Tohtori Schweitzerin jalanjäljissä Lambarénéssä

3.3.2018

En antanut Gabonille vielä periksi, sillä halusin välttämättä vierailla Lambarénén kaupungissa ja siellä sijaitsevassa Albert Schweitzerin viidakkosairaalassa. Se oli etukäteen yksi matkani kohokohdista. Niinpä sitten aamukuudelta olin jalkeilla, hotkaisin aamupalaksi portugalilaisia muffinsseja ja pian olin jo kadulla hankkimassa taksia puskataksien lähtöpaikalle. Taksi löytyi samantien ja sain apua tinkaukseen paikallisilta naisilta ihan pyytämättäni. Kyllä täällä turisteista huoltakin halutaan pitää. Taksimatka paikkaan nimeltä PK8 maksoi 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja ilman paikallista tulitukea se olisi maksanut 2 500 frangia. PK8 sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Librevillen keskustasta kaupunkia sivuavan kehätien varressa.

Gabonissakin julkinen liikenne hoituu isoksi osaksi puskatakseilla (taxi-brousse). Nimitys tulee siitä, että autot ajavat kaupunkien ja kylien välillä eli “puskassa”. Maa on kuitenkin niin kehittynyt, että myös bussiliikennettä on olemassa. Société Gabonaise de Transport eli SOGATRA liikennöi maan tärkeimpiin kaupunkeihin juurikin täältä PK8:sta, mutta matka-aika on tietenkin pidempi. Eihän linja-autolla voi ajaa miljoona kilometriä tunnissa. Linja-autolla pääsisi noin puolet halvemmalla, mutta valitsin kuitenkin puskataksin. Se oli normaali japanilaisvalmisteinen farmariauto, eikä edes mikään ikäloppu. Autossa oli tilaa seitsemälle matkustajalle. Ensimmäisenä paikalle ilmaantunut matkustaja saa apukuskin penkin. Seuraavat kolme matkustajaa saavat paikat keskeltä ja loput kolme joutuvat istumaan jalat suussa takana. Puskataksit lähtevät ilman aikataulua vasta, kun kaikki penkit on täytetty. Itse olin matkustaja numero kolme ja sain hyvän paikan keskirivistä ikkunan vierestä.

Auton täyttymistä odotellessa oli aikaa havainnoida täkäläisen julkisen liikenteen solmukohdan elämää. Ehkä vain tavallista paremmat autot paljastivat olevani Gabonissa. Muuten toiminta on kuin missä tahansa muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Ruoanmyyjättäret kiertävät autojen seassa laatikot päänsä päällä kauppaamassa täytettyjä patonkeja, muffinsseja ja muita herkkuja. Aamutuimaan olisi ollut mahdollista ostaa myös vaikkapa rannekello, vyö tai leluja vauvalle.

Paikallinen tonnin seteli on 1,5 euron arvoinen.

Puolen tunnin päästä auto oli täynnä ja lähdimme matkaan. Olin odottanut rahastuksen tapahtuvan lähdön hetkellä, mutta yllättäen niin ei tapahtunut. Gabon on nyt kolmas kokemani Afrikan maa Kap Verden ja São Tomé ja Príncipen ohella, jossa maksu peritään vasta määränpäässä. Ja hintahan oli 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

Etukäteen olin lukenut öljyrikkaan Gabonin teiden olevan erinomaisen loistavassa kunnossa. Librevillessä niin olikin. Kaupungista kohti kaakkoa ja lopulta Kongon tasavallan rajalle johtava N1-tie oli kuitenkin jo muutaman kilometrin jälkeen kuin pommituksen jäljiltä. Miten tätä tietä mikään linja-auto pystyy ajamaan, jos henkilöautollakin tekee tiukkaa. Valtatiellä on erilaisia esteitä, kuten suuria kiviä, valtavia veden täyttämiä kuoppia ja ties mitä. Välillä tie kulkee varsinaisen tien ulkopuolella puskassa, koska itse tiellä on mahdotonta ajaa. Ja kyllä täälläkin rekkoja ja linja-autoja silti eteenpäin pyrkii. Eräs pikkubussi oli jossain Ntoumin paikkeilla pahassa paikassa, jossa pienikin virheliike olisi varmasti kaatanut koko bussin, olihan vasemmanpuoleisista renkaista muutaman sentin päässä suuri metrin syvyinen mutainen kuoppa. Kuljettajamme naureskeli, tööttäili kannustukseksi ja hymyssä näkyi olevan myös tuon bussin kuljettajan suu.

Ntoumin kaupungin kohdalta olisi lähtenyt tie Cocobeachille, salamyhkäisen Päiväntasaajan Guinean rajalle. Seuraava suurempi kaupunki matkalla on Kango, jonne on reilun 90 kilometrin matka pääkaupungista. Olimme madelleet tänne reilussa kahdessa tunnissa. Ei tarvitse paljon arvailla, miksi juuri pääkaupunkiin johtava tie on niin käsittämättömän surkeassa kunnossa. “Normaalissa” Afrikan maassa tien kunnon voisi panna rahapulan piikkiin, mutta Gabonilla on öljyrahoja! Syynä tien kuntoon onkin tietenkin itsevaltaisen presidentin Ali Bongon pelko. Pelko vallankaappauksesta, pelko öljymiljardien menettämisestä. Kyllä huono tie varmasti jostain provinsseista tulevia vallankaappajia hidastaakin ja antaa Bongon tukijoille aikaa valmistautua. Ja olihan Librevillen laitamilla sitten valtaisa kasarmikin. Virallinen syy Bongon pelkääminen ei tietenkään ole, mutta sain omille mietteilleni vielä myöhemmin vahvistuksen Kamerunin rajalle suunnatessani.

Vähän Kangon kaupungin jälkeen tien kunto parantui huomattavasti. Nyt tie oli yhtäkkiä paljon paremmassa kunnossa kuin Suomessa keskimäärin. Matelu loppui ja nyt kuski saattoi painaa tallan pohjaan. Vauhtia oli yli 100 km/h, mutta kerrankin Afrikassa se ei ollut järjenvastainen vauhti. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole juuri nimeksikään. Gabon väestönsäkin suhteen kummajainen afrikkalaisittain, sillä maassa on vain 1,7 miljoonaa asukasta (2017). Maa on kuitenkin vain hieman esimerkiksi Isoa-Britanniaa suurempi, jossa asuu miljardeja ihmisiä.

Jossain Kangon eteläpuolella ylitimme sitten päiväntasaajan, mutta en havainnut mitään siitä kertovaa monumenttia. Sen sijaan havaitsin ajavamme mitä upeimmassa trooppisessa sademetsässä. Kaikki on erittäin vihreää, vehreää ja vehmasta. Myös se Gabonissa on silmiinpistävää, että täällä ei asusteta savimajoissa. Talot pienissä tienvarren kylissä ovat laudasta kyhättyjä, mikä tietenkin viittaa myös maan vaurauteen. Ja toki myös siihen, että puutavaraa saa mistä tahansa. Gabon on kuin Afrikan Suomi. Bifounin kylässä tie risteää: pohjoista kohti lähtee N2-tie ja kohti etelää jatkaa N1-tie. Jatkoimme kohti etelää. Lambaréné ei olisi enää kovin kaukana. Ehkä tunti, ehkä pari.

Ogoouéjoki virtaa koko Gabonin halki ja Lambarénén kohdalla joessa on jo aika paljon vettä.

Matkalla Librevillestä Lambarénéen tiellä on useita poliisin tai santarmin tiesulkuja. Tämä on hyvä työllistämisen keino kehitysmaissa. Gabonissa tiesulutkin olivat muuta Afrikkaa edellä, sillä matka jatkui aina miltei samantien, eikä kenenkään tarvinnut maksaa lahjuksia. Itsekään en joutunut kertaakaan näyttämään passiani, vaikka virkamiehet kyllä näkivät varmasti lähes suoraan pohjattomaan lompakkooni. Oikeasti lompakon pohja näkyi, koska en ollut saanut automaatista rahaa Librevillessä. Perillä Lambarénéssä pyysinkin saada hypätä kyydistä Western Unionin kohdalla. Ei vain ollut ihan selvää, missä tuo Etoile Lambarene -niminen toimisto sijaitsisi. Kartta minulla kyllä oli ja olisin sen löytänyt ihan itsekin, mutta kuljettaja halusi viedä minut. Kuljettaja ja kanssamatkustajani patistivat minua nyt soittamaan “sille paikalliselle ystävälleni”, jolle olin siirtämässä rahaa. Se ei oikein käynyt järkeen, että olin itse nostamassa rahaa ja että ei minulla Lambarénéssä ollut ketään ystäviä.

Western Unionilla on Lambarénéssä kaksi toimipaikkaa, toinen on postitoimisto joen etelärannalla. Oli lauantai, joten posti oli suljettu. Toinen paikka on tuo Etoile Lambarene joen pohjoisrannalla. Western Union kertoi sen olevan avoinna lauantainakin kello yhteen saakka. Perille saavuttuani portissa oli kyltti, joka kertoi paikan olevan avoinna puoli kolmeen saakka iltapäivällä. Nyt kello oli vasta 12.30, joten aikaa kyllä oli. “Etoile Lambarene” paljastui paikallisen BGFI-pankin Lambarénén konttoriksi. Vartija kehotti jättämään rinkan ulkopuolelle. Tein töitä käskettyä. Sitten marssin sisään konttoriin, joka oli kuin mikä tahansa pankki. Tiskejä oli kaksi ja pääsin välittömästi toiselle niistä. Asiakkaana toisella tiskillä ollut mies tuli oma-aloitteisesti auttamaan minua, sillä en ollut koskaan käyttänyt Western Unionia. Täytin lomakkeen, esitin passin ja kohta käsissäni oli 200 000 Keski-Afrikan frangia (noin 304 euroa). Kurssi oli loistava, eikä Western Union vetänyt välistä kuin 4,90 euroa. Pankkiautomaatti olisi ottanut huomattavasti suuremman komission, joten saattaa olla, että käytän Western Unionia jatkossakin. Olin erittäin hyvällä tuulella rahat saatuani. Näköjään raha tekee ihmisen onnelliseksi. Nyt se on koettu. Toivotin hyvät viikonloput ja kiittelin vielä kovasti.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee keskellä upeaa trooppista kasvillisuutta. Taustalla toiminnassa olevan “uuden” sairaalan rakennuksia.

Schweitzerin sairaalan päärakennus on nykyisin museona. Nyt se oli suljettu lakon takia.

Lähdin seuraavaksi etsimään taksia Albert Schweitzerin sairaalalle. Siellä pitäisi olla hotellikin matkailijoita varten. Yritin pysäyttää takseja, mutta kaikki olivat täysiä. Myös täällä julkinen liikenne toimii edestakaisin ajelevilla kimppatakseilla. Sain taas pyytämättäni apua taksin nappaamiseen, vaikka olikin vähän epäselvää minne lopulta halusin. “Schweitzer” on vaikea sana jo suomalaisellekin ja vaikea se on gabonilaisellekin, eikä sanaa todellakaan äännetä saksalaisittain täällä keskellä afrikkalaista sademetsää. Se ääntyy afrikanranskaksi hyvin erilailla. Pian yksi taksi oli menossa kohti sairaalaa ja pääsin kyytiin. Hinta oli 200 frangia (0,30 euroa).

Sairaalan portilla kyydistä jäi toinenkin matkustaja, uudessa sairaalassa työskentelevä nainen. Nainen ei työskennellyt siis Albert Schweitzerin sairaalassa, joka on nykyisin museona, vaan läheisessä “nykyaikaisessa” sairaalassa. Lambarénéssä on siis sairaala ja sairaalamuseo. Minä menin sairaalamuseoon, jonka portissa roikkui lakana. Museon väki oli täälläkin lakossa, en grève. Miten mukavaa, olinkin jo huomannut gabonilaisten tykkäävän lakkoilla. Maan ulkoministeriö Librevillessäkin oli ollut lakossa jo pari kuukautta. Sairaalaan töihin menossa ollut nainen kuitenkin kertoi, että kyllä museo silti aivan normaalisti avoinna olisi. Samoin hotelli.

Sairaalamuseon rakennuksia.

Lambarénéssä on valtavasti erilaisia liskoja. Tässä yksi Schweitzerin sairaalassa.

Kävelin parinsadan metrin matkan museolle, missä paikalla asuva nainen tuli kertomaan paikan olevan suljettu. Juurikin sen lakon vuoksi. Kysyin, mistä homma kiikasti ja sain vastaukseksi sormien yhteenhieromista. Raha se tekisi tämänkin paikan ihmisistä onnellisia. Olin matkannut Suomesta saakka paikan päälle ja ajattelin murtaa lakon. Yritin lahjoa naisen avaamaan museon minulle. Hänellä ei ollut paikan avainta. Myös hotellin majatalo oli suljettu lakon vuoksi, eikä lahjonta auttanut sinnekään pääsemisessä. Kyllä Gabon esitteli jälleen parhaita puoliaan! Sain vinkin vaihtoehtoisesta majoituksesta, joen toisella puolella olisi katolilainen lähetysasema, jossa olisi “samanvärinen isä kuin minäkin”. Ja se olisi muutenkin hyvä paikka. Sinne siis, mutta ensin tahdoin tutustua museoon. Se oli mahdollista, vaikka rakennuksiin ei sisään päässytkään. Jätin rinkan nojaamaan penkkiin naisen talon viereen. Eipä siellä mitään varastettavaa olisi.

Albert Schweitzerin viidakkosairaala sijaitsee Ogoouéjoen rannalla ja kuvan rakennuksissa tapahtuivat muun muassa leikkaukset. Myös esimerkiksi apteekki sijaitsi näissä 1900-luvun alun rakennuksissa.

Näkymä toisesta suunnasta.

Olin lukenut Albert Schweitzerista ja tämän viidakkosairaalasta ensimmäisen kerran varmaankin Rauno Pankolan kirjasta “Afrikan safari” (1961). Siinä Pankola vaimoineen kiersi Afrikan autolla vuosina 1959–1961 ja vieraili myös tapaamassa Schweitzeria, joka vielä silloin oli elossa. Saksassa vuonna 1875 syntynyt Schweitzer oli jo 1900-luvun alussa muuttanut Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan ja Gaboniin. Pankola kirjoittaa:

Tänne kurjaan Gabonin tasavaltaan musiikin-, filosofian-, teologian- ja lääketieteen tohtori Albert Schweitzer perusti sairaalansa vuonna 1913. Gabon oli silloin eräs Afrikan köyhimmistä osista ja on edelleenkin.

Pankolan mukaan Schweitzer suunnitteli ja rakensi noin 50 alkeellista rakennusta vuolaan Ogoouéjoen rantaan. Oli leikkaussali, apteekki, potilashuoneita, ruokasali. Kilometrin päässä oli lisäksi kylä spitaalisia varten. Toiminnan rahoitus tuli lahjoituksina ympäri maailman. Pankolan vieraillessa paikalla 1960-luvun alussa, potilaita oli 350–400, minkä lisäksi leprakylässä 150–200. Potilaita saapui useiden päivämatkojenkin takaa, eikä ketään lähetetty pois. Sairaala muistutti kuulemma suurta alkuasukaskylää, sillä tapana oli, että jonkun perheenjäsenen sairastuessa koko perhekunta kotieläimineen muutti sairaalaan. Pitihän potilaan ruokaa ja seuraa saada:

Mustat pitävät sairaaloista. Mikään ei ole heistä mukavampaa kuin saada puuhata kotiaskareitaan samalla lörpötellen naapureitten kanssa tai vain istua ja lörpötellä.

Sairaalan henkilökunta oli osaksi Euroopasta. Pankolan käydessä kaikki neljä lääkäriä olivat Euroopasta. Samoin osa sairaanhoitajista oli valkoisia, muun muassa sairaalan hautausmaalle haudattu Alida Silver. Osa eurooppalaisesta henkilökunnasta ei halunnut työstään palkkaa, minkä lisäksi sairaala houkutteli paikalle useita eurooppalaisia hyväntekijöitä. Kaikki saivat jäädä vaikka loppuelämäkseen. Ranskan kansalaisuuden sittemmin hankkinut Albert Schweitzer palkittiin vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnolla työstään täällä keskellä viidakkoa. Loppuaan kohden herra tohtori ei enää ottanut osaa itse hoitotyöhön, eikä seurannut kehitystä. Sairaala oli Pankolan ja sairaanhoitajien mukaan 1960-luvulla auttamattoman vanhanaikainen, eikä herra Schweitzer suostunut tekemään juuri mitään muutoksia:

Koetamme soveltaa nykyajan hygieniaa ja vaatimuksia niin pitkälle kuin voimme loukkaamatta tohtori Schweitzeria. Eikä se ole paljon. Tohtori Schweitzerin poistuttua keskuudestamme poltetaan koko sairaala ja rakennetaan uusi kaikki vaatimukset täyttävä tilalle. Uudet rakennukset tulevat olemaan alumiinia.

Schweitzer kuoli vuonna 1965. Ei vanhaa sairaalaa sentään poltettu ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelon aielistalla ja mitä mielenkiintoisin matkailukohde. Tai olisi, jos se olisi avoinna. Lakko oli kaikesta päätellen kestänyt pitkään. Kurkistin museorakennuksen ikkunasta ja näin kaiken olleen peitettynä. Kaikkialla oli paksu tomukerros. Samoin pihamaa ja polut rakennusten väleissä olivat villiintyneet ja täynnä puuroskaa. Tropiikissa luonto taitaa vallata kaiken hyvinkin nopeasti. Sairaalan pienellä hautausmaalla on muutamia kiviristejä ja kaiken keskellä lepää tämä suuri hyväntekijä, tohtori Schweitzer. Hautuumaan takana on pieni eläintarha, jossa oli kaksi pelikaania. Toinen oli ärhäkällä tuulella, enkä tiedä kuka näitä elikoita nyt ruokkii. Aitauksessa oli myös vuohi ja peura. Kävelin leveän Ogoouéjoen rantaan, missä oli yhdestä puusta veistettyjä alkuasukaskanootteja. Kuten jo 1960-luvulla.

Tohtori Albert Schweitzerin hauta viidakkosairaalan pienellä hautausmaalla.

Viidakkosairaalassa asustaa myös kaksi pelikaania.

Viidakkosairaalan majatalossa oli neljä vierashuonetta, mutta sekin oli nyt siis suljettu. Varsinainen sairaala-alue sijaitsee hieman tuon vierastalon takana. Se näytti tismalleen samalta kuin Pankolan kirjassa, sama “1900-luvun alun primitiivinen Afrikka” oli edelleen läsnä. Eräässä ovessa oli teksti “salle d’opération“, “operaatiohuone”. Yhden oven takana oli aikoinaan apteekki. Rakennukset olivat osaksi paalujen päälle rakennettu ja minä tietenkin tutkin paikat myös alapuolelta. Paaluissa oli saksan- ja ranskankielistä tekstiä jostain 1900-luvun alkupuoliskolta.

Totesin paikan nähdyksi, vaikken sisään rakennuksiin nyt päässytkään. Hain rinkkani ja annoin 500 frangin (noin 0,76 euroa) setelin palkaksi laukkuni peräänkatsomisesta. Lähdin seuraavaksi etsimään taksia, joka veisi minut katolilaiselle lähetysasemalle. Sairaalamuseon pihamaalle oli juuri ajanut maasturi, jossa näytti olevan nainen ratissa. Se on täysin poikkeuksellista Afrikassa! Lähestyttyäni enemmän, näin naisen olevan lisäksi valkoinen. Eikä hän ratissa kyllä lopulta edes ollut. Auto oli Etelä-Afrikan rekisterissä ja ratti oli väärällä puolella. Kotoaan Kapkaupungista vajaat kolme viikkoa sitten lähteneet eteläafrikkalaiset Diane ja Ricky olivat matkalla kohti Eurooppaa halki läntisen Afrikan. Kerroin viidakkosairaalan olevan lakossa ja että minulle oli suositeltu toista majapaikkaa kaupungista. Päätimme lähteä sinne, mutta ensin pääsin vetämään kierroksen viidakkosairaalassa. Minähän alueen tunsin jo! Täälläpäin Afrikkaa törmää erittäin harvoin muihin matkalaisiin, joten minulle raivattiin autosta takapenkkipaikka. Eipä tarvinnut metsästää taksia.

Lambarénén katolilaisen lähetysaseman majoitustilat ovat tässä rakennuksessa. Oma huoneeni oli aivan talon päädyssä.

Nurmikko hieman lainehti trooppisen ukkosmyrskyn jälkeen. Edessä olevassa rakennuksessa on lähetysaseman henkilökunnan majoitustilat.

Mission Sœuers Bleues de l’Immaculée Conception eli Lambarénén katolilainen lähetysasema sijaitsee noin neljän kilometrin päässä viidakkosairaalasta kohti keskustaa. Asema sijaitsee vain kivenheiton päässä Lambarénén hulinasta, niin ikään Ogoouéjoen ääressä. Ja paikalla oli kuin olikin valkoinen isä! Hän ei kylläkään osannut englantia Espanjasta kun kertoi olevan kotoisin. Paikalle tuli myös vanhempi valkoinen nainen, joka osasi jonkin verran englantia, mutta pian paikalle pyyhälsi ystävällinen musta nunna. Jostain kummasta syystä nunnat osaavat aina hyvää englantia työskentelivät he sitten Kazakstanissa tai täällä Gabonissa. Lähetysasema käsittää kolme suurta rakennusta, joista yhdessä toimii koulu, toinen on henkilökunnan asuinkäytössä ja kolmannessa on kolme tai neljä huonetta matkailijoita varten.

Sain oman valtavan huoneen 8 000 frangilla (noin 12,2 euroa). Huoneessa oli kolme sänkyä, vessa ja suihku. Ilmastoinnin virkaa ajoi katossa pyörivä propelli. Huone kuin myös koko lähetysasema oli erittäin siisti. Harmittomia liskoja täällä oli kyllä ihan valtavasti, mutta oltiinhan nyt päiväntasaajan kuuman auringon alla. Eteläafrikkalaiset eivät tarvinneet huonetta, sillä heillä oli oma auto ja sen katolle pystytettävä teltta. Heiltä veloitettiin 2 000 frangia yöltä (noin kolme euroa).

Lambarénén “pohjoista” keskustaa. Kuvassa myös Ogoouéjoella liikennöiviä jokilaivoja.

Lambarénén “eteläinen” keskusta sijaitsee joen etelärannalla. Kaikkialla on käsittämättömän siistiä.

Lähdin tutustumaan Lambarénén kaupunkiin, joka vaikutti varsin uneliaalta. Kaupungissa on noin 38 000 asukasta ja se on leveän Ogoouéjoen jakama. Joki on niin suuri, että sillä on jopa liikennettä: täältä voisi matkustaa rannikolle Port-Gentiliin jokilaivalla! Laivoja oli parkissa joen pohjoisrannalla. Pohjoisrannalla on muutenkin paljon erilaista liiketoimintaa, kuten huoltoasemia, ravintoloita ja se minun pankkini. Kävelin kuitenkin nyt yli joen etelärannalle. Täällä sijaitsee ainakin kaupungin postitoimisto, paljon pieniä putiikkeja ja löysin lopulta myös paikallisen puhelinkaupan. Halusin hankkia gabonilaisen liittymän, sillä suomalainen Telian liittymä ei toimi täälläkään. Eikä toimi São Tomé ja Príncipeltä hankkimani CST:n liittymäkään. Sen mainostettiin toimivan yli sadassa maassa, mutta lähin ja tärkein naapurimaa Gabon ei ole yksi niistä.

Discotheque Hollywood -nimellä kulkeva pieni puhelinkauppa toki myi minulle Gabon Telecomin liittymän. Se maksoi 1 500 frangia ja se piti rekisteröidä. Siihen tarvittiin passinkopio, jonka putiikin apupoika kävi ottamassa sadan frangin (noin 0,15 euroa) hintaan. Firman pomo ei ollut kotoisin Hollywoodista, vaan Kamerunin Bafoussamista.  Odotellessani tietenkin tarkistin kaupungin sijainnin Google Mapsista, mistä pomo kovin riemastui. Melkein kiljui riemusta. En tiedä näkikö hän Gabonin ja Kamerunin kartan ensimmäistä kertaa elämässään, mutta nyt miehelläkin taitaa olla karttasovellus puhelimessaan. Muuten emme oikein olleet samalla aallonpituudella, kun yritin ostaa hieman mobiilidataakin Gabonin sim-kortilleni. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puolen tunnin kuluttua sain hieman dataa. Se vain vaati sen, että putiikin apupoika kipaisi jonnekin ostamaan sitä. Discotheque Hollywoodista sai toki kännyköitä, lankapuhelimia, sim-kortteja, kaukosäätimiä ja jostain syystä myös rotanmyrkkyä, mutta ei mobiilidataa.

En tiedä, miten paljon mobiilidataa sain sillä tonnilla (noin 1,5 euroa), joten päätin käyttää säästeliäästi. Whatsapp ja Facebookin Messenger kyllä pyörivät, mutta nettisivujen avaaminen oli aika mahdotonta. Mutta eipä tänne nettisurffailemaan tultukaan. Discothequessa asioidessani taivas oli vetänyt synkäksi ja tuuli yltyi. Gabonissa se tietää lähes aina rajua ukkoskuuroa. Lähdin kohti majapaikkaa ja matkalla törmäsin ryhmään nuoria valkoihoisia. Mistä he olivat tulossa?

Discotheque Hollywoodista saat kaiken tarvittavan puhelimeesi.

Lambarénén keskusta veti synkäksi.

Perillä lähetysasemalla sain niskaani ensimmäiset sadepisarat ja näin mistä ne näkemäni valkonaamat olivat tulossa. Pihaan oli juuri ajanut brittiläisen Oasis Overlandin overland-rekka täynnä nuorukaisia matkalla Lontoosta Afrikan länsiosien kautta Kapkaupunkiin ja lopulta itärannikkoa pitkin ylös Kairoon. Koko matkaan menisi 40 viikkoa. Vaihdoin muutaman sanan rekan kuljettajan kanssa. Hän oli uusiseelantilainen, muuten matkustajat olivat Britanniasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja kuulemma joku Italiastakin. Kuulemma matkalta voi irtautua ja palata myöhemmin mukaan. Eikä todellakaan ole pakko roikkua mukana koko 40 viikon rypistystä. Joka tapauksessa näin pääsee varmasti näkemään Afrikan helposti, kun ei tarvitse huolehtia mistään.

Oasis Overlandin overland-rekka Lambarénén lähetysaseman pihassa.

Sadekuuro oli rankka. Ukkonenkin jyrähteli muutamaan otteeseen. Illansuussa päätin vielä mennä oikein ravintolaan syömään, koska olin rahoissani. Parinsadan metrin päässä lähetysasemalta sijaitsee ravintola, jossa on jopa terassi. Istahdin parhaalle paikalle katselemaan Ogoouéjokea. Aurinko oli aloittanut laskeutumisensa. Ruokalista oli taas tavattoman laaja, mutta käytännössä vain muutama ruokalaji oli saatavilla. Ravintolan edessä oli liitutaulu, jossa mainostettiin pizzaa. Sitä ei ollut. Hampurilaisiakaan ei saanut. Mainostukset eivät siis pitäneet millään tavalla paikkaansa. Tilasin siis kanaa ja ranskalaisia, sillä sitä oli saatavilla. Sitä on aina saatavilla. Kaikkialla. Annos tuli varsin nopeasti ja oli erinomainen. Edes hinta (6 000 frangia eli 9,1 euroa) ei hirvittänyt tällä kertaa, koska en “hienojen” afrikkalaisravintoloiden muovituoleja kovin usein kuluta. Overland-rekan amerikkalaiset olivat samaisessa ravintolassa oluella. Vahingossakaan ainuttakaan ranskan sanaa en kuullut, vaan he yrittämällä yrittivät saada kaiken palvelun en anglais. Ainakin kaljaa ja pähkinöitä pöytään saatiin.

Illalla saapuivat hyttyset. Myrkytin itseni ja vetäydyin terassille lukemaan loppuillaksi. Eipä tarvitsisi netissä roikkua. Yöllä sitten satoi rankasti, mutta minä nukuin sikeästi.

Kaupunki- ja pankkiautomaattikierros vauraassa Librevillessä

2.3.2018

Yö Librevillen laitamilla Hôtel Padonou Charbonagesissa sujui hyvin, paikka on yllättävän rauhallinen. Pariin otteeseen yöllä hotellin suurta metalliporttia kolistettiin, portti avattiin ja autoja ajoi pihaan. Muuten oli hiljaista. Aamun valjetessa alkoi myös ympäröivä Charbonagesin kaupunginosa herätä. Lapset mekastivat suoraan kylpyhuoneeni ikkunan alla.

Päätin lopettaa yöni yhdeksän aikoihin aamulla ja avata television. Onhan Gabonin television tarjonta tarkistettava. Edellisiltana olin katsellut hullunhauskaa hupailua nimeltä “Le Grand Mbandja”. Voi sitä tekonaurun määrää. Täkäläisessä “urheiluruudussa” kaksi gabonilaista miestä puolestaan keskusteli keskenään kenet kolmesta ruudulle ilmestyvästä olympiaurheilijasta he valitsisivat vaimokseen. Kummasti valkoiset naiset tuntuivat kelpaavan paremmin. Muun muassa Yhdysvaltain Lindsey Vonn mielellään otettaisiin Gaboniin, mutta voiko päiväntasaajalla alppihiihtää? Tänä aamuna senaatin naispuolinen puhemies Lucie Milebou Aubusson näytti olevan jossain maakunnassa vierailulla, joka alkoi tietenkin kansallishymnin, “La Concorden”, kuuntelulla. Seuraava kanava näyttikin sitten aikuisviihdettä. Kello yhdeksältä perjantaiaamuna! Toisaalta eivät afrikkalaislapset yksinään televisiota koskaan pääse katsomaan.

Hotellini ei tarjoa aamupalaa, ei edes patonkia, joten söin São Tomélta tuomiani eväitä. Portugalissa valmistetut muffinssit ainakin olivat nyt matkustaneet hyvin kauas tullakseen syödyiksi. Olin nyt siirtynyt ranskankieliseen Afrikkaan, entiseen Ranskan siirtomaahan ja samalla siis patonkivyöhykkeelle. Valitettavasti siirtomaaisät istuttivat Gaboniinkin mauttoman ja kuivakan patongin, jota en ollut kaivannut hetkeäkään sen jälkeen, kun lähdin edelliskerran ranskankielisestä Afrikasta vuonna 2015. “Kadehdittuja” patonkeja myytiin katujen varsilla, kun sitten lähdin ulos.

São Tomé ja Príncipen taivas oli ollut enimmäkseen pilvessä koko sen ajan, kun siellä oleskelin. Täällä Librevillessä aurinko paistoi nyt liki pilvettömältä taivaalta. Auringonpaiste yhdistettynä reiluun +30 asteeseen, huikeaan ilmankosteuteen ja sijaintiin päiväntasaajalla tekevät suomalaisen olosta tukalan. En minä tosin valittanut, kyllä tämä helposti Suomen säät päihittää. Vesivarantoni vain olivat aika vähissä, eikä taskuissani ollut frangiakaan paikallista valuuttaa. Oli siis käveltävä ja yritettävä etsiä pankkiautomaatti. Tai rahanvaihtaja. Charbonagesin kaupunginosasta on reilun kymmenen kilometrin matka kaupungin keskustaan. Sain pyytämättäni ohjeita keskustan saavuttamiseen, vaikka ei sinne kyllä kannattaisi kuulemma kävellen lähteä. Kaikki gabonilaiset olivat tähän mennessä vaikuttaneet ystävällisiltä, mutta jotenkin kovin vaisuilta. Rauhoittaako tämä “epäterveellinen” ilmasto tosiaan niin paljon.

Ramppi alas Boulevard Triomphalille. Taustalla Librevillen keskustaa. Taksien lisäksi myös kuvan sinivalkoisilla pakettiautoilla hoituu kaupungin julkinen liikenne.

Ville de Libreville eli Librevillen kaupunki.

Librevilleen saavuttuani edellisiltana, olin tehnyt huomion, että kaupunki on paljon São Toméa kehittyneempi. Päivänvalossa Charbonages ainakin näytti ihan yhtä köyhältä. Samoin seuraava kaupunginosa Quartier Derriere Prison. Tavallinen kansa on täälläkin eurooppalaisen näkökulmasta köyhää, mutta ei täällä missään epätoivossa kylvetä. Kuten vaikkapa Guinean Conakryssä. Tilanne on päinvastainen, sillä vauras, rauhallinen ja vähäväkinen Gabon on kuin Afrikan Länsi-Eurooppa, joka houkuttelee köyhät naapurimaiden asukkaat lihapatojensa ääreen. Täällä tosin mitään ei taida saada ilmaiseksi, ei edes niitä lihapatoja. On paiskittava töitä.

Tietenkin myös gabonilaiset paiskivat töitä. Kadunvarsi on aivan täynnä jos jonkinlaista bisnestä. On ruokakauppaa, rautakauppaa, elektroniikkakauppaa, parturia, kahvilaa, ravintolaa. Mitään suuria firmoja ei kuitenkaan täällä laitamilla ole paria suurempaa supermarkettia lukuun ottamatta. Quartier Derriere Prisonissa on myös Bas de Gue Guen moskeija ja sen läheisyydessä parveili hunnutettuja naisia. São Tomé ja Príncipellä en nähnyt muslimin muslimia, mutta Gabonissa heitä on siellä täällä. Islamuskoisia on 9,8 prosenttia (2012) väestöstä ja mielenkiintoisesti maan presidentti Ali Bongo on yksi heistä. Hänen isänsä Omar Bongo vieraili vuonna 1973 Muammar Gaddafin Libyassa ja sitten se oli menoa. Muhammad korvasi Jeesuksen, Albert-Bernard Bongosta tuli Omar Bongo ja poikakin siis sai heittää Alain Bernard -nimensä romukoppaan tullakseen Aliksi.

Taivalsin ohi Stade Gros Bouquet’n ja pian oikealla puolellani oli Omar Bongon yliopisto. Ja vasemmalla Nelson Mandelan lukio. Opiskelijoita parveili molemmin puolin vilkasta tietä. Oli välitunti ja aika ostaa jotain purtavaa. Kadunvarsi koulujen kohdalla oli täynnä ruoanmyyjiä. Vielä ennen Boulevard Triomphalille pääsyä, löysin Kamerunin suurlähetystön. Onneksi siellä ei ollut nyt tarvetta vierailla, sillä olin veistänyt Kamerunin viisumin jo etukäteen Tukholmasta.

Gabonin senaatti.

Vasemmalla Gabonin kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriö. Taustalla Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin toimisto.

Boulevard Triomphal on kuin mikä tahansa pääkaupungin sisäänmenotie, kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Euroopassa tällaisen vilkasliikenteisen tien varressa ei saisi kävellä, mutta täällä kävelevät kaikki. Myös minä laskeuduin bulevardin varteen. Tie johtaa merenrantaan, mistä keskusta kunnolla alkaa. Ennen sinne pääsyä bongasin tien varresta ainakin Guinean, Venäjän ja Kiinan suurlähetystöt, maan kansalliskokouksen (Assemblée nationale), senaatin ja kaupungintalon. Rakennuksia tuskin saa kuvata, mutta otin kuitenkin senaatista kuvan. Otin kuvan myös senaatin vieressä olevasta kaivos-, teollisuus- ja matkailuministeriöstä. Sen arkkitehtuuri on kaikessa ennakkoluulottomuudessaan vain jotain upeaa ja edustaa minulle erinomaisesti modernia Afrikkaa. Ja onhan sekin ennakkoluulotonta heittää turismiasiat samaan ministeriöön maan kaivosasioiden kanssa. Ministeriön takana seisoo lasilla päällystetty Keski-Afrikan keskuspankin Gabonin konttori.

Keskuspankista tuskin saisin käteistä, joten suunnistin läheiselle ostoskeskukselle. Samassa kompleksissa oli kasino, hypermarché ja pankki! Ja pankin seinässä pankkiautomaatteja. En vielä pitänyt huonona merkkinä, etteivät nämä kaksi ensimmäistä automaattia antaneet minulle frangeja. Automaatteja ei oltu edes merkitty Visa-tekstein ja ajattelin niiden toimivan vain paikallisilla korteilla. Ostoskeskuksen naapurissa kohoaa Gabonin tasavallan ulkoministeriö ja sen työntekijät olivat lakossa, en grève! Lakkoilu oli jatkunut jo kaksi kuukautta ja sillä yritettiin hakea parannuksia työolosuhteisiin. Ainakin asbestia rakennuksesta kerrotaan löytyvän. Ministeriön aidassa oli eri puolilta Afrikkaa tuotuja Gabonin suurlähetystöjen työntekijöiden vaatteita, revittyjä ja rikkinäisiä sellaisia.

Librevillen keskusta sijaitsee Atlantin äärellä. Rantaa viistää Boulevard de l’indépendance -katu.

Tämä kuva voisi olla Etelä-Ranskasta, mutta on kuitenkin Librevillen keskustasta.

Boulevard Triomphal päättyy ulkoministeriön kohdalla merenrantaan. Käännyin vasemmalle eli kohti etelää ja jatkoin matkaani kohti ydinkeskustaa. Tämän Atlantin rantaa seurailevan kadun nimi on Boulevard de l’indépendance, Itsenäisyyden bulevardi. Sen varressa oli heti aluksi katolilainen Pyhän Marian katedraali, cathédrale Sainte Marie. Pian sen jälkeen näin supermarketin parkkipaikalla pankkiautomaatin, joka sekään ei suostunut antamaan minulle rahoja. En edelleenkään huolestunut, mutta kadun toisella puolella ollut Ecobankin automaatti Visa-teksteineen lopulta masensi minut. Kone ei todellakaan sylkäissyt kouraani franginivaskaa, vaan ainoastaan kuitin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä omaan pankkin. Enkö siis lainkaan saisi Gabonista rahaa suomalaisella Visalla. Sen piti olla mahdollista, minkä lisäksi olin ilmoittanut pankkiini käyttäväni korttia Gabonissa.

Jatkoin eteenpäin. São Tomé ja Príncipen demokraattisella tasavallalla on täällä suuri ja hieno suurlähetystö kaupungin parhaalla paikalla aivan meren ääressä. Kotimaa on ainakin lähes täsmälleen suoraan edessä, vain reilun parinsadan kilometrin päässä. Kuljin useiden ministeriöiden ohitse, kuin myös maan presidentinlinnan. En edes harkinnut kuvan ottamista. Löysin taas uuden pankin, BGFI:n, mutta sen automaatti oli hieman piilossa. Pankin vartija lähti ilomielin opastamaan minua oikeaan paikkaan. Hän kertoi haluavansa Coca-Cola-tölkin palkkioksi avustaan. Sen lupasin, olisin varmasti antanut vaikka kaksi, jos automaatti olisi antanut rahaa. Paikalle sattunut liikemies ja vartija kääntelivät korttiani hämmästellen. Pitäisihän täältä nyt ulkomaalaisellakin Visalla rahaa saada. MasterCardilla sen sijaan voisi heittää vaikka vesilintua. Vartija jäi harmittavasti ilman tippiään, vaikka olin kyllä hetkeä aiemmin löytänyt ensimmäiset Keski-Afrikan frangini kadulta: 10 frangin eli 0,015 euron arvoinen kolikko. Sillä ei vielä hotellia maksettaisi.

Librevillen liikekeskustassa autotkin ovat uudempia kuin Suomessa.

Avenue du Colonel Parant on jo niin keskellä Librevilleä kuin vain mahdollista. Oikealla puolella Union Gabonaise de Banque, josta en todellakaan saanut rahaa.

Sain vinkin mennä seuraavaksi yrittämään BICIG:n eli Banque Internationale pour le Commerce et l’Industrie au Gabonin automaatille. Se sijaitsee aivan keskustassa ja keskusta näyttää hyvin epäafrikkalaiselta. Kaikkialla on korkeita hienoja rakennuksia, eikä täällä ole roskiakaan. Onneksi täällä on sentään laitettu edes vähän öljyrahoja kaupungin ehostukseen. BICIG-pankin automaatteja oli kolme, mutta vain yksi oli toiminnassa. Jonottelin vartin verran ja ihmiset näyttivät tulevan ulos kopista rahanippujen kanssa. Minä en onnistunut, en edes vaikka kokeilin kaikki kolme kielivaihtoehtoa. Englanniksi ja espanjaksi yrittäessä näytöltä hävisi kaikki, mutta ranskankielinen versio kyllä antoi mennä aivan loppuun saakka. Rahaa ei vain tippunut. Pankin vartija johdatti minut pankin sisäpihalle, siellä oli neljä automaattia lisää. Mikään ei auttanut, eikä auttanut edes pankinjohtajan juttusilla käynti. Onneksi olin sentään laittanut pitkät housut jalkaan! Lopulta vedin 50 euron setelin rahavyöstä ja kerroin haluavani vaihtaa sen paikalliseen rahaan. Se kävisi ja puolen tunnin kuluttua minulla oli 32 800 Keski-Afrikan frangia. Yksi euro on siis 656 frangia. Ja kurssi on aina sama, onhan frangi sidottu euroon.

Ensimmäisenä kävin kaupassa ostamassa juotavaa, São Tomén lentoaseman vesipullot oli jo aikoja sitten juotu. Seuraavaksi jatkoin automaattijahtia, vaikken oikein enää uskonutkaan saavani rahaa tästä maasta. Union Gabonaise de Banquen automaateista tuli jälleen vesiperä. Siispä päätin hieman tutustua kaupunkiin muutenkin kuin vain pankkimaailman kautta. Keskusta on mielestäni ihan mielenkiintoinen kaikessa kehittyneisyydessään, valkoihoisia ja arabeja näkee varsin usein, minkä lisäksi täällä on tuhkatiheässä eurooppalaistyylisiä kahviloita ja ravintoloita. Ostin kolme appelsiinia kadulta ja päivittelin myyjättärille niiden kallista hintaa: tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Toisaalta eipä Gabonissa taida kasvaa appelsiineja. Menin syömään ne merenrantaan ja jäin istuskelemaan varmaan puoleksi tunniksi. Täällä pääsisi lisäksi uimaan aivan ydinkeskustassa, vaikka täällä sitä roskaa nyt olikin.

Tätä kuvaa ei olisi saanut ottaa. Näkymä presidentinlinnan edustalta kohti pohjoista.

Myös tämän orjuudesta vapautumisen muistomerkin kuvaaminen on ehdottomasti kielletty.

Libreville oli lyönyt minut maahan, en olisi halunnut kierrellä kaupunkia enää yhtään. Pakotin itseni käymään vielä eräällä kaupungin tunnetuimmalla nähtävyydellä. Presidentinlinnaa vastapäätä, merenrannassa, sijaitsee paikallisen kuvanveistäjän Marcelin Minkoe Minzén luomus vuodelta 2007: se esittää kahleista vapautuvaa orjaa, joka on puoliksi nainen ja puoliksi mies. Kävelin kohti veistosta nurmikkoa pitkin, enkä kävelytietä. Nurmikolla oli muitakin, enkä arvellut sen olevan kiellettyä. Pian presidentinlinnan aitojen takaa kuitenkin vislattiin äänekkäästi ja heristettiin sormea. Ulkomaalaiset eivät siis saa kulkea nurmikolla.

Pääsin veistoksen ääreen ja lähdin lähestymään, että saisin paremman kuvan. Sama vartija aloitti vislauksen ja huutelun nyt paljon äänekkäämmin. Otin kuvan ja lähdin muina miehinä pois päin. Vislaus vain jatkui, mutta en välittänyt. En ollut missään vaiheessa suunnannut kameraa kohti presidentinlinnaa, jota ei kaikesta päätellen kannata tehdä. Nytpä tiedän, että tämän orjamuistomerkin lähelle meno ja sen kuvaaminen on kiellettyä. Ehkä patsas on vain presidentti Bongon iloksi. Muistomerkin luona näin saman ranskalaisen pariskunnan, jonka olin nähnyt jo Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa São Tomélla kuin myös edellisiltana Afrijetin lennolla tänne Librevilleen. Keskinen Afrikka totisesti on pieni paikka!

Iltapäivällä Librevillen rantabulevardi ruuhkautui.

Keskustan kadut ovat yllättävän puhtaat, mutta merenranta on ruokottomassa kunnossa.

Sain vielä mieleeni lähteä vaeltamaan rantabulevardia etelään päin. Siellä olisi yksi paikkakunnan parhaimmista hotelleista, viiden tähden Le Méridien Re-Ndama. Ehkä siellä olisi pankkiautomaatti. Matkallani tahdoin kokeilla löytämääni Orabankin automaattia, mutta se ei ollut toiminnassa. Vartijat kertoivat, että kyllä siitä Visalla pitäisi rahaa saada. MasterCard ei kävisi täälläkään. Minut johdatettiin pankin tiskille, jossa tilannetta päiviteltiin, mutta ei rahaa täältäkään saanut edes tiskiltä Visaa vastaan.

Lopulta olin Le Méridien -hotellin tilavassa aulassa, jossa oli kuin olikin automaatti. Avuliaat ovimiehet johdattivat minut ilomielin sinne kertoen, että Visa kyllä kävisi. Ja vain Visa. Minun Visani ei sylkäissyt rahaa ulos täälläkään, joten päätin luovuttaa ja lähteä takaisin hotellilleni. Otin taksin. Librevillessäkin julkinen liikenne toimii pääasiassa siten, että seisotaan kadunvarressa ja viitotaan lähestyvälle taksille. Jos taksissa on tilaa, se hiljentää tai pysähtyy, jolloin kuuluu huutaa etuikkunasta oma määränpää. Jos auto on menossa edes vähän sinnepäin, pääsee kyytiin. Onnistuin pysäyttämään typötyhjän taksin, jota ohjasti musliminuorukainen nimeltä Youssouf. Kimppataksi sitten täyttyi matkan varrella kohti Charbonagesia.

Hotellilla ei tietenkään oltu tyytyväisiä, kun en ollut onnistunut saamaan riittävästi rahaa mistään. Eurot eivät todellakaan kelpaisi maksuksi. He passittivat minut Librevillen lentoasemalle, jossa olisi rahanvaihtaja. Otin taas kimppataksin lentoasemalle hintaan tuhat frangia (noin 1,5 euroa). Lentoaseman kaksi tai kolme pankkiautomaattia eivät antaneet rahaa, minkä lisäksi rahanvaihtoluukku oli suljettu. Joopa joo. Päätin kysäistä infotiskiltä apua, josko joku vaihtaisi euroja tällä asemalla. Ystävällinen nainen osasi jopa englantia ja viittoi viereisen tiskin miehen vaihtavan rahaa! Tällä luukulla maksettiin parkkimaksuja, mutta mies ilomielin ja englanniksi otti euroni ja pian olin taas varoissani. Kurssi oli hyvä ja kentän pienessä kioskissa saisin kuulemma vaihdettua jopa mukanani olleet 7 000 Länsi-Afrikan frangia Keski-Afrikan frangeiksi. Pian olin päässyt eroon Länsi-Afrikan rahasta ja minulla oli 7 000 ylimääräistä Keski-Afrikan frangia. Näiden kahden valuutan kurssin on tismalleen sama.

500 Keski-Afrikan frangia on pienin seteli ja arvoltaan noin 0,76 euroa. Äärimmäisen käyttökelpoinen seteli.

Kymppitonni on suurin seteli, arvoltaan noin 15,2 euroa. Aiheuttaa usein hankaluuksia, sillä syö koko vaihtorahakassan.

Hotellilla maksoin kahden yön majoitukseni ja vetäydyin lepäämään huoneeseen. Katselin lentoja takaisin Suomeen. Gabon oli tyrmännyt minut totaalisesti, enkä jaksa suositella Librevilleä (tai Gabonia ylipäänsäkään) yhtään kenellekään. Rahaa ei saa seinästä ja kaikki on kovin kallista! Seuraavaksi päiväksi säädin Suomessa olevien kotijoukkojen avustuksella Western Unionin kautta rahaa itselleni Gaboniin. Tulipa rahansiirtopalvelun käyttäminenkin kokeiltua.

Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan “etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi “portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä “terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.