Päivä Canhabaquen alkuasukassaarella

27.7.2015

Kun lähdin Bijagóssaaristoon, olin asennoitunut viipyväni kaksi yötä Bubaquen saarella ja lähteväni sunnuntaina samalla lautalla takaisin Bissauhun. Lauantaina suunnitelmat muuttuivat, kun hotellimme isäntä Julio oli pyytämättä järjestänyt (mistä tällaista osaisi edes kysyä!) meidät YK:n kehitysohjelma UNDP:n tiedonkeruumatkoille eräille toisille saariston saarille. Etukäteistiedot näistä “retkistä” jäivät kovin hatariksi, sillä Juliokaan ei ollut oikein varma, mitä tulisi odottaa.

bijagos1

Pikkuvuohia Indenan kylässä Canhabaquen saarella.

bijagos53

Indenan kylä Canhabaquen saarella.

Kun sitten maanantaiaamuna kahdeksan aikaan kävelimme rinkat selässä Bubaquen satamaan, oli siellä odottamassa pikkuinen moottorivene. Julio kertoi, että lähtisimme sillä ja niin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui puolentusinaa UNDP:n miestä. Guineabissaulaisia. Ryhmän johtajalla oli tosin myös Portugalin passi. Yksikään miehistä ei ollut lääkäri, vaikka sellaista odotimme, emme tulisi yöpymään muilla saarilla, emmekä edes olisi menossa tänään Unon tai Orango Granden saarille, kuten Julio oli vihjannut. Juttutuokio porukan johtajan kanssa selvensi monta asiaa: palaisimme aina yöksi Bubaquelle, tulisimme käymään seuraavien päivien kuluessa Canhabaquen, Unon, Orango Granden ja Formosan saarilla, eikä meidän tarvitsisi maksaa tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta mitään! UNDP maksaa veneenvuokran ja veneessä oli tilaa kahdelle ylimääräisellekin. Onnenpotku!

Jos onni ei potki, on Bijagóssaaristossa matkaamiseen varattava paljon aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Ellei ole latoa tiskiin setelinippuja, joutuu turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja se on aikaavievää. Saarten välillä liikutaan pienillä ja mahdollisesti ääriään myöten täynnä olevilla puuveneillä, pirogueilla. Jonkinlainen aikataulukin on olemassa ja sen saa selville kyselemällä Bubaquen majapaikassa ja mielellään myös satamassa. Usein tiedot ovat ristiriitaisia ja alttiita muutoksille. Yleensä kullekin saarelle pääsee jotain reittiä pitkin kerran tai kaksi viikossa. Esimerkiksi vene Orango Granden ja Unon saarille lähtee Bubaquelta kahdesti viikossa ja menee aluksi Orango Grandelle ja jatkaa sieltä Unolle. Tai toisinpäin.

Me pääsimme kuitenkin siis UNDP:n siivellä ja oikein moottoriveneellä tutkimaan saaristoa. Maanantain kohde oli Bubaquen itäinen naapurisaari Canhabaque (myös nimellä Roxa). Se on pinta-alaltaan Bubaqueta suurempi, mutta väestö on yli puolet pienempi. Canhabaquella ei ole majoituspalveluita tai teitä, eivätkä sinne turistit todennäköisesti juuri poikkea. Jos siis saarelle joku päättää omatoimisesti matkustaa, on mukaan otettava oma teltta tai luotettava paikallisten vieraanvaraisuuteen majoituksen suhteen. Ja omat eväät mukaan!

bijagos41

Mutkikas mangrovereunusteinen väylä johtaa Canhabaquen satamaan.

bijagos40

Canhabaquen satama.

bijagos38

Tynnyrikaupalla paikallista cajeu-viinaa odottamassa Canhabaquen satamassa kyytiä eteenpäin myytäväksi.

Canhabaque on vain vartin moottorivenematkan päässä Bubaquen kaupungista. Toisin kuin Bubaquella, Canhabaquella ei ole kunnon satamaa. Saarelle päästäkseen tulee navigoida varovasti mutkikkaan mangrovekasvillisuuden vierustaman lahden pohjukkaan. Perille pääsee vain nousuveden aikana ja silloinkin on oltava varovainen. Menomatkalla veneemme karahti kerran pohjahiekkaan, minkä jälkeen peruutettiin ja yksi miehistön jäsen asettautui roikkumaan veneenkeulaan. Miehen roikkuessa keulassa ja tunnustellessa samalla jaloillaan pohjaa, pääsimme perille “satamaan”. Siellä ei ollut ketään ja vettäkin alkoi tulla taivaalta. Olimme saapuneet satoja vuosia ajassa taaksepäin, paitsi että satamassa oli yli kymmenen muovitynnyriä alkuasukasviinaa, cajeuta!

bijagos37

Polku satamasta Indenan kylään.

Canhabaquella on muutamia alkuasukaskyliä, joissa elämä on typerän länsimaalaisen silmään alkeellista. Hyvin koskematonta ja alkuperäistä meininkiä, vaikkemme taatusti ensimmäiset saarella vierailleet valkoiset olleetkaan! Satamasta saaren pääkylään Indenaan johtaa polku halki tiheän sademetsän. Hieman ennen kylää vastaan käveli muutamia ihmisiä suuret ja leveät kantamukset pään päällä ja kuin ohitustilannetta varten, viereen oli muodostunut toinen polku. Se oli vähemmän käytetty ja siellä joutui kumartumaan alas kaartuvien puiden ja pensaiden tieltä.

bijagos43

“Bush meat” on Guinea-Bissaussakin kielletty ebolariskin vuoksi, mutta ei hallitus kaikkialle näe. Kuva näpätty terveysaseman seinustalta. Sopivasti selän takana olivatkin ebolavaroitusjulisteet.

bijagos47

Indenan kirkko.

bijagos44

Indena päättyy tähän. Seuraava kylä polun varrella etelään on Ambiur.

Indena koostuu kahdesta osasta. Kylän “moderni” keskus käsittää kirkon, koulun, kyläpäällikön talon sekä terveysaseman, joka oli meidän määränpäämme. Olimmehan UNDP:n matkassa! Saimme kuljeskella saarella omaan tahtiimme, mikäli halusimme. Nyt vain sattui satamaan kaatamalla, joten jäimme terveysaseman seinustalle sateensuojaan. UNDP:n miehet ryhtyivät hommiin. Muun muassa saarella viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet merkittiin kirjoihin ja kansiin. Ihan paperisiin sellaisiin. Tietokoneita näin märkään paikkaan on turha tuoda. UNDP käy Canhabaquella kahdesti vuodessa, puolen vuoden välein.

bijagos42

Canhabaquen terveysasemaa sponsoroi muun muassa Euroopan unioni.

bijagos46

Terveysasemalla vauvat rokotettiin poliota vastaan.

bijagos45

Ebolajulisteita terveysasemalla. Toistaiseksi tauti ei ole levinnyt naapurimaasta Guineasta Guinea-Bissauhun. Oikeanpuolimmainen juliste varoittaa trakoomasta ja kieltää käsittelemästä ulosteita. “Ka bu pupu na matu!”.

Vierailumme vuoksi terveysasema oli täynnä äitejä vauvat selässään, sillä UNDP rokotti samalla vauvat ainakin poliota vastaan. Äitien keski-ikä näytti olevan reilusti alle 18 ja UNDP:n ryhmän johtaja kertoikin, että Canhabaquella ja muualla Bijagóssaaristossa naiset saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin 15-vuotiaana. Siltä se näyttikin. Ja lapsia syntyy sitten paljon, mutta vastaavasti elinajanodote on hyvin alhainen eli toisaalta kuolleisuuskin on korkea. Saarella syntyy lapsia keskimäärin kolme päivässä, mutta siltikään Canhabaquen väkiluku ei ole kasvanut vuodesta 2013 vuoteen 2015 kuin vain 78 hengellä. Vuoden 2015 väkiluku on 2 866.

bijagos52

Indenan kylän taloja.

bijagos51

Bijagóssaariston alkuperäiskansalla bijagóseilla on ihan oma uskonto, joka on voimissaan ainakin Canhabaquella. Tässä heidän pyhäkkönsä.

bijagos48

Viljelyksiä Indenan kylässä.

Sateen salliessa tein pieniä kävelyjä lähimaastoon ja vielä ennen lähtöämme terveysasema tarjosi lounaan. Koko kymmenen hengen porukkamme söi yhdestä ja samasta vadista riisiä ja kalaa. Ruokailun päätteeksi sade loppui ja lähdimme terveysasemalta Indenan kylän “vanhempaan” osaan, varsinaiseen alkuasukaskylään. Siellä talot ovat savimajoja heinäkattoineen, joista puskee savu läpi. Savupiippuja kun ei harrasteta. Kylän keskusaukio on suuren puun juurella ja puusta roikkuu kongi, jolla edelleen kutsutaan kylän väki koolle. Kylässä on myös pikkuinen kauppa, pimeä parin neliön koppi, johon oli nyt ahtautunut joukko kylän miehiä katsomaan jalkapalloa maailman pienimmästä televisiosta. Kauppa saattoi hyvinkin olla Indenan vanhemman osan ainoa talo, jossa oli sähköt. Myyntiartikkelit mahtuivat yhteen metrin levyiseen ja pari metriä korkeaan hyllyyn. Ainakin säilykkeitä oli valikoimissa. Indenassa on kuulemma myös Canhabaquen ainoa auto! Kukaan ei oikein osannut kertoa, miten se ensinnäkin oli saarelle saatu ja mitä sillä voi tehdä tiettömällä saarella.

bijagos57

Indenan kylän keskusaukio. Suuresta puusta roikkuu kongi, jolla kutsutaan väki koolle.

bijagos54

Ilmeisesti yksi kylän keittiöistä.

bijagos49

Canhabaquella ei juuri käytetä peltikattoja, eikä savupiippuja.

Aikamme tässä Indenan “vanhemmassa” osassa oli vain ajantappamista, sillä vesi oli alhaalla, emmekä olisi päässeet satamasta minnekään. Eräs UNDP:n miehistä ryhtyi huvikseen omaksi matkaoppaaksemme, guía turísticoksi. Kiertelimme siellä täällä. Näimme perinteistä savimajan rakentamista, kotieläimiä ja ihmisten viljelyksiä. Täällä kasvaa kaikki mahdollinen banaaneista avokadoihin. Ryhmän johtaja tosin kertoi myöhemmin saarelaisten ruokavalion olevan kovin yksipuolinen, minkä vuoksi aliravitsemus ja lapsikuolleisuus on yleinen riesa. Canhabaquelaiset kun eivät ole oppineet viljelemään maata suuressa mittakaavassa, eivätkä syö kotieläimiäänkään, joista saisi arvokasta proteiinia. Sen sijaan kotieläimet kuljetetaan joko Bubaquelle tai Bissauhun myytäväksi.

bijagos56

Sian ja vuohen risteytys.

bijagos55

Perinteistä talonrakennusta Indenassa.

bijagos36

Palmuöljyn valmistusta Indenassa. Palmuöljy tekee riisistä erinomaisen makuista. Kattilassa taitaa olla cajeu-viina porisemassa.

Iltapäiväneljän aikaan vesi oli noussut, joten hyvästelimme kylän. Vielä ennen sitä tuli ottaa muutamat kuvat palmuöljyn valmistuksesta. Enkä ollut ainoa kuvaaja, vaan osa UNDP:n miehistä tuntui myös olevan turistimatkalla, vaikka omassa maassaan olivatkin. Selfieitäkin otettiin silloin tällöin! Lyhyehkön kävelymatkan jälkeen olimme jälleen Canhabaquen satamapoukamassa, missä hyppäsimme veneeseen. Vartissa olimme Bubaquen kaupungissa.

Casa Julion isäntä oli yllättynyt, kun olimme palanneet yöksi takaisin, mutta tietenkin hän otti meidät sydämellisesti vastaan. Olimmehan edelleen ainoat majoittujat.

bijagos50

Canhabaquelaisia avokadoja.

bijagos39

Bubaquen silhuettia mereltä. Etualalla kaupungin satama.

Illallakin satoi. Reissukaverini Sissy lähti vielä pimeällä yksin uimaan. Takaisin tullessaan hänelle oli tuttuun tapaan vannottu ikuista rakkautta ja olipa taas kosittukin. Tuttua varmasti kaikille yksin Afrikassa matkustaville länkkärinaisille. Loppuilta menikin asiaa puidessa. Mielestämme oli hyvinkin huvittavaa, että jotkut länsimaalaiset naiset tosiaan lämpenevät näille “puskista” tuleville rakkaudentunnustuksille, mutta mitäpä sitä ei tekisi afrikkalaisen miehen paremman elämän (ja oleskeluluvan) puolesta! Reissukaverini oli kuukausitolkulla Senegalissa asuneena myös todennut, että länsiafrikkalainen mies on kaiken lisäksi monesti kuin nainen. Tosiaan: vaatteet ovat viimeisen päälle, hajusteita käytetään reippaasti, samoin koruja, hikipisaroita pyyhitään otsalta sievästi paperinenäliinalla ja näinpä kerran kynsienpidennyksetkin eräällä nuorukaisella! Noh, nämä ovat näitä mielenkiintoisia kulttuurieroja. Maassa maan tavalla.

Sissyn mukaan kiinnostusta on myös toisinpäin eli afrikkalaiset neidot ovat kiinnostuneita länsimaalaisista miehistä. Ketäpä ei raha kiinnostaisi. Naiset eivät vain valitettavasti harrasta rakkaaksi huutelua, eivätkä ole hihassa roikkumassa ja pyytämässä teelle ja syömään (ja oleskelulupaa Eurooppaan). En osaa portugalia, enkä ranskaa, joten en ymmärtäisi lähestymisyrityksiä. Se siitä sitten!

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Päivä Joal-Fadiouthissa

23.5.2014

Päivä Joal-Fadiouthissa! Omassa päässäni Joal-Fadiouthin kaltainen kylä, tai paremminkin pikkukaupunki, voittaa mennen tullen kaikki eläimiä kuhisevat luonnonpuistot. Jo maantiede on mielenkiintoinen: Atlantin ja mangrovesuon välissä sijaitseva Joal-Fadiouth on oikeastaan kahdesta kylästä, Joalista ja Fadiouthista, muodostuva kokonaisuus. Joal sijaitsee mantereella ja on paljon suurempi kuin pieni Fadiouth, joka puolestaan on saari. Fadiouthin saari on yhteydessä Joaliin puisella sillalla, niin kapealla, ettei sitä pitkin mahdu auto kulkemaan. Näin ollen saarella ei ole moottoriajoneuvoja, vaan kaikki kuljetetaan eläinten avustuksella. Tosin saaren kapeille kujille ei auto mahtuisikaan.

Myös kulttuurinen puoli on kunnossa: Joal-Fadiouth on senegalilaisittain kummajainen, sillä siellä asuu suuri määrä kristittyjä. Esimerkiksi Fadiouthin väestöstä noin 90 prosenttia kristittyjä, kun koko maan väestöstä muslimeja on se 90 prosenttia. Joal-Fadiouthin asukkaat ovat hyvin ylpeitä tällaisesta kahden uskontokunnan yhteiselosta, mikä näkyy myös siinä, että niin muslimit kuin kristitytkin haudataan samalle hautausmaalle. Valtaosa ihmisistä asuu Joalissa, samoin palvelut, kuten minun Le Thiouraye -hotellini, ovat suurimmaksi osaksi mantereella.

Joal-Fadiouth5

Joalin kalasatamasta.

Hotelli Le Thiourayen huonehintaan kuuluu aamupala, joka tarjoillaan hotellin ravintolassa kunhan henkilökunta ensin herää. Itse olin taas jalkeilla ennen seitsemää, koska ei tänne nukkumaan oltu tultu! Ehdin aamupalaa odotellessani käydä hiekkaisilla lähikujilla harhailemassa. Myös täällä tiet Joalin halki kulkevaa kilometrien pituista pääkatua lukuun ottamatta ovat hiekkaa. Lapset olivat lähdössä koulutielle, muuten oli hiljaista. En toki vielä tiennyt, miten vilkas paikka Joal muutenkaan on.

Aamupalani sain kello kahdeksalta, ja siihen kuului patonkia ja kahvia. Le Thiourayen ravintola sijaitsee terassilla joen rannalla, aivan joessa kiinni, minkä vuoksi kalastajat ja simpukankerääjät joutuvat lähes kahlaamaan ohi kulkiessaan. En tosin ole aivan varma, onko kyseessä joki ollenkaan, vaan ainoastaan laajemman mangrovesuon osa. Kaunis paikka joka tapauksessa. Pöytäseuraksi sain hotellin omistajan, joka tuli kyselemään kuulumisia ja leikkaamaan kynsiään! Jo lähes kuukauden ranskankielisessä Afrikassa pyörineenä ymmärsin aika paljon omistajan puheesta, johon vastailin kykyjeni mukaan joko ralliranskallani tai englanniksi. Ranskaahan en ole koskaan päivääkään opiskellut. Tällä hetkellä Joal-Fadiouthissa oli kuulemma hiljaista, mutta talviaikaan turisteja on enemmän. Enemmänkin voisi silti olla. En kysynyt, onko viisumiuudistus vaikuttanut heihin jotenkin.

IMG_0599 joal-fadiouth6

Eugène.

Joal-Fadiouth7

Kulkupelimme.

Aamupalan jälkeen otin suunnaksi Fadiouthin saaren. En päässyt kuin 500 metriä, kun vanhempi herra, Eugène nimeltään, pysäytti minut. Hän oli polkupyörällä matkalla toiseen suuntaan, mutta halusi nyt viedä minut lyhyelle veneretkelle yhdestä puusta veistetyllä veneellä, piroguella. Suunnilleen ymmärsin, mitä hän kertoi ja varsinkin hinnan ymmärsin. Hän pyysi 7000 frangia eli noin 10,7 euroa. Tinkasin hinnan 4000 frangiin (noin kuusi euroa), sillä minulla ei oikeastikaan ollut liiaksi rahaa. Joal-Fadiouthissa kun ei ole pankkiautomaattia, enkä viitsinyt sellaisen takia ajella Mbouriin ja takaisin. Ei muuta kuin kohti pirogueta sitten! Näkisin kuulemma mangrovepuskaa, kylien mielenkiintoisen hautausmaan ja kävisimme kiertämässä myös itse Fadiouthin saarta.

Kävelimme Fadiouthin saareen vievän sillan juurelle, jossa hyppäsin veneeseen. Vene ei ollut Eugènen oma, vaan hän vuokrasi sen nyt pientä maksua vastaan. Mies ohjasi pirogueta pitkällä, vedenpohjaan asti ulottuvalla, puukepillä. Matkan aikana näki hyvin, kuinka simpukankerääjät olivat toimissaan mangroven reunoilla. Eugène sauvoi veneemme pienen kierroksen jälkeen mangrovekasvillisuuden reunoja pitkin Joal-Fadiouthin hautausmaan mutaiseen, pieniä rapuja vilisevään, rantaan.

IMG_0643 joal-fadiouth9

Hautausmaan korkeimmalla kohdalla on suuri risti.

IMG_0641 joal-fadiouth12

Kristittyjen hautoja ja miljoonittain simpukankuoria.

IMG_0639 joal-fadiouth11

Huhtikuussa 2014 kuolleen kristityn hauta. Taustalla Fadiouthin saari.

Joal-Fadiouth8

Kahden muslimin haudat. Taustalla Fadiouthin saari.

IMG_0633 joal-fadiouth10

Tavallisten muslimien haudat on merkitty metallilaatoin.

Omalla saarellaan mangroven laidassa sijaitseva hautausmaa on erikoinen paikka, sillä samalle alueelle on haudattu niin kristittyjä kuin muslimeitakin. Hautoja myöten koko pieni saari tuntuu olevan paksun simpukankuorikerroksen peitossa. Muslimien hautoja on vähemmän. Ne tunnistaa siitä, että merkiksi on pantu vain metallikyltti, jossa on vainajan nimi sekä yleensä syntymä- ja kuolinajat. Ilmeisesti varakkaammat muslimivainajat ovat tosin saaneet vähän parempia hautoja, kuten metallihäkin hautansa päälle. Eugène osoitteli hautoja ja sanoi “Allahu akbar” varmistaakseen, että ymmärsin niiden olevan muslimihautoja. Kristittyjen haudat sen sijaan on merkitty valkoisilla risteillä.

Hautausmaalla Eugène halusi antaa osoitteensa minulle, hän asuu Fadiouthin saarella. Eugène oli ensimmäinen ja viimeinen senegalilainen, jonka yhteystiedot sain, enkä nyt laske mukaan parin huijarin puhelinnumeroita senegalilaisen sim-korttini muistissa! Varmaan täytyy Fadiouthiin vähintään joulukortti lähettää! Mauritaniasta ja Gambiasta minulla sen sijaan on läjäpäin uusien tuttavuuksien yhteystietoja ja heillä vastaavasti minun.

IMG_0667 joal-fadiouth17

Näkymä Fadiouthiin hautausmaalle johtavalta sillalta.

IMG_0654 joal-fadiouth13

Fadiouthin saaren kapeilta simpukkakujilta.

IMG_0656 joal-fadiouth18

Pyhän Francisco Xavierin kirkko Fadiouthissa.

Hautausmaalta kävelimme puista siltaa pitkin Fadiouthin saarelle. Saaren mutaisilla rannoilla tepastelevat siat ovat varma merkki siitä, että on saapumassa lähes kokonaan kristittyyn kylään! Muslimeillehan sika on saastainen eläin. Hautausmaan tavoin myös Fadiouthin saaren kujat ovat valkoisten simpukankuorten peitossa. Kuoria on hyödynnetty myös itse talojen rakennusmateriaalina. Sitä en varmaksi tiedä, mistä miljoonat kuoret on saarelle ja hautausmaalle tuotu. Veikkaisin, että niitä on aikojen saatossa vain kerääntynyt, kun ihmiset ovat keränneet simpukoita ravinnoksi mangrovelta. Toimintaa harrastetaan vielä tänäänkin, mistä kertovat ruskeiden simpukankuorten kasat Fadiouthin kujilla.

IMG_0663 joal-fadiouth14

Fadiouthin torialue on pieni.

Joal-Fadiouth21

Mamat myyntipuuhissaan Fadiouthin torilla.

IMG_0715 joal-fadiouth15

Arkkienkeli Rafaelin alttari Fadiouthissa. Vai mitä nämä tällaiset kopit ovat?

Eugène johdatti minua saaren kujilla. Kävimme saaren katolilaisessa kirkossa ja kuljimme piskuisen torialueen poikki. Myynnissä oli vihanneksia ja hedelmiä. Kristinuskon voimakkaan läsnäolon huomaa myös katolilaisten pyhimysten “alttareina” ympäri saarta. Palasimme kierroksen jälkeen veneelle hautausmaan rantaan, josta 63-vuotiaaksi osoittautunut Eugène sauvoi veneen takaisin mantereelle.

Rannassa on ravintola, mutta sen hinnat olivat minun kukkarolleni liikaa, joten ostin vastapäisestä “ravintolasta” kanasandwichin eli kanasipulisekoituksella täytetyn patongin, johon pienellä lisämaksulla ostin myös keitetyn kananmunan. Jälkiruoaksi ostin eräänlaisen korvapuustin. Menin syömään ne Atlantin puoleiselle hiekkarannalle. Vaan ennen rannalle pääsyä koululaiset olivat jo ehtineet vaatia sanomalehteen käärittyä patonkiani itselleen! Itse ranta oli tyhjä, mutta ei tyhjä roskista.

Joal-Fadiouth16

Atlantin valtamereen rajoittuva hiekkaranta Joalin puolella.

IMG_0709 joal-fadiouth19

Näkymä Joalista Fadiouthiin johtavalta sillalta.

Halvaksi tulleen ruokailun jälkeen kävin Fadiouthin saarella pikaisesti vielä uudelleen. Ottamassa lisää kuvia. Ostin samalla käynnillä myös mangoja. Saarella oli jonkinlainen kyläkokous menossa, sillä kymmenittäin kylän miesväkeä oli kerääntynyt yhteen. Paluumatkalla, Fadiouthin ja Joalin välisellä puusillalla, kohtasin jo aamulla näkemäni “oppaan”. Ilmeisesti kyseessä oli astetta virallisempi kuin aamuinen Eugène-herra. Eugène olikin kaikkea muuta kuin virallinen, mutta se ei haitannut. Vaikka olin jo aamulla selittänyt rahatilanteeni, olisi tämä opas silti tahtonut viedä minut katsomaan jotain valtavan suurta apinanleipäpuuta, se olisi very critical. Kieltäydyin ja palasin Joaliin.

Vuorossa oli Joalin koluaminen. Kuljin aluksi hiekkaisia katuja lähellä Atlantin puoleista rantaa kohti pohjoista. Sitten löysin jälleen yhden kalasataman, ehkä viehättävimmän tällä matkalla. Rannalla oli kymmenittäin värikkäästi maalattuja veneitä. Osa veneistä oli saanut Real Madridin ja FC Barcelonan logot kylkiinsä, parissa liehui Yhdysvaltojen lippu. Sain kulkea rauhassa. Kalasatamasta siirryin Joalin halki kulkevan pääkadun varteen ja jatkoin edelleen kohti pohjoista. Senegalin ensimmäinen presidentti Léopold Sédar Senghor syntyi vuonna 1906 Joalissa ja hänen kotitalonsa on Mbind Diogoye -nimisenä museona tätä nykyä. Edellisiltana taksinkuljettaja oli näyttänyt paikan, joten ajattelin käydä katsastamassa paikan. Museo sijaitsee pääkadun varrella ja kävelin varmaan ainakin kolme kilometriä tietä pitkin. Sitten luovutin ja palasin takaisin. Ehkä kävelin ohi. Neuvojahan en suomalaisena kysellyt!

IMG_0724 joal-fadiouth4

Rakennus Joalissa, Atlantin rannalla.

Joal-Fadiouth23

Joalin kalasatama.

IMG_0738 joal-fadiouth22

Tämän veneen kalastajat kannattavat espanjalaista Real Madridia.

Joal-Fadiouth24

Katunäkymä Joalin pääkadulta kohti merenrantaa.

Senegalissa oleskeluni aikana olin havainnut, että vanhemmilta naisilta ei kannata ostaa yhtään mitään. Heidän hintansa ovat pilvissä. Huomasin sen taas, kun aioin ostaa kadunvarren mamalta pari mangoa (niitä meni ihan mahdottomasti!). Aikomukseksi jäi. Mama selitti, että “näin meillä Senegalissa” tai jotain sinne päin. Jonkun matkan päästä ostin nuorelta mieheltä kilon mangoja samaan hintaan, mitä mama pyysi kahdesta hedelmästä.

Hotellini ravintolasta on kaunis näky mangrovesuolle, jota lähdin seuraavaksi katsomaan. Ravintolasta näkyy myös Samba Diaan ja muihin pikkukyliin johtava hiekkatie, jota pitkin lähdin kulkemaan. Tiellä kulkee puskatakseja näihin pieniin kyliin. Yksi puskataksi ei ollut kunnolla edes päässyt matkaan, kun se oli lauennut tien varteen ja sinne odotettiin nyt taitavaa mekaanikkoa. Kävelin tietä pitkin parisen kilometriä. Muutaman sadan metrin jälkeen autoilijat ovat hylänneet varsinaisen tien sen huonon kunnon vuoksi ja siirtyneet ajamaan tien vieressä. Ajan saatossa tie tulee varmasti siirtymään uudelleenkin, kunhan tämä korvaava tiekin ajetaan pilalle. Tai sateet pilaavat sen.

Joal-Fadiouth27

Mangrovea.

IMG_0774 joal-fadiouth29

Roskainen tienvarsi ja samalla roskainen mangrove.

Kävellessäni tein taas tuttuja huomioita: Senegal tosiaan on kuin Intia, vaikka en ole Intiassa käynytkään, mutta se on roskaisen maineessa. Tämänkin hiekkatien varsi ja mangrovekasvillisuus samalla on kuin kaatopaikka. On lasinsiruja, rikkinäisiä kännykänkuoria, rautalankaa, valtavasti muovipusseja, muuta muoviroskaa. Ja sitten niistä yritetään polttaen eroon. Nytkin tienvarressa savusi jätekasoja. Kaksi kulkukoiraa oli löytänyt “kaatopaikasta” kotinsa. Luultavasti siellä siis joskus on jotain syötävääkin tarjolla.

IMG_0781 joal-fadiouth26

Ruska-aika mangrovesuolla. Taustalla apinanleipäpuita.

Samba Dian hiekkatieltä selvittyäni kiertelin vielä vähän Joalin sivukujia, kun luonnonvaloa riitti vielä hetkiseksi. Kolme poikaa tuli juttelemaan. Yksi heistä oli syntynyt Gambiassa ja osasi englantia. Ylitsevuotava ystävällisyys jotenkin paistoi tästä Gambian-pojasta läpi, mikä vähän laittoi varoituskelloja soimaan. Hän jäi kaipaamaan minua, hänen suurta ystäväänsä, kun sanoin jatkavani matkaa. Lähellä hotelliani kohtasimme uudelleen eli poikaporukka oli seurannut minua. Tässä vaiheessa tämä 13-vuotiaaksi esittäytynyt Gambian-poika tuli tulkkaamaan minulle, kun eräs humalassa ollut setä oli kutsumassa minua seuraavana päivänä Samba Diaan, se olisi upea paikka. Majoitus järjestyisi hänen perheensä luona. Eipä kyllä tullut mieleenkään lähteä tällaisen tyypin matkaan. Kun kännissä ollut mies pistäytyi pikaisesti viereisessä ravintolassa, Gambian-poika selitti minulle, että miestä kiinnosti ainoastaan reppuni sisältö, rahat ja kamera. Mies oli kuulemma hiljattain puukolla uhaten tai jotenkin muuten väkivalloin päästänyt jonkun turistin omaisuudestaan, kun tämä valkonaama oli erehtynyt lähtemään miehen kanssa Samba Diaan. Uskoo ken tahtoo.

Samba Dian mies luovutti. Gambian-poika valisti minua, että Joal-Fadiouth on hyvin vaarallinen. Samoin koko Senegal on very, very dangerous. Ei kannattaisi liikkua missään. Kerroin, että itse olin kyllä kokenut koko maan hyvinkin turvalliseksi. Kerroin, että vain Dakarissa taksissa istuessani reppuun oltiin tunkemassa kättä. Gambian-poika käänsi keskusteluamme kahdelle muulle pojalle. Hekin olivat korkeintaan 15-vuotiaita. Yhden pojan paidassa luki osuvasti DANEgerous. Jonkun tanskalaisen firman paita? Jutellessamme juuri tämä DANEgerous-tyyppi kävi vaivihkaa takanani katsomassa, ikään kuin, voisiko reppuni sisältöön jotenkin päästä käsiksi. No eihän sinne pääse, kun ostin reissua varten repun, jonne pääsee vain selkäpuolelta. Poika kyseli hotelliani, mutta kerroin vain, että se on tässä sadan metrin päässä. Se aiheutti kiivaan keskustelun poikien kesken. Gambian-poika ehdotti seuraavaksi, että nyt lähtisin heidän matkaansa. Kun en kerran Samba Diaankaan lähtenyt, en lähtenyt poikien matkaankaan! Koplan puhemies oli ainoa rosvonoloinen, kaksi muuta sen sijaan eivät vaikuttaneet mitenkään kriminaaleilta. Jotain mätää tässä touhussa kuitenkin oli!

Vein kuitenkin omaisuuteni hotellille, otin vain 2000 frangia (kolme euroa) taskuun ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Eilisillan Nokia-mies tunnisti minut ja huuteli tien toiselta puolelta Finland, Finland! Ruokapaikka löytyi läheltä. Ei mikään hieno turistiravintola, vaan tavallisen kansan ravintola, jossa ovena oli rispaantunut verho ja pöydät liian matalia. Tai tuolit liian korkeita. Juuri sopiva minulle! Ranskalaiset ja kanakastike oli päivän annos. Oikein hyvää ja halpaa.

IMG_0747 joal-fadiouth25

Joalin halki kulkeva pääkatu.

Paluumatkalla päädyin vielä hotellin naapuriin minttuteelle. Naapurissa tuntui asuvan koko suku tai ainakin melkein. Talossa asui Jules kahden veljensä kanssa sekä nainen, joka oli miesten sisko tai jonkun vaimo. Lisäksi seassa pyöri lapsia. Jules oli kalastaja, mutta osasi silti jostain syystä englantia. Ei ollut kuulemma Gambiassakaan asustanut. Toinen veli oli nimeltään Mamadou. Hän oli töissä postissa ja päällään hänellä oli t-paita, jossa oli Senegalin postin toimitusjohtajan Mamadou Thiorin kuva. Mahtaakohan Itellakin tehdä työntekijöilleen toimitusjohtajansa kuvalla varustettuja paitoja. Kolmannen veljen nimeä en osaa kirjoittaa.

Jules ihmetteli, miksei minulla ollut vielä senegalilaista tyttöystävää. Nyt mentäisiin hankkimaan. Kuulemma täällä saisi kaksi sillä hinnalla, millä Euroopassa vain yhden! Kerroin mahdollisimman hienovaraisesti, ettei minulla ollut tarpeeksi rahaa, sillä Joal-Fadiouthissa ei ole sitä pankkiautomaattia ja että olin etsimässä mieluummin eurooppalaista tyttöystävää, sillä täältä Afrikasta naisen “kotiuttaminen” olisi hyvin vaikeaa. Jules totesi, etten taida pitää senegalilaisista. Noh, ei illanvietto siihen loppunut. Katselimme valokuvia ja joimme lisää minttuteetä. Jules olisi tahtonut välttämättä ostaa neljä vuotta vanhan Nokian puhelimeni, siitäkin huolimatta, ettei ranskaa ole valittavissa kieleksi. Pohjoismaisten kielten lisäksi tarjolla oli ainoastaan englanti. Senegalissa peruspuhelin maksaa kuulemma 10 000-15 000 frangia eli noin 15-22 euroa. Vielä ennen kuin pääsin nukkumaan hotellilleni, pyysi Jules tietenkin rahaa. Annoin 500 frangin setelin (0,75 euroa), että hän sai ostettua tupakka-askin. Sekin on täällä siis aika edullista.

Joal-Fadiouth20

Joalin rannat ovat täynnä rapuja. Tällä lajilla toinen saksi on ylisuuri toiseen verrattuna.

Polkupyörällä Bakausta Banjuliin ja takaisin

21.5.2014

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen hieman ennen seitsemää. Kattotuuletin oli tosin täytynyt ottaa pois päältä jossain vaiheessa yötä, sillä se viilensi ilmaa jo liikaa! Menin huoneeni ulkopuolelle, muovituolille syömään aamupalaksi eilen ostamiani egyptiläisiä croissantteja. Jos olisin vielä ollut Senegalissa, hotellin työntekijät olisivat esittäneet kysymyksen bien dormi, nukuitko hyvin? Fajara Guesthousessa kukaan ei kysellyt mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä juuri koskaan näkynyt henkilökuntaa. Guesthousessa tuntuu majoittuvan pidempiaikaisia vieraita ja osassa huoneista oli astioiden kilinästä päätellen keittomahdollisuuskin. Yhdestä huoneesta lähti kello seitsemän jälkeen koulutielle arviolta ekaluokkalainen poika englantilaistyyppisessä koulupuvussaan. Toivotimme hyvät huomenet, vaikka hän pitkään tuijottikin ohi kulkiessaan.

IMG_0566 gambia40

Fajara Guesthousen pieni vehreä sisäpiha.

IMG_0460 gambia20

“I pledge to combat and defeat HIV/AIDS” -kyltti Atlantic Roadin varressa Fajarassa. Kuva otettu aamuseitsemän jälkeen kohti Bakauta.

Yöllä oli satanut ja ilma oli raikas. Tai trooppisen raikas. Sadekausi on etuajassa tänä vuonna, minua oli eilen valistettu. Arvioin käveleväni Fajarasta Bakauhun reilussa puolessa tunnissa. Matkaan meni lähemmäs 45 minuuttia. Liikenne kyläkeskustat toisiinsa yhdistävällä Atlantic Roadilla oli rauhallista, sillä diplomaatit olivat vielä nukkumassa ja siten citymaasturikaahailu ei ollut vielä alkanut. Ihmisiäkin oli vähän liikkeellä. Kaksilapsinen brittiperhe oli uimaleluineen matkalla jo tähän aikaan rannalle. Moikkasimme.

IMG_0464 Gambia22

Jimmy Old Cape Roadilla Bakaun ulkopuolella. Hän polki hieman pienemmällä polkupyörällä.

Olin Bakaun postitoimiston nurkalla, Kairo-pyörävuokraamon edessä tasan kello kahdeksan eli  juuri niin kuin olimme edellisenä iltana vuokraamon Jimmyn kanssa sopineet. Afrikkalainen aikakäsitys ei ollut vieläkään tarttunut minuun, mutta ilmeisesti Jimmykin on eurooppalaisilta turisteilta oppinut, että olemme usein paikalla silloin kun on sovittukin, sillä myös hän saapui paikalle tasan kello kahdeksan ja kiitteli ajoitustani. Jimmy nouti läheisestä ravintolasta aamupalaa, jota riitti minullekin. En oikein tiedä, mitä se oli, mutta aivan hyvää joka tapauksessa. Sitten lähdimme polkemaan Bakausta kohti Gambian pääkaupunkia Banjulia. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka, josta suuri osa moottoritien vartta pitkin. Olin pukeutunut vihreään paitaan, että autoilijat huomaisivat minut helpommin. Myös Jimmy oli rastafarina pukeutunut keltaiseen paitaan ja vihreisiin shortseihin. Jimmy polki aluksi edellä ja pian pääsin rytmiin, eikä gambialainen liikenne lopulta kovin pahalta vaikuttanut. Kaikki väistelevät kyllä toisiaan. Bakaun kyläkeskustan jälkeen maisema muuttuu avonaisemmaksi. Täällä on apinanleipäpuita, mangrovesoita ja niillä pelikaaneja.

IMG_0467 gambia23

Apinanleipäpuita ei voi koskaan kuvata liikaa.

Gambia21

Mangrovekasvillisuutta Bakaun ulkopuolella. Joessa uimassa pelikaaneja.

Banjuliin päästäksemme meidän tuli kääntyä Bakausta tulevalta rauhalliselta Old Cape Roadilta nelikaistaiselle Banjul-Serekunda Highwaylle. Poljimme moottoritien vasemmassa reunassa. Suurimman osan pystyin ajamaan reunaviivan turvallisemmalla puolella. Jimmy paikallisena ajeli välillä reilusti autojen kaistoilla. Vastaantulevat väistelivät kyllä, eikä kukaan räpsytellyt valoja, soittanut torvea tai heristänyt nyrkkiä. Ajokulttuuri on mukavan joustava.

Suunnilleen matkan puolivälissä ylitimme siltaa pitkin Gambiajokeen kuuluvan haaran. Haara laski tässä kohtaa Atlanttiin. Tämä haara näytti jo täysveriseltä joelta, mutta varsinainen Gambiajoen päähaara laskee Atlanttiin muutaman kilometrin päässä Banjulissa ja on kilometrien levyinen. Pidimme sillalla kuvaustauon. Joensuu on ilmeisesti suojainen ankkuripaikka, sillä sillan kupeessa oli parisenkymmentä venettä ankkurissa. Osa oli kuulemma eurooppalaisten purjeveneitä.

IMG_0475 gambia24

Ennen Banjulia pysähdyimme kristityllä hautausmaalla.

Gambia41

Hyvää syntymäpäivää, herra presidentti.

Gambiassa ei voi olla välttymättä Yahya Jammehilta. Gambian valtion virallisten sivujen mukaan šeikki, professori, Mekassa pyhiinvaelluksella käynyt kunnon muslimi eli alhaji ja tohtori, Hänen ylhäisyytensä, Yahya Abdul-Azziz Jemus Junkung Jammeh Nasiru Deen Babili Mansa on maan asevoimien ylipäällikkö, Gambian Pyhän Perustuslain Ylin Vartija ja kaiken lisäksi myös maan puolustusministeri. Jo useat arvonimet paljastavat presidentin rakentavan hyvää vauhtia henkilökulttia itselleen. Kiinnitin Banjuliin johtavan moottoritien varressa oleviin presidentin kuviin huomiota. Lisää kuvia löytyy Banjulin keskustasta. Milloin presidentti toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää kuvan kanssa, milloin Mr. Presidentiä itseään onnitellaan syntymäpäivän johdosta. Jo vuonna 1994 vallankaappauksella valtaan 29-vuotiaana noussutta presidenttiä on moitittu ihmisoikeuksien polkemisesta. Kuolemantuomioita toimeenpannaan ja jopa jonkinlaista noitavainoa on viritelty. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Jammeh on julistanut pystyvänsä parantamaan astmaa ja aidsia omilla salaisilla yrttiseoksillaan. Lähteet: [1], [2] & [3]

Gambia25

Banjulin keskusta alkaa tästä. Vuoden 1994 vallankaappauksen muistoksi rakennettu Arch 22.

Gambia26

Näkymä yli Banjulin Arch 22:n ylimmästä kerroksesta.

Gambia27

Näkymä toiseen suuntaan. Pieni Banjul loppuu melkein heti keskustan ulkopuolelle.

Jonkin aikaa ennen Banjuliin saapumista, Arch 22 -niminen monumentti, riemukaari, kohoaa korkeuksiin horisontissa. Se on presidentti Jammehin 22. heinäkuuta 1994 tehdyn vallankaappauksen muistomerkki. Monumentin sisään voi kiivetä sadan dalasin (noin 1,9 euroa) pääsymaksua vastaan. Arch 22:n sisällä on pieni näyttelytila. Lisäksi korkeuksista avautuvat upeat maisemat Banjuliin. Kiipesimme Jimmyn kanssa riemukaaren sisään ihastelemaan maisemia. Banjul tosiaan on pieni pääkaupungiksi. Kaupungissa asuu ainoastaan alle 40 000 asukasta. Arch 22:n takana on suuri katettu katsomo, jossa kansalaiset voivat kuunnella presidentin puheita. Diktaattorin elkeet tällä Jammehilla!

IMG_0504 gambia28

Gambian vanhin kirkko Banjulin keskustassa.

IMG_0507 gambia29

Independence Drive -katu Banjulin keskustassa.

Arch 22 on ehdottomasti käymisen arvoinen, mahdollisesti Banjulin tärkein nähtävyys. Ellei tärkein ole sitten Russell Streetillä lähellä rantaa sijaitseva Albert Market -torialue. Lähdimme pyöräilemään Arch 22:lta kohti 1800-luvulla perustettua Albert Marketia. Matkan varrella oli presidentinlinna, jonka pihalla niin ikään on katsomoita. Presidentti varmaankin puhuu kansalle myös täällä. Albert Market itsessään on pienehkö ja paljon siistimpi kuin vaikkapa Marché Capitale Mauritanian Nouakchottissa. Onko tätä siistitty turistien vuoksi vai ovatko gambialaiset tosiaan vain siistiä porukkaa. Albert Marketilla näin Marokon Casablancasta alkaneen ja läpi Mauritanian islamilaisen tasavallan kulkeneen matkani ensimmäisen mustaan burkhaan pukeutuneen naisen. Mieleeni tuli välittömästi Senegalin Saint-Louisissa käymäni keskustelu ranskalaisen rouvan kanssa Gambiasta. Hän oli ennen matkaa kysellyt Ranskan ulkoministeriöstä Senegalin ja Gambian turvallisuustilanteista. Rouva oli päättänyt jättää koko Gambian väliin, koska virallisen Ranskan mukaan ääri-islamilaisuus on kasvussa Gambiassa ja sen mukana terroristijärjestö al-Qaida on juurtumassa maahan. Jotenkin en vain jaksanut silloin uskoa tällaiseen. Burkhanainen kuitenkin horjutti epäilyksiäni. Pian näin toisen naisen, jolla vain silmät olivat näkyvissä niqabin ansiosta. Kaikki muut naiset sitten olivatkin pukeutuneet, kuten maallistuneessa maassa yleensäkin. Nuoret länsimaalaisittain, hieman vanhemmat afrikkalaisittain värikkäisiin kankaisiin.

Gambia30

Albert Marketilta.

IMG_0518 gambia31

Tungosta Albert Marketilla. Tässä osassa torialuetta myydään jalkineita.

Albert Marketin jälkeen mutkittelimme sivukujilla pyöriämme välillä kantaen. Ajelimme hiekkarantaa pitkin Banjulin lauttasatamaan. Sieltä jatkaisin matkaani seuraavana päivänä. Seurasimme Johé-nimisen lautan täyttymistä. Johé on tällä hetkellä ainoa käytössä oleva lautta Banjulista yli Gambiajoen vastarannan Barraan. Muut, epäkunnossa olevat, lautat ovat Banjulin lauttaterminaalin laiturissa ja niissä on edelleen kapteeni. Jimmy tiesi kertoa, että kapteenit vuorottelevat Johén ruorissa: kun yksi on käynyt vastarannalla Barrassa, hyppää toisen lautan päällikkö ruoriin. Mielenkiintoista.

IMG_0523 gambia32

Banjulin vanhankaupungin kaduilta.

IMG_0525 gambia33

Kalastajien veneitä rannalla Albert Marketin takana.

Gambia34

Gambiajoen yli liikennöivä Johé-lautta.

Kun lautta oli täynnä, jatkoimme satamassa pyöräilyä. Gambiajoen yli ei ole rakennettu siltaa, mikä ei varmaan joen leveyden vuoksi olisi järkevääkään. Tämän vuoksi kummallekin puolelle jokea kerääntyy kymmenittäin rekkoja, jotka odottavat vuoroaan lautalle. Satamasta lähdimme pyöräilemään takaisin kohti Bakauta.

Hengähdimme hetkisen Jimmyn rasta-ystävien luona Bakaun laitamilla. Mukavan leppoisaa sakkia. Rento hengailumme keskeytyi yllättäen, kun kaksi naispoliisia pölähti tontille. Jotain huudeltiin puolin ja toisin, minkä jälkeen tunnelma taas vapautui ja jutustelumme jatkui. En kysynyt, mistä oli kyse, mutta ainakin kannabiksen pössyttely on yleistä maassa ja varsinkin täällä rannikon turistivyöhykkeellä. Ja sellainen on laissa kielletty. Yksi miehistä olisi ollut myymässä minulle rannekorua, mutta en ollut tällä kertaa kiinnostunut. Hän ymmärsi yskän, eikä yrittänyt pakkomyydä. Sen sijaan kaksi nuorta tyttöä olisi väkisin myynyt banaaneja meille!

Jonkin ajan kuluttua lähdimme polkemaan kohti Gambian ehkä tunnetuinta nähtävyyttä, Kachikallyn krokotiiliallasta. Jo edellisiltana olin yrittänyt löytää sitä, mutta koska mitään opastekylttejä ei ole, niin en ollut paikkaa sokkeloisilta sivukujilta löytänyt. Jimmy tiesi paikan ja osasi suunnistaa labyrintissa. Labyrintin varrella, erään talon metalliporttiin oli maalattu tre kronor. Naureskelin sille ja Jimmy valisti sen olevan Ruotsin kunniakonsulaatti. Täällä kuulemma asuu paljon ruotsalaisia. Bakaussa on myös Norjan konsulaatti, mutta Suomella ei ole minkäänlaista edustusta koko maassa.

Itse krokotiilipaikka löytyi lopulta. Samaan aikaan kanssamme altaalle saapui parin aikuisen kanssa pienten tyttöjen ryhmä, jokaisella ryhmän noin 20 lapsesta oli huntu päässään. En tiedä, mikä ryhmä oli kyseessä, mutta veikkaisin tyttökoululuokkaa. Kachikallyn krokotiiliallas on pyhä paikka gambialaisille, mutta paikka oli houkutellut sinne kävijöitä myös Senegalin Dakarista, kuten Jimmyn kanssa yhden Peugeotin rekisterikilvestä havaitsimme. Altaan kerrotaan olevan perustettu jo 500 vuotta sitten, uskoo ken tahtoo. Krokotiilit edustavat hedelmällisyyttä maassa ja naiset tapaavat tulla altaalle rukoilemaan vaikeuksien kohdatessa. Krokotiili on kuvattu myös Gambian yhden dalasin (noin 0,02 euroa) kolikossa.

Kachikallyn altaalle on 50 dalasin (alle euro) pääsymaksu. Jimmy gambialaisena pääsi sisään ilmaiseksi. Ennen krokotiilejä, tutustuimme museoon, jossa esiteltiin Gambian eri heimojen kulttuuria. Esillä oli esimerkiksi valokuvia, soittimia ja perinteisiä asusteitakin. Mihinkään ei saanut koskea, mutta Jimmy vähät välitti moisista kielloista ja rummutteli mielin määrin rumpuja ja näppäili kielisoittimia. Hän itse on mandinka, kuten valtaosa gambialaisista. Erityistarkasteluun päätyi siis mandinkojen kulttuuri.

IMG_0537 gambia35

Niumi Kankurang on mandinkojen naamio, jota käytetään esimerkiksi nimenantojuhlissa ja häissä. Tavallisesti naamioon pukeutunut esiintyy illalla vanhojen naisten säestäessä sitä laulaen, tanssien ja taputtaen.

Sitten krokotiilejä katsomaan! Kachikallyn krokotiiliallas on suhteellisen pieni monttu, kun ottaa huomioon sen, että siellä asuu noin sata niilinkrokotiilia. Kuulemma monttu on hyvin syvä. Osa altaan asukeista on “vauvakrokotiileja”, kuten yksi altaan työntekijä asian selvällä suomella minulle ilmaisi. Osa on täysikasvuisia. Kaikki krokotiilit eivät ole altaassaan, vaan jotkut ovat nousseet kuivalle maalle ja niitä voi löytyä mistä tahansa tältä alueelta. Sadekaudella krokotiileja löytää myös kuulemma alueen poikki kulkevasta, kannella peitetystä vesikanavasta. Erästä altaasta kiivennyttä krokotiiliyksilöä pääsin jopa taputtelemaan, kuten kunnon turistit tekevät! Altaan reunalla on matkamuistomyymälä, jossa minua kehotettiin kirjoittamaan nimeni vieraskirjaan. Vieraskirjassa on oma sarake nimelle, kotimaalle, terveisille ja sitten viimeisessä sarakkeessa lukee amount! Ihmettelin sitä ääneen, mutta kuulemma krokotiilit tarvitsevat paljon kalaa ruoakseen, minkä vuoksi tarvitaan lahjoituksia. Kysyin, että mihin pääsymaksurahat sitten menevät. Sain epämääräisen vastauksen. En kirjoittanut nimeäni, enkä lahjoittanut mitään. Kaikki nimensä kirjoittaneet näyttivät lahjoittaneen satoja dalaseja, enkä itse saa moisia summia kulumaan edes päivässä tässä maassa. Kissa lampsi pitkin altaan reunoja, parin metrin päässä lähimmistä krokotiileistä. Vitsailinkin Jimmylle, että tuossahan on nyt jollekin krokotiilille hyvä lounas. Kuulemma nämä matelijat eivät syö lihaa ollenkaan, vaan ainoastaan kalaa. Nirsoja eläimiä!

Gambia36

Tämä niilinkrokotiiliyksilö oli kiivennyt pois altaasta.

Gambia37

Päivää paistattelemassa altaan reunalla.

IMG_0560 gambia38

Tässä altaassa asuu noin sata krokotiilia.

Kachikallystä selvittyämme lounastimme Bakaun pääkadun varren kansankuppilassa. Sitä pyörittää ravintolan nimen, Three Sisters, mukaisesti kolme siskosta. Kahden henkilön lounaat maksoivat yhteensä 65 dalasia eli noin 1,2 euroa. Annokseen sisältyi kasa riisiä, kalanpala ja hyvin tulista kastiketta. Erinomaista! Jimmyn ruokailu ja siskosten kokkailut keskeytyivät, kun kadulla käveli kuuluisa jamaikalainen reggaeartisti. Rastapää sai kirjoittaa nimikirjoituksia urakalla. Itse en muista edes jampan nimeä. Sain sellaisen käsityksen, että Jamaikan ja Gambian välillä on vilkasta liikennettä reggaen ympärillä. Jamaikalaisia artisteja kuulemma esiintyy maassa usein. Gambiassa vietetään vuosittain 11. toukokuuta jopa Bob Marley Dayta, joka on tämän jamaikalaisen reggaemuusikon kuolinpäivä. Jimmyn puheiden perusteella päivä on iso juttu tässä maassa. Varmaan ainakin nuorison keskuudessa. Kuulin myös, että Marleyn sukulaisia on vieraillut takavuosina Gambiassa tämän päivän vuoksi.

Sovimme ruoan jälkeen, että tulisin illansuussa takaisin Bakauhun ja sitten hakisimme rannan kalasatamasta kalan ja paistaisimme sen. Maksoin Jimmylle päivän “opastuksista” 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Se oli selvästi liikaa, koska hän hyppäsi kaulaani ja melkein liikuttui. Mieluummin maksoin hänelle kuin ostin krokotiileille kalaa.

Gambia39

Kairaba Avenueta matkalla Fajarasta Serekundaan.

Taivas oli edelleen pilvessä, mutta hiostavan lämmin oli silti. Päätin mennä rannalle, kunhan ensin kävin pyöräilemässä Kairaba Avenuella. Tie johtaa Fajarasta Serekundaan. Ensimmäinen yritys rannalle menossa epäonnistui, kun tie olikin umpikuja. Asian vahvisti myöskin siellä mangoaan järsinyt Muhammed-niminen pikkupoika. Hän pyysi vettä ja sai, seuraavaksi hän halusi nähdä reppuni sisällön, en näyttänyt. Vuokrapyöräni herätti myös ihastusta, sekin olisi hänelle kelvannut. Lopuksi hän vielä heitti: give me some money! En antanut. Lopulta löysin itseni eilen löytämältäni tyhjältä rannalta, jossa tänään oli urheilijanuorukainen, joka hölkkäili rannan toisessa päässä ympyrää. Itse kävin uimassa.

Viiden aikoihin poljin takaisin Bakaun postitoimiston nurkalle. Kävin ostamassa pari postikorttia, jotka lähetin Suomeen. Tulipahan tästäkin maasta ostettua jotain muutakin kuin vain ruokaa! Illallisen aioimme hankkia Bakaun kalasatamasta. Annoin Jimmylle 75 dalasia (noin 1,4 euroa), jolla hän ostaisi meille hyvän kalan. Ensimmäinen myyjä pyysi kalasta 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Sen jälkeen pysyttelin hieman kauempana ja päädyin juttelemaan vanhemman kalamyyjän kanssa. Kuultuaan saapuneeni tänne Senegalista, kyseli hän, kumpi on parempi, Senegal vai Gambia. Vastasin empimättä “Gambia”. Ihmiset täällä ovat täysin erilaisia Senegaliin verrattuna. Mies oli hyvin tyytyväinen vastaukseeni ja toivotti tervetulleeksi maahansa. Samaan aikaan Jimmy oli ostanut kalan 50 dalasilla. Kalasatamassa oli samaan aikaan vanhemmista saksalaisista muodostunut turistiryhmä oppaansa kanssa.

IMG_0569 gambia17

Bakaun kalasatama.

Kala pilkottiin kolmeen osaan, laitettiin erillisiin foliovuokiin ja seuraksi aseteltiin ainakin bataattia, porkkanaa, tomaattia ja kurkkua sekä vahvaa mausteseosta. Lisäksi Jimmy kasvatti postitoimiston nurkalla persiljaa, jota myös lisättiin vuokiin. Annosten valmistuminen pienellä teenkeittoon tarkoitetulla “tulisijalla” vei pitkään. Odotellessamme ruoan valmistumista Bakaun postitoimiston pihamaalla, Jimmyn kaksi kaveria tuli paikalle. Toinen kävi ostamassa maapähkinöitä, itse sain oman pussillisen! Kuuntelimme reggaeta, opettelimme mandinkan kieltä, vertailimme Gambiaa ja Senegalia sekä hätistelimme nälkäistä kissaa tiehensä. Kyseessä oli lihava kissa, sillä joku läheisestä hotellista ruokki sitä. Tuli pimeää ja vieressä kulkevan Bakaun pääkadun katuvalotkaan eivät palaneet. Söimme maittavat kala-ateriat käsin, minkä jälkeen yksi kavereista päätti kiivetä korkean metalliaidan yli hakemaan meille jälkiruoaksi mangot, joita kopsahteli puusta aina silloin tällöin maahan. Osa putoili kuulemma hedelmälepakkojen vuoksi, joita suhahteli puiden ympärillä. Mangot maistuvat siis myös lepakoille. Kissakin pääsi viimein osingoille, kun tyhjät vuoat heitettiin pihan perälle. Aikansa se siellä kalusi kalanruotoja.

Gambia18

Kokkailua Bakaun postitoimiston nurkalla.

Iltaa olisi voinut jatkaa vielä Lama Lama -nimisessä yökerhossa, jonne ainakin Jimmy kertoi suunnistavansa. Itse pyöräilin takaisin Fajaraan, sillä aioin varhain aamulla lähteä takaisin Senegaliin. Nyt Atlantic Roadin katuvalaistus oli päällä, mutta hotellille johtava hiekkatie ei todellakaan ollut valaistu. Taisin törmätä tiellä maanneeseen koiraan vihaisesta haukunnasta päätellen, eikä itse guesthousenkaan löytäminen säkkipimeydessä ollut mikään yksinkertainen asia. Lopulta olin oikean rakennuksen kohdalla, kun pimeydestä kysyttiin, mitä etsin. Se oli Fajara Guesthousen “vastaanottovirkailija”, joka myös kysyi, enkö tunnista häntä. No en tunnista, kun on niin pimeää, etten edes näe sinua. Valkoinen iho varmaan loistaa pimeydessä paremmin!

Cap Skirringistä vahingossa Guinea-Bissauhun ja takaisin

18.5.2014

Länsi-Afrikassa ei nukuta myöhään, ainakin niin olen havainnut. Enkä minäkään halunnut heittää valoisaa aikaa hukkaan, joten olin jalkeilla jo ennen seitsemää. Aurinko oli kauniisti nousemassa hotellini takana avautuvan mangroverämeen takaa. Otin kameran mukaan ja lähdin ottamaan kuvia auringonnoususta ja toisaalta myös sioista, jotka tonkivat roskia hotellin aidan vieressä. Elikot pelästyivät minua ja pötkivät kauemmas rämeelle. Hotellini, Kaloa les Palétuviersin, aamiaistarjoilu alkaa kello seitsemältä aamulla, jolloin olin jo pöydässä istumassa. Pian sain eteeni patongin, croissantin ja kannullisen kahvia sekä maitoa.

IMG_0192 cap skirring7

Hotellin aamupala.

IMG_0194 cap skirring8

Tämä poika oli jo aamuseitsemältä potkimassa palloa hotellini edessä ja halusi tulla kuvatuksi.

cap skirring9

Hotellilleni johtava polku.

Aamupalan jälkeen suunnistin Atlantin rantaan, joka sijaitsee reilun kilometrin päässä hotelliltani. Ranta, jota siis yhdeksi Länsi-Afrikan parhaimmista kuvaillaan, oli kuin olikin melkein tyhjä. Päätin kävellä rantaa pitkin kohti etelää ainakin Kabroussen kylän tuntumaan, ehkä jopa Guinea-Bissaun rajalle. Rajalle olisi kuudesta seitsemään kilometrin matka. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rannalla saattoi tallustella ilman kenkiä. Tosin alkumatkasta kävelin meressä, koska sain seuraa kolmen huonokuntoisen näköisen kulkukoiran koplasta. Vaikka koirat eivät mitenkään uhkaavilta vaikuttaneetkaan, ajattelin, että voivathan mokomat nälissään purra minua ja sitten minulla olisi vesikauhu ja kaikkea. Tein eläimille selväksi, ettei heidän seuransa ollut tervetullutta roiskimalla välillä vettä niiden suuntaan. Koirat löysivät pian mielenkiintoisempaa tekemistä: rannalla seisoskelleiden korppikotkien härnäämisen. Maineensa mukaisesti korppikotkat olivat rannalla syömässä raatoja, merestä ajautuneita kuolleita kaloja.

IMG_0204 cap skirring22

Näkymä aamuvarhaisella kohti Cap Skirringin kalasatamaa ja sen monia veneitä.

IMG_0209 cap skirring13

Koirat lähtivät seuraamaan.

IMG_0223 cap skirring14

Paratiisimainen ranta.

Cap Skirringin rantaviivalla on useita eritasoisia majapaikkoja. On bungaloweja ja hieman parempiakin hotelleja. Osa rakennuksista on tosin jäänyt kesken ja osa on suljettu. Luonto on valloittamassa alueita takaisin. Ravintoloita sen sijaan ei ole kovin monia. Näin off-sesonkina jokainen asiakas on tärkeä. Sen tiesi myös Le Nature -ravintolan Abraham. Oikeasti hän on Ibrahim eli Ibu, mutta eurooppalaisten korvaan Abraham ilmeisesti kuulostaa paremmalta. Abraham juoksi ravintolastaan luokseni ja toivotti tervetulleeksi. Hänen ravintolastaan saisi kaikkea pizzasta lähtien. Hinnatkaan eivät olleet hassummat ja Abraham osasi myös englantia, sillä oli kotoisin Gambiasta. Englanti oli hänen vahvempi kielensä, mutta näin Senegalissa ravintoloitsijan on kuulemma osattava hyvin myös ranskaa, koska se on täällä käyvien turistien kieli. Vielä näin yhdeksän aikoihin aamulla en tietenkään ollut aikeissa lounastaa, vaan kerroin käveleväni rannalla ja tulevani ehkä paluumatkalla syömään.

Le Naturen jälkeen rannalla oli enää vain harvoja kulkijoita, muutamia kalastajia ja taiteilija-matkamuistomyyjä. Lisäksi Kabroussen kylän kohdalla vanhempi eurooppalaispariskunta oli jonkinlaisella kalastusretkellä. Enemmän oli lehmiä, joita vaelsi ja makoili laumoittain rantaviivan tuntumassa. Lukuisten lehmän jätösten lisäksi rannalla makasi sinne huuhtoutunut portugalinsotalaiva, ihmisellekin vaarallinen ikävä polttiaiseläin.

IMG_0214 cap skirring30

Rantaa kohti etelää kuvattuna.

cap skirring15

Rantahiekalle ajautunut portugalinsotalaiva.

IMG_0250 cap skirring17

Palmujen reunustamalla rannalla on useita hotelleja.

Kabrousse on muuten Etelä-Amerikkaa lähinnä oleva paikka Afrikan mantereella! Päätin jatkaa Kabroussesta kävellen Guinea-Bissaun rajalle saakka. Maisema muuttui huomattavasti Kabroussen jälkeen, sillä rantaa reunustavat palmut loppuivat ja tilalle tulivat hiekkadyynit. Ajattelin, että kaipa Senegal ja Guinea-Bissau ovat jotenkin rajansa merkinneet maastoon, mutta näin ei ollut ja yhtäkkiä olin Cap Roxossa (Guinea-Bissaun kielellä eli portugaliksi Cabo Roxo). Tarkistin rajankulun vielä myöhemmin kartoista, mutta kaikkien karttojen mukaan olin ylittänyt rajan. Ehkä muutamilla metreillä, ehkä sadoilla. Olin siis Guinea-Bissaun tasavallan läntisimmässä pisteessä ilman passia ja viisumia, siis laittomasti! Kukaan ei nähnyt tai ketään ei kiinnostanut, joten minusta ei ole tulossa Foxin Vankilassa ulkomailla -sarjaan jaksoa. Toisaalta rajaa ylitetään hiekassa olleista kengänjäljistä päätellen tiuhaan, joten rikkomukseni lienee vähäinen. Virallinen rajanylityspaikka Senegalista Guinea-Bissauhun olisi Mpackissa Ziguinchorin kaupungista etelään. Otin pari kuvaa ja lähdin takaisin Senegaliin ja Cap Skirringiin. Guinea-Bissaussa täytyy vierailla joskus tulevaisuudessa uudelleen, viisumin kanssa.

IMG_0254 cap skirring18

Tässä vaiheessa olen vielä Senegalin puolella, mutta mahdollisesti aivan rajalla… Kuva otettu Senegalin suuntaan eli kohti pohjoista.

IMG_0261 cap skirring20

Samasta paikasta kohti etelää. Taaempana näkyvä merialue on jo Guinea-Bissauta. Samoin osa kuvassa näkyvästä maa-alasta.

IMG_0263 cap skirring19

Näkymä Guinea-Bissaun läntisimmästä kolkasta, Cabo Roxosta, kohti kaakkoa. Kaikki kuvassa näkyvä on Guinea-Bissauta.

Kävin pariin otteeseen uimassa, minkä jälkeen ilmestyin Abrahamin Le Nature -ravintolaan. Mies oli iloinen, kun olin “pitänyt lupaukseni” tulla ravintolaan myöhemmin. Oikeasti en kyllä ollut luvannut yhtään mitään. Tilasin kalaa diolojen tapaan. Diolat ovat siis Casamancen alueen valtaväestöä.

Ruoan valmistuminen kesti ja kesti. Abraham viritti radionsa soittamaan letkeää reggaeta. Sitä tai räppiä nuoret miehet Senegalissa kuuntelevat. Abraham selosti innokkaasti reggaeartistien nimiä, mutta enhän minä tiedä kuin Bob Marleyn. Kun musiikkipuoli oli kunnossa, hän aloitti minttuteen keittelyn. Marokon ja Mauritanian tavoin myös Senegalissa on voimakas teekulttuuri. Kaikissa kolmessa maassa tee maistuu erilaiselta. Marokkolainen tee on mielestäni parasta, eikä valmistumiseen tuhrata liikaa aikaa. Mauritaniassa teetä valmistetaan liian monta kertaa päivässä ja suurella hartaudella. Siksi se onkin aina tasalaatuista. Senegalissa tee (ataaya) on kaikkein vahvinta, mutta laatu heittelee, kun valmistusoperaatio suoritetaan kahta kättä heittäen vähän sinne päin. Niin tälläkin kertaa, mutta eipä tuo minua haittaa!

Le Naturen edustan aurinkotuolille rojahti keski-ikäinen ranskalaisnainen ottamaan aurinkoa, lukemaan kirjaa ja polttamaan ketjussa. Senegalin rantakylissä esiintyy, joskaan ei ilmeisesti samassa mittakaavassa kuin Gambiassa, naisten seksiturismia: keski-ikäiset eurooppalaisnaiset matkustavat tänne lomaromanssin perässä. Pari-kolmekymppisten paikallisten nuorukaisten huomio varmaan tuntuu mukavalta. Abraham oli selvästi tämän  aurinkotuoliin istahtaneen naisen “poikaystävä”, sen verran innokkaasti hän naista palveli. Ja shortsit vain hädin tuskin pysyivät ylhäällä. Siitä huolimatta nainen kovin kylmäkiskoisesti torjui kaiken. Ensin hän tilasi sandwichin, mutta lopulta se oli aivan vääränlainen, eikä näin ollen kelvannut! Abrahamin kaverille se kelpasi. Teelasillistakaan nainen ei huolinut. Molemmat osapuolet tällaisesta suhteesta tietenkin hyötyvät: Abraham saa luultavasti rahaa tai lahjoja, nainen kaipaamansa lomaromanssin. Siitäkin huolimatta tilanteessa on mielestäni vahva hyväksikäytön maku. Samanlaista toimintaa harrastavat toki myös miehet, jotka matkustavat yksin Thaimaahan. Senegalissa miesten seksiturismi jää naisten jalkoihin, mutta näin Cap Skirringissäkin ainakin yhden parin, jossa keski-ikäisen valkoisen miehen käsipuolessa oli nuori senegalilaistyttö.

IMG_0266 cap skirring21

Le Naturen terassilta.

Ruoka oli viimein valmista kahden tunnin odottelun jälkeen. Lautasella makasi kokonainen kala. Lisäksi oli riisiä ja kulhollinen kastiketta. Senegalilainen ruoka petti jälleen ja osa oli pakko jättää syömättä. Ei siis missään nimessä kahden tunnin odotuksen arvoista. Maksoin ja lähdin. Abraham oli ruokaa odottaessani antanut minulle lahjan, nahkaisen rannekorun, jossa oli pieni simpukka. Ranneketta olisi pidettävä aina, sillä se suojaa suunnilleen kaikelta pahalta ja vieläpä taisi suojella perhettäkin. Hän korosti, ettei haluaisi siitä mitään maksua. Lähdettyäni hän kuitenkin juoksi vielä perääni ja muistutti korusta. Nyt minun pitäisi antaa jotain hänelle, euro tai kaksi. Naurahdin ja olin jo antamassa korua takaisin. Kerroin maksaneeni jo juomarahaa ja ettei minulla olisi nyt mitään vastalahjoja.

Ranneke ranteessani jatkoin matkaani. Jos rannalla olisi ollut muita, he olisivat pitäneet minua hulluna, niin paljon minua hymyilytti ja nauratti. Olisi tehnyt myös mieli huutaa. Saint-Louisissa alkanut kulttuurishokki sen kuin jatkui vain!

IMG_0283 cap skirring23

Cap Skirringin kalasatama on yhtä värikäs kuin aiemmin näkemänikin satamat.

IMG_0284 cap skirring24

Kalastusvenettä työnnetään takaisin rantaan.

Kävin taas uimassa, minkä jälkeen kävelin takaisin Cap Skirringiin. Kylän edustalla on pieni kalasatama, port de pêche. Varma rahastuspyydys, jos erehtyisin menemään lähemmäs kuvaamaan. Otin siis kuvat kauempaa, ikään kuin salaa, minkä jälkeen laitoin kameran reppuun ja kävelin satamaan. Jo kaukaa yksi kalastaja havaitsi minut ja tuli juttusille. Nyt olisi huikea mahdollisuus päästä tutustumaan kalasatamaan. Olisi kuulemma vieläpä täysin ainutlaatuinen! Kerroin nähneeni jo kaksi mauritanialaista ja yhden senegalilaisen kalasataman, joten nyt en ollut kiinnostunut kierroksesta. Enemmänkin minua kiinnosti suuren lehmälauman vaellus rannalla. Lehmät olivat matkalla läheiseen palmumetsikköön. Oliko auringonottaminen tältä päivältä jo ohi?

cap skirring25

Lehmälauma poistumassa rannalta metsään. Outoa, että eläimet ylipäänsä hakeutuvat suolaisen veden ääreen. Toki tuulenvire varmasti helpottaa oloa päivän kuumuudessa.

Jatkoin matkaani kohti pohjoista. Rantatörmällä oli kartano, jonka porteilta senegalilaisnainen huuteli kutsuhuutojaan. Ilmeisesti minulle. En vastannut huutoon, mutta luultavasti tyttö olisi ollut nyt niitä kuuluisia senegalilaisia “tyttöystäviä”. Saint-Louisista sellaisen olisi saanut, samoin Dakarista. Myös Cap Skirringissä sain muutaman tarjouksen. En tarttunut tarjouksiin, vaan vetosin rahattomuuteen.

Cap Skirringin kalasataman pohjoispuolella on astetta hienompia kartanoita. Rikkaiden senegalilaisten kesämökkejä? Kuljin huvila-alueen poikki ja löysin sieltä hiekkatien, jonka arvelin johtavan takaisin Cap Skirringin keskustaan. Palmujen ja korkean pusikon reunustamalla tiellä oli mukava kävellä, eikä kukaan ollut ainakaan kaupustelemassa mitään. Oikeastaan tiellä ei kulkenut kuin yksi perhe kävellen ja muutama auto. Yhtä ajoi valkoinen noin 60-vuotias rouva, joka poimi nuoren senegalilaispojan matkan varrelta kyytiin. Tie kulki Cap Skirringin lentoaseman kiitotien ohi ja lopulta tieltä oli hyvät näkymät kalasatamaan.

IMG_0292 cap skirring26

Kaunista senegalilaista pöpelikköä.

IMG_0190 cap skirring6

Hotel Kaloa les Palétuviersin uima-allas. Takana näkyvässä rivitalossa sijaitsevat hotellihuoneet, myös minun.

Hotellillani hyppäsin uima-altaaseen. Altaalla oli samaan aikaan 50-60-vuotias ranskalaismies seitsemän pienen mustan lapsen kanssa. Mies oli selvästi hankkinut paikallisen naisen ja saanut kaupan päälle suurperheen. Lasten ihonväristä päättelin, ettei yksikään voinut olla miehen oma. Hotellin takapihalla aukeava mangrovesuo oli yksi tärkeä syy, miksi päätin majoittua Hotel Kaloa les Palétuviersiin. Uinnin jälkeen lähdin kävelylle mutaiselle suolle. En nähnyt iilimatoja, eikä muta upottanut. Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että mahtaako tällainen mangrove olla skistosomiaasia eli bilhartsiaa aiheuttavien halkiomatojen elinaluetta. Vaikka minulla olikin sandaalit jalassa, lähdin pois.

Lounaspettymyksen vuoksi päätin jälleen illallistaa eilisessä kahta ruokalajia tarjoavassa pikaruokapaikassa. Sain ennen ravintolaan pääsyäni seuraa eilisestä opasehdokkaasta. Hän oli jälleen humalassa, tällä kertaa ehkä enemmänkin. En ymmärtänyt, mitä hän tahtoi tai kauppasi, koska ranskan, espanjan ja englannin sekamelskasta ei saanut selkoa. Älähdin miehelle suomeksi ja astuin ravintolaan. Edellisenä päivänä söin hampurilaisen, joten nyt tilasin sandwichin, mikä oli jälleen hyvin onnistunut valinta. Hintaa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

cap skirring28

Hotellini takana avautuva mangroveräme. Kauempana virtailee joki.

IMG_0300 cap skirring29

Mangrovekasvillisuutta.

IMG_0196 cap skirring10

Cap Skirringin pääkatu.

Cap Skirring elää matkailusta, minkä vuoksi kylänraitilla on myös “siirtomaatavarakauppa”. Kaikkea eurooppalaista tuontitavaraa! Ostin ylihintaisen Oreo-keksipaketin. Kaupasta ulos astuttuani tajusin, että olin saanut 200 frangia (noin 0,30 senttiä, mikä on iso raha Senegalissa) liian vähän takaisin setelistäni. Taas senegalilainen pääsi huijaamaan! En mennyt valittamaan, kun myyjätär puikki takahuoneeseen ostotapahtuman jälkeen.

Oli jo pimeää. Palasin hotellilleni ja menin nukkumaan.

IMG_0198 cap skirring12

Hekin halusivat tulla kuvatuiksi.

IMG_0199 cap skirring11

Kylän liikenneympyrä ja puskataksiasema.