Ensimmäinen päivä Tarazissa

24.8.2017

Kazakstanin kiertoa ei voi suorittaa vierailematta entisessä pääkaupungissa Almatyssa (ent. Alma-Ata), mutta koska etäisyydet maailman yhdeksänneksi suurimmassa valtiossa ovat hirmuiset, on välillä pysähdyttävä yöksi tai pariksi. Türkistanin ja Almatyn välillä on parikin suurempaa kaupunkia, kuten vanha kauppakaupunki Šymkent. Se ei nyt kuitenkaan kiinnostanut, sillä taisipa paikkakunta jopa olla Kazakstanin kolmanneksi suurin kaupunki. Valikoimme pysähdyspaikaksi reilun 300 000 asukkaan Tarazin, mikä aiemmin on tunnettu nimellä Džambul. Sillä nimellä edellisiltana tapaamamme uzbekkimieskin kaupunkia edelleen kutsui. Mies heitti meidät Türkistanin marshrutka-asemalle, missä saimme paikat lähes heti lähteneestä autosta, pikkubussista. Kazakstanissakin kaupunkien välillä liikennöivät marshrutkat eli reittitaksit lähtevät, kun auto on saatu täyteen. Linja-autot ja junat lähtenevät täällä ihan aikataulujen mukaan.

Türkistanista on kahden tunnin matka Šymkentiin. Tie on hyvää moottoritietä liki koko matkan. Emme pysähtyneet matkalla.

Šymkentin marshrutka-asema onkin jo astetta suurempi, minkä lisäksi autojen tuulilaseissa olevat suuntaa kertovat plakaatit ovat ainoastaan kyrillisillä kirjaimilla. Taraz on kyrillisesti Тараз. Oikea marshrutka löytyi ja pian istuimme tällaisen auton takapenkillä. Auto oli suuri farmariauto, missä oli etupenkin lisäksi kaksi penkkirivistöä, joilla kullakin istui kolme matkustajaa. Kaikkiaan matkustajia oli siis seitsemän. Kazakstanissa kenenkään ei tarvitse matkustaa katolla. Tunnelmaa oli tästä huolimatta, kun kuljettaja huudatti täysillä kazakstanilaista ja venäläistä musiikkia. Jostain oudosta syystä joukossa oli muutamia italiankielisiäkin kappaleita.

Marshrutkamme Šymkentin ja Tarazin puolivälissä.

Tie Šymkentin ja Tarazin välillä on erinomaisessa kunnossa. Liikennettä on kovin vähän.

Myös tie Šymkentin ja Tarazin välillä on lähes kokonaan kaksikaistaista moottoritietä, jolla voi paahtaa niin lujaa kuin uskaltaa. Poliiseja ei näkynyt missään. Puolivälissä matkaa pysähdyimme levikkeelle, missä kukin saattoi keventää rakkoaan, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Törkyisiähän nämä tienvarren vessat ovat, sillä tuskin kukaan niistä huolehtii.

Noin 180 kilometrin matka Taraziin oli ohi kolmessa tunnissa. Tai oikeastaan vain matka Tarazin keskustan tuntumaan. Seurasin nimittäin Google Mapsista matkan edistymistä ja halusin selvittää, missä päin kaupunkia marshrutka-asema olisi. Selvisi, että meidän (ja kaikkien muiden matkustajien) tuli vaihtaa autoa, joka veisi perille. Tästä matkasta ei toki joutuisi mitään pulittamaan. Tässä tilanteessa päätimme napata taksin, jollainen näytti odottelevan tienvarressa.

Hotel Taraz.

Hotel Tarazin kerrosten seinillä on hienoa taidetta.

Tässä lisää.

Olimme varanneet huoneen Villa Hotelista osoitteesta 200 Žambyl Avenue. Kuskimme, vanha herrasmies, toki tiesi paikkaan suunnistaa. Hotellista hän ei ollut milloinkaan kuullut. Osoitteessa ei ollut hotellia, eivätkä paikalla olleen rakennustarvikeliikkeen työntekijätkään olleet kuulleet hotellista. Ajelimme edestakaisin Žambyl Avenueta tuloksetta: toiset taksikuskitkaan eivät hotellia tunteneet, eikä edes suuren Hotel Tarazin henkilökunta. Lisäksi kazakstanilaisen sim-korttimme puheaika oli juuri parahiksi ehditty kuluttaa. Päättelimme, ettei hotellia ehkä olisi olemassakaan. Booking.comin osoitetiedot ja kartat ovat valitettavan usein täysin virheellisiä. Annoimme kuskin viedä meidät Hotel Taraziin, valtavaan hotellikompleksiin, jota epäilimme hintavaksi. Tuloksettomasta ja pitkähköstä etsinnästä johtuen halusin tipata taksikuskiamme 500 tengellä (noin 1,25 euroa), mitä hän olisi millään tahtonut ottaa vastaan. Hinnaksi hotellille olimme alun perin sopineet hurjat tuhat tengeä (noin 2,5 euroa).

Hotel Taraz (venäjäksi Гостиница Тараз eli Gostinitsa Taraz) paljastui kaikkea muuta kuin hintavaksi jo valtaisassa sisääntuloaulassa. Hotelli on joskus voinut ollakin kallis, mutta nykytilassa paikka on kovin laiminlyöty ja hotellissa näytti majoittuvan vain kazakkeja. Vastaanottotiskillä saimme hyvän vastaanoton, vaikkei siellä englantia tietenkään osattu sanaakaan. Suomi kyllä oli tuttu maa. Huoneen kerrottiin maksavan 4 000 tengeä (noin 10 euroa) yöltä ja sen saimme vieläpä itse valita kolmesta vaihtoehdosta. Otimme huoneen numero 313, missä esimerkiksi vessan vesisäiliön kantta ei ollut olemassakaan, lavuaarista puuttui hana, eikä televisio toiminut. Ilman niitäkin selviää. Huone on suuri ja parasta on valtava terassi, jolle olisin hotellinjohtajana voinut hankkia tuolin ja pöydän. Tai edes tuolin.

Näkymä Žambyl Avenuelle Hotel Tarazin huoneen numero 313 parvekkeelta.

Hotellihuoneen kylpyhuone.

Hotellin “buffetti”.

Hotel Taraz tarjoaa myös wifin, joka tosin on saatavilla vain ala-aulassa ja sielläkin käytännössä vain vastaanottotiskin välittömässä läheisyydessä ja viereisessä “ravintolassa”. Henkilökunta vinkkasikin meidät sisään viereiseen huoneeseen, jonka ovessa luki Буфет eli buffetti. Tässä buffetissa tilaaminen hoituu siten, että täti nostelee kahdesta kolmeen erilaista annosta jääkaapista. Herkullisimman näköisen voi sitten käskeä laittaa mikroon ja kohta edessä on jokin kazakstanilaisen keittiön luomuksista. Tilasin pilahvin, jolla hintaa oli 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Annos oli hyvänmakuinen, mutta vietti turhan lyhyen ajan mikrossa. Televisiosta tuli samaan aikaan intialaista saippuaoopperaa. Buffetin tätiä kiinnosti mahdoimmeko katsoa intialaisia sarjoja Suomessakin.

Syömällä buffetissa vältyimme ravintolan etsinnältä. Nyt siis kohti Tarazin ihmeitä, jos sellaisia nyt edes olisi! Hotel Taraz sijaitsee Žambyl Avenuen ja Lenininkadun kulmauksessa ja ehkä nimen perusteella lähdimme tarpomaan kohti keskustaa juuri Lenininkatua pitkin. Taraz vaikutti jälleen tyystin erilaiselta kaupungilta kuin aavikon ympäröimä kuuma ja rutikuiva Aktau, puuton ja kosteankuuma öljykaupunki Atyrau tai pohjoisen rauhallinen maalaiskaupunki Kandyagash virkistävän raikkaine ilmoineen. Taraz on vehreä kaupunki, missä puut ja muu kasvillisuus kukoistaa. Ehkäpä läheisiltä vuorilta saadaan vettä pitämään ne elossa tässä kuumuudessa.

Tarazin huvipuisto.

Katunäkymä Tarazista.

Keskustassa on huvipuisto (Қиял-әлем Тараз), jollainen on tosin tuntuu olevan kaikissa  kazakkikaupungeissa. Laitteisiin pääseminen jäi edelleen mietityttämään, sillä lipunmyynneistä emme löytäneet ketään. Aina silloin tällöin laitteet kuitenkin olivat toiminnassa. Jo Aktaussa olimme yrittäneet tuloksetta ostaa lippuja maailmanpyörään.

Vähän kauempana sijaitsee uusi “kulttuurikeskus” hienoine puistoineen. Paikka on ilmeisen uusi, eikä sitä mainita Lonely Planetissakaan. Eikä Google Mapskaan paikkaa tunne. Kulttuurikeskuksen pihamaalla seisoo näkötorni, jonne pääsee pientä pääsymaksua vastaan. Ylhäällä on hienojen maisemien lisäksi maan isän, ikuisen presidentin ja rakkaan johtajan Nursultan Nazarbajevin kädenjälki. Maan isällä on iso kämmen, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Tarazin “kulttuurikeskus”. Vasemmalla uusi näkötorni.

Näkymä Tarazin kaupunkiin.

Tarazin takana kohoaa vuoristo.

Itse kulttuurikeskus (tai mikä ikinä onkaan) oli jo suljettu ja nyt paikalle alkoi kerääntyä hääkansaa. Kazakstanissa hääseurueita näkee missä liikkuukaan. Seurueet liikkuvat kuitenkin valkoisilla limusiineilla, niin täälläkin. Venäjän rekisterissä näytti auto olevan. Kulttuurikeskuksen edessä on patsas herra Žambyl Žabajeville (Жамбыл Жабаев ескерткіші), suurelle kazakkirunoilijalle, jonka mukaan Tarazin kaupunkikin vuosina 1938–1997 tunnettiin nimellä Džambul.

Kazakstanin kartta Tarazin kulttuurikeskuksen puistossa.

Paikallisen hääseurueen kulkuneuvo.

Ilta alkoi hämärtää, eivätkä pankit olleet enää avoinna. Olisin tahtonut vaihtaa euroja tengeiksi, mutta ehtisihän sen seuraavanakin päivänä.

Pääkaupunki nimeltä Ouagadougou

19.8.2015

Suurin osa maailman pääkaupungeista on nimetty ilman minkäänlaista mielikuvitusta. Kartalta löytyy niin Tukholmaa, Brysseliä kuin Budapestiäkin. Sitten on pääkaupunkeja, joiden nimeämistä on oikeasti mietiskelty: on Ankaraa, Limaa ja Montevideota. Kaikkein parhaimmalta suussa maistuu kuitenkin Burkina Fason pääkaupunki Ouagadougou! Kaupunki, jonka nimeä ei valitettavasti lausuta kuten kirjoitetaan, sijaitsee keskellä maata ja siellä on reilut puolitoista miljoonaa asukasta. Sinne siis!

oua11

Safarilla Ouagadougoun keskustassa. Leijonapatsas symboloi Ouagadougoun ja ranskalaisen Lyonin kaupungin suhteita.

Burkina Fason lounaisnurkalta Gaouasta on vajaan 400 kilometrin matka tuohon maagiseen pääkaupunkiin. Jos haluaa olla typerys, matkan voi taittaa polvet suussa puskataksilla eli romulla pikkubussilla hintaan 8 000 frangia (noin 12,2 euroa). Nämä autot lähtevät Gaouan keskustan puskataksiasemalta kello seitsemän jälkeen aamulla.

Fiksut valitsevat välille ison ilmastoidun linja-auton. Kävelin noin parin kilometrin matkan rinkka selässä Hotel Halasta kaupungin bussiterminaaliin. Se sijaitsee noin kolmen tai neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta pohjoiseen päin vievän pääväylän varressa. Terminaalissa voi valita kahdesta vaihtoehdosta, jotka ovat TSR (Transport Sana Rasmane) ja STMB. Jälkimmäisen kalusto on jostain historian alkuhämäristä, joten valinnanvaikeutta ei ollut. Siispä astelin TSR:n lippuluukulle ja ostin lipun Ouagadougouun saakka. Hinta on 7 000 frangia (noin 10,7 euroa) ja se on painettu lippuun! Näin ollen lipunmyyjä ei pääse vetämään välistä keksimällä omia hintoja. Lähtöjä on erityisesti aamulla suunnilleen tunnin välein. Olin aamun ensimmäisellä vuorolla ja se lähti ajallaan kello 7. STMB:n bussi lähti myös samaan aikaan kohti pääkaupunkia.

Tie kulki kohti pohjoista Bouroum-Bouroumin ja Tiankouran kylien kautta. Aurinko paistoi ja bussissa oli hyvin tilaa. Diébougoun kaupunki tuli varsin nopeasti ja siellä linja-automme täyttyi lähes kokonaan. Jo pian Diébougoun jälkeen kaarsimme Danon kaupungin linja-autoasemalle. Isolta tieltä sinne kuljetaan sellaista kärrypolkua, etten tiennyt bussin siihen edes pystyvän. Kuoppainen tie oli yöllisen sateen jäljiltä täynnä pieniä järviä, joihin ajaminen kyllä synnytti tsunameja kadunvarren kauppiaiden riemuksi. Asemalla matkustajat rynnivät joukolla ulos, joten ajattelin täällä olevan hieman pidemmän tauon. Ehdin hädin tuskin käydä vessassa, kun kuljettaja jo tööttäili lähdön merkiksi. Matkustajat ja sellaisiksi halunneet rynnivät yhtä aikaa ovelle. Onneksi olin jättänyt repun paikalleni, muuten se oli nyt mennyt ja minusta tullut seisomapaikkalainen. Lopulta kukaan ei kuitenkaan joutunut seisomaan ja rahastajat ajoivat ilman paikkaa jääneet ulos. Odottakoot seuraavaa bussia, joka tulisi joka tapauksessa jo tunnin kuluttua. Ostin ikkunasta banaaneja matkaevääksi.

Pâ-nimisessä kaupungissa käännyimme kohti itää ja Ouagadougoua. Pân lisäksi bongasin ikkunasta kylttejä muihinkin hauskannimisiin paikkoihin: Lâ, Pô, Silli, Lollio ja kirsikkana kakun päällä Bingo hieman ennen Ouagadougoua! Burkinalaiset totisesti osaavat paikkojen nimeämisen. Tienviittojen bongaamiseenkin kyllästyy ja juuri sitä varten TSR näytti televisioista koko matkan ajan iloisia burkinalaisia musiikkivideoita ja laadukkaan norsunluurannikkolaisen komediaelokuvan. Ranskaksi puhuttua elokuvaa pystyi seuraamaan ihan ilman kielitaitoakin. Siinä maalaispoika muutti syvältä Norsunluurannikon puskasta rannikon miljoonakaupunkiin Abidjaniin. Matkatavarat koostuivat lähinnä valtavasta banaanitertusta. Abidjanissa elämä meni kokonaan uusiksi: piti oppia syömään haarukalla ja veitsellä, kulkemaan taksiin ovesta ikkunan sijasta ja käyttämään liukuportaita niitä pelkäämättä! Hyvin kliseistä, mutta hauskaa!

oua7

Avenue de la Liberté on yksi Ouagadougoun merkittävimpiä katuja. Kuva otettu Le Pavillon Vert -hotellini edestä kohti Sankariarén toria.

oua8

Ouagadougoun katunäkymää.

Saavuin Ouagadougouun yhden aikaan iltapäivällä. Samalla olin saapunut Sahelin alueelle: maisema oli kuivaa ja karua, vaikka meneillään ollut sadekausi olikin värjännyt sitä vähän vihreämmäksi. Aurinko paistoi ja lämpötila oli kolmenkymmenen paremmalla puolella. Otin TSR:n terminaalista taksin Le Pavillon Vert -hotelliin Ouagadougoun keskustan pohjoispuolelle Marché de Sankariaré -nimisen torin nurkalle.

Le Pavillon Vert on Ouagadougoussa se paikka, joka kerää kaikki pienen budjetin länkkärireissaajat. Länsi-Afrikka on sen verran pieni paikka, että hotelliin oli majoittunut sama Kapkaupunkiin autollaan matkalla ollut saksalainen pariskunta, jonka tapasin jo Malin Bamakossa Hotel Sleeping Camelissa. Vaihdoimme kuulumisia. Sain kuulla, että myös Bamakossa ollut australialainen moottoripyöräseikkailija Pat oli samassa hotellissa. Hän oli malarian nujertamana huoneessaan ja saksalaispariskunta piti hänestä huolta. Nainen sattui olemaan sairaanhoitaja. Burkinalaista sairaalaa kolmikko tahtoi välttää viimeiseen saakka! Sillä välin, kun itse olin kolunnut Burkina Fason eteläosia, aussiseikkailija oli kuulemma päätynyt pariksi päiväksi vankilaan Norsunluurannikolla. Sama hänellä varmasti oli edessä myöhemmin myös Kongon demokraattisessa tasavallassa! Niin, me neljä länsimaalaista taisimmekin sitten olla hotellin ainoat vieraat!

oua10

Hotel Le Pavillon Vertin vehreää pihamaata.

oua9

Burkina Fason pitkäaikainen presidentti Blaise Compaoré ajettiin virastaan väkivaltaisten mellakoiden saattelemana lokakuussa 2014. Tässä hotellin seinässä olevassa julisteessa vihattu Compaoré on pantu mm. taluttamaan aasia, juoksemaan sarvikuonoa pakoon ja kiillottamaan Marokon kuninkaan kenkiä.

Oma hotellihuoneeni oli Le Pavillon Vertin halvin, 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Varasin sen kolmeksi yöksi. Huoneessa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna sekä rottinkipenkki ja tuuletin. Vessa ja suihku ovat jaetut. Kaiken kaikkiaan oikein pätevä hotelli siis. Söin hotellin ravintolassa hampurilaisen ja lähdin kaupungille.

Hotel Le Pavillon Vert sijaitsee pitkän Avenue de la Libertén varrella. Jos lähtee katua kohti länttä, löytää erilaisia tukkuliikkeitä ja korjaamoita. Jos valitsee idän, löytää tavallisen kansan kahviloita ja ravintoloita sekä supermarketteja! Sellaisia rikkaille länsimaalaisille suunnattuja kauppoja, jossa saattaa seota täysin, kun yhtäkkiä kaikkea taas on saatavilla! Kävin huvikseni eräässä ja ostin Turkista tuodun ja moneen kertaan sulaneen suklaapatukan! Kaupan pikkuinen suklaavalikoima oli omassa pienessä jääkaapissaan, jonne jostain syystä päätin vilkaista. Palailin takaisin hotellilleni, käväisin vastapäätä hotelliani sijaitsevalla Sankariarén torilla. Ei mitään uutta, johan näitä toreja on nähty. Silti afrikkalaisessa torissa on aina sitä jotain. Eteläistä eksotiikkaa! Ostin jonkun nuoren tytön kaikki pähkinät ja tytöltä taisi loppua työpäivä siihen.

Ouagadougou on siitä merkillinen länsiafrikkalaiskaupunki, että siellä on rautatie ja sillä vieläpä liikennettä. Kävelin radanvartta Ouagadougoun rautatieasemalle. Ihan muuten vain. Täältä pääsisi junalla Bobo-Dioulasson ja Banforan kautta aina Norsunluurannikon Abidjaniin saakka. Siis Atlantin rantaan.

oua5

Siirtomaakaudella kuolleiden ranskalaissotilaiden hautausmaa keskellä Ouagadougoua.

Asemalta päädyin Ranskan kulttuuri-instituutin, Institut Français du Burkina Fason eteen. Yhdysvaltojen tavoin myös Ranska pelkää ja sisään instituuttiin kuljetaan turvatarkastuksen läpi. Kerran Mauritanian Nouakchottissa ranskalaisinstituutissa vierailleena, totesin, etten jaksa alkaa avata reppuani. Kävin vain naapurissa olevalla hautausmaalla, jonne on haudattu siirtomaa-aikana kuolleita ranskalaissotilaita. Hautausmaan portissa erikseen täsmennettiin, että paikalla tosiaan saa vierailla ilmaiseksi. Ilmeisesti paikalliset ovat yrittäneet rahastaa silläkin.

oua1

Vallankumouksen aukiolla on hieno muistomerkki Burkina Fason karttoineen.

oua4

Vallankumouksen aukiota.

Keskellä kaupunkia sijaitsee myös Place de la Révolution eli ”Vallankumouksen aukio”, joka on valtava tyhjä alue. Sen laidalla on monumentti ilmeisesti siis vallankumouksen merkiksi. Aukion kahdella laidalla on suuret sotilasalueet ja etelälaidalla Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Burkina Fason pääkonttori. Itäpuolella aukio rajoittuu muun muassa suureen pankkirakennukseen, Burkina Fason perustuslakineuvostoon ja Air Burkinan konttoriin. Täällä ollaan siis jo lähes asian ytimessä. Päätin jättää keskustan tarkemman tutkimisen seuraavaan päivään ja lähteä kohti hotellia.

oua6

Katunäkymä Ouagadougousta.

oua2

Tämä kolmikko myy varaosia raskaaseen kalustoon.

oua3

Miesten kaupan julkisivua: “Vente de pieces detaches”.

Halusin vielä käydä kaupassa. Sellaisessa oikeassa länkkärikaupassa. Etsin puoli tuntia löytämättä ainuttakaan kauppaa, en edes mitään pieniä afrikkalaiskauppoja. Lopulta löysin yhden supermarketin, jossa oli jopa pieniä ostoskärryjä! Olin ainoa asiakas. Löysin paikallista jugurttia, mutta ehkä merkittävin löytö oli kaupan leipähylly. Ensimmäistä kertaa valikoimassa oli jotain muutakin leipää kuin sitä iänikuista mautonta patonkia, jota tuli jo korvistakin. Ostin innoissani pussillisen oikeaa leipää! Ja makkarasäilykkeen! Ja sipsejä! Kaikki oli kuljetettu tänne syvälle Afrikkaan ihan vain minua varten!

Gaouaan halki eteläisen Burkina Fason pikkukylien

17.8.2015

Alun perin olin suunnitellut matkustavani Burkina Fason pohjoisosaan Gorom-Goromiin ja Doriin, mutta se olisi tarkoittanut pitkiä edestakaisia bussimatkoja. Lisäksi Sahelin alueella sijaitsevan Gorom-Goromin turvallisuustilanteen kerrottiin olevan arveluttava. Ovathan Pohjois-Malin levottomuudet melko lähellä. Päätin Sindoussa haudata Sahel-haaveeni ja matkustaa kohti Ghanan rajaa aina Gaouan (lausutaan ‘Gawa’) kaupunkiin saakka. Se on eteläisen Burkina Fason suurimpia kaupunkeja keskellä lobiheimon asuinsijoja.

Ensin oli kuitenkin päästävä pois Sindousta. Kaupungista pääsee pikkubussilla 50 kilometrin päähän Banforaan kolmesti aamussa. Ensimmäinen auto lähti, kun olin kello seitsemältä aamupalapöydässä. Maksoin laskun ja olin ennen kahdeksaa tien varressa odottamassa. Pääsin toiseen pikkubussiin, joka ajoi tuttua reittiä Dounan ja Wolonkoton kautta Banforaan.

sindou26

Tie Sindousta Banforaan on huippukunnossa.

Perille saavuttuaan ei yleensä tarvitse itse huolehtia jatkosuunnitelmista, muut kyllä huolehtivat niistä. Nyt mies nimeltä Oumar kertoi järjestävänsä minut Gaouan-pikkubussiin. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (noin 9,1 euroa). Odotellessani kävin ostamassa täytetyn patongin ja yritin maksaa sitä 500 frangin (noin 0,75 euroa) lantilla. Katselin kolikkoa hetkisen itsekin, mutta annoin sen mamalle, joka ei sitä kelpuuttanut. Väärennetty mikä väärennetty. Ajattelin yrittää panna vahingon kiertämään sitten Gaouassa. Autolle palattuani Oumar ajoi minut kaupungin puskataksiasemalle ja pyysi ottamaan mukaansa Eurooppaan. Hän ei halunnut enää elää Burkina Fasossa. Euroopassa hän aikoi maanviljelijäksi ja kysyi, mitä me oikein siellä kasvatamme.

Siirryin kadun toiselle puolelle, josta seuraava kyyti lähti noin puolen kilometrin päähän. Siellä odotti kymmenisen Gaouaan lähtijää. Burkinafasolaisten ystävällisyys on omaa luokkaansa, nytkin minulle kannettiin penkki ja kun se joutui hetken kuluttua aurinkoon, tultiin sitä kantamaan kanssani varjoon puun alle. Penkillä istuskellessani sitä taas huomasi, miten täkäläisilläkin lapsilla on lapsuus loppunut lyhyeen. Alle kouluikäiset lapsukaiset kiersivät myymässä karkkia, tupakkaa ja nenäliinapaketteja. Heitä valitettavasti tarvitaan perheiden elannon hankkimiseen. Kun olin ostanut erään pikkupojan lähes koko “myyntipöydän” tyhjäksi eli kaikki kolme nenäliinapakettia, tuli pian seuraava poika kaupustelemaan samoja nenäliinapaketteja. Josko vaikka tarvitsisin lisää! Olivat muuten Made in Norsunluurannikko.

sindou25

Ghanalainen Africa Cola voittaa Coca-Colat ja vastaavat.

Vajaan tunnin kuluttua ryhmämme siirtyi jälleen uuteen paikkaan vähän Banforan ulkopuolelle, Gaouaan menevän tien alkuun. Vaihdoimme taas autoa ja nyt kulkupeli muistutti taas sitä, miltä sen Afrikassa kuuluukin näyttää, eli romulta! Malin Bamakosta lähtien olin nyt kulkenut suhteellisen länsimaisesti isoilla linja-autoilla ja Sindoussakin melko uudella ja hyväkuntoisella pikkubussilla. Tällä kertaa vanhasta Toyota Hiacesta muokattu pikkubussi oli elämänsä elänyt. Siispä matkaan! Pääsin kahden miehen väliin selkä menosuuntaan päin. Edessäni istui vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut, ilmeisesti vähän hurskaampi, muslimimies. Jaloissamme oli vararenkaita ynnä muuta rojua.

Heti Banforasta lähdön jälkeen kävi selväksi, että Gaouaan johtava hiekkatie olisi umpisurkeassa kunnossa. Pääosin varmasti sadekauden vuoksi. Välillä ajelimme kävelyvauhtia, välillä tien ulkopuolella puskassa ja välillä oli otettava vähän vauhtia, että suurista vesilätäköistä päästiin. Yleensä ihmiset varmasti kulkevat Gaouaan Bobo-Dioulasson kautta, mutta se olisi liian helppoa. Lisäksi matkaseura oli mukavaa, joiden kanssa ei tosin juttuun liiemmin päässyt ranskantaidottomuuteni vuoksi, mutta kyllä elekielelläkin jotenkin pärjää. Esimerkiksi vierustoverini olisi tahtonut puoliväkisin ostaa viisi vuotta vanhan Nokiani.

Ensimmäinen suurempi paikkakunta matkalla Gaouaan on Sidéradougou, jossa osa matkustajista jäi pois. Ja uusia tuli tilalle. Tähän mennessä olimme tulleet Banforasta noin 60 kilometriä reilussa kahdessa tunnissa. Dandougoussa jäivät seuraavat matkalaiset ja nyt autossa alkoi olla jo hyvin tilaa. Ei tarvinnut enää istua epämukavasti. Kouéren kylässä oli pidempi pysähdys. Kouére, kuten jokainen kylä tai pikkukaupunki tällä matkalla ovat sitä alkeellisinta Afrikkaa pienine savimajoineen ja muine hökkeleineen. Paikalliset “huoltoasemat” ovat parinkymmenen pullon rivistö maassa. Jostain oli saatu ranskalaisen Totalin kylttejä kuitenkin! Toisaalta autoja täälläpäin ei liiemmin ole, eli “huoltoasemat” riittävät mopedeja varten. Niitä on enemmän. Kouéressa edessäni istuneet miehet pyysivät minut kanssaan lounaalle viereiselle “grillille”. Se oli muutaman karahkan varaan kyhätty katos, jonka alla grillattiin lihaa. Vaikka liha tuoksuikin hyvältä, en halunnut sekoittaa mahaani vielä tässä vaiheessa matkaa. Enkä toisaalta tiennyt olisinko saanut täkäläisiä lihanosia alaskaan. Kerroin, etten ole nälkäinen ja söin Banforasta ostamiani mangolastuja.

kouere1

Kouére on tyypillinen kylä Banforan ja Gaouan välillä. Tämä kuva on otettu kohti Gaouaa.

kouere2

Kouéren kylää toiseen suuntaan. Etualalla vasemmalla on paikallinen grilli. Taustalla näkyy myös vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut muslimimies, joka tuli kanssamme Banforasta tänne.

Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui ja kuljettajakin alkoi olla kiinnostunut minusta. Hän osasi muutamia lauseita englanniksi ja äänsi ne kuin lähes aito amerikkalainen! Olihan hänellä myös farkut jalassa, mikä nyt ei kovin tavallista taida olla ainakaan suurempien kaupunkien ulkopuolella. Päässään hänellä oli jostain täkäläisestä eläimestä tehty karvahattu. Ja suun edessä hengityssuojain, sillä auton sisään tulvi punaista hiekkapölyä. Tie oli kuivahtanut matkan edetessä. Seuraava pikkukaupunki oli nimeltään Ouo! Ja sen jälkeen pysähdyimme jättämään pari matkustajaa pieneen Lokosson kylään.

Minulle oli Banforassa kerrottu ja alleviivattu tämän puskataksin olevan suora aina Gaouaan saakka. Noin 40 kilometrin päässä Gaouasta, Loropénin pikkukaupungissa, sain kuulla, että pitäisi vaihtaa kulkuneuvoa. Tämän pikkubussin pääteasema oli Loropéni! Samasta autosta tuli vain kaksi muuta vaihtomatkustajaa seuraavaan kulkuneuvoon, ikivanhaan Mercedes-Benzin pakettiautoon, joka oli muutettu jälleen puskataksiksi. Kömmin perälle, pyyhin penkiltä punaista hiekkapölyä pois ja istahdin. Lähdimme melkein samantien matkaan kohti Gaouaa. Tie ei parantunut yhtään. Ohitimme useita pieniä lobiheimon asuttamia pikkukyliä, joista suunnilleen jokaisesta tuli joku tai joitakin kyytiin kohti Gaouaa. Lopulta noin 20 kilometriä ennen Gaouaa, autoon ei mahtunut enää yhtään lisää matkustajia, mutta heitä vain tuli ja sitä muut matkustajat protestoivat. Kaiken tämän kruunasi juuri parahiksi laskeutunut pimeys ja alkava ukonilma rankkasateineen. Perillä Gaouassa olimme noin seitsemän aikaan illalla. Matkaa Banforasta Gaouaan on melko tarkalleen 200 kilometriä, mutta aikaa siihen näin sadekaudella sai kulumaan seitsemisen tuntia.

lokosso

Lokosson kylä hieman ennen Loropéniä on jo niin pieni, ettei sitä löydy tavallisilta kartoiltakaan.

Gaouassa satoi rankasti, eikä juuri kukaan tahtonut poistua pikkubussista. Minä olisin tahtonut, mutta auton takaosasta oli vain mahdotonta poistua. Ikkunakin oli jumissa, eikä sitä saanut edes kiinni. Kastuin ihan autossa istumallakin. Viimein jotkut ymmärsivät poistua sateeseen ja minä hyökkäsin heidän peräänsä, otin laukkuni ja lähdin kyselemään taksia. Ryhmä miehiä oli sadetta pitämässä erään katoksen alla, mutta eräs ilmoittautui kuljettamaan minut Hotel Halaan.

Libanonilaisomistuksessa oleva Hotel Hala on Gaouan paras hotelli. Astelin tupaan kirjaimellisesti keittiön kautta. Mistäpä tuota voisi tietää, missä on pääovi! Keittiössä häärinyt libanonilainen mies toivotti hymyillen tervetulleeksi ja ohjasi vastaanottotiskille. Tiskillä vastassa oli tympein vastaanotto ikinä: olin tullut häiritsemään vanhan herran jalkapallopelin seuraamista. Suupielet olivat kuin korostuneesti alaspäin ja otsa rypyssä. Hieman ennen minua hotelliin oli tullut vanhempi ranskalaispariskunta, joka yritti samaan aikaan tilata tiskillä ruokaa. Hymyilimme epäuskoisina toisillemme! Varasin hotellin halvimman huoneen kahdeksi yöksi (12 500 frangia eli noin 19 euroa yöltä). Tilasin myös spagetti bolognesen.

gaoua1

Hotel Halan vastaanotosta löytyy metsästysmuistoja ja norsun syöksyhampaita.

Vaihdoimme kuulumisia ranskalaisen pariskunnan kanssa. He olivat lentäneet Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun ja halunneet vierailla myös Gaouassa. Juurikin täkäläisen lobiheimon kulttuuri tuntui kiinnostavan. Ja se kiinnosti minuakin. Pariskunta oli käynyt myös Suomessa, Kuusamossa. Poika kuulemma tykkäsi kalastaa. Itse en kertonut, etten ole koskaan käynyt heidän maassaan!

Spagettia odotellessani lähdin käymään huoneessani. Huone oli suurehko ja vieläpä omalla suihkulla ja vessalla varustettu. Parisängyn yllä oli ehjä hyttysverkko. Lisäksi huoneessa oli yhden hengen vuodekin. Hotel Halassa on toimiva wifi ja se toimi myös huoneessani. Katossa pyöri tuuletin.

Pitkä matka 50 kilometrin päähän

15.8.2015

Banforasta noin 50 kilometrin päässä länteen, Norsunluurannikon ja Malin rajojen läheisyydessä, sijaitsee pieni Sindoun kaupunki. Paikkakunnalle on parin viime vuoden ajan ollut helppo ajaa itsekseen skootterilla, sillä aiemmin huonossa kunnossa ollut tie on viimein saanut päällysteen. Toistaiseksi tie on huippukunnossa. Banforan hotellini isäntä halusi minun vuokraavan skootterin, jolla voisin käydä Sindoussa päiväseltään ja tulla takaisin Banforaan yöksi. Tahdoin kuitenkin viipyä kaupungissa pidempään, kaksi yötä.

sindou1

Tie Sindouhun on hyvässä kunnossa.

Aamupalan jälkeen lähdin Banforan puskataksiasemalle kyselemään Sindoun-bussien lähtöpaikkaa ja mahdollista aikataulua. Puskataksiasema ei ollut oikea paikka, mutta sain sieltä miehen oppaakseni. Hän vei minut parinsadan metrin päähän, Banforan rautatieasemalle johtavan tien alkuun. Siitä pääsee pikkubusseilla Sindoun lisäksi ainakin Burkina Fason toiseksi suurimpaan kaupunkiin Bobo-Dioulassoon. Sain kuulla, että yksi pikkubussi olisi pian lähdössä Sindouhun. Ostin 2 000 frangia (noin kolme euroa) maksaneen lipun, minkä jälkeen vuokrasin mopotaksin itselleni. Nyt mentäisiin kiireesti takaisin hotelliin kaupungin toiselle laidalle noutamaan rinkkani. Näin tapahtui. Maksoin mopopojalle tonnin (noin 1,5 euroa) kyydityksestä. Perillä pikkubussien lähtöpaikalla sain seuraavaksi kuulla, että lähtöaika olisikin kello 14 ja että “Sindoun-bussi” lähtisikin Bobo-Dioulassoon. Niinpä niin. Seurasi reilun neljän tunnin odotus.

Kävin nostamassa läheisestä pankkiautomaatista tukun frangeja, sillä Sindoussa ei ole automaatteja. Ja kortillakaan ei voi maksaa. Noin tunnin kuluttua Sindouhun menevä auto saapui ja lähdimme tankkaamaan sitä. Paikalla oli lisäkseni jo pari muutakin matkustajaa. Kävimme myös jättämässä Sindousta tuodut tyhjät kaasupullot täytettäväksi. Tilalle otettiin uudet. Sitten jatkui odottelu. Kävin ostamassa täytetyn patongin 400 frangilla (noin 0,6 euroa) ja läjän kuivattuja mangolastuja. Juuri Banforan ja Bobo-Dioulasson seutu on tunnettu niistä.

Kellon alkaessa lähestyä yhtä iltapäivällä, matkustajia oli jo kymmenisen. Eräs mama ei suostunut nousemaan kyytiin, sillä hän koki, että häneltä pyydettiin ylihintaa. Mama riiteli auton rahastajan kanssa pari minuuttia, mutta joutui luovuttamaan ja maksamaan pyydetyn hinnan. Oli hänellä toki tavallista enemmän matkatavaroitakin. Oikea hinta on 1 500 frangia (noin 2,3 euroa) eli minuakin oli huijattu. Episodin jälkeen hieraisin silmiäni, sillä minibussiin saapui nuori mies kynsienpidennykset oikeassa kädessään!

Samat kaupustelijat kiersivät kadulla useaan kertaan neljän tunnin odotteluni aikana. Joku kaupitteli toukkia, joku patonkia ja joku suomalaisen mielestä hyvin mautonta bling-bling-rihkamaa. Sellaista mitä amerikkalaiset räppärit suosivat ja niin tuntui suosivan kynsienpidennyspoikakin. Viimeisen tunnin ennen lähtöä istuskelin sisällä autossa kuunnellen ranskankielistä afrikkalaispropagandaa. Nimet Muammar Gaddafi, Nicholas Sarkozy ja Thomas Sankara toistuivat useasti. Sen verran ymmärsin, että Ranskan entinen presidentti Sarkozy lytättiin kasetilla maanrakoon, ehkä Libyan diktaattori Gaddafikin. Miljardia frangeja oli kadonnut tai käytetty väärin. Afrikkalaiset olivat oikeassa ja heitä oli kohdeltu väärin.

sindou2

Näkymä kivenheiton päästä Sindoun majapaikastani.

Matkaankin päästiin viimein puoli kolmen aikoihin iltapäivällä. Viimeiset matkustajat kerättiin kyytiin Sindouhun menevän tien varrelta. Osa matkalaisista jäi matkan varrelle Wolonkotoon ja Dounaan. Perillä Sindoussa olimme neljän aikoihin iltapäivällä. Olin kuluttanut 50 kilometrin matkaan koko päivän.

Sindoussa majoitusta tarjoaa parisataa metriä ennen “pääkadulle” kääntymistä sijaitseva Campement Soutrala, paikallisen matkailuosuuskunnan majatalo, jonka kaikki tuotto jää paikkakunnalle muun muassa koulujen tukemiseen. Majatalossa on puolentusinaa pyörömajaa turisteja varten. Oman majani sisustus oli hyvin pelkistetty: pöytä, tuuletin ja sänky. Hyttysverkkokin oli ehjä. Vessa on erillisessä rakennuksessa, eikä se ole kyykkyversio lainkaan. Suihku sen sijaan on ulkosuihku eli suihkutellessaan voi katsella, kuinka paikalliset keräävät polttopuita metsästä. On siinä sentään muuri edessä, mutta pää ulottuu sen yläpuolelle! Huoneen hinta on vain 5 000 frangia (noin 7,6 euroa) yöltä, mikä on naurettavan edullinen hinta Burkina Fasossa.

sindou4

Campement Soutrala.

sindou3

Campement Soutralan mökkejä. Ensimmäinen rivissä oli omani.

Illalla söin herkullisen spagettiannoksen majapaikassa hintaan 750 frangia (noin 1,15 euroa). En ollut ainoa asukas tälläkään kertaa, Burkina Fasossa kun oltiin. Majapaikassa oli myös kaksi valkoista ranskalaisnaista.

Kaupungin ja sen tärkeimmän nähtävyyden, Sindoun kalliomuodostumien (Pics de Sindou), tutkimisen jätin seuraavaan päivään, koska aurinko alkoi painua näkymättömiin.

Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Epätodellinen saapuminen Conakryyn

2.8.2015

Dalaban aamu oli aurinkoinen. Kävelin parinkymmenen minuutin matkan kaupungin puskataksiasemalle. Asema on pikkuinen, eikä siellä vallitse minkäänlaista kaaosta. Autoja on lähdössä vain kourallinen.

Ostin lipun Guinean pääkaupunkiin Conakryyn menevään puskataksiin. Lipun ostamisessa oli huijauksen makua, sillä matkan hinnaksi kerrottiin 75 000 frangia (noin 9,4 euroa). Olin odottanut noin puolet pienempää summaa ja panin merkille, että osa matkustajista maksoi matkastaan puolet minua vähemmän. Yritin kysellä muilta matkustajilta, mitä nämä olivat matkastaan pulittaneet. Kuljettaja ei siitä tykännyt ja eräskin matkustaja sitten kieltäytyi näyttämästä lippuaan. Etupenkillä istunut nuori poika ei ollut kuunnellut mitä ulkona tapahtui ja näytti lippuaan. Siinä oli onnekseni sama summa eli ehkä minunkin piletissä todella seisoi oikea summa.

Matkalaukun hinnaksi kerrottiin 30 000 frangia (noin 3,75 euroa), vaikka oikeampi summa on noin kymppitonni (noin 1,25 euroa). Kieltäydyin tiukasti maksamasta ja pienen vääntämisen jälkeen myös rinkkani päätettiin nostaa auton katolle. Kuljettaja ei myöhemminkään ruinannut lisää rahaa. Toisin sanoen minua oli kuin olikin huijattu.

dalaba14

Guineassa puskatakseihin saa liput, joissa on merkitty reitti, hinta, päivämäärä ja auton rekisterinumero. Kuvassa on lippuni Dalabasta Conakryyn.

Tie Dalabasta 55 kilometrin päähän Mamoun kaupunkiin saakka on suhteellisen hyvää asfalttia, eikä liikennettä ole liiaksi asti. Voi ajaa mutkia suoriksi. Vuoristomaisemat ovat upeita, mutta tasoittuvat vähitellen Mamouhun laskeuduttaessa. Mamou on suurehko risteyskaupunki, jossa yhtyvät pohjoisesta, eli suunnastamme, tuleva “valtatie”, etelästä eli Kissidougousta tuleva tie sekä länsi-itäsuuntainen valtaväylä Conakrysta Kankaniin.

Olin odottanut ebolatarkastuspisteiden alkavan viimeistään tälle Guinean ehkä tärkeimmälle tielle päästyämme. Niitä ei näkynyt, mutta sen sijaan pian Mamoun jälkeen tielle oli kaatunut rekka, minkä vuoksi rekat olivat muodostaneet onnettomuuspaikan molemmin puolin kymmenien kilometrien pituiset jonot. Henkilöautoilla paikan pystyi ohittamaan ojan kautta. Onnettomuus tuskin oli mikään tuore juttu, sillä paikalle olivat saapuneet myös mamat myymään ruokaa jumissa oleville rekkakuskeille. Toinen ajokaista oli käytössä ja suuri sopivasti pääsimme ilman odottelua ohittamaan rekat, joista suurin osa näytti olevan guinealaisia, mutta olipa joukossa senegalilaisia, malilaisia, ghanalaisia ja sierraleonelaisiakin rekkoja. Tunti tai kaksi siinä ohituksessa toki meni. Välillä kun oli vaihdettava kuulumisia tuttujen kuskien kanssa, välillä poliisi pysäytti, välillä seisottiin varmaan ihan muuten vaan. Ihan parissa päivässä moinen ruuhka tuskin purkautuukaan. Nyt rekkakuskit olivat “rakentamassa” kuokkien ja lapioiden avulla uutta tietä kaatuneen rekan ohi. Siirtäminen olisi ilmeisesti vaikeampi homma!

guinea7

Jossain Mamoun ja Kindian välillä pidimme rukoilutauon. Ja niin pitivät muutkin tiellä liikkuneet autokunnat. Itse pidin toisenlaisen tauon.

guinea6

Näkymä toiseen suuntaan taukopaikalta.

Rekkajonoa ohittaessamme kiinnitin huomiota, että Guinean rekat ovat lähes poikkeuksetta Espanjasta laivattuja Renaulteja. Espanjalaisten kuljetusliikkeiden tarrat olivat vielä kyljissä, minkä lisäksi lähes aina joko keskeltä tuulilasia tai sivuikkunasta löytyi laivauksesta kertova A4-kokoinen tarra Conakry-teksteillä. Samainen lappu oli myös lähes kaikissa vähänkin uudemmissa henkilöautoissa, sillä nekin oli tuotu Espanjasta. Aivan kuin täkäläiset kuljettajat olisivat jotenkin ylpeitä saadessaan ajaa Eurooppa-autoilla. Tai sitten pelätään, että viranomaiset puuttuvat asiaan, jos tarra puuttuu ikkunasta!

Viranomaiset ovatkin hurjaluontoisia tässä maassa. Ensimmäisenä Guinean-päivänäni olin kokenut korruptiopysäytyksen tiellä. Nyt Kindian kaupungin ohitettuamme tiellä oli päivän ensimmäinen pysäytys, jossa poliisit tai santarmit keräsivät palkkaansa. Paikalla oli tietenkin valtaisa ruuhka, siinä vierähti tunnin verran. Kun tuli meidän vuoromme, kuljettaja kysyi meiltä matkustajilta, kenellä paperit eivät ole kunnossa tai ne puuttuvat kokonaan. Kaksi matkustajaa ojensi kuskille 5 000 frangin (noin 0,6 euroa) setelin ja kuljettaja antoi rahat ikkunasta poliisille samaan aikaan, kun toinen poliisi tarkisti matkustajien asiakirjoja. Annoinpa itsekin passini, eikä siitä onnekseni tullut haloota. Eikä ongelmaa ollut rokotuskortissanikaan. Kaikki oli kunnossa, eikä kenenkään tarvinnut edes nousta autosta. Tulipa siinä ruuhkassa mietittyä kaikenlaista, kuten että liikenne soljuisi sujuvasti ilman tällaisia mielivaltaisia tiesulkuja. Tai jos autoja halutaan välttämättä pysäytellä, niin mittaisivat edes niitä matkustavaisten lämpötiloja ebolan varalta.

Toinen korruptiopysäytys oli lähes ensimmäisen perässä. Jälleen pitkä odottelu, kahden paperittoman matkustajan rahastus ja rahat viranomaiselle. Tällä kertaa 5 000 frangia ilman papereita matkustavaa kohti ei tosin ollut riittävä summa poliisille/santarmille. Kohteliaasti kuskimme yritti ranskaksi kysellä, mikä mahtaisi olla se summa, johon monsieur olisi tyytyväinen. Kymppitonni naamaa kohti oli riittävästi. Minäkin pääsin tiesulusta läpi EU-passilla ilman ongelmia. Toisin kuin oma autokuntamme, osa kuljettajista yritti tiesulusta läpi toisella taktiikalla. Kaasuttamalla pientareen kautta! Guinean poliisivoimat eivät sellaista peliä suvaitse, vaan pari poliisia hakkasi mielipuolisesti eräänkin auton kylkeä ja passitti kaikki ulos. Onneksi oma kuskini luotti kohteliaisuuteen, vaikka näiden rikollisten tukeminen aivan varmasti korpeaakin. Noh, maassa maan tavalla!

20150801_005

Ruuhka Coyahissa 30 kilometriä ennen Conakrya.

Seuraavan kerran liikenne puuroutui Coyahissa, noin 30 kilometriä ennen Conakrya. Siinä ruuhkassa meni ainakin kaksi tuntia, vaikka tie oli muuttunut nelikaistaiseksi eli kumpaankiin suuntaan meni kaksi kaistaa. Nälässä ruuhkissa ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä missä vain autot seisovat, ovat siellä myös kaiken maailman ruoan ja rihkaman myyjät! Pähkinöitä ja banaaneja saa ostettua enimpään nälkään vaikka suoraan auton ikkunasta. Jos haluaa esimerkiksi lihavartaita, on mentävä ulos autosta tien varteen. Ja jos tahtoo ostaa vaikkapa kattilan tai sukat, sekin onnistuu ruuhkassa istuessa.

Coyahin ohi päästyämme tämä Conakryn sisäänmenoväylä muuttui villiksi länneksi, sillä vaikka vastaantulevien kaistat onkin erotettu korokkeella, voi vastaantulevien kaistalla ajella huoletta. Käytännössä tie Coyahista Conakryyn on nelikaistainen kumpaankin suuntaan. Tähän mennessä matka oli sujunut varsin miellyttävästi, mutta kun Conakry alkoi lähestyä, alkoi sataa ja tiet muuttuivat velliksi ja ruuhkautuivat ja ties mitä.

20150802_007

Conakryn maisemaa hieman ennen Bambetoa.

20150802_008

Lisää Conakrya.

Miljoonakaupunki Conakry sijaitsee kilometrien pituisella Atlanttiin pistävällä niemellä ja kaupunkiin on vain yksi sisäänmenoväylä. Ja se on tukossa varmasti aina. Kuljettaja ajoi autonsa monen mutkan ja kirjaimellisesti monen kuoppaisen takapihan kautta lopulta perille Bambeton puskataksiasemalle, jonne saapuvat ja josta lähtevät Fouta Djallonin alueen puskataksit. Bambeto on surkea näky, suorastaan yksi suuri kaatopaikka, jota käyttää julkisen liikenteen lisäksi paikalliset kauppiaat. Tuoretta ruokaa!

Bambeto on vielä hyvin kaukana Conakryn keskustasta Kaloumista, joka sijaitsee niemen kärjessä. Otin taksin Kaloumissa sijaitsevalle katolilaiselle lähetysasemalle, joka pitää samassa rakennuksessa kaupungin halvinta majapaikkaa, Maison d’Accueilia. Yleensä majatalo on ilmeisesti täynnä, sillä se tosiaan on halpa, siisti ja parhaalla paikalla tässä kaupungissa. Ajattelin sieltä kuitenkin löytyvän majapaikan minullekin, sillä onhan ebola ajanut kaikki pois maasta! Vaan eipä ollut, sillä nyt majatalossa majoittuu juuri noita ebolatyöntekijöitä. Majatalon henkilökunta kehotti tulemaan seuraavana päivänä uudelleen. Silloin ehkä olisi tilaa.

Pimeä alkoi jo laskeutua. Otin taksin ja kerroin haluavani Plein Sud -nimiseen hotelliin. Kuljettaja puolestaan kertoi haluavansa Eurooppaan. Sovimme matkan hinnaksi 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Siis hinnaksi hotelliin! Kuljettaja oli pössytellyt jotain muutakin kuin vain tupakkaa ja oli kovin poissaoleva. Kunhan ajeli, emmekä löytäneet etsimäämme. Annoin miehelle kymppitonnin ja poistuin taksista. En vain tiedä missä. Menin juttelemaan erään rakennuksen edessä olleelle vartijalle, joka otti asiakseen hoitaa minut Plein Sudiin. Otimme taksin, ajelimme puolisen tuntia ja kyselimme ainakin kymmeneltä ihmiseltä neuvoja. Tuloksetta. Ehkä Plein Sudia ei enää olekaan.

Epätoivo alkoi iskeä. Minne mennä yöksi afrikkalaisessa suurkaupungissa, jos ei halua maksaa omaisuutta siitä, että saa hetkeksi kallistaa päänsä tyynyyn. Mietin jo meneväni yöksi Conakryn lentoasemalle, mutta tuskin sielläkään terminaaliin yöksi sisään pääsisi ilman lentolippua. Toisaalta paikalliset opiskelijat suosivat lentoaseman parkkipaikkaa tenttiinlukupaikkana, sillä siellä on aina valaistus… (Lähteet: [1])

Conakryn majoitustarjonta koostuu lähes pelkästään luksushotelleista, joiden hinnat ovat pilvissä. Eräs residenssi Angolan suurlähetystön liepeillä olisi kustantanut 800 000 frangia (noin sata euroa) yöltä, toinen samalla suunnalla oleva maksoi 500 000 frangia. Kolmannessa, Hôtel Coleahissa, hinnaksi ilmoitettiin 600 000 frangia (noin 75 euroa). Hotellissa on wifi, jota pyysin saada käyttää, jos maksaisin jonkun pienen summan. Sain koodin, varasin viidessä minuutissa huoneen Zambezi Inn -hotellista ja kun menin kiittämään vastaanottotiskille, pyydettiin minulta vaatimattomat satatonnia (noin 12,5 euroa) viiden minuutin wifin käytöstä. En jaksanut muuta kuin hymyillä ja kaivaa setelinipun taskusta. Kuulemma hinta on sama, käyttää nettiä sitten viisi minuuttia tai koko päivän. Vastaanottovirkailija ei vaivautunut tulemaan tiskin ääreenkään, vaan kiukkuisesti komenteli jalkapallopelin lomasta. Ladoin tiskiin 50 000 frangia (noin 6,25 euroa) ja lähdin. Hôtel Coleah on oikea valinta, jos coleahko palvelu kiinnostaa.

Epätodellista ensimmäistä iltaani pimeässä Conakryssa sävyttivät vesisade ja typerät taksikuskit. Puolisen tuntia yritin saada taksia tien varressa, mutta joko kuskit pyysivät hirmusummia tai eivät vain tienneet hotelliani, vaikka oli minulla sentään osoitekin. Karttaa eivät conakrylaiset taksikuskitkaan osaa tulkita. Iltayhdeksän aikoihin ajoin viimein taksilla Dabondyn alueella sijaitsevan Zambezi Inn -hotellin portista sisään. Hotelli sijaitsee keskellä ankeaa naapurustoa, minkä vuoksi hotelli on ympäröity korkealla muurilla ja portilla on vahti, joka päästää sisään, jos on oikealla asialla. Zambezi Inn sijaitsee lähellä Conakryn kansainvälistä lentoasemaa, minkä vuoksi tämä luksushotelli (omalla mittapuullani) on varmasti lähinnä bisnesmiesten suosiossa. Ei Conakryssa turistejakaan käy. Hotellin henkilökunta yllättyi, kun ilmestyin vastaanottotiskille. Sain palvelua englanniksi hyvin ystävälliseltä henkilökunnalta, minkä vuoksi itsekin tulin hyvälle tuulelle. Olin vihdoin perillä! Eihän siinä 300 kilometrin matkassa taaskaan mennyt kuin kellonympärys!

cky2

Zambezi Inn -hotelli seuraavana aamuna.

cky1

Oli niin kallis huone, että sorruin jopa kuvaamaan sitä.

Sain hotellista paremman huoneen kuin minkä olin varannut Booking.comista. Sain kuulemma sadan euron huoneen 68 eurolla. Zambezi Inn huolii Visa-kortin (ei MasterCardia), mikä on loistava asia, sillä kukaan ei halua nostaa 68 euron arvosta Guinean frangeja seinästä. Se olisi hallitsematon nivaska! Huone totisesti oli parhaita, missä olen ollut. Ja ylivoimaisesti kallein, minkä olen koskaan yksinäni maksanut. Huoneessani oli pehmeä parisänky, jääkaappi, pöytä, tuoli ja televisio. Televisio ei toiminut, mutta se olisi kuulemma pantu hetkessä kuntoon. En tullut Afrikkaan televisiota katsomaan, joten annoin asian olla. Huoneessa on toki myös oma vessa ja suihku, josta tuli nyt ensimmäistä kertaa sitten Kap Verden Tarrafalin myös lämmintä vettä. Totisesti luksushotelli!

cky3

Zambezi Innin uima-allas seuraavana aamuna.

Olin ilmeisesti Zambezi Innin ainoa asukas, sillä paikan johtaja tuli pian saapumiseni jälkeen henkilökohtaisesti panemaan wifin päälle. Ja pyysi kirjoittamaan Booking.comiin hyvän arvostelun heistä, sillä olinhan saanut korotuksen parempaan huoneeseen. Ja tokihan minä kiitollinen olinkin. Ainoa huono puoli Zambezi Innissä onkin korkea hinta, mutta sitä ehkä vähäsen kompensoi takapihan uima-allas! Ravintolaa en kokeillut, saati aamupalaa kokeillut. Se olisi maksanut 80 000 frangia (noin 10 euroa) eli saman verran kuin edellinen yöni Dalabassa!

Follow my blog with Bloglovin

Bijagojen luota fulbejen maille Gabúun

29.7.2015

Aamu ei ollut vielä edes valjennut, kun jo löysin itseni ennen kello viittä Bubaquen satamasta. Koko pikkuinen kaupunki oli aivan pimeä, sillä tähän aikaan ei ole sähköäkään. Muutamien taskulamppujen valot olivat ainoat valopilkut pimeän Afrikan pimeässä yössä. Ilma oli huikean kostea ja kosteuden näki taskulampullakin. Satamassa oli jo joitain ihmisiä odottamassa veneeseen pääsyä. Myös itse vene, puinen katettu pirogue, oli jo siellä. Ja veneessä iso joukko sikoja, vuohia ja kanoja. Luultavasti vene oli tullut yön tai edellisillan aikana joltain toiselta saarelta Bubaquelle ja jatkaisi nyt edelleen Bissauhun. Ja minä sen mukana. Bijagóssaaristoa kanssani kiertänyt saksalainen Sissy päätti vielä jäädä Bubaquelle.

gabu9

Talo Gabússa, itäisessä Guinea-Bissaussa.

Bubaquen saarelta pääsee takaisin Guinea-Bissaun pääkaupunkiin Bissauhun isolla lautalla vain sunnuntaisin. Keskiviikkoisin, eli nyt, on tyytyminen pikkuiseen piroguehin. Oikeasti pirogue taitaa tosin olla canoa portugaliksi.

Vähän viiden jälkeen vene hilattiin laituriin siten, että sinne saattoi hypätä kyytiin. Pimeässä se on vähän vaikeaa, etenkin kun kymmenet ihmiset heittelevät tavaraa aluksen katolle ja hyppivät itse kyytiin. Heitin rinkkani katolle ja taiteilin itseni piroguen kyytiin. Ihan täyteen se ei tullut, joten ihmisillä oli tilaa levittäytyä alusta kiertävälle puupenkille. Paatin keskiosassa olivat kaikki tavarat ja Bissauhun myyntiin matkalla olleet kotieläimet. Osittain tavaraa lastattiin myös sikojen ja vuohien päälle. Siitäkös eläimet innostuivat, mutta innostusta hillittiin potkimalla reilusti kylkiin. Ja jatkossa aina kun röhkintä ja vinkuminen yltyi, kävi lähimpänä istunut potkimassa eläimiä takamukseen tai kylkeen. Kanat ja kukot oli sidottu kätevästi yhteen nippuun jaloistaan. Kaikkiaan nipussa oli kymmenisen lintua. Yksi epätoivoinen kukko kiekui säännöllisin väliajoin, mutta kaukana merellä se ei juuri saanut vastakaikua. Yksi onnekas kana puolestaan matkusti ilman kahleita, koska sillä oli eri omistaja.

Lähtö oli puoli kuudelta, siis edelleen pimeydessä. Alkumatkan etenimme pimeässä, sitten valon määrä alkoi vähä vähältä lisääntyä. Aloin nähdä, keitä ja mitä kaikkea aluksessa olikaan. Veneen vauhti oli hiljainen, eikä Bijagóssaaristosta Bissauhun suurta vauhtia pystyisi ajamaankaan aallokon vuoksi. Piroguella matkustaminen on lisäksi kaikkea muuta kuin turvallista, sillä näitähän kaatuu ja uppoaa aina silloin tällöin. Aluksen kunto saattaa olla mitä sattuu, eikä pelastusliivejä välttämättä riitä kaikille. Minä olin onnistunut sellaisen saamaan.

Maisemissa merellä ei ollut valittamista. Pääosin näkyi aavaton meri, mutta aina silloin tällöin jossain kaukaisuudessa oli saariakin. Ne olivat kuitenkin aivan liian kaukana, että niille olisi voinut merihädässä uida. Varsinkin kun saaristossa on kovia virtauksia.

Suoraan edessäni, piroguen pohjalla, oli parisenkymmentä senttiä vettä ja vedessä kelluskeli kuollut kala. Melkein jaloissani ollut vuohi (ainoa jota ei oltu peitelty matkustajien tavaroilla), tuijotti tiiviisti koko viisituntisen matkan ajan tuota kalaa. Taitaa vuohi kuitenkin olla kasvissyöjä. Totisen vuohen seuraaminen oli huvittavaa ajanvietettä minullekin, kun nukkuakaan en uskaltanut.

Vähän ennen Bissaun satamaa, oli lipuntarkastus ja ellei lippua ollut, sai sen ostettua veneestä. Hinta on 3 500 frangia (noin 5,3 euroa). Rantauduimme Bissaun Pidjiguiti-satamaan, aivan siihen rahtisataman viereen keskelle pääkaupungin sykettä. Syke oli miellyttävän rauhallinen, eikä kukaan tullut edes taksia tarjoamaan, saatikka muuten häiritsemään! Ostin satamalaiturilta muutaman muffinssin ja lähdin niitä mutustaen kävellen kaupungin pääkatua Avenida Amílcar Cabralia pitkin Ecobankin konttorille. Siellä on toinen ydinkeskustan pankkiautomaateista. Se on ehkä jopa toinen koko kaupungissa, joka antaa rahaa ulkomaalaisella Visa-kortilla. MasterCardilla ei täällä, eikä monin paikoin muuallakaan Länsi-Afrikassa, tee yhtään mitään. Noh, tällä kertaa Ecobankista ei saanut rahaa suomalaisella Visallani. Jatkoin kävellen Avenida Domingos Ramosin varrella, Kalliste-hotellia vastapäätä olevalle toiselle automaatille. Se on Banco da África Ocidentan ja sieltä sai rahaa.

Olin päättänyt lähteä Bissausta samantien maan itäosaan Gabúun. Bissaun puskataksiasema vain sattuu sijaitsemaan noin kymmenen kilometrin päässä keskustasta, joten oli otettava taksi. Bissaun siniset kaupunkitaksit toimivat siten, että matkustaja pysäyttää taksin ja kysyy sattuuko auto olemaan menossa omaan kohteeseen tai edes sinne päin. Vaihtoehtoisesti kyydintarvitsija voi huutaa tai viittoa kuskille haluamansa suunnan. Minä yritin kyytiin Praça Che Guevaralta, aivan pankkiautomaatin nurkalta. Pysäytin ensimmäisen taksin ja lausuin puskataksiasemaa tarkoittavan taikasanan paragem. Kuski ei ymmärtänyt, eikä ymmärtänyt seuraavankaan auton kuski. Myös kolmannen kuljettaja vahtasi minua suu auki ja levitteli käsiään, mutta apukuskin paikalla istuneella nuorukaisella onneksi välähti! Paragemia ei todellakaan lausuta suomalaisittain kovalla g:llä, vaan pehmeästi portugalilaisittain jonkinlaisen šuhuässän ja g:n sekoituksella. (Vastaavanlainen ongelma on vessan kysyminen Senegalissa. Toilet ei sano mitään, mutta tualet-ääntämys saa jo aikaan ahaa-elämyksiä.)

Pääsin keskustasta paragemille 500 frangilla (noin 0,75 euroa). Matkan varrella auto oli vähitellen täyttynyt samaan suuntaan tulleista kyytiläisistä. Minä sen sijaan olin tuttuun tapaan täyttynyt aggressiosta, ärtymyksestä ja vihasta. Tunnen nimittäin suurta vihaa afrikkalaisia puskataksiasemia kohtaan, sillä niissä joutuu lähes poikkeuksetta kärsimään ihonväristään. Niin nytkin. Ensin pyydettiin reilua ylihintaa, sitten tinkasin hintaa alemmaksi ja kun maksoin ylihintaisen lippuni, en saanut oikein takaisin. Valitin ja valitin ja lopulta sain loputkin vaihtorahat. Samaan autoon kanssani oli tulossa valkoinen nainen, jonka päättelin libanonilaiseksi (joita on Länsi-Afrikka täynnä), koska hän ei lähtenyt jutustelemaan kanssani. Eurooppalainen olisi vähintään tervehtinyt solidaarisuudesta toista samanväristä kohtaan. Minä puolestaan olen yleensä niin ärtynyt näillä puskataksiasemilla, etten oma-aloitteisesti halua olla sosiaalinen.

Puolen tunnin odottelun jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja pääsimme matkaan. Kaikkiaan autossa, joka poikkeuksellisesti oli uudehko farmariauto, oli kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Kyseessä oli siis niin kutsuttu sept-place. Enemmän puskataksisysteemistä täällä.

Matka Gabún kaupunkiin taittui hyvää asfalttitietä pitkin Bafatán kautta. Ennen tuota Guinea-Bissaun ja Kap Verden kansallissankarin ja suuren afrikkalaisen valtiomiehen, Amílcar Cabralin, syntymäkaupunkia, pysähdyimme ruukkuostoksille. Etupenkin muslimimies osti ison saviruukun ja saman teki takapenkillä kanssani istunut vanhempi guinealaispariskunta. Säilyttävät juomavettä niissä. Seuraava pysähdys oli perunapysähdys. Matkalaiset ostivat kilokaupalla perunoita ja minä tylsänä länsimaalaisena jätin omani ostamatta, vaikka niitä ikkunoista sisään tungettiinkin!

Guinea-Bissaun suurin uskontokunta ovat muslimit, mitä ei bijagojen asuttamassa Bijagóssaaristossa eikä edes Bissaussa juuri huomaa. Nyt siirtyessämme syvemmälle Guinea-Bissaun takamaille, siirryimme samalla myös islaminuskoisen fulbekansan maille. Jokainen puskataksimme matkustaja, paitsi minä, oli muslimi ja sen näki pukeutumisesta. Etupenkin muslimilla oli lisäksi soittoäänenä jonkinlainen islamilainen rukous. Ja kuin uskontoaan korostaakseen, hän antoi puhelimensa soida jonkin aikaa ennen kuin vastasi. Ja puhelinhan soi usein!

Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme viimein Gabúun. Se on Guinea-Bissaun “muslimipääkaupunki”, minkä lisäksi kaupunki oli 1500-luvulta 1800-luvulle olemassa olleen Kaabun kuningaskunnan keskus. Asukkaita tässä kaupungissa on nykyisin noin 44 000. (Lähteet: [1])

gabu1

Parturiliikkeen pitäjä Mohamed on saanut innoitusta Yhdysvalloista. Tämä parturi löytyy ihan paraatipaikalta Gabún halki vievän valtatien varrelta.

gabu5

Gambialainen oppaani Gabússa.

En vielä ehtinyt heittää rinkkaanikaan selkään, kun jo eräs nuorukainen tuli juttusille. Hän oli Gambiasta ja osasi englantia. Mies oli kotopuolessa ollut käytettyjen vaatteiden myyjä. Guinea-Bissauhun hänet oli tuonut cashewpähkinöiden sadonkorjuu ja siten mahdollisuus panna rahoiksi. Mies oli vain saapunut Gabúun liian myöhään ja sadonkorjuukausi oli ollut jo ohi. Nyt gambialainen oli kuin vankina täällä Länsi-Afrikan köyhimmässä maassa. Hän yritti ansaita rahaa kotimatkaa varten työntelemällä ihmisten tavaroita kärryillään. Kysäisin tietäisikö hän mitään halpaa majapaikkaa Gabússa ja tokihan hän tiesi. Lähdimme talsimaan kohti Hotel Perolaa.

gabu10

Tämän kadun varressa sijaitsee Hotel Perola. Kuivalla kaudella tie voi olla paremmassa kunnossa.

gabu11

Hotel Perola kelpaa ministerillekin.

Uutuuttaan kiiltävä Hotel Perola sijaitsee puolen kilometrin päässä keskustasta, surkeassa kunnossa olevan tien varrella. Siellä majoittuu kuulemma bisnesmiehiä ja valtion virkamiehiä ministereitä myöten, enkä epäilekään. Perola on taatusti paikkakunnan paras hotelli, jossa huoneet on varusteltu jääkaapein ja televisioin. Sähköä on saatavilla vain kello seitsemästä lähtien eli silloin kun saapuu pimeys. Tinkasin hinnan 15 000 frangiin (noin 22,9 euroa), sillä tiesin, että siihen hintaan saa huoneen kaupungin toisesta hotellista Residencial Djaraamasta. Palkitsin gambialaisen ystäväni avustaan tonnin setelillä (noin 1,5 euroa), sillä pienempää minulla ei ollut. Kerrankin tipin saaja ei ruinannut lisää, vaan siunasi minut ja kiitteli vuolaasti. Olin hyvällä tuulella, joten sovimme, että myöhemmin mies esittelisi hieman Gabúa minulle.

gabu2

Matkalla kohti ydinkeskustaa.

gabu8

Gabún pääkatu.

gabu7

Gabún halki kulkevan valtatien varteen on keskittynyt kaupungin torielämä.

Tunnin kuluttua kävelin mutalätäkköjä väistellen Gabún halki kulkevalle “valtatielle”, jonka varrelta gambialainen tuttavuuteni liittyi mukaan “opastamaan” minua. Kuulemma turisteja ei kaupungissa käy, eikä juuri valkoisia ylipäänsäkään. Gabússa ei ole miehen mukaan yhtään mitään nähtävää. Kuljimme aluksi kaupungin ytimeen. Olin odottanut paljon vähemmän kehittynyttä kaupunkia, mutta yllätyin, kun pääkadut olivat siistejä (länsiafrikkalaisittain) ja niiden varrella oli jopa kaksikerroksisia taloja! Pääkadun varrella on myös jonkin YK:n alaisen järjestön toimisto ja portailla seisoskeli valkoihoinen herra. Kävimme Gabún puskataksiasemalla, minkä jälkeen kävelimme Bissausta Guinean rajalle kulkevaa tietä pitkin takaisinpäin. Tämän “valtatien” varrelle on keskittynyt kaupungin liike-elämä. Saatavilla on kaikkea mahdollista vaatteista, mopon osiin ja hedelmiin. Vesipullot sen sijaan ovat kiven alla. Vasta viidennestä kaupasta sain ostettua puolentoista litran vesipulloja. Ilahduin, kun pullovesi oli tällä kertaa guineabissaulaista, eikä portugalilaista, kuten kaikkialla muualla. Länsi-Afrikan köyhin maa pystyy kuin pystyykin tuottamaan vettä!

Gambialainen oppaani esitteli minulle myös vähän syrjemmässä sijaitsevan jalkapallokentän, toisen puskataksiaseman, käytettyjen vaatteiden torin ja moskeijan. Kierroksen päätyttyä olin edelleen hyvällä tuulella, joten annoin 2 000 frangia (noin 3 euroa) miehelle ja tämä oli yhtä hymyä. Hän oli lyhyessä ajassa tienannut kuukauden vuokran, joka oli 3 000 frangia (noin 4,6 euroa).

gabu3

Muslimienemmistöisessä Gabússa on myös kirkko.

gabu6

Guineabissaulainen kirpputori.

gabu4

Moskeija Gabún keskustan laitamilla.

Ostin kaupasta iltapalaksi patongin ja kadunvarresta erilaisia guineabissaulaisia herkkuja, suolaisia ja makeita. Sitten tuli pimeys, sähköt palautuivat, mutta hotellihuoneeni televisio ei toiminut, enkä päässyt internetiinkään, vaikka Hotel Perolassa on teoriassa myös wifi. En valittanut, sillä olinhan jo selvinnyt lähes viikon ilmankin.

Olin päättänyt jatkaa matkaani seuraavana aamuna Guinean puolelle.

Vuoroveden viemänä Bijagóssaaristoon

24.7.2015

Syy, miksi halusin matkustaa juuri Guinea-Bissauhun, on maan edustalle levittäytyvä Bijagóssaaristo. Laaja, 88 saaren, saaristo on mitä mielenkiintoisin trooppinen paratiisi, jossa koskemattomat rannat ovat palmureunusteisen valkoisen hiekkarannan tai mangrovekasvillisuuden valloittamia. Saaret ovat hyvin matalia ja niin on myös saariston merialue. Navigointi on tarkkaa puuhaa, sillä arvaamattomat ja voimakkaat virtaukset siirtelevät merenpohjan materiaaleja mataliksi särkiksi. Syvyys saattaa muuttua 20 metristä kahteen metriin parissa sekunnissa. Kovien virtausten lisäksi myös vuorovesi-ilmiö on voimakas ja ainakin suomalaisen silmään hirmuisen vauhdikas.

Bijagóssaariston vesissä asustaa merikilpikonnia, manaatteja ja delfiinejä. Mangrovepuskissa viihtyvät muuttolinnut. Lisäksi Orango Granden saarella asuu harvinaisia suolaisessa vedessä viihtyviä virtahepoja ja krokotiilejä. Kaikki tämä yhdessä muodostaa haavoittuvaisen ekosysteemin, joka on nykyisin Unescon Ihminen ja biosfääri -nimisen (MAB) ohjelman biosfäärialue.

oxb30

Guinea-Bissaun lippu ja Gebajoki.

Vaikka luontokin minua Bijagóssaaristoon veti, vielä enemmän kiinnostusta herätti saariston ainutlaatuinen kulttuuri. Saarista vain noin 20 on asuttuja, ja niitä asuttaa alkuperäiskansa, bijagot. Juurikin edellä mainitut arvaamattomat hiekkasärkät ynnä muut “esteet” ovat pitäneet kansan eristyksissä mantereen vaikutteista ja melskeistä. Näin bijagojen kulttuuri on säilynyt hyvin ja se lienee kaukaisemmilla saarilla edelleenkin hyvin koskematonta. Esimerkiksi kansan oma kieli on säilynyt ja se vaihtelee saarelta toiselle. Saariston pääsaarella Bubaquella kiitetään sanomalla eseta, Unon ja Orangon saarilla kiitos on einziram. Kirjoitusasuista minulla ei ole käsitystä, jos sellaisia edes on! Saaria hallitsevat kuningas ja kuningatar, jotka eivät ole lainkaan keskenään naimisissa. Kuningas hoitaa miesten asioita, kuningatar naisten. Tällä hetkellä kuningasta ei ilmeisesti ole, sillä edellinen kuoli hiljattain.

Bijagojen kulttuuri on matriarkaalinen ja naisilla on paljon sanottavaa esimerkiksi naimakaupoissa. Joillain saarilla miehet pyrkivät lahjomaan haluamansa tytön, joka on juuri saavuttanut murrosiän. Tyttö saa itse valita puolisonsa parhaan “tarjouksen” perusteella, mutta mikäli joku muu sen jälkeen tekee paremman “tarjouksen” tai tyttö ei tule raskaaksi vuoden sisään, voi tyttö jättää miehensä. Muutenkin mies pysyy naisen rinnalla yleensä vain lapsen syntymään saakka, minkä jälkeen lähtee lätkimään. Lapset saavat äitinsä nimen, eivätkä monesti tiedä isästään mitään. Naiset ovat monesti myös kyläpäälliköitä. (Lähteet: [1] & Lonely Planet: West Africa 2009: 442-443)

Saariston matkailu on vaatimatonta, sillä jo perille pääseminen vaatii joko aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Saarista merkittävimmälle, Bubaquelle, kulkee kerran viikossa perjantaisin lautta Bissausta. Paluu on sunnuntaina. Tarkempi aikataulu riippuu vuorovedestä, sillä laiva liikkuu Bubaquelle sen mukana. Aikataulu on erilainen joka perjantai, mutta suunnilleen lähtöaika on pari tuntia puolenpäivän molemmin puolin. Aikataulun saa tarkistettua käväisemällä Bissaun Pidjiguiti-sataman portilla. Sama tieto kerrotaan myös viereisen rahtisataman portilla, ja jos se ei meinaa löytyä, auttavaisia paikallisia löytyy kaikkialta. Samassa lapussa on aikataulu myös Bolaman saarelle, jonne sinnekin liikennöidään ilmeisesti lähinnä perjantaisin.

Perjantaina 24. heinäkuuta lähtö oli poikkeuksellisen myöhään eli kello 14. Bissaun majapaikkani Pensão Creolan isäntä ei ollut kovin mielissään aikataulusta, sillä saapuisin perille Bubaquen saarelle pimeällä. Aamupäivällä minulla oli vielä aikaa tapettavaksi Bissaussa. Koin odotellessani matkani ensimmäisen (mutten totisesti viimeistä!) trooppisen sateen. Toki öisin oli sadellut jo aiemminkin. Sade kiihtyi, rauhoittui, kiihtyi uudelleen ja loppui varsin nopeasti. Kaduilla lainehti paikoin. Ostin kadulta kanasandwichin ja lähdin kävellen rinkka selässä satamaan.

oxb29

Baria-nimeä kantava lautta liikennöi Bissausta Bubaquelle kerran viikossa.

Perillä satamassa odotti ruosteinen, vuonna 1976 valmistunut, Baria-lautta, joka on aiemmin palvellut muun muassa Kreikan saaristossa nimellä Zakharias. Kreikankieliset opastekyltit ovat vielä paikoillaan. Vaikka lähtöön oli vielä hyvin aikaa, oli kaaos jo hyvää vauhtia kehittymässä. Barian ääressä parveili paljon joutomiehiä. Eräs kielsi minua nousemasta laivaan, vaikka sinne jo noustiin (tai oikeastaan laskeuduttiin). Juttelimme niitä näitä. Hän kreolilla ja minä vähän kaikilla kielillä. Hän olisi esimerkiksi järjestänyt minulle puoliväkisin guineabissaulaisen naisen. Ne kun ovat kuulemma niin hyviä. Jo edellisenä päivänä Guinean suurlähetystön vahtimestari olisi tehnyt saman. Edelleenkin hämmästelen afrikkalaisten miesten intoa kaupitella maannaisiaan valkoisille turistimiehille. Tulevat tänne ja vievät meidän naiset! (Lähde: [2])

Lopulta menin lauttaan, enkä kysellyt mitään. Sisään meneminen on riskialtista puuhaa, sillä mitään laskusiltoja ei ole. Vaarana on pudota laivan ja laiturin väliin, jos vähän lipsahtaa. Lautassa on kolme luokkaa. Halvin on kolmosluokka eli “autokansi”, jossa matkustavat tavalliset kuolevaiset. Sinne nostetaan myös saarelle menevät tavarat, ja siellä mamat myyvät ruokiaan matkustajille. Kuulemma laatu on huonoa, mutta eipä se hyvää oikein missään päin kehitysmaailmaa ole vielä ollutkaan. Kolmosluokan hintaa en muista, mutta halpa se joka tapauksessa on. Maisemat ovat kuitenkin paremmat ylimmältä kannelta, kakkosluokasta, jonne lippu maksaa 5 000 frangia (noin 7,6 euroa) ja jonne itse ostin lipun. Kansi on katettu, siellä on penkit ja juomamyyntiä. Tämä on se kansi, jolla kannattaa matkustaa edes toiseen suuntaan. Maisemien vuoksi. Sitten aluksessa on vielä ykkösluokka, jossa matkustetaan ilmastoidussa tilassa seinien sisällä. Hinta on 8 000 frangia (noin 12,2 euroa).

oxb28

Laivaa lastataan Bissaun satamassa. Kuva otettu kakkosluokasta.

Laivaan tuli yllättävän paljon valkoisia. Eräs yksin matkalla ollut hollantilainen tuli jopa omalla autollaan. Hänen autonsa olikin ainoa auto koko autokannella! Laivaan asteli yhtä aikaa kanssani myös ikäiseni saksalainen Sissy. Nainen oli vapaaehtoishommissa Senegalissa ja nyt pienellä lomalla Guinea-Bissaussa. Hän matkusti ykkösluokassa ja sai siellä ollessaan sen käsityksen, että laivan muut valkoiset (jotka siis myös matkustivat ykkösluokassa) asuivat Guinea-Bissaussa ja olivat nyt palaamassa kotiinsa (eli töihin) Bubaquelle, vierailemassa jonkun siellä asuvan valkoihoisen luona tai ihan vain viikonloppumatkalla kaukana mantereen vilskeestä. Hollantilainen autoilija puolestaan oli turisti, muttei erityisen sosiaalisella tuulella.

Baria lähti hieman aikatauluaan jäljessä. Laivan ylimmältä kannelta näki hyvin, miten matala ja pieni Bissaun kaupunki oikeastaan onkaan. Pieni on myös satama, jonne ei kerrallaan montaakaan alusta mahdu. Lähistöllä oli ankkurissa useita rahtilaivoja. Alkumatka taittuu jokea pitkin, sillä Bissau sijaitsee Gebajoen suistossa. Joki on täällä vähän ennen laskemistaan Atlanttiin hyvin leveä ja vesi ainakin näin sadekaudella ruskehtavaa. Jossain vaiheessa joki vaihtuu mereksi. Matalia pieniä saaria on siellä täällä, useimmat kuitenkin niin kaukana, ettei niistä saa kuvia. Asumattomia luultavasti.

oxb33

Leveä Gebajoki vähän Bissausta lähdön jälkeen.

oxb32

Matkalla saaristoon.

oxb27

Laivan penkeissä kehotettiin pesemään kädet vedellä ja saippualla ebolan vuoksi. Toistaiseksi Guinea-Bissau on välttynyt tautitapauksilta.

Kun matkaa oli taitettu ehkä parisen tuntia, meni taivas lopullisesti pilveen. Pilvet horisontissa olivat jo pitempään olleet sadekaudesta muistuttavia. Meni vielä tunnin verran ennen kuin pisarointi alkoi. Välillä se yltyi, välillä lopahti. Pimeän tultua sade yltyi rankaksi ja tuuli heitti vettä naamaan, vaikka istuinkin katoksessa. Lopulta trooppinen Guinea-Bissau muuttui niin kylmäksi, että jouduin vetämään pitkähihaisen päälle ensimmäisen kerran sitten Euroopasta poistumisen jälkeen. Ylimmällä kannella eli kakkosluokassa ei matkan loppuvaiheessa ollut enää kuin muutamia guineabissaulaisia sekä maan korkeimmalla tasolla jalkapalloa potkiva bissaulainen Sport Bissau e Benfica -joukkue. Pojat olivat matkalla pelaamaan Bubaquen omaa joukkuetta, FC Bijagósia, vastaan.

oxb31

Merta Bissaun ja Bijagóssaariston välillä.

Noin kuuden tunnin matkanteon jälkeen sade loppui ja horisontissa alkoi näkyä vähäisiä valoja. Ne olivat Bubaquen saaren samannimisen asutuskeskuksen valot. Bubaquen satamassa on lyhyt laiturinpätkä, johon Baria pysäköi. Laiturilla laivaa vastaanottamassa oli kymmeniä bubaquelaisia. Laivan saapuminen on varmasti viikon kohokohtia. Matkustajat poistuivat varsin rivakasti ja niin poistuin minäkin.

Bubaquella on muutamia majapaikkoja, joista halvimpia on vanhemman portugalilaisen rouvan omistama Casa Dora. Sissyn, laivassa tapaamani uuden tuttavuuden, kanssa olimme päättäneet mennä sinne ja jakaa huoneen. Laiturilla Julio-niminen herra bongasi meidät ja päätimme katsastaa hänen majapaikan. Julio Dalilann on bijago ja pitää alipalkattuun opettajantyöhön (palkka oli kahdeksan euroa kuukaudessa) kyllästyneenä nykyisin yksinkertaista ja siistiä neljän huoneen hotellia Bubaquen “keskustan” tuntumassa. Päätimme jäädä sinne.

bijagos3

Casa Julion terassi seuraavana aamuna.

Hotellin nimi on Casa Julio, muttei sitä mainita missään, eikä Bubaquellakaan ole missään mitään sinne viittaavia opastekylttejä. Yö Casa Juliossa maksaa kymppitonnin (noin 15,2 euroa) ja siihen hintaan saa aamupalankin. Itse huoneesta en ottanut kuvia, mutta siellä on parisänky hyttysverkolla varustettuna, tuoli ja pöytä sekä oveton vessa, jossa on pönttö, eikä siis esimerkiksi pelkkää reikää lattiassa. Vessan vetäminen ja suihkussa käyminen hoidetaan napposysteemillä. Mitään luksusta Bijagóssaaristosta on turha tulla etsimään, eikä sellaista täällä kaipaakaan. Tropiikissa peseytyy mielellään kylmällä vedellä napon kanssa. Sähkö on Bubaquella säännösteltyä, eikä sitä saa kuin muutaman tunnin ajan suunnilleen pimeän laskeutumisesta puoleen yöhön saakka. Toki poikkeuksia on paljon ja sähkökatkot hyvin yleisiä. Sanomattakin lienee selvää, että wifiä ei löydy.

bijagos1

Tropiikissa hyönteiset kasvavat liian suuriksi.

bijagos2

Lepakonkokoinen perhonen. Vieressä mittakaavana kärpänen.

Julio on mitä parhain isäntä, joka pyrkii tekemään oleskelusta Bubaquella mahdollisimman mukavan. Mies osaa portugalin ja ranskan lisäksi myös yllättävän paljon englantia. Casa Julion yövahti on myös nimeltään Julio. Kolmas “henkilökunnan” jäsen on Kennedy, nuorukainen, jota juoksutetaan siellä täällä.

En ollut Casa Julionkaan ensimmäinen suomalainen asukas, sillä aikoinaan hotellissa oli ollut vieraana toinenkin suomalainen mies. Suomen puolustusvoimien upseeri. Rommi oli kuulemma maistunut hyvin sen viikon aikana, minkä tämä oli Bubaquella viihtynyt!

Ensimmäinen päivä Bissaussa

22.7.2015

Guinea-Bissau on aitoa Afrikkaa eli juuri sitä mitä halusin nähdä ja kokea. Punertavaa mutaa ja hiekkaa, halpoja hintoja, romuja autoja, mustia ihmisiä, reikäisiä katuja, rempallaan olevia rakennuksia. Maa on aivan eri maailmasta kuin kehittynyt ja varsin länsimainen Kap Verde, josta olin tulossa. Sekä Kap Verdeä että sen maalaisserkkua Guinea-Bissauta yhdistää pitkä yhteinen historia Portugalin siirtomaina ja siis myös yhteinen kieli, portugali. Eli maan vaihtumisesta huolimatta kiitos oli edelleen obrigado ja hyvää päivää bom dia! Ensimmäistä kertaa en maassa ollut, sillä edellisenä vuonna kävelin maahan ilman viisumia ja passia Senegalin Cap Skirringistä.

Noin 400 000 asukkaan Bissau sijaitsee Gebajoen suistossa keskellä maata ja on tämän köyhän maalaiserkun pääkaupunki. Suuresta populaatiostaan huolimatta Bissaulla on pikkukaupungin luonne: rakennuskanta on matalaa, kaduilla ei ole väenpaljoutta, autoja on suhteellisen vähän ja kaikkialle pääsee kävellen muutamissa minuuteissa. Liikennevaloja en muista nähneeni. Myös liikenne on afrikkalaisittain rauhallista, ajoittain jopa uneliasta.

oxb12

Avenida Domingos Ramos on yksi pääkaupungin pääkaduista. Kaupungin julkinen liikenne hoidetaan etupäässä sinisillä kimppatakseilla, jotka ottavat kyytiin jos ovat menossa samaan suuntaan.

oxb19

Ydinkeskustaa edelleen.

Tällä hetkellä kaupungissa ja koko maassa vallitsee rauha ja ihmiset ovat täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mitä voinee pitää ihmeenä. Maan lähimenneisyys kun on verinen. On ollut itsenäisyyssotaa, sisällissotaa ja vallankaappauksia. Verisiä. Englanninkielisessä Wikipediassa on jopa oma luokka salamurhatuille guineabissaulaisille poliitikoille.

Satunnainen kulkija saakin kulkea kaikkialla rauhassa. Paikalliset ovat ystävällisiä ja uteliaitakin valkoisesta matkalaisesta. Taisin olla kaupungilla liikkuessani ainoa oman ihonvärini edustaja. Tietenkin Bissaun kaduilla näkee jonkin verran valkoisten ohjaamia YK:n ja muiden kansainvälisten avustusjärjestöjen maastureita. Nämä avustusjärjestötyypit eivät näemmä omin jaloin ainakaan keskustassa kuljeskele. Turisti on harvinaisuus tässä kaupungissa ja maassa, ja maa onkin 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 9! Esimerkiksi vuoden 2012 aikana maassa vieraili huimat 7 500 henkeä. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

oxb4

Vanhankaupungin eli Bissau Velhon rakennuksia.

oxb11

Katolilainen kirkko keskellä kaupunkia.

Ajoin edellisenä iltana taksilla lentoasemalta Bissaun keskustaan, jossa majoituin Pensão Creola -nimiseen majataloon. Se sijaitsee hyvällä paikalla Praça Che Guevara -aukion laidalla vanhassa siirtomaa-aikaisessa huvilassa ja on varmasti Bissaun halvin majapaikka. Pensão Creola on samalla sveitsiläis-guineabissaulaisen pariskunnan koti. Jaloissa juoksentelee välillä pieniä saksaa puhuvia lapsia ja vessaan ja suihkuun tulee kuljettua lähestulkoon perheen olohuoneen kautta. Majapaikan halvin huone maksaa 15 000 frangia (noin 22,9 euroa) ja se sisältää hyttysverkollisen parisängyn, hyllyn, pöydän ja pari tuolia. Huoneen nurkassa on tuuletin ja lisävuode. Vessa ja suihku ovat jaettuja. Pensão Creolassa on myös huoneita omalla vessalla ja suihkulla, mutta niistä pitää maksaa enemmän.

Meitä suomalaisia ei sveitsiläisen omistajaherran mukaan Bissauhun juurikaan eksy, mutten kuulemma ihan ensimmäinen suomalainen Pensão Creolassakaan ollut. Länsiafrikkalaisittain edullinen majatalo on myös reppureissaajien suosiossa, sikäli kun Guinea-Bissauhun joku tosiaan eksyy. Tällä kertaa Pensão Creolassa näytti majoittuvan muutamia muitakin länsimaalaisia, mutta tuskin kuitenkaan turistimatkalla olleita. Kuka hullu matkustaa trooppiseen Länsi-Afrikkaan kesken sadekauden!

oxb7

Pensão Creola.

oxb2

Huoneeni Pensão Creolassa.

Yön nukuttuani lähdin ensimmäisenä vaihtamaan rahaa. Olin edelleen vailla paikallista valuuttaa eli Länsi-Afrikan CFA-frangeja, cefoja. Sveitsiläisen omistajan mukaan rahanvaihtajat pitävät tukikohtanaan pätkää Avenida Domingos Ramos -kadusta. Minun täytyisi vain mennä sinne, vaihtajat kyllä löytäisivät minut. Pensão Creola sijaitsee sopivasti samaisen kadun varressa. Ilma oli kuuma ja kostea heti aamusta. Taivas oli puolipilvinen, muttei vielä ollut satanut. Ohitin Praça Che Guevaran eli Che Guevaran aukion ja pian kuulin taikasanan câmbio, rahanvaihto. Kaksi miestä istuskeli keskellä jalkakäytävää muovituoleilla. He vaihtavat euroja, dollareita ja puntia frangeiksi. Kurssi oli käypä heti aluksi, joten 50 euroa vaihtui helposti nipuksi frangeja. Kun olin vaihtanut viidenkympin setelin, kysyivät he vielä josko vaihtaisin puntiakin. Minunhan täytyi olla englantilainen, sillä en puhunut portugalia, enkä edes ranskaa! Rahanvaihtajia on pilvin pimein tällä kadunpätkällä, joka alkaa Praça Che Guevaralta ja päättyy hyvissä ajoin ennen satamaa.

oxb3

Avenida Domingos Ramos Praça Che Guevara -aukiolta nähtynä.

Nippu seteleitä taskussa pistäydyin seuraavaksi kauppaan. Niiden valikoima on hyvin suppea suomalaisesta näkökulmasta, sillä mitään tarpeetonta ei myydä. Turhaa tavaraa saa sitten siitä yhdestä tai kahdesta supermarketista, joissa muita asiakkaita ei tavallisesti ole ja jossa hinnat on merkitty ja ne ovat korkeita. Ne ovat parempien ihmisten kauppoja. Kävin ostamassa puolentoista litran vesipullon. Ne maksavat Guinea-Bissaussa 500 frangia (noin 0,75 euroa) ja ovat lähes aina tuontitavaraa Portugalista. Länsi-Afrikan köyhin maa ei siis pysty tuottamaan pullovettäkään.

Kävelin kaupungin pääkadun Avenida Amílcar Cabralin päästä päähän Praça dos Heróis Nacionais -aukiolle saakka. Matkalla söin aamupalaksi munkkeja, joita myydään kaikkialla Länsi-Afrikassa. Praça dos Heróis Nacionaisin keskellä on ilmeisesti itsenäisyystaistelun muistomerkki ja laidalla puolestaan kohoaa entinen presidentinlinna. Sen katto pommitettiin siihen kuntoon vuosien 1998-1999 sisällissodassa, että presidenttikin asuu nykyisin muualla. Hiljattain linna on tosin pantu kuntoon, mutta presidentti asuu edelleen muualla. Nykyinen asumisjärjestely on varmaan pysyvä.

oxb17

Avenida Amílcar Cabral lienee Bissaun pääkatu.

oxb5

Praça dos Heróis Nacionais muistomerkkeineen ja entisine presidentinlinnoineen.

Puolenpäivän jälkeen päätin hakea viisumia Guineaan. Tarvitsin nimittäin Malin viisumin ja sen saa nykyisin ainoastaan etukäteen jostain suurlähetystöstä, eikä enää raja-asemilta. Bissauta lähimmät Malin-edustustot ovat Senegalin Dakarissa ja Guinean Conakryssa. Käynti Dakarissa ei innostanut tippaakaan. Guineassa sentään on ebola ja Conakryyn meneminen olisi ainakin more adventurous, kuten Pensão Creolan sveitsiläisherra naurahtaen totesi! Viisumihakemuksen jättö oli melko kivuton prosessi. Helpompaa se olisi, jos osaisi sitä ranskaa, joka on valitettavasti myös Guinean virallinen kieli. Viisumista lisää täällä.

oxb6

Paikallinen urheiluseura taitaa pitää tässä majaansa.

Suurlähetystövisiitin jälkeen olin jälleen Avenida Domingos Ramosilla. Katu päättyy Bissaun satamaan, joka on omanlaisensa eksoottinen elämys. Jos esimerkiksi haluaa kävellä konttisatamaan, sen kun menee. Katujen varret sataman liepeillä ovat täynnä rekkoja. Niiden kuskit odottavat puiden alla kontteja kyyditettäväksi läheisiin varastoihin ja varmasti myös eri puolille Guinea-Bissauta.

Konttisataman vieressä on Pidjiguiti-satama, josta lähtevät pienemmät veneet, puiset piroguet, eri puolille Guinea-Bissaun saaristoa. Useita sellaisia oli kiinnittyneinä laituriin, samoin kalastuspaatteja ja myös pitkäaikaispysäköinnissä oleva vanha laiva. Tai ehkä ennemminkin hylky, sillä se ei ollut liikkunut minnekään vuosikausiin, eikä tule koskaan enää liikkumaankaan. Paitsi ehkä pohjaan. Pidjiguiti-satamassa on pieniä “ravintoloita”, joissa paikalliset täyttävät mahojaan ei-niin-hygieenisesti valmistetuilla sandwicheillä (itse kokeilin vasta seuraavana päivänä). Satamassa maleksii myös suurehko joukko joutomiehiä, jotka pääosin ovat naapurimaasta Guineasta. Sieltä oli myös 18-vuotias Mamadou, joka kavereineen oli lähtenyt puolisen vuotta sitten etsimään parempaa elämää Bissausta. Guinea on kuulemma aivan tuhoon tuomittu paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Itse allekirjoitan sen täysin. Toistaiseksi töitä ei ollut kuitenkaan ollut Bissaussakaan. Siispä päivät kulutettiin satamalaiturilla.

oxb8

Bissaun sataman liepeiltä. Vasemmalla Bissau Velhon taloja.

oxb18

Satama-aluetta. Alueella on myös runsaasti mangrovepuskaa.

oxb9

Guinealaisia nuorukaisia Bissaun satamassa.

Porukassa oli myös guineabissaulainen Carlos, joka osasi hyvin englantia ja toimi tulkkina Guinean-poikien ja minun välillä. Carlos osasi myös kirjoittaa, mikä puolestaan oli Mamadoulla vähän hakusessa. Nimestä saa itse kirjoitettuna nähtävästi puolentusinaa erilaista versiota! Carlos oli asunut myös Euroopassa. Ainakin Sveitsissä, Espanjassa ja Portugalissa (ja sisko asuu Norjan Stavangerissa). En kysynyt, miksi hän oli palannut Euroopasta. Liekö sitten karkotettu vai ainoastaan koti-ikävän vuoksi. Guinea-Bissaussa hän oli paiskinut töitä erilaisissa kansainvälisissä organisaatioissa, kuten Maailman ruokaohjelmassa. Nyt leivän toi metsänsuojeluhanke Guinea-Bissaun pohjoisosassa.

Carloksella oli vapaapäivä ja hän ehdottomasti halusi näyttää kotikaupunkiaan minulle. Hän oli ylpeä siitä ja hyvin iloinen, kun olin matkustanut hänen maahansa. Carlos kertoili miten hyvin asiat maassa ovat nyt: hallitus on vihdoin hyvä (samaa mieltä olivat kaikki paikalliset, joiden kanssa pääsi juttuun) ja jopa pääministeri Domingos Simões Pereira lenkkeilee lähellä Bissaun lentoasemaa ilman henkivartijoita. Carlos oli nähnyt miehen usein myös autoilemassa yksinään ilman henkivartijoita. Pereira sai tosin väistyä elokuussa 2015, muttei verisesti kuten maassa on tapana.

Ennen kaupunkikierrosta kävimme syömässä kalaa ja riisiä. Tyypillistäkin tyypillisempää guineabissaulaisruokaa. Ja ruoka syödään lautaselta, jonka kaikki pöydässä olevat jakavat. Tässä ravintolassa ei syöty käsin, vaan sivistyneesti lusikoilla.

oxb10

Kala-annos Bissaun vanhassakaupungissa.

oxb16

Talo keskustassa.

oxb15

Vähän kauempana keskustasta. Päällystekin päättyy.

Olin aikeissa kierrellä Bissaun vanhaakaupunkia Bissau Velhoa seuraavana päivänä, joten ruoan jälkeen Carlos esitteli minulle kaupungin “uutta” keskustaa, kuten siellä olevan Estádio Lino Correia -jalkapallostadionin ja erään koulun pihamaan. Guinea-Bissaussa kouluvuosi  jatkui vielä heinäkuun loppupuolella. Koululaiset olivat tarkistamassa koetuloksiaan seinällä olleista tauluista. Puun alla liikuntaesteiset pitivät jonkinlaista palaveria puisissa pyörätuoleissaan, joihin oli maalattu iloisenvärisiä kukankuvia! Bissaun kuoppaiset kadut ovat kaikkea muuta kuin esteettömät…

Kävelimme halki vähän köyhempien naapurustojen. Tiet olivat mutavelliä, mutta mitäs siitä! Elämä jatkuu sadekaudellakin. Päädyimme Granja-Pessuben kaupunginosaan, joka on osaksi köyhää aluetta. Ainakin minun silmissäni. Alueella on myös uusia, paremman väen aidattuja taloja. Myös Carloksen setä vaimoineen asuu siellä ja ajaa hienolla citymaasturilla.

Alun perin Granja-Pessuben oli tarkoitus olla yksi suuri suojeltu viheralue. Sen perusti Guinea-Bissaun tasavallan isä Amílcar Cabral. Aikojen saatossa Granja-Pessuben mangopuumetsiköt, vetiset suot ja palmuja kasvavat rannat ovat joutuneet osittain kasvavan Bissaun syömiksi. Krokotiilejäkin on joskus ollut, muttei sentään enää. Vain noin vartin kävelymatkan päässä kaupungin ydinkeskustasta on siis kuitenkin edelleen eedenin puutarha, jossa ei uskoisi olevansa pääkaupungissa.

oxb13

Granja-Pessubessa on vielä vihreitäkin alueita.

oxb14

Ilta alkaa laskeutua.

Loppuilta auringonlaskuun saakka kului eräässä kadunkulmassa paikallisessa ulkoilmabaarissa. Guineabissaulaista oluttakaan ei muuten ole olemassa. Sekin on tuontitavaraa Portugalista.

Yöllä sitten satoi. Sadekausi.

Päivä Calheta de São Miguelissa

15.7.2015

Päätös matkustaa Calheta de São Migueliin kypsyi edellisenä iltana parin minuutin googlauksen tuloksena. Pikkukaupungista löytyisi hotelli ja muutahan ei sitten tarvitakaan.

calheta5

Calheta de São Miguel.

Noin 3 000 asukkaan pikkukaupunki Calheta de São Miguel sijaitsee Santiagon saaren itärannikolla. Pääkaupunkiin Praiaan on reilu 30 kilometriä, Tarrafaliin hieman vähemmän.

Pikkubussi lähti täytenä Tarrafalista kierreltyään puolisen tuntia ympäri kaupungin katuja kuljettajan ja tämän apupojan huudellessa ikkunoista. Asiakkaita kertyi tienvarsilta tipoittain, sillä täällä kenenkään ei tarvitse tulla varsinaiselle asemalle. Kerran aiheesta erään paikallisen kanssa juteltuamme, hän kertoi kuljettajien luultavasti kuluttavan enemmän polttoainetta matkustajia haaliessaan kuin varsinaisella matkalla. Siltä se vaikuttaakin, mutta tähän santiagolaiset on opetettu.

Tie Calheta de São Migueliin on mutkikas, jyrkkiä merenrantatörmiä seuraileva mukulakivitie. Kaiteita tien ja pudotuksen välillä ei monestikaan ole. Paikoin tie kiertää laaksoihin perustettuja banaaniviljelyksiä. Banaanien lisäksi välillä näin myös muita kasveja kasvatettavan. Ainakin itärannikon pikkuiset laaksot ovat siis tavattoman karun Santiagon ruoka-aittoja.

Kaikkiaan pikkubussimatka Tarrafalista Calheta de São Migueliin kestää noin tunnin. Matkustajien vaihtuvuus on suurta. Ihmisiä jää pois ja uusia tulee tilalle. Tällä välillä Kap Verde väläytteli afrikkalaisia kasvojaan: Hiacessa oli varmasti vauvat mukaan lukien 20 matkustajaa, joista osa joutui seisomaan kumarassa.

calheta4

Rannan hiekka on mustaa.

Jäin kyydistä Venezan alueella, noin puolentoista kilometrin päässä Calheta de São Miguelin keskustasta. Olin varannut etukäteen huoneen Edu Horizonte -nimisestä hotellista. Se sijaitsee rannan tuntumassa vilkkaan “puskataksiaseman” edustalla. Hotellin edestä lähtee tiuhaan pohjoiseen ja etelään julkista liikennettä.

Hotel Edu Horizonte on suuri hotelli, mutta silti henkilökunnan hämmennys oli melkoinen kun marssin sisään ja kerroin varanneeni huoneen. Portugalin kieli olisi ihan käyttökelpoinen Kap Verden puskassa matkaaville! Huoneen sijasta vastaanottovirkailijan ja baarimikon risteytys löikin minulle olutpullon kouraan. Omistaja, hyvää englantia puhuva keski-ikäinen rouva, saapui tovin kuluttua. Näin sain kerrottua varanneeni huoneen. Omistaja ei kuulemma jaksa seurata sähköpostejaan päivittäin, niinpä hänellä ei ollut Booking.comin varauksestani mitään tietoa. Tilaa hotellissa kuitenkin oli ja todennäköisesti olin taas ainoa asukas. Huoneen maksaminen oli jälleen oma seikkailunsa. Omistaja kehotti tulemaan yläkerrassa olevaan toimistoon. Toimistosta ohjattiin portugaliksi alakertaan, josta edelleen yläkertaan. Google-kääntäjällä kerroin etsiväni omistajaa, joka sitten pian taas saapuikin ja sain maksettua huoneeni.

Itse huone oli jälleen kerran varsinaista luksusta, vaikkakin hieman jo kulahtanutta sellaista. Huoneessa, joka ensinnäkin oli paljon suurempi kuin oma Suomen-yksiöni, oli parveke, merinäköala, maailman levein sänky, televisio ja suurempi jääkaappi kuin mitä minulla Suomessakaan on! Huoneen vessassa kiinnitin huomiota, että nyt ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa Kap Verdellä vessassa oli myös huljukuppi takamuksen pesua varten. Se on merkki siitä, että puskaan on todella saavuttu, mutta sivistyksen merkkinä vessassa oli toki myös vessapaperia. Sanokaa mitä sanotte, mutta itse pidän vedellä pesemistä lähinnä vain sotkemisena. Iljettäväähän se on asioida vessassa, kun se on edellisen jäljiltä täynnä vesiroiskeita.

calheta1

Uskonnollinen seinämaalaus lähellä kaupungin kirkkoa.

calheta3

Calheta de São Miguelin halki kulkeva tie.

calheta6

Kaupungin rakennuskantaa.

Keskipäivän kuumuudessa lähdin kävelemään Venezasta kohti varsinaista Calheta de São Miguelia. Ulkona ei juuri muita kulkijoita näkynyt, kai olivat siestaa viettämässä. Eikä varsinkaan muita ulkomaalaisia. Ensimmäisenä tutkailin kaupungin kirkkoa ja kaunista seinämaalausta sen liepeillä. Sen jälkeen kävelin kaupungin halki menevää tietä pitkin aina Assomadaan kääntyvän tien kohdalle saakka, käväisin laavahiekkaisella rannalla ja lähdin takaisin päin.

Jos jo majoittuminen oli vaikeaa, oli sitä myös ruoan saaminen. Astuin erääseen ravintolaan kaupungin laidalla. Jälleen minulle oltiin lyömässä vain olutpulloa kouraan. Ruokailu ei onnistunut, vaikka miten elehdin, kerroin ruokalajeja ja osoittelin pöydillä olevia haarukoita ja veitsiä. Kielimuuri ei murtunut, joten lähdin pois. Seuraavassa paikassa olisin pärjännyt pelkällä suomellakin, sillä tilaaminen onnistui näyttämällä ruokalajin nimeä seinässä. Tilasin sokkona annoksen nimeltä costeleta. Se osoittautui maittavaksi kyljykseksi.

calheta7

Costeleta paikallisessa ravintolassa.

calheta2

Calheta de São Miguelin keskusta.

Kylläisenä kävelin erään niemen kärkeen. Sieltä on näkymä pienen lahden pohjukkaan muodostuneen Calheta de São Miguelin keskustaan. Taustalla kohoaa Santiagon teräväpiirteisiä vuoria. Pohjukan rannalla oli jalkapallomaaleja, leikkiviä lapsia ja rantaan vedettyjä kalastusveneitä. Vanhukset tappoivat aikaa rannan läheisyydessä olevilla penkeillä. Rannan takana on pankkiautomaatti sekä pieniä marketteja, kiinalaisten omistamia jokainen. Calheta de São Miguelinkin kiinalaiset ovat Kap Verden hallituksen saarille houkuttelemia. Kiinalaiset valtaavat parhaat liiketilat parhailta paikoilta, mutta toisaalta palkkaavat kapverdeläisiä työntekijöikseen. Kiinalainen on kuitenkin tavallisesti kassan takana, kuten täälläkin.

Ennen auringonlaskua kävelin hotellini läheisille rantakallioille. Siellä laava on jähmettynyt upeasti jouduttuaan kosketuksiin meren kanssa.