Lehmiä, vuoristomaisemia ja lisää lehmiä Mestiassa

26.10.2016

Mestia on noin 2 600 asukkaan pikkukaupunki tai suurehko kylä Svanetian alueella. Sijainti 1 500 metrin korkeudessa Kaukasusvuoristossa Venäjän rajan tuntumassa on Georgian eristäytyneimpiä. Paikkakunta muistuttaa Norjaa korkeiden vuortensa ja etäisyyksiensä vuoksi: linnuntietä matkaa toiseen kaupunkiin voi olla sata kilometriä vähemmän kuin tietä pitkin. Eli Tbilisistä ja Kutaisista tulevien on kierrettävä Zugdidin kaupungin kautta tai vaihtoehtoisesti lennettävä perille. Mitään muuta yhteistä Mestialla ja Norjalla ei sitten olekaan.

mestia22

Näkymä Mestiaan Svanetian museon pihamaalta. Taustalla paritonninen vuori.

mestia11

Tyypillinen katunäkymä Mestiasta.

mestia12

Mestialle tunnusomaista ovat korkeat keskiaikaiset puolustustornit, joita on kaikkialla.

Ehkä eristyneisyytensä ansiosta Mestiassa ja lähialueella on säilynyt muusta Georgiasta erillinen kulttuurinsa. Svanetiaa asuttavat alueen alkuperäiskansa svanit, jotka puhuvat omaa georgian kielelle sukua olevaa svanin kieltään. Toki he osaavat myös georgiaa, kuten myös laajalti venäjää. Eristäytyneisyyttä voinee myös syyttää siitä, että svanit ovat kovin varautuneita ja jopa tylyjä. Olin lukenut georgialaisten olevan hyvin ystävällistä porukkaa, mutta Mestiassa kohtelu on välillä jopa ilkeää. Kuten esimerkiksi kaupungin matkailuneuvonnassa. Onhan naapurissa toki myös vihollisista suurin eli Venäjä, minkä kanssa oli lyhyt sota vasta vuonna 2008.

Svanien kulttuurilla on myös omintakeinen arkkitehtuuri: Svanetialle tunnusomaista ovat korkeat keskiajalla, 800–1100-luvuilla rakennetut kiviset puolustustornit. Korkeita torneja näkyy kaikkialla Svanetiassa, missä vain on ihmisasutustakin. Unesco on ottanut ainutlaatuiset tornit maailmanperintöluetteloonsa.

mestia13

Aamuinen näkymä alas Mestiaan.

mestia16

Toinen näkymä Mestiaan.

Olimme nyt päätyneet siis mitä mielenkiintoisimpaan paikkaan Venäjän rajalle Georgian syrjäseudulle! Koko yön oli sadellut vettä, räntää ja lunta. Mestia sijaitsee laaksonpohjalla ympärillään yli 2 000-metrisiä vuoria ja aamukahdeksalta koko laakso oli täynnä sumua. Parissakymmenessä minuutissa sumu hälventyi ja näkymät olivat huikeat. Vuorten rinteiden kuuset olivat saaneet valkoisen kuorrutuksen yön aikana ja olipa lunta alhaalla kylässäkin siellä täällä.

Mestian kadut ovat mutkaisia ja paikoin hyvinkin kapeita. Tiet on kivetty ainakin siellä, missä on asutustakin. Paikkakunnan poikki kulkeva päätie on toki päällystetty asfaltilla ja sen varrella ei tiedä välttämättä missään jumalan selän takana olevansakaan. Aito Mestia alkaa siis heti pääkadulta poikettaessa. Kipusimme erästä mukulakivikujaa pitkin ylöspäin. Lehmien määrä kasvoi samaan tahtiin, mitä kauemmaksi pääsimme pääkadusta. Lumen määrä kasvoi ylemmäs rinnettä kavutessa. Lopulta vastaan tuli se sama sakea sumu, joka oli ollut hetki sitten vielä Mestian keskustassakin.

mestia21

Nauta laittaa päänsä pensaaseen.

mestia27

Tämä lauma vaihtoi vähän ennen kohtaamistamme viereiselle polulle.

Mestia on lehmäparatiisi, missä vähintään yksi lehmä on aina näköpiirissä katsoipa minne tahansa. Usein nautoja on useita. Lehmät eivät rajoitu vain vuoren rinteellä oleville pelloille, vaan niitä on myös kaduilla, kujilla, ihmisten pihoissa ja jopa hautausmaalla kukkia syömässä. Jopa Mestian pääkadulla törmää aina muutamaan elikkoon. Lehmien suunnattomasta määrästä johtuen myös jätöksiä on Mestian jokainen kolkka tulvillaan, eikä niihin astumista voi oikeastaan välttää. Eläimet ovat arkoja ja kääntävät päänsä turistin kävellessä ohi. Tai jos kohdalla sattuu olemaan puska, saa päänsä pistettyä sinnekin kätevästi.

mestia14

Mestian vanhin osa on nimeltään Laghami.

mestia15

Laghamin rakennuskantaa.

mestia17

Kristuksen kirkastumisen katedraalin vanhin osa on rakennettu 800-luvulla. Tuhat vuotta rakennus on tässä ollut ja on varmasti toisen mokoman.

Kuljimme soratietä hieman Mestian keskustaa korkeammalla kohti paikkakunnan vanhinta osaa Laghamia. Se sijaitsee vajaan parin kilometrin päässä Mestian keskustasta koilliseen. Satunnaisena suomalaisena matkailijana en tietenkään nähnyt mitään eroa Mestian uudempaan osaan, sillä silläkin on ikää jo ihan reilusti. Laghamin iästä kertoo joka tapauksessa se, että siellä sijaitsee Kristuksen kirkastumisen katedraali, jonka ensimmäinen kerros on rakennettu 800-luvulla. Kristinusko on todella vanhaa tässä osassa maapalloa! Kirkon toinen kerros on hyvinkin nuori, sillä se on rakennettu vasta 1100–1300-luvuilla. Kirkon ympärillä on pikkuinen viheralue, jossa on muutamia hautoja. Kirkon ensimmäiseen kerrokseen pääsee ilmeisesti koska tahansa, mutta toiseen kerrokseen ovi oli lukossa. Kirkossa kerrotaan olevan kauniita keskiaikaisia freskoja.

mestia19

Laghamissa kohtasimme myös kanoja.

mestia18

Mielenkiintoinen asuinrakennus Laghamissa.

mestia20

Matkalla takaisin Mestian keskustaan. Laghami taustalla. Ja sen taustalla lumihuippuinen Kaukasus.

Laghamista palailimme vähitellen takaisin lähemmäs Mestian ydintä. Tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selväksi, että suunnilleen joka talossa on guesthouse eli perheet yrittävät tienata ylimääräistä rahaa majoittamalla turisteja. Paikallisten epäystävällisyys ei siis voi johtua ainakaan siitä, että me turistit olisimme kylässä ikään kuin tunkeilemassa. Eikä omassa majatalossamme, Guesthouse Ketevan Nigurianissa, siis todellakaan oltu ilkeitä, vaan päinvastoin.

mestia23

Pyhän Nikolaoksen katedraali Pyhän Hilarionin munkkiluostarin pihamaalla. Taustalla jälleen yksi näkymä Mestiaan.

mestia24

Pyhän Nikolaoksen katedraalin sisätiloja.

Mestiaa jakaa kahtia kaksi kirkasvetistä, vuorilta alkunsa saavaa jokea. Keskustan kohdalla Mestiachalajoki yhtyy syvällä kanjonissa virtaavaan Mulkhrajokeen. Pääosin kaupunki on muodostunut joen pohjoispuolelle, mutta eteläpuolellakin sijaitsee matkailijan näkökulmasta mielenkiintoisia käyntikohteita, kuten Pyhän Hilarionin luostari ja sen yhteydessä oleva pikkuinen Pyhän Nikolaoksen katedraali. Pihamaalla parveilleista munkeista päätellen kyseessä ei ole nunnaluostari. Mestiassa on myös toinen, suurempi kirkko, mutta se ei ollut tällä kertaa avoinna. Pihamaasta päätellen se ei ole ollut käytössä ihan vähään aikaan, vaikka uudehkolta vaikuttikin.
mestia25

Matkalla pääkatua pitkin kohti keskustaa.

Kuten todettua, Mestia on Svanetian alueen eli svanien keskus. Tämän etnisen ryhmän kulttuuria on vaalittu paikkakunnalla jo pitkään. Asiaa varten on ollut jo vuosikymmenten ajan historiaa ja etnografiaa käsittelevä Svanetian museo. Museo on uudistunut ilmeisesti aivan hiljattain ja on halpa käyntikohde. Opiskelijalippu maksoi ainoastaan yhden larin (noin 0,40 euroa). Esillä on Svanetian alueelta löytyneitä kolikkoja, iankaikkisen vanhoja ikoneita, aseita, vaatteita ynnä muuta jännää. Liian suuri museo ei ole ja sieltä selviytyy ulos nopeasti. (Siellä myös törmää tuttuihin naamoihin, kuten samalla lennolla Katowicesta tulleisiin miehiin ja edellisiltana ravintolassa olleeseen perheeseen. Pieni paikka, pienet piirit. Huomasimme sen vielä monesti Mestiassa.)

Museossa on hyvä matkamuistomyymälä, jonka tarjonnasta kannattaa ostaa postikortit, jos sellaisia harrastaa. Mestian keskustan toinen matkamuistomyymälä oli nimittäin aina suljettu ja toinenkin putiikki avoinna vain parin tunnin ajan illansuussa, jos silloinkaan. Tätä on off-sesonki Mestiassa.

Georgian Kaukasukselle parin päivän varoitusajalla

24.-25.10.2016

Georgia ja Kaukasusvuoristo ylipäätäänkin on kiinnostanut aina, mutta vakavissaan en ole sinne suunnalle milloinkaan matkaa suunnitellut. Nyt satuin kuitenkin olemaan Puolassa ja selailin sikäläistä halpalentotarjontaa. Puolet puolalaisistahan asuu Britanniassa ja loput muualla lännessä, joten lentoja ympäri Eurooppaa totisesti riittää ja halvalla. Wizzair on vähän aikaa sitten avannut lentoyhteyden Georgian Kutaisiin useasta eurooppalaiskaupungista, mukaan lukien Puolan Katowicesta. Katowicen-yhteys on kausiluonteinen, mikä saattoi olla syynä sille, että menopaluulento Kutaisiin irtosi alle sadalla eurolla. Menolentomme oli kauden toiseksi viimeinen ja paluu vastaavasti viimeinen.

Muutaman päivän varoitusajallakin voi Georgiaan suunnistaa, sillä suomalainen ei tarvitse maahan viisumia. Eikä passin voimassaoloajallekaan ole enää rajoituksia, kunhan nyt on voimassa sen ajan kun ajattelee maassa viipyä.

Halusin vuoristoon, Svanetian alueelle lähelle Venäjän rajaa. Georgian Bus -niminen yritys liikennöi suoraan Kutaisin lentoasemalta Svanetian “pääkaupunkiin” Mestiaan hintaan 40 laria (noin 15,7 euroa). Lipun voi varata kätevästi netistä ja sähköposteihinkin yritys vastaa kokemukseni mukaan saman tien. Toki Mestiaan pääsee halvemmallakin (25 laria eli noin 9,8 euroa), mutta se vaatii Kutaisiin menoa ja se on puolen tunnin taksimatkan päässä. Ja maksaa se matka Kutaisiinkin.

Majoituksia saa helposti ja lokakuu on jo off-sesonkia. Se tarkoittaa hyvää tarjontaa ja hyvin halvalla. Varasin guesthousen kolmeksi yöksi 75 larilla eli 29 eurolla.

mestia5

Georgiassa on paljon Ladoja.

mestia4

Svanetian alueelle luonteenomaista ovat korkeat keskiajalla rakennetut puolustustornit. Tässä yksi guesthousemme naapurista Mestiasta.

Katowicen lentoasemalla kaikki sujui hyvin, sillä lentoja oli lähdössä vain yksi eli lentomme Kutaisiin. Turvatarkastus on tutun tyly, kuten se on aina puolalaisilla lentoasemilla. Kullakin turvatarkastajalla tuntuu olevan aina omia sääntöjään. Wizzairin lento lähti maanantaina kello 23.55 ja laskeutui Kutaisin lentoasemalle (georgiaksihan lentoasema on lyhyesti ja ytimekkäästi Kutaisis David Aghmasheneblis Saxelobis Saertashoriso Aeroporti) vajaat kolme tuntia myöhemmin. Georgia oli kaksi tuntia Puolaa edellä ajassa (tunnin Suomea edellä), joten olimme viiden aikoihin paikallista aikaa passintarkastusjonossa. Jonot olivat täynnä puolalaisia, tšekkejä, bulgarialaisia ja romanialaisia. Samaan aikaan kun laskeutui myös lento Bulgarian Sofiasta. Passintarkastus eteni sujuvasti, kunnes itse pääsin tiskille Suomen passini kanssa. Tarkastaja ei tiennyt mitä tehdä, vaan joutui kysymään naapurikopista neuvoja. Lyhyen neuvonpidon päätteeksi sain leiman passiin nopeasti, eikä minua pyydetty ostamaan esimerkiksi viisumia.

Koska olin varannut etukäteen liput Mestiaan menevään pikkubussiin, menimme ilmoittautumaan Georgian Bussin tiskille. Siellä vaihdoin elektronisen lipun varsinaisiin bussilippuihin ja samalla saimme ilmaiseksi Geocellin paikalliset sim-kortit. Pikkubussin lähtöajaksi oli ilmoitettu kello 6.00, mutta lähdimme matkaan puolisen tuntia myöhässä. Lopulta pikkubussiin ei tullutkaan muita matkustajia, joten saimme yksityiskyydin pikkubussilla reilun neljän tunnin matkan päähän Mestiaan.

Tie kulkee Samtredian ja Zugdidin kautta, minkä jälkeen pian alkaa nousu Kaukasusvuoristoon. Tie on suhteellisen hyvässä kunnossa olevaa asfalttitietä, mutta välillä joudutaan väistelemään tielle pudonneita kivenlohkareita. Tai lehmiä. Tai sikoja. Kuljettaja paineli mutkaisella vuoristotiellä reipasta tahtia ja reippaasti soi myös musiikki autossa. Niin reippaasti, että korviin sattui. Kehotin laittamaan volyymia pienemmälle. Olin kuvitellut georgialaisten vihaavan Venäjää, mutta yllätyksekseni suurin osa musiikista oli venäläistä! Perille Svanetian keskuskylään Mestiaan saavuimme kello 11 aikoihin aamupäivällä.

mestia2

Guesthouse Ketevan Niguriani seuraavana aamuna. Majatalolla on oma puolustustorninsa.

mestia1

Majatalon yhteinen oleskelutila on tuulahdus jostain 1800-luvulta.

mestia6

Majatalon pihamaa.

Kylässä on matkailuneuvonta, jossa päätimme pistäytyä kysymässä guesthousemme sijaintia, sillä Booking.comin ilmoittamat sijainnit ovat kokemukseni mukaan sinne päin, eikä niihin kannata luottaa. Tälläkin kertaa majoitus oli eri paikassa, missä Booking.com oli sen sanonut olevan.

Guesthouse Ketevan Niguriani sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Mestian keskusaukiolta. Rakennus on historiallinen ja siinä on alueen taloille tyypillinen korkea keskiaikainen puolustustorni. Talon alakerrassa asuu ystävällinen perhe isoäiteineen ja yläkerrassa on kolme vierashuonetta, kylpyhuone ja iso oleskelutila. Kerrottakoon, että huoneisiin ei ole avaimia lainkaan: “No keys, no problem!”. Lokakuun lopulla Mestiassa on kylmä ja luntakin saattaa olla. Ollaanhan 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tästä johtuen myös guesthouse on viileä, mutta siihen ratkaisuna on neuvostoaikainen lämmityspatteri, jonka saimme huoneeseemme hohkaamaan. Joka tapauksessa pitkät kalsarit on hyvä ottaa mukaan, jos Mestiaan matkustaa lokakuussa.

mestia10

Mestian pääkatu.

mestia8

Mestian moderni poliisiasema ei sovi katukuvaan millään tavalla.

mestia9

Pääkatua poliisiaseman kohdalta kohti itää.

Parin tunnin päiväunien jälkeen lähdimme tutustumaan Mestian kylänraittiin. Kylässä on kaksi pankkiautomaattia, joista toisesta (poliisiaseman lähellä sijaitsevalta) ei saanut rahaa ulkomaisilla korteilla. Liberty Bankin automaatti pääkadun itäpäässä antoi rahaa. Myös rahanvaihto hoituu samaisessa Liberty Bankissa, mutta se ei ollut enää illansuussa avoinna. Paremmalla kurssilla eurot vaihtuvat kuitenkin Mestian keskusaukion kupeessa olevassa Crystal-mikroluottopuljussa. Muuten Georgia tuntuu olevan dollarimaa, sillä niitä olisi voinut vaihtaa vielä myöhään illallakin auki olevassa rahanvaihtopisteessä kylän matkailuneuvonnan takana. Euroja ei siellä huolittu, vaikka tämä valtio kovasti eurooppalaisena haluaakin esiintyä.

Ruoka on ensimmäisiä asioita mitä Georgiasta mieleeni tulee. Mestian pääkadun varren Café Ushba tarjoili englanninkielisen ruokalistan ja herkullista ruokaa. Kaksi ihmistä söi viidellä eurolla, mutta yleensä ravintolalasku Mestiassa oli noin seitsemän euroa kahdelle hengelle. Nälkä kasvaa syödessä ja mieli tekee maistella ties mitä herkkuja! Georgialaiset jotenkin saavat ruoasta kuin ruoasta herkullista.

mestia3

Georgiassa oli parlamenttivaalit lokakuun alussa, mutta vaalimainokset ovat edelleen kaikkialla läsnä.

mestia7

Paikallinen leikkipuisto.

Mestian kaupat ovat pikkuisia ja niissä on suunnilleen yhtä suuri ja kattava valikoima kuin Länsi-Afrikassakin. Tosin täällä saa paikallisiakin tuotteita. Kassan takana istuva mummu laski ostokset helmitaululla. Sen käyttö taitaa Suomessa olla jo kadonnutta kansanperinnettä.

Loropénin rauniot ja paikallinen poppamies

18.8.2015

Dramane saapui sovitusti hotellilleni. Tai ainakin melkein sovitusti. Mies oli käynyt vaihtamassa skootteriinsa renkaan, sillä nyt olisi edessä sen verran pitkä ja vaativa ajo! Lähdimme samantien kohti maaseutua. Dramane ajoi, minä istuin takana ja tie oli sadekauden runtelema hiekkatie. Skoottereilla täällä kaikki kulkevat, eikä Dramanekaan pitänyt mitenkään outona ajatuksena lähteä 40 kilometrin päähän Loropéniin skootterilla. Matkustajan kanssa!

Olin edellispäivänä tullut samaa reittiä Loropénistä Gaouaan, joten nyt menin saman tien toiseen suuntaan ja näin samat lobikylät. Lobit ovat alueen valtaheimo ja olin tutustunut heidän kulttuuriinsa Dramanen työpaikalla Musée de Ponissa Gaouassa. Lobit totisesti asuvat edelleen tismalleen samanlaisissa savimajoissa, jollaisen jäljennöstä olin museon pihalla katsellut. Dramane kertoi Sidoumoukarin lobikylän läpi ajaessamme, että perinteisen arkkitehtuurin lisäksi kylän liepeillä olisi luolia, mutta niihin emme nyt menneet. Oli kiirehdittävä, sillä olimme lähteneet matkaan varsin myöhään. Toki sadekauden vuoksi.

Edellisiltana tietä toiseen suuntaan ajaessani, en ollut kiinnittänyt juuri huomiota rakennuksiin. Ne olivat näyttäneet samanlaisilta savimajoilta, mitä kaikkialla on. Enemmän minua oli “pysäyttänyt” Loropénin liepeillä olevan kylän nimi. Valitettavasti kylä ei ollutkaan Dakar, kuten olin edellispäivänä lukenut, vaan Lakar! Ei ollutkaan siis syytä pysähtyä kuvaamaan kylttiä. Dakar on siis Senegalin pääkaupunki.

loropeni3

Perillä Loropénissä. Tässä kohtaavat Gaouasta tuleva ja Banforaan menevä isompi tie ja etelään kohti Kamptia menevä tie. Taaempana taitaa olla Loropénin “keskusaukio”.

loropeni2

Gaoua–Banfora-tie Loropénin keskustassa.

Ajomatka Loropéniin sujahti noin tunnissa. Skootterilla pääsee liikkumaan ketterästi, autolla joutuu hidastelemaan ja kiertelemään enemmän. Vastaan tulleet autot pystyikin laskemaan yhden käden sormilla. Auto on jo niin kallis hankintakin, ettei sellaiseen ole paikallisilla varaa.

Loropéni on pikkuinen kaupunki tai suurehko kylä. Kylän “keskusaukio” on samalla paikkakunnan puskataksiasema. Edellisiltana olin vaihtanut siinä kulkuneuvoa. Kylässä on koulu, moskeija ja pikkupuoteja. Aukion laidalla on myös paikallinen kahvila-ravintola, jossa on sinisestä muovipressusta tehdyt seinät. Joimme siellä teet. En ollut tullut Loropéniin pelkän teehetken vuoksi, vaan siksi, että kaupungin liepeillä sijaitsee Burkina Fason ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Unescon maailmanperintökohde: Loropénin rauniot! Vaikka muinaisen kivilinnoituksen rauniot tunnetaan pääkaupungissa Ouagadougoussakin, eivät ne Loropéniä ole maailmankartalle saaneet. Lonely Planetkaan ei mainitse nähtävyydestä sanallakaan, vaikka rauniot ovat olleet Unescon listalla jo vuodesta 2009. Olin saanut itsekin tietää paikasta ja Unesco-listauksesta vasta tänä aamuna!

loropeni4

Tästä lähtee tie kohti Kamptin kaupunkia. Oikealla sinipressuinen kahvilamme.

loropeni1

Loropéniläinen kahvila-ravintola.

loropeni5

Katunäkymä Loropénistä.

Loropénin keskustasta on noin kolmen kilometrin ajomatka raunioalueelle ja isolta tieltä on hyvät opasteet paikalle. Raunioille johtavan tien alussa on lipunmyyntikoppi, mutta nyt lipunmyyjä-opas viittoi meidät jatkamaan perille asti. Hän tulisi perässä polkupyörällä. Lipunmyyntikopin vieressä on myös valmistumassa oleva museo Loropénin raunioilta löydetyille esineille ja muille löydöille. Museo ei ollut vielä avoinna yleisölle ja muutenkin koko maailmanperintökohde tuntui olevan hyvin alkutekijöissään. Paikalle vievä hiekkatiekin oli aivan uusi. Jätimme skootterin parkkipaikalle ja opasta odotellessamme katselimme paikalla kasvavia voipuita, joiden siemenistä valmistetaan kuuluisaa karitevoita. Dramane kertoi, että kulttuuriperinnön lisäksi myös paikan luonto on ainutlaatuista. Joitain kasvilajeja kasvaa vain tässä lähistöllä! Voipuut sentään ovat laajemmalle levittäytyneet.

loropeni9

Loropénin raunioiden lipunmyyntikoppi ja valmisteilla oleva museo.

loropeni6

Loropénin raunioita: muinaista linnoitusta kiertäneen korkean muurin osasia.

Opas pyöräili paikalle viiden minuutin päästä ja pääsimme aloittamaan kierroksen. Pääsymaksu Loropénin raunioille on 2 000 frangia (noin kolme euroa), mihin sisältyy jälleen opastus. Oppaana toimi nuori mies, joka valitteli, ettei puhu englantia. Kierroksen alettua mies kuitenkin alkoi opastaa englanniksi. Ei mitään ongelmia ymmärtämisen kanssa! Olin ainoa vierailija paikalla ja todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen koko päivänä.

Reilun hehtaarin alueelle levittäytyvien Loropénin raunioiden historia on suureksi osaksi hämärän peitossa, mutta paikalla tehdään kaivauksia, joiden toivotaan auttavan raunioiden merkityksen selvittämisessä. Löydöt on tarkoitus laittaa näytille siihen valmistumassa olevaan museoon. Paikan synnystä ei tiedetä juuri mitään, mutta joka tapauksessa rauniot ovat ajalta ennen eurooppalaisten tuloa seudulle. Ikää on tutkimusten mukaan vähintään tuhat vuotta. Lobimaalla (eli tällä seudulla) on kaikkiaan kymmenen vastaavaa kivilinnoitusta, mutta tämä on parhaiten säilynyt.

Linnoituksen arvellaan liittyneen Atlantin rannikolta tulleen ja Saharan autiomaan ylittäneeseen kultakauppaan, sillä se kukoisti alueella samaan aikaan linnoituksen kanssa. Linnoitus oli ilmeisesti koulango- tai lohron-heimojen hallitsema, sillä nuo heimot kontrolloivat seudun kullantuotantoa. Tuotanto kukoisti 1300-luvulta 1600-luvulle, minä aikana myös linnoituksen on selvitetty kukoistaneen. Linnoitus hylättiin lopullisesti 1800-luvun alkupuolella. Sitten se jäi ilmeisesti ikään kuin unohduksiin ja on säilynyt hyvin tähän päivään saakka. Lähteet: [1]

loropeni11

Sisällä linnoituksen muurin sisällä.

loropeni10

Unesco otti Loropénin rauniot vuonna 2009 maailmanperintöluetteloonsa.

loropeni12

Loropénin muinaisen linnoituksen muuria.

Kiertelimme rehevän kasvillisuuden valloittaman raunioalueen sisä- ja ulkopuolella. Linnoituksen muuri on hyvin säilynyt ja kiertää alueen. Muuri on korkeimmillaan kuuden metrin korkuinen, eikä sitä ole helppo kiivetä ylöskään. Oppaani mukaan lateriitista rakennettu muuri on tarkoituksella rakennettu sellaiseksi, ettei sitä pystyisi kiipeämään. Liukkaalta se tuntuikin. Myöskään portteja linnoituksen sisään ei ole ollut yhtä tai kahta enempää. Jotain tärkeää linnoitus on siis suojellut.

Olin hyvin tyytyväinen päätettyäni vierailla raunioilla. Paikka oli vasta toinen maailmanperintökohde tällä matkalla, sillä Länsi-Afrikka ei ole mikään eldorado niiden suhteen. Ensimmäinen maailmanperintökohteeni oli Kap Verden Cidade Velha.

loropeni8

Puu on kasvanut muuria apuna käyttäen. Puu toisaalta tukee muuria, mutta toisaalta rapisuttaa sitä. Ikää tällä loisella on vain noin 20 vuotta.

loropeni7

Muurien sisäpuolella on pienempien rakennelmien raunioita.

Jatkoimme matkaa. Ensin palasimme Loropénin keskustaan ja tankkasimme skootterin tienvarren “huoltoasemalla”. Tällä kertaa “asemalla” oli pieni itsetehty metallikehikko, jossa oli rivissä muutama käytetty viinapullo täynnä polttoainetta. Ostimme tankin täyteen ja se maksoi noin 3 000 frangia (noin 4,6 euroa). Tämän “huoltoaseman” vieressä oli upea pieni moskeija ja jo hetken haaveilin kuvan ottamisesta. Moskeijan kuvaaminen oli viimeksikin vienyt minut poliisiasemalle, joten luovuin ajatuksesta.

Jatkoimme Loropénistä kohti Kamptia, jonne on matkaa 19 kilometriä. Punahiekkainen tie oli Gaoua–Loropéni-tietäkin huonompi. Se ei hidastanut matkantekoamme ja vielä vähemmän muiden matkaa. Autoja ei tiellä tullut vastaan, vaan ainoastaan mopedeja ja polkupyöriä. Olin luullut Kamptin olevan Loropéniäkin syrjäisempi alkuasukaskylä, jollaiselta se laitamiltaan vaikuttikin. Ainoastaan vaatteet ihmisten päällä ja erilaiset kulkuvälineet muistuttivat jotenkin meikäläisestä sivistyksestä. Talot olivat tyypillisiä lobitaloja, eikä niissä näyttänyt olevan mitään länsimaalaista hapatusta. Tuskin sähköjäkään. Ei siinä vauhdissa tosin kaikkeen ehtinyt kiinnittää huomiota.

loropeni14

Dramane skoottereineen jossain Loropénin ja Kamptin välillä.

loropeni13

Tie Loropénistä Kamptiin.

kampti1

Kampti näyttää Loropénin jälkeen sivistykseltä. Onhan täällä päällystetty tiekin!

Saavuimme Kamptiin ja asfaltti alkoi! Dramane kertoi paikkakunnan olevan itseasiassa merkittäväkin pikkukaupunki. Kampti on oikeastaan rajakaupunki, sillä Norsunluurannikon rajalle on ainoastaan noin 25 kilometriä. Tämän huomaa myös poliisin ja sotilaiden läsnäolosta ja Kamptista etelään, eli kohti rajaa, lähtevien on käytävä ilmoittautumassa poliisiasemalla. Onneksi olin ottanut passini mukaan retkelle, sillä nyt sitä tahdottiin syynätä. Nimen, syntymäajan, syntymäpaikan, passinnumeron, kansallisuuden ja muiden tärkeiden tietojen lisäksi poliisi kirjasi ylös myös vanhempien nimet sekä syynäsi viisumin ja saapumisleiman. Poliisi tahtoi tietää myös asuinpaikkani (eli hotellin), seuraavan kohteeni ja maan, mistä olin tulossa Burkina Fasoon. Prosessi oli kivuton, eikä mistään lahjuksista edes vihjattu. Lähtöä tehdessämme ystävälliset poliisit tahtoivat vielä kuulla “uutisia Suomesta”. No, mitä minä siihen osaan vastata, kun meillä ei ole edes ebolaa ja eduskuntavaalitkin menivät jo! Nothing special!

kampti12

Sib Tadjalté perheineen asuu aidossa lobitalossa Kuekueran kylässä Kamptin kupeessa.

kampti2

Fetissit talon oviaukon kohdalla antavat suojelusta asukkaille.

Ajelimme joitain kilometrejä kohti Norsunluurannikon rajaa, minkä jälkeen käännyimme puskaan. Painelimme kuoppaista hiekkatietä ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavuimme pieneen lobikylään nimeltä Kuekuera. Dramane ajoi skootterinsa erään lobiperheen pihaan, missä saimme ystävällisen vastaanoton. Perhe ei ollut tiennyt tulostamme, mutta saimme luvan piipahtaa tutustumassa aitoon lobitaloon ja aitoon animistiseen lobiperheeseen! Talossa asuu parantaja-tietäjä Sib Tadjalté vaimonsa (tai vaimojensa) ja lapsiensa kanssa. Perhe on suuri ja kaikki olivat nyt pihalla. Naiset olivat ruoanlaittopuuhissa ja Sib muuten vain nautti elämästä. Asuinpaikka on länsimaalaisen silmään paratiisi!

Otimme kengät pois ja astuimme sisään tähän mudasta ja puunrungoista tehtyyn suureen suorakaiteenmuotoiseen taloon. Talossa on tasakatto, jota käytetään ainakin viljan kuivaamiseen. Rakennuksen oviaukko on pieni ja oviaukon yläpuolella on kaksi fetissiä: mies ja nainen. Ne tuovat turvaa talossa asuville. Sisällä talossa totisesti oli käsittämättömän pimeä, kuten lobitaloissa ylipäänsäkin. Ikkunoita ei juuri ole, eikä lamppuja, sillä sähköjä talossa ei ole. Eikä varmasti muuallakaan Kuekuerassa. Dramane ei ollut ensi kertaa lobitalossa ja meni edellä. Minä kompuroin perässä, kun en vain nähnyt eteeni. Aluksi kävimme keittiössä, jossa oli hiljattain jauhettu viljaa.

kampti11

Parantaja-tietäjä Sib Tadjalté talonsa pihamaalla.

kampti3

Sib Tadjaltén talon eteinen. Kuva otettu salaman kanssa ja oikeasti paikassa ei juuri näe eteensä.

kampti4

Lobitalon keittiötä.

Parin kulman takana pimeydessä istui pikkupoika. Vain pieni valonsäde osui häneen katossa olevasta pienestä reiästä. Poika avasi “oven” talon mielenkiintoisimpaan huoneeseen, “puhdistautumishuoneeseen”. Kyse ei ole kylpyhuoneesta, vaan pienestä kammiosta täynnä erikokoisia ja -näköisiä fetissejä. Pääosin fetissit ovat ihmishahmoja, mutta myös joitain eläimiä seassa on. Näillä main kristinusko ja islam eivät ole päässeet syrjäyttämään lobien omaa animistista uskontoa, jossa esi-isät ja luonnossa asuvat henget ovat erittäin merkittävässä asemassa. Sib Tadjalté on ilmeisen tärkeä henkilö ja hänellä on parantajana ja tietäjänä kyky toimia välittäjänä ihmisten ja henkimaailman, kuten esi-isien, välillä. Sib Tadjalté on siis poppamies! Huoneen lattialla on pieniä valkoisia simpukoita, joita käytetään ennustamisessa ja jossain vaiheessa tätä mielenkiintoista animistista toimitusta uhrataan eläin (sulista päätellen lähinnä kanoja) ja veri pirskotellaan fetissien päälle. Fetissit olivat kuivuneen veren tahrimia.

kampti6

Näkymä Sib Tadjaltén talon “puhdistautumishuoneeseen”.

kampti7

Pääosin kammiossa olevat fetissit kuvaavat ihmistä.

kampti5

Fetissien joukossa on eläinhahmojakin. Lattialla on suuret määrät pieniä valkoisia simpukoita.

kampti9

Kanoja käytetään uhrauksessa.

kampti8

Yleisnäkymä kuivuneen veren tahrimien fetissien täyttämään kammioon.

Lisää fetissejä on Sib Tadjaltén pihamaalla. Jälleen kokoja ja muotoja on joka lähtöön ja uusia fetissejä on tehtävä silloin tällöin. Henget kun käskevät valmistaa aina vain suurempaa ja suurempaa. Minulla ei ollut kanaa, jonka olisi voinut uhrata vierailuni kunniaksi, joten jätin 2 000 frangin (noin kolme euroa) setelin erään ulkona olleen fetissin eteen kiven alle. Sib Tadjalté osti setelilläni myöhemmin kanan ja uhrasi sen. Muuten vierailu oli ilmainen ja hyvin miellyttävä. Kaikkea sai kuvata vapaasti. Vierailun aikana aurinko alkoi jo laskea, joten aloimme tehdä lähtöä. Dramane halusi ajaa mahdollisimman paljon ennen pimeää. Perhe jäi jatkamaan askareitaan.

kampti13

Suurikokoisia fetissejä talon pihamaalla.

kampti14

Lisää.

Hurautimme hetkessä Kamptiin ja ohitse. Vielä riitti valoa. Tie Kamptista Gaouaan on päällystetty, mutta päällyste on aika reikäinen varsinkin Gaouan alkaessa lähestyä. Matkaa kaupunkien välillä on reilut 40 kilometriä, mistä noin puolet jouduimme ajamaan pimeässä. Mutta perille päästiin turvallisesti. Kaikkiaan retkellemme tuli pituutta noin 120 kilometriä.

kampti10

Kauniin vehreää maisemaa Kuekueran ja Kamptin välillä.

Gaouassa ajoimme Dramanen kodin kautta. Tämä asui paikallisessa rivitalossa mielestäni varsin keskiluokkaisesti. Mies tahtoi myydä minulle kaksi Sib Tadjaltén veistämää puista parikymmensenttistä fetissiä: miehen ja naisen. Henget olivat patistaneet Tadjaltén tekemään suurempia fetissejä, joten nämä kaksi olivat jääneet jo kauan sitten käyttämättömiksi. Musée de Ponin työntekijänä Dramane oli saanut ne joskus haltuunsa ja tahtoi kaupitella ne minulle, sillä olin ollut hyvin kiinnostunut lobien kulttuurista. Suomesta ne saisivat kuulemma hyvän kodin. Joku olisi ollut kiinnostunut niistä myös Belgiassa. Ostin fetissit ja varmistin vielä, saisinko tosiaan viedä ne ulos maasta. Mitään ongelmia ei kuulemma koituisi, sillä taikakalut ovat vain noin 15–20 vuotta vanhoja. Ainakin olin saanut nyt hienon matkamuiston Burkina Fasosta: vanhat veren tahrimat lobifetissit! Ei mitään turistikrääsää! Euroopassa niistä voisi kuulemma saada satakin euroa, mutta siihen en jaksa uskoa. Kun kaupat oli lyöty lukkoon, söimme illallisen ja katselimme Dramanen japanilaisen museokollegan lähettämiä videoita lobien perinteisistä tansseista. Sitten tuli hyvästien aika.

Seuraavana aamuna ajattelin lähteä Ouagadougouun.

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Lunta oli Vilnassakin

31.12.2015

Olihan Vilnaa jo kahtena iltana tullut jonkin verran nähtyä. Aina pimeällä. Kun pääsimme Euroopan keskipisteestä takaisin kaupunkiin, oli aikaa aloittaa tutustuminen myös itse pääkaupunkiin. Vilnan vanhakaupunki on ansaitusti Unescon maailmanperintöluettelossakin!

Oli uudenvuodenaatto ja turisteja jonkin verran vanhassakaupungissa. Erityisesti venäläisiä tuntui olevan reippaasti. Heillähän on pitkät lomat uudenvuoden tienoilla. Päädyimme aluksi Vilnan ehkä tunnetuimmalle paikalle, Katedraaliaukiolle (liettuaksi Katedros aikštė), jonka välittömässä läheisyydessä ovat matkailijan kannalta tärkeimmät paikat. Nimikin jo kertoo, että aukiolla sijaitsee Vilnan tuomiokirkko. Liettuan tärkein katolilainen kirkko. Kirkon kellotorni seisoo poikkeuksellisesti erillään itse kirkkorakennuksesta, ja sinne pääsee kiipeämään puisia rappusia pitkin pientä sisäänpääsymaksua vastaan. Me yritimme kellotorniin liian myöhään. Sitä oltiin tietenkin juuri sulkemassa. Kaupungin tuomiokirkon vieressä on Liettuan suuriruhtinaiden palatsi. Se rakennettiin alun perin 1400-luvulla, mutta purettiin vuonna 1801. Pytinki uudelleenrakennettiin vuosina 2002–2009. Emme käyneet tällä kertaa.

vno22

Katedraaliaukio Vilnan vanhassakaupungissa. Vasemmalla tuomiokirkon kellotorni, keskellä itse tuomiokirkko ja oikealla näkyy vähäsen suuriruhtinaiden palatsia.

vno23

Vilnan tuomiokirkko kellotorneineen.

Suuriruhtinaiden palatsin edestä lähtee yksi Vilnan tärkeimmistä kaduista, mukulakivipäällysteinen Pilies gatvė eli “Linnakatu”. Kadun varteen ovat keskittyneet kaikki matkailijoille suunnatut palvelut eli normaalia kalliimmat ravintolat ja matkamuistomyymälät. Kuten esimerkiksi naapurissa Puolassa, myös täällä postimerkkejä saa vain ja ainoastaan postitoimistoista. Ei siis missään tapauksessa samasta paikasta kuin postikortteja. Kävimme syömässä kadun varressa olevassa Spyros Metaxas -nimisessä kreikkalaisessa ravintolassa, mutta ruoka oli aika olematonta ja kallista. Koko komeuden kruunasi taustalla soinut kreikkalainen, mutta amerikkalaista poppia soittanut radiokanava. Asiakkaat olivatkin sitten turisteja. Vilnassa on muuten välillä valitettavan hankala löytää muita kuin italialaisia ravintoloita. Kebabravintoloillekin olisi tilausta, sillä Vilnasta kebabia ei vain löytynyt!

Vilna ottaa perinteisesti vastaan uuden vuoden Katedraaliaukiolla. Sinne mekin hiippailimme hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Väkeä kerääntyi vähitellen ja puoliltaöin aukio oli tupaten täynnä paikallisia ja turisteja. Pääosin varmasti venäläisiä. Kaupunkilaiset ampuivat omia rakettejaan jo ennen puoltayötä aukion lähistöllä, mutta oli Vilnan kaupunkikin järjestänyt upean ilotulituksen aukiolle saapuneiden iloksi. Täällä ei ollut minkäänlaisia häiriötilanteita ja ainoat poksahdukset kuuluivat kuohuviinipulloista vuoden vaihtuessa. Niitä sai kaupoista alle kolmella eurolla!

vno21

Pilies gatvė eli “Linnakatu” on yksi vanhankaupungin pääkaduista.

1.1.2016

Vuoden 2016 ensimmäinen päivä oli hyvin hiljainen Vilnan vanhassakaupungissa, jossa olimme uudelleen jo ennen puoltapäivää! Yöllä oli sadellut hieman lisää lunta, mutta lämpötila oli jälleen tutuissa lukemissa noin kymmenen pakkasasteen tienoilla. Kävelimme Liettuan kansallismuseon editse Katedraaliaukiolle ja edelleen syvemmälle vanhankaupungin pikkukujille. Muutamien satojen metrien päässä aukiosta seisoo Pyhän Annan ja Pyhän Bernardin kirkon kokonaisuus. Itse Pyhän Annan kirkko edustaa tyylisuunnaltaan myöhäisgotiikkaa ja on puolen vuosituhannen ikäinen. Bernardin kirkko on siinä vieressä. Yhdessä ne muodostavat näyttävän kokonaisuuden Vilniajoen rantaan.

vno2

Bernardinų gatvėn ja Šiltadaržio gatvėn risteys vanhassakaupungissa uudenvuodenpäivän aamuna.

vno4

Pyhän Annan kirkko etualalla. Pyhän Bernardin kirkko taaempana.

vno3

Pyhän Bernardin kirkon sisätiloja.

Samaisen joen ylityksen jälkeen Liettuan tasavalta vaihtuu Užupisin tasavallaksi. Užupis on taiteilijoiden tasavalta, niin kutsuttu mikrovaltio. Paikalla on esimerkiksi oma johtaja, hymni ja perustuslaki. Mikään virallinen taho tällaista puuhastelua ei luonnollisestikaan ole tunnustanut! Niin, Užupis tosiaan tuntuu olevan täynnä taidegallerioita, mutta yksikään ei ollut uudenvuodenpäivänä avoinna. Yksi täyteen graffiteilla maalattu porttikonki kuitenkin löytyi. Užupisiin kannattanee mennä, kun siellä paikat ovat avoinnakin. Me kuljimme Vilniajoen yli takaisin Liettuaan!

vno7

Vilniajoki erottaa Užupisin tasavallan (joen oikealla rannalla) muusta vanhastakaupungista.

vno6

Tästä Vilniajoen yli Užupisin tasavaltaan.

vno5

Užupis on taiteilijoiden pesä.

Vilniajoen rannalla on myös Liettuan tärkein ortodoksikatedraali. Liettualaisissa ortodoksikirkoissa vierailijakunta vaihtuu yleensä liettualaisista venäläisiksi. Samoin kirkkojen opastetekstit ovat monesti suunnilleen kaikilla muilla kielillä paitsi liettuaksi. Tämä ortodoksikatedraali on kuitenkin ihan käymisen arvoinen jo ikänsäkin puolesta: se on rakennettu alun perin jo 1300-luvulla.

Kun katedraalin luota sitten lähtee takaisin syvemmälle vanhaankaupunkiin Rusų gatvė -nimistä katua pitkin, päätyy pian Literatų gatvėlle, joka nimensäkin puolesta on valjastettu liettualaisen kirjallisuuden käyttöön. Eräs seinä on täynnä viitteitä Vilnan kirjallisuuden nykyisyyteen ja menneisyyteen.

vno9

Literatų gatvė.

vno8

Jonkun tekohampaat Literatų gatvėn varrella. Kaupungin nykyiseen tai menneeseen kirjallisuuteen viittaavat jotenkin.

vno10

Aušros Vartų gatvė -kadun varrella oleva barokkiportti johtaa Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Uniaattikirkkoon. Taustalla vasemmalla Pyhän Teresan kirkko.

Jossain vaiheessa olimme päätyneet

vno12

Pyhän Kolminaisuuden kirkko on huonossa kunnossa.

vno11

Kirkon sisätiloja.

Kirkosta ulos selvittyämme, Vilnassa sateli taas sankasti lunta. Lämpötila oli pakkasella reilusti, mutta vanhankaupungin mukulakivikatuja pidettiin sulina tehokkaalla suolauksella. Kävelimme Pilies gatvėa pitkin takaisin Katedraaliaukiolle tarkoituksenamme mennä Liettuan kansallismuseoon, joka on sadan metrin päässä aukiosta.
vno1

Vilnan linna sijaitsee kukkulan laella. Linnoituksen torni on nimeltään Gediminasin linnatorni. Etualalla virtaa Nerisjoki.

vno13

Tammikuun ensimmäinen on myös Liettuan lipun päivä. Tässä sotilaat seisovat vielä Katedraaliaukiolla valmiina marssimaan ylös Vilnan linnalle.

Muutimme suunnitelmia. Katedraaliaukiolle oli jälleen kerääntynyt ihmisiä, samoin siellä seisoi ryhmä paraatipukuisia sotilaita suuren Liettuan lipun kanssa. Kansallispukuiset naiset olivat sotilasryhmän reunoilla. Tammikuun ensimmäinen on Liettuan lipun päivä. Hieman ennen kello kahta sotilasryhmä lähti marssien kohti Vilnan linnaa, joka sijaitsee Katedraaliaukion takana. Suuri kansanjoukko seurasi sotilaita ylös linnakukkulalle. Me tietenkin mukana. Perillä sotilaat vaihtoivat mahtipontisten seremonioiden saattelemina Gediminasin linnatornin huipulla liehuvan Liettuan lipun uuteen. Sitten ammuttiin kunnialaukauksia ja laulettiin maan kansallishymni. Normaalisti Gediminasin linnatorniin pääsee ihastelemaan Vilnan vanhankaupungin maisemia, mutta nyt sinne ei seremonioiden vuoksi tietenkään päässyt. Näkee sitä maisemaa korkealta kukkulalta muutenkin! Linnakukkulalle pääsee omien jalkojen lisäksi pikkurahalla funikulaarin kyydissä.
vno14

Ylhäällä Vilnan linnalla, Gediminasin linnatornin juurella. Samainen sotilasryhmä on edessä. Paikalla oli myös lehdistön edustajia, kaupunginjohtoa ja ilmeisesti jopa ministeritason edustus.

vno15

Juhlallisuudet linnakukkulalla ovat ohitse.

vno17

Vilnan vanhakaupunki linnakukkulalta nähtynä.

vno16

Ja näkymä toiseen suuntaan. Keskellä virtaa Nerisjoki, jonka oikealla puolella on uudempaa Vilnaa.

Linnan jälkeen tutustuimme Liettuan kansallismuseoon, joka oli jostain syystä avoinna myös uudenvuodenpäivänä. Ainakin kävijöitä tuntui riittävän! Museovierailun jälkeen on monesti nälkä ja kun kaupunki sattuu olemaan täynnä vain italialaisia ravintoloita, oli ruokapaikan etsintä vaikeaa. Italialainen keittiö ei vain ollut jaksanut säväyttää Liettuassa (eikä muuallakaan), joten tunnin etsinnän jälkeen löysimme Forest-nimisen ravintolan. Se tarjoilee myös liettualaisia ruokalajeja, kuten perunamykyjä. Herkullista ja erittäin halpaa. Kahden hengen ruokailut alkupaloineen ja jälkiruokineen: 22 euroa. Palvelu tosin oli nuivaa, sillä tarjoilijatar ei mielellään puhunut englantia. Saattoi uudellavuodellakin olla jotain tekemistä asian kanssa. Venäjänkieliset asiakkaat saivat palvelua hymyssäsuin! Siltikin voin lämpimästi suositella ravintolaa.
vno18

Liettuan kansallismuseon antia.

vno19

Liettualaista perinneruokaa: lihalla täytetty peruna, päällä pekonia ja kyljessä vielä hapankermaa.

Tropiikin ensimmäinen eurooppalaisasutus

12.7.2015

Kap Verden pääsaarella Santiagolla on toimiva julkinen liikenne, joka hoidetaan suurempien paikkakuntien välillä pikkubusseilla. Pienimpiin paikkoihin liikennöivät avolava-Toyotat, joissa lavalle on viritetty katos ja sen alle penkit. Praiassa pikkubussiliikenne lähtee Sucupiran torin laitamilta. Ja koska Kap Verden markkinat ovat pienet, on kilpailu asiakkaista kovaa. Sucupiralle tarvitsee vain ilmestyä, kuskit ja muut asiakkaiden haalijat kyllä löytävät sinut. Minä halusin Cidade Velhaan!

rai13

Sucupiran tori alkaa tästä. Etualalta lähtevät pikkubussit Tarrafaliin ja puiden takaa Cidade Velhaan.

Aamutuimaan ilmestyin torille ja löysin 15 kilometrin päähän Cidade Velhaan lähtevän pikkubussin. Bussi täyttyi pienen odottelun jälkeen ja lähti matkaan. Niin Santiagolla kuin myös muualla Afrikassa, aamu on tavallisesti paras aika matkustaa. Silloin kulkuneuvot täyttyvät nopeimmin. Toisin kuin muualla Länsi-Afrikassa, Kap Verdellä kyyti maksetaan vasta perillä. Matkan hinta Cidade Velhaan oli 80 escudoa eli noin 0,70 euroa.

cidadevelha5

Osa Cidade Velhasta nähtynä Fortaleza Real de São Filipestä eli kaupunkia vartioivasta satoja vuosia vanhasta linnoituksesta. Suunnilleen kuvan keskellä, rannan tuntumassa, on kaupungin vanhan katedaalin rauniot.

cidadevelha6

Toinen osa vanhasta Cidade Velhasta sijaitsee kanjonin suulla.

Syy, miksi Cidade Velha eli “vanha kaupunki”, kiinnosti minua, on tietenkin Unescon maailmanperintöluettelo. Praiasta länteen sijaitseva Cidade Velha on nimittäin ensimmäinen pysyvä eurooppalainen asutus tropiikissa. Portugalilaisten vuonna 1462 perustama kaupunki toimi Kap Verden ensimmäisenä pääkaupunkina ja samalla merkittävänä Atlantin ylittävän orjakaupan keskuksena. Alun perin paikkakunta tunnettiin nimellä Ribeira Grande. Muun muassa merirosvojen toistuvat hyökkäilyt saivat portugalilaiset siirtämään pääkaupunkinsa Praiaan. Sen jälkeen Ribeira Granden merkitys vähentyi ja nimikin vaihtui Cidade Velhaksi. Unescon listoille pikkukaupunki hyväksyttiin vuonna 2009. Lähteet: [1], [2] & [3]

Jäin kyydistä hieman ennen Cidade Velhan keskustaa. Ensimmäisenä edessä oli vuonna 1693 rakennetun katedraalin rauniot. Kyseessä oli ensimmäinen Länsi-Afrikkaan rakennettu katedraali. Tämän, kuten kaikkien muidenkin merkittävien nähtävyyksien edessä on infoplakaatti kolmella kielellä, portugaliksi, englanniksi ja ranskaksi. Ranskalla pärjää muuten englantia paremmin Kap Verdellä!

cidadevelha9

Cidade Velhan rakennuskantaa kaupungin keskusaukiolla.

cidadevelha1

Paalu, johon kahlittuina orjat häpesivät.

Kaupungin mukulakivistä keskusaukiota reunustavat matalat ja värikkäät kivitalot, joista yksi toimii pienenä hotellina, toinen kauppana ja loput lähinnä asuintaloina. Keskusaukion laidalla on myös häpeäpaalu, mihin orjakaupan aikoihin on kahlittu orjia näytille. Synkän historian omaavan pilarin ympärillä on nykyisin matkamuistokauppiaita.

Cidade Velha sijaitsee jyrkkäseinämäisen kanjonin suulla. Ilmeisesti kanjonin pohjalla olevassa uomassa joskus virtaa myös vettä. Joka tapauksessa kanjoni säilyy kastelun ansiosta vehreänä jopa kuivimpien kuukausien (ja niitä Kap Verdellä riittää) ajan. Kanjonin suulta lähtee yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä: Rua de Banana eli “banaanikatu”. Valkoisten, vanhojen ja olkikattoisten kivitalojen reunustama katu on tietenkin vanhin eurooppalaisten rakentama katu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja tropiikissa. Samaa sarjaa on myös Rua de Bananan poikkikatu Rua Carrera. Nimensä mukaisesti Rua de Bananan varrella kasvaa banaaneja, mutta mitä pidemmälle puskaan tallustaa, löytää myös muita kasveja, kuin myös kotieläimiä. Itse pölähdin yllättäen keskelle lehmälaumaa.

cidadevelha2

Rua de Banana.

Vehreän laakson perukoilta löytää myös São Franciscon luostarin rauniot ja samannimisen kirkon. Näillä main minut myös tultiin toivottamaan tervetulleeksi Cidade Velhaan. Viesti oli, että sekä kaupunki että koko Kap Verde ovat rauhallisia ja hyviä paikkoja. Täällä ei ole kuulemma terroristejakaan!

cidadevelha8

São Franciscon kirkossa järjestetään edelleen erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja.

cidadevelha7

Näkymä kohti kanjonin suuta ja Cidade Velhan keskustaa São Franciscon kirkon takaa.

Lopuksi vielä kiipesin kaupungin yläpuolella, korkean rantatörmän päällä sijaitsevalle linnoitukselle. Sinne kulkee reitti katedraalin raunioiden kohdalta ylöspäin. Reitin varrella näkee paljon sikoja sekä ihmisiä kylvyssä. Polku kun tuntuu paikoin johtavan ihmisten takapihojen poikki! Fortaleza Real de São Filipe on rakennettu jo vuonna 1593, mutta mitä ilmeisimmin entisöity hiljattain. Pääsymaksu linnaan oli 500 escudoa (noin 4,50 euroa). Toisin sanoen liikaa. Maisemia näkee linnaan menemättäkin. Linnoituksella näin myös ensimmäiset valkoiset turistit sitten Boa Vistan. Kun sitten laskeuduin linnoitukselta takaisin Cidade Velhan keskusaukiolle, näin muitakin valkonaamoja.

cidadevelha10

Tie ylös linnoitukselle.

cidadevelha4

Fortaleza Real de São Filipe.

cidadevelha3

Näkymä linnoitukselta kohti sisämaata. Cidade Velha sijaitsee tämän kanjonin suulla.

Cidade Velhasta palasin takaisin Praiaan. Myös paluumatka kustansi 80 escudoa.

Mdinan ja Rabatin koluaminen

22.5.2015

Viimeinen päivä Maltalla alkoi suoraan lounaalla: eli spagettia jäniskastikkeella. Mitä turhaa sitä enää aamuyhdeltätoista aamupalaa syömään! Maltalaiset ovat ilmeisen innokkaita syömään jäniksiä, minkä vuoksi lähes jokaisen ravintolan listoilta elikkoa löytää. Ja onhan se ehkä jopa kanaakin parempaa.

Ruokailun jälkeen hyppäsimme St. Julian’sissa linja-autoon, joka jo puolentoista tunnin matkanteon jälkeen saapui perille Rabatiin. Huvittavinta tässä on se, että etäisyyttä paikkakuntien välillä on alle 15 kilometriä, mutta koska bussi kiertää muun muassa Slieman, Birkirkaran ynnä muut pikkukaupungit välillä, venyy matka-aika pitkäksi. Mutta mihinpä sitä reissussa kiire olisikaan.

mlt20

Näkymä Mdinan kaupunginmuurilta kohti pohjoista. Taustalla häämöttää Välimeri.

mlt22

Mdinan katuja.

Maltan saaren keskiosassa sijaitseva Rabat ei ollut ensisijainen matkakohde, vaan ensiksi suuntasimme siinä kyljessä sijaitsevaan pikkuruiseen, vajaan 300 asukkaan, Mdinaan. Mdina on yksi parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja maailmassa. Kummallista kyllä, mutta Mdina ei vielä ole Unescon maailmanperintöluettelossa. Muurein ympäröity kaupunki toimi vuoteen 1530 saakka Maltan pääkaupunkina. “Hiljaiseksi kaupungiksi” (ainakin siksi, ettei kaupungissa ole autoja) kutsutun kaupungin sokkeloisilta kujilta löytää nykyisin paljon turisteja, mutta myös muuta nähtävää, kuten museoita ja Mdinan katedraalin, jonne on kallis sisäänpääsymaksu. Emme käyneet, koska johan noita kirkkoja on nähty. Mdinan pohjoisosasta avautuu upea maisema yli Maltan saaren.

mlt21

Mdinan katedraali.

mlt23

Edelleen Mdinasta.

Mdina tuli koluttua kokonsa ansiosta nopeasti, jonka jälkeen otimme suunnaksi naapurikaupunki Rabatin. Noin 11 000 asukkaan pikkukaupungin tärkeimmät nähtävyydet ovat roomalaiset Pyhän Agathan ja Paavalin katakombit. Ne saavuttaa helposti ja nopeasti kävellen Rabatin bussipysäkiltä (Rabat Interchange) tai Mdinasta. Luonnollisesti katakombit suljettiin juuri parahiksi meidän saapuessa paikalle. Toki Rabatiin muutenkin kannattaa tulla. On siellä ainakin Pyhälle Paavalille omistettu katedraali, sillä herra ilmeisesti haaksirikkoutui Maltalle aikojen alussa ja oleskeli sen jälkeen kolme kuukautta Rabatissa. Ja tietenkin täälläkin on kauniita kapeita katuja, joille ei useinkaan autoilla ole mitään asiaa.

mlt24

Pyhän Paavalin katedraali Rabatissa.

mlt25

Rabatista.

Rabatin jälkeen otimme linja-auton Maltan kansainväliselle lentoasemalle, josta Wizzairin halpalento Puolan Gdańskiin lähti.

Maltaa valloittamaan

19.-20.5.2015

Puolassa asumisen hyviä puolia on hyvä halpalentotarjonta. Ryanairin ja Wizzairin tarjontaa tarkasteltuani ostin lennot Maltalle vajaan viikon päähän hintaan 80 euroa. Samoihin aikoihin Finnairilta oli mäjähtänyt sähköpostia, jossa kesälentoja Maltalle kaupiteltiin hintaan 249 euroa. Tiistai-iltana 19. toukokuuta sitten istuimme opiskelukaverini kanssa junassa Varsovaan, jonka lentoasemalta Wizzairin lento Maltalle lähti päivän ensimmäisenä lentona. Sitä ennen tuli kuitenkin viettää liian monta tuntia tämän Frédéric Chopinin kansainvälisen lentoaseman terminaalissa, joka on kaikin puolin suhteellisen karu ilmestys, vaikkakin ilmeisen uusi. Pehmeitä penkkejä on turha hakea, eikä ainoan avoinna olleen kioskin myyjätär sanonut sanaakaan mitään kieltä käydessäni ostoksilla. Ymmärtäähän tuon nyt tietenkin, jos keskellä yötä joutuu olemaan töissä. Itsekin olisin ollut hiljaa! Turvatarkastus aukesi kolmen jälkeen aamuyöstä ja marssin sinne päivän ensimmäisenä asiakkaana. Turvatarkastajilta irtosi kyllä puhetta, muttei tuohon kellonaikaan vahingossa sanaakaan englantia. Noh, onhan puola tietenkin maan virallinen kieli! Joka tapauksessa lentoasemat ovat aina mielenkiintoisia paikkoja, niin nytkin.

mlt1

St. Julian’sin kaduilla riittää matkamuistomyymälöitä.

Itse lento hujahti nopeasti eli alle kolmessa tunnissa ja perillä Maltalla oli vastassa mukava kuumankostea ilmasto. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja niin edelleen. Lentoasemalta huristelimme linja-autolla St. Julian’siin (maltaksi San Ġiljan), jossa majapaikkamme Burlington Apartments sijaitsee. Puolentoista tunnin etsinnän ja lukuisten kyselyiden jälkeen majapaikka löytyi täysin eri paikasta kuin missä sen piti olla. Kuulemma muuttanut tai jotain. Samapa tuo.

mlt3

Kalastuspaatti St. Julian’sissa.

mlt2

Lisää veneitä samoilla nurkilla. Samaten lisää St. Julian’sin rakennuskantaa.

Vahvasta brittimenneisyydestä johtuen saarella on hirmuisesti brittituristeja, vääränpuoleinen liikenne sekä erilainen pistoke. Adapteria siis tarvitaan. Hotelleissa adapteri kuulemma yleensä on, mutta jos ei, sellaisen saa ostettua jokaisesta matkamuistomyymälästä 3-4 euron hintaan. Kaikki kolme seikkaa ovat tietenkin vain eksotiikkaa itselleni, joka ei ole koskaan esimerkiksi joutunut adapterien kanssa pelaamaan.

Maltan kiertely alkoi jalan kotinurkilta St. Julian’sista. Paljon ravintoloita, kahviloita, hotelleja. Niitä brittejä, hop-on hop-off -busseja, retkien kauppaajia. Vaikka yleensä olenkin skeptinen kaikkea järjestettyä kohtaan, huviksemme kuuntelimme erään retkimyyjän mainospuheen. Erittäin edulliseen hintaan olisi päässyt muun muassa Cominon saarella ja siellä sijaitsevalle Siniselle laguunille. Myöhemmin tarkemmin retkien sisältöihin tutustuttuamme, totesimme, ettei hintoihin oikeasti sisälly juuri muuta kuin opastus, kuljetus (ei aina sitäkään) ja se tärkein: nouto hotellilta! Kaikki muu, kuten sisäänpääsyt, lounaat ym. pitäisi itse maksaa. Esimerkiksi juuri Cominolle pääsee paljon edullisemmin omatoimisesti, siitä lisää myöhemmin.

mlt4

Palanen Vallettan muuria kaupungin pohjoisosassa.

mlt8

Katunäkymää Vallettasta.

Iltapäivällä ajelimme St. Julian’sista linja-autolla halki Slieman rantojen tämän pikkuvaltion pikkuiseen pääkaupunkiin Vallettaan. Jo 1500-luvulla perustettu Valletta saanut nimensä Johanniittain ritarikunnan suurmestarin Jean de la Vallettin mukaan ja on syystäkin Unescon maailmanperintöluettelossa: löytyy kaupunginmuuria, linnoituksia, katedraaleja ja se satoja vuosia vanha Suurmestarin palatsi, jossa emme tietenkään käyneet.

Kaupungin kapeine katuineen koluaa nopeasti ja illalla ennen pimeää käväisimme vielä Manoelin saarella, joka on sillalla yhteydessä pääsaareen Slieman kaupungin nurkilla. Sielläkin on luonnollisesti linnoitus, kuten kaikkialla Maltalla, mutta myös suurehko huvipursisatama. Rikkaat olivat pysäköineet purkkinsa rantaan ja painelleet rannan ravintolaan illallistamaan. Me painelimme takaisin St. Julian’siin illallistamaan ja nukkumaan.

mlt6

Näkymä kohti pohjoista. Edelleen Vallettasta.

mlt5

Lisää.

mlt9

Huvipursia Manoelin saaren rannassa iltahämärässä.

Sananen Maltan julkisesta liikenteestä

Maltan julkista liikennettä on helppo (onhan valtio jo ensinnäkin olemattoman kokoinen) ja halpa käyttää. Päivälippu kustantaa ainoastaan 1,5 euroa, ja sillä saa matkata mielin määrin, mutta ainoastaan Maltan saarella. Toisella pääsaarella Gozolla on käytössä oma samanhintainen vastaava bussilippu. Lippuja saa automaateista, jos sellaisen löytää. Lipun saa onneksi ostettua myös kuskilta. Minulla on omat mielipiteeni Maltan linja-autoliikenteestä, enkä nyt sen kummemmin ala sitä haukkua, mutta onhan se nyt erikoista jos kymmenen kilometrin matkaan kuluu 1,5 tuntia. Mitään suoria linjoja ei siis todellakaan ole, eivätkä bussit aina ole oikein aikataulussakaan. Linja-auto on kuitenkin budjettimatkaajan valinta, eikä niissä esimerkiksi huijata, kuten takseissa. Lisäksi busseissa kuulee kaunista, arabiaa muistuttavaa, maltan kieltä niin paikallisten suusta kuin kuulutustenkin muodossa. Sightseeing-busseissa vastaavaa tuskin pääsee havainnoimaan.

Kaksi päivää Portossa

19.-20.12.2014

Vuoristossa sijaitsevassa Guardassa ja lähiseudulla patikoiden voisi viettää aikaa päivätolkulla, mutta nyt se ei ollut oikein järkevää sankan sumun vuoksi. Lähdimme eteenpäin. Guardan linja-autoasemalla oli aamulla yhdeksän jälkeen rauhallista. Pohjois-Portugalin Bragaan menevä linja-auto saapui noin vartin verran myöhässä aseman laituriin. Bussiin mennessä kuuluu etuilla minkä ehtii ja sisällä istua minne sattuu, että voi sitten siirtyä omalle paikalle pienen narinan kera, kun toinen matkustaja tulee paikkalippuaan esitellen vierelle seisoskelemaan. No joo, tuttua Suomenkin junista. Busseihin saa tosiaan paikkaliput ja ihmiset niitä noudattavatkin.

Emme menneet Bragaan saakka, vaan jäimme kyydistä kolmen tunnin matkanteon jälkeen Portossa. Portoa kutsutaan monesti Portugalin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi, mutta oikeasti se on vain maan toiseksi suurimman metropolialueen keskus. Asukkaita kaupungissa on Tampereen verran ja koko metropolialueella puolestaan 1,8 miljoonaa. Porto sijaitsee koko Pohjois-Portugalin halki virtaavan Dourojoen varrella, vähän ennen kuin joki laskee Atlanttiin. Douro virtaa syvässä laaksossa ja kaupungin historiallinen keskusta, Ribeira, on muodostunut tähän laaksonseinämään. Korkeuserot keskusta-alueella ovat suuria, minkä voi huomata jo vastaan tulevien ihmisten kävelystä. Klenkkaajia riittää, eikä ihmekään, jos täällä koko elämänsä asuu.

IMG_2611 opo12

Praça de Almeida Garrett -aukio Porton keskustassa. Taustalla Igreja dos Congregados -kirkko, oikealla São Benton rautatieasema ja vasemmalla yksi São Benton metroaseman sisäänkäynneistä. Keskeltä kulkee Avenida Dom Afonso Henriques -katu.

IMG_2649 opo13

Vanhoja Ribeiran rakennuksia.

Rede Expressos -bussifirman terminaali, Paragem Atlântico, sijaitsee erinomaisella paikalla keskustassa Rua Alexandre Herculano -kadulla, kivenheiton päässä Praça da Batalha -aukiolta itään. Terminaalin ympäristössä on lukuisia halpoja majapaikkoja, joita bongasimme liudan jo linja-auton ikkunasta. Ajattelimme kuitenkin mennä vanhaankaupunkiin, Ribeiraan, yöksi. Aikamme siellä harhailtuamme, totesimme, ettei siellä ole kuin kalliinnäköisiä hotelleja. Palasimme terminaalin nurkille, jossa päätimme majoittua Rua do Duque de Loulé -kadun varren Residencial Henrique VIII -majataloon. Siivouspuuhista vastaanottoon tullut vanhempi rouva ei osannut kuin portugalia, mutta saimme varattua kahdeksi yöksi huoneen. Hintaa tuli 25 euroa yöltä. Suuressa huoneessa oli parisänky ja normaali sänky, valtava vaatekaappi ja pieni televisio sekä suuri kylpyhuone suihkukaappeineen, moderneine lavuaareineen ja vuotavine vessanpönttöineen. Kuvia en jaksanut ottaa. Vanhassa rakennuksessa on tietenkin vanhan rakennuksen “viat”: lattia on kalteva, eikä oven lukkoakaan tahtonut saada auki tai kiinni. Portugalilainen lukko voitti kaikki afrikkalaisetkin. Tulipalon sattuessa huoneesta olisikin kannattanut lähteä ikkunasta. Ikkunasta oli näkymät itään, Fontaínhaksen kaupunginosan kattojen yli aina Dourojoelle saakka. Niin ja ilmainen wifi toimi ei toiminut huoneessamme, mutta kunhan meni kerroksen alemmas, niin johan alkoi toimia.

Majoittumisen ja kebabin jälkeen seurasi tehokas Ribeiran tutkinta. Se on muuten Unescon maailmanperintöluettelossa ja syystä! Aluksi tarkastelimme kaupunginosaa vuonna 1886 valmistuneelta Dourojoen ylittävältä Ponte Luís I -sillalta ja vastarannalta Vila Nova de Gaiasta. Sillan “yläkannella” kulkee metrolinja, minkä lisäksi siellä joen voivat ylittää kävelijät, kuten me nyt. Alemmalla kannella, lähellä joenpintaa, kulkevat autot (ja kävelijät). Silta oli hienojen näkymien ansiosta houkutellut paljon turisteja kameroineen.

opo10

Näkymä Ribeiraan Dourojoen vastarannalta Vila Nova de Gaiasta.

IMG_2672 opo9

Ja näkymä toiseen suuntaan. Kuva otettu Douron ylittävältä Ponte Luís I -sillalta. Taustalla Ponte do Infante -silta, jota pitkin saavuimme kaupunkiin. Ylhäällä oikealla puolella näkyy vähän myös Mosteiro da Serra do Pilar -luostaria.

IMG_2682 opo8

Sé do Porto.

IMG_2677 opo11

Näkymä Ribeiraan.

Sillalta palattuamme otimme innoissamme kuvia Sé do Porto -katedraalista. Sen jälkeen tuli toinen kirkko ja varmaan kolmaskin. Ribeirassakin on kapeita katuja ja vanhoja rakennuksia, Dourojoen rannassa lisäksi paljon ravintoloita sekä Ruotsin ja Islannin konsulaatit, noin niin kuin tärkeimpiä paikkoja mainitakseni. Ja kun lähtee kiipeämään jokirannasta ylöspäin, löytää lisää kirkkoja, kuten 1700-luvun Igreja dos Clérigos -kirkon. Sen, valmiiksi korkealla paikalla sijaitseva, 75,6-metrinen torni näkyy kauas ja torniin pääsee kahdella eurolla. Se kannattaa maksaa, koska maisemat huipulta ovat hienot. Itse kirkkoon ei ole pääsymaksua.

IMG_2747 opo2

Torre dos Clérigos.

IMG_2772 opo3

Ja näkymä tornista Ribeiran kattojen yli kohti etelää ja Vila Nova de Gaiaa. Keskellä virtaa Douro.

Ehtoolla menimme sitten syömään oikein ravintolaan, mutta emme Ribeiran turistipaikkoihin. Campo 24 de Agoston metroaseman liepeiltä, Rua de Santo Ildefonson varrelta löysimme Restaurante Roman, jossa saimme annokset viidellä eurolla. Ravintolassa oli hyvä seurata portugalilaisten illallistamista. Möykkä oli melkoinen, kun kaikki olivat niin kamalan sosiaalisia. Rikkoutuipa siinä tiimellyksessä naapuripöytäseurueella yksi punaviinipullokin. Asiakas siivosi.

Nukkumaan mennessään sitä viimeistään huomaa, onko majapaikka hyvä vai ei. Residencial Henrique VIII ei ollut hyvä, sillä sen verran kylmä siellä oli, vaikka nukuimme kaikki mahdolliset peitot ja huovat päällä. Kesällä residenssi varmasti ajaa asiansa, kun ulkona on lämmin. Talvella tämä mörskä vaatisi ehdottomasti lämmitystä. Seuraavana aamuna kaupungille lähtiessämme myös vastaanoton rouva hytisi toppatakki päällään.

IMG_2783 opo4

Aamuinen näkymä majatalon ikkunasta.

IMG_2790 opo14

Porton pikkukujia.

Kylmän yön jälkeen on hyvä lähteä uimaan, Atlantin läheisyydessä kun ollaan. Lisäksi on järjetöntä olla menemättä uimaan, jos on Etelä-Euroopassa! Katsoimme karttaa ja päätimme matkustaa metrolla Matosinhokseen. Siellä näytti olevan ranta. São Benton metroasema oli lähinnä, joten sinne ostamaan lippuja!

Metrolla matkustetaan Andante-kortilla, joka maksoi 0,50 euroa (0,60 euroa vuoden 2015 alusta). Kortille ladataan metroasemilla olevista automaateista matkoja, joiden hinnatkin varmaan muuttuivat vuoden alussa. Kuusi linjaa käsittävässä Porton metrossa on matkustavaisten riesaksi tietenkin vyöhyketaksat ja meidänkin piti hankkia kolmosvyöhykkeelle saakka ulottuva lippu, koska Matosinhos ja uimaranta ovat siellä. On olemassa myös ”päiväpasseja”, jolla saa matkustaa vuorokauden ajan mielin määrin metron lisäksi, busseilla ja raitiovaunuilla. Sellaista mekin yritimme ostaa. Jokaisesta kuudesta lippuautomaatista. Ne on kätevästi ripoteltu kolmeen eri paikkaan suuressa hallissa. Osa automaateista ottaa vastaan vain käteistä, osa vain kortin. Tällä kertaa mikään automaatti ei ottanut vastaan mitään. Aivan kuin tällaista hauskaa tilannetta varten, suunnilleen jokaisella asemalla hiippailee huomioliiviin pukeutunut mies. Tämä mies oli jo aiemmin varmasti ihmetellyt, kun ravaamme automaattien väliä, mutta vasta kun paikallisetkaan eivät saaneet lippujaan ulos automaateista, puuttui hän peliin ja avasi yhden automaateista. Setä teki korjaustoimenpiteet ja parin minuutin kuluttua meilläkin oli omat Andante-kortit kourassa. Siispä metroon.

Jäimme pois Matosinhos Sul -nimisellä asemalla, josta on lyhyt kävelymatka Praia de Matosinhos -rannalle. Se on pitkä ja leveä hiekkaranta, aivan sataman eteläpuolella. Meri oli täynnä surffaajia ja rannalla pidettiin surffikouluja. Ei-niin-yllättäen olimme rannan ainoat, joilla ei ollut yllään märkäpukua tai talvitakkia. Merivesi oli yhtä lämmintä kuin Suomessa kesällä eli kylmää.

IMG_2805 opo5

Praia de Matosinhos.

Rannalta selvittyämme päätimme kokeilla Ribeirassa kulkevaa funikulaaria, jollainen liikennöi jyrkkää rinnettä ylhäältä Praça da Batalhalta alas Dourojoen rantaan. Andante-kortissa on funikulaarin kuva, minkä lisäksi myös metroasemien infotauluissa kerrotaan, että kortilla voi matkustaa myös funikulaarissa. No ei voi. Pitää maksaa kaksi euroa. Osuvasti Andante-kortissa olevassa kuvassa levitellään käsiä, kuten tehtiin myös funikulaarin lipunmyynnissä. Emme matkustaneet protestina. Vielä.

Kävelimme petettyinä ja pettyneinä läheiselle São Benton metroasemalle ja lähdimme huviksemme Dourojoen eteläpuolelle Vila Nova de Gaiaan. Kaupungissa on enemmän asukkaita kuin joen pohjoispuolisessa Portossa, mutta käytännössä Vila Nova de Gaia on kuin osa Portoa. Ajoimme metrolla Santo Ovídion pääteasemalle saakka ja lähes samantien takaisin. Vila Nova de Gaiassa metro kulkee maanpinnalla, joten jotain näkeekin. Jäimme pois Jardim do Morron asemalla, viimeisellä asemalla ennen Dourojoen ylitystä. Jardim do Morron puiston laidalta lähtee gondolihissi, josta on varmasti hienoja näkymiä vastapäiseen Ribeiraan. Gondolihissiin emme menneet, koska johan tuota Ribeiraa oli nähty tarpeeksi! Laskeuduimme alas joelle ja ylitimme Douron Ponte Luís I -sillan alempaa väylää pitkin. Sillan toisella puolella oli jälleen funikulaariasema. Maksoimme kaksi euroa ja näin olimme taas yhtäkkiä korkealla. Ei kummoinen elämys.

IMG_2830 opo1

Vila Nova de Gaiassa kissat syövät risottoa.

IMG_2827 opo7

Vila Nova de Gaian kaduilta, Dourojoen rannan tuntumasta.

IMG_2836 opo6

Praça da Liberdade -aukio kuningas Pedro IV:n ratsastajapatsaineen Porton ydinkeskustassa. Taustalla Câmara Municipal do Porto eli “kunnantalo”.

Loppuilta meni kaupungin kaduilla päämäärättömästi harhaillessa, pizzalla turkkilaisessa ravintolassa, portviiniä maistellessa ja taisimmepa käydä huviksemme metrolla Paranhoksen kaupunginosassakin. Siellä ei ollut oikein mitään, paitsi hyvin rauhallista.

Lissabonin ympärikävely

17.12.2014

Portugalin talous on kuralla ja niin edelleen. Tänä aamuna sitten marssimme ulos hotellista tarkoituksenamme matkustaa metrolla. Yllättäen metron sisäänkäynnissä oli kalterit, mutta samassa vartija ilmestyi kalterien taakse. Hän ei suinkaan avannut sisäänkäyntiä, vaan levitteli käsiään. Paikallinen mies valisti, että Lissabonin metro on tänään lakossa, koska kuljettajat eivät olleet saaneet palkkojaan. Metrolakkoja on ollut pikaisen googlauksen perusteella pitkin syksyä. Nyky-Portugalissa matkailevan kannattaakin sisällyttää sanavarastoonsa lakkoa tarkoittava sana greve.

IMG_2322 lis17

“Metro suljettu lakon johdosta”.

lis15

Kukko on myös Portugalin symboli. Tämä yksilö on Largo Martim Monizin aukion laidassa.

IMG_2103 lis19

Largo Martim Monizin nurkalta.

Jatkoimme siis kävellen, koska busseja tai raitiovaunujakaan ei näkynyt. Ne eivät kuitenkaan onneksi olleet lakossa, sillä Largo Martim Monizin aukiolla näimme ensimmäiset. Praça do Comérciolta hyppäsimme raitiovaunuun numero 15, joka liikennöi kuuden kilometrin päässä lännessä sijaitsevaan Belémin kaupunginosaan. Tämän linjan raitiovaunu on upouusi, tai ainakin vuosikymmeniä uudempi kuin keskustan raitiovaunut muuten!

Belémissä sijaitsee joukko koko Lissabonin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Mielestäni. Ensimmäisenä eteen tuli 500-vuotias Hieronymuksen luostari, joka yhdessä samanikäisen Belémin tornin kanssa kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Itse torni sijaitsee Tejojoen rannalla, tai tarkemmin kokonaan veden ympäröimänä rannan tuntumassa. Aikoinaan sinne on kuljettu nostosiltaa pitkin, mutta nykyisin on pysyvä silta. Belémin torni on rakennettu Vasco da Gaman löytöretken muistoksi ja se selvisi vuoden 1755 maanjäristyksestä ja tsunamistakin. Belémin torniin on kuuden euron sisäänpääsymaksu, mutta opiskelijat saavat muistaakseni pari euroa alennusta. Oma opiskelijakorttini oli tietenkin majapaikassa. Tornin huipulle johtaa ahdas portaikko, jossa ei mahdu ohittamaan, joten välillä joutuu peruuttelemaan, kun alaspäin on tulossa väkeä. Ylhäältä on kuitenkin hienot näkymät.

Vielä hienommat näkymät on näköetäisyydellä edellisestä sijaitsevan korkeamman Löytöretkien monumentin (port. Padrão dos Descobrimentos) huipulta. Monumentti on rakennettu 1400- ja 1500-luvun portugalilaisten tutkimusmatkailijoiden muistoksi ja heitähän riittää. Löytöretkeilijöitä on kuvattuna monumentin molemmille puolille. Monumentin huipulle pääsee kolmella eurolla ja hissillä.

IMG_2122 lis10

Belémin torni.

lis14

Löytöretkien monumentti.

IMG_2166 lis12

Tämän revohkan portugeesilöytöretkeilijöitä muistan koulun historian kirjoista. Kärjessä löytöretket aloittanut Henrik Purjehtija.

IMG_2193 lis11

Näkymä löytöretkien monumentin huipulta. Karttaan on merkitty portugalilaisten valloitukset maailmalla.

IMG_2189 lis13

Jardim da Praça do Império -puisto ja Hieronymuksen luostari Löytöretkien monumentin huipulta nähtynä. Luostarin takana on paikallisen CF Os Belenenses -jalkapallojoukkueen Estádio do Restelo -stadion.

Kun olimme aikamme Belémissä haahuilleet, ajoimme raitiovaunulla takaisin keskustaan, josta ajauduimme Rossion aukiolle. Matkan varrella totesimme yhden kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä, Santa Justan hissin, olevan remontissa, joten sinne ei kannattanut vaivautua. Ostimme paahdettuja kastanjoita, jotka eivät olleet kummoisia ja matojakin sisälsivät. Näitä kastanjakauppiaitakin kaupungin kaduilla on riittämiin.

Kävelimme Avenida da Liberdade -katua pitkin kohti luodetta. Kadun varrelle ovat keskittyneet paremman väen kaupat, kuten Guccit, Pradat ja Louis Vuittonit sekä Hard Rock Café. Kadulla voi havaita myös Portugalin kurjan taloustilanteen: kadun varressa makoili kaiken menettäneitä portugalilaisia. Koko omaisuus oli yhdessä matkalaukussa. Vastaavaa näkee ilmeisesti Ateenankin kaduilla. Me painuimme kaikki putiikit ohittaen Eduardo VII:n puistoon, joka on mielenkiintoisesti saanut nimensä brittien kuninkaan Edward VII:n mukaan. Herra vieraili Portugalissa vuonna 1902. Puiston “huipulla” liehuu valtaisa Portugalin lippu ja lipun juurelta on hienot näkymät alas Lissabonin keskustaan ja Tejojoelle.

lis16

Eduardo VII:n puiston huipulta näkyy alas Tejojoelle saakka.

Joululahjaostoksille menimme kuitenkin vielä ennen pimeää El Corte Inglés -nimiseen maailmanlopun tavarataloon, joka on espanjalaisten vastine Stockmannille. Sisään kyllä pääsee, mutta ulos ei muuten kuin pariin kertaan apua pyytämällä. Kerrosnumerointi on eteläeurooppalaisen leväperäinen: ensimmäisen kellarikerroksen päällä on kaksi kerrosta ennen kuin tulee kerros numero yksi!

IMG_2334 lis18

Rossion aukion joulukoristuksia.