1980-luvulla, ja sitä usein kuvaillaan “maailman rumimmaksi kirjastoksi”, “maailman rumimmaksi rakennukseksi” tai vähintäänkin “Kosovon rumimmaksi rakennukseksi”. Mielestäni kirjasto on kaikkea muuta kuin ruma ja se kuitenkin sopii tänne Pristinaan loistavasti, koska ei kaupunki muutenkaan ole mikään kaupunkien jalokivi. Arkkitehtuurin takia tänne ei kannata matkustaa, mutta muuten kaupunki oli vakuuttanut. Täällä on tunnelmaa! Kirjastorakennuksen vieressä on kesken jäänyt ortodoksikirkko. Sitä ei koskaan rakennettu loppuun asti 1990-luvun lopun sodan vuoksi. Tuskin kirkko koskaan valmistuukaan, edustaahan ortodoksiusko albaanien suurinta vihollista, Serbiaa.

Uskonto taisi vaikuttaa myös illallispaikkoihin, jopa pääkadun varrella. Oluen saaminen kun tuntui olevan tiukassa, jos tahtoi myös ruokailla!

Ethiopian Airlines ja Addis Abeban kiinalainen lentoasema

8.-9.3.2018

Olin viimeistä aamua Yaoundéssa ja Afrikassa ylipäätäänkin. En lopullisesti, mutta tällä erää kyllä. Heräilin rauhassa ja niin heräili lähitienookin. Aamupalaksi söin säilykkeen, jollainen minulla vielä oli hätävarana. Siitäkään tuskin saisin ripulia matkaseurakseni. Tietenkin Tropical Hotelin ravintolakin tarjoilee pikkurahalla erilaisia aamupalayhdistelmiä, mutta siihen ei ollut nyt tarvetta.

Rosvousyrityksen toissailtana torjunut ja eilen minulle kaupunkia esitellyt Pascal saapui sovitusti kello kymmeneltä hotellille. Oli kieltämättä outoa, että hän oli tismalleen aikataulussa. Afrikkalaisilla kun ajankäsitys on yleensä täysin erilainen. Otimme taksin kadulta määränpäänämme Yaoundé-Nsimalenin lentoasema. Edellispäivänä Pascal oli kertonut matkan sinne kustantavan “vain jotain satasia”, mitä en lähtenyt epäilemään, hänhän tässä paikallinen on. Lonely Planet kyllä kertoi hinnaksi 4 000 frangia (noin kuusi euroa), sillä keskustasta lentoasemalle matkaa kertyy noin 25 kilometriä. Nyt kuski heitti tuon 4 000 frangin hinnan ilmoille, mitä Pascal piti ryöstönä. Hän ehdotti autosta poistumista, mutta minä suostuttelin jäämään kertomalla hinnan olevan ihan normaali. Samaa mieltä oli kuljettajamme.

Nsimalenin lentoaseman sijainti kaukana Yaoundén keskustasta ja kaupungin järjettömät ruuhkat olivat saaneet minut lähtemään matkaan jo kymmeneltä, vaikka lentoni lähtöaika olisi vasta kello 14.20. Kuljettaja tiesi kaupungin kuin omat taskunsa ja monen mutkan kautta pääsimme kiertämään aina kaikki pahimmat tukokset. Kieltämättä hieman huolestuin paikoin ja olin jo valmis kertomaan maksavani kuskille sovittua enemmän, jos tämä pääsisi tunnissa perille. Siihen ei ollut tarvetta, vaan liikenne helpottui vähitellen keskustan jäädessä taakse ja lopulta pääsimme 55 minuutissa lentoasemalle. Maksoin perillä 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) setelillä, mistä kuskilla ei ollut antaa vaihtorahaa. Hän miltei liikuttui, kun sai pitää loput juomarahana.

Yaoundé-Nsimalenin lentoaseman kansainvälisellä puolella on tungosta, kun Kenya Airwaysin ja Ethiopian Airlinesin lennot ovat valmiina lähtöön.

Yaoundé-Nsimalenin kansainvälinen lentoasema on Kamerunin toiseksi merkittävin ja toiseksi vilkkain lentoasema. Siitäkin huolimatta, että se palvelee pääkaupunkia. Valtion taloudellinen keskus Douala pitää hallussaan vilkkainta kenttää. Hiljaista kentällä kieltämättä olikin, kun marssin sisään terminaaliin Pascalin hyvästeltyäni. Periaatteessa sisään pääsee vain passia tai lentolippua näyttämällä, mutta näköjään valkoinen ihokin ajoi saman asian.

Aivan ensimmäisenä minut ohjattiin phytosanitaire-tarkastukseen. Sen suoritti englantiakin osannut rouva, jonka konttori oli nurin käännetty pieni puulaatikko terminaalin lattialla. Phytosanitaire kääntyy “kasvinterveydeksi” ja nyt minulle esitettiin kysymys: oliko laukussani puisia maskeja, afrikkalaisia naamioita siis. Niitähän länsimaalaiset turistit Afrikasta hankkivat. Tarkastaja oli selvästi pettynyt, kun vastasin kysymykseen kieltävästi, eikä rinkan penkominenkaan tuottanut tulosta. Seuraava kysymys kuuluikin: “miksei sinulla ole maskeja, eikö ole rahaa vai?” Kerroin hankkineeni Kamerunista vain muistoja ja käyttäneeni rahat elämiseen. Tätä tarkastajattaren oli hieman vaikea käsittää ja hän kehottikin ensi kerralla ostamaan maskin. Se olisi hyvä muisto.

Lentoaseman lähtöselvitys on hyvin järjestetty, eikä nyt lähdössä ollut kuin kaksi konetta: oma Ethiopian Airlinesin lentoni Addis Abebaan ja Kenya Airwaysin lento Nairobiin. Addis Abeban -lennon lähtöselvitys avautuu Yaoundéssa kolme tuntia ennen lähtöä eli juuri parahiksi phytosanitairen läpäistyäni. Olin ensimmäinen lähtöselvitettävä ja sain koneeseen täysin eri paikan kuin mitä olin etukäteen valinnut Ethiopian Airlinesin sivuilta. Yaoundésta lähteville lennoille ei voi lähtöselvittäytyä omin päin netissä, vaan on ehdottomasti tulostettava paperinen tuloste varauksesta ja mentävä tiskille asioimaan. Sain lipun Lontooseen saakka, samoin laukkuni selvitettiin sinne saakka.

“Ckeck-in” ei onnistunut netissä Yaoundésta lähtevälle lennolle.

Yaoundén lentoasemalle on lukuisia tiskejä, joissa täytyy asioida. Lisää löytyy lähtöselvityksen jälkeen terminaalin yläkerrasta, jossa ensimmäisenä sain maastapoistumislomakkeen täytettäväksi. Se kannattaa täyttää hetimiten, vaikkei sitä aivan samantien tarvitakaan. Seuraava tiski tarkasti rokotuskortin, minkä jälkeen pääsin tullin tiskille. He halusivat tietää, oliko minulla euroja käteisenä ja kuinka paljon. Olihan minulla satasen verran, mutta kielsin asian. Keski-Afrikan frangeista ei oltu kiinnostuneita. Matka jatkui turvatarkastukseen, josta yritin viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Monilla Afrikan sisäisillä lennoilla se onnistuu hyvin, mutta ei nähtävästi Kamerunin ja Etiopian välillä.

Viimeinen muodollisuus oli passintarkastus, joka löi leiman ja keräsi maastapoistumislomakkeen. Ei mitään ongelmia. Sitten olin vapaa tutkimaan Yaoundén pientä lentoasemaa, jossa oli edelleen hyvin hiljaista. Tax free -myymälä oli suljettu. Oli kai ollut jo pitkään. Kahvila-ravintola sen sijaan oli avoinna. Vessoja on runsaasti, mutta vessapaperi tältä lentoasemalta kyllä puuttui. Upeaa sen sijaan oli se, että Yaoundé-Nsimalenissa on wifi, joka toimii kuin Helsinki-Vantaalla. Ellei paremminkin!

Yaoundé-Nsimalenin duty free shop.

Lento ET 925 valmiina lähtöön.

Lentoasemalla on pari-kolme odotustilaa lähteviä matkustajia varten, mutta lentojen vähäisestä määrästä johtuen vain yksi on käytössä kerrallaan. Ensin lähti Kenya Airwaysin lento, joten Etiopiaan-menijöiden tuli odotella vuoroaan. Kun se koitti, tarkastettiin aluksi passi ja lentolippu. Sitten pengottiin käsimatkatavarat ja lopuksi vielä etsittiin metallinpaljastimella puukot ja pommit pois matkustavaisten hallusta. Minun tuli poistaa kamerasta akku ja pitää se erillään koko lennon ajan. Pian sitten jo katselin odotustilassa, kun Kenya Airwaysin lento nousi taivaalle ja kohti Itä-Afrikan Nairobia. Lentoyhtiön slogan on näemmä “The Pride of Africa”. Ethiopian Airlinesin tunnuslause kuuluu “The New Spirit of Africa”!

Lentojen odotustilalla on kokoa.

Ethiopian Airlinesin kone saapuu Librevillestä.

Ethiopian Airlinesin Boeing 787 Dreamliner -laajarunkokone Gabonin Librevillestä Yaoundén kautta Addis Abebaan saapui aivan ajallaan noukkimaan minut ja muut matkalaiset kyytiinsä. Koneen boardaus tapahtui kuin Euroopassa, ilman mitään järkyttävää rynnimistä ja kaaosta. Yaoundén kentällä homma on hyvin hanskassa, mikä on kovin monella afrikkalaislentoasemalla kaukainen haave vain. Koneessa sitten selvisi, että olin itseasiassa saanut economy-luokan parhaan paikan itselleni. Pääsin istumaan ensimmäiselle riville, jossa jalkoja saattoi pitää vaikka suorana. Toki ensin jouduin ajamaan pois paikallani istuneen, jo Librevillestä mukaan nousseen miehen. Hän oli kasvoista päätellen kotoisin Afrikan sarvesta, ehkäpä juuri Etiopiasta. Lennon aikana päättelin, että Yaoundén lentoaseman lähtöselvitys oli antanut istumapaikat saapumisjärjestyksessä. Minä ja kaksi muuta Yaoundésta tullutta eurooppalaista olimme tulleet ensimmäisinä lähtöselvitykseen ja nyt istuimme parhailla paikoilla economy-luokan etuosassa.

Lento ET 925 lähti aivan aikataulussa ja lentoajaksi lupailtiin neljää tuntia. Lentoreitti kulkisi halki keskisen Afrikan taivaan, Keski-Afrikan tasavallan ja Etelä-Sudanin ilmatilojen kautta. Erittäin positiivista lennolla oli se, että koko miehistö kapteenia ja perämiestä myöten oli etiopialaisia. Minua ilahdutti suuresti myös amharan kielen käyttö koneessa: kaikki kuulutettiin aluksi aina Etiopian valtakielellä ja vasta sitten englanniksi. Ranskankielisessä Afrikassa kun oltiin, jotain kuuluteltiin silloin tällöin myös ranskaksi. Lentoemot tuskin ranskaa osasivat, mutta erittäin ystävällisiä he kyllä olivat.

Lennolla tarjottu lounas.

Etiopialaisen juoksijalegenda Haile Gebrselassien menestyksen salaisuus.

Lennon alkupuolella tarjoiltiin ruoka, josta oli kaksi vaihtoehtoa: liha ja kana. Itse valitsin herkullista kanaa, joka tarjoiltiin riisin kanssa. Tarjottimella oli myös salaatti, sämpylä ja jälkiruoaksi karpalomyslipatukka ja suolakeksejä. Jos Ethiopian Airlines muuten vaikuttaa panostavan etiopialaisuuteen, olivat tarjottimella olleet ranskalainen voi, brittiläinen suolakeksi ja saksalainen myslipatukka mahdollisimman kaukana siitä. Ehkäpä Ethiopian Airlines kuvittelee eurooppalaiset tuotteet jotenkin paremmiksi, vaikka Etiopiasta taatusti löytyisi korvaavat vastaavat tuotteet. Ruokajuomat kuuluivat hintaan ja ne sentään olivat etiopialaisia olutta myöten.

Etelä-Sudanin ilmatilassa lentäessämme ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja perillä Addis Abebassa oli jo säkkipimeää. Laskeuduimme aikataulussa kello 20.35 paikallista aikaa. Jatkolentoni Lontooseen lähtisi vasta kello 1.20 seuraavan päivän puolella.

Tervetuloa Etiopiaan!

Addis Abeban lentoaseman kansainvälistä puolta.

Addis Abeba-Bolen lentoasemalla oli täysin erilainen tunnelma kuin kuolleella Yaoundé-Nsimalenilla. Nyt väkeä oli tuvan täydeltä, sillä lentoja oli lähdössä ympäri Afrikkaa ja maailmaa. Istumapaikkoja oli jäljellä ainoastaan lattialla. Kuulin runsaasti amerikanenglantia ja bongasin ryhmän Fjällräven-reppuisia norskeja. He olivat odottamassa Ethiopian Airlinesin lentoa Tukholman kautta Osloon. Juutalaismatkustajat tunnisti kipasta, he olivat kai lähdössä kotiinsa Tel Aviviin. Tai sitten Amerikkaan. Valkoisen ihonvärin suuresta määrästä huomasi, että Etiopia on matkailumaa. Tänne kai tullaan, kun Thaimaa ja Kenian safaritkin on jo nähty.

Hyvää kiinalaista uuttavuotta 2018 kaikille kiinalaisille. Erikoistarjouksena tupakka ja viinakset!

Kaikkein kierointa tässä kaikessa oli kuitenkin se, että Addis Abeban lentoasemalla ei aina tiennyt olevansa Afrikassa: kiinalaisuus oli räikeästi esillä kaikkialla! Lähtevien lentojen näytössä määränpää kerrottiin ensin kiinaksi ja kiinalaiset kohteet oli lisäksi väritetty vihreällä värillä, että matkustajat Mr. Zedong ja Mr. Jinping varmasti huomaavat oman lentonsa. Nyt lyhyen ajan sisällä oli lähdössä lento Hongkongiin, Guangzhouhun, Shanghaihin, Chengduun ja Pekingiin! Muuten kiinalaiset, ja vain kiinalaiset, matkustajat huomioitiin kentällä omalla kiinalaista temppeliä muistuttavalla palvelupisteellään, jossa palvelua sai omalla kielellä. Toki tax free -kaupat toivottivat hyvää kiinalaista uuttavuotta (joka oli jo 16. helmikuuta) ovillaan ja nuoleskeltiinpa kiinalaisia myös omalla nuudeliravintolalla ja kuumavesiautomaatilla. Jos Etiopia rehvastelee maailmalla sillä, ettei se koskaan ole ollut kenenkään siirtomaa, niin tämän ylpeydenaiheen voi viimeistään nyt vetää alas vessanpöntöstä. Etiopia on myynyt itsensä Kiinalle, ainakin Addis Abeban kansainvälisen lentoaseman perusteella.

Illan lähtevät lennot Addis Abebasta. Lennot Kiinaan eroteltu joukosta vihreällä värillä.

Kiinalaisten ikioma nuudeliravintola.

Olin jättänyt kaikki matkamuistot ja tuliaiset ostamatta, koska Gabonissa ja Kamerunissa ei ollut oikein mitään järkevää ostettavaa. Paitsi pähkinöitä. Siispä tuliaisostokset on kätevä suorittaa välilaskulentoasemalla, maassa, jossa en ole koskaan edes käynyt. Tuliaistarjonta Addis Abeban lentoasemalla onkin loistava, jos vain kiinalaisten sekaan mahtuu tarjontaa tarkastelemaan! Ja eihän siitä aina oikein mitään tullut, vaan eräskin kiinalaisnainen kiljahti kauhistuneena, kun tulin samalle hyllylle tuotteita tarkastelemaan. Taisi hän pahoitella lopulta, kun mulkaisin paheksuvasti. Matkamuistoksi saa tosiaan kaikkea suurista etiopialaisristeistä perinteisiin etiopialaisvaatteisiin. Etiopia tunnetaan maailmalla kahvistaan ja ehkä myös teestään, joita ostin kotiinviemisiksi. Kentällä voi onneksi maksaa myös ulkomaalaisella luottokortilla, jos mukana ei satu olemaan Yhdysvaltain dollareita tai maan omaa rahaa, birrejä. Kiinalaiset tuntuivat ostavan mukaansa kalliita luksustuotteita, kuten kelloja. Toki myös tupakkaa lähti matkaan enemmän kuin riittävästi, mutta sehän ei ole yllätys: kaikki kiinalaiset kun polttelevat.

Lentoasema on kiinalaisten lisäksi huomioinut myös muslimit, joilla on oma rukoilutila jalkojenpesumahdollisuutta myöten. Juutalaisillakin on oma pieni synagogansa hiljentymistä varten. Sekä islamilla että juutalaisuudella on pitkät perinteet Etiopiassa. Kiinalaisuudella perinteet ovat toistaiseksi vielä kovin ohkaiset. Addis Abeba-Bolen lentoasema mainosti suureellisesti myös ilmaista ja nopeaa wifiä. En aluksi päässyt liittymään siihen, mutta kunhan maltoin odotella muutaman minuutin, heikko yhteys muodostui aina pariksi minuutiksi. Ei sillä nettiä selattu, mutta ei sille nyt ollut kyllä edes tarvetta. Etiopian hallitus haluaa pitää kansansa kurissa, minkä vuoksi se sulkee sosiaalisen median aina silloin tällöin. Tällä kertaa Facebook toimi, mutta pääsy Whatsappiin oli estetty.

Ethiopian Airlines kuuluu Star Allianceen.

Vasemmalla synagoga, edessä lentoaseman kauppakatu.

Lentoasemalla on periaatteessa ihan hyvä ruokatarjonta, mutta hintataso on kuin lentoasemilla yleensäkin. Pizzanpalasta ravintolassa pyydettiin kahdeksan dollaria. En ostanut, vaan marssin pieneen kauppaan, jossa myytiin itsetehtyjä sandwichejä ja donitseja. Leipä maksoi kolme dollaria ja donitsi dollarin. Ja koko komeuden sai maksettua Visa-kortilla! Kiinalaisen nuudeliravintolan hintatasoa en tarkistanut, mutta ehkä siellä olisi pitänyt osata mandariinikiinaa ja maksaa Kiinan rahalla.

Lopulta sain siirtyä turvatarkastukseen ja kohti lähtöporttia. Turvatarkastuksessa oli runsaasti kotomaassaan vierailemassa olleita somaleita matkalla nyt takaisin Britanniaan. Samalla lennolla oltaisiin! Turvatarkastuksen päätteeksi jäin istuskelemaan penkille, mistä passini käytiin keräämässä ilman mitään perusteluita talteen. Kun sitä ei alkanut kuulua takaisin, kävin noukkimassa sen takaisin läheiseltä pöydältä. Ennen kuin joku muu haluaa Suomen passin itselleen! Passi oli kuulemma kerätty talteen huumetestin varalta. Nyt hätääntynyt viranomainen sitten otti minut suoraan tarkastukseen, kun kerran olin niin kovin oma-aloitteinen. Kengistä ja repusta ei löytynyt viitteitä huumejäämistä, mutta on näillä täällä ainakin samanlainen laite kuin Australian rajalla -ohjelmassa! Myös kamera piti todistaa kameraksi käynnistämällä se. Menin takaisin penkille istumaan ja näin, että huumetestiin pääsivät suunnilleen kaikki yksinmatkustavat.

Ethiopian Airlinesin lento ET 700 valmiina lähtemään kohti Lontoota.

Lennon Lontooseen piti lähteä kello 1.20 paikallista aikaa, mutta pian tuli kuulutus, että lento viivästyy tunnilla. Se piti paikkansa. Viivästys oli lopulta vain tunnin. Ethiopian Airlinesin lento ET 700 lähti noin kello 2.20 yöllä ja se operoitiin Airbusin laajarunkokoneella. Kone ei tullut edes puolilleen, vaan kaikilla matkustajilla oli vähintään oma penkkirivi kokonaan itsellään! Nyt lentoajaksi Lontooseen kerrottiin noin yhdeksän tuntia, mutta se ei haittaisi, sillä aika kyllä kuluisi lentoyhtiön oman viihdejärjestelmän parissa. Tarjolla oli pitkä lista länsimaalaisia elokuvia, mutta ajattelin katsoa maaseudulla tapahtuvan nuoren tytön traagista pakkoavioliittoa (ilmeisesti) käsittelevän etiopialaisen elokuvan myöhäistä illallista odotellessa. Taso oli niin käsittämättömän harrastelijamainen, että jätin elokuvan kesken. Amharaksi puhutussa elokuvassa piti olla englanninkielinen tekstitys ja näin olikin, mutta vain siellä täällä. Muutamien minuuttien välein. Onneksi etiopialainen musiikkitarjonta sentään oli laadukas. Minusta tuli etiopialaisen musiikin suuri ystävä.

Lennolla tarjottu aamupala sisälsi ranskalaisia, munakokkelia, makkaran, muffinssin, sämpylän ja hedelmäsalaatin!

Italian Alppeja.

Sudanin ilmatilassa tapahtuneen ruokailun päätteeksi saattoi oikaista pitkälleen omalle penkkiriville ja vetää peiton korviinsa. Heräsin pian, kun ystävällinen lentoemo tuli suoristamaan peittoni. Ethiopian Airlinesillä peittelykin kuuluu hintaan. Aamupala tarjoiltiin jossain lumihuippuisten Alppien yllä. Taivas oli pilvetön ja näkyvyyttä alas Italian ja Sveitsin alppikyliin saakka! Lopulta laskeuduimme Heathrow’n kentälle yhdeksän tuntia Addis Abebasta lähdön päätteeksi. Afrikan parhaaksi lentoyhtiöksi valittu Ethiopian Airlines nousi helposti myös omalla listallani parhaaksi. Eikä vain Afrikan yhtiöiden keskuudessa. Ethiopian Airlinesillä on muuten suurena suunnitelmanaan olla tulevaisuudessa maailman suurin lentoyhtiö!

Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan “etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi “portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä “terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.

Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!

STP Airwaysin lento Príncipen saarelle

19.2.2018

On järjetöntä matkustaa maailman ääriin maahan nimeltä São Tomé ja Príncipe ja jättää vierailematta Príncipen saarella. Sinne pääsee São Tomélta helposti lentämällä. Saarelle lentää Euroopan unionin mustalla listalla oleva valtiollinen lentoyhtiö STP Airways sekä Euroopan unionin mustalla listalla oleva Africa’s Connection. Paikallinen lentoyhtiö niin ikään. Kumpikin yhtiö myy lippuja netissä kotisivuillaan, eikä ainoastaan teoriassa, vaan todistettavasti kummaltakin sivustolta oikean lipun todella saa sähköpostiinsa (myöhemmin tapaamani saksalaispariskunta oli onnistuneesti hankkinut liput Africa’s Connectionin sivuilta).

Minä menin ja näppäilin tietoni kokonaan portugalinkieliselle STP Airwaysin sivustolle Google-kääntäjän pienellä avustuksella ja kohta sähköpostissani oli  menopaluu Príncipelle. Lippu pitää muistaa tulostaa, sillä sitä tarvitaan lähtöselvityksessä. Tein varaukseni noin kuukautta aikaisemmin, enkä tiedä vaikuttaako ajankohta jotain hintaan. Maksoin menopaluusta 107,07 euroa. Sen halvemmalla ei ainakaan STP Airwaysin sivuilta lippuja irronnut millekään päiville, ja yleisimmin menopaluu näytti kustantavan noin 200 euroa.

Niinpä sitten maanantaiaamuna 19.2. kello seitsemän aikoihin olin hankkimassa itselleni mototaksikyytiä lentoasemalle. Kyyti maksoi 15 dobraa (0,60 euro). Lentoasema oli jo avoinna, mutta pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vielä Africa’s Connectionin lennon selvitys käynnissä. Tällöin itse asiassa sain ensimmäistä kertaa tietää, että STP Airwaysin ohella joku toinenkin yhtiö liikennöi Príncipelle.

Lentoasemalla sain tietää, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa oli tulossa muutaman päivän valtiovierailulle São Tomé ja Príncipelle samana päivänä ja vierailisi myöhemmin myös Príncipen saarella. Viimeksi Portugalin presidentti vieraili São Tomé ja Príncipellä 18 vuotta sitten.

STP Airwaysin lähtöselvitys alkoi puolitoista tuntia ennen lähtöä. Olin ensimmäinen lennolle menevä matkustaja ja sain koneesta paikan numero yksi. Boarding passit kirjoitetaan täällä päin maailmaa käsin ja laukkupuntarikaan ei ole digitaalisuutta nähnytkään. Tekstien perusteella se oli siirtomaa-ajoilta. Lennolle saa viedä 15 kilon edestä matkatavaraa, mutta puntariin ei nyt kyllä edes vilkaistu. São Tomén kansainvälisen lentoaseman turvatarkastus on suunnilleen samanlainen kuin kaikkialla. Tosin nesteiden kanssa on vähän epäselvyyttä: edellä menevältä pariskunnalta takavarikoitiin puolentoista litran vesipullo. Minä sain omani pitää, koska minulla oli eri tarkastaja. Hämmentävää.

Lähtevien lentojen odotustila on pieni, mutta riittävä kotimaanlentoja varten. Kauppa ja kahvila-baari olivat kiinni, eikä luvattu wifikään toiminut. Tänä aamuna puhelimessani oleva ja paljon kehumani CST:n nettiliittymäkin nukkui sikeästi. Africa’s Connectionin lennolle taisi mennä viitisen tai kuutisen matkustajaa. Lento lähti vähän ennen omaani.

São Tomén lentoaseman odotustila.

Ukrainalaisen lentokoneen sisustaa ennen nousua. Kyllä kapteeni oven sentään sulki.

STP Airwaysin lento 8F 211 lähti aikataulussa kello 9.00. Lennon operoi kokonaan ukrainalainen miehistö vanhalla Ukrainaan rekisteröidyllä Saab 340 -potkurikoneella. Kone oli täynnä eli matkustajia oli reilut 30. Suorittamani etnisen profiloinnin perusteella yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat valkoihoisia, pääosin keski-iän ylittäneitä eurooppalaisia. Lähinnä tietenkin portugalilaisia lomalaisia. Mukana oli iso saksalainen turistiryhmäkin oppaansa kanssa. Nuoren ukrainalaisen lentoemännän kuulutuksista en saanut mitään selvää, vaikka istuin ensimmäisellä penkkirivillä. Myöhemmin vieressäni istunut saksalaisnainen kyseli uteliaisuuttaan lentoemännältä, että mikä tässä oikein on homman nimi, kun kaikkialla on kyrillisiä kirjaimia. Kuulemma STP Airways on vuokrannut koneen miehistöineen Ukrainasta ja sama miehistö kulkee edestakaisin saarten väliä kolmen kuukauden ajan. Sen jälkeen pääsee kolmeksi kuukaudeksi kotiin Kiovaan. Jos jo Suomesta on hankalaa päästä São Tomélle, ovat yhdeydet Kiovaankin kuulemma aika onnettomia: São Tomé–Lissabon–Rooma–Kiova.

Laskeuduimme aikataulussa kello 9.35. Príncipen lentoasema on hyvin piskuinen ja tulee jäämään Mauritanian Zouérat’n lentoaseman kanssa ikuisesti mieleeni. Ensimmäisenä täällä mitataan kaikkien matkustajien kuume laittamalla asetta muistuttava laite otsalle. Tällä taidetaan etsiä mahdollisia malariapotilaita. Taiwanilaiset ovat lähes kokonaan saaneet nitistettyä malarian saarelta. São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta  kiitti avusta katkaisemalla diplomaattisuhteet vuonna 2016, saisihan isommalta Kiinalta varmasti vähän enemmän rahaa! Kuumeen mittauksen jälkeen voi odotella matkalaukkuja joko ulkona tai sisällä terminaalissa. Príncipen lentoasemalla ei ole matkalaukkuhihnaa, vaan laukut tuodaan kärryssä terminaalin ulkoseinän viereen. Siitä ne saa sitten noukkia mukaan ja kävellä halki terminaalin ulko-ovelle. Ovelta ovelle on arviolta viiden metrin matka.

Saab 340 Príncipen lentoasemalla.

Matkalaukkuja odottelemassa koneen ja terminaalin välissä.

Ovella vastassa olivat eri majapaikkojen edustajat kyltteineen. Pitihän minullakin olla hakija, ainakin olin sen tilannut. Vaan eipä ollut, eivätkä mototaksikuskitkaan oikein ymmärtäneet minua. Ei varmaan ollut tavallista, että valkoihoinen haluaisi matkustaa majoitukseensa mopon kyydissä. Príncipe taitaa olla vähän luksuskohteen maineessa, eikä halpaa majoitusta ole kuin parissa majatalossa pääkaupungissa Santo Antóniossa. Saaren pari-kolme hinnakasta resorttia sijaitsevat syrjässä meren ääressä saaren pohjoisosassa. Joka tapauksessa olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi Príncipe Residencial -nimisestä majatalosta Santo Antónion laidalta. Kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistaja päästi minut pinteestä ja tarjosi minulle oma-aloitteisesti ilmaiskyytiä. Mies puhui sujuvaa englantia, sillä oli asunut vuosia Manchesterissa. Palatessaan mies oli laittanut kotikaupunkiinsa hotellin pystyyn ja oli nyt hyvin onnellinen.

Minäkin olin onnellinen päästyäni lopulta omaan majapaikkaani.

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.

Öljykaupunki Atyraussa voi kävellä Euroopasta Aasiaan ja takaisin

21.8.2017

Aktaun lentoasema on uusi, ainakin se näyttää siltä. Se myös toimii erinomaisesti: lähtöselvityksessä ei ollut jonoja, eikä jonottaa tarvinnut myöskään turvatarkastuksessa. Aktaun lentoasemalta oli aamukuuden tienoissa lähdössä useita lentoja, kuten Venäjän Šotsiin ja Kazakstanin Aktobeen. Me olimme lähdössä Atyrauhun.

SCAT Airlinesin lentomme DV 749 Aktausta Atyrauhun lähti hieman ennen auringonnousua kello 6.10. Lennon aikana saattoi ihastella alla levittäytynyttä Kaspianmerta, kunhan valon määrä ensin lisääntyi tarpeeksi.

SCAT Airlinesin lentokoneemme Aktaun lentoasemalla lähdössä kohti Atyrauta.

Atyrau sijaitsee Kaspianmeren pohjoisrannikon tuntumassa, Uraljoen suistossa. Matkaa rannikolle on muutamia kilometrejä. Kaupungin erikoisuus on se, että se sijaitsee itse asiassa 20 metriä merenpinnan alapuolella. Ja Kaspianmerihän on siis järvi, ei meri. Atyraun lentoasema, jonne laskeuduimme aikataulussa noin 50 minuutin lennon jälkeen, on niin ikään eksoottinen elämys: maailman matalimmalla sijaitseva kaupallinen lentoasema! Se sijaitsee kokonaiset 22 metriä merenpinnan alapuolella. Toinen eksoottinen piirre tällä pikkuruisella lentoasemalla oli se, että terminaaliin oli bussikuljetus. Kävelymatkaa olisi ollut noin 50 metriä, mutta bussilla siihen sai kulutettua 57 sekuntia. Mittasin ajan puhelimen sekuntikellolla ja sain oudoksuvia katseita kanssamatkustajina olleilta kazakeilta.

Maailman matalimmalla sijaitsevan kaupallisen lentoaseman maisemia lentokoneen ikkunasta kuvattuna.

Atyraun lentoasema.

Atyrau on öljykaupunki. Öljyä ja kaasua pumpataan jossain lähistöllä ja Atyraussa sitä sitten ainakin jalostetaan. Sen vuoksi kaupungissa asustaa ulkomaalaisiakin ja keskellä kaupunkia on luksushotelli. Taksin hintakin oli paljon Aktauta ja Astanaa kalliimpi, mutta pääsimme tuossa tuokiossa toisella puolella kaupunkia sijaitsevalle rautatieasemalle. Jätimme matkatavarat säilöön ja lähdimme kaupungille odottelemaan illalla alkavaa junamatkaamme.

Maisemaa Atyraun rautatieaseman liepeiltä. Mitenkään erityisen kaunis Atyrau ei ole.

Atyraun Aasian-puoleisia asuinalueita.

Matkalla kävellen Aasiasta Eurooppaan. Vasemmalla puolella siis Eurooppa.

Jo lentokoneen ikkunasta olin havainnut Atyraun olevan tyystin toisenlainen kaupunki kuin Astana tai Aktau. Atyraussa ei nimittäin ole kasvillisuutta! Kaupunki on kehittynyt keskelle karua aroa. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että Atyrau on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jotka sijaitsevat kahdessa maanosassa. Olimme laskeutuneet Euroopan puolelle, ajaneet taksilla Aasiassa sijaitsevalle rautatieasemalle ja nyt olimme matkalla jalkaisin takaisin kohti Eurooppaa. Rajana toimii Uraljoki, jonka yli pääsee keskustassakin siltoja pitkin. Ja varmaan uimallakin. En tiedä voiko Istanbulissa vaihtaa maanosaa kävellen, siis jotain Bosporinsalmen siltaa pitkin. Tuskin, mutta Atyraussa se on hyvinkin mahdollista.

Atyraun keskustaa taustalla. Joen vasemmalla rannalla on Aasia ja oikealla Eurooppa.

Ollaan saavuttu Aasiaan. Euroopan puoleisella rannalla on vastaava pömpeli kertomassa Euroopan alkamisesta.

Kävelimme siis takaisin Eurooppaan, seurailimme Uraljoen rantoja kohti ydinkeskustaa, näimme kalastajia ja lopulta olimme ylittämässä jokea takaisin Aasiaan. Pääkatu Abayta pitkin. Kadun varrella on sitten kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kävimme Burger Kingissä, se oli sitä mitä ihminen tarvitsee liian varhaisen heräämisen jälkeen. Lennolla ei oltu tarjoiltu muuta kuin karkkia ja mehua. Toki löysimme parikin itseään aamupalalla (ihan englanniksikin) mainostavaa ravintolaa. Oikeasti aamupalaa ei ollut tarjolla. Burger Kingin jälkeen kävelimme kohti itää ja löysimme Makhambet Ötemisulyn draamateatterin suihkulähteineen. Kadulta voi löytää myös postitoimiston, mutta ei postikortteja.

Vasemmalla Makhambet Ötemisulyn draamateatteri.

Atyraun pääkatua Abayta Aasiasta kohti Eurooppaa. Kuva otettu Makhambet Ötemisulyn draamateatterin edustalta.

Lähellä Uraljokea, ihan ydinkeskustassa sijaitsee Atyraun alueen historiaa esittelevä museo. Museon ovella hinnaksi kerrottiin 200 tengeä (noin 0,50 euroa), mutta kun menimme lipunmyyntiluukulle ehkä liian huonolla venäjällä ostamaan lippuja, olikin hinta eri. Museolla oli eri hinta “kaukaa ulkomailta” tuleville vieraille: 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Naapurimaiden väelle oli niin ikään oma hintansa. Museossa ei saa valokuvata, mutta muuten se on oikein positiivinen yllätys. Historiassa liikkeelle lähdetään dinosaurusten ajasta ja kuljetaan halki neuvostoaikojen, jolloin kaupunki tunnettiin nimellä Gurjev. Lopulta päädytään esittelemään Atyraun nykyistä talouselämää, jossa öljynjalostuksella on suurin rooli. Mukavin lisä näissä Kazakstanin alueita esittelevissä museoissa on aina maan isää, ikuista presidenttiä, Nursultan Nazarbajevia esittelevä huone. Sitäkään ei siis valitettavasti saanut kuvata.

Museovisiitin jälkeen pistäydyimme Atyraun uimarannalle, joka ei sijaitse Kaspianmeren rannalla, vaan keskellä kaupunkia Uraljoen Aasian-puoleisella rannalla. Ranta on kovettunutta mutaa, mutta siitä huolimatta rannalla oli uimareita. Jopa pukukopit ja rantaravintola löytyvät. Emme käyneet uimassa, koska olimme odottelemassa junaa.

Atyrau on Атырау kyrillisillä kirjaimilla.

Isatayn ja Makhambetin aukion kukkaistutuksia.

Imangalin moskeija.

Junamatkaa varten tarvitaan eväitä, mutta supermarketin löytyminen ei ole kovin helppoa Atyraun keskustassa. Päätimme lähteä katsastamaan Euroopan puolella olevan ostoskeskuksen. Siispä jälleen Uraljoen yli. Isatayn ja Makhambetin aukiolla oli kauniita kukkaistutuksia ja vuonna 2000 avattu Imangalin moskeija. Kazakstan kun sattuu olemaan isoksi osaksi muslimimaa. Pian moskeijan jälkeen eteen tulee Atyraun ostoskeskus, joka oli kuin tuulahdus jostain kaukaa menneisyydestä, muttei kuitenkaan basaariajoilta, vaikka käytävät suhteellisen kapeat ovatkin. Myytävä tavara taisi olla kiinalaista. Kauppakeskuksessa piti olla Ideal-supermarket, mutta se oli suljettu hiljattain. Wifiä ei ollut, mutta sentään yhdet liukuportaat!

Atyraulaisessa kauppakeskuksessakin on liukuportaat, joista vasemmanpuoleiset ovat poissa käytöstä. Kauppakeskuksen arkkitehtuuri on hämmentävää, sillä tämäkin käytävä päättyy ei-mihinkään.

Jatkoimme eteenpäin, syvemmälle Eurooppaan! Sitten löytyi toinen kauppakeskus, joka jo hieman enemmän muistutti länsimaisia vastineitaan. Sieltä löytyi sitten jo supermarkettikin. Ostimme kassit täyteen ruokaa ja lähdimme metsästämään taksia takaisin juna-asemalle. Atyraussakin saa olla onnekas, mikäli haluaa löytää virallisen taksin. Lentoasemalla ja rautatieasemalla se ei ole ongelma. Ostoskeskuksen edessä päivysti nuorukainen farmariladan avaimet käsissään. Päätimme hypätä kyytiin. Mies oli kovin innostunut saadessaan turisteja Euroopasta kyytiinsä, vaikkei hän rautatieaseman sijaintia tiennytkään. Mitäpä sitä nyt sellaisen sijaintia paikallisten asukkaiden kannattaisikaan tietää. Varsinkaan jos omistaa Ladan. Annoimme kuskille ajo-ohjeita ja pääsimme perille.

Meillä oli junalippu Kandyagashiin ja sieltä edelleen eteläiseen Kazakstanin Türkistaniin. Kazakstanin junalippuja kehotetaan varailemaan hyvissä ajoin, mikä todellakin pitää ainakin kesällä paikkansa. Varasimme lippuja 6. elokuuta, jolloin suora juna Atyrausta Türkistaniin oli jo loppuunmyyty. Myös Kandyagashin junaan oli vain hyvin vähän paikkoja enää jäljellä. Liput saa varattua ja maksettua kätevästi suoraan Kazakstanin rautateiden, Kazakhstan Temir Zholyn sivuilta. Jopa paikat saa itse varattua. Hintaa kakkosluokan makuuvaunupaikkalipullamme oli 4 251 tengeä (noin 10,6 euroa). Toinen muistettava seikka on se, että joihinkin juniin pitää netistä ostettu ja tulostettu lippu vaihtaa rautatieaseman lipunmyynnissä toisenlaiseksi. Ihan veloituksetta. Kandyagashiin menevä junamme oli niin uudenaikainen, että sinne sai lipunmyyjän mukaan marssia ihan itseprintattu lippu kourassa. Kolmanneksi vielä on muistettava, että Kazakstanin junat kulkevat pääkaupungin Astanan ajassa. Länsi-Kazakstan, kuten juuri Atyrau ja Kandyagash ovat eri ajassa: kello on Astanaa jäljessä tunnin. Lipussamme siis luki junan lähtöajaksi kello 22.07, mutta lähdimme matkaan 21.07 paikallista aikaa.

Atyraun rautatieasema.

Junamme Atyrausta Kandyagashiin. Junan pääteasema oli pääkaupunki Astana.

Juna oli uusi ja upea, paljon parempi kuin Suomen junat. Konduktöörit olivat ystävällisiä ja tavattoman uteliaita, samoin kanssamatkustajamme. Samaan hyttiin sattui Atyrausta kotoisin oleva nuorukainen, joka osasi hyvin jopa englantia. Levitimme sängyt ja painuimme pian yöpuulle, sillä olisimme perillä Kandyagashissa kello 4.46 (eli 3.46 paikallista aikaa). Kazakstanin junat ovat kuulemma aina aikataulussa ja niin saavuimme Kandyagashiinkin minuutilleen aikataulussa.

SCAT Airlinesin siivin Astanasta Aktauhun

18.8.2017

Kazakstan ei ole pelkkä kulissimainen ja hengetön Astana, eikä sen näkemällä ole nähnyt mitään. On matkattava muuallekin. Emme olleet aiemmin nähneet Kaspianmerta ja se oli yksi syy lentää kaupunkiin nimeltä Aktau. Juurikin sen Kaspianmeren rannalle.

SCAT Airlinesillä Aktauhun!

Nursultan Nazarbajevin kansainvälisen lentoaseman kotimaanterminaali.

Maailman yhdeksänneksi suurimmassa maassa lentäminen on miltei pakollista, ellei sitten halua istua päivätolkulla junissa. Kazakstanissa on useita lentoyhtiöitä, jotka lentävät järkihintaan maan sisäisiä lentoja. Ja ne lennot ainakin osaksi näkyvät ihan meikäläisissä lentohakukoneissakin, kuten Momondossa. Välille Astana–Aktau kazakstanilainen SCAT Airlines vaikutti parhaalta (eli halvimmalta) vaihtoehdolta. Momondo ohjasi varaamaan liput venäläisen Ozon Travelin sivuilta, jotka ovat ainoastaan venäjäksi eli kyrillisillä kirjaimilla. Google-kääntäjää apuna käyttäen saimme liput varattua. Varasimme samalle lipulle vielä lennon kolmen päivän päähän Aktausta Kaspianmeren pohjoisrannalle Atyrauhun. Hinnaksi yhdelle hengelle näille kahdelle lennolle tuli maltilliset 4 824 Venäjän ruplaa (noin 81 euroa).

Kotimaanterminaali sisältäpäin.

Iltapäivän Astanassa haahuiltuamme, otimme bussin numero 10 lentoasemalle. Bussimatka keskustasta kestää noin 20 minuuttia ja maksaa sen 90 tengeä (noin 0,2 euroa). Astanan lentoasema on nimetty maan Ensimmäisen Presidentin ja Kansakunnan Johtajan, Nursultan Nazarbajevin mukaan. Länsimaisesta näkökulmasta tämä on tietenkin vähän erikoista, sillä herra Nazarbajev on edelleen vallassa. Lentoasemalla on kaksi terminaalia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa sisäkautta. Ykkönen on ulkomaanterminaali, kakkosesta eli vanhemmasta terminaalista lähtevät kotimaanlennot. Terminaaliin sisään mennessä on turvatarkastus, eivätkä nämä tarkastajat juurikaan osaa englantia. Rinkassani olleeseen puukkoon tarkastajat puuttuivat ja yrittivät ilmeisesti kertoa sen olevan kielletty, mutta enhän minä rinkkaa käsimatkatavaraksi ajatellut ottaakaan! Sain onneksi pitää puukkoni. Lähtöselvityksessä osattiin jo vähän enemmän kieliä, kunhan tiskille ensin päästiin. Etuilu on tapana tässäkin maassa ja ainakin lapset ja korkea ikä ovat hyväksyttyjä syitä kiilata jostain takaa koko jonon keulille.

Vesikannu lentoaseman vessassa kertoo, että on saavuttu länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.

Astanan lentoaseman kauppa toivottaa tervetulleeksi verovapaille ostoksille.

Porttimme!

Kazakstanin lentoasemat ovat joka tapauksessa erittäin hyvin toimivia. Ne ovat selkeitä ja turvatarkastus on maailman nopein, sillä tarkastajia on paljon, eikä jonoja synny. Vesipullonkin saa viedä läpi, jopa sen 1,5-litraisen.

Itse lento DV 741 lähti suunnilleen ajallaan kello 18.50 ja oli siis SCAT Airlinesin operoima. Lentoyhtiö oli joulukuuhun 2016 Euroopan unionin mustalla listalla, kuten lähes kaikki kazakkiyhtiöt. Ja olihan koneella toki silmämääräisesti ikääkin. Muuten SCAT Airlines on kuin mikä tahansa täyden palvelun lentoyhtiö: ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Lisäksi heti nousun jälkeen ja vähän ennen laskua tarjoillaan karkkia. Turvademo ennen nousua kesti todella kauan, sillä se tehtiin erikseen kolmella kielellä: kazakiksi, venäjäksi ja englanniksi. Myös osa kuulutuksista tuli englanniksi. Tosin sellaisella englannilla, jota ei voi ymmärtää. Mutta eihän sitä lennoilla nyt mitään yleensäkään tarvitse ymmärtää.

Lentokoneen matkustamo.

Lennolla Aktauhun tarjoiltu ateria.

Astanan liepeillä on kaunis kosteikko.

Lentoaika Aktauhun oli 2 tuntia ja 20 minuuttia, mikä kertoo jotain maan koosta. Pääosin taivas oli pilvetön eli näkyvyyttä oli maahan asti. Lentokoneen ikkunasta selvisi hyvin, että Kazakstan on isoksi osaksi pelkkää karua ja tasaista aroa. Siellä täällä aron katkaisi satunnainen joki tai kanjoni. Kaspianmeren lähestyessä aro muuttui silkaksi aavikoksi. Nyt näkyi sitten suolajärviäkin. Muutenhan Aktaun sijainti meren ja aavikon välissä ei ole mikään luonnollisin sijainti suurkaupungille, mutta kaupunki täällä nyt kuitenkin on neuvostoaikojen peruina.

Vähän ennen laskeutumista Aktaun lentoasemalle. Taustalla suolajärvi.

Lentokoneemme perillä Aktaussa.

Aktau on tunnin jäljessä pääkaupunkia Astanaa, eli perillä oltiin kello kahdeksan jälkeen illalla, jolloin aurinkokin oli juuri laskenut. Aktaun lentoaseman terminaali on uusi ja toimiva: laukut sai nopeasti. Myös taksin saa nopeasti. Toisin kuin Astanan lentoasemalla, täällä ei ollut ainuttakaan virallisen taksin näköistä autoa. Perille Aktaun majapaikkaan kuitenkin pääsimme ja matkalla ensimmäiset kamelit havaitsimme.