Lissabonin ympärikävely

17.12.2014

Portugalin talous on kuralla ja niin edelleen. Tänä aamuna sitten marssimme ulos hotellista tarkoituksenamme matkustaa metrolla. Yllättäen metron sisäänkäynnissä oli kalterit, mutta samassa vartija ilmestyi kalterien taakse. Hän ei suinkaan avannut sisäänkäyntiä, vaan levitteli käsiään. Paikallinen mies valisti, että Lissabonin metro on tänään lakossa, koska kuljettajat eivät olleet saaneet palkkojaan. Metrolakkoja on ollut pikaisen googlauksen perusteella pitkin syksyä. Nyky-Portugalissa matkailevan kannattaakin sisällyttää sanavarastoonsa lakkoa tarkoittava sana greve.

IMG_2322 lis17

“Metro suljettu lakon johdosta”.

lis15

Kukko on myös Portugalin symboli. Tämä yksilö on Largo Martim Monizin aukion laidassa.

IMG_2103 lis19

Largo Martim Monizin nurkalta.

Jatkoimme siis kävellen, koska busseja tai raitiovaunujakaan ei näkynyt. Ne eivät kuitenkaan onneksi olleet lakossa, sillä Largo Martim Monizin aukiolla näimme ensimmäiset. Praça do Comérciolta hyppäsimme raitiovaunuun numero 15, joka liikennöi kuuden kilometrin päässä lännessä sijaitsevaan Belémin kaupunginosaan. Tämän linjan raitiovaunu on upouusi, tai ainakin vuosikymmeniä uudempi kuin keskustan raitiovaunut muuten!

Belémissä sijaitsee joukko koko Lissabonin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Mielestäni. Ensimmäisenä eteen tuli 500-vuotias Hieronymuksen luostari, joka yhdessä samanikäisen Belémin tornin kanssa kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Itse torni sijaitsee Tejojoen rannalla, tai tarkemmin kokonaan veden ympäröimänä rannan tuntumassa. Aikoinaan sinne on kuljettu nostosiltaa pitkin, mutta nykyisin on pysyvä silta. Belémin torni on rakennettu Vasco da Gaman löytöretken muistoksi ja se selvisi vuoden 1755 maanjäristyksestä ja tsunamistakin. Belémin torniin on kuuden euron sisäänpääsymaksu, mutta opiskelijat saavat muistaakseni pari euroa alennusta. Oma opiskelijakorttini oli tietenkin majapaikassa. Tornin huipulle johtaa ahdas portaikko, jossa ei mahdu ohittamaan, joten välillä joutuu peruuttelemaan, kun alaspäin on tulossa väkeä. Ylhäältä on kuitenkin hienot näkymät.

Vielä hienommat näkymät on näköetäisyydellä edellisestä sijaitsevan korkeamman Löytöretkien monumentin (port. Padrão dos Descobrimentos) huipulta. Monumentti on rakennettu 1400- ja 1500-luvun portugalilaisten tutkimusmatkailijoiden muistoksi ja heitähän riittää. Löytöretkeilijöitä on kuvattuna monumentin molemmille puolille. Monumentin huipulle pääsee kolmella eurolla ja hissillä.

IMG_2122 lis10

Belémin torni.

lis14

Löytöretkien monumentti.

IMG_2166 lis12

Tämän revohkan portugeesilöytöretkeilijöitä muistan koulun historian kirjoista. Kärjessä löytöretket aloittanut Henrik Purjehtija.

IMG_2193 lis11

Näkymä löytöretkien monumentin huipulta. Karttaan on merkitty portugalilaisten valloitukset maailmalla.

IMG_2189 lis13

Jardim da Praça do Império -puisto ja Hieronymuksen luostari Löytöretkien monumentin huipulta nähtynä. Luostarin takana on paikallisen CF Os Belenenses -jalkapallojoukkueen Estádio do Restelo -stadion.

Kun olimme aikamme Belémissä haahuilleet, ajoimme raitiovaunulla takaisin keskustaan, josta ajauduimme Rossion aukiolle. Matkan varrella totesimme yhden kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä, Santa Justan hissin, olevan remontissa, joten sinne ei kannattanut vaivautua. Ostimme paahdettuja kastanjoita, jotka eivät olleet kummoisia ja matojakin sisälsivät. Näitä kastanjakauppiaitakin kaupungin kaduilla on riittämiin.

Kävelimme Avenida da Liberdade -katua pitkin kohti luodetta. Kadun varrelle ovat keskittyneet paremman väen kaupat, kuten Guccit, Pradat ja Louis Vuittonit sekä Hard Rock Café. Kadulla voi havaita myös Portugalin kurjan taloustilanteen: kadun varressa makoili kaiken menettäneitä portugalilaisia. Koko omaisuus oli yhdessä matkalaukussa. Vastaavaa näkee ilmeisesti Ateenankin kaduilla. Me painuimme kaikki putiikit ohittaen Eduardo VII:n puistoon, joka on mielenkiintoisesti saanut nimensä brittien kuninkaan Edward VII:n mukaan. Herra vieraili Portugalissa vuonna 1902. Puiston “huipulla” liehuu valtaisa Portugalin lippu ja lipun juurelta on hienot näkymät alas Lissabonin keskustaan ja Tejojoelle.

lis16

Eduardo VII:n puiston huipulta näkyy alas Tejojoelle saakka.

Joululahjaostoksille menimme kuitenkin vielä ennen pimeää El Corte Inglés -nimiseen maailmanlopun tavarataloon, joka on espanjalaisten vastine Stockmannille. Sisään kyllä pääsee, mutta ulos ei muuten kuin pariin kertaan apua pyytämällä. Kerrosnumerointi on eteläeurooppalaisen leväperäinen: ensimmäisen kellarikerroksen päällä on kaksi kerrosta ennen kuin tulee kerros numero yksi!

IMG_2334 lis18

Rossion aukion joulukoristuksia.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.

Saint-Louisin kaduilta

12.-13.5.2014

Saavuin jo hyvissä ajoin iltapäivällä Saint-Louisin kaupunkiin. Matka Rossosta, Senegalin ja Mauritanian rajalta, oli hetkessä ohi. Kaupunkiin saavuttuani otin taksin Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan. Taksia ajoi mies, jolla oli viisivuotias tytär apukuskin penkillä seuranaan. Perillä majatalossa herra nimeltä Amadou otti minut vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Tilaa oli, joten hän alkoi esitellä majoitusvaihtoehtoja. Tarjolla on omilla vessoilla ja suihkuilla varustettuja huoneita, huoneita jaetuilla saniteettitiloilla sekä molemmille sukupuolille tarkoitettu makuusali, jossa oli kymmenisen sänkyä. Kaikki tyhjiä. Päätin majoittua makuusaliin kahdeksi yöksi. Yksi yö maksoi 5000 tai 6000 frangia eli noin 7,6-9,1 euroa. Majoittumisen jälkeen jalkauduin kaupungin kaduille.

IMG_0054 saint-louis2

Nyt on maisemat kohdillaan: Saint-Louisin saaren katunäkymää.

Saint-Louis on noin 170 000 asukkaan kaupunki Senegalin pohjoisosassa lähellä Mauritanian rajaa. Kaupunki on maantieteellisesti hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Senegaljoen suistossa ja kaupungin historiallinen keskusta pitkässä mutta kapeassa Saint-Louisin saaressa (Île de N’Dar) keskellä jokea. Keskustasaaren lisäksi kaupunki on levittäytynyt joen molemmille rannoille. Kaupungin länsiosa sijaitsee pitkällä Langue de Barbarien niemimaalla. Vaikka keskusta sijaitsee joessa olevassa saaressa, on Atlantin rantaan vain noin kilometrin verran matkaa.

IMG_0042 saint-louis8

Saint-Louisin saarelle saavutaan mantereelta vuonna 1897 valmistunutta ja vuosina 2008-2011 uudistettua Faidherben siltaa pitkin. Kuva otettu saarelta kohti manteretta.

Kaupungin historia ulottuu 1600-luvulle, tarkemmin vuoteen 1659, jolloin ranskalaiset kolonialistit perustivat sen. Siirtomaaherrat alkoivat käyttää Saint-Louisin saarta tukikohtanaan etsiessään alueelta orjia. Muita paikkakunnan kautta kulkeneita kauppatavaroita olivat muun muassa kulta, nahka ja arabikumi. Saint-Louisin saari alkoi muuttua kaupunkimaisemmaksi 1800-luvun puolivälistä lähtien ja nykyisin se onkin päästä päähän täynnä kauniita siirtomaahenkisiä rakennuksia. Vuosisadan lopussa saari yhdistettiin mantereeseen sillalla, joka alun perin oli kuulemma tarkoitettu ylittämään Tonavan, mutta ei kelvannutkaan sinne. Silta sai nimen paikallisen kuvernööri Faidherben mukaan. Saint-Louisin merkitys kasvoi entisestään, kun siitä tuli Ranskan Länsi-Afrikan pääkaupunki eli toisin sanoen sieltä hallittiin suurinta osaa Länsi-Afrikasta. Dakar sai koko siirtomaa-alueen pääkaupungin aseman vuonna 1902, mutta Saint-Louis sai sentään toimia vuodesta 1872 aina vuoteen 1957 saakka Senegalin ja Mauritanian alueet käsittävän siirtokunnan pääkaupunkina. Tämänkin pääkaupunkiaseman menetyksen johdosta Saint-Louisin merkitys alkoi vähentyä. Nykyisin Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Saint-Louisin saari näyttää olevan matkailijoiden ja taiteilijoiden suosiossa. Kaupungissa on jopa suomalaisten perustama Waaw-niminen taiteilijaresidenssi. Tavallinen kansa asuu laitamilla. Lähde: [1]

IMG_0060 saint-louis10

Kaupungin rakennukset ovat värikkäitä.

En päässyt kuin ulos hotellin ovelta, niin aggressiivinen kaupustelu alkoi välittömästi. Aluksi tietenkin pysähdyin kättelemään ja juttelemaan kaikkien kaupustelijoiden kanssa, olihan minulla aikaa. Samoin toimin Mauritaniassa. Kävin jopa parissa putiikissa tutkailemassa matkamuistoja. Täälläkin kaupustelijoilla on tapana antaa mahdolliselle asiakkaalle jokin pieni arvoton lahja, jonka jälkeen lahjottu ei enää kehtaa olla ostamatta mitään. En ottanut lahjuksia, koska tein selväksi, etten tulisi ostamaan mitään. Minulla ei nimittäin ollut rahaa! Kävin nostamassa tukun frangeja, minkä jälkeen aivan hotellini naapurista löytyi kauppamies, jonka kanssa oli mukava jutella ja lopulta tinkiäkin. Hän ei yrittänyt pakkomyydä, mutta toki viritti rihkamarannekorun ranteeseeni. Ostin pienen eebenpuisen naamion, sillä ajattelin sen olevan hyvä muisto Senegalista. Koskaan ei kuitenkaan kannattaisi tehdä ostoksia heti ensimmäisenä päivänä uudessa maassa, sillä myöhemmin paljastui, että Dakarista olisi saanut vastaavan edullisemmin. Kaupustelijoiden lisäksi keskustasaaren kaduilla törmää muihinkin yrittäjiin. Yksi mies on pukeutunut jonkinlaiseen perinteiseen afrikkalaiseen asuun, tulee juttusille ja lopulta ojentaa rahakippoa. Toinen yrittää myydä retkeä läheiseen kansallispuistoon katsomaan gaselleja ja pelikaaneja, mutta kun kerron retken olevan liian kallis ja että mieluummin tutkiskelen kaupunkia, niin saan vastaukseksi tuhahduksia ja olankohautuksia. Kolmas, juovuksissa tai huumepöllyssä oleva, mies alkaa kulkea mukana ja vaatia rahaa, koska hän elää community lifea eli yhdessä muiden nuorukaisten kanssa. Minun pitäisi nyt tukea heitä. Hinnastokin on valmiina: viisituhatta frangia eli reilut seitsemän euroa olisi sopiva summa. Taas kieltäydyin ja vastaukseksi rastapäinen nuorimies kiroaa minut.

Päivä oli ollut pitkä. Painuin takaisin hotellilleni ja menin varhain nukkumaan. Nukkumaan mennessäni halusin jo palata takaisin Mauritaniaan, sillä ensivaikutelmani senegalilaisista ei ollut ollut mitenkään miellyttävä. “Ilman asukkaitaan kaupunki olisi parempi”, lukee matkapäiväkirjassani tämän päivän kohdalla (päivä oli ensimmäinen Mauritanian Zouérat’sta lähdön jälkeen, jolloin olen jotain merkintöjä paperille tehnyt). Kulttuurishokki?

IMG_0055 saint-louis9

Kaupunki on sopivasti rappiolla.

Aamulla annoin pussillisen pyykkiä Amadoulle, joka tunki ne pesukoneeseen ja veloitti 2000 frangia eli noin kolme euroa. Tämän jälkeen lähdin etsimään aamupalaa. Olisi hotellistakin sellaista saanut, mutta se olisi käsittänyt vain kahvia ja patonkia. Jotain muuta kiitos! Löysin pannukakkuravintolan, crêperien, jonka mukava omistaja sattui paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Hän avasi oven ja kutsui minut syömään. Olin päivän ensimmäinen asiakas tässä kolme kuukautta sitten perustetussa ravintolassa. Tilasin pannukakun omenanpaloilla ja siirapilla sekä juomaksi ananasmehun. Hintaa aamupalalle tuli 1500 frangia eli noin 2,3 euroa. Tietenkin lättyjä olisi voinut syödä enemmänkin, mutta kyllä nytkin jaksoi lähteä kiertelemään Saint-Louisin saarta. Saari oli yksi eniten odottamiani paikkoja tällä matkalla.

saint-louis11

Kaupungin keskusaukio.

saint-louis7

Keskustasaaren eteläosasta.

Kävellessäni edestakaisin pienen saaren katuja, törmäsin useita kertoja samoihin kaupustelijoihin. Sama pakkomyynti jatkui. Yksi kaupusteli itsetekemiään koruja ja kerrottuani olevani Suomesta, hän esitteli pientä lappua, johon eräs saarella asuva Erkki oli kirjoittanut muutamia sanoja suomeksi. En ostanut herralta mitään ja hän hieman pitkin hampain nieli päätökseni. Sen sijaan kävin ostamassa mehua ja donitseja sekä senegalilaisen Orange-operaattorin sim-kortin puhelimeeni. Soittoaikaa saa ostettua jokaisesta kioskista ja kaupasta sekä useimmista kadunkulmista! Jo edellisenä päivänä kävin tiedustelemassa sim-kortin hintoja, mutta ostotapahtuma kaatui siihen, että minulla olisikin täytynyt olla passi mukana. Kysyinkin, että onko se todella välttämätöntä. Kuulemma henkilöllisyystodistus vaaditaan ehdottomasti, mutta alettuani tehdä lähtöä liikkeestä, näin ei enää olisikaan ollut.

IMG_0079 saint-louis3

Kalastajia ja veneitä Senegaljoessa Saint-Louisin saaren länsirannikolla. Taustalla Guet N’Darin kalastajakylä.

saint-louis13

Näkymä Senegaljoen vastarannalle Guet N’Dariin Saint-Louisin saaren keskivaiheilta.

Kaupustelu rauhoittui päästyäni hieman syrjemmälle ydinkeskustasta. Kävelin aluksi saaren pohjoispäähän, jonka jälkeen palasin hiljakseen länsirantaa pitkin eteläpäähän. Itse Senegaljoki näytti hyvin saastaiselta saaren tuntumassa, mikä ei toki ole ihmekään, kun siinä pestiin eläimiä, käytettiin vessana ja heitettiin roskat. Siitä huolimatta joessa ui pelikaaneja ja siitä kalastettiin. Paikallisia saastaisuus ei ilmeisesti häiritse, eikä oikeastaan minuakaan. Kyllä näkyyn tottuu. Joenrannassa oli pitkä rivi kalastajaveneitä. Lisää veneitä löytyy kivenheiton päästä, Atlantin rannalla sijaitsevasta Guet N’Darista. Siitä lisää omassa jutussaan.

saint-louis4

Vuohien pesua Senegaljoessa.

saint-louis6

Saaren itärantaa.

IMG_0062 saint-louis12

Täydellistä!

Lounaaksi tilasin keskustan ravintolassa crevettes à la Saint-Louisienne -nimisen annoksen. Ja koska lihavartaita tarkoittava “brochettes” on samantyylinen sana, ajattelin saavani jotain lihaa! Harvemmin tilaan sokkona, mutta nyt olin sillä tuulella. Annos paljastuikin paikalliseen tapaan valmistetuiksi katkaravuiksi, enkä oikeastaan edes pidä katkaravuista. Tämä annos oli kuitenkin maukas.

Illallisella kävin Teranga-nimisessä ravintolassa. Meno oli hyvin afrikkalaista. Toki sisään päästyäni sain ruokalistan, mutta itse tilauksen vastaanottaminen vei ainakin puolisen tuntia, mutta eipä minulla kiire ollutkaan. Ravintolan keittiöstä kuului möykkää, sillä siellä oli vähintään koko suku tai muuten vain paljon ihmisiä. Pieniä lapsiakin. Mahtaako kyseessä olla perheyritys. Jossain vaiheessa koitti muslimien rukoushetken vuoro ja tilauksen vastaanottaminen venyi edelleen. Lopulta sain tilattua ja annoskin tuli melko nopeasti. Tilasin lisäksi bissap-nimistä punaisten hibiskusten kuivatuista kukista tehtyä juomaa, jossa on jäähilettä mukana. Aivan täydellistä.

Terangan kokki istahti aterioinnin jälkeen salin puolelle ja juttelimme pitkään. Mies osasi yllättävän hyvin englantia, mitä hän itse tosin piti riittämättömänä ja pahoitteli toistuvasti. Lisäsimme ranskaa sekaan ja sitten hän paljastui fulbeksikin. Mainiota! Pääsin esittelemään hänen äidinkielensä laajaa sanavarastoani. Hän oli puhelias tyyppi, mutta toisaalta kukapa Afrikassa ei olisi! Keskustelu polveili aiheesta toiseen. Hän oli harras muslimi, minkä saattoi huomata myös ulkonäöstä. Näin jo hieman vanhemmalla iällä hän kertoi keskittyvänsä Koraanin lukemiseen. Nuorempana hän oli tanssinut ja laulanutkin, kuten kuka tahansa muukin tässä osassa maailmaa. Tanssi ja laulu eivät kuulemma kuitenkaan ole hyväksi muslimille. Sentään lapsille hän moiset paheet suo. Hän otti esiin tuoreen viisumipakon ja kertoi kuinka se ei todellakaan ole hyväksi tälle maalle. Hintakin on kuulemma liian korkea. Mies oli jo ehtinyt havaita matkailijoiden määrän vähentyneen. Tämä taas johti keskustelun matkailuun, sillä se on tärkeä elinkeino Saint-Louisissa. Itsekin olin nähnyt espanjalaisen ja aasialaisen turistiryhmän kaupungilla. Muutenkin valkoihoisia on katukuvassa yllättävänkin paljon. Kokki vitsaili kiinalaisista matkailijoista. Hänen mukaansa he saavat kulkea kaupungissa rauhassa, sillä kaupustelijat muka pelkäävät heitä. Ovathan he kaikki samanlaisia kuin Bruce Lee! Kokki totesi myös kaikkien kiinalaisten näyttävän samalta, mikä tekee kiinalaisesta jalkapallo-ottelusta erikoislaatuisen. Nimittäin punaisen kortin saanut pelaaja voi palata kentälle vaihdettuaan vain toisen pelipaidan. Voin täysin yhtyä kokin mietteisiin tästä samannäköisyydestä. Länsimaalainen ei myöskään erota mustien afrikkalaisten kasvoja toisistaan, minkä olin jo tässä vaiheessa huomannut monta kertaa. Olin aiemmin pannut merkille myös, että arabitaustaiset maurit ovat kaikki samannäköisiä, vaikkakin jo huomattavan paljon eurooppalaispiirteisiä. Niin kuin arabit tapaavat olla.

saint-louis5

Vielä yksi kuva kaduilta.

Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Tätäkään yötä en saanut nukkua yksinäni suuressa dormissa, vaan salissa oli myös ranskalainen reppureissaajarouva sekä jo edellisenä yönä saapunut arabimies. Toinen mies ilmaantui paikalle aamuyöstä.

Aamulla sitten Dakariin.

20140512_003

Auberge de la Valléen makuusali. Kaikkialla on silmiinpistävän siistiä, mikä on tosin täysin normaalia senegalilaisissa majapaikoissa.

Hiekkaan hukkuva Chinguetti

Chinguettissa käyminen on lähes pakollista, jos Mauritaniaan matkustaa. Adrarin alueella sijaitseva noin 4000 asukkaan kaupunki on ehdottomasti maan merkittävin matkailukohde. Sikäli siis kun maassa joku ylipäänsä vierailee. Mauritania on yksi maailman vähiten vierailluista maista.

IMG_9477 chinguetti7

Näkymä Chinguettin vanhaankaupunkiin kaupunkia rajaavilta dyyneiltä. Alaoikealla oleva dyyni on hyvää vauhtia nielemässä rakennuksia.

Chinguetti on muinainen karavaanikaupunki, joka perustettiin jo 1100-luvulla. Nykyisen kaupungin tuntumassa oli toki jo valmiina 600-luvulla muodostunut ja nykyisin hiekkaan hautautunut keidasasutus. Kaupungin kautta kulki merkittävä kauppareitti, jota kautta kuljetettiin kamelikaravaaneilla esimerkiksi suolaa. Chinguettin asemaa tärkeänä kauppapaikkana vahvisti osaltaan myös kaupungin huomattava merkitys islamilaisen opin keskuksena. Kaupunki toimi myös Mekkaan matkalla olleiden pyhiinvaeltajien kokoontumispaikkana. Kaupunki on yhä muslimien seitsemänneksi pyhin kaupunki. Chinguettin suuruuden päivät olivat 1600-1800-luvuilla. 1900-luvun puolenvälin jälkeen kaupungin väkiluku kääntyi laskuun.

Kivestä rakennettu Chinguetti on muodostunut vanhan moskeijan ympärille ja vanhimmat rakennukset ovat jo 1200-luvulta. Kaupunki on nykyisin luonnollisesti Unescon maailmanperintökohde. Lähde: [1]

IMG_9619 chinguetti

Chinguettin tärkein nähtävyys on kivestä rakennettu 1500-luvun moskeija, jonne on ei-muslimeilta pääsy kielletty.

Vapun jälkeisenä perjantaina (2.5.2014) eli muslimien pyhäpäivänä päätin lähteä käymään kaupungissa. Puskataksi tuli noutamaan minut suoraan Bab Sahara -majatalosta Atarin kaupungin laitamilta iltapäivällä kahden ja kolmen välillä. Autossa oli väljää, sillä minun ja kuljettajan lisäksi mukana oli vain takapenkillä matkustanut nainen tavaravuorensa kanssa. Reilun tunnin kestävä matka maksoi näin pienellä matkustajamäärällä 3000 ouguijaa eli 7,5 euroa. Ennen Atarista poistumistamme, kuljettaja tankkasi auton hieman erilaisella huoltoasemalla. Nimittäin erään pienen kaupan edessä oli muutamia polttoainetynnyreitä ja -kanistereita, joista tankkaaminen tapahtui veivattavalla tynnyripumpulla.

IMG_9429 amogjar

Maisemaa Amogjarin rotkosta matkalla Atarista Chinguettiin.

Tie Atarista Chinguettiin mutkittelee osan matkaa jylhän Amogjarin rotkon reunamia pitkin. Rotko-osuus on päällystetty, muuten tie on hiekka- ja sorapintainen. Ennen rotkoon sukeltamista kuljettaja ja matkustajanainen nousivat autosta ja rukoilivat. Mahdettiinko rukoilla korkeammilta voimilta suojelusta rotko-osuudelle vai sattuiko vain sopivasti yksi päivän viidestä rukoushetkestä. Auton alkaessa nousta jyrkkää ja mutkaista osuutta takapenkin nainen aloitti äänekkään rukoilun. Sanat Allah ja Muhammed toistuivat tiuhaan. Sitä kesti varmaan viidestä kymmeneen minuuttia. Sitten olimme päässeet yli pahimmasta paikasta. Minua ei enää tässä vaiheessa hetkauttanut rukoilu, koska olin huomannut maurien olevan syvästi uskonnollisia. Sen sijaan nousun aikana ihmetystä herättivät kymmenet valtavat englanninkielisellä tekstillä varustetut kalanruokasäkit tien varressa. Mitä tehdään kalanruoalla keskellä Saharaa, 500 kilometrin päässä merenrannasta?

Rukoilun lisäksi kuljettajalla ja matkustajalla riitti matkan aikana puhumista minusta, sillä hassaniyankielisessä puheessa toistui moneen kertaan sana nasrani, joka tarkoittaa kaltaistani valkoihoista länsimaalaista. Sana nasrani on alun perin tarkoittanut Nasaretista kotoisin olevaa ihmistä. Jeesus oli nasaretilainen ja me eurooppalaiset olemme suurimmaksi osaksi hänen seuraajiaan. Tämän vuoksi olemme nasraneja. Ymmärsin, ettei sanalla ole mitään negatiivista kaikua.

Ennen Chinguettiin saapumista näimme armeijan porukkaa jalkautumassa kuorma-auton lavalta. Varmaan yhtä hauskaa leireillä ja harjoitella sotimista Saharassa kuin Suomen lumihangessa ja miljoonan asteen pakkasessa.

Kun olimme Amogjarin rotkon ja sen molemmin puolin olevat vuoret ohittaneet, saavuimme tasaiselle maalle, jota peittävät kivenlohkareet ja muu varsin karkea maa-aines. Maasto muuttui yhä enemmän pelkäksi hiekaksi Chinguettin lähestyessä. Lopulta Chinguettissa kohosivat Ouaranen hiekka-aavikon eli ergin dyynit. Maisemassa ei ollut hiekan lisäksi mitään muuta. Ouarane on Mauritanian pisin dyyniketju ja hyvin stereotyyppistä Saharan maisemaa.

Chinguetti sijaitsee Ouaranen hiekka-aavikon reunalla. Tämä kuva on otettu parin kolmen sadan metrin päässä vanhastakaupungista.

Tuuli kasaa hiekkaa kaupungin talojen väliin siten, että talon seinän ja tien keskikohdan välissä voi olla sellaisia reilun metrinkin pituisia pudotuksia. Muutenkin Saharan tuulet ovat selvästi hautaamassa kaupunkia hiekkaan. Tämän vuoksi autoilu Chinguettin kaduilla on hyvin mielenkiintoista. Kiinni emme jääneet kaduilla olevista kinoksista huolimatta. Kuljettaja ajoi minut pyytämättä Auberge La Rose des Sables -nimiseen majataloon, mikä osoittautui ihan hyväksi ja siistiksi paikaksi. Yöstä pulitin muistaakseni 2500 ouguijaa eli noin kuusi euroa. Majataloa pitää vanhempi herrasmies, joka mauriksi osaa hämmästyttävän hyvin englantia. La Rose des Sablesista saa myös ruokaa ja siellä syöminen on järkevä valinta, sillä kaupungissa ei kuulemma ole ravintoloita. Enkä kyllä ravintolaa Chinguettista löytänyt. Huoneista löytyvät hyttysverkot, samoin wifi majatalossa on, mutta se on kohtuuttoman kallis (1000 ouguijaa eli 2,5 euroa) eli en kokeillut. Suihku ja vessa ovat jaetut.

IMG_9434 chinguetti8

Auberge La Rose des Sablesin sisäpihaa. Oma huoneeni oli tuo pallokattoinen savesta ja kivestä rakennettu maja. Hyvin kuuma yöllä.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan kaupunkiin. Majatalon pitäjä kulki kanssani ensimmäiset parisataa metriä ja näytti mistä pääsisin kaupungin vanhaan osaan. Jo tämän lyhyen kävelyn aikana puolenkymmentä setää tuli mauritanialaiseen tapaan kädestä pitäen toivottamaan tervetulleeksi (merhbe!), kysymään mistä tulen, miten voin ja mitä pidän heidän maastansa. Ja kun yritin vastailla hassaniyaksi heidän ranskankielisiin kysymyksiinsä, hymyt levenivät entisestään. Hassaniya eli arabian kielen Mauritaniassa puhuttava murre sopii paljon ranskaa paremmin suomalaiseen suuhun. Kaupungilla kävellessäni sain paljon kutsuja juomaan teetä ja tutustumaan käsityöläisten puoteihin. Käsitöiden, kuten erilaisten korujen, hinnat olivat pilvissä, joten Chinguettista ostin matkamuistoksi ainoastaan hienon eebenpuisen avaimenperän.

IMG_9610 chinguetti5

Ikä alkaa painaa Chinguettin vanhankaupungin rakennuksia.

Chinguetti muodostuu kahdesta osasta, “uudesta” ja vanhasta kaupungista. Välissä kulkee leveä kuivunut joenuoma, vadi. Kävellessäni vadin poikki kulkevaa tietä pitkin, bongasin ensimmäiset (Atarin Bab Sahara -majataloa ei nyt lasketa) eurooppalaiset koko maassa. Ranskalainen perhe oli viettämässä pitkää viikonloppua Chinguettissa. He asuvat ja työskentelevät pääkaupungissa Nouakchottissa. Osasivat sujuvaa englantiakin, joten lyöttäydyin heidän seuraansa harhailemaan ympäri kaupungin vanhaa osaa. Saimme seuraa uteliaista paikallisista lapsista, joiden määrä kasvoi matkan varrella.

Pojat_dyynillä

Pojat saivat ajatuksen lähteä hyppimään alas dyyniltä. Olisin itsekin sännännyt notkoon, ellei kukaan olisi ollut näkemässä!

Saavuimme kaupungin laidalle, paikkaan jossa dyynit alkavat. Tässä vaiheessa lapsukaisia oli mukana vähintään parikymmentä. Hiekka oli jäähtynyt paljain jaloin käveltäväksi auringon jo laskiessa, joten otin kengät pois. Lapset naureskelivat minulle, koska kävelyni pehmeässä hiekassa näytti heistä oudolta. Dyyneillä pojat sitten päättivät järjestää hyppynäytöksen ja alkoivat hyppiä alas jyrkkää dyyniä. Mentiin volteilla, kärrynpyörillä, selkä edellä ja ties miten. Tytöt eivät lähteneet tähän mukaan lainkaan, mutta halusivat silti tulla kuvatuiksi.

Chinguetti6

Katunäkymä Chinguettin vanhastakaupungista iltahämärässä.

Aurinko laski ja lähdimme kävelemään kauniisti rappiolla olevan vanhankaupungin poikki kohti “uutta” kaupunkia ja siellä sijaitsevia majapaikkojamme. Matkalla poikkesin vielä kauppaan, josta sain ostettua appelsiinimehua. Suoraan Jemenistä! Kauppojen valikoimat ovat kovin olemattomat Mauritaniassa ja vettä lukuun ottamatta aivan kaikki myyntiartikkelit ovat tuontitavaraa. Enimmäkseen Marokosta, Egyptistä ja Jemenistä.

Perillä majatalollani isäntä oli valmistanut pyynnöstäni aterian. Kanaa ja makaronia. Jälkiruoaksi mauritanialaisia mandariineja. Ruoan vuoksi ei Mauritaniaan todellakaan kannata lähteä, mutta ei maassa nälässä tarvitse silti olla.

IMG_9602 chinguetti3

Kaupungin uusi osa näyttää ihan yhtä vanhalta kuin vanhakaupunkikin.

Mauritanian puskataksit ja sananen maan autokannasta

Vielä lopuksi vähän juttua Mauritanian julkisesta liikenteestä eli puskatakseista. Puskataksilla (ransk. taxi-brousse) tarkoitetaan henkilöautoa, jolla hoidetaan julkinen liikenne monissa Afrikan maissa. Puskataksit kulkevat nimensä mukaisesti “puskassa” eli kaupungista kaupunkiin tai kylästä kylään. Puskataksit lähtevät jostain tietystä paikasta ja usein varhain aamulla. Autoihin otetaan niin paljon ihmisiä kuin vain mahdollista. Mauritaniassa puskataksiin tungetaan apukuskin penkille kaksi matkustajaa ja takapenkille neljä matkustajaa. Auto lähtee vasta, kun se on täynnä. Tosin matkustajat voivat myös ostaa useita paikkoja, jolloin matkaan lähdetään aiemmin ja tilaa on enemmän. Yksinkin kokonaisen puskataksin voi vuokrata ja tällöin kokonaishinta on kaikkien paikkojen yhteissumma. Eurooppalaiselta pyydetään tietenkin reipasta ylihintaa, enkä hetkeäkään usko, että tinkimisestä huolimatta eurooppalainen matkustaisi samaan hintaan paikallisen kanssa. Lisäksi mahdollisista matkatavaroista peritään pienehkö erillismaksu. Kun yksi puskataksi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää toista autoa. Tosin Mauritaniassa ihmiset ovat köyhiä, eivätkä liiku paikasta toiseen kovinkaan paljoa, jonka vuoksi myöskin puskatakseja on monesti vain yksi per päivä per reitti. Nouakchottin ja Nouadhiboun väli sekä Nouakchottin ja Senegalin rajan väli ovat luonnollisesti poikkeuksia suurten matkustajamäärien vuoksi.

Mauritanian autokanta koostuu pääasiassa 1980-luvulla kasatuista 190-sarjan Mercedes-Benzeistä, jotka ovat jo aikoja sitten tulleet käyttöikänsä päähän Euroopassa (ei kuitenkaan Suomessa, jossa on maanosan vanhin autokanta). Tämän jälkeen autot on laivattu Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti ajettu sinne. Tällaista huviajelua harrastavat etenkin keskieurooppalaiset, jotka hankkivat kotimaassa vanhan Mercedes-Benzin, ajavat sen jonnekin päin Länsi-Afrikkaa, myyvät sen siellä voitolla ja lentävät kotiin. Jo Marokon ja Mauritanian välisellä rajalla eurooppalaisten autot yritetään kuulemma puoliväkisin ostaa ja paremman hinnan Afrikassa autosta saakin. Ja kun kaikki Mauritanian autot ovat näitä 1980-luvun Mersuja, ovat myös lähes kaikki puskataksit.

IMG_9604 chinguetti4

Lopuksi vielä kuva Chinguettin hautausmaasta.