Mdinan ja Rabatin koluaminen

22.5.2015

Viimeinen päivä Maltalla alkoi suoraan lounaalla: eli spagettia jäniskastikkeella. Mitä turhaa sitä enää aamuyhdeltätoista aamupalaa syömään! Maltalaiset ovat ilmeisen innokkaita syömään jäniksiä, minkä vuoksi lähes jokaisen ravintolan listoilta elikkoa löytää. Ja onhan se ehkä jopa kanaakin parempaa.

Ruokailun jälkeen hyppäsimme St. Julian’sissa linja-autoon, joka jo puolentoista tunnin matkanteon jälkeen saapui perille Rabatiin. Huvittavinta tässä on se, että etäisyyttä paikkakuntien välillä on alle 15 kilometriä, mutta koska bussi kiertää muun muassa Slieman, Birkirkaran ynnä muut pikkukaupungit välillä, venyy matka-aika pitkäksi. Mutta mihinpä sitä reissussa kiire olisikaan.

mlt20

Näkymä Mdinan kaupunginmuurilta kohti pohjoista. Taustalla häämöttää Välimeri.

mlt22

Mdinan katuja.

Maltan saaren keskiosassa sijaitseva Rabat ei ollut ensisijainen matkakohde, vaan ensiksi suuntasimme siinä kyljessä sijaitsevaan pikkuruiseen, vajaan 300 asukkaan, Mdinaan. Mdina on yksi parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja maailmassa. Kummallista kyllä, mutta Mdina ei vielä ole Unescon maailmanperintöluettelossa. Muurein ympäröity kaupunki toimi vuoteen 1530 saakka Maltan pääkaupunkina. “Hiljaiseksi kaupungiksi” (ainakin siksi, ettei kaupungissa ole autoja) kutsutun kaupungin sokkeloisilta kujilta löytää nykyisin paljon turisteja, mutta myös muuta nähtävää, kuten museoita ja Mdinan katedraalin, jonne on kallis sisäänpääsymaksu. Emme käyneet, koska johan noita kirkkoja on nähty. Mdinan pohjoisosasta avautuu upea maisema yli Maltan saaren.

mlt21

Mdinan katedraali.

mlt23

Edelleen Mdinasta.

Mdina tuli koluttua kokonsa ansiosta nopeasti, jonka jälkeen otimme suunnaksi naapurikaupunki Rabatin. Noin 11 000 asukkaan pikkukaupungin tärkeimmät nähtävyydet ovat roomalaiset Pyhän Agathan ja Paavalin katakombit. Ne saavuttaa helposti ja nopeasti kävellen Rabatin bussipysäkiltä (Rabat Interchange) tai Mdinasta. Luonnollisesti katakombit suljettiin juuri parahiksi meidän saapuessa paikalle. Toki Rabatiin muutenkin kannattaa tulla. On siellä ainakin Pyhälle Paavalille omistettu katedraali, sillä herra ilmeisesti haaksirikkoutui Maltalle aikojen alussa ja oleskeli sen jälkeen kolme kuukautta Rabatissa. Ja tietenkin täälläkin on kauniita kapeita katuja, joille ei useinkaan autoilla ole mitään asiaa.

mlt24

Pyhän Paavalin katedraali Rabatissa.

mlt25

Rabatista.

Rabatin jälkeen otimme linja-auton Maltan kansainväliselle lentoasemalle, josta Wizzairin halpalento Puolan Gdańskiin lähti.

Maltaa valloittamaan

19.-20.5.2015

Puolassa asumisen hyviä puolia on hyvä halpalentotarjonta. Ryanairin ja Wizzairin tarjontaa tarkasteltuani ostin lennot Maltalle vajaan viikon päähän hintaan 80 euroa. Samoihin aikoihin Finnairilta oli mäjähtänyt sähköpostia, jossa kesälentoja Maltalle kaupiteltiin hintaan 249 euroa. Tiistai-iltana 19. toukokuuta sitten istuimme opiskelukaverini kanssa junassa Varsovaan, jonka lentoasemalta Wizzairin lento Maltalle lähti päivän ensimmäisenä lentona. Sitä ennen tuli kuitenkin viettää liian monta tuntia tämän Frédéric Chopinin kansainvälisen lentoaseman terminaalissa, joka on kaikin puolin suhteellisen karu ilmestys, vaikkakin ilmeisen uusi. Pehmeitä penkkejä on turha hakea, eikä ainoan avoinna olleen kioskin myyjätär sanonut sanaakaan mitään kieltä käydessäni ostoksilla. Ymmärtäähän tuon nyt tietenkin, jos keskellä yötä joutuu olemaan töissä. Itsekin olisin ollut hiljaa! Turvatarkastus aukesi kolmen jälkeen aamuyöstä ja marssin sinne päivän ensimmäisenä asiakkaana. Turvatarkastajilta irtosi kyllä puhetta, muttei tuohon kellonaikaan vahingossa sanaakaan englantia. Noh, onhan puola tietenkin maan virallinen kieli! Joka tapauksessa lentoasemat ovat aina mielenkiintoisia paikkoja, niin nytkin.

mlt1

St. Julian’sin kaduilla riittää matkamuistomyymälöitä.

Itse lento hujahti nopeasti eli alle kolmessa tunnissa ja perillä Maltalla oli vastassa mukava kuumankostea ilmasto. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja niin edelleen. Lentoasemalta huristelimme linja-autolla St. Julian’siin (maltaksi San Ġiljan), jossa majapaikkamme Burlington Apartments sijaitsee. Puolentoista tunnin etsinnän ja lukuisten kyselyiden jälkeen majapaikka löytyi täysin eri paikasta kuin missä sen piti olla. Kuulemma muuttanut tai jotain. Samapa tuo.

mlt3

Kalastuspaatti St. Julian’sissa.

mlt2

Lisää veneitä samoilla nurkilla. Samaten lisää St. Julian’sin rakennuskantaa.

Vahvasta brittimenneisyydestä johtuen saarella on hirmuisesti brittituristeja, vääränpuoleinen liikenne sekä erilainen pistoke. Adapteria siis tarvitaan. Hotelleissa adapteri kuulemma yleensä on, mutta jos ei, sellaisen saa ostettua jokaisesta matkamuistomyymälästä 3-4 euron hintaan. Kaikki kolme seikkaa ovat tietenkin vain eksotiikkaa itselleni, joka ei ole koskaan esimerkiksi joutunut adapterien kanssa pelaamaan.

Maltan kiertely alkoi jalan kotinurkilta St. Julian’sista. Paljon ravintoloita, kahviloita, hotelleja. Niitä brittejä, hop-on hop-off -busseja, retkien kauppaajia. Vaikka yleensä olenkin skeptinen kaikkea järjestettyä kohtaan, huviksemme kuuntelimme erään retkimyyjän mainospuheen. Erittäin edulliseen hintaan olisi päässyt muun muassa Cominon saarella ja siellä sijaitsevalle Siniselle laguunille. Myöhemmin tarkemmin retkien sisältöihin tutustuttuamme, totesimme, ettei hintoihin oikeasti sisälly juuri muuta kuin opastus, kuljetus (ei aina sitäkään) ja se tärkein: nouto hotellilta! Kaikki muu, kuten sisäänpääsyt, lounaat ym. pitäisi itse maksaa. Esimerkiksi juuri Cominolle pääsee paljon edullisemmin omatoimisesti, siitä lisää myöhemmin.

mlt4

Palanen Vallettan muuria kaupungin pohjoisosassa.

mlt8

Katunäkymää Vallettasta.

Iltapäivällä ajelimme St. Julian’sista linja-autolla halki Slieman rantojen tämän pikkuvaltion pikkuiseen pääkaupunkiin Vallettaan. Jo 1500-luvulla perustettu Valletta saanut nimensä Johanniittain ritarikunnan suurmestarin Jean de la Vallettin mukaan ja on syystäkin Unescon maailmanperintöluettelossa: löytyy kaupunginmuuria, linnoituksia, katedraaleja ja se satoja vuosia vanha Suurmestarin palatsi, jossa emme tietenkään käyneet.

Kaupungin kapeine katuineen koluaa nopeasti ja illalla ennen pimeää käväisimme vielä Manoelin saarella, joka on sillalla yhteydessä pääsaareen Slieman kaupungin nurkilla. Sielläkin on luonnollisesti linnoitus, kuten kaikkialla Maltalla, mutta myös suurehko huvipursisatama. Rikkaat olivat pysäköineet purkkinsa rantaan ja painelleet rannan ravintolaan illallistamaan. Me painelimme takaisin St. Julian’siin illallistamaan ja nukkumaan.

mlt6

Näkymä kohti pohjoista. Edelleen Vallettasta.

mlt5

Lisää.

mlt9

Huvipursia Manoelin saaren rannassa iltahämärässä.

Sananen Maltan julkisesta liikenteestä

Maltan julkista liikennettä on helppo (onhan valtio jo ensinnäkin olemattoman kokoinen) ja halpa käyttää. Päivälippu kustantaa ainoastaan 1,5 euroa, ja sillä saa matkata mielin määrin, mutta ainoastaan Maltan saarella. Toisella pääsaarella Gozolla on käytössä oma samanhintainen vastaava bussilippu. Lippuja saa automaateista, jos sellaisen löytää. Lipun saa onneksi ostettua myös kuskilta. Minulla on omat mielipiteeni Maltan linja-autoliikenteestä, enkä nyt sen kummemmin ala sitä haukkua, mutta onhan se nyt erikoista jos kymmenen kilometrin matkaan kuluu 1,5 tuntia. Mitään suoria linjoja ei siis todellakaan ole, eivätkä bussit aina ole oikein aikataulussakaan. Linja-auto on kuitenkin budjettimatkaajan valinta, eikä niissä esimerkiksi huijata, kuten takseissa. Lisäksi busseissa kuulee kaunista, arabiaa muistuttavaa, maltan kieltä niin paikallisten suusta kuin kuulutustenkin muodossa. Sightseeing-busseissa vastaavaa tuskin pääsee havainnoimaan.

Piipahdus Poznańiin

17.-18.2.2015

Lensin tiistai-iltapäivällä Helsingistä Kööpenhaminan kautta Puolan Poznańiin. Eksoottinen Kööpenhamina-Poznań-väli oli Cimber-nimisen firman pikkuruisella suihkukoneellaan operoima, mutta käytännössä kyseessä oli kuitenkin SAS:n lento. Koneen teksteistä päätellen se oli aiemmassa elämässään lennättänyt espanjankielisiä matkalaisia. Uudessa elämässään se tuntui kyydittävän lähinnä miehiä. Puolalaisia raksamiehiä?

Noin tunnin kestänyt lento laskeutui kahdeksan maissa illalla Poznańin lentoasemalle, joka sijaitsee tarpeeksi kaukana keskustasta. Busseilla pääsee kätevästi noin seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan keskustaan, mutta itse hyppäsin suurten kantamusteni kanssa taksiin! Olin jo ennen matkaa saanut vihiä, että puolalaiset saattaisivat osata englantia ja yllättäen jopa taksikuskini puhui hyvin englantia. Mistä lie tällainen sitten johtuu. Eihän keskivertosaksalainenkaan puhu muuta kuin saksaa tai ei ainakaan suostu puhumaan!

Taksimatka Poznańin vanhankaupungin nurkalle Aleje Karola Marcinkowskiego -kadulla sijaitsevalle hostellilleni kustansi 45 złotya (noin 11 euroa). Loistavalla paikalla, lähestulkoon pitkää ja leveää Plac Wolności -aukiota vastapäätä sijaitsee Very Berry Hostel. Poznańin lukuisista hostelleista päädyin juuri siihen, sillä siellä hintaan sisältyy aamupala. Petipaikka kuuden hengen makuusalissa maksoi noin yhdeksän euroa. Kävin majoittumisen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni puolalaisessa ruokakaupassa, hämmästelin makkaroiden suurta määrää ja kummallista kassasysteemiä. Noh, maassa maan tavalla.

IMG_3201 poz6

Näkymä hostellin ikkunasta Plac Wolności -aukiolle.

IMG_3133 poz1

Kaiserhausin puistonpenkki.

IMG_3126 poz8

Kaiserhaus. Torni rakennettu ilman perustuksia kuvasta päätellen…

Poznańissa oli sinä iltana karnevaalit (laskiaistiistain johdosta?) ja nuorisoa kadut täynnä. Olin niin väsynyt liian aikaisesta herätyksestä, että ajattelin karnevaalista huolimatta mennä nukkumaan. Se ei niin vain onnistunutkaan, kun samaan dormiin tuli toinenkin asukas. Lopulta kolmen aikoihin aamuyöstä keskustelumme muun muassa poron kilohinnasta tyrehtyi. Puolassa se maksaa kuulemma noin 60 euroa kilolta, mutta Suomen hinnoista minulla ei ainakaan ole minkäänlaista käsitystä.

IMG_3138 poz2

Kesäkuun 1956 tapahtumien vuoksi kuolleiden muistoksi pystytetty monumentti.

Hyvän aamupalan jälkeen oli hyvä jalkautua puolen miljoonan asukkaan Poznańiin paremmin. Koko päiväksi. Ajoin ratikalla kaupungin linja-autoasemalle, jonka ohessa sijaitsee nähtävästi myös kilometrin pituinen kauppakeskus. Samoin Poznań Glówny -rautatieasema sijaitsee linja-autolaitureiden vieressä. Sieltä päädyin kesäkuussa 1956 henkensä menettäneiden uhrien muistoksi pystytetylle monumentille. Kesäkuussa 1956 Poznańin tehdastyöläiset menivät lakkoon heiltä evättyjen veronpalautusten vuoksi. Ja niin kuin arvata saattaa, verilöylyhän siitä tuli, kun lopulta neljännes poznańilaisista lähti kaduille. Kesäkuun 1956 tapahtumat oli ensimmäinen itäblokissa tapahtunut joukkoprotesti. Ja niin kuin arvata saattaa, aukio jossa monumentti nykyisin seisoo, nimettiin tragedian jälkeen Stalinin aukioksi. Nykyisin nimenä on sentään jälleen alkuperäinen Plac Mickiewicza.

Vastapäätä kahdesta rististä muodostuvaa monumenttia sijaitsee Saksan keisari Vilhelm II:n rakennuttama Kaiserhaus, jossa toimii nykyisin muun muassa edellä mainitun verilöylyn muistoa kunnioittava museo. En käynyt.

IMG_3162 poz3

Tästä vanhaankaupunkiin.

IMG_3163 poz4

Vasemmalla takana linna ja oikealla fransiskaanikirkko.

Joidenkin mutkien kautta ajauduin Plac Wolności -aukiolle, josta edelleen Poznańin vanhaankaupunkiin eli Stare miastoon, kuten asia puolaksi ilmaistaan. Täällä vanhankaupungin länsipuolella sijaitsee keltainen fransiskaanikirkko ja jonkin sortin linna. Itse asiassa linna ei näyttänyt lainkaan vanhalta. Kun sitten sukeltaa syvemmälle vanhaankaupunkiin, päätyy aikanaan sen keskuksena palvelevalle Stary Rynekille eli ”vanhalle kauppatorille”. Juuret juontavat 1200-luvulle. Stary Rynekiä kiertää rivistö toinen toisissaan kiinni olevia värikkäitä vanhoja taloja. Aukion laidalla kohoaa kaupungintalo eli puolaksi ratusz. Kunnantalon takana on Waga Miejska -nimeä kantava talo, joka tosin on rakennettu täysin uusiksi sodan jälkeen. Kunnantalon vieressä sen sijaan on rivistö kalakauppiaiden taloja, joista käytetään nimeä Domki Budnicze. Alun perin jo 1500-luvulla rakennetut kirjavat talot on Waga Miejskan tavoin rakennettu uusiksi toisen maailmansodan jälkeen.

IMG_3190 poz5

Värikkäät Domki Budniczen talot oikealla. Taaempana muuten vaan komeita vanhoja rakennuksia Stary Rynekin laidalla.

IMG_3240 poz10

Sitä samaa.

IMG_3189 poz9

Poznańin kaupungintalo.

Stary Rynekin kierroksen jälkeen painelin vanhankaupungin itäosiin. Sieltä löytyi jo kapeampiakin mukulakivikatuja ja lopulta myös mahtipontinen vaaleanpunainen palatsi, joka aiemmin on toiminut jesuiittakouluna. Loppupäivä meni vanhankaupungin ulkopuolella harhaillessa. Löysin Poznańista myös pitkän kävelykadun, jonka varrelle oli keskittynyt jos jonkinlaista puotia ja putiikkia.

IMG_3225 poz7

Vanhastakaupungista.

Alfaman kaduilta São Jorgen linnoitukseen

21.-22.12.2014

Aamulla nakkasimme huoneen avaimen Porton majapaikkamme vastaanottoon ja kävelimme kulman takana olleelle linja-autoasemalle. Oli palattava Lissaboniin, koska illalla odotti paluulento Helsinkiin. Linja-autoyhtiö Rede Expressos liikennöi suunnilleen tunnin välein Portosta Lissaboniin ja hinta tälle välille oli 20 euroa. Nyt linja-auto oli hädin tuskin puoliksi täynnä, joten matkustus sujui miellyttävissä merkeissä oikeasti toimivalla wifillä surffatessa. Maisemat Porton ja Lissabonin välillä eivät ole mitenkään erityiset: kumpuilevaa maastoa, viinitarhoja, kaupunkeja ja pikkukyliä siellä täällä. Matkan puolivälin jälkeen bussi otti ja jätti matkaajia Fátimassa. Ainoa pysähdys muuten. Jos Varanasi on hinduille pyhä ja Touba senegalilaisille, niin Fátima puolestaan on katolilaisille tärkeä pyhiinvaelluskohde. Nyt kaupungista kyytiin tuli kuitenkin intialaisia, joita on paljon Portugalissa. Pitävät muun muassa kaikkia Lissabonin ja Porton matkamuistomyymälöitä.

Koko matka ajettiin hyväkuntoista moottoritietä ja perille Lissaboniin bussi selviytyi kolmen ja puolen tunnin matkanteon jälkeen kello 13. Rede Expressos käyttää Lissabonissa Sete Rios -terminaalia, josta pääsee kaikkialle kaupunkiin kätevästi metrolla. Metroaseman nimi on Jardim Zoológico. Veimme metrolla matkatavarat säilöön Santa Apolónian rautatieasemalle, koska olimme aikeissa tutkia rautatieaseman nurkalta alkavaa Alfaman kaupunginosaa. Bussiterminaalista säilytysmahdollisuutta on turha etsiä.

IMG_2855 lis28

Katunäkymä Alfamasta Rua Jardim do Tabacon ja Rua Museu da Artilharian risteyksestä. Keskellä pieni ortodoksinen kirkko.

lis21

Yksi kaupungin vanhoista raitiovaunuista Alfaman Calçada de São Vicente -kadulla.

Tejojoen rannassa sijaitseva Santa Apolónian rautatieasema on nähtävyys itsessään. Hieno vanha rakennus! Hienoa oli myös löytää kolmen euron dönerkebab aivan nurkalta. Onneksi turkkilaiset ovat levittäytyneet myös Portugaliin, että matkamies saa täältäkin halpaa ja hyvää evästä. Santa Apolónian aseman tuntumasta, tai oikeammin kebabkioskin nurkilta, lähdimme kiipeämään ylöspäin Alfaman kaupunginosan kaduille.

Alfama on vanhinta Lissabonia, eikä se vaurioitunut pahoin edes vuoden 1755 maanjäristyksessä ja tsunamissa. Sen vuoksi Alfama sokkeloisine katuineen tuntuu välillä jopa medinalta. Eikä ihme, sillä Pohjois-Afrikasta tulleiden islaminuskoisten maurien aikana Alfama oli sama asia kuin koko Lissabon ja vasta myöhemmin kaupunki laajeni muuallekin. Myös kaupunginosan nimi tulee arabian kielen kylpylää tarkoittavasta sanasta al-hamma.

lis22

Nämä päällystää talonsa kaakeleilla.

Aluksi kävelimme kohti itää ja löysimme Panteão Nacionalin. Tosin löytäminen on helppoa, kun korkealla seisova valtava rakennus näkyy kauas. Rakennukseen on haudattu Portugalin kansallissankareita, kuten entisiä presidenttejä. Alun perin rakennus on kai toiminut kirkkona, mutta sitä se ei ole siis enää vuosikymmeniin ollut. Satoja vuosia vanhalta Panteão Nacionalilta on lyhyt matka satoja vuosia vanhalle São Vicente de Foran luostarille ja siitä eteenpäin kun jatkaa, saattaa päätyä satoja vuosia vanhan São Jorgen linnoituksen (Castelo de São Jorge) muurin juurelle. Linnoitus ei valitettavasti ole Unescon listoilla! Selvästi esimerkiksi läntisiä alueitaan korkeammalle rakennettu São Jorgen linnoitus näkyy kauas, kuten nyt vaikkapa, kun katsoo Praça da Figueira -aukiolla ylöspäin.

lis20

Panteão Nacional.

IMG_2889 lis26

Näkymiä São Jorgen linnoituksen juurelta ainakin Graçan kaupunginosaan.

Reittejä linnoituksen ainoalle sisäänkäynnille on monia, ja kun sinne pääsee, hyökkää senegalilaisarmeija kimppuun. Jo keväällä hyvinkin tutuksi tulleeseen tapaan eräskin Abdullah asetti minun ja kaverini ranteisiin väkisin rihkamakorun. Lahjaksi, tottakai! Miehellä oli Suomessa paljon kavereita, tottakai! Sitten olisikin pitänyt antaa rahaa, koska pitäähän ihmisen syödä ja tänään ei oltu vielä syöty! Palautimme korut, tottakai.

Maurien 1000-luvulla rakentamaan São Jorgen linnoitukseen pääsee ISIC-opiskelijakortilla viidellä eurolla. Muuten saa pulittaa 8,50 euroa. Linnoitusalueelle sisään päästyäni tein huomion, että siellä olivat kaikki Portugalissa olevat selfiekeppituristit. Tokihan sieltä on mahtavat maisemat alas Lissabonin keskustaan ja Tejojoelle! Varsinaisen linnan muureilta näkee tietenkin vielä paremmin joka suuntaan, mutta sinne asti nämä selfiekepittäjät eivät olleet kavunneet. Suurehko ruotsalaisryhmä siellä kuitenkin oli. Ja paljon aasialaisia. Linnoitusalueen perukassa on arkeologinen kaivausalue, jossa on nähtävillä rakenteita rautakaudelta, maurilaiskaudelta (1000-1100-luvulta) sekä 1400-1700-luvun palatsin jäänteet. Kaivausalueella ei ollutkaan sitten enää kukaan.

IMG_2934 lis27

São Jorgen linnoituksen alueelta. Kuvassa varsinainen linna.

IMG_2975 lis29

Linnan sisäänkäynti.

IMG_2947 lis23

Linnan torneista näkyy Alfaman kattojen yli Tejojoelle saakka.

IMG_2957 lis25

Toisessa suunnassa on Lissabonin “uudempi” keskusta.

Lähdimme pois. Sama senegalilaisjoukkio näytti nyt kiusaavan perheiden pieniä lapsia antamalla näille väkisin “lahjaksi” koruja.

Linnoitukselta pääsee alas keskustaan pikkubusseilla (linja 737), joilla voi matkustaa samalla Viva Viagem -kortilla kuin muissakin kaupungin julkisissa kulkuneuvoissa. Meillä ei ollut mitään käsitystä bussin reitistä, mutta ainakin kyyti oli kuin vuoristoradassa! Eikä ihmekään näillä ikiaikaisilla mukulakivikaduilla. Jossain Alfaman kaduilla jäimme pois ja pian hyppäsimme raitiovaunuun. Ja niin kuin edelliselläkin ratikka-ajelulla, myös nyt kuljettaja heitti matkustajat kyydistä jossain vaiheessa. Jatkoimme kävellen monen varjoisan pikkukujan kautta tutulle Largo Martim Monizin aukiolle.

IMG_2991 lis24

Lissabonin lentoaseman kahvila-ravintola.

Sitten tuli pimeys. Sen jälkeen taas tuli aika lähteä metrolla lentoasemalle. Ehdimme matkustaa vielä ennen kuin kaupungin metro meni taas vuorokauden lakkoon.

Lissabonin lentoasema on selkeä ja järkevänkokoinen. Paluulentomme Suomeen oli tällä kertaa suora TAP Portugalin lento. Se lähti reilut puoli tuntia myöhässä iltayhdentoista tienoissa ja kesti neljä tuntia ja 40 minuuttia. Yhtiö tarjosi kaikille economy-luokan matkustajille viltin, herkullisen lämpimän aterian lisukkeineen (oli maksanpaloja ja kylmiä kermaisia perunasiivuja) ja jälkiruokamousseineen, mielin määrin juomia ja metalliset ruokailuvälineet! Kaiken tämän luksuksen sumentamana tuntui myös jalkatilaa olevan normaalia enemmän. Ja ettei tästä lennosta ihan pelkkää ylistystä olisi sanottavana, piti lauma suomalaisääliöitä kuitenkin sellaista mekkalaa yllä läpi lennon, ettei isossa osassa konetta kukaan vahingossakaan nukkunut. Pakkohan TAP Portugalia on silti uudelleen kokeilla. Jos se vain samaan suuntaan on toistekin lentämässä.

Ensimmäinen päivä Lissabonissa

15.-16.12.2014

Senegalin jälkeen on luonnollista matkustaa Portugaliin, mutta matkanteko Euroopan toiselle laidalle Oulusta ottaa oman aikansa. Ensinnäkin jo bussimatka keskustasta 15 kilometrin päässä Oulunsalossa sijaitsevalle lentoasemalle kestää 50 minuuttia, josta suurimman osan sain seisoa, koska oulunsalolaiset olivat palailemassa töistä ja kouluista ja täysi bussi tuntui kiertävän jokaisen Oulunsalon pikkukylän. Jos lentokenttäbussiyhteydet ovat onnettomat, on Oulun lentoasema kuitenkin ehdottomasti toista maata! Toisin sanoen: mielestäni jokaisella lentoasemalla kuuluisi olla keinutuoleja! Oulusta halpalensin Helsinkiin, jossa vietin yöni lentoaseman penkeillä.

Aamuyöstä kaveri saapui kentälle ja jo kello kuuden jälkeen istuimme Lufthansan lennolla Saksan Müncheniin. Muutaman tunnin Münchenin lentoasemalle torkkuneina jatkoimme Lufthansalla Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin. Lufthansa taitaa olla viimeisiä eurooppalaisia lentoyhtiöitä, joilla lipun hintaan kuuluu economy-luokassa matkustaville juomien lisäksi jotain syötävääkin. Itselleni tällainen harvinaisuus ainakin jättää yhtiöstä erittäin positiivisen kuvan, harvemmin kun ilmaiseksi enää saa yhtään mitään.

IMG_1971 lis1

Laskeudumme Belémin kaupunginosan yli. Vasemmalla Tejojoki ja sen rannassa Belémin torni ja “Löytöretkien monumentti” (Padrão dos Descobrimentos).

lis2

Näkymä Avenida Almirante Reis -kadulle hotellihuoneestamme.

Ennen laskeutumista kapteeni kertoi Lissabonissa paistavan auringon ja lämpötilan olevan +15. Mikäpä sen parempaa näinä pimeinä ja kylminä aikoina! Aurinkoakaan ei ollut tainnut näkyä Oulussa muutamaan viikkoon. Eikä kyllä palmujakaan! Lissaboniin laskeudutaan kaupungin historiallisen keskustan yli, joten selkeällä säällä laskeuduttaessa ilmasta näkee jo suuren osan nähtävyyksistä eli periaatteessa matkaa voi jatkaa saman tien pois kaupungista… Me kuitenkin aioimme viipyä kaupungissa aluksi yön ja tarkastella nähtävyyksiä maan pinnaltakin.

Lissabonissa on nelilinjainen metrojärjestelmä ja vuodesta 2012 lähtien myös kuuden kilometrin päässä keskustasta sijaitsevalta lentoasemalta on päässyt metrolla. Metrolla matkustetaan Viva Viagem -kortilla, joka maksaa 0,50 euroa. Kortille sitten ladataan metroasemilla olevista automaateista matkoja, joista yksi maksaa 1,40 euroa. Me latasimme Viva Viagem -korteillemme kuitenkin kuusi euroa maksavan “päiväpassin”, jolla saa matkustaa vuorokauden ajan mielin määrin metron lisäksi, busseilla ja raitiovaunuilla.

IMG_1983 lis9

Lissabonin metron vaunu sisältä.

Matkustimme metrolla yhdellä vaihdolla Intendenten asemalle, jonka nurkalla keltaisessa rakennuksessa sijaitsee Residencial Roxi -niminen hotelli. Itse rakennukseen mennään soittamalla ovisummeria, jolloin joku napsauttaa oven auki. Samasta ovesta kuljetaan myös ainakin kampaajalle. Seuraavaksi kiivetään puisia rappusia toiseen kerrokseen, jossa soitetaan ovikelloa. Oven takana on vastaanotto. Oven tulee avaamaan setä, joka osaa riittävän hyvää englantia, ottaa maksun (25 euroa kahden hengen huoneesta) vastaan ja opastaa toisessa tai kolmannessa kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Omasta kolmannessa kerroksessa sijaitsevasta huoneestamme oli näkymä Avenida Almirante Reis -kadulle ja suoraan metron sisäänkäyntiin. Huoneessa oli kahden sängyn lisäksi suihku, lavuaari ja bidee, joka tuntuu olevan jokaisessa portugalilaisessa vessassa. Vessanpönttö olikin sitten yhteinen muiden asukkaiden kanssa. Muita asukkaita ei tosin nyt tainnut olla. Samoin suihkussa saattoi käydä näissä yleisissä saniteettitiloissa. Ilmainen wifikin hotellissa on ja se jopa toimi huoneessamme. Ainoa huono puoli tässä majatalossa on se, että aina kylille lähdettäessä täytyi avain jättää vastaanottoon, joka tosiaan sijaitsee lukitun oven takana. Alituinen henkilökunnan “häiritseminen” ovikellon soittelemisella ei vain sovi suomalaiselle!

IMG_2011 lis8

Näkymä Rossion aukiolta Praça da Figueiralle.

Hotellilta ajoimme metrolla Rossion asemalle, joka sijaitsee Praça da Figueira -nimisellä aukiolle. Metroasema on saanut nimensä Rossion aukiosta, joka sijaitsee kivenheiton päässä Praça da Figueiralta. Rossion aukion keskellä on itsenäisen Brasilian ensimmäisen keisarin Pedro I:n patsas. Sama mies toimi parin kuukauden ajan vuonna 1826 myös Portugalin kuninkaana nimellä Pedro IV. Tämän vuoksi Rossion aukiota kutsutaan myös nimellä Praça Dom Pedro IV. Aukion pohjoislaidalla on Teatro Nacional de Dona Maria II eli ilmeisesti jonkin sortin kansallisteatteri. Rakennus on aiemmin toiminut Portugalin inkvisition päämajana. Näin joulun aikaan aukiolla oli isoja metallisia lahjapakettivirityksiä, jotka sitten pimeällä näyttivätkin joltain. Joulukuusia ei pahemmin harrasteta.

Rossion aukiolta kun lähtee kävelemään kohti etelää, päätyy Praça do Comércio -aukiolle. Noin puolen kilometrin matka kävelykaduksi valjastettua Rua Augustaa päättyi mahtipontisen Arco da Victória -kaaren alle, josta eteen avautui näkymä Praça do Comérciolle. Rossion aukion ohella tämä aukio on Lissabonin tärkeimpiä maisemia 1700- ja 1800-luvun rakennuksineen. Praça do Comércion keskellä on Portugalia 1700-luvulla hallinneen kuningas Joosef I:n ratsastajapatsas. Aukion paikalla sijaitsi aikoinaan Portugalin kuninkaanlinna, mutta se tuhoutui muun Lissabonin tavoin vuoden 1755 maanjäristyksessä, sitä seuranneissa tulipaloissa ja tuhoisassa tsunamissa. Nyt Praça do Comérciolla oli runsaasti turisteja ja tietenkin myös me! Samoin joulun kunniaksi aukion laidassa oli joulutori, karuselli ja muovikuplan sisään perustettu pieni luisteluareena. Jää taisi olla muovia, eivätkä portugalilaiset luistelukansalta muutenkaan vaikuttaneet.

IMG_2040 lis6

Praça do Comércio. Vasemmalla Joosef I:n patsas, keskellä Arco da Victória ja oikealla metallinen joulukuusi.

IMG_2074 lis3

Katunäkymä Bairro Altosta.

IMG_2083 lis7

Toinen kuva sieltä.

Lissabon sijaitsee Tejojoen (espanjaksi Tajo) varrella, joka täällä vähän ennen laskemistaan Atlanttiin on varsin leveä. Aivan Praça do Comércion tuntumassa on Terreiro do Paçon laivaterminaali, josta lähti kohti Atlanttia isohko laiva. Aikamme Tejojokea seurailtuamme, lähdimme kapuamaan kohti Bairro Alton kaupunginosaa. Siellä sitä riittää kapeita ja mutkaisia kujia, joilla kuitenkin pystyy näköjään ajamaan miljoonaa.

Lufthansan tarjoamista ruoista oli jo kulunut hyvä tovi, joten nyt yritimme etsiä mahdollisimman syrjäiseltä kujalta jonkun ei-niin-turistiravintolan, jollaisen löysimmekin. Koska portugalilaiset ja muut etelän ihmiset syövät vasta myöhään illalla, olimme ainoat asiakkaat. Alkupaloina saimme leipää, juustoa ja lisäksi kala- ja raputäytteisiä piirakoita. Niitä tavataan tässä maassa tuoda pyytämättä pöytään ja jos niitä tahtoo syödäkin, lisätään ne laskuun. Me tietenkin otimme ilolla kaiken vastaan.

Portugalilainen keittiö tunnetaan turskastaan, joten tilasimme turskaa Minhon alueen tapaan. Turskaa ei suinkaan pyydetä Portugalin vesiltä, vaan valtaosa siitä tuodaan Norjasta (Lähde: [1]). Tavallaan kohdallamme jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun juhannuksena ensin haistelimme Norjan Lofooteilla ulkoilmassa kuivumassa olleita, kissanruoalta tuoksuneita kapakaloja, niin nyt saimme niitä lautasella toisella puolella Eurooppaa. Turskan päällä oli reipas kerros sipulia ja kala nautittiin uppopaistettujen perunasiivujen kera. Aivan syötävä annos, vaikkakin aika suolainen.

IMG_2090 lis4

Turskaa Minhon alueen tapaan.

IMG_2091 lis5

Muinainen raitiovaunu linjalla numero 28.

Ruokailun aikana ilta oli pimentynyt. Hyppäsimme Bairro Altossa raitiovaunuun, jotka ovat yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. Raitiovaunut on ilmeisesti rakennettu joskus 1900-luvun alkupuoliskolla, mutta ajavat edelleen asiansa muutamilla reiteillä. Linja 28 vei meidät Campo de Ouriquehen jonkun hautausmaan portille, jossa kuljettaja hätisti kaikki pois kyydistä. Olimme saapuneet päätepysäkille. Kävi ilmi, että kaikki sinne asti tulleet matkustajat olivat turisteja. Hyppäsimme takaisin päin menevään raitiovaunuun ja päädyimme lopulta Praça do Comérciolle. Takaisin hotellille menimme Lidlin ja leipomon kautta. Tässä kaupungissa leipomoita (pastelaria) todella riittää! Pastel de nata, herkullinen voitaikinakuoreen leivottu vaniljakreemitäytteinen leivos, lienee leivonnaisista kuuluisin.

Alun perin tarkoituksena oli lähteä Lissabonista heti seuraavana aamuna eteenpäin ja palata vielä ennen paluulentoa yöksi tai kahdeksi. Päätimme kuitenkin edellisen yön nukkumattomuuden vuoksi jäädä Lissaboniin vielä toiseksi yöksi.

Viimeinen päivä Dakarissa ja Afrikassa

27.-28.5.2014

Viimeiselle päivälle oli kasautunut vielä muutamassa paikassa vierailu. Samoin jotain tuliaisia oli tarkoitus ostaa. Aloitin päiväni kuitenkin etsimällä wifiä. Plage N’Gorin kahdesta hotellista sellaisen löysin, kun kävelin edestakaisin rannalla. Ne eivät kuitenkaan olleet avoimia, joten päädyin lopulta eilen tutuksi tulleeseen Katia’s-ravintolaan. Sitä oltiin vasta availemassa. Söin aamupalan ja yritin tehdä lähtöselvityksen yöllä lähtevälle Vuelingin Barcelonan-lennolleni. Dakarista lähtevät lennot eivät olleet kuitenkaan itse lähtöselvitettävissä.

IMG_1081 dkr22

Route de N’Gorin aamuliikennettä.

IMG_1083 dkr21

N’Gorin katunäkymää: ei täältä päässytkään oikaisemaan Pointe des Almadiesiin!

IMG_1085 dkr20

Dakarin hienostokaupunginosa Les Almadiesiin saapumassa.

Aamupalan jälkeen kävin hotellillani katsomassa, josko saisin pyykkini takaisin. Henkilökuntaa ei näkynyt, kai nukkuivat vielä. Lähdin siis kävellen kohti Afrikan mantereen läntisintä pistettä, Pointe des Almadiesia. Linnuntietä sinne olisi ollut hotelliltani ehkä noin 1,5 kilometrin matka, eikä matka kävellenkään kovin paljon pidempi ollut. Tosin, kun ilman karttaan katsomista lähdin liikkeelle, matkasta tuli hieman pidempi. Se ei haitannut, sillä löysin kotikylästäni N’Gorista uusia kulmia. Matkapuhelinoperaattori Tigon pakettiauto ajoi kadulla edestakaisin soittaen afrikkalaista musiikkia niin kovaa kuin katolla olevista kaiuttimista vain ääntä lähti. Suomessa vastaava toiminta saisi ihmiset soittamaan poliisin paikalle.

Palailin takaisin isolle tielle, Route de N’Gorille, jota pitkin kävelin Route des Almadies -kadun risteykseen. Jo tässä vaiheessa katukuva oli muuttunut täysin normaalista Dakarista. Olin saapunut hienostokaupunginosa Les Almadiesiin. On merkkiliikkeitä, parempia ravintoloita, yökerhoja, parempia autoja, jopa limusiineja, sekä vauraannäköisiä ihmisiä. Les Almadiesin kaupunginosan halki kulkevan Route des Almadiesin varrella on lisäksi kansainvälisten järjestöjen toimistoja, hienoja huviloita, joiden takana todennäköisesti yksityisrantoja sekä suurlähetystöjä. Yhdysvalloilla on Route des Almadiesin varrella vähän ennen Pointe des Almadiesia upea lähetystörakennus, jonka edessä vartoi joukko, todennäköisesti viisumipäätöstä odottelevia, senegalilaisia. Britannian Gambian-lähetystössä oli odottelijoille oikein oma katettu istuskelualue, mutta täällä viisumiaan odottelevat seisoskelivat puiden alla tienpenkalla.

IMG_1087 dkr19

Route des Almadies kulkee Afrikan mantereen läntisimpään pisteeseen.

IMG_1090 dkr25

Siellä noin kolmen sadan metrin päässä se Afrikan mantereen läntisin piste on! Köyhän saavutettamattomissa. Yhtä harva varmaan pääsee käymään mantereen itäisimmässä kolkassa, joka on Somalian alueella.

IMG_1091 dkr26

Karikkoa ja majakka Plage de la Pointe des Almadiesin edustalla.

Pointe des Almadies on suureksi osaksi luksushotellien valtaama. Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastapäätä on Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantava hotelli King Fahd Palace. Afrikan mantereen läntisimmän pisteen on puolestaan vallannut Hôtel des Almadies, luksusta niin ikään. Jo etukäteen tiedossani oli, ettei minulla olisi tuonne läntisimpään pisteeseen mitään asiaa. Se kun kuuluu tuon edellä mainitun hotellin yksityisrantaan, joka on nimeltään Plage Privee du Club Med. Noin kolmen sadan metrin päähän, Plage de la Pointe des Almadies -rannalle kuitenkin pääsin. Aikani tiirailin tuota läntisintä paikkaa, kunnes eräs matkamuistomyyjä tuli houkuttelemaan kauppaansa. Poljin hintoja ja sain tehtyä tuliaisostoksia.

Kun Pointe des Almadies oli nähty, kysäisin King Fahd Palacen edessä vartoneelta taksikuskilta hintaa Afrikkalainen renessanssi -monumentille. Tarjosin 800 frangia (noin 1,2 euroa), sillä sen verran minulla oli taskussa. Kuljettaja suostui summaan ja lähdimme matkaan. Ouakamin kaupunginosassa, toisen Deux Mamelles -kukkulan päällä sijaitseva Afrikkalainen renessanssi on 49 metriä korkea (kaksi metriä korkeampi kuin New Yorkin Vapaudenpatsas) neuvostohenkinen patsas. Monumentti on suurin patsas entisen Neuvostoliiton ja Aasian ulkopuolella. Afrikkalainen renessanssi on Senegalin edellisen presidentin Abdoulaye Waden idea, senegalilaisen Pierre Goudiabyn suunnittelema ja pohjoiskorealaisten rakentama. Patsas maksoi 27 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, ja se paljastettiin vuonna 2010, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Ranskan siirtomaavallan päättymisestä. Patsasta on kritisoitu voimakkaasti. Miljoonille olisi taatusti ollut muutakin käyttöä. Entä miksi patsas rakennettiin pohjoiskorealaisella työvoimalla? Miksi patsas on kovin eurooppalaishenkinen? Patsaan naisellakin sääri vilahtaa, vaikka Senegal on muslimienemmistöinen maa. Presidentti Waden ajatuksena oli tehdä Afrikkalaisesta renessanssista turistipyydys. En tiedä, miten on käynyt, mutta uskoisin patsaan vetävän kävijöitä. Vetäähän Pariisin Eiffel-torni, Tuurin Onnenkenkä ja Casablancan Hassan II:n moskeijakin ihmisiä puoleensa. Miksei siis Senegalkin saisi rakentaa itselleen vetonaulan!

IMG_1096 dkr31

Afrikkalainen renessanssi koko komeudessaan.

IMG_1110 dkr32

Afrikka katsoo nykyisin tulevaisuuteen ja länteen.

Onhan monumentti vaikuttava ilmestys! Patsaan jalustalle on pitkät leveät portaat. Jalustalla on vessat sekä lipunmyynti, sillä patsaan huipulle on nimittäin mahdollista nousta hissillä. Ei-afrikkalaiselta aikuiselta sisäänpääsy on 6500 frangia (noin 9,9 euroa), ei-afrikkalainen lapsi pääsee puoleen hintaan. Afrikkalainen aikuinen maksaa sisäänpääsystään ainoastaan tonnin (noin 1,5 euroa). Patsaan jalustalla hiippaillut lipunmyyjä kauppasi minulle aluksi aikuisten lippua, mutta kun kerroin sen olevan aivan liian kallis ja kierteleväni vain tässä patsaan jalustalla (jonne ei lippua tarvita), kauppasi hän minulle pian lasten lippua. Kerroin senkin olevan vielä turhan kallis. En siis käynyt huipulla, vaan tyydyin näkymiin monumentin juurelta. Lipputuloista 35 prosenttia menee ilmeisesti ex-presidentti Waden tilille. Olihan hän idean isä! Lähteet: [1] & [2]

dkr28

Näkymä Ouakamin kaupunginosaan. Taustalla Yoffin kaupunginosassa sijaitseva Dakarin lentoasema.

IMG_1104 dkr29

Näkymä Afrikkalainen renessanssi -monumentin jalustalta kohti luodetta. Etualalla ensimmäisenä monumentin parkkipaikka, vasemmalla kohoaa toinen Deux Mamelles -kukkuloista ja sen päällä on Mamelles’n majakka. Pointe des Almadies näkyy kauimmaisena horisontissa.

dkr30

Ouakamin kaupunginosa toiseen suuntaan.

Jalustalta on hyvät näkymät Dakarin lentoasemalle, joka on jäänyt mottiin kaupungin sisään. Samoin ylhäältä on näkymä Pointe des Almadiesiin ja kotikaupunginosaani N’Goriin. Palasin muutaman kilometrin matkan monumentilta hotellilleni kävellen. Matkan varrella myytiin muun muassa hunajaa Casamancesta, mutta yhden purkin hinta olisi ollut kova Suomessakin. Perillä N’Gorissa painelin suorinta tietä rannalle, ostin 500 frangia maksaneen venelipun piskuiselle N’Gorin saarelle ja pian olimme jo menossa. Kaikilla matkustajilla oli jopa pelastusliivi. Mantereelta saareen olisi voinut kuulemma myös uida, sillä välimatkaa on vain noin 400 metriä.

N’Gorin saaren kiertää hetkessä, sillä saari on alle puoli kilometriä pitkä ja leveyttäkin löytyy parhaimmillaan hädin tuskin 300 metriä. Saarella on pienestä koostaan huolimatta sotilastukikohta, minkä lisäksi sinne on pesiytynyt hyväinen määrä taiteilijoita, joista yhden galleriassa jopa vierailin. Komeita mosaiikkitöitä. Eikä tässä vielä kaikki: saarella on myös jonkinlainen surffipaikka ja kuin todisteena paikan olemassaolosta, kolme espanjaa puhuvaa surffaajamiestä tepasteli rannalla. Mantereen ja saaren välillä ei voi surffata, mutta saaren toisella puolella näkyi olevan hyviä aaltoja.

Saarella on pari hiekkarantaa, joista itäisimmälle suunnistin seuraavaksi. Ajattelin syödä siellä. Ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni Alihan se siellä oli tuhannen kännissä toivottamassa minua tervetulleeksi. Menin hänen sukulaisensa pitämään rantaravintolaan ja tilasin kalan, joka oli oikein erinomainen. Ali istahti jossain vaiheessa pöytään juttelemaan. Hän kertoi asuvansa oikeasti Kaliforniassa, olevansa Bob Marleyn small uncle ja tarvitsevansa rahaa, jota en tietenkään tahtonut antaa, koska olin jo eilen antanut. Muuten minulla ei olisi illalla varaa ajaa taksilla lentoasemalle! Ehdotin sitten Alille, etteikö Bob Marleylta voisi kysäistä pientä rahallista avustusta. Ali olisi tahtonut olutta ja tupakkaa, minkä vuoksi teimme vaihtokaupan. Annoin Alille kahden euron kolikon ja Ali antoi minulle pantiksi kännykkänsä. Hän kertoi käyvänsä ostamassa pari tupakkaa ja tuovansa loput rahat takaisin. Loppujen lopuksi mies ei sitten käynytkään ostamassa. Sain kolikkoni takaisin ja hän puhelimensa. Monenlaista kaupustelijaa kävi pöydässäni tai paremminkin pöydässämme, sillä siinä istui Ali ja pitkään yksi kaupustelijakin. Myös ravintolan gambialaisvahvistus Alpha hääri luonamme. Olisin halunnut ostaa joltain kaupustelijalta mustan Dakar-ralli-paidan, mutta saaren paitakauppiaalta puuttui tuo väri valikoimistaan.

IMG_1127 dkr33

Pienen N’Gorin saaren kujilta. Myös täällä kujat ovat hiekkaa.

IMG_1117 dkr27

Taidetta saaren Atlantin-puoleisella rannalla.

IMG_1134 dkr34

Hiekkaranta mantereen puoleisella rannikolla.

Puhuimme Alphan kanssa matkastani ja siitä kuinka se tänään päättyisi. Kerroin käyneeni Marokossa, Mauritaniassa, Senegalissa ja hänen kotimaassaan Gambiassa. Mies kysyi, mikä oli paras maa. Vastasin rehellisesti “Mauritania”. Gambia olisi varmaan kiilannut kakkospaikalle. Alphan puheista ymmärsin, että hänkin olisi lähiaikoina lähdössä reissuun. Vain astetta vaarallisemmalle matkalle. Mieli teki Eurooppaan, mutta tuskin se laillisesti kuitenkaan onnistuisi. Hän tiedusteli, miten mustaan mieheen suhtaudutaan Suomessa, onko paljon rasismia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotin miehen tervetulleeksi Suomeen.

Lähdin takaisin mantereelle. Tällä kertaa pelastusliiviä ei riittänyt minulle, eikä läheskään kaikille muillekaan. Sille saattaisi tällä venekyydillä olla toisinaan tarvettakin, kun matkustajat jakautuvat kovin epätasaisesti veneeseen. Aivan varmasti yhteysvene on kaatunut kerran jos toisenkin. Kävin perillä N’Gorin rannalla vielä uimassa. Vesi näytti saastaiselta kelluvine muoviroskineen, mutta samapa tuo, ovathan kaikki muutkin siinä uimassa. Sitten kävin ostamassa sen mustan Dakar-ralli-paidan ja lähdin hotellilleni.

IMG_1077 dkr23

Näkymä N’Gorin kattojen ylle Chez Sele -hotellini kattoterassilta.

Iltapalaksi kävin läheisessä Ali Babassa syömässä pizzan, kun sellaista kerran näiltä nurkilta oli saatavana, tuhlasin loput puheaikani, ostin mamoilta matkaevästä lentokoneeseen ja vetäydyin hotellihuoneeseeni odottamaan lähtöä. Pimeäkin laskeutui. Yhdeksältä illalla luovutin huoneen ja kävelin hotelli Le Brazzéraden eteen tinkimään taksikuskien kanssa. Aloitin 600 frangista, he aloittivat 4000 frangista. Lopulta yksi kuski keskeytti rukoushetkensä ja lupasi viedä minut tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa) lentoasemalle. Ei muuta kuin rukousmatto takapenkille ja menoksi! Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema sijaitsee ihan N’Gorin nurkilla. Annoin perillä kuskille 1500 frangia, mistä hän yllättyi iloisesti.

Sisään lentoasemalle mennään näyttämällä matkalippua. Valkoisella iholla tosin näytti pääsevän sisään ilmankin. Odotin lähtevien terminaalin olevan kaoottisempi, mutta ainakin näin illalla siellä oli kohtalaisesti tilaa. Senegalin jonkun lajin maajoukkue oli lähdössä reissuun. Omaa Barcelonan-lentoani ei lähtevien lentojen näytöllä näkynyt koko iltana, mutta en jaksanut huolestua, sillä tämähän oli Afrikkaa. Vuelingin lento jonnekin oli joka tapauksessa lähdössä, koska lähtöselvitystiskin takana kävi tohina toista tuntia. Lopulta lähtöselvitys avattiin. Tietenkin myös lähtöselvitysjonossa etuiltiin ja niin taisin itsekin tehdä ryntäämällä jonon puolesta välistä avautumassa olevalle tiskille. Rinkkani selvitettiin Helsinkiin saakka. Vaihdoin jäljelle jääneet Länsi-Afrikan frangit euroiksi ja lähdin passintarkastukseen. Kun poistumisleima oli lyöty viisumin päälle, oli vuorossa turvatarkastus. Turvatarkastuksessa jaloissa pyöri kulkukissa!

20140527_001

Tässä vaiheessa kissa on siirtynyt turvatarkastuksesta lähtöä odottelevien matkustajien joukkoon.

Lentoaseman kansainvälinen puoli on tukkoinen, varsinkin kun lentoja on lähdössä useampi kuin yksi. Lähes kaikki saatavana olevat penkit olivat käytössä. Ja se kissakin pyöri penkkien välissä. Terminaalin ilmastointi ei toiminut kunnolla ja sisätilat olivat täynnä hyttysiä. Viimeinen mahdollisuus hankkia malaria! Menin ostamaan vesipulloa terminaalin pienestä ravintolasta. Pullo kävi lopulta kolme kertaa jääkaapissa, kun kysyin hintoja ja että voinko maksaa euroilla. Sain myyjänaiselta tuhahduksia vastauksiksi. Miellyttävää asiakaspalvelua vielä näin ennen maastapoistumista. Lentoasemalla tein myös huomion, että kaikki tuliaiset ja matkamuistot kannattaa ostaa vasta kentältä. Valikoimat ovat paremmat sekä hinnat ovat halvemmat ja niistäkin voi kokemukseni mukaan vielä tinkiä. Ostin heräteostoksena apinanleipäpuun. Sen pitäisi elää muutaman tuhat vuotta.

20140527_005

Barcelonaan ja Washingtoniin lähtevien portti.

20140527_006

Lentoa odottavia matkustajia.

Samaan aikaan, kello yhden ja kahden välillä yöllä, oman Barcelonaan lähtevän lentoni kanssa oli lähdössä South African Airwaysin kone Etelä-Afrikan Johannesburgista Washingtoniin. Se ottaa lisää matkustajia täältä Dakarista. Se lähti lentoon ennen meidän konetta. Olin omassa koneessani joutunut varauloskäytävän kohdalle, enkä saanut pitää nousun ja laskun aikana yhtään mitään käsissäni, enkä edessä olevan penkin alla. Tomera espanjalainen stuertti kehotti laittamaan jopa sylissäni olevan paidan päälle. Samalla rivillä kanssani istui kaksi ranskalaista herraa. Kumpikaan heistä ei osannut sanaakaan englantia tai espanjaa, joista jompaa kumpaa on osattava, että voi istua varauloskäytävän kohdalla Vuelingin koneessa. Ilmeisesti minun siivelläni miehet saivat jäädä paikalleen. Muuten lento sujui melko kivuttomasti, valot olivat poissa, eikä käytävälläkään liikkunut myyntikärryjä. Suurin osa nukkui tai ainakin yritti. Lento kesti “neljä tuntia ja 70 minuuttia”, kuten kapteeni asian kuulutti.

Barcelonan lentoasemalla minut ohjattiin passintarkastukseen ja näin ollen ulos kansainväliseltä puolelta, vaikka olin jatkomatkustaja. Ihmettelin vain, enkä jaksanut protestoida. Passintarkastajaa moikkasin ranskaksi. Sain lipun Vuelingin Helsingin-lennolle lähtöselvitystiskiltä ja mieleni olisi tehnyt kertoa kuinka typerä systeemi tällä kentällä on. En kertonut sitten kuitenkaan. Enkä ollut näköjään edes ainoa Dakarista tuleva ja Barcelonassa vaihtava, vaan muitakin matkustajia valui tiskille. Kai tälläkin kentällä sentään transit-tiski on vaihtomatkustajia varten! Muuten Barcelonankin lentoasemasta tuli mieleen suuri kauppakeskus.

Vähän ennen Helsingin-koneen lähtöä kuulin ensimmäiset sanat suomea vähän yli kuukauteen. Puheluita kotiin ei nyt lasketa. Eipä meikäläisiä ainakaan liiaksi Länsi-Afrikassa liiku. Muutenkin näin kuukauden aikana ainoastaan kaksi reppureissaajaa, joista toinen oli Mauritaniassa tapaamani ikäiseni puolalainen ja toinen Senegalin Saint-Louisissa tapaamani keski-ikäinen ranskalaisrouva. Muut länsimaalaiset olivat joko omalla autolla liikenteessä (yksi tapaus), rantalomalla tai asuivat Länsi-Afrikassa.

Lento Barcelonasta Helsinkiin sujui nopeasti torkkuessa. Kun Dakar-Barcelona-lento oltiin matkustettu silmämääräisesti uudehkolla ja siistillä koneella, olisi Helsingin-koneen voinut silmällä ja korvalla arvioiden laittaa suoraan Euroopan unionin mustalle listalle. Matkustin siiven kohdalla ja se oli aika iloisesti ruosteessa. Tai ainakin sen värinen. Kone ääntelehti epäilyttävästi pitkin matkaa, mutta ilmassa pysyttiin ja sehän on tärkeintä! Vieressäni matkusti venäjää puhunut, mutta Suomen passilla liikenteessä ollut, nainen lapsineen. Oikeastaan seurueeseen kuului enemmänkin suomenvenäläisiä, mutta halpalentoyhtiö oli hajasijoittanut heidät ja muutkin matkalaiset ympäri konetta. Keskikäytävällä oli koko lennon ajan tavanomaista kovempi liikenne. Todennäköisesti istumapaikastaan maksaneet olivat saaneet vierekkäisiä paikkoja.

Suomessa lämpötila oli keskiviikkona 28.5. vain kuutisen astetta ja vettä tihutti. Ei sentään räntää!

Hylkyjen ja hylkeiden Nouadhibou

8.-9.5.2014

Seuraavaksi siis Nouadhibouhun! Matka sinne alkoi torstaina puolenpäivän jälkeen Nouakchottin majataloltani, Auberge Menatasta, josta otimme taksin kaupungin kansainväliselle lentoasemalle. Uusi ystäväni Cheikh tahtoi vielä saattaa minut asemalle. Lentoasema sijaitsee käytännössä keskellä Nouakchottia ja terminaali osuu Ksarin kaupunginosan alueelle.

Vaikka en mikään lentokenttäbongari olekaan, yksi syy sille, että päätin matkustaa Marokon miehittämän Länsi-Saharan rajan tuntumaan Noudhibouhun lentäen, oli se, että Nouakchott on saamassa lähiaikoina uuden kansainvälisen lentoaseman. Oli viimeiset hetket kokea vanha lentoasema ja lisäksi Nouakchottin kaltaiset eksoottisemmat asemat kiinnostavat. Uutta lentoasemaa rakennetaan noin 25 kilometrin päähän pohjoiseen kaupungista, ja se kykenee valmistuessaan vastaanottamaan kaksi miljoonaa matkustajaa vuodessa. Atarissa ollessani kuulin, että uusi lentoasema olisi avattu jo vapun aikoihin, mutta näin ei todellisuudessa ollut.

Ensimmäisenä matkalippua kysyttiin jo lentoaseman ovella, eikä ilman sitä ole mitään asiaa sisään terminaaliin. Välittömästi oven jälkeen oli ensimmäinen turvatarkastus, jossa matkatavarat läpivalaistiin ja itse piti kävellä metallinpaljastimen läpi. Tämän jälkeen lentoaseman työntekijä ryhtyi opastamaan minua heikosti valaistussa terminaalissa. Pienessä hallissa onkin niin kovin vaikeaa löytää lähtöselvitystiskille. Varsinkin, kun niitä oli auki tasan kaksi. Suuri yllätys oli, että lähtöselvitystiskin nainen osasi englantia! Tiskillä piti täyttää lomake, jossa kysyttiin majapaikkaani Mauritaniassa, minne olen menossa ynnä muuta vastaavaa. Mielestäni hieman tarpeetonta kotimaanlennolla. Lähtöselvityksen jälkeen minut ohjattiin passintarkastukseen. Jälleen ajattelin, että onpa järkevää tarkistaa passi kotimaanlennolla matkustavilta. Jonotin puoli tuntia passintarkastusjonossa, eikä jono liikkunut lainkaan. Espanjalaisilla rouvilla jonon kärjessä oli kai sitten enemmänkin ongelmia maastapoistumisessaan. Sitten toinen islamilaisen tasavallan rajoja herkeämättä vahtinut herra kömpi takahuoneesta kyselemään jonottavien passeja. Kaikilla muilla paitsi minulla oli Espanjan passi, joten minut otettiin erilleen. Passi jäi tarkastajan kouraan. Pian hän kutsui minut takahuoneeseen selvittelemään asioita suuremman päällikön kanssa. Minkä takia olen Mauritaniassa? Entä miksi minulla on Senegalin viisumi passissa, vaikka olen nyt lentämässä täysin väärään suuntaan? Myös passissani olevat neljä Marokon leimaa herättivät keskustelua. Kerroin lentäväni vain maan sisäisen lennon ja virkailijoiden ilme kirkastui. Tovin kuluttua sain passini takaisin ja pääsin turvatarkastukseen. Täälläpäin turvatarkastukset eivät ole niin tarkkoja kuin mihin Euroopassa on totuttu. Jo Casablancan lentoasemalla joitain päiviä sitten olin seurannut kuinka saudimies kuljetti onnistuneesti litran vesipullon tarkastuksen läpi. Tarkastaja otti pullon ennen metallinpaljastinta ja antoi takaisin toisella puolella. Nyt Nouakchottissa ajattelin kuljettaa käsimatkatavaroissani limsatölkin ja sehän onnistui. Ei valituksia, ei takavarikointia.

Valitettavasti lentoasemalla ei saa kuvata, enkä viitsinyt vartijoiden suuresta määrästä johtuen yrittää salakuvaustakaan. Toisaalta myös tupakointi oli kyltein kielletty terminaalissa, mutta kiellosta huolimatta savupatsaita nousi joka puolelta, eikä savutteluun puututtu mitenkään. Lähtevien puolella oli pieni tax free -kauppa ja matkamuistomyymälä, jonka pienestä jääkaapista lentoa odottaneet matkustajat kävivät ostamassa limsatölkkejä. Mitään kahvilaa ei terminaalissa ole.

Lento lähti jonkun verran myöhässä ja minulla oli jälleen koko penkkirivi käytössäni. Lentoaika Nouadhibouhun on vain 40 minuuttia (puskataksimatka on kuutisen tuntia), joten mitään ilmaisia tarjoiluita ei lennolla ollut. Nouadhibousta lento jatkoi vielä Kanariansaarten Las Palmasiin. Enemmistö matkustajista taisi olla espanjalaisia.

Lentoni määränpää Nouadhibou (lausutaan Nuadibu) on Mauritanian toiseksi suurin kaupunki vajaan sadantuhannen asukkaan väestöllään. Jos Nouakchott oli kirjaimellisesti “tuulten paikka”, on Nouadhibou puolestaan “sakaalien paikka”, sillä sakaalit ovat joskus tavanneet käydä juomassa nykyisen kaupungin alueella. Mauritanian itsenäistymiseen saakka kaupunki tosin tunnettiin nimellä Port-Etienne. Kaupunki on muodostunut Atlanttiin työntyvälle Cap Blancin niemimaalle, Baie du Lévrier -nimisen lahden rantaan. Nouadhibou sijaitsee reilun 50 kilometrin päässä Mauritanian ja Marokon välisestä rajasta etelään ja noin 480 kilometrin päässä pääkaupungista Nouakchottista pohjoiseen. Merellisestä sijainnistaan johtuen Nouadhiboussa on satama ja paljon kalastustoimintaa. Lisäksi syvältä Saharasta, matkani alkupisteestä Zouérat’sta, alkava malmijunien käyttämä junarata päättyy Nouadhibouhun. Kaupunki tunnetaan Cap Blancin eteläkärjen kauniista maisemistaan sekä hieman oudommasta näystä eli lukuisista rantaan ruostumaan ajetuista laivanhylyistä. Mauritanian valtio on antanut moiselle toiminnalle luvan, sillä saahan köyhä maa siitä tuloja. Nyttemmin hylkyjä on alettu poistaa rannikolta. Sekä Cap Blanc että hylyt saivat minut tulemaan kaupunkiin. Kieltämättä myös kaupungin hienoinen rähjäisyys houkutteli!

IMG_9920 ndb5

Nouadhiboun pääkatu Boulevard Médian.

IMG_9847 ndb15

Lisää Nouadhiboun kaunista keskustaa.

Nouadhiboun lentoasema on hyvin pieni, mutta lyhyt matkatavarahihna on siitä huolimatta saatu ujutettua saapuvien puolelle. Zouérat’n lentoaseman tavoin Nouadhiboun asemallakaan ei ollut takseja odottamassa saapuvia matkustajia. Aseman parkkipaikalla kaksi avuliasta jalatonta miestä yrittivät saada minulle taksia. En tiedä soittivatko he jollekin, mutta eipä takseja ilmaantunut. Jonkin ajan kuluttua kysyin, olisiko järkevää kävellä Boulevard Médian -kadun varrella sijaitsevaan Camping Chez Abba -nimiseen majataloon. Pyörätuoleissa istuneet herrat pitivät ajatusta järkevänä. Siispä matkaan! Ilman karttaa 90 000 asukkaan kaupungissa suunnistaminen on tietenkin haaste. Parisen kilometriä kohti etelää käveltyäni, otin taksin. Olin sentään oikealle kadulle päässyt omin avuin. Boulevard Médian on tosin kaupungin halki kulkeva pääkatu, joten ei se niin vaikeaa ollut.

IMG_9854 ndb4

Camping Chez Abban julkisivu.

Camping Chez Abba ei ole saanut nimeään ruotsalaisen pop-yhtyeen mukaan, vaan Abba on ihan yleinen miehen nimi Mauritaniassa. Hieman kulahtaneesta majatalosta löytyi huone minullekin. Majatalossa oli sänkyhinnoittelu eli minun täytyi maksaa jokaisesta huoneeni sängystä kustakin 2000 ouguijaa. Yhteensä yksi yö maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa, mikä on mauritanialaisittain kallis hinta. Kuitenkin Chez Abba taitaa olla Nouadhiboun halvin vaihtoehto. Ja oli minulla sentään oma vessa ja suihku huoneessani ensimmäistä kertaa sitten Mauritaniaan saapumiseni. Majatalolla on valtava piha-alue, joten Chez Abbaa suosivat omilla autoillaan Euroopasta saapuvat turistit. Samoin nähtävästi rekkakuskit, sillä pihamaalle oli pysäköity kaksi marokkolaista rekkaa.

IMG_9839 ndb2

Katunäkymää.

Nouadhiboun lämpötilat olivat reippaasti alemmat kuin mitä Nouakchottissa. Saharasta puhumattakaan. Tietenkin kaupungin sijainti tekee paikkakunnan alttiiksi tuulille ja tuuli olikin Saharan kuumuuteen tottuneena oudoksesta kylmä. Tuuli nostatti myös kiitettävästi hiekkaa ilmaan ja sitä myöten silmiin. “Kylmyydestä” johtuen minun täytyi laittaa ylle huppari, kun lähdin majataloltani kaupungille ruokaa etsimään. Kaupungin keskustassa on La Pizzeria -niminen ravintola, jonne astuin nimen vuoksi. Himoitsin pizzaa. Myyjä pokkana totesi, ettei tästä ravintolasta saisi pizzaa. Osuvan nimen ovat pojat antaneet ravintolalleen! Listalla oli vain sandwicheja, joten sellainen oli otettava, koska muitakaan ruokapaikkoja en ollut nähnyt matkan varrella. Ruokailun jälkeen palasin hotellilleni, sillä aurinko oli jo hyvää vauhtia laskemassa. Menin varhain nukkumaan.

ndb3

Ravintola, josta ei saa pizzaa: Nouadhiboun pääkadun varrella sijaitseva La Pizzeria.

Aamu oli viileä, joten jälleen hupparille tuli käyttöä lähtiessäni harhailemaan kaupungille kameran kanssa. Kävelin keskustan pääkaduilla, minkä jälkeen löysin itseni Nouadhiboun merenkulkuoppilaitoksen nurkilta merenrannasta. Keltaisiin sadeasuihin pukeutuneita kalastajia oli liikkeellä rannan läheisyydessä sankoin joukoin. Palasin rannasta takaisin Chez Abbaan, jossa pyysin majatalon pitäjää tilaamaan minulle kuljetuksen noin 15 kilometrin päähän, Cap Blancin eteläisimpään paikkaan. Siellä on majakka, haaksirikkoutunut laiva, munkkihyljeyhdyskunta sekä huikeat maisemat. Cap Blancista on oma juttunsa.

ndb1

Banque Populaire de Mauritaniessa presidenttikin pitää rahojaan!

Cap Blancin -keikalla vierähti parisen tuntia. Palattuani takaisin majatalolle, oli sinne juuri saapunut Marokon puolelta ikäiseni puolalainen reppureissaaja. Lähdimme hänen kanssaan etsimään ruokapaikkaa, mutta se on Mauritaniassa toisinaan vähän ongelmallista. Puolisen tuntia etsittyämme ravintolaa, löysimme Restaurant Union Nationalen. Kansallisen liiton ravintolan ruokalista oli ainoastaan hassaniyaksi, mutta saimme käännösapua paikalla jauhelihaostoksilla olleelta naiselta. Listalla oli kaikenlaista spagetista lähtien, mutta lopulta oikeasti saatavana oli ainoastaan kanaa ja riisiä. Kesken aterioinnin koitti yksi päivän viidestä rukoushetkestä. Ravintoloitsija huikkasi meille lähtevänsä moskeijaan ja että hoidetaan maksuasiat kunhan hän palaa. Mikäs siinä.

IMG_9923 ndb6

Restaurant Union Nationale.

ndb7

Kanaa, riisiä ja kastiketta Union Nationale -ravintolassa hintaan kaksi euroa.

Nouadhiboun rannoilla makaavat hylyt olivat saaneet puolalaisenkin pysähtymään kaupungissa. Niitä lähdimme seuraavaksi yhdessä etsimään. Tunnin verran harhailimme ympäri rähjäistä ja likaista, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoista kalasataman aluetta. Vaikka alue näyttää epämääräiseltä, siellä työskennelleet ihmiset olivat hyvää porukkaa, kuten Mauritaniassa yleensäkin. Muutamat tulivat juttelemaan ja kättelemään. Kalastajat ovat Nouakchottin tavoin täälläkin poikkeuksetta mustia afrikkalaisia eli wolofeja ja fulbeja. Monet Senegalista. “Paikallisten” kalastajien lisäksi Nouadhiboussa on useita ulkomaalaisia yrityksiä, jotka kalastavat samoilla vesillä paikallisten kanssa. Ulkomaalaiset tehokkailla troolareillaan, paikalliset omilla 10-15 hengen puuveneillään. Havaintojeni perusteella suurin osa Nouadhiboun ulkomaalaisista kalanpyytäjistä on kiinalaisia. Kiinalaisten toimintaa Mauritanian (ja muidenkin Länsi-Afrikan maiden) vesillä on kuvailtu ryöstökalastukseksi. Mauritaniassa kalaa vielä toistaiseksi on, kun taas esimerkiksi naapurimaa Senegalin vedet ulkomaalaiset ovat jo tyhjentäneet. Tämä on saanut senegalilaisia kalastajia siirtymään rajan yli pohjoiseen. Kiinalaisten lisäksi myös ainakin Euroopan unionin kalastuslaivastot ovat parhaillaan riistämässä länsiafrikkalaisilta kalat ja sitä myötä elannon ja ravinnon. Nouadhiboun kalasataman rantaviiva on täynnä kiinalaisten kalafirmojen tehdashalleja ja paristakin paikasta valui epäilyttäviä mustia noroja suoraan mereen. Jotain kalaperäistä töhnää todennäköisesti. Lisäksi tehtaista oli johdettu putkia suoraan mereen. Tuskin kalatehtaissa merivettä tarvitaan, joten todennäköisesti putkissa siirtyy asioita toiseen suuntaan… Näistä huolimatta yhden kalatehtaan edessä oli kolmen hengen kiinalaisseurue virvelöimässä. Ympäristöasiat eivät liene tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla Mauritaniassa. Tai no, onhan maa muovipussit kieltänyt!

IMG_9929 ndb9

Katunäkymää kalasatamasta.

IMG_9940 ndb8

Rantahiekkaan hylättyjä laivoja on Nouadhiboun rantaviiva täynnä.

Kalasatamasta löysimme parin suuremman laivan hylyt. Ne oli vain ajettu rantahiekkaan ja jätettyä hajoamaan. Puolalainen tiesi kertoa, että Eurooppaan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pyrkivät laittomat siirtolaiset saattavat viettää valoisan ajan näissä romulaivoissa ja jatkavat pimeällä matkaansa esimerkiksi kohti Kanariansaaria. Osa hylyistä oli viettänyt rantavedessä jo pitkään ja enää vain pieni osa oli näkyvissä.

ndb12

Merivesi on jättänyt jälkensä matalassa vedessä makaavaan laivaan. Taka-alalla paikallisten kalastajien puuveneitä.

IMG_9934 ndb11

Etualalla paikallisten kalastajien veneitä. Kauempana merellä on ankkurissa troolareita.

IMG_9942 ndb10

Nosturikalastusta?

Illalla keskustelin majatalossamme puolalaisen ja erään vanhemman tunisialaisherran kanssa. Herra oli lähtenyt muutamia kuukausia sitten romanialaisen vaimonsa kanssa Tunisiasta “etsimään uusia mahdollisuuksia”, sillä pariskunta oli menettänyt kaiken vuoden 2011 vallankumouksen aiheuttaman sekasorron seurauksena. Kuulemma omaisuus käsitti tällä hetkellä lähinnä videokameran. Pariskunta oli viettänyt jonkin aikaa Marokossa luottaen paikallisten vieraanvaraisuuteen. Uusi elämä ei ollut löytynyt Marokosta, joten he olivat siirtyneet Mauritaniaan. Mies oli hankkinut kontakteja paikallisista kalastuspiireistä ja tiesi kertoa, että kiinalaiset maksavat paikallisille kalastajille tonnista kalaa 50 euroa. Mies aikoi ryhtyä valmistamaan korallista koruja, mutta vielä oli epäselvää onko Mauritanian edustalla ylipäänsä korallia. Korallinnäköistä materiaalia kuulemma nousee kalastuksen seurauksena merestä. Ainakin pohjatroolaus nostaa kaiken mahdollisen merestä ja kaikki muu paitsi kalat heitetään takaisin mereen, myös mahdollinen koralli. Tässä olisi miehen sauma ottaa koralli hyötykäyttöön. Kyselin, saako korallia tosiaan laillisesti käyttää korujen valmistuksessa. Toiminta on kuulemma sallittua Espanjassakin, jonka markkinoille hän muun muassa aikoi. Keskustelumme aikana hän sai puhelun, jonka mukaan kalastuksen sivumateriaali ei ehkä olisikaan korallia. Pian seuraamme liittyi iloinen espanjalainen huumehörhö. Noin kuusikymppisellä harmaahapsisella paapalla kulki aavistuksen liian lujaa, silmät seisoivat päässä ja paljon espanjankielistä asiaa oli kerrottavana. Minullakin oli hänelle paljon kerrottavaa suomeksi.

Painuin taas varhain nukkumaan, sillä aamulla olisi edessä paluu Nouakchottiin. Tällä kertaa maitse.

ndb14

Autokorjaamo Nouadhiboussa.

Mauritanian Saharaan

28.4.2014

Aamupäivällä kirjauduin ulos Casablancan-hotellistani ja lähdin talsimaan rinkka selässä kohti lähintä raitiovaunupysäkkiä. Raitiovaunu oli kuitenkin hajonnut niille sijoilleen, joten oli otettava taksi. Taksi Place Mohammed V:n aukiolta Casa Voyageurs -rautatieasemalle maksoi 15 dirhamia eli huimat 1,3 euroa.

Juna takaisin lentoasemalle lähti ajallaan ja oli lentoasemalla kello 10.30. Luulin olleeni aivan liian aikaisin liikenteessä, sillä lentoni Mauritanian Zouérat’han lähtisi vasta kello 14.30. Aikaa lentoasemalle kannattaa nähtävästi kuitenkin varata paljon, sillä lentoaseman ovella on ensimmäinen turvatarkastus läpivalaisuineen. Paikalliseen tapaan kaikki yrittävät yhtä aikaa rynniä läpi ja aikaa kuluu tuhottomasti. Paljon aikaa kuluu myös rahanvaihtotiskin jonossa, jossa pitää esitellä passia ja allekirjoittaa papereita. Marokon valuuttaa eli dirhameita kun ei saisi viedä ulos maasta. Ainakaan teoriassa. Lähtöselvitys aukesi jo hyvissä ajoin, mutta lentoaseman henkilökunta pyrki parhaansa mukaan hämmentämään matkustajia. Milloin olin myöhässä, milloin kerrottiin lähtöselvityksen aukeavan kahden tunnin päästä, milloin minun pitikin mennä tiskille, jossa lähtöselvitettiin Lontoon-konetta. Samaan aikaan Mauritaniaan menijöitä kuitenkin jo lähtöselvitettiin.

Lentoaseman lähtevien matkustajien puolella polteltiin tupakkaa avoimesti, vaikka se olikin kyltein kielletty. Noh, lennolle pääsin ja se taisi lähteä aikataulussa. Mauritania Airlinesin lento! Puljullahan ei oikein ole edes kotisivuja ja Euroopan unionin mustalta listaltakin firma on ollut poissa vasta parisen vuotta. Lento oli kuitenkin kaikin puolin miellyttävä. Verovapaita ostoksia olisi saanut tehdä ja joulukinkulta maistuvaa ruokaakin tarjoiltiin, vaikka kyseessä olikin kanaa ja riisiä. Kuulutukset tapahtuivat pelkästään ranskaksi ja hassaniyaksi, joka on arabian kielen murre ja Mauritanian virallinen kieli. Englanniksi taisi tulla yksi kuulutus. Lentoemännillä oli huntu päässä.

IMG_9216 ouz1

Lennon aikana ylitettiin satoja kilometrejä Saharaa. On sielläkin joskus jokia virtaillut uomista päätellen.

20140428_002

Mauritania Airlinesin lento L6 103 Casablancasta Zouérat’n kautta Nouakchottiin.

Ilmaan noustuamme, samalle aiemmin kokonaan tyhjälle riville istahti nuori mauritanialaisnainen. Parikymppinen ja hyvin lihava. Mauritanialaisittain hyväosaiset naiset ovat lähes poikkeuksetta tukevassa kunnossa, sillä lihava nainen on paikallisten miesten mieleen ja ylipaino on merkki vauraudesta ja kunnianarvoisuudesta. Kauneusihanne on siis vähän erilainen kuin länsimaissa. Tyttöjä aletaan pakkosyöttää noin kahdeksanvuotiaina eli naimaiän lähestyessä. Ruokahalua kasvatetaan eläinten kasvatukseen tarkoittua hormonia sisältävillä lääkkeillä, joita ei ole tarkoitettu ihmisten käyttöön. Sydänviat ynnä muut liikalihavuudesta seuraavat vaivat tietysti sitten riivaavat maurinaisia. Ja maassa nähdään samaan aikaan nälkääkin. Mutta silti niin mielenkiintoista! Lähde: [1]

Takaisin asiaan. Kravun kääntöpiirin tuntumassa, kuitenkin eteläpuolella, sijaitsee Zouérat’n kaupunki. Tässä Tiris-Zemourin eli koko Pohjois-Mauritanian käsittävän hallinnollisen alueen pääkaupungissa asuu reilut 30 000 asukasta. Zouérat on syntynyt Mauritanian korkeimman vuoren, 915-metrisen rautapitoisen Kediet Ijillin juurelle. Ensimmäisen kerran rautamalmia löydettiin juuri Kediet Ijillin liepeiltä vuonna 1952. Miltei kokonaan eurooppalaisten omistama Société des mines de fer de Mauritanie eli Miferma aloitti malmin louhinnan Mauritanian itsenäistymisvuonna 1960. Mauritanian valtio kansallisti Miferman vuonna 1974, jonka jälkeen yrityksen toiminnot siirrettiin pari vuotta aikaisemmin perustetulle Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie -nimiselle (SNIM) kaivosyhtiölle. SNIM louhii rautamalmia nykyisin Kediet Ijillin lisäksi muualla Zouérat’n lähialueilla, jonka jälkeen malmi kuljetetaan junilla Atlantin rannikolle Nouadhiboun kaupunkiin. Siitä lisää myöhemmin. Zouérat’n voinee sanoa elävän ja hengittävän lähes täysin SNIM:n tahdissa. Toki myös armeija ja paikallishallinto työllistävät. Lähteet: [2] & [3]

Kediet Ijill

Mauritanian korkein vuori Kediet Ijill. Kompassi sekoaa vuorella rautapitoisuudesta johtuen.

Mauritania Airlinesin lento laskeutui puolentoista tunnin jälkeen Zouérat’han ja kiitoradan varressa oli odottamassa kaksi paloautoa vilkut päällä. Kova luotto on Mauritania Airlinesiin silti edelleen! Olin etukäteen yrittänyt googlailla tätä Zouérat’n Tazadit-nimistä lentoasemaa. Google Mapsin ilmakuvissa lentoasemalla ei näytä olevan minkäänlaista terminaalia, eikä mitään muutakaan rakennusta. SNIM-kaivosyhtiön kotisivuilta kuitenkin selvisi, että Zouérat’n lentoasema on saamassa terminaalirakennuksen. Terminaalirakennus oli kuin olikin rakenteilla, mutta tuskin vielä vähään aikaan käytössä. Sen sijaan terminaalirakennuksena toimi nyt pieni, noin 20 neliömetrin kokoinen, kahdella ikkunalla varustettu koppi. Matkatavarat tuotiin kopin eteen hiekalle, josta ne kerättiin ja mentiin koppiin, jossa oli pöytä, tuoli ja pöydän ääressä setä, joka löi leiman passiin viisumin viereen, eikä kysellyt mitään. Muut Zouérat’ssa kyydistä poisjääneet olivat enimmäkseen espanjalaisia ja pohjoisafrikkalaisia SNIM-kaivosyhtiön työntekijöitä. Mauritania Airlinesin lento jatkoi Zouérat’sta edelleen maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Passintarkastuksen jälkeen menin turvatarkastusalueelle, jossa laukkuni haluttiin tutkia (kuten kaikkien muidenkin). En tiedä etsivätkö alkoholia vai mitä. Alkoholin käyttäminen ja maahantuonti on nimittäin kielletty Mauritanian islamilaisessa tasavallassa. Ja siitä saa rangaistuksen. Mitään laitonta ei rinkastani löytynyt ja sain mennä ulos ”terminaalista”.

20140428_009

Zouérat’n lentoaseman kiitotie. Muuten en uskaltanut lentoasemalla kuvata.

Lämpöä ulkona oli reilusti yli 40 astetta, mutta se nyt oli etukäteen tiedossakin. Takseja ei ollut odottamassa saapuvia matkustajia, oli vain SNIM:n linja-auto saapuville kaivostyöläisille. Matkaa keskustaan ei tainnut olla kuin kilometri tai pari, mutta siinä kuumuudessa käveleminen rinkka selässä ei innostanut. Varsinkaan ilman vettä. Menin sitten juttelemaan olemattomalla ranskallani lentoaseman parkkipaikalla autoonsa nojaileviin sûretén (jotain valtion leivissä olevia turvamiehiä, sotilaspoliiseja tjsp.) miehiin. Kerroin olevani turisti ja haluavani päästä kaupungin keskustaan johonkin hotelliin. Kuulemma takseja ei ole ja että voisin yrittää päästä kaivosfirman bussiin. En ehtinyt vielä lähteä bussille, kun miehet päättivät heittää minut jollekin hotellille. Lyhyen matkan aikana ehdittiin pitää lyhyt hassaniyan oppitunti, eikä kyydistä otettu rahaa lainkaan, vaikka sitä yritinkin tarjota. Ensimmäisellä hotellilla (Hotel Mama) ei tärpännyt, sillä se oli kokonaan kaivosyhtiölle varattu. Radiopuhelimella otettiin hotellin turvamiehen kanssa yhteyttä omistajaan, joka myös ilmestyi paikalle toteamaan tilanteen. Ehdottivat, että ottaisin taksin kaivosyhtiö SNIM:n hotelliin. Sitten paikalle saapui dieselmersullaan turvamiehen kaveri Saleh. Hän tiesi noin kolme kertaa edullisemman majoitusvaihtoehdon, L’appartements Mama -nimisen hotellin, josta minullekin löytyi huone hintaan 10 000 ouguijaa (lausutaan ugiijja) eli 25 euroa. Zouérat’ssa hinta on edullinen, mutta koko Mauritanian mittakaavassa reippaasti yläkanttiin. Ennen kuin ehdin rinkkaa heittää selästäni, Saleh ja hotellinomistaja kantoivat minulle jostain seitsemän kylmää puolen litran vesipulloa. Saleh kertoi olevansa syntyperäinen zouératlainen ja ehdotti kiertoajelua hänen Mersullaan tunnin päästä. No minähän suostuin, koska Saleh vaikutti hyvältä tyypiltä. Kommunikointi sujui yllättävän helposti englannin, ranskan, hassaniyan ja espanjan sekoituksella. Oikeasti osaan noista kielistä vain englantia.

IMG_9226 ouz2

Katunäkymä hotellin portilta. Kadunvarteen pysäköidyillä Mercedes-Benzin kuorma-autoilla (nk. “patanokkamersu”) rahdattiin tavaraa Suomessa viimeksi 1960-luvulla. Nyt ne ovat kaikki Mauritanian teillä.

zouerat katunakyma

Zouérat’n rakennuskanta on matalaa ja kadut pääkatua lukuun ottamatta hiekkaa.

Ennen Salehin saapumista täytyi kello siirtää Mauritanian aikaan. Maassa ei siirrytä Marokon tavoin kesäaikaan, joten yhtäkkiä minulla oli tunti enemmän aikaa. Mauritaniassa kello on siis kolme tuntia vähemmän kuin kesäajassa olevassa Suomessa.

Lauma jalkapalloa potkivia pikkupoikia ehti ihmetellä aikansa minua hotellin edustalla. Juttelin heille sitten suomeksi, koska ranskaakaan en taitanut tässä vaiheessa vielä yhtään. Heidän jälkeen paikalle käveli läheisestä kaupasta Telmidi-niminen herra, joka talutti minut kauppaansa ja löi Coca-Cola-tölkin kouraan ilmaiseksi. Saleh saapui puolentoista tunnin kuluttua. Aluksi ajoimme Zouérat’n pääkatua kaivosyhtiö SNIM:n alueelle eli alueelle, jossa kaivosyhtiöllä on hotelli, elokuvateatteri ja paljon kerrostaloja kaivosten ulkomaalaisille työntekijöille. Tämän jälkeen Mercedeksen nokka suunnattiin kohti Kediet Ijill -vuorta, jonka juurella käytiin kääntymässä ja katsomassa terminaalia, jossa rautamalmia lastataan juniin. Vuoren juurelta oli myös hyvät näkymät Zouérat’han. Takaisin keskustaan ajoimme eläinmarkkina-alueen kautta. Myynnissä oli ainakin vuohia ja kameleita. Tämän jälkeen ajelimme edestakaisin kaupungin markkina-alueella. Sitten koitti illallisen aika ja ravintola, jonne menimme, oli jonkun sukulaisen pitämä. Televisiosta tuli espanjalaista jalkapalloa ja Real Madrid on kuulemma paras joukkue. En saanut itse maksaa ateriaani, tosin eipä minulla paikallista valuuttaa olisi ollutkaan. Sitä lähdettiin seuraavaksi vaihtamaan jonnekin keskustan mattokauppaan, jonne Salehin kaverit olivat kokoontuneet makoilemaan ja juomaan teetä. Minullekin tietysti tarjottiin ja mauritanialaiseen tapaan kaikki piti kätellä läpi. Sain 110 eurolla 44 000 ouguijaa eli yksi euro on 400 ouguijaa. Edessä oli vielä paikallisen sim-kortin hankinta, sillä suomalainen liittymä ei todellakaan toimi maassa. Operaattorivaihtoehtoja ovat Mattel, Mauritel ja Chinguitel, joista Mattel on kuulemma paras! Mattelin korttia lähdimme metsästämään, mutta ensimmäisessä kaupassa pyydettiin turhan kovaa hintaa. Salehin mukaan ylihintaa pyytävät ovat alibaboja, ja että pääkaupunki Nouakchott on täynnä alibaboja. Termi oli laajemmassakin käytössä Mauritaniassa. Järkihintainen sim-kortti löytyi sitten tienvarren tupakkakioskista ja raha vaihtoi omistajaa drive-in-tyyliin auton ikkunasta.

IMG_9267 ouz5

Zouérat’n pääkatua.

kamelimarkkinat

Miehet hieromassa kauppaa kameleista Zouérat’n laitamilla. En saanut vastausta hintatasosta, joten jäi ostamatta. Blogin otsakekuva on samasta kamelilaumasta.

Saleh toimi kiertoajelumme aikana samalla jonkinlaisena taksikuskina. Aina joku tuttu löytyi tien varresta (jopa pimeällä) ja näitä ihmisiä sitten heiteltiin koteihinsa ympäri kaupunkia. Mitään maksuja ei Saleh näyttänyt ottavan. Ilta oli jo pitkällä ja pimeyskin laskeutunut aikoja sitten, joten tuli aika viedä minut hotellilleni. Saleh pyysi 6000 ouguijaa kiertoajelustaan eli 15 euroa, annoin 7000 ouguijaa, koska olin hyvällä tuulella. Olin päättänyt jatkaa matkaani jo seuraavana päivänä junalla, joten sovimme Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut kello 11. Juna lähtisi noin kello 11.30.

zouerat katunakyma2

Putiikkia joka lähtöön kaupungin markkina-alueella (ransk. marché).

IMG_9273

Zouérat’n pääkatua auringon laskiessa.

Heräsin jo kello kuusi aamulla ja lähdin eilisen tuttavuuden, Telmidin, kaupalle ostamaan aamupalaa. Kauppa olikin jo auki ja Telmidin perhe oli viereisessä huoneessa aamupalalla tai vasta heräilemässä, joten minutkin sitten haastettiin syömään. Patonkia ja minttuteetä. Lisäksi maitojauhemaitoa. Tai jotain vastaavaa. Ei kuulemma ainakaan kamelinmaitoa. Aamupalan jälkeen olisin päässyt Telmidin kanssa rautamalmikaivokselle kuorma-auton kyytiin, sillä selvisi että hän oli SNIM:llä kuorma-autokuskina. Valitettavasti olin sopinut jo Salehin kanssa, että hän tulee noutamaan minut ennen puoltapäivää. Kaivoksen sijaan lähdin kaupungille etsimään rättiä päähäni. Täällä kaikilla miehillä on kankaanpala kietaistuna pään, suun ja nenän ympärille. Naiset käyttävät huntuaan suojana. Siitäkin huolimatta tuntui, että hiekkaa on dyynin verran nenässä ja korvissa koko ajan. Neljän metrin pätkä mustaa kiinalaista kangasta tarttuikin matkaan jostain puljusta.

Saleh saapui kello 11 jälkeen ja soitteli pari puhelua. Juna lähtisikin parisen tuntia myöhässä ja kaupungin pohjoispuolelta, eikä siis Kediet Ijill -vuoren juurelta, kuten ilmeisesti tavallisesti. Meillä olikin sitten vielä aikaa vierailla Zouérat’n laitamilla Salehin talonrakennustyömaalla keittelemässä minttuteetä. Salehin poika ja koiranpentu olivat työmaalla vahdissa yöllisten rosvojen varalta. Suuri talo heille on valmistumassa, mutta sinne muuttavat sitten serkutkin perheineen.

Saleh pyysi mainostamaan kotikaupunkiaan Euroopassa. Haluaisi turisteja sinne ja ilmoittautui oppaaksi. Puhelinnumeron saa minulta! Jos siis Mauritania kiinnostaa ja haluaa saapua maahan mahdollisimman vaikealla tavalla, kannattaa tulla Zouérat’n kautta. Kaikkiahan maa kuitenkin kiinnostaa, toteaahan jo Madventures-kaksikkokin Mad World -teoksessaan, ettei Mauritania ole kenenkään matkalistalla ensimmäisenä. Minulla se oli.

IMG_9302 ouz7

Saleh.

Mauritanian viisumi

Mauritanian viisumin hankkiminen etukäteen Suomesta on periaatteessa helppoa, ainakin jos asuu lähellä Helsinkiä ja suurlähetystö suvaitsee vastata sähköpostikyselyihin. Nimittäin Ranskan suurlähetystö Helsingissä edustaa Mauritaniaa Suomessa ja myöntää 60 euroa maksavia viisumeita. Suurlähetystöstä pitää varata aika (onnistuu sähköpostitse englanniksi) ja sinne pitää mennä henkilökohtaisesti vastaamaan sata kertaa samaan kysymykseen (miksi olen menossa Mauritaniaan?). Lähetystö haluaa hotellivarauksen koko oleskelun ajaksi (Hotels.comin tai vastaavan varaus riittää, jonka voi sitten perua), menopaluulentolipun (itsellä oli paluulippu Senegalista, mikä ei ollut mikään ongelma), todistuksen matkavakuutuksesta (saa vakuutusyhtiöstä) sekä tietysti voimassaolevan passin. Viisumihakemuksena käytetään mielenkiintoisesti Schengen-viisumilomaketta, jonka saa tulostettua lähetystön kotisivuilta. Konsuli sitten myöntää saman tien viisumin niille päiville kuin on toivonutkin. Monikertaviisumi napsahti omalle kohdalleni pyytämättä.

Mauritanian viisumin on saanut loppuvuodesta 2013 lähtien myös maarajoilta sekä ainakin pääkaupungin Nouakchottin lentoasemalta saapuessa maahan. Maa on kuitenkin tunnettu siitä, että se muuttaa viisumikäytäntöään tiuhaan. Välillä viisumeita saa rajoilta, välillä ei. Jos on tulossa maitse Marokon läpi tai viettää pidempään Marokossa, helppo paikka hankkia viisumi on Mauritanian suurlähetystö Rabatissa. Toukokuussa 2014 viisumi EU-kansalaiselle maksoi vähemmän kuin Ranskan Helsingin-suurlähetystössä.

Koska Helsingissä käyminen maksaa liikaa ainakin Oulusta, yksi mahdollisuus on myös hankkia viisumi jostain Mauritanian Euroopassa sijaitsevasta suurlähetystöstä. Niissä viisumi maksoi helmikuussa 2014 reilut 90 euroa. Lähin lähetystö on Berliinissä. Lähestyin heitä sähköpostilla, kahteenkin eri osoitteeseen. Yritin kysyä, onnistuisiko postitse anominen. Vastausta en ole saanut. En tiedä olisiko vastaus tullut, jos olisin kysynyt ranskaksi. Roomankin lähetystöä lähestyin tuloksetta. Eli en tiedä, onnistuuko anominen postitse.

Päivä Casablancassa

26.-27.4.2014

Niin! Alun perin aikomuksenani oli lentää Marokon Casablancaan yhdellä vaihdolla Barcelonassa. Vueling-halpalentoyhtiön muutettua aikataulujaan huonompaan suuntaan, päätin lopulta vaatia rahat takaisin ja ostin lennon Kööpenhaminan ja Lontoon kautta. Lentoyhtiölle ei käynyt se, että Iberian lennonnumerolla ollut lentolippuni olisi vaihdettu toiseen Iberian lennonnumerolla olleeseen lentolippuun. Rahat palautuivat tilille reilun kuukauden kuluttua, vaikka kyseessä onkin espanjalainen yhtiö.

Kööpenhaminasta ei ole mitään kerrottavaa, mutta Lontoossa pääsin vaihtamaan lentoasemaa. SAS:n operoima menolento laskeutui Heathrow’lle, josta täytyi siirtyä Gatwickin lentoasemalle. Gatwickin lentoasema on lähinnä suuri kauppakeskus, josta silloin tällöin sattuu lähtemään lentokoneita.

Gatwickissä nousin illalla Air Arabian koneeseen, joka osoittautuikin jo ennen nousukiitoa varsin eksoottiseksi tapaukseksi. Air Arabian kotipaikka on Arabiemiraattien Sharjahissa, joka on naapuriaan Dubaita astetta vanhoillisempi emiraatti alkoholikieltoineen. Air Arabian turvaohjevideossa (vai mitä ne ovat…) todettiin, että tupakoinnin lisäksi myös alkoholinkäyttö on kielletty koneessa. Alkoholia saa kuitenkin Air Arabian kyydissä kuljettaa ilmeisesti, kun useampikin arabi nosteli verovapaita viinoja hyllylle. Loppuhuipennuksena turvavideon jälkeen tuli koneen pienistä tv-ruuduista arabiaksi luettu ja englanniksi tekstitetty matkarukous allahuakbareineen. Taustalla näkyi kuohuva koski. Veikkaisin muslimien pyhää kirjaa Koraania rukouksen alkuperäksi. Eikä tässä vaiheessa oltu vielä edes ilmassa. Lentokoneessa oli väljää ja minullakin oli kolme paikkaa käytössä. Lisäksi saatoin kääntää penkkini makuuasentoon ja nukkua univelkoja pois.

Vaikka lento oli puoli tuntia etuajassa Casablancan Mohammed V:n kansainvälisellä lentoasemalla, sai passintarkastusjonossa seisoskella sitäkin pidempään. Omalla kohdallani passintarkastus kesti vajaan minuutin, sillä olen aikaisemminkin maassa käynyt ja tietoni olivat jo koneella. Lentoasemalla oli muuten ebolan vuoksi erillinen ”terveystarkastustiski” ennen passintarkastusta. Varmaan ebola-alueilta päin tulevat lentomatkustajat kulkevat tiskin kautta. Casablancan kenttä on kuitenkin tärkeä solmukohta Afrikasta muualle pyrkivien matkustajien reitillä.

Vaihdoin 70 euroa Marokon dirhameiksi ja menin ostamaan junalippua Casablancan keskustaan. Lentoasema nimittäin sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä kaupungin keskustasta. Toki matkan taksillakin voi ajaa, jos on ylimääräistä rahaa. Junamatka maksoi 40 dirhamia eli 3,5 euroa. Lentokenttäjunia kulkee tunnin välein ja päivän ensimmäinen lähtee kuudelta aamulla. Siihen itsekin lippuni ostin. Casablancan Casa Voyageurs -rautatieasemalta otin taksin Hotel du Louvre -hotellilleni, aivan ydinkeskustaan. Taksikuski tunnisti suomalaiseksi, vaikka en suutani ollut vielä aukaissutkaan.

IMG_9031

Aurinko nousemassa kaupungin kattojen ylle.

Hotel du Louvre on halpa, viehättävä, art deco -tyylisuuntaa edustava ja ilmeisesti 1930-luvulla rakennettu kahden tähden hotelli. Siistit huoneet ja alakerran aulassa toimi wifikin. Aula oli myös suosittu rukoilupaikka.

20140427_008

Hotel du Louvren aulatilassa on hieno kaakelointi.

IMG_9041 cmn5

Place des Nations Unies. Taustalla näkyy portti Casablancan medinaan.


Parin tunnin unien ja kebabannoksen jälkeen oli hyvä lähteä kävelemään kaupungin leveille palmubulevardeille. Atlantin valtameren rannassa sijaitseva Casablanca on väkiluvultaan (noin neljä miljoonaa) Marokon suurin kaupunki ja talouselämän keskus. Kaupunki on myös merkittävä Marokon sisäisen lento- ja junaliikenteen solmukohta. Ne ovatkin useasti tärkeimmät syyt vierailla kaupungissa. Kuningaskunnan pääkaupunki Casablanca ei kuitenkaan ole, vaan sellaisena toimii hieman pohjoisempana sijaitseva Rabat. Kovin välimerelliseltä Casablanca vaikutti, vaikka löytyi sieltäkin slummintapaista aivan ydinkeskustasta. Toisaalta vastapäätä slummia löytyi uusia, kalliin ja futuristisen näköisiä rakennuksia, jotka toivat mieleen lähinnä Oslon. Kaupungissa, kuten myös koko Marokossa, asuu hyvin rikasta, mutta myös äärimmäisen köyhää porukkaa.

Aikani käveltyäni, päädyin kaupungin merkittävimmälle nähtävyydelle, nimittäin Hassan II:n moskeijalle. Se on Marokon suurin, kuulemma myös Afrikan suurin ja maailman kolmanneksi suurin. Internetistä löytyy kyllä eriäviä mielipiteitä, mutta ainakin Marokon suurin se on ja siinä on maailman korkein minareetti. 210 metristä puhui opas. Osittain meren päälle vuonna 1993 valmistunut moskeija nimittäin on toinen niistä kahdesta Marokon moskeijasta, joihin vääräuskoisetkin pääsevät. Olihan sinne sitten mentävä englanniksi opastetulle kierrokselle, joka maksoi kansainvälisellä ISIC-opiskelijakortilla 60 dirhamia eli 5,3 euroa. Ei-opiskelijat ei-marokkolaiset maksavat sisäänpääsystä sitten puolet enemmän.

IMG_9075 cmn3

Hassan II:n moskeija minareetteineen.

IMG_9095 cmn2

Kyllähän täällä kelpaa kumartaa Mekkaan päin.


Moskeijan jälkeen haahuilin ympäri kaupungin paikoin hieman rappiolla olevaa vanhaa osaa eli medinaa. Valkoinen on kaupunginosan hallitseva väri, sillä rakennukset on kalkittu valkoisiksi. Kaupungin espanjankielinen nimi “Casablanca” tarkoittaakin “valkoista taloa”. Kaupunginosan on kuvailtu kalpenevan tunnetumpien marokkolaismedinoiden rinnalla. Eikä Casablancan medina toki Unescon maailmanperintöluetteloon kuulukaan, kuten vaikka Essaouiran tai Fèsin kaupunkien medinat. Siitä huolimatta vietin monta tuntia medinassa, osin sen vuoksi toki, että sieltä oli vaikea löytää ulos. Ainakin siellä tuoksui medinalta, kun asukkaat valmistivat liha- ja kalaruokiaan kapeiden katujen varsilla. Samoin äänimaailma oli tuttu, kun kauppiaat, asiakkaat ja muu väki huutavat toistensa päälle. Itse ostin medinasta vain muutaman appelsiinin, vaikka perinteistä marokkolaista saunatakinnäköistä riepuakin niskaan jo soviteltiin.

IMG_9056 cmn4

Puistoalue medinan muurin ja merenrannan välissä.


Valkoiseksi kalkittuja siirtomaa-aikaisia rakennuksia medinassa.

Valkoiseksi kalkittuja siirtomaa-aikaisia rakennuksia medinassa.


IMG_9159 cmn6

Osa medinan kaduista on riittävän leveitä autoillekin.


IMG_9155 cmn9

Lisää medinaa.


IMG_9040 cmn7

Casablancassa on uusi, joulukuussa 2012 avattu, raitiovaunujärjestelmä. On kaupunkiin metroakin suunniteltu ja ehkä neljän miljoonan asukkaan metropoli sellaisen voisi tarvitakin. Kuvassa raitiovaunu Place des Nations Unies -aukiolla.


IMG_9196 cmn8

Palais de Justice -talo Place Mohammed V -aukion laidalla. Ilta-aikaan aukiolla oli valtavasti ihmisiä.