Ouagadougoun musiikkimuseo ja Bãngr-Weoogon puisto

21.8.2015

Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa ei juurikaan ole varsinaisia nähtävyyksiä. Kaupunki on erinomainen vain päämäärättömään kuljeskeluun. Jos kuitenkin haluaa vaivata päätään nähtävyyksillä, sellainen löytyy kaupungin ytimestä: musiikkimuseo, Musée de la Musique de Ouagadougou.

oua38

Ouagadougoun musiikkimuseon antia: jossain päin Burkina Fasoa musisoidaan laittamalla kulkuset jalkoihin ja käsiin!

oua39

Ouagadougoun musiikkimuseon käytäviä.

Astuin sisään musiikkimuseoon aamutuimaan ja aikani kuljeskelin ympäri pientä rakennusta, kunnes löysin jostain lipunmyyjättären. Lippu maksaa tuhat frangia (noin 1,5 euroa), minkä ostaminen oli jälleen aikamoinen show. Lippu tehtiin kolmena kappaleena ja siihen kirjattiin erilaisia tietoja, allekirjoituksia ja leimoja. Lopulta sain kopioni lipusta ja oman oppaan museoon. Kaikissa käymissäni burkinalaisissa vierailukohteissa pääsymaksuun sisältyi myös opastus. Musiikkimuseon oppaani ei osannut englantia, minkä vuoksi olisin mieluusti kierrellyt itsekseni museota. Jotain sain irti kuitenkin ranskankielisestäkin selostuksesta. Musiikkimuseo esittelee pääasiassa Burkina Fason eri alueille tyypillisiä soittimia, minkä vuoksi nimi voisi pikemminkin olla soitinmuseo!

oua40

Maaba-niminen kielisoitin.

oua41

Djinou-niminen balafoni Ouagadougoun musiikkimuseossa.

Museon jälkeen tahdoin ostaa parit tuliaiset Suomeen, olihan matkani toiseksi viimeinen päivä. Lähdin kävellen kohti Ouagadougoun toria, grand marchéa. Matkalla sinne sain ravistella käsistäni lapsikerjäläisiä. Senegalin tavoin myös Ouagadougoun katulapset ovat tavallista aggressiivisempaa sorttia, mutta pari ärhäkkää suomen sanaa karkottaa ne täälläkin. Lapsista selvittyäni, sain seuraa paikallisesta muusikosta, joka tietenkin tahtoi viedä minut setänsä, veljensä, enonsa, serkkunsa tai kaimansa putiikkiin torilla. Sieltä saisin ostettua tuliaisia. Mikäpä siinä. Tosin tämä “muusikko” varmaan ottaisi oman komissionsa, joten en uskonut kauppojen syntyyn hetkeäkään. Kiertelin opastettuna matkamuistopuoteja, tingin hintoja, mutta paikalliset kauppiaat olivat päässeet länsimaisen rahan makuun, eivätkä tarjoamani summat miellyttäneet. Täällä ei missään nimessä sovi tarjota puolta pyydetystä hinnasta, sillä muuten joutuu maksamaan reilusti ylihintaa. Kymmenesosa on lähempänä totuutta!

Otin torilta taksin Tampouyn kaupunginosaan. Paikallinen ystäväni Seni tahtoi näyttää lisää kotikaupunkiaan, joten sovimme tapaavamme hänen veljensä kaupalla. Perille saavuttuani, kauppa oli suljettu, sillä oli meneillään muslimien rukoushetki. Seni saapui puolen tunnin kuluttua, minkä jälkeen lähdimme läheiseen kansanravintolaan lounaalle. Päivän annos oli kalaa. Sitähän se varmaan on tosin joka päivä. Olin aluksi ainoa valkoinen asiakas. Pian ravintolaan tuli myös kaksi valkoista keski-ikäistä ranskalaismiestä paikallisten vaimojensa tai tyttöystäviensä kanssa. Naiset aloittivat aterioinnin haarukalla ja veitselle, mutta pian ne saivat lentää syrjään ja ruokailu jatkui ikiaikaiseen tapaan sormilla. Itse olin tällä matkalla onneksi varsin hyvin välttynyt sorminsyömiseltä. Jopa Guineassa aina oli löytynyt vähintään lusikka, jolla lappaa ruokaa suuhun!

oua42

Bãngr-Weoogon puiston portti.

oua43

Emme nähneet puistossa krokotiilejä, mutta muurahaisia sentään!

Ruokailun jälkeen ajoimme Ouagadougoun keskustan koillislaidalle Bãngr-Weoogon puistoon (Parc urbain Bãngr-Weoogo), jonka moorenkielinen nimi tarkoittaa “metsää, jossa hankitaan tietoa”. Usean hehtaarin laajuinen puisto on kuin Central Park New Yorkissa, vehreä paratiisi kaupungin sykkeessä. Ihmiset tulevat puistoon kävelemään, istuskelemaan kahviloissa ja puistonpenkeillä sekä näköjään jopa juoksulenkille. Bãngr-Weoogossa tuntee olevansa kaukana suurkaupungin melskeistä, vaikka keskusta on kävelyetäisyydellä.

Puistoon on sadan frangin (noin 0,15 euroa) pääsymaksu, minkä lisäksi lipunmyyjä tahtoi myydä kuvausluvan tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa). Olihan minulla kamera kaulassani, koska olin juuri ottanut kuvan puiston portista. Hörähdin hinnan kuultuani ja pakkasin kameran suurieleisesti reppuun. Että pitäisi maksaa tonni, että saa ottaa kuvia metsässä! Luultavasti se tonni olisi mennyt lipunmyyjän omaan taskuun. Kaivoin pian lipunmyynnin jälkeen kameran takaisin kaulalleni. Kuvia voi ottaa aivan vapaasti, sillä puistossa ei taatusti ole valvontakameroita!

oua44

Bãngr-Weoogon puistossa on pari lampea, jotka näin sadekaudella olivat ääriään myöten täynnä. Myös krokotiilit viihtyvät niissä.

oua46

Hieman rehevämpi lampi.

Kilometrin tai parin verran käveltyämme, taiteilimme itsemme kiviä pitkin hyppien toiseen osaan puistoa, sillä tie sinne oli katkennut sadekaudesta aiheutuneen tulvimisen vuoksi. Sadekaudesta johtuen kasvillisuus oli rehevää ja alueen vesistöt täynnä. Erään lammen reunalla oli krokotiileistä varoittava kyltti, mutta valitettavasti en nähnyt ainuttakaan. Varmasti vain afrikkalaisen pääkaupungin keskuspuistossa elää villejä krokotiilejä! Luonnossa elävien krokotiilien lisäksi Bãngr-Weoogossa pitäisi olla myös pieni eläintarha, mutta nyt se oli valitettavasti suljettu, emmekä päässeet näkemään kuin vuohia aitauksessaan.

Puisto sulkeutuu kuuden aikoihin iltapäivällä eli hieman ennen auringonlaskua. Siihen mennessä olimme ulkona Bãngr-Weoogosta.

oua45

Polun varrelta Bãngr-Weoogon puistosta.

oua47

Afrikkalaista puskaa keskellä Ouagadougoua.

Illalla lähdimme jälleen Ouagadougoun yöhön. Paikallisten iltaelämä keskittyy maquis-nimisiin merkillisiin ravintolan ja yökerhon sekoituksiin. Niissä saa ruokaa, mutta myös tanssiminen onnistuu. Emme istahtaneet terassille, vaan menimme suoraan yökerhon puolelle. Musiikki oli iloista afrikkalaista jytkettä ja sisustus vuosikymmenten takaa: kulunutta punaista ja mustaa nahkaa, peilejä katsoipa minne tahansa, maailman suurimpia kaiuttimia sekä tietenkin diskopallot katossa. Baaritiskin valikoima oli suomalaisen näkökulmasta onneton, mutta onneksi yökerhoon voi näköjään marssia myös oman pullon kanssa. Lantringit voi sitten ostaa paikan päältä, sillä Coca-Colaa saa sentään paikasta kuin paikasta jopa Afrikassa. Ilta oli vielä sen verran nuori, ettei paikalla ollut paljon juhlakansaa ja henkilökunnalla oli aikaa notkua ja näpräillä kännykkää. Eräs tarjoilijapoika laittoi pitkäkseen pöytämme toiselle puolelle sohvalle. Suomessa tällainen käytös johtaisi potkuihin, mutta täällä se taitaa olla vain normaalia käytöstä. Jos väsyttää, voihan sitä hetkeksi ummistaa silmänsä jopa työpaikalla asiakkaiden silmien alla. Tämän maquisin miestenvessa oli niin ikään eksoottinen tapaus: ei ovea ja näkymä suoraan yökerhon sisäänkäyntiin. Lisäksi vessa oli vain pelkkä pieni reikä lattiassa. Onneksi Afrikassa on sentään aina pimeää!

Vihreiden kukkuloiden ympäröimä Gaoua

18.8.2015

Olin saapunut edellisenä iltana Banforasta Gaouaan (lausutaan ‘Gawa’), enkä ollut nähnyt paikkakunnasta kuin pari pimeää katua. Vesisade oli jatkunut ilmeisesti läpi yön. Aamukahdeksalta olin ulkona hotellistani ja lähdin kävellen kohti kaupungin keskustaa. Sinne on Hotel Halasta kilometrin tai parin matka. Ihmisten määrä kasvoi mitä lähemmäksi keskustaa pääsin. Menin tahallani vähän ohi keskustasta ja löysin suuren joukon naisia pitämässä kokousta ennen töihin lähtöä. Peltotöitä tai rikkaruohojen kitkentää ilmeisesti. Ryhmällä oli miespomo, joka toivotti minut tervetulleeksi Gaouaan ja kertoi tulevansa töiden jälkeen tapaamaan minua hotelliini!

gaoua2

Gaouan liikekeskusta eräältä kaupungin kukkulalta nähtynä.

gaoua4

Lisää keskustaa, mutta enemmän asuintaloja.

Kuljin halki Gaouan liikekeskustan ja onnistuin löytämään kaupungin postitoimiston. Ostin postimerkit Sindousta ostamiini kortteihin ja jätin ne Burkina Fason postin huomaan. Korteilla kesti noin kuukausi saapua Suomeen. Postivierailun jälkeen suunnistin ylöspäin. Noin 30 000 asukkaan Gaoua on rakennettu vehreiden kukkuloiden lomaan ja osaksi niiden rinteille. Korkeuserot ovat paikoin suuria. Saavuin erään kukkulan laelle ja samalla jonkinlaiseen hallintokortteliin, jonka laidalta on hyvät näkymät Gaouan keskustaan ja kaikkiin muihinkin suuntiin. Otin kuvia ja nautin näkymistä. En ollut missään vaiheessa suunnitellut Gaouaan tuloa, mutta yhtäkkiä paikkakunta alkoi tuntua ehkäpä parhaimmalta paikalta tällä Länsi-Afrikan kiertomatkallani. Kukaan ei ollut huudellut valkoiseksi, kukaan ei ollut valittanut valokuvauksesta ja sääkin oli ihan kiva. Aurinko tosin oli toistaiseksi pilvessä. Ehkä niitä “le blanc” –huutoja ei kuulu, sillä Gaoua on kaikkea muuta kuin länsimaalaisten turistien reitin varrella. En nähnyt kaupungilla kuljeskellessani ainuttakaan toista valkoihoista.

gaoua5

Vielä yksi näkymä Gaouan keskustaan ja takana oleville kukkuloille.

gaoua15

Gaouan keskustan vilinää aamupäivällä.

Joka tapauksessa, tämän samaisen kukkulan laella on myös kaupungin ehkä tärkein nähtävyys: Musée de Poni. Se ei ole mikään hevosnäyttely, vaan Ponin provinssin ihmisten elämää esittelevä laadukas etnologinen museo. Sen vuoksi eilen tapaamani ranskalaispariskuntakin oli Gaouaan matkustanut. Museoon on 2 000 frangin (noin kolme euroa) pääsymaksu, mutta sen maksamista sain hetkisen odotella. Oppaat olivat kadoksissa ja opastus kuuluu täälläkin lipun hintaan.

Pyysin ja sain englantia taitavan oppaan eli hyvä tuurini jatkui. Miehen nimi oli Dramane. Huumorimiehenä hän heti kättelyssä pyysi ottamaan itsensä matkalaukussani mukaan Suomeen. Kaiken lisäksi Dramane oli kuullut maasta nimeltä Suomi ja osasi sen vieläpä sijoittaa samaan läjään Ruotsin ja Norjan kanssa! Hän oli ensimmäinen ja viimeinen afrikkalainen tällä matkalla, joka Suomen tiesi. Kap Verden Boa Vistan paikallisia en nyt laske mukaan!

gaoua9

Musée de Poni.

gaoua8

Lobitalon jäljennös museon pihamaalla.

Musée de Ponin näyttely on pääasiassa täkäläisen valtaheimon, lobien, kulttuurin esittelyä. Museon pihamaalla on aidossa koossa jäljennös lobitalosta. Lobit asuvat maaseudulla yhä suorakaiteenmuotoisissa mudasta rakennetuissa taloissaan, joissa on esimerkiksi huoneet kotieläimille ja vaimoille. Siis oma huone kullekin vaimolle! Sitten löytyy keittiö, jossa on suuria saviastioita täynnä ruokaa ja juomaa. Ikkunoita ei juuri ole ja jos on, ne ovat vain pikkuisia reikiä seinässä. Siispä talo on todella pimeä. Lobit ovat edelleen isoksi osaksi animisteja, joten fetissit kuuluvat arkeen ja talojen ulkopuolella onkin “alttari” esi-isiä varten. Dramanen mukaan esi-isiltä kysytään neuvoja asiaan kuin asiaan ja heitä kiitetään esimerkiksi uhraamalla.

Toisin kuin ulkona, sisällä museossa ei saa valokuvata, joten sain keskittyä täysin opastukseen. Museossa on esillä laajasti alueen asukkaille tyypillisiä artefakteja, kuten aseita ja soittimia, sekä historiallisia valokuvia. Nyt museo oli muuttamassa väliaikaisiin tiloihin, sillä rakennuksen katto oli niin surkeassa kunnossa. Romahtaisi vielä! Osa museon esineistöstä oli jo ehditty pakata, mutta lähes kaiken pääsin vielä näkemään. Museon äidin, ilmeisesti ranskalaisen, Madeleine Pèrenkin kuva oli jo otettu pois seinältä! Remontin kestosta ei ollut oikein tietoa, mutta eiköhän paikka viimeistään vuoden 2016 aikana aukea uudelleen.

gaoua6

Lobien fetissejä eli taikakaluja: vasemmalla esiäiti ja oikealla esi-isä. He kertovat vastaukset suunnilleen kaikkeen.

gaoua10

Tämä taisi olla täkäläisen karjasuojan jäljennös. Edelleen museon pihamaalta.

Dramane näki innostukseni lobikulttuuria kohtaan ja lähtiessäni ehdotti retkeä läheiseen lobikylään. Itseäni kiinnosti Loropénin kaupungin liepeillä sijaitseva Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva raunioalue. Olin lukenut siitä itseasiassa vasta tänä aamuna ja päättänyt käydä siellä! Sovimme, että Dramane saapuisi kello kahdelta iltapäivällä hotellilleni ja sitten lähtisimme hänen skootterillaan ensin Loropénin raunioille, minkä jälkeen jonnekin Kamptin pikkukaupungin laitamille aitoon lobikylään ja -perheeseen! Hinnaksi sovimme 12 000 frangia (noin 18,2 euroa) sisältäen polttoaineen skootteriin. Taksi pelkille Loropénin raunioille ja takaisin maksaa hotellini vastaanoton arvion perusteella noin 50 000 frangia (noin 76,2 euroa), mikä taitaa olla kyllä yläkanttiin arvioitu!

Lähtiessäni vielä ihastelin museon pihamaalla olevaa vanhaa ruostunutta autonrähjää. Se on ensimmäinen auto näillä main! Ranskalainen siirtomaaupseeri ajeli sillä Dramanen mukaan 1910-lähtien seudun kylissä. Ehkä täällä sitten teitä oli kuitenkin! Autoa kuvatessani kitkentähommissa olleet naiset halusivat tulla kuvatuiksi. Otin parit kaverikuvat!

gaoua7

Lobimaan ensimmäinen auto. Ranskasta ilmeisesti 1910-luvulla tuotu.

gaoua11

Gaoualaisia naisia työn touhussa. Huumorinaisena oikeanpuolimmainen otti asennon kameran edessä ja oli tikahtua nauruun kuvan nähtyään!

gaoua12

Kuvattavia riitti!

Sitten laskeuduin alas kukkulalta ja menin ostamaan onnistuneesti väärennetyllä 500 frangin (noin 0,75 euroa) kolikolla vesipullon. Miten kukaan jaksaakaan väärentää kolikoita! Näin, että myyjä pani kolikon välittömästi uudelleen kiertoon vaihtorahana. Kioskia vastapäätä toimi sopivasti Gaouan vankila! Kulkeuduin joidenkin mutkien kautta kaupungin torille, jossa sunnuntai on tärkein markkinapäivä. Nyt ei ollut sunnuntai, eikä asiakkaita liiemmin. Täältäkin saa toukkia, jos sellaisia tykkää mutustaa!

gaoua13

Gaouan tori. Takana näkyvällä kukkulalla sijaitsee Musée de Poni ja kaupungin hallintorakennuksia.

Kävelin kaupungin puskataksiasemalle tiedustelemaan jatkoyhteyksiä Ouagadougouun. Sain selville, että aamuseitsemän ja kahdeksan tienoissa lähtee pikkubussi kohti pääkaupunkia. Hinnaksi pojat kertoivat 8 000 frangia (noin 12,2 euroa), mihin hintaan pääsee jo ihan oikealla ilmastoidulla linja-autollakin! Luultavasti linja-auto on myös nopeampi, sillä se ei pysähdy jokaisessa pikkukylässä.

Puskataksiasemalla harvahampainen äreänoloinen vanhempi herra pyrki matkaoppaakseni. Olisi tahtonut esitellä kaupunkia siitäkin huolimatta, että kerroin jo kierrelleeni. Mies ei osannut englantia, mutta palaveri sai joukon nuoria miehiä kerääntymään ympärillemme. Eräs heistä osasi jonkin verran englantia ja tämäkös ei miellyttänyt vanhaa setää sitten yhtään! Hän kuvitteli nuorukaisen vievän hänen asiakkaansa. Ja minä kun en halunnut ketään oppaakseni. Jatkoin matkaani.

gaoua3

Gaouan keskustan pääkatuja.

gaoua14

Edelleen kaupungin pääkatuja.

Kuljeskelin ympäri kaupunkia ja iltapäivällä palasin takaisin Hotel Halaan. Odottamaan Dramanea skoottereineen. Maaseutukierroksesta lisää seuraavassa kertomuksessa.

Talvinen Kaunas

29.-30.12.2015

Kävin Liettuassa! Lensin Finnairin siivin Vilnaan, missä tapasin reissukaverini. Yhden yön Liettuan pääkaupungissa nukkuneena, olimme aamulla yhdeksän aikoihin kaupungin päälinja-autoasemalla, joka paikallisella kielellä tunnetaan nimellä Vilniaus autobusų stotis. Asema sijaitsee keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lukuisilla linja-autoilla ja johdinautoilla. Lippuja ulos kaupungista lähteviin busseihin saa ostettua lipunmyynnin lisäksi suoraan kuljettajilta. Niin teimme mekin. Lippu Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Kaunasiin, maksoi 5,50 euroa. Liikennöivä yhtiö on nimeltään TOKS.

Bussi ajoi Kaunasiin pysähtyen ainoastaan kerran matkan puolivälissä, Elektrėnaissa. Kyseessä on harmailla neuvostohenkisillä kerrostaloilla varustettu pikkukaupunki, jossa pelattiin joulukuussa 2015 jääkiekon alle 20-vuotiaiden kakkosdivarin A-ryhmän maailmanmestaruuskilpailut. Mukana oli huippukiekkomaita, kuten Viro ja Alankomaat. Kilpailut olivat edelleen läsnä katukuvassa.

kaunas1

Arkkienkeli Mikaelin kirkko.

Matka Vilnasta Kaunasiin kesti noin 1,5 tuntia. Kaunasin päälinja-autoasema sijaitsee Akropolis-kauppakeskuksen yhteydessä. Lipunmyyntikin on sisällä kauppakeskuksessa. Emme jääneet kauppakeskusta koluamaan, vaan lähdimme samantien kohti tämän noin 300 000 asukkaan Kaunasin vanhaakaupunkia. Sinne pääsee esimerkiksi kaupungin pääkävelykatua, Laisvės alėjaa, pitkin. Kadun varrella oli aluksi kovin ortodoksihenkinen kirkko, joka nykyisin oli penkeistä ja muustakin sisustuksesta päätellen roomalaiskatolinen, kuten koko Liettuakin. Kirkko tunnetaan Arkkienkeli Mikaelin kirkkona (tai “varuskuntakirkkona”) ja se on rakennettu 1890-luvulla Kaunasin linnan varuskunnan käyttöön. Silloin Liettua oli osa Venäjän keisarikuntaa ja sotilaatkin ilmeisesti ortodokseja. Täten kirkkokin oli alkujaan ortodoksinen. Nyt kirkon joulukuusessa välkkyivät mauttomat jouluvalot. Sellaiset ovat liettualaisten mieleen laajemmankin otannan perusteella!

kaunas2

Laisvės alėja -kävelykatu Arkkienkeli Mikaelin kirkon ja vanhankaupungin välillä.

kaunas4

Liettuan historiallinen presidentinlinna.

kaunas3

Kaunasin vanhaakaupunkia Vilniaus gatvėn eli “Vilnankadun” varrella.

Vanhankaupungin (liettuaksi Senamiestis) ensimmäinen käyntikohteemme oli historiallinen presidentinlinna, joka toimi maailmansotien välisen ajan maan presidentinlinnana. Nykyisin talossa toimii Liettuan presidenttimuseo. Ihan niin paljoa ei maan johto kiinnostanut, että olisimme eteistä kauemmas museoon eksyneet. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että maan johdossa on nykyisin siis naispresidentti Dalia Grybauskaitė!

Jo ennen tätä presidentinlinnaa, olimme kulkeneet jonkin matkaa Kaunasin vanhankaupungin pääkatua Vilniaus gatvėa eli “Vilnankatua”. Se on mukulakivipäällysteinen ja komeiden vanhojen rakennusten reunustama. Eihän Kaunas toki Riikaa tai Tallinnaa päihitä jo kokonsakaan puolesta, mutta on täälläkin niitä kapeita katuja eli vanhankaupungin tunnelmaan kyllä pääsee! Vilniaus gatvėn päässä on kaupungin katolilainen basilika. Sen historia ulottuu jo 1600-luvulle, ja se on omistettu apostoli Pietarille ja Paavalille. Oven edessä vartoi kerjäläinen, joka opasti tiukkaan äänensävyyn, jos ovi ei mennyt ihan kiinni asti. Varmasti harmittaa istuskella päivät pitkät kylmässä. Kirkkoja on kaupungissa ihan kaikkialla, niin kuin niitä kunnon katolilaisessa maassa kuuluu ollakin, eikä kaikkia ehdi yhden päivän aikana kiertämään.

kaunas5

Lisää Vilniaus gatvėa. Etualalla olevasta italialaisesta BuonGiorno-tavernasta saa hyvää ja halpaa pizzaa.

kaunas6

Vilniaus gatvėn päässä oleva katolilainen 1600-luvun basilika.

kaunas7

Keskellä vanhaakaupunkia, Rotušės aikštėlla, seisoo Kaunasin vanha kaupungintalo.

Vilniaus gatvė päättyy “Raatihuoneen aukioon”, mikä paikallisella kielellä on Rotušės aikštė. Keskellä aukiota seisoo 1700-luvun lopulla rakennettu vanha kaupungintalo. Jylhään ilmestykseen pääsee nykyisin tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Näin talvella kierros oli ilmainen ja liettuaksi opastettu. Osallistuimme silti. Kierroksen aikana vierailimme rakennuksen pohjakerroksen vankityrmässä ja keramiikkamuseossa. Kovin paljon esityksestä ei saanut irti. Pitäisi osata liettuaa. Museosta matkamme jatkui vanhan kaupungintalon ylempiin kerroksiin. Rakennus toimii kaupungin arvovieraiden vastaanottopaikkana, mistä merkkinä oli pari huonetta täynnä eri kaupunkien ja tahojen lahjoittamia esineitä. Helsinkikin oli lahjoittanut lautasen Kaunasille. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa puolestaan oli antanut omalla tunnuksellaan varustetun vaasin. Varmasti vain kuninkaat voivat näin tehdä! Kaupungintalo toimii edelleen myös avioliittojen vahvistamispaikkana, kuin jonkinlaisena maistraattina. Sitä varten paikka varmasti oli koristeltu kukkasin.

kaunas9

Vanhan kaupungintalon kellarissa sijaitsee keramiikkamuseo.

kaunas12

Vanhan kaupungintalon ylimmissä kerroksissa on juhlavaa.

kaunas10

Vasemmalla Liettuan vaakuna, oikealla Kaunasin.

kaunas11

Juhlasali vanhassa kaupungintalossa.

Vanhalta kaupungintalolta Kaunasin kiertely jatkui kaupungin keskiaikaiselle linnoitukselle. Se sijaitsee kivenheiton päässä Rotušės aikštėlta, Nerisjoen rannalla. Ihmeen paljon tästä 1300-luvun linnastakin vain on vielä jäljellä. Toki sitä on aikojen saatossa moneen kertaan varmasti paikkailtu.

kaunas8

Kuvassa oleva Pyhän Kolminaisuuden kirkko on osa yhä toimivaa Kaunasin katolilaista pappisseminaaria (Kauno kunigų seminarija). Seminaari sijaitsee vanhan kaupungintalon välittömässä läheisyydessä Rotušės aikštėn laidalla.

kaunas14

Kaunasin linna.

Kaupungin matkailuneuvonnasta saatujen vinkkien (ja suomenkielisten esitteiden) perusteella suuntasimme puistoon nimeltä Santakos Parkas. Se ei ole Rovaniemen Santa Parkin vastine, vaan ihan oikea puisto, jonka toisessa päässä Liettuan suurimmat joet, Valko-Venäjältä tulevat Neris ja Niemen (liettuaksi Nemunas) yhtyvät. Vilnan suunnasta tuleva Neris oli täynnä jäälauttoja, olihan lämpötila reilusti kymmenen miinusasteen alapuolella. Niemenissä ei jäitä ollut, minkä vuoksi sorsatkin vielä joella viihtyivät.

kaunas15

Santakos Parkas. Oikealta virtaava Neris yhtyy suoraan edessä vasemmalta tulevaan Niemenjokeen.

kaunas16

Goottilainen Vytautas Suuren kirkko Niemenjoen rannassa.

Kävelimme Niemenin rantaa pitkin kohti itää aina Vytautas Suuren kirkolle saakka. Kirkko on nimetty Liettuan kansallissankarin, vuosina 1392-1430 hallinneen Vytautas Suuren mukaan. Goottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko on otettu käyttöön vuonna 1400 ja näin ollen se on yksi paikkakunnan vanhimmista. Kävimme sisällä ja kurkistimme rippituoliin, jonka eteen oli vedetty verho. Ja kuinka ollakaan, siellä oli odottamassa pullo hienoa alkoholia lahjapussissa. Katolilaisen matkaseurani mukaan kyseessä oli lahja papille.

Ylitimme kirkon kohdalla Niemenjoen Vytautas Suuren siltaa pitkin. Silta on rakennettu neuvostoaikana, eikä esimerkiksi 1400-luvulla kirkon tavoin. Silta on muuten liettuaksi tiltas, vaikkemme kielisukulaisia olekaan! Sillan toisella puolella on Aleksotasin kukkula, jolta avautuvat hienot näkymät Kaunasin vanhaankaupunkiin. Kävellen tätä lyhyttä matkaa ylös ei tarvitse kiivetä, vaan voi olla laiska ja maksaa alle euron funikulaarikyydistä. Opiskelijat tietenkin pääsevät puoleen hintaan alle 40 sentillä.

kaunas17

Näkymä Kaunasin vanhaankaupunkiin Aleksotasin näköalakukkulalta. Etualalla virtailee Niemenjoki.

kaunas13

Vielä kerran Rotušės aikštėn laitamia vanhastakaupungista.

Myöhäisen lounaan jälkeen otimme suunnaksi kaupungin uudella alueella sijaitsevan Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon. Ennen sitä löysimme matkalla sattumalta erään rakennuksen seinästä suomen-, ruotsin- ja liettuankielisen kyltin, jonka mukaan tunnettu suomenruotsalainen runoilija Henry Parland oli työskennellyt kyseisessä rakennuksessa toimineessa Ruotsin konsulaatissa. Samoilla suunnilla on myös paholaismuseo, joka oli juuri sulkemassa oviaan. Olihan jo melkein pimeääkin. Niiden lähistöllä on myös suuri Vytautas Suuren sotamuseo, jonka edessä palaa “ikuinen tuli” ja jonka edessä on pitkä rivi vanhojen herrojen patsaita.

Olimme jo melkein Jeesuksen ylösnousemuksen kirkolla, jonne niin ikään pääsee kätevästi funikulaarilla. Tämä funikulaari ei anna opiskelija-alennusta, vaan hinta, 50 senttiä, on sama kaikille. Funikulaari nousee pari minuuttia ylöspäin. Itse kirkko on rakennettu korkealle mäelle ja kirkon näköalatasanteelle voi kiivetä pientä pääsymaksua vastaan joko jalkaisin tai hissillä. Maisemat tasanteella ovat hienot: sieltä näkyy koko Kaunas.

kaunas20

Jeesuksen ylösnousemuksen kirkko on 1900-luvulta ja siltä se näyttääkin.

kaunas19

Kaunas Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon näköalatasanteelta nähtynä.

kaunas18

Näköalatasanne oli hengenvaarallisen liukas lumen ja jään vuoksi. Onneksi oli kaiteet!

Pimeässä palailimme takaisin Akropolis-kauppakeskukseen, ostimme lipun Vilnaan menevään minibussiin (6 euroa) ja noin puolessatoissa tunnissa olimme takaisin pääkaupungissa.

Päivä Bobo-Dioulassossa

12.8.2015

Bobo-Dioulasso (tai vain Bobo) on puolen miljoonan asukkaan väestöllään Burkina Fason toiseksi suurin kaupunki. Vain pääkaupunki Ouagadougou kiilaa edelle. Kaupungin nimi, “Bobo-Dioulasso” tarkoittaa “Bobo-Dioulojen kotia”, mikä alun perin siirtomaakaudella viittasi alueen kahden suurimman heimon kieliin. Nykyisin tämä vanha kaupankäyntikeskus on myös vireä kulttuurikaupunki konsertteineen, kulttuurifestivaaleineen ja elokuvateattereineen, minkä lisäksi se houkuttelee todennäköisesti kaikki Burkina Fasoon eksyvät turistit pistäytymään kaupungissa. Nähtävää on länsiafrikkalaiseksi kaupungiksi varsin paljon ja tunnelma tässä vehreässä kaupungissa on mukavan leppoisa.

bobo5

Aamulla Bobo-Dioulasso vielä kylpi auringossa.

bobo4

Katunäkymä matkalla Bobo-Dioulasson kaupunginmuseoon.

Aloitin päivän kävelemällä keskustan kaakkoislaidalla, Place de la Nation -aukiolla, sijaitsevaan kaupunginmuseoon, Musée Communal Sogossira Sanoniin. Sain ovelta oman oppaan, joka aluksi kirjoitti minulle tuhat frangia (noin 1,5 euroa) maksaneen pääsylipun. Pääsylipun ostaminen Burkina Fasossa on usein monimutkainen ja aikaavievä tapahtuma, jossa myyjä täyttelee lippuja ja lappuja, allekirjoittaa ja leimaa niitä ja usein vielä kirjoittaa lippuun asiakkaan nimenkin.

Oppaani alkoi opastaa minua yllättävän sujuvalla englannilla kerrottuani, etten osaa ranskaa. Opastus kuuluu pääsylipun hintaan. Aluksi oppaani esitteli kerran kahdessa vuodessa järjestettävään kulttuurifestivaaliin tehtyjä taideteoksia. Tokihan ne opastuksen kanssa paremmin avautuivatkin. Teokset ottivat kantaa esimerkiksi burkinafasolaiseen ja afrikkalaiseen yhteiskuntaan ylipäänsäkin: eräskin veistos oli burkinafasolaisten naisten ympärileikkausta vastaan. Taideteokset vaihtuvat kahden vuoden välein.

bobo8

Musée Communal Sogossira Sanon eli Bobo-Dioulasson pikkuinen kaupunginmuseo.

bobo6

Tyypillinen bobo-heimon talo kaupunginmuseon pihassa aidossa koossaan. Oikealla kahdesta puusta tehdyt rappuset talon kattoterassille.

bobo7

Bobo-talon varustelua: näissä ihmiset säilyttävät ruokiaan.

Kaupunginmuseo esittelee lisäksi alueen heimojen kulttuuria monin eri tavoin. Se on museon tärkein ja paras anti. Maskeja, patsaita, vanhoja valokuvia ja seremoniaesineitä on täälläkin esillä joka lähtöön. Opas kertoi Bobo-Dioulasson kaupungin lähiseutuineen olevan bobo-heimon asuinaluetta, minkä lisäksi seudulla on paljon muitakin heimoja. Koko Burkina Fasossa asuu noin 60 eri heimoa, joilla kullakin on tietenkin oma kulttuurinsa. Bobo-Dioulasson museo painotti luonnollisesti bobojen kulttuuria, josta hyvänä ja havainnollistavana esimerkkinä on museon pihamaalla seisova perinteinen bobo-perheen talo. Sellaisissa tavallinen kansa asuu edelleen kaupunkien ulkopuolella. Toisin kuin sisällä museossa, ulkona sain ottaa valokuviakin.

bobo9

Avenue de la Revolution matkalla kohti kaupungin suurmoskeijaa.

Museossa ollessani sadekausi taas muistutti itsestään. Hetkisen istuskelin ja odottelin sateen laantumista. Lähdin kävellen kohti pohjoista. Halusin nähdä kaupungin ehkä tunnetuimman nähtävyyden, suurmoskeijan. Ennen moskeijalle pääsyäni, kaksi kadunmiestä tuli toivottamaan tervetulleeksi kaupunkiin ja Burkina Fasoon. Burkinafasolaiset olivat jo tässä vaiheessa osoittautuneet ystävällisiksi ihmisiksi, joilla ei välttämättä ole mitään taka-ajatuksia tullessaan juttusille.

bobo10

1800-luvulta peräisin oleva Bobo-Dioulasson suurmoskeija eli Dioulassoban moskeija edustaa Sahelin alueen rakennusperinnettä.

bobo14

Moskeija toisesta suunnasta.

bobo11

Moskeijan sisätiloja.

Bobo-Dioulasson suurmoskeija, Grande Mosquée, edustaa tyypillistä Sahelin alueen arkkitehtuuria, jossa rakennusmateriaalina on käytetty ainoastaan mutaa ja puuta. Myös Dioulassoban moskeijana tunnetulla pytingillä on ikää reippaasti: pääsylipun mukaan moskeija on rakennettu vuonna 1880, mutta internetistä löytyy eriäviäkin mielipiteitä. Moskeija on edelleen käytössä, mutta sinne pääsevät vierailulle myös kaltaiseni vääräuskoiset. Pääsymaksu on tonni (noin 1,5 euroa) ja siihen hintaan saa opastetun kierroksen moskeijassa.

Aluksi oppaakseni tarjoutui ranskaa taitanut rastapoika tyhjä katse silmissään. Jotenkin olin vain kurkkuani myöten täynnä näitä rastoja ja päätin vaatia englanninkielisen oppaan, vaikkei sellaista kannata tässä kaupungissa ja maassa todellakaan olettaa. Jostain sellainen tällä kertaa pystyttiin noutamaan. Miehen nimi oli Zakaria ja hän osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Hän lähti kierrättämään minua hämyisen moskeijan sisällä. Valaistusta ei ole, vaan kun tahdotaan valoa, otetaan kattoluukkujen päällä olevat saviruukut pois. Lattia oli epätasainen ja viersi suuntaan jos toiseenkin. Selvästi vanha rakennus! Miellyttävän viileässä moskeijassa ei tällä kertaa ollut luonnollisestikaan rukoushetkeä, mutta silti siellä täällä oli jokunen mies rukoilemassa. Tai vain nukkumassa. Pimeydessä ei oikein saanut selvää. Moskeijassa saa ottaa kuvia sisälläkin ja jopa salaman käyttö on sallittua. Zakaria kertoi, että nykyisin muessin kutsuu uskovaisia rukoushetkiin seinässä olevaa mikrofonia käyttäen, eikä enää kiipeile minareettiin. Me kiipesimme kierroksen lopuksi moskeijan katolle katsomaan moskeijan minareetteja uudesta kuvakulmasta. Kun sitten palasimme takaisin sisään, moskeijaan tuli nelihenkinen ranskalaisperhe. Burkina Faso todellakin on turistirysä! Myöhemmin samana päivänä näin kaksi muutakin valkoihoista!

bobo12

Moskeijan katolla olevat saviruukut otetaan kattoluukkujen päältä pois rukoushetkien ajaksi. Näin moskeija saa valaistuksen.

bobo13

Moskeijan katolta.

Moskeijassa käydessä on otettava kengät pois ja jätettävä ne oven suulle. Vierailuni päättyessä ovella parveilleet miehet ruinasivat tippiä. Olihan kenkäni yritetty varastaa moneen kertaan ja muita valheita! Annoin sadan frangin lantin (noin 0,15 euroa). Pojat tyytyivät tällä kertaa siihen. Moskeijavierailun jälkeen lähdimme Zakarian kanssa tutustumaan Bobo-Dioulasson vanhaankaupunkiin, Kibidween, mistä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Vanhankaupungin jälkeen minulla oli aikaa tutustua kaupungin “uuteen” osaan. Aurinkokin oli alkanut paistaa uudestaan. Kävelin katuja edestakaisin. Kaikkea mahdollista oli jälleen kaupan katujen varsilla. Kerran pysähdyin hämmästelemään kadulle levitettyjä eläinten osasia. En saanut selkoa mihin tarkoituksiin ne olivat, mutta todennäköisesti kyseessä olivat jonkinlaiset fetissiesineet. Sellaisia olin nähnyt jo edellisenä päivänä Bamakosta tulleilla bussimatkustajilla. Paperilla burkinafasolaiset ovat pääosin joko muslimeita tai kristittyjä, mutta käytännössä ikiaikaiset animistiset perinteet ovat syvällä ihmisissä. Fetissikojulla miehet esittelivät innoissaan myös laatikoissa olleita puista kerättyjä kameleontteja. Merkillisen näköisiä ja oloisia olentojahan ne todella ovat!

bobo20

Kaupungin uudempaa osaa. Autoja ei kaupungin kaduilla pahemmin näe, sillä kaikki liikkuvat joko mopoilla tai kävellen.

bobo15

Katunäkymä. Lavamopoilla on kätevä kuljettaa tavaraa paikasta toiseen.

Kaduilla myytiin nyt ensimmäistä kertaa myös toukkia ihmisravinnoksi. Taatusti niitä kaupitellaan myös muissa käymissäni Afrikan maissa, mutta en edes Guineassa ollut onnistunut löytämään mitään näin eksoottista sapuskaa. Jätin ötökät väliin ja menin oikeaan ruokakauppaan. Libanonilaisten pitävät supermarketteja kaikkialla Länsi-Afrikassa. Niin täälläkin. Mukaani tarttui erilaisia eurooppalaisia säilykkeitä. Millaista herkkua ovatkaan hollantilaiset purkkimakkarat patongin välissä! Ja ettei herkuttelu menisi täysin eurooppalaishenkiseksi, ostin kadulta myös täytettyjä piiraita. Herkullisia olivat nekin!

bobo17

Grand marché edustaa suurmoskeijan tavoin Sahelin alueelle tyypillistä rakennusperinnettä.

bobo18

Näkymä syvempää torialueelta.

Ennen pimeää lähdin vielä uudelleen kaupungille. Vierailin kaupungin katolilaisessa katedraalissa, minkä jälkeen marssin kuoppaista tietä pitkin kaupungin torille, grand marchélle. Tori on täynnä kaaosta ja tungosta, mutta valkoisella ihollakin pärjää mainiosti, sillä myyjät eivät ole erityisen aggressiivisia. Ostin ison pussillisen kuivattuja herkullisia mangolastuja. Ne ovat parhaita asioita, mitä Burkina Fasolla on annettavanaan! Kun sitten yritin huomaamattani ottaa kuvan, eivät siitä kaikki pitäneet. Olisi pitänyt maksaa “kuvausmaksu”. Kerroin olevani turisti ja muina miehinä poistuin paikalta. Burkinafasolaisten suhtautuminen valokuvaukseen on monesti hyvin kielteinen. Valitettavasti. Mitään virallisia kuvauslupia ei turistikaan tosin ole enää vuosiin tarvinnut.

bobo16

Bobo-Dioulasson rautatieasema.

bobo19

Tie kaupungin markkinapaikalle, grand marchélle.

Vielä ennen hotellille menoa kävin ostamassa bussilipun Banforaan seuraavaksi aamuksi. Yksi kokonainen päivä on riittävästi Bobo-Dioulassossa.

Toinen päivä Bamakossa

9.8.2015

Kuten edellinen aamu, myös tämä sunnuntai alkoi harmaana. Aamupalan jälkeen päätin pysytellä hetkisen Nigerjoen etelärannalla ja tutkia kävellen Séman ja viereisen Badalabougoun kaupunginosia. Kävelin kohti länttä lähellä jokea sijaitsevaa katua. Kadunvarressa on aluksi Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba. Kyseessä on monipuolinen kulttuurikompleksi, mistä lisää myöhemmin. Seuraava merkittävä rakennus kadunvarressa on supermarket, josta länsimaalainen saa ostettua kaikkea tarvitsemaansa, kuten espanjalaisia mehuja ja ranskalaisia jogurtteja. Hinnat ovat tietenkin korkeammat, koska tavallinen kansa täällä tuskin asioi ja rikas länsimaalainen taas on valmis maksamaan mitä tahansa rehellisestä ja laadukkaasta eurooppalaisesta ruoasta! Muuten en Bamakosta minkäänlaisia ruokakauppoja löytänyt, vaikka sellaisia taatusti on. Ehkä paikalliset ostavat tarvitsemansa pääasiassa toreilta.

bko28

Badalabougoun katunäkymää sunnuntaiaamupäivällä. Yöllä on satanut, joten kadut ovat mutavelliä.

bko27

Ar-Rahman moskeija Badalabougoussa.

Nigerin vartta seuraileva katu on rakennettu molemmin puolin täyteen hienostohuviloita, joista osa on suurlähetystökäytössä. Löysin kadulta ainakin Senegalin ja Brasilian lähetystöt. Pian Brasilian suurlähetystön jälkeen eteen tulee vilkasliikenteinen valtaväylä, joka vie Pont du Roi Fahdille eli Kuningas Fahdin sillalle. Kyseessä on Pont des Martyrsin ohella toinen Nigerjoen ylittävistä silloista Bamakon kohdalla. Ajattelin ylittää Nigerin tällä kertaa tätä Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantavaa siltaa pitkin, mutta se olisi ollut mahdotonta, sillä en olisi ikimaailmassa onnistunut ylittämään tietä ja pääsemään kävelytielle! Sen verran vauhdilla autot tiellä ajelivat.

Palailin kävellen hiljakseen kohti Pont des Martyrs -siltaa. Matkalla kuljin Badalabougoun hiekkaisia katuja pitkin aina Rue Gamal Abdel Nasser -kadulle. Sen kadun varteen on keskittynyt kaupunginosan liike-elämä ja elämä muutenkin. Sivukadut olivat sunnuntaiaamuna aika hiljaisia.

bko34

Malin korkein rakennus Tour de la BCEAO on Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Malin pääkonttori. Malin ohella moni Länsi-Afrikan maa käyttää valuuttanaan samaa Länsi-Afrikan CFA-frangia.

bko29

Paikallinen riemukaari eli Monument de l’Indépendance.

Aamupäivän aikana siirryin sitten jälleen Nigerin pohjoisrannalle Bamakon keskustaan. Kuljin rantaa pitkin kohti itää. Hotel Laico El Farouk oli edelleen valmiudessa mahdollisten terroristien varalta: pihassa oli sama YK:n tankki ja sen huipulla aurinkovarjon alla sotilas valmiina ampumaan tykillä terroristit atomeiksi. Ohitin Tour de la BCEAO:n. Olin matkalla katsomaan, millainen mahtaa olla Malin itsenäisyydestä muistuttava monumentti, Monument de l’Indépendance. Se sijaitsee paikassa, jossa nelikaistainen ja leveä Boulevard 22 Octobre, Avenue de l’Indépendance ja Avenue de la Nation kohtaavat. Ihan tyylikäs monumenttihan tännekin on aikaan saatu. Koristeellisuudessaan sopii hyvin Maliin. Monumentin lähellä on suuria pankkitaloja ja oppilaitoksia.

Lähdin kulkemaan Rue Franele Diarra -katua koilliseen Dravélan kaupunginosaan. Löysin esimerkiksi Bamakon vankilan, minkä edessä parveili joukko ilmeisesti omaisia. Olikohan sunnuntai jokin vierailupäivä. Päästyäni Avenue Kasse Keitalle, lähdin kulkemaan kohti luodetta. Se oli väärä suunta, sillä olin ajatellut kulkea juurikin toiseen suuntaan. Kilometrin kuljettuani päätin tarkistaa kartan rauhaisessa kadunkulmassa. Paikalle sattui myös ukrainalainen Rauhanjoukkoihin (Peace Corps) kuulunut mies, joka ystävällisesti ohjeisti minut toiseen suuntaan. Myös hän oli vapaaehtoistyöjaksonsa alussa ollut kuulemma hyvinkin hukassa tässä kaupungissa!

bko30

Musée de Bamako avattiin pelkästään vierailuani varten. Tässä toinen museon näyttelyhuoneista.

Päätin pistäytyä Musée de Bamakoon eli kaupunginmuseoon, sillä se sattui matkani varrelle. Museon portailla istuskeli pari miestä, jotka avasivat museon minulle. Valot pantiin päälle ja näyttelyhuoneiden ovet avattiin. Museossa on kaksi huonetta täynnä nähtävää. Ensimmäisessä huoneessa on Bamakon historiaan liittyvää esineistöä, kuten vanha Koraani ja vanha ruuhi. Toisen huoneen anti on mielenkiintoisempaa, sillä se esittelee vanhoja valokuvia Bamakosta, samoin kuin karttoja alueen kehittymisestä. Museoon on pieni pääsymaksu, eikä museoon kannata mennä, elleivät juuri valokuvat kiinnosta. Itse museorakennus on iso, mutta toinen kerros on kokonaan tyhjillään. Kiertäessäni museota, toinen vahtimestareista oli nukahtanut tiskinsä ääreen, eikä herännyt hienovaraisiin herättelyihini, mutta ulkona istuskellut toinen mies otti lähtiessäni pääsymaksun vastaan. Museon pihamaalla on liuta eläinveistoksia, joiden valokuvauksesta olisi velotettu erikseen. Siis yhden eläimen olisi saanut kuvata yhdellä rahasummalla ja niin edelleen. Ahneita pirulaisia nämä kaupunginmuseon väki!

Musée de Bamakon jälkeen harhailin vailla päämäärää. Opasehdokkaita olisi ollut välillä enemmän kuin tarpeeksi, mutta sellaisiahan minä en tarvitse. Kun en tiennyt, minne olin menossakaan! Bagadadjin kaupunginosasta löysin sattumalta Place des Martyrs de Thiaroyen, mikä on muistomerkki Dakarin laitamilla Thiaroyen leirissä tapahtuneessa verilöylyssä “marttyyreina” kuolleiden Ranskan Länsi-Afrikan joukkojen sotilaiden muistolle. Verilöyly tapahtui kapinan seurauksena vuonna 1944 ja toisena osapuolena olivat ranskalaiset isännät, jotka tukahduttivat kapinan luonnollisesti kuolettavalla voimalla, kuten tapana oli. Jälleen typerän suomalaisen näkökulmasta on vaikea nähdä mitään syytä rakentaa monumentti kaukaisessa Dakarissa tapahtuneen verilöylyn muistolle Bamakoon. Sellainen täällä kuitenkin on ja pysyy!

bko32

Muistomerkki Thiaroyen verilöylyn marttyyreille.

bko33

Bamakolainen kenkäkauppa.

Kävelin muistomerkiltä jonkinlaista kauppakatua pitkin. Nyt sunnuntaina siellä oli aika hiljaista. Iso osa liikkeistä olikin suljettu. Hiljaista oli myös Bamakon Grand Marchélla eli paikallisessa kauppahallissa, jossa myydään eläviä eläimiä, lihaa, vihanneksia ynnä muuta tarpeellista. Minä en tarvinnut sieltä mitään, mutta kävinpähän ihastelemassa arkkitehtuuria. Se toi mieleen Saharan keidaskaupunkien arkkitehtuurin, mitä tässäkin on ehkä haettu.

bko31

Tästä sisään Bamakon Grand Marchélle!

Loppupäivän vietin pääosin hotellilla ja sen ravintolan antimia nauttien. Olin edelleen toipumassa Guineasta, minkä vuoksi en ollut kiinnostunut syömään muualla. Hotel Sleeping Camelissa ruoka ainakin on loistavaa!

Bamakon kiertokävely

8.8.2015

Nukuin pitkään, nautin pannukakkuaamiaisen hotellin ravintolassa ja sitten olinkin jo menossa. Uusi maa, uusi kaupunki odotti! Séman kaupunginosasta Bamakon keskustaan päästäkseen on ylitettävä kilometrinlevyinen Nigerjoki Pont des Martyrs -siltaa pitkin. Sillalla on aina vilkas liikenne. Jalankulkijoille on oma kaista, samoin autoille ja mopoille. Mopoja on valtavasti liikenteessä ja niitä voinee pitää jopa jonkinlaisena Bamakon symbolina!

Siltaa ylittäessäni aurinko oli vielä pilvessä, mutta ilma sentään oli kuuma ja kostea. Mali oli mielessäni rennommassa maineessa kuin naapurinsa Guinea, joten uskalsin ottaa sillalta kuvia Nigeristä ja sen rannoista. Guinean pääkaupungissa Conakryssa se olisi johtanut vaikeuksiin. Länsi-Afrikan suurin ja pisin joki, yli 4 000 kilometriä pitkä Nigerjoki, alkaa Guineasta ja virtailee muun muassa Bamakon ja Nigerin pääkaupungin Niameyn halki ja laskee Guineanlahteen Nigerian edustalla. Jo täällä Bamakossa joki on hyvin leveä ja ehkä juuri sen vuoksi Bamako näyttää vastarannalta ja vielä sillaltakin uneliaalta pikkukaupungilta, jota ei ainakaan korkeilla rakennuksilla ole pilattu. Rannalla on pari korkeampaa (ja parempaa) hotellia sekä Malin korkein rakennus, Tour de la BCEAO! Se on Länsi-Afrikan valtioiden keskuspankin Malin pääkonttori.

bko25

Bamakon silhuettia Pont des Martyrs -sillalta keskeltä Nigerjokea. Vasemmanpuoleisin korkea rakennus on Bamakon ja koko Malin korkein rakennus, Tour de la BCEAO. Oikeanpuoleisin on kalliimmanpuoleinen Laico El Farouk -hotelli.

Vielä ennen kuin silta päättyi, seuraani lyöttäytyi oppaaksi esittäytynyt mies. Mies kertoi olevansa dogon ja siis kotoisin dogonien maalta (Pays Dogon) reilun 600 kilometrin päästä Bamakosta koilliseen. Hotel Sleeping Camel varoittaa näistä “oppaista”, joilla ei yleensä ole mitään tekemistä hotellin tai matkailubisneksen kanssa. Kunhan yrittävät jotenkin saada elantonsa tienattua maleksimalla länsimaalaisten suosimien paikkojen liepeillä. Ainahan joku haksahtaa. Eikä tämäkään herra taatusti ollut aito dogon. En ollut kiinnostunut kaupunkikierroksesta, enkä mistään muustakaan, sillä halusin kiertää omaan tahtiini. Kättelimme ja toivotimme hyvät päivänjatkot.

Pont des Martyrsin jälkeen jatkoin kohti pohjoista. Ensimmäisenä eteen sattui Marttyyrien aukio. Aukion keskellä on monumentti ja reunalla muurissa kymmenten uhrien nimiä, jotka ovat kuolleet maaliskuussa 1991 “taistelussa vapauden, oikeuden ja demokratian” puolesta. Kyseessä oli presidentti Moussa Traoréa vastaan suunnattu suuri protestimarssi, mikä luonnollisesti tukahdutettiin kuolettavalla voimalla. Aukiolla oli myös poliiseja tarkkailemassa tilannetta ja Guinea mielessäni menin kohteliaasti kysymään kaiken varalta saako paikalla ottaa kuvia. Muitta mutkitta lupa irtosi, eikä poliiseja edes kiinnostanut seurata, mitä kuvasin. Näinhän sen pitäisi mennäkin.

bko8

Boulevard du Peuplen alku Patrice Lumumban patsaan takana.

bko26

Ja siinä herra Patrice Lumumba, Kongon demokraattisen tasavallan pääministeri vuonna 1960. Hänet murhattiin epäselvissä olosuhteissa vuonna 1961.

bko7

Katunäkymää Avenue de Fleuven varresta.

Jatkoin edelleen kohti pohjoista. Kadun nimi on Avenue du Fleuve. Paikassa, jossa katu haarautuu useaan suuntaan, on Kongon demokraattisen tasavallan ensimmäisen pääministerin Patrice Lumumban patsas. Lumumbaa pidetään suurena afrikkalaisena valtiomiehenä, joka kuoli marttyyrinä siirtomaavallan vastaisessa taistelussa. Mielestäni on mielenkiintoista, että kaukaisen Kongon poliitikko on saanut oman patsaansa Maliin, mutta vastaavaa olen havainnut muissakin Afrikan maissa. Kai se kertoo jonkinlaisesta afrikkalaisesta yhteenkuuluvuudesta. Jokainen afrikkalainen on veli tai sisko toiselleen, oli hän sitten Kongosta, Togosta tai Lesothosta.

Patsasta kuvatessani, sain ensimmäistä kertaa tällä matkalla seuraa surkeista lapsikerjäläisistä. Senegalissa heitä oli viime vuonna ja näemmä myös täällä. Senegalilaisten tapaan myös malilaiset huutelevat valkoista toubabiksi tai toubabouksi. Kun Guinea-Bissaussa tämä oli vain lasten puuhaa ja Guineassa kukaan ei huudellut, oli nyt Malissa taas vain sopeuduttava tähän raivostuttavaan käytökseen. Bamakossa aikuisetkin huutelevat. Ilmeisesti täälläkään toubab-sanalla ei vielä ole mitään negatiivista merkitystä, vaikka valkoinen länsimaalainen niin helposti voisi kuvitella.

bko9

Cathédrale du Sacré-Cœur-de-Jésus de Bamako eli Bamakon katolilainen katedraali.

bko10

Laiminlyötyä suihkulähdettä vartioiva krokotiili.

Jatkoin edelleen pohjoiseen. Bamakon keskusta on matalaa ja pikkuisia liikkeitä on kaikkialla. Mielestäni Bamako on ainakin Bissauhun ja Conakryyn verrattuna kehittyneempi. Onhan täällä jo ensinnäkin liikennevaloja. Jonkin ajan päästä tulin Sacré Cœurin katolilaisen katedraalin kohdalle ja päätin pistäytyä sisään. Kirkon edessä oli kourallinen surkeannäköistä sakkia. Joko nukkuivat tai olivat sammuneet. Joka tapauksessa he saivat maata kirkon portailla, vaikka kirkko olikin auki. Siellä oli siivous käynnissä. Otin pari kuvaa ja jatkoin matkaa. Katedraalin pihamaan reunalla on muuri, jossa on hienoja uskonnollisia maalauksia. Katedraalin vieressä puolestaan on laiminlyöty suihkulähde, jossa ei nyt ollut vettä ja tuskin ihan vähään aikaan on ollutkaan. Suihkulähdettä “vartioivia” rapistuneita krokotiileja voinee niin ikään pitää Bamakon symboleina. Tarkoittaahan “Bamako” “krokotiilijokea” paikallisella bambaran kielellä. Lähde: [1]

Tässä vaiheessa päivää olin saanut päähäni kävellä aina Malin kansallismuseolle saakka. Olin lukenut sen olevan poikkeuksellisen hyvä museo sijaitakseen Länsi-Afrikassa. Vielä ennen sinne menoa hätistelin lapsikerjäläisiä kimpustani ja bongasin Monument aux héros de l’Armée noire -nimellä kulkevan monumentin keskeltä liikenneympyräntapaista, jota Place de la Libertéksikin kutsutaan. Monumentti on kunnianosoitus Ranskan puolesta ensimmäisessa maailmansodassa taistelleille mustille sotilaille.

Matkallani kohti kansallismuseota, kiersin Bamakon rautatieaseman kautta. Olin luullut, ettei asemalta enää lähde junia minnekään. Alun perin (ja vielä 2000-luvullakin) Bamakosta on päässyt junalla Senegalin Dakariin saakka. Kansainvälistä liikennettä ei enää ole, mutta minua valistettiin, että asemalta pääsee edelleen vielä silloin tällöin junalla Kayesin kaupunkiin saakka. Kaupunki sijaitsee Bamakosta luoteeseen, Senegalin ja Mauritanian rajojen läheisyydessä. Asemalle tuli samaan aikaan japanilainen turisti kameransa kanssa. Häntä tuntuivat kiinnostavan asemalla seisoneet muinaiset junat enemmänkin. Otin kuvan ja jatkoin kohti kansallismuseota. Japanilaisen lisäksi valkoisia turisteja en muuten Bamakossakaan pahemmin nähnyt. He taitavat pysytellä majapaikkojensa suojissa tai sitten heitä ei vain juuri ole. Veikkaan jälkimmäistä.

bko11

Bamakon rautatieasema henkii siirtomaa-aikaa.

bko12

Näkymä toiseen suuntaan rautatieaseman edestä.

Malin kansallismuseo Bamakon keskustan pohjoislaitamilla on hyvä vierailukohde kaikille, joita vähääkään kiinnostaa maan antropologinen ja arkeologinen anti. Ja sehän kiinnostaa kaikkia, jos Mali on kerran valikoitunut matkakohteeksi! Itse museossa ei saa ottaa valokuvia ja kaikki opastetekstit ovat vain ranskaksi. Esillä on esimerkiksi jos jonkinlaisia heimomaskeja, tekstiilejä ja kauempana sijaitsevien ikiaikaisten rakennusten pienoismalleja. Tällä matkalla en päässyt esimerkiksi Timbuktuun tai Djennéen, mikä alkoi hieman jopa harmittaa museossa vieraillessani! Museon pihamaalla saa valokuvata (tai sitä ei ainakaan kukaan kieltänyt). Kansallismuseon yhteydessä toimii kahvila ja erinomainen museokauppa, josta saa postikortteja ja jopa postimerkkejä! Ostin muutaman kortin ja tiputin museon edessä olevaan laatikkoon. Eurooppaan vaaditut postimerkit täyttivät kortin koko yläreunan. Laatikko tyhjennettiin postileiman perusteella jo kolmen viikon kuluttua ja kortitkin myöhemmin saapuivat Suomeen.

bko13

Malin kansallismuseo.

bko14

Nykytaidetta Malin kansallismuseon pihamaalla.

IMG_3771 mali1

Malilainen näkemys kivikauden ihmisen arjesta. Huomaa takana oleva skootteri.

Kansallismuseon naapurissa toimii eläintarha. Yritin päästä katsomaan pääsymaksun hintaa, mutta yritykseni tyssäsi siihen, että turvatarkastaja löysi repustani puukon. Se oli vahingossa lähtenyt kanssani kaupungille, mutta sen olisi voinut kuulemma jättää odottamaan “narikkaan”. Ihan niin paljon minua ei eläintarha kiinnostanut, joten kiitin ja lähdin katsomaan kadun toisella puolella sijaitsevaa esihistoriallista näyttelyä. Siellä ei ollut ketään, eikä missään ollut mitään pääsymaksuun viittaavaa tekstiä. Portillakin vain nukuttiin, mutta herättiin kuitenkin vaatimaan rahaa sisäänpääsystä. Esitin kansallismuseon lippuni, joka ei aluksi riittänyt, mutta kun olin tekemässä lähtöä, se riittikin sisäänpääsyksi. Eipä näyttelyssä mitään kovin mielenkiintoista ole: kunhan nyt oli kivikautisia ihmisiä aseteltu puuhiinsa kallionsyvennyksiin. Näyttelyalue taisi myös olla jonkun koti.

Näyttelyalue (ja kansallismuseo) sijaitsee Koulouba-nimisen kukkulan juurella. Sen verran mielenkiintoiselta kukkula näytti, että päätin lähteä kiertämään sitä. Halusin päästä sen laelle, mutta ehkä se ei ole mahdollista lainkaan. Siihen vähän viittaa ainakin Koulouban juurella sijaitseva sotilastukikohta. Parin kilometrin jälkeen päätin luovuttaa, kun saavuin Koulouban kaupunginosaan. Se näytti taas siltä normaalilta Afrikalta savuttavine savimajoineen.

bko15

Koulouba-kukkulan eteläosan rinteitä. Kuvassa myös kaksi vapaana kuljeksinutta hevosta laiduntamassa tien ja kukkulan välissä.

bko16

Koulouban kaupunginosan katunäkymää. Vasemmalla on sitä perinteisempää Afrikkaa.

Otin uuden suunnan. Palasin takaisin kansallismuseolle ja jatkoin Rue de Bougouni -katua pitkin kohti itää. Jossain vaiheessa onnistuin ylittämään kadun, vaikka se viiden minuutin odottelun vaatikin. Kävelin sen jälkeen kohti etelää. Yritin päästä Avenue Al Qudsille eli “Jerusaleminkadulle”, jonka varressa sijaitsee mahtipontinen, joskin hieman rapistunut, monumentti palestiinalaisille marttyyreille! Patrice Lumumban patsaan vielä ymmärrän, mutta että palestiinalaisetkin on pitänyt huomioida! Toivottavasti edes rahoitus on tullut jostain ulkomailta.

bko20

Monumentti palestiinalaisille marttyyreille.

bko19

Markkinameininkejä Bamakossa.

bko18

Bamakon vilskettä.

Avenue Al Quds on vilkas kauppakatu, jonka vartta pitkin kulkee rautatie kohti Kayesia ja Dakaria. Radan varressa näytti olevan valtava väkijoukko matkatavaroineen kuin junaa odottamassa, mutta oikeasti kyseessä on vain markkinapaikka. Moni odotti myös varmasti kimppataksia johonkin päin kaupunkia. Matkallani kohti Bamakon suurmoskeijaa puskin itseni läpi valtavan tungoksen. Kaikki tuntuivat kaupittelevan jotain. Minua ei sinänsä häiritty, mutta eteenpäin oli vaikea silti päästä. Suurmoskeijaa en saanut oikein kuvattua. Otin kuvan vain minareeteista ja jatkoin matkaa. Täällä ketään ei tuntunut kiinnostavan moskeijan valokuvaaminen.

bko21

Bamakon suurmoskeijan portailta.

bko17

Avenue Al Qudsin ylitys.

bko22

Boulevard du Peuple.

Boulevard du Peuple eli “Kansan bulevardi” on pitkä katu, joka kulkee aina sieltä palestiinalaisten monumentilta Patrice Lumumban patsaalle asti ja on nimensä veroinen. Koko kansa tosiaan tuntui olevan kauppareissulla. Välillä oli pakko kulkea autojen seassa, sillä muuallakaan ei eteenpäin päässyt. Välillä myös autotie tuntui olevan tukossa, sillä myyntiä tehtiin siellä, missä oli tilaa. Periaatteessa katu taitaa olla kaksikaistainen molempiin suuntiin, mutta käytännössä käytössä on vain yksi kaista suuntaansa. Jos sitäkään. Mielenkiintoinen paikka joka tapauksessa. Kadun selvitettyäni olin jälleen Lumumban patsaalla, mutta en halunnut vielä palata hotellilleni. Kuljeskelin Nigerjoen rantaan ja istahdin hetkiseksi Malin korkeinta rakennusta, Tour de la BCEAO:ta, vastapäätä.

Kun sitten lähdin takaisin kohti Hotel Sleeping Camelia ja joen vastarantaa, kuljin Laico El Farouk -hotellin ohitse. Kyseessä on luksushotelli ja turvajärjestelyt näyttivät olevan sitä mukaa. Edellisenä päivänä alkanut terrorihyökkäys 600 kilometrin päässä Sévaréssa sijaitsevaan hotelliin oli jo tässä vaiheessa ohitse, mutta Bamakon Laico El Farouk varautui silti edelleen pahimpaan. Luotiliiveihin ja kypärään pukeutuneet miehet näyttivät tutkivan kaikki saapuvat autot tarkasti muun muassa peilien avulla. Niillä nähtiin varmasti esimerkiksi, ettei autojen pohjiin oltu kiinnitetty mitään epämääräistä. Hotellin sisäänkäynnin edessä oli lisäksi YK:n panssarivaunu, jossa miehet näyttivät olevan jatkuvassa valmiudessa tuhoamaan ei-toivotut vieraat.

bko23

Niger etelärannalta nähtynä.

bko24

Toinen kuva samasta suunnasta kohti Bamakon keskustaa.

Olin sillanylityksen jälkeen takaisin Sémassa, missä kävin kuvaamassa vielä kerran tätä suurta ja mahtavaa Nigerjokea. Loppuilta kului hotellilla.

Tarrafalin hitaan kuoleman leiri

14.7.2015

Parin kilometrin päässä Tarrafalista Chão Bomiin johtavan tien varrella on palanen synkkää historiaa. Karussa maisemassa kuivettuneiden pensaiden keskellä seisoo jyhkeä ilmestys: entinen pahamaineinen vankileiri. Nykyisin museona toimivan leirin historia juontaa 1930-luvulle, jolloin Portugalin ja siis myös Kap Verden johtoon astui António de Oliveira Salazar.

Fasistisena diktaattorina kunnostautunut herra perusti vuonna 1936 Tarrafaliin vankileirin, jonne pantiin valtion kannalta pahimmat uhkat, antifasistit. Vuoteen 1954 saakka leirillä virui portugalilaisia antifasisteja, kuten Portugalin kommunistisen puolueen johtaja Bento Gonçalves. Hän kuoli leirillä vuonna 1942.

tarrafal18

Vankileirin muuria ulkoapäin.

tarrafal16

Tarrafalin vankileirin sisäänkäynti vartiotornista nähtynä.

tarrafal17

Vankileirin muureja vartiotornista nähtynä.

Erilaisista kidutusmetodeistaan tunnetuksi tulleessa leirissä pakoyrityksestä rangaistiin betonieristyssellillä, frigideiralla, joka Kap Verden kaltaisissa sääoloissa oli tietenkin tuskaisen kuuma. Aurinko tappoi siellä viruneet vangit hitaasti useiden päivien, jopa viikkojen aikana. Kaikkiaan Tarrafalin leirillä kuoli 32 ihmistä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta leiri suljettiin vuonna 1954.

Tarrafalin keskitysleiri sai uuden elämän muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1961. Tuolloin Portugali keksi heittää muurien sisään kolonialismia vastustaneita aktivisteja. Heitä tuotiin Tarrafaliin Kap Verden lisäksi muistakin Portugalin siirtomaista, Guinea-Bissausta ja Angolasta. Leirillä virui yhdeksän vuotta esimerkiksi tunnettu angolalaiskirjailija José Luandino Vieira.

tarrafal14

Selli angolalaisille poliittisille vangeille.

tarrafal15

Samainen selli sisältä. Nykyisin seinillä on vankien kuvia.

Neilikkavallankumous vuonna 1974 lopetti Portugalin fasistisen diktatuurin ja samalla Tarrafalin vankileiri suljettiin toistamiseen. Tällä kertaa pysyvästi. Leiriä hallinnoinut Portugalin salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi pääsi pääosin pälkähästi, eikä juuri joutunut vastuuseen teoistaan leirillä. Seuraavana vuonna Kap Verdekin sitten itsenäistyi. Lähteet: [1] & [2]

Nykyisin Tarrafalin vankileiri on siis museona, jonne itse kävelin Tarrafalista vaelleltuani aikani rannoilla. Vankilan porttia lähestyessäni, tämän matkan ensimmäinen yli-innokas lapsilauma juoksi pakkomyymään minulle krääsää. He joutuivat pettymään, kun en osannutkaan portugalia, espanjaa, ranskaa, englantia, italiaa, saksaa enkä mitään muutakaan, enkä näin ollen “ymmärtänyt”. Valitettavasti suomi ei kuulunut myyntimiesten yllättävän laajaan kielivalikoimaan!

tarrafal13

Leiriä.

tarrafal19

Tämä rakennus leirin perukalla taisi olla keittiö.

Vankileirin alueelle on sadan escudon (0,90 euroa) pääsymaksu, jonka maksamisen jälkeen vankilan aluetta saa koluta omaan tahtiin ilman oppaita. Ja näköjään myös ilman muita vierailijoita. Huonona puolena leirillä on se, että kaikki tekstit ovat vain portugaliksi. Ainoastaan eri rakennusten merkitys on osoitettu myös englanniksi ja ranskaksi. Ehkä asiaan tulee joskus muutos, jos hakemus Unescon maailmanperintöluetteloon menee läpi ja vierailijamäärät kasvavat.

Väistämättä Tarrafalin leiristä mieleeni tulivat Natsi-Saksan keskitysleirit Auschwitz etunenässä. Kävin siellä loppukeväästä, minkä vuoksi vertailu oli helppoa. Auschwitzissä tapettiin kaasulla, Tarrafalissa tappajana toimi muun muassa aurinko. Toki kuolonuhrien määrät Auschwitzissä ovat omassa luokassaan, mutta julmaa toiminta oli kaikesta päätellen Tarrafalissakin. Se tunnetaankin nykyisin nimellä Campo da Morte Lenta eli “hitaan kuoleman leiri”.

tarrafal11

Tarrafalin kauppahallissa on hiljaista iltapäivällä.

tarrafal12

Tarrafalin kivikkoisia rantoja.

Kävely takaisin kaupunkiin suorassa auringonpaisteessa on voimia (ja erityisesti vettä) kuluttavaa. Ei täällä tarvitsisi välttämättä edes eristysselliä kuolemiseen!

Perillä Tarrafalissa pistäydyin kaupungin kauppahalliin, jossa on myynnissä vihanneksia ja vaatteita. Hallin edustalla on katettu rivistö pikkuisia ravintoloita, tavallisen kansan ruokailupaikkoja. Niistä matkailijakin saa taatusti halvinta ruokaa. Itse söin hyvän kala-annoksen ja maksoin siitä kolmisen euroa. Loppuillan kulutin pääosin hotellini kattoterassilla. Nyt en tosin enää ollut ainoa asukas, mutta terassilla sain olla rauhassa tuijottamassa merelle ja suunnittelemassa matkan jatkoa.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.

Polkupyörällä Bakausta Banjuliin ja takaisin

21.5.2014

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen hieman ennen seitsemää. Kattotuuletin oli tosin täytynyt ottaa pois päältä jossain vaiheessa yötä, sillä se viilensi ilmaa jo liikaa! Menin huoneeni ulkopuolelle, muovituolille syömään aamupalaksi eilen ostamiani egyptiläisiä croissantteja. Jos olisin vielä ollut Senegalissa, hotellin työntekijät olisivat esittäneet kysymyksen bien dormi, nukuitko hyvin? Fajara Guesthousessa kukaan ei kysellyt mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä juuri koskaan näkynyt henkilökuntaa. Guesthousessa tuntuu majoittuvan pidempiaikaisia vieraita ja osassa huoneista oli astioiden kilinästä päätellen keittomahdollisuuskin. Yhdestä huoneesta lähti kello seitsemän jälkeen koulutielle arviolta ekaluokkalainen poika englantilaistyyppisessä koulupuvussaan. Toivotimme hyvät huomenet, vaikka hän pitkään tuijottikin ohi kulkiessaan.

IMG_0566 gambia40

Fajara Guesthousen pieni vehreä sisäpiha.

IMG_0460 gambia20

“I pledge to combat and defeat HIV/AIDS” -kyltti Atlantic Roadin varressa Fajarassa. Kuva otettu aamuseitsemän jälkeen kohti Bakauta.

Yöllä oli satanut ja ilma oli raikas. Tai trooppisen raikas. Sadekausi on etuajassa tänä vuonna, minua oli eilen valistettu. Arvioin käveleväni Fajarasta Bakauhun reilussa puolessa tunnissa. Matkaan meni lähemmäs 45 minuuttia. Liikenne kyläkeskustat toisiinsa yhdistävällä Atlantic Roadilla oli rauhallista, sillä diplomaatit olivat vielä nukkumassa ja siten citymaasturikaahailu ei ollut vielä alkanut. Ihmisiäkin oli vähän liikkeellä. Kaksilapsinen brittiperhe oli uimaleluineen matkalla jo tähän aikaan rannalle. Moikkasimme.

IMG_0464 Gambia22

Jimmy Old Cape Roadilla Bakaun ulkopuolella. Hän polki hieman pienemmällä polkupyörällä.

Olin Bakaun postitoimiston nurkalla, Kairo-pyörävuokraamon edessä tasan kello kahdeksan eli  juuri niin kuin olimme edellisenä iltana vuokraamon Jimmyn kanssa sopineet. Afrikkalainen aikakäsitys ei ollut vieläkään tarttunut minuun, mutta ilmeisesti Jimmykin on eurooppalaisilta turisteilta oppinut, että olemme usein paikalla silloin kun on sovittukin, sillä myös hän saapui paikalle tasan kello kahdeksan ja kiitteli ajoitustani. Jimmy nouti läheisestä ravintolasta aamupalaa, jota riitti minullekin. En oikein tiedä, mitä se oli, mutta aivan hyvää joka tapauksessa. Sitten lähdimme polkemaan Bakausta kohti Gambian pääkaupunkia Banjulia. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka, josta suuri osa moottoritien vartta pitkin. Olin pukeutunut vihreään paitaan, että autoilijat huomaisivat minut helpommin. Myös Jimmy oli rastafarina pukeutunut keltaiseen paitaan ja vihreisiin shortseihin. Jimmy polki aluksi edellä ja pian pääsin rytmiin, eikä gambialainen liikenne lopulta kovin pahalta vaikuttanut. Kaikki väistelevät kyllä toisiaan. Bakaun kyläkeskustan jälkeen maisema muuttuu avonaisemmaksi. Täällä on apinanleipäpuita, mangrovesoita ja niillä pelikaaneja.

IMG_0467 gambia23

Apinanleipäpuita ei voi koskaan kuvata liikaa.

Gambia21

Mangrovekasvillisuutta Bakaun ulkopuolella. Joessa uimassa pelikaaneja.

Banjuliin päästäksemme meidän tuli kääntyä Bakausta tulevalta rauhalliselta Old Cape Roadilta nelikaistaiselle Banjul-Serekunda Highwaylle. Poljimme moottoritien vasemmassa reunassa. Suurimman osan pystyin ajamaan reunaviivan turvallisemmalla puolella. Jimmy paikallisena ajeli välillä reilusti autojen kaistoilla. Vastaantulevat väistelivät kyllä, eikä kukaan räpsytellyt valoja, soittanut torvea tai heristänyt nyrkkiä. Ajokulttuuri on mukavan joustava.

Suunnilleen matkan puolivälissä ylitimme siltaa pitkin Gambiajokeen kuuluvan haaran. Haara laski tässä kohtaa Atlanttiin. Tämä haara näytti jo täysveriseltä joelta, mutta varsinainen Gambiajoen päähaara laskee Atlanttiin muutaman kilometrin päässä Banjulissa ja on kilometrien levyinen. Pidimme sillalla kuvaustauon. Joensuu on ilmeisesti suojainen ankkuripaikka, sillä sillan kupeessa oli parisenkymmentä venettä ankkurissa. Osa oli kuulemma eurooppalaisten purjeveneitä.

IMG_0475 gambia24

Ennen Banjulia pysähdyimme kristityllä hautausmaalla.

Gambia41

Hyvää syntymäpäivää, herra presidentti.

Gambiassa ei voi olla välttymättä Yahya Jammehilta. Gambian valtion virallisten sivujen mukaan šeikki, professori, Mekassa pyhiinvaelluksella käynyt kunnon muslimi eli alhaji ja tohtori, Hänen ylhäisyytensä, Yahya Abdul-Azziz Jemus Junkung Jammeh Nasiru Deen Babili Mansa on maan asevoimien ylipäällikkö, Gambian Pyhän Perustuslain Ylin Vartija ja kaiken lisäksi myös maan puolustusministeri. Jo useat arvonimet paljastavat presidentin rakentavan hyvää vauhtia henkilökulttia itselleen. Kiinnitin Banjuliin johtavan moottoritien varressa oleviin presidentin kuviin huomiota. Lisää kuvia löytyy Banjulin keskustasta. Milloin presidentti toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää kuvan kanssa, milloin Mr. Presidentiä itseään onnitellaan syntymäpäivän johdosta. Jo vuonna 1994 vallankaappauksella valtaan 29-vuotiaana noussutta presidenttiä on moitittu ihmisoikeuksien polkemisesta. Kuolemantuomioita toimeenpannaan ja jopa jonkinlaista noitavainoa on viritelty. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Jammeh on julistanut pystyvänsä parantamaan astmaa ja aidsia omilla salaisilla yrttiseoksillaan. Lähteet: [1], [2] & [3]

Gambia25

Banjulin keskusta alkaa tästä. Vuoden 1994 vallankaappauksen muistoksi rakennettu Arch 22.

Gambia26

Näkymä yli Banjulin Arch 22:n ylimmästä kerroksesta.

Gambia27

Näkymä toiseen suuntaan. Pieni Banjul loppuu melkein heti keskustan ulkopuolelle.

Jonkin aikaa ennen Banjuliin saapumista, Arch 22 -niminen monumentti, riemukaari, kohoaa korkeuksiin horisontissa. Se on presidentti Jammehin 22. heinäkuuta 1994 tehdyn vallankaappauksen muistomerkki. Monumentin sisään voi kiivetä sadan dalasin (noin 1,9 euroa) pääsymaksua vastaan. Arch 22:n sisällä on pieni näyttelytila. Lisäksi korkeuksista avautuvat upeat maisemat Banjuliin. Kiipesimme Jimmyn kanssa riemukaaren sisään ihastelemaan maisemia. Banjul tosiaan on pieni pääkaupungiksi. Kaupungissa asuu ainoastaan alle 40 000 asukasta. Arch 22:n takana on suuri katettu katsomo, jossa kansalaiset voivat kuunnella presidentin puheita. Diktaattorin elkeet tällä Jammehilla!

IMG_0504 gambia28

Gambian vanhin kirkko Banjulin keskustassa.

IMG_0507 gambia29

Independence Drive -katu Banjulin keskustassa.

Arch 22 on ehdottomasti käymisen arvoinen, mahdollisesti Banjulin tärkein nähtävyys. Ellei tärkein ole sitten Russell Streetillä lähellä rantaa sijaitseva Albert Market -torialue. Lähdimme pyöräilemään Arch 22:lta kohti 1800-luvulla perustettua Albert Marketia. Matkan varrella oli presidentinlinna, jonka pihalla niin ikään on katsomoita. Presidentti varmaankin puhuu kansalle myös täällä. Albert Market itsessään on pienehkö ja paljon siistimpi kuin vaikkapa Marché Capitale Mauritanian Nouakchottissa. Onko tätä siistitty turistien vuoksi vai ovatko gambialaiset tosiaan vain siistiä porukkaa. Albert Marketilla näin Marokon Casablancasta alkaneen ja läpi Mauritanian islamilaisen tasavallan kulkeneen matkani ensimmäisen mustaan burkhaan pukeutuneen naisen. Mieleeni tuli välittömästi Senegalin Saint-Louisissa käymäni keskustelu ranskalaisen rouvan kanssa Gambiasta. Hän oli ennen matkaa kysellyt Ranskan ulkoministeriöstä Senegalin ja Gambian turvallisuustilanteista. Rouva oli päättänyt jättää koko Gambian väliin, koska virallisen Ranskan mukaan ääri-islamilaisuus on kasvussa Gambiassa ja sen mukana terroristijärjestö al-Qaida on juurtumassa maahan. Jotenkin en vain jaksanut silloin uskoa tällaiseen. Burkhanainen kuitenkin horjutti epäilyksiäni. Pian näin toisen naisen, jolla vain silmät olivat näkyvissä niqabin ansiosta. Kaikki muut naiset sitten olivatkin pukeutuneet, kuten maallistuneessa maassa yleensäkin. Nuoret länsimaalaisittain, hieman vanhemmat afrikkalaisittain värikkäisiin kankaisiin.

Gambia30

Albert Marketilta.

IMG_0518 gambia31

Tungosta Albert Marketilla. Tässä osassa torialuetta myydään jalkineita.

Albert Marketin jälkeen mutkittelimme sivukujilla pyöriämme välillä kantaen. Ajelimme hiekkarantaa pitkin Banjulin lauttasatamaan. Sieltä jatkaisin matkaani seuraavana päivänä. Seurasimme Johé-nimisen lautan täyttymistä. Johé on tällä hetkellä ainoa käytössä oleva lautta Banjulista yli Gambiajoen vastarannan Barraan. Muut, epäkunnossa olevat, lautat ovat Banjulin lauttaterminaalin laiturissa ja niissä on edelleen kapteeni. Jimmy tiesi kertoa, että kapteenit vuorottelevat Johén ruorissa: kun yksi on käynyt vastarannalla Barrassa, hyppää toisen lautan päällikkö ruoriin. Mielenkiintoista.

IMG_0523 gambia32

Banjulin vanhankaupungin kaduilta.

IMG_0525 gambia33

Kalastajien veneitä rannalla Albert Marketin takana.

Gambia34

Gambiajoen yli liikennöivä Johé-lautta.

Kun lautta oli täynnä, jatkoimme satamassa pyöräilyä. Gambiajoen yli ei ole rakennettu siltaa, mikä ei varmaan joen leveyden vuoksi olisi järkevääkään. Tämän vuoksi kummallekin puolelle jokea kerääntyy kymmenittäin rekkoja, jotka odottavat vuoroaan lautalle. Satamasta lähdimme pyöräilemään takaisin kohti Bakauta.

Hengähdimme hetkisen Jimmyn rasta-ystävien luona Bakaun laitamilla. Mukavan leppoisaa sakkia. Rento hengailumme keskeytyi yllättäen, kun kaksi naispoliisia pölähti tontille. Jotain huudeltiin puolin ja toisin, minkä jälkeen tunnelma taas vapautui ja jutustelumme jatkui. En kysynyt, mistä oli kyse, mutta ainakin kannabiksen pössyttely on yleistä maassa ja varsinkin täällä rannikon turistivyöhykkeellä. Ja sellainen on laissa kielletty. Yksi miehistä olisi ollut myymässä minulle rannekorua, mutta en ollut tällä kertaa kiinnostunut. Hän ymmärsi yskän, eikä yrittänyt pakkomyydä. Sen sijaan kaksi nuorta tyttöä olisi väkisin myynyt banaaneja meille!

Jonkin ajan kuluttua lähdimme polkemaan kohti Gambian ehkä tunnetuinta nähtävyyttä, Kachikallyn krokotiiliallasta. Jo edellisiltana olin yrittänyt löytää sitä, mutta koska mitään opastekylttejä ei ole, niin en ollut paikkaa sokkeloisilta sivukujilta löytänyt. Jimmy tiesi paikan ja osasi suunnistaa labyrintissa. Labyrintin varrella, erään talon metalliporttiin oli maalattu tre kronor. Naureskelin sille ja Jimmy valisti sen olevan Ruotsin kunniakonsulaatti. Täällä kuulemma asuu paljon ruotsalaisia. Bakaussa on myös Norjan konsulaatti, mutta Suomella ei ole minkäänlaista edustusta koko maassa.

Itse krokotiilipaikka löytyi lopulta. Samaan aikaan kanssamme altaalle saapui parin aikuisen kanssa pienten tyttöjen ryhmä, jokaisella ryhmän noin 20 lapsesta oli huntu päässään. En tiedä, mikä ryhmä oli kyseessä, mutta veikkaisin tyttökoululuokkaa. Kachikallyn krokotiiliallas on pyhä paikka gambialaisille, mutta paikka oli houkutellut sinne kävijöitä myös Senegalin Dakarista, kuten Jimmyn kanssa yhden Peugeotin rekisterikilvestä havaitsimme. Altaan kerrotaan olevan perustettu jo 500 vuotta sitten, uskoo ken tahtoo. Krokotiilit edustavat hedelmällisyyttä maassa ja naiset tapaavat tulla altaalle rukoilemaan vaikeuksien kohdatessa. Krokotiili on kuvattu myös Gambian yhden dalasin (noin 0,02 euroa) kolikossa.

Kachikallyn altaalle on 50 dalasin (alle euro) pääsymaksu. Jimmy gambialaisena pääsi sisään ilmaiseksi. Ennen krokotiilejä, tutustuimme museoon, jossa esiteltiin Gambian eri heimojen kulttuuria. Esillä oli esimerkiksi valokuvia, soittimia ja perinteisiä asusteitakin. Mihinkään ei saanut koskea, mutta Jimmy vähät välitti moisista kielloista ja rummutteli mielin määrin rumpuja ja näppäili kielisoittimia. Hän itse on mandinka, kuten valtaosa gambialaisista. Erityistarkasteluun päätyi siis mandinkojen kulttuuri.

IMG_0537 gambia35

Niumi Kankurang on mandinkojen naamio, jota käytetään esimerkiksi nimenantojuhlissa ja häissä. Tavallisesti naamioon pukeutunut esiintyy illalla vanhojen naisten säestäessä sitä laulaen, tanssien ja taputtaen.

Sitten krokotiilejä katsomaan! Kachikallyn krokotiiliallas on suhteellisen pieni monttu, kun ottaa huomioon sen, että siellä asuu noin sata niilinkrokotiilia. Kuulemma monttu on hyvin syvä. Osa altaan asukeista on “vauvakrokotiileja”, kuten yksi altaan työntekijä asian selvällä suomella minulle ilmaisi. Osa on täysikasvuisia. Kaikki krokotiilit eivät ole altaassaan, vaan jotkut ovat nousseet kuivalle maalle ja niitä voi löytyä mistä tahansa tältä alueelta. Sadekaudella krokotiileja löytää myös kuulemma alueen poikki kulkevasta, kannella peitetystä vesikanavasta. Erästä altaasta kiivennyttä krokotiiliyksilöä pääsin jopa taputtelemaan, kuten kunnon turistit tekevät! Altaan reunalla on matkamuistomyymälä, jossa minua kehotettiin kirjoittamaan nimeni vieraskirjaan. Vieraskirjassa on oma sarake nimelle, kotimaalle, terveisille ja sitten viimeisessä sarakkeessa lukee amount! Ihmettelin sitä ääneen, mutta kuulemma krokotiilit tarvitsevat paljon kalaa ruoakseen, minkä vuoksi tarvitaan lahjoituksia. Kysyin, että mihin pääsymaksurahat sitten menevät. Sain epämääräisen vastauksen. En kirjoittanut nimeäni, enkä lahjoittanut mitään. Kaikki nimensä kirjoittaneet näyttivät lahjoittaneen satoja dalaseja, enkä itse saa moisia summia kulumaan edes päivässä tässä maassa. Kissa lampsi pitkin altaan reunoja, parin metrin päässä lähimmistä krokotiileistä. Vitsailinkin Jimmylle, että tuossahan on nyt jollekin krokotiilille hyvä lounas. Kuulemma nämä matelijat eivät syö lihaa ollenkaan, vaan ainoastaan kalaa. Nirsoja eläimiä!

Gambia36

Tämä niilinkrokotiiliyksilö oli kiivennyt pois altaasta.

Gambia37

Päivää paistattelemassa altaan reunalla.

IMG_0560 gambia38

Tässä altaassa asuu noin sata krokotiilia.

Kachikallystä selvittyämme lounastimme Bakaun pääkadun varren kansankuppilassa. Sitä pyörittää ravintolan nimen, Three Sisters, mukaisesti kolme siskosta. Kahden henkilön lounaat maksoivat yhteensä 65 dalasia eli noin 1,2 euroa. Annokseen sisältyi kasa riisiä, kalanpala ja hyvin tulista kastiketta. Erinomaista! Jimmyn ruokailu ja siskosten kokkailut keskeytyivät, kun kadulla käveli kuuluisa jamaikalainen reggaeartisti. Rastapää sai kirjoittaa nimikirjoituksia urakalla. Itse en muista edes jampan nimeä. Sain sellaisen käsityksen, että Jamaikan ja Gambian välillä on vilkasta liikennettä reggaen ympärillä. Jamaikalaisia artisteja kuulemma esiintyy maassa usein. Gambiassa vietetään vuosittain 11. toukokuuta jopa Bob Marley Dayta, joka on tämän jamaikalaisen reggaemuusikon kuolinpäivä. Jimmyn puheiden perusteella päivä on iso juttu tässä maassa. Varmaan ainakin nuorison keskuudessa. Kuulin myös, että Marleyn sukulaisia on vieraillut takavuosina Gambiassa tämän päivän vuoksi.

Sovimme ruoan jälkeen, että tulisin illansuussa takaisin Bakauhun ja sitten hakisimme rannan kalasatamasta kalan ja paistaisimme sen. Maksoin Jimmylle päivän “opastuksista” 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Se oli selvästi liikaa, koska hän hyppäsi kaulaani ja melkein liikuttui. Mieluummin maksoin hänelle kuin ostin krokotiileille kalaa.

Gambia39

Kairaba Avenueta matkalla Fajarasta Serekundaan.

Taivas oli edelleen pilvessä, mutta hiostavan lämmin oli silti. Päätin mennä rannalle, kunhan ensin kävin pyöräilemässä Kairaba Avenuella. Tie johtaa Fajarasta Serekundaan. Ensimmäinen yritys rannalle menossa epäonnistui, kun tie olikin umpikuja. Asian vahvisti myöskin siellä mangoaan järsinyt Muhammed-niminen pikkupoika. Hän pyysi vettä ja sai, seuraavaksi hän halusi nähdä reppuni sisällön, en näyttänyt. Vuokrapyöräni herätti myös ihastusta, sekin olisi hänelle kelvannut. Lopuksi hän vielä heitti: give me some money! En antanut. Lopulta löysin itseni eilen löytämältäni tyhjältä rannalta, jossa tänään oli urheilijanuorukainen, joka hölkkäili rannan toisessa päässä ympyrää. Itse kävin uimassa.

Viiden aikoihin poljin takaisin Bakaun postitoimiston nurkalle. Kävin ostamassa pari postikorttia, jotka lähetin Suomeen. Tulipahan tästäkin maasta ostettua jotain muutakin kuin vain ruokaa! Illallisen aioimme hankkia Bakaun kalasatamasta. Annoin Jimmylle 75 dalasia (noin 1,4 euroa), jolla hän ostaisi meille hyvän kalan. Ensimmäinen myyjä pyysi kalasta 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Sen jälkeen pysyttelin hieman kauempana ja päädyin juttelemaan vanhemman kalamyyjän kanssa. Kuultuaan saapuneeni tänne Senegalista, kyseli hän, kumpi on parempi, Senegal vai Gambia. Vastasin empimättä “Gambia”. Ihmiset täällä ovat täysin erilaisia Senegaliin verrattuna. Mies oli hyvin tyytyväinen vastaukseeni ja toivotti tervetulleeksi maahansa. Samaan aikaan Jimmy oli ostanut kalan 50 dalasilla. Kalasatamassa oli samaan aikaan vanhemmista saksalaisista muodostunut turistiryhmä oppaansa kanssa.

IMG_0569 gambia17

Bakaun kalasatama.

Kala pilkottiin kolmeen osaan, laitettiin erillisiin foliovuokiin ja seuraksi aseteltiin ainakin bataattia, porkkanaa, tomaattia ja kurkkua sekä vahvaa mausteseosta. Lisäksi Jimmy kasvatti postitoimiston nurkalla persiljaa, jota myös lisättiin vuokiin. Annosten valmistuminen pienellä teenkeittoon tarkoitetulla “tulisijalla” vei pitkään. Odotellessamme ruoan valmistumista Bakaun postitoimiston pihamaalla, Jimmyn kaksi kaveria tuli paikalle. Toinen kävi ostamassa maapähkinöitä, itse sain oman pussillisen! Kuuntelimme reggaeta, opettelimme mandinkan kieltä, vertailimme Gambiaa ja Senegalia sekä hätistelimme nälkäistä kissaa tiehensä. Kyseessä oli lihava kissa, sillä joku läheisestä hotellista ruokki sitä. Tuli pimeää ja vieressä kulkevan Bakaun pääkadun katuvalotkaan eivät palaneet. Söimme maittavat kala-ateriat käsin, minkä jälkeen yksi kavereista päätti kiivetä korkean metalliaidan yli hakemaan meille jälkiruoaksi mangot, joita kopsahteli puusta aina silloin tällöin maahan. Osa putoili kuulemma hedelmälepakkojen vuoksi, joita suhahteli puiden ympärillä. Mangot maistuvat siis myös lepakoille. Kissakin pääsi viimein osingoille, kun tyhjät vuoat heitettiin pihan perälle. Aikansa se siellä kalusi kalanruotoja.

Gambia18

Kokkailua Bakaun postitoimiston nurkalla.

Iltaa olisi voinut jatkaa vielä Lama Lama -nimisessä yökerhossa, jonne ainakin Jimmy kertoi suunnistavansa. Itse pyöräilin takaisin Fajaraan, sillä aioin varhain aamulla lähteä takaisin Senegaliin. Nyt Atlantic Roadin katuvalaistus oli päällä, mutta hotellille johtava hiekkatie ei todellakaan ollut valaistu. Taisin törmätä tiellä maanneeseen koiraan vihaisesta haukunnasta päätellen, eikä itse guesthousenkaan löytäminen säkkipimeydessä ollut mikään yksinkertainen asia. Lopulta olin oikean rakennuksen kohdalla, kun pimeydestä kysyttiin, mitä etsin. Se oli Fajara Guesthousen “vastaanottovirkailija”, joka myös kysyi, enkö tunnista häntä. No en tunnista, kun on niin pimeää, etten edes näe sinua. Valkoinen iho varmaan loistaa pimeydessä paremmin!