Tropiikin ensimmäinen eurooppalaisasutus

12.7.2015

Kap Verden pääsaarella Santiagolla on toimiva julkinen liikenne, joka hoidetaan suurempien paikkakuntien välillä pikkubusseilla. Pienimpiin paikkoihin liikennöivät avolava-Toyotat, joissa lavalle on viritetty katos ja sen alle penkit. Praiassa pikkubussiliikenne lähtee Sucupiran torin laitamilta. Ja koska Kap Verden markkinat ovat pienet, on kilpailu asiakkaista kovaa. Sucupiralle tarvitsee vain ilmestyä, kuskit ja muut asiakkaiden haalijat kyllä löytävät sinut. Minä halusin Cidade Velhaan!

rai13

Sucupiran tori alkaa tästä. Etualalta lähtevät pikkubussit Tarrafaliin ja puiden takaa Cidade Velhaan.

Aamutuimaan ilmestyin torille ja löysin 15 kilometrin päähän Cidade Velhaan lähtevän pikkubussin. Bussi täyttyi pienen odottelun jälkeen ja lähti matkaan. Niin Santiagolla kuin myös muualla Afrikassa, aamu on tavallisesti paras aika matkustaa. Silloin kulkuneuvot täyttyvät nopeimmin. Toisin kuin muualla Länsi-Afrikassa, Kap Verdellä kyyti maksetaan vasta perillä. Matkan hinta Cidade Velhaan oli 80 escudoa eli noin 0,70 euroa.

cidadevelha5

Osa Cidade Velhasta nähtynä Fortaleza Real de São Filipestä eli kaupunkia vartioivasta satoja vuosia vanhasta linnoituksesta. Suunnilleen kuvan keskellä, rannan tuntumassa, on kaupungin vanhan katedaalin rauniot.

cidadevelha6

Toinen osa vanhasta Cidade Velhasta sijaitsee kanjonin suulla.

Syy, miksi Cidade Velha eli “vanha kaupunki”, kiinnosti minua, on tietenkin Unescon maailmanperintöluettelo. Praiasta länteen sijaitseva Cidade Velha on nimittäin ensimmäinen pysyvä eurooppalainen asutus tropiikissa. Portugalilaisten vuonna 1462 perustama kaupunki toimi Kap Verden ensimmäisenä pääkaupunkina ja samalla merkittävänä Atlantin ylittävän orjakaupan keskuksena. Alun perin paikkakunta tunnettiin nimellä Ribeira Grande. Muun muassa merirosvojen toistuvat hyökkäilyt saivat portugalilaiset siirtämään pääkaupunkinsa Praiaan. Sen jälkeen Ribeira Granden merkitys vähentyi ja nimikin vaihtui Cidade Velhaksi. Unescon listoille pikkukaupunki hyväksyttiin vuonna 2009. Lähteet: [1], [2] & [3]

Jäin kyydistä hieman ennen Cidade Velhan keskustaa. Ensimmäisenä edessä oli vuonna 1693 rakennetun katedraalin rauniot. Kyseessä oli ensimmäinen Länsi-Afrikkaan rakennettu katedraali. Tämän, kuten kaikkien muidenkin merkittävien nähtävyyksien edessä on infoplakaatti kolmella kielellä, portugaliksi, englanniksi ja ranskaksi. Ranskalla pärjää muuten englantia paremmin Kap Verdellä!

cidadevelha9

Cidade Velhan rakennuskantaa kaupungin keskusaukiolla.

cidadevelha1

Paalu, johon kahlittuina orjat häpesivät.

Kaupungin mukulakivistä keskusaukiota reunustavat matalat ja värikkäät kivitalot, joista yksi toimii pienenä hotellina, toinen kauppana ja loput lähinnä asuintaloina. Keskusaukion laidalla on myös häpeäpaalu, mihin orjakaupan aikoihin on kahlittu orjia näytille. Synkän historian omaavan pilarin ympärillä on nykyisin matkamuistokauppiaita.

Cidade Velha sijaitsee jyrkkäseinämäisen kanjonin suulla. Ilmeisesti kanjonin pohjalla olevassa uomassa joskus virtaa myös vettä. Joka tapauksessa kanjoni säilyy kastelun ansiosta vehreänä jopa kuivimpien kuukausien (ja niitä Kap Verdellä riittää) ajan. Kanjonin suulta lähtee yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä: Rua de Banana eli “banaanikatu”. Valkoisten, vanhojen ja olkikattoisten kivitalojen reunustama katu on tietenkin vanhin eurooppalaisten rakentama katu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja tropiikissa. Samaa sarjaa on myös Rua de Bananan poikkikatu Rua Carrera. Nimensä mukaisesti Rua de Bananan varrella kasvaa banaaneja, mutta mitä pidemmälle puskaan tallustaa, löytää myös muita kasveja, kuin myös kotieläimiä. Itse pölähdin yllättäen keskelle lehmälaumaa.

cidadevelha2

Rua de Banana.

Vehreän laakson perukoilta löytää myös São Franciscon luostarin rauniot ja samannimisen kirkon. Näillä main minut myös tultiin toivottamaan tervetulleeksi Cidade Velhaan. Viesti oli, että sekä kaupunki että koko Kap Verde ovat rauhallisia ja hyviä paikkoja. Täällä ei ole kuulemma terroristejakaan!

cidadevelha8

São Franciscon kirkossa järjestetään edelleen erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja.

cidadevelha7

Näkymä kohti kanjonin suuta ja Cidade Velhan keskustaa São Franciscon kirkon takaa.

Lopuksi vielä kiipesin kaupungin yläpuolella, korkean rantatörmän päällä sijaitsevalle linnoitukselle. Sinne kulkee reitti katedraalin raunioiden kohdalta ylöspäin. Reitin varrella näkee paljon sikoja sekä ihmisiä kylvyssä. Polku kun tuntuu paikoin johtavan ihmisten takapihojen poikki! Fortaleza Real de São Filipe on rakennettu jo vuonna 1593, mutta mitä ilmeisimmin entisöity hiljattain. Pääsymaksu linnaan oli 500 escudoa (noin 4,50 euroa). Toisin sanoen liikaa. Maisemia näkee linnaan menemättäkin. Linnoituksella näin myös ensimmäiset valkoiset turistit sitten Boa Vistan. Kun sitten laskeuduin linnoitukselta takaisin Cidade Velhan keskusaukiolle, näin muitakin valkonaamoja.

cidadevelha10

Tie ylös linnoitukselle.

cidadevelha4

Fortaleza Real de São Filipe.

cidadevelha3

Näkymä linnoitukselta kohti sisämaata. Cidade Velha sijaitsee tämän kanjonin suulla.

Cidade Velhasta palasin takaisin Praiaan. Myös paluumatka kustansi 80 escudoa.

Goréen orjasaari Dakarin edustalla

25.5.2014

Hyvästelin Popenguinen Balafon-hotellin aamuvarhaisella ja kävelin muutaman sadan metrin päähän odottamaan minibussia, ndiaga ndiayea, Sindiaan. Samassa kohdassa bussia odotteli kanssani vanha herra, joka kertoi minibussin tulevan kohta. Ja niin se tulikin. Rahastaja-apupoika oli sama kuin eilen tullessani Sindiasta Popenguineen. Myös toiseen suuntaan kyyti maksoi 200 frangia (0,3 euroa), eikä matkatavaroista taaskaan peritty lisämaksua. Sindiassa hyppäsin suurempaan minibussiin, joka oli parahiksi pysähtynyt Sindiaan jättämään matkustajia pois. Tällä kertaa hinnaksi Dakariin asti matkalaukun kanssa tuli tuhat frangia (noin 1,5 euroa).

Reilun tunnin kestänyt matka Dakariin päättyi jo hyvissä ajoin ennen keskustaa, sillä tämä ndiaga ndiaye ei ollutkaan menossa millekään kaupungin puskataksiasemalle. Hyppäsin pois kyydissä joitain kilometrejä ennen keskustaa. Taksin saaminen ei ollut mikään ongelma, mutta tinkiminen vei oman aikansa. Ilmoitin haluavani päästä Goréen saarelle (ransk. Île de Gorée) liikennöivän lautan terminaaliin. Kuljettaja varmisti moneen kertaan, että onko kyseessä nyt Gorée vai N’Gor, jotka kumpikin ovat saaria Dakarin edustalla. Sovimme hinnaksi 2500 frangia (noin 3,8 euroa), sillä tiesin olevani vielä aika kaukana keskustasta. Kuljettaja ajoi lauttaterminaaliin, mutta paikalliseen tapaan hän ei halunnut antaa oikeaa määrää takaisin setelistäni. Yhtäkkiä hinnaksi olikin tullut 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Äläkän nostamisesta olikin jo muodostunut lähes päivittäinen tapa, joten nytkin aloin vaatia tiukkaan äänensävyyn lisää rahaa. Terminaalin edustalla päivystänyt Goréen opas tuli selvittämään asiaa. Minun onnekseni hän ei ollut maanmiehensä puolella, vaan kehotti tätä antamaan minulle loputkin vaihtorahat. Näin myös tapahtui.

Menopaluu-lauttalippu Goréen saarelle maksaa ei-afrikkalaiselle aikuiselle 5000 frangia (noin 7,6 euroa), Senegalin ulkopuolella asuvalle afrikkalaiselle 2500 frangia ja senegalilaiselle 1500 frangia. Mielestäni on vähintäänkin kohtuullista, että me länsimaalaiset maksamme lipustamme enemmän. Lipunoston jälkeen on vuorossa afrikkalainen turvatarkastus, jossa laitetaan kännykkä ja mahdollinen muu metalliromu taskuista koriin, jätetään matkatavarat ja itse kävellään metallinilmaisimen läpi, kuten lentokentilläkin. Sen jälkeen saa kännykän ja matkatavarat takaisin, eikä niihin kiinnitetä muuten mitään huomiota. Näin ainakin omalla kohdallani toimittiin, mutta ehkä en vain näyttänyt uhkaavalta. Paidan ja kaavun alla kulkevat rynnäkkökiväärit ja pommivyöt huomataan tietenkin metallinilmaisimella, mutta matkatavaroissahan voi kuljettaa huomaamattomasti vaikka mitä lauttaan ja sitä kautta saarelle.

Goree31

Noin tuntia ennen lautan lähtöä terminaalissa on vielä hiljaista.

IMG_0871 goree2

Brasilian lipun alla kulkeva “Guanabara Bay” -rahtialus Dakarin satamassa.

Lauttoja kulkee tunnin tai kahden välein ja matka kestää noin puolisen tuntia. Lauttaa odotellessa voi esimerkiksi surffata netissä ilmaisella wifillä ilmastoidussa terminaalissa, kuten itse tein. Luulen, että olin terminaalin ainoa joka luki uutisia Venäjän ja Ruotsin välisessä jääkiekon MM-välierässä tapahtuneesta kurkunleikkauseleestä ja sitä seuranneesta kalabaliikista. Venäjä joutuisi kohtaamaan finaalissa Suomen ilman päävalmentajaansa! Odottelin lauttaa kaikkiaan noin puolitoista tuntia ja sinä aikana tein huomion, että Goréelle oli matkalla paljon valkoista väkeä. Etupuolellani odotteli ranskaa puhuva perhe. Seurueen olemus oli hyvin aristokraattinen valkoisine hellehattuineen ja vaatteineen. Kaiken lisäksi perheen mies näytti Ruotsin prinssi Danielilta. Terminaalissa oli myös muutamia isompia länsimaalaisia turistiryhmiä, samoin kuin japanilaisturisteja, joita nyt on tietysti kaikkialla. Paitsi Mauritaniassa. Luulenpa, että Gorée on Senegalin tärkein nähtävyys, paikka jossa kaikkien maassa vierailevien tulee käydä. Onhan saari tietenkin Unescon maailmanperintöluettelossakin.

Vielä ennen lautan lähtöä kävin terminaalin vessassa, joka oli siisti ja ilmainen. Samaan aikaan käsiä pesemään tuli Goréella asuva nuorukainen, joka havaitsi hetkensä tulleen ja alkoi kaupitella minulle marakasseja. En ostanut, mutta kuitenkin tilanne oli jälleen hyvin outo, jopa koominen. Missä muualla maailmassa vessassa aletaan kaupustella soittimia kuin Afrikassa!

Goree1

Merelläkin ajetaan miten sattuu! Kyseinen ruosteinen kalastusalus kiilasi eteemme Dakarin satamasta poistuttuamme. Sumutorvia soitettiin puolin ja toisin.

Goree3

Näkymä Goréelle lautan yläkannelta.

Beer-niminen lautta tuli Dakarin sataman rantaan hieman ennen kello yhtätoista. Itse menin kyytiin viimeisten joukossa, mutta pääsin silti hyvälle paikalle yläkannelle. Vieressäni istui italialaisia naisia, edessä puhuttiin espanjaa. Minä en puhunut mitään. Muutenkin ylin kansi tuntui olevan täynnä länsimaalaisia. Takanani tosin istui Goréella matkamuistomyymälää pitävä nainen, joka kutsui minut käymään liikkeessään. En luvannut, enkä toisaalta tässä vaiheessa uskonut juuri hänen kauppaansa saarelta löytävänikään. Olin väärässä.

Olin ajatellut yöpyä Goréella, minkä vuoksi olin ottanut koko omaisuuteni mukaan saarelle. Saarella on ainakin yksi tai kaksi hotellia, minkä lisäksi saaren asukkaat tarjoavat yksityismajoitusta edullisesti. Lauttalaiturilla päivystänyt nainen bongasi minut ja tuli kysymään tarvitsisinkö yöpaikkaa. Kyllä kiitos! Vielä ennen majapaikalle kävelyä, maksoin laiturin tuntumassa olevaan koppiin 500 frangin (noin 0,75 euroa) turistiveron, jonka kaikkien turistien tulee maksaa. Tosin sitä ei ainakaan kohdallani valvottu mitenkään.

IMG_0882 goree4

Goréen pieni uimaranta. Dakarista tuleva lautta saapuu laituriin aivan viereen.

IMG_0964 goree19

Rue du Castel -katu johtaa satamasta Castelin juurelle. Kuva on otettu kotikatuni, Rue des Bambarasin, risteyksestä kohti pohjoista.

Majapaikkaa tarjonnut nainen oli nimeltään Ndiaye tai ainakin jotain sinne päin. Nainen osasi jonkin verran englantia, mitä on varmasti melkein pakko osatakin, jos Goréella asuu. Pärjäsimme englannin ja ranskan sekamelskalla. Nainen asui yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa parin sadan metrin päässä lauttalaiturista, Rue des Bambarasin varrella eli “bambaroiden kadulla”. Ndiayen kodin pihapiiri oli suuri, jonka ympärillä oli neljä rakennusta. Yksi äidille ja tyttärelle, kaksi satunnaisia turisteja varten ja neljäs rakennus toimi turistien vessana ja suihkuna. Lisäksi tässä rakennuksessa oli emännän keittiötiloja.

IMG_0993 goree23

Pihapiirini yhden päivän ajan.

IMG_1000 goree25

Huoneessani oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko.

IMG_1001 goree26

Huone toisesta suunnasta. Kaikki tarpeellinen löytyy eli sänky ja lukittava ovi.

Turisteja varten oli kolme huonetta. Ensimmäinen oli iso ja hyvin varusteltu, siinä oli jopa oma vessa ja suihku. Hinta yhdelle yölle oli 17 000 frangia (noin 25,9 euroa), mikä oli mielestäni käypä hinta kyseisestä huoneesta. Seuraavakin huone oli varustettu omalla vessalla ja hintaa oli 13 000 frangia (noin 19,8 euroa). Mutta minä en tarvitse huonetta kuin nukkumiseen, joten kelpuutin kevyimmin varustellun huoneen, joka sekin oli aivan hotellitasoa. Hintaa tuli kymppitonni (noin 15,2 euroa). Huoneessani oli pieni ikkuna sekä ovi, jonka sai lukkoon. Muuten huoneeni oli yhteydessä viereiseen 13 000 frangin huoneeseen. Välissä oli vain jonkinlainen senkki ja verho. Ei siitä kuitenkaan yli huomaamattani tultaisi yön aikana, varsinkaan kun olin ainoa yövieras ja Ndiayen perheen kotiin kuljettiin lukossa olevan portin kautta. Minä sain oman avaimen, joten saatoin tulla ja mennä miten tahdoin. Ainakin teoriassa, sillä afrikkalaiset lukot eivät ole mitään maailman yksinkertaisimpia avattavia ja suljettavia. Perheen pihapiirissä oli narun päässä vuohi ja koira. Sovimme, että Ndiaye valmistaa minulle illalliseksi kala-aterian. Aluksi hän kertoi hinnaksi 3500 frangia, mutta kun kerroin sen olevan liikaa minulle, laski hinta 2500 frangiin (noin 3,8 euroa).

IMG_0962 goree18

Kotikatuni Rue des Bambaras.

Goree17

Rue Saint Charles.

IMG_0956 goree16

Katunäkymä.

Sitten saarta tutkimaan! Noin 3,5 kilometrin päässä Dakarin edustalla sijaitseva Gorée on pieni saari ja samalla yksi Dakarin kaupunginosa. Kokoa saarella on vain 18 hehtaaria. Pituutta saarella on enimmillään noin 900 metriä ja leveyttäkin vain 350 metriä. Saari on myös täysin autoton, koska kaikkialle pääsee nopeasti kävellen. Kapeat kadut olisivat liian ahtaitakin autoille.

Ensitöikseni menin lähimpään kauppaan ostamaan vettä. Kun puolentoista litran vesipullo tavallisesti maksoi 400-500 frangia, maksoi pullo tässä kaupassa nyt 700 frangia (1,05 euroa)! Kysyttyäni syytä korkeaan hintaan, myyjäherra kertoi kuljetuskustannusten nostavan hintaa. Sain oltua sanomatta, että maksaahan veden kuljetus Dakarista satojen kilometrien päähän Tambacoundaankin jotain, mutta silti vesi maksaa siellä saman verran kuin kaikkialla muuallakin. En ostanut vettä, vaan kysäisin limsapullon hintaa. Jostain syystä se maksoi sitten taas saman verran kuin mantereella. Senegalilaista logiikkaa! Myöhemmin päivällä löysin normaalihintaisen vesipullon pienestä kioskista.

IMG_0906 goree7

Rue de l’Hôpitalin varrella oleva rappiolle päässyt siirtomaa-aikainen rakennus. Nykyisin rakennuksessa on jotain taidevirityksiä.

Goréen lauttasataman ympärille ovat keskittyneet saaren ravintolat. Niiden hintataso oli yllättävän alhainen ottaen huomioon, kuinka paljon länsimaalaisia saarella vierailee. Siltikään en tahtonut maksaa tonneja ruoasta, joten päädyin saaren piskuisen uimarannan perukalla sijaitsevaan Nono Burgeriin, jossa saatavana oli vain hampurilaisia. Toki aluksi yritin tilata kebabia, mutta se oli lopussa, kuten kaikkialla muuallakin Senegalissa. Söin hyvän hampurilaisen hintaan 1300 frangia (noin kaksi euroa).

IMG_0886 goree6

Nono Burgerin terassilta.

IMG_0892 goree30

Näkymä Goréen hiekkarannalle ja lauttalaiturille Place de l’Europelta saaren pohjoisosasta historiallisen museon edestä.

IMG_0899 goree5

Rue des Batteries -katu saaren pohjoisosassa.

Myös Goréella on lapsikerjäläisiä, jotka olivat aggressiivisempia kuin mitkään aiemmin näkemäni senegalilaiset tapaukset. Kuorossa he mankuivat limsaani ja kun en noteerannut heitä, tarttui kaksi kiinni käteeni. Ravistelin pikkupojat irti ja ärähdin suomeksi. Se tepsi ja pojat lähtivät kiusaamaan muita turisteja. Tässä vaiheessa olin Goréen pohjoisimmassa kolkassa Place de l’Europella historiallisen museon edessä. Ajattelin käydä museossa, mutta kassalla ei ollut antaa tarpeeksi vaihtorahaa minun 5000 frangin setelistäni. Niin paljoa minua ei Goréen historia kiinnostanut, että olisin myöhemmin palannut sinne.

Mutta juuri historian takia turistit nykyisin tulevat Goréelle. Pieni Goréen saari on nimittäin Atlantin yli kulkeneen orjakaupan muistokeskus. Loistava maantieteellinen sijainti ja suojainen satama saivat useat eurooppalaiset valtiot käyttämään saarta niin orjalaivojen pysähdyspaikkana kuin orjien kaupittelupaikkanakin. Ensimmäisenä saarelle tulivat portugalilaiset, joita seurasivat hollantilaiset, britit ja viimeisimpinä ranskalaiset. Gorée oli Afrikan rannikon suurin orjakaupankeskus 1400-luvulta 1800-luvulle. On arvioitu, että 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoleenväliin Goréen kautta kulki noin 20 miljoonaa afrikkalaista orjaksi Atlantin toiselle puolelle.

Goree9

Orjakaupan muistomerkki La Maison des Esclavesin liepeillä, Rue Saint-Germain -kadun varrella.

Goree13

Sisäänkäynti La Maison des Esclavesiin.

IMG_0928 goree15

La Maison des Esclavesin sisäpiha. Yläkerrassa asuivat ja työskentelivät orjakauppiaat, alakerran selleissä asuivat orjat. Nykyisin yläkerrassa on orjakaupasta kertova näyttely.

Kun Ranska lakkautti orjakaupan 1800-luvulla siirtokunnissaan ja samalla siis myös Senegalissa, oli Goréen saarella kaikkiaan yli kymmenen orjien säilytykseen tarkoitettua taloa. Nykyisin jäljellä on vain yksi, La Maison des Esclaves, “orjien talo”. Se on hollantilaisten vuonna 1776 rakentama. Saaren ensimmäisen orjavaraston rakensivat portugalilaiset jo vuonna 1536. La Maison des Esclavesissa oli miehiä varten 2,6 × 2,6 metrin kokoisia sellejä, joissa säilytettiin noin 15-20 ihmistä kerrallaan. Miehet istuivat selkä seinää vasten käsistään ja kaulastaan kahlittuina. Kahlekettingin keskiosassa oli rautapallo. Kerran päivässä miehet päästettiin tarpeilleen.

Miesten lisäksi talossa oli myös lapsia, joita pidettiin omissa selleissään sekä naisia, joista erilleen oli otettu nuoret tytöt, jotka olivat arvokkaampia. Nuorella tytöllä oli jopa mahdollisuus vapautua, jos joku eurooppalainen orjakauppias saattoi hänet raskaaksi. Nuori tyttö vapautettiin joko Goréelle tai nykyisen Pohjois-Senegalin Saint-Louisiin. Vapautuneiden nuorten naisten sekarotuisia tyttäriä kutsuttiin nimellä signare ja he kuuluivat Goréen ja Saint-Louisin yläluokkaan.

IMG_0930 goree12

Tämä oli naisten selli.

IMG_0933 goree14

Naisten selli sisältä.

IMG_0940 goree11

Nuoria tyttöjä pidettiin täällä.

IMG_0946 goree13

Tästä oviaukosta orjat kävelivät orjalaivoihin, eivätkä koskaan palanneet Afrikkaan.

Kaiken kaikkiaan La Maison des Esclavesin alakerran selleissä oli noin 150-200 orjaa kerrallaan. He viettivät selleissään jopa kolme kuukautta odottaen laivausta Atlantin yli Amerikkoihin. Rakennuksessa on kuuluisa oviaukko merelle, jota kautta orjat poistuivat viimeistä kertaa Afrikasta. Presidentti Obamakin on käynyt aukolla pyörähtämässä. La Maison des Esclavesin yläkerrassa asuivat ja työskentelivät eurooppalaiset orjakauppiaat. Nykyisin yläkerrassa on ranskankielinen orjakauppaa koskeva näyttely.

Viime aikoina Goréen asemaa merkittävänä orjakaupan keskuksena on kyseenalaistettu. On puhuttu, että saaren kautta on saattanut kulkea ainoastaan noin 300 orjaa vuosittain, eikä La Maison des Esclavesia välttämättä ole koskaan edes käytetty orjavarastona. Täten myöskään kuuluisan oviaukon läpi ei olisi kukaan koskaan kulkenut. Onhan oviaukon edustan meri tietenkin kivikkoinen, minkä vuoksi laivojen ei olisi voinut olla edes mahdollista tulla lähelle rantaa juuri talon kohdalla. Kunnon laiturikin kun oli vain kivenheiton päässä. Tosin ainakin Unescon mukaan oviaukon kohdalla olisi ollut laituri laivausta varten.

Joka tapauksessa Goréella on valtava merkitys afrikkalaisilla sekä etenkin afroamerikkalaisille, joiden esivanhemmat on tuotu Amerikkaan orjina. Mahdollisesti juuri Goréen kautta. Suomalaista transatlanttinen orjakauppa tuskin sykähdyttää yhtä voimakkaasti, mutta nykyisin museona toimiva La Maison des Esclaves on siitä huolimatta ehdottomasti 500 frangin (noin 0,75 euroa) pääsymaksun arvoinen. Museosta saa oppaankin, mutta taloon on helppo tutustua ominpäinkin, kuten itse tein. Vessa löytyy yläkerran parvekkeelta. Lähteet: Unesco ja Lonely Planet: West Africa (2013), s. 334.

IMG_0919 goree8

Katunäkymää saarelta.

Goree10

Rue Saint-Germain oikealla, Rue de Port vasemmalla.

IMG_0920 goree29

Rue de Malavois’n ja Rue Boufflers’n risteys.

IMG_0966 goree20

Näkymä saaren länsirannikolta kohti linnoitettua Castelia. Kuvassa myös moskeija.

Orjakaupan lisäksi eurooppalaisten ansiota on saaren upea rakennuskanta. Värikkäitä vanhoja taloja vieri vieressä. Välissä risteilee kapeita kujia, joilla on mukava pistäytyä pieniin käsityöläisten ja taiteilijoiden puoteihin. Kun lähtee kiipeämään siirtomaa-arkkitehtuuria henkivien rakennusten valtaamasta saaren pohjoisosasta kohti korkeaa eteläosaa, tulee matkalla kulkeneeksi ohi Marché artisanal -nimisen torin ohi, jossa mamat myyvät kaikkea mahdollista turistirihkamaa jalkapallopaidoista lähtien, mutta mahdollisesti myös käsityöläisten töitä. Sen verran innokkaasti mamat kutsuivat joka kerta ohi kulkiessani, että ei tehnyt mieli mennä lähellekään. My friend, come to look my shop! My friend! Kyllä, Goréen mamat osaavat englantia! Kun on päässyt Marché artisanalin ohi, voi ohi kävellessään ihastella afrikkalaista taidetta. Paikalliset taiteilijat ovat levittäneet maalauksiaan ylös päin johtavan tien varteen. Nämä taiteilijat olivat rauhallisia, eivätkä hyppineet silmille.

Goree21

Näkymä yli Goréen saaren Castelille johtavilta portailta.

IMG_0971 goree22

Castelin kaduilta.

IMG_0987 goree28

Goréen itärannikkoa Castelilta nähtynä.

Saaren eteläosaa kutsutaan nimellä Castel. Sieltä on hyvät näkymät niin itse saarelle kuin myös Dakariin. Korkeasta sijainnista johtuen Castel on linnoitettu 1600-luvulla. Castelin huipulla on myös toisen maailmansodan peruina ruostunut maailmanlopun kanuuna. Nykyisin Castel on taiteilijoiden valloittama. Jos jonkinlaista ateljeeta löytyy. Itseäni ei niinkään taide kiinnostanut, vaikka aivan kauniitakin maalauksia joukossa oli. Sen sijaan menin huipulla hedelmiä myyneen maman myyntipöydän luo. Mama innostui kovasti ja niin innostuin minäkin. Tuhlasin nimittäin satoja frangeja! Pääsin maistelemaan erilaisia tuntemattomaksi jääneitä eksoottisia marjoja ja hedelmiä ennen kuin tein ostopäätöksiä.

IMG_0998 goree24

Katunäkymä.

Illalliseksi palasin Rue des Bambarasille Ndiayen kotiin, jossa tämä oli parhaillaan valmistamassa ruokaa minulle. Kaksi kalaa, kasa riisiä, kastiketta ja päällä vielä paistettua sipulia. Ehdottomasti parhaita aterioita tällä matkalla! Vielä ennen nukkumaanmenoa jätin kameran ja kaiken muunkin omaisuuden huoneeseeni ja lähdin tutkimaan Goréeta iltahämärässä. Täydellinen pimeys laskeutui varsin nopeasti, mutta ajattelin voivani kävellä saarella turvallisesti. Täällä on kuitenkin poliisi, minkä lisäksi saariympäristön luulisi vähentävän rosvousintoa. Ei täältä karkuun pääsisi. Kaikki matkamuistomyyjät olivat sulkeneet puotinsa, samoin kujat olivat tyhjentyneet turisteista. Oli hiljaista. Kiipesin vielä Castelille ihailemaan Dakarin valoja ja miettimään, mikä mahtoi olla tilanne Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuiden finaalissa. Kuten kaikki muistavat, vastakkain olivat Suomi ja Venäjä.

Päivä Ziguinchorissa

19.5.2014

Cap Skirring oli nähty nopeasti, samoin sen pitkä upea ranta. Ranskalaiset pakettimatkailijat taatusti viihtyvät kylässä viikon tai kaksi, mutta minä en halunnut enää rentoutua ja ottaa aurinkoa! Cap Skirring on käymisen arvoinen juurikin rantansa ansiosta, mutta en silti oikein usko, että suomalaiset tykkäisivät tänne joskus tulevaisuudessa pakettimatkustaa. Kulttuuri ja ihmiset sitä myöten ovat vain niin toiselta planeetalta.

Aamupalan jälkeen heitin rinkan taas selkään ja kävelin Cap Skirringin puskataksiasemalle tarkoituksenani matkustaa Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin. Sinne olisi noin tunnin matka. Mikäli puskataksiasemalla on lähdössä erilaisia kulkuneuvoja kohteeseen, kilpailevat niiden rahastajat matkustajista kiivaasti, niin nytkin. Tällä kertaa päätin valita minibussin, sillä se oli hieman halvempi ja matkustajia oli jo melkein riittävästi. Seitsemänpaikkainen sept-place täyttyi aikaisemmin ja lähti matkaan, mutta mekin pääsimme pian lähtemään. Vielä ennen lähtöä minibussin kuljettaja yritti raivata yhdelle matkustajalle istumapaikan, jolle pääsyn eräs mama oli penkin eteen lattialle kasaamillaan nyssäköillä tukkinut. Kuljettajan viesti oli, että moiset tavarat kuuluisivat katolle tai peräkonttiin, ei todellakaan lattialle! Niin silmitöntä raivoa en ollutkaan vielä tällä matkalla nähnyt, mitä kuljettajamme nyt mamalle osoitti. Mama pisti parhaansa mukaan vastaan, mutta taipui lopulta ja viimeinen matkustaja sai hänelle kuuluvan paikkansa.

Matka Ziguinchoriin kulki taas niiden samojen kauniiden mangrovesoiden poikki, kuin menomatkakin. Kuljettaja soitatti auton radiosta iloista afrikkalaista musiikkia. Mikäs sen parempaa matkamusiikkia ja hyvän tuulen nostattajaa! Vaikka Senegal onkin 90-prosenttisesti muslimimaa, on tässä osassa maata paljon myös kristittyjä ohi vilahtavista kirkoista päätellen. Myös Cap Skirringin pääkadun varressa on pieni kirkko. Minibussissa vieressäni istui nainen, jolla oli ristikorvakorut.

zig2

Santhiaban kaupunginosan maisemaa.

Nykyisin noin 230 000 asukkaan Ziguinchor on portugalilaisten 1600-luvulla perustama. Portugalilaiset käyttivät paikkakuntaa orjasatamanaan. Tietenkin Ziguinchorilla on myös ranskalainen menneisyytensä, mitä perua on kaupungin historiallinen keskusta. Se on täynnä rappiolla olevia kolonialismin aikakauden rakennuksia. Ziguinchor sijaitsee leveän Casamancejoen rannalla. Jokea pitkin liikennöi pari kertaa viikossa Aline Sitoé Diatta -niminen lautta Atlantille ja edelleen Dakariin. Laivaliikenteen lisäksi kaupungin kautta kulkee liikenne etelän Guinea-Bissauhun ja pohjoisen Gambian kautta Senegalin muuhun osaan, kuten pääkaupunkiin Dakariin. Ilmastoltaan Ziguinchor kuuluu tropiikkiin, minkä voi huomata päälle 30 asteen lämpötiloista, mukavan korkeasta kosteusprosentista ja paidan liimautumisesta selkään.

IMG_0317 zig17

Hotel Le Relais de Santhiaba sijaitsee hiljaisen hiekkakadun varrella.

Perillä Ziguinchorissa minibussi jätti useita matkustajia kyydistä ennen kuin kurvasi kaupungin puskataksiasemalle. Aioin mennä Le Perroquet -nimiseen hotelliin, mutta asemalla työskentelevän miehen (työnkuva ei ihan tarkasti selvinnyt) mukaan minun kannattaisi majoittua hänen ystävänsä Le Relais de Santhiaba -nimiseen hotelliin. Se olisi paljon halvempi ja kaikki samat mukavuudet löytyisivät. Mikäpä siinä, mennään vain katsomaan! Luulin miehen olevan taksikuski, mutta asia ei ollutkaan näin. Mies tuli kuitenkin mukanani taksilla ja lähtiessäni maksoin hänelle 500 frangia, että hän pääsi takaisin “työpaikalleen”. Hotel Le Relais de Santhiaba vaikutti oikein hyvältä ja vieläpä edulliseltakin. Täällä sentään oli off-sesongin hinnasto käytössä ja maksoin yöstä 8000 frangia eli noin 12 euroa. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Wifikin toimi.

zig16

Santhiaban kaupunginosan kadut ovat silkkaa hiekkaa.

zig3

Kuorma-autoja vuosikymmenten takaa.

Taksikuski ja puskataksiaseman mies kertoivat hotellini sijaitsevan Santhiaban alueella ja että keskusta olisi kivenheiton päässä. He osoittivat minulle myös suunnan, mistä keskusta löytyisi. Lähdin tarkistamaan, pitikö väite paikkansa. Kiertelin alueella ja lopulta palasin vahingossa lähtöpisteeseeni kulkematta samaa reittiä takaisin. Olihan reitin varrella tietenkin kauppoja ja pankkeja, mutta ei se kaupungin historiallinen keskusta ollut. Otin uuden suunnan. Nyt löysin Guinea-Bissaun konsulaatin ja myöhemmin yliopiston, jonka edessä parveilevilla opiskelijoilla oli koulupuku. Katujen nimetkin alkoivat viestiä keskustan läheisyydestä: Avenue Carvalho, Rue de France…

IMG_0326 zig15

Rond-Point Jean-Paul II. Oikealla kuvassa on senegalilainen minibussi, ndiaga ndiaye.

zig14

Eiköhän tämäkin ole ollut jonkun siirtomaaherran kartano.

zig13

Siirtomaa-arkkitehtuuria Ziguinchorin keskustassa.

Kuvailin keskustan kauniita siirtomaa-aikaisia rakennuksia, kunnes päivän ensimmäinen  “opas” ilmoittautui palvelukseensa. Tein heti alkuun selväksi, etten ollut aikeissa maksaa mitään ja että olin jättänyt rahani hotellilleni. Se ei ihan pitänyt paikkansa. Miehen mukaan maksaminen ei olisi oleellista, hän opasti “vapaaehtoisesti”. Joopajoo. Olin kulkemassa Casamancejoen rantaan ja “opas” tuli mukanani kuin takiainen. Rannassa mies sitten ehdotti, että hän voisi valmistaa minulle aterian, sillä oli ammatiltaan kokki. Talviaikaan hän työskentelee Cap Skirringin Le Nature -ravintolassa kokkina eli samassa ravintolassa, missä olin eilen syönyt! Maailma on pieni. Hän olisi halunnut soittaa Le Naturen Abrahamille eli Ibrahimille ja kertoa kohtaamisestamme, mutta puheaikaa ei ollut, enkä itsekään tahtonut tällaiseen omaani tuhlata. Kesällä Cap Skirringissä asiakkaita ei juuri ole, joten hän asusti äitinsä kanssa kotonaan Ziguinchorissa. Luulin aluksi hänen työskentelevän näin kesäaikaan jossain ziguinchorilaisravintolassa, mutta hän halusikin kokata minulle kotonaan, parin kilometrin päässä keskustasta. Kala-aterian saisin 2000 frangilla ja lihaa 3000 frangilla (noin 4,5 euroa). Aluksi kieltäydyin, mutta lopulta olimme matkalla slummiin. Päätin antaa Le Naturelle toisen mahdollisuuden.

Perillä miehen ja tämän äidin kotona, tervehdimme aluksi kaikkia paikallaolleita. Tämän jälkeen istahdin pihamaalle odottelemaan, kuuntelemaan radiota ja olemaan huomion keskipisteenä. Sana toubabista kiiri etenkin lasten keskuudessa ja heitä tuli tasaisena virtana ihmettelemään minua. Osa vain kurkki nurkan takaa, rohkeammat tulivat lähemmäs, mutta heistäkään kaikki eivät uskaltaneet sanoa mitään. Osa vastasi tervehdyksiini. Tietenkin minulla oli taas mahdotonta erottaa näitä lukuisia ihmisiä toisistaan, kaikki kun näyttivät samalta. Luultavasti tervehdin samoja naamoja useita kertoja. Kokkini kävi ostamassa ruokatarpeet liha-ateriaan, valmisti ruoan ja ehdimme hörpätä lasilliset teetäkin ennen ruokailua. Varsinainen ruokailu ei taaskaan ollut mikään kulinaristinen nautinto. Vuohenlihaa, riisiä ja kastiketta. Kyllähän sitä tietenkin hengissä pysyy ja söin lautasen eilisestä Le Nature -kokemuksesta poiketen miltei tyhjäksi. Vain muutama oudonnäköinen vuohenpalanen jäi lautaselle. Samalla olin tullut ruokkineeksi kokin iäkkään äidin ja muutamia muita sukulaisia. Äiti kiitteli kovasti, muutenhan perhe olisi luultavasti syönyt taas vain kalaa, kuten kaikkina muinakin päivinä.

IMG_0350 zig4

Pihapiiri.

zig5

Senegalilainen käymälä Ziguinchorin laitamilla.

Aterian päätyttyä mies olisi halunnut lähteä kanssani pariksi päiväksi vielä Abeneen ja Kafountineen, jotka ovat kuulemma kauniita pikkukyliä Casamancen rannikolla, luonnon keskellä. Kokin sukua asuu Abenessa, jossa olisi järjestynyt majoitus ja ruokailu. Kafountine taas olisi ollut kävelymatkan päässä Abenesta. Tarjous oli houkutteleva ja hinta varsin edullinen, mutta en siltikään luottanut kokkiini tarpeeksi. Sen sijaan olin ajatellut suunnata pariksi päiväksi Gambiaan, minkä jälkeen palata vähitellen takaisin Dakariin. Viimeistään Gambian epätoivoinen haukkuminen sai minut tekemään päätökseni olemaan menemättä Kafountineen ja Abeneen: Gambian rajavartijat ja poliisit kynisivät minut puhtaaksi rahoistani, joko lahjuksien muodossa tai ihan vain ryöstämällä. Samoin gambialaiset itse olisivat outoa porukkaa, luontoa ei olisi nimeksikään… Lisäksi mies valehteli, ettei Gambiajoen vastarannalta Barrasta pääsisi Senegalin rajalle muuten kuin vuokraamalla auton, mikä taas maksaisi paljon. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, sillä puskataksit ja bussit kulkevat välillä tiuhaan.

Sain kuitenkin kokin puhelinnumeron, jos muuttaisin mieltäni. Paluumatkalla kuljimme lasten koraanikoulun eli madrasan ohi. Siellä tytöt ja pojat opettelevat varsinaisen koulupäivän jälkeen muutaman tunnin lausumaan ulkoa islamin pyhää kirjaa Koraania. Kokki kehotti hieman epäsuorasti minua antamaan lahjoituksen koululle. Koraanikoulun opettaja kuulemma ruokkii lahjoitusvaroilla lapsia, joista osa on orpoja. En epäile yhtään, varmasti näin onkin. En silti “ymmärtänyt” kehotusta, koska en länsimaalaisena myöskään oikein ymmärrä koko instituutiota.

zig7

Tuntematon tropiikin kasvi.

IMG_0360 zig6

Rue du Général de Gaullen varressa sijaitseva siirtomaahenkinen postitoimisto.

Pyörähdin hotellilla, minkä jälkeen lähdin takaisin keskustaan. Löysin kauniin siirtomaa-aikaisen postirakennuksen, jonka luota olisin jälleen saanut uuden oppaan. Tämän opasehdokkaan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa, jonka jälkeen sain jatkaa yksikseni eteenpäin. Kyllä palveluitaan saa tulla kauppaamaan ja heidän kanssaan on hauskaa jutustellakin hetkinen, mutta väkisin mukana kulkeminen on raivostuttavaa. Opasehdokkaan lisäksi löysin lähistöltä aasin, joka seisoi rauhassa keskellä risteystä välittämättä liikenteestä. Kaistapäisesti ajavat autoilijat tottuneesti väistelivät eläintä. Sain kulkea rauhassa vain kymmenen minuuttia, kun Casamancejoen rannasta mukaan tarttui seuraava opasehdokas. Jälleen tein selväksi, etten halua opasta, eikä minulla ole mitään millä maksaa palveluksista. Oikeastikin minulla oli vain muutamia kolikoita mukana. Jälleen opas kertoi, ettei ole rahan perässä matkassa. En uskonut hetkeäkään tähän! Hän kulki kanssani ensin läheiseen kalasatamaan, minkä jälkeen sain kuulla paikat, mihin hän nyt aikoisi minut viedä. Kerroin meneväni juuri sinne, minne tahdon ja seuraavaksi suunnistin uponneen Le Joola -nimisen matkustajalaivan muistopaikalle. “Opas” kulki mukana. Le Joola oli Ziguinchorin ja Dakarin välillä kulkenut matkustajalaiva, joka kaatui ja upposi kovassa merenkäynnissä Gambian edustalla 26. syyskuuta 2002. Turmassa hukkui yli 1800 ihmistä laivan kaikkiaan noin 2000 matkustajasta. Laiva oli tarkoitettu alle 600 matkustajalle. Lähde: [1]

IMG_0368 zig8

Matkalta kalasatamaan. Näissä rakennuksissa Casamancejoen rannalla asuu paikkakunnan vauraampi väki, kuten useita eurooppalaisia.

zig9

Place Joola eli Le Joola -laivan muistopaikka.

zig10

Rue du Capitaine Javelierin alkupää.

Palasin kuvia ottaen takaisin hotellilleni, enkä mennyt yhteenkään paikkaan, johon “oppaani” olisi minut halunnut viedä. Osan olin jo nähnyt, osa ei kiinnostanut. Hotellin lähestyessä, “opas” aloitti kaupustelun, sillä hänkin oli taiteilija. Sain nähdä muutaman rannekorun ja avaimenperän. Lisäksi sain kuulla pitkän ranskankielisen tarinan siitä, miten huonosti hänellä menee. Vauvakin olisi ja kaikkea. En innostunut kauppatavaroista, minkä jälkeen hän alkoi vaatia rahaa kierroksesta, jonka hän oli kanssani kulkenut. Kerroin, että olin jo alussa kertonut, etten tarvitse oppaita, enkä maksaisi mitään kenellekään. Hieman jo hurjistuneena hän ilmoitti, että luulenko tosiaan voivani olla maksamatta mitään. Voisin antaa 200 frangin lantin, en enempää. Hän kertoi, ettei 200 frangia ole mitään. Totesin sitten asian käsitellyksi, heitin pari sanaa suomeksi ja menin hotellihuoneeseeni. Mies heitti kirosanoja perääni. Olin aikeissa vielä lähteä hakemaan lähikaupasta iltapalaa, mutta puolisen tuntia tapahtuman jälkeen ovelleni koputettiin. No voi hohhoijaa, hotellin omistaja oli kai sitten kertonut “afrikkalaiselle veljelleen”, missä huoneessa olen. En avannut, vaan päätin pysyä huoneessani koko illan ja syödä iltapalaksi Mauritaniasta ostamiani marokkolaisia sardiineja. Olihan pimeyskin jo ehtinyt laskeutua. Parin tunnin kuluttua mies koputteli oveen toistamiseen. Ovi oli raskainta tekoa, aivan kuin tilauksesta. Ei siitä ainakaan läpi tultaisi. Olkoot vaikka koko yön käytävässä, minulle on aivan sama! Mutta mitä “vauva” mahtaa tuumata, kun isä ei ole kotona, vaan luuhaa kiusaamassa turisteja pitkin yötä!

zig12

Rue du Général de Gaullen ja rue du Capitaine Javelierin kulmassa sijaitseva Conseil Régionalin rakennus. Rakennuksessa toimii Casamancen alueen matkailutoimisto.

zig11

Katunäkymä ydinkeskustasta.

Nukkumaan mennessäni mietin, miksi olin tässä maassa edelleen. Miksi en jättänyt koko maata väliin ja mennyt esimerkiksi Maliin tai Guinea-Bissauhun. Olin etukäteen päättänyt lähteä seuraavana aamuna maanpakoon Gambiaan.