Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

patikointi

Ruskamatka Ruotsin Lapin Arjeplogiin

18.-20.9.2020

Suomen hallitus päätti torstaina 10. syyskuuta, että raja muun muassa Ruotsiin avautuu lauantaina 19. syyskuuta. Enää ei tarvitsisi jäädä omaehtoiseen karanteeniin! Ajattelin avautumisen olevan koronavuoden harvoja valopilkkuja, sillä emmehän voi eristäytyä kuukausi- tai vuositolkulla. Elämän on jatkuttava. Samalla kuitenkin ajattelin, ettei raja hallituksen tuntien pysy pitkään avoimena. Varasinkin heti kahden yön majoituksen Arjeplogista, pienestä taajamasta Ruotsin Lapissa. Kai matkakohteen valinnassa oli hieman myös mielenosoituksen makua: suomalaisten käsketään pysyä ja matkailla Suomessa, mutta samaan aikaan Suomen Lappiin hamutaan matkailijoita ulkomailta.

Niinpä sitten perjantaina 18. syyskuuta lähdimme ajelemaan kohti Torniota, jossa Ruotsin puolelta tulevia autoja pysäyteltiin viimeistä päivää. Itse sain vain ajaa Haaparantaan, sillä Ruotsi on pitänyt rajansa avoinna koko pandemian ajan. Kaikkiaan Oulusta Arjeplogiin on vajaan 500 kilometrin ja 5,5 tunnin matka, mikä on ehkä hieman liian pitkä matka viikonloppureissulle, mutta toisaalta ajaminen on mukavaa ja Ruotsin puolella Luulajan ja Arjeplogin välillä oli kovin minimaalisesti liikennettä. Sen kun vain ajeli ja katseli karummaksi muuttuvia maisemia. Arjeplog ei ole kovin paljon Oulua pohjoisemmassa, ei edes Napapiirin pohjoispuolella, mutta luonto on mielestäni jo kuin Enontekiöllä.

Arjeplogin toinen pääkatu Storgatan lauantaiaamuna.

Drottninggatan on toinen pääkaduista. Mustassa rakennuksessa toimii Leon’s Steakhouse ja sen takana Pizzeria Verona.

Arjeplog on pinta-alaltaan Ruotsin neljänneksi suurin kunta, mutta asukkaita on vastaavasti vaatimattomat 2 800. Mitään järkevää syytä valita juuri Arjeplog kaikista Norrbottenin paikkakunnista, ei ollut. Yhtä hyvin valinta olisi voinut osua myös Kiirunaan, Jokimukkaan tai vaikkapa Arvidsjauriin. Kaikkiallahan Norrbottenissa luonto on kaunista ja sellaiselta se vaikutti täälläkin, kun saavuimme auringon laskiessa hieman ennen seitsemää Arjeplogin kuntakeskukseen. Olin varannut kahden yön majoituksen Hornavan Hotellista viiden minuutin kävelymatkan päästä keskustasta. Hornavan Hotell on saanut nimensä Arjeplogia hallitsevasta Hornavan-järvestä, joka on noin 70 kilometriä pitkä ja sattumoisin myös Ruotsin syvin järvi: 221 metriä! Hornavanin ohella kunnan alueella on lukuisia erikokoisia järviä, niissä reilut 4 700 erikokoista saarta. Arjeplog onkin yllättäen myös saaristo, vaikka sijaitsee kaukana meristä!

Hornavan Hotellin huoneista on hulppea näkymä Hornavan-järvelle ja sitä ympäröiville vuorille, jotka puolestaan kylpevät tähän aikaan vuodesta ruskan väreissä. Suoraan vastarannalla kohoaa Galtispuoda-niminen vuori, jolle menisimme seuraavana päivänä. Ensin kuitenkin oli lähdettävä etsimään ruokapaikkaa, sillä Hornavan Hotellin ravintola ei ole tähän aikaan vuodesta avoinna lainkaan. Arjeplogin kaikki kolme ravintolaa seisovat vierekkäin Drottninggatanilla. Ensimmäisenä on pikaruokaravintola Frasses, toisena Leon’s Steakhouse ja kolmantena Pizzeria Verona. Veronan turkkilainen omistaja oli hieman hämmentynyt saadessaan englantia puhuvia asiakkaita, mutta ruokaa saatiin pöytään. Vaan totesimmepa, että seuraavana päivänä kokeilisimme sitten naapuriravintolaa. Suomalaisena kiinnitän nykyisin huomiota käsidesin saatavuuteen. Veronassa sellaista ei ollut, eikä ollut kyllä ruokakaupan eteisessäkään (seuraavana aamuna Coopissakin oli jo käsidesiä). Mutta maassa maan tavalla!

Arjeplogin kirkko seisoo torin laidalla Hornavanin rannalla.

Storgatanilla on tietenkin myös kalastusvälineputiikki, sillä Arjeplog on suosittu kalastuskohde.

Ruskaa matkalla Akkeliksen huipulle.

Lauantaiaamun valjetessa oli Suomikin sitten poistanut rajatarkastukset. Me menimme hotellin alakertaan katsastamaan aamupalaa, joka oli kuin olikin buffet-muodossa. Linjaston alussa oli käsidesin lisäksi kolmenlaisia kertakäyttöhanskoja. Buffetissa oli selvästi panostettu siihen, että saatavilla oli mahdollisimman paljon pakattua ruokaa, kuten jugurttipurkkeja, pillimehua, kelmutettua kinkkua ja yksittäispakattua juustoa. Roskan määrä on melkoinen.

Aamupalan jälkeen lähdimme tutkimaan Arjeplogin keskustaa, joka on mahdollista ottaa haltuun vaikka kymmenessä minuutissa niin halutessaan. Taajamassa on kaksi pääkatua: Drottninggtan ja Storgatan. Drottninggatan on osaksi jopa yksisuuntainen, aivan kuin oltaisiin jossain suuressakin metropolissa. Kadun varrella ovat edellämainittujen ruokapaikkojen ohella Coop, kioski, hotelli ja Ica. Storgatanilla on kunnantalo, poliisiasema, linja-autoasema, kalastusvälinekauppa, kodinkonekauppa ja Systembolaget. Kävimme myös Arjeplogin kirkossa, joka on yllättäen päivittäin avoinna kello 8-16. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1768 ja 1890-luvulla se sai kellotornin. Tähän mennessä olimme nyt kolunneet keskustaa vajaat puoli tuntia. Kello kymmeneltä Arjeplogin ehkä tunnetuin nähtävyys, Silvermuseet, avautui. Hopeamuseo sijaitsee Arjeplogin torin laidalla, kirkon vieressä. Museo esittelee laajalti, miten Arjeplogissa on aikoinaan eletty. Tärkein anti on kuitenkin laaja saamelaisten hopeakorujen näyttely, sillä Arjeplogin alueella tehtiin hopealöydöksiä jo 1600-luvulla.

Maisemaa Akkeliksen huipulta kohti kaakkoa ja Arjeplogin keskustaajamaa.

Hornavan Akkeliksen laelta nähtynä.

Hornavanin saaristoa.

Silvermuseetin jälkeen ajelimme noin 10 kilometriä kohti luodetta ja Norjaa. Ja sitten 8 kilometriä kohti pohjoista ja Hornavan-järveä. Buktin “kylässä” on pieni pysäköintialue ja kyltti, joka paljastaa meidän saapuneen Akkelin-vuoren juurelle. Akkeliksen huippu kohoaa 784 metriä merenpinnasta ja sijaitsee Hornavanin ja pienemmän Aisjaure-järven välissä. Huipulle johtaa 3,5 kilometriä pitkä hyvin merkitty polku, jonka alkuvaiheessa nousu on paikoin aika jyrkkääkin. Loppua kohden helpottaa ja hieman ennen huippua puusto katoaa kokonaan. Huipulla oli mustikkasato parhaimmillaan, mutta sinnepä se taitaa mädäntyä. Kukaan ei jaksa kantaa täysiä mustikkasankoja alas vuorelta. Mustikoiden ohella ehkä parasta Akkeliksen puuttomalla huipulla ovat huikeat näkymät joka suuntaan. Täältä näkyy Hornavan ja Uddjaure monine järvineen sekä useita pienempiä järviä, kuten Fluka ja Aisjaure. Huipulta näkyy myös Arjeplogin keskusta ja sen takana oleva Galtispuoda.

Kakel-järvi Galtispuodan rinteeltä nähtynä.

Galtispuodan maisemia toiseen suuntaan.

Laskeuduimme alas Akkelikselta ja päätimme ajella seuraavaksi Galtispuodalle. Tämä vuori on 800-metrinen ja ylös huipulle pitäisi olla 2,5 kilometriä pitkä helppo patikkapolku. Sellaista emme ikinä löytäneet, joten päätimme vain ajella ylös vuoren huipulle. Toisin kuin Akkeliksen huipulle, Galtispuodan laelle johtaa päällystetty tie. Huipulla on linkkimasto ja hiihtohissin pääteasema, sillä Galtispuodalla on 1970-luvulta lähtien lasketeltu. Laskettelukeskus kulkee nimellä Galtis.

Loppuilta kului kuljeskellessa Arjeplogin katuja edestakaisin. Ja Leon’s Steakhouse on sitten Pizzeria Veronaa parempi ruokapaikka, vaikkei steakhousen ruokalistalla ollutkaan kuin kaksi pihviä!

Sunnuntaipäivän aikana ajelimme hiljakseen Haaparannan kautta takaisin Ouluun. Kuten jo menomatkalla, myös paluumatkalla vastaan ajeli melko paljon keskieurooppalaisia: belgialaisia, hollantilaisia, italialaisia, saksalaisia ja jopa brittejä. Suomi ei päästä turisteja maahan, mutta Ruotsiin ovat kaikki tervetulleita. Ruotsin Lappi taitaa korjata tämän talven potin Suomen Lapin nenän edestä. Ruotsin Lapissa on huskyt, iglut, porot ja liian paljon lunta. Vain Joulupukki puuttuu.

Apolitáran majakka ja uinuva Potamós

30.6.2020

Ensimmäinen yö Antikytheran saarella, meren äärellä, sujui rauhallisesti. Ainoastaan aamuyöstä puhaltanut viileä tuuli herätti hetkeksi, sillä nukuimme ikkunat auki. Aamuyhdeksältä viileydestä ei ollut enää tietoakaan, itse asiassa ilma tuntui kuumemmalta kuin kahtena edellisenä aamuna. Kreikan saaristoon oli saapunut helleaalto, siis kreikkalainen helleaalto. Muutenhan Kreikassa on suomalaisille aina helle, mutta nyt lämmöt nousivat jopa täkäläisittäin korkealle: yli 30:een asteeseen. Kattoterassilla oli aamun lämmössä hyvä nauttia aamupala ja katsella villivuohien vaeltelua huvilamme edessä. Olimme yhtä suuri nähtävyys vuohille kuin ne meille. Osa jopa lähestyi, kun niille hieman huuteli kutsuhuutoja.

Antikytheralla asustaa moninkerroin enemmän villivuohia kuin ihmisiä.

Pyhän Mýronin kirkko Galanianán kylässä on Antikytheran merkittävin uskonnollinen nähtävyys.

Näkymä Galanianásta kohti pohjoista. Keskellä kuvassa pikkuinen Porín kallioluoto ja takana Kytheran etelärannikkoa.

Antikytheralla on sen pienestä koosta johtuen pieni määrä nähtävyyksiä, mutta kolmen päivän aikana ehtisi koluta ne kaikki. Ainoastaan saaren eteläkärjessä seisova Apolitáran majakka on vaikeammin saavutettavissa, joten otimme sen päivän tavoitteeksi. Oikeastihan Kreikan helteissä kaikenlainen patikointi pitäisi jättää aamuun tai iltaan, kun on hieman viileämpää. Me kuitenkin lähdimme aamupäivällä matkaan.

Antikytheran päätiet on päällystetty, mutta eivät ne enää parhaassa kunnossa ole. Toisaalta emme nähneet aamun aikana yhtään toista autoa liikkeellä! Tiet yhdistävät saaren kolme kylää toisiinsa: Potamóksesta Charchalianáan ja Potamóksesta Galanianáan. Me ajelimme muutamassa minuutissa Charchalianássa sijaitsevalta majapaikaltamme Antikytheran pienimpään kylään: 15 asukkaan Galanianáan. Jo tällä matkalla näimme, miten monimuotoinen Antikythera on: täällä on rotkoja, vuoria, hylättyjä kivirakennuksia, mehiläistarha ja vaikkapa seismologinen asema. Pysäytimme auton ensimmäiseksi äärimmäisen hiljaisen Galanianán “keskusaukiolle”, sillä tässä kylässä on saaren merkittävin uskonnollinen kohde: Pyhän Mýronin kirkko ja luostari.  Jokaisella Kreikan saarella on oma suojeluspyhimyksensä ja Pyhä Mýron on Antikytheran sellainen. Häntä juhlitaan vuosittain 17. elokuuta ja juhlaan kuuluu villivuohien metsästystä ja syömistä. Muun muassa. Kirkko ei tietenkään ollut auki, mutta pihapiiriin ja pienelle hautausmaalle oli vapaa pääsy. Kirkko on rakennettu Antikytheran keskiosien halki kulkevan rotkon reunalle, vastapäätä saaren korkeinta vuorta, Plagáraa. Täällä vuorten välissä, keskellä Antikytheraa, ei tietäisi olevansa pienellä saarella keskellä ei-mitään.

Galanianássa ja sieltä etelään on kymmenittäin, ellei jopa sadoittain, vanhoja talojen raunioita.

Tämä tie johtaa Galanianásta saaren eteläkärkeen. Taka-alalla Kreetan rannikkoa.

Raunio matkalla etelään.

Ajoimme muutaman sata metriä ja eteen tuli portti, jossa luki kreikaksi, että muistathan sulkea perässäsi. Varmaankin niiden villivuohien takia, joita hyppelehti heti portin takana. Jätimme auton portin taakse, mutta oikeasti portin olisi voinut avata ja jatkaa matkaa autolla. Mutta Googlen mukaan Apolitáran majakalle olisi vain parin kilometrin kävely. Ja nyt ei ainakaan tarvitsisi pelätä, että vuokra-automme renkaat tyhjenisivät tällä soratieksi muuttuneella osuudella. Tien molemmin puolin oli satojen metrien matkalla kivisten asumusten raunioita, jotka villivuohet olivat nyttemmin kelpuuttaneet kodeikseen. Lähempänä Galanianáa kysymyksessä olivat bysanttilaisen asutuksen rauniot, mutta kauempana etelässä olivat ehkä tuoreempaa tekoa. Antikytheralla kun on asustanut 1900-luvun puoliväliin saakka jopa tuhat asukasta. Ja nyt vain 50–60.

Patikoidessamme kaikessa rauhassa helteessä kohti etelää, odotimme majakan ilmestyvän näköpiiriin milloin tahansa. Kuitenkin näköpiirissä pysyivät sitkeästi vain oikealla puolella noussut Dómata-vuori ja vasemmalla puolestaan Välimeri. Antikytheran länsirannikko on loivempaa tekoa, mutta ei täälläkään hiekkarantoja ole. Ne ovat Kreetalla, joka näkyi nyt varsin hyvin edessämme. Parin kilometrin jälkeen tie loppui ja alkoi polku halki matalan pensaikon. Edelleenkään majakkaa ei vain näkynyt. Alas majakalle johtaa mutkainen polku, jota on paikoin vaikea seurata, sillä täällä ei ole suuria massoja tallaamassa. Polku ei ole siis kovin selkeä, mutta selkeyttä on pyritty parantamaan maalaamalla valkoisia täpliä kiviin sinne tänne. Lukuisia kertoja kävelimme harhaan, kun täpliä ei vain näkynyt. Lopulta, ehkä 500 metriä ennen määränpäätä, majakka ilmestyi vihdoin näköpiiriin. Laskeutuminen alas rinnettä huonoa polkua pitkin yli 30 asteen helteessä kesti hyvän tovin, mutta saavutimme majakan kuitenkin!

Apolitáran majakka saaren eteläisimmästä kohdasta nähtynä. Majakalle johtava polku laskeutuu takana kohoavan vuoren rinnettä alas. Ei korkeimmalta kohdalta, vaan hieman oikealta.

Potamóksen satamassa on muutamia paikallisten kalastuspaatteja.

Vuonna 1926 rakennettu Apolitáran majakka siis seisoo Antikytheran eteläisimmässä kolkassa, mutta ei taida olla enää toiminnassa. Majakan ympäristö on täynnä erilaista rojua metallisesta sängynrungosta lasinpaloihin. Rikki oli majakan valolaitekin ja sekin taitaa olla lasia… Majakan ovi on lukossa munalukolla, mutta pienelle sisäpihalle pääsee, kunhan keplottelee munalukon (auki olevan) irti portista. Apolitáran majakka tarjoaa nykyään varjoa alueen vuohipopulaatiolle, mutta ne tekivät nyt oma-aloitteisesti tilaa, kun teimme hetkeksi leirin paikan ainoaan varjopaikkaan. Päivän kuumin aika saapui ja varjo alkoi häipyä, joten mekin päätimme lähteä kapuamaan takaisin kohti sitä soratietä, jonka päässä automme olisi.

Kaiken kaikkiaan majakkavierailuun meni kolmisen tuntia. Auton lämpömittari ilmoitti lämpötilaksi vaatimattomat +41°C. Siltä se kyllä tuntuikin. Ajelimme takaisin huvilallemme Charchalianáan, kävimme suihkussa ja päätimme lähteä tutustumaan saaren pääkylään Potamókseen. Siellä asustaa reilut 30 asukasta ja siellä on kauppa. Ja pari ravintolaa. Ajattelimme kaupan olevan avoinna ja ehkä edes jommankumman ravintoloista. Ajoimme auton kylän pienelle laiturille, sille samalle, jolle saarelle tulevat autolautat peruuttavat. Ei se siinä kenenkään tiellä olisi, sillä ei tänne alvariinsa lauttoja tule.

Potamóksen kylä. Melkein kokonaan kuvassa.

Antikytheralla on tietenkin myös oma poliisiasemansa.

Tässä toimii saaren ainoa kauppa, joka oli nyt suljettu.

Potamós on äkkiä katseltu. Varmasti viisikin minuuttia on riittävästi, jos on oikein kiire. Kylän halki virtaa käsittämättömän pieni puro, jossa solisee olematon noro. Tämä noro on luultavasti antanut nimensä kylälle, jonka nimi suomeksi tarkoittaa jokea. Puron toisella puolella on kirkko, kauppa-ravintola ja asuintaloja. Ja poliisiasema! Toisella puolella on loput taloista, ravintola ja puhelinkioski. Iltaisin kylällä saattaa olla elämää, mutta nyt näimme kokonaiset kolme ihmistä jalkeilla ja kadulla. Sekin on jo tietenkin suuri osuus Potamóksen väestöstä. Kumpikaan ravintoloista ei ollut avoinna, eikä ollut kyllä kauppakaan. Kaupan edustalla roikkui pyykkinarulla muovipusseja kuivamassa. Varmasti illalla tapahtuvaa asiakasryntäystä odotellessa. Kauppa toimii myös asiamiespostina, joten teoriassa täältäkin on mahdollista lähettää postikortti. Vartin kiertelyn jälkeen totesimme pääkaupungin nähdyksi ja palasimme takaisin majapaikkaamme Charchalianán kylän laitamille.

Potamóksen pääkadun varrella on muun muassa puhelinkioski. Takana saaren toinen ravintola.

Illan suussa kävin vielä kävellen tutustumassa kotikyläämme, jonka palveluihin kuuluvat bussipysäkki (saarella ei ole julkista liikennettä), kirkko ja helikopterikenttä. Hätätilanteessa saarelta on siis pääsy pois helikopterilla.

Santa Catarinan, kahden tunnelin ja yhden vesiputouksen päivä

27.2.2018

Roça Monte Forten aamiainen oli runsas: leipää, kahvia, teetä, munakasta sekä paljon erilaisia tuoreita hedelmiä. Sillä jaksaisi helposti iltapäivään saakka. Edellispäivänä olimme sopineet kaakaontuotantokierroksellamme meitä opastaneen Kukun kanssa retkestä Cascata Angolar -vesiputoukselle. Tuttuun tapaan taivaalta tuli kaatamalla vettä, joten päätimme lykätä retkeä iltapäivään. Sademetsässä tarpominen vesisateella ei ole maailman miellyttävintä puuhaa. Päätimme lähteä aamupalan jälkeen autolla niin kauas saaren länsirannikkoa etelään kuin mahdollista. Tai minähän vain liftasin itseni taas kyytiin ystävällisten saksalaisten tuttavuuksien vuokra-auton kyytiin. Ellen olisi saanut kyytiä, olisin vuokrannut polkupyörän läheisestä Mucumbli-hotellista ja mennyt samoihin paikkoihin joka tapauksessa.

Aamuinen näkymä Monte Fortesta merelle. Vettä satoi kaatamalla.

Eräs kauneimmista koskaan näkemistäni maisemista sijaitsee Nevesin ja Santa Catarinan välillä São Tomén länsirannikolla. Rannalla on useita kalastusveneitä.

Keltainen puskataksi sukeltamassa kohta São Tomé ja Príncipen ainoaan tunneliin jonkin matkaa ennen Santa Catarinan kylää.

Monte Fortesta on noin 13 kilometrin matka viimeiseen kylään tien päässä eli Santa Catarinaan. Tie oli eräs kauneimmista koskaan näkemistäni. Toisella puolella oli pääosin koko matkan jyrkkä rinne, toisella vastaavasti rauhallinen Atlantin valtameri. Muutamien kilometrien päässä on eräs São Tomén tunnetuimmista nähtävyyksistä: tasavallan ainoa tunneli! Siis sellainen tunneli, jonka läpi voi kulkea autollakin. Mitsubishi jäi kuitenkin nyt aluksi tien sivuun, sillä oli otettava kuvia ja paljon. Tämä tunneli on vain ehkä 30 metrin pituinen, mutta se on silti kuvattuna jokaisessa maata esittelevässä mainoksessa, kirjassa, blogipostauksessa ja vastaavassa. Itse en olisi varmaankaan rakentanut paikalle tunnelia, vaan kärrännyt mereen muutaman kuorma-autolastillisen kiviä ja kiertänyt tuon pikkuisen kallionkielekkeen, joka työntyy kohti merta ja katkaisee muuten yhtenäisen rannan.

Vähän tunnelin jälkeen tiellä oli jälkiä maanvyörystä. Suuria puita oli romahtanut tielle sateiden kostuttaman maan petettyä alta. Puiden vuoksi tie oli nyt yksisuuntainen maanvyörypaikan kohdalla, sillä kukaan ei ollut vielä ehtinyt sahata puita pois. Yksi puu oli romahtanut rannalle saakka, missä sen veistäminen veneeksi oli kesken. Eli puunrunko muuttuu veneeksi sillä paikalle, minne luonto on sen heittänyt!

Maisemaa maan ainoan maantietunnelin jälkeen.

Ennen Santa Catarinaa rannalle on maanvyöryn seurauksena päätynyt puunrunko, joka nyt muuntui veneeksi siinä samassa paikassa.

Saavumme Santa Catarinaan.

Santa Catarina on siis viimeinen kylä länsirannikolla. Sinne päättyy pääkaupungista alkava EN-1-valtatie. Santa Catarina on Nevesin tavoin hyvin köyhä ja täälläkin on valtavasti lapsia. Täällä lapset huutelevat valkoisilla lastatun auton nähtyään doce, doce! Joku on siis joskus jakanut täällä makeisia lapsille ja lapset tietenkin ovat oppineet pyytämään karkkia kaikilta näkemiltään valkoisilta kolonialisteilta ja riistäjiltä. Rahaa he eivät sentään pyydä. Pyöräillessäni niin pohjois-, itä- kuin keskiosissakin, en missään kohdannut tällaista. Eivätkä lapset muualla kyllä huudelleet tuota mantraa autojen perään. En tiedä onko länsirannikko Nevesin liepeiltä etelään jotenkin “pilalla” vai näinkö täällä kohdellaan automatkaajia. Paikallisia aikuisia turistin näkeminen ei täälläkään sentään hetkauta, ainakaan negatiivisesti.

Santa Catarinan kylänraittia.

Kalastuspaatteja Santa Catarinan eteläpuolella.

Santa Catarinasta tie jatkui vielä, mutta muuttui pian yhä huonommaksi ja huonommaksi. Käännyimme takaisin päin. São Toméa ei voi kiertää tietä pitkin ja tie olisi varmasti johtanut johonkin syrjäiseen kyläpahaseen. Santa Catarinasta alkaa kyllä parin päivän patikkareitti, volta a ilha, etelän Porto Alegreen halki saaren syrjäisimpien kolkkien. Varmaan opaskin on hyvä olla, joskin ei täällä eksymään varmaan pääse. Kunhan seuraa merenrantaa!

Entinen baari Santa Catarinan tuntumassa.

Samaisen baarin rekvisiittaa: “Tervetuloa! Jeesus Kristus on täällä. Kyllä!”

Iltapäivällä etsimme käsiimme edellispäiväna tapaamamme Kukun (nimen kirjoitusasu tuskin on oikea). Hän suostui ilomielin lähtemään kanssamme Angolarin putoukselle. Kolmen hengen retken hinnaksi tuli yhteensä 500 dobraa (20 euroa). Majatalon henkilökunta oli kaupitellut samaa retkeä samalla oppaalla hintaan 30 euroa. Toisin sanoen majatalon nuoret isännät tahtoivat ottaa kymmenen euron komission itselleen. Järkyttävä summa täkäläisittäin, mutta niin tässä majatalossa kaikki muutenkin on ylihinnoiteltua.

Lähdimme saksalaisten vuokra-autolla kohti paikkaa, josta patikointi alkaisi. Tie kulkee ohi Ponta Figon plantaasin ja on pääosin siinä kunnossa, ettei sinne kannattaisi autolla edes yrittää. Kuku oli kuitenkin eri mieltä. Tämä “tie” seurailee São Tomén syvimmän laakson reunaa ylös kohti maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa. Vuoren huipulle ei tokikaan autolla pääse, mutta näköjään aika pitkälle kuitenkin. “Tien” päässä jätimme auton parkkiin ja kiven renkaan alle. Sitten seurasi noin tunnin patikointi upeassa sademetsässä. Tätä retkeä ei voi tehdä ilman opasta ja viidakkoveistä, sillä välillä polkua ei ole olemassakaan ja välillä noustaan melkein pystysuoraa rinnettä ylös. Tukea saa ympäröivästä rehevästä kasvillisuudesta. Välillä on kierrettävä valtavia kaatuneita puunrunkoja, joiden yli kiipeäminen olisi kiertämistä aikaavievämpää. Vaikka tämän seudun voisi kuvitella olevan autiota, oli täälläkin useammassa kuin vain yhdessä pusikossa miehiä työn touhussa. Banaanipuut vaativat huolenpitoa!

Matkalla kohti Angolarin vesiputousta.

São Tomén länsirannikolla kaakaopuita on kaikkialla. Nämä hedelmät ovat raakoja.

Sinne kahlaamaan parin sadan metrin matka lepakkojen seuraksi säkkipimeyteen.

Ylitimme useita pikkupuroja ja yhden vähän isomman joen. Joen ylitettyämme olimme paikassa, mistä lähtee polku Pico de São Tomén huipulle reiluun kahteen kilometriin. Me lähdimme vastakkaiseen suuntaan. Noin tunnin kuluttua autolta lähdön jälkeen edessä oli yksi seudun kahdeksasta tunnelista, joissa kulki kylmää vettä ylhäältä vuorilta. Jos Madeiran turistisaarella kävellään levadojen eli kastelukanavien vieressä, täällä pääsee kävelemään itse kanavassa. Angolar-putouksen saavuttaminen itse asiassa on mahdollista vain laittamalla jalat tuohon polviin saakka ulottuvaan viileään veteen ja taivallettava noin 200 metrin matka pimeässä tunnelissa taskulampun kanssa. Aikoinaan olen Ródoksen Eptá Pigésissä kävellyt vastaavanlaisen tunnelin päästä päähän, mutta siellä oli kyllä välillä aukkoja katossa, joista pääsi valoa tunneliin. Täällä São Tomélla matkan varrella ei ollut “hätäpoistumisteitä” eli luonnonvaloa ei ollut saatavilla, minkä lisäksi tunnelissa piti kulkea kumarassa (ainakin jos on yli 180 cm pitkä). Onneksi Kuku varoitteli edeltä lyömästä päätä joihinkin katosta reilusti ulkoneviin kiviin. Tämä tunneli ei todellakaan sovi ahtaanpaikankammosta kärsiville.

Valon jo kajastaessa selvästi edessä päin, näin lepakon lentelevän tunnelissa. Olimme tulleet häiritsemään sitä. Tunnelista selvittyäni näin vasemmalla puolella upean kalliosyvennyksen, minkä perukassa kohisee noin 50 metriä korkea Cascata Angolar. Paikka on vaikeasti saavutettava, minkä lisäksi vesiputous kastelee koko syvennyksen ja tekee kivet liukkaiksi. Liukastuin itsekin, mutten onneksi pahasti. Muutenkin voimani olivat hieman vähissä, en voinut kovin hyvin. Putoukselta on palattava takaisin samaa tunnelia pitkin ja muutenkin samaa reittiä pitkin takaisin autolle.

Cascata Angolar on noin 50 metriä korkea.

Erään joen yli oli rakennettu silta, jonka kaiteista ei kannattanut ottaa tukea.

Röykyttelimme alas hieman eri reittiä. Karmea tämä tie alas pieneen 300 asukkaan Generosan kyläänkin oli ja jäin oksentamaan auton luo, kun muut lähtivät katsomaan vaniljaa, jota tällä plantaasilla tuotetaan. Johan vaniljatankoja näkee K-Supermarketissakin, jos niitä haluaa nähdä! Oksentamista sen sijaan pääsee harjoittamaan harvemmin. Tosin Afrikassa oksennus kyllä yleensä tulee ennemmin tai myöhemmin. Oli kuitenkin jälleen mukava nähdä, että paikalliset jättivät rauhaan, eivätkä olleet kimpussa ahdistelemassa. Sãotomépríncipeläiset ovat todellakin merkillistä sakkia!

Viimeiset sadat metrit pyysin saada kävellä takaisin majapaikkaan, sillä autossa istuminen ei nyt ollut kaikkein mukavinta ajanvietettä. Loppupäivän makasin sängyssäni, enkä kyennyt syömään illallista. Syytän Monte Forten edellistä illallista tai sitten aamiaista pahoinvoinnistani. Myöskään saksalaiset eivät olleet elämänsä kunnossa. Yöllä oli oksennettava uudelleen, mitä ei helpottanut vessanseinälle aina uudelleen ja uudelleen ilmestynyt julmetunkokoinen ja -näköinen hämähäkki. Ötökän koti taisi olla vessan katonrajassa.