Ensimmäinen päivä Bissaussa

22.7.2015

Guinea-Bissau on aitoa Afrikkaa eli juuri sitä mitä halusin nähdä ja kokea. Punertavaa mutaa ja hiekkaa, halpoja hintoja, romuja autoja, mustia ihmisiä, reikäisiä katuja, rempallaan olevia rakennuksia. Maa on aivan eri maailmasta kuin kehittynyt ja varsin länsimainen Kap Verde, josta olin tulossa. Sekä Kap Verdeä että sen maalaisserkkua Guinea-Bissauta yhdistää pitkä yhteinen historia Portugalin siirtomaina ja siis myös yhteinen kieli, portugali. Eli maan vaihtumisesta huolimatta kiitos oli edelleen obrigado ja hyvää päivää bom dia! Ensimmäistä kertaa en maassa ollut, sillä edellisenä vuonna kävelin maahan ilman viisumia ja passia Senegalin Cap Skirringistä.

Noin 400 000 asukkaan Bissau sijaitsee Gebajoen suistossa keskellä maata ja on tämän köyhän maalaiserkun pääkaupunki. Suuresta populaatiostaan huolimatta Bissaulla on pikkukaupungin luonne: rakennuskanta on matalaa, kaduilla ei ole väenpaljoutta, autoja on suhteellisen vähän ja kaikkialle pääsee kävellen muutamissa minuuteissa. Liikennevaloja en muista nähneeni. Myös liikenne on afrikkalaisittain rauhallista, ajoittain jopa uneliasta.

oxb12

Avenida Domingos Ramos on yksi pääkaupungin pääkaduista. Kaupungin julkinen liikenne hoidetaan etupäässä sinisillä kimppatakseilla, jotka ottavat kyytiin jos ovat menossa samaan suuntaan.

oxb19

Ydinkeskustaa edelleen.

Tällä hetkellä kaupungissa ja koko maassa vallitsee rauha ja ihmiset ovat täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mitä voinee pitää ihmeenä. Maan lähimenneisyys kun on verinen. On ollut itsenäisyyssotaa, sisällissotaa ja vallankaappauksia. Verisiä. Englanninkielisessä Wikipediassa on jopa oma luokka salamurhatuille guineabissaulaisille poliitikoille.

Satunnainen kulkija saakin kulkea kaikkialla rauhassa. Paikalliset ovat ystävällisiä ja uteliaitakin valkoisesta matkalaisesta. Taisin olla kaupungilla liikkuessani ainoa oman ihonvärini edustaja. Tietenkin Bissaun kaduilla näkee jonkin verran valkoisten ohjaamia YK:n ja muiden kansainvälisten avustusjärjestöjen maastureita. Nämä avustusjärjestötyypit eivät näemmä omin jaloin ainakaan keskustassa kuljeskele. Turisti on harvinaisuus tässä kaupungissa ja maassa, ja maa onkin 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 9! Esimerkiksi vuoden 2012 aikana maassa vieraili huimat 7 500 henkeä. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

oxb4

Vanhankaupungin eli Bissau Velhon rakennuksia.

oxb11

Katolilainen kirkko keskellä kaupunkia.

Ajoin edellisenä iltana taksilla lentoasemalta Bissaun keskustaan, jossa majoituin Pensão Creola -nimiseen majataloon. Se sijaitsee hyvällä paikalla Praça Che Guevara -aukion laidalla vanhassa siirtomaa-aikaisessa huvilassa ja on varmasti Bissaun halvin majapaikka. Pensão Creola on samalla sveitsiläis-guineabissaulaisen pariskunnan koti. Jaloissa juoksentelee välillä pieniä saksaa puhuvia lapsia ja vessaan ja suihkuun tulee kuljettua lähestulkoon perheen olohuoneen kautta. Majapaikan halvin huone maksaa 15 000 frangia (noin 22,9 euroa) ja se sisältää hyttysverkollisen parisängyn, hyllyn, pöydän ja pari tuolia. Huoneen nurkassa on tuuletin ja lisävuode. Vessa ja suihku ovat jaettuja. Pensão Creolassa on myös huoneita omalla vessalla ja suihkulla, mutta niistä pitää maksaa enemmän.

Meitä suomalaisia ei sveitsiläisen omistajaherran mukaan Bissauhun juurikaan eksy, mutten kuulemma ihan ensimmäinen suomalainen Pensão Creolassakaan ollut. Länsiafrikkalaisittain edullinen majatalo on myös reppureissaajien suosiossa, sikäli kun Guinea-Bissauhun joku tosiaan eksyy. Tällä kertaa Pensão Creolassa näytti majoittuvan muutamia muitakin länsimaalaisia, mutta tuskin kuitenkaan turistimatkalla olleita. Kuka hullu matkustaa trooppiseen Länsi-Afrikkaan kesken sadekauden!

oxb7

Pensão Creola.

oxb2

Huoneeni Pensão Creolassa.

Yön nukuttuani lähdin ensimmäisenä vaihtamaan rahaa. Olin edelleen vailla paikallista valuuttaa eli Länsi-Afrikan CFA-frangeja, cefoja. Sveitsiläisen omistajan mukaan rahanvaihtajat pitävät tukikohtanaan pätkää Avenida Domingos Ramos -kadusta. Minun täytyisi vain mennä sinne, vaihtajat kyllä löytäisivät minut. Pensão Creola sijaitsee sopivasti samaisen kadun varressa. Ilma oli kuuma ja kostea heti aamusta. Taivas oli puolipilvinen, muttei vielä ollut satanut. Ohitin Praça Che Guevaran eli Che Guevaran aukion ja pian kuulin taikasanan câmbio, rahanvaihto. Kaksi miestä istuskeli keskellä jalkakäytävää muovituoleilla. He vaihtavat euroja, dollareita ja puntia frangeiksi. Kurssi oli käypä heti aluksi, joten 50 euroa vaihtui helposti nipuksi frangeja. Kun olin vaihtanut viidenkympin setelin, kysyivät he vielä josko vaihtaisin puntiakin. Minunhan täytyi olla englantilainen, sillä en puhunut portugalia, enkä edes ranskaa! Rahanvaihtajia on pilvin pimein tällä kadunpätkällä, joka alkaa Praça Che Guevaralta ja päättyy hyvissä ajoin ennen satamaa.

oxb3

Avenida Domingos Ramos Praça Che Guevara -aukiolta nähtynä.

Nippu seteleitä taskussa pistäydyin seuraavaksi kauppaan. Niiden valikoima on hyvin suppea suomalaisesta näkökulmasta, sillä mitään tarpeetonta ei myydä. Turhaa tavaraa saa sitten siitä yhdestä tai kahdesta supermarketista, joissa muita asiakkaita ei tavallisesti ole ja jossa hinnat on merkitty ja ne ovat korkeita. Ne ovat parempien ihmisten kauppoja. Kävin ostamassa puolentoista litran vesipullon. Ne maksavat Guinea-Bissaussa 500 frangia (noin 0,75 euroa) ja ovat lähes aina tuontitavaraa Portugalista. Länsi-Afrikan köyhin maa ei siis pysty tuottamaan pullovettäkään.

Kävelin kaupungin pääkadun Avenida Amílcar Cabralin päästä päähän Praça dos Heróis Nacionais -aukiolle saakka. Matkalla söin aamupalaksi munkkeja, joita myydään kaikkialla Länsi-Afrikassa. Praça dos Heróis Nacionaisin keskellä on ilmeisesti itsenäisyystaistelun muistomerkki ja laidalla puolestaan kohoaa entinen presidentinlinna. Sen katto pommitettiin siihen kuntoon vuosien 1998-1999 sisällissodassa, että presidenttikin asuu nykyisin muualla. Hiljattain linna on tosin pantu kuntoon, mutta presidentti asuu edelleen muualla. Nykyinen asumisjärjestely on varmaan pysyvä.

oxb17

Avenida Amílcar Cabral lienee Bissaun pääkatu.

oxb5

Praça dos Heróis Nacionais muistomerkkeineen ja entisine presidentinlinnoineen.

Puolenpäivän jälkeen päätin hakea viisumia Guineaan. Tarvitsin nimittäin Malin viisumin ja sen saa nykyisin ainoastaan etukäteen jostain suurlähetystöstä, eikä enää raja-asemilta. Bissauta lähimmät Malin-edustustot ovat Senegalin Dakarissa ja Guinean Conakryssa. Käynti Dakarissa ei innostanut tippaakaan. Guineassa sentään on ebola ja Conakryyn meneminen olisi ainakin more adventurous, kuten Pensão Creolan sveitsiläisherra naurahtaen totesi! Viisumihakemuksen jättö oli melko kivuton prosessi. Helpompaa se olisi, jos osaisi sitä ranskaa, joka on valitettavasti myös Guinean virallinen kieli. Viisumista lisää täällä.

oxb6

Paikallinen urheiluseura taitaa pitää tässä majaansa.

Suurlähetystövisiitin jälkeen olin jälleen Avenida Domingos Ramosilla. Katu päättyy Bissaun satamaan, joka on omanlaisensa eksoottinen elämys. Jos esimerkiksi haluaa kävellä konttisatamaan, sen kun menee. Katujen varret sataman liepeillä ovat täynnä rekkoja. Niiden kuskit odottavat puiden alla kontteja kyyditettäväksi läheisiin varastoihin ja varmasti myös eri puolille Guinea-Bissauta.

Konttisataman vieressä on Pidjiguiti-satama, josta lähtevät pienemmät veneet, puiset piroguet, eri puolille Guinea-Bissaun saaristoa. Useita sellaisia oli kiinnittyneinä laituriin, samoin kalastuspaatteja ja myös pitkäaikaispysäköinnissä oleva vanha laiva. Tai ehkä ennemminkin hylky, sillä se ei ollut liikkunut minnekään vuosikausiin, eikä tule koskaan enää liikkumaankaan. Paitsi ehkä pohjaan. Pidjiguiti-satamassa on pieniä “ravintoloita”, joissa paikalliset täyttävät mahojaan ei-niin-hygieenisesti valmistetuilla sandwicheillä (itse kokeilin vasta seuraavana päivänä). Satamassa maleksii myös suurehko joukko joutomiehiä, jotka pääosin ovat naapurimaasta Guineasta. Sieltä oli myös 18-vuotias Mamadou, joka kavereineen oli lähtenyt puolisen vuotta sitten etsimään parempaa elämää Bissausta. Guinea on kuulemma aivan tuhoon tuomittu paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Itse allekirjoitan sen täysin. Toistaiseksi töitä ei ollut kuitenkaan ollut Bissaussakaan. Siispä päivät kulutettiin satamalaiturilla.

oxb8

Bissaun sataman liepeiltä. Vasemmalla Bissau Velhon taloja.

oxb18

Satama-aluetta. Alueella on myös runsaasti mangrovepuskaa.

oxb9

Guinealaisia nuorukaisia Bissaun satamassa.

Porukassa oli myös guineabissaulainen Carlos, joka osasi hyvin englantia ja toimi tulkkina Guinean-poikien ja minun välillä. Carlos osasi myös kirjoittaa, mikä puolestaan oli Mamadoulla vähän hakusessa. Nimestä saa itse kirjoitettuna nähtävästi puolentusinaa erilaista versiota! Carlos oli asunut myös Euroopassa. Ainakin Sveitsissä, Espanjassa ja Portugalissa (ja sisko asuu Norjan Stavangerissa). En kysynyt, miksi hän oli palannut Euroopasta. Liekö sitten karkotettu vai ainoastaan koti-ikävän vuoksi. Guinea-Bissaussa hän oli paiskinut töitä erilaisissa kansainvälisissä organisaatioissa, kuten Maailman ruokaohjelmassa. Nyt leivän toi metsänsuojeluhanke Guinea-Bissaun pohjoisosassa.

Carloksella oli vapaapäivä ja hän ehdottomasti halusi näyttää kotikaupunkiaan minulle. Hän oli ylpeä siitä ja hyvin iloinen, kun olin matkustanut hänen maahansa. Carlos kertoili miten hyvin asiat maassa ovat nyt: hallitus on vihdoin hyvä (samaa mieltä olivat kaikki paikalliset, joiden kanssa pääsi juttuun) ja jopa pääministeri Domingos Simões Pereira lenkkeilee lähellä Bissaun lentoasemaa ilman henkivartijoita. Carlos oli nähnyt miehen usein myös autoilemassa yksinään ilman henkivartijoita. Pereira sai tosin väistyä elokuussa 2015, muttei verisesti kuten maassa on tapana.

Ennen kaupunkikierrosta kävimme syömässä kalaa ja riisiä. Tyypillistäkin tyypillisempää guineabissaulaisruokaa. Ja ruoka syödään lautaselta, jonka kaikki pöydässä olevat jakavat. Tässä ravintolassa ei syöty käsin, vaan sivistyneesti lusikoilla.

oxb10

Kala-annos Bissaun vanhassakaupungissa.

oxb16

Talo keskustassa.

oxb15

Vähän kauempana keskustasta. Päällystekin päättyy.

Olin aikeissa kierrellä Bissaun vanhaakaupunkia Bissau Velhoa seuraavana päivänä, joten ruoan jälkeen Carlos esitteli minulle kaupungin “uutta” keskustaa, kuten siellä olevan Estádio Lino Correia -jalkapallostadionin ja erään koulun pihamaan. Guinea-Bissaussa kouluvuosi  jatkui vielä heinäkuun loppupuolella. Koululaiset olivat tarkistamassa koetuloksiaan seinällä olleista tauluista. Puun alla liikuntaesteiset pitivät jonkinlaista palaveria puisissa pyörätuoleissaan, joihin oli maalattu iloisenvärisiä kukankuvia! Bissaun kuoppaiset kadut ovat kaikkea muuta kuin esteettömät…

Kävelimme halki vähän köyhempien naapurustojen. Tiet olivat mutavelliä, mutta mitäs siitä! Elämä jatkuu sadekaudellakin. Päädyimme Granja-Pessuben kaupunginosaan, joka on osaksi köyhää aluetta. Ainakin minun silmissäni. Alueella on myös uusia, paremman väen aidattuja taloja. Myös Carloksen setä vaimoineen asuu siellä ja ajaa hienolla citymaasturilla.

Alun perin Granja-Pessuben oli tarkoitus olla yksi suuri suojeltu viheralue. Sen perusti Guinea-Bissaun tasavallan isä Amílcar Cabral. Aikojen saatossa Granja-Pessuben mangopuumetsiköt, vetiset suot ja palmuja kasvavat rannat ovat joutuneet osittain kasvavan Bissaun syömiksi. Krokotiilejäkin on joskus ollut, muttei sentään enää. Vain noin vartin kävelymatkan päässä kaupungin ydinkeskustasta on siis kuitenkin edelleen eedenin puutarha, jossa ei uskoisi olevansa pääkaupungissa.

oxb13

Granja-Pessubessa on vielä vihreitäkin alueita.

oxb14

Ilta alkaa laskeutua.

Loppuilta auringonlaskuun saakka kului eräässä kadunkulmassa paikallisessa ulkoilmabaarissa. Guineabissaulaista oluttakaan ei muuten ole olemassa. Sekin on tuontitavaraa Portugalista.

Yöllä sitten satoi. Sadekausi.

Päivä Calheta de São Miguelissa

15.7.2015

Päätös matkustaa Calheta de São Migueliin kypsyi edellisenä iltana parin minuutin googlauksen tuloksena. Pikkukaupungista löytyisi hotelli ja muutahan ei sitten tarvitakaan.

calheta5

Calheta de São Miguel.

Noin 3 000 asukkaan pikkukaupunki Calheta de São Miguel sijaitsee Santiagon saaren itärannikolla. Pääkaupunkiin Praiaan on reilu 30 kilometriä, Tarrafaliin hieman vähemmän.

Pikkubussi lähti täytenä Tarrafalista kierreltyään puolisen tuntia ympäri kaupungin katuja kuljettajan ja tämän apupojan huudellessa ikkunoista. Asiakkaita kertyi tienvarsilta tipoittain, sillä täällä kenenkään ei tarvitse tulla varsinaiselle asemalle. Kerran aiheesta erään paikallisen kanssa juteltuamme, hän kertoi kuljettajien luultavasti kuluttavan enemmän polttoainetta matkustajia haaliessaan kuin varsinaisella matkalla. Siltä se vaikuttaakin, mutta tähän santiagolaiset on opetettu.

Tie Calheta de São Migueliin on mutkikas, jyrkkiä merenrantatörmiä seuraileva mukulakivitie. Kaiteita tien ja pudotuksen välillä ei monestikaan ole. Paikoin tie kiertää laaksoihin perustettuja banaaniviljelyksiä. Banaanien lisäksi välillä näin myös muita kasveja kasvatettavan. Ainakin itärannikon pikkuiset laaksot ovat siis tavattoman karun Santiagon ruoka-aittoja.

Kaikkiaan pikkubussimatka Tarrafalista Calheta de São Migueliin kestää noin tunnin. Matkustajien vaihtuvuus on suurta. Ihmisiä jää pois ja uusia tulee tilalle. Tällä välillä Kap Verde väläytteli afrikkalaisia kasvojaan: Hiacessa oli varmasti vauvat mukaan lukien 20 matkustajaa, joista osa joutui seisomaan kumarassa.

calheta4

Rannan hiekka on mustaa.

Jäin kyydistä Venezan alueella, noin puolentoista kilometrin päässä Calheta de São Miguelin keskustasta. Olin varannut etukäteen huoneen Edu Horizonte -nimisestä hotellista. Se sijaitsee rannan tuntumassa vilkkaan “puskataksiaseman” edustalla. Hotellin edestä lähtee tiuhaan pohjoiseen ja etelään julkista liikennettä.

Hotel Edu Horizonte on suuri hotelli, mutta silti henkilökunnan hämmennys oli melkoinen kun marssin sisään ja kerroin varanneeni huoneen. Portugalin kieli olisi ihan käyttökelpoinen Kap Verden puskassa matkaaville! Huoneen sijasta vastaanottovirkailijan ja baarimikon risteytys löikin minulle olutpullon kouraan. Omistaja, hyvää englantia puhuva keski-ikäinen rouva, saapui tovin kuluttua. Näin sain kerrottua varanneeni huoneen. Omistaja ei kuulemma jaksa seurata sähköpostejaan päivittäin, niinpä hänellä ei ollut Booking.comin varauksestani mitään tietoa. Tilaa hotellissa kuitenkin oli ja todennäköisesti olin taas ainoa asukas. Huoneen maksaminen oli jälleen oma seikkailunsa. Omistaja kehotti tulemaan yläkerrassa olevaan toimistoon. Toimistosta ohjattiin portugaliksi alakertaan, josta edelleen yläkertaan. Google-kääntäjällä kerroin etsiväni omistajaa, joka sitten pian taas saapuikin ja sain maksettua huoneeni.

Itse huone oli jälleen kerran varsinaista luksusta, vaikkakin hieman jo kulahtanutta sellaista. Huoneessa, joka ensinnäkin oli paljon suurempi kuin oma Suomen-yksiöni, oli parveke, merinäköala, maailman levein sänky, televisio ja suurempi jääkaappi kuin mitä minulla Suomessakaan on! Huoneen vessassa kiinnitin huomiota, että nyt ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa Kap Verdellä vessassa oli myös huljukuppi takamuksen pesua varten. Se on merkki siitä, että puskaan on todella saavuttu, mutta sivistyksen merkkinä vessassa oli toki myös vessapaperia. Sanokaa mitä sanotte, mutta itse pidän vedellä pesemistä lähinnä vain sotkemisena. Iljettäväähän se on asioida vessassa, kun se on edellisen jäljiltä täynnä vesiroiskeita.

calheta1

Uskonnollinen seinämaalaus lähellä kaupungin kirkkoa.

calheta3

Calheta de São Miguelin halki kulkeva tie.

calheta6

Kaupungin rakennuskantaa.

Keskipäivän kuumuudessa lähdin kävelemään Venezasta kohti varsinaista Calheta de São Miguelia. Ulkona ei juuri muita kulkijoita näkynyt, kai olivat siestaa viettämässä. Eikä varsinkaan muita ulkomaalaisia. Ensimmäisenä tutkailin kaupungin kirkkoa ja kaunista seinämaalausta sen liepeillä. Sen jälkeen kävelin kaupungin halki menevää tietä pitkin aina Assomadaan kääntyvän tien kohdalle saakka, käväisin laavahiekkaisella rannalla ja lähdin takaisin päin.

Jos jo majoittuminen oli vaikeaa, oli sitä myös ruoan saaminen. Astuin erääseen ravintolaan kaupungin laidalla. Jälleen minulle oltiin lyömässä vain olutpulloa kouraan. Ruokailu ei onnistunut, vaikka miten elehdin, kerroin ruokalajeja ja osoittelin pöydillä olevia haarukoita ja veitsiä. Kielimuuri ei murtunut, joten lähdin pois. Seuraavassa paikassa olisin pärjännyt pelkällä suomellakin, sillä tilaaminen onnistui näyttämällä ruokalajin nimeä seinässä. Tilasin sokkona annoksen nimeltä costeleta. Se osoittautui maittavaksi kyljykseksi.

calheta7

Costeleta paikallisessa ravintolassa.

calheta2

Calheta de São Miguelin keskusta.

Kylläisenä kävelin erään niemen kärkeen. Sieltä on näkymä pienen lahden pohjukkaan muodostuneen Calheta de São Miguelin keskustaan. Taustalla kohoaa Santiagon teräväpiirteisiä vuoria. Pohjukan rannalla oli jalkapallomaaleja, leikkiviä lapsia ja rantaan vedettyjä kalastusveneitä. Vanhukset tappoivat aikaa rannan läheisyydessä olevilla penkeillä. Rannan takana on pankkiautomaatti sekä pieniä marketteja, kiinalaisten omistamia jokainen. Calheta de São Miguelinkin kiinalaiset ovat Kap Verden hallituksen saarille houkuttelemia. Kiinalaiset valtaavat parhaat liiketilat parhailta paikoilta, mutta toisaalta palkkaavat kapverdeläisiä työntekijöikseen. Kiinalainen on kuitenkin tavallisesti kassan takana, kuten täälläkin.

Ennen auringonlaskua kävelin hotellini läheisille rantakallioille. Siellä laava on jähmettynyt upeasti jouduttuaan kosketuksiin meren kanssa.

Unelias Tarrafal

13.7.2015

Uusi viikko oli alkanut ja virastot olivat jälleen avoinna. Kävelin noin puolen tunnin matkan hostelliltani Achada de Santo Antóniosta Palmarejon kaupunginosaan. Matkalla ohitin Kap Verden parlamenttirakennuksen sekä liudan eri maiden suurlähetystöjä. Parlamenttia vastapäätä ovat edustettuina Portugali, Kiina, Venäjä, Espanja ja Yhdysvallat. Ainakin Kiinaan saakka kyseessä on myös tärkeysjärjestys. Mielestäni ainakin! Palmarejossakin on yksi konsulaatti: Guinea-Bissaun pääkonsulaatti! Jätin sinne viisumihakemukseni, mistä lisää täällä.

Konsulaattivisiitin jälkeen kävelin kaupan kautta hostellille kokkaamaan. Jo tässä vaiheessa oli tullut hyvin selväksi, ettei Kap Verde ole mikään low budget destination. Vettä ja olutta lukuun ottamatta kaikki on tuontitavaraa entisestä emämaasta Portugalista sekä muualta Euroopasta. Tästä johtuen Kap Verden hintataso on esimerkiksi Portugalia kalliimpi.

rai14

Eläimiä kaupan Sucupiran torilla Praiassa.

tarrafal10

Väsynyttä matkaseuraa matkalla Tarrafaliin.

Viisumikeikan ja ruokailun jälkeen halusin lähteä Praiasta. Käsitykseni mukaan suurin osa Santiagon saarelle tulevista matkailijoista vierailee myös saaren pohjoisosassa sijaitsevassa Tarrafalin pikkukaupungissa. Sinne minäkin halusin nyt.

Pikkubusseja lähtee tiuhaan Sucupiran torin laidalta. Bussiin tunkee itsensä vähintään 15 ihmistä ja bussi lähtee ilman aikatauluja vasta sen täytyttyä. Kun yksi bussi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää seuraavaa. Reilun tunnin kestävä matka noin 70 kilometrin päähän maksaa 500 escudoa (noin 4,5 euroa). Tällä matkalla kiinnitin huomiota siihen, että muualla Länsi-Afrikassa perittäviä ja tarpeettomiksi kokemiani matkatavaramaksuja (jonka suuruus riippuu rahastajan fiiliksestä ja/tai asiakkaan ihonväristä) ei Kap Verdellä peritä lainkaan. Johtuneeko siitä, että täällä kukaan ei matkusta suurten kantamusten kanssa. Paikasta toiseen ja takaisin kun pääsee monta kertaa päivässä!

tarrafal5

Casa Strela B&B Tarrafalin laitamilla.

Tie Tarrafaliin on hyväkuntoinen ja maisemat jälleen kerran erittäin kauniit, mutta myös erittäin karut. Santiagokin vaikuttaa oivalliselta leviämisalustalta maastopaloille! Saari on selkeästi jyrkkäpiirteisempi kuin vaikkapa tasainen Boa Vista, mutta maisemien kuvaaminen olisi vaatinut bussista poispääsyä. Valitettavasti. Perillä Tarrafalissa ystävällinen kuljettajamme ajoi jokaisen matkustajan erikseen omiin osoitteisiinsa. Myös minä pääsin suoraan Casa Strela B&B -hotellini ovelle. Olin varannut hotellin kahdeksi yöksi samana aamuna.

tarrafal7

Huoneeni väritys oli vihreä.

tarrafal8

Sama huone toisesta suunnasta.

Äärimmäisen harvoin mikään majapaikka on niin viihtyisä, että siellä suorastaan haluaa viettää aikaa. Sveitsiläisen pariskunnan, Sabinan ja Andreaksen omistama Casa Strela B&B on sellainen. Se on suorastaan syy vierailla Tarrafalissa!

Hotellissa on neljä eri teemoin sisustettua tyylikästä huonetta hyttysverkoin ja kattotuulettimineen. Vessa ja suihku-kylpyamme ovat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Kattoterassilla tarjoiltava aamupala on loistava ja lisäksi hotellissa on keittomahdollisuus eli omia nuudeleitakin voi valmistaa, kunhan on tarpeeksi kyllästynyt maan hintatasoon. Wifi toimii kattoterassia myöten. Lisäksi hotelli järjestää retkiä kaikkialle Santiagolla, kuin myös vaikkapa kapverdenkreolin kursseja! Huonehinta (3 180 escudoa yöltä eli noin 28,9 euroa) oli korkeampi kuin Kap Verden majapaikoissani keskimäärin, mutta mielestäni Casa Strela on joka escudon väärti.

tarrafal4

Tarrafalin katunäkymää.

tarrafal1

Kaupungin keskusaukio ja sen laidalla oleva kirkko.

tarrafal3

Tarrafalin kunnantalo.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan Tarrafaliin, jonka keskusta on reilun kilometrin päässä Ponta de Atumin alueella, merenrannan tuntumassa, sijaitsevasta Casa Strelasta. Vajaan 7 000 asukkaan kaupunki oli iltapäivällä hyvin unelias. Vain keskusaukiolla oli enemmän väkeä. Onhan siellä ilmainen wifi! Pikkukaupungin keskustan mukulakivikadut ja niiden varsilla olevat värikkäät siirtomaa-aikaiset rakennukset katsastaa tunnissa ja sitten voikin siirtyä rannalle.

Tarrafalin hevosenkengänmuotoinen hiekkaranta on kauniilla paikalla kaupungin keskustan ja Monte Graciosa -vuoren puristuksessa. Iltapäivällä kalastajat olivat jo vetäneet paattinsa rantahiekkaan ja kauempana kävi kova kuhina kalansaaliista. Paikalliset lapset touhusivat vedessä, kiusasivat jostain rannalle erehtyneitä koiranpentuja ja joitain eurooppalaisia turistejakin olin rannalla näkevinäni.

tarrafal6

Tarrafalin ranta. Taustalla kohoaa Monte Graciosa.

tarrafal9

Pienemmät veneet on vedetty rantahiekkaan. Isommat ovat ankkurissa rannan läheisyydessä.

tarrafal2

Näkymä Casa Strelan kattoterassilta. Suoraan edessä on vain Atlantti, jossa nyt ei ole yhtään mitään nähtävää, joten laitan tähän maiseman toiseen suuntaan!

Ennen auringonlaskua istahdin Casa Strelan kattoterassille. Näkymät terassilta ovat varsin hienot, vaikkakin siellä täällä olevat rakennustyömaat hieman pilaavat maisemaa. Suoraan edessä on joka tapauksessa esteetön näkymä Atlantille, joka on sadan metrin päässä hotellista. Selkeällä säällä terassilta voi nähdä kuulemma valaita ja jopa naapurisaari Fogon tulivuoren. Sää oli nytkin selkeä, mutten silti nähnyt mitään. Söin niitä nuudeleita, kuuntelin musiikkia ja katsoin kuinka aurinko laski Atlanttiin. Olin hotellin ainoa asukas ja sain koko kattoterassin vain itselleni!

Nähtävyydetön Praia

11.7.2015

Oli aika karistaa Boa Vistan turistisaaren pölyt jaloista ja siirtyä aavistuksen syrjempään. Jos niin voi sanoa Kap Verden pääkaupungista Praiasta!

Taksikuski ei saapunut sovittuun aikaan viemään minua Boa Vistan lentoasemalle. Hän ei saapunut lopulta ollenkaan. Onneksi olin ajoissa liikenteessä ja hostellin aulassa odotellessani tuli ilmi, että samassa hostellissa majoittunut ranskalainen Benjamin oli tulossa samalle lennolle. Jaoimme taksin. Matka Sal Reistä lentoasemalle maksoi 700 escudoa (noin 6,3 euroa). Minä lentäisin vain yhden lennon eli Santiagon saarelle Praiaan. Lentopelkoinen Benjamin jatkaisi Praiasta takaisin samaan suuntaan eli yli Boa Vistan Salin saarelle ja sieltä edelleen São Vicenten saarelle. Kap Verden sisäinen lentoliikenne on monimutkaista!

Boa Vistan Aristides Pereiran kansainvälinen lentoasema on toimiva ja moderni asema, eikä turvatarkastuksessa puolentoista litran vesipulloni ollut mikään ongelma. Siitä en ole vielä päässyt selvyyteen, että millä logiikalla osalle Afrikan sisäisistä lennoista saa viedä mielin määrin nesteitä ja toisille taas ei. Kap Verden sisällä nesteet eivät näemmä kuitenkaan ole ongelma.

rai11

TACV Cabo Verde Airlinesin potkurikone odottamassa Praian-lentoa Boa Vistan lentoasemalla.

Lentoyhtiönä tällä kotimaanlennolla oli maan kansallinen lentoyhtiö TACV Cabo Verde Airlines. Afrikkalaiseen tapaan boarding oli hyvin kaoottinen kaikkien yrittäessä läpi yhtä aikaa. Rynnimisen ymmärsi sisällä pikkuruisessa potkurikoneessa, jossa matkustajat istuivat sattumanvaraisilla paikoilla. Itsekään en päässyt omalle paikalleni ikkunan viereen, vaikka esittelin lippuani lentoemännille ja paikallani istuneelle rouvalle.

Itse lennosta ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Kone nousi, pysyi ilmassa ja laskeutui. Siinä kaikki. Lyhyellä, alle tunnin, lennolla ei ollut tarjoiluja, mutta maisemat olivat aivan katseltavia. Koneesta näkyi hyvin esimerkiksi Boa Vistan ja Santiagon välissä sijaitseva Maion saari. Karua autiomaata sekin.

rai10

Gamboan ranta Praian keskustasta Plateaulta nähtynä. Taustalla Achada de Santo Antónion kaupunginosa ja takana vasemmassa reunassa D. Maria Pian majakka.

Santiagon saarella laskeuduimme Praian laitamilla sijaitsevalle Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Afrikkalaisten suuresti rakastama ja ihailema Mandelahan onkin tunnetusti ponnistanut maailmalle juuri Kap Verdeltä! Mutta oikeasti: eikö maasta tosiaan löydy tarpeeksi suurmiehiä, joiden mukaan nimetä kenttiä! Salin lentoasema on nimetty muuten nykyisessä Guinea-Bissaussa syntyneen valtiomiehen mukaan. Toki herra vaikutti Kap Verdenkin politiikassa.

Olin varannut etukäteen sängyn Praian ja koko Santiagon ainoasta hostellista, Brothers & Barrosista. Achada de Santo Antónion alueella sijaitseva hostelli on kaupungin edullisin (heinäkuussa 2015 petipaikka maksoi 2 000 escudoa eli noin 18 euroa), mutta myös tavattoman vaikea löytää. Itse asiassa se on mahdotonta, sillä mitään hostellista kertovia kylttejä ei ole. Tämän vuoksi suosittelen lämpimästi käyttämään hostellin tarjoamaa noutopalvelua lentoasemalta. Se maksaa kymmenen euroa, mutta säästää kymmeniä minuutteja etsimisaikaa.

rai12

Tämän kadun varrella sijaitsee Praian-majapaikkani.

rai9

Hostellihuonettani Praiassa.

Hostelli on ystävällisen Danilsonin ja tämän sisarusten pyörittämä, mutta ei päivätyö, vaan toistaiseksi ennemminkin harrastus. Hostelli ei ole tällä hetkellä edes mikään virallinen majapaikka. Verotussyiden vuoksi paikkaa ei ole merkitty kylteinkään. Hostellissa on kaksi huonetta. Toisessa on yksi kerrossänky, toisessa kaksi. Makuupaikkoja on siis kuudelle hengelle. Huoneissa on myös suuret lukolliset säilytyskaapit. Käytävällä on kaksi suihkua ja kolme vessaa sekä hyvin varusteltu keittiö. Myös wifi toimii. Kaiken kaikkiaan huolenpito ja tilojen siisteys on parasta mihin olen hostelleissa koskaan törmännyt!

Hostelli on avattu tämän vuoden alussa ja kehittyy vähitellen. Nyt omistajalla oli suunnitelmissa hankkia yleiselle alueelle sohva ja tehdä jonkinlainen maalaus seinään. Kap Verden markkinat ovat vain niin pienet, että raha on tiukassa. Esimerkiksi kerrossängyt on pitänyt rakentaa itse (koska maasta puuttuvat Ikeat), seiniin kiinnitettävät lukulamput olivat tulossa Yhdysvalloista (koska sellaisia ei maassa myydä)… Eivätkä esimerkiksi afrikkalaiset vieraat oikein käsitä hostelli-instituutiota. Kuulemma eräätkin norsunluurannikkolaiset olivat kääntyneet ovella tajuttuaan, että huoneessa majoittuisi mahdollisesti muitakin. Ja eipä hostelleihin Länsi-Afrikassa juuri törmääkään.

Ja koska Kap Verdelle matkustavat vierailevat pääasiassa vain Salilla tai Boa Vistalla, ei tässä hostellissa ollut lisäkseni kuin yksi musta amerikkalainen turisti. Kuulemma sukujuuret eivät olleet Kap Verdellä.

rai5

Praian pääkatuja ydinkeskustan Plateaulla.

Praia (suomeksi “ranta”) on 130 000 asukkaallaan Kap Verden ylivoimaisesti suurin kaupunki, ja se sijaitsee Santiagon saaren etelärannalla. Kaupungissa on toimiva bussiliikenne, mutta turistin ei siihen tarvitse välttämättä turvautua. Kaikki on kävelyetäisyydellä. Oikeastaan Praiassa ei ole yhtään mitään nähtävää, minkä vuoksi siellä voi hyvällä omallatunnolla vain harhailla. Majoittumisen jälkeen kävelinkin ydinkeskustaan, Plateaulle. Se on nimensä mukaisesti ympäristöään korkeammalla oleva kalliotasanne, jonne on keskittynyt esimerkiksi Kap Verden hallinto, tärkeät liikkeet, pankit, posti ja sairaala.

rai1

Katunäkymä Plateaulta.

rai4

Dr. Julio Abreun katu Plateaulla. Taustalla Nossa Senhora da Graçan kirkko.

Praian pitäisi kuulopuheiden ja opaskirjojen varoittelujen perusteella olla hirmuisen vaarallinen kaupunki. Esimerkiksi Boa Vistalla useampikin ihminen kauhisteli sitä, että olin menossa Praiaan. Valkoisena en voisi liikkua missään yksinäni ilman, että joku tulisi ja veisi omaisuuden. Ja pahimmassa tapauksessa vielä mukiloisi sairaalakuntoon. En kuitenkaan tuntenut oloani missään turvattomaksi. Praialaisilla olikin kovin erilainen käsitys kotikaupunkinsa turvallisuustilanteesta kuin esimerkiksi boavistalaisilla. Tietenkään ei liene järkevää työntää nokkaansa Praian laitamien kukkuloille kasvaneisiin faveloihin. En tiedä kutsutaanko Praian harmaita slummeja faveloiksi, mutta kummasti ne Rio de Janeiron vastaavia muistuttivat! En ole toki Riossa käynyt.

rai2

Praça Alexandre Albuquerque -aukio Plateuan parhaalla paikalla. Täälläkin on ilmainen wifi.

rai8

Paraati Fazendan kaupunginosassa.

rai7

Kulkueessa kuin kulkueessa on oltava myös siniristilippu. Tosin tässä tapauksessa kyseessä lienee Portugalin ensimmäinen lippu, joka oli tuollainen.

rai6

Kap Verden lippu.

Näin lauantai-iltapäivällä Plateaulla oli hiljaista. Aikani siellä laahustettuani laskeuduin portaita pitkin alas Sucupiran torille. Se on tyypillinen afrikkalainen tori, josta saa kaikkea elävistä apinoista, vihanneksiin ja tekstiileihin. Apinaa en ostanut, enkä mitään muutakaan. Sucupiralta selvittyäni törmäsin Fazendan kaupunginosassa harhailtuani värikkääseen kulkueeseen, jonka merkitys ei selvinnyt. Iäkkäät ”kuningas” ja ”kuningatar” paraatin kärjessä joka tapauksessa marssivat.

Palailin ennen pimeää takaisin hostellilleni. Ihan vain koska Praia on “vaarallinen” kaupunki.

Sumuinen Guarda

18.-19.12.2014

Aamulla seitsemän jälkeen olimme rinkkoinemme ulkona Lissabonin majapaikastamme Residencial Roxista. Metro oli tänään taas toiminnassa, joten pääsimme sillä kätevästi kaupungin päärautatieasemalle, Orientelle. Futuristinen Gare do Oriente on jo itsessään nähtävyys, ja se on valmistunut vuoden 1998 maailmannäyttelyyn. Asemalla tuli jälleen huomattua, etteivät opasteet aina ole kovin selkeitä tällaisissa “eteläisissä maissa”. Lipunmyyntitiski löytyi lopulta pienen etsinnän jälkeen. Opasteet osoittivat taas johonkin ihan muualle. Aioimme ostaa junaliput vajaan neljän tunnin päähän Lissabonista koilliseen sijaitsevaan Covilhãn kaupunkiin. Oikeasti sinne ei mennyt junia, vaikka lippuja olisikin voinut ostaa paikallisen junayhtiön CP:n nettisivuilta (kotisivu, logo, konduktöörien uniformu ja junat ovat muuten samanlaisia kuin VR:llä, näin niin kuin vähän mutkia suoriksi vetäen). Onneksi emme ostaneet lippuja etukäteen.

Toisena vaihtoehtona oli pyöritelty hieman pohjoisempana sijaitsevaa Guardaa, jonne saimme ostettua liput. CP:llä 18-25-vuotiaat saavat 25 prosenttia alennusta, joten minun lippuni maksoi vain 16 euroa. Intercidades-juna lähti minuutilleen aikataulussa kello 8.39, pysähtyi usein ja Pampilhosan kaupungin jälkeen kääntyi kohti Guardaa. Pinnanmuodot ovat jylhempiä mitä kauemmas sisämaahan päätyy, toisaalta myös ajoittain esiintynyt sankka sumu ja junan kuraiset ikkunat estivät maisemien näkymistä. Ja vaikka lentokoneesta näyttääkin siltä, ettei Portugalissa pahemmin metsiä ole, niin kyllä vain täälläkin jonkinlaista pöpelikköä on. Ainakin radan molemmin puolin. Metsiköt loppuivat jo hyvissä ajoin ennen Guardaa ja maisema muuttui avoimeksi kumpuilevaksi maastoksi. Vuohet ja lampaat varmaan tykkäävät.

Perillä Guardan rautatieasemalla olimme kello yhdeltä iltapäivällä. Myös Guardassa oli sankka sumu ja lämpötila oli laskenut Lissabonin miellyttävästä 15 asteesta reilusti alle kymmeneen. Pipokeli! Guardan historiallinen keskusta sijaitsee noin viiden kilometrin päässä rautatieasemalta. Välin voi taittaa linja-autolla, joita kulkee kun kulkee, tai taksilla, kuten me. Hintaa tuli vajaa kuusi euroa eli taksikyytikin on Portugalissa edullista. Kuljettaja, vähintään 70-vuotias paappa, jätti meidät centro historicon ytimeen Igreja da Misericórdia -kirkon eteen, jonka naapurissa Rua Vasco da Gama -kadulla sijaitsee Residência Filipe -hotelli. Mitään varauksia meillä ei ollut, mutta tilaa oli. Yö kahden hengen huoneessa maksoi 30 euroa, mihin sisältyi myös aamupala. Huoneessa oli kolme sänkyä, lämpiävä patteri (joka on tarpeen Portugalin talvessa rannikollakin!) ja tilava kylpyhuone kylpyammeineen. No, kylpyammettahan ihminen ei kyllä tarvitse mihinkään. Jääkaappia ei ollut, mutta sitä ei talvella tarvitsekaan, eväät kun säilyvät myös parvekkeella. Kaiken kaikkiaan parhaita hotelleja omalla kohdallani vähään aikaan!

IMG_2449 guarda8

Vanhankaupungin ydin: kuva otettu Igreja da Misericórdia -kirkon edestä kohti Guardan “pääkatua” Rua do Comérciota, jossa on punainen matto ja kaikki!

IMG_2400 guarda13

Rua Fransisco de Passos. Tämän kadun varressa on paljon ravintoloita.

IMG_2491 guarda6

Vanhankaupungin katuja.

Lissabonia alemmat lämpötilat selittyvät ainakin kaupungin sijainnilla, sillä Koillis-Portugalissa Serra da Estrela -vuorten koillispuolella sijaitseva Guarda on maan korkein kaupunki: korkein kohta on 1056 metriä merenpinnan yläpuolella. Tällä tuloksella mentäisiin Suomessa Saanankin ohi. Nuoren Portugalin toinen kuningas Sancho I perusti kaupungin jo vuonna 1197 suojelemaan (siitä kaupungin nimikin) espanjalaisten ja maurien hyökkäyksiltä. Korkea sijaintikaan ei aina auttanut suojelemaan Portugalin rajoja, vaan ainakin maurit ovat valloittaneet kaupungin. Espanjan raja kun on vain noin 30 kilometrin päässä Guardasta itään. (Lähde: [1])

IMG_2566 guarda2

Kaupungin perustajan kuningas Sancho I:n patsas Sé-katedraalin nurkalla.

Lissabonissa olimme sattumalta televisiouutisista katselleet, kun kaiken Kuuban kauppasaartomeuhkauksen ja paavi Franciscuksen hehkutuksen seassa tuli Guardan joulumeiningeistä lyhyt juttu. Kaupunki on nimittäin tänä jouluna alkanut markkinoida itseään nimellä A Cidade Natal eli “joulukaupunki” saadakseen kävijöitä kaupunkiin (Lähde: [2]). Ja mikäs sen paremmin Portugalin joulukaupungiksi sopisikaan kuin korkein kaupunki, jossa välillä sataa luntakin. Nyt lunta ei ollut, onneksi. Guardan vanhankaupungin kapeat kadut oli koristeltu kauniilla jouluvaloilla, samoin rakennusten seinissä Igreja da Misericórdia -kirkkoa myöten oli jouluvalaistus. Vanhankaupungin keskusaukiolla Praça Luís de Camõesilla oli metallisen joulukuusen lisäksi iso muovihalli täynnä karusellia ja muuta huvipuistotoimintaa lapsille. Vanhankaupungin “pääkadulle” Rua do Comérciolle oli levitetty lisäksi leveä punainen matto, jota pitkin ei tietenkään kukaan kehdannut kulkea, vaan väki kulki reunoilla.

Ruokapaikkaa etsiessämme vanhakaupunki vaikutti aika synkältä paikalta, sillä se on rakennettu pääasiassa harmaasta graniitista. Punainen matto sopii siis hyvin katukuvaan, kuten sopivat myös kaikkialla soivat joululaulut. Ihmettelimme, minne kaikki kaupungin asukkaat olivat kadonneet, kun saimme kulkea katuja yksinämme. Muut kaduilla liikkuvat olivat koiria. Pian olimme vanhankaupungin pohjoisosassa, judiaria-nimellä tunnetussa juutalaiskorttelissa. Guardan juutalaishistoria ulottuu ainakin 1200-luvulle ja 1300-luvulta lähtien heidän vaikutuksensa kasvoi. Judiariassa oli synagogan ja oman hautausmaan lisäksi ainakin vesikaivoja, vesimylly ja tori. Vuonna 1496 juutalaiset sitten päätettiin karkottaa: osa kääntyi kristinuskoon ja jäi paikkakunnalle nk. “uusiksi kristityiksi”, osa päätti paeta Guardasta. Bongasimme korttelin kadulta daavidintähden.

IMG_2416 guarda9

Judiarian eli juutalaiskorttelin rakennuskantaa.

IMG_2421 guarda10

Judiariasta.

Kapealta Rua da Paz -kadulta löysimme T&M Burguer -ravintolan. Ja siellähän ne ihmiset olivat! Tilasimme sen kummemmin miettimättä francesinha-nimisen annoksen. Vasta seuraavana päivänä selvisi, että se on perinteinen portugalilainen ruokalaji. Loppuviikon jämäruokalautaselta se kuitenkin näytti ja maistui, sillä syvälle lautaselle oli kasattu alimmaksi pihvi, jonka päällä oli ainakin kinkunsiivu, paahtoleipä ja koko kasan päällä sulatettu juustokerros. Koko komeus lillui jonkinlaisessa kastikkeessa. Kylkiäisinä tuotiin ranskalaisia. Mutta halpaahan syöminen täälläkin on, kun annos maksoi vain 5,90 euroa. Samaten jälleen sain ihmetellä portugalilaisten kielitaitoa; kai se televisio-ohjelmien dubbaamattomuuskin vähän vaikuttaa, että englantia taidetaan suhteellisen hyvin.

Ruokailun jälkeen vuorossa oli kaupungin tärkeimmän nähtävyyden katsastus. Kyseessä on Praça Luís de Camõesilla eli kaupungin parhaalla paikalla seisova valtava Sé-niminen katedraali. Ainahan ne tärkeimmät nähtävyydet ovat jotain kirkkoja! Sé on rakennettu vuosina 1390-1540. Ilmeisesti pytinki edustaa ainakin goottilaisuutta ja renessanssia (Lähde: [1]). Katedraalin vieressä on kaupungin perustajan kuningas Sancho I:n patsas. Portugalin korkeimman kaupungin korkeimmalla kohdalla on Guardan linnoitus, jonne päädyimme seuraavaksi. Oikeastaan linnoituskukkulalla on vain Torre de Menagem -nimeä kantava torni, jonka “kivijalkaan” on hakattu korkeus “1056,3 m”. Torniin pitäisi olla vapaa sisäänpääsy, mutta nyt se ainakin oli suljettu. Toisaalta tornin huipulta ei olisi sataa metriä pidemmälle nähnytkään sankan sumun vuoksi. Selkeällä säällä tornista pitäisi olla hienot näkymät niin Serra da Estrelan vuoristoon kuin Espanjaankin.

Linnoituskukkulalta laskeuduimme muutamien mutkien kautta Largo Frei Pedron puistoon, jossa jokainen puu ja penkki oli kauniisti koristeltu värikkäillä käsitöillä. Suomessa ne revittäisiin irti ensimmäisen yön aikana. Guardassa rauhaa voi osaltaan tuoda sijainti vastapäätä poliisiasemaa..

IMG_2562 guarda1

Sé.

IMG_2572 guarda3

Torre de Menagem. Korkeus 1056,3 metriä merenpinnan yläpuolella.

IMG_2499 guarda7

Largo Frei Pedron puistossa puut, penkit ja jopa roskikset ovat saaneet värikkäät koristukset.

Löysimme keskustasta linja-autoaseman, josta kävimme ostamassa linja-autolipun Portoon seuraavaksi aamuksi. Hintaa kolmen tunnin bussimatkalle tuli 12,20 euroa. Tämäkin on nuorisolippuhinta. Aseman kioskista löysin jopa Guarda-postikortteja, joita oli ostettava ja lähetettävä. Lumisia kuvia Portugalista! Postimerkkien löytäminen onkin toinen juttu, sillä niitä saa vain ja ainoastaan postitoimistoista. Paitsi, että ei todellakaan saa postitoimistostakaan. Lupasivat kuitenkin seuraavaksi aamuksi. Espanjassa merkkejä myydään muistaakseni tupakkakaupoissa, mutta Guardassa ei tärpännyt sellaisessakaan. Huvikseni kokeilin vielä lehtikioskia, josta minut ajettiin pois, koska televisiosta tuli potkupalloa.

Joulukaupungissa pitää olla tietenkin myös tapahtumia, joita Guardassa joulunaikaan on paljon. Joka päivä 5. joulukuuta alkaen aina loppiaiseen saakka on jotain. Tänä iltana olisi muun muassa Guardan teknillisen yliopiston (Instituto Politécnico da Guarda) lukuvuoden päätösjuhla, festa, ja sitä valmisteltiin pitkin iltapäivää ja iltaa aivan hotellimme edustalla. Katu suljettiin jossain vaiheessa, paikalle peruutti pikaruokamyyntivaunu, olutmyyntikojujen luukut avattiin ja esiintymislava rakennettiin. Sumu sakeni entisestään. Alkuillalla kaupungilla kiersi teknillisen yliopiston opiskelijoista koostunut Copituna D’Oppidana -kuoro. Kuoro esitti perinteisissä yliopistoasuissa ja perinteisillä soittimilla pari vauhdikasta kappaletta tunamusiikkia myös hotellimme pikkuruisessa aulassa. Jonkinlainen joulutervehdys? Mekin mielenkiinnosta hiippailimme huoneestamme seuraamaan, kun aloimme ihmetellä, mistä musiikki oikein tulee.

Varsinaisen juhlan aloitusajaksi oli ilmoitettu kello 21, mutta oikeasti meiningit alkoivat vasta kymmenen jälkeen. Esiintyjänä oli portugalilainen Grupo Arkadia, jonka kaikki kappaleet olivat iloista portugalinkielistä poppia ja kuulostivat samalta. Puoliltaöin oli ilotulitus. Yön aikana lämpötila laski pakkasen puolelle ja kemut jatkuivat myöhälle aamuyöhön saakka.

IMG_2532 guarda11

Rua do Comércion jouluvalaistusta.

IMG_2529 guarda12

Rua da Fraternidade.

Aamulla sumu oli hälventynyt ja aurinko paistoi. Aamupalan jälkeen kävimme vielä uudelleen Torre de Menagemin juurella Guardan linnoituskukkulalla. Sumu olikin hälventynyt vain tuhannessa metrissä sijaitsevasta vanhastakaupungista. Maisemat linnoituskukkulalta olivat upeat: Guardan historiallinen keskusta oli kuin saari pilvimeressä. Läheiset tuulivoimalatkin nousivat kuin tyhjästä. Vaikka linnoituskukkula sijaitsee linnuntietä kaupungin linja-autoasemalta vain noin puolen kilometrin päässä, tuli sama eilinen sankka sumu vastaan jo hyvissä ajoin ennen asemaa, jonne laskeuduimme odottelemaan linja-autoa Portoon.

IMG_2588 guarda5

Maisema Guardan linnoituskukkulalta Torre de Menagemin juurelta. Pilvimeressä on näköjään muitakin saaria.

guarda4

Näkymä Torre de Menagemin juurelta historialliseen keskustaan. Keskellä Sé. Taustalla pilvimeri.

Niin, niitä postimerkkejä ei postitoimistosta saanut myöskään tänä aamuna. Postilaatikkoja on kyllä riittämiin, mutta mistä tämä uuvelo kansa postimerkkinsä ostaa! Ovat kuitenkin omistaneet aikoinaan muun muassa puolet maailmaa.

Ensimmäinen päivä Lissabonissa

15.-16.12.2014

Senegalin jälkeen on luonnollista matkustaa Portugaliin, mutta matkanteko Euroopan toiselle laidalle Oulusta ottaa oman aikansa. Ensinnäkin jo bussimatka keskustasta 15 kilometrin päässä Oulunsalossa sijaitsevalle lentoasemalle kestää 50 minuuttia, josta suurimman osan sain seisoa, koska oulunsalolaiset olivat palailemassa töistä ja kouluista ja täysi bussi tuntui kiertävän jokaisen Oulunsalon pikkukylän. Jos lentokenttäbussiyhteydet ovat onnettomat, on Oulun lentoasema kuitenkin ehdottomasti toista maata! Toisin sanoen: mielestäni jokaisella lentoasemalla kuuluisi olla keinutuoleja! Oulusta halpalensin Helsinkiin, jossa vietin yöni lentoaseman penkeillä.

Aamuyöstä kaveri saapui kentälle ja jo kello kuuden jälkeen istuimme Lufthansan lennolla Saksan Müncheniin. Muutaman tunnin Münchenin lentoasemalle torkkuneina jatkoimme Lufthansalla Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin. Lufthansa taitaa olla viimeisiä eurooppalaisia lentoyhtiöitä, joilla lipun hintaan kuuluu economy-luokassa matkustaville juomien lisäksi jotain syötävääkin. Itselleni tällainen harvinaisuus ainakin jättää yhtiöstä erittäin positiivisen kuvan, harvemmin kun ilmaiseksi enää saa yhtään mitään.

IMG_1971 lis1

Laskeudumme Belémin kaupunginosan yli. Vasemmalla Tejojoki ja sen rannassa Belémin torni ja “Löytöretkien monumentti” (Padrão dos Descobrimentos).

lis2

Näkymä Avenida Almirante Reis -kadulle hotellihuoneestamme.

Ennen laskeutumista kapteeni kertoi Lissabonissa paistavan auringon ja lämpötilan olevan +15. Mikäpä sen parempaa näinä pimeinä ja kylminä aikoina! Aurinkoakaan ei ollut tainnut näkyä Oulussa muutamaan viikkoon. Eikä kyllä palmujakaan! Lissaboniin laskeudutaan kaupungin historiallisen keskustan yli, joten selkeällä säällä laskeuduttaessa ilmasta näkee jo suuren osan nähtävyyksistä eli periaatteessa matkaa voi jatkaa saman tien pois kaupungista… Me kuitenkin aioimme viipyä kaupungissa aluksi yön ja tarkastella nähtävyyksiä maan pinnaltakin.

Lissabonissa on nelilinjainen metrojärjestelmä ja vuodesta 2012 lähtien myös kuuden kilometrin päässä keskustasta sijaitsevalta lentoasemalta on päässyt metrolla. Metrolla matkustetaan Viva Viagem -kortilla, joka maksaa 0,50 euroa. Kortille sitten ladataan metroasemilla olevista automaateista matkoja, joista yksi maksaa 1,40 euroa. Me latasimme Viva Viagem -korteillemme kuitenkin kuusi euroa maksavan “päiväpassin”, jolla saa matkustaa vuorokauden ajan mielin määrin metron lisäksi, busseilla ja raitiovaunuilla.

IMG_1983 lis9

Lissabonin metron vaunu sisältä.

Matkustimme metrolla yhdellä vaihdolla Intendenten asemalle, jonka nurkalla keltaisessa rakennuksessa sijaitsee Residencial Roxi -niminen hotelli. Itse rakennukseen mennään soittamalla ovisummeria, jolloin joku napsauttaa oven auki. Samasta ovesta kuljetaan myös ainakin kampaajalle. Seuraavaksi kiivetään puisia rappusia toiseen kerrokseen, jossa soitetaan ovikelloa. Oven takana on vastaanotto. Oven tulee avaamaan setä, joka osaa riittävän hyvää englantia, ottaa maksun (25 euroa kahden hengen huoneesta) vastaan ja opastaa toisessa tai kolmannessa kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Omasta kolmannessa kerroksessa sijaitsevasta huoneestamme oli näkymä Avenida Almirante Reis -kadulle ja suoraan metron sisäänkäyntiin. Huoneessa oli kahden sängyn lisäksi suihku, lavuaari ja bidee, joka tuntuu olevan jokaisessa portugalilaisessa vessassa. Vessanpönttö olikin sitten yhteinen muiden asukkaiden kanssa. Muita asukkaita ei tosin nyt tainnut olla. Samoin suihkussa saattoi käydä näissä yleisissä saniteettitiloissa. Ilmainen wifikin hotellissa on ja se jopa toimi huoneessamme. Ainoa huono puoli tässä majatalossa on se, että aina kylille lähdettäessä täytyi avain jättää vastaanottoon, joka tosiaan sijaitsee lukitun oven takana. Alituinen henkilökunnan “häiritseminen” ovikellon soittelemisella ei vain sovi suomalaiselle!

IMG_2011 lis8

Näkymä Rossion aukiolta Praça da Figueiralle.

Hotellilta ajoimme metrolla Rossion asemalle, joka sijaitsee Praça da Figueira -nimisellä aukiolle. Metroasema on saanut nimensä Rossion aukiosta, joka sijaitsee kivenheiton päässä Praça da Figueiralta. Rossion aukion keskellä on itsenäisen Brasilian ensimmäisen keisarin Pedro I:n patsas. Sama mies toimi parin kuukauden ajan vuonna 1826 myös Portugalin kuninkaana nimellä Pedro IV. Tämän vuoksi Rossion aukiota kutsutaan myös nimellä Praça Dom Pedro IV. Aukion pohjoislaidalla on Teatro Nacional de Dona Maria II eli ilmeisesti jonkin sortin kansallisteatteri. Rakennus on aiemmin toiminut Portugalin inkvisition päämajana. Näin joulun aikaan aukiolla oli isoja metallisia lahjapakettivirityksiä, jotka sitten pimeällä näyttivätkin joltain. Joulukuusia ei pahemmin harrasteta.

Rossion aukiolta kun lähtee kävelemään kohti etelää, päätyy Praça do Comércio -aukiolle. Noin puolen kilometrin matka kävelykaduksi valjastettua Rua Augustaa päättyi mahtipontisen Arco da Victória -kaaren alle, josta eteen avautui näkymä Praça do Comérciolle. Rossion aukion ohella tämä aukio on Lissabonin tärkeimpiä maisemia 1700- ja 1800-luvun rakennuksineen. Praça do Comércion keskellä on Portugalia 1700-luvulla hallinneen kuningas Joosef I:n ratsastajapatsas. Aukion paikalla sijaitsi aikoinaan Portugalin kuninkaanlinna, mutta se tuhoutui muun Lissabonin tavoin vuoden 1755 maanjäristyksessä, sitä seuranneissa tulipaloissa ja tuhoisassa tsunamissa. Nyt Praça do Comérciolla oli runsaasti turisteja ja tietenkin myös me! Samoin joulun kunniaksi aukion laidassa oli joulutori, karuselli ja muovikuplan sisään perustettu pieni luisteluareena. Jää taisi olla muovia, eivätkä portugalilaiset luistelukansalta muutenkaan vaikuttaneet.

IMG_2040 lis6

Praça do Comércio. Vasemmalla Joosef I:n patsas, keskellä Arco da Victória ja oikealla metallinen joulukuusi.

IMG_2074 lis3

Katunäkymä Bairro Altosta.

IMG_2083 lis7

Toinen kuva sieltä.

Lissabon sijaitsee Tejojoen (espanjaksi Tajo) varrella, joka täällä vähän ennen laskemistaan Atlanttiin on varsin leveä. Aivan Praça do Comércion tuntumassa on Terreiro do Paçon laivaterminaali, josta lähti kohti Atlanttia isohko laiva. Aikamme Tejojokea seurailtuamme, lähdimme kapuamaan kohti Bairro Alton kaupunginosaa. Siellä sitä riittää kapeita ja mutkaisia kujia, joilla kuitenkin pystyy näköjään ajamaan miljoonaa.

Lufthansan tarjoamista ruoista oli jo kulunut hyvä tovi, joten nyt yritimme etsiä mahdollisimman syrjäiseltä kujalta jonkun ei-niin-turistiravintolan, jollaisen löysimmekin. Koska portugalilaiset ja muut etelän ihmiset syövät vasta myöhään illalla, olimme ainoat asiakkaat. Alkupaloina saimme leipää, juustoa ja lisäksi kala- ja raputäytteisiä piirakoita. Niitä tavataan tässä maassa tuoda pyytämättä pöytään ja jos niitä tahtoo syödäkin, lisätään ne laskuun. Me tietenkin otimme ilolla kaiken vastaan.

Portugalilainen keittiö tunnetaan turskastaan, joten tilasimme turskaa Minhon alueen tapaan. Turskaa ei suinkaan pyydetä Portugalin vesiltä, vaan valtaosa siitä tuodaan Norjasta (Lähde: [1]). Tavallaan kohdallamme jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun juhannuksena ensin haistelimme Norjan Lofooteilla ulkoilmassa kuivumassa olleita, kissanruoalta tuoksuneita kapakaloja, niin nyt saimme niitä lautasella toisella puolella Eurooppaa. Turskan päällä oli reipas kerros sipulia ja kala nautittiin uppopaistettujen perunasiivujen kera. Aivan syötävä annos, vaikkakin aika suolainen.

IMG_2090 lis4

Turskaa Minhon alueen tapaan.

IMG_2091 lis5

Muinainen raitiovaunu linjalla numero 28.

Ruokailun aikana ilta oli pimentynyt. Hyppäsimme Bairro Altossa raitiovaunuun, jotka ovat yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä. Raitiovaunut on ilmeisesti rakennettu joskus 1900-luvun alkupuoliskolla, mutta ajavat edelleen asiansa muutamilla reiteillä. Linja 28 vei meidät Campo de Ouriquehen jonkun hautausmaan portille, jossa kuljettaja hätisti kaikki pois kyydistä. Olimme saapuneet päätepysäkille. Kävi ilmi, että kaikki sinne asti tulleet matkustajat olivat turisteja. Hyppäsimme takaisin päin menevään raitiovaunuun ja päädyimme lopulta Praça do Comérciolle. Takaisin hotellille menimme Lidlin ja leipomon kautta. Tässä kaupungissa leipomoita (pastelaria) todella riittää! Pastel de nata, herkullinen voitaikinakuoreen leivottu vaniljakreemitäytteinen leivos, lienee leivonnaisista kuuluisin.

Alun perin tarkoituksena oli lähteä Lissabonista heti seuraavana aamuna eteenpäin ja palata vielä ennen paluulentoa yöksi tai kahdeksi. Päätimme kuitenkin edellisen yön nukkumattomuuden vuoksi jäädä Lissaboniin vielä toiseksi yöksi.

Dakarin toiselle laidalle N’Goriin

26.5.2014

Goréen majapaikkani emäntä lähti viemään tytärtään kouluun mantereelle jo kello 6.45 lähteneellä aamun ensimmäisellä lautalla. Olimme edellisiltana sopineet, että kun lähden, lukitsen portin ja heitän avaimen portin yli. Näin toimin. Olin itsekin poistumassa saarelta jo kello kahdeksan lautalla. Taivas oli pilvessä. Tällä kertaa lautalla oli hyvin väljää. Mukana oli vain muutamia paikallisia sekä ranskalainen koululaisryhmä.

IMG_1014 goree32

Koko Goréen saari lautalta nähtynä. Eteläosan Castel erottuu muuta saarta korkeampana.

Goree33

Tällaisella lautalla saarelle kuljetaan. Kuva otettu edellisenä päivänä La Maison des Esclavesin yläkerran parvekkeelta.

Dakarin satamaan oli saapunut Ziguinchorin ja Dakarin väliä liikennöivä Aline Sitoé Diatta -matkustaja-alus. Oma pikkuinen Beer-lauttamme pysäköitiin tuon suuren aluksen viereen. Nimensä puolesta Beer voisi liikennöidä ennemminkin Helsingin ja Tallinnan välillä. Kun kaikki muut matkustajat painelivat saman tien takseihin, itse istahdin terminaalin eteen toviksi tarkistamaan ilmaisella wifillä eilisillan Suomi-Venäjä-jääkiekkopelin tuloksen. Tuomarit olivat pedanneet Venäjän maailmanmestariksi. En ollut siis menettänyt mitään.

IMG_1012 dkr8

Dakarin silhuetti Goréen-lautalta.

dkr9

Saavumme Dakarin satamaan.

Kävelin taksikuskien luo. Tinkimään. Olin päättänyt mennä Länsi-Afrikan kiertomatkani viimeiseksi yöksi Keur Diame -nimiseen hotelliin Dakarin toiselle laidalle Parcelles Assainiesin kaupunginosaan Yoffin rannan tuntumaan. Väänsin hinnasta kolmen eri kuskin kanssa, kunnes neljäs tuli ja vain haki minut autoonsa. Hän lupasi viedä minut 3000 frangilla (noin 4,6 euroa) Keur Diameen. Mies piti minua automaattisesti amerikkalaisena, koska ranskantaitoni ei ollut erityisen vakuuttava. Kuski heitteli matkan aikana harvoja osaamiaan englannin sanoja. Tai ainakin luulen niiden olleen englantia. Esimerkiksi thank you ääntyi denky. Perillä Parcelles Assainiesissa ajelimme jonkin matkaa monttuista hiekkatietä pitkin. Vasemmalla puolella oli Plage de Yoff eli Yoffin hiekkaranta ja sen takana Atlantti. Rannalla oli lenkkeilijöitä ja poikia potkimassa palloa. Aurinkokin alkoi paistaa.

Tien varressa aamupalaa myynyt nainen kertoi kuljettajalleni, että olemme oikeassa paikassa. Tien toisella puolella oleva rakennus olisi Keur Diame. Taksikuski vaati matkasta lopulta 500 frangia lupaamaansa summaa enemmän, mikä tietenkin vain vahvisti jälleen negatiivista Senegal-kuvaani. Mielelläni antaisin hyvälle taksikuskille pienen juomarahan sovitun summan päälle, mutta kun kuskit eivät tässä maassa anna tällaiseen edes mahdollisuutta. Aina täytyisi olla täsmälleen oikea rahasumma taskussa, jonka voisi antaa, eikä kuskin tarvitsisi antaa vaihtorahaa lainkaan.

Epäilin suuresti rakennuksen olevan jokin muu kuin hotelli Keur Diame, koska mitään hotellista kertovaa kylttiä ei ollut. Lisäksi hotellin metalliportti oli lukossa. Samaan aikaan sisään pyrkinyt mama jyskytti aikansa porttia, kunnes se tultiin avaamaan. Avaamaan tuli matematiikan opettaja, joka vahvisti rakennuksen olevan Keur Diame. Lainasin puhelintani ja opettaja soitti pari puhelua. Sen verran ymmärsin wolofinkielisestä puheesta, että täällä yksi amerikkalainen tarvitsisi huonetta. Puhelun jälkeen opettaja kertoi, ettei rakennuksessa olisi vapaita huoneita, mutta voisin jakaa huoneen hänen kanssaan. Kieltäydyin tarjouksesta, jonka jälkeen yksi vapaa huone olisikin löytynyt. Merinäköala löytyi, mutta muuten tupakankatkuisessa huoneessa oli ainoastaan likainen patja. Hinnaksi kerrottiin 20 000 frangia (noin 30,5 euroa), mikä on posketon hinta moisesta. En halunnut edes tinkiä. Kieltäydyin siis tästäkin ja kerroin vaihtavani paikkaa. Opettaja ei luovuttanut, joten menimme seuraavan rakennuksen eteen, joka oli kuulemma hotelli. Se oli nyt vain suljettu, mutta omistaja tulisi pian paikalle. Tässä vaiheessa annoin opettajalle pienen juomarahan ja lähdin etsimään taksia. Aioin siirtyä N’Gorin kaupunginosaan. Rakennus, johon aamun ensimmäinen taksinkuljettaja oli minut tuonut, ei ollut hotelli Keur Diame, minkä selvitin myöhemmin netistä. Jonkinlainen pitkäaikaisvieraita majoittava talo se luultavasti kuitenkin oli.

Takseja kulki tiuhaan rannan hiekkatiellä. Ensimmäinen taksikuski pyysi liian kovaa hintaa matkasta N’Goriin, eikä ollut halukas tinkimään. Toinen taksikuski ei ymmärtänyt, että halusin N’Gorissa sijaitsevalle hotellille. Esittelemäni kartta oli jotain aivan käsittämätöntä. Kolmas taksikuski oli matkassa uudehkolla Škoda Octavialle ja oli heti valmis viemään minut N’Goriin. Hän osasi lukea karttaakin! Kuljettaja otti oma-aloitteisesti puhelun ensimmäiseen hotelliin. Olin wolofinkielisessä keskustelussa taas amerikkalainen. Kyseisessä hotellissa yllättäen ei ollut tilaa. Sen jälkeen sovimme hinnan, jolla mies lähti kyyditsemään minua Plage N’Gorille eli N’Gorin rannalle, jonka ääressä on muutamia hotelleja. Perillä maksoin sovitun summan ja mies kiitteli kovasti. Kysäisin huvikseni, paljollakohan hän lähtisi käymään Lac Rose -nimisellä järvellä, joka sijaitsee joitain kilometrejä N’Gorista itään. Hinta vaihteli 20 000 ja 40 000 frangin välillä. Emme päässeet sopimukseen, joten hyvästelin kuskin.

Plage N’Gorilla sijaitsevat ainakin hotellit La Madrague, La Brazzérade ja Maison Abaka. Ajattelin majoittua La Brazzéradeen, jossa huoneen piti maksaa yhdeltä yöltä 20 000 frangia (noin 30,5 euroa). Suunnittelin törsääväni viimeisen yön kunniaksi vähän parempaan hotelliin. Hintansa puolesta se olisi ollut matkan kallein. La Brazzéraden edessä odotteli Ali-niminen nuorukainen, joka kertoi hotellin olevan kallis ja että hänen setänsä pitäisi halvempaa hotellia aivan lähellä. Sinne siis! Syvältä N’Gorin kujilta, monen mutkan päästä löytyi Chez Sele -niminen hotelli. Hotellille ei ole minkäänlaisia opasteita, eikä edes ovessa lue mitään hotelliin viittaavaa. Tämä paikka täytyy tietää. Alin setä Sele toivotti minut tervetulleeksi. Huoneen hinta on normaalisti 12 000 frangia, mutta koska pyysin saada pitää huonetta seuraavaan iltaan kello yhdeksään saakka, maksoin huoneesta 15 000 frangia (noin 22,9 euroa). Hotellissa on muutamia huoneita. Minun huoneeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Vessa ja suihku olivat käytävässä. Kaikin puolin hyvin siisti paikka. Annoin kasan pyykkiä tämän perhehotellin siivoojana ja pyykkärinä työskennelleelle naiselle, sillä minulla ei ollut enää puhtaita vaatteita ja lento kotiin olisi jo huomenna! Hän veloitti kasasta 2000 frangia (noin kolme euroa). Saisin pyykit seuraavana aamuna.

Ali tahtoi majoittumisen jälkeen näyttää minulle ruokapaikan. Ensimmäinen paikka rannalla ei tarjonnut ruokaa, joten hän ohjasi minut Katia’s-nimiseen ravintolaan vilkasliikenteisen Route de N’Gorin varteen. Hinnat olivat tyyriinpuoleiset, joten tilasin listan halvimman annoksen eli hampurilaisen. Olinhan koko aamun ollut amerikkalainen! Annoin Alille tippiä tämän avusta kahden euron kolikon, joka oli pyörinyt lompakossani jo kuukauden verran. Kyseessä oli kohtuuttoman suuri juomaraha, mutta menkööt nyt tämän kerran. Ali kertoi lähtevänsä läheiselle N’Gorin saarelle (ransk. Île de N’Gor) “Coca-Colalle”. Aivan taatusti. Minä puolestani ajattelin lähteä käymään Lac Rose -järvellä.

Kävelin Route de N’Gor -tien varteen, jossa hyppäsin Dakar Dem Dikkin (DDD) minibussiin ja ostin lipun Keur Massarin kylään saakka. Matka halki Kap Verden niemimaan (ransk. Cap-Vert) pohjoisrannikon kesti noin 45 minuuttia ja perillä Keur Massarissa hyppäsin taksiin. Tässä vaiheessa taivas meni jälleen täysin pilveen. Keur Massarista pääsee kyllä linja-autolla perille Lac Roselle saakka, mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Sovimme kuljettajan kanssa, että maksaisin menopaluumatkasta 6000 frangia (noin 9,1 euroa). Kuljettaja lupasi odotella minua järvellä. Järvi oli yllättävän kaukana Keur Massarista, eikä sinne niin vain kävellä, kuten Lonely Planet toteaa. Välissä on kaksi kylääkin!

IMG_1022 dkr10

Lac Rose ei ollut nimestään huolimatta vaaleanpunainen. Pilvinen taivas oli muuttanut veden ruskeaksi.

IMG_1048 dkr13

Näkymä Lac Roselle läheltä suolakasoja.

Perillä Lac Rosessa en ehtinyt vielä nousta taksistakaan, kun jo ensimmäinen yrittäjä oli ikkunassa. Minun pitäisi ehdottomasti palkata opas, koska tämä on alue on valtavan vaarallinen, paljon kriminaaleja. Olisin suuressa vaarassa yksinäni. Kuulostipa lupaavalta paikalta. Opasehdokas oli totisesti järvensä paras mainosmies! En palkannut opasta, vaan lähdin rosvojen armoille yksinäni.

Merenrannan lähellä sijaitseva pienehkö Lac Rose (myös nimellä Lac Retba) tunnetaan veden vaaleanpunaisesta väristä. Kuolleenmeren tavoin järvi on valtavan suolainen, niin että se kelluttaa ihmistä. Lac Rosen veden erikoinen väri puolestaan on suolasta pitävän Dunaliella salina -nimisen levän ansiota. Levä muodostaa auringonvalon ansiosta ympärilleen vaaleanpunaista pigmenttiä, minkä vuoksi järven pitäisi näyttää kauttaaltaan kauniin vaaleanpunaiselta. Taivas oli mennyt puolisen tuntia sitten täysin pilveen, joten järvi oli ruskea! Kävin siitä huolimatta lyhyellä venekierroksella järvellä. Lac Rosen suolapitoisuudesta johtuen veneen pohja oli tasainen. Normaali, kölillä varustettu, vene ei ilmeisesti pysyisi pystyssä. Kierroksen aikana näin kahden miehen nostavan suolaa järvenpohjasta. Järvi oli sillä kohdalla miehiä kaulaan saakka ja enimmilläänkin vain kolme metriä syvä. Takaisin rantaan selvittyäni kävin katsomassa rantaan kasattuja suuria suolakasoja. Veneretken lisäksi järven ympäri olisi voinut kuulemma ratsastaa vaikka hevosella. Lähde: [1]

dkr11

Tässä nostetaan suolaa tasapohjaiseen veneeseen keskellä järveä.

IMG_1044 dkr12

Lac Rosen suolakasoilta.

Suolakasojen läheisyydessä oli matkamuistokoju, jonka yli-innokas nainen tuli lahjoittamaan minulle pienen pussillisen suolaa. Kieltäydyin, koska tullissa sitä tuskin ensimmäisenä suolana pidettäisiin. Nainen vaati minua ottamaan hänestä kuvan. Kieltäydyin taas, koska se olisi johtanut todennäköisesti rahastukseen. Palasin taksille. Kun kuljettajani sai autonsa käyntiin, oli ikkunassa jälleen yksi mies mankumassa rahaa. Hän oli tämän ilmaisen parkkipaikan “vartija”. Mies kertoi pitäneensä autoamme, parkkipaikan ainoaa, silmällä koko ajan. Niin oli tehnyt kuljettajanikin kyllä. En “ymmärtänyt” tämän niin kutsutun “vartijan” puhetta ja kysäisin muina miehinä, että mikä nyt on ongelmana. Kuljettajaa eivät “vartijan” puheet enää kiinnostaneet, hän laittoi ikkunan kiinni ja lähdimme. Taivas oli edelleen pilvessä. Niagan kylän kohdalla tuulilasiin tuli jopa muutamia vesipisaroita. Perillä Keur Massarissa maksoin taksin ja kuljettaja oli hyvin mielissään. Tämä oli ilmeisesti ollut hyvä keikka. Kättelimme ja lähdin DDD:n bussilla takaisin Dakarin N’Goriin.

Ennen hotellin etsimistä, ostin mangon ja pieniä Turkista tuotuja, sata frangia maksaneita, leivonnaisia. Myyjänainen totesi, ilmeisesti vitsillä, 500 frangin setelini olevan fatigué, väsynyt, ja että se kuuluisi lähinnä roskakoriin. Näytin huvikseni lompakkoani, joka oli aivan tyhjä. Muut paikalla olleet myyjättäret purskahtivat nauruun. Setelini kelpasi lopulta. Ostosten kanssa lähdin etsimään hotelliani, mutta se sai odottaa vielä, kun erään putiikin edessä istuskellut nuorimies huuteli minulle. Pysähdyin juttelemaan. Hän kysyi, olinko Australiasta, koska minulla oli Austria-paita päällä. Hieman mies ihmetteli, kun en ollut Australiasta, enkä edes Itävallasta. Minulla olisi kuulemma pitänyt olla Suomi-paita päällä. Mies osasi englantia, joten hänen kanssaan oli mukava jutella hetkisen. Hän kysyi niin monen muun senegalilaisen tavoin, mitä mieltä olen Senegalista. Vastasin, kuten aina, että onhan teillä täällä ihan hienoja paikkoja, kauniita maisemia. Huvituin mielessäni hieman, kun tämäkin kysyjä lisäsi itse vielä: “ja mukavia ihmisiä”. Mutisin jotain vastaukseksi. Jotkut ovat ihan mukiinmeneviä tyyppejä, toiset taas eivät. Niin kuin tietysti kaikkialla. Ehkä kohtaamani senegalilaiset olivat vain epätoivoisia, ehkä olimme koko ajan vain eri aaltopituudella. En tiedä. Joka tapauksessa rahastuksen ja huijauksen maku tässä maassa on. Sen huomasin jälleen kohta.

IMG_1065 dkr14

N’Gorin rantaviivaa ja värikkäitä kalastajien veneitä.

IMG_1067 dkr18

N’Gorin kujilta.

Uusi tuttavuuteni halusi näyttää vähäsen N’Gorin rantaa. Mukaan liittyi miehen veli. Tein taas selväksi, etten halua nyt mitään opastettua kierrosta ja että itse asiassa taidan mennä hotellilleni. Kumpikin korosti, että he eivät missään nimessä haluaisi mitään maksua, kunhan vähän näyttäisivät kotikulmiaan. Kuulemma turistit tavallisesti pysyvät vain N’Gorin hiekkarannan hotellien läheisyydessä, eivätkä vaivaudu tutustumaan itse kylään. Kävelimme rannalla kalastusveneiden seassa aikamme ja kurkkasimme yhteen varastoon, jossa säilytettiin kilpaveneitä. Niillä kilpaillaan kuulemma vain muutaman kerran vuodessa. Sitten kävelimme halki sokkeloisten kujien paikkaan, jonka miehet julistivat olevan Afrikan mantereen läntisin paikka. Sanoin eriävän mielipiteeni. Pointe des Almadies muutaman sadan metrin päässä on oikeasti tuo läntisin piste. Se melkein näkyikin. Tässä “läntisimmässä pisteessä” huomasin tehneeni aloittelijan virheen, eihän tällaiseksi paisuneesta kierroksesta ilman maksua selviä vaikka mitä oltaisiinkin luvattu.

IMG_1070 dkr15

Pienempi poukama, pienemmät veneet. Edelleen N’Gorista.

dkr17

N’Gorin moskeija ja etualalla “kyläneuvoston” kokoontumispaikka.

Kierros jatkui. Kuljimme moskeijan ohi. Moskeijan viereisessä katoksessa kokoontuu jonkinlainen kyläneuvosto. Kaikki asiat päätetään kuulemma siellä. Katoksessa oli “satoja vuosia vanha” rumpu, jolla N’Gorin asukkaille tiedotetaan erilaisista asioista, kuten vaikkapa jos joku on merellä pulassa. Näin oli tehty vuosisatojen ajan. Tässä vaiheessa alkoivat vihjailut, että minun tulisi lahjoittaa yhteisön lapsille riisiä. Niin tekevät kuulemma kaikki täällä käyvät turistit! Voisin kuulemma jopa tulla syömään sitä yhdessä lasten kanssa. Juuri sopivasti tulimme kaupan kohdalle, josta voisin nyt ostaa riisisäkin. Iso säkki maksaisi 30 000 frangia (noin 45,7 euroa), pienen saisi 15 000 frangilla (noin 22,9 euroa). Totesin miehille, etten ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Osallistun jo yhteisön tukemiseen asumalla keskellä paikallisasutusta sijaitsevassa hotellissa sekä ostavani ruokaa ja juomaa paikallisista kaupoista ja jopa kadunvarresta! Seuraavaksi miehet alkoivat vaatia rahaa itselleen. Niinpä niin. Annoin 500 frangia suosiolla, ainoan setelin, jonka repustani löysin. Se ei ollut miesten mukaan mitään, eikä se ole minustakaan. Viimeiset lompakossani olleet rahat olin kuitenkin sijoittanut hetki sitten hedelmiin ja herkkuihin. Toisaalta nyt mukana oli ollut omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt rannalta kaduille seikkailemaan miesten mukana. Alun perin tarkoituksena oli ollut “katsella vain vähän rantaa”.

Hotellin löytäminen sokkeloisilta kujilta oli melko helppoa. Oikeassa risteyksessä lukee punaisella ghetto. Ei alue kuitenkaan erityisen ghetolta näyttänyt. Joidenkin talojen katto oli tietysti tullut alas ja muuta pientä ongelmaa oli havaittavissa. Mahdollisesti ne olivat ongelmia vain eurooppalaiselle. Silti esimerkiksi kapeat sokkeloiset kadut, joille myöskään autolla ei ole mitään asiaa, olivat poikkeuksellisen siistissä kunnossa. Ostin kotikatuni päästä, juuri tuon ghetto-tekstin alta iltapalaksi fatayoita. Ne käärittiin arabiankieliseen sanomalehteen.

dkr16

N’Gorin kapeita katuja.

Viimeinen kokonainen yö Afrikassa kului huonosti nukkuen, sillä uskonnolliselta kuulostava musiikki kaikui naapurustossa aamuyöhön saakka. Vuohet ja kukot aloittivat konserttinsa pian musiikin loppumisen jälkeen aamun sarastaessa. Ei ole mitään niin ikävää ääntelyä kuin kahden vuohen keskustelu! Jälkeenpäin sitäkin kuitenkin kaipaa.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.

Popenguine ja sen jylhä rantatörmä

24.5.2014

Karistin Joal-Fadiouthin pölyt jaloistani aamupalan jälkeen. Taksin puskataksiasemalle sain helposti ja hintaa matkalle tuli sata frangia (0,15 euroa). Pieni hinta johtui siitä, että taksi täyttyi matkan varrella. Julkinen liikenne hoidetaan täälläkin kätevästi pääkatua edestakaisin ajelevilla yksityisautoilla, jotka ottavat ja jättävät matkustajia heidän haluamiinsa paikkoihin.

Joal-Fadiouthin puskataksiasemalta olisi päässyt sept-placella suoraan Dakariinkin, mutta en halunnut vielä palata sinne, vaan ostin paikan Mbouriin menevästä sept-placesta. Vajaan tunnin kuluttua saavuimme Mbouriin, jossa ajattelin käydä pankkiautomaatilla ja jatkaa sen jälkeen mahdollisesti matkaa läheiseen Popenguinen kylään. Pankkiautomaatti löytyi vastapäätä asemaa. Kokeilin huvikseni Visa Electronin toimivuutta ja sehän toimi! Ja toimi muuten Gambiassakin. Muuten nostin rahaa oikealla Visalla.

Palasin puskataksiasemalle, sillä Mbour ei nyt vain innostanut. Halusin pienempään paikkaan. Asemalla sain tietää, että sept-placet Popenguineen olisivat tältä päivältä jo menneet, eikä olisi muuta mahdollisuutta kuin maksaa 8000 frangia (noin 12 euroa) yksityistaksikyydistä. En suostunut uskomaan taksikuskien puheita, sillä senegalilaiset jos jotkut ovat liikkuvaista kansaa. Pakkohan täältä on jollain päästä. Ja niin pääsikin, sillä pian minibussin, ndiaga ndiayen, rahastaja tuli kyselemään, mihin haluaisin päästä. Hän kertoi, että joutuisin vaihtamaan minibussia Sindiassa. Ndiaga ndiaye täyttyi puolessa tunnissa ja noin puolen tunnin matkasta maksoin 300 frangia (0,45 euroa). Mitään matkalaukkumaksuja ei tällä kertaa peritty. Sindiassa vaihdoin minibussia, jollainen odotti tien toisella puolella ja lähti pian, vaikkei ollutkaan täynnä. Tällä kertaa noin 20 minuutin matkasta Popenguineen maksoin 200 frangia (0,3 euroa). Myöskään tämän minibussin rahastajapoika ei veloittanut rinkastani mitään.

IMG_0851 popenguine2

Popenguinen keskustan tuntumasta.

Olin jo ennen matkalle lähtöä päättänyt, että Popenguinessa on käytävä, sillä halusin nähdä kylän tuntumassa kohoavan korkean rantatörmän, Cap de Nazin. Juuri Cap de Nazin kaltaiset törmät kun ovat Länsi-Afrikassa harvinaisia. Lisäksi rantatörmällä on jonkinlainen luonnonsuojelualue ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita.

Perillä Popenguinessa minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mistä löytäisin jonkin majapaikan. Kylän keskusaukiolla on suuri hotelli, jonka metalliportti oli lukossa, eikä jyskytyksestänikään huolimatta kukaan tullut avaamaan. Ohi kulkenut mies epäili, että hotelli saattaisi olla suljettu, minkä jälkeen hän neuvoi, mistä suunnasta löytäisin majoitusta. Toinen avulias senegalilaismies otti asiakseen järjestää minulle majapaikan, soitti pari puhelua, minkä jälkeen kävelimme puolen kilometrin matkan. Sieltä löytyi kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen paikka oli ilmeisesti rastafarien pitämä ja siellä oli tarjolla 15 000 frangia maksaneita isoja huoneistoja. Toinen hotelli, Balafon, sijaitsee vastapäätä tätä rastahotellia. Päädyin Balafoniin, jossa maksoin yhdeltä yöltä vain kymppitonnin (noin 15 euroa). Maksoin pienen juomarahan oppaalleni, mistä hän yllättyi ja tietenkin myös ilahtui.

IMG_0860 popenguine8

Hotelli, kahvila, baari ja ravintola Balafon.

IMG_0861 popenguine9

Hotellilla oli taidetta näytillä ja luultavasti samalla myös myynnissä.

Popenguine on Senegalin mittakaavassa turistirysä, sillä se sijaitsee niin lähellä pääkaupunkia Dakaria. Popenguineen on helppo tulla vaikka vain viikonlopuksi Dakarista. Niin tekee maan presidenttikin, jolla on huvila kylän laitamilla. Turistirysämäisyys oli tiedossa jo etukäteen, mutta en arvannut kylässä oikeasti olevan turisteja näin kesäaikaan. Cap Skirringissä valkoisten turistien laskemiseen ei tarvittu aivan kahdenkaan käden sormia, Joal-Fadiouthissa olin nähnyt valkoisen vain hotellissani, eikä Gambiassakaan toubabeihin pahemmin törmännyt. Popenguinessa heitä nyt oli. Jo ravintolan pöydissä istui neljä valkoista ja baaritiskille itsensä parkkeerasi keski-ikäinen ranskalainen mies. Sitten jostain takapihan pusikoista paikalle pölähti mielenkiintoinen seurue: kolme eurooppalaista, isokokoista ja noin 60-vuotiasta naista hippikuteissaan nuorten lirkuttelevien rastapoikien kanssa. Ensimmäistä kertaa neljään päivään minulla oli nyt pääsy nettiin, koska Balafonissa on wifi. Viestitin Suomeen olevani vanhojen eurooppalaisten hippien hotellissa. Pyysin vielä ravintolan ruokalistaa näytille, mutta siinä hinnat lähtivät 4000 frangista (noin kuusi euroa), mikä on ihan liikaa. Tonnilla syö jo hyvin!

IMG_0788 popenguine14

Cap de Naz ja Popenguinen pitkä hiekkaranta. Rannalla taisi olla kaksi ravintolaa.

IMG_0798 popenguine19

Cap de Nazin rinnettä.

IMG_0805 popenguine13

Atlantti kohtaa rantatörmän.

Popenguine15

Näkymä Guéréon kylään Cap de Nazin rinteeltä.

IMG_0816 popenguine18

Polku törmän huipulle.

Lähdin siis rannalle mangon, keksipaketin ja vesipullon kanssa. Popenguinen ranta on leveä, pitkä ja siisti. Aallot olivat tänään aika kovat, mutta menin silti uimaan. Vesi tuntui jostain syystä jäiseltä, vaikka tässä muutaman sadan kilometrin matkalla olenkin ollut uimassa Atlantissa jo muutamaan kertaan: Nouakchottissa, Cap Skirringissä ja Gambiassa. Sama kylmä Kanarianvirta kaikkien näiden paikkojen ohi virtaa! Paikallinen mies tuli samaan kohtaan uimaan, vaikka koko ranta oli muuten tyhjä. Ehkä voisimme pelastaa toisemme, jos voimakas merivirtaus pääsisi yllättämään.

Sitten itse Cap de Nazia katsomaan. Aluksi kävelin rantaa pitkin parisen kilometriä törmän ohi. Vastaan tuli kolme eurooppalaista naista paikallisten rastapoikien kanssa. Guéréon kylässä käännyin takaisin päin, mutta nyt lähdin kiipeämään törmää ylöspäin. Päälle johtaa mutkainen polku, joka ei aina ole kovin selkeästi näkyvillä. Jotain vuohipolkuja? Siellä täällä on ruskeaksi kuivuneita pensaita, jotka taatusti sadekaudella ja sen jälkeen ovat vihreitä. Samoin heinikko oli ruskistunut kuivan kauden aikana. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että mahtaako täällä olla käärmeitä. Cap de Nazin huipulla on tiheämpää pensaikkoa, mutta myös upeat maisemat joka suuntaan. Törmän päällä on myös bunkkeri, ilmeisesti siis toisen maailmansodan aikainen.

IMG_0824 popenguine5

Toisen maailmansodan aikainen bunkkeri Cap de Nazin huipulla.

IMG_0827 popenguine4

Tällainenkin on Cap de Nazin huipulla. Tuskin kuitenkaan maailmansodan aikainen, koska ovikin on vielä paikoillaan. Seinät tosin eivät.

IMG_0829 popenguine16

Näkymä Cap de Nazin huipulta kohti sisämaata. Tämä on kai sitten se Popenguinen luonnonsuojelualue. Sadekaudella todennäköisesti täysin toisennäköinen.

IMG_0836 popenguine6

Cap de Nazin jyrkkää seinämää Popenguineen päin laskeuduttaessa. Rannalla mittakaavana ihminen.

IMG_0832 popenguine17

Näkymä Popenguinen kylään.

Kun lähdin laskeutumaan Popenguinen puoleista rinnettä alas, sain ranskankielisen tekstiviestin, jossa kysyttiin kumpi on maailman pienin itsenäinen valtio, 1. Vatikaani vai 2. Eritrea. Vastaus pyydettiin lähettämään numeroon 1616. Mahtoiko olla senegalilaisen Orange-operaattorini lähettämä. Joka tapauksessa ihmettelin suuresti!

Myöhemmin luin, että Popenguinen luonnonsuojelualueelle olisi tuhannen frangin pääsymaksu, eikä törmän päälle kannattaisi lähteä kaahimaan ilman opasta, sillä “polut eivät aina ole kovin selkeitä”. Mielestäni tälle retkelle ei oppaita tarvitse, kunhan varoo putoamasta alas törmältä. Polut ovat riittävän hyvin näkyvissä, eikä tässä missään umpimetsässä rämmitä, vaan ihan avonaisella paikalla. Näkyvyyttä riittää melkein Vatikaaniin ja Eritreaan asti!

Rinteiltä ehjänä selvittyäni palasin hotellilleni, jonka ravintola oli tyhjentynyt. Aikani yritin saada Suomi-Yhdysvallat-jääkiekko-ottelua kuuluviin Radio Novalta, mutta en onnistunut. Samaan aikaan neljän nuoren amerikkalaisen porukka lähti hotellilta ison viskilaatikon kanssa jonnekin. Matkaan lähdettiin isolla valkoisella amerikkalaisella lava-autolla. Jotain vapaalle vaihtaneita vapaaehtoistyöntekijöitäkö? Itse lähdin kävellen etsimään ruokapaikkaa, jollainen löytyi, kunhan jaksoi etsiä. Kebabia ei ollut, mutta sandwich löytyi. Hintaan tuhat frangia (1,5 euroa).

IMG_0840 popenguine12

Popenguinen keskustaa.

IMG_0843 popenguine13

Lisää keskustaa. Tällä kertaa hiekkakuja.

Musta madonna eli mustaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi lähetyssaarnaajille aikoinaan Popenguinen luonnonsuojelualueella eli siellä rantatörmällä, jolta olin tulossa. Tämän vuoksi kylästä on tullut huomattava pyhiinvaelluskohde katolilaisten keskuudessa. Vuosittain touko-kesäkuussa senegalilaiset, samoin kuin naapurimaiden kristityt tapaavat suunnistaa paikkakunnalle. Siitäkin huolimatta, että Popenguine on muun Senegalin tavoin muslimienemmistöinen, ei keskustassa liikkuessaan huomaa muuta kuin katolilaisuuden vaikutuksen. Kylässä on kaunis katolilainen kirkko sekä kaikkialla viittoja “grotte“-nimiseen paikkaan. Grottessa on suuri Neitsyt Marian alttari sekä useita pienempiä muiden pyhimysten alttareita, joilla katolilaiset tapaavat käydä rukoilemassa. Itse kuvasin kirkon ja käväisin myös grottessa. Sinne saapui samaan aikaan paikallinen isä pienen tyttärensä kanssa rukoilemaan. Lähde: [1]

IMG_0848 popenguine7

Popenguinen kirkko.

IMG_0858 popenguine10

“Grotten” keskipisteenä oleva Neitsyt Marian alttari, jonne uskovaiset tuovat kukkia ja rukouksia paperilappusillaan.

Popenguine11

Pyhän Franciscus Assisilaisen alttari on yksi pienemmistä alttareista “grottessa”. Myös hän ottaa vastaan kukkia ja rukouksia.

Hotellillani mauritanialainen kauppias, Sidi nimeltään, halusi esitellä helyjään minulle, vaikken ollutkaan kiinnostunut. Myynnissä oli juurikin samoja koruja kuin Mauritanian pääkaupungin Nouakchottin Marché Capitalella, jolla olin juuri vähän aikaa sitten vieraillut. Kun koruja katsoi tarkemmin, huomasi monen niistä olevan muovia. Nouakchottissa vastaavat olivat sentään olleet vielä eebenpuuta. Sidi itsekin myönsi niiden olevan muovia. En ostanut mitään, vaikka olisin saanut Mauritanian-kävijänä kunnon alennuksenkin kuulemma. Mauritanian ouguijatkin olisivat kelvanneet, sillä Sidi oli pian lähdössä käymään kotonaan. Oli kuitenkin hauska vaihtaa muutama sana hassaniyaksi pitkästä aikaa!

Popenguine1

Pussillinen fatayoita.

Sen sijaan ostin hotellin läpi kulkeneilta mamoilta pussillisen fataya-nimisiä pieniä uppopaistettuja piiraita, paitsi että piiras lienee kylläkin väärä nimi näille. Fatayoiden sisällä oli ainakin kalaa. Sain lisäksi kaani-nimistä vahvaa tomaatti-sipuli-kastiketta, joihin fatayoita kuuluu dipata. Menin syömään ne rannalle. En ehtinyt kovin montaa syödä, kun jo taas yksi juoppo istahti viereen. Mies esittäytyi juhlallisesti rannan johtajaksi! Ei hän sentään mitään pääsymaksua alkanut periä, mutta fatayani olisivat kelvanneet. Mies kertoi, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. Tuli vain mieleen, että viinaan kyllä oli ollut varaa. Hotellillani oli palatessani alkanut illalliskattaus. “Vanhat eurooppalaiset hipit” olivat löytäneet normaalit vaatteensa jostain ja tulleet illallistamaan. Tällä kertaa rastapoikia ei näkynyt.

Popenguine3

Paikallisen koulun muuri sanoo: “yhtenäisyys, kuri, työ”.

Matka Gambiasta Senegalin Joal-Fadiouthiin

22.5.2014

Edellisiltana olin sopinut Bakaun pyörävuokraaja-Jimmyn kanssa, että pitäisin vuokrapyöräni vielä yön yli. Hintaa moiselle tuli 50 dalasia eli alle euro. Aamulla olin luovuttamassa huonettani Fajara Guesthousessa ja kuten tavallista, ainuttakaan henkilökunnan jäsentä ei taaskaan ollut mailla halmeilla. Hotellissa remonttia tehneet miehet ottivat asian hoitaakseen ja jonkin ajan kuluttua sain avaimen palautettua. Sitten pyöräilin rinkka selässä Bakaun kylään. Jimmy oli jo hereillä, vaikka ilta Lama Lama -yökerhossa oli kuulemma venähtänyt pikkutunneille. Puhetta miehellä riitti taas suomalaisille korvilleni hieman liikaakin. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, sillä sen verran erilaista gambianenglannin ääntämys on: esimerkiksi girl ääntyy “gall” ja Germany puolestaan “Jamani”. Sen sijaan esimerkiksi ne senegalilaiset, jotka englantia osaavat, ääntävät kieltä paljon selkeämmin.

IMG_0395 gambia43

Vielä yksi kuva Bakausta.

Lähdin Jimmyn kanssa etsimään Banjuliin menevää shared-taxia eli minibussia. Odotellessamme tien varressa kymmenisen minuuttia, taksit tarjosivat innokkaasti kyytejään. Jimmy torjui tarjouksia, ilmoittamalla minun tulleen tänne Casablancasta saakka, enkä todellakaan tarvitsisi omaa taksia! Casablanca tuntuukin olevan monien haaveiden kohde tässä maassa. Onhan se tietysti jo aika lähellä Eurooppaa. Minibussi tuli, samoin hyvästelyn aika. Minibussin kyydissä noin 20 minuutin matka pääkaupunkiin maksoi 12 dalasia eli noin 0,2 euroa. Matkalaukusta ei veloitettu ylimääräistä. Yksityistaksikyyti Banjuliin olisi maksanut 200-400 dalasia (noin 3,8-7,5 euroa). Bakausta lähtiessämme minibussi oli täynnä, mutta pian etupenkiltä jäi yksi matkustaja pois ja minut ohjattiin sinne. En valkoisena kolonialistiriistäjänä tietenkään odota, enkä edes kaipaa mitään erikoiskohtelua, sillä olen vain vieraana tässä maassa. Kieltämättä tällainen kohtelu kuitenkin tuntui mukavalta, etenkin kun tiesin, että Senegalissa meininki saattaisi muuttua taas päinvastaiseksi.

gambia42

Veneitä Gambiajoen rannalla Banjulissa.

Perillä Banjulissa minibussi jättää matkustajat Independence Drive -kadun varteen, josta edelleen on käveltävä tai otettava taksi. Noin kilometrin matkasta halki Banjulin vanhankaupungin kaupungin lauttasatamaan on helppo selviytyä, sillä näin pienessä kaupungissa eksyminen on mahdotonta. Lippu Gambiajoen yli Barraan liikennöivään Johé-lauttaan maksaa 15 dalasia (noin 0,3 euroa) ja sen ostaminen tapahtuu lippuluukulta, jonne rynnii kymmenittäin ihmisiä samaan aikaan. Vanhemmat naiset ovat kokemukseni mukaan pahimpia etuilijoita ja kiilaajia. Ennen lähtevien terminaaliin pääsyä, toisella luukulla kysytään vielä kansallisuutta, osoitetta Gambiassa (eli hotellia) sekä nimeä. Näistä muodollisuuksista selvittyäni, istahdin terminaalin penkille odottamaan ja syömään 15 dalasilla ostamiani munkkeja. Ruokamyyjien lisäksi terminaalissa parveilee muitakin myyjiä. Vieressäni mies osti silkkihuivin, ilmeisesti vaimolleen tuliaiseksi. Pian toiselle puolelle istahti senegalilainen hajuvesikauppias, joka myi naisille muun muassa ällöttävänhajuista banaanihajuvettä. Sitä ei totisesti tarvitse kuin vähän sipaista kämmenselkään, niin banaanin löyhkää saa haistella loppuvuoden! Kuulemma kauppa silti käy niin hyvin, että voi hetkisen levähtääkin.

Sitten lautta saapui Banjulin satamaan, tyhjeni ja pian me Barraan-menijät olimme rynnimässä lautalle. Kaikki yhtä aikaa. Mieleeni tuli, että lautta täyttyisi hetkessä, jos ihmiset osaisivat jonottaa. Myös Intiassa tapahtuvat joukkotallautumiset muistuivat mieleen. Olin terminaalissa saanut kaksi uutta kaveria: Laminin ja Musan. Molemmat päälle kolmekymppisiä miehiä, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta nyt he ottivat minut “suojiinsa”. Tungin itseäni eteenpäin lautassa Laminin ja Musan kulkiessa edellä. Virne kasvoillaan he kertoivat tällaisen olevan ihan normaalia Gambiassa. Lautta lähti, kun sen joka sopukka oli täynnä ihmisiä. Liikkumatilaa ei ollut yhtään, mutta silti kaupustelijanaiset kulkivat taitavasti seassa myyntiartikkelit pään päälle asetetulla vadilla. Sekä Lamin että Musa tuntuivat olevan ylpeitä Johé-lautasta ja kyllähän tästä Gambian ainoasta (toimivasta) lautasta, joka on vieläpä nopea ja uudenaikainenkin, voi ollakin ylpeä!

Perillä Barran rannassa rynnittiin myös. Lamin ja Musa hoitivat minulle paikan paikallisten hintaan seitsemänpaikkaisesta puskataksista. Mahtavia ihmisiä nämä gambialaiset, harmi vain, kun en “ehtinyt” viettää tässä maassa pidempään.

Puskataksimatka oli hyvin lyhyt, ainoastaan noin 15 kilometriä. Gambian rajamuodollisuudet tapahtuvat Amdallain kylässä. Ulkomaalaiset joutuvat käymään kahdessa huoneessa, joista ensimmäisessä tentataan, mikä oli matkani tarkoitus ja mihin olen Senegalissa menossa. Tenttaajan kysymykset olivat sen verran arkaaista englantia tai muuten vain epäselviä, että ennen minua ollut sierraleonelainen nainen hohotteli avoimesti niille ja väänsi niistä vitsiä minulle. Niin Sierra Leone kuin Gambiakin on virallisesti englanninkielinen maa eli kielimuurin luulisi olevan matala. Seuraavaksi pääsin toiseen huoneeseen, josta sain poistumisleiman aikani jonotettuani. Takanani jonotti Beninissä asuva hollantilainen mies ja Ranskan passilla matkustanut musta pukumies. Pukumies olisi mielellään ohittanut koko lyhyen jonomme, mutta tukin vaivihkaa ovensuun. Odottakoot mokoma vuoroaan. Lopulta kun hän pääsi huoneeseen, kohdeltiin herraa silkkihansikkain ja leima tuli passiin saman tien. Minun passini syynäys oli vielä tässä vaiheessakin kesken ja kysymyksiä herätti, että eivätkö Suomen kansalaiset tosiaan tarvitse Gambiaan viisumia. Yksi virkailija tiesi kertoa, ettemme tarvitse.

Gambian rajamuodollisuuksista selvittyäni, vaihdoin Gambian dalasit takaisin Senegalin valuuttaan, Länsi-Afrikan frangeihin. Koko rajalla oleskeluni ajan yksi hevoskärrymatkaa Senegalin puoleiselle puskataksiasemalle kaupannut mies oli odotellut minua. En ollut pyytänyt häntä odottamaan, mutta hän selvästi haistoi pohjattoman rahavarantoni. Ajattelin matkan maksavan liikaa, sillä hevoskärryt odottivatkin sadan metrin päässä raja-asemalta, rakennusten takana. Olin oikeassa, hän pyysi tähtitieteellistä summaa. Lisäksi kärryihin kömpivät jostain äiti lapsineen, luultavasti minua siis haluttiin vain maksumieheksi. Sanoin käveleväni puskataksiasemalle, sinne olisi noin kilometrin matka. Hinta laski, mutta en silti kiinnostunut.

Minulla ei ollut vielä Senegalin tuloleimaakaan passissani, minkä sain ongelmitta rennon asialliselta, englantia puhuvalta virkailijalta. Hän kysyi ainoastaan, mihin aikoisin Senegalissa mennä. Vastasin, että Mbouriin. Senegalin puoleinen raja-asema on nimeltään Karang. Passintarkastuksen ohi voi kävellä huomaamattaan hyvin helposti. Itsekin huomasin sen sattumalta. Rakennus sijaitsee aivan Gambian vastaavan rakennuksen vieressä.

Näin olin jälleen Senegalissa, maassa, johon minulle oli jo ehtinyt muodostua viha-rakkaus-suhde.

Rajalta puskataksiasemalle kuljin mopotaksilla. Ankaran tinkauksen jälkeen sovimme hinnaksi 200 frangia. Perillä annoin miehellä kuitenkin 250 frangin (noin 0,4 euroa) lantin, koska hän ei edes yrittänyt nostaa sovittua hintaa. Puskataksiaseman rahastajat ja matkustajien haalijat osasivat vielä jotenkuten englantia, mutta silti vanhasta muistista tinkasin ranskaksi. Paikasta sept-placessa pyydettiin tuttuja Senegal-hintoja, joten päätin matkustaa Mbouriin linja-autolla, sillä sellainen oli lähes täynnä ja näin ollen kohta lähdössä. Sovimme tinkauksen jälkeen lippuni hinnaksi 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Summaan sisältyi myös matkalaukkumaksu. Maksoin matkan 5000 frangin setelillä, mutta sitten siitä ei yhtäkkiä oltukaan halukkaita antamaan takaisin riittävästi vaihtorahaa. Nostin äläkän ja nousin jo paikaltani osoittaakseni, että minun ei ole pakko matkustaa tällä välineellä. Lähellä olevat matkustajat komensivat rahastajan antamaan minulle oikean määrän vaihtorahaa. Oikeus voitti taas.

Senegalilaisessa linja-autossa on tiivis tunnelma, sillä myös keskikäytävällä on käännettävät penkit. Näin ollen yhdessä rivissä istuu viisi matkustajaa. Itse istuin käytävällä olevalla penkillä. Olin jälleen ainoa toubab, valkonaama. Pian tuli pysähdys, jonka vuoksi kaikkien tuli poistua linja-autosta. Sotilaat halusivat tutkia bussin läpikotaisin. Osa joutui availemaan matkatavaroitaan. Eräs mies oli kiinnostunut mistä kaukaa olen tulossa, mutta ei hänkään Suomea tiennyt. Pohjois-Eurooppakaan ei soittanut kelloja, mutta la Russie, Venäjä, sentään oli tuttu maa. Tarjosin miehelle keksin, joita olin hamstrannut Gambiasta. Suklaakeksejä Britanniasta!

Matka Karangista sujui miellyttävissä merkeissä: saunamaisissa lämpötiloissa ja jalat mahdollisimman vaikeassa asennossa. Kaolackin kaupungissa käännyimme Dakariin menevälle tielle, jonka varrella myös Mbourin kaupunki on. Aurinko ei ollut ihan vielä laskemassa, kun saavuimme Mbourin suurelle puskataksiasemalle. Päätin muuttaa suunnitelmaa ja jatkaa vielä tänään Joal-Fadiouthiin, jonne on noin tunnin matka Mbourista sept-placella.

Matka alkoi vauhdikkaasti, mutta kaupungin ulkopuolella santarmi pysäytti meidät, kuten myös kaikki muut tielläliikkujat. Kuljettajamme meni selvittelemään asioita. Mukaansa hän otti auton paperit, mutta niitä ei haluttu katsoa. Korruptiopysäytys! Aikansa kuljettajia palloteltiin santarmilta toiselle ja käsiä leviteltiin. Reilun kymmenen minuutin kuluttua matkamme jatkui, kun luultavasti lahjuksia oli ensin maksettu. En ymmärtänyt autossa käydystä keskustelusta mitään, koska se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä.

Perillä Joal-Fadiouthissa otin taksin Le Thiouraye -nimiseen hotelliin. En koskaan oppinut lausumaan hotellin nimeä. Samaan taksiin tuli myös vapaamatkustaja, joka jäi jo aikaisemmin kyydistä. Kuljettaja innokkaasti esitteli kotikaupunkiaan (tai paremminkin kahden kylän, Joalin ja Fadiouthin kokonaisuutta) ja kyseli minulta ne tavalliset kysymykset.

Matka Gambian Fajarasta polkupyörällä, minibussilla, kävellen, lautalla, puskataksilla, mopotaksilla, linja-autolla, toisella puskataksilla ja lopuksi vielä kaupunkitaksilla tänne Senegalin Joal-Fadiouthiin kesti kaikkiaan noin 12 tuntia, vaikka matkaa on vain noin 270 kilometriä. Linnuntietä kylien välinen etäisyys on noin 80 kilometriä.

IMG_0583 joal-fadiouth3

Tästä sisään hotelli Le Thiourayeen. Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa on otettu 23.5.

IMG_0586 joal-fadiouth2

Tässä osassa rakennusta ovat hotellin kolme huonetta. Omani on keskellä.

Le Thiouraye on pieni, vain kolmen huoneen hotelli, mutta ajattelin siellä siltikin olevan tilaa. Eihän nyt ollut mikään turistikausi, eikä Senegal muutenkaan ole mikään maailman suosituin matkailumaa. Hotellin vastaanotossa oltiin aluksi aivan ihmeissään, että minun kanssani nyt tulisi tehdä. Ei sitten tullut mieleenkään, että voisin huoneen ehkä tarvita, kun olen isojen kantamusten kanssa liikkeellä! Vaikka emme olleetkaan yhtään samalla aaltopituudella, sain kuin sainkin huoneen kahdeksi yöksi alennushintaan: kaksi yötä maksoi 26 000 frangia eli noin 39,6 euroa. Huone ja hotelli muutenkin oli tuttuun senegalilaiseen tapaan hyvin siisti. Kun laitoin huoneeseeni valot päälle, lähti edellinen asukas menemään. Seinällä oli nimittäin jonkinlainen lisko (gekko tai joku vastaava). Ensi kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n näin myös torakan. Se pääsi hengestään. Vettä ei tullut, mutta sangollinen vettähän riittää mainiosti suihkussa käyntiin. Wifiä ei tästä hotellista löydy.

Joal-Fadiouth1

Huoneessani oli parisängyn lisäksi yhden hengen vuode. Hyttysverkot olivat ehjiä.

Hotelli Le Thiourayen ravintolan ruokalista on Lonely Planetin mukaan yhden Senegalin parhaimman kokin “säveltämä”. Opuksesta ei käy ilmi, onko tämä top chef itse myös töissä tässä ravintolassa. Veikkaisin asian olevan näin, sillä keittiöstä kannettiin minulle erinomainen annos kanaa, ranskalaisia ja riisiä. Tänään listalla oli saatavana ainoastaan kanaa ja riisiä sekä kanaa ja ranskalaisia. Sain nähtävästi molempia. Ravintolassa oli samaan aikaan myös hotellin toinen asukas, hollantilainen, Dakariin sijoitettu kirjeenvaihtaja. Hänellä oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu.

Ruokaillessani otin kakkospuhelimeni, neljä vuotta vanhan Nokian, takaisin käyttöön. Olin “joutunut” edellisiltana ottamaan käyttöön kolmospuhelimeni, ainakin kymmenen vuotta vanhan Nokian, sillä Gambiassa puhelimen lataus ei onnistunut englantilaistyyppisistä pistokkeista johtuen. Ykköspuhelimena minulla tällä matkalla oli Jolla, jolla käytin majapaikkojen nettiä. Jolla pysyi useimmiten hotellihuoneessa, eikä kulkenut mukanani kaikissa epämääräisissä paikoissa. Tänä iltana kaikki kolme puhelinta lähtivät vahingossa kanssani kylille, kun lähdin ostamaan vettä. Illan pimeydessä, valaisemattomilla kujilla, yksin liikkuminen ei ole tietenkään järkevää valkoiselle miehelle, mutta ajattelin silti käydä kaupassa. Pieni kauppa löytyi parin sadan metrin päästä. Myyjänä oli vanhempi herrasmies, joka  kysäisi, että mistäs kaukaa sitä ollaan tulossa. Herra tiesi Suomen ja osasi yhdistää sen Nokiaan! Ja kuin tilauksesta minulla oli kaksi Nokian puhelinta matkassa, joita sitten aikamme ihastelimme. Oo, Finland, Finland! Myös myyjällä tietenkin oli Nokia, vaikka Senegal nykyisin onkin Samsungin valtakuntaa. En maininnut sedälle mitään Microsoft-kaupasta. Ostin vesipullon, kaupan viimeisen, ja palasin hotellilleni.