Askel Päiväntasaajan Guineaan ja lopulta myös rajan yli Kameruniin

6.3.2018

Aamu on Gabonissakin paras aika metsästää jatkoyhteyksiä eteenpäin. Siispä nousin ylös mukavan pehmeästä sängystä jo kello kuudelta ja söin aamupalan. En enää lähtenyt kyselemään hotellin tarjoaman aamupalan perään, sitä tuskin tänäkään aamuna tarjoiltaisiin. Taisin edelleen olla Mvet Palacen ainoa asukas. Vastaanotossa oli sama nuorukainen kuin edellisaamunakin. Annoin avaimen takaisin ja kysäisin Google-kääntäjän avustuksella, mistä löytäisin puskataksin Kameruniin. Mies kehotti ottamaan taksin Akoakamin puskataksiasemalle, gare routièrelle.

Kuten jo Librevillessä ja Lambarénéssä, myös Oyemissa kaupungin sisäinen liikenne hoituu edestakaisin suhaavilla kimppatakseilla. Näin aamulla hieman ennen seitsemää taksit vain olivat pääosin täynnä. Kaikki oyemilaiset tuntuivat olevan matkalla kuka minnekin. Asemalle ei olisi ollut kovin pitkä matka kävellenkään, mutta onnistuin nappaamaan yhden taksin. Sen kuljettaja vasta aloitteli työpäiväänsä ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Vastaanoton mies oli kertonut matkan hinnaksi sata frangia (noin 0,15 euroa), mutta kuljettaja päätti ottaa vähän valkoisen miehen lisää. Sovimme hinnaksi 150 frangia (noin 0,22 euroa). Kuljettaja oli muslimi, eikä mikään puhelias. Olihan toki aikainen aamu.

Akoakamin puskataksiasema sijaitsee kohti Kamerunin rajaa vievän tien varressa, mutta selvästi Oyemin keskustassa kuitenkin. Paikka on pieni, eikä sieltä nyt ollut lähdössä autoja muualle kuin Bitamiin, viimeiseen merkittävään keskukseen ennen Kamerunin rajaa. Suoria yhteyksiä Kameruniin täältä ei lähde, joten ostin lipun Bitamiin hintaan 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). En joutunut maksamaan tällä kertaa suurempaa hintaa ihonvärini takia, vaan sama summa veloitettiin myös muilta jälkeeni tulleilta matkustajilta. Pääsimme lähtemään matkaan noin puolen tunnin odottelun päätteeksi. Kulkupelinämme oli 1990-luvun Toyota Corolla, jonka kojelaudalle oli liimattu kookas Neitsyt Maria. Sen täytyi jo vähän haitata ajamista, mutta toisaalta se varmaan loi turvallisuuden tunnetta kuljettajallemme. Mitään pahaa ei tapahtuisi, kun pyhimys turvaisi tiemme! Etupenkillä matkusti ensimmäisenä saapunut matkustaja, takapenkille ahtautui lisäkseni kaksi muuta matkalaista.

Kulkupelimme Oyemista Bitamiin odottaa vielä paria matkustajaa.

Oyemin ja Bitamin väliselle osuudelle saa jopa lipun.

Viereeni könysi kamerunilainen Ahmadou, maan suurimmasta kaupungista Doualasta kotoisin oleva nuori liikemies. Hän teki bisnestä kelloilla, radioilla, puhelimilla ja muulla elektroniikalla ja oli käynyt useita kertoja Oyemissakin liikeasioissa. Tämän hän todisti esittelemällä passiaan, jossa oli useita Gabonin leimoja. Passissa oli myös Arabiemiirikuntien turistiviisumi. Ahmadou oli nimittäin käynyt kerran Dubaissakin bisnestä hieromassa, mistä todisteena oli valtava määrä kuvia miehen tabletilla. Oli otettu miljoonia selfieitä lentokoneen penkissä, (parkissa olleiden) luksusautojen ratissa ja ihan vain vieressä seisten sekä tietenkin suihkulähteiden edessä. Englanti ei Ahmadoulta taipunut oikeastaan yhtään, mutta muslimimiehenä jonkinlainen yksinkertainen bisnesarabia kuitenkin kuulemma taipui. Että pärjäsi siellä Dubaissa!

Nyt mies oli matkalla Kamerunin Yaoundéssa sijaitsevaan Arabiemiirikuntien suurlähetystöön anomaan viisumia uudelle matkalle. Ja Yaoundéhenhan minäkin olin matkalla. Dubai ei yhtäkkiä vain enää oikein jaksanut kiinnostaa miestä, vaan hän tahtoi tulla Suomeen, vaikkei ollut maasta tietenkään koskaan kuullutkaan. Hän tahtoi tulla asumaan Suomeen, ei vain käymään liikeasioissa. Lievä pettymys taisi olla se, että lähin Suomen suurlähetystö on Nigerian Abujassa, eikä suinkaan Kamerunissa, ja että Suomi ei ollutkaan ranskankielinen maa. Jakeluun ei oikein tuntunut menevän se, että Suomi ei ole myöskään englanninkielinen maa. Onko Euroopassa muitakin kieliä kuin ranska ja englanti! Pettymystä lisäsi sekin, että minulla ei ollut yllättäen suhteita edes Abujan-suurlähetystöömme.

Tie Oyemista Bitamiin on oikein hyvä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kaupunkien väli on noin 75 kilometriä ja siihen sai kulutettua noin 1,5 tuntia. Kuski jätti matkustajat Bitamin puskataksiasemalle, joka oli paljon suurempi kuin Oyemin vastaava. Olin lukenut, että poistumisleima pitäisi saada passiin jo täällä Bitamissa, mutta koska Ahmadoukaan ei haikaillut leiman perään, ajattelin saavani leiman jostain matkan varrelta kohti rajaa tai sitten suoraan rajalta, kuten normaaleissa maissa. Gabonista on saatavilla kovin vähän ajantasaista matkailutietoutta, joten ajattelin myös tuon leima-asian olevan mahdollisesti vanhentunut.

Bitamista on noin 22 kilometriä rajalle Meyo-Kyeen. Lipun saaminen tuonne suuntaavaan autoon vain sattui olemaan kovin hankalaa näin sivusta seuraten. Itse en nyt osallistunut säätämiseen, sillä Ahmadoukin oli tulossa rajan yli ja menisimme samalla autolla joka tapauksessa. Seurasi käsittämätön määrä käsien heilutusta ja huutoa. Poimin huutamisen joukosta sanan “Ebebiyín”, jonka tiesin olevan kaupunki Päiväntasaajan Guinean puolella. Kerroin, että valkoisella iholla ja EU-passilla ei todellakaan mentäisi tuohon maahan. En siis missään nimessä voisi ottaa Ebebiyínin kautta kiertävää autoa. Saman vahvisti paikalla hengaillut vanhempi herrasmies, kaiketi libanonilainen, joka kertoi, ettei Päiväntasaajan Guinean johtaja Teodoro Obiang Nguema Mbasogo ikimaailmassa päästäisi minua sisään maahan. Tarvitsisin viisumin ja sen saaminen on käytännössä täysi mahdottomuus. Varsinkin rajalta.

Yhtäkkiä saimme auton kohti rajaa. Emme kiertäisi Päiväntasaajan Guinean kautta, vaan ajaisimme suoraan Meyo-Kyeen Gabonin ja Kamerunin rajalle. Hinnaksi tuli 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Istuskelin takapenkillä ja täällä Gabonin pohjoisosassa lähellä Kamerunia ja Päiväntasaajan Guineaa Gabon Telecomin mobiilidatakin alkoi suorastaan laulaa. Liittymä muuttui yhtäkkiä nopeaksi. Sopivasti olinkin lähdössä lätkimään maasta. Tie rajalle oli edelleenkin hyvässä kunnossa, mutta maasto kumpuili aika paljon. Matkan varrella oli kaksi poliisin tiesulkua, joista pääsi nopeasti läpi autosta poistumatta. Viimeisellä sululla ennen rajaa passi tosin tahdottiin nähdä.

Meyo-Kye on pikkuinen kylä kolmen maan rajalla. Täällä sijaitsevat Gabonin puolen rajamuodollisuudet ylitti rajan sitten Kameruniin tai Päiväntasaajan Guineaan. Marssin ensimmäiseen koppiin Ahmadoun kanssa. Mies tunsi rajakopin virkamiehet, olihan hän ylittänyt rajan niin monta kertaa. Kamerunilaisen Ahmadoun passin leimattomuus ei ollut ongelma. Hänet päästettiin jatkamaan, minun matkani päättyi tänne. Pitäisi palata takaisin Bitamiin hakemaan leima passiin. Siispä takaisin Bitamiin! Reilu 40 kilometriä ylimääräistä ajoa aamupäivän ratoksi! Sovimme yhden taksikuskin kanssa menopaluumatkasta hintaan 5 000 frangia (noin 7,6 euroa). Hän veisi minut suoraan Bitamin maahanmuuttotoimistolle, josta leima toivottavasti irtoaisi. Ensin auto vain oli työnnettävä käyntiin, mutta siihen tehtävään löytyi jopa Meyo-Kyen pikkukylästä tarpeeksi joutomiehiä. Auto hörähti käyntiin ja ajelimme vauhdikkaasti takaisin Bitamiin.

Bitamin maahanmuutosta vastaava toimisto pitää majaansa keskellä kaupunkia, eikä sinne todellakaan vahingossa eksy. Annoin passin virkailijalle, mutta se ei riittänyt: piti vielä hankkia kopio passin tietosivusta sekä Gabonin viisumista ja saapumisleimasta. Ei Gabonista ainakaan helpolla ulos pääse. Toimistoa vastapäätä sattuu olemaan kopiointikioski, jossa sain asian hoidettua. Sitten takaisin tiskille paperien kanssa. Nyt leima luvattiin, kunhan osasin kertoa Kamerunin puoleisen raja-aseman nimen. Äsken rajalla olin kuullut sen olevan nimeltään Kye-Ossi. Näin minut leimattiin ulos Gabonin tasavallasta, vaikka edelleen olin maassa. Vieläpä reilun 20 kilometrin päässä rajasta!

Paluumatkalle Meyo-Kyeen saimme takapenkille muitakin matkalaisia: pariskunta vauvansa kanssa oli menossa sairaalaan ilmeisesti Kamerunin puolelle Kye-Ossiin. Pariskunta oli kovin ilahtunut päätettyäni vierailla juuri Gabonissa. Kehuin Lambarénéa ja Oyemia, mutta Librevillestä en kertonut pitäneeni. Siihen takapenkkiläiset ja kuski naureskelivat hyväksyvästi. Ei se heidänkään mielikaupunkinsa ollut. Kuljettaja kehui Gabonin tiestöä, mutta haukkui samaan hengenvetoon maan presidentin Ali Bongon. Meyo-Kyeen oli kuulemma luvattu sähköt jo vuosikausia sitten ja täällä oli sähkötolpatkin valmiina. Ainoastaan sähköä ei kuulunut. Samalla mies kertoi, että presidentti Bongo on Librevilleen johtavan umpisurkean tien kunnon takana. Kuulemma pelkää vallankaappausta.

Meyo-Kyestä Päiväntasaajan Guineaan ajetaan hiekkatietä. Vasemmalla sähkötolppa ilman sähköä.

Lankkusilta yli Kyejoen Päiväntasaajan Guinean tasavaltaan.

Pudotimme muut matkustajat Meyo-Kyen tullin eteen ja sitten kuski halusi välttämättä lähteä näyttämään minulle Päiväntasaajan Guinean rajan! Raja toki kiinnosti, mutta vastustelin vähäsen, sillä eihän minulla ollut viisumia tuohon maahan. Eikä turhanpäiväinen oleskelu afrikkalaisilla raja-alueilla muutenkaan ole järkevää. Päiväntasaajan Guinea kun lisäksi sattuu olemaan vainoharhainen diktatuuri, joka heittäisi vain vankilaan tai krokotiileille, jos sinne erehtyisi. Kuljettaja rauhoitteli, että menisimme “vain kilometrin päähän Päiväntasaajan Guinean rajasta”. Meyo-Kyesta oli sinne noin kilometrin tai parin ajomatka. Nyt tie oli hiekkatietä, eikä erityisen hyvässä kunnossa. Kuljettaja jätti auton Kyejoen (espanjaksi Río Kié) ääreen. Tässä kohtaa hutera lankkusilta ylittää joen ja minä tietenkin kävin sillalla ihastelemassa hiljaa virtailevaa Kyejokea. Kuljettajan mukaan Päiväntasaajan Guinean raja siis oli sillalta kilometrin päässä ja myöhemmin selvitin, että raja-asema todella olikin kilometrin päässä. Hauskinta tässä kuitenkin oli se, että tuo Kyejoki on de facto -raja Gabonin ja Päiväntasaajan Guinean välillä. Olin siis käytännössä käynyt Päiväntasaajan Guineassa muutaman askeleen verran tuolla huteralla sillalla.

Annoin kuskille tonnin (noin 1,5 euroa) juomarahaa, olihan elämys ollut aika poikkeuksellinen. Enkä ollut tätä edes osannut itse pyytää. Ehkä joku toinen valkonaama oli joskus epätoivoissaan etsinyt tapaa vierailla suljetussa Päiväntasaajan Guineassa ja kuljettaja ajatteli sen kiinnostavan minuakin. Oikeaan osui, vaikken maata oikein käydyksi voikaan laskea! En laskenut Guinea-Bissautakaan käydyksi, vaikka kävelin sinne toukokuussa 2014 puolivahingossa. Vasta seuraavana vuonna saavuin maahan virallisesti.

Näkymä lankkusillalta kohti etelää. Vasemmalla Gabon, oikealla Päiväntasaajan Guinea. Keskellä virtaa hiljakseen Kye.

Näkymä kohti pohjoista. Vasemmalla Päiväntasaajan Guinea, oikealla Gabon.

Käytännössä tästä alkaa Päiväntasaajan Guinea.

Päiväntasaajan Guinean “nähtyäni” pääsin yrittämään rajanylitystä Gabonista Kameruniin toistamiseen. Yllätyksekseni Oyemista kanssani tullut kamerunilainen Ahmadou oli edelleen ensimmäisessä kopissa minua odottelemassa. Hän oli jutustellut viranomaisten kanssa ja nyt lähdimme sitten jatkamaan taas yhdessä. Minullakaan ei ollut enää estettä maasta poistumiselle. Ilman omaa autoa rajan ylittäminen tosin vaatii käytännössä mopotaksin vuokraamista. Kuljettaja osaa viedä oikeille luukuille ja lopulta Kamerunin puolella jatkoyhteyksien luo. Sovimme hinnaksi 500 frangia (noin 0,76 euroa).

Gabonin puoli oli selvitetty nopeasti ja sujuvasti, mutta Kyejoen ylitettyämme (sama joki erottaa myös Gabonin ja Kamerunin) olimme sitten Kamerunissa, jossa pysähdyksiä alkoi kertyä. Gabonin ja Kamerunin raja osoittautuikin kaikkein vaivalloisimmaksi rajaksi, missä olen koskaan ollut. Luukkuja ja koppeja oli enemmän kuin tarpeeksi. Ensin kyseltiin perustiedot, kuten kansallisuus, matkan syy ja ammatti. Ja se, käytetäänkö maassani euroja vai dollareita! Kerroin olevani Suomesta, jossa käytetään euroja, tulevani lomalle ja olevani ingénieur, insinööri. Tarkensin sitä vielä olevani posti- ja telekommunikaatioalalla. En minä mikään insinööri oikeasti ole, en edes lähellä, mutta insinööri on sellainen ammatti, jonka afrikkalaiset rajaviranomaiset tunnistavat. Ajattelin rajanylityksestä tulevan hankalaa, kun jo ensimmäinen virkailija pyysi euroja. Hän esitti pyynnön ihan hymyssä suin, eikä pahoittanut mieltään (tai pidättänyt minua), kun kerroin, ettei minulla ole euron euroa hänelle annettavaksi.

Seuraavassa kopissa oli tulli, jossa rinkka pengottiin perinpohjin. Aurinkolasikotelo laitettiin vähän erilleen muista tavaroista. Kai yrittivät, etten huomaisi pakata sitä mukaan ja se jäisi heille. Mitään laitonta ei löytynyt ja hoksasin ottaa aurinkolasitkin matkaan. Tällä kertaa rahaa ei pyydetty. Seuraavan pysähdyksen merkitys ei selvinnyt, sillä siinä otettiin jälleen ylös nimi, kansallisuus ja ammatti. Kerroin taas olevani insinööri Suomesta ja tulevani lomalle Yaoundéhen. Tämä virkamies nautti olutta työn lomassa, vaikka työpöydällä olikin muka Coca-Cola-tölkki.

Vastaavia pysähdyksiä oli vielä pari-kolme. Jollain pysähdyksellä myös rokotuskortti tarkistettiin, eikä maahan pääsekään ilman keltakuumerokotetta. Lopulta pääsimme Kye-Ossin rajakaupungin keskustaan, missä sijaitsee viimeinen rajamuodollisuus, sûreté, paikka josta saisi Kamerunin leiman passiin. Tämä rakennus oli jo oikea talo, mutta nyt leiman antaja ei sattunut olemaan paikalla, eikä hänen liikkeistään oikein oltu perillä. Luultavasti mies oli lounastauolla, sillä sûretén “vastaanotossa” olleet poliisit söivät niin ikään. Naispoliisi haki jostain palanpainikkeeksi olutpullon, joka oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Avoimesti hän ei olutta kehdannut työaikana nauttia, mutta kaikki kamerunilaiset varmasti ymmärtävät ruskean kääreen merkityksen pullon ympärillä. Jos kyseessä olisi Fanta, ei paperia tarvittaisi. Puolen tunnin odottelun jälkeen leimapoliisi saapui ja pääsin hänen toimistoonsa. Mies kyseli samat kysymykset kuin niin moni muukin koppi Kamerunin puolelle siirryttyäni. Kun kaikki oli jälleen kerran kirjoitettu käsin paksuun kirjaan, kostutti mies leimasimensa ja löi saapumisleiman viisumin viereen. Virkailija oli selvästi hyvällä tuulella (vaikken olutpulloa toimistossa nähnytkään) ja jäi lauleskelemaan itsekseen poistuessani herran toimistosta.

Näin olin virallisesti Kamerunissa ja Gabon oli jäänyt kokonaan taakse. Siihen maahan en ikinä palaisi. Mopotaksikuskini heitti minut vielä Kye-Ossin puskataksiasemalle, jossa annoin hänelle tonnin ylimääräistä, yhteensä 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), olihan tällaisen valkoisen saaminen rajan yli ollut aikamoinen urakka. Mies oli hyvin kiitollinen. Ostin itselleni paikan Yaoundéhen lähtevästä puskataksista, jolle tuli hintaa 3 000 frangia (noin 4,5 euroa). Hinta oli kerrottu kyltissä, joten en joutunut maksamaan mitään ylimääräistä täälläkään. Liikennöijän nimi oli Emergence du Noun Express. Auto oli jo lähes täynnä ja sain paikan tämän Toyotan Hiacen takarivistä. Rinkka köytettiin katolle.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, millaista on julkisilla matkustaminen Kamerunissa. Tiesulkuja oli todella tiheässä: ensimmäisen 30 kilometrin matkalla rajan ja Ambamin kaupungin välillä oli kaikkiaan viisi tiesulkua, joista kolme oli tullin ylläpitämää. Tullin tiesuluilla Hiace ajettiin sivuun ja kaikkien passit ja henkilökortit tarkistettiin. Suomen passi ei ollut mikään ongelma, mutta Päiväntasaajan Guinean matkustusasiakirjoilla (tai ilman niitä) matkassa ollut nainen pienen vauvansa kanssa oli pulassa ensimmäisessä tullissa. Tullimiehet raivosivat silmät päästään ja luulin jo naisen matkan loppuvan, mutta lopulta hänen sallittiin jatkaa matkaansa. Luultavasti raha vaihtoi omistajaa. Tullin ollessa kyseessä myös katolla ollutta kuormaa tarkasteltiin aina pintapuolisesti. Ihan kaikkea ei tarvinnut purkaa, eikä onneksi matkalaukkujen sisältöä esitellä. Samoin takakonttiin kurkistettiin. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Ensimmäisen tullin jälkeen seuraava tulli oli pian, vain muutaman kilometrin päässä, edellisen jälkeen. Siellä sama ruljanssi toistui, mutta nyt päiväntasaajanguinealainen äitikin jätettiin rauhaan.

Puskataksini, punainen Toyota Hiace, Kye-Ossista Yaoundéhen jollain tiesululla ennen Ambamin kaupunkia. Piikkimattoina (kuvassa keskellä) täälläpäin maailmaa käytetään lautaa, johon on naulattu nauloja pystyyn.

Muuten tiesulut olivat vuoronperään joko tullin, santarmin tai poliisin ylläpitämiä ja niitä oli noin 20–30 minuutin välein. Poliisin tiesulut olivat helppoja, sillä niissä poliisi vain katsoi kaikkien henkilöllisyystodistukset auton ikkunan läpi. Ei tarvinnut nousta pois autosta. Santarmit sen sijaan marssittivat koko seurueen tien varteen, jossa yksi santarmi sitten tarkisti yksitellen kaikkien paperit. Sitten tuli kävellä tiesulun toiselle puolelle, jonne automme ajoi tyhjänä hetkisen kuluttua. Minua kohtaan kaikki Kamerunin viranomaiset olivat asiallisia ja kohteliaita, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Ensimmäinen kohtaamani santarmi katseli passiani pitkään ja kun se ei nyt ollut Ranskan passi, heitti mies naurahtaen selvällä englannilla “good morning, how are you?“. Kamerun on tosiaankin kaksikielinen maa, mutta englantia ei oikeasti osata kuin läntisimmässä osassa maata, Nigerian vastaisella rajalla.

Kanssamatkustajat olivat aivan tavallisia kamerunilaisia. Edessäni istui erittäin kovaääninen mama, jolla oli keskustelu käynnissä joka suuntaan. Hän oli halki, poikki ja pinoon -tyylinen keskustelija, joka alkoi selvästi hieman ärsyttää joitain matkustajia matkan edetessä. Jossain vaiheessa mama siirtyi toisaalle istumaan ja näin sai hänen vieressä istunut mieskin hetken rauhan. Maman ostettua matkan varrelta olutpullon ja kiskaistuaan sen nopeaan tahtiin, rauhoittui hän huomattavasti.

Vieressäni istui nuorukainen nimeltä Pascal. Yleensä afrikkalaiset ovat sosiaalisia omasta aloitteestaan, eikä minun tarvitse tehdä oma-aloitteisesti tuttavuutta. Nyt kuitenkin olin niin hyvällä tuulella, että olin päässyt pois Gabonista ja olin täysin uudessa maassa. Tarjosin takapenkkiläisille keksejä ja siis myös Pascalille. Jollain tiesululla ostin kaksi limsapulloa, toisen itselleni ja toisen Pascalille. Loppumatkan jutustelimmekin enemmän ja vähemmän, vaikka minun ranskani oli yhtä huonoa kuin Pascalin englanti. Pascal esitteli ylpeänä kotimaataan: milloin hän osoitti ohivilistäville ananaspellolle, milloin maapähkinäpensaisiin. Upea maahan tämäkin on. Gaboniin verrattuna tiet kyllä ovat aika huonoja, mutta afrikkalaisittain kuitenkin hyviä. Pascal osasi muutamia sanoja saksaksikin, mikä on äärimmäisen harvinaista ranskankielisessä Afrikassa. Kamerunissa se selittynee sillä, että maa oli vuosina 1884–1919 Saksan siirtomaa. Tuota aikaa muistavia tuskin maassa enää on, mutta Pascal kertoi silti Saksan olleen hyvä siirtomaaisäntä kamerunilaisille. Ja saksaa voi edelleen lukea kouluissa. Ranska oli kuulemma aivan umpisurkea isäntä.

Kye-Ossista on noin 280 kilometrin matka pääkaupunkiin Yaoundéhen. Ebolowa on suurempi kaupunki noin puolivälissä matkaa ja siellä tapahtuneen tankkaustauon jälkeen matkanteko nopeutui huomattavasti, kun tullin tiesulut harventuivat huomattavasti. Santarmien ja poliisien sulut sen sijaan jatkuivat lähes yhtä tiuhaan. Eräällä santarmin sululla yksi sotilasuniformuinen nuori mies piteli toisessa kädessä olutpulloa ja toisessa rynnäkkökivääriä. Miehellä ei ollut edes yritystä piilottaa pulloaan, vaan hän siemaili siitä aivan avoimesti meidän matkustajien silmien edessä. Käytöksestä päätellen aivan päivän ensimmäinen pullo ei ollut menossa. Innolla aloin odottaa, ryypiskeleekö Yaoundén lentoasemankin henkilökunta!

Ebolowan jälkeen ohitimme Manguémén ja sen jälkeen Mbalmayon pikkukaupungin. Pascal osti jossain Mbalmayon kohdalla ikkunasta banaaneja minulle ja itselleen. Kamerunilaiset banaanit ovat erittäin makeita! Saavuimme Yaoundéhen hyvissä ajoin ennen pimeää, mutta koska kaupungissa on 2,5 miljoonaa asukasta (siis enemmän kuin koko Gabonissa), olivat myös ruuhkat sitä mukaa. Matelimme viimeiset viitisen kilometriä hyvin hitaasti, kahdessa tunnissa! Täälläkin liikenne voisi sujua hieman sujuvammin, jos autot ajaisivat rauhassa, eikä välillä haettaisi ohitusmahdollisuuksia pientareiden kautta. Pimeys laskeutui harmikseni ennen kuin saavuimme Yaoundén gare routiérelle.

Ruuhkassa istuessamme Pascal evästi minua Yaoundén vaaroista. Kaikki arvotavara pitäisi laittaa piiloon ja näin toki toimin. Etukäteen olin lukenut Yaoundén ja suurimman kaupungin Doualan olevan hieman vääriä paikkoja valkoihoisille ainakin pimeään aikaan ja etenkin näillä puskataksiasemilla. Harmikseni Hiacemme kuski pysäköi autonsa vain tämän ruuhkaisen tien varteen, jossa sitten piti yrittää pitää varansa. Gabonin puolella kanssani matkannut Ahmadou saapui samaan aikaan paikan päälle, hän oli tullut eri autolla. En ollut uskonut enää näkevämme, mutta miljoonakaupungistakin valkoisen löytää helposti. Vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme vielä huomenissa.

Sain rinkkani nopeasti auton katolta ja sitten piti selvittää hotellin sijainti. Hotellin nimi, Tropical Hotel, ei oikein kertonut kenellekään mitään. Minulla oli kuvankaappauksia puhelimessa, joten jouduin kaivamaan puhelimen esiin. Menimme Pascalin kanssa hieman sivumpaan puhelimen kanssa, mutta ei mennyt kuin pari sekuntia, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Pascal oli valppaana ja minä ilmeisesti myös. Paljon en seuraavien kymmenen sekunnin aikana tapahtunutta muista, mutta rosvolla ei ollut pakoreitti oikein selvillä ja saimmekin heti yhteistuumin taklattua rosvon erästä autoa vasten. Pascal nappasi puhelimen takaisin, mutta t-paita vähän pääsi repeytymään. Sitten etsimme turvapaikan läheisestä kaupasta, jossa oli parahiksi sähkökatko. Sähkökatko taisi olla koko kaupunginosan kattava, ainakin pimeää oli kaikkialla.

Olimme kummatkin shokissa ja hämillämme. Pascal ei ollut mikään tappelija, mutta oli nyt joutunut vuokseni tuollaiseen välikohtaukseen. Millä minä nyt pääsisin täältä hotellille, miten Pascal saisi ensiksi tavaranyssäkkänsä puskataksimme katolta ja miten hän edelleen pääsisi kotiinsa. Kaduin suuresti, kun lentoni Eurooppaan lähtisi vasta ylihuomenna. Olisin voinut muuten yrittää saada kyydin vaikka suoraan lentoasemalle ja olla siellä yön. Yaoundé ei yhtäkkiä kiinnostanut yhtään. Päätin pysyä seuraavan päivän vain hotellissa! Pienen putiikin myyjätär oli kovin pahoillaan ja antoi meidän rauhoittua kaupassa hyvän tovin. Ostin samalla seuraavan päivän aamupalan itselleni.

Burkina Fason Ouagadougoussa olin oppinut, että virkavaltaa on ihan turha häiritä rikoksen sattuessa. Eivät he mitään asialle mahtaisi kuitenkaan! Pascalilla oli erilainen lähestymistapa asiaan ja hän otti puhelun santarmille. Santarmi kaiken lisäksi saapui pian tapahtumapaikalle! Ei Kamerunin virkavalta kovin paha voi olla, vaikka tiesulkujen käsittämättömästä määrästä muuta voisi päätelläkin. Santarmit olivat hyvin asiallisia, vaikka naissantarmi vähän toruikin minua. On kuulemma tyhmää esitellä puhelinta Yaoundén kaduilla. Pahoittelin asiaa, vaikkei tämä nyt minun syytäni kyllä tainnut olla! Pääsimme lopulta santarmien kyydissä jonkin matkaa kohti keskustaa. Pascal käski antaa koppalakeille 2 000 frangia (noin kolme euroa), mutta minulla oli vain 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) seteli, joten annoin sen. Ainakin tuntuivat ottavan työnsä vakavasti, koska ottivat tietomme puhelimen mallia ja rosvon tuntomerkkejä myöten ylös. Itse muistan vain varkaalla olleen vaaleansinisen pikeepaidan ja ehkä farkut. Täysin normaalinnäköinen nuorimies siis.

Santarmit nappasivat meille yhteisen taksin, jonne Pascal hyppäsi ensimmäisenä. Yritin seurata perässä, mutta Yaoundén ankea ja pimeä ilta ei helpottanut yhtään. Juovuksissa ollut vanha laiha mies äkkäsi minut jostain ja tahtoi käydä kimppuuni. Santarmi löi oveni takaisin kiinni ja hätisteli miehen matkoihinsa. Mies hakkasi mennessään santarmien autoa nyrkeillä ja käski minun painua pois Kamerunista: “C‘est mon pays!”, “tämä on minun maani!” Pääsin taksiin ja Pascalin ilme oli nyt entistä järkyttyneempi. Suunnattoman hämmentynyt olin itsekin, mitä Yaoundéssa oli oikein meneillään! Autossa annoin Pascalille kymppitonnin (noin 15,2 euroa), olihan hän hankkinut puhelimeni takaisin ja paitakin oli revennyt siinä rytäkässä. Se oli nyt vähintä mitä saatoin tehdä. Pascal oli erittäin kiitollinen.

Tropical Hotelin huoneessa on kalterit, iso televisio, pehmeä parisänky ja toimiva tehokas ilmastointi.

Taksikuski löysi perille Tropical Hoteliin ja sattumalta Pascalin koti oli aivan parin sadan metrin päässä. Hän selvitti hotellini yövahdille tapahtuneen, mistä mies oli kovasti pahoillaan. Onneksi Tropical Hotel vaikutti turvalliselta paikalta. Sitä vakuutteli myös hyvää englantia osannut vastaanottovirkailijatar, joka niin ikään pahoitteli tapahtunutta. Eihän tämä parasta mainosta ole Kamerunille, joka kuitenkin haluaisi matkailijoita maahan. Olin varannut edellisiltana kahden yön majoituksen Tropical Hotelista hintaan 50 000 frangia (noin 76 euroa). Hinta on kallis, mutta afrikkalaiset pääkaupungit ovat valitettavan kalliita. Tässä hotellissa sijainnin piti oleman hyvä, sillä se olisi kävelyetäisyydellä kaikesta mielenkiintoisesta. Minua ei tosin kiinnostanut kävellä seuraavana päivänä yhtään minnekään, mutta sovin kuitenkin näkeväni Pascalin seuraavana päivänä. Ehkä kävisimme yhdessä keskustassa.

Painuin pikavauhtia nukkumaan. Ainakin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja ikkunassa oli kalterit!

Kamerunin viisumi

Afrikan maiden viisumit ovat valitettavan usein kovin hankalia tapauksia, jos niitä haluaa hakea jo ennen matkalle lähtöä Euroopasta. Kamerunin viisumi on ilahduttava poikkeus, sillä sen saa Tukholmasta ilman mitään täysin turhia kutsukirjeitä tai muita vastaavia dokumentteja. Lähetin passini, yhden hakemuslomakkeen, siihen liimatun valokuvan sekä kuitin maksusta kohti Ruotsin Brottbytä kirjattuna kirjeenä ja valmis viisumi odotti postissa jo kuuden arkipäivän päästä. Sain 750 kruunulla (noin 73 euroa) enintään kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttavan viisumin. Nähtävästi kruunuja ei kuitenkaan kannata maksaa suoraan konsulaatin tilille, sillä ainakin Osuuspankki veloitti kruunusiirrosta järjettömät 30 euroa. Kannattanee hakea kruunut jostain Forexista ja lähettää ne samassa kuoressa passin ja hakemuksen kanssa!

Trindadesta alkaa São Tomén sisäosien tutkiminen

23.2.2018

Toisena yönäni São João dos Angolaresin Miónga-hotellissa en nähnyt rottaa, mutta taas eläinkunta kyllä herätti minut ennen auringonnousua. Tällä kertaa huoneen peltikatolla käveli koira. Aamupala oli hyvin samanlainen kuin edellisaamunakin, samoin aikataulutus petti jälleen. Nyt aamupala oli tosin vain 45 minuuttia myöhässä. Se ei haitannut, sillä huoneen maksettuani sain kuitenkin odotella pääkaupunkiin lähtevää puskataksia puolisen tuntia. Näin vielä eilisen päivän mopokuskini Adílsonin. Hän pyysi uutta laastaria eilen Rolasin saarella telomalleen varpaalle. Varvas näytti aika pahalta, toivottavasti on parantunut.

Auto kohti São Toméa lähti ja matkaa teimme puolisentoista tuntia. Perillä pääkaupungissa vaihdoin Trindadeen menevään autoon. São Tomén toiseksi suurin kaupunki Trindade sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä pääkaupungista lounaaseen eli sisämaahan. Näin ollen matkakin kesti vaivaiset 15 minuuttia! Tässä maassa etäisyydet ovat todella lyhyitä. Kaikkialle pääsee saman päivän aikana helposti. Trindadeen menevä automme ei ollut iso keltainen pakettiauto, vaan normaali henkilöauto (keltainen kuitenkin). Takapenkillä istui lisäkseni kolme henkeä, apukuskin paikalla oli vain yksi matkustaja. Matka kustansi 25 dobraa eli yhden euron.

Mé-Zóchi Resort sijaitsee keskellä metsää.

EN-3-tie Trindadesta kohti etelää.

Olin varannut Booking.comista edellisiltana majoituksen kahdeksi yöksi Trindaden laitamilta, Belémin ja Capelan kylien väliltä. Hotellin nimi on Mé-Zóchi Resort. En osannut lausua sitä tarpeeksi ymmärrettävästi mopotaksikuskeille, jotka piirittivät minut keikan toivossa heti ulos autosta astuessani. Trindaden huoltoasemalla, jossa olin jäänyt pois kyydistä, sattui olemaan tankkaamassa hotellin johtaja, Celio! Mies arvasi minun olevan tulossa hänen majataloonsa ja poimi kyytiinsä.

Mé-Zóchi Resortissa taitaa olla São Tomé ja Príncipen ainoa makuusali ja tämän vuoksi maan halvimmat majoitushinnat. Täällä maksoin yhdestä yöstä vaivaiset 12,15 euroa. Makuusalissa oli kolme parisänkyä ja sain valita omani, sillä muita majoittujia ei ollut. Ilmastointina täällä toimii vain tuuletin ja avoin hyttysverkolla peitetty ikkuna. Moskiittoverkko valitettavasti puuttuu. Toinen miinuspuoli paikassa oli se, että koko hotellissa oli toiminnassa vain yksi vessa. Toinen oli tukossa, eikä sille vaivauduttu tekemään mitään koko aikana. Wifi kuitenkin pelasi erinomaisesti ja aamupalakin luvattiin.

Jokaisen kaupungin keskustassa on oltava puisto ja siellä patsas. Mutta missä muualla Afrikassa puistot ovat yhtä siistejä kuin São Tomé ja Príncipellä? Eivät yhtään missään.

Trindaden pääkatu. Missä muualla Afrikassa on yhtä puhtaita katuja kuin tässä maassa? Ei yhtään missään.

Lähdin kävellen tutustumaan Trindaden kaupunkiin. Sinne on vajaan parin kilometrin kävelymatka Mé-Zóchi Resortista. Kaupunki sijaitsee 400 metrin korkeudessa merenpinnasta ja ehkä pääkaupungin läheisyyden vuoksi, se vaikutti keskustan siirtomaa-aikaisine rakennuksineen kuin hyvin pieneltä kopiolta São Tomén kaupungista. Kaupungin halki johtavan pääkadun (ja samalla EN-3-valtatien) varrella on huoltoasema, kaksi pientä supermarkettia (Pingo Doxi ja Luso Sabor), vaatekauppa ja ravintoloita.

Poikkesin pääkadulta, löysin poliisiaseman, lisää ravintoloita sekä tietenkin Ruotsin murhatun pääministerin Olof Palmen mukaan nimetyn päiväkodin. Vaaleanpunaisen rakennuksen seinässä olevan laatan mukaan Ruotsi oli sponsoroinut Jardim de infância Olof-Palmen perustamista 1980-luvulla. Ruotsissa on siis jo silloin tiedetty, että on olemassa maa nimeltä São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta.

Jardim de infância Olof-Palme Trindaden keskustassa. Ei täkäläisiä päiväkoteja ainakaan ikkunoiden määrällä ole pilattu.

Portaat alas kirkonmäeltä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkko Trindaden parhaalla paikalla.

Trindaden paras anti sijaitsee vähän muuta keskustaa korkeammalla: Pyhän Kolminaisuuden kirkko kellotorneineen kohoaa ehkäpä kaupungin korkeimmalla kohdalla. Kirkon nimi viittaa varmasti kaupungin nimeen, joka tarkoittaa portugaliksi kolmiykseyttä. Kirkon ympäristössä on muitakin hienoja Portugalin valtakauden ajan rakennuksia, kuten vanha kirjasto. Osa “kirkonmäen” rakennuksista on valitettavan huonossa kunnossa. Kirkon lähellä oli lapsia puussa, jotka sieltä huutelivat minulle englanniksi “hello, how are you?” Kun sitten kysyin heidän vointiaan englanniksi, sain vastaukseksi kikattelua. Ehkä jonain päivänä São Tomékin tajuaa vaihtaa pakkoranskan pakkoenglanniksi, toivoa ainakin näköjään on.

Kävin lähtiessäni toisessa kaupungin supermarketeista, Pingo Doxissa. Valikoima on ihan hyvä, löysin jopa jotain paikallista: sokeriruokojogurttia. Burkina Fason Ouagadougoussa nautin taannoin maailman parasta jogurttia ja nyt tiedän, että se oli tehty sokeriruo’osta. Miksei Suomesta saa sokeriruokojogurttia!

Siirtomaa-aikaista rakennuskantaa kirkon naapurissa.

Sitä samaa. Oven yläpuolella lukee “Missionários Claretianos”. Rakennus lienee siis lähetyssaarnaajien käytössä.

Sãotomélainen sokeriruokojogurtti on pakattu normaaleihin muovimukeihin.

Perillä hotellilla tapasin paikalle juuri saapuneen saksalaisen pariskunnan. Olin nähnyt heidät aiemmin São Tomén lentoasemalla, kun olimme olleet matkalla Príncipen saarelle. He Africa’s Connectionilla, minä STP Airwaysillä.

Illalla hotellin omistaja Celio sitten ilmoitti, että kello 19.00 lähtisimme yhdessä syömään. Mikäpä siinä. Ajelimme Celion kyydissä Capelan kylään jonkin kadun varteen. Siinä paikallinen mama laittoi ruokaa: leipäpuun hedelmästä vuoltuja ranskalaisten muotoisia siivuja, riisiä sekä kalaa. Saattoi kala olla kyllä lihaakin, vähän jäi epäselväksi. Ruokailun yhteydessä paikalliset miehet bongasivat myrkyllisen mustan käärmeen (cobra preta) poikasen luikertelevan kadulla. Käärmeen elämä päättyi hyvin nopeasti monen eri ihmisen kengän alle. Täälläkään käärmeistä ei pidetä.

Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!

Gaouaan halki eteläisen Burkina Fason pikkukylien

17.8.2015

Alun perin olin suunnitellut matkustavani Burkina Fason pohjoisosaan Gorom-Goromiin ja Doriin, mutta se olisi tarkoittanut pitkiä edestakaisia bussimatkoja. Lisäksi Sahelin alueella sijaitsevan Gorom-Goromin turvallisuustilanteen kerrottiin olevan arveluttava. Ovathan Pohjois-Malin levottomuudet melko lähellä. Päätin Sindoussa haudata Sahel-haaveeni ja matkustaa kohti Ghanan rajaa aina Gaouan (lausutaan ‘Gawa’) kaupunkiin saakka. Se on eteläisen Burkina Fason suurimpia kaupunkeja keskellä lobiheimon asuinsijoja.

Ensin oli kuitenkin päästävä pois Sindousta. Kaupungista pääsee pikkubussilla 50 kilometrin päähän Banforaan kolmesti aamussa. Ensimmäinen auto lähti, kun olin kello seitsemältä aamupalapöydässä. Maksoin laskun ja olin ennen kahdeksaa tien varressa odottamassa. Pääsin toiseen pikkubussiin, joka ajoi tuttua reittiä Dounan ja Wolonkoton kautta Banforaan.

sindou26

Tie Sindousta Banforaan on huippukunnossa.

Perille saavuttuaan ei yleensä tarvitse itse huolehtia jatkosuunnitelmista, muut kyllä huolehtivat niistä. Nyt mies nimeltä Oumar kertoi järjestävänsä minut Gaouan-pikkubussiin. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (noin 9,1 euroa). Odotellessani kävin ostamassa täytetyn patongin ja yritin maksaa sitä 500 frangin (noin 0,75 euroa) lantilla. Katselin kolikkoa hetkisen itsekin, mutta annoin sen mamalle, joka ei sitä kelpuuttanut. Väärennetty mikä väärennetty. Ajattelin yrittää panna vahingon kiertämään sitten Gaouassa. Autolle palattuani Oumar ajoi minut kaupungin puskataksiasemalle ja pyysi ottamaan mukaansa Eurooppaan. Hän ei halunnut enää elää Burkina Fasossa. Euroopassa hän aikoi maanviljelijäksi ja kysyi, mitä me oikein siellä kasvatamme.

Siirryin kadun toiselle puolelle, josta seuraava kyyti lähti noin puolen kilometrin päähän. Siellä odotti kymmenisen Gaouaan lähtijää. Burkinafasolaisten ystävällisyys on omaa luokkaansa, nytkin minulle kannettiin penkki ja kun se joutui hetken kuluttua aurinkoon, tultiin sitä kantamaan kanssani varjoon puun alle. Penkillä istuskellessani sitä taas huomasi, miten täkäläisilläkin lapsilla on lapsuus loppunut lyhyeen. Alle kouluikäiset lapsukaiset kiersivät myymässä karkkia, tupakkaa ja nenäliinapaketteja. Heitä valitettavasti tarvitaan perheiden elannon hankkimiseen. Kun olin ostanut erään pikkupojan lähes koko “myyntipöydän” tyhjäksi eli kaikki kolme nenäliinapakettia, tuli pian seuraava poika kaupustelemaan samoja nenäliinapaketteja. Josko vaikka tarvitsisin lisää! Olivat muuten Made in Norsunluurannikko.

sindou25

Ghanalainen Africa Cola voittaa Coca-Colat ja vastaavat.

Vajaan tunnin kuluttua ryhmämme siirtyi jälleen uuteen paikkaan vähän Banforan ulkopuolelle, Gaouaan menevän tien alkuun. Vaihdoimme taas autoa ja nyt kulkupeli muistutti taas sitä, miltä sen Afrikassa kuuluukin näyttää, eli romulta! Malin Bamakosta lähtien olin nyt kulkenut suhteellisen länsimaisesti isoilla linja-autoilla ja Sindoussakin melko uudella ja hyväkuntoisella pikkubussilla. Tällä kertaa vanhasta Toyota Hiacesta muokattu pikkubussi oli elämänsä elänyt. Siispä matkaan! Pääsin kahden miehen väliin selkä menosuuntaan päin. Edessäni istui vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut, ilmeisesti vähän hurskaampi, muslimimies. Jaloissamme oli vararenkaita ynnä muuta rojua.

Heti Banforasta lähdön jälkeen kävi selväksi, että Gaouaan johtava hiekkatie olisi umpisurkeassa kunnossa. Pääosin varmasti sadekauden vuoksi. Välillä ajelimme kävelyvauhtia, välillä tien ulkopuolella puskassa ja välillä oli otettava vähän vauhtia, että suurista vesilätäköistä päästiin. Yleensä ihmiset varmasti kulkevat Gaouaan Bobo-Dioulasson kautta, mutta se olisi liian helppoa. Lisäksi matkaseura oli mukavaa, joiden kanssa ei tosin juttuun liiemmin päässyt ranskantaidottomuuteni vuoksi, mutta kyllä elekielelläkin jotenkin pärjää. Esimerkiksi vierustoverini olisi tahtonut puoliväkisin ostaa viisi vuotta vanhan Nokiani.

Ensimmäinen suurempi paikkakunta matkalla Gaouaan on Sidéradougou, jossa osa matkustajista jäi pois. Ja uusia tuli tilalle. Tähän mennessä olimme tulleet Banforasta noin 60 kilometriä reilussa kahdessa tunnissa. Dandougoussa jäivät seuraavat matkalaiset ja nyt autossa alkoi olla jo hyvin tilaa. Ei tarvinnut enää istua epämukavasti. Kouéren kylässä oli pidempi pysähdys. Kouére, kuten jokainen kylä tai pikkukaupunki tällä matkalla ovat sitä alkeellisinta Afrikkaa pienine savimajoineen ja muine hökkeleineen. Paikalliset “huoltoasemat” ovat parinkymmenen pullon rivistö maassa. Jostain oli saatu ranskalaisen Totalin kylttejä kuitenkin! Toisaalta autoja täälläpäin ei liiemmin ole, eli “huoltoasemat” riittävät mopedeja varten. Niitä on enemmän. Kouéressa edessäni istuneet miehet pyysivät minut kanssaan lounaalle viereiselle “grillille”. Se oli muutaman karahkan varaan kyhätty katos, jonka alla grillattiin lihaa. Vaikka liha tuoksuikin hyvältä, en halunnut sekoittaa mahaani vielä tässä vaiheessa matkaa. Enkä toisaalta tiennyt olisinko saanut täkäläisiä lihanosia alaskaan. Kerroin, etten ole nälkäinen ja söin Banforasta ostamiani mangolastuja.

kouere1

Kouére on tyypillinen kylä Banforan ja Gaouan välillä. Tämä kuva on otettu kohti Gaouaa.

kouere2

Kouéren kylää toiseen suuntaan. Etualalla vasemmalla on paikallinen grilli. Taustalla näkyy myös vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut muslimimies, joka tuli kanssamme Banforasta tänne.

Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui ja kuljettajakin alkoi olla kiinnostunut minusta. Hän osasi muutamia lauseita englanniksi ja äänsi ne kuin lähes aito amerikkalainen! Olihan hänellä myös farkut jalassa, mikä nyt ei kovin tavallista taida olla ainakaan suurempien kaupunkien ulkopuolella. Päässään hänellä oli jostain täkäläisestä eläimestä tehty karvahattu. Ja suun edessä hengityssuojain, sillä auton sisään tulvi punaista hiekkapölyä. Tie oli kuivahtanut matkan edetessä. Seuraava pikkukaupunki oli nimeltään Ouo! Ja sen jälkeen pysähdyimme jättämään pari matkustajaa pieneen Lokosson kylään.

Minulle oli Banforassa kerrottu ja alleviivattu tämän puskataksin olevan suora aina Gaouaan saakka. Noin 40 kilometrin päässä Gaouasta, Loropénin pikkukaupungissa, sain kuulla, että pitäisi vaihtaa kulkuneuvoa. Tämän pikkubussin pääteasema oli Loropéni! Samasta autosta tuli vain kaksi muuta vaihtomatkustajaa seuraavaan kulkuneuvoon, ikivanhaan Mercedes-Benzin pakettiautoon, joka oli muutettu jälleen puskataksiksi. Kömmin perälle, pyyhin penkiltä punaista hiekkapölyä pois ja istahdin. Lähdimme melkein samantien matkaan kohti Gaouaa. Tie ei parantunut yhtään. Ohitimme useita pieniä lobiheimon asuttamia pikkukyliä, joista suunnilleen jokaisesta tuli joku tai joitakin kyytiin kohti Gaouaa. Lopulta noin 20 kilometriä ennen Gaouaa, autoon ei mahtunut enää yhtään lisää matkustajia, mutta heitä vain tuli ja sitä muut matkustajat protestoivat. Kaiken tämän kruunasi juuri parahiksi laskeutunut pimeys ja alkava ukonilma rankkasateineen. Perillä Gaouassa olimme noin seitsemän aikaan illalla. Matkaa Banforasta Gaouaan on melko tarkalleen 200 kilometriä, mutta aikaa siihen näin sadekaudella sai kulumaan seitsemisen tuntia.

lokosso

Lokosson kylä hieman ennen Loropéniä on jo niin pieni, ettei sitä löydy tavallisilta kartoiltakaan.

Gaouassa satoi rankasti, eikä juuri kukaan tahtonut poistua pikkubussista. Minä olisin tahtonut, mutta auton takaosasta oli vain mahdotonta poistua. Ikkunakin oli jumissa, eikä sitä saanut edes kiinni. Kastuin ihan autossa istumallakin. Viimein jotkut ymmärsivät poistua sateeseen ja minä hyökkäsin heidän peräänsä, otin laukkuni ja lähdin kyselemään taksia. Ryhmä miehiä oli sadetta pitämässä erään katoksen alla, mutta eräs ilmoittautui kuljettamaan minut Hotel Halaan.

Libanonilaisomistuksessa oleva Hotel Hala on Gaouan paras hotelli. Astelin tupaan kirjaimellisesti keittiön kautta. Mistäpä tuota voisi tietää, missä on pääovi! Keittiössä häärinyt libanonilainen mies toivotti hymyillen tervetulleeksi ja ohjasi vastaanottotiskille. Tiskillä vastassa oli tympein vastaanotto ikinä: olin tullut häiritsemään vanhan herran jalkapallopelin seuraamista. Suupielet olivat kuin korostuneesti alaspäin ja otsa rypyssä. Hieman ennen minua hotelliin oli tullut vanhempi ranskalaispariskunta, joka yritti samaan aikaan tilata tiskillä ruokaa. Hymyilimme epäuskoisina toisillemme! Varasin hotellin halvimman huoneen kahdeksi yöksi (12 500 frangia eli noin 19 euroa yöltä). Tilasin myös spagetti bolognesen.

gaoua1

Hotel Halan vastaanotosta löytyy metsästysmuistoja ja norsun syöksyhampaita.

Vaihdoimme kuulumisia ranskalaisen pariskunnan kanssa. He olivat lentäneet Burkina Fason pääkaupunkiin Ouagadougouun ja halunneet vierailla myös Gaouassa. Juurikin täkäläisen lobiheimon kulttuuri tuntui kiinnostavan. Ja se kiinnosti minuakin. Pariskunta oli käynyt myös Suomessa, Kuusamossa. Poika kuulemma tykkäsi kalastaa. Itse en kertonut, etten ole koskaan käynyt heidän maassaan!

Spagettia odotellessani lähdin käymään huoneessani. Huone oli suurehko ja vieläpä omalla suihkulla ja vessalla varustettu. Parisängyn yllä oli ehjä hyttysverkko. Lisäksi huoneessa oli yhden hengen vuodekin. Hotel Halassa on toimiva wifi ja se toimi myös huoneessani. Katossa pyöri tuuletin.

Pitkä matka 50 kilometrin päähän

15.8.2015

Banforasta noin 50 kilometrin päässä länteen, Norsunluurannikon ja Malin rajojen läheisyydessä, sijaitsee pieni Sindoun kaupunki. Paikkakunnalle on parin viime vuoden ajan ollut helppo ajaa itsekseen skootterilla, sillä aiemmin huonossa kunnossa ollut tie on viimein saanut päällysteen. Toistaiseksi tie on huippukunnossa. Banforan hotellini isäntä halusi minun vuokraavan skootterin, jolla voisin käydä Sindoussa päiväseltään ja tulla takaisin Banforaan yöksi. Tahdoin kuitenkin viipyä kaupungissa pidempään, kaksi yötä.

sindou1

Tie Sindouhun on hyvässä kunnossa.

Aamupalan jälkeen lähdin Banforan puskataksiasemalle kyselemään Sindoun-bussien lähtöpaikkaa ja mahdollista aikataulua. Puskataksiasema ei ollut oikea paikka, mutta sain sieltä miehen oppaakseni. Hän vei minut parinsadan metrin päähän, Banforan rautatieasemalle johtavan tien alkuun. Siitä pääsee pikkubusseilla Sindoun lisäksi ainakin Burkina Fason toiseksi suurimpaan kaupunkiin Bobo-Dioulassoon. Sain kuulla, että yksi pikkubussi olisi pian lähdössä Sindouhun. Ostin 2 000 frangia (noin kolme euroa) maksaneen lipun, minkä jälkeen vuokrasin mopotaksin itselleni. Nyt mentäisiin kiireesti takaisin hotelliin kaupungin toiselle laidalle noutamaan rinkkani. Näin tapahtui. Maksoin mopopojalle tonnin (noin 1,5 euroa) kyydityksestä. Perillä pikkubussien lähtöpaikalla sain seuraavaksi kuulla, että lähtöaika olisikin kello 14 ja että “Sindoun-bussi” lähtisikin Bobo-Dioulassoon. Niinpä niin. Seurasi reilun neljän tunnin odotus.

Kävin nostamassa läheisestä pankkiautomaatista tukun frangeja, sillä Sindoussa ei ole automaatteja. Ja kortillakaan ei voi maksaa. Noin tunnin kuluttua Sindouhun menevä auto saapui ja lähdimme tankkaamaan sitä. Paikalla oli lisäkseni jo pari muutakin matkustajaa. Kävimme myös jättämässä Sindousta tuodut tyhjät kaasupullot täytettäväksi. Tilalle otettiin uudet. Sitten jatkui odottelu. Kävin ostamassa täytetyn patongin 400 frangilla (noin 0,6 euroa) ja läjän kuivattuja mangolastuja. Juuri Banforan ja Bobo-Dioulasson seutu on tunnettu niistä.

Kellon alkaessa lähestyä yhtä iltapäivällä, matkustajia oli jo kymmenisen. Eräs mama ei suostunut nousemaan kyytiin, sillä hän koki, että häneltä pyydettiin ylihintaa. Mama riiteli auton rahastajan kanssa pari minuuttia, mutta joutui luovuttamaan ja maksamaan pyydetyn hinnan. Oli hänellä toki tavallista enemmän matkatavaroitakin. Oikea hinta on 1 500 frangia (noin 2,3 euroa) eli minuakin oli huijattu. Episodin jälkeen hieraisin silmiäni, sillä minibussiin saapui nuori mies kynsienpidennykset oikeassa kädessään!

Samat kaupustelijat kiersivät kadulla useaan kertaan neljän tunnin odotteluni aikana. Joku kaupitteli toukkia, joku patonkia ja joku suomalaisen mielestä hyvin mautonta bling-bling-rihkamaa. Sellaista mitä amerikkalaiset räppärit suosivat ja niin tuntui suosivan kynsienpidennyspoikakin. Viimeisen tunnin ennen lähtöä istuskelin sisällä autossa kuunnellen ranskankielistä afrikkalaispropagandaa. Nimet Muammar Gaddafi, Nicholas Sarkozy ja Thomas Sankara toistuivat useasti. Sen verran ymmärsin, että Ranskan entinen presidentti Sarkozy lytättiin kasetilla maanrakoon, ehkä Libyan diktaattori Gaddafikin. Miljardia frangeja oli kadonnut tai käytetty väärin. Afrikkalaiset olivat oikeassa ja heitä oli kohdeltu väärin.

sindou2

Näkymä kivenheiton päästä Sindoun majapaikastani.

Matkaankin päästiin viimein puoli kolmen aikoihin iltapäivällä. Viimeiset matkustajat kerättiin kyytiin Sindouhun menevän tien varrelta. Osa matkalaisista jäi matkan varrelle Wolonkotoon ja Dounaan. Perillä Sindoussa olimme neljän aikoihin iltapäivällä. Olin kuluttanut 50 kilometrin matkaan koko päivän.

Sindoussa majoitusta tarjoaa parisataa metriä ennen “pääkadulle” kääntymistä sijaitseva Campement Soutrala, paikallisen matkailuosuuskunnan majatalo, jonka kaikki tuotto jää paikkakunnalle muun muassa koulujen tukemiseen. Majatalossa on puolentusinaa pyörömajaa turisteja varten. Oman majani sisustus oli hyvin pelkistetty: pöytä, tuuletin ja sänky. Hyttysverkkokin oli ehjä. Vessa on erillisessä rakennuksessa, eikä se ole kyykkyversio lainkaan. Suihku sen sijaan on ulkosuihku eli suihkutellessaan voi katsella, kuinka paikalliset keräävät polttopuita metsästä. On siinä sentään muuri edessä, mutta pää ulottuu sen yläpuolelle! Huoneen hinta on vain 5 000 frangia (noin 7,6 euroa) yöltä, mikä on naurettavan edullinen hinta Burkina Fasossa.

sindou4

Campement Soutrala.

sindou3

Campement Soutralan mökkejä. Ensimmäinen rivissä oli omani.

Illalla söin herkullisen spagettiannoksen majapaikassa hintaan 750 frangia (noin 1,15 euroa). En ollut ainoa asukas tälläkään kertaa, Burkina Fasossa kun oltiin. Majapaikassa oli myös kaksi valkoista ranskalaisnaista.

Kaupungin ja sen tärkeimmän nähtävyyden, Sindoun kalliomuodostumien (Pics de Sindou), tutkimisen jätin seuraavaan päivään, koska aurinko alkoi painua näkymättömiin.

Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Epätodellinen saapuminen Conakryyn

2.8.2015

Dalaban aamu oli aurinkoinen. Kävelin parinkymmenen minuutin matkan kaupungin puskataksiasemalle. Asema on pikkuinen, eikä siellä vallitse minkäänlaista kaaosta. Autoja on lähdössä vain kourallinen.

Ostin lipun Guinean pääkaupunkiin Conakryyn menevään puskataksiin. Lipun ostamisessa oli huijauksen makua, sillä matkan hinnaksi kerrottiin 75 000 frangia (noin 9,4 euroa). Olin odottanut noin puolet pienempää summaa ja panin merkille, että osa matkustajista maksoi matkastaan puolet minua vähemmän. Yritin kysellä muilta matkustajilta, mitä nämä olivat matkastaan pulittaneet. Kuljettaja ei siitä tykännyt ja eräskin matkustaja sitten kieltäytyi näyttämästä lippuaan. Etupenkillä istunut nuori poika ei ollut kuunnellut mitä ulkona tapahtui ja näytti lippuaan. Siinä oli onnekseni sama summa eli ehkä minunkin piletissä todella seisoi oikea summa.

Matkalaukun hinnaksi kerrottiin 30 000 frangia (noin 3,75 euroa), vaikka oikeampi summa on noin kymppitonni (noin 1,25 euroa). Kieltäydyin tiukasti maksamasta ja pienen vääntämisen jälkeen myös rinkkani päätettiin nostaa auton katolle. Kuljettaja ei myöhemminkään ruinannut lisää rahaa. Toisin sanoen minua oli kuin olikin huijattu.

dalaba14

Guineassa puskatakseihin saa liput, joissa on merkitty reitti, hinta, päivämäärä ja auton rekisterinumero. Kuvassa on lippuni Dalabasta Conakryyn.

Tie Dalabasta 55 kilometrin päähän Mamoun kaupunkiin saakka on suhteellisen hyvää asfalttia, eikä liikennettä ole liiaksi asti. Voi ajaa mutkia suoriksi. Vuoristomaisemat ovat upeita, mutta tasoittuvat vähitellen Mamouhun laskeuduttaessa. Mamou on suurehko risteyskaupunki, jossa yhtyvät pohjoisesta, eli suunnastamme, tuleva “valtatie”, etelästä eli Kissidougousta tuleva tie sekä länsi-itäsuuntainen valtaväylä Conakrysta Kankaniin.

Olin odottanut ebolatarkastuspisteiden alkavan viimeistään tälle Guinean ehkä tärkeimmälle tielle päästyämme. Niitä ei näkynyt, mutta sen sijaan pian Mamoun jälkeen tielle oli kaatunut rekka, minkä vuoksi rekat olivat muodostaneet onnettomuuspaikan molemmin puolin kymmenien kilometrien pituiset jonot. Henkilöautoilla paikan pystyi ohittamaan ojan kautta. Onnettomuus tuskin oli mikään tuore juttu, sillä paikalle olivat saapuneet myös mamat myymään ruokaa jumissa oleville rekkakuskeille. Toinen ajokaista oli käytössä ja suuri sopivasti pääsimme ilman odottelua ohittamaan rekat, joista suurin osa näytti olevan guinealaisia, mutta olipa joukossa senegalilaisia, malilaisia, ghanalaisia ja sierraleonelaisiakin rekkoja. Tunti tai kaksi siinä ohituksessa toki meni. Välillä kun oli vaihdettava kuulumisia tuttujen kuskien kanssa, välillä poliisi pysäytti, välillä seisottiin varmaan ihan muuten vaan. Ihan parissa päivässä moinen ruuhka tuskin purkautuukaan. Nyt rekkakuskit olivat “rakentamassa” kuokkien ja lapioiden avulla uutta tietä kaatuneen rekan ohi. Siirtäminen olisi ilmeisesti vaikeampi homma!

guinea7

Jossain Mamoun ja Kindian välillä pidimme rukoilutauon. Ja niin pitivät muutkin tiellä liikkuneet autokunnat. Itse pidin toisenlaisen tauon.

guinea6

Näkymä toiseen suuntaan taukopaikalta.

Rekkajonoa ohittaessamme kiinnitin huomiota, että Guinean rekat ovat lähes poikkeuksetta Espanjasta laivattuja Renaulteja. Espanjalaisten kuljetusliikkeiden tarrat olivat vielä kyljissä, minkä lisäksi lähes aina joko keskeltä tuulilasia tai sivuikkunasta löytyi laivauksesta kertova A4-kokoinen tarra Conakry-teksteillä. Samainen lappu oli myös lähes kaikissa vähänkin uudemmissa henkilöautoissa, sillä nekin oli tuotu Espanjasta. Aivan kuin täkäläiset kuljettajat olisivat jotenkin ylpeitä saadessaan ajaa Eurooppa-autoilla. Tai sitten pelätään, että viranomaiset puuttuvat asiaan, jos tarra puuttuu ikkunasta!

Viranomaiset ovatkin hurjaluontoisia tässä maassa. Ensimmäisenä Guinean-päivänäni olin kokenut korruptiopysäytyksen tiellä. Nyt Kindian kaupungin ohitettuamme tiellä oli päivän ensimmäinen pysäytys, jossa poliisit tai santarmit keräsivät palkkaansa. Paikalla oli tietenkin valtaisa ruuhka, siinä vierähti tunnin verran. Kun tuli meidän vuoromme, kuljettaja kysyi meiltä matkustajilta, kenellä paperit eivät ole kunnossa tai ne puuttuvat kokonaan. Kaksi matkustajaa ojensi kuskille 5 000 frangin (noin 0,6 euroa) setelin ja kuljettaja antoi rahat ikkunasta poliisille samaan aikaan, kun toinen poliisi tarkisti matkustajien asiakirjoja. Annoinpa itsekin passini, eikä siitä onnekseni tullut haloota. Eikä ongelmaa ollut rokotuskortissanikaan. Kaikki oli kunnossa, eikä kenenkään tarvinnut edes nousta autosta. Tulipa siinä ruuhkassa mietittyä kaikenlaista, kuten että liikenne soljuisi sujuvasti ilman tällaisia mielivaltaisia tiesulkuja. Tai jos autoja halutaan välttämättä pysäytellä, niin mittaisivat edes niitä matkustavaisten lämpötiloja ebolan varalta.

Toinen korruptiopysäytys oli lähes ensimmäisen perässä. Jälleen pitkä odottelu, kahden paperittoman matkustajan rahastus ja rahat viranomaiselle. Tällä kertaa 5 000 frangia ilman papereita matkustavaa kohti ei tosin ollut riittävä summa poliisille/santarmille. Kohteliaasti kuskimme yritti ranskaksi kysellä, mikä mahtaisi olla se summa, johon monsieur olisi tyytyväinen. Kymppitonni naamaa kohti oli riittävästi. Minäkin pääsin tiesulusta läpi EU-passilla ilman ongelmia. Toisin kuin oma autokuntamme, osa kuljettajista yritti tiesulusta läpi toisella taktiikalla. Kaasuttamalla pientareen kautta! Guinean poliisivoimat eivät sellaista peliä suvaitse, vaan pari poliisia hakkasi mielipuolisesti eräänkin auton kylkeä ja passitti kaikki ulos. Onneksi oma kuskini luotti kohteliaisuuteen, vaikka näiden rikollisten tukeminen aivan varmasti korpeaakin. Noh, maassa maan tavalla!

20150801_005

Ruuhka Coyahissa 30 kilometriä ennen Conakrya.

Seuraavan kerran liikenne puuroutui Coyahissa, noin 30 kilometriä ennen Conakrya. Siinä ruuhkassa meni ainakin kaksi tuntia, vaikka tie oli muuttunut nelikaistaiseksi eli kumpaankiin suuntaan meni kaksi kaistaa. Nälässä ruuhkissa ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä missä vain autot seisovat, ovat siellä myös kaiken maailman ruoan ja rihkaman myyjät! Pähkinöitä ja banaaneja saa ostettua enimpään nälkään vaikka suoraan auton ikkunasta. Jos haluaa esimerkiksi lihavartaita, on mentävä ulos autosta tien varteen. Ja jos tahtoo ostaa vaikkapa kattilan tai sukat, sekin onnistuu ruuhkassa istuessa.

Coyahin ohi päästyämme tämä Conakryn sisäänmenoväylä muuttui villiksi länneksi, sillä vaikka vastaantulevien kaistat onkin erotettu korokkeella, voi vastaantulevien kaistalla ajella huoletta. Käytännössä tie Coyahista Conakryyn on nelikaistainen kumpaankin suuntaan. Tähän mennessä matka oli sujunut varsin miellyttävästi, mutta kun Conakry alkoi lähestyä, alkoi sataa ja tiet muuttuivat velliksi ja ruuhkautuivat ja ties mitä.

20150802_007

Conakryn maisemaa hieman ennen Bambetoa.

20150802_008

Lisää Conakrya.

Miljoonakaupunki Conakry sijaitsee kilometrien pituisella Atlanttiin pistävällä niemellä ja kaupunkiin on vain yksi sisäänmenoväylä. Ja se on tukossa varmasti aina. Kuljettaja ajoi autonsa monen mutkan ja kirjaimellisesti monen kuoppaisen takapihan kautta lopulta perille Bambeton puskataksiasemalle, jonne saapuvat ja josta lähtevät Fouta Djallonin alueen puskataksit. Bambeto on surkea näky, suorastaan yksi suuri kaatopaikka, jota käyttää julkisen liikenteen lisäksi paikalliset kauppiaat. Tuoretta ruokaa!

Bambeto on vielä hyvin kaukana Conakryn keskustasta Kaloumista, joka sijaitsee niemen kärjessä. Otin taksin Kaloumissa sijaitsevalle katolilaiselle lähetysasemalle, joka pitää samassa rakennuksessa kaupungin halvinta majapaikkaa, Maison d’Accueilia. Yleensä majatalo on ilmeisesti täynnä, sillä se tosiaan on halpa, siisti ja parhaalla paikalla tässä kaupungissa. Ajattelin sieltä kuitenkin löytyvän majapaikan minullekin, sillä onhan ebola ajanut kaikki pois maasta! Vaan eipä ollut, sillä nyt majatalossa majoittuu juuri noita ebolatyöntekijöitä. Majatalon henkilökunta kehotti tulemaan seuraavana päivänä uudelleen. Silloin ehkä olisi tilaa.

Pimeä alkoi jo laskeutua. Otin taksin ja kerroin haluavani Plein Sud -nimiseen hotelliin. Kuljettaja puolestaan kertoi haluavansa Eurooppaan. Sovimme matkan hinnaksi 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Siis hinnaksi hotelliin! Kuljettaja oli pössytellyt jotain muutakin kuin vain tupakkaa ja oli kovin poissaoleva. Kunhan ajeli, emmekä löytäneet etsimäämme. Annoin miehelle kymppitonnin ja poistuin taksista. En vain tiedä missä. Menin juttelemaan erään rakennuksen edessä olleelle vartijalle, joka otti asiakseen hoitaa minut Plein Sudiin. Otimme taksin, ajelimme puolisen tuntia ja kyselimme ainakin kymmeneltä ihmiseltä neuvoja. Tuloksetta. Ehkä Plein Sudia ei enää olekaan.

Epätoivo alkoi iskeä. Minne mennä yöksi afrikkalaisessa suurkaupungissa, jos ei halua maksaa omaisuutta siitä, että saa hetkeksi kallistaa päänsä tyynyyn. Mietin jo meneväni yöksi Conakryn lentoasemalle, mutta tuskin sielläkään terminaaliin yöksi sisään pääsisi ilman lentolippua. Toisaalta paikalliset opiskelijat suosivat lentoaseman parkkipaikkaa tenttiinlukupaikkana, sillä siellä on aina valaistus… (Lähteet: [1])

Conakryn majoitustarjonta koostuu lähes pelkästään luksushotelleista, joiden hinnat ovat pilvissä. Eräs residenssi Angolan suurlähetystön liepeillä olisi kustantanut 800 000 frangia (noin sata euroa) yöltä, toinen samalla suunnalla oleva maksoi 500 000 frangia. Kolmannessa, Hôtel Coleahissa, hinnaksi ilmoitettiin 600 000 frangia (noin 75 euroa). Hotellissa on wifi, jota pyysin saada käyttää, jos maksaisin jonkun pienen summan. Sain koodin, varasin viidessä minuutissa huoneen Zambezi Inn -hotellista ja kun menin kiittämään vastaanottotiskille, pyydettiin minulta vaatimattomat satatonnia (noin 12,5 euroa) viiden minuutin wifin käytöstä. En jaksanut muuta kuin hymyillä ja kaivaa setelinipun taskusta. Kuulemma hinta on sama, käyttää nettiä sitten viisi minuuttia tai koko päivän. Vastaanottovirkailija ei vaivautunut tulemaan tiskin ääreenkään, vaan kiukkuisesti komenteli jalkapallopelin lomasta. Ladoin tiskiin 50 000 frangia (noin 6,25 euroa) ja lähdin. Hôtel Coleah on oikea valinta, jos coleahko palvelu kiinnostaa.

Epätodellista ensimmäistä iltaani pimeässä Conakryssa sävyttivät vesisade ja typerät taksikuskit. Puolisen tuntia yritin saada taksia tien varressa, mutta joko kuskit pyysivät hirmusummia tai eivät vain tienneet hotelliani, vaikka oli minulla sentään osoitekin. Karttaa eivät conakrylaiset taksikuskitkaan osaa tulkita. Iltayhdeksän aikoihin ajoin viimein taksilla Dabondyn alueella sijaitsevan Zambezi Inn -hotellin portista sisään. Hotelli sijaitsee keskellä ankeaa naapurustoa, minkä vuoksi hotelli on ympäröity korkealla muurilla ja portilla on vahti, joka päästää sisään, jos on oikealla asialla. Zambezi Inn sijaitsee lähellä Conakryn kansainvälistä lentoasemaa, minkä vuoksi tämä luksushotelli (omalla mittapuullani) on varmasti lähinnä bisnesmiesten suosiossa. Ei Conakryssa turistejakaan käy. Hotellin henkilökunta yllättyi, kun ilmestyin vastaanottotiskille. Sain palvelua englanniksi hyvin ystävälliseltä henkilökunnalta, minkä vuoksi itsekin tulin hyvälle tuulelle. Olin vihdoin perillä! Eihän siinä 300 kilometrin matkassa taaskaan mennyt kuin kellonympärys!

cky2

Zambezi Inn -hotelli seuraavana aamuna.

cky1

Oli niin kallis huone, että sorruin jopa kuvaamaan sitä.

Sain hotellista paremman huoneen kuin minkä olin varannut Booking.comista. Sain kuulemma sadan euron huoneen 68 eurolla. Zambezi Inn huolii Visa-kortin (ei MasterCardia), mikä on loistava asia, sillä kukaan ei halua nostaa 68 euron arvosta Guinean frangeja seinästä. Se olisi hallitsematon nivaska! Huone totisesti oli parhaita, missä olen ollut. Ja ylivoimaisesti kallein, minkä olen koskaan yksinäni maksanut. Huoneessani oli pehmeä parisänky, jääkaappi, pöytä, tuoli ja televisio. Televisio ei toiminut, mutta se olisi kuulemma pantu hetkessä kuntoon. En tullut Afrikkaan televisiota katsomaan, joten annoin asian olla. Huoneessa on toki myös oma vessa ja suihku, josta tuli nyt ensimmäistä kertaa sitten Kap Verden Tarrafalin myös lämmintä vettä. Totisesti luksushotelli!

cky3

Zambezi Innin uima-allas seuraavana aamuna.

Olin ilmeisesti Zambezi Innin ainoa asukas, sillä paikan johtaja tuli pian saapumiseni jälkeen henkilökohtaisesti panemaan wifin päälle. Ja pyysi kirjoittamaan Booking.comiin hyvän arvostelun heistä, sillä olinhan saanut korotuksen parempaan huoneeseen. Ja tokihan minä kiitollinen olinkin. Ainoa huono puoli Zambezi Innissä onkin korkea hinta, mutta sitä ehkä vähäsen kompensoi takapihan uima-allas! Ravintolaa en kokeillut, saati aamupalaa kokeillut. Se olisi maksanut 80 000 frangia (noin 10 euroa) eli saman verran kuin edellinen yöni Dalabassa!

Follow my blog with Bloglovin

Dalaba on Afrikan Sveitsi

1.8.2015

Labén aamu oli viileä verrattuna muihin kaupunkeihin matkallani. Kai se korkeus merenpinnasta vähän vaikuttaa. Oli jopa vedettävä pitkähihaista niskaan, sillä lämpötila ei ollut ihan vielä kohonnut +30°C:n paremmalle puolelle. Tämän päivän tavoitteeksi asetin pääsyn entistä “viileämmille” seuduille Dalabaan!

Hotel Tatan aamupala koostuu patongista, voista, hillosta ja Nescafésta. Kahviin laitettava maito oli valmistettu Malesiassa. Siis todellista lähimaitoa. Kirjoittelin aamupalapatonkia järsiessäni pari postikorttia Suomeen, koska kortteja kerrankin oli saatavilla. Guinea-Bissaussa sellaisia ei ollut lainkaan. Kymppitonni (noin 1,25 euroa) postikortista on vain aika kova hinta, mutta mielestäni se on joka frangin väärti. Onhan se nyt harvinaista herkkua noukkia postilaatikosta Guineasta tullut kortti! Hotellin omistajattarelle, madame Rabylla, piti olla korttien lisäksi myös postimerkkejä. Saatuani kortit kirjoitetuksi, merkkejä ei yhtäkkiä ollutkaan. Toisaalta Labésta lähetetyt kortit eivät varmaan koskaan Suomeen saakka edes päätyisi. Lauantaisin Guinean postit ovat kiinni, joten päätin yrittää lähetystä parin päivän kuluttua maan pääkaupungissa Conakryssa.

dalaba3

Joka perheen kesälomakohde: Dalaba!

Tele Finlandin liittymä toimii Guineassa ja aamupalan jälkeen soitin eilen tapaamalleni Mamadoulle, kirjauduin ulos hotellista ja pian olin matkalla Mamadoun ja tämän isoveljen, Habiboulayen, kotiin toiselle puolelle Labéa. Mopotaksin löysin sadan metrin kävelyn jälkeen.

Mamadou ja Habiboulaye ottivat lämpimästi vastaan. Koska olin jo syönyt aamupalan, join tällä kertaa vain kahvia. Se oli jälleen aivan liian makeaa. Oli pakko luovuttaa, sillä muuten olisin joutunut oksentamaan. Myös poikien sisko tuli jälleen paikalle. Josko vaikka tänään, “asiaa mietittyäni”, huolisin hänet vaimokseni Eurooppaan! En ryhtynyt viisumiautomaatiksi, enkä aio niin tehdä vastakaan. Habiboulayelle annoin hyvästien hetkellä vielä kymppitonnin hänen avustaan. Olihan hän tullut kanssani pitkän matkan Guinea-Bissausta saakka.

Halusin vielä ennen pääkaupunkiin Conakryyn menoa pysähtyä jossain pienemmässä kaupungissa. Sellaiseksi valikoin edellisiltana Dalaban, joka sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä Labésta etelään. Kaupunkien välillä liikennöi puskatakseja, joiden lähtöpaikka selviää vain kyselemällä Labén keskustassa. Nyt lähtöpaikka oli sattumanvaraisessa kadunkulmassa, josta ei muita autoja ainakaan tällä kertaa ollut lähdössä. Lähtöaika oli jostain syystä tiedossa: kello 14.00. Edessä oli reilun kahden tunnin odotus, mutta se ei haitannut. Hinnaksi Dalabaan sovimme 30 000 frangia (noin 3,75 euroa) sisältäen matkalaukkumaksun.

Lähtöä odotellessani oli pelkästään mielenkiintoista istuskella puisella penkillä kadunvarressa ja seurata kaupungin elämää. Joku toi rautatankoja puskataksimme katolle Dalabaan vietäväksi, joku kiikutti paikalle pesuvateja ja joku kävi tankkaamassa moponsa samassa kadunkulmassa uuden elämän saaneesta viinapullosta. Rukouskutsun saattelemana alkoi kansainvaellus moskeijaan ja kadut hiljenivät silmin nähden. Rukouksen päätyttyä elämä jatkui normaalina, kunhan kansainvaellus toiseen suuntaan oli ohi. Välillä sain seuraa tai minua viittoiltiin juttusille. Kaikki olivat kovin uteliaita valkonaamasta, joka vieläpä halusi matkustaa paikallisten kanssa puskataksilla. Yleisestä vessastakaan ei tahdottu ottaa maksua ja paikallisella kielellä, pulaariksi, kiittäminen mursi lopunkin jään ja sai aikaan leveitä hymyjä. Guinealaiset ovat hyvää ja ystävällistä porukkaa.

Lähdön hetki koitti tosiaan kello kahdelta iltapäivällä, mutta ei suinkaan sillä autolla, jolla kuvittelin lähtevämme. Paikalle kaarsi vanha Peugeot kuskinaan puvuntakkiin pukeutunut, aggressiivisen kuvan itsestään antanut kuski. Hänkin “pehmeni” ja osoittautui myöhemmin hyvin avuliaaksi ja ystävälliseksi. Puskataksi oli tuttuun tapaan neuf-place, jossa tällä kertaa jouduin ihan taaimmaiseen riviin. Onneksi matka kesti vain sen pari tuntia, eikä poliisistakaan ollut häiriötä kuin vain yhdellä tarkastuspisteellä.

dalaba11

Matkalla majatalosta kohti Dalaban keskustaa, jonka ytimessä sijaitsee kuvassakin näkyvä suurmoskeija.

dalaba2

Dalaban moskeija.

dalaba12

Elämänmenoa Dalaban puskataksiaseman edessä. Tässä jäin kyydistä, kun saavuin Labésta.

Dalaba on noin 7 000 asukkaan “vuoristokaupunki”, jos sellaiseksi voi 1 200 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevaa kaupunkia kutsua. Korkeudesta johtuen kaupungissa on miellyttävän viileä ilmasto ja varsin jylhiä maisemia. Kaupunkia kutsutaankin joskus Afrikan Sveitsiksi! Viileä ilmasto on houkutellut vierailijoita paikkakunnalle jo siirtomaakaudella ja onpa pitäjään vuonna 1936 rakennettu ranskalaisen kuvernöörin residenssikin, Villa Sili nimeltään. (Lähteet: Lonely Planet: West Africa 2009: 414–415)

Dalaban puskataksiaseman, gare routièren, edessä on aina lauma mopotaksareita. Nuoria miehiä. Huumorimiehinä he pyysivät kymmenkertaista summaa kyydistä hotelliini. Yksi kuski suostui ehdottamaani summaan ja hetkeä myöhemmin olin noin 1,5 kilometrin päässä Quartier des Chargeurs -nimisessä kaupunginosassa Auberge Seidy II -majatalossa. Se on kaupungin halvimpia majapaikkoja ja sitä pitää hyvää englantia puhuva Koffi, ilmeisesti Togosta muuttanut keski-ikäinen mies. Ja olihan hän silmin nähden yllättänyt, kun sai asiakkaan hotelliinsa. Olin taas ainoa asukas. Auberge Seidy II:ssa on kaksi tai kolme huonetta sekä ravintola. Siistissä ja isossa huoneessani oli parivuode, hyttysverkko, nojatuoli, kosteudesta kärsinyt vaatekaappi sekä vessa suihkuineen. Vettä tuli satunnaisesti, mutta sehän ei ole kenellekään ongelma, kun pöntön vieressä on suuri vesiämpäri! Yön hinnaksi sovimme maltilliset 80 000 frangia (noin 10 euroa).

dalaba6

Auberge Seidy II.

dalaba8

Afrikan Sveitsi on kietoutunut sankkaan sumuun. Kuva otettu kivenheiton päästä majatalostani.

dalaba7

Tie alas majataloltani.

Auberge Seidy II sijaitsee jonkinlaisen jyrkänteen rinteellä. Dalaban keskustaan kuljetaan vähän mutkan kautta, mutta ennen sinne menoa halusin ihastella jyrkänteeltä avautuvia maisemia. Kävelin hotellilta suoraan ja tuli tunne kuin olisin oikeasti ihan jossain muualla kuin Länsi-Afrikassa. Kasvillisuuden seassa oli nyt mäntyjäkin! Alppitunnelmaa lisäsivät myös polulla ja puskissa seisoskelleet lehmät. Maisemat kärsivät juuri samaan aikaan nousseesta sankasta sumusta. Sen kehittymisen näki silmissä, mutta niinhän se sää vuorilla vaihtelee. Silmänräpäyksessä! Varmaan niin tapahtuu Sveitsissäkin. En tiedä, en ole käynyt.

Kun sitten lähdin etsimään reittiä kaupungin keskustaan, törmäsin salaattipeltoihin, vanhan kirkon raunioon ja pienempään moskeijaan. Tiet olivat hyvin liukkaita märästä punaisesta mudasta johtuen. Eivät Bubaquen saaren kuraiset polutkaan sentään liukkaita olleet! Kävellessäni havaitsin, että Dalaba on rakennettu ainakin osittain laaksoon ja sen molemmin puolin kohoaville mäille. Noin puolta kilometriä ennen keskustaa mutainen tie vaihtuu hyväksi asfaltiksi. Samoilla main näin myös ensimmäisen ebolasta varoittavan kyltin. Olin nyt saapunut matkani ensimmäiselle alueelle, Dalaban prefektuuriin, jossa oli tavattu ebolaa. Edellisestä tapauksesta tällä alueella oli ehtinyt kulua 300 päivää. (Lähteet: [2])

dalaba9

Edelleen tie majataloltani. Oikealla salaattipelto ja edessä luultavasti entisen kirkon raunio.

dalaba10

Dalaba levittäytyy ympäröiville kukkuloille.

Keskusta on rakennettu vähän korkeammalle, kukkulalle. Ja tämän mäen juurella kauppaansa pitää minut Labésta Dalabaan ajanut puskataksikuski perheineen. Hän kertoili ajavansa työkseen juuri Labén ja Dalaban väliä ja lähtevänsä takaisin Labéen taas aamuvarhaisella. Hän halusi auttaa minua vaihtamaan rahaa, sillä minun oli maksettava hotelli, eikä minulla ollut kuin euroja. Parin puhelun jälkeen hän kertoi täkäläisen vaihtokurssin olevan onneton. Labéssa se olisi ollut parempi. Kiitin avusta ja lähdin etsimään, josko joku kuitenkin haluaisi vaihtaa 50 euron setelin Guinean frangeiksi hyvällä kurssilla. Pankkiautomaattia Dalabassa ei ole. Kiertelin katuja, sotkin samalla housunlahkeeni punaiseen kuraan ja viimein päädyin kaupungin moskeijan nurkalle. Siellä pientä kauppaansa pitävä nuori kauppias vaihtoi 50 euroa nipuksi Guinean frangeja. Niitä tuli taas aikamoinen läjä! Vaihtokurssi oli toki hieman huonompi kuin Labéssa.

Dalaba on hiljainen Labéen verrattuna ja markkinameiningit olivat jo lähes loppuneet tältä päivältä. Dalaban tori on moskeijan naapurissa. Ostelin banaanitertun, pähkinöitä ja herkullisia afrikkalaismunkkeja. Kauppiasmama näki hetkensä tulleen ja nyhti minulta hieman korkeamman hinnan. Olin niin hyvällä tuulella, etten jaksanut muuta kuin naureskella maman leväperäiselle hinnoittelulle. Tonnit ovat kuitenkin vain hiluja tässä maassa!

dalaba13

Dalaban markkina-alue.

dalaba4

Katunäkymä keskustasta.

dalaba5

Vaihdoin rahaa!

Takaisin hotellille palatessani kastuin läpimäräksi. Paikalliset ymmärsivät pysytellä samoihin aikoihin sisätiloissa. Osaavat kai lukea sadekauttaan!

Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

30.-31.7.2015

Gabúlla ei ole tarjota nähtävää ja koettavaa juuri yhtä iltapäivää pidemmäksi aikaa. Oli siis aika vaihtaa maisemaa ja maata. Aamuhämärässä lähdin kävellen kahden kilometrin päässä hotellistani olevalle kaupungin puskataksiasemalle. Mopotakseja ei ollut missään, eikä toisaalta myöskään oikeita takseja. Toki sellaisen olisi varmasti saanut tilattua edellisiltana, mutta tuskinpa olisi saapunut aamukuudeksi minua noutamaan.

Kävelymatka halki heräävän Gabún oli suoritettu nopeasti. Yöllä oli taas satanut kaatamalla tuntikaupalla ja ilma oli raikas. Jos se nyt raikas voi tropiikissa sadekaudella koskaan olla. Puskataksiasema oli myös vasta heräämässä. Mamat virittelivät kahvipannujaan ja aamupalatarjoilujaan.

gabu12

Gabún puskataksiasema on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta.

Guinea-Bissaussa (tai ainakaan Gabússa) ei nähtävästi kannata kiirehtiä aamuisin, sillä puskataksit eivät lähde vielä kuudelta, eivätkä seitsemältäkään. Hyvä jos jonnekin menevä auto täyttyy kahdeksaan mennessä. Istuskelin Guineaan lähtevien autonromujen vieressä tunnin verran, eikä paikalle saapunut vielä edes lipunmyyjää. Autoista tosin kömpi uneliaita guinealaiskuskeja ja näiden apupoikia. Rahanvaihtajakaan ei kahdeksaan mennessä ilmaantunut paikalle. Guineassa kun on oma rahayksikkönsä, frangi.

Yritin kysellä muilta Guineaan-menijöiltä, lähtisikö mikään auto Labén kaupunkiin. En saanut kunnon vastauksia. Kaikki käskivät vain odotella ja minähän odottelin. Kahdeksan jälkeen eräs mies sitten tuli kyselemään, minne olin matkalla. Hän oli Bissaussa töissä ollut guinealaismies, Habiboulaye nimeltään. Myös hän oli matkalla Labéen, kotiinsa. Hän kertoi, ettei Gabústa luultavasti olisi puskataksia suoraan Labéen, vaan matka olisi tehtävä osissa. Ensimmäiseksi ostimme lipun Guinea-Bissaun ja Guinean rajalle Buruntumaan. Jälleen minulta pyydettiin reilua ylihintaa, mutta uuden tuttavuuteni puututtua peliin, laski hinta normaalille tasolle.

gabu13

Toinen näkymä Gabún puskataksiasemalta. Johonkin kohteeseen kuljetaan nähtävästi “mukavasti” uudehkolla pakettiautolla. Takana roikkuu kuljettajan apupoika, joka hoitaa esimerkiksi auton lastauksen.

Lipunoston jälkeen menin Habiboulayen kanssa Gabún pääkadun varressa olevaan ravintolaan aamupalalle, joka tosin vaihtui aamukaljaksi. Itseäni ei aamuolut kiehtonut, joten otin vain Coca-Colan. Palattuamme takaisin puskataksiasemalle, jatkoimme odottelua.

Gabússa saa ensimmäisen kosketuksen guinealaiseen julkiseen liikenteeseen, sillä myös täältä rajalle lähtevät autot ovat niin kutsuttuja neuf-placeja eli ne ottavat “normaalin” seitsemän sijaan vähintään yhdeksän matkustajaa. Apukuskin paikalla istuu kaksi, keskellä neljä ja takana kolme. Matkustusmukavuus on tuntematon käsite tässä osassa maapalloa.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja matkustajat pakkautuivat ikivanhaan farmari-Peugeotiin. Katolle ei tällä kertaa mennyt kukaan. Odottelin vielä tässäkin vaiheessa vaihtorahoja lipustani, joten nostin taas äläkän ja viivästytin lähtöä parilla minuutilla. Nyt minulla oli sentään tulitukena Habiboulaye. Afrikkalaiset lipunmyyjät kun luulevat, että valkoinen unohtaa vaihtorahat tai antaa asian vain olla. Ja jos valkoinen ei unohdakaan, eikä halua antaa asian olla, lipunmyyjien strategia on yrittää saada valkoinen autoon istumaan kertomalla, että saa rahat siellä. Sitten yhtäkkiä ollaankin jo menossa ja valkoinen jää ilman rahojaan. Jälleen oikeus toteutui ja jostain minulle kiikutettiin puuttuva seteli. Olen vaikea asiakas ja ylpeä siitä.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt. Itse asiassa en ollutkaan Gabúun mennessä kokenut yhtä huonoa autoa. Pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle. Ovi roikkui lähes maassa, eikä ollut toivoakaan saada sitä pysymään kiinni. Kuljettaja sitoi oven kiinni runkoon köydenpätkällä ja niin matka alkoi. Sisustus oli varsin karu, sillä verhoilut olivat penkkiä lukuun ottamatta poissa, eivätkä mittaritkaan toimineet. Ne ovat tarpeettomia joka tapauksessa, sillä poliisi sakottaa ylinopeudesta, kun siltä tuntuu. Myös tuulilasinpyyhkijät olivat hajalla. Sadekuuron sattuessa muuten kaistapäisesti kuoppaisella kärrypolulla ajellut kuljettajamme hillitsi hieman vauhtia ja silloin tällöin pyyhki sivuikkunan kautta pyyhkeellä tuulilasia.

Kuljettajamme oli nuori poika ja kysyessäni tämän nimeä, totesi hän juhlallisesti olevansa General. Hän ja muut matkustajat olivat tämän alueen kansaa, fulbeja, ja kiinnostuneita satunnaisesta valkoisesta eurooppalaisesta heidän maillaan. Koska en vielä tässäkään vaiheessa osannut Guinea-Bissaun lingua francaa, kreolia, yritti kuski ja vierustoverini puhella minulle omalla kielellään, pulaariksi. Viime kesältä Mauritaniasta muistin muutamia pulaarin sanoja ja matkustajat olivat niitä lausuttuani haltioissaan. Tietenkin Mauritaniassa puhuttava kieli eroaa Guinea-Bissaussa puhuttavasta, mutta sain silti edes hieman kunnioitusta. Perillä Buruntumassa kiitin kuljettajaa pulaariksi ja siitäkös riemu repesi. Kuski kailotti, että täällä on branco, joka puhuu pulaaria. Muutama paikallinen vanhempi herra tuli jostain kättelemään.

Buruntuma on pikkuinen kyläpahanen, jossa tien toisella puolella olevassa rakennuksessa kävin leimauttamassa itseni ulos Guinea-Bissausta. Ei ongelmia, ei kysymyksiä, eikä lahjuksia. Toisella puolella on tulli, jossa minua pyydettiin avaamaan rinkka. Avasin ja sain sulkea sen saman tien. Ei mitään ongelmia. Olin vapaa siirtymään Guinean tasavaltaan.

Guinean raja-asema on nimeltään Kandika ja se on muutaman kilometrin päässä Buruntumasta. Sinne kuljetaan guinealaisella puskataksilla ja kyyti maksaa 5 000 Guinean frangia (noin 0,6 euroa) tai 500 Länsi-Afrikan frangia (noin 0,75 euroa). Auto odottaa Guinea-Bissaun tullin vieressä ja siitä alkaa myös ranskankielinen Länsi-Afrikka. Tervehdin auton kuljettajaa portugaliksi ja tämä suu virneessä korjasi, että täällä sanotaan kyllä bonjour! Tähän puskataksiin ehti minun lisäkseni kolme Gabústa tullutta matkustajaa.

Matka Buruntumasta Kandikaan on huonoa tietä. Pääsimme perille kymmenessä minuutissa. Viranomaiset katsoivat kaltaistani harvinaisuutta pitkään, mutta en välittänyt, vaan päätin selviytyä rajasta ilman lahjuksia. Etukäteen olin lukenut, että Guinea on läpeensä korruptoitunut ja että viranomaiset (poliisit, santarmit, sotilaat ja rajaviranomaiset) röyhkeästi keräävät palkkansa korruptiolla. Kun Suomi oli Transparency Internationalin vuoden 2014 korruptiolistauksessa kolmanneksi vähiten korruptoitunut valtio, löytyi Guinea sijalta 145. (Lähteet: [1])

Ensimmäinen rajakoppi oli hämärä ja siellä istui mies, joka vain vilkaisi passiani ja kysyi, mitä teen täällä ja mihin olen menossa. Tästä se ranskan puhuminen taas alkoi. Sentään ymmärsin kysymykset ja osasin niihin vastata. Läpihuutojuttu. Ei lahjuksia. Seuraavaksi menin vastapäiseen rakennukseen. Se on tulli, jossa ranskankieliset kysymykset olivat jo liian vaikeita, mutta yksi miehistä osasi jostain syystä englantiakin. Tullimiehet olivat siviiliasuissaan ja kysyivät, mitä minulla on rinkassa. Kerroin, että vaatteita. Se riitti. En joutunut avaamaan laukkuani, enkä vieläkään maksamaan lahjuksia! Kolmannessa kopissa syynättiin passi tarkemmin. Olin hyvällä tuulella, koska rajanylitys oli mennyt toistaiseksi niin hyvin. Ja niin se meni loppuun saakka! Leima tuli passiin viisumin viereen parin kysymyksen jälkeen. Passintarkastaja oli hyvillään, kun kerroin olevani turisti ja meneväni Labéen. Lopuksi mies vielä toivotti tervetulleeksi Guineaan. Kandikan raja ei siis ainakaan tällä kertaa vastannut mielikuvieni korruptoitunutta Guineaa. Yhtä helpolla ei päässyt Gabústa saakka tullut ystäväni Habiboulaye. Hänen passinsa oli pantu jo ensimmäisessä kopissa pöytälaatikkoon. Mies pyysi minulta 500 Länsi-Afrikan frangia, sillä hänen jo maksamansa viisisatanen ei ollut tarpeeksi. Tonnilla pöytälaatikko (noin 1,5 euroa) avautui ja Guinean kansalainen pääsi kotimaahansa.

Rajamuodollisuuksista selvittyämme ostimme paikat 15 kilometrin päähän Saréboidoon menevästä puskataksista, joka oli tietenkin taas neuf-place. Hinta oli 8 000 Guinean frangia eli noin euron. Lipunmyyjä ei ollut mitenkään miellyttävä henkilö ja selitti minulle asioita pulaariksi. En ymmärtänyt puheesta yhtään mitään. Samaan autoon tuli myös edellisenä päivänä Bissausta Gabúun kanssani tullut vanhempi guinealaispariskunta. He olivat matkalla kotiinsa Saréboidon laitamille.

Autossa istuessa tuli outo fiilis, sillä olin nyt samassa maassa pahamaineisen ebolaviruksen kanssa. Saisinko viruksen vierustoverista. Voisinko kätellä ketään. Toki tämä Guinean pohjoisosa on toistaiseksi välttynyt tautitapauksilta ja muutenkin epidemia oli heinäkuun lopulla 2015 menossa ohitse. Habiboulaye tuskin ajatteli ebolaa. Hän ilmoitteli tällä lyhyellä matkalla Saréboidoon pariinkin kertaan, että nyt näkyisi apinoita. En minä vaan nähnyt! Lehmiä oli niidenkin edestä.

Saréboido on lohduton, yhden tien varteen muodostunut, pikkukaupunki, jossa vaihdoimme jälleen puskataksia. Ensin kuitenkin vaihdoin rahaa Guinean frangeiksi. Yksi euro on noin 8 000 frangia ja maan suurin käytössä oleva seteli on käytännössä kymppitonnin seteli (noin 1,25 euroa). Toisin sanoen rahaa on aina kuin roskaa!

nippuguineanrahaa

Nippu Guinean frangeja. Kymppitonniin on kuvattu pikkulapsen ja ananaksen kuva.

Puskataksi Saréboidosta Koundaraan ei ollut enää edes yhdeksänpaikkainen neuf-place, vaan nyt matkustajia oli oikeasti niin paljon kuin vain mahtuu. Minä ja Habiboulaye istuimme apukuskin paikalla ja vieressäni istui nainen, jonka jalat olivat vaihdekepin molemmin puolin. Peugeot 505 GTI:n keskiosassa istui tiiviisti neljä ihmistä, takana kolme ja katolla kaksi. Kaiken kruunasi se, että muinaisen automme ratti oli oikealla (eli väärällä) puolella! Maisemat olivat kyllä tiiviistä tunnelmasta huolimatta huikeat! Maroun kylän jälkeen tien varressa on muutaman kilometrin pituinen upea tasalakinen, pitkämäinen ja korkea kalliomuodostuma, josta nyt ei vain kerrota missään mitään. En tiedä edes sen nimeä. Harmittavasti auton rengas ei hajonnut, että olisin päässyt ottamaan kuvia.

koundara

Tällä autolla tulimme Saréboidosta Koundaraan ja nyt odottelemme Habiboulayen kanssa jatkoyhteyttä Labéen.

Matka Saréboidosta Koundaraan taittui tunnissa ja perillä vastassa oli kaupunki, jossa keskustan kadut olivat hyvässä päällysteessä! Jos olisin ollut fiksu, olisin jäänyt Koundaraan yöksi, mutta Habiboulayen yllyttämänä sovimme lähtevämme päivän viidennelle osuudelle kohti Labéa viidennellä eri autolla. Ensin kuitenkin söimme. Jatkoetapin hinnaksi sovimme 110 000 frangia (noin 13,75 euroa). Se sisälsi matkalaukun hinnankin ja minulle luvattiin paikka apukuskin paikalta. Lopulta apukuskin paikka ei ollutkaan tyhjä, vaan minulle oli myyty siitä toinen puolikas. Olin pettynyt ja petetty, mieleni teki lyödä hanskat tiskiin ja jäädä yöksi Koundaraan. Lopulta kömmin kyytiin. Apukuskin paikalle piti kömpiä kuskin ovesta, koska oma ovi ei tällä kertaa auennut lainkaan. Kysymyksessä oli taas neuf-place, jossa sisällä oli yhdeksän matkustajaa ja katolla kolme. Yhteensä autolla matkusti siis 13 henkeä.

Ensimmäiset vajaat sata kilometriä taittuivat auringonpaisteessa ja erinomaista asfalttia pitkin. Ja tien Labéen piti olla surkeaakin surkeammassa kunnossa! Sellaiseksi se muuttui vähitellen. Lopulta tie ei ollut oikeastaan tie, vaan mutkitteleva kärrypolku, jolla nyt vain ajettiin. Sadekauden vuoksi tie oli entistä huonommassa kunnossa: täynnä valtavia veden paljastamia kivenlohkareita ja vesilätäköitä. Monet vieläpä niin syviä, että vettä tulvi jalkatilaan niitä ylitettäessä. Sandaalit ovat hyvä jalkinevalinta tälle tieosuudelle!

guinea1

Puskataksimme jumissa jossain Koundaran ja Labén välillä. Kaikki matkustajat eivät ole kuvassa.

guinea5

Guinealainen tietyömaa. Ehkä vielä joskus tietä voi kutsua tieksi.

guinea2

Metsää paikalta, jossa jäimme kiinni.

Ensimmäisen kerran jäimme jumiin pari tuntia ennen pimeää. Auto jäi kiinni pohjastaan, eikä lähtenyt liikkeelle vaikka vain kuski istui paikallaan ja muut työnsivät. Reilun puolen tunnin lapiointitauko tarjosi minulle mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Olimme sentään jääneet kauniiseen paikkaan jumiin (rumia paikkoja ei tosin tainnut Guineassa ollakaan): tie kulki sillä kohdalla laakson reunoja pitkin ja tieltä oli hyvät näkymät kauas. Kasvillisuus on rehevää sademetsää. Jumissa ollessamme tein huomion, että tiellä ei juuri muita kulkenut, sillä vain yksi moottoripyörä ohitti meidät. Ja kun matka sitten jatkui, muut tielläliikkujat olivat lähinnä lehmiä, jotka parveilivat tiellä. Katolla matkustaneet pojat pyrkivät niitä parhaansa mukaan hätistelemään huuteluillaan. Lopulta kuski ei enää välittänyt, vaan ajelimme pitkän matkamme aikana usean tahallisen lehmäkolarin räkäisen naurun raikuessa katolta. Kyllähän siinä oli hymy herkässä itse kullakin matkustajalla, kun kokoonsa luottaneet elikot saivat osumia ja pelästyneenä hypähtelivät sivuun!

Tien varrella ei ollut kuin kourallinen kyliä ja vain yhdessä poliisi piti korruptioratsiaa. Auto seis, poliisi kävelee laiskasti kopistaan, vastaanottaa kuljettajalta kymppitonnin (noin 1,25 euroa) setelin ja poistuu. Sanaakaan ei vaihdeta. Tämä on valitettavasti guinealainen todellisuus. Sen sijaan usean sillan, ihan mitättömänkin, vieressä seisoi sotilas aseensa kanssa. Strategisia kohteita, totta tosiaan!

guinea4

Puskataksimme Gambiajoen rannassa odottelemassa lossia. Vasemmalla olevista kojuista saa ostettua ruokaa ja juomaa.

Auringonlaskun aikana saavuimme Gambiajoelle, jonka yli kuljetaan edelleen lossilla. Eikä millä tahansa lossilla, vaan se vedetään yli vuolaan virran edelleen käsipelillä. Lossimiehistä on lähitulevaisuudessa tulossa työttömiä, sillä viereen oli rakenteilla silta. Kiinan kansantasavalta sponsoroi. Joen ylitys tapahtui seitsemän aikoihin illalla ja ajattelin, että olisimme tunnin tai parin kuluttua perillä Labéssa. Gambiajoelta Labéen kun kartan mukaan on alle 50 kilometriä. Ajoimme väliä tien kunnon vuoksi noin kahdeksan tuntia. Välillä oli poistuttava sateiseen ja pimeään Guinean yöhön ja käveltävä joitain pätkiä. Kuljettaja ei halunnut jäädä kiinni ja toisaalta halusi päästä jyrkät mutaiset mäet kerralla ylös. Kerran matka meni kävelyksi, kun toinen puskataksi oli jäänyt jumiin mutaiseen rinteeseen. Paikalle oli kerääntynyt muutamien puskataksien “ruuhka”. Tässä vaiheessa kuljettajamme ei halunnut odotella ja kaasutteli riskillä liukasta mäkeä ylös. Me matkustajat kannustimme kuralätäköissä ja auto nousi kuin nousikin mäen ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ikuisuudelta tuntunutta matkaa.

guinea3

Heinäkuun lopulla 2015 Gambiajoki ylitettiin vielä lossilla käsipelillä. Viereen on valmistumassa silta.

Labéssa olimme aamuneljältä. Sinne saapuessamme uusi ystäväni Habiboulaye kajautti takapenkiltä “Welcome to Labé, brother!” Perillä Labén puskataksiasemalla matkustajat huokaisivat helpotuksesta. Osa oli tulossa Senegalin Dakarista saakka ja minä sentään vain 370 kilometrin päästä Gabústa, viidellä eri autolla! Aikaa tuohon matkaan upposi noin 19 tuntia. Myös väsynyt kuljettajamme huokaisi syvään. Tämä oli polttanut matkan aikana neljä tai viisi askia tupakkaa. Loppumatka oli kulunut kuunnellessa miehen kännykästä guinealaista musiikkia.

Habiboulaye johdatti minut parin sadan metrin päässä puskataksiasemasta sijaitsevaan hotelli Faningoon, jonka yläkerrassa oli yökerho. Katu Faningon edustalla oli aamuyöstä neljän aikaan täynnä juhlakansaa ja ilotyttöjä. Oli kieltämättä mielenkiintoista pölähtää valkoisena miehenä keskelle Guinean yöelämää rinkka selässä. Hotellin vastaanotto on milloin missäkin. Välillä ulkona muovituolilla, välillä viereisessä varastossa ja nyt se perustettiin erään pöydän ääreen. Yön hinta oli 50 000 frangia (noin 6,25 euroa). Varauskirjaa silmäillessäni totesin, etteipä mokomassa murjussa ole juuri eurooppalaisia kansallisuuksia nähty. Sinne vain oma nimi ja kansallisuus nigerialaisten ja norsunluurannikkolaisten jatkoksi. Ammatiksi merkittiin räyhäkkäästi touriste!

Löysin huoneeni hämyisestä sokkelosta. Huoneen seinät olivat likaiset, lattia oli lakaistu nimellisesti ja vessa ja suihku toimivat napposysteemillä. Sängyssä oli lakana, eikä sitten muuta. Edes tyynyä ei ollut, mutta senhän voi aina tehdä itsekin jostain vaatteesta. Hyttysverkkokin puuttui, enkä voinut virittää omaani mitenkään. Siispä naama täyteen Offia ja makuupussiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla! Yökerhokin hiljeni siinä neljän jälkeen sopivasti. Ihan jees.

Guinean viisumi

Vaikka Suomen passi onkin muka maailman paras, ei se mikään valttikortti ainakaan Länsi-Afrikassa ole. Myös Guinea vaatii suomalaiselta viisumia. Sen saaminen ei ole ollenkaan hankalaa, vaikka maa vähän vainoharhaisen maineessa onkin. Suurlähetystöjä on useammassakin Euroopan maassa, mutta luultavasti helpoin, halvin ja nopein tapa on anoa viisumi jossain Afrikan maassa.

Itse anoin omani Guinean suurlähetystössä Bissaussa. Lähetystö sijaitsee Rua 12 -kadun varrella ja näköetäisyydellä Pensão Creola -hotellista. Viisumia varten tarvitaan passin lisäksi kaksi värillistä passikuvaa, kaksi kopiota passin tietosivusta, yksi kopio Guinea-Bissaun viisumista passissa ja yksi kopio keltakuumerokotustodistuksesta. Lisäksi lähetystössä on täytettävä ranskankielinen lomake, joka ei ranskaa taitamattomillekaan mikään kovin vaikea ole. Konsuli auttaa tarvittaessa, eikä kaikkia kohtia tarvinnut täyttää. Sukunimikin oli tarpeeton tieto tapauksessani. Kuukauden viisumi maksaa 30 000 Länsi-Afrikan frangia (noin 45,7 euroa).

Jos hakemuksen jättää aamulla, voi viisumin saada jo samana iltapäivänä. Muuten saaminen menee seuraavaan päivään.

Bijagojen luota fulbejen maille Gabúun

29.7.2015

Aamu ei ollut vielä edes valjennut, kun jo löysin itseni ennen kello viittä Bubaquen satamasta. Koko pikkuinen kaupunki oli aivan pimeä, sillä tähän aikaan ei ole sähköäkään. Muutamien taskulamppujen valot olivat ainoat valopilkut pimeän Afrikan pimeässä yössä. Ilma oli huikean kostea ja kosteuden näki taskulampullakin. Satamassa oli jo joitain ihmisiä odottamassa veneeseen pääsyä. Myös itse vene, puinen katettu pirogue, oli jo siellä. Ja veneessä iso joukko sikoja, vuohia ja kanoja. Luultavasti vene oli tullut yön tai edellisillan aikana joltain toiselta saarelta Bubaquelle ja jatkaisi nyt edelleen Bissauhun. Ja minä sen mukana. Bijagóssaaristoa kanssani kiertänyt saksalainen Sissy päätti vielä jäädä Bubaquelle.

gabu9

Talo Gabússa, itäisessä Guinea-Bissaussa.

Bubaquen saarelta pääsee takaisin Guinea-Bissaun pääkaupunkiin Bissauhun isolla lautalla vain sunnuntaisin. Keskiviikkoisin, eli nyt, on tyytyminen pikkuiseen piroguehin. Oikeasti pirogue taitaa tosin olla canoa portugaliksi.

Vähän viiden jälkeen vene hilattiin laituriin siten, että sinne saattoi hypätä kyytiin. Pimeässä se on vähän vaikeaa, etenkin kun kymmenet ihmiset heittelevät tavaraa aluksen katolle ja hyppivät itse kyytiin. Heitin rinkkani katolle ja taiteilin itseni piroguen kyytiin. Ihan täyteen se ei tullut, joten ihmisillä oli tilaa levittäytyä alusta kiertävälle puupenkille. Paatin keskiosassa olivat kaikki tavarat ja Bissauhun myyntiin matkalla olleet kotieläimet. Osittain tavaraa lastattiin myös sikojen ja vuohien päälle. Siitäkös eläimet innostuivat, mutta innostusta hillittiin potkimalla reilusti kylkiin. Ja jatkossa aina kun röhkintä ja vinkuminen yltyi, kävi lähimpänä istunut potkimassa eläimiä takamukseen tai kylkeen. Kanat ja kukot oli sidottu kätevästi yhteen nippuun jaloistaan. Kaikkiaan nipussa oli kymmenisen lintua. Yksi epätoivoinen kukko kiekui säännöllisin väliajoin, mutta kaukana merellä se ei juuri saanut vastakaikua. Yksi onnekas kana puolestaan matkusti ilman kahleita, koska sillä oli eri omistaja.

Lähtö oli puoli kuudelta, siis edelleen pimeydessä. Alkumatkan etenimme pimeässä, sitten valon määrä alkoi vähä vähältä lisääntyä. Aloin nähdä, keitä ja mitä kaikkea aluksessa olikaan. Veneen vauhti oli hiljainen, eikä Bijagóssaaristosta Bissauhun suurta vauhtia pystyisi ajamaankaan aallokon vuoksi. Piroguella matkustaminen on lisäksi kaikkea muuta kuin turvallista, sillä näitähän kaatuu ja uppoaa aina silloin tällöin. Aluksen kunto saattaa olla mitä sattuu, eikä pelastusliivejä välttämättä riitä kaikille. Minä olin onnistunut sellaisen saamaan.

Maisemissa merellä ei ollut valittamista. Pääosin näkyi aavaton meri, mutta aina silloin tällöin jossain kaukaisuudessa oli saariakin. Ne olivat kuitenkin aivan liian kaukana, että niille olisi voinut merihädässä uida. Varsinkin kun saaristossa on kovia virtauksia.

Suoraan edessäni, piroguen pohjalla, oli parisenkymmentä senttiä vettä ja vedessä kelluskeli kuollut kala. Melkein jaloissani ollut vuohi (ainoa jota ei oltu peitelty matkustajien tavaroilla), tuijotti tiiviisti koko viisituntisen matkan ajan tuota kalaa. Taitaa vuohi kuitenkin olla kasvissyöjä. Totisen vuohen seuraaminen oli huvittavaa ajanvietettä minullekin, kun nukkuakaan en uskaltanut.

Vähän ennen Bissaun satamaa, oli lipuntarkastus ja ellei lippua ollut, sai sen ostettua veneestä. Hinta on 3 500 frangia (noin 5,3 euroa). Rantauduimme Bissaun Pidjiguiti-satamaan, aivan siihen rahtisataman viereen keskelle pääkaupungin sykettä. Syke oli miellyttävän rauhallinen, eikä kukaan tullut edes taksia tarjoamaan, saatikka muuten häiritsemään! Ostin satamalaiturilta muutaman muffinssin ja lähdin niitä mutustaen kävellen kaupungin pääkatua Avenida Amílcar Cabralia pitkin Ecobankin konttorille. Siellä on toinen ydinkeskustan pankkiautomaateista. Se on ehkä jopa toinen koko kaupungissa, joka antaa rahaa ulkomaalaisella Visa-kortilla. MasterCardilla ei täällä, eikä monin paikoin muuallakaan Länsi-Afrikassa, tee yhtään mitään. Noh, tällä kertaa Ecobankista ei saanut rahaa suomalaisella Visallani. Jatkoin kävellen Avenida Domingos Ramosin varrella, Kalliste-hotellia vastapäätä olevalle toiselle automaatille. Se on Banco da África Ocidentan ja sieltä sai rahaa.

Olin päättänyt lähteä Bissausta samantien maan itäosaan Gabúun. Bissaun puskataksiasema vain sattuu sijaitsemaan noin kymmenen kilometrin päässä keskustasta, joten oli otettava taksi. Bissaun siniset kaupunkitaksit toimivat siten, että matkustaja pysäyttää taksin ja kysyy sattuuko auto olemaan menossa omaan kohteeseen tai edes sinne päin. Vaihtoehtoisesti kyydintarvitsija voi huutaa tai viittoa kuskille haluamansa suunnan. Minä yritin kyytiin Praça Che Guevaralta, aivan pankkiautomaatin nurkalta. Pysäytin ensimmäisen taksin ja lausuin puskataksiasemaa tarkoittavan taikasanan paragem. Kuski ei ymmärtänyt, eikä ymmärtänyt seuraavankaan auton kuski. Myös kolmannen kuljettaja vahtasi minua suu auki ja levitteli käsiään, mutta apukuskin paikalla istuneella nuorukaisella onneksi välähti! Paragemia ei todellakaan lausuta suomalaisittain kovalla g:llä, vaan pehmeästi portugalilaisittain jonkinlaisen šuhuässän ja g:n sekoituksella. (Vastaavanlainen ongelma on vessan kysyminen Senegalissa. Toilet ei sano mitään, mutta tualet-ääntämys saa jo aikaan ahaa-elämyksiä.)

Pääsin keskustasta paragemille 500 frangilla (noin 0,75 euroa). Matkan varrella auto oli vähitellen täyttynyt samaan suuntaan tulleista kyytiläisistä. Minä sen sijaan olin tuttuun tapaan täyttynyt aggressiosta, ärtymyksestä ja vihasta. Tunnen nimittäin suurta vihaa afrikkalaisia puskataksiasemia kohtaan, sillä niissä joutuu lähes poikkeuksetta kärsimään ihonväristään. Niin nytkin. Ensin pyydettiin reilua ylihintaa, sitten tinkasin hintaa alemmaksi ja kun maksoin ylihintaisen lippuni, en saanut oikein takaisin. Valitin ja valitin ja lopulta sain loputkin vaihtorahat. Samaan autoon kanssani oli tulossa valkoinen nainen, jonka päättelin libanonilaiseksi (joita on Länsi-Afrikka täynnä), koska hän ei lähtenyt jutustelemaan kanssani. Eurooppalainen olisi vähintään tervehtinyt solidaarisuudesta toista samanväristä kohtaan. Minä puolestaan olen yleensä niin ärtynyt näillä puskataksiasemilla, etten oma-aloitteisesti halua olla sosiaalinen.

Puolen tunnin odottelun jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja pääsimme matkaan. Kaikkiaan autossa, joka poikkeuksellisesti oli uudehko farmariauto, oli kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Kyseessä oli siis niin kutsuttu sept-place. Enemmän puskataksisysteemistä täällä.

Matka Gabún kaupunkiin taittui hyvää asfalttitietä pitkin Bafatán kautta. Ennen tuota Guinea-Bissaun ja Kap Verden kansallissankarin ja suuren afrikkalaisen valtiomiehen, Amílcar Cabralin, syntymäkaupunkia, pysähdyimme ruukkuostoksille. Etupenkin muslimimies osti ison saviruukun ja saman teki takapenkillä kanssani istunut vanhempi guinealaispariskunta. Säilyttävät juomavettä niissä. Seuraava pysähdys oli perunapysähdys. Matkalaiset ostivat kilokaupalla perunoita ja minä tylsänä länsimaalaisena jätin omani ostamatta, vaikka niitä ikkunoista sisään tungettiinkin!

Guinea-Bissaun suurin uskontokunta ovat muslimit, mitä ei bijagojen asuttamassa Bijagóssaaristossa eikä edes Bissaussa juuri huomaa. Nyt siirtyessämme syvemmälle Guinea-Bissaun takamaille, siirryimme samalla myös islaminuskoisen fulbekansan maille. Jokainen puskataksimme matkustaja, paitsi minä, oli muslimi ja sen näki pukeutumisesta. Etupenkin muslimilla oli lisäksi soittoäänenä jonkinlainen islamilainen rukous. Ja kuin uskontoaan korostaakseen, hän antoi puhelimensa soida jonkin aikaa ennen kuin vastasi. Ja puhelinhan soi usein!

Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme viimein Gabúun. Se on Guinea-Bissaun “muslimipääkaupunki”, minkä lisäksi kaupunki oli 1500-luvulta 1800-luvulle olemassa olleen Kaabun kuningaskunnan keskus. Asukkaita tässä kaupungissa on nykyisin noin 44 000. (Lähteet: [1])

gabu1

Parturiliikkeen pitäjä Mohamed on saanut innoitusta Yhdysvalloista. Tämä parturi löytyy ihan paraatipaikalta Gabún halki vievän valtatien varrelta.

gabu5

Gambialainen oppaani Gabússa.

En vielä ehtinyt heittää rinkkaanikaan selkään, kun jo eräs nuorukainen tuli juttusille. Hän oli Gambiasta ja osasi englantia. Mies oli kotopuolessa ollut käytettyjen vaatteiden myyjä. Guinea-Bissauhun hänet oli tuonut cashewpähkinöiden sadonkorjuu ja siten mahdollisuus panna rahoiksi. Mies oli vain saapunut Gabúun liian myöhään ja sadonkorjuukausi oli ollut jo ohi. Nyt gambialainen oli kuin vankina täällä Länsi-Afrikan köyhimmässä maassa. Hän yritti ansaita rahaa kotimatkaa varten työntelemällä ihmisten tavaroita kärryillään. Kysäisin tietäisikö hän mitään halpaa majapaikkaa Gabússa ja tokihan hän tiesi. Lähdimme talsimaan kohti Hotel Perolaa.

gabu10

Tämän kadun varressa sijaitsee Hotel Perola. Kuivalla kaudella tie voi olla paremmassa kunnossa.

gabu11

Hotel Perola kelpaa ministerillekin.

Uutuuttaan kiiltävä Hotel Perola sijaitsee puolen kilometrin päässä keskustasta, surkeassa kunnossa olevan tien varrella. Siellä majoittuu kuulemma bisnesmiehiä ja valtion virkamiehiä ministereitä myöten, enkä epäilekään. Perola on taatusti paikkakunnan paras hotelli, jossa huoneet on varusteltu jääkaapein ja televisioin. Sähköä on saatavilla vain kello seitsemästä lähtien eli silloin kun saapuu pimeys. Tinkasin hinnan 15 000 frangiin (noin 22,9 euroa), sillä tiesin, että siihen hintaan saa huoneen kaupungin toisesta hotellista Residencial Djaraamasta. Palkitsin gambialaisen ystäväni avustaan tonnin setelillä (noin 1,5 euroa), sillä pienempää minulla ei ollut. Kerrankin tipin saaja ei ruinannut lisää, vaan siunasi minut ja kiitteli vuolaasti. Olin hyvällä tuulella, joten sovimme, että myöhemmin mies esittelisi hieman Gabúa minulle.

gabu2

Matkalla kohti ydinkeskustaa.

gabu8

Gabún pääkatu.

gabu7

Gabún halki kulkevan valtatien varteen on keskittynyt kaupungin torielämä.

Tunnin kuluttua kävelin mutalätäkköjä väistellen Gabún halki kulkevalle “valtatielle”, jonka varrelta gambialainen tuttavuuteni liittyi mukaan “opastamaan” minua. Kuulemma turisteja ei kaupungissa käy, eikä juuri valkoisia ylipäänsäkään. Gabússa ei ole miehen mukaan yhtään mitään nähtävää. Kuljimme aluksi kaupungin ytimeen. Olin odottanut paljon vähemmän kehittynyttä kaupunkia, mutta yllätyin, kun pääkadut olivat siistejä (länsiafrikkalaisittain) ja niiden varrella oli jopa kaksikerroksisia taloja! Pääkadun varrella on myös jonkin YK:n alaisen järjestön toimisto ja portailla seisoskeli valkoihoinen herra. Kävimme Gabún puskataksiasemalla, minkä jälkeen kävelimme Bissausta Guinean rajalle kulkevaa tietä pitkin takaisinpäin. Tämän “valtatien” varrelle on keskittynyt kaupungin liike-elämä. Saatavilla on kaikkea mahdollista vaatteista, mopon osiin ja hedelmiin. Vesipullot sen sijaan ovat kiven alla. Vasta viidennestä kaupasta sain ostettua puolentoista litran vesipulloja. Ilahduin, kun pullovesi oli tällä kertaa guineabissaulaista, eikä portugalilaista, kuten kaikkialla muualla. Länsi-Afrikan köyhin maa pystyy kuin pystyykin tuottamaan vettä!

Gambialainen oppaani esitteli minulle myös vähän syrjemmässä sijaitsevan jalkapallokentän, toisen puskataksiaseman, käytettyjen vaatteiden torin ja moskeijan. Kierroksen päätyttyä olin edelleen hyvällä tuulella, joten annoin 2 000 frangia (noin 3 euroa) miehelle ja tämä oli yhtä hymyä. Hän oli lyhyessä ajassa tienannut kuukauden vuokran, joka oli 3 000 frangia (noin 4,6 euroa).

gabu3

Muslimienemmistöisessä Gabússa on myös kirkko.

gabu6

Guineabissaulainen kirpputori.

gabu4

Moskeija Gabún keskustan laitamilla.

Ostin kaupasta iltapalaksi patongin ja kadunvarresta erilaisia guineabissaulaisia herkkuja, suolaisia ja makeita. Sitten tuli pimeys, sähköt palautuivat, mutta hotellihuoneeni televisio ei toiminut, enkä päässyt internetiinkään, vaikka Hotel Perolassa on teoriassa myös wifi. En valittanut, sillä olinhan jo selvinnyt lähes viikon ilmankin.

Olin päättänyt jatkaa matkaani seuraavana aamuna Guinean puolelle.